SISÄLLYS: (continued 6)

Elisabet kosketti maljallaan Lemniuksen maljaa lausuen: "Sanokaa hänelle minun puolestani, että pidän hänestä."

Prinssi Kaarle puhui tämän jälkeen herttua Juhanalle ja hänen puolisolleen toivottaen heille onnea kaikissa heidän yrityksissään.

Mutta päivällisen jälkeen seurue hajaantui moneen pikku ryhmään. Keskusteltiin innokkaasti, oliko kuningattaren malja oikeutettu vai eikö; herttuatar väitti innokkaimmin sitä vastaan. Olihan jotakin kuulumatonta, että langennut nainen, halpasukuinen, oli semmoisen kunnioituksen esineenä, ja jollei kuningatar itse olisi ollut niin korkealla kaikkien muistutuksien yläpuolella, olisi moite kohdannut häntä.

"Sen, joka on pelastunut hengenvaarasta, ei ole tapana kysyä, oliko pelastukseksi ojennettu käsi äsken pesty vai eikö", sanoi Lemnius lyhyesti tapansa mukaan.

Sillä välin keskusteli Juhana herttua vilkkaasti kuningattaren kanssa. Hän näytti suurella luottamuksella kiintyneen häneen ja sanoi pelkäävänsä, että kuninkaan hyväntahtoisuus ja huomattava tuska muuttuisi raivoksi, jolloin ei kukaan olisi varma hengestään.

Kuningatar myönsi pelkäävänsä samaa.

"Voi olla vaarallista jäädä tänne ainoaksikaan yöksi", lisäsi herttua; "mieluimmin lähtisin vielä tänä iltana takaisin Ventholmaan."

"Minä tahtoisin neuvotella Kaarinan kanssa."

"Hän sanoi minulle: Lähtekää!"

"Ei kukaan tunne kuningasta niinkuin hän; mikähän estää kirjallisesti sopimasta ehdoista."

"Niin minäkin ajattelen."

"Toivokaamme, että tästä seuraa pitempiaikainen parannus, jolloin pelotta ja epäilyksettä voitte puhua keskenänne."

Epäilevä hymy levisi Juhanan kasvoille; hän tunsi kyllä, että sydämeen piiloutunut veljesviha on kuin maanalainen tuli, joka puhkeaa raivoon ilman pienintäkään syytä.

Herttuatarta oli prinsessa Sofia ruvennut miellyttämään, eikä kumpainenkaan ollut hyvillään tästä äkillisestä lähdöstä. Mutta se ei auttanut; lähtö tapahtui vielä samana iltana. Kaarle seurasi heitä.

Prinsessa Sofialla olisi ollut hyvä halu seurata heitä. Mutta hänen sulhasensa oli osoittanut liian vilkasta huomaavaisuutta Kaarinaa kohtaan, ja vaikka hän ei suinkaan tahtonut myöntää olevansa mustasukkainen, piti hän kuitenkin paraana jäädä.

Oli päätetty, että kaikki lähtisivät seuraavana päivänä; mutta kuningatar halusi sitä ennen keskustella Kaarinan kanssa. Tämä sai määrätä sopivimman ajan.

Hän tulikin aamulla, kuninkaan vielä maatessa.

Niinkuin ennenkin tahtoi hän suudella kuningattaren hametta.

"Ei, Kaarina", sanoi tämä, "sinun asemasi ei ole sama kuin ennen. Etkö sinäkin tule kuningattareksi?"

"Minä en kunnioita kuningatarta, vaan korkeata, jaloa kuninkaan äitiä", sanoi Kaarina.

"Etkö tiedä, että korkeat herrat ovat vain poikapuoliani?"

"Minä tiedän myöskin, että te olette heille hellä äiti ja kaikkien hyväntekijätär."

"Etkö sinäkin tahdo käydä samaa tietä?"

"Teidän esimerkkinne ja opetustenne mukaan."

"Kaarina, näytä minulle lapsesi."

Hän riensi pois, mutta tuli heti takaisin taluttaen tyttöä kädestä. "Hänen nimensä on Sigrid", sanoi hän, "eikö hän ole kuninkaan näköinen?"

"Hän on enemmän sinun näköisesi."

"Se onkin yhdentekevä, kun hän vain on hyvä. Minä rukoilen joka päivä Jumalaa suojelemaan ja varjelemaan häntä ja ettei häntä rangaistaisi minun syntieni tähden."

"Sinä pidät siis itseäsi vikapäänä?"

"Niin", sanoi Kaarina vakavasti; "nyt sen huomaan, ennen en sitä ymmärtänyt. Mutta jos tulen oikein hyväksi ja voin olla monelle, monelle hyödyksi, silloin ei kuningas kärsi mitään häpeää siitä, että ottaa minut puolisoksensa."

"Ja Ruotsin kuningattareksi."

"Jos voisin tulla paraaksi kaikista, niin se olisi kaikkien alhaisten ja halveksittujen kunniaksi."

"Sinullakin on kunnianhimosi, mutta se on sinulle kunniaksi. Sanoppa nyt, miten on kuninkaan laita?"

"Aina paras, kun ei ole vieraita."

"Uskon sen. Oletko huomannut hänessä mitään muutosta parempaan päin nyt muutaman kuukauden kuluessa?"

"Lemnius sanoo, että minä vaikutan häneen hyvää, niin kauan kuin…" Hän loi silmänsä maahan.

"Miksi keskeytit?"

"Niin kauan kuin tuo kauhea on poissa."

"Sinä tarkoitat Yrjö Pietarinpoikaa; hän on vankeudessa ja pääsee tuskin vapaaksi."

"Ellei kuningas tahdo", kuiskasi Kaarina.

"Luuletko, että…"

"Hän on muutamia kertoja puhunut hänestä ja sanoo, että hän on uskollisin palvelija."

"Pahastuuko hän, kun sinä vastustat häntä?"

"En minä vastusta, vaan puhun muuta."

"Tapahtuuko se usein?"

"Yhä useammin; toisinaan minun täytyy olla hänen luonaan koko päivät."

"Onko hän aina hyvä sinulle?"

"Ei aina", vastasi Kaarina punastuen; "mutta se on pieni asia. Hän kärsii kovin ja se on pahempi."

Katariina syleili ja suuteli häntä. "Jumala antakoon sinulle voimia, hurskas ristinkantaja", sanoi hän.

Kaarinan suureksi iloksi hän syleili ja suuteli myöskin tyttöä ja lupasi käydä katsomassa häntä, kun he palaavat Tukholmaan.

Ylhäinen herrasväki lähti, ja Svartsjö tuli yhtä hiljaiseksi ja rauhalliseksi kuin ennenkin.

Mutta leskikuningatarta muistellessaan oli Kaarina hyvin iloinen. "Hänellä, joka on niin ylevä ja ylhäinen rouva, on ollut suuria suruja", arveli hän. "Mitä olenkaan minä, näin alhainen, velvollinen kärsimään!"

Seuraavana päivänä täytyi Juhana herttuan puolisoineen palata Gripsholmaan, missä neuvosherrain oli määrä lopullisesti panna sopimus voimaan.

Juhana herttua myöntyi kaikkeen, mitä pyydettiin, ja lupasi heti antaa anteeksi kaikille, jotka olivat rikkoneet häntä ja hänen puolisoansa vastaan, paitsi Yrjö Pietarinpojalle, Herman Flemingille ja Henrik Hornille. Molempien viimemainittujen hän väitti saaneen aikaan Suomessa erimielisyyden hänen ja kuninkaan välillä.

Veljekset tapasivat toisensa taas lokakuun 19 ja 21 p:nä, ja kuninkaan päiväkirja sisältää: "Minä pyysin veljeäni nöyrimmästi, että hän sanoisi minulle totuuden, oliko hän kuningas, jota seikkaa minä en voinut ymmärtää muuten kuin hämäräin kulkupuheiden kautta. Kuitenkin antoivat sekä hän itse että hänen puolisonsa, herttuatar, sydämestään minulle anteeksi minun epäystävyyteni, ja he pudistivat kättäni; he lupasivat minulle myöskin, että saisin enemmän vapautta ja pääsisin jokapäiväisistä kiusauksista."

Päiväkirjaansa on Eerik myöskin pannut muistiin sovinnon ehdot. Niistä ilmenee selvästi hänen onneton sieluntilansa. Toisinaan hän luulee itsensä kuninkaaksi, toisinaan vangiksi; hän pyytää saada vapaasti keskustella Juhanan kanssa uskonnosta… saada kirjoittaa oman historiansa… saada pystyttää marmorisen triumfikaaren j.n.e.

Vuoden lopulla näyttävät häiriintyneet ajatukset jonkun verran heränneen selvyyteen.

Hän määräsi, että Juhana ja hänen ruhtinattarensa oli siirrettävä Kungsöriin, jonka kauniissa ympäristössä herttua saattoi huvitella metsästellen ja kalastellen.

Joulun tienoissa kuningas Eerik palasi Tukholmaan ja ryhtyi siellä toimenpiteeseen, joka ehkä enemmän kuin muut oli jouduttamassa hänen elämän vaiheittensa surullista kehittymistä.

Uudenvuoden-aattoiltana hän esitti neuvostolle, että aikoi mennä naimisiin Kaarina Maununtyttären kanssa.

Tästä hän kirjoittaa päiväkirjaansa:

"Neuvosherrat vahvistivat sinetillänsä aviosopimuksen minun ja vaimoni välillä ja lupasivat pitää hänet todellisena laillisena kuningattarenaan sekä tunnustaa hänen poikansa naimisen jälkeen Ruotsin valtakunnan todellisiksi ja laillisiksi perillisiksi."

Näin päättyi Eerik kuninkaan onnettomin vuosi.

19.

SOTAA JA JUONIA.

Saattaa kuvitella mielessään, miten tällaisissa olosuhteissa sotaa käytiin.

Jo alussa vuotta 1567 kärsivät ruotsalaiset melkoisen tappion taistelussa puolalaisia vastaan.

Pernau Liivinmaassa menetettiin.

Kuningas Eerikin ja Venäjän tsaarin välisen ystävyyden ansioksi voinee ehkä lukea sen, ettei kaikkea menetetty, ja tämä ystävyys perustui varsinaisesti siihen sopimukseen, jonka valtiokansleri Niilo Gyllenstjerna allekirjoitti Moskovassa helmikuulla 1567 ja joka koski Katariina Jagellotarta.

Ruotsin laivasto lähti liikkeelle Pietari Baggen, erään tuon mainion Baggen sukulaisen komennossa.

Mutta Itämerellä ei enää ollut vihollisia.

Tanskan ja Lyypekin laivastot olivat jo edellisenä vuonna perin-pohjin hävitetyt, ja alukset olivat enimmäkseen hylkyinä satamissa.

Ruotsalaiset olivat tähän aikaan yksin herroina Itämerellä.

Maasotaa käytiin sitä kurjemmin.

Ruotsalaiset olivat useita kertoja menestyksettä tehneet hyökkäyksiä Norjaan.

Alussa vuotta 1567 lähetettiin sinne sotajoukko Juhana Siggenpojan (Sparren) johdolla.

Hammershus valloitettiin, mutta norjalaiset saivat apua Tanskasta, ja Aggerhusin piiritys täytyi lakkauttaa sekä Ruotsin sotavoiman vetäytyä takaisin mitään todellisia etuja saavuttamatta.

Kaikin puolin vaarallisempi oli se hyökkäys, jonka tanskalaiset Daniel Rantzowin ja Frans Brockenhusenin johdolla tekivät syksyllä itse Ruotsin sydämeen.

Etenkin edellisestä oli kuningas Fredrik saanut viisaan ja urhoollisen päällikön, mutta hänen armeijansa sitävastoin oli pieni ja hyvin uuvuksissa.

Mutta nyt vallitsi Ruotsissa mitä suurin levottomuus ja sekasorto, ja sitä piti käyttää hyväkseen.

Niin suurella sotavoimalla, kuin suinkin kokoon saatiin, hyökkäsi Rantzow marraskuun 1 p:nä Ruotsiin.

Hävittäen hän eteni halki Smålannin. Jönköping valloitettiin ja poltettiin.

Senjälkeen jatkettiin sotaretkeä Itägöötanmaahan. Vadstenan, Linköpingin ja Söderköpingin kaupungit, vieläpä osittain Norrköpingkin valloitettiin ja poltettiin.

Hätä ja kurjuus olivat kauheat.

Parvittain nähtiin vaimoja ja lapsia, monet heistä raajarikkoja ja täynnä palohaavoja, lähtevän kaupungeista maanteille ja metsiin paetakseen vainoojiansa ja kuollakseen siellä.

Estääkseen tanskalaisten etenemistä sytyttivät ruotsalaiset itse asuntonsa tuleen; ja monin paikoin katsottiin paremmaksi polttaa karjat kuin jättää ne vihollisen saaliiksi.

Skeningeen, keskelle hedelmällistä vehnäseutua, Rantzow sijoitti päämajansa.

Kuningas Eerik määräsi itse, mitä Ruotsin puolelta oli tehtävä.

Hän ei luottanut kehenkään ja pelkäsi jättää valtaa käsistään.

Vähimmin vaarallisena pidettiin Hogenskild Bielkeä, ja marraskuun 5 p:nä hänet määrättiin päälliköksi.

Mutta jo 10:ntenä marraskuuta asetettiin kreivi Pietari Brahe neuvonantajana hänen rinnalleen.

Kuningas ei luottanut kumpaankaan ja siksi hän kaikessa hiljaisuudessa uskoi ohjakset Tönnes Olavinpojalle, entiselle kamaripalvelijalleen, joka oli päässyt suureen suosioon ja jalkaväessä kohonnut everstiksi. Tämän tuli antaa sotaväelle salaiset määräyksensä, ettei se saanut totella muita kuin Tönnesin allekirjoittamia käskyjä.

Ollakseen oikein varma lähetti kuningas muutamia talonpojiksi puettuja henkivartijoitaan myymään ruokavaroja leiriin, mutta samalla tuli heidän ankarasti sanoa huoveille, ettei mitään saatu tehdä, ennenkuin kuningas itse saapui.

Onnettomuudeksi ruotsalaiset päälliköt eivät olleet vastustajainsa vertaisia.

He marssivat Itägöötanmaahan ja hakkauttivat Holavedenillä suuria murroksia sekä hävittivät kaikki Motalavirran yli vievät sillat luullen siten varmasti saavansa Rantzowin satimeen.

Mutta he pettyivät.

Vakoilijainsa kautta oli heidän kekseliäs vihollisensa saanut tietoonsa kahluupaikan Kungs-Norrbyn lähellä.

Niin varmat olivat ruotsalaiset menestyksestään, että eivät edes olleet varustaneet leiriään eivätkä asettaneet vartijoita.

Tammikuun 15 p:nä 1568 meni Rantzow kahluupaikasta yli ja kävi ruotsalaisten kimppuun päivän koittaessa.

Syntyi kauhea hämmennys.

Sekä päällystö että miehistö menettivät malttinsa.

Mitään vastarintaa ei edes yritettykään.

Niin suinpäistä oli pako, ettei miehistö edes saanut saappaita jalkaansa, vaan juoksi paljain jaloin lumessa. Ne, jotka olivat saaneet nahkakintaansa mukaansa, vetivät ne jalkoihinsa ja juoksivat sitten niin kauan kuin voimat ja kintaat kestivät.

Tanskalaiset saivat 150 vankia, 7 tykkiä sekä sotakassan ja koko kuormaston.

Sillä välin oli kuningas Eerik itse lähtenyt matkaan.

Hän lähti Svartsjöstä tammikuun 8 p:nä matkustaen Söderteljen ja Nyköpingin kautta Stora-Malmiin.

Vastoin kaikkien neuvoa hän käski koko sotajoukon vetäytyä sinne, siis myöskin sen osaston, joka oli Rantzowin eteläpuolella hänen paluumatkaansa estämässä. Totella täytyi, ja näin pääsi Tanskan armeija pälkähästä.

Tällä välin olivat Smålannin ja eteläisen Itägöötanmaan talonpojat kokoontuneet ja hakanneet suuria murroksia estääkseen tanskalaisten paluumatkaa.

Rantzow lähti Skeningestä yöllä vasten tammikuun 24 p:ää. Hän marssi itäisen Holavedenin halki, jossa häneltä meni kokonainen vuorokausi tunkeutuessaan äärettömien murrosten läpi.

Tuhat muskettisoturia olisi täällä voinut perin-pohjin tuhota tanskalaisen sotavoiman.

Ankara talvi oli vihollisille hyväksi avuksi. Sommen oli kuin lumen peittämä lattia.

Rantzow meni sen poikki ja niin oli hän voittanut ensimäisen suuren esteen.

Kun hän tuli Smålantiin, hyökkäsi Henrik von Minden muutaman smålantilaishuovin ja neljänsadan talonpojan kanssa Eksjön lähellä hänen jälkijoukkonsa kimppuun.

Vain suuren tappion kärsittyään ja tehden pitkän kierroksen pääsivät tanskalaiset heidän ohitsensa.

Rödasjön luona syntyi ankara taistelu.

Tanskalaisten sotapappi sanoikin saarnassaan senjälkeen, että he nyt vihdoinkin olivat tulleet Punaisen meren [Rödasjö = Punainen järvi] yli, mutta että Jordanin virta oli vielä jäljellä.

Flishultin luona oli kolmas väijytyspaikka.

Siellä oli vahva osasto Hogenskild Bielken ja Sten Bauerin komennossa.

Mutta nämäkään eivät olleet sen paremmin varuillaan, kuin että Rantzow yllätti heidät aikaisin eräänä aamuna.

Vastarintaa yrittämättäkään juoksivat molemmat päälliköt metsään, toisella miekka, toisella pyssy kädessä.

Ilman vaivaa he joutuivat vangiksi, luultavasti omasta hyvästä tahdostaan.

Miehistö sai maksaa heidän joko pelkuruutensa tai petoksensa. Rantzow löi heidät perin-pohjin ja palasi kaikki esteet voitettuaan Kööpenhaminaan, missä jo yleensä luultiin, että Tanskan sotavoima oli lyöty ja Rantzow vankina.

Kuningas Fredrik otti hänet suurilla kunnianosoituksilla vastaan.

Eerik kuningas tuli hiljaa marssien jäljessä rajalle asti ja eteni Göingen kihlakuntaan Hallantiin, jossa kaikki oli hävitetty ja raastettu.

Kuningasta seurasivat hänen molemmat veljensä, herttuat Juhana ja Kaarle, sekä hänen tuleva lankonsa Maunu, Saksin herttua.

Kuinka epäluuloisin ja vaanivin silmäyksin hän seurasikaan heitä!

He eivät saaneet mitään päällikkyyttä, ja tuskin heidän edes sallittiin ottaa osaa mihinkään kahakkaan. He näkivät, kuinka takaperoista kaikki oli, mutta eivät uskaltaneet lausua sanaakaan sitä vastaan. Miten kiehui ja kuohuikaan heissä, ja kukapa tietää, eikö juuri täällä herännyt heissä ensin ajatus:

"Tästä täytyy tulla loppu."

