SISÄLLYS: (continued 5)

On tavallista, että ihminen mieluimmin kuulee puhuttavan siitä, mitä enimmin pelkää. Sentähden oli Yrjö Pietarinpojallakin niin suuri lumousvoima kuningas Eerikkiin; hän veti hänet pois Kaarinan luota valaakseen myrkkyään hänen korviinsa.

Mitä kaikkea nämä kaksi sipisivät ja supisivatkaan! Kiihotappa houkkion mielikuvitusta, niin voit viedä hänet mihin tahansa, houkutella hänet millaisiin rikoksiin hyvänsä.

Sture-nimi oli se kummitus, jolla häntä aina peloteltiin, ja tähän tulivat lisäksi Stenbockit, Bielket ja Lejonhufvudit, Ruotsin etevimmät suvut, jotka olivat sukulaisuussuhteissa Sturein kanssa; kuinka he halusivatkaan kostaa! He eivät muka koskaan unhottaneet Niilo Sturen häväistystä, ja sentähden täytyi saada heidät pois, pois kaikki toinen toisensa jälkeen; piti vain saada todistuksia heitä vastaan.

Yrjön tarvitsi hankkia paljon sellaisia.

Marraskuun viime päivinä kuningas Eerik palasi Tukholmaan.

Tähän aikaan oli hänen pelkonsa ja epäluulonsa noussut kukkuloilleen.

Hän oli täysin vakuutettu siitä, että ylemmässä aatelistossa oli tehty salaliitto häntä vastaan.

Heillä oli aikomuksena syöstä Vaasan suku valtaistuimelta ja poistaa kruununperimys.

Tämä oli jo tullut piintyneeksi päähänpistoksi hänessä, ja Yrjö Pietarinpoika saattoi hieroa käsiään ja nauraa hänen selkänsä takana. Nyt asiat jo menivät menojaan ilman häntäkin.

Sitten kuningas lisäsi henkivartijoitansa.

Osoittaaksemme, kuinka hän oli pitänyt huolta omasta turvallisuudestaan, mainittakoon seuraava:

Ulkovartijapalvelusta kuninkaan linnassa toimitti erityinen henkivartija-osasto, jonka päällikkö aamuin-illoin järjesti vahtivuorot.

Vartijain velvollisuutena oli pitää vaaria, ettei kukaan asepukuinen mies päässyt sisään.

Heti porttien sisäpuolella seisoivat ovenvartijat pitämässä huolta siitä, ettei kukaan sivullinen päässyt kuninkaan luo.

Arvossa ja järjestyksessä seurasivat senjälkeen kamaripalvelijat, jotka palvelivat majesteettia pukeutumisessa ja riisuutumisessa sekä pitivät huolta hänen vaatteistaan y.m.

Viimeksi tulivat hovipojat, joiden tuli seurata kuningasta, mihin tahansa hän meni, oleskella lähimmissä huoneissa, kantaa sisään ruoka ja palvella pöydässä.

Erityinen virkamies oli pitämässä huolta ruuanlaittamisesta, pöydän kattamisesta ja pöytäliinoista sekä siitä, että kaikki oli oivasti järjestetty, lautaset, veitset, lusikat, maljat ja muut tarpeet.

Toinen virkamies, jota nimitettiin juomanlaskijaksi, piti huolta viineistä ja juotavista, ja hänen valvontansa alaisia olivat kellaripojat, joiden tuli palvella juomanlaskijoina pöydässä.

Arvokkaimpia olivat kamarijunkkarit, luvultaan yhdeksän. Heidän piti aina olla saapuvilla kuninkaan vastaanottohuoneessa; henkensä uhalla he eivät saaneet poistua hänen luotansa, ei sodassa eikä rauhan aikana, ei linnassa eikä matkoilla. Sotakentällä piti heidän aina olla haarniskassa ja täysissä aseissa; mihin tahansa hän menikin, tuli heidän aina kulkea hänen edellään, eivätkä he koskaan saaneet ilmaista sanaakaan siitä, mitä olivat kuulleet hänen huoneessaan.

Tyytymättä vielä tähänkään piti Eerik ympärillään nelikymmenlukuisen vartijajoukon jalosukuisia nuorukaisia, eikä hän sittenkään ollut turvassa.

Yhtä peloissaan hän olisi ollut, vaikka niitä olisi ollut tuhannenkin. Voisihan salama taivaasta iskeä alas ja tappaa hänet.

Nuuskijoita lähetettiin urkkimaan mitä puhuttiin sekä hienommissa piireissä että kapakoissa.

Helmikuun 4 p:nä 1567 tuomitsi kuninkaan lautakunta erään kreivi Svante Sturen palvelijan kuolemaan sentähden, että hänellä oli ollut pyssy kädessään, kun kohtasi kuninkaan kadulla.

Huhuja liikkui jos jonkinlaisia. Kauhu levisi kansan keskuuteen; kuiskailtiin kidutuskuulusteluista ja useista yöllisistä mestauksista.

Vuosi 1567 oli alkanut.

Kuningas Eerik itse sanoo päiväkirjassaan sitä elämänsä onnettomimmaksi vuodeksi.

Kaarle herttua oli nyt kahdeksannellatoista ikävuodellaan, reipas nuorukainen, jolla oli taipumusta olla oma herransa.

Täydellä oikeudella hän pyysi saada vastaanottaa herttuakuntansa.

Kuningas vastaili kierrellen ja ehdotteli, että hän suostuisi ottamaan jonkun toisen maakunnan; mutta kun nuori ruhtinas ei ollut tyytyväinen siihen, vaan vetosi perintösopimukseen ja heidän isänsä testamenttiin, sanoi kuningas tahtovansa järjestää kaikki parhaan mukaan, kun vain saisi vähän miettimisaikaa.

Herttua vaikeni ja poistui tyytymättömänä, mutta vakaasti päättäen viimeiseen asti vaatia oikeuksiansa.

Juuri siinä tahtoi Eerik vastustaa häntä, mutta kaikella on aikansa, ja nyt oli ennen kaikkea käytävä käsiksi kapinoitsijoihin.

Yrjö Pietarinpoika sanoi, että hänellä oli täydelliset todistukset, ja sentähden oli ensi isku nyt lyötävä.

Annettiin käsky kokoontua valtiopäiville Tukholmaan toukokuun 1 päiväksi, ja juuri ne aateliset, joita aiottiin syyttää, saivat kuninkaalta armollisen kutsun saapua hänen luokseen Svartsjöhön.

15.

KUN HULLUT RAIVOAVAT VAPAASTI.

