SISÄLLYS: (continued 4)

Ei ollut varmaa, kuinka kauan laiva nyt sai viipyä paikallansa; sentähden päättivät Niilo Sturen ystävät koettaa onneaan ja lähteä hänen luokseen jäähyväisille.

Sanottu ja tehty. Matkaan lähdettiin heti, laiva oli vielä entisillä asemillaan, ja Niilo herra, otti tulijat sydämellisesti vastaan.

Pieneen hyttiin tunkeutui useampia kuin sinne oikeastaan mahtuikaan, eikä kukaan huomannut, että kapteeni ryömi aivan sen vieressä olevaan pieneen loukkoon.

Maljojen juonti alkoi, ja keskustelu oli pian käynnissä.

Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Niilo herraa oli kohdeltu hävyttömästi, ja pian nousi kysymys siitä, mitä olisi tehtävä, ettei kuninkaan mielivalta ja väkivaltaisuus vastedes pääsisi puhkeamaan.

Kaikki Niilo Sturen väitteet kumottiin. Olkoonpa että Kustaa Vaasa oli ollut suuri mies, mutta entäs hänen poikansa? Mitä he huolivat maasta ja valtakunnasta?

Kävikö kieltäminen, että kurjuus oli nyt yhtä suuri kuin Engelbrektin aikana, kansa ryöstettynä putipuhtaaksi ja maa autiona?

Vai oliko tapainturmelus täällä pienempi kuin Tanskan hovissa?

Tällaisista asioista puhuttiin ja kiisteltiin; saihan täällä niin hyvästi lausua mielipiteensä, kun ei ollut ketään kuuntelijoita.

Sillävälin kapteeni makasi loukossaan ja kirjoitti hiilellä seinään muistiin kaikki mitä kuuli.

Vihdoin tuuli kääntyi. Ystävät erosivat pudistellen toistensa käsiä, ja laiva lähti.

Mutta sitä ennen oli kapteeni lähettänyt laajaperäisesti töhrityn kertomuksensa osoitettuna prokuraattorille, herra Yrjö Pietarinpojalle.

Meri-ilma oli virkistävää, ja Niilo Sture tunsi terveytensä ja voimiensa palautuvan.

Itämerellä hyökkäsivät tanskalaiset kaapparit heidän kimppuunsa, ja ankara taistelu syntyi. Niilo Sture otteli urhoollisesti, ja miehistö auttoi häntä rohkeasti.

Kapteeni sanoi, että hänellä oli kyllin tekemistä aluksen ohjaamisessa.

Töin-tuskin päästiin vihollista pakoon, ja nyt täytyi poiketa Kalmariin korjaamaan niitä vaurioita, joita laiva oli taistelussa saanut.

Sitten jatkettiin taas matkaa.

Niilo Sture tunsi jonkinlaista vastenmielisyyttä kapteenia kohtaan ja ehkäpä juuri sitä voittaakseen hän pyysi kapteenia syömään ja seurustelemaan kanssansa.

Mutta liukkaana kuin ankerias ei tämä arvellut niin suurta kunniaa ansaitsevansa ja vetäytyi kokonaan erilleen ritarista.

Niilo herra kulutti sitten aikaansa lukemalla ja kirjeitä kirjoittamalla. Niinpä hän kirjoitti isälleen: "Minä join Tukholmassa juoman, joka jäytää mieleni, iloni ja koko elämäni."

Toisessa kirjeessään, jossa hän puhuu kärsimästään häpeästä ja miten hänen täytyy voittaa takaisin kunniansa, kirjoitti hän: "Minä toivon kerran voivani puolustaa itseäni muullakin kuin kirjeillä ja sineteillä."

Laiva oli usein vastatuulen ajelemana, ja matka joutui erinomaisen hitaasti.

Oli hetkiä, jolloin hän tunsi uusien voimien virtailevan suonissaan, mutta toisinaan hänet taas valtasi kummallinen haluttomuus.

Niin oli laita tavallisesti ateriain jälkeen, ja hän tuumiskeli, miten kauan tuntisi itsensä terveeksi, jos olisi syömättä.

Eräänä päivänä, kun hänelle tarjottiin paistettua haukea ja hänen oli nälkä, söi hän tavallista enemmän.

Seurauksena oli niin ankara sairastuminen, että luultiin hänen viime hetkensä tulleen.

Välttääkseen kaikkia mahdollisia syytöksiä katsoi kapteeni parhaaksi poiketa Stralsundiin ja kutsua paikalle lääkärin…

Tämä selitti heti, että ritari oli saanut myrkytyksen, mutta mitään ei voitu todistaa.

Kauan hän horjui elämän ja kuoleman välillä. Hiukset lähtivät hänen päästään, hänen "valkoinen päänsä" tuli paljaaksi, mutta se ei huolestuttanut häntä.

Jotenkuten toivuttuansa hän antoi vastoin kaikkia luuloja käskyn lähteä liikkeelle.

"Minun täytyy viedä perille kuninkaani sana", lausui hän, "ja jos onnistun toimessani, toivon siitä sekä hänelle että rakkaalle synnyinmaalleni iloa ja siunausta."

Niin hän matkusti Lothringiin.

* * * * *

Aika oli melskeinen ja levoton. Aatelistossa ei kellään ollut toimintakykyä eikä rohkeutta.

Niilo Sturen kohtalon johdosta kajahti kaikkialla kauhun huudahdus; sitten vavisten ja hämmästyneenä odotettiin, ketä seuraava isku kohtaisi.

Yksi ainoa tiesi mitä tahtoi, ja hän masensi vihollisensa, missä tahansa ne sattuivatkin hänen tiellensä.

Kuningas Eerik oli hänen herransa, mutta samalla kertaa myöskin mahtava välikappale hänen voimakkaassa kädessään.

Voi tuskin uskoa, mitä kaikkea lujatahtoinen ihminen saa aikaan, olkoonpa hyvää tai pahaa, mutta etenkin juuri viimeksimainittua.

Menestys tuottaa itseluottamusta, ja Yrjö Pietarinpoika saattoi turvallisesti heittää hansikkaansa koko Ruotsin rikasta ja mahtavaa aatelia vasten silmiä.

Hänestä näytti, kuin olisivat heidän elämänsä sidotut lankoihin, joiden päät olivat hänen kädessään.

Jokaisesta langan tempauksesta näytti yksi pää putoavan. Alku oli jo tehty.

Toisinaan tulee aikoja, jolloin näyttää siltä, kuin pimeyden mahdit olisivat saaneet maan valtaansa. Silloin liikkuu surman enkeli paljastetuin miekoin, julmuus ja sydämettömyys kantavat valtikkaa, laki poljetaan jalkojen alle, ja ihmiskunta huokailee orjuuden ikeen alla voimatta vapautua siitä. Rampautuneena, kahleissaan on vastustuskyky.

Silloin on pimeyden aika.

Hörningsholmassa vallitsi hämmästys ja katkera suru. Tuskin oli toivuttu nuoren merisankarin Sten Sturen menettämisestä, jonka haudalla koko hovi osaaottavaisena oli seisonut, kun jo tuli tämä…

Oliko kaikki ehkä kauheata unta? Oi ei, ei! Katsohan vanhaa isää, joka äänettömänä epäilyksissään istuu, pää kumarassa.

Mikä olikaan hänen tai hänen hellästi rakastetun poikansa rikos?… Hän itki tuskan ja nöyryytyksen kyyneliä.

"Tässä vaaditaan ehkä jotakin uhria", sanoi hän; "minä matkustan Tukholmaan ja tarjoudun kuninkaan käytettäväksi."

Rauta kovenee taottaessa ja mieli surussa; Märta rouvalta ei lähtenyt mitään neuvoa. Hän ei itkenyt eikä valittanut, mutta hän oli harvapuheisempi ja ankarampi entistään, kiinnittäen kaiken voimansa kotoiseen huolenpitoon. Pelolla ja vavistuksella palvelijat ja alamaiset nimittivät häntä "Märta kuninkaaksi".

Yhtä kohdannut onnettomuus uhkaa myöskin toisia; metsästystorvien raikuessa piiloutuvat haukka ja kyyhkynen saman puun lehviin. Sama pelko liitti kaikki toisiinsa. Puolueasiat, sysättiin syrjään; ystävät ja viholliset kyselivät toisiltaan kauhistuneina: "Mitä nyt on tehtävä?"

Kukin oli halukas nostamaan kirveen, mutta kukaan ei tohtinut lyödä ensi iskua.

Ja kuitenkin olivat useimmat suurisuisia, pöyhkeitä.

Yrjö Pietarinpojan oli täytynyt oppia heidät perin-pohjin tuntemaan, sillä hän tiesi, ettei heidän joukossaan ollut ainoatakaan, jota hänen olisi tarvinnut pelätä.

Eikä hän sitä tehnytkään; hän sen sijaan halveksi heitä.

Ja he pelkäsivät häntä, pelkäsivät ja vihasivat; mutta sitäpä hän juuri tahtoikin.

Kuinka moni heistä olikaan lausunut hänelle kompasanoja hänen halvan syntyperänsä vuoksi.

Papinkakaran nimeä hän oli kantanut sentähden, että hänen isänsä oli halpa-arvoinen pappi… ja entä hänen äitinsä? Jalkavaimo taikka aviovaimo… se on pieni asia, hän oli kuitenkin viisas ja ovela nainen. Yrjö oli oppinut häneltä paljon, muun muassa sen, ettei hän koskaan unohtanut, ei koskaan antanut anteeksi loukkausta, vaan painoi ne mieleensä poimiakseen ne sieltä toisen toisensa perästä, kun tuli tilaisuus tyydyttää kostonhimoansa.

Ja juuri sitä hän nyt teki; ei ollut ketään, jota vastaan hänellä ei olisi ollut vihan kaunaa.

Sen sijaan hän rakasti heidän linnojansa ja rikkauksiansa, heidän suuria maatilojansa, heidän hevosiansa, vaunujansa ja rikasta pöytäänsä.

Hän ei välittänyt siitä loistosta, jolla he ympäröivät itsensä. Yrjö oli hekumoitsija, mutta hän ei tahtonut ympärillensä suurta hienoutta; se ei tuntunut hänestä kodikkaalta.

Rikka saattoi olla lisänä rokassa; silloin se maistui Yrjöstä paraalta, niinhän oli hänellä aina ollut.

Anna, hänen vaimonsa, tahtoi esiintyä niinkuin rikkaiden tapana oli. Pian hän saikin siihen tilaisuuden, sillä he eivät tavanneet toisiaan muulloin, kuin milloin toinen tahtoi toisen apua johonkin.

Suosikki oli tähän aikaan valtansa ja arvonsa kukkuloilla. Kaikki kävi hänen tahtonsa mukaan, kaikki mukautuivat siihen. Silloin tapahtui jotakin odottamatonta, ennenkuulumatonta.

Hänen aikomuksensa oli ollut antaa Niilo Sturen päättää päivänsä Örbyhusissa.

Millä tavalla, sitä hän ei vielä ollut päättänyt, mutta aikoinansa sekin kyllä selviäisi.

Tuli sitten kuninkaan käsky, että hänet oli tuotava takaisin Tukholmaan.

Se oli epäilemättä leskikuningattaren vaikutusta, mutta olihan hän ankarasti kieltänyt, ettei tätä laskettaisi kuninkaan luo. Kukahan oli ajanut hänen asioitaan?

Hän mietti pääsemättä asiasta selville.

Sillä välin Niilo Sture palasi.

Taas tapahtui jotakin uutta; Yrjöltä neuvoa kysymättä ryhdyttiin keskusteluihin.

Ja vieläkin pahempaa; kun hän tahtoi päästä kuninkaan luo, niin palvelijat — ajoivat hänet pois!

Hänen majesteettinsa työskenteli muka ja tahtoi olla yksin.

Mikä paholainen oli nyt hänen tiellensä tullut? Saapui sitten uutinen: Niilo Sture matkustaa Lothringiin kosimaan.

Hän siis pääsee hänen käsistään!

No sepä saadaan nähdä.

Laivan kapteeni oli pian voitettu, ja prokuraattori saattoi olla huoleti asiain kulusta.

Mutta mikä oli kuninkaassa? Kerran toisensa perästä Yrjö pyysi hänen puheillensa, mutta häntä ei otettu vastaan.

Sellaisia oikkuja oli Eerikillä kyllä ollut ennenkin, mutta tätä kesti liian kauan.

Silloin Yrjö tekeytyi sairaaksi eikä voinut saapua kuninkaan lautakuntaan.

Anna lähetettiin hoviin tiedustelemaan.

Palatessaan hän hymyili voitollisesti.

"Etkö voi käsittää? Se on Kaarina Maununtytär", lausui hän.

Yrjö löi kädellään otsaansa.

"No, nyt tästä tulee toinen leikki", mutisi tuo roisto, ja senjälkeen oli rakkailla puolisoilla pitkä ja tavattoman tuttavallinen neuvottelu.

Seuraavana päivänä Anna lähti matkalle, ei kukaan tiennyt mitä varten.

12.

TAISTELIJA TOISELLA ALALLA.

Lukijani luokoon silmäyksen taaksepäin tuohon sekasortoon: kaikki inhimilliset himot ovat irrallaan vallanpitäjissä, ja he raivoavat kuin villipedot toisiaan vastaan.

Ikuisen järjestyksen mukaan oli asiaan kuuluvaa, että jatko on alun mukaista, mutta mitähän sitten seuraa?

Pyöriiköhän ajan suuri ratas taaksepäin, joutuvatkohan maa ja kansa uudelleen orjuuteen, pimeyteen ja paavikunnan vallan alle?

Missään ei ilmene Herran mahtava käsi niin selvästi kuin historiassa.

Miten ohjaakaan hän kansojen kohtaloa ja kaikkea elämässä! Niin suurella kuin pienelläkin on määrätty tehtävänsä, ja sen toimitettuaan täytyy sen väistyä uuden tieltä. Ihmiskunnan kehitys on hänen suuri päämääränsä ja ihminen itse ainoastaan katoava ase hänen mahtavassa kädessään.

On otettava huomioon, että nämä aseet itsekukin ovat renkaita siinä ketjussa, joka alhaaltapäin pyrkii lähenemään korkeutta. He ovat saaneet vapaan tahdon ja voivat sentään tulla tylsiksi välikappaleiksi, jotka suuri työnjohtaja heittää romuläjään; terävät kaksiteräiset hän pakottaa, tahtokootpa he sitten hyvää tai pahaa, heidän tietämättään toimimaan palveluksessaan.

On niitä, joissa on myrkkyä ja sappea; heidän on aikoinansa hävittäminen toinen toisensa. On myöskin rakastavaisia, uhrautuvaisia. Näistä hän on sanonut, että missä heitä kymmenen on koolla, siellä hän heidän tähtensä armahtaa koko kansan.

Arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika oli yksi näitä Herran uskollisia.

Väsymättömästi hän työskenteli evankeelisen kirkon menestykseksi, vaikka hiljaa ja sävyisästi, niinkuin mestarinsakin ennen häntä.

Hänen vakaa uskonsa oli, että Herra yksin kasvun antaa; sentähden hän teki työtä kärsivällisesti ilman muuta kunnianhimoa kuin hyvän omantunnon todistus Jumalan edessä.

Hän oli taipuvainen ja myöntyväinen niin kauan kuin korkeita totuuksia ei ahdistettu, mutta hän osoittautui väistymättömäksi taistelijaksi, kun niiden puolustaminen oli kysymyksessä.

Uskonpuhdistustyö ei ollut vielä läheskään lopussa. Ainoastaan muutamat harvat olivat tulleet jonkinlaiseen vakaumukseen; epäilyksiä lenteli kuin jääkipinöitä ilmassa, ja ne sattuivat lukemattomiin haavoittaen heitä.

Kaikkialta esitettiin kirkollisia kysymyksiä, toinen toistaan vähäpätöisempiä.

Mainitkaamme vain yksi esimerkki. Baijerin arkkiherttua Maksimilian II kutsui valtiopäivät Regensburgiin 1602, ja siellä käsiteltiin opinkysymyksenä, heiluttiko Tobiaan koira häntäänsä seuratessaan herraansa.

Evankeeliset arvelivat, että voi tulla autuaaksi, vaikkei pitänytkään sitä uskonkappaleena; katoliset sitävastoin uhkasivat iankaikkisella kadotuksella jokaista, jolla oli pieninkin epäilys siitä. [Sügenheim, Geschichte der Jesuiten.]

Niin ankarana liekehti kiista, että se melkein muuttui käsikähmäksi, jonka tähden kokous täytyi mitä suurimmalla kiireellä hajoittaa.

Voisimme viitata useampiin yhtä arvokkaisiin kirkollisiin kiistoihin, mutta mitäpä ne todistaisivat muuta, kuin että aniharvat olivat voineet tunkeutua kristinopin ytimeen. Useimmat kiintyivät ainoastaan ulkokuoreen ja kiistelivät — koirasta.

Ruotsissa ei tultu koskaan niin pitkälle; mutta siellä niinkuin kaikkialla muuallakin pantiin suurin paino kirkollisiin juhlamenoihin. Zwingli ja Kalvin pyrkivät jakamaan kunniaa Lutherin kanssa, ja heidänkin oppinsa sai monta suosijaa Ruotsissa.

Mainittavin niistä oli Dionysius Beureus. Kun Eerik oli noussut valtaistuimelle, toivoi tämä, että kalvinismi voittaisi suurempaa vaikutusalaa, ja kuninkaan julistus, että kaikki vainotut protestantit saivat suojaa Ruotsissa, houkutteli sinne paljon näitä, varsinkin ranskalaisia.

Pian olivat eri mielipiteet kärhämässä keskenään, ja levottomuus tuli mieliin.

Valtiopäivillä Arbogassa 1561 nousi kysymys muutamista enimmäkseen vähäpätöisistä kirkollisista tavoista, joiden säilyttämisen tai hylkäämisen katsottiin olevan yhteydessä kirkon tunnustuskappaleiden kanssa.

Papistolle esitettiin kysymys, eikö sakramentin (leivän ja viinin pyhässä ehtoollisessa) kohottamista ja rukoilemista, pyhäinkuvia, alttareja, messupukuja ja kynttiläin sytyttämistä jumalanpalveluksessa pitäisi poistettaman tai muutettaman.

Voimme otaksua, että arkkipiispa itse antoi vastauksen, joka kuului näin:

"Sakramentin kohottaminen on vähäpätöinen asia, ja voi sen jättää pois, missä siitä ei synny mitään pahennusta; mutta sen rukoileminen, jolla oikeastaan tarkoitettiin polvistumista sitä nautittaessa, täytyy säilyttää, koska se on Herran ruumis ja veri, joka kyllä ansaitsee kaikkea kunnioitusta."

Lisäksi, että kuvat itsessään eivät ole syntiä, mutta niiden rukoileminen on kielletty. Että yksi alttari tarvittiin joka kirkossa, mutta ei useampia, että messupuvut ja vahakynttilät olivat asioita, joita jokainen seurakunta mielensä mukaan voi käyttää tai olla käyttämättä.

Luther oli, sen mukaan kuin hän käsitti kristinopin, tunnustanut joka ihmiselle ajatuksenvapauden eikä tahtonut pakottaa kenenkään omaatuntoa. Suurissa elämänkysymyksissä oli hänellä selvä katsantokantansa.; hänen uskontonsa sisältyy sanoihin: "Perustau Jumalaan ja Vapahtajaasi, niin kaikki muu tulee itsestään."

Yhtämittaa sai arkkipiispa ratkaistavakseen joukoittain yksityisseikkoja; likaiset kädet tahtoivat pala palalta silpoa sitä, mikä oli pyhintä ja korkeinta, sitä piti muodosteltaman ja mestaroitaman inhimillisen ymmärryksen mittakaavan mukaan. Uskonnon jumalallinen puoli, jonka ainoastaan jumalallisuuden oma perikuva, puhdas ihmissydän voi tuntea, häipyi pois, ja leikkausveitsi kaiveli ainoastaan ruumista.

Kalvinissa ei ollut yhtä paljon rakkautta kuin Lutherissa; hän myönsi edeltäjänsä käsityskannan oikeaksi, mutta tahtoi parantaa sitä terottamalla lakia.

Ja niin syntyi uusi pappisvallan muoto, tosin kyllä aivan päinvastainen kuin roomalainen, mutta ankara, kylmä ja rakkaudeton. Viattomatkin entisaikaiset kirkolliset tavat ja käytännöt selitettiin syntisiksi ja kirotuiksi, ja tähän yhtyi pian moni innokas luterilainen.