Juhanassa: "Valtikan täytyy tulla minulle."

Kaarlessa: "Isänmaan tähden."

Eiköhän Eerik arvannut heidän ajatuksiaan, ja miten tämä jäytikään häntä! Mutta odota, odota! Hän alkoi tulla enemmän entiselleen; suru ja tuska Upsalassa vuotaneen veren tähden näytti menneen menojaan.

Hänellä ei ollut ketään, johon luottaisi. Kaarina oli Svartsjössä ja Yrjö Pietarinpoika vankeudessa.

Mutta siellä hän ei olekkaan kauan. Kuningas tarvitsi häntä, ja kuninkaalla oli valta vapauttaa hänet.

Rantzow oli jo aikaa sitten mennyt Juutinrauman poikki. Jonkinlainen kosto piti Eerikin saada, ja hän käskikin joukkojensa hyökätä Skåneen ja hävittää maata. Olihan sekin jotain.

Sillä välin oleksi hän enimmäkseen yksin, hautoen omia synkkiä tuumiaan.

Kapinan pelosta hän oli surmannut Niilo Sturen. Jos tämä oli tehnyt majesteettirikoksen, niin hän oli vain saanut ansaitun palkkansa.

Senjälkeen olivat hänen palvelijansa vastoin hänen tahtoansa tappaneet sekä syyllisiä että syyttömiä. Kun hän kaikkien hylkäämänä oli paennut metsiin, oli hän luullut itsensä vangituksi ja valtaistuimelta syöstyksi, ja tässä tilassa oli hän joutunut epätoivoon sekä valtakunnastaan että ikuisesta autuudestaan.

Sillä aikaa olivat hallitustoimet laiminlyödyt ja valtakunta joutunut rappiolle; mutta nyt on Jumala auttanut hänet entiseen terveyteensä ja voimiinsa sekä antanut hänelle takaisin hänen kuninkaallisen valtansa. Siksi hän tahtoo koko Ruotsissa vietettäväksi yleisen kiitosjuhlan, ja sitten hän valmistuttaa julistuksen kaikista niistä tapahtumista, joita nyt yhden vuoden kuluessa oli tapahtunut.

Hän tulee toimittamaan suuria asioita, sen hän tunsi itsessään. Aatelin, tuon vihatun aatelin hän käskee pitämään paremmin huolta ratsupalveluksestaan. "Minä tahdon heille huomauttaa", jupisi hän itsekseen, "että he ja heidän vanhempansa eivät ole korotetut aatelissäätyyn siinä tarkoituksessa, että he vain pitäisivät hyviä päiviä eivätkä tekisi mitään Ruotsin valtakunnan hyväksi."

Mutta hänen pahat taipumuksensa kuiskivat hänelle alati Yrjö Pietarinpojasta, ja hän halusi kiihkeästi saada taas luokseen tuon hengenheimolaisensa, jolla oli kykyä arvaamaan hänen salaisimmatkin ajatuksensa ja joka ei pelännyt panna toimeen mitä hän hiljaisuudessa toivoi, mutta ei uskaltanut käskeä, vaikka mielellään, hyvin mielellään näkikin, että ne toimitettiin.

Kun hän tulee Tukholmaan, käskee hän airuen kautta katujen ja torien kuuluttaa, että Yrjö Pietarinpoika oli kunniallinen, viaton mies, ja että Upsalassa surmatut herrat olivat kavaltajia, jotka ansaitsivat kuolemansa.

Tukholmassa hän voi vapaasti tehdä sen, onhan siellä Yrjö Pietarinpoika hänen tukenaan, ja tämä antaa kyllä henkensäkin herransa pelastukseksi.

Mutta ajatukset liitelivät asiasta toiseen hänen levottomassa sielussaan; toimessa hänen täytyi olla, ja hänen toimintansa oli kulloinkin hänen mielenlaatunsa ilmaisijana.

Eerik oli aina ollut yhtä innokas äkseerauttaja kuin huono sotajoukon johtaja. Geijer sanoo, että "kun kekseliäisyyttä ei vielä oltu käytetty univormujen muodostelemiseen, käytti hän kykyänsä sotamerkkien keksimiseen; hänen tiedetään määränneen ei ainoastaan punaista verkaa ja vihreätä ja keltaista palttinaa, vaan myöskin punaisiksi värjättyjä hanhensulkia, niin monta ketun- ja oravanhäntää kuin saada voitiin ja monta tuhatta suomalaista puupikaria, joista nimenomaan sanottiin, että ne olivat aiotut sotamerkeiksi."

Että kuninkaan terveys parani ja vahvistui leirillä, näkyy siitäkin, että hän käski Tukholmasta lähettää leiriinsä Smålantiin omalle varalleen "viiniä ja maustimia, hyvää, makeata kreikkalaista viiniä, muskatellia (väärentämätöntä), Reinin viiniä ja muuta viiniä, joka on suloista nauttia, toppasokeria, kanelia, inkivääriä, muutamia korillisia rusinoita y.m."

Kaarina oli seurannut Svartsjöstä Söderteljen kautta Nyköpingiin, mutta siellä hän sairastui ja synnytti pojan.

Sanomaton oli kuninkaan ilo, kun hän tämän kuuli. Nyt oli hänellä poika, joka voi olla hänen vanhuutensa turva ja ylpeys sekä kantaa Kustaan nimeä.

Kuningas toivoi, että äskensyntynyt pian kastettaisiin, sekä pyysi kummeiksi kreivi Pietari Brahen ja vapaaherra Sten Eerikinpoika Lejonhufvudin.

Sodan jatkuminen pakotti kuitenkin jättämään sen tuonnemmaksi, mutta poissa ollessaan hän kirjoitti useita kirjeitä "korkeasti kunnioitetulle ruhtinattarelleen ja rakkaalle, lemmitylle puolisolleen".

Tällä välin alkoi lumi sulaa, ja tiet ja polut kävivät pohjattomiksi; sentähden kuningas käski lakkauttaa vihollisuudet ja matkusti itse pohjoiseen päin takaisin Svartsjöhön.

Siellä hän vietti muutamia viikkoja yhdessä Kaarinansa kanssa, työskennellen puutarhassaan, jota hän itse hoiti, mutta osoitti sen ohessa sellaista uhkamielisyyttä, että koko hänen ympäristönsä pelkäsi.

Yrjö Pietarinpoika sai taas vapautensa, ja airuet kuuluttivat, että hänet oli tuomittu syyttä, mutta että Upsalassa murhatut herrat olivat ansainneet kuolemansa.

Suosikki sai viettää ainoastaan muutamia päiviä Svartsjössä. Hänen tuli oleskella Tukholmassa voidakseen pitää tarkoin silmällä kaikkea.

Maaliskuussa kuningas itse matkusti sinne.

Silloin hän määräsi, että Sturein kaikkien sukulaisten piti maksaa takaisin kuninkaan suorittamat sakot, sekä myöskin että Odensalan talonpoikain tuli antaa takaisin kullat ja hopeat, joita hän sairautensa aikana oli siellä jaellut.

Eniten kaikesta hän katui sitä, että Juhana oli päässyt vapaaksi. Oli luonnollista, että Yrjö Pietarinpoika tässä suhteessa kiihotteli hänen mieltään. "Vaalea pää" oli taas uhkaamassa häntä. Niilo Sture oli poissa, mutta herttua oli jäljellä.

Huhtikuun 29 p:nä 1568 hän kirjoitti Juhanalle vaatien takaisin kirjeitä, jotka hän edellisen sairautensa aikana oli lähettänyt herttualle, sekä niitä "artikkeleita", jotka tämä oli saanut Ventholmassa.

Lopuksi hän pani ehdoksi, jotta se asiakirja, joka koski Juhanan vapauttamista vankeudesta, edelleen olisi voimassaan, että herttuan täytyi tarkoin tehdä selvää, tahtoiko hän liittyä Puolan kuninkaaseen, Ruotsin viholliseen, vaiko Eerikkiin itseensä ja isänmaahan.

Herttua noudatti mahdollisimman suurta varovaisuutta, oleskellen milloin Arbogassa, milloin Eskilstunassa, antamatta mitään puheenaihetta itsestään.

Kuninkaan kirjeisiin hän vastasi nöyrästi, mutta varoi tarkoin ottamasta vastaan niitä suurempia tai pienempiä lahjoja, joita Eerik tahtoi hänelle antaa. Yrjö Pietarinpojan vapauttaminen oli hänelle persoonallisesti suuri vaara, mutta yhtä uhkaavalta näytti se, että suuri venäläinen lähetystö oli saapunut Tukholmaan Eerikin lupauksen mukaan noutamaan hänen puolisoansa. Temmattaisiinko Katariina todellakin häneltä villeille barbaareille annettavaksi? Se näytti uskomattomalta, mutta olihan nykyisissä oloissa kaikki mahdollista.

Mainittu lähetystö, johon kuului 200 henkilöä, jotka tsaari oli lähettänyt noutamaan herttuatarta, tuotti kuninkaalle paljon huolta ja kiihotti hänen ennestäänkin ärtyisää luonnettaan. Nykyisissä olosuhteissa oli mahdotonta suostua heidän pyyntöönsä, mutta he eivät hyväksyneet mitään syitä, eikä kuningas keksinyt muuta keinoa, kuin sen, että — niinkuin tavallisesti — viivytteli asiaa.

Heti Yrjö Pietarinpojan vapauttamisen jälkeen sattui tapaus, joka osoitti, kuinka helposti Eerikin viha saattoi kuohahtaa. Kuninkaan sihteeri Mårten Helsing, kielitaitoinen ja valtion toimissa paljon käytetty mies, oli prokuraattorin kanssa kuninkaan luona. Silloin kuului tykinlaukaus ulkoa.

"Oi", huudahti kuningas, "jospa tuo kuula menisi suoraan tuon uskottoman punaparran lävitse."

"Olkoon sellainen onnettomuus kaukana teidän majesteettinne veljestä", virkkoi Mårten Helsing; "parempi sittenkin, että se menisi Yrjö Pietarinpojan läpi, joka taas saa aikaan eripuraisuutta."

Vimmastuneena näistä sanoista Eerik hyökkäsi pystyyn, tempasi hiilihangon ja lävisti sillä uskollisen palvelijansa, joka vähän myöhemmin kuoli haavastaan.

Eerik katui pikaisuuttaan, mutta — liian myöhään.

Sellaista oli tapahtunut, vaikka Eerik oli saanut entisen terveytensä, toisin sanoen hän oli nyt samassa tilassa kuin Upsalassa ennen mielenhäiriön puhkeamista; mutta mitä silloin oli tapahtunut, se voi uudistua taaskin, ja etenkin tuli kaikkien, joita oli syytetty rikollisesta yhteydestä Sturein kanssa, ottaa huomioonsa, että nämä uudelleen selitettiin kohtalonsa ansainneiksi.

Eerik oli siis kypsynyt lankeamaan, joskin hänen parempi minuutensa vielä oli voitolla.

Paljon ja yleisesti puhuttiin siitä, että maa oli hävitetty ja elinkeinot mitä kurjimmassa rappiotilassa; rutto ja nälänhätä vallitsivat kaikkialla, niin pohjoisissa kuin eteläisissäkin maakunnissa.

Mutta herrojen täytyi ennen kaikkea ajatella omaa turvallisuuttaan. Ruotsin aatelistossa hehkui ankara viha Sturein murhaajia vastaan; mitta oli täynnä, ja heidän täytyi saada kostaa. Eerik ei aavistanutkaan sen tulivuoren olemassaoloa, jonka aukon reunalla hän seisoi.

Tyytymättömät loivat silmänsä Juhana herttuaan, mutta hän oli kerran onnistunut huonosti ja arkaili; sentähden hän ei tahtonut tai ei uskaltanut ryhtyä mihinkään, ennenkuin ulkonaiset olosuhteet pakottaisivat hänet siihen. Ja sellaisia ilmestyikin.

Kesäkuun alussa tapahtui pikku prinssin juhlallinen kaste, ja seuraavan heinäkuun 4 päiväksi kuningas määräsi omat häänsä. Mutta ei siinä kyllin. Hän tahtoi, että prinsessa Sofian ja Saksin herttuan vihkiäiset vietettäisiin samassa tilaisuudessa.

Prinsessa oli vimmoissaan. Tuo halveksittu naikkonen tuli saamaan korkeamman paikan kuin hän, joka oli ruhtinatar synnyltään.

Kaikki ne ylhäiset rouvat ja neitoset, jotka tulivat heitä onnittelemaan, ilmaisivat katseillaan ja eleillään, miten syvästi säälivät hänen nöyryytystänsä, mutta niin suurta pelkoa oli kuningas herättänyt heissä, ettei kukaan uskaltanut sanoin ilmaista sitä.

Jo huhtikuun keskipalkoilla oli Eerik lähettänyt kutsut "kunnioitettaville ja jalosukuisille rouville", joiden tuli neuvoillaan ja toimillaan olla apuna hääjuhlallisuuksissa ja joiden sentähden ensi tilassa piti saapua kuninkaan hoviin.

Muutamia viikkoja myöhemmin lähetettiin julistuksia valtakunnan ylhäisemmälle papistolle niistä suurista hääjuhlallisuuksista, joita nyt tuli toimeenpantavaksi.

Lopuksi kutsuttiin häävieraat, ennen kaikkia herttuat Juhana, Maunu ja Kaarle.

Valtakunnanneuvos Gabriel Kristerinpoika Oxenstjerna sekä sihteerit Krister Pietarinpoika ja Sven Elovinpoika lähetettiin viemään kutsukirjeitä herttuoille. He toivat sen vastauksen, että sekä Juhana että Kaarle saapuvat kuninkaan vihkiäisiin.

Hoviräätäli ja hänen monet apulaisensa hääräilivät hääpukujen valmistamisessa. Kuningattaren puvuksi oli valittu valkoista, kullalla kirjailtua silkkikangasta, prinsessan puvuksi samaa kangasta, mutta hopealla kirjailtua.

Ei ole koskaan morsian ollut huonommalla tuulella kuin Sofia. Tämä meni niin pitkälle, että Maunu herttua kysyi, tahtoisiko Sofia, että hän tekeytyisi sairaaksi, jotta vihkiminen siten lykkäytyisi, mutta prinsessa vastasi, että kun se nyt kerran oli siksi päiväksi päätetty, niin hän kernaasti voi kärsiä häväistyksen täydelleen.

Tietämättä mitään kaikesta siitä eripuraisuudesta ja harmittelemisesta, jota hänen tähtensä syntyi, nautti Kaarina täysin määrin lyhyestä onnestaan. Jo pojan ristiäisissä oli hänet ja koko hänen sukunsa korotettu aatelissäätyyn, vaakunassa puolikuu, ja nyt oli kuningas kutsunut häihin sekä varustanut sitä varten sopivilla vaatteilla hänen molemmat enonsa, jotka olivat yksinkertaisia talonpoikia.

Aikaisin hääaamuna Kaarina pyysi päästä leskikuningattaren pakeille, ja tämä otti hänet heti vastaan.

Kevyt pilvi varjosti hänen nuoria kasvojaan.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Katariina Stenbock lempeästi ojentaen hänelle kätensä.

"Minulla on suuri suru."

"Voinko minä huojentaa sitä?"

"Saanko ilmaista sen?" kysyi hän rukoilevasti.

"Tietysti."

Kuningatar istui sohvaan ja tahtoi, että Kaarina olisi asettunut hänen viereensä, mutta tämä lankesi hänen jalkoihinsa.

"Antakaa minun olla tässä", sanoi hän, "niin voin lukea teidän silmistänne."

"Se on siis jotakin vakavanlaatuista?"

"Niin on, ja siinä suuressa onnessa, joka tulee osalleni, tekee muiden suru kaksinkertaisesti pahaa."

"Mitä tarkoitat?"

"Prinsessa Sofiaa. Hän suree jotakin eikä tahdo, että minä huomaisin sitä. Joka kerta kun tapaamme, kääntyy hän poispäin. Sanokaa minulle mitä se on, että pyytäisin kuningasta täyttämään hänen toiveensa; tällaisena päivänä kuin tämä on, ei hän voi kieltää minulta mitään." Hän syleili kuningattaren polvia ja katsoi häneen kyynelsilmin, rukoilevasti.

Hyväillen veti Katariina hänen päätään povelleen. "Jos sen sinulle sanoisin, et sinä ymmärtäisi minua", sanoi hän.

"Oi, minä kyllä jo ymmärrän hyvin hyvästi."

"Prinsessa suree sitä, ettei kuningas ole terve."

"Sentähden hän siis kääntyy toisaalle minut nähdessään; hän säälii myöskin minua. Oi, miten hyvä hän on; kiittäkää häntä ja sanokaa, että niin totta kuin tahtoisin antaa henkeni kuninkaan edestä, niin totta teen sen ollakseni kokonaan hänelle avuksi ja iloksi!"

"Kyllä sanon", vastasi Katariina liikutettuna.

"Ehdoin-tahdoin en ole koskaan tehnyt kenenkään mieltä vastaan", jatkoi Kaarina miettivästi, "mutta jos tietäisin jonkun, joka on minulle pahoillaan, en lakkaisi rukoilemasta, ennenkuin saisin anteeksi."

"Ei kukaan voi olla kaikkien mieliksi."

"Voi kyllä, kaikki hyvät! Luuletteko, ettei kukaan ole pahoillaan minulle?"

"Ei heidän ainakaan pitäisi olla pahoillaan."

"Pahat ja ilkeät ihmiset eivät voi olla hyvillään, sillä heidän toimiaan tahdon aina tehdä tyhjäksi. Voi tuota Yrjö Pietarinpoikaa!"

"Onko hän taas ollut esillä?"

"Hän tahtoo mielistellä minua ja halpoja omaisiani, mutta minä olen varoittanut heitä. Tiedättekö, että herttuat eivät tule häihin?" virkkoi hän äkkiä iloisesti ja hilpeästi.

"Kun olin siellä ristiäisissä, oli herttuatar hyvin heikko, enkä luule hänen tahtovan jättää pikku tytärtään luotansa."

"Sen hyvin kyllä ymmärrän."

"Mutta eikö ole kummallista", jatkoi kuningatar tutkivasti silmäillen Kaarinaa, "että samassa tilaisuudessa annettiin herttuattarelle nimetön kirje, jossa sanottiin: 'Älkää tulko häihin, älkää ainakaan ottako pikku Sigismundia mukaan!'"

Kaarina punastui otsasta kaulaan asti. "On hyvin kummallista", sanoi hän.

"Sehän merkitsisi, että jokin vaara on uhkaamassa."

"Ilkeät ihmiset voivat saada paljon pahaa aikaan, ja muut saavat syyn niskoilleen."

"Herttuattarella ja Sigismundilla on siis hyvä ystävä."

"En voisi koskaan saada lohdutusta, jos Sigismundille tapahtuisi jotakin pahaa", virkkoi Kaarina vilkkaasti.

Katariina syleili häntä hellästi. "Ole edelleenkin, niin kauan kuin voit, hyvänä haltijattarena kaikille", sanoi hän. "Hyvä Jumala on kädellään sinua suojeleva, ja ihmisten pahat ajatukset ja arvostelut ovat senjälkeen sinusta vähäpätöisiä."