Suuri oli hämmästys Hörningsholmassa.

"Mikä liekään tarkoitus, kun meidät kutsutaan?" kyseli Märta rouva ihmetellen.

"Minusta se tuntuu kummalliselta", vastasi Svante herra.

"Ei hän puhunut kertaakaan kanssani, kun helmikuussa olin linnassa Sivard Krusen häissä", arveli Eerik herra.

"Sinä kerroit jostakin kirjeestä", tutki isä.

"Neiti Margareeta Niilontyttärelle", vastasi poika nauraen; "meitä oli monta, jotka kirjoitimme sen alle."

"Mitä se sisälsi?"

"Neiti kantoi lippua ympäri huonetta ja kysyi, kuinka moni tahtoisi asettua hänen komentonsa alaiseksi, ja seuraavana päivänä kirjoitimme hänelle sanoen, että kaikki mielellämme tahdomme taistella rakkaan vänrikin komennossa."

"Siinä en voi huomata mitään pahaa."

"Niiloa odotetaan kotiin; eikö voine olettaa, että kuningas ensiksi pyrkii sovintoon hänen omaistensa kanssa."

"Luulenpa melkein niin olevan", arveli kreivi Svante, ja hänen katseensa kirkastui.

"Se todistaa, että tunnet häntä hyvin vähän", vastasi Märta rouva; "hänellä on jotakin pahaa mielessä, vaikka en tiedä minkätähden."

"Ehkäpä olemme hänen tiellänsä", sanoi vanhus lempeästi.

"Me olemme sietäneet ja kärsineet liian kauan", vastasi Märta rouva kiihkeästi.

"Ehkäpä hän pelkää kostoa", tuumaili Eerik. "Silloin hän on oikeassa, eihän tuommoinen elämä sovi vapaasukuiselle."

"Me olemme vannoneet kuningas Eerikille uskollisuutta ja kuuliaisuutta ja valamme tahdomme pitää pyhänä, tapahtukoon mitä tahansa", sanoi isä.

"Oletteko päättäneet lähteä sinne?" kysyi Märta rouva kiihkeästi.

"Meidän täytyy", vastasi hänen herransa, mutta pöydällä lepäävä käsi vapisi.

"Ei kellään ole vähemmän pelättävää kuin minulla", huomautti Eerik, "ja siksi ehdotan, että minä menen edeltäpäin tiedustelemaan, jos varovaisuus niin vaatii. Herra isäni voi sitten lähteä tai olla lähtemättä, miten parhaaksi näkee."

Ainoa, joka ehdottomasti hyväksyi tämän ehdotuksen, oli Märta rouva.

"Jos molemmat hyppäävät sudenkuoppaan", arveli hän, "ei toinen voi auttaa toista."

Oli miten olikaan, mutta sitten päätettiin, että Eerik herran tuli seuraavana päivänä lähteä matkaan Svartsjöhön. Suuri oli kuitenkin hämmästys, kun hänen lähtiessään myöskin Märta rouva esiintyi täydessä matkapuvussa.

"Minä teen ostoksia", sanoi hän, "ja se voi hyvin käydä laatuun samalla."

Mutta kun he tulivat lähemmä Svartsjötä, sanoi hän: "Minulla on hieman sanomista kuninkaalle." Ja niin hän seurasi perille asti.

Eerik herralla olisi kyllä ollut halua kieltää häntä siitä, mutta se ei ollut tapana siihen aikaan.

Heidän tullessaan perille otti prokuraattori heidät vastaan.

Hän sanoi Märta rouvalle, tehden monta syvää kumarrusta, että rouvia varten oli varattu huoneita suuressa talonpoikaistalossa aivan lähellä. Linna muka tuli aivan täyteen niistä monista herroista, jotka olivat kutsutut ottamaan osaa neuvotteluihin.

Eerik herralle sanoi hän heti tahtovansa näyttää häntä varten varatun huoneen.

Harmista kiehuen Märta rouva mukautui tähän. Mutta kun hän saapui kamariin, joka oli määrätty muka hänen asunnokseen, tuntui se hänestä paremmin sopivan palvelijalle kuin maan mahtavimmalle aatelisrouvalle; hän aikoi kohta lähteä sieltä ulos, mutta ovi oli suljettu. Hän ymmärsi heti olevansa vankina.

Toinnuttuaan ensi hämmästyksestä istui hän miettimään mitä olisi tehtävä.

Ennen kaikkea tulisi hänen varoittaa herraansa. Mutta miten?

Mukanaan olevassa vaatevarastossa oli hänellä kova kaulus; hän otti neulan vyöstään ja pisteli siihen: "Vangitut! Pakene heti!" Nyt oli vain saatava tämä hänelle. Kun talonpoikaiseukko tuli sisään, ei Märta rouva ollut tietävinäänkään, että oli vankina.

"Herrani tulee pian tänne", sanoi hän, "mutta häneltä puuttuu kaulus. Voitteko hankkia luotettavan henkilön, joka veisi tämän hänelle Söderteljeen; vaivain palkaksi antaisin viejälle nämä kultaiset kaulaketjut?"

Eukon silmät suurenivat. "Minä voin mennä itsekin", sanoi hän ojentaen kätensä ketjut saadakseen.

Märta rouva otti ne kaulastaan ja katkaisi ne. "Toisen puolen saatte nyt, toisen kun palaatte", sanoi hän. "Hän saa antaa jotakin merkiksi, että kaulus on tullut perille. Siitä saatte huomauttaa häntä." Eukko lähti heti matkaan.

Kun hän oli poissa, näki Märta rouva ikkunastaan, että herrat Abraham Stenbock, Sten Banér, Iivar Iivarinpoika ja Sten Lejonhufvud saapuivat melkein yhtaikaa. Hän oli liian kaukana voidakseen huutamalla varoittaa heitä; hänen oma vankeutensa olisi vain käynyt sietämättömämmäksi, jos hänen huutonsa olisi huomattu.

Myöhään illalla eukko palasi. Hän oli aivan oikein tavannut kreivin, joka oli näyttänyt hyvin huolestuneelta. Eukko otti esiin pienen, hyvin kapean sormuksen, jota Svante Sture aina oli pitänyt oikeassa pikkusormessaan. Märta rouva oli monta kertaa pyytänyt sitä, mutta saanut aina vastaukseksi: "Kuolemani jälkeen!" Ja nyt hän lähetti sen hänelle. Märta rouva purskahti itkuun ja pisti sormuksen sormeensa annettuaan ketjut eukolle.