Mutta mikä erittäinkin erotti luterilaiset ja kalvinilaiset toisistaan, oli kysymys Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta läsnäolemisesta pyhässä ehtoollisessa.

Kalvinilaiset eivät voineet käsittää, että se voisi riippua ehtoollisen nauttijan mielialasta.

Sitten kiisteltiin armonvalitsemus-opista. Kalvin väitti, että Jumala edeltäkäsin oli määrännyt toiset ihmiset iankaikkiseen autuuteen, toiset iankaikkiseen kadotukseen; hän ei kieltänyt, että ihminen oli järjellinen ja vapaatahtoinen, mutta hän teki hänestä joka tapauksessa tahdottoman välikappaleen säälimättömän tyrannin käsissä ja niinmuodoin mitä onnettomimman olennon.

Kun sellaiset mielipiteet alkoivat voittaa suosijoita, katsoi arkkipiispa ajan vaativan nousemaan niitä vastaan ja julkaisi kaksi kirjoitusta asiasta.

Dionysius Beureus ryhtyi kiistaan, ja sota oli julistettu.

Me emme sekaannu siihen; tällä, mitä tässä on sanottu, on vain tahdottu osoittaa, että Laurentius Pietarinpoika vielä seisoi paikallaan voimakkaana vartijana.

Viime aikoina hän oli usein käynyt Tukholmassa. Leskikuningatar oli pyytänyt häntä, ja prinsessat keskustelivat mielellään hänen kanssaan.

Heidän taipumuksensa katolisuuteen oli muuttunut kammoksi. Lecoeurin nimi ei enää koskaan tullut heidän huulilleen. Prinsessa Anna oli pyyhkinyt sen pois.

Itse oli Lecoeur kadonnut jäljettömiin; luultiin sen tapahtuneen Bellinin käskystä.

Viimemainittu näyttäytyi enää harvoin hovissa; hän päinvastoin puhui pian tapahtuvasta matkastaankin sekä epäili, ettei enää palaisi.

Viime aikoina oli kuninkaallisten naisten keskinäinen suhde tullut paremmaksi.

Yhteiset surut lähensivät heitä toisiinsa, ja Laurentius rohkeni eräänä päivänä sanoa voivansa tyynellä mielellä lähteä matkalleen, sillä rauhan henki näytti nyt asustavan heidän keskuudessaan.

"Hän, samoin kuin mekin, näkee mielellään, että pian tulette takaisin", sanoi Katariina.

"Minä olen aikonut tehdä pitkähkön matkan", vastasi hän, "ja olen nyt tullut sanomaan jäähyväisiä."

"Mihin?"

"Ulkomaille työskentelemään rauhassa ja levossa."

"Ettehän toki yksin?"

"Minulla on Melanktonin viimeiset työt kanssani; hän pyysi minua aina tulemaan luoksensa. Meillä olisi paljon sanottavaa toisillemme."

"Eikö hän ole kuollut?"

"On kyllä, jo 1561, mutta hän on jättänyt jälkeensä joukon papereja, joita hän tahtoo minun järjestämään."

"Ettekö voi tehdä sitä kotonanne?"

"Siellä en saa koskaan olla rauhassa, ja minun täytyy pitää vainajalle antamani lupaukset. Koti tulee kyllä tyhjäksi, sillä vanhin poikani matkustaa Rostockiin opiskelemaan."

"Sitäkin te ajattelette", sanoi Katariina. "Mitä sanoo rouvanne?"

"Hän kehottaa innokkaasti matkaan."

"Silloin ei meillä ole mitään oikeutta asettua sitä vastustamaan."

Niin he erosivat.

* * * * *

Laurentiuksella oli mitä onnellisin koti, ja hän sanoi usein, että hän ilman Elisabetia olisi monta kertaa sortunut taistelussa.

Elisabet väitti, että tämä oli juttua vain. Olihan hän heikko nainen, joka enemmän tarvitsi tukea kuin voi antaa sitä, ja toiseksi oli hänen armonsa arkkipiispa ollut liiaksi päättäväinen herra, jotta hän olisi rohjennut edes koettaa saada häntä luopumaan aikomuksistaan.

Oli miten oli, mutta he sopivat toisilleen oivallisesti; Elisabetin iloinen ja raitis luonne levitti perheeseen auringonpaistetta, ja kun hän poisti pilvet miehensä otsalta, eivät ne ainakaan sinä päivänä palanneet.

Heillä oli seitsemän lasta, neljä poikaa ja kolme tytärtä, kaikki hyväntapaisia. He olivat vanhempiensa ilo ja ylpeys.

Olavi Pietarinpojan puoliso, Kristiina, oleskeli aina heidän luonansa ainoan tyttärensä kanssa.

Poika oleskeli Saksassa, eikä hänestä kuulunut usein mitään.

Kaikki he elivät onnellista perhe-elämää. Hellämielinen Kristiina liittyi koko sielustaan Elisabetiin, ja hänen rikkaassa sydämessään oli sijaa kuinka monelle tahansa.

Pojat olivat harjoittaneet opintojansa Upsalassa, mutta heidän tuli myöskin vuoronsa mukaan päästä ulkomaille, ja arkkipiispa oli kahden vaiheilla, Wittenbergiinkö vai Rostockiin.

Kerran hän virkkoi: "Oikeinpa olisi minulla itselläni halua lähteä katsomaan."

Elisabet oli sattumalta läsnä; hän katsoi mieheensä, mutta ei lausunut mitään.

Mutta sitten puhuttiin vähitellen, että Didrik oli kovin nuori matkustamaan yksin. Hän ei ollut milloinkaan ollut matkoilla.

Muutamia päiviä sen jälkeen, kun piispa näytti hyvin väsyneeltä ja alakuloiselta, kysyi Elisabet, eikö häntä huvittaisi itse seurata poikaa yliopistoon. Hän saisi silloin omin silmin nähdä ja valita parhaan.

Hän hymyili sanoen, ettei hänellä ollut aikaa.

Mutta Elisabetkin saattoi olla juonikas, milloin tahtoi, ja kun hän pyöritteli ja kierteli asiaa, niin jopa päätettiin, että arkkipiispa poikineen tekisi matkan Saksaan, edellinen tullakseen takaisin muutaman kuukauden kuluttua, jälkimäinen jäädäkseen yliopistoon.

Oli merkillistä nähdä, miten piispa tämän päätöksen jälkeen virkistyi.

Hän tuli melkein nuoreksi uudelleen, muisteli tapahtumia entisiltä ulkomaanmatkoiltaan, vieläpä ensimäiseltäkin, mutta kun hän tahtoi kertoa kotimatkastaan, pani Elisabet kätensä hänen suulleen.

Kun sitten lapsijoukon pyynnöt ja Laurentiuksen itsepäisyys (sanoi Elisabet) saivat hänet myöntymään, seisoi hän punaisena ja hämillään kuunnellen ja sanoi viimein, että oli menettänyt lastensa kunnioituksen.

Mutta nämä hyökkäsivät kaikki suutelemaan ja hyväilemään Elisabetia sanoen, että hän oli tehnyt niin oikein, niin oikein.

"Ehkäpä tekin tahdotte tehdä samoin?" huudahti Elisabet säikähtyneenä.

"Emme", lupasivat he kaikki.

"Mutta", sanoi kaksitoistavuotias Margareeta, "kyllä minä tahdon mennä naimisiin arkkipiispan kanssa."

"Jonka nimi on Laurentius Pietarinpoikako?"

"Niin, muuten en huolisikaan hänestä." Kaikki nauroivat, ja ilossa ja hälinässä valmisteltiin matkaa.

"Ei ole mahdollista, että sinä voit olla niin iloinen kuin näytät", sanoi Kristiina eräänä päivänä.

"En minä ajattele itseäni", vastasi Elisabet, "siihen on kyllä aikaa sittenkin, kun he ovat lähteneet."

Nuori Didrik oli erinomaisen lahjakas poika, reipasmielinen kuten äitinsäkin, ja hän lupasi äidilleen pitää huolta rakkaasta isästä, ikäänkuin äiti itse olisi matkassa. Oli kauan puhetta siitä, miten matkustettaisiin. Laurentiuksella ei ollut halua tehdä sitä arkkipiispallisella komeudella.

"Minä olen alhaisen miehen poika", sanoi hän, "ja kun kuljen vieraassa maassa, täytyy minun saada tehdä niinkuin tahdon."

"Mutta mitä sanotaan täällä kotona?"

"Että vanha piispa oleksii ulkomailla ja levähtää tai että hänellä on työtä eikä hän tahdo tulla häirityksi. Kaikki juoksevat asiat annan toisten haltuun ja menen tieheni."

"Mutta, rakkaani, se tulee tunnetuksi."

"Enpä luule", vastasi hän veitikkamainen hymy suupielissään. "Kuulehan nyt matkasuunnitelmani. Kaikki lapset saavat kuulla sen ja sitten olla avullisina salaamisessa."

Ja nyt kutsuttiin koko joukko kuulemaan salaisuutta, jonka isä rakas uskoi heille.

"Saatte tietää, että minulla on tiedonhankkijoita", sanoi hän, "ja olen saanut tietää, että eräs nuoruudenystäväni, jolla on oma kauppalaivansa, lähtee ensi viikolla Tukholmasta Stralsundiin."

"Mutta Didrik?" kysyi Elisabet.

"Hän kulkee matkustajana laivassa. Kun hän saapuu sinne, tapaa hän siellä vanhan kauppiaan, Lars Pederssonin. Hänen kanssaan hän pitäköön seuraa matkalla ja olkoon hänelle kaikessa kuuliainen."

"Sen lupaan", huudahti poika säteilevin silmin, "ja siitä tulee hauska matka!"

Eroaminen pojasta oli kyllä raskasta, mutta sitten Elisabet rouva seurasi herraansa siihen taloon, jossa hän häiritsemättä tahtoi asua koko kesän saadakseen työskennellä rauhassa ja hiljaisuudessa.

Puettuna pitkään karkeaan takkiin, hatturasa päässä, leuka ja posket ajeltuina, suuri ryhmysauva kädessä ja laukku selässä saapui eräänä kauniina kevätaamuna 1565 päivän koittaessa vanhanpuoleinen mies Tukholman pohjoiselle portille.

Hänet laskettiin heti sisään, mutta vartija katseli hänen jälkeensä tuumaillen itsekseen:

"Tuo mies ei ole se, joksi tekeytyy; minä olen nähnyt hänet ennen."

Mutta miehemme asteli reippaasti Blasieholmaan päin; siellä oli laiva.

Mitään käytävää ei ollut, mutta laiva oli siksi lähellä, että rohkealla hyppäyksellä saattoi päästä siihen. Matkustajamme hyppäsi, ja se onnistui paremmin kuin olisi odottanutkaan.

"Kuka on teille antanut luvan", kuuli hän karkean äänen lausuvan, ja kapteeni tuli häntä vastaan.

"Kauppias Lars Pedersson", vastasi piispa kumartaen nöyrästi.

Kapteeni ällistyi, mutta oli pian entisellään sanoen jotensakin karkeasti:

"Olemme saaneet odottaa teitä puolen päivää, ja se on vastoin sopimustamme."

Mitään vastaamatta meni kauppias hyttiin, ja siellä oli poika häntä vastassa sanoen, ettei hänkään olisi häntä tuntenut.

Purjeet lepattivat, tuuli oli vireillä, ja melkein heti lähdettiin.

Kaunis ilma suosi heitä, ja matka joutui silloisiin olosuhteisiin nähden tavattomasti.

Kesäkuun ensi päivinä he laskivat maihin Stralsundissa.

Lausuttuaan kapteenille sydämelliset jäähyväiset menivät isä ja poika erään hevoskauppiaan luo, jolta ostivat kaksi hyvää ratsua.

Rostock ei ollut kaukana, mutta Pedersson — käytämme matkalla hänestä tätä nimeä — tahtoi, että poika näkisi Wittenbergin, ja niin suunnattiin matka sinne, sitten kun oli saatu luotettava opas.

Matka kävi raivaamattomien metsien läpi. Siellä-täällä oli uutisviljelyksiä ja laihoja laitumia.

Harvoin he kohtasivat ihmisiä; muutama nälkäinen lehmä ja jokunen arka lammas olivat ainoat elävät olennot, joita he näkivät.

Didrik tiedusteli, oliko maa täällä yhtä harvaan asuttua kuin Ruotsissakin.

"Minä luulen, että asutus tulee tiheämmäksi, kun lähenemme suuria kaupunkeja", vastasi isä, "ja arvelen, että oppaamme varovaisuuden vuoksi välttelee yleisiä teitä."

"Mitä pelkäämistä meillä olisi täällä?"

"Jos meidät ryöstettäisiin putipuhtaiksi, niin hän ei saisi palkkaansa."

Oli iltamyöhä, kun he saapuivat erääseen kylään; joukko repaleisia vaimoja ja lapsia tunkeili heti heidän ympärillään kerjäten rahaa.

Pedersson oli juuri antanut muutamia lantteja, kun karkea, puolialaston mies tuli eräästä portista, tarttui hevosta suupieliin ja sanoi röyhkeästi:

"Kaikki on valmista, miksi ette tule?"

"Erehtynette henkilöstä; minä olen matkustavainen."

"Ettekö ole luostarista?" kysäisi hän hätäisesti.

"En, en suinkaan."

"Sitten saa akka kuolla ilman synninpäästöä!" huudahti hän ärtyisästi ja laski hevosen irti. "Menkää hiiteen!"

"Minä olen usein tehnyt papin toimituksia", virkkoi Pedersson vilkkaasti, "ja tahdon nytkin tehdä."

Vähän vaivalloisesti hän laskeusi hevosen selästä.

"Voimmeko saada täältä kattoa päällemme yöksi?"

"Tähän vuodenaikaan on yömaja joka pensaassa."

"Missä on sairas?"

Mies katseli häntä epäluuloisesti; mutta silloin kuului valitushuuto sisästä, ja hän viittasi Pederssonia tulemaan perästä huoneeseen.

Hänet vietiin kurjaan hökkeliin; yksinkertaisella puulavitsalla lepäsi nuorehko nainen heinämytty pään alla; siinä kaikki, mitä häntä varten oli varattu.

Vaatteet olivat siistit, vaikka yksinkertaiset, tukka huolellisesti kammattu, mutta silmät pyörivät sinne-tänne mihinkään erityisesti kiintymättä.

Pedersson kosketti hänen kättänsä.

Hän vavahti ja loi silmänsä häneen.

"Te tarvitsette sielunpaimenta?"

"Niin!"

"Tahdotteko uskoa asianne minulle?"

Hän epäröi. "En tunne teitä."

"Minä olen Jumalan sanan palvelija."

"Mutta ette samaa uskoa kuin minä. Minä olen luopio", kuiskasi hän.

"Minä tunnustan Lutherin uskoa."

Hänen silmänsä kirkastuivat. "Tahdotteko ehkä pettää minua?"

"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!"

"He ovat ottaneet minulta lapseni, he aikovat sulkea hänet luostariin tai tehdä hänet portoksi, niinkuin tekivät minulle. Salama taivaasta iskeköön heidät maahan."

"Missä lapsi on?"

"Hän on ottanut sen minulta, hän tuolla ulkona. Pikku tyttöni! Mitenkä hän itki ja vaikeroi, kun hänet temmattiin käsistäni! Oi, minä en voi kuolla ennen kuin olen saanut takaisin lapseni!"

"Minä koetan hankkia hänet teille takaisin."

"Sitten voisin kuolla tyynenä!"

Pedersson kiiruhti ulos.

Mies seisoi etuhuoneessa. Nähdessään muukalaisen heitti hän piiloon jotakin kädestään.

"Onko se loppu nyt?" kysyi hän välinpitämättömästi.

"Hän on kuolemaisillaan, ettekä te ole edes antanut hänelle vesipisaraa."

"Ei hän ole pyytänytkään mitään."

"Nyt hän pyytää", vastasi Pedersson ankarasti.

Mies katsoi häneen. Katseessa oli jotakin, joka vaati tottelemaan; hän meni heti ja tuli muutaman silmänräpäyksen kuluttua takaisin, kädessään pieni pikari kristallikirkasta vettä.

Mutta heti kun hän oli mennyt ulos, kumartui matkustavaisemme ottamaan lattialta pientä rypistettyä vaatetilkkua.

"Kas tässä, vai vienkö minä sen sisään?"

"Pankaa pikari pois ja menkää tuomaan lasta?"

"Lasta!" Mies muuttui kalmankalpeaksi.

"Heti, kuuletteko!"

"Lasta, oletteko hullu, en minä tiedä mitään lapsesta!"

"Hänen lastansa, jonka olette ottanut häneltä!"

"Hän hourailee, ettekö sitä ymmärrä."

Ystävämme oli miehen huomaamatta tarkastanut mitä oli löytänyt; nyt hän levitti pienen lapsen päähineen sanoen: "Tunnetteko tätä?"

Ulvoen hyökkäsi mies hänen päällensä tahtoen temmata häneltä pois tuon pikku päähineen, mutta hän oli tavannut vahvempansa. Hän tunsi olevansa kuin ruuvipihdeissä.

"Missä on lapsi?"

"En tiedä", huohotti roisto.

"Varo, taikka kuristan!"

"Silloin teette murhan!"

"Sen olet sinä jo tehnyt!"

"Saatana!" Hän tuijotti hämillään Pederssoniin.

"Missä on lapsi?"

"Tuolla… olkikasassa…" ähkyi mies.

"Kuule nyt tarkoin, povitaskussani on pistooli. Samassa kuin lasken sinut irti, otan sen käteeni, ja luota siihen, että menetät henkesi, jos yrität pakoon. Nyt heti tuomaan lasta!"

Enempää vastustelematta mies heti meni.

Olkikasasta hän veti esiin tuskin kaksivuotiaan, pienen tytön; tämä oli tavattoman hyvin puettu, mutta hänen kaulansa ja kasvonsa olivat aivan siniset; musta juova kaulalla osoitti, että hänet oli kuristettu.

"Roisto!" huudahti piispa ottaen lapsen häneltä; se oli vielä lämmin ja sen jäsenet pehmeät, mikä todisti, että ilkityö oli aivan äskettäin tehty.

Mutta hänen huomionsa oli muutamaksi silmänräpäykseksi kiintynyt murhaajasta lapseen, ja murhaaja käytti tilaisuutta hyökätäkseen heti ulos ovesta.

Laurentius ei huolinut hänestä; hän kuunteli tarkoin, eikö hengen hievahdustakaan kuulunut, suuteli pieniä sinikalpeita kasvoja, pani päähineen lapsen päähän ja vei hänet äidilleen.

Tämä oli taas puoleksi tiedottomana.

Pedersson laski lapsen hänen syliinsä.

Suonenvedontapaisesti hän painoi sitä vasten rintaansa. Elämänliekki leimahti hänessä vielä muutamaksi silmänräpäykseksi, hän tunnusteli lapsensa ruumista, käsivarsia ja kasvoja, suuteli sitten häntä — niinkuin ainoastaan äiti voi suudella.

Mutta sitten käsi putosi hervottomana takaisin. "Kirja, minun kirjani!" huudahti hän äkkiä. Sitten tuli loppu!

Hän ei tiennyt, että oli sulkenut syliinsä kuolleen lapsen; hän seurasi tätä niin pian.

Pedersson jäi hetkeksi huoneeseen, osittain rukoillakseen kuolinvuoteella, osittain odottamaan, eikö kukaan tulisi sisään. Mutta ketään ei kuulunut.

Hän meni ulos. Rupesi jo hämärtämään, mutta Didrik istui ruohikossa lukien erästä kirjaa.

Hevoset olivat syömässä, ja opas nukkui.

Nuorukainen hypähti ylös. "Isä rakas", sanoi hän, "minusta näytätte niin liikutetulta!"

Samassa alkoi kuulua hevosen astuntaa.

"Saadaanpas nähdä, ketä nyt tulee."

Edellä ratsasti munkki, ja heti hänen jäljessään juoksi kookas haamu, luultavasti murhaaja.

Tämä pysähtyi äkkiä ja poikkesi sivulle.

Munkki tuli perille asti; hän laskeusi nopeasti hevosen selästä maahan ja kiirehti molempia muukalaisia vastaan.

"Te olette matkustavaisia", sanoi hän nöyrästi.

"Jotka olemme tulleet tänne etsimään yösuojaa."