Kaarina suuteli hänen kättänsä. "Te olette poistanut raskaan kuorman sydämeltäni", sanoi hän ja riensi pois.

Katariina katsoi säälivästi hänen jälkeensä. "En voinut sanoa totuutta", ajatteli hän. "Nauttikoon hän häiritsemättä lyhyen onnensa."

Sitten hän meni prinsessain luo, osittain ollakseen saapuvilla morsianta puettaessa, osittain kertomaan Sofialle sen osan keskustelusta, joka koski häntä.

Tukholman Suurkirkko oli upeasti koristeltu. Eerik tahtoi viettää vihkiäisensä niin loistavasti kuin suinkin. Kaikkia kaupungin kelloja soitettiin, ja tuhansittain ihmisiä aaltoili niillä kaduilla, joita pitkin juhlakulkue tuli kulkemaan.

Oli kirkas ja säteilevä heinäkuun päivä.

Ensin tuli neljä valtakunnanneuvosta kantaen vallanmerkkejä, kruunua, miekkaa, omenaa ja valtikkaa; senjälkeen kuninkaan serkku, kreivi Pietari Brahe, taluttaen kuninkaan morsianta, joka ei vielä ollut täyttänyt kahdeksaatoista; neljä aatelismiestä kantoi kallisarvoista, kultakankaasta tehtyä telttaa heidän päällänsä. Sitten tuli leskikuningatar kuninkaan taluttamana, Maunu, Saksin herttua, taluttaen prinsessa Sofiaa, sitten prinsessa Elisabet ja pitkä jono ylhäisiä herroja ja rouvia.

Vanha arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika toimitti vihkimisen, ja sen kestäessä pidettiin Kaarinan lapsia, Sigridiä ja Kustaata, teltan alla heidän laillisuutensa merkiksi ja vahvistamiseksi.

Ennen ja jälkeen vihkimisen lauleli lukuisa, nuorista miehistä muodostettu kuoro.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 5:ntenä, Kaarina kruunattiin Ruotsin kuningattareksi, ja kaikilla julkisilla paikoilla julistivat airuet hänen lapsensa laillisiksi kruununperillisiksi.

Samassa tilaisuudessa vihittiin prinsessa Sofia ja herttua Maunu.

Sitten seurasi lukuisia, loistavia kestejä. Eerik tahtoi tällaisissa tilaisuuksissa esiintyä kaikella sillä loistolla, jonka hän arveli kuninkuuteen kuuluvaksi.

Ruumiillisestakaan kestityksestä ei ollut puutetta. Vanhat tilikirjat kertovat, että Pietari Kock ja Herman Kock Suurtorilla paistoivat kokonaisen härän, ja samalla kuin se syötiin, tyhjennettiin monta viini- ja olut-ammetta kuningas Eerikin ja kuningatar Kaarinan menestykseksi.

Kaiken tämän komeuden kestäessä odottivat useat ennustellen lähenevää rajuilmaa, mutta kuningas ei tiennyt siitä mitään. Hän oli itse iloisin iloisten joukossa; joskaan hänen veljensä eivät olleet saapuneet häihin, niin mitäpä siitä. Hänen onnensa ei siitä tullut suuremmaksi eikä pienemmäksi, ja mihin tahansa hän katsoikin, näki hän vain kasvoja, joista hänen oma mielihyvänsä näytti heijastuvan. Hän, joka muuten kaikkialla vainuili kavaltajia, oli unohtanut, että kaunisten, hymyilevien naamarien taakse voi piiloutua paljon julmaa ja uhkaavaa.

Prinsessat Sofia ja Elisabet olivat katkeran harmin vallassa. Rahvaan joukosta otettu halpasukuinen naikkonen kohosi arvossa kuninkaan sisaria, synnynnäisiä prinsessoja korkeammalle. Mitäpä merkitsi se, että hän oli vaatimattomin ja ihanin! Hänen olemassaolonsa oli rikos, vaikkapa hän olisikin ollut puhtain naisista.

Aateliset vieraat tunsivat sydämessään samaa harmia; tukahutetulla tyytymättömyydellä he katselivat kuningattaren kolmea enoa, köyhiä Uplannin talonpoikia, jotka olivat kutsutut häihin ja niissä esiintyivät sellaisissa puvuissa, joita ainoastaan aateliset käyttivät. Kiehuva harmi kuohui jokaisen mielessä.

Herra Åke Bengtinpoika Ferla, joka heti kruunauksen jälkeen oli yhdessä Kaarinan kahden enon kanssa lyöty ritariksi, oli yhtä vähän mielissään tästä kunniasta kuin siitä seurastakin, jossa se oli hänen osalleen tullut, mutta hän ei uskaltanut vetäytyä siitä pois.

Tämän jälkeen pidetyllä juhla-aterialla tapahtui, että valtakunnanneuvos Niilo Gyllenstjerna, joka aterian aikana piti kruunua kuninkaan edessä, pyörtyi uupumuksesta, joten hänen kallisarvoinen kannettavansa putosi. Onnettomuutta ennustava jupina kuului koko vierasseurueesta; se oli kaikkien mielestä onnettomuuden enne, joka teki syvän vaikutuksen ja pysyi kauan mielessä.

"Paha enne äskenkruunatulle", kuiskailtiin miehestä mieheen.

20.

JOKA TOISELLE KUOPPAA KAIVAA, HÄN ITSE SIIHEN LANKEAA.

Jo jonkun aikaa ennen häitä oli Yrjö Pietarinpoika neuvonut kuningasta lähettämään luotettavan henkilön herttua Juhanan luo pitämään silmällä hänen toimiaan ja jos mahdollista saamaan selville jotakin syytä häntä vastaan. Kuningas suostui tähän heti ja antoi tehtävän Pontus de la Gardielle, samalle, joka oli saatu vangiksi Varbergin tappelussa. Prokuraattori ei hyväksynyt vaalia, vaan arveli, että oli parasta lähettää Pontus herra takaisin kotimaahansa, "jossa hänen ei käy suvustaan kopeileminen eikä kerskuminen". Mutta kuningas vastasi: "Minä tarvitsen vielä Pontusta miehenäni ottamaan selvää, mitä veljeni toimiskelee tähän aikaan valkeine päineen, joka sittenkin kerran tulee onnettomuudekseni."

Pontus de la Gardie, joka lapsuudestaan asti oli määrätty luostariin ja saanut huolellisen kasvatuksen, vaihtoi pian kaapunsa kypärään ja rukousnauhansa miekkaan. Urhoollisena ja pelkäämättömänä hän etsi vain mainetekoja ottaen osaa useimpiin sotiin ja selkkauksiin, joita siihen aikaan oli Euroopassa. Huolimatta siitä, mihin puolueeseen kuului, hän seurasi Skotlannissa niitä joukkoja, jotka avustivat Guisen Mariaa, ja kun rauha oli tehty, rupesi hän Tanskan sotapalvelukseen.

Varbergin tappelun jälkeen hän meni heti Ruotsin palvelukseen ja saavutti pian kuninkaan suosion. Oikeaan ranskalaiseen eloisuuteen yhtyivät hänessä sekä hyvät ammattitiedot että harrastukset.

Kuninkaan hänelle antama toimi ei häntä ensinkään arveluttanut; parhaan kykynsä mukaan hän lupasi toimittaa sen.

Vieraan on tavallisesti helppo tunkeutua jonkun valtakunnan sisällisiin oloihin. Hänelle ollaan avomielisempiä kuin omille maanmiehille, joita mahdollisesti voidaan katsoa epäluuloisesti, ja Pontus herra osasi käyttää hyvin huomiokykyänsä asettuessaan oleviin olosuhteisiin. Jo ennen Sturein murhaa oli ylemmissä säädyissä ollut huomattavana yhä kasvava tyytymättömyys kuninkaaseen; senjälkeen se tuli äänettömämmäksi, mutta ei suinkaan heikommaksi.

Ulkomailla puhuttiin Eerikin syöksemisestä valtaistuimelta varmana asiana. Hänen avioliittonsa huovin tyttären kanssa teki hänet mahdottomaksi; mikään eurooppalainen hovi ei enää voinut pitää häntä vertaisenaan. Ruotsin ylpeä ylimystö oli suutuksissaan niin tavattomasta rohkeudesta; se katsoi itsensä häväistyksi ja himoitsi kostoa.

Herra Pontukselle ei myöskään veljesviha ollut tuntematon, ja hän tiesi, että Juhana talvisotaretkellä tanskalaisia vastaan oli ymmärtänyt voittaa sotaväen puolelleen. Oli aivan varmaa, että hänellä oli salaisia tuumia, mutta hän oli mahdollisimman varova, vieläpä arkakin.

Nyt jos koskaan oli aika toimia. No niin, Pontus herra päätti, ettei vakoilisi häntä, vaan yllyttäisi häntä kapinaan.

Pieni hovi vietti suljettua elämää Eskilstunassa, ja herttua otti kuninkaan lähettilään vastaan yhtä kohteliaasti kuin kylmästi. Eihän ollut vaikea arvata hänen tulonsa tarkoitusta, ja Juhana oli itse liian epäluuloinen ollakseen noudattamatta tavallista varovaisuuttaan, samoin kuin ranskalainen oli liian viisas ollakseen sitä oivaltamatta.

Mitä avomielisimmällä hävyttömyydellä Pontus herra kertoi omasta itsestään, miten kunnianhimo pakotti hänet etsimään onneaan, missä tahansa se olikin saavutettavissa, ensin Ranskassa, sitten Skotlannissa, Tanskassa ja nyt viimeksi Ruotsissa. Tänne toivoi hän myöskin saavansa jäädä.

"Onhan teillä kuninkaan suosio?" vastasi herttua.

"Minä pyrin teidän armonne suosioon", kuului vastaus.

"Halvan ruhtinaanko?"

"Tulevan kuninkaan."

Herttuatar oli myös saapuvilla. "Te olette kavaltaja", sanoi hän.

"Niin, kuningasta vastaan."

"Ketä vastaan ovat aikeenne rehelliset?"

"Omaa itseäni ja teidän armojanne kohtaan."

Molempain täytyi nauraa.

"Kuningas on saanut takaisin terveytensä, ja minä toivon hänelle pitkää hallitusaikaa", sanoi Juhana.

"Onnelliseksi se ei tulle nyt, kun hän on saanut sekä aatelin että kansan vastaansa."

"Sitä en ole kuullutkaan."

"Ruotsi vaatii kuningasta, joka kelpaa sotapäälliköksi ja korottaa valtaistuimelle kuningattaren, joka sen ansaitsee."

Herttua siveli pitkää partaansa; sanat kuuluivat suloisilta, mutta uskaltaisiko niitä kuunnella?

"Oletteko tullut tänne sanomaan tätä meille?" kysyi herttuatar.

Ranskalainen kohautti olkapäitään. "Minä matkustin tänne kuninkaan käskystä ottaakseni selvän siitä, mitä herttua ajattelee", vastasi hän; "mutta tulin tänne aikoen täydellä todella tarjota palvelustani. Nykyisellä kannalla olot eivät voi kauan pysyä."

"Valtakunnanneuvokset voivat hallita niinkuin tähänkin asti."

"Jos he pääsevät valtaan, ei liene sitten enää niin helppo saada muutosta aikaan."

"Siitä minä vähät huolin."

"Valtakunta on nyt kuin laiva ilman perämiestä. Jonkun täytyy tarttua peräsimeen; teidän armonne on lähin siihen, mutta halullisia voi olla monta muutakin."

Herttua seisoi ikkunassa katsoen ulos. "Se ei ehkä liene niin helppoa", sanoi hän epäröiden.

"Ei mikään ole helpompaa. Pankaa kutsunta käymään kautta valtakunnan, määrätkää kokouspaikka, esim. Vadstena, kootkaa muutama sata ratsumiestä ja valloittakaa linna sekä varastot. Puhukaa kansalle, luvatkaa heille Rauha Tanskan kanssa sekä Yrjö Pietarinpoika hengiltä pois, niin he lankeavat teidän armonne jalkoihin."

Puolisot iskivät silmää toisilleen, mutta kumpainenkaan ei virkkanut sanaakaan.

"Lähdettekö täältä takaisin Tukholmaan?" kysyi herttuatar ivallisesti.

"En. Menen Tanskaan tarjoamaan kuningas Fredrikille palvelustani, ellen voi olla herttualle hyödyksi."

Juhana ei enää miettinyt; hän ojensi kätensä de la Gardielle.

Tämä suuteli sitä kunnioittavasti. "Vannotteko tulevanne meille uskolliseksi?" kysyi herttuatar.

"Kuolemaan asti!"

"Minä kirjoitan heti Kaarle veljelleni ja pyydän häntä tulemaan tänne."

Pontus herra jäi sinne siksi aikaa, kun vastausta odotettiin.

Keskusteluissa hän osoitti sellaista keksimiskykyä ja asiain käytännöllistä käsitystä, joka on ranskalaisille ominaista.

Hän vakuutti, että ne 6,000 skottilaista, jotka olivat hänen komennossaan, ilolla ja kiitollisina tulivat palvelemaan uutta herraansa.

Kaikki hänen neuvonsa ilmaisivat, että hän oli taitava soturi ja päällikkö.

Voimakkailla todisteluilla hän puolteli niitä syitä, joiden tähden hallitsijan vaihtoa koko valtakunnassa toivottiin ja joita herttualliset puolisot satoja kertoja olivat toisilleen toistaneet. Ensimäinen seuraus siitä oli rauha Tanskan kanssa, ja hän oli sitä mieltä, että herttuan ensimäisinä toimina tulisi olla juuri sen hankkiminen.

Kaarle herttua vastasi kirjeeseen tulemalla itse.

Nähdessään de la Gardien hän synkistyi.

Mutta Juhana herttua tarttui veljensä käsivarteen ja talutti hänet jonkun matkaa loitommalle, jossa he saattoivat olla ilman kuuntelijoita.

"Muistatko Knappforsia Vermlannissa?"

"Muistan, sehän on Bjurkärnin pitäjässä", vastasi Kaarle ivallisesti, kysyvästi silmäillen veljeänsä.

"Muistatko, että pitkän ajan istuimme yhdessä kuningastammen alla? Luullakseni olimme siinä puolen päivää."

"Miksi muistutat minulle sitä?"

"Luulen, että hetki on tullut."

"Se on jo kauankin ollut."

"Etenkin tämä viimeinen…"

"Hm, sehän se on vain koko toiminnan kruununa."

"Asema on epäilyttävä."

"Niin on."

"Mitä tarkoitat?"

"Sinulla on kokemusta; sano minulle ajatuksesi."

"Pontus de la Gardie arvelee, että meiltä odotetaan toimintaa."

"Vai niin, hän arvelee…"

"Että se kävisi helposti päinsä."

"Mikä?"

"Valtaistuimelta syökseminen."

"Entä sitten…?"

"Aluksi kunniallinen vankeus."

"Sitten?"

"Yhteiskuninkuus."

"Minulle herttuakuntani semmoisenaan takaisin?"

"Sen vannon!"

Kaarle istui pitkän aikaa miettien, sitten hän ojensi veljelleen kätensä.

"Jumalan nimeen sitten!"

Tuuhealatvainen tammi oli läheisyydessä. Juhana taittoi siitä muutamia oksia, pani yhden niistä hattuunsa ja ojensi toisen Kaarlelle, joka teki samoin.

"Tämä olkoon puoluelaistemme merkkinä", huudahti Juhana.

De la Gardie kutsuttiin saapuville.

Aseiden hankkimisesta sovittiin.

Herttuat antoivat heti kaiken hopeansa.

Pyytämättä antoi Katariina Jagellotar kaikki kalliit kivensä ja koristeensa, mitä hänellä oli jäljellä.

"Ne ovat vapautemme hintana", sanoi hän.

Pikku hovissa alkoi erinomainen toimeliaisuus.

Rahoja ja kalleuksia päätettiin lainata kirkoista ja yksityisiltä.

Heikkomieliseltä Maunu herttualta Kungsbrosta päätettiin ottaa rahoja ja kalleuksia.

Kaarle osoitti sellaista ajatuskykyä ja viisautta, että se herätti hämmästystä.

Mutta mitä tehtiinkin, se tehtiin niin nopeasti ja äkkiarvaamatta, ettei huhu siitä ehtinyt leviämään.

Pontus herra ehdotti yhtäkkistä hyökkäystä Vadstenaan, jossa luultavasti ei ajateltukaan yllätystä eikä puolustusta.

Kaarle hyväksyi ehdotuksen, ja kolmensadan ratsumiehen etunenässä hän marssi Eskilstunasta.

Juhana seurasi hitaasti; hän oli levoton asian onnistumisesta. Mutta silloin hän huomasi sanansaattajan, joka täyttä karkua tuli häntä vastaan.

Hän toi mukanaan sen tiedon, että herttua oli tavannut koko miehistön aamiaispöydässä ja että Vadstena oli valloitettu ilman miekan iskua. Hän oli samalla sanonut tahtovansa kuninkaan puolesta tarkastaa varastot, ja ne oli vastaväitteittä jätetty hänelle.

Juhana tuli tästä tiedosta niin iloiseksi, että sulki sanansaattajan syliinsä.

Nyt joudutettiin matkaa.

Huhun siivillä lensi uutinen tapahtumasta yli maan.

Vadstena tuli yhtäkkiä kaikkien niiden yhtymäpaikaksi, jotka olivat tyytymättömät Eerikin hallitukseen, ja niiden joukossa olivat Sten Eerikinpoika Lejonhufvud, Ture Bielke, Kustaa ja Eerik Stenbock, Kustaa Banér, Yrjö Gyllenstjerna y.m.

Kaikki toivat mukanaan rahaa ja kalleuksia.

Suuri oli hämmästys, kun surusta kumara, nyt aivan valkohapsinen Märta Sture itse tuli tuomaan apuansa.

"Kas tässä", sanoi hän, "verirahat puolisostani ja pojastani."

Ne olivat ne tuhat hopeamarkkaa, jotka kuningas oli hänelle lähettänyt.

Lisäksi hän antoi kaiken puhtaan rahan, mitä hänellä oli, sekä muutamia tykkejä ja ampumavaroja.

Kun Juhana herttua kiitti häntä hänen uhrauksistaan isänmaan hyväksi, keskeytti hän kiivaasti:

"Ettekö käsitä, että teen sen yksinomaan ja ainoastaan saadakseni kostaa!"

Kaikesta kerääntyneestä hopeasta päätettiin lyödä rahaa sotaväen palkkaamiseksi.

Näitä rahoja nimitettiin unioniklippingeiksi, ja leimana oli niissä kuninkaallinen kruunu ja herttuain nimien alkukirjaimet J ja K, joita tammenlehtiseppele yhdisti, merkiten veljesten liittoa, että he muka hallitsevat yhteisesti, jos saavat valtakunnan haltuunsa.

Samanlaatuisiksi rahoiksi käytettiin myöskin ne yllämainitut 1,000 markkaa, jotka Märta rouva oli lahjoittanut, mutta niitä sanottiin veriklippingeiksi.