"Jumalan kiitos, hän on pelastunut", ajatteli Märta rouva, "ja hän voi varoittaa Niiloa. Mutta Eerik, rakas Eerikkini, miten saada hänet vapaaksi?"

Kreivi Svante Sture oli saanut kauluksen ja lukenut kirjoituksen siitä. Hän tuli hyvin surulliseksi, mutta hän ei aikonutkaan piilottautua. Ehkäpä kuningas Eerik tyytyisi hänen henkeensä ja säästäisi hänen poikansa.

Kuolema ei näyttänyt hänestä ensinkään kauhistavalta; hän tahtoi vain valmistautua siihen. Ja niin hän kutsutti Söderteljessä luokseen papin, nautti pyhää ehtoollista ja matkusti heti sen jälkeen Svartsjöhön.

Hänen poikansa ja ystävänsä olivat jo kukin erikseen telkien takana. Sama kohtalo tuli nyt myöskin jalon Sture-suvun päämiehen osaksi.

Kuninkaan lautakunta oli kokoontunut Svartsjöhön. Ne todistajat, joita aiottiin kuulustella, olivat: Peter Sastorp, saksalainen kaupustelija, kuninkaan urkuri Aleksanteri, eräs Paulus-niminen seppä, Hannu Wolf ja Kristofer, edellinen Abraham Stenbockin, jälkimäinen Iivari Iivarinpojan palveluksessa.

Peter Sastorp kertoi, että eräs mies nimeltä Josua Genevitz oli Saksassa kertonut hänelle Niilo Sturen luona vietetyistä jäähyväiskesteistä, kun tämä vastatuulen tähden viipyi Valdemarinsaaren edustalla.

Kaarle herttua oli myöskin ollut saapuvilla, ja Josua oli väittänyt silloin sovituksi siitä, että kuningas olisi toimitettava pois valtaistuimelta ja hengiltä.

Kuninkaan urkuri todisti kuulleensa samaa ollessaan siihen aikaan Ryvoldin kaupungissa Saksassa.

Seppä vannoi ja vakuutti, että kun Niilo Sture ja Josua Genevitz olivat tulleet Stralsundiin, niin he oitis olivat ruvenneet punomaan juonia kuningas Eerikkiä, vieläpä koko Ruotsin valtakuntaa vastaan. Se oli koko Saksassa tunnettu asia, sanoi hän.

Hannu Wolf oli kuullut, että eräänä päivänä, kun monta herraa istui pöydässä Svante kreivin luona, oli käsketty ulos kaikki palvelijat paitsi vanhinta Hannu Elertiä. Hetkistä myöhemmin oli tämäkin tullut ja sanonut: "Nyt on päätetty kostaa hyvän Niilo herran Tukholmassa kärsimä häväistys."

Saksin herttua Maunu näytti ehkä vähän nololta esiintyessään todistajana muiden muassa; hän todisti kuulleensa herrojen Sten Lejonhufvudin ja Iivar Iivarinpojan lausuvan mieliharminsa Niilo Sturen kärsimästä häväistyksestä, sekä että kumpaisenkin puheista oli käynyt selville, että sitä ei jätettäisi kostamatta.

Sellaisia olivat todistukset oikeudenkäynnissä Ruotsin etevimpiä miehiä vastaan.

Maunu herttua oli ainoa, joka saattoi tuoda esiin mitä oli itse kuullut.

Tuomarit katselivat toisiaan. Sellaisten syiden nojalla ei voinut tuomita ketään hengiltä ja kunniattomaksi. Uusia todistuksia täytyi hankkia.

Yksi semmoinen sepitettiinkin kohta. Yrjö Pietarinpoika levitti herra Abraham Stenbockin eteen Josua Genevitzille kirjoitetun kirjeen, jossa pyydettiin Josuaa kiirehtimään sotaväen värväämistä sekä luvattiin rahoja, ja jossa oli lisäys: "Kun kahleet ja haarniskat ovat valmiit, on pian myöskin kunnossa mitä asiaan meidän puoleltamme kuuluu; enempää ei voi uskoa paperille."

Tämä tapahtui heti, kun herra Abraham oli saapunut Svartsjöhön. Hän ei joutunut oitis vankeuteen niinkuin muut, vaan hänet vietiin ensin kuninkaan luo, jossa häntä kestitettiin runsaasti, ja sitten komeaan makuusuojaan.

Sinne tuli nyt prokuraattori, joka houkutteli häntä vielä tyhjentämään muutaman pikarin ja näytti hänelle sitten äskenmainitun kirjeen pyytäen häntä kirjoittamaan nimensä sen alle.

Siitä Abraham luonnollisesti kieltäytyi. Silloin sanoi Yrjö, että kuningas olisi siitä hänelle hyvin kiitollinen.

Nuori ylimys oli kyllä juonut hyvin paljon, mutta hänellä oli kuitenkin kyllin harkintakykyä moisia houkutuksia vastustaakseen. Silloin Yrjö muutti menettelytapaa uhaten kidutuksilla, ellei hän tekisi sitä.

"Hankkikaa minulle ensin kahden todistajan vahvistama todistus, että allekirjoittaminen on tapahtunut kuninkaan käskystä teidän kauttanne", huudahti puolijuopunut ylimys säikähtyneenä.

"Sen teen", vastasi prokuraattori ja kiiruhti huoneesta.

Hän palasi uskomattoman pian; todistus oli semmoinen, kuin oli pyydettykin, ja herra Abrahamin täytyi täyttää lupauksensa.

Mutta hän ei ollut ottanut huomioonsa, että kirje oli päivätty tammikuussa.

Seuraavana aamuna vietiin herra Abraham Stenbock lautakunnan eteen. Kirje näytettiin ja sanottiin, että haarniskat merkitsivät sotilaita ja kahleet aseita, joita hän muka oli pyytänyt lähettämään Saksasta.

Syytetty joutui niin hämmennyksiin ja suunniltaan, että unohti todistuksenkin eikä voinut antaa järkevää vastausta. Sen nojalla hänet pantiin heti vankeuteen.

Vanha Svante kreivi kutsuttiin kahdesti lautakunnan eteen, mutta hänestä ei voitu todistaa ainoatakaan epäilyttävää toimenpidettä.

Jälkimäisellä kerralla, toukokuun 14 p:nä, oli kuningas itse saapuvilla.

Hänen omien päiväkirja-muistiinpanojensa mukaan olisivat tuomarit helposti voineet tuomita vanhan herran, mutta Eerik käski itse ottaa asian perinpohjaisemmin tutkittavaksi.