"Sen voitte saada luostaristamme", lausui munkki vilkkaasti. "Sallikaa minun johdattaa teitä."

"Ikävä kyllä en voi seurata teitä, ennenkuin olen tavannut tämän tuvan omistajan."

"Me voimme lähettää sanan hänelle huomenna."

"Ei, minä en lähde täältä, ennenkuin hän on tullut takaisin."

Munkki näytti olevan hyvin hämillään. "Kuka sen tietää, missä hän majailee", sanoi hän.

"Eipä luultavastikaan kaukana, arvatenkin tuolla puiden takana", vastasi kauppias.

Munkki näytti ällistyneeltä. "Meillä on keino vaihtaa ajatuksia keskenämme", sanoi hän viheltäen samassa kimakasti.

Mies tuli heti näkyviin. Hänen esiintymisessään oli jotakin pelon ja hävyttömyyden sekaista. Hän läheni kuitenkin munkkia lausuen:

"Te olette kutsunut minua, arvoisa isä." Samassa hetkessä hän huomasi pistoolin, joka kiilsi ojennettuna häntä kohden.

Kauhusta melkein jäykistyneenä hän tuijotti eteensä uskaltamatta liikuttaa jäsentäkään. "Kirja!" sanoi piispa ankarasti. "Mistä kirjasta te puhutte?" kysyi munkki. "Vaimon kirjasta! Joutuin, kiirehtikää!"

"Piru sen vei", inisi mies; mutta kun hän huomasi, että muukalainen laski sormensa liipasimelle, huudahti hän kiireesti: "Minä käyn noutamassa sen."

"Älkää yrittäkökään paeta", kuului ankara vastaus, ja pistooli ojennettiin roistoa kohden. Tämä kiiruhti tupaan. Munkki liikahti levottomana.

"Arvoisa priorimme lähetti minut antamaan synninpäästöä eräälle kuolevalle", selitteli hän.

Mutta mitään vastausta ei tullut; matkustajan katse oli kiinnitetty oveen.

Isän viittauksesta oli Didrik seurannut murhaajaa; hänen olisi ehkä ollut vaarallista käydä käsikähmään roiston kanssa, mutta sitä ei tarvittukaan. Mielipuolen tavoin mies hyökkäsi tupaan, kopeloi taas olkiläjää ja veti sieltä pian esille punakantisen kirjan. Silmänräpäyksen ajan hän seisoi kahden vaiheilla luoden nopean katseen nuorukaiseen, mutta kiiti sitten hurjaa vauhtia hänen ohitsensa ulos taas.

Pistooli oli yhä vielä samassa suunnassa. Kirja kohotettuna korkealle huudahti murhaaja: "Tässä, tässä se on."

On luultavaa, että kuolemanpelko siinä määrässä oli vallannut roiston, että ajatuskyky oli kokonaan poissa; hervottomasti hän lankesi munkin jalkoihin ja ähkyi:

"Te olette antanut minulle päästön kaikista synneistäni."

Kirja oli pudonnut maahan jonkun matkan päähän. Munkki aikoi ottaa sen, mutta Didrik ehti ennen ja jätti sen isälleen.

Tämä otti sen, pani pistoolinsa pois ja käski oppaan, joka vihdoinkin oli herännyt, satuloida hevoset.

"Apottimme odottaa teitä luostarissa", lausui munkki hyvin mielistellen. "Hän voi myöskin antaa teille hyviä neuvoja ja ohjeita matkanne jatkamiseksi."

"Minä tahdon yhden yön nauttia hänen vieraanvaraisuuttansa", vastasi Laurentius.

Heti lähdettiin liikkeelle, munkki ja piispa edellä, Didrik ja opas jäljessä; talonpoika seurasi heitä piiloutuneena puiden varjoon.

Oli helppo ymmärtää, että innokkaat kutsut luostariin aiheutuivat pelosta.

Jos tapahtumasta olisi ilmoitettu lähimmille viranomaisille, olisi siitä seurannut tutkimuksia, ja luostari olisi voinut tulla hyvin ikävällä tavalla sekoitetuksi siihen.

Ruotsalainen piispamme ymmärsi aivan hyvin, että hän olisi tässä joutunut pahaan välikäteen. Vaimo ja hänen lapsensa olivat kuolleet; mutta häntä huvitti jos suinkin saada selville, minkätähden kaksoismurha oli tehty; ehkäpä oli siinä seikkailuhalukin vaikuttamassa.

Kuljettiin tiheän metsän halki. Oli melkein sysipimeä, ja hevoset astuivat hitaasti.

Munkki koetti alottaa keskustelua, mutta sai niin lyhyitä ja katkonaisia vastauksia, että vaikeni pian.

Silloin kuului metsästä pitkäveteinen torventoitotus; se uudistui kahdesti.

"Mikä se on?" kysyi matkustaja.

"Lemmon juonia", vastasi munkki, ja hänen hampaansa kalisivat; "pyhä neitsyt suojelkoon meitä!"

Hevoset alkoivat korskua; ne hyppivät pystyyn eivätkä tahtoneet mennä eteenpäin.

"Me olemme eksyksissä", vaikeroi munkki.

Huudettiin opasta ja kysyttiin, eikö hän osaa tietä luostariin.

Opas laskeutui heti hevosensa selästä ja pyysi Didrikiä pitelemään sitä ohjaksista. "Luulen, että olemme lähellä kahlaamoa", sanoi hän; "mutta on niin pimeä, etten voi löytää sitä."

Samassa näkyi suuri joukko pieniä valosoihtuja välkähtelevän kirkkaan, juoksevan veden pinnalla ja sen läheisyydessä, ja hämmästyksekseen huomasivat matkustajamme olevansa aivan äyrään partaalla.

Vielä kerran kuului torventörähdys, ja sitä seurasi kaukainen hautauskellojen soitto.

"Pyhä neitsyt", huudahti munkki tehden kiihkeästi ristinmerkin, "viisikymmentä messua… sata messua."

"Mitenkä tästä päästään yli?" kysyi piispa. "Virta näyttää syvältä."

"Parasta on antaa hevosten mennä miten itse tahtovat", sanoi opas.

"Minun hevoseni tahtoo mennä tästä, isäni; lienee parasta, että minä saan mennä edellä", sanoi Didrik. "Odotahan, minä tahdon tulla mukanasi!" Isä ja poika seurasivat toisiaan, ja heidän jäljessään kulki opas.

Heidän mennessään kimaltelivat välkähtelevät valot vielä kerran. Heti senjälkeen kuului kiljahdus; sitten oli kaikki hiljaa ja pimeätä kuin haudassa.

Kaikki kolme olivat onnellisesti saapuneet toiselle rannalle, mutta munkkia ei kuulunut.

Häntä huudettiinkin, mutta vastausta ei tullut.

"Valo, joka näkyy tuolta kaukaa, tulee luostarista", sanoi opas; "sieltä voi hankkia apua."

Kaikki kolme lähtivät matkaan; tällä kertaa ratsasti opas edellä. Kellojen soitto kuului yhä edelleen ja yhä valittavampana.

"Onko tuo luonnollista, isä?" kysyi Didrik.

"Minä luulen, että luostarissa pidetään messua."

Tie oli nyt verrattain leveää ja tasaista, ja noin puolen tunnin kuluttua he kolkuttivat luostarin porttia.

Se avattiin heti.

Piispa mainitsi muutamilla sanoilla tulonsa syyt. Häntä oli kutsuttu luostariin, mutta kutsuja oli kahluupaikalla hävinnyt, ja he pelkäsivät, että hän oli vaipunut johonkin syvempään paikkaan; hän ei ollut vastannut heidän huutoihinsa, eikä sellaisessa pimeydessä voinut nähdä mihin hän oli joutunut.

Portinvartija soitti, ja saapuville tuli useita veljiä; he sanoivat, että kohta ollaan valmiita etsimään kadonnutta. Sillä välin kutsuttiin matkustajamme ruokasaliin ja opas vietiin keittiöön.

Veljet istuivat pöydässä, ja matkustajia pyydettiin ottamaan osaa heidän yksinkertaiseen ateriaansa.

Siihen kuului munia, tuoreita vihanneksia, hyvää voita, tuoretta leipää, viiniä ja kuivattuja hedelmiä.

Matkamiehille maistui ruoka hyvin, ja Didrik, joka ei pitkään aikaan ollut saanut niin monipuolista ateriaa, ajatteli itsekseen, että munkit osasivat pitää aika hyviä päiviä. Kun ateria oli lopussa, pyydettiin n.s. kauppiasta pistäymään apotin luona, joka odotti häntä huoneessaan.

Hän noudatti heti pyyntöä.

Munkit ympäröivät senjälkeen kohta nuoren ruotsalaisemme alottaen keskustelun utelemalla tarkempia tietoja veli Anselmista, joka oli niin äkkiä kadonnut.

Didrik teki selvää kaikesta; mutta sitten hän vuorostaan rupesi puhumaan torvien törähdyksistä, liehuvista valoista ja lopuksi surullisesta kellojen soitosta, joka taukosi kokonaan, kun he tulivat lähelle luostaria.

Munkit katsoivat toisiaan ja tekivät ristinmerkin. Mitään varmoja vastauksia he eivät voineet antaa; siinä oli muka salaisia tiedonantoja ja varoituksia y.m. semmoisia. He ymmärsivät heti, että olivat nyt saaneet "evankeelisen" seuraansa, ja he ahdistivat nuorukaista kuvaillen hänelle, mitenkä hän muka oli saatanan vallassa ja mitenkä he yksin rukouksillaan ja kyynelillään voisivat pelastaa hänet siitä.

Mutta Didrik oli kasvanut liian hyvässä koulussa tullakseen yllätetyksi. Reippaasti ja avomielisesti hän vastasi, että protestantti nojautuu itse Kristuksen saarnaamaan sanaan.

"Me pidämme häntä ainoana Jumalan lähettämänä", sanoi rohkea nuorukainen, "ja sentähden emme luota ensinkään pyhimyksiin, paaveihin ja muihin vääriin profeettoihin."

Syntyi kauhea hämmennys; muutamat itkivät ja päivittelivät, toiset lankesivat polvilleen ja rukoilivat, että salama taivaasta iskisi maahan tuon hävyttömän herjaajan, kun taas toiset kiroilivat kerettiläistä Lutheria, luopiota, joka oli levittänyt sellaista turmiollista oppia ja aikaansaanut niin paljon pahaa.

"Onko teidän isännekin samaa mieltä?" kysyi eräs munkeista.

"On, on hän", vastasi Didrik.

"Ehkäpä hän kuuluu luterilaiseen liigaan?"

"Minulla on useimpain niiden nimet", huudahti toinen. "Mikä hänen nimensä on?"

"Lars Pedersson."

"Sennimisiä voi olla paljonkin", vastasi munkki selaillen innokkaasti pientä kirjaa, jota oli kantanut vyössään.

"Hänen ammattinsa?"

"Kauppias", vastasi nuorukainen punehtuen.

"Mitä hän kaupittelee?" kuului epäilevä kysymys.

"Isäni vastatkoon siihen itse, jos katsoo sen sopivaksi", lausui Didrik, "hän ei ole valtuuttanut minua holhoojakseen, enkä minä vastaa hävyttömiin ja liian tunkeileviin kysymyksiin."

Syntyi muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus, mutta luultavasti olisi nuori ruotsalainen tavalla tai toisella saanut maksaa puheliaisuutensa, ellei yleinen huomio olisi kiintynyt kovaan kolkutukseen, jonka johdosta portti heti aukaistiin, ja ellei senjälkeen olisi kuulunut kovaäänistä keskustelua ja huudahduksia.

Tuollaisena huudahduksena kuului nimi Anselm.

"Anselm!"

"Elääkö hän?"

"Onko hän palannut?"

Näin he huutelivat toisilleen, ja senjälkeen koko joukko ryntäsi ovelle.

Didrik ei ajatellut kauan, vaan seurasi heitä.

Alas pihalle oli kokoontunut koko munkkijoukko, ja heidän keskellään oli Anselm.

Mutta hän näytti hyvin surkuteltavalta; märkänä riippui kauhtana hänen ympärillään täynnä leväkasveja ja ruohoja.

Hän näytti niin kummalliselta, ettei oikein tiennyt, oliko hän unen pöpperössä vai vähän hassahtanutko.

"Mistä sinä tulet?"

"Oletko ollut järven pohjassa?"

"Kuka sinut on vetänyt ylös?"

"Joku vanha noita-akkako?"

"Joka korvaukseksi kai tahtoo saada sinulta synninpäästön?"

"Kaksikymmentä messua ilmaiseksi!"

On luultavaa, että he olisivat vähemmän laskeneet sukkeluuksiansa, jos olisivat tienneet, että Didrik oli saapuvilla.

Nyt niitä tulvi heidän huuliltaan kovaäänisen naurun säestyksellä, ja niiden esine väänsi vettä parrastaan ja puisteli itseään aivan kuin ei ensinkään olisi huomannut heidän pilkkaansa.

Jättäkäämme heidät ja seuratkaamme kauppias Pederssonia apotin yksityishuoneeseen.

Tämä, ankaran ja vakavan näköinen vanhanpuoleinen mies, istui kumartuneena pöytänsä ääressä lukien erästä kirjaa.

Hänen pukunaan oli musta kaapu valkean kauhtanan päällä. Hänen kaunis päänsä oli ajeltu melkein paljaaksi, ja silloin-tällöin hän nojausi tuolinsa korkeaan selustaan, joka oli täynnä kummallisia leikkauksia ja jonka yliosa muodosti hiipan.

Lamppu paloi pöydällä, ja sen valo lankesi suoraan hänen silmilleen vieraan kauppiaan astuessa sisään.

Apotin nähdessään tämä hätkähti, mutta onnistui heti hillitsemään hämmästyksensä.

Apotti nousi ja lausui vieraansa tervetulleeksi. Munkki, joka oli vienyt hänet sinne, lähetettiin pois, ja miehet olivat kahden.

Kauppias istui hänelle osoitetulle tuolille, mutta kun apotti siirsi lamppua niin, että valo lankesi hänen kasvoilleen, nousi hän ja asetti tuolin toiseen paikkaan.

"Silmäni eivät siedä voimakasta valoa", sanoi hän istuutuen varjoon.

Apotti kävi huomattavasti hämilleen ja kysyi hetkisen epäröityään, kuinka maallikko ja lisäksi, kuten hän luuli, kerettiläinen rohkeni ripittää ja antaa synninpäästön henkilölle, joka kuului ainoaan autuaaksitekevään kirkkoon.

"Ketään muuta ei ollut saapuvilla", vastasi Pedersson; "hän pyysi uskonnon lohdutusta, ja minä annoin sitä hänelle parhaan kykyni mukaan."

"Hän oli langennut syvälle."

"Sitä en tiedä, hän vain pyysi lastansa takaisin; minä hankin sen hänelle, mutta niin vastikään murhattuna, ettei ruumis vielä ollut kylmennyt."

"Tunsitteko murhaajan?"

"Se oli sama mies, joka toi sanan luostariin."

Apotin katse synkistyi. "Te olette rohkea johtopäätöksissänne", sanoi hän ankarasti.

"Minulla on painavia todistuksia."

"Te olitte kahdenkesken naisen kanssa, ei edes poikanne ollut saapuvilla."

Kauppias asetti kätensä silmilleen ja näytti miettivän; sitten hän sanoi pitkäveteisesti:

"Vaimo ja lapsi ovat kuolleet. Kukaan ei siis voittaisi mitään, jos jättäisin asian oikeuden käsiin, paha työ rankaisee itse itsensä. Sinun ja luostarisi ei tarvitse pelätä mitään minun puoleltani, Jaakko Warden."

Apotti hypähti pystyyn.

"Kuka te olette?" huudahti hän.

"Haamu menneiltä ajoilta."

Apotti oli mennyt aivan hänen lähelleen ja katseli häntä terävästi ja tutkivasti.

"Tapasimmeko Wittenbergissä?" sanoi hän.

"Kyllä, Wittenbergissä."

"Ruotsalainen Laurentius Pietarinpoika!"

"Oikein arvattu."

Apotti tarttui hänen käteensä ja pudisti sitä kovasti. "Sinä et voi olla ystäväni", sanoi hän.

"En, sillä sinun uskontosi suvaitsee ja hyväksyy paljon semmoista, jota minun rikoksena kiroo."

"Todista se!" huudahti Warden.

"Vaimoraukka oli teidän silmissänne luopio."

"Mistä sen tiedät?"

Laurentius otti ennenmainitun punaisen kirjan taskustaan. "Kas tässä", sanoi hän, "on se, jota hän lapsensa jälkeen enimmin rakasti."

"Minä tiedän, että hänellä oli se ja että hän luki sitä", lausui apotti. "Sentähden hän on ikuisesti kirottu."

"Eikö siis uusi testamentti teidän silmissänne enää olekkaan pyhä kirja?" kysyi Laurentius.

"Pyhän katolisen kirkon sääntöjen mukaan ei sitä saa olla maallikon hallussa."

"Sen tiedän, mutta en ole koskaan käsittänyt syytä siihen."

"Sentähden, että synti tuli maailmaan hyvän ja pahan tiedon puun kautta."

"Voihan ihminen valita molempien välillä."

"Minä toistan vielä: samoin kuin synti kuolettaa, kuolettaa myöskin sana, raamatun sana, jos epäpyhät huulet lukevat sitä. Se on liian väkevää lääkettä omin neuvoin käytettäväksi; tarvitaan vihittyjä huulia selittämään ja käyttämään sitä."

"Se on uskonvimman tavallista kieltä. Te salaatte sen valon, jonka Jumala sanassaan on antanut meille, ja vetoatte siihen raamatun tulkitsemiseen, joka tarkoituksiinne paraiten soveltuu."

"Vaiti, herjaaja!" huudahti Warden. "Muista että olet vallassani; minä voin ainiaaksi tukkia solvaavan suusi."

"Niin, sellaista on se henkinen vapaus, jota katolinen papisto tarjoaa; suukapula, kidutukset ja pyövelinkirves ovat Rooman viimeiset välikappaleet."

"Ettekö te ole Rooman opin perustukselle rakentaneet omaanne?"

"Me olemme ottaneet pyhän raamatun ojennusnuoraksemme, kun te olette tärvelleet uskonnon turhanpäiväisillä menoilla, tehneet itsellenne epäjumalia puusta ja kivestä, ylentäneet köyhiä syntisiä ihmisiä pyhimyksiksi ja lopuksi keksineet hyötyä tuottavan kiirastulen, jonka avaimet ovat paavin hallussa ja josta hän hälisevää korvausta vastaan vapauttaa muutamia."

"Ainoastaan entisen ystävyytemme tähden voin enää sietää solvauksiasi", huudahti Warden tehden ristinmerkin.

"Nyt niinkuin silloinkin sanon ajatukseni suoraan", jatkoi Laurentius; "nyt niinkuin silloinkin kysyn sinulta, eikö rukous ole voimakkaampi ase kuin kabbalistinen taikatemppu?"

"Ristinmerkki tekee pahat henget aseettomiksi", huudahti apotti kiihtyvällä lämmöllä; "se on meidän pyhä lunastusmerkkimme, eikä ole syytä sanoa sitä taikatempuksi."

"Siinä tapauksessa olisi sitä kannettava sydämessä eikä sormilla tehtävä tyhjään ilmaan. Muuten on siinä säilynyt yhtä vähän mitään jälkiä lunastuksesta kuin se ihminenkään tulee paremmaksi, joka uskoo ja hyvien töiden asemesta luulee voittavansa autuuden jokapäiväisillä polvistumisilla, vaikutuksettomilla ristinmerkeillä ja muilla semmoisilla."

"Hupsu!" keskeytti Warden. "Ennemmin voisit seulalla tyhjentää valtameren kuin järjelläsi käsittää pyhien merkkien voiman."

"Minä en koe takkaan mitata niitä järjelläni", vastasi Laurentius, "vaan sen pyhän sanan avulla, joka on jalkaini kynttilä ja joka kaikista virvatulista ja inhimillisistä lisäyksistä huolimatta aina osoittaa oikean tien kirkkaalle, samentumattomalle lähteelle jokaiselle, joka todella sitä etsii."

Hän oli pannut kätensä ristiin ja kohottanut silmänsä, ikäänkuin olisi ylhäältä poiminut ne sanat, joita lausui.

Apotti katseli häntä hetkisen. Olipa aivan kuin olisi heidän paraita tunteitaan sillä hetkellä kosketettu, mutta tämä vaikutus ei ehtinyt pukeutua sanoiksi, sillä samassa kuului melua pihasta.