De la Gardien toimesta kutsuttiin rahvas määrätyksi päiväksi Vadstenaan. Juhana astui silloin linnan pihalle puhuen heille lujalla, miehekkäällä äänellään:

"Toisin olivat täällä olot kahdeksan vuotta sitten, rakastetun isävainajani, suuren Kustaa Vaasan hallitessa. Silloin olivat kaikki aarreaitat täynnä, nyt ne ovat tyhjennetyt. Silloin oli meillä rauha, nyt sota joka puolella, silloin oli sekä yleinen että yksityinen varallisuus hyvä, nyt on valtakunta köyhdytetty, kaupungit ja maa hävitetyt, asukkaat rutiköyhiä, kodittomia, haavoitettuja ja vankeina. On tuskallista syyttää kuningastaan ja veljeään, mutta vielä tuskallisempaa on nähdä isänmaansa rappeutuvan. Omat kärsimiseni tahdon kernaasti unhottaa. Kauan olen sietänyt isänmaanikin riuduttamista, mutta nyt en sitä enää voi; viattomain alamaisten veri huutaa kostoa. Kaikki sopimiskokeet ovat turhia. Kuningas Eerik on itse monta kertaa rikkonut sopimukset. Ei kukaan voi luottaa häneen, ei kukaan toivoa parempia aikoja semmoisen hallitessa, joka pitää neuvonantajinaan halpasäätyisiä ja halpamielisiä henkilöitä. Ei kukaan valtakunnassa eikä sen ulkopuolella voi kunnioittaa semmoista kuningasta, joka Ruotsin kuningasistuimelle ja äitinsä sijalle on asettanut halpasukuisen jalkavaimon.

"Kaikesta tästä järkytettyinä olemme me, veljeni ja minä, päättäneet erottaa kuningas Eerikin hallituksesta. Maa ja valtakunta voivat silloin saada takaisin rauhan ja entisen varallisuutensa. Hän on myöskin levittänyt minusta sen huhun, että puolisoni on houkutellut minut katoliseen uskoon. Se on häpeällinen valhe, ja jos joskus omaksuisin paavin opin, toivon minä, että Ruotsin kansa silloin ajaisi minut ja poikani valtakunnasta."

Juhana oli komeavartaloinen herra, joka osasi hyvin sovittaa sanansa, mutta se vaiva oli tässä melkein tarpeeton. Kokoontuneet olivat Eerikin kiivaimpia vihollisia; he huusivat suostumuksensa kaikkeen, mitä ikinä sanottiinkin.

Sitten puhuttiin "kunniattomasta, ovelasta kavaltajasta ja verikoirasta Yrjö Pietarinpojasta, jonka kuningas oli ottanut suojaansa ja huomaansa", sekä lopuksi siitä, että "Eerik oli tahtonut luovuttaa kristillistä, kuninkaista ja keisareista polveutuvaa verta — herttuatar Katariinan — jumalattomille venäläisille". "Ne, jotka semmoisissa olosuhteissa eivät luopuneet kuninkaasta, ansaitsivat tulla kohdelluiksi kiivaina ja kiukkuisina vihamiehinä."

Kaikki kuulijat olivat myötämielisiä, ja toimeen päätettiin ryhtyä vielä suuremmalla voimalla.

Mutta kukaan ei toiminut viisaammin eikä suuremmalla huolellisuudella kuin nuori Kaarle herttua.

Ehkäpä hän oli jo ennen ajatuksissaan hautonut sitä, mikä nyt oli tapahtunut, vai hänen päällikköneronsako ehkä jo pilkisti esiin.

Hänen kehotuksestaan astuivat heti herttuain palvelukseen ne kolmesataa saksalaista ratsumiestä, joita Eerik oli rangaissut Svarterån tappelussa osoitetusta pelkuruudesta.

Samoin siirtyivät heidän puolelleen Itägöötanmaan sotajoukot, jotka eivät pitkään aikaan olleet saaneet mitään palkkaa.

Vadstenassa oli runsaasti hopeaa ja rahaa, ja minkäpä muun tähden palkkasoturi sotisikaan?

Miten toisenlainen olikaan Juhana herttua; arkana ja hätäilevänä hän tahtoi vain niittää mitä toinen kylvi.

Kaarle olikin sentähden johtajana kaikissa sotaisissa yrityksissä; Juhana tuli jäljessä ja niitti kunnian.

Mutta diplomaattisissa toimissa, kun oli kysymyksessä esiintyminen vierasten ruhtinasten suhteen, hän kyllä piti asianansa olla ensimäisenä.

Oli tärkeätä saada aikaan pysyvä rauha kuningas Fredrik II:n kanssa. Mutta pitääkseen aina selkänsä vapaana esiintyi Juhana puolueettomana, itsenäisenä ruhtinaana sanoen ryhtyneensä valtakunnan säätyjen kanssa yksiin tuumiin ja näiden yksimielisestä pyynnöstä päättäneensä pyhän kolminaisuuden nimessä itse ottaa hallituksen. Herttuan suuresti rakastettu veli, kuningas Eerik, ei ollut raivoavan pöyhkeytensä vuoksi koskaan elänyt rauhassa naapuriensa kanssa. Se oli sitävastoin herttuan suurin ja sydämellisin toivo.

Sentähden hän ehdotti, että kaikki vangit vaihdettaisiin ja ensi aluksi tehtäisiin rauha kolmeksi kuukaudeksi, jolla aikaa riitakysymyksistä sovittaisiin.

Fredrik vastasi vältellen, mutta Juhanan valtuutetut saivat turvalupauksen käydäkseen Tanskassa, ja heidän toimensa saivat todellakin aikaan vihollisuuksien keskeytymisen, jonka johdosta herttuat saivat tilaisuuden viedä joukkonsa Etelä-Ruotsista Tukholmaa kohden.

Juhanan pitäessä huolta diplomaattisista toimenpiteistä puuhaili Kaarle kapinan edistämiseksi. Kaikkialla hän oli johtavana henkilönä, kun aseellisen vastarinnan kukistaminen oli kysymyksessä.

Hän marssi heinäkuun 17 p:nä Stegeborgiin, joka antautui miekaniskutta, ja muutamia päiviä myöhemmin valloitettiin Norrköping.

* * * * *

Hääilo häiriintyi nopeasti.

Olikohan sitä koskaan ollutkaan?

Mitä Eerikkiin tuli, niin hän oli vain tyydyttänyt oikkujaan, heikkomielisiä päähänpistojaan.

Entä nuori kuningatar?

Eikö hän huomannut, että kaikki nuo, jotka kumarrellen, liehakoiden, madellen ympäröivät häntä, sydämessään toivoivat salamaa taivaasta musertamaan halpasukuisen, joka oli ollut niin tavattoman rohkea, että oli pannut päähänsä kuningattaren kruunun.

Anteeksi voitiin antaa se, että kuningas Eerik oli saattanut maan ja valtakunnan rappiolle; huonoja neuvonantajia syytettiin siitä, että hän oli surmannut maan jaloimmat miehet; sormien läpi katsottiin sitä, että hän oli päästä vialla; mutta se oli enemmän kuin sietää voitiin, että hän oli ottanut Kaarina Maununtyttären puolisokseen.

Ja toinen morsian, ylpeä prinsessa Sofia, hän, joka kerran oli alentunut lahjoittamaan sydämensä alhaiselle miehelle ja ainoastaan toisen välityksellä pelastunut siitä, eiköhän hänen olisi pitänyt tuntea sääliä?

Pois se, pois mielestä heikkous, jonka hän jo ammoin oli tallannut jalkoihinsa!

Syytön ei ollut myöskään Elisabet, ja molemmat sisaret olivat — vaieten kyllä — sopineet siitä, että ainaiseksi poistavat sen mielestään.

Ehkäpä tällä asialla oli jotakin yhteyttä sen kanssa, että taipumus evankeliseen uskoon niin äkkiä alkoi liekehtiä heissä. He tahtoivat kernaasti keskustella arkkipiispan kanssa siitä ja olivat yleensä mielipiteiltään niin ankaria, ettei se juuri ollut kristillisintä laatua.

Nyt he luonnollisesti olivat täysin yksimielisiä siitä, että jotakin tavatonta oli tapahtunut.

Tuo naikkonen, jalkavaimo, oli kohonnut prinsessoja korkeammalle. Se oli jotakin niin tavatonta, että melkein saattoi pelätä maailman olevan perikatoon menossa.

Ja kuitenkin arkkipiispa sääli Kaarinaa sanoen, että hän oli kuninkaan hyvä enkeli, joka jo oli torjunut paljon pahaa ja vastedeskin tuli tekemään samoin. Niinkuin se muka olisi varmaa, että sitä tulisi vastedes tapahtumaan. Herttuat eivät olleet saapuneet häihin. Heillä oli jotakin muuta mielessä; heihin oli toivo kiinnitetty.

Prinsessa Sofia ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, vaan hän tahtoi päästä suurempaan riippumattomuuteen sekä ainakin joksikin aikaa Ruotsista pois.

Maunu herttua oli nuori, kevytmielinen herra, jolla oli hyvin mitätön herttuakunta. Hän pyrki valtaan ja arvoon; prinsessa Sofian kautta hän toivoi saavuttavansa molemmat ja sentähden hän halusi saada avioliiton pian vahvistetuksi.

Kolme päivää kesti hääjuhlallisuuksia ilman häiriöitä. Surkuteltiin vain valtiokanslerin kohtaloa, hän kun oli pyörtymisensä jälkeen tullut niin raukeaksi, että piti käydä vuoteeseen.

"Mikä vahinko, ettei hän saa olla mukana", sanottiin.

"Ei se ole syypää, joka on sairas", jupisi hän itsekseen salaa naureskellen.

Neljäntenä päivänä saapui ja levisi nopeasti huhu, että herttuat olivat lähteneet Eskilstunasta.

"He ovat paenneet valtakunnasta!" huudahti Eerik. "Mitä nyt on tehtävä?"

"Parasta on vangita heidät", kuiski suosikki. "Kirjoitettakoon satamiin, että heidän pakonsa on estettävä."

"Heidät vangittakoon elävinä tai kuolleina", kirkui kuningas.

"Mieluummin kuolleina", lisäsi Yrjö.

Teeskennelty juhlatunnelma oli nyt mennyttä. Jokainen lähti pois, joka saattoi sen tehdä epäluuloa herättämättä.

Muutamat kuninkaan ystävistä neuvoivat häntä heti lähettämään sovintolähettejä herttuain luo.

Se tapahtui silloin kun saapui tieto, että Vadstena oli valloitettu ja kapina alkanut.

"Senpä tahdonkin tehdä", vastasi kuningas iskien silmää Yrjö Pietarinpojalle. "Kas tuossa, kukkaro on täynnä kultarahoja."

"Suurimmassa salaisuudessako?"

"Tietysti; tahtovathan veljeni ilmeisesti ottaa minut hengiltä."

"Niinpä kyllä. Lisäksi tulee Åke Ferlan joutuisasti kehottaa kaikkia linnanvouteja uskollisuuteen ja valppauteen."

"Sitä juuri minäkin ajattelin."

"Estäköön hän myöskin kuninkaan huoveja Itägöötanmaassa menemästä vihollisen puolelle."

"Joudu, joudu!"

Ja Yrjö Pietarinpoika kiiruhti matkaan. Nyt hän oli oikein omalla alallaan.

Itse kirjoitti kuningas veljilleen kauniita ja sovintoauhkuvia sanoja.

Sven Elovinpoika ja Eerik Holgerinpoika lähetettiin sovinnonvälitystä yrittämään.

He tapasivat Kaarle herttuan ja muutamia ylhäisiä herroja Norrköpingissä.

Kaarle luki kirjeen ja käski sitten lähetystön mennä Juhana herttuan luo, joka edelleen oleskeli Vadstenassa.

Sinne oli kokoontunut joukko valtakunnan vihaisimpia herroja: leskikuningattaren isä, vanha valtiomarski Kustaa Stenbock, Yrjö Gyllenstjerna, yksi valtiokansleri Niilon pojista, Ture ja Juhana Bielke sekä jälkimäisen poika Aksel. Eerik Stenbock, Kustaa Banér ja lopuksi Pontus de la Gardie.

Lähettiläät esittivät asiansa, mutta heille vastattiin, ettei kukaan voinut luottaa kuninkaan suloisiin sanoihin ja petollisiin vakuutuksiin.

Syyt, miksi herttuat olivat tarttuneet aseisiin, tulivat julistettaviksi kaikkialla valtakunnassa. Ne olivat: Juhana herttuan pitkällinen vankeus "ilman syytä", murhat Upsalassa, Eerikin naiminen ja hänen tsaarille antamansa lupaus luovuttaa tälle Katariina, sekä lopuksi Yrjö Pietarinpojan asettaminen entiseen valtaansa.

Nyt Eerik joutui vimmoihinsa; kaikki oli häntä vastaan. Salamurhaajat pitivät rahat ja antoivat herttuain olla hengissä.

Åke Ferla tuli liian myöhään, huovit olivat jo menneet herttuain puolelle; vaivoin hän sai pelastetuksi oman henkensä.

Ollen vallan suunniltaan kysyi kuningas tohtori Lemniukselta, mikä suoni olisi aukaistava, jotta helpoimmin kuolisi, ja kun lääkäri vastasi, että kuninkaan velvollisuus oli säilyttää eikä lyhentää elämäänsä, niin hän koetti kuristaa tuon rehellisen miehen.

Kuinka mielellään hän olisikaan nyt tehnyt rauhan Tanskan kanssa, jos olisi sieltä saanut apua veljiensä kukistamiseksi. Yksi mahdollisuus oli jäljellä — erottaa heidät toisistaan.

Hän kirjoitti yksityisesti Kaarlelle elokuun 16 p:nä selittäen hänelle, että hän, herttua, hyökkäsi sokeasti perikatoonsa. Arveliko hän, ettei vanhin veli muka ollut täysin järjissään? "Ymmärtäköön teidän armonne", kirjoitti hän, "että me hyvin tiedämme, ketkä ovat etevimmät vihollisistamme."

Lopuksi hän pyysi tietoa, "tahtoiko Kaarle olla hänen ystävänsä vai vihollisensako". Jälkimäisessä tapauksessa hän tarjoutui mieskohtaiseen taisteluun, "joko mies miestä tai joukko joukkoa vastaan, miten herttua vain halusi".

Torvensoittaja saapui elokuun 18 p:nä kirjeineen Nyköpingiin, missä herttua oleskeli.

Tämä antoi vastauksensa samana päivänä.

Hän ei ollut tarttunut aseisiin, kirjoitti hän, isänmaata vastaan, vaan kuninkaan epäkristillistä hallitusta ja verenhimoista Yrjö Pietarinpoikaa vastaan. Mitä tuli mieskohtaiseen kamppailuun, niin hän ei kieltäytynyt; kuningas tiesi missä hän oli ja saattoi tulla häntä tapaamaan joko yksin tai suurella joukolla.

Enempää hänellä ei ollut sanottavaa, ennenkuin oli tiedustellut Juhana herttuan mielipidettä.

Yrjö Pietarinpojan neuvosta kutsuttiin kokoon valtiopäivät. Ainoastaan Pohjois-Ruotsista saapui koko joukko, joka valitteli kapinaa rikolliseksi ja pyysi kuningasta kaikin voimin sitä tukahuttamaan.

Sillä välin herttuat valloittivat koko Itägöötanmaan ja Leckön Länsigöötanmaalla.

Nyköping oli ollut veljestaistelujen näyttämönä Folkunga-suvun aikana; nyt alkoivat samanlaiset taistelut Vaasa-suvun kesken.

Kun Eerik huomasi, ettei voinut päästä sovintoon veljiensä kanssa, lähti hän heitä vastaan Nyköpingiin.

Linna oli Kaarle herttuan hallussa; kuningas valloitti ja poltti kaupungin.

Muutamia päiviä he seisoivat melkein tasaväkisinä vastakkain, mutta tappelua ei syntynyt.

Eerik määräsi silloin Iivar Stjernkorsin päälliköksi ja palasi itse Tukholmaan.

Pian senjälkeen Kaarle sai lisäväkeä ja kävi ahdistamaan vihollista lyöden sen ensin Svartan niityillä ja sitten Hölön metsässä.

Kuninkaan väki pakeni pitkin Tukholmaan vievää tietä, ja herttuat seurasivat jäljessä.

Saatuaan tästä tiedon kokosi Eerik väkensä ja kiiruhti vihollista vastaan.

Botkyrkan luona hän kohtasi Pontus de la Gardien johtamat etujoukot.

Kuningas itse johti hyökkäystä hämmästyttävällä rohkeudella ja kuolemanhalveksimisella. Näyttipä melkein siltä, kuin hän olisi etsinyt kuolemaa. Kaikki, jotka hän kohtasi, kaatuivat; olipa vähällä, ettei de la Gardiekin päässyt hengestään.

Eerikin valkea kypärinharja liehui aina kiivaimmassa kahakassa, ja monta herttuain miestä hänen kätensä kaatoi.

Pian he kääntyivät yleisesti pakoon; ja monet menettivät henkensä tungoksessa järven ja lähellä olevan vuoren välillä.

Kuningas asettui väkineen Born-järven ja Aspenin väliselle kannakselle.

Herttuat päättivät nyt ahdistaa Tukholmaa pohjoispuolelta.

He marssivat Mälarin ympäri, valloittivat Gripsholman, Vesteråsin ja Upsalan, josta he Uplannin halki taas palasivat Tukholman edustalle.

* * * * *

Hovissa vallitsi sillä aikaa mitä suurin levottomuus ja pelko.

Hyvin monet neuvoivat Eerikkiä pakenemaan Liivinmaahan ja puolustaumaan siellä.

Tsaari tarjosi hänelle kymmenentuhatta miestä apuväkeä, mutta Eerik hylkäsi tarjouksen; hän ei tahtonut laskea valtikkaa kädestään.

Mitä hurjimpia huhuja pääsi nyt liikkeeseen. Kuiskailtiin kuninkaan aikovan lähettää leskikuningattaren ja prinsessa Elisabetin Venäjän tsaarin luo pakottaakseen täten molemmat veljet suostumaan parempiin ehtoihin.

Kuninkaalliset naiset olivat suunniltansa kauhusta eivätkä tienneet, mihin toimiin ryhtyä.

Maunu herttua, joka jo alkoi huomata kuninkaan joutuvan tappiolle, neuvoi heitä pakenemaan.

Eräänä päivänä sanoivat leskikuningatar ja prinsessat tahtovansa lähteä Mälarille huvittelemaan.

He laskivat maalle ennakolta määrättyyn paikkaan. Siellä oli Maunu herttua heitä vastassa 90 ratsumiehen kera; matkaa jatkettiin maitse, ja puolimatkassa Upsalan ja Tukholman välillä tavattiin herttuat.

Moni muukin karkasi vihollisen puolelle.

Niin teki Klaus Fleming eräässä hyökkäyksessä Gripsholmaa vastaan.