Svante herra kiitti tästä armonosoituksesta ja pyysi saada puhutella kuningasta; hänellä oli jotakin erittäin tärkeätä ilmoitettavana kuninkaalle.

"Älkää uskoko tuota kettua", kuiskasi Yrjö Pietarinpoika, "hänellä on jotakin pahaa mielessä."

Ja pyyntö hyljättiin.

Kuningas palasi Tukholmaan ja julistutti kaduilla ja toreilla, että oli päästy kavalan salaliiton jäljille ja että sentähden valtiopäivät lykättiin tuonnemmaksi.

Säädyt kutsuttiin Upsalaan toukokuun 18 päiväksi.

Mutta useatkin korkeasukuiset herrat olivat saaneet varoituksia eivätkä saapuneet.

Kaikki vangit, Märta rouva muiden muassa, vietiin yksi kerrallaan ja tarkoin vartioituina erityisissä veneissä Upsalaan.

Kuningas, joka kaikesta päättäen oli tuskan painostamana, oli antanut käskyn kohdella vankeja hyvin. Mutta Yrjö Pietarinpoika, jota heidän masentamisensa kutkutti, piti huolta siitä, että Märta rouva sai matkalla kärsiä solvauksia ja loukkauksia vartijainsa puolelta; ja Svante herra sai Upsalassa huoneen, joka oli niin täynnä törkyä ja likaa, että hänen palvelijansa täytyi kuusenoksalla lakaista puhtaaksi loukko, jossa hänen herransa piti levähtämän.

Sattumalta sai Eerik kuulla tästä, ja hän käski heti antaa kreiville paremman huoneen.

Herrat olivat kaikki vankina linnassa, Märta rouva talossaan kaupungissa.

Ensi avoveden aikana palasi Niilo Sture Lothringista.

Vähää ennen oli hän saanut kuninkaalta kirjeen, jossa tämä vakuutti hänelle suosiotansa.

Itse toi hän suopean vastauksen, vieläpä sormuksenkin prinsessa Renatalta, joten hänellä oli kyllin syytä toivoa ystävällistä vastaanottoa.

Matkalla Upsalaan hän sai tiedon omaistensa vangitsemisesta.

Mitä nyt oli tekeillä? Hän tunsi Eerikin luulevaisuuden ja päätti mennä asumaan arkkipiispan eikä äitinsä luo.

Arkkipiispa otti hänet avosylin vastaan.

"Teitte oikein, herra Niilo, tullessanne tänne", sanoi hän.

"Täältä kuuluu pahoja huhuja."

"Todellisuutta pahempia ne eivät voi olla."

"Tuon katalan Yrjö Pietarinpojan toimia; hän on vannonut polkevansa aateliston jalkoihinsa."

"Onneton kuninkaamme on välikappaleena hänen kädessään."

"Minun täytyy kuitenkin astua heidän silmäinsä eteen."

"Ette saa mennä yksin."

"Ei kenelläkään liene halua seurata minua."

"Minä teen sen; mutta ennen sitä täytyy teidän syödä jotakin. Onko joku sairaus noin muuttanut teidät?"

"On, sekä ruumiillinen että henkinen."

"Kumpaiseenkin on olemassa lääke."

"Ehkä edelliseen, mutta ei jälkimäiseen."

"Olettehan toki kristitty?"

"Minä tiedän, että kuolema lopettaa maalliset kärsimiset; mutta jos olen syössyt jonkun ihmisen perikatoon, niin tieto siitä seuraa minua."

"En luule teidän koskaan tehneen semmoista."

"Olen sen tehnyt mitä puhtaimmassa tarkoituksessa ja kirveltävin sydämin; luulin velvollisuuteni vaativan sitä."

"Enempää ei Jumala meiltä vaadi."

"Mutta siitä puuttui rakkautta. Oma kunniani olisi minun pitänyt uhrata pelastaakseni hänen maineensa."

Nyt selvisi asia Laurentiukselle.

"Ettekö tiedä", sanoi hän, "että jokainen ihminen on vastuunalainen teoistaan. Meillä ei ole mitään oikeutta syytää vikaa muiden niskoille."

"Aivan totta, mutta ajatelkaa, että se ihminen, jota olette rakastanut enimmän maailmassa, olisi onneton, menehtynyt, sentähden että te olette hyljännyt hänet; ajatelkaa saaneenne kirjeitä, joissa jälleennäkemisen sulotoiveet ja katkerimmat epätoivon tuskat vaihtelevat ja vuorottelevat."

"Semmoiset eivät todista mitään rakkautta", väitti Laurentius. "Ei ole tapana kiusata sitä, jota rakastaa. Ja jos kirjeet ovat naidun naisen kirjoittamat, leimaavat ne hänet avionrikkojaksi."

Niilo herra vavahti. "Sitä en ole koskaan ajatellut", sanoi hän, mutta lisäsi nopeasti: "Kaikessa tapauksessa tahdon säilyttää luottamukseni häneen."

Keskustelu kääntyi senjälkeen kuninkaaseen ja hänen ympäristöönsä. "Minun talossani saa puhua vapaasti", sanoi piispa, "mutta kaikkialla muuten vaanii vakoilijoita."

"Katsokaa", jatkoi hän osoittaen ulos, "tuo mies tuolla on nimeltään Pietari Kaarlenpoika; hän oli halpa-arvoinen koulunopettaja Kalmarissa prinssi Eerikin sinne tullessa, mutta hän osasi niin hyvin sukeltautua ruhtinaan ja hänen suosikkinsa suosioon, että hänellä nyt on viisi kirkkoherrakuntaa, jonka lisäksi hän on saanut jonkinlaisen kuvernöörin viran koko Smålannissa. Minun luullakseni ei ennusta mitään hyvää, että hän nyt on tullut tänne ja aivan esteettömästi puuhailee kuninkaan luona."

"Minä toivon", sanoi Niilo, "että Lothringista tuomani tiedot antavat kuninkaan ajatuksille toisen suunnan. Prinsessa Renata on todellakin morsian, jota kannattaa tavoitella."

Kun he vähän myöhemmin istuutuivat pöytään, huomautti Niilo herra, että perhe oli huomattavasti vähälukuisempi kuin hänen edellisellä kerralla vieraillessaan piispan luona.

Huoneeseen tuli haudanhiljaisuus, ja hän hämmästyi nähdessään vain kalpeita kasvoja ja kyyneltyneitä, maahan luotuja katseita.

"Herra antoi, Herra otti", sanoi Laurentius, "kiitetty olkoon Herran nimi!"

"Teillä oli neljä poikaa."