Heti senjälkeen astui sisään munkki, joka oli seurannut Laurentiusta.

"Veli Anselm", sanoi hän.

"Kutsu hänet sisään."

Munkki katsoi muukalaista, mutta kun apotti istui ajatuksiinsa vaipuneena, lähti hän täyttämään käskyä.

Nyt vasta Laurentius huomasi, että he eivät olleet olleetkaan kahden.

Hiljaa, liikahtamatta oli eräs henkilö istunut huoneen pimeimmässä nurkassa mustaan kauhtanaan kietoutuneena.

Nyt hän nousi aikoen luultavasti heidän huomaamattaan pujahtaa ulos.

Apotti ja hänen vieraansa huomasivat hänet yhtaikaa.

"Mitenkä olette tullut tänne!" huusi Jaakko Warden hänelle ankarasti.

"Se on oikeuteni", vastasi haamu. "Minä menen minne haluan."

Hän pysähtyi hetkiseksi kuullessaan, että ihmisiä oli lähenemässä; mutta kun veli Anselm oli tullut sisään, useita munkkeja seurassaan, pistäytyi hän huoneesta ulos heidän taitsensa.

Apotti oli käynyt kalmankalpeaksi ja loi nopean, säälivän silmäyksen Laurentiukseen. Tämä kyllä ihmetteli, mikä oli moisen vakoilemisen tarkoitus, mutta rauhallinen omatunto lohduttaa itse itsensä, ja mitäpä hänellä olisi pelkäämistä. Kun veli Anselmin piti kertoa matkastaan, tapahtui se niin katkonaisesti, ettei kukaan viisastunut siitä.

Hän oli kuullut kummallisia ääniä. Kun hänen piti mennä yli kahlaamosta, oli joku vetänyt häntä säärestä, ja hän oli potkaissut vastaan; silloin oli hän kuullut kauhean kiljahduksen ja sitten ei hän tiennyt enää mitään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vaipumistaan vaipunut, kunnes menetti kokonaan tajuntansa.

Luostaripalvelijat kertoivat, että olivat löytäneet arvoisan veli Anselmin melkein hengettömänä rannalta. Mutta hänen vieressään oli talonpoika (murhaaja) ollut kuolleena kuin kivi. Ei kukaan voinut selittää, miten se oli tapahtunut.

Apotti sanoi, että seuraavana päivänä oli pidettävä ankara tutkinto asiassa, ja sitten hän seurasi vieraitaan heidän makuusuojaansa.

Yö oli jo kulunut aamupuoliin, ja väsymys vaivutti heidät pian sikeään uneen.

Mutta piispa heräsi aikaisin, ja kun hän muisteli eilispäivän tapauksia, tuli hän siihen vakaumukseen, että oli viisainta lähteä täältä niin pian kuin suinkin.

Tuo salaperäinen olento apotin huoneessa arvelutti häntä enimmän. Hän oli ennen nähnyt hänet, siitä ei epäilystäkään; hänen vartalonsa piirteet ja äänensä olivat tutut. Mutta missä hän oli hänet kohdannut? Kuka hän oli?

Laurentius oli hyvin pahoillaan; kuinka oli hän, niin ajatteleva ja varova mies, voinut ilmaista itsensä, vaikka hänen piti matkustaman tuntemattomana, ja kuinka hän oli vielä lausunut julki salaisimmat ajatuksensakin. Sen vaikuttivat vanhat ylioppilasmuistot.

Wittenbergissä olivat hän ja Jaakko Warden samalla kertaa "Busenfreunde" (hengenheimolaisia) ja kaikissa uskonnollisissa kysymyksissä toistensa kiivaimpia vastustajia.

Yöllä he voivat erota toisistaan vihamiehinä ja seuraavana aamuna etsiä toisiaan, ei pyytääkseen anteeksi — semmoinen ei tullut koskaan kysymykseen — vaan pudistaakseen ystävällisesti toistensa kättä. Sillä toistensa seurassa he viihtyivät paraiten.

Näin kului kolme vuotta kiisteltäissä milloin yöllä, milloin päivällä. Kaipauksella he sitten erosivat luvaten molemmin puolin kirjoittaa toisilleen, mutta muutaman vuoden kuluttua oli kirjeenvaihto loppunut, vanhat muistot olivat vähitellen vaipuneet unohduksiin.

Mutta nyt Laurentius huomasi suureksi harmikseen, että ne elivät vieläkin ja saattoivat elpyä, ja että heissä molemmissa yhä edelleen piili nuoruuden varomattomuutta. Miten olikaan hänen sydämensä sykkinyt riemusta hänen nähdessään jälleen ystävänsä! Hänen täytyi ilmaista itsensä, hänen täytyi niinkuin ennenkin riidellä vanhan ystävänsä kanssa; kiistelyhalu heräsi hänessä, ja niin unohti hän kaiken varovaisuutensa, unohti kuusikymmentäviisi ikävuottansa, unohti… unohti, niin mitä hän olikaan unohtanut?

Hän hypähti nopeasti vuoteeltaan, herätti poikansa ja sanoi hänelle, että heidän oli kiireesti lähteminen matkaan.

Juuri kun aamumessu oli lopussa, lähtivät molemmat makuusuojasta ja menivät ruokasaliin, johon apotti ja veljet vastikään olivat tulleet.

Heidän lähtöpäätöksensä näytti hämmästyttävän näitä, tuntuipa olevan jotakin epäilyttävää siinä itsepintaisuudessa, jolla he tahtoivat pidättää heitä ainakin siksi, kunnes tutkimus kuolemantapauksen johdosta oli toimeenpantu.

"Se seikka koskee luostaria eikä minua", vastasi Laurentius. "Vastoin tahtoani olen sekaantunut siihen, ja nyt täytyy minun kiirehtiä voittaakseni takaisin hukkaan kuluneen ajan."

Heille tahdottiin kattaa pöytäkin, mutta matkustajamme joivat vain vähäsen maitoa ja sanoivat sitten kiireesti jäähyväiset.

Apotti ei ollut koko aikana puhunut mitään, mutta Laurentius huomasi, että tämän silmät olivat luotuina häneen, väistyen kuitenkin heti, kun hän loi katseensa apottiin.

Kun he jäähyväisiksi puristivat toistensa käsiä, kuiskasi Jaakko Warden:

"Sinä olet tehnyt oikein!"

Sitten he menivät alas muutamien veljien seuraamina.

Mutta opasta ei näkynyt missään.

Häntä etsittiin ja huudettiin, mutta häntä ei löytynyt.

"Sitten koetamme tulla toimeen ilman häntä; hevosemme ovat kyllä hyvässä korjuussa."

Näin sanoen matkustajamme suuntasivat askeleensa talliin, jossa hämmästyksekseen näkivät hevoset satuloituina; mutta oppaan hevonen oli poissa.

Kaikki ihmettelivät; mikähän oli siihen syynä?

"Hän on saanut palkkansa etukäteen", sanoi kauppias. "Nyt en ole hänelle mitään velkaa."

Hätäiset jäähyväiset vielä, ja matkustajamme lähtivät.

"Kiitos Jumalan, että pääsimme sieltä ehein nahoin", sanoi piispa, kun luostari oli jäänyt näkymättömiin.

"Luuletteko, isä rakas, että joku vaara uhkasi meitä?"

"Ei voi ennakolta aavistaa, minkä kohtalon alaiseksi luostarissa joutuu. Se tapaus, joka eilen johdatti meidät sinne, osoittaa, että siellä tehdään paljon pimeyden töitä."

Pimeää yötä seurasi kirkas ja loistava aamu; lintujen viserrys ja loikkien tuoksu täyttivät metsän, ja matkustajamme nauttivat siitä täysin sydämin.

Vesi kimalteli heitä vastaan heidän lähestyessään kahlaamoa.

"Olen arvellut", sanoi Didrik, "että liehuilevat valot eilen illalla saivat alkunsa pienistä kiiltomadoista, joita meidänkin maassamme on suomailla."

"Niin uskon minäkin, mutta mistä luulet sen johtuvan, että ne levittivät valoansa juuri silloin, kun sitä paraiten tarvitsimme?" kysyi piispa.

"Jumalan sallimuksesta."

"Aivan niin. Jospa vain kiinnittäisimme huomiotamme siihen, niin huomaisimmepa useinkin, mitenkä hänen kätensä varjelee meitä kuolevaisia."

"Minä koetan pitää silmäni auki, isä rakas; mutta miten ovat torventörähdykset ja hevoskavioiden kopina selitettävissä?"

"Otaksun murhaajan joko herättääkseen huomiota luostarissa tai myöskin ilmoittaakseen munkille läsnäolonsa puhaltaneen torveen. Kavionkapsetta en voi selittää, mutta täytyy silläkin olla joku luonnollinen syynsä, sillä sitä en voi uskoa, että yliluonnollisia voimia olisi pantu liikkeeseen vain meitä säikyttämään."

"Mutta entäs kellojensoitto?"

"Se tuli epäilemättä luostarista; ehkäpä kuolleen vaimon sielukellot."

"Me emme saa koskaan tietää asian todellista laitaa."

"Eikä sitä ole hyvä tiedustellakkaan. Luostarimuurien sisäpuolella piilee monta kauheaa salaisuutta; niiden tutkiminen ei hyödytä ketään kuolevaista, mutta se voi tuottaa surman elävälle. Toivokaamme, että luostarien päivät ovat luetut."

He olivat nyt saapuneet joelle ja etsivät kahlaamoa.

"Täällä, täällä!" kuului ääni heitä vastaan.

"Opas!" huudahti Didrik osoittaen nuorukaista, joka seisoi joen toisella puolella hevosensa vieressä ja kaikin voimin viittaili heille.

"Niinpä tosiaankin; se on hän!"

He seurasivat hänen huomautuksiaan ja pääsivät melkein kuivin jaloin toisella rannalle.

Opas sanoi jo käyneensä levottomaksi, kun he viipyivät niin kauan. Nyt hän oli sitä mieltä, että heidän tuli kiireesti jatkaa matkaansa.

Siitä olivat kaikki kolme yksimieliset, ja taivalta tehtiin useita tunteja mitään puhumatta.

Vihdoin he saapuivat Mecklenburgiin ja saivat majapaikan lähimmässä kylässä.

Kun nälän vaatimukset olivat tyydytetyt, kysyttiin oppaalta, minkätähden hän oli lähtenyt luostarista edeltäpäin.

"Olen koko matkan ajatellut, että kysyisitte tätä minulta", vastasi hän.

"Eihän nyt liene liian aikaista puhua siitä."

"Ennemmin en olisi sitä mitenkään tehnyt, mutta tässä maassa se ei liene niin vaarallista", lisäsi hän katsoen ympärillensä.

"Minkälaiset vaarat meitä siellä uhkasivat?"

"Teillä oli vihollisia, hyvä herra." Hän katsoi arasti piispaan.

"Munkkien joukossako?"

"Se pitkä mustakauhtanainen kiihotti muita."

"Tiedätkö hänen nimensä?"

"Kuulin sen vain kerran, se ei ollut saksalainen nimi, mikäli minä tiedän."

"Oliko se Bellini?" huudahti piispa, jonka mieleen nyt oli yhtäkkiä johtunut hänen nimensä.

"Oli. Mitenkä voitte sen arvata?" virkkoi opas hämmästyneenä.

"Minä tunsin hänet, mutta nyt vasta juolahti mieleeni, kuka hän oli."

"Hän on hyvin ylpeä ja kostonhimoinen herra."

"Tahtoiko hän saada minut hengiltä?"

"Jos se vain olisi käynyt laatuun."

"Puhutteliko hän sinua?"

"Puhutteli yöllä. Hän luuli teidän viipyvän kauan luostarissa ja ainoastaan siinä tapauksessa, että te pääsisitte lähtemään sieltä, tahtoi hän, että minä olisin… olisin…"

"Senkötähden sinä lähdit sieltä?"

"Niin, ennenkuin olin ottanut vastaan verirahoja. Minä rukoilin pyhää neitsyttä suojelemaan teitä; joskin olette kerettiläinen, olette kuitenkin menetellyt onnetonta vaimoa kohtaan niinkuin kristityn tulee, enkä minä tahtonut olla osallisena onnettomuudessanne. Jos pyhä neitsyt tahtoisi auttaa teidät pois sieltä, niin arvelin, että minä kyllä satuloin hevoset ja odotan puolen päivää kahlaamolla. Kun näin teidän tulevan, iloitsin siitä enemmän kuin koskaan olisin voinut iloita verirahoista."

"Paljonko hän tarjosi?" kysyi piispa.

Opas lausui jotensakin mitättömän summan ja sai sen kaksinkertaisena.

"Luulen olevan turvallisinta meille jokaiselle, että eroamme tässä", sanoi Laurentius.

Niin tapahtuikin oppaan suureksi suruksi. Hän olisi mielellään tahtonut seurata niin hyviä herroja mihin tahansa. Nyt hän alkoi kiirehtiä kotikyläänsä, jossa hänen vanhempansa ja sisaruksensa tulivat iloitsemaan nähdessään sen suuren lahjan, minkä hän oli saanut.

Mutta kun hän sai tietää, että hevonenkin oli hänen, ei hänen riemullaan enää ollut rajoja. Ratsain hän nyt sai rientää kotiin.

Kun matkustajamme vihdoinkin olivat kahden, lausui piispa: "Kiittäkäämme Herraa, poikaseni, sillä hän on ihmeellisesti pelastanut meidät!"

* * * * *

Matkustajamme päättivät nyt myydä hevosensa ja jatkaa matkaansa yleisillä kulkuneuvoilla, missä niitä oli saatavissa, tai myöskin talonpoikien mukana, joita kulki edestakaisin kaupunkien välillä. He toivoivat täten johdattavansa harhateille takaa-ajajat, jos niitä mahdollisesti oli liikkeellä.

Sanottu ja tehty; matka viivähti kyllä täten, mutta päämaali läheni kuitenkin, ja ainoana huomautuksena siitä, että heidän jälkiään etsittiin, oli se, että Trebbinin ja Jüterbogkin kaupunkien välillä postivaunussa, jossa he matkustivat, kyseltiin ja tiedusteltiin, oliko matkalla näkynyt kolmea ratsastajaa, joista yksi oli vanhempi ja kaksi nuorempaa.

Kun kysymykseen oli annettu jyrkästi kieltävä vastaus, jatkettiin matkaa, ja matkustajamme loivat vain merkitsevän silmäyksen toisiinsa.

Vihdoin he saapuivat Wittenbergiin, ja kaikki matkan vaivat olivat unohtuneet.

He asettuivat paraaseen ravintolaan ja päättivät ensin tutustua kaupunkiin, ennenkuin ryhtyivät siihen toimeen, joka oli matkan varsinainen tarkoitus.

Laurentiusta huvitti suuresti näytellä pojalleen kaikkia niitä paikkoja, missä hän entiseen aikaan oli oleksinut. Hän kävi luentohuoneissa ja näki vanhoja ystäviä, joita hän enää vain nimeltä tunsi, mutta joiden kanssa hänellä ei ollut halua uudistaa tuttavuutta.

"Me emme sopineet ennen yhteen, nyt sopisimme vieläkin vähemmän", sanoi hän.

Noin viikon kuluttua, kun tämä ylimalkainen tutustuminen oli suoritettu, sanoi Laurentius pojalleen: "Täällä on monta hyvää siementä, mutta Herra yksin antaa kasvun; nyt haluan nähdä, mitä vanha ystäväni on testamentannut minulle."

Melankton oli jättänyt jälkeensä pojan ja tyttären; ensinmainittu oli hiljainen uneksija, joka kulutti aikansa opinnoissa, joista ei koskaan tullut mitään valmista.

Laurentius näki hänet melkein joka päivä jollakin luennolla. Ulkonäöltään hän muistutti hyvin paljon isäänsä, mutta hänellä ei ollut juuri rahtuakaan sitä tarmoa, jota oli ollut isässä.

Tytär oli äskettäin jäänyt leskeksi. Hänen haltuunsa sanottiin isän jättäneen kaikki tärkeimmät paperinsa, ja häntä lähti Laurentius tapaamaan.

Tavallisuuden mukaan oli hänellä Didrik seurassaan, ja molemmat otettiin sydämellisesti vastaan.

"Minä olen odottanut teitä", sanoi Anna Laurentiukselle. "Isäni piti teitä suuressa arvossa ja halusi nähdä teitä; kun hän näki toiveensa turhaksi, sulki hän itse paroniansa ja jätti avaimen minulle sanoen: 'Laurentius Pietarinpoika aukaiskoon sen, hän yksin järjestäköön paperini.'"

Näin sanoen hän antoi piispalle avaimen ja osoitti pientä piironkia, joka oli paksulla mustalla verholla peitetty.

Anna otti peitteen pois; sen alta tuli esiin todellinen veistotaidon mestariteos.

"Isäni sai tämän lahjaksi Nürnbergin kaupungilta", sanoi hän, "ja hän on testamentannut sen teille, mutta minä toivon, että te täällä minun asunnossani tarkastatte sen sisällyksen ettekä kiellä minua olemasta läsnä siinä."

Piispa hämmästyi suuresti ja sanoi kaikessa noudattavansa Anna rouvan toivomuksia.

Tämä halusi, että hän poikineen muuttaisi hänen luoksensa, mutta piispa ei tahtonut siihen suostua.

Majala, johon he olivat asettuneet, oli aivan lähellä, ja ruotsalaisemme arvelivat nytkin jo käyttävänsä väärin hänen kovin suurta vierasvaraisuuttansa suostuessaan syömään kaikki ateriansa hänen luonaan.

"Anna rouva", kuten hän itseään nimitti, oli erään professori Reuchlinin leski, mutta hän ei puhunut koskaan miesvainajastaan; isän nimi oli hänen ilonsa ja ylpeytensä.

Hänen avioliittonsa oli ollut lapseton, mutta hän oli ottanut huoneeseensa ja huolenpitoonsa erään miehensä kaukaisen sukulaisen.

Laurentius määräsi, että Didrikin tuli käydä niiden aineiden luennoilla, jotka häntä paraiten miellyttivät, sillaikaa kuin hän itse työskenteli tarkastellen ystävänsä jälkeenjättämiä papereita.

Nuorukainen noudattikin ensi päivinä määräystä uskollisesti.

Mutta oltiin heinäkuussa. Luonto oli kukkeimmillaan, metsä viettelevä, Didrik 19-vuotias ja hyvin taitava metsämies.

Aterioitaessa Anna rouvan luona istui pöydässä häntä vastapäätä aivan nuori, hienohipiäinen ja kirkassilmäinen tyttö.

Tämä loi silmänsä häneen joka kerta, kun isä tahtoi saada tarkempia tietoja siitä, millä luennoilla hän oli käynyt, ja nauroi samalla halveksivasti.

He eivät olleet juuri koskaan puhuneet keskenään. Didrik tiesi, että tytön nimi oli Anima, mutta ei mitään muuta; Anima ei häntä miellyttänyt.

Mutta tuo halveksiminen harmitti häntä; hän päätti, että tyttö sai maksaa sen.

Eräänä päivänä jälkeen puolisen, kun Laurentius oli Anna rouvan seurassa heti palannut työhönsä, jäi Didrik ruokahuoneeseen, jossa Anima työskenteli pöydän korjaamisessa.

Hän istuutui hiljaa ja katseli Animaa ollen ymmällä, miten päästä alkuun.

"No, miksi ette auta minua?" kysyi Anima mennessään hänen ohitsensa.

"Auta… pitäisikö minun…?"

"Pidänkö ehkä esitelmän siitä, miten se käy päinsä?" kyseli Anima ilkkuen.

"Näenhän sen kyllä."

"Mutta ette kuitenkaan ymmärrä, mitenkä sitä tehdään."

"Mitenkä tehdäänkö?"

"Ei voi opettaminen tulla kysymykseen, kun olette jo niin suuri."

"Enhän minä näin suuri ole", vastasi Didrik punehtuen.

"Kyllä, omissa silmissänne", virkkoi Anima nauraen, "vaikka ette minun."

"Nyt puhutte sellaista, mitä ette tiedä." Didrik tunsi veren nousevan päähänsä.

"Ehkäpä en tiedä sentähden, etten juokse luennoilla", huudahti Anima kiihkeästi. "Mutta sen sanon teille, että jos minulla ei olekkaan niin paljon kirjatietoja, niin on sitä enemmän yleistietoja ja kokemusta."