Eerik lähetti Iivar Stjernkorsin Suomea vartioimaan. Tämä otti haltuunsa Turun linnan ja kokosi sotaväkeä herttuain varalle. Moni teki samoin.

Onneton Eerik pingotutti silloin köyden Suurtorin yli sekä ripustutti siihen kaikki kapinallisilta herttuoilta ja herroilta saamansa kirjeet, joissa oli uskollisuuden ja kuuliaisuuden vakuutuksia.

Hän näytti porvareille niissä riippuvia suuria sinettejä ja sanoi: "Tuosta voitte nähdä, onko minulla ollut syitä epäluuloihini."

Syyskuun 17 p:nä saapui tieto, että vihollinen oli lähellä.

Eerik ja Yrjö Pietarinpoika menivät silloin "Kolmen kruunun" torniin katsomaan, miten asian laita oli.

Herttuain liput häämöttivät siellä tosiaankin, ja joukko toisensa perästä marssi eteenpäin Rörstrandin tietä pitkin Brunkebergin pohjoispuolella.

Kuningas kalpeni; hän ei nähnyt enää mitään mahdollisuutta.

"Armollisin herra", virkkoi suosikki, "jos olisitte seurannut neuvoani ja heti tuomion jälkeen pannut Juhana herttuan pään hänen jalkainsa väliin, niin olisi tämä jäänyt tekemättä."

"Sanoppa muuta!" vastasi kuningas. Vihollisvoima eteni aina Brunkebergille asti; sinne se pysähtyi.

Vielä tahtoi onneton hupsu tehdä yhden hyökkäyksen, vielä piti useamman ihmishengen hukkuman, ja niin järjestettiin taistelu; sekä sanoillaan että esimerkillään hän kehotti miehiään.

Itse hän johti joukkojaan taistellen erinomaisella urheudella. Hurjassa raivossaan hän etsi Juhana herttuaa, mutta tämä ei ollut mukana tappelussa. Sitten hän etsi de la Gardieta, mutta nähdessään Eerikin vimmaisen murhakiihkon tämä vetäytyi takaisin Brunkebergiltä Rörstrandiin. Eerik palasi kaupunkiin.

Tällä välin tuli herttuoiden lähetti kaupungin porvariston luo.

Herttuat uhkasivat hyökätä Tukholmaan eivätkä sanoneet ryhtyvänsä mihinkään keskusteluihin, ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli annettu heidän haltuunsa.

Porvaristo vihasi suosikkia; nyt tuli siihen lisäksi pelko kaupungin ryöstämisestä. Etevimmät heistä veivät kuninkaalle herttuain viestin vaatien päättävästi prokuraattorin luovuttamista.

Taalalaiset pitivät vartiota linnassa ja he yhtyivät tähän yksimielisesti.

Eerik vastusteli. Hän arveli kyllä, että Yrjö Pietarinpoika oli piiloutunut niin hyvin, ettei kukaan löytäisi häntä; mutta hän ei kuitenkaan tahtonut suostua jättämään häntä. Mutta vaatimukset tulivat yhä ankarammiksi; hän ei uskaltanut kauempaa vastustaa, ja niin saivat taalalaiset luvan etsiä Yrjön ja jättää hänet herttuoille.

Eikö vain olisi löytynyt kavaltajan kavaltajaa? Moni tiesi jo hänen piilopaikkansa, ja nyt hänet tuotiin esiin ja vietiin kaupungista.

Tuo katala joutui kiduttavan kuulustelun alaiseksi ja kärsi syyskuun 28 p:nä mitä julmimman kuolemanrangaistuksen.

Piiritystä kesti viikon ajan; "Kolmen kruunun" ja Brunkebergin tykit jymisivät yhtämittaa toisiaan vastaan, ja Eerik teki hyökkäyksiä sekä maitse että meritse, mutta menestyksettä.

Tällä välin kerrottiin kaupungissa, miten linna toisensa jälkeen antautui herttuoille.

Sanottiinpa koko valtakunnan joutuneen heidän käsiinsä ja että Tukholma yksin puolusti hyljättyä, puoleksi hourupäistä kuningasta.

Pian senjälkeen saapui herttuoilta lähetti luvaten, että porvaristo vapautetaan kaikesta rangaistuksesta ja sen etuoikeudet säilytetään, jos he vapaaehtoisesti antautuvat.

Nyt he rupesivat epäröimään.

Kohta senjälkeen tuli herttuoiden lähetti sovintoa hieromaan.

Eerik sai luvan pitää Ahvenanmaan ja Porvoon läänin niin kauan kuin eli, jos hän suostui omasta ja lastensa puolesta luopumaan kaikista oikeuksistaan kruunuun.

Porvaristo neuvoi kuningasta suostumaan tähän, samoin arkkipiispa ja hänen jäljelläolevat ystävänsä; he huomasivat sen hänen ainoaksi pelastuksekseen.

Mutta Eerik kieltäytyi; hän lupasi kaivaa maahan johonkin 50,000 dukaattia ja joukon hopeaa, sitten piiloutua ja sopivassa tilaisuudessa ottaa aarteensa esiin, värvätä sotilaita ja puolustautua.

Nyt huomattiin, että hän oli auttamaton.

Kaksi valtakunnanneuvosta, Niilo Gyllenstjerna ja Niilo Gylta, lähetettiin herttuoiden luo välittämään parempia ehtoja.

Sitä ennen he pitivät salaisen neuvottelun komentajan Antti Rålambin kanssa, joka lupasi seuraavana aamuna aukaista Eteläportin kuninkaan ollessa aamusaarnaa kuulemassa.

Tuli sitten kuningas Kustaan kuolinpäivän, 29:nnen vastainen yö.

Äänettömästi meni osasto herttuain sotajoukkoa Sten Lejonhufvudin ja de la Gardien johdolla veneissä yli Munklideista Långholmaan ja siitä Södermalmille; komentaja oli vastassa ja aukaisi portit.

Esteettömästi he marssivat Suurkirkolle.

Siellä istui Eerik saarnaa kuulemassa.

Joku ilmoitti hänelle uhkaavasta vaarasta; hän kutsui henkivartijansa ja riensi ulos.

Viholliset olivat jo Suurtorilla, ja Eerik juoksi ehtiäkseen ennen heitä linnan portille; mutta Sten Lejonhufvud, joka oli ratsain, ehti ennen häntä. Ojentaen pistoolinsa kuningasta kohti hän käski häntä heti antautumaan sanoen, että muuten oli henki kysymyksessä.

Eerik laski miekkansa ja ojensi kätensä sanoen: "Minä olen teidän vankinne, herra Sten."

Juuri silloin tuli muuan henkivartijoista ja lävisti herra Stenin, niin että hän putosi hevosen selästä ja kuoli heti.

Samassa tuokiossa, päästyään näin vapaaksi, kuningas huomasi de la Gardien, kiiruhti häntä vastaan ja survaisi miekkansa hänen käsivartensa läpi. Myöskin Antti Rålamb tuli haavoitetuksi. Hyökkäys hidastui täten, ja Eerik henkivartijoineen pääsi linnaan, ehtipä sulkemaan portitkin jäljessään.

Linnassa hän pyysi taalalaisilta apua sanoen mieluummin tahtovansa räjähyttää itsensä ilmaan "Kolmessa kruunussa" kuin mennä vankeuteen.

Silloin saapui sana, että Kaarle herttua oli ulkopuolella pyytäen puhutella kuningasta.

Tämä kiipesi muurille, ja keskustelut alkoivat. Kaarle antoi hyviä lupauksia, ja niin saatiin tuo onneton astumaan alas ja seuraamaan Suurkirkkoon, jossa oli keskusteluja jatkettava.

Siellä syntyi veljesten kesken kiivas sananvaihto, joka päättyi siihen, että Eerikin täytyi luopua hallituksesta ja antautua kunnialliseen vankeuteen.

Tämä tapahtui samana päivänä, melkeinpä samana hetkenäkin, kuin Kustaa Vaasa kahdeksan vuotta aikaisemmin oli kuollut.

Kuningas pantiin heti vankeuteen, ensin omiin huoneisiinsa ja sitten tyhjiksi tulleisiin Eskilinkamareihin.

Kun kaupunki oli valloitettu, katsoi sotaväki oikeudekseen ruveta ryöstelemään, ja Yrjö Pietarinpojan asunnossa odotettiin tavattavan aarteita kasoittain.

Venäläinen lähetystö asui sen läheisyydessä; sitäkin oli aikomus ryöstää.

Ei kukaan estellyt, ja niin jatkui ryöstelemistä melkein koko päivä.

Sattumalta sai Kaarle herttua tiedon tästä. Hän huomasi heti, että voisi seurata paljon pahaa, jos lähetystöä loukattaisiin, ja hän kiiruhti oitis paikalle tekemään väkivallasta loppua.

Huovit eivät tahtoneet ottaa hänen sanojaan kuuleviin korviinsa, vaan jatkoivat niinkuin ennenkin.

Kun hyvät puheet eivät tehonneet, tiesi Kaarle varman keinon.

Miekka lensi tupesta. Toinen sai lappeesta, toinen terästä, kukin vuorostaan, kunnes kaikki pakenivat.

Näin hän palautti hiljaisuuden ja rauhan kaupunkiin ennen iltaa.

Tavallisuuden mukaan oli nuori herttua kulkenut edellä sotajoukkoineen ja valloittanut linnan; hän se myöskin hävitti kuninkaan sotajoukot ja pakotti hänet itsensä antautumaan vangiksi.

Juhana sitävastoin tuli jäljessä valtakunnanneuvoston ja herrain seuraamana.

Matkalla hän puhutteli heitä kehotellen heitä valitsemaan hänet yksin kuninkaaksi. Vadstenassa tehdyille sopimuksille ei muka tarvinnut antaa mitään merkitystä. Herrat kumartelivat ja suostuivat. Kaarle arvasi nämä salahankkeet. Juhanan uskottomuus ja hänen petollinen käytöksensä harmittivat häntä enimmän. Mitä hänen pitäisi tehdä?

Hän ei ollut kyllin mahtava vaatimaan osaansa valtakunnasta ja hallituksesta, mutta jos hän olisi voinutkin, olisiko hän tahtonut panna maata alttiiksi uusille eripuraisuuksille. Pois se! Jos Juhana tahtoi yksin korjata mitä maa oli saanut kärsiä, niin pitäköön kernaasti valtikan. Kaarle oli kyllä mies pitämään silmällä häntä.

Mutta herttuakuntansa, isän testamentin mukaan, ilman mitään vallan rajoituksia, joita Eerik oli tehnyt Arbogan sopimuksessa, sen hän tahtoi saada. Jalankaan leveyttä ei siitä saanut ottaa; siitä hän piti tiukasti kiinni.

Juhana suostuikin siihen heti. Kaarlen katseessa oli jotakin, joka vei häneltä halun tekemään vastaväitteitä.

Ja sitäpaitsi tulihan hän, Juhana, yksin kuninkaaksi; olihan Kaarle suostunut siihen.

Vihdoinkin hän oli päässyt siihen päämaaliin, johon niin kauan oli pyrkinyt.

Eerikin vangitsemisen jälkeisenä päivänä tapahtui kuningas Juhanan tulo Tukholmaan.

Airut huusi hänet kuninkaaksi, ja Kaarle herttua, neuvosto ja porvaristo osoittivat hänelle kunnioitustansa.

Mutta Kaarina, tuo hyljätty naisraukka, kehenkä tuli hänen turvautua kaiken tämän sekasorron aikana? Ollen vielä itsekin melkein lapsi kietoi hän tuskaisessa äidinrakkaudessaan käsivartensa pienokaistensa ympäri; kun sotamelske, laukaukset ja huudot kuuluivat hänen suojiinsa, asettui hän suojelevasti heidän eteensä, ikäänkuin tahtoen uhrata henkensä heidän puolestaan.

Tiehensä kaikkosivat kaikki palvelijat, Benediktus oli ainoa, joka oli jäljellä. Hän välitti viestejä hänen ja ulkomaailman välillä, ja niin säälivinä kuin suinkin saapuivat kaikki surulliset sanomat. Vihdoin saapui tieto, että kuningas oli vankina.

"Sallikaa minun mennä hänen luokseen", pyyteli hän kiihkeästi.

Se sallittiin, ja hän kiiti sinne, painoi povelleen hänen päänsä, kuiskaili hänen korvaansa lohduttavaisia rakkaudensanoja. Mitä voikaan uskollinen, rakastava nainen tällaisina hetkinä! Vähitellen hälveni se kauhea jännitys, jossa kuningas oli; hän saattoi itkeä, valittaa ja — katua.

Mutta sellaista mielentilaa ei kestänyt kauan. Harmi, häpeä ja veljesviha palasivat ankarampina kuin koskaan ennen; hän kirosi heikkouttansa, että oli säästänyt herttuan hengen, ja työnsi luotaan Kaarinan sentähden, että tämä oli petollisesti viekoitellut hänet antamaan pahimmalle viholliselleen vapauden.

Kärsivällisesti sieti Kaarina kovia sanoja ja syytöksiä. Olihan Eerik niin sairas, epätoivoinen ja hyljätty. Joskin kaikki luopuivat hänestä, mitäpä siitä; olivathan he aina viettäneet onnellisimmat hetkensä kahdenkesken ja lastensa kanssa. Nyt he saivat aina olla niin, erillään maailmasta. Niin onnellisia he eivät olleet koskaan olleet kuin nyt tulivat olemaan.

Näin kuvaili Kaarina tulevaisuutta sellaiseksi kuin hänen oma mielikuvituksensa sen loi; siinä ilmeni, miten vähän hän tunsi maailmaa, tuota julmaa, rautakouraista todellisuutta, joka pian tuli kääntämään katkerat kasvonsa hänelle.

* * * * *

Eerik vedettiin oikeuteen alkupuolella vuotta 1569 kokoontuneiden säätyjen eteen. Itse hän ajoi asiaansa puhjeten ankariin mielenpurkauksiin aatelistoa vastaan.

Juhana keskeytti hänet sanoen: "Sinä olet järjiltäsi."

"Niin olin silloin, kun päästin sinut vankeudesta", vastasi hän kiihkeästi.

Syytöksessä olisi tarvinnut mainita ainoastaan, että Eerik usein oli ollut heikkomielinen, mutta tähän tyytyäkseen oli mielikarvaus liian suuri. Sentähden sotkettiin sekaisin todellisia ja valheellisia syytöksiä.

Hän aikoi häissään murhauttaa veljensä, ja kun he eivät tulleet, ajatteli hän ottaa hengiltä Saksin herttuan, panna sen aatelisten syyksi ja surmauttaa sitten heitä niin monta kuin saapuvilla oli. Kapinan aikana hän tahtoi ryöstää ja polttaa Tukholman, polttaa huoneeseensa äitipuolensa ja sisarensa tai myöskin viedä heidät Venäjälle. Hän oli alkanut sodan Tanskaa vastaan saattaakseen ruotsalaisille kärsimyksiä ja ehdoin-tahdoin toiminut niin, että he joutuivat tappiolle. Omin käsin oli hän surmannut viisi-, kuusikymmentä henkilöä ja tekeytynyt hourupäiseksi saadakseen sitä vapaammin riehua.

Sekä Juhana että säädyt tiesivät kyllä, miten paljon näissä syytöksissä oli perätöntä, mutta näiden perusteella tuomio kuitenkin allekirjoitettiin.

Eerikin lapsilta riistettiin kruununperimys-oikeus heidän halveksittavan ja epälaillisen sukuperänsä vuoksi; itse oli hänet pidettävä alituisessa, mutta kuitenkin ruhtinaallisessa vankeudessa.

Vankila, n.s. Eskilinkamarit, oli linnan lounais-osassa, ja siinä oli neljä holvia; karkeat rautakalterit olivat ikkunoissa, jotka olivat "korkeat kuin kirkon ikkunat" ja joista runsaasti tulvi huoneisiin päivänvaloa; seinät olivat laudoitetut.

Myöhemmin muurattiin ikkunat Juhanan käskystä osaksi umpeen, ja Eerikin täytyi tyytyä yhteen ainoaan huoneeseen. Tämäkin oli talvella niin kylmä, että hän valitti partansa aina olevan huurteessa.

Ensi aikoina hän kirjoitti yhtämittaa kirjeitä veljelleen ja tämän puolisolle. Hän kerjäili ja pyyteli päästä vapauteensa luvaten autuutensa kautta, ettei ryhtyisi mihinkään, joka olisi herttuoille ja valtakunnalle haitaksi; olipa hän suostuvainen vaikka matkustamaan Puolaan, kuningas Sigismundin luo. Silloin voitaisiin ainakin olla varmat siitä, ettei hänellä ole mitään hommia.

Mutta kun tästä ei ollut toivottua tulosta, joutui hän hurjaan epätoivoon; hänen huutonsa ja kirkunansa kuuluivat usein yli linnanpihan. Ummehtunut vankila-ilma, joka ikkunain umpeenmuuraamisen jälkeen oli tullut vielä pilaantuneemmaksi, oli kaksin verroin vastenmielistä sille, joka oli tottunut matkusteluun ja ruumiillisiin harjoituksiin, ja sellaisen hillittömän itsevaltaisuuden jälkeen, jota Eerik oli osoittanut, täytyi vankilan tulla hänelle todelliseksi helvetiksi.

Mutta kaikissa vaiheissa oli Kaarina uskollisesti hänen rinnallaan, niin kauan kuin se oli hänelle sallittu. Kirjeissään Eerik usein puhui vaimostaan ja lapsistaan, mutta liian itsekäs kun oli ollakseen huolissaan heidän tähtensä, hän ajatteli enimmäkseen vain omia kärsimyksiään.

Odota, odota, kuningas Eerik, vielä saat kirjoittaa ja soittaa luuttuasi, lukea ja piirustella; vielä saat päivin keskustella Benediktus Olavinpojan kanssa, joka on pysynyt uskollisena sinulle tai ainakin Kaarinalle. Sinä saat kuunnella lasten viatonta jokellusta ja aina avoimessa sylissä lepuuttaa väsynyttä päätäsi.

Toinen aika on tulossa, katumuksen ja parannuksen aika. Kiitä Jumalaa, että hän jo täällä maan päällä vaatii sinut tilille; ajattele kaikkia niitä nöyryytyksiä, kaikkea sitä häpeää ja häväistystä, sitä rajatonta surua ja toivottomuutta, jota olet saattanut muille, ja taivuta pääsi koston ankaran lain alaiseksi, taivuta kuolemaan asti.

Mutta miksi pitää hänen, joka on ollut ainoana kukkana poluillasi, kärsiä siitä ja sovittaa sitä, mitä sinä olet rikkonut? Onkohan aina niin, että täytyy olla joku sovitus-uhri, taivaallinen sanansaattaja, joka kuivaa kyyneleet syyllisten silmistä, hajoittaa taajat usvat heidän ympäriltään ja sitten rukoillen, lohdutellen osoittaa tietä Jumalan tykö?