"He kuolivat kaikki… ruttoon!"

Keskustelu ei tämän jälkeen enää ottanut oikein päästäkseen vauhtiinsa; mutta Niilo sanoi sitten piispalle:

"Toivoisin, että hän olisi mennyt edelläni."

"Kukin sortuu tai seisoo omana herranaan", vastasi piispa.

Oli sovittu siitä, että herrat vasta myöhemmin illalla menisivät kuninkaan luo, silloin arveltiin hänen olevan paraimmalla tuulellaan.

"Te tulette kyllä takaisin niin pian kuin voitte", sanoi Elisabet rouva vapisevalla äänellä.

"Luota siihen."

He menivät

Mutta vaikka olikin täysi päivä — kello ei ollut vielä kuin kuusi — olivat linnan portit suljetut. Kuningas ei ottanut ketään vastaan.

He palasivat piispan asuntoon.

Kun he juuri olivat astumaisillaan portista sisään, tuli huovi sanoen Niilo herralle, että eräs hänen äitinsä lähettämä henkilö pyysi saada puhua jonkun sanan hänen kanssaan.

Niilo pyysi piispaa menemään edellä; hän lupasi tulla heti jäljessä.

Muutaman silmänräpäyksen perästä kuului aseitten kalsketta, ja piispa näki ikkunastaan, miten vahtisoturit Pietari Kaarlenpojan johdolla laahasivat pois Niilo Sturea.

Mitä oli tehtävä?

Yrjö Pietarinpoika oli kaikkivaltias.

Seuraavana päivänä Laurentius pyrki useita kertoja kuninkaan luo, mutta häntä ei otettu vastaan.

Kuningas Eerik oli näinä päivinä hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Matkalla Flötsundin ja Upsalan välillä oli ainoastaan joitakuita harvoja ollut häntä vastassa, ja jokaisen katseessa hän oli huomannut pelkoa ja kauhua.

Toukokuun 18:s, jolloin säätyjen piti kutsumuksen mukaan kokoontuman, oli helluntaipäivä, ja seuraavana päivänä piti kuninkaan avata valtiopäivät.

Yrjö Pietarinpoika toimiskeli kaikkialla, ajatteli kaikkea; hänen toimestaan oli kielletty, ettei Kaarina saanut tulla mukaan, eipä edes jälkeenpäinkään. Hän oli siis kaikkivaltias, ja hänen oma olemassaolonsa riippui ennen kaikkea siitä, että hän nyt saisi muserretuksi aateliston vallan.

Helluntaipäivän iltana hänen onnistui vastoin Eerikin tapoja houkutella tämä juomaan itsensä humalaan.

Seuraavana päivänä kuningas heräsi kohmeloisena ja alakuloisena. Valtiopäiväin avajaisiin kirjoittamaansa puhetta hän ei löytänyt; ei kukaan tiennyt mihin se oli joutunut. Silloin hän kahmasi käteensä sen kirjeen, jonka Abraham Stenbock oli ollut pakotettu allekirjoittamaan, ja lisäksi erään toisen, Eerik Sturen kirjoittaman kirjeen, joka pistettiin hänen käteensä; ja näin hän valmistamattomana meni valtakunnankokoukseen.

Siellä hän kohtasi vain vakavia, ankaria silmäyksiä. Hänestä tuntui, kuin kaikki ajattelisivat asettua tuomitsemaan häntä.

Mutta sitä hän ei tullut sallimaan.

Hän alotti katkonaisen puheensa, jossa hän enimmäkseen käsitteli Niilo Sturen valtiokavallusta ja lisäksi kaikkien niiden, jotka olivat osallisia hänen rikoksissaan.

Lopuksi hän luki Abraham Stenbockin kirjeen ja senjälkeen sen kirjeen, jonka Eerik Sture oli kirjoittanut neidille Sivard Krusen häissä.

Miten tämä oli tullut kuninkaan tai Yrjö Pietarinpojan käsiin, ei tiedetä, mutta nyt sitä käytettiin salajuonien ja valtiorikosten todistukseksi.

Mutta puhetta ei otettu vastaan ollenkaan siten, kuin Eerik ja hänen suosikkinsa olivat odottaneet.

Salissa nousi vahva hälinä etenkin sillä puolen, missä papit seisoivat.

Hälinä muuttui huudoksi, joka kiihtyi ja levisi suurimpaan osaan kokoukseen saapuneita.

Kuului uhkauksia; huudettiin vainoomisista. Herrat eivät olleet tehneet mitään pahaa.

Eerikin äsken kalpeat kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi, ja hänen silmänsä salamoivat.

Tahtoiko joku väittää, ettei Niilo Sture ollut kavaltaja? Eikö ollut kaikille tunnettua, että juuri hänen tähtensä kärsittiin tappio Svarterån luona? Ja eikö Boije ollut sanonut, että Niilo Sture Bohusin piirityksessä koko ajan oli käyttäytynyt aivan kuin tahallaan olisi koettanut estää Ruotsin aseiden menestystä?

"Minkätähden pannaan syy Niilo Sturen niskoille? Jaakko Hästeskohan oli päällikkönä Svarterån luona", kaikui voimakas ääni salista.

"Hän on kavaltaja!" huudahti Eerik. "Todistakaa se! Missä ovat todistukset?" kuului pappien puolelta.

"Ketkä ovat hänen syyttäjänsä?"

"Yrjö Pietarinpoika, hän yksin!"

"Eikö muita neuvonantajia ole?"

"Paremmin olivat asiat Sturein hallitessa!"

"Nyt menee kaikki hullusti!"

"Koko maa on köyhdytetty!"

"Ja hävitetty!"

"Voi meitä kaikkia!"

Tällaisia huutoja kuului milloin äänekkäämmin, milloin heikommin; mutta ne saapuivat melkein kaikki kuninkaan korviin, ja hän vapisi raivosta ja pelosta.

Kokouksen jäsenet eivät enää kuunnelleet häntä; hän oli nyt joutunut heidän tutkittavakseen.

Hänessä kuohui. Oi, jospa hän voisi yhdellä iskulla tuhota heidät jok'ainoan!

Hän laski kiireesti kokouksen hajalle ja riensi nopeasti pois.

* * * * *

Me emme voi kuvailla mielessämme, että Märta rouva olisi tyynesti kestänyt kaiken tämän.

Vangittu naarasleijona, jonka penikat on ryöstetty, raivoaa hurjana; mutta kun se on raadellut itsensä voimatta vapautua kahleistaan, vaipuu se tylsään epätoivoon alistuen julmien vartijainsa alaiseksi.