"Missä suhteessa minä olen osoittautunut kykenemättömäksi?" kysyi nuorukainen katkerasti.

"Kaikissa! Halvimmasta palvelijastakin olisi minulle enemmän hyötyä kuin teistä."

"Mitäpä tahtoisitte minun tekemään?"

"Nostakaa pois tuo kynttilänjalka."

"Sepä oli raskas", sanoi Didrik vietyään sen pois. "Kyllä kaiketi teille; minulle se ei saa tuntua raskaalta."

"Minä tahdon mielelläni auttaa teitä, jos voin."

"Siitäpä se juuri riippuu", vastasi Anima halveksien. "Voittehan koetella minua."

"Minun tehtäviini kuuluu tuoda vettä kaivosta."

"Minä teen sen teidän puolestanne."

"Menkää sitten, nyt on juuri se aika." Hän meni. Kaivo oli syvä, ja siellä oli useita vettä noutamassa. Viipyi kauan, ennenkuin hän sai ruukkunsa täyteen ja pääsi palaamaan.

"Katsohan vaan", sanoi Anima, "tuota en todellakaan olisi luullut teistä."

"Minä käyn noutamassa vettä huomennakin."

"Te ette jaksa."

"Sepä saadaan nähdä."

"Entäs luentonne?"

"Minä ehdin kyllä niihinkin."

"Siellä opitte kuluttamaan aikaanne. Onko se tapana teidän kotimaassannekin?"

"Ei kukaan ole syyttänyt minua laiskuudesta."

"Mutta minä syytän; opista on se hyöty, mitä sen avulla voi toimittaa, mutta minä en käsitä, mitä hyötyä teillä on kaikesta opistanne."

"Se ei näyttäydykkään heti."

"Ei ainakaan teissä."

"Ehkäpä teissä?"

"Kyllä, luottakaa siihen."

"Niinkuin esimerkiksi?"

"Minä osaan pestä vaatteita, leipoa, laittaa ruokaa, panna olutta, kehrätä, kutoa, neuloa ja ommella, lukea ja vähän kirjoittaakin, viimemainittua vain hyvin vähän, sentähden että se saattaa olla tarpeetonta. Tehkää nyt selvää, mitä te osaatte."

"Minun opintoni ovat aivan toista suuntaa", vastasi Didrik hyvin hämillään.

"Sen kyllä huomaan, mutta mitä hyötyä niistä on?"

"Vasta sitten, kun on saavuttanut suuremman määrän tietoja, voi niistä hyötyä."

"Kuinka vanha olette?"

"Yhdeksäntoista."

"Minä olen kuudentoista."

"Ette enempää!"

"E-en. Mutta nyt kysyn, kummasta meistä voi olla enemmän hyötyä kodissa?"

"Tietysti teistä."

"Jos minä nyt jatkan, niinkuin olen alkanut — ja niin minä aion tehdä — kumpainen meistä sitten on harjoittanut parempia, opintoja maailmassa?"

"Ei, nyt en enää viitsi kuunnella teidän pakinoitanne", vastasi Didrik nauraen ja unohtaen närkästyksensä; "te olette viisas tyttö, mutta ette ymmärrä, mitä oppi ja tieto merkitsevät."

"Jospa tietäisitte, miten vähän minä välitän niistä", lausui Anima pilkallisesti; "ei niistä ole edes päähineen paikaksi", lisäsi hän katsellen rikkinäistä päähinettään.

"Ei, sen kyllä myönnän", vastasi Didrik nauraen.

"Ja jos sattuisi joku todellinen onnettomuus, jos esimerkiksi tuli pääsisi irti, voisitteko sammuttaa sen?"

"Voisinhan ainakin olla apuna sammuttamisessa."

"Sen kyllä luulen, mutta se on liian vähän. Kun vaara on uhkaamassa, silloin pitää voida mahdollisimman paljon."

"Niinkuin teko, neitiseni?"

"Naurakaa vaan; minä tiedän koettelemuksen hetkellä voivani tehdä enemmän kuin kukaan uskookaan."

"Teillä on suuret ajatukset itsestänne."

"On sekin parempi kuin pitää itsensä aivan mitättömänä."

"Tarkoitatteko sillä minua?"

"Enpä juuri tiedä, muuten vaan juolahti mieleeni."

Anima oli punastunut korviin asti ja juoksi heti sen jälkeen tiehensä.

"Minä muistan hänet kyllä sopivassa tilaisuudessa", tuumi Didrik; mutta sen jälkeen he lavertelivat usein keskenään sopien hyvästi yhteen.

Ikäisekseen oli Anima tavattoman käytännöllinen, ja hän koetti joka tilaisuudessa saada Didrikiä siihen vakaumukseen, ettei tiedoilla ollut mitään arvoa, jos niistä ei voinut saada suoranaista hyötyä.

Tällä välin oli Laurentius ehtinyt työssään niin pitkälle, että saattoi ruveta ajattelemaan paluumatkaa.

Melankton oli kyllä testamentannut jälkeenjättämänsä paperit ystävälleen Laurentius Pietarinpojalle, mutta tämä ei tahtonut anastaa rakastetulta tyttäreltä alkuperäisiä käsikirjoituksia, ja nyt jäljenteli Anna rouva itse niitä. Hän olikin aikalaisekseen tavattoman taitava kirjoittamaan.

Työ oli kestänyt kokonaisen kuukauden, ja sillä aikaa oli heidän välinsä muodostunut niin hyväksi ja sydämelliseksi, että lähenevä eronhetki jo edeltäkäsin synnytti apeata mielialaa.

Etenkin oli Anna rouvan laita näin. "Olen toistamiseen elänyt rakkaissa nuoruuteni muistoissa", sanoi hän, "ja tyhjyys tulee sitä tuntuvammaksi, kun minun melkein samaan aikaan täytyy luopua rakkaasta Animastani."

"Minä tulen takaisin", vastasi tyttö vilkkaasti.

"Jos pääset."

"Täällä voin hyödyttää enemmän kuin siellä", arveli Anima hilpeästi.

Anna rouva kertoi nyt, että Animalia oli Ruppinissa setä, joka toivoi, että tyttö tulisi häntä tervehtimään.

"Sehän sopii meidän tiehemme", sanoi piispa; "me voimme matkustaa yhdessä."

"Ajattelin juuri pyytää sitä."

"Olisipa hullusti, ellen voisi olla miksikään hyödyksi matkalla", virkkoi tyttö. "Didrik on epäkäytännöllinen, hän tarvitsee opetusta."

"Sitä saan kyllä joka päivä Animalta", vastasi nuorukainen piispan ja Anna rouvan sydämellisesti nauraessa.

"Me ostamme vaunut täältä Wittenbergistä", sanoi tyttö, "ja minä voin myydä ne taas Ruppinissa, jos tahdotte loppumatkan kulkea ratsain."

Ehdotus hyväksyttiin ja toteutettiinkin kaikkien suureksi mielihyväksi. Anima ei ainoastaan ostanut vaunuja, vaan hän vielä lisäksi sovitti ne täyteen kaikenmoisia ruokavaroja. "Ei pidä jättäytyä kurjain majatalojen varaan", sanoi hän. "Ja hätätilassa voitte nukahtaakin vaunuissa; minä valvon, minä."

Anna rouva neuloi piispan kallisarvoiset paperit hienoon liinapussiin; piispa aikoi kantaa niitä rinnallaan.

Mutta Anima väitti niiden olevan paljon paremmassa turvassa hänen hoidossaan. Ruppinissa hän lupasi antaa ne piispalle.

Anna rouva yhtyi tähän, ja Anima sai mitä oli tahtonut.

Sitten erottiin ja lähdettiin matkaan.

Animan käytännöllisyydestä oli matkalla paljon hyötyä; kaikki pikkuseikatkin hän oli ottanut huomioonsa, ja piispa sanoi, ettei hän koskaan ollut luullut voitavan niin mukavasti matkustaa.

Didrikin täytyi myöntää voivansa oppia hyvin paljon "Anima siskolta".

Ja siskoina he pitivätkin toisiaan, vaikkakin Anima aina oli johtavana ja käskevänä.

Mutta sen ohessa Anima myöskin kuvaili maan olosuhteita; etenkin oli hän selvillä Ruppinin seuduista, missä oli enimmän oleskellut.

"Kansa on kiihkossaan repinyt maahan osan aivan kaupungin ulkopuolella olevaa luostaria", kertoi hän, "ja munkkiraukoille tehdään paljon kiusaa."

"Säälitkö sinä heitä?" kysyi Didrik.

"Voihan sääliä vihamiehiänsäkin. Mutta joskin luostari on poissa, niin on saatu sijaan jotakin paljon pahempaa…"

"Mitä sitten?" kysyi piispa.

"Jesuiittakollegio, sanotaan."

"Salainenko?"

"Niin salainen, ettei siitä edes kovaa puhutakkaan. Teidän ei ehkä pitäisikään matkustaa sinne", jatkoi hän kiihkeästi, katsoen piispaan kauhistuneena.

"Mitähän minun tarvitsisi pelätä heitä?"

"Sitä en tiedä, mutta Wittenbergissä kävi pari kertaa vieraita henkilöitä kysymässä, kuinka kauan aiotte viipyä ja mitä tietä matkustaa kotiin. Sentähden tahdoin ottaa paperit huostaani."

"Miksi et ole siitä ennen puhunut?" kysyi Didrik.

"Sentähden, etten tahdo lasketella joutavia; miksipä saattaisin piispan levottomaksi, kun siihen ei ole pakkoa. Ruppinissakin tahdon pitää huolta hänen turvallisuudestaan; olen jo lähettänyt sanan sedälleni, että hän hankkii teille sopivan asunnon, sillä siellä teidän täytyy levähtää."

"Sen tahdon tehdä sinun tähtesi, Anima", sanoi piispa. "Käyttäydytpä minua kohtaan kuin hempeä tytär, josta kaipauksella eroaa."

Anima tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. "Minäkin pidän teistä kuin tytär", sanoi hän, "niin, pidänpä Didrikistäkin, vaikka toisella tavalla."

Elokuu oli loppupuolellaan. Illat eivät enää olleet valoisia, ankarat syyssateet olivat liottaneet tiet, lyhyeksi jäi päiväinen taival.

Mutta kukaan ei valittanut matkan pitkäveteisyyttä. Animassa oli jotakin niin viehättävää, hän oli kuin auringonsäde, josta ei kukaan tahtonut luopua.

Vihdoinkin eräänä iltana he saapuivat rankkasateessa Ruppiniin.

Rikas reunustentekijä Olavi Krumme, Animan sukulainen, sanoi talonsa olevan jo täynnä vieraita. Kuitenkin voisivat matkustajat olla yön hänen luonaan, ja seuraavana päivänä hän veisi heidät siihen asuntoon, jonka oli heidän varalleen hankkinut.

Tähän vastaanottoon oli Anima hyvin tyytymätön, ja Olavi Krumme sanoi hämillään voivansa muutaman päivän kuluttua toimittaa heille asunnon luonansa.

Valekauppiaamme tyytyi kaikkeen; eihän hän voinut jäädä tänne pitemmäksi aikaa ja tahtoi mieluimmin asua majatalossa.

Kohteliaasti Krumme saattoikin vieraansa sinne seuraavana päivänä; heitä seurasi Anima levottoman arkailevalla mielellä, joka antoi huolettomalle Didrikille paljon ilveilemisen aihetta.

Majatalo oli paras kaupungissa, tilava ja suuri. Matkustajamme saivat käytettäväkseen kauniin huoneen, ja kaikki tuntui hyvältä.

"Minä tulen tänne joka päivä", sanoi Anima.

"Me luultavasti lähdemme huomenna."

"Siinä teette oikein!"

Mutta seuraavana päivänä täytyi piispan vilustumisen vuoksi pysyttäytyä huoneessaan, ja Anima oli koko päivän ruotsalaisten ystäviensä luona.

Illan suussa sanottiin jonkun haluavan tavata kauppias Lars Pederssonia.

"Tulkoon sisään."

"Mistä minut tunnette?" kysyi piispa tulijalta, joka oli pitkä, keski-ikäinen mies.

"Sen naisen läheiset omaiset, jonka luona kävitte ja jolle annoitte lohdutusta Anklamin läheisessä kylässä, ovat lähettäneet minut."

"Minä en voi antaa hänestä mitään tietoja", vastasi Laurentius.

"Eikö hän jättänyt jälkeensä erästä kirjaa?"

"Kyllä, se on minun hallussani, mutta en luovuta sitä teille, muuten kuin jos todistatte lailliset oikeutenne siihen."

"Se käynee vaikeaksi, kun laillinen perillinen ei ole koskaan nähnyt sitä."

"Kuka se on?"

"Hänen sisarensa, joka on pahoin sairaana ja riutuu surusta, kun ei ole saanut mitään tietoja vainajan viime hetkistä."

"Minä käyn hänen luonaan."

"Siinä teette Jumalalle otollisen työn."

"Antakaa minulle hänen osoitteensa."

"Hän asuu jonkun matkaa kaupungin ulkopuolella; mutta jos suvaitsette, niin käyn huomenna teitä noutamassa."

"Tehkää niin; mihin aikaan?"

"Kello 10 aamupäivällä. Silloin hän on yksin."

"Minä odotan."

Vieras lähti, ja Anima väitti, että oli hyvin varomatonta uskoutua tuntemattoman henkilön ohjattavaksi. Mutta piispa ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan; eihän hän ollut mikään lapsi, hän tiesi kyllä mitä teki.

Tämän huomautuksen saatuaan ei Anima enää tehnyt vastaväitteitään; hän palasi seuraavana aamupäivänä, oli saapuvilla, kun piispa lähti, ja tarkasteli silloin perin-pohjin hänen seuralaistansa.

Sitten hän kysyi Didrikiltä, oliko tämä halukas tulemaan hänen kanssaan vanhaan harmaaveljesluostariin. Huhu kertoi, että siellä vihittäisiin virkaansa uusi apotti, mutta kun se tapahtui ilman viranomaisten suostumusta, arveltiin siellä syntyvän kiivaita kahakoita.

Didrik oli heti valmis. Hän sanoi, ettei hän ollut vähintäkään levoton isänsä suhteen, ja niin he lähtivät heti.

13.

MUISTORIKAS KOHTAUS.

Pyhän Maarian luostari oli puolen penikulman päässä Ruppinista.

Tiellä lähellä sitä oli kumossa risti, joka aikoinaan oli ollut suuri ja komea, mutta nyt oli vain muodottomana möhkäleenä, josta kappaleita oli hakattu irti, viety pois ja käytetty hyvinkin halpa-arvoisiin tarkoituksiin.

"Katsohan, tuollaista hävitystä!" kuiskasi Anima osoittaen puoleksi revittyä luostaria.

Suuri osa siitä oli raunioina; tuli oli tuhonnut pitkän rivin munkkikammioita puhkoen auki niiden seinät, ja ainoastaan ulkomuurien vahvempi rakenne oli voinut rajoittaa sen hävitystyötä.

Vain apotin asunto luostarin oikeassa sivustassa näytti asuttavalta, ja Anima kuiskasi seuralaiselleen, että jäljellä olevat munkit asuivat siinä.

Mutta puutarhat ja pylväskäytävät olivat kaikki rappiolla ja raastettuina.

Ikäänkuin toisiaan kartellen kuljeksi kummallisia haamuja yltympäri.

Pääportti oli pönkitetty kiinni, ja Anima vei seuralaisensa eräälle syrjässä olevalle pikkuportille, jolle kolkutti hiljaa kolmasti.

Eräs vanha näivettynyt ukko aukaisi sen melkein kohta ja tuijottaen Animaan puhkesi itkuun sanoen: "Rakas, kadotettu lapsi!"

"Tänne tuodaan illalla Olavi Krummelta paljon hyvää tavaraa", sanoi Anima; "hänen tähtensä täytyy teidän laskea meidät sisään."

"Tulkaa, tulkaa! Kauhu on täällä täyttävä sydämenne." Tuskaisesti kiirehtien sulki ja lukitsi vartija portin sekä vei heidät sitten useiden pimeiden ja kiemurtelevien käytävien läpi jupisten:

"Ei kuulu kellojen soittoa, ei pidetä juhlallisia messuja eikä aukaista portteja, ja isät piiloutuvat."

"Eikö täällä valita uutta apottia?" tiedusteli Anima. "Kukapa rohkenisi ottaa tuon toimen vastaan, kuka, kuka?"

Vielä aukaistiin pieni ovi, ja he olivat kirkossa. "Piiloutukaa tänne", sanoi ukko, "veljet tulevat pian ja minä heidän etunenässään. Tässä kunnianarvoisessa talossa ei ole ketään, joka voisi pitää huolta kaikista virkatoimista, paitsi vanhaa ukkoraiskaa!"

Hän kiiruhti pois, ja Didrik lähti lähemmin tarkastelemaan kirkkoa.

Se oli suuri ja holvikattoineen; luultavasti se oli rakennettu neljännentoista sataluvun alkupuolella. Mutta kaikki kuvat olivat sieltä ryöstetyt, pirstaleita vain makasi siellä-täällä huiskin-haiskin; miekkoja ja keihäitä, jotka ennen olivat koristaneet vainajien kilpiä, oli penkeillä ja lattialla.

Hurskaat pyhiinvaeltajat olivat koristaneet suojeluspyhäinsä alttareita kallisarvoisilla koristuksilla ja lahjoilla. Nämä olivat osittain viedyt pois, osittain revityt maahan, ja itse pyhimyskuvat viruivat kädettöminä ja jalattomina lattialla kumoon heitettyinä, kalleudet ryöstettyinä.

Raastaminen oli tapahtunut jo muutamia kuukausia sitten, mutta munkit olivat niin perin-pohjin kadottaneet rohkeutensa, etteivät olleet kyenneet korjaamaan kirkkoa edes kutakuinkin säädylliseen kuntoon.

Uuden apotin valitseminen oli ennen ollut kirkon suurimpia juhlia.

Semmoisissa tilaisuuksissa aukaistiin ovet selkiselälleen, ja uusi apotti näyttäytyi täydessä loistossaan, sormuksineen, hiippoineen ja messupukuineen. Harmaahapsiset lipunkantajat ja nuoret kuoripojat kävivät hänen edellään pitkän munkkijonon häntä seuratessa.

Urut soivat juhlallisen riemuisesti, ja suuri, sulosoinnukas, näkymätön kuoro yhtyi seurakunnan kanssa laulamaan ylistysvirttä.

Miten toisin olikaan nyt!

Seitsemän, kahdeksan vanhaa miestä astui kiirehtien toinen toisensa jälkeen rappiolla olevan kuorin läpi pääalttarin ääreen. He näyttivät surun ja pelon valtaamilta.

Uusi apotti sen sijaan kävi vakavin, juhlallisin askelin; hänen olennossaan oli jotakin tyyntä ja rohkaisevaa.

Nyt hän seisoi paljain jaloin vanhan tavan mukaan ja paimensauva kädessään pääalttarin rappeutuneilla portailla.

Sormus ja jalokivillä koristettu hiippa olivat joutuneet ryöstäjäin saaliiksi.

Ei ketään aatelisia ollut saapuvilla kunnioitustaan osoittamassa, ei yhtään piispaa läsnä vihkimistilaisuudessa.

Kiirehtivin ja hätäilevin juhlamenoin jouduttivat harvat jäljellä olevat veljet toimitusta antaen uudelle apotillensa rauhansuutelon hengellisen kunnioituksensa osoitteeksi.

Senjälkeen pidettiin kiireimmiten messu, ja pappi, joka toimitti alttaripalvelusta, taukosi vähänväliä kuuntelemaan. Eikä hän syyttä tehnytkään sitä, sillä hymnin paussien aikana kuului kummallista ääntä ensin etäämpää, sitten yhä lähempää ja lopuksi aivan kirkon muurien juurelta hämmentäen hälinäänsä täydelleen niiden äänet, jotka sisällä toimittivat hartauttansa.

Ulkoa kuului metsästystorven törähdyksiä miten milloinkin, ilman keskinäistä yhteyttä; sieltä kuului kulkusten kilinää, rumpujen pärinää, säkkipillien vinkunaa, symbaalien räminää ja vuoroin nauravan, vuoroin uhkaavan kansanjoukon huudahduksia.

Siellä oli vaimoja, lapsia ja miehiä sekaisin pitämässä niin kauheata melua, että luostarihymnit hävisivät kuulumattomiin ja sitten taukosivat kokonaan.