Kuningas Juhana huomautti valtakunnan aatelistolle ja piispoille pelkäävänsä, että Eerik kirjeiden ja lähettien tai muiden juonittelujen kautta hommaili jotakin sen naisväen ja muun seurueen välityksellä, joka hänellä oli luonansa, ja pyysi neuvoa, miten olisi meneteltävä tämän vaarallisen vangin suhteen. Vastaukseksi hän sai, "ettei olisi sallittava kenenkään muun oleskella hänen luonansa kuin niiden, jotka ainiaaksi jäävät vankeuteen, sekä että naisväki ja muu seurue olisi toimitettava pois sieltä muihin huoneisiin linnassa, jossa heistä kohtuullisten tarpeiden mukaan pidettäisiin huolta. Ja jos kuningas Eerik rupeaisi jotenkin huolehtimaan siitä, että lapset olivat hänestä erotetut, niin olkoon heidän sallittu johonkin aikaan muutamaksi lyhyeksi hetkeksi tulla hänen luokseen; kuitenkin tapahtukoon tämä tarkan vaarinpidon ja valvonnan alaisena."

Kaarinan siirtäminen vankilasta pois jäi siis riippumaan kuningas Juhanan mielivallasta.

Jonkinlaisen muutoksen olikin täytynyt tapahtua, sillä tilikirjat vuodelta 1570 osoittavat, että kuningatar Kaarina toisinaan oli sellaisessa tilassa, ettei siitä puute ollut kaukana; hänen kun esim. täytyi käyttää lastenvaatteiksi pöytäliinoja ja lakanoita. Katariina Stenbock, joka aina oli ollut hänelle hyvä, otti usein hänen lapsensa luokseen antaakseen heille sitä hoitoa, jota he eivät voineet vankilassa saada.

Myöskin Katariina Jagellotar lähetti usein ruokaa hänelle omalta pöydältään: jokainen oivalsi ja käsitti mitä hän kärsi.

Luonnollisena seurauksena Eerikin epätoivosta oli, että hän, vaikka turhaan, koetti päästä vapauteensa. Ensimäisen yrityksen hän teki koettamalla viilata poikki ikkunakalterit; se havaittiin ja ikkunat muurattiin umpeen.

Sitten hän yritti kirjeiden ja sanankuljettajain avulla päästä yhteyteen ulkopuolella olevain ystäväinsä kanssa. Aatelistossa ei Eerikillä ollut ketään semmoista, mutta alhaisemmassa kansassa oli useita, jotka olivat olleet hänen palveluksessaan ja nyt jääneet leivättömiksi, mutta jotka hänen pelastumisensa kautta toivoivat taas kohoavansa. Näistä mainittakoon eräs Tuomas Jaakonpoika ynnä useat muut, jotka olivat kuuluneet kuningas Eerikin henkivartijaväkeen, mitä ei vielä oltu laskettu hajalle. Heidän onnistui todellakin saada aikaan kapina Smålannissa, mutta heidät yllätettiin ja kapinan johtajat mestattiin.

Vaarallisempi oli de Mornayn yritys Eerikin vapauttamiseksi. Hän oli astunut kuningas Juhanan palvelukseen ja nousi nopeasti suosiossa, mutta siitä huolimatta hän ei voinut tunteettomana katsella entisen herransa kovaa kohtelua.

Hänet lähetettiin Englantiin huoveja pestaamaan. Matkalla kypsyi hänessä päätös Juhanan kukistamisesta ja Eerikin vapauttamisesta. Väitetään kuningatar Elisabetin, entisen kosijansa kohtaloa säälien, kehottaneen Mornayta tähän.

Oli miten oli, hän palasi Tukholmaan 1573, mukanaan 5,000 skottilaista ja useita reippaita päällikköjä. Vaivatta Mornay viekoitteli heidät salaliittoon. Useat tyytymättömät valtakunnassa yhtyivät siihen.

Mornay puhui kuninkaalle skottilaisesta miekkatanssista, joka oli hyvin mainio. Sitä esitti joukko miehiä kypärään ja haarniskaan puettuina paljastetuin miekoin, ja sitä pidettiin hyvin komeana ja reippaana.

Kuningas halusi nähdä sitä, ja niin päätettiin, että se esitettäisiin eräänä iltana linnassa.

Salaliittolaiset tekivät nyt suunnitelmansa. Mornayn piti itse ottaa osaa tanssiin, ja kaikkien silmäin tuli olla tähdätyt häneen. Kun hän laski kypäränsä silmikon, tuli kaikkien tehdä samoin ja senjälkeen surmata ne herrat, joita pidettiin vihamielisimpinä kuningas Eerikkiä vastaan.

Juhanan surmaamisen otti Mornay omalle osalleen. Toisen osaston piti rientää Gripsholmaan, missä Eerik silloin oleskeli, vapauttamaan hänet. Sellainen oli suunnitelma.

Mutta Juhanaa varoitettiin ja tanssi jätettiin.

Salaliittolaiset kielsivät niin kivenkovaan, että ilmiantaja sai hengellään maksaa ilmiantonsa; mutta myöhemmin todistettiin kuitenkin de Mornayn syyllisyys ja hänet tuomittiin kuolemaan.

Tämä jälkimäinen salaliitto ei kuitenkaan herättänyt Juhanassa samaa levottomuutta kuin edellinen ja sen yhteydessä olevat seikat.

Smålannissa tehtiin jonkinmoisella menestyksellä työtä Eerikin vapauttamiseksi. Huhu siitä, mitenkä hän kärsi vankeudessa, oli herättänyt paljon sääliä; puhuttiin, että kuningas Eerikillä oli monta salaista ystävää ja että nämä olivat päättäneet öiseen aikaan äkkiarvaamatta hyökätä Tukholman linnaan, jonka miehistö oli hyvin heikko, sekä että kaupungin asukkailta aivan varmaan voitiin toivoa apua.

Kun Juhana sai tiedon tästä, kutsutti hän kiireesti kokoon valtakunnanneuvokset, arkkipiispan ja useita piispoja. Hän esitti heille seuraavan kysymyksen:

"Vaatiiko valtakunnan menestys, että kuningas Eerik, jos jokin kapina syntyy, surmataan vankilassa? Monien rikostensa tähden hän olisi täydelleen ansainnut kuoleman, ja ainoastaan kuninkaallisen arvonsa vuoksi hän tuli säästetyksi." Kaikki antoivat tähän suostumuksensa, paitsi Juhana Bielke. Päätös allekirjoitettiin ja varustettiin sinetillä.

Eerikin vartijoiksi valittiin aina hänen vihollisiansa, ja nämä saivat kiduttaa häntä melkein mielin-määrin.

Etenkin Olavi Stenbock on näistä tullut kuuluisaksi julmuudestaan. Kuningas oli murhannut hänen veljensä Abraham Stenbockin Upsalassa, ja hän oli vannonut kostavansa.

Vankilassa oli hyvin kylmä, ja Stenbock otti eräänä päivänä vaatteet vangilta, jotta kylmyys häntä enemmän ahdistaisi. Eerik puhkesi raivoon, ja heidän välillään syntyi kiivas sanakiista.

Stenbock töykkäsi Eerikkiä ankarasti.

Tämä töykkäsi takaisin, niin että Stenbock kaatui taaksepäin.

Vimmoissaan hän hypähti ylös, ja silloin syntyi käsikähmä, annettiin korvapuusteja ja tukisteltiin.

Eerik oli yhtä voimakas kuin hänen vastustajansakin. Silloin tämä tempasi pyssyn ja ampui. Eerikin onnistui pelastaa henkensä, mutta luoti meni läpi käsivarren, ja hän vaipui lattialle veriinsä.

Stenbock kiiruhti tiehensä jättäen hänet makaamaan. Lyhyt vankeus oli ainoa rangaistus, jonka Juhana antoi Stenbockille hänen julmuudestaan.

Luultavasti oli Kaarina tähän aikaan jo erotettuna kuninkaasta, sillä muutoin ei tuommoista tekoa toki olisi tehty.

Sekä huhut kuninkaan kohtelusta että pelko hänen puoluelaistensa tähden saivat Juhanan lähettämään Eerikin perheineen Turkuun. Lukuisiin varokeinoihin oli ryhdytty, ettei vanki matkalla pääsisi pakoon. Valtakunnanneuvos Ture Bielke, joka oli ylipäällikkönä, oli hänen leppymätön vihamiehensä, ja hänen katkeruutensa ilmeni siinä raa'assa ja ivallisessa tavassa, jolla hän puhutteli vankia.

Eerikin vankihuoneena Turun linnassa oli kuusikulmainen tornikamari, jonka molemmista ikkunoista oli laaja näköala Linnanaukolle ja Aurajoelle.

Hyvää huolta pidettiin pakoyritysten estämisestä. Ikkunat eivät olleet edeltäkäsin kaltereilla varustetut eivätkä ovet raudoitetut, mutta tämä toimitettiin heti. Ture Bielke väsyi kuitenkin vanginvartijan toimeen ja jätti pian sen tehtävän Antti-nimiselle Turussa asuvalle parturille. Apulaisina oli tällä kaksi nuorta, vankkaa miestä.

Vaikkakin ankaria varokeinoja noudatettiin ja vartijatkin ehkä olivat vihamielisiä, oli oleskelupaikan vaihdos kuitenkin vangeille suureksi iloksi.

Jo matka Itämeren poikki, raikkaat merituulet ja oleskelu aluksessa, jossa he saivat vapaasti liikuskella, oli sanomattoman virkistävää. Sekä Kaarinan että lasten poskille palautui puna; hetkisen hymyili elämä heille ja he elämälle.

Perille tultua suljettiin heidät kyllä taaskin huoneisiin, mutta he voivat kuitenkin nähdä maata ja merta; he saivat kaikkea mitä tarvitsivat, ja mikä parasta, he saivat aina olla yhdessä.

Kaarina olisi tuntenut itsensä onnelliseksi. Muisto menneistä kirjavista vaiheista, niin hyvin iloisista kuin ikävistäkin, olisi hänestä tuntunut unelmalta, kunhan vain kuningas olisi kärsivällisesti alistunut kohtaloonsa, jota ei voinut muuttaa. Mutta vapaus ja kuninkaan valta, niissä se ajatus, joka yhtämittaa pyöri Eerikin aivoissa; sentähden olivat elämän viattomat riemut hänelle merkityksettömiä, vailla viehätystä. Mutta sekin päivä oli vielä tuleva, jolloin hän katkerasti kaipaili, turhaan toivoi niitä takaisin.

Eräänä päivänä tuli Antti parturi heidän luokseen, eräs pieni, kummallisen näköinen mies seurassaan. Hänellä oli silkkihuivi kiedottuna päänsä ympäri, ja parturi sanoi, että hän oli ylhäinen turkkilainen, joka ei ollut laskenut häntä rauhaan, ennenkuin oli saanut nähdä kuninkaan. Tämä pahastui arvellen, ettei ollut mikään uteliaiden katseltava.

Silloin vieras sanoi muutaman sanan latinaksi, ja ne saivat kuninkaan heti kääntämään päänsä poispäin.

Kun he kohta senjälkeen olivat lähdössä, antoi turkkilainen salavihkaa merkin Kaarinalle Eerikkiin katsoen.

Kaarina katsoi hämmästyneenä heidän jälkeensä.

Kuningas nousi vavisten. "Missä, missä!" huudahti hän tähystellen ympäri huonetta.

Kaarina ei käsittänyt mitään.

"Hän on jättänyt tärkeän viestin; mistä minä sen löydän?" toisti Eerik kärsimättömästi.

"Katso, Kustaalla on jotakin kädessään. Mitä se on?" Kaarina otti sen häneltä. "Pergamenttiliuska!"

"Anna tänne, anna tänne!"

Hän luki, ja hänen silmänsä säihkyivät. "Kaarina", sanoi hän kuiskaten, "se on tsaarilta".

"Tsaariltako?"

"Hän lupaa auttaa minut vankeudesta."

"Voiko hän sen?"

"Tanskan herttua Maunu tahtoo auttaa häntä."

"Mitä hän tahtoo avustaan?" kysyi Kaarina, joka jo oli oppinut niin paljon politiikkaa, että tiesi, ettei mitään annettu eikä otettu ilmaiseksi.

"Ruotsi asetetaan Venäjän ylivallan alaiseksi."

"Sehän ei käyne laatuun."

"Hän saa antaa paremmat ehdot."

Kuningas kiinnitti nauhan ikkunaan merkiksi, että tahtoi jatkaa keskusteluja, ja odotti sitten mitä kiihkeimmällä levottomuudella, että tuo luuloteltu turkkilainen tulisi takaisin, mutta häntä ei kuulunut. Sen sijaan saapui Venäjältä huhu, että tsaari Iivana oli aikeissa vapauttaa Eerikin.

Juhana antoi heti käskyn siirtää vangit Kastelholmaan. He olivat olleet Turussa vuoden, verrattain onnellisen vuoden, ja kun he lähtivät linnasta, sai Kaarina sen suuren ilon, että näki vanhan ystävänsä Benediktuksen.

"Oletteko kauankin ollut täällä?" kysyi Kaarina. "Niin kauan kuin tekin."

"Ja mihinkä nyt lähdette?"

"Kastelholmaan."

Kaarinan täytyi itkeä ilosta; Benediktus oleskeli heidän läheisyydessään saamatta tavata heitä, hän vartioi heitä yhtä uskollisesti surussa kuin ilossakin. Maailmassa oli siis luotettaviakin ystäviä.

Mitäpä olisi Eerik kysellyt niin halpa-arvoista miestä. Hän oli hyvin alakuloinen; Kastelholmaan hän ei voinut saada mitään uusia tiedonantoja tsaarilta.

Juhanassa oli pelko veljensä tähden yhä kiihtymässä. Sentähden hän ei uskaltanut antaa hänen kauan oleskella yhdessä paikassa; ja neljä kuukautta senjälkeen, marraskuun 29 p:nä 1571, heidät siirrettiin Ahvenanmaalta, tällä kertaa takaisin Ruotsiin ja Gripsholmaan.

Siellä oli kuningas Eerik tavallaan veljensä vieraana, ja on tuskin luultavaa, että asuinsuojat siellä olivat huonompia kuin viimeksikuluneina vuosina. Kaltereilla varustettuihin ikkunoihin ja raudoitettuihin oviin he olivat ehtineet tottua. Vartijaväki oli lukuisampi kuin ennen, jalosukuisia valtakunnanneuvoksia ja halpoja palvelijoita, mutta kaikki semmoisia, jotka syystä tai toisesta olivat Eerikin persoonallisia vihamiehiä.

Siellä oli sitäpaitsi erityinen saarnaaja, Olavi, häntä varten ja vieläpä Niilo Olavinpoika Eerikin sielunpaimenena.

Aterioissa noudatettiin jonkinlaista komeutta. Kolme lakeijaa hoiti pöytäpalvelusta, ja Juhana antoi kerran toisensa jälkeen käskyn, että kaikenlaisia tarpeita oli lähetettävä sinne.

Eerikin mielentila ei näytä tällä aikaa käyneen paremmaksi. Niinpä hän esim. ei koskaan voinut kirjoittaa veljelleen muuta arvonimeä kuin valtionhoitaja, ja vapaus- sekä kostoajatukset hautuivat yhä vielä hänen sielussaan; hänen omat muistiinpanonsa osoittavat sekä tätä että hänen synkkää toivottomuuttaan.

Vielä oli hänellä toki luonaan vaimonsa ja lapsensa, vielä sai hän soittaa luuttua ja lukea. Keskusteluaineitakaan ei liene puuttunut, ei ainakaan hengellisistä kysymyksistä, nyt kun kaksi pappia oli lähetetty hänen luokseen.

Vuosi 1572 toi mukanaan monta vaaraa Juhana kuninkaalle. Sota tsaari Iivanan kanssa riehui täydessä liekissään. Melkein koko sotavoima oli lähetetty tuota kauheaa vihollista vastaan; ja nyt uhkasi kapina puhjeta kaikkialla Ruotsissa. Rutto raivosi Tukholmassa, nälänhätä ahdisti valtakuntaa, yleinen turvattomuus vallitsi maassa, murhia ja ilkitöitä tehtiin, ja kaupungeissa tapahtui suuria tulipaloja. Joutuipa siihen vielä huhu liikkeelle, että kuningas Eerik oli saanut vapautensa ja että kuningas Juhana ja herttua Kaarle olivat riitaantuneet keskenään.

Ranskan lähettiläs Kööpenhaminassa kuvaili maan tilaa niin kauheaksi, että oltiin aikeissa antaa valtakunnanneuvostolle takaisin kaikki se valta, mikä sillä oli ollut ennen Kustaa Vaasan hallitusta.

Tämän johdosta Juhana kirjoitti Kaarlelle:

"Maassa on liikkeessä paljon vääriä huhuja, osittain erimielisyydestä meidän välillämme, osittain Eerikin vapauttamisesta, jota venäläinenkin niin sietämättömillä ehdoilla vaatii. Mitenkähän kävisi, jos sisällinen meteli yhtyisi näihin ulkonaisiin vihollisiin? Sentähden pyydämme me teidän armoltanne lausuntoa, mitenkä on meneteltävä kuningas Eerikin suhteen, jos sellaista kavallusta ilmenisi, koska hyvin huomaamme, ettei hallituksemme koskaan tule tässä maassa olemaan mitään hauskaa, niin kauan kuin hän elää."

Kaarle vastasi, ettei hän ollut kuullut mitään semmoista; joskin rahvas joissakuissa maakunnissa rohkenisi nousta kapinaan, niin se Jumalan avulla kukistettaisiin, jos Gripsholmaan asetettaisiin hyvä ja uskollinen varustusväki, niin että se voisi kestää parin kuukauden piiritystä. Se oli hänen veljellinen neuvonsa.

Todellisuudessa kohdeltiin kuitenkin niitä huovejakin, jotka vartioivat Eerikkiä, niin huonosti, mitä ruokaan ja vaatteisiin tulee, että hekin lopulta kävivät kapinallisiksi. Juhana joutui vallan suunniltaan, ja yhtenä ainoana päivänä, toukokuun 15:ntenä, hän kirjoitti kokonaista seitsemän kirjettä Eerikin tarkasta vartioimisesta käskien vähimmänkin vaaran uhatessa "lyhentämään kuningas Eerikin elämän sillä tavoin kuin heidän valtakirjansa määrää".

Toimeenpano jäi kuitenkin tuonnemmaksi, joko sentähden, ettei vaaraa ollut tarjolla, tai siksi, että pelättiin Kaarlea, kun vanki vielä oleskeli herttuakunnan alueella.

Kesäkuussa 1573 Eerik siirrettiin Gripsholmasta Vesteråsiin. Kuljettiin Mälarin yli ohi saarien ja luotojen, jotka nyt olivat kesäkomeudessaan, Svartån luona olevaan vanhaan linnaan. Siellä vietiin vangittu kuningas ja hänen kuningattarensa huoneeseen, jonka he jo seuraavana päivänä saivat vaihtaa pimeään vankityrmään, jonka ikkunoissa oli leiviskänpainoiset kalterit ja ovessa rautapönkkä. Tässä synkässä vankilassa kuningatar Kaarina ja hänen lapsensa erotettiin puolisosta ja isästä.