Ihminen ei tee niin, ei varsinkaan nainen, äiti. Hetkiseksi hän ehkä lannistuu, mutta pelastuksen toivo ei jätä häntä koskaan; niin kauan kuin elämää on, on myös toivoa.

Nyt oli vain kysymys siitä, kenen eteen polvistuisi, ketä rukoilisi, keltä polvillaan kerjäten pyytäisi apua.

Leskikuningatar, hänen oman sisarensa tytär, niin, jospa hän vain voisi jotakin, kyllä hän auttaisi.

Antamalla palkkioksi kallisarvoisen sormuksen sai hän toimitetuksi kirjeen hänelle.

"Minä olen turhaan maannut hänen ovellaan ja pyytänyt päästä sisälle… Ainoa, joka jotakin voi, on Kaarina Maununtytär", kuului vastaus.

Jalkavaimo! Hänkö, jolle hän monta vuotta sitten oli antanut korvapuustin… pitäisikö hänen nyt nöyrtyä tämän halpasukuisen, halveksittavan naikkosen edessä?

Sellaisia aatoksia risteili hänen sielussaan, mutta kohta tuli taas toisia ääniä kuuluviin.

Kaarina oli itsekin äiti; eiköhän kaksi äidinsydäntä ymmärtäisi toisiaan?

Joskin hän oli kerran kärsinyt loukkauksen, jättäisiköhän hän sentähden ojentamatta kätensä hukkuvalle avuksi?

Ja Märta rouva kirjoitti, kirjoitti nöyränä, masentuneena, pyytäen anteeksi mitä oli rikkonut ja — niin totta kuin hän itse tahtoi tulla autetuksi — puolisonsa ja lastensa pelastusta.

Useita päiviä kului; ei mitään vastausta tullut.

"Ehkäpä kirje ei ole tullutkaan hänen käsiinsä", ajatteli Märta rouva ja kirjoitti vielä kerran, mutta sydämellisemmin, vielä rukoilevampana; hän pyysi Kristuksen laupeuden tähden, rukoili hänen ikuisen autuutensa nimessä.

* * * * *

Kun Kaarina oli pitemmän ajan ollut sairasvuoteessa, oli hän tähän aikaan voinut vaikuttaa kuninkaaseen hyvin vähän. Hän ei tiennyt mitä ulkona maailmassa tapahtui; kun kuningas ei valitellut, luuli hän kaiken olevan hyvin, ja kun tämä sanoi aikovansa matkustaa Upsalaan, mutta ei luvannut ottaa häntä mukaan, oli hän siihen tyytyväinen. Mutta sitten saapui Märta rouvan ensi kirje. Hän hämmästyi kovasti. Tuo armollinen rouva oli kirjoittanut hänelle… mutta mitä tämä kaikki merkitsi? Saattoiko Kaarina olla hänelle miksikään hyödyksi?

Silloin vasta "tohtori" kertoi hänelle yleensä odotettavan, että maan paraat miehet, kreivi Svante Sture ja hänen poikansa, tuomittaisiin kuolemaan.

Kaarina ei uskonut korviaan. "Mikä on tähän syynä?" uteli hän. "Onko se taaskin Yrjö Pietarinpoika?"

"Epäilemättä; hän on kuninkaan paha henki."

"Enkä minä ole siellä", huudahti hän nousten sängyssään. "Nyt minun täytyy lähteä sinne!"

"Onko sinulla voimia siihen?"

"Niitä tulee kyllä, mutta minulla ei ole kuninkaan lupaa."

"Hän tulee iloiseksi nähdessään sinut."

"Niin luulen minäkin, ja sentähden lähdemme molemmat heti."

Se tapahtuikin seuraavana päivänä. Hän sattui tulemaan perille juuri, kun kuningas palasi valtiopäiväin avajaisista.

Ilonvivahdus leimahti Eerikin kasvoilla hänen nähdessään Kaarinan, mutta se katosi yhtä nopeasti, ja hän kysyi ankarasti, miksi hän oli tullut.

"Käännynkö heti takaisin?" kysyi Kaarina nöyrästi niinkuin tavallisesti.

"No, älähän sentään!" Ja hän vei hänet linnan sisäsuojiin, missä puhkesi ankariin sanoihin ja moitteisiin säätyjä, mutta etenkin Stureja vastaan.

Kaarina kuunteli häntä kärsivällisesti lisäten lempeän, sovittavan sanan mihin voi ja koettaen ennen kaikkea tyynnyttää kuningasta.

Saatuaan hänet sitten istumaan viereensä hyväili hän hänen partaansa ja poskiansa sekä puhui pikku Sigridistä, joka viime viikkoina oli paljon vaurastunut.

Kuningas kuunteli häntä viehättyneenä ja osaaottavasti, aivan kuin olisi Kaarina valmistanut hänelle tilaisuuden luoda silmäyksen Jumalan valtakuntaan. Pahat ajatukset hiipivät takaisin synkkiin piilopaikkoihinsa, ja kuningas Eerik nojasi päätänsä armaaseen naiseen kauan hiljaa itkien.

Sitten Kaarina kertoi Märta rouvan kirjeistä. Taas oli kuningas vähällä joutua kuohuksiin, mutta sanat tulivat Kaarinan huulilta niin viehkeästi, kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään, tuntui siltä, kuin hän olisi huokaillut omia kärsimyksiään, ja sentähden se pystyi Eerikkiin. Hänenkin omatuntonsa heräsi alttiiksi sovintoon, ja hän sanoi:

"Kirjoita heti Märta rouvalle; hän saa vapautensa, mutta hänen täytyy jäädä tänne Upsalaan."

Kaarina Maununtytär ei osannut tehdä ainoatakaan kaunista kirjainta, mutta Märta rouva ei milloinkaan ollut saanut rakkaampaa kirjettä, sillä alinna, puoleksi kyynelten himmentämänä, oli siinä: "Kaikki tulee hyväksi taas!"

Hän saattoi sanoa näin, sillä kuningas oli luvannut itse kirjoittaa kreivi Svantelle.

"Onhan hän täällä linnassa."

"Niin on, mutta minä kirjoitan ensin; yhdessä saamme sitten tuumiskella, kuka on saanut tämän aikaan."

Hän oli kuitenkin utelias tietämään, miten Niilo Sturen toimet olivat onnistuneet; mutta hän ei tahtonut puhua hänen itsensä kanssa. Hän lähetti kutsumaan hänen ylhäisimpiä seuralaisiaan.