Munkit katsoivat kauhistuneina ympärilleen ikäänkuin pakopaikkaa etsien; mutta apotin vapaa ja peloton ryhti sai heidät häpeämään, ja he kokoontuivat nyt kaikki hänen ympärilleen.

Ennenkuin jatkamme, tulee meidän ilmoittaa lukijoillemme, ettei roomalainen kirkko mahtavuutensa ja kukoistuksensa aikoina ainoastaan sietänyt, vaan vieläpä kehottikin panemaan toimeen semmoisia näytelmiä, jommoisesta nyt aiomme kertoa.

Tarkoituksena oli saada kansa tällaisilla vallattomilla kujeilla, jotka toisinaan olivat lapsellisia, unohtamaan ja olemaan vastustelematta niitä kieltäymyksiä ja puutteita, joihin kirkko muuten velvoitti heitä.

Kaikista pilkan ja kujeilun aiheista olivat kirkolliset juhlamenot ja tavat yleisimmin käytetyt ja suositut, ja omituista kyllä, tämä tapahtui papiston omalla luvalla ja suostumuksella.

Paavinvallan kukoistusaikana ei siinä nähty mitään vaaraa; saattoihan varmasti ohjattava ja hillittävä hevonen toisinaan laitumella vapaasti piehtaroida ja kirmailla sekä suunnata potkunsa vaikkapa omaa isäntäänsä kohden.

Mutta nyt olivat ajat muuttuneet; uskonpuhdistus sai yhä enemmän jalansijaa, ja nyt pelättiin näitä huvituksia, joissa kirkko ja kaikki, mitä se piti pyhänä, joutui purevan pilkan esineeksi.

Viime aikoina oli kyllä koetettu lakkauttaa tätä sopimatonta ilveilyä, mutta rahvas oli niin itsepintaisesti kiintynyt tällaisiin mieleisiinsä huvituksiin, ettei ollut niinkään helppoa saada sitä luopumaan narripaavistaan, nulikkapiispastaan ja hupsu-apotistaan.

Tällainen viimemainittu oli nyt täydessä juhlapuvussaan lähenemässä Pyhän Maarian luostarin kirkonovea esiintyen todellisen apotin ja hänen seurueensa elävänä irvikuvana.

Hupsu-apotiksi oli valittu lyhyt, tanakka mies, joka oli varustettu hyvin täytetyllä tekovatsalla; päässä oli hänellä nahkainen hiippa, jonka etupuoli muistutti krenatöörin lakkia sekä oli täynnä konstikkaita ompeluksia ja tinakoristuksia.

Naamassa oli nenä eniten huomiota herättävä; se oli tavattoman pitkä ja yhtä täynnä näppylöitä kuin lakki koristeita.

Hupsu-apotin seurueena oli samoin luostarin virkailijoiden irvikuvia.

He seurasivat esimiestänsä säännöllisessä kulkueessa, ja nyt kaikui portti kumeista iskuista, samalla kuin kovaäänisesti huudettiin, että se oli heti aukaistava.

Kaikki vastustus oli turhaa, ja korkea-arvoisen isän viittauksesta meni portinvartija aukaisemaan jykeviä salpoja. Kansanjoukko syöksyi sisään. Siinä oli sekä miehiä että naisia kummallisesti puettuina; muutamilla oli hevosen pää ja häntä, toiset esiintyivät lohikäärmeinä, susina tai kettuina, monet olivat vain noenneet naamansa ja kääntäneet takkinsa nurin. Kaikki tuo oli siihen aikaan hyvin tavallista ja suosittua markkinakujeilua.

Koko joukko rupesi nyt huutamaan: "Tehkää tilaa, tehkää tilaa arvoisalle isälle, Epäjärjestysritarikunnan oppineimmalle jäsenelle, tehkää tilaa hänen ylhäisyydelleen hupsu-apotille!"

Melu alkoi uudelleen, pojat kiljuivat ja ulvoivat, miehet nauroivat ja huusivat, naiset kirkuivat ja matkivat kanoja ja ankkoja; villipedot vonkuivat, lohikäärmeet sähisivät ja sihisivät, hevoset hirnuivat, nousivat pystyyn ja potkivat, muut hyppivät ja poukkoilivat polkien kivilattiaa raudoitetuilla kenkiensä koroilla, niin että säkenet sinkoilivat.

Se oli korvia vihlovaa, silmiä huikaisevaa sekamelskaa.

Kuka voikaan ihmetellä, että munkkiraukat, jotka tiesivät tuon kaiken lähinnä tarkoittavan juuri heitä, olivat aivan kauhun vallassa.

He katsoivat apottiinsa. Voisiko hän pelastaa heidät, jos tuo törkeä kujeilu muuttuisi mieskohtaiseksi hätyyttämiseksi?

Tämä ei näyttänyt itsekään tietävän miten menetellä. Nopeasti hän astui muutamia askeleita alaspäin ja lausui sitten äänellä, joka mahtavasti kaikui kautta kirkon:

"Onko sopivaa, onko kunniallista noin pilkalla ja ivailulla käydä ahdistamaan muutamia vanhoja miehiä, joilta pitkät ajat olette saaneet lohdutusta ja apua ja joiden ainoana toivomuksena on saada rauhassa kuolla sen kodin raunioiden keskessä, joka kauan aikaa on ollut heidän omansa? Ettekö voi käsittää, että he joka päivä rukoilevat tulla kutsutuiksi pois täältä, ennenkuin taivaallinen valo on sammunut ja maa on vaipunut ikuiseen pimeyteen.

"Me emme ole kohottaneet hengen miekkaa teitä vastaan kostaaksemme maallisia vainoamisia. Te olette hävittäneet meidän omaisuutemme, melkeinpä ryöstäneet meiltä jokapäiväisen leipämme, emmekä me ole koskaan rukoilleet salamaa taivaasta musertamaan teitä. Me pyydämme teiltä vain, että annatte meidän elää ja kuolla tässä vanhassa, rakkaassa, puoleksi poltetussa kirkossa, rukoillen Jumalaa, pyhää neitsyttä ja siunattuja pyhimyksiä teidän ja omien syntiemme anteeksisaamiseksi ja rauhassa moisilta ilveilyiltä ja solvauksilta, jotka vain lisäävät kiviä ennestäänkin raskaaseen kuormaan."

Tämä oli niin toisenlaista kuin mitä oli odotettu, että vaikutus oli kerrassaan ihmeellinen.

Hälinä taukosi, ihmiset katselivat toisiaan, kauempana olevat hiipivät ulos, lähinnä seisovat seurasivat jäljessä. Muutamat koettivat kyllä uudistaa entistä melua, mutta heidät pakotettiin vaikenemaan.

Parissakymmenessä minuutissa oli kirkko tyhjä.

"Sulkekaa portit", käski apotti.

Se tehtiin, ja portinvartijan viittauksesta hiipivät myöskin Anima ja Didrik pois.

"Älkää unohtako hyvää lupaustanne", kuiskasi luostaripalvelija Animalle heidän mennessään.

"Luottakaa siihen, että silloin saapuu myöskin muutama pullo hyvää viiniä apotille", vastasi Anima.

"Mikä miehevä mies!" virkkoi Didrik.

"Niin, miten hän pitikään kaikkia muita vallassaan!" lisäsi toinen.

"Olisin vain tahtonut, että hänellä olisi ollut parempi asia puolustettavanaan", väitti nuorukainen.

Nopeasti he olivat lähteneet kotimatkalle; piispa oli kai jo aikoja sitten kotona.

Mennessään erään kurjan mökin ohi huomasi Didrik, että sen seinään oli sovitettu somasti koristettu pilari.

"Tuo on häväistystä", sanoi hän.

"Katso tänne", huomautti Anima osoittaen navetan kynnystä.

Siksi oli asetettu katkaistu pyhimyskuva.

"Se on säädytöntä!"

"Oikeinpa ajattelen, mitähän piispa olisi sanonut, jos olisi ollut kanssamme?"

"Luulen tietäväni sen", vastasi Didrik; "uskonkiihko synnyttää harhauskoa ja pyhyyden halveksimista?"

"En oikein ymmärrä sinua, mutta puhutaan siitä toisella kertaa; nyt kiiruhdamme kotiin."

He hämmästyivät suuresti saadessaan tietää, ettei piispa ollut kotona.

"Ehkäpä hän on mennyt Olavi Krummen luo."

Ei, häntä ei ollut sielläkään.

"Hänet on varmaankin pidätetty", sanoi Anima luoden nopean silmäyksen Didrikiin.

"Ehkäpä. Minä menen kuitenkin ravintolaan ja odotan häntä siellä", vastasi Didrik.

Hän sanoi jäähyväiset ja lähti.

"Hän menee kotiin nukkumaan", ajatteli Anima luoden halveksivan silmäyksen hänen jälkeensä.

"Ihmettelenpä, kukahan tuo kauppias oikeastaan on?" tuumaili Krumme kohta senjälkeen.

"Luultavasti hän on se, miltä tahtoo näyttääkin", vastasi tyttö ollen pelkkänä korvana.

"Sitä en luule."

"Miksi hän sitten olisi jotakin muuta?"

"Sentähden että hänen jälkiänsä urkitaan."

"Ehkäpä haluavat hänen rahojansa."

"E-ei, mutta kylläkin häntä itseänsä."

"Eihän hän ole nuori eikä kauniskaan."

"Eivät ne olekkaan naisväkeä, jotka häntä vaanivat."

"Ovatko ne ehkä jesuiittoja?" kysyi Anima rohkeasti ja kovalla äänellä.

"Oletko järjiltäsi, tyttö!" huudahti Olavi Krumme kauhusta kalpeana.

"Minä tiedän kyllä, että niin on", vastasi Anima varmasti, "mutta minua huolestuttaa, että tekin, sukulaiseni, olette siinä osallisena."

"Pidä suusi kiinni! Sinä saatat meidät molemmat onnettomiksi!"

"Nyt tiedän mitä tahdoinkin tietää", sanoi Anima ottaen taas huivinsa.

"Sinä et lähde täältä", huudahti mies pannen oven salpaan.

"Didrik Pedersson on mennyt ilmoittamaan asiasta kanslerille!"

"Mitä hän sitten ilmoittaa?"

"Koko Wittenberg tietää, että yksi jesuiittaveljeskunnan tuomioistuimista on täällä. Äsken juuri puhuimme keskenämme, tokkopa joku sen jäsenistä on pahansuopa tai vihamielinen hänelle."

"Voipa niin olla."

"Silloin sanoi Didrik: Minä menen kanslerin luo!"

"Tähän aikaan päivästäkö?"

"Sitä minäkin ajattelin, ettei hän ota vastaan tähän aikaan. Minä menen nyt tapaamaan häntä ja kehotan häntä luopumaan aikeestaan."

"Minä voin kyllä tehdä sen."

"Ei hän luota sinuun."

"Mistä sen tiedät?"

"Minä olen varoittanut häntä."

"Käärme!"

"Jos lasket minut ulos, et joudu vastuuseen toimistani."

"Etkö tule takaisin?"

"En, minä palaan Wittenbergiin. Voit sanoa ajaneesi minut pois."

Neuvotonna Krumme katseli ympärilleen hetken aikaa. Sitten hän aukaisi oven sanoen: "Mene!"

Mutta kohta senjälkeen hän rupesi polkemaan jalkaa, kirkumaan ja kiroamaan sitä hetkeä, jolloin oli ottanut niin turmeltuneen olennon huoneeseensa.

Anima kiiruhti pois, mutta hän kuuli, kuinka ihmiset juoksivat saadakseen tietoonsa, mitä oli tapahtunut.

Neuvotonna hän pysähtyi seuraavaan kadunkulmaan. Mihinkä hän nyt kääntyisi?

Hänellä oli paljon tuttuja kaupungissa. Kehenkä turvautua?

Oli jo myöhäinen ilta.

Silloin hän huomasi Didrikin, joka nopeasti meni hänen ohitsensa. Hän huusi häntä, mutta Didrik ei kuullut, niin hän kiiruhti.

Anima päätti seurata häntä.

Miten hän ällistyikään, kun Didrik pysähtyi juuri sen talon eteen, jossa jesuiittakollegio piti istuntojaan, pysähtyi ja tarkasteli sitä.

Anima hiipi jäljessä, tarttui hänen käteensä ja veti hänet pois. "Kuinka epäkäytännöllinen sinä olet!" sanoi hän.

"He ovat saaneet hänet kynsiinsä."

"Mistä sen tiedät?"

"Kuulin ajurilta, jonka äsken tapasin; kun huusin häntä, ajoi hän huimaa kyytiä tiehensä. Eräs ohikulkevista sanoi minulle: Varokaa tuota miestä, hän on jesuiittakollegion palveluksessa!"

"Ja sitten sinä lähdit tänne?"

"Niin, pakottaakseni heidät…"

"Vaiti, Didrik! Sitä ei voi kukaan. Tiedätkö, minut on juuri sentähden ajettu pois."

"Sinutko, Anima? Epäiletkö sinäkin?"

"Enemmänkin, minä tiedän…"

"Miksi et anna minun tunkeutua tuonne?"

"Tahdotko vapaaehtoisesti mennä ansaan? Miten sitten voisimme pelastaa isäsi?"

"On kai täällä viranomaisia?"

"Jesuiittoja vastaan on vain yksi keino."

"Mikä se on?"

"Juonet ja kekseliäisyys."

"Mitä on nyt sitten tehtävä?" kysyi Didrik alakuloisesti.

"Mene sinä heti kotiin levolle ja koeta nukkua, jos voit; minä käyn jonkun hyvän ystävän luo, joka voi ja tahtoo auttaa meitä. Aamulla varhain saat minulta tiedon missä tapaamme."

Didrik väitteli vastaan, mutta asia jäi sille kannalle kuin Anima oli ehdottanut, ja niin he erosivat.

"Ehkäpä he ovat jo ottaneet hänet hengiltä tai tekevät sen tänä yönä", sanoi Anima itsekseen, "ja minä, minä en voi tehdä mitään hänen pelastuksekseen."

Palatkaamme nyt piispaan.

Hänen seuralaisensa, joka sanoi itsensä mestari Ingeliksi, oli taitava ja kokenut mies, joka osasi hyvin kuvailla maan oloja, ja hän puhui niin sujuvasti, että se viehätti piispaa suuresti.

Ikäänkuin olisi tiennyt, että kauppaseikat eivät olleet kauppias Pederssonista huvittavimmat, kertoili hän paljon kirkollisista asioista, puhui epäjärjestyksestä ja uskonnollisista häiriöistä tavalla, josta ei ensinkään käynyt selville, mihin puolueeseen hän itse kuului.

Sillä välin ajuri kiiruhti kulkua ravakasti eteenpäin, ja taivalta oli jo tehty useita tunteja, kun "Lasse herra" katsahti ympärilleen ja kysyi: "Missä olemme?"

Joka puolella oli tiheä metsä, ja hevonen asteli pitkin kapeata polkua; vaunut olivat joka silmänräpäys kaatumaisillaan.

"Sinä olet ajanut harhaan!" huusi Ingel hypäten vaunuista. Ajuri raapi päätänsä.

"Lienee parasta, että koetamme jalan päästä oikealle tielle", sanoi piispa astuen alas hänkin.

Nyt oli vain kysymys siitä, mihin päin lähteä. Mestari Ingel arveli, että he polkua seuraten voisivat kylläkin päästä perille.

Mutta piispa tarkasteli aurinkoa ja päätti siitä, että he olivat tulleet lännestä päin, jonka vuoksi hän arveli, että heidän pitäisi palata samaa tietä, jota olivat tulleetkin.

"Te olettekin semmoisissa asioissa kokeneempi kuin minä", vastasi Ingel nauraen; "mutta nyt täytyy meidän ensin saada jotakin syödäksemme, minulla on ruokaa mukanani."

Maukas päivällinen katettiin ruohikkoon, ja matkustajat söivät hyvällä ruokahalulla.

Sitten lähdettiin matkaan; keskustelu jatkui herkeämättä, he olivat nyt syventyneet kalvinilaisiin väitelmiin, eikä piispa huomannut, että alkoi hämärtää, ennenkuin oli tultu metsästä ja saavuttu tavalliselle tielle.

"Vihdoinkin!" sanoi hän huoaten helpotuksesta. "Missä ovat nyt vaunut?"

Mutta nämä samoin kuin ajurikin olivat hävinneet jäljettömiin.

"Luultavasti", sanoi Ingel, "on hän löytänyt oikotien metsän läpi. Ehkäpä käännymme takaisin…"

"Ei, kiitoksia", vastasi piispa, "hänen ei ole vaikeampi osata oikeaan kuin meidänkään; minä olen sitä mieltä, että jatkamme matkaa. Jonkun ihmisasunnon tapaamme kai ennemmin tai myöhemmin."

Keskustelu oli tauonnut, ja retkeilijämme astuivat rivakasti eteenpäin.

"Tuolla on kaupunki, sieltä näkyy tulia."

"Niinpä tosiaankin; meidän tulee pyrkiä vasemmalle."

"Suoraanhan me ajoimme lähtiessämme."

"Niin kyllä, mutta isoportti suljetaan yöksi. Meidän täytyy pyrkiä sisään pikkuportista."

Laurentius ei vielä epäillyt mitään; hän mukautui sentähden seuralaisensa tahtoon.

Oli jo aivan pimeä, ja portinvartija tuli pieni lyhty kädessään; laskiessaan heidät sisään mutisi hän jotakin heidän myöhäisestä tulostaan.

Eräs aivan nuori mies tuli heti heidän jäljessään portista sisään, mutta hän näytti olevan tuttu vartijalle, koska pääsi sisään muistutuksitta.

"Nyt saatte opastaa, minä en löydä", sanoi piispa.

"Totta puhuakseni en ole varma minäkään, mutta tuolta, suoraan edestä, häämöttää valoa. Se on luultavasti ravintola."

Sinne he ohjasivat kulkunsa, kolkuttivat ja pääsivät heti sisään.

"Ei, ei se ole, tämä", sanoi piispa ja kääntyi mennäkseen pois.

"Voihan se olla samantekevä, olemmehan molemmat väsyksissä ja kaipaamme lepoa", vastasi Ingel.

"Poikani odottaa ja on levoton minun tähteni."

"Voimmehan lähettää heti sanan hänelle."

"No niin, minä kirjoitan muutaman sanan."

Heille tarjottiin kelpo ateria ja oivallista viiniä, jonka jälkeen piispa vietiin kauniiseen huoneeseen, missä mukavasti levitetty vuode oli häntä odottamassa, ja niin oli hän uupunut, että heti heittäytyi siihen ja nukkui sikeästi.

"Ei, ei se ole tämä", oli piispa sanonut.

Anima oli tuntenut hänen äänensä ja kiiruhtanut esiin.

Silloin joku tarttui hänen käsivarteensa. "Varokaa henkeänne; hänen henkensä on mennyttä."

"Hänen täytyy tulla pelastetuksi!" huudahti Anima epätoivoissaan.

"Oliko hän isänne?"

"Ei, mutta hän on mitä paras, jaloin mies."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Hänen oikeata nimeään en voi enkä saa ilmaista; hän on ruotsalainen."

"Ruotsalainen!" huudahti nuori mies. "Maanmiehiäni siis. Eikö hänellä ole ketään tuttuja täällä?"

"On, hänen poikansa, joka odottaa häntä ravintolassa."

"Millä nimellä voisin kysyä häntä?"

"Kysykää ruotsalaista Didrik Pederssonia."

"Minä lähden sinne heti."

"Nyt tiedän ainakin missä hän on", ajatteli Anima; "olisipa kumma, jos en voisi päästä sinne."

Sanoimme, että piispa nukkui sikeästi, mutta hänen unensa ei tullut pitkäksi.

Hän havahtui huomatessaan, että vuode, jossa hän lepäsi, vaipui vähitellen aina syvemmälle ja syvemmälle ja että häntä laskettiin alas ties mihin.

Vaikka kaikkea mahdollista varovaisuutta oli noudatettu, kuuli hän kuitenkin nuorien ja väkipyörien hiljaista kitinää, ja kun hän hapuillessaan ympärilleen ei tavannut käsiinsä mitään esinettä, arvasi hän, että vuode oli seisonut laskuluukulla, jota nyt hinattiin alaspäin, ehkäpä kellariin.

Piispa tunsi tuskaa, joka tällaisissa tapauksissa on hyvinkin luonnollista. Hänellä ei ollut mitään syytä toivoa, että näin kummallisesti alkanut seikkailu päättyisi onnellisesti.