Rajaton oli Eerikin epätoivo. Kaarina ja lapsethan olivat ainoa jäännös hänen onnensa haaksirikosta, ja heidän rakkautensa oli tähän asti ystävällisen auringonsäteen tavoin levittänyt valoa tai ainakin jotakin viihdytystä synkkäin vankilanmuurien sisäpuolelle. Nyt oli hänen elämäänsä pimittämässä kolkko yksinäisyys ja — mielenhäiriö. Hänelle sanottiin kyllä, että Kaarina rouva jäi linnaan, mutta että hänen täytyi terveytensä tähden asua suuremmassa ja valoisammassa huoneessa.

Vesteråsissa oli Kaarina menettänyt nuorimman poikansa, ja suru oli ankarasti jäytänyt hänen jo ennestäänkin heikkoja voimiaan.

Ah, aina oli Eerik ensiksi ja viimeksi ajatellut itseänsä; mitä hänen täytyi kärsiä, sen voi Kaarinakin kestää, ajatteli hän. Oli niin sydäntäviiltävä näky, kun Kaarina erotettiin hänestä, että sotamiehetkin vuodattivat kyyneleitä. Entä Kaarina? Tiesikö hän ehkä, mikä oli kysymyksessä, tiesikö hän, että valitukset ja kyyneleet eivät auttaneet mitään? Paremmin kuolleena kuin elävänä hänet vietiin pois.

Muutamia päiviä myöhemmin hänet ja lapset lähetettiin takaisin Tukholmaan.

Liikuttava on Eerikin kuvaus surustaan ja rakkaudestaan. Kaksi kirjettä Kaarinalle on tallella. Niissä Eerik toivottaa hänelle kaikkea onnea ja Jumalan siunausta sekä kyselee, onko Kaarina kuullut, kuinka hän on huutanut häntä ikkunasta, niinkuin hän joka päivä teki. Sitten hän kertoo, että hänet on viety ylös linnan läntiseen torniin Kaarinan oven ohi. Kaarina oli ehkä kuullut, kun hän huusi kovasti ja ilmoitti sen hänelle. Hän ei tiennyt, mihin Kaarina nyt oli viety, mutta hän arvasi, että hän oli linnassa siinä huoneessa, jossa he ensin olivat olleet yhdessä. Suokoon Jumala, että heidän pitkä surunsa kerran vaihtuisi iloon ja että se tapahtuisi vielä täällä maan päällä. Hän tahtoisi kirjoittaa enemmän, mutta hänellä oli niin huonot kirjoitusneuvot. Oli se hänen käsialaansa kuitenkin. Kirjoittakoon Kaarina vastauksen, jos jollakin tavoin saisi siihen tilaisuuden, ja sitten hän uskoi hänet Jumalan haltuun.

Toisesta kirjeestä huokuu valitusta ja levottomuutta Kaarinan ja lasten tähden. Siinä on sekaisin varoituksia välttämään kaikkea pahaa ja kehotuksia ainaiseen uskollisuuteen, koska lapset, Kustaa ja Sigrid, voisivat joutua kärsimään, jos äiti tekisi rikoksia.

Muutkin merkit osoittavat, että hän elämänsä loppuun asti oli yhtä palavalla rakkaudella kiintynyt Kaarinaan. Erään kirjan reunuksiin on hän ainakin seitsemään paikkaan piirtänyt naisen kuvan kantamassa suljettua kruunua, eikä tähän ole voinut olla esikuvana kukaan muu kuin Kaarina. Sitten kun hänen järkensä taas oli sekaantunut, haaveili hän siitä puutteesta ja huonosta kohtelusta, jota Kaarinan täytyi kärsiä. Hän, tuo horjuva, oikullinen kuningas, pysyi ilossa ja surussa uskollisena sille naiselle, jolle hän kerran oli antanut kätensä ja jonka tähden hän, joskin tietämättään, oli uhrannut kruununsa.

Että Juhanaa vaivasi alituinen pelko vangitun veljensä tähden, sitä osoittavat kaikki hänen toimensa. Muuta kuin pelkuruutta ei voinut olla se, että hän yhdeksän vuotta antoi hänen kitua vankilassa, sillä seuraava ote siitä valtakirjasta, joka annettiin kuningas Eerikin vartijoille, todistaa, ettei hän itse tekoa kammoksunut:

"Me Juhana III y.m. y.m…. koska olemme tulleet huomaamaan monella tavalla petollisesti vehkeiltävän kuningas Eerikin vapauttamiseksi, jonka tähden myös muutamia juonittelevia ihmisiä on pantu kiinni ja joutunut meidän käsiimme, ja koska hän itse joka päivä ei ainoastaan uhkaa meitä sekä rakkaita perillisiämme, vaan myöskin on sitä mieltä, että hän toimittaa koko Ruotsin valtakunnan aatelin pois päiviltä… olemme sentähden määränneet ja käskeneet tämän meille rakkaan Krister Gabrielinpojan sekä meidän uskollisten palvelijaimme Akseli Maununpojan, Juhana Kaarlenpojan, Juhana Sanderinpojan ja Juhana Pietarinpojan pitämään muiden meidän uskollisten palvelijaimme kanssa, jotka nyt ovat komennetut sinne, tarkkaa vaaria kuningas Eerikistä, ja jos niin tapahtuisi, minkä Jumala estäköön, että olisi olemassa joko jokin salaliitto tai joku muu voima, joka tahtoisi ja voisi laskea vapaaksi kuningas Eerikin, eivätkä meidän määräämämme henkilöt, joiden tulee vartioida häntä, mitenkään voisi semmoista estää, niin olemme me meille rakkaan valtakunnanneuvoston suostumuksella niin päättäneet ja annamme nyt tässä meidän uskollisille palvelijoillemme täydellisen valtakirjan ja käskyn lyhentää hänen elämänsä valmistamalla hänelle unikukka- tai elohopeajuoman, niin väkevän, ettei hän voi elää yli muutaman tunnin; tämä juoma tulee heidän antaa hänen juoda. Ja jos hän ei tahtoisi nauttia mainittua juomaa, tulee heidän pakottaa hänet siihen. Älköötkä palvelijamme viivytelkö siinä, kunnes joku sellainen kapinallinen joukko, joka tahtoisi vapauttaa hänet, on tullut linnan edustalle, vaan lopettakoot hänet kohta, kun huomaavat, että siihen suuntaan on joku kapina tai kansanmeteli tekeillä, minkä kuitenkin Jumala estäköön. Jos joku kapinallinen joukko tulisi linnan edustalle sen ollessa ilman puolustusta, eikä kukaan siitä tietäisi, ennenkuin he olisivat perillä, niin asettakoot silloin palvelijamme hänet tuolille ja aukaiskoot suonet sekä hänen käsistään että jaloistaan, jotta veri juoksee hänestä kuiviin ja hän kuolee. Jos hän ei tahdo sallia sellaista suonenlyöntiä, niin tulee heidän olla niin vahvat, että he voivat väkisin pidättää hänet tai sitoa hänet käsirautoihin siksi, kunnes se on toimitettu, tai myöskin väkivallalla tarttua häneen, heittää hänet sänkyyn ja tukehuttaa hänet polstarilla tai suurilla tyynyillä; antakoot kuitenkin hänen sitä ennen puhutella pappia ja nauttia sakramenttia. Tätä älkööt palvelijamme suinkaan laiminlyökö, jos he tahtovat, että heitä pidetään uskollisina, kunniallisina miehinä. Kirjoitettu asunnossamme Svartsjössä 21 p:nä kesäkuuta vuonna 1573.

J.R.S." (Sinetti.)

Näytti melkein siltä, kuin Juhana olisi tuntenut nautintoa ajatellessaan veljensä kuolintuskia ja sentähden antanut niin tarkkoja määräyksiä siitä, millä tavoin hänet oli surmattava.

Toimeenpaneminen lykkäytyi kuitenkin vielä kaksi vuotta, luultavasti sentähden, että ne herrat, joiden tehtäväksi Eerikin vartioiminen oli uskottu, olivat siihen vastahakoisia. Ei ainakaan Maurits Yrjönpoika, Djulan herra, joka oli yksi heistä, seuraavana vuonna ottanut huomioonsa saamiaan muistutuksia, jotka koskivat sekä kirjallisen valtuutuksen että niiden "suullisten" ohjeiden täytäntöönpanoa, joita hän oli saanut.

Murhan täytyi siis jäädä Juhanan omain palvelijain toimeksi, ja useinmainitun valtakirjan sisällys toistetaan kuninkaan omassa kirjeessä 19 p:ltä tammikuuta 1577 hänen hovimestarilleen Eerik Antinpojalle, Bjurumin herralle, joka silloin oli päällikkönä Örbyhusissa. Sitäpaitsi uskottiin vartijantoimi, samalla kuin Maurits Yrjönpoika kokonaan syrjäytettiin, tunnottomalle Juhana Henrikinpojalle, joka hyvin tunsi Juhanan salaisimmatkin ajatukset ja tuumat.

Juhana Henrikinpoika oli aivan sopiva mies siihen toimeen, jonka hän oli ottanut tehdäkseen. Hän oli murhannut miehen ja mennyt sitten naimisiin hänen vaimonsa kanssa, josta rikoksesta hän sai jesuiitoilta syntinsä anteeksi. Lopuksi hän joi itsensä kuoliaaksi.

Kuningas Juhanan oma kamaripalvelija Filip Kem valmisti myrkyn. Kun Henrikinpoika helmikuussa tuli Örbyhusiin, näytti hän päällikölle kuninkaan allekirjoittaman käskyn Eerikin surmaamisesta.

Mitään väkivaltaa ei tarvinnut käyttää. Eerik huomasi, että kaikki vastustus oli turhaa, ja valitsi myrkyn.

Hän ripitti itsensä ja nautti pyhää ehtoollista helmikuun 24 p:nä, käyttäytyi arvokkaasti ja vastasi oikein kaikkiin kysymyksiin, paitsi kun oli kysymyksessä anteeksi antaminen vihollisilleen. Sitä hän ei tahtonut.

Helmikuun 25 p:nä hän nautti myrkyn hernerokassa. Pian senjälkeen hän tuli koviin tuskiin. Kun kuolema oli lähellä, kysyi pappi uudelleen, eikö hän tahtonut sydämestään antaa anteeksi vihollisilleen.

"Tahdon", vastasi hän, "kaikesta sydämestäni."

Tuntia myöhemmin hän kuoli. Se tapahtui kello 2 aamulla helmikuun 26 p:nä 1577, hänen 44:nnellä ikävuodellaan ja yhdeksännellä vankeutensa vuodella.

Pikaviesti lähetettiin Juhanan luo.

Tämä julistutti maaliskuun 1 p:nä Tukholman saarnastuoleista Eerikin kuoleman käskien lisätä siihen, että se oli seurauksena pitkällisestä sairaudesta, Örbyn maaherra ja Eerikin hovisaarnaaja vahvistivat sen todistuksellaan.

Todistuksessa mainittiin, että kuningasta olivat vaivanneet katumuksen tuskat, jotka usein olivat kiihtyneet heikkomielisyyteen ja raivoon asti; ilma Örbyhusissa oli epäterveellistä, ja linnassa liikkui vaarallisia tarttuvia tauteja. Kuningas oli ollut jalkeilla muutamia päiviä, mutta pian täytyi hänen mennä vuoteeseen. Todistuksen jäljennöksiä lähetettiin julistusten mukana.

Kun nämä paperit saapuivat Kaarlelle, tuli hän hyvin pahalle mielelle ja kirjoitti Juhanalle:

"Vaikka me puolestamme emme ensinkään epäile, että veljemme on kuollut oikealla, luonnollisella kuolemalla, pelkäämme me kuitenkin, että monet sekä koti- että ulkomailla luulevat aivan toisin, että nimittäin pahat ihmiset ovat jouduttaneet hänen loppuansa. Meidän arvelumme mukaan olisi sentähden sekä teidän majesteetillenne että meidän ja useain muiden hyvän nimen ja maineen vuoksi ollut hyvää ja suotavaa, että siihen aikaan, kun veljemme heikkous alkoi lisääntyä, olisi lähetetty Örbyhyn joitakuita arvossapidettyjä miehiä neuvostosta ja sen ulkopuolelta näkemään hänen kärsimisensä vaiheita. Mutta kun niin ei ole tapahtunut, niin olkoon se sillänsä. Odotamme kuitenkin täydellä luottamuksella, että teidän majesteettinne toimittaa hänen ruumiilleen kunniallisen hautauksen, joka on hänen arvonsa mukainen. Ennenkuin se tapahtuu, soisimme halusta, että teidän majesteettinne ilmoittaisi siitä meille."

Tähän Juhana vastasi, että hän kyllä olisi lähettänyt neuvosherroja Eerikin kuolinvuoteen ääreen, jos hän olisi ajoissa saanut siitä tiedon (ennen oli hän kuitenkin puhunut Eerikin pitkällisestä sairaudesta). Hautauksesta hän kirjoitti, että se oli jo asianmukaisesti toimitettu Vesteråsissa, joka lepokammio ei liene Eerikille liian halpa-arvoinen, koska niin monta muuta kuningasta lepää vähemmänarvoisissa paikoissa, niinkuin Alvastrassa, Vretassa, Varnhemissa y.m. Eerik ei tullut haudatuksi Upsalaan eikä semmoisilla kunnianosoituksilla kuin heidän autuaasti nukkunut herra isänsä, sentähden että heidän sekä elämässään että hallituksessaan oli ollut niin suuri erotus. Kuitenkin toivoi Juhana niin toimittaneensa Eerikin hautaamisen, että se kaikkien mielestä, jotka olivat sen nähneet, oli tapahtunut moitteettomasti.

Tämän asian laita oli niin, että joukko pappeja, aatelisia ja ylioppilaita seurasi ruumista Örbystä Vesteråsiin. Siellä se asetettiin julkisesti nähtäväksi, jotta jokainen tulisi täysin vakuutetuksi siitä, että se todellakin oli kuningas Eerik. Sitten vietettiin hautajaiset maaliskuun 13 p:nä.

Ruumisarkku, joka oli tehty höyläämättömistä laudoista, pantiin oikealle puolelle matalaan, siistimättömään komeroon, joka sitten muurattiin umpeen. Sen päälle kiinnitettiin levy, jossa oli seuraava kirjoitus:

"Mutta nyt on valtakunta kääntynyt ja tullut minun veljeni omaksi: Herralta on se hänelle tullut. 1 Kun. kirj. 2:15."

Taaskin kirjoitti Kaarle Juhanalle:

"Meille on kerrottu totena, että kuningas Eerikin ruumis on pantu mitättömään holviin höyläämättömistä laudoista tehdyssä arkussa j.n.e. Meidän mielipiteemme mukaan näyttää siltä, kuin veli-vainajamme ruumiin olisi pitänyt saada säädyllisempi hautaus. Olihan veljemme kuitenkin kuninkaallista sukuperää ja itsekin voideltu ja kruunattu kuningas, joka oli toimittanut hallitessaan paljon hyvää ja miehekästä, joskin, Jumala paratkoon, hän tuli vaikuttaneeksi paljon pahaakin. Vaikka hän, ikävä sitä muistellakin, on ollut teidän majesteettinne ja meidän vihollisemme, niin luulemme kuitenkin puolestamme, että kaikkien vihollisuuksien tulee täydelleen unohtua, kun sielu eroaa ruumiista. Ei ole suinkaan kiitettävää vihamielin vainota kuollutta ruumista, eikä vainaja siitä tiedä; mutta ne, jotka ovat elossa, kiinnittävät siihen huomionsa ja käyttävät tilaisuutta panetellakseen ja häväistäkseen sukulaisia. Sellaisen olisimme kernaasti estäneet, jos meidän neuvoamme olisi pyyntömme mukaan edeltäpäin kuulusteltu. Mutta kun niin ei tapahtunut, antanevat Jumala ja ihmiset tämän meille anteeksi, minkä toivomme heidän tehneenkin. Mielipiteemme on nyt, että kuningas Eerikin olisi tultava uudelleen ja asianmukaisemmin haudatuksi joko Upsalaan tai harmaaveljesten kirkkoon Tukholmassa, mikä kyllä voi vielä tapahtua. Jos teidän majesteettinne ei haluaisi ryhtyä asiassa mihinkään kustannuksiin, tahtoisimme me kernaasti varojemme mukaan antaa siihen apuamme."

Kirje ei luultavasti ollut tervetullut; mitään vastausta ei annettu, ja Eerik sai jäädä ahtaaseen kammioonsa vielä kahdeksisadaksi vuodeksi.

Näin päättyy kuningas Eerikin historia. Paljon, hirveän paljon hän oli rikkonut, eikä suinkaan vähimmin omaa itseänsä vastaan, mutta ihmissilmissä näyttää kuitenkin siltä, kuin hän jo tässä elämässä olisi saanut sovittaa osan rikoksistaan.

Luokaamme nyt viimeinen silmäys Kaarina Maununtyttäreen.

Mitä hän tunsi ja kärsikään erotessaan hänestä, jolle oli antanut koko lämpimän ja rikkaan lempensä! Liian nöyränä ja kainona maailmalle suruaan näyttääkseen hän kätki sen kalliimpana aarteenaan; se oli hänen päiviensä ajatus, hänen öittensä unelma.

Hän oli kuin viaton karitsa pyöveliensä käsissä, ja hänen vihollisensa saattoivat pistellä ja haavoittaa häntä mielinmäärin. Hän, tuo halveksittu ja pilkattu, ei voinut muuta kuin vaieta ja kärsiä. Kuinka monta kertaa hän olikaan sulkeutunut huoneeseensa lapsineen, kietonut käsivartensa heidän ympärilleen, kuiskaillut heille isän nimeä, pannut heidän pikku kätösensä ristiin ja opettanut heitä lastenhuulillaan lausumaan rukouksia laupeuden ja rakkauden Jumalalle sen onnettoman puolesta, joka kitui Örbyhusin julmassa vankilassa.

Kaksi vuotta Kaarina oleskeli lapsineen Tukholmassa tarkan vartioimisen alaisena. Hänen kohtalonsa herätti monessa sääliä, ja sitäpaitsi, hänellä oli poika, joka saattoi tulla vaaralliseksi, jos ei Juhanalle, niin Sigismundille. Sentähden pois!

Molempine lapsineen lähetettiin Kaarina rouva Suomeen. Hänen tuli oleskella Turussa, jossa hänen vankeutensa oli verrattain lievää.

Hän tuli kyllä täten erotetuksi vielä kauemmaksi Eerikistä, mutta mitäpä oli lähemmyydestä hyötyä, kun he eivät kuitenkaan saaneet tavata toisiaan.

Kuningas Juhana oli aikaisemmin suunnitellut tuumansa; hän tiesi kyllä mitä tarkoitti.

Kaarina oli ollut vuoden Turussa, kun keväällä 1577 saapui tieto Eerikin kuolemasta.

Mitenkähän hän otti sen vastaan?

Voimme otaksua, että hän ensin vuodatti katkeria kyyneleitä. Toivo oli kyllä kuiskinut hänelle, että heidän olisi mahdollista tavata toisensa vielä tässä elämässä, ja miten olikaan hän iloinnut siitä!