Nämä kertoivat suosiollisesta vastaanotosta Lothringissa, prinsessan suloudesta ja miten hän oli taipuvainen kuningas Eerikin puolisoksi.

Kuningas oli tähän hyvin tyytyväinen ja sanoi tahtovansa kuulla lisää seuraavana päivänä; nyt hänellä ei ollut enempää aikaa.

Senjälkeen hän istuutui heti kirjoittamaan Svante herralle.

Kirjeen sisältönä oli, että vaikka ilkeät ihmiset olivatkin hänelle panetelleet ja saattaneet pahaan huutoon jalon Sture-nimen, ei kuitenkaan kreivi Svante eikä kukaan hänen pojistaankaan saanut kärsiä mitään kunnian eikä hengen puolesta.

Tämä kirjoitettiin toukokuun 22 p:nä.

Märta rouva riemuitsi. Hän sai heti vapautensa sekä kirjeen "kaikkein rakkaimmalta Kaarinaltaan" ja sen hän lähetti heti herralleen, jotta tämä huomaisi vaaran ohimenneeksi.

Syytettyjen rouvat olivat kiiruhtaneet Upsalaan heti, kun olivat saaneet tiedon vangitsemisesta. Heitä ei laskettu miestensä luo, mutta he lahjoivat vahdit, jotta nämä veisivät herroille ne ruuat, joita he itse kantoivat sinne.

Kaikki pöyhkeys oli heistä hävinnyt. He eivät edes väistäneet niitä iskuja, joita saivat pyssynperistä; kärsivällisesti he sietivät kovia pilkkapuheita sekä olivat nöyriä ja kiitollisia, jos rahat ja lahjat voivat aukaista vankilan portit edes niin paljon, että heidän tuomansa ruoka pääsi sisään.

Vaikkapa he vielä olisivat tienneet, että vartijasoturit pitivät hyvänään suurimman osan siitä, olisivat he kuitenkin olleet iloisia, kun vain pienikin hiukkanen saapui heidän herroilleen.

Semmoista on rakkaus.

Näihin yhtyi nyt myöskin Märta rouva; ja hän toi tullessaan hyviä uutisia.

Kuningas ei enää tahtonut olla tekemisissä säätyjen kanssa; Yrjö Pietarinpoika ja Dionysius Beureus saivat sopia asiat niiden kanssa, miten paraiten taisivat.

Sydän täynnä raivoa huomasi Yrjö, että Kaarina oli tempaamaisillaan voiton hänen kädestään.

Sovinto Sturein kanssa toisi mukanaan hänen perikatonsa. Se ei voinut, se ei saanut tapahtua.

Hän ryhtyi pitkään neuvotteluun papillisen ystävänsä Pietari Kaarlenpojan kanssa.

Seuraavana päivänä tuli kuninkaan luo eräs niistä, jotka olivat olleet mukana lothringilaisessa lähetystössä.

Tämä kertoi, että paluumatkaa oli tehty Stralsundin kautta, jossa sotivain valtain — paitsi Ruotsin — lähettiläät sattuivat olemaan koolla keisarin välityksellä keskustellakseen rauhanteosta pohjoisten valtain kesken.

Eerikin epäluulot leimahtivat taas ilmituleen. Aivan varmaan oli Niilo herra ollut mukana kuninkaan tietämättä ja salaisissa tarkoituksissa.

Sillä välin teki Yrjö Pietarinpoika kaikki voitavansa saadakseen lahjotuksi sekä säädyt kokonaisuudessaan että niiden yksityiset jäsenet.

Hän sanoi tietävänsä, että oli tekeillä salajuonia. Kirjeet, joita heille oli lähetetty, olivat muka selvänä osoituksena salaliittolaisten sotahankkeista; nyt oli kysymyksessä estää sisällinen sota syttymästä.

Ettei aateli ollut tyytyväinen nykyisiin olosuhteisiin, oli hyvin luultavaa. Olipa siis hyvin otaksuttavaa, että syytöksissä oli perää.

Mutta pelkkien luulojen nojalla ei mikään tuomio ole täysin oikeudenmukainen, eivätkä mitkään asiakirjat ole jättäneet meille selvitystä siitä, mitä keinoja Yrjö Pietarinpoika käytti lahjoakseen maan uskottuja miehiä.

Kaikkina aikoina ovat ehkä kunnia ja omatunto olleet vähäarvoisia, kun politiikka on kysymyksessä, ja ostamaan puolelleen suurimman osan koko valtiopäivämiehistöä tarvitaan toisinaan ainoastaan joku Yrjö Pietarinpoika, jota ominaisuuksiensa tähden selän takana halveksitaan, mutta jonka yhteiskunnallinen asema on semmoinen, että häneltä voi toivoa itselleen vastaavia palveluksia.

Sitäpaitsi oli kuningas sairaana. Yrjö tiesi, että hänellä oli oikeus puolellaan, myöskin siihen olisi kiinnitettävä huomiota.

Ollakseen kuningas Eerikille mieliksi tuomitsivatkin siis säädyt 1567 syytetyt yleensä kunniapattoisiksi kavaltajiksi.

Tämä ei kyllä estänyt heitä kaksi vuotta myöhemmin, 1569, kun Eerik oli syösty valtaistuimelta, kumoamasta tuomiota tehdäkseen Juhanalle mieliksi.

He puolustelivat silloin tekoaan sillä, että olivat olleet pakotetut kirjoittamaan tuomion alle, saamatta edes itse lukea tai kuulla luettavan sitä.

Millainen herra, sellainen palvelija. Arkkipiispa Laurentius Pietarinpojan johtamat papit kieltäytyivät allekirjoittamasta. He vastasivat, että he kyllä olivat kuulleet asian esitettävän, mutta ettei tuomion langettaminen kuulunut heille. He toivoivat, että kuninkaan korkeimmat tuomarit menettelisivät tässä velvollisuutensa mukaan kunniallisina, kristillisinä, oikeutta harrastavina, jotta kerran voisivat vastata siitä Jumalan edessä. Vastalauseen paneminen kävi siis laatuun. Suuressa levottomuudessa ja tuskassa oli kuningas yöt-päivät. Toisinaan hän lupasi Kaarinalle, ettei vangituille tehdä mitään pahaa; kehottipa häntä lähettämään sanankin Märta rouvalle ja kuninkaan nimessä vakuuttamaan hänelle, että "vangitut eivät tule kärsimään mitään vahinkoa henkensä eikä kunniansa puolesta".