Mutta hänen pelkonsa oli rohkean miehen varovaisuutta; sentähden hän säilytti mielenmalttinsa siinäkin suuressa vaarassa, johon nyt oli joutunut.

Hänen aikomuksensa oli hypätä ylös ja asettua puolustautumaan heti, kun oli tullut vakavalle pohjalle.

Vaikka hän ei enää ollut nuori, oli hän kuitenkin vielä voimakas ja notkea, ja kamppailu olisi käynyt kylläkin ankaraksi.

Mutta samassa kuin vuode koski pohjaan, tunsi hän voimakasten käsien tarttuvan itseensä, ja hänet sidottiin vahvasti köysiin, jotta hän ei kyennyt liikuttamaan kättä eikä jalkaa.

Kaikki tämä tapahtui mitä syvimmässä hiljaisuudessa. Mitähän sitten tuli seuraamaan?

Hän ei voinut muuta kuin kääntää päätänsä puolelle ja toiselle, ja pian hän ilokseen huomasi valon välkettä, vaikka etäämpää.

Eräs henkilö tuli naamioituna hänen luokseen, aukaisi hänen takkinsa ottaen häneltä ne paperit, jotka hänellä oli mukanaan.

Hän ei edes huolinut tehdä vastaväitteitä. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään?

Mutta sydämessään hän kiitteli Animan viisautta. Melanktonin paperit ainakin olivat hänen toimestaan pelastuneet.

Sitten hän kiinnitti huomionsa hajanaisiin valoihin, jotka toisinaan näyttivät suoraan lähenevän, toisinaan käyvän toistensa ohi.

Luonnollisena johtopäätöksenä tästä kaikesta täytyi olla, että hän oli joutunut kutakuinkin laajaan maanalaiseen holviin.

Valoilmiöiden luku lisääntyi, ja pian näkyi, että ne olivat tulisoihtuja, joita mustiin viittoihin kääriytyneet henkilöt kantoivat. Kauhtanainsa kaulukset he olivat käärineet tiukkaan päänsä ympäri peittääkseen kasvonsa.

Toimenaan näytti heillä olevan huoneen mittaaminen samalla kuin he hyräilivät hautausvirttä.

Muistot ja ajatukset vaihtelivat Laurentiuksen sielussa, ja yhtäkkiä valkeni hänelle, että hän tuli asetettavaksi jesuiitta-tuomioistuimen eteen.

Hän oli antanut synninpäästön kuolevalle vaimolle, mutta etenkin olihan hänen avomielisesti puhuessaan Jaakko Wardenin kanssa siinä ollut läsnä todistajakin ja tämä todistaja oli hänen leppymätön vihamiehensä.

Tämä Bellini, jolta hän oli riistänyt Ruotsin hovin suosion ja joka nyt oli saanut hänet valtaansa, eiköhän hän kostane?

Mutta sillä aikaa kuin hän ajatteli näitä asioita, jotka olivat omansa saattamaan alakuloiseksi, ja valmistautuessaan siihen, ettei tulisi saamaan osalleen minkäänlaista oikeutta, päätti hän kuitenkin pysyä rohkeana ja puolustautua niin hyvin kuin voi.

Hän tiesi, että näillä kauheilla tuomareilla, jotka eivät mitenkään olleet vastuunalaisia, oli omat periaatteensa oikeasta ja väärästä. Sitäpaitsi oli uskonpuhdistus jo edistynyt niin pitkälle, että Ruotsin kirkon ensimäisen miehen ahdistamisen ei pitänyt olla aivan vaaratonta.

Sillä välin olivat nuo mustat haamut kokoontuneet. Useita tulisoihtuja sytytettiin, ja Laurentiukselle selvisi pian asema täydelleen.

Melkein keskellä salia oli alttari.

Sen takana oli kaksi mustalla veralla verhottua penkkiä.

Kumpaisellakin istui huolellisesti kauhtanoihinsa kääriytyneitä henkilöitä, mutta oikeanpuoleisella penkillä oli heitä vähemmän, he olivat luultavasti korkeampiarvoisia.

Paitsi tuomareita, jotka istuivat penkeillä, seisoi yltympäri alempiarvoisia eli niinsanottuja lautamiehiä, joiden tehtävänä näytti olevan ovien vartioiminen ja tuomarien käskyjen toimeenpaneminen.

Alttarilla oli ristikahvainen miekka, jota pidettiin kristillisen lunastuksen pyhänä vertauskuvana.

Tuskin oli piispamme ehtinyt tarkastella näitä kaikkia, ennenkuin keskimäisenä oikeanpuolisella penkillä istunut henkilö, joka luultavasti oli oikeuden puheenjohtaja, nousi, pani kätensä miekalle lausuen kovalla äänellä valankaavan, jossa tuomarin velvollisuudet luetellaan, ja jonka muut tuomarit ja lautamiehet toistivat hänen jälkeensä syvänä, kumeana hyminänä.

Senjälkeen kääntyi puheenjohtaja läsnäolijoihin kysyen, miksi tuo mies tuolla edempänä sidottuna ja avuttomana makasi heidän edessään.

Vasemmalta penkiltä nousi yksi tuomareista sanoen olevansa syyttäjä.

Suurimmaksi hämmästyksekseen luuli Laurentius tuntevansa mestari Ingelin äänen.

"Tuokaa vanki esiin asianmukaisesti sidottuna", käski puheenjohtaja.

Kuusi miestä tarttui heti vuoteeseen kantaen sen alttarin ääreen.

Kaikki paljastivat väkipuukkonsa, jonka jälkeen kaksi miestä aukaisi valekauppiaan siteet.

"Nouse", käski puheenjohtaja, "ja kuule syytöstä. Ole vakuutettu siitä, että meissä olet löytävä yhtä oikeuttaharrastavia kuin lahjomattomia tuomareita."

Vanki totteli heti; väkipuukot olivat kohotettuina häntä vastaan sen varalta, että hän tekisi pienimmänkin pakenemisyrityksen, mutta hän pysyi tyynenä ja maltillisena; hänen sydämensä ei sykkinyt tavallista nopeammin, hänen silmäluomensa eivät vapisseet, vaikka hän raamatun sanain mukaan oli vaeltaja kuolemanvarjojen maassa, lukemattomien juonien ja vaarojen ympäröimänä.

Puheenjohtaja kysyi häneltä hänen nimeänsä, kansallisuuttansa ja ammattiansa.

"Lars Pedersson", kuului vastaus, "synnyltäni ruotsalainen, ammatiltani kauppias."

"Eikö teillä koskaan ole ollut muuta nimeä?"

"En katso velvollisuudekseni vastata siihen kysymykseen."

"Tiedättekö kenen edessä seisotte?"

"En varmaan, mutta arvaan."

"Sanokaa arvelunne."

"Jesuiittakollegion."

"Siinä tapauksessa tiedätte myöskin, että olisi parempi riippua pohjattoman kuilun partaalla tai maata mestauskirveen alla, jota silkkilanka pidättää putoamasta. Mitä olette tehnyt joutuaksenne semmoisen rangaistuksen alaiseksi?"

"Vastatkoot ne, jotka ovat tuoneet minut tänne."

"Puhu, syyttäjä", sanoi puheenjohtaja, "todista kaikille julki syytöksesi."

"Tämä mies on luterilaisen kerettiläisyyden levittäjä, hän on pyhän veljeskuntamme voimakkaimpia vastustajia ja koettaa kirotulla opillaan vetää puoleensa kirkon uskollisia puoluelaisia."

"Tämä on ankara syytös. Mitä sinulla on vastaamista."

"Ensiksikin, että kuulun kansaan, joka on tottunut antamaan täydet oikeudet jokaiselle; mutta minä olen myöskin matkustaja, joka tietää, ettei hänellä ole mitään oikeutta asettaa muiden maiden tapoja ja asetuksia vastaan. Minä tunnustan siis, että olen teidän uskonkappaleistanne puhunut tavalla, joka ei ole itselleni eduksi, mutta sen tein nuoruuteni ystävälle aavistamatta, että mikään salaurkkija vainuili sanojani."

Vasemmalta penkiltä kuului sipinää, ja yksi sanoi ääneen:

"Anna ainaiseksi tukkia hänen suunsa!"

Se oli Bellini, joka näin puhui.

"Katson tarpeelliseksi lisätä", virkkoi kauppiaamme, "että olen ajatuksiani, pidettäköön niitä sitten oikeina tai väärinä, lausunut ainoastaan kotimaassani tai myöskin Pommerissa, siis puolueettomassa maassa, missä tiliä tuomioistuimella ei ole laillisia oikeuksia. Mutta ne ovat ja pysyvät aina samoina, ne tahdon aina tunnustaa, vaikkapa miekan kärki olisi asetettu rintaani vasten."

"Syyttäjä", virkkoi puheenjohtaja, "mitä on sinulla vastattavaa tähän?"

"Että hänen solvaiseva kielensä on panetellut ja häpäissyt meitä", huudahti Bellini, "jonkatähden hän on ansainnut, että se revitään hänen suustaan."

"Pidetäänkö täällä tuollaisia vihanpurkauksia pätevinä todistuksina?" kysyi lannistumaton ruotsalainen.

"Hupsu muukalainen!" keskeytti puheenjohtaja. "Tiedä, että se, joka on saavuttanut oikeuden istua meidän joukossamme, on osoittanut sellaista luonteen pyhyyttä, että se asettaa hänet korkeammalle muita ihmisiä. Syytöksen, jonka joku meistä tekee, voi kumota ainoastaan veljeskuntamme jäsen, jolla on korkeampi arvo."

"Siinä tapauksessa olkoon Jumala minulle armollinen, minä voin ainoastaan asettaa turvani Herraan!"

Mutta samassa nousi se henkilö, joka istui puheenjohtajan oikealla puolella; hän oli pitkä, vähän kumarassa. Heti kun hän aukaisi suunsa, tunsi Laurentius hänen äänensä; hän oli Jaakko Warden.

"On totta", sanoi hän, "että syytetty on puhunut varomattomasti, mutta se ei ole tapahtunut siinä aikomuksessa, että kukaan sen johdosta tulisi luopumaan uskonnollisesta vakaumuksestaan, vaan se on ollut kahden vanhan ystävän tuttavallista keskustelua. Jos siinä on ollut kuuntelijoita, niin se on tapahtunut molempain tietämättä; minä olen sitä mieltä, että syytetty vapautettaisiin ja annettaisiin maailmalle takaisin." Hän kumarsi ja istui nopeasti.

Puheenjohtajan vasemmalla puolella istuva, nähtävästi hyvin vanha mies nousi vaivalloisesti seisoalleen.

"Toivokaamme", lausui hän, "ettei syytetty palattuaan taas kotimaahansa ainoastaan kiitollisena muistele armahtavaisuuttamme ja anteeksiantavaisuuttamme, vaan myöskin tästälähin tulee uskolliseksi ystäväksemme ja puoluelaiseksemme." Senjälkeen hänkin kumarsi ja istui.

Kokouksessa ohjain kesken alkoi kuiske, josta saattoi erottaa sanat: "Ruotsin arkkipiispa!"

"Vapautustuomio on julistettu", huudahti puheenjohtaja; "mutta, syytetty, jääkööt tämän yön salaisuudet sydämesi syvimpään kätköön. Älä isällesi tai äidillesi, puolisollesi, pojallesi tai tyttärellesi hiiskahda tästä; tästä et saa puhua kovaa etkä kuiskimalla, et kirjoittaa kirjaimilla etkä muuten ilmoittaa merkeillä tai vertauskuvilla. Tottele tätä käskyä, ja riemuitkoon sydämesi vavistuksessa, sillä vaikka tuhatkin penikulmaa olisi meidän väliämme, saavutamme sinut kuitenkin aina milloin tahdomme."

Kuin taikavoiman vaikutuksesta sammuivat kaikki tulisoihdut yhdellä kertaa.

Laurentius tunsi taas voimakasten käsien tarttuvan itseensä. Varovasti hänet laskettiin vuoteelle, joka vietiin laskuluukulle.

Nostokone pantiin käymään, ja hän tunsi vuoteen kohoavan, kunnes hiljainen sysäys ilmaisi, että hän taas oli kamarissa, missä oli käynyt levolle.

Hän ei voinut nukkua, mutta hän kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestaan.

Päivän koittaessa hän nousi; hän halusi taas kotiin ja päätti ottaa Didrikin mukaansa. Kukapa tietää, mitä muuten tapahtuisi.

Vanha tallirenki aukaisi portin hänelle, ja hän riensi ravintolaan.

Suuresti hän hämmästyi tavatessaan erään nuoren miehen Didrikin luona.

"Rakas isä!" huudahti tämä syöksyen hänen syliinsä, ikäänkuin ei olisi ollut aivan varma asiasta.

"Setäni", sanoi vieras, "oletteko ehkä kokonaan unohtanut minut?"

Piispa syleili molempia nuorukaisia. "Tämä on melkein liian suuri onni yhdellä kertaa", sanoi hän; "rakkaan veljeni ainoa poika."

Reginald sai nyt kertoa, kuinka ihmeellisesti hän oli joutunut heidän seuraansa ja kuinka molemmat serkukset olivat jääneet kotiin odottamaan tietoja Animalta.

Kohta senjälkeen tuli Animakin. Nähdessään piispan kävi hän ensin aivan kalpeaksi; sitten hän heittäytyi hänen syliinsä kyyneleet silmissä.

"Mikä Jumalan ihme!" huudahti hän. "En tahdo tietää mitä on tapahtunut. Te elätte! Siinä on kyllin!"

Heti senjälkeen tuotiin suori, kauppias Lars Pederssonille osoitettu kirje.

Siinä olivat kaikki ne paperit, jotka häneltä oli otettu pois, mutta ei muuten sanaakaan.

Piispan tiedusteluihin vastasi Reginald, että hän oli hoitanut opettajanvirkaa eräässä koulussa Ruppinissa, mutta aikoi nyt matkustaa Wittenbergiin opintojansa jatkamaan.

"Sinne minäkin palaan vielä tänä päivänä", sanoi Anima kertoen sitten miten oli eronnut Olavi Krummesta.

"Luulenpa, että teemme viisaimmin, jos kaikin lähdemme täältä niin pian kuin suinkin", arveli piispa.

"Rakas isä, enkö minä saa seurata sinua Stralsundiin?"

"Sinä tulet minun kanssani Ruotsiin."

"Entä opintoni?"

"Saavat jäädä vuodeksi tai pariksi; ukkospilvi on uhkaamassa meitä."

"Pelkäätkö jonkun kostoa?" kysyi Anima katsoen häntä tuskallisesti.

"Ehkäpä. Me lähdemme tänään!"

Mutta sitten sovittiin siitä, että Anima ja Reginald seuraisivat heitä Stralsundiin. Vaunuja ei oltu vielä myyty, ja niihin mahtui hyvin neljä henkilöä.

Välttämättömät ostokset tehtiin tavattoman nopeaan ja seuraavana aamuna lähdettiin matkaan.

Olipa kuin olisi joku uusi side ollut kiinnittämässä näitä neljää toisiinsa. He tunsivat, etteivät he erottuaan enää tapaa toisiaan tässä maailmassa. Ja kolme heistä oli oppinut luottamaan toisiinsa ja rakastamaan toisiansa.

Anima oli nyt niinkuin edelliselläkin kerralla yrityksen johtavana sieluna, hän teki matkan helpoksi ja mukavaksi.

Stralsundiin saavuttuaan saivat he vielä viettää päivän yksissä, ennenkuin laiva lähti Ruotsiin. Silloin päätettiin, että Anima palaisi Wittenbergiin samoissa vaunuissa. Reginald olisi hänen suojelijanansa, ja piispa suorittaisi matkakustannukset. Anima ei kiitellyt, mutta hänen silmänsä olivat kyynelissä ja hän puristi lujasti piispan kättä rintaansa vasten.

Kaikki neljä menivät yhdessä laivalle.

Silloin Anima otti esille Melanktonin paperit ojentaen ne piispalle.

"Olisitteko unohtanut nämä?" kysyi hän.

"Olisinpa ihmetellyt, jos sinä olisit unohtanut."

Syleily ja suutelo vielä.

"Entä minä?" sanoi Didrik.

Anima epäili hetkisen, sitten hän suuteli Didrikiä ja juoksi posket hehkuvina maihin.

Niin he erosivat.

Kun maa oli jäänyt matkustajain näkyvistä, puhkesi Didrik valtavaan itkuun koettamattakaan salata sitä.

"Poika raukkani, sinä pidit hänestä paljon."

"En tiedä mistä syystä", nyyhkytti tämä. "Aluksi en voinut sietää häntä."

"Niinpä toisinaan käy… Hän on kelpo tyttö, eikä kukaan tiedä mitä vielä voi tapahtua."

"Reginald ehkä, mutta en koskaan minä."

Nuoressa sydämessä vaihtuvat ajatukset helposti; Ruotsin rannikon näkyminen vaikutti elähyttävästi isään ja poikaan. Miten olivatkaan asiat kuuden kuukauden aikana muuttuneet rakkaassa isänmaassa, ja kuinka paljon hänellä olikaan kerrottavaa äidille ja siskoille!

* * * * *

Jälleennäkeminen oli suloista, sanomattoman suloista.

"Ei puutu mitään onnestani, kun saan teidät molemmat takaisin", sanoi rouva Elisabet.

Mutta kun Laurentius sittemmin täydellä luottamuksella kertoi, missä hengenvaarassa hän oli ollut, vetäytyi hän vavisten miehensä syliin sanoen:

"Onneni on liian suuri saadakseni sitä kauan nauttia."

Niin paljon kuin mahdollista oli piispa pysynyt erillään valtiollisista kysymyksistä. Jokaisen isänmaanystävän tavoin hän katsoi pelolla ja levottomuudella tulevaisuuteen; mutta hänen omassa vaikutuspiirissäänkin oli syntynyt sellaisia erimielisyyksiä kirkollisissa seikoissa, että vaadittiin voimakasta kättä ohjaamaan niitä oikeaan.

Paperit, jotka hän oli tuonut mukanansa, olivat hänelle hyvänä apuna useiden tärkeiden kysymysten ratkaisemisessa, ja hän ryhtyikin niihin heti.

Mutta alussa vuotta 1566 puhkesi kauhea kulkutauti raivoamaan Upsalassa. Sen uhriksi joutuivat niin ylhäiset kuin alhaisetkin, löysipä se tien arkkipiispankin asuntoon.

Neljä täysikasvuista poikaa, jotka olivat vanhempainsa ilo ja ylpeys, lankesi toinen toisensa jälkeen kuin nuoret vesat viikatteen edessä.

Arkkipiispa itse siunasi heidät viimeiseen lepoon. "Hyvä teidän", sanoi hän, "jotka jo olette satamassa. Valmistakaa sijaa meille, jotka vielä ikävöiden ojennamme käsiämme kohden isänkotia."

"Luuletko, että saamme pitää ne kolme, jotka vielä ovat jäljellä?" kysyi Elisabet pelolla ja vavistuksella.

"Rakkahimpani, pankaamme kätemme ristiin ja sanokaamme: 'Herra, ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä!'"

14.

MIELENHÄIRIÖ ALKAA.

Meidän tulee nyt palata onnettomaan kuninkaaseen.

Kauan hän ei voinut olla erillään suosikistaan, ainoasta, joka arvasi hänen ajatuksensa.

Aluksi sai Yrjö Pietarinpoika viipyä hänen luonaan ainoastaan lyhyen hetken, jonka jälkeen hänet lähetettiin pois ja kiellettiin enää näyttäytymästä.

Mutta suosikkipa oivalsikin asiansa paremmin. Nöyränä ja matelevana hän tuli joka päivä, eikä Eerikillä ollut sydäntä kieltää häntä suutelemasta hänen käsiään ja kostuttamasta niitä kyynelillään.

Sitäpaitsi oli hänellä aina jotakin uutta kerrottavanansa. Toisinaan hän kertoi sotatapauksista, toisinaan taas mitä kuninkaasta puhuttiin sekä aateliston että kansan keskuudessa.

Ei kellään ollut niin selvillä, mitä milloinkin tapahtui, kuin Yrjö Pietarinpojalla.

Mutta niinpä olikin luonnollista, että hän ennen muita oli kuninkaan ystävä.

Senkötähden he tahtoivat saada hänet pois; oliko hän ehkä heidän tiellänsä?

Jos hän olikin menetellyt ankarasti Niilo Sturea kohtaan, niin kukapa voi sanoa, ettei Niilo Sture ollut sitä ansainnut?