Mutta sitten hän tietysti kiitti Jumalaa koko sielustaan siitä, että Eerik, jota hän oli niin suuresti rakastanut, nyt oli päässyt vapaaksi kaikista maallisista kahleista, ja hän toivoi varmaan hiljaa sydämessään, että Eerik lopulta oli tullut tyytyväisemmäksi, nöyremmäksi, kärsivällisemmäksi.

Tästälähin oli Eerik oleva vielä enemmän kuin ennen hänen omansa; heidän ajatuksensa kohtaisivat usein toisensa, ja hän tuntisi toisinaan Eerikin olevan luonansa.

Ah, hän tiesi kyllä, että Eerik oli ollut rikollinen syntinen, mutta mies ja vaimo ovat yhtä. Sentähden hän tahtoi ottaa hartioilleen niin suuren osan syntikuormasta, kuin jaksoi kantaa, ja olla valittamatta, vaikkakin uudet koettelemukset kohtaisivat häntä. Maallinen matka päättyy kerran, ja hän kohtaa lopulta Eerikin siinä valtakunnassa, jossa ei enää mikään ero tule kysymykseen.

Ja koettelemus tulikin, kovempi, sydäntäsärkevämpi kuin hän oli voinut ajatellakkaan.

Muutamia kuukausia kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai täydelleen vapautensa ja hänelle annettiin neljä maatilaa.

Mutta lähetti, joka toi hänelle lahjoituskirjeen, oli saanut käskyn viedä pois hänen poikansa. Kuningas tahtoi muka itse pitää huolen hänen kasvatuksestaan.

Hänen poikansa! — Aluksi Kaarina tuskin uskoi korviaan. — Mihin hänet tahdottiin viedä?

Kuningas ei ollut sanonut sitä.

Ei, ei, se oli mahdotonta. Kuningas ei voinut vaatia sitä! — Ja kyynelten virtaillessa hän kietoi käsivartensa poikansa ympäri.

Hänelle ei tehdä mitään pahaa, vakuutti lähetti, mutta kuninkaan tahto pitää täytettämän.

Silloin äidin käsivarret vaipuivat hervottomina alas, kyynellähteet herkesivät vuotamasta, ja hän kysyi tyynesti, melkeinpä kuolon tyyneydellä: "Milloin se tapahtuu?"

Tuo muuten kovasydäminen mies oli itsekin liikutettuna kyyneliin asti, kun vastasi:

"Minä voin viipyä huomiseen."

"Sitten saan järjestää hänen pikku matkalaukkunsa." Itse oli hän neulonut jok'ainoan vaatekappaleen. Kaikki olivat ne valmistetut hänen entisistä vaatteistaan, ja jokainen niistä voi kertoa oman jutelmansa; mutta kaikki sai nyt käydä hyvin lyhyesti, sillä Kustaa seurasi häntä, mihin tahansa hän meni.

Nähdessään äitinsä surun oli poika itkenyt yhtä kovasti kuin hänkin.

Nyt piti äidin lohduttaa häntä ja vastata kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

"Minkätähden, rakas äiti, minä matkustan pois?"

"Päästäksesi kouluun tietoja saamaan."

"Täytyykö minun oleskella vallan vierasten joukossa?" kysyi hän tukahtuneella äänellä.

"Kaikki ovat hyviä ja kilttejä sinulle."

"Lupaatko kirjoittaa minulle usein?"

"Ethän sinä osaa lukea, rakas lapseni."

"Toiset lukevat sen minulle."

"Mutta minä en tahdo, että muut näkevät miten huonosti minä kirjoitan. Sitä eivät saa nähdä muut kuin minä."

"Minä koetan kiireesti oppia; kirjoitatko sitten?" kysyi hän uupumatta.

"En, ennenkuin voin tehdä sen paremmin kuin nyt. Et sinä voisi lukeakkaan variksenvarpaitani."

Poika katseli häntä ihmetellen; kirkkaat lapsensilmät täyttyivät kyynelillä.

"Emmekö me saa kuulla mitään toisistamme?" kysyi hän murtuneella äänellä.

Silmänräpäyksen katsoi Kaarina lohduttomana poikaan; sitten hän sulki hänet kiihkeästi syliinsä.

"Yksi keino on olemassa, jonka avulla voimme olla yhteydessä keskenämme, mutta se on salaisuus, jota et saa kenellekään ilmaista."

"Luota siihen, että minä voin olla vaiti."

"Joka kerta kun kello lyö kuusi, aamulla tai illalla, sanon minä aivan hiljaa: Kustaa! ja sinä sanot: äiti! Jumalan luona kohtaavat ajatuksemme silloin toisensa; me rukoilemme hartaan rukouksen toistemme puolesta, ja niin tapaamme toisemme kahdesti päivässä, vaikka olisimme tuhat penikulmaa toisistamme."

Pojan silmät säihkyivät. "Sen tahdon tehdä", sanoi hän.

Sitten Kaarina muistutti häntä, että hänen tuli aina olla tottelevainen ja nöyrä, ahkera ja uuttera sekä ennen kaikkea olla tekemättä mitään, jota luuli tai pelkäsi äitinsä paheksuvan.

Kustaa lupasi kaikki, mitä äiti häneltä pyysi, ja äiti pyyhkäisi hiukset poikansa otsalta ja suuteli pientä syntymämerkkiä oikealla ohimolla, niinkuin oli tehnyt tuhansia kertoja ennenkin.

"Nyt olemme hyvin tyyninä huomenna emmekä ole tietääksemmekään, että eronhetki on katkera", sanoi hän.

"Minä tahdon katsoa sinuun, rakas äiti, niin pysyn kyllä jäykkänä", vastasi rohkea poika.

Yönsä hän nukkui lapsuuden ja viattomuuden rauhaisaa unta eikä aavistanutkaan, että äitinsä virui syvästi masentuneena polvillaan hänen vuoteensa ääressä suudellen hänen käsiään ja kasvojaan sekä kostuttaen niitä kyynelillään.

Seuraavana aamuna hän oli ehkä tavallistaan kalpeampi mutta tyyni, melkeinpä kylmähkö.

Kustaan matkatoveri ei tahtonut, että Kaarina olisi seurannut alas veneelle.

"Se vain tarpeettomasti liikuttaisi teitä", sanoi hän säälien.

"Ei", vastasi Kaarina, "minä tahdon nähdä hänet niin kauan kuin mahdollista."

Sitten he menivät pitäen toisiaan lujasti kädestä.

"Ole lujana, Kustaa", kuiskasi hän jäähyväishetkellä niellen kyyneleitään.

Ja hän seisoi rannalla niin kauan kuin saattoi nähdä pienen valkean liinan liehuvan aluksesta.

Kun hän taas tuli kotiin, lankesi hän polvilleen huudahtaen:

"Herra, tahdotko antaa tämän koettelemuksen pyyhkiä pois jonkun osan suuresta syntikuormastani! Kärsivällisesti tahdon tyhjentää pohjaan murheiden katkeran kalkin; älä vain anna hänen kärsiä vanhempainsa syntien tähden."

Näin tuli hänen mieleensä, että Jumala ehkä tahtoi sitä.

Silloin hänen ajatuksensa hämmentyivät; äidinsydän ei tahtonut sallia sitä, mutta nöyryys pääsi taas pian valtaansa, ja hän sanoi lohdullisesti:

"Herra ei pane meidän päällemme suurempaa kuormaa, kuin me kantaa voimme."

Mutta haava tihkui verta, ja toisinaan ahdisti häntä ankara tuska. Mitä olikaan tapahtunut hänen Kustaalleen, oliko hän vielä elävien joukossa?

Oi, hän ei uskaltanut kysyä, rukoilla vain. Sitten hän kirjoitti kuninkaalle pyytäen armoa itselleen ja lapsilleen.

Vastaus, jonka hän sai, oli päivätty 29:ntenä elokuuta 1577 ja kuului seuraavasti:

"Olemme saaneet kirjoituksenne, rouva Kaarina, jossa alamaisesti pyydätte, että me tahtoisimme ottaa teidät ja ne, jotka teille kuuluvat, kuninkaalliseen suosioomme ja suojaamme, kuin myöskin, että tahtoisimme teidän poikanne parasta, jonka olette kuullut lähetetyksi pois valtakunnasta. Me olemme pitääksemme teistä huolta antaneet teille tiluksia ja taloja ja me tahdomme niitä vielä lisätä tilaisuuden sattuessa, jos te käyttäydytte meitä, meidän rakasta emäntäämme ja perillisiämme kohtaan niinkuin tulee.

Mitä tulee lapsiinne, joista kirjoitatte, tahdomme toimia niin, että he eivät kärsi mitään puutetta, olkootpa sitten valtakunnassa tai sen ulkopuolella."

Tässä se selvitys, minkä hän sai.

Vierasten henkilöiden kautta sai hän kuitenkin tietää, että Kustaa oli lähetetty Olmütziin, jossa häntä kasvatettiin luostarissa.

Juhana, joka tahtoi päästä kaikesta, mikä oli yhteydessä hänen onnettoman veljensä kanssa, lähetti pojan ensin Preussiin kasvatettavaksi. Siellä hän aluksi kävi jesuiittain koulussa Braunsbergissä, ja nämä aikoivat saada hänestä välikappaleen tuumiensa toteuttamiseksi.

Luultavasti hänellä ei ollut tarpeellisia edellytyksiä, sillä hänet lähetettiin sittemmin Vilnaan ilman mitään toimeentulon avustusta.

Opintojaan ei hän kuitenkaan tahtonut keskeyttää, ja voidakseen ansaita elatuksensa täytyi hänen iltaisin käydä yltympäri ravintoloissa harjaamassa matkustajain kenkiä ja hoitamassa heidän hevosiaan. Jos hän jolloinkulloin oli niin onnellinen, että oli saanut kokoon muutaman äyrin, käytti hän ne heti lähettääkseen kirjeen äidilleen, mutta kirjeet otettiin aina takavarikkoon, joten ne eivät tulleet äidin käsiin.

Yhdessä tyttärensä kanssa eleli Kaarina rouva hiljaista ja rauhallista elämää.

Nuori Sigrid sai kaikin puolin huolellisen kasvatuksen, mutta hänen olennossaan oli jotakin arkaa, aivan kuin äidissä muinoin.

Monet seikat kehottivat Juhana kuningasta osoittamaan kaikkea mahdollista suopeutta veljensä leskelle.

Vaikuttavin niistä oli ehkä se suuri sääli, jota hänelle yleensä osoitettiin.

Mitään harmia ei hän enää saanutkaan Kaarinan tähden, ja senvuoksi hän tahtoi osoittautua jalomieliseksi lahjoittamalla hänelle maaliskuussa 1578 Liuksialan kartanon ja kuusikolmatta talonpoikaistaloa Satakunnassa.

Monet pyrkivät Kaarinan tuttavuuteen, ja hän oli kaikkia kohtaan ystävällinen ja hyväntahtoinen.

Hän oli laajalti ympäristössä tunnettu hyväntekeväisyydestään sekä nöyryydestään ja hiljaisuudestaan, jolla oli ihmeellinen voima vetämään kaikkia surullisia ja tarvitsevaisia hänen luokseen, ja kaikille tiesi hänen lämmin ja rakkaudesta rikas sydämensä neuvon, kaikki saivat häneltä apua.

Mutta hänen sielunsa sisimmässä asui alituinen, voittamaton kaipuu. Rakastettu poika oli hänen mielessään.

Kun hän sitten vihdoinkin eräältä matkustavaiselta sai hänen omakätisen kirjeensä, oli hänen rintansa melkeinpä ilosta ratketa.

Se oli päivätty Thornissa. Kustaa oli oleskellut siellä muutamia vuosia; hän lueskeli ahkerasti, mutta kärsi puutetta ja sai usein mennä nälkäisenä levolle.

Ja äidillä oli yltäkyllin.

Miten onnellinen hän olikaan voidessaan auttaa poikaansa hänen huolissaan!

Mutta jälleennäkemisen halu tuli yhä voimakkaammaksi, etenkin äidissä.

Nuori Kustaa Eerikinpoika edistyi hyvin opinnoissaan; hän puhui melkein kaikkia eläviä kieliä ja harrasti lämpimästi kemiallisia tutkimuksia, jotka anastivat suuren osaan sekä hänen ajastaan että ajatuksistaan.

Hän oli perinyt isänsä opinhalun, mutta hän oli siveellinen ja hyväntapainen nuorukainen, joskin hyvin helläsydäminen ja helposti viekoiteltava.

Jo hyvin nuorena hän joutui salaisten juonittelujen esineeksi. Jesuiitat toivoivat hänen kauttansa voivansa saada Ruotsin uudelleen katoliseksi. Kun Juhana sittemmin alkoi kääntyä pois katolisuudesta, yrittivät Eerikin vanhat ystävät yhdessä katolisten kanssa syöstä Juhanan valtaistuimelta.

Yritys tuumailtiin panna toimeen Ranskan rahallisella kannatuksella, ja Kustaan oli tultava hallitsemaan Ruotsia ranskalaisena alakuninkaana.

Mutta Kustaa hylkäsi kaikki semmoiset ehdotukset.

Hänen lyhyet elämänvaiheensa esitämme tarkemmin vastedes; nyt pysyttelemme vain siinä, mikä lähemmin koskee hänen äitiään.

Kustaata oli kuoleman uhalla kielletty tulemasta Suomeen, mutta vihdoin sallittiin Kaarinan matkustaa Rääveliin häntä tapaamaan.

Kaarina ei tästä antanut edeltäkäsin tietoa pojalleen. Hän lähti matkalle heti luvan saatuaan.

Räävelissä hän ei tuntenut ketään. Mutta se oli yhdentekevää; poikansa hän kyllä arveli löytävänsä.

Hän tarkasti jokaista, jonka kohtasi, mutta häntä ei ollut heidän joukossaan.

Väsähtäneenä ja alakuloisena hän palasi illalla majataloon, johon oli asettunut asumaan.

"Missä opiskelevaiset enimmäkseen oleskelevat?" kysyi hän isännältä.

"Täällä minun luonani on heillä tapana tyhjentää oluthaarikkansa iltaisin", vastasi tämä. "Ovatko he jo tulleet?"

"Suuri joukko on tullut, mutta eivät kaikki."

"Saanko minä mennä sinne?"

"Kyllä, jos etsitte jotakin heistä." Kaarina rouva meni. Tarkastellen siirtyivät hänen silmäyksensä miehestä toiseen; — ei, kehenkään heistä ei hänen sydämensä kiintynyt, kukaan heistä ei voinut olla hänen Kustaansa.

Surullisena ja kaihomielin hän taas kääntyi huoneeseensa. Silloin hän kuuli tutun äänen, joka sai hänen sydämensä sykkimään, ja melkein mielettömänä hän tempasi erään oven auki.

Huone oli melkein täynnä savua; henkilö, joka teki jotakin kemiallista koetta, seisoi kumarassa muutaman palavan lampun ääressä puhuen kovalla äänellä latinaksi.

Miten sykkikään äidin sydän! Hän ei voinut selvästi erottaa pojan kasvojen piirteitä. Hän meni varovasti ikkunan luo ja aukaisi sen; — savu tupruili ulos, mutta kokeentekijä ei kohottanut päätäänkään. Oliko se hän vai eikö? Sanomaton tuska valtasi äidin.

Samassa silmänräpäyksessä löi kello kirkontornissa kuusi. Juuri kun viimeinen lyönti kaikui, nosti poika vähäsen päätänsä ja sanoi leppeällä äänellä: "Äiti!"

"Kustaa!" huudahti äiti ilon huumaamana.

Ennenkuin Kustaa ehti huomatakkaan, tunsi hän olevansa kahden käsivarren syleilemänä; hiukset otsalta työnnettiin syrjään, ja kuumat suutelot peittivät pienen syntymämerkin.

Nyt hänkin ymmärsi kaiken. Äiti ja poika olivat taas löytäneet toisensa.

Miten paljon olikaan kumpaisellakin kyselemistä, miten paljon vastailemista! Ei ole toista sellaista suhdetta maailmassa kuin äidin ja pojan välinen. Äiti yksin voi täysin käsittää poikansa ajatusjuoksun ja ohjata sitä; poika taas voi äitinsä katseesta lukea anteeksiannon ja nähdä siinä rakkauden, jonka säteilystä taivas kirkastuu.

Mutta kauan he eivät saaneet olla yhdessä. Kaarinan täytyi palata Suomeen, Kustaan Puolaan Ja tämän jälkeen he eivät enää toisiaan nähneet.

Hiljaa ja vaieten Kaarina palasi. Joskin kaipaus pilvenä lepäsi hänen otsallaan, loisti kuitenkin kaikkialle ulottuva rakkaus hänen lempeistä silmistään.

Tämä rakkaus ulottui hänen entisiin vihollisiinsakin, kun he häntä tarvitsivat.

Muistanemme Olavi Stenbockin, joka oli vankilassa kohdellut Eerikkiä sydämettömällä julmuudella ja lopuksi ampunut hänen käsivartensa läpi; monta vuotta senjälkeen asetti Sigismund hänet puolalaispuolueen johtajaksi.

Kaarle herttua törmäsi yhteen hänen kanssaan Liuksialan lähistössä, löi hänen sotajoukkonsa ja otti johtajan vangiksi.

Itse hän oli riehunut kuin villipeto, ja villipedon kohtelukin hänen osalleen tuli.

Hänet sidottiin puuhun ja ammuttiin; sitten kaivettiin kuoppa, johon hänen ruumiinsa heitettiin.

Tästä tiedon saatuaan Kaarina lähetti muutamia palvelijoita, jotka korjasivat ruumiin ja pukivat sen; se haudattiin sitten kunniallisesti vihittyyn maahan.

Viisineljättä vuotta Kaarina eli puolisonsa jälkeen.

Tyttärensä, vävynsä ja tyttärensä lasten ympäröimänä hän eli Liuksialassa hiljaista, vaatimatonta elämäänsä kaikkien kunnioittamana ja rakastamana.

Hän kuoli 1612 ja haudattiin Tottien hautaholviin Turun tuomiokirkkoon.

Tulipalo hävitti vanhan temppelin raunioiksi. Silloin Ruotsi ja Suomi ojensivat toisilleen kätensä yhdessä kohottaakseen hänelle muistomerkin.

Komeassa hautaholvissa nähdään jalovartaloinen kuningatar Kaarina, joka jättää kruununsa ruotsalaiselle hovipojalle seuratakseen itse suomalaista poikaa uuteen kotiinsa.

Aseet ja vaakunakilvet ovat taiteellisesti järjestetyt, ja valo lankee mustalle, kuninkaallisella kruunulla koristetulle marmoriarkulle.

Arkun kylkeen on hakattu nimi Kaarina Maununtytär.

Toinenkin, vielä kallisarvoisempi ja katoomattomampi muistopatsas on pystytetty kuningatar Kaarinalle. Sen hän on itse vaatimattomalla olennollaan ja rakkaudesta rikkaalla sydämellään luonut itselleen Ruotsin ja Suomen historiassa.