Eikö Ceciliakin ollut pyytänyt rangaistusta hänelle; kyllä siinä lienee ollut hyvät syynsä.

Mutta kuningas oli vikapää kaikkeen, kaikki kävivät hänen kimppuunsa.

Kaikki paitsi Yrjö Pietarinpoika; hän oli todellinen ja luotettava ystävä, toisinaan ehkä liian ankara, mutta olihan hän niin ylen harras ystävyydessään.

Hän saattoi yhtä vähän kuin Eerikkään sietää ylimyksiä, jotka suvaitsivat pitää kuningasta vertaisenaan, häntä, jota halutti tallata heidät jalkoihinsa.

Yrjö oli sanonut, etteivät he parempaa ansainneetkaan, ja siinä hän oli oikeassa.

Ja hänestä Eerik tahdottiin erottaa. Tekisiköhän hän hänet lähimmäksi miehekseen, toimittaisi kaikki hänen kauttansa osoittaakseen siten, miten halveksi kaikkien muiden neuvoja.

Näin liitelivät kuninkaan ajatukset yhtämittaisessa kiertokulussa. Hän ei voinut saada niitä eriämään omasta itsestään; itsensäsäilytys oli hänen elämänsä ainoa päämaali.

Mutta senjälkeen, tai oikeammin yhteydessä sen kanssa, täytti hänen mielensä rakkaus Kaarinaan.

Yrjö Pietarinpoika oli vannonut saattavansa tämän perikatoon, mutta ei uskaltanut tehdä pienintäkään muistutusta häntä vastaan. Se vain olisi saattanut kuninkaan vimmaan, ehkäpä vielä vienyt suosikilta hengenkin.

Nyt oli hän toki tehnyt suunnitelmansa. Ei hän tiennyt itsekään, eukkonsako vai piruko oli häntä ollut auttamassa; mutta onnistua sen täytyi, ellei Kaarina ollut sellainen noita, että kaikki hornan henget tottelivat häntä.

Tuo nuori nainen eleli hyvin yksinäistä elämää. Paitsi kuningasta oli tohtori Benediktus ainoa, joka kävi hänen luonansa. Mutta saatuaan pikku tyttönsä ei hän välittänyt kenestäkään muusta, vaan näytti tyytyväiseltä ja onnelliselta.

Vain kerran päivässä ja melkein aina samaan aikaan tuli kuningas hänen luokseen ja viipyi siellä usein monta tuntia. Kaarinalla oli erinomainen kyky saattaa hänet hyvälle ja iloiselle tuulelle, ja hänen luotaan tultuaan oli kuningas hetkisen tavallistaan parempi.

Eräänä päivänä, kun Kaarina oli yksin, sai hän kirjeen nuoruutensa ystävältä Maksimilianilta. Tämä oli kohonnut vänrikiksi ja oleskeli nyt Tukholmassa erään tuttavansa luona. Hän oli tullut Kaarinan tähden ja toivoi tämän iloisesti ottavan vastaan vanhan ystävän, joka kiihkeästi halusi tavata häntä.

Kaarina tuumaili aluksi antaa myöntävän vastauksen, mutta sitten hän muisti kuninkaan kiellon ja sanoi, että, niin paha kuin hänen mielensä siitä olikin, hänen täytyi vastata kieltävästi. Maksimilian sai kuitenkin nähdä hänet; hän lupasi istua ikkunan ääressä ja nyökäyttää hänelle päätään hänen siitä ohi mennessään.

Tämä tapahtui muutamia kertoja.

Sitten sai Kaarina taas kirjeen, jossa mainittiin, että Maksimilian aikoi lähteä sotaan ja että jollei hän sitä ennen saanut puhutella Kaarinaa, oli hän vakavasti päättänyt etsiä kuolemaa, sillä hän tiesi siitä, ettei Kaarina enää välittänyt hänestä.

Kaarina itki katkeria kyyneleitä. Hän ei tahtonut mielellään tehdä kuninkaan tahtoa vastaan, mutta nyt oli Maksimilianin henki kysymyksessä, ja antaisihan Eerik sen anteeksi. Eihän hän ollut koskaan tehnyt mitään vastoin hänen tahtoaan.

Kuitenkin vallitsi hänessä jonkinlainen levottomuus; hän oli antanut lupauksensa, pitäisikö hänen nyt peruuttaa se?

Silloin tuli Benediktus. Hän huomasi heti, että jotakin oli tekeillä, mutta mitä?

Kaarina oli hyvin hämillään. Vihdoin hän sanoi: "Illalla tohtori ei saa tulla tänne."

"Miksi en?"

Kaarina pudisti päätään. "Älkää kysykö."

"Tuleeko kuningas?"

"Ei."

"Joku toinenko?"

Hän nyökäytti päätään.

"Sehän on kielletty."

"Vain tämän kerran", sanoi Kaarina rukoilevasti.

"Hyvä ystäväkö?"

"Hyvin rakas ystävä."

"Eihän vaan Maksimilian!" huudahti tohtori säikähtyneenä.

"Kyllä, juuri hän!"

"Se ei saa tapahtua!"

"Mutta muuten hän lopettaa itsensä." Ja Kaarina kertoi kirjeistä ja niiden sisällyksestä.

"Näytä ne minulle."

Hänellä ei ollut niitä jäljellä; tuoja oli heti vienyt ne takaisin. Ainoastaan pieni lippu oli unohtunut.

Tohtori otti sen. "Lapsi raukka", sanoi hän, "mihin ansaan sinut onkaan vietelty!"

Kaarina nauroi; kuningas sai olla saapuvilla, jos tahtoi, sanoi hän.

"Minä olen saapuvilla", sanoi tohtori vakavasti; "luulen, että se hyödyttää sinua enemmän."

"Maksimilian ei pidä siitä."

"Hm, ehkäpä se toki pelastaa hänen henkensä."

"Hänen henkensä? Luuletteko, että…"

"Vähemmästäkin on moni sen menettänyt."

Kaarina pillahti valtavaan itkuun.

"Ole tyynenä ja vaiti, tee kaikki niinkuin minä käsken."

Kaarina lupasi, mutta kerran toisensa perästä hän kyseli: "Mitähän syytä kuninkaalla olisi pahastua siitä?"

Benediktus väitti, että hän ei ollut täydelleen pitänyt lupaustaan, ja Kaarina myönsi, että se oli kyllä pahasti. Hän lupasi, ettei enää koskaan tee niin.

Tohtori jäi hänen luokseen päivälliselle. Hän huomasi, että tässä oli vaara tarjolla.

Koko ajan puhui Kaarina lapsuudestaan, sisaruksistaan ja leikkikumppaneistaan, etenkin Maksimilianista.

Eräs palvelijattarista tuli sisään sanoen Kaarinalle, että ulkona oli joku, joka tahtoi puhutella häntä.

"Saa tulla sisään", sanoi Kaarina katsoen tohtoriin.

Mutta tämä huomasi kyllä, että hänen oli vaikea salata iloaan.

"Ei se käy laatuun, tulkaa ulos", sanoi palvelijatar ja antoi merkin Kaarinalle.

Tämä nousi nopeasti.

"Odota, ota minut mukaan", sanoi tohtori tarttuen Kaarinan käsivarteen. "Varovaisuutta!" kuiskasi hän.

Ulompi huone oli koko lailla suurempi. Benediktus huomasi heti kuninkaan kätkeytyneen verhojen taakse. Nuori vänrikki tuli vastaiselta puolelta; hämillään hän pysähtyi ovelle, mutta nähdessään Kaarinan hän kiiruhti hänen luokseen huudahtaen: "Vihdoinkin!"

Kaarina tahtoi juosta häntä vastaan, mutta tohtori pidätti hänet siitä.

"Nuori mies", sanoi hän, "minun pyynnöstäni ottaa Kaarina rouva teidät vastaan."

"Valehtelette, vanha herra", kuului närkästynyt vastaus. "Yhtä hyvin olisi hän voinut jättää sen tekemättä. En tahdo olla mistään teille kiitollisuudenvelassa."

"Olen hyvin iloinen nähdessäni sinut, Maksimilian", lausui Kaarina, "enkä tiedä, miksen saisi sanoa sitä sinulle", lisäsi hän itkien.

"Sentähden että nyt olemme liian alhaisia ollaksemme sinun ystäviäsi. Sinä et enää saa pitää meistä niinkuin ennen."

"Minä tulen aina pitämään teistä. Muistatko, Maksimilian, kuinka paljon pidimme toisistamme?"

"Minä pidän vieläkin. Oi Kaarina, sinä olet riistänyt sydämeni rinnastani." Hän tahtoi tarttua Kaarinan käteen.

Kuningas oli hiipinyt esiin ja tarttunut Benediktusta käsivarteen; katsellen hänen olkansa yli hän kuunteli ahnaasti jokaista sanaa, mutta kun Maksimilian aikoi tarttua Kaarinan käteen, ärjäisi hän: "Vahti!" — tempasi Kaarinaa kädestä ja heitti hänet pois.

Useita sotamiehiä syöksyi sisään, vänrikki yritti vastarintaa, mutta hänelle pantiin kapula suuhun, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.

Kohta senjälkeen tuli Yrjö Pietarinpoika ja kysyi kumartaen, tahtoiko kuningas mitään.

Tämä seisoi ällistyneenä ja tuijotti eteensä.

Benediktuksen läsnäolo oli hyvin epämieluisana yllätyksenä prokuraattorille; mutta vielä ei toki ollut varmaa, oliko hänen tuumansa mennyt tyhjiin.

Kaarina makasi tiedottomana.

"Onko mies varmassa säilössä?" ärjyi kuningas.

"Hän on jo kuollut!"

Kuningas iski silmää; se rauhoitti häntä nähtävästi.

Kylmä väristys kävi läpi tohtorin, ja tuskin hilliten harmiaan hän sanoi osoittaen Kaarinaa:

"Eikö hänkin saa kuolla ilman muuta?"

"Kaarina! Kaarinani!" Eerik nosti hänet maasta ja sulki syliinsä, hyväili häntä, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimityksillä kyynelten virtaillessa hänen silmistään.

Molemmat läsnäolijat katselivat tätä ihmetellen.

Vihdoin Kaarina aukaisi silmänsä ja loi kysyvän katseen kuninkaaseen. "Missä minä olen?" sanoi hän silmäillen kummastellen ympärilleen.

Silloin muisti palautui. "Eikö totta, Eerik, olethan sinä antanut hänelle anteeksi?" Hän kietoi käsivartensa kuninkaan kaulaan. "Rakkautemme tähden", kuiskasi hän, "on hän kunnostava itseänsä sodassa, ja sitten sinä ylennät hänet ja minä toimitan hänet naimisiin Annan, sisareni kanssa; hän pitää paljon Maksimilianista, sen tiedän."

Eerik vetäytyi pois hänen hyväilyistään. Hän näytti kärsivän niistä.

Benediktukselle hän kuiskasi: "Henkesi uhalla älä ilmaise hänelle sanaakaan."

Prokuraattori rykäisi: "Ihmettelen miten tämä on tapahtunut", kuiskasi hän Benediktukselle.

"Lemmon juonia!" vastasi tämä.

"Kenenkähän toimesta?" uteli konna.

"Niin, sanokaa sitä."

"Miten te tänne tulitte?"

"Kaarina kutsutti minut."

"Mitä varten?"

"Lukemaan kirjeitä."

"Niitä hänellä ei ollut."

Vastaus tuli äkkiä, ajattelematta, ja Yrjö sai yskänpuuskan.

"Ei, sen tiedän, te olette ottanut ne takaisin."

"Minä! Pitäkää varanne!" Pöhöttynyt, punakka naama muuttui kellankarvaiseksi, ja hän kääntyi pois.

Kaarina vietiin vuoteeseen, ja levottomuutta herättävä heikkous valtasi hänet.

Eerik oli aivan suunniltaan; Kaarinan viattomuuden hän kyllä tiesi, sitä ei kenenkään tarvinnut sanoa hänelle.

Voi sitä, joka oli rohjennut yrittää saada edes epäilyksen varjoa lankeamaan hänen rakastettunsa päälle!

Suosikin täytyi mukautua puhumaan hänestä mitä suurimmalla osanotolla.

Vanha Benediktus istui joka päivä pitkät ajat hänen vuoteensa ääressä puhuen hänelle rauhoittavia lohdutuksen sanoja, joita hän halukkaasti kuunteli.

"Enkö saa kysyä kuninkaalta, mihin hän on lähettänyt Maksimilianin?" kysyi hän avomielisesti.

"Älä kysy, lapseni. Se osoittaisi luottamuksen puutetta."

"Te sanotte, että hänen on hyvä olla."

"Parempi kuin koskaan ennen."

"Eikö hän enää ole minulle vihainen?"

"Ei, nyt hän rukoilee Jumalaa teidän puolestanne."

"Niin minäkin rukoilen hänen puolestaan", sanoi Kaarina pannen laihat kätensä ristiin.

"Oikein, rukoilkaa toistenne edestä."

"Enkö koskaan saa tavata häntä?"

"Saat, vastedes."

"Tapaatteko te hänet ennemmin?"

"Toivottavasti."

"Viekää hänelle tervehdykseni."

"Sen lupaan."

"Ja sanokaa", hän laski kätensä tohtorin käteen, "sanokaa hänelle, että toivoisin sydämestäni hänen menevän naimisiin Annan, sisareni kanssa. Anna pitää niin paljon hänestä, ja olisi niin lohdullista saada ajatella heidän onneaan." Vanha tohtori lupasi kaikki, mitä hän pyysi. Hänen sydäntään tällainen petteleminen kirveli, mutta totuuden paljastaminen olisi ollut vielä julmempaa.

Parasta siis, että hän niin kauan kuin mahdollista sai elää tietämättä kaikesta siitä ilkeydestä ja kaikista niistä juonista, jotka häntä ympäröivät.

Että Yrjö Pietarinpoika oli äskeisten yritysten alkuunpanija, oli Benediktuksesta päivänselvää. Mutta hänellä ei ollut mitään todistuksia; sentähden hän ei uskaltanut syyttää häntä julkisesti. Seurauksena olisi vain ollut hänen oma perikatonsa, ja Kaarina tarvitsi kyllä vanhan ystävänsä ja ainoan uskottunsa.

Mutta Eerikkin ymmärsi, että jonkun toisen oli täytynyt olla tässä juonittelemassa, ja hän koetti saada selville, kuka tuo toinen oli.

Hän ei rohjennut eikä tahtonut puhua Kaarinan kanssa. Tämä olisi ehkä vain saanut häneltä tiedon murhasta ja syyttänyt häntä siitä. Ei, hän ei saanut tietää mitään siitä.

Näin ollen hän ei voinut kääntyä kehenkään muuhun kuin rakkaaseen Yrjöönsä, ja tämä lausui epäilyjänsä milloin tuosta, milloin tästä, joka oli hänelle vastenmielinen, samalla sydämessään kiroten "noitaa", jonka hän vannoi ennemmin tai myöhemmin kukistavansa.

* * * * *

Kun kuningas näin tuuliviirin tavoin kääntyi milloin sinne, milloin tänne, jatkui sota sekä maalla että merellä tuottamatta mitään hyötyä. Kansa vain köyhtyi, ja suuria maa-aloja hävitettiin autioiksi.

Vuonna 1566 lähti liikkeelle urhoollisen amiraalin Klaus Hornin johdolla laivasto, jossa oli 68 laivaa. Hän voitti tanskalaiset ja saksalaiset useissa tappeluissa; se oli jonkinlaista merirosvosotaa, jossa taistelevat tarkoittivat toistensa hävittämistä.

Maalla käytiin sotaa yhtä huonoilla tuloksilla.

Eerik epäili sotapäällikköjänsä, ja he samoin epäilivät ja pelkäsivät kuningasta, joka lähetti kätyreitänsä kylvämään miehistöön epäluuloa päällikköjä kohtaan.

Kun saapui tieto, että tanskalainen päällikkö Rantzow oli lähtenyt liikkeelle ja havitteli Länsigöötanmaan rajoilla, ei ollut ketään muuta panna sotajoukon päälliköksi kuin Maunu, Saksin herttua.

Tämä nuori, hilpeä herra oli erittäin hyvillään näin suuresta kunniasta. Pitäisihän sen, joka oli eturivissä tanssisalissa, olla etumaisena myöskin taistelukentällä, ja olisihan hänen morsiamensa, prinsessa Sofia, ihastuksissaan saadessaan sitoa hänen otsalleen voitonseppeleet.

Mutta suuret teot seuraavat harvoin suuria sanoja. Maunu herttua ei ollut mikään sankari, ja hänen pelkuruutensa tarttui koko sotajoukkoon, joka tuskin yrittikään vastustamaan vihollista. Rantzow hyökkäsi rajan yli Länsigöötanmaahan, hävitti maakunnan aina Skaraan saakka, poltti kaupungin ja eteni pohjoiseen päin Venersborgiin asti.

Vaara oli uhkaava.

Tämän kuullessaan kuningas vimmastui. Hän lopetti kaikki ystävyyssuhteet herttuan kanssa ja päätti itse lähteä taistelutantereelle nimitettyään ensin henkivartijoikseen neljäkymmentä aatelismiestä, jotka eivät saaneet koskaan poistua hänen luotaan.

Hän lähti Tukholmasta heinäkuun 29 p:nä, mutta odotellessaan lisäväkeä ja tietoja vihollisen etenemisestä, kuten hän sanoi, viivytteli hän matkaa niin, että saapui Örebrohon vasta 15:ntenä elokuuta.

Sillä välin oli rutto puhjennut raivoamaan maassa, ja hätä ja kurjuus edistivät suuresti sen levenemistä; erittäinkin juuri Örebron seuduilla se teki pahimmin tuhojaan.

Sota olisi käynyt hyvin arveluttavaksi, jollei urhoollisella Kaarle de Mornaylla olisi ollut komennossaan oma osastonsa.

Varovasti ja valppaasti hän seurasi Rantzowia uskaltamatta antautua taisteluun paljon voimakkaampaa vihollista vastaan.

Mutta hän anasti tältä melkein koko kuormaston ja sai vihollisensa lopulta niin ahtaalle, ettei tanskalaisella sotajoukolla ollut muuta mahdollisuutta kuin joko kuolla nälkään tai murtautua vihollisten läpi.

Rantzow päätti yrittää jälkimäistä, ja hänen onnistuikin suurella mieshukalla päästä satimesta menetettyään koko muonavarastonsa, hevosensa ja vaununsa.

Jos Mornaylla olisi ollut tarpeeksi väkeä, olisi Rantzow ollut hukassa.

Tästä sai Eerik tiedon Örebrohon, jossa hän piti sotaneuvottelua. Siellä hän myöskin kohtasi viimeisen kerran urhoollisen amiraalinsa Klaus Kristerinpojan, joka seuraavassa kuussa kuoli ruttoon.

Sama kohtalo tuli Klaus Hornin osaksi hänen matkatessaan sotajoukkoineen Hallantiin.

Suuret vauriot seuraavat usein toisiaan. Kaarle de Mornay ja Jaakko Henrikinpoika olivat vakoilemassa Rantzowin leiriä Elfsborgin seuduilla; molempain kimppuun hyökättiin yhtäkkiä, ja he joutuivat vangeiksi.

Ruton tähden majoitettiin joukot linnaleiriin, ja kuningas Eerik riensi Vadstenaan.

Siellä hän kohtasi onnettoman veljensä, joka ei enää tuntenut häntä.

Kuningas kauhistui häntä ja hänen mielettömiä puheitaan, mutta sanoi kuitenkin:

"Veli Maunu, sinä olet onnellisempi kuin minä, sillä sinä et tunne kurjuuttasi."

Hän ei viipynyt siellä kauempaa kuin viikon ajan; sitten hän matkusti Södermanlannin kautta Svartsjöhön.

Täällä oli Kaarina häntä vastassa, ja se kuolemankauhu, joka tähän asti oli vallinnut hänessä, poistui nyt. Eihän rutto uskaltanut tulla Kaarinaa lähelle, ja sentähden oli hänkin suojassa ollessaan Kaarinansa luona.

Mutta hänen paha henkensä saapui myöskin sinne. Yrjö Pietarinpoika oli saanut kirjeen Saksasta. Nyt hän tiesi varmaan, että Niilo Sture punoi juonia kuningasta vastaan ja että moni valtakunnan herroista oli siinä osallisena; hänellä oli todistuksia, varmoja todistuksia, ja hän tiesi saavansa niitä lisää.