Kello 7 aamulla toukokuun 24 p:nä Märta rouva sai toistamiseen tämän lohdullisen vakuutuksen ja tällä kertaa Kaarinan omilta huulilta. Kiivas ja ankara rouvamme heltyi kyyneliin. Rakkaus voitti hänen pöyhkeän mielensä; hän oli vain puoliso ja äiti, nöyrän kiitollinen nainen, joka kumarteli syvään alhaiselle Kaarina Maununtyttärelle. Hän ei enää nähnyt hänessä kuninkaan jalkavaimoa, vaan sen, joka antoi hänelle takaisin enemmän kuin hänen elämänsä, antoi hänelle kaikki, mitä hänellä oli kallista maailmassa.

Syleilyin ja ystävyyslupauksin Kaarina erosi hänestä. Märta rouva tahtoi pitää huolta siitä, että kreivi Svante tänään saisi mieliruokiansa, se näet oli heidän kesken sovittu merkki siitä, että oli olemassa toiveita pikaisesta vapaaksipääsemisestä. Ja nythän oli varmaa, että se pian tuli tapahtumaan; hänen kauttansa saavat muutkin rouvat tietää, mikä suuri ilo heitä odotti. Mitä merkitsi säätyjen tuomio, kun heillä oli kuninkaan hyvä lupaus!

Samana päivänä esiintyi kuningas mustassa espanjalaisessa samettipuvussa, levätti hartioillaan, miekka vyöllään ja päässään mustasulkainen lakki. Tänään hän tahtoi panna toimeen Kaarinalle antamansa lupauksen ja sopia herrain kanssa.

Yrjö Pietarinpoika, joka ilmoittaumatta oli tullut sisään, ajettiin ulos. Kuningas ei tahtonut tietää hänestä mitään.

Sovinto täytti kaikki hänen ajatuksensa. Puolenpäivän tienoissa hän meni ensin Sten Lejonhufvudin vankihuoneeseen, heittäysi polvilleen pyytäen anteeksi, että hänet viattomasti oli pantu vankeuteen, missä häntä oli pahoin kohdeltu.

Tämä säikähtyi kovin ja heittäytyi samoin polvilleen rukoillen kuninkaalta armoa.

Senjälkeen nousivat molemmat ja menivät Svante kreivin luo; siellä polvilleen-lankeaminen uusiutui.

Kuningas pyysi anteeksi, että kreivi oli viattomana joutunut vankeuteen, ja vahvistaakseen lupauksiansa pyysi kuningas yhtä kreivin tyttäristä puolisokseen.

"Minä itse, tyttäreni ja kaikki mitä minulla on kuulumme kuninkaalleni", vastasi tämä.

"Tulkaa sitten, vapaus odottaa teitä."

Kuningas meni edellä, mutta ovessa hän kääntyi ja sanoi luoden tarkkaavan silmäyksen ylimykseen:

"Ette toki koskaan voi antaa minulle anteeksi Niilo herran häväistystä, sen tiedän."

Samassa syöksyi Yrjö Pietarinpoika sisään. "Armollisin herra", huudahti hän, "täällä ulkona on eräs, jonka sanomat eivät ennusta teidän majesteetillenne hyvää."

"Kuka se on?" huudahti Eerik syöksyen ulos.

Prokuraattorin viittauksesta tarttui pari henkivartijaa Sten Lejonhufvudiin vieden hänet takaisin vankihuoneeseensa. Svante Sture työnnettiin myös omaan komeroonsa ja ovi suljettiin.

Joskaan hän ei vielä sillä hetkellä sanonut jäähyväisiä tälle elämälle, täytyi hänen kuitenkin tulla huomaamaan, ettei hänen henkensä enää ollut riippuvainen heikkomielisestä kuninkaasta, vaan kiukkuisesta vihamiehestä, joka oli vannonut saattavansa hänet perikatoon.

Kun kuningas tuli ulos ja kysyi mitä oli tekeillä, sanottiin hänelle, että Juhana herttua oli päässyt irti. Useat sanansaattajat olivat saapuneet ilmoittamaan sitä.

Kauhusta tuli hän aluksi melkein puhumattomaksi. Sitten hän käski lähettää huoveja joka taholle; "herttua pitää elävänä tai kuolleena saavutettaman".

Läähättäen, melkein kokonaan poissa suunniltaan hän tuijotti poiskiitäviin ratsastajiin. Toisivatko he palatessaan hänen verivihollisensa, vai kävisivätkö synkät tähtien ennustukset nyt toteen?

Silloin läheni ennenmainittu kalmarilainen pappi, Pietari Kaarlenpoika, niin syvään kumarrellen, että melkein tapasi maahan, ja kysyi alamaisimmasti, tahtoiko kuningas lähteä vähän kävelylle hänen kanssaan. Hänellä oli kummallisia, salaisia asioita kerrottavana.

Onneton hallitsija oli heti valmis. "Sandvikiin päin", sanoi hän.

He menivät.

Pietari Kaarlenpoika oli Yrjö Pietarinpojan taipuisin ja ovelin oppilas ja kätyri. Mitä hän ja hänen mestarinsa olivat keittäneet, oli nyt kypsytettävä. Hän kuvailikin siis kuninkaalle, että jos herrat nyt pääsisivät vapaiksi, niin he ensi kädessä käyttäisivät vapauttaan Juhana herttuan vapauttamiseen. Tässä oli siis heti ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin, jotta tämä ylpeä aatelisto, jota kuningas vihasi kuolemaan asti ja jonka hän halusi lannistaa jalkainsa alle, saisi ansaitun palkkansa.

Oli jo ilta, kun kuningas Eerik ja Pietari Kaarlenpoika palasivat, ja edellinen oli niin kiihtyneessä mielentilassa, että melkein juosten kiiruhti linnaan. Hän oli nyt unohtanut Juhana herttuan, hänen tiensä kävi Niilo Sturen luo.

Stoalaisen tyyneydellä tämä odotti mitä tapahtuman piti. Harvoin, tuskin koskaan on kukaan hänen ikäisensä ja hänen asemassaan niin täydelleen heittänyt kaikki toiveet tämän elämän vastaisesta onnesta. Hänen tyyni, kiihkoton olemuksensa oli seurauksena hänen uhrautumisestaan. Hän täytti aina velvollisuutensa minkään omain pyyteiden siihen vaikuttamatta; hän ei ainakaan lausunut mitään sensuuntaisia toivomuksia. Vasta hänen häväistysmatkansa Tukholmaan lamautti hänen voimansa. "Minä join Tukholmassa juoman, joka jäytää mieleni, iloni ja koko elämäni." Mutta hän toipui vielä kerran täyttääkseen kuninkaan hänelle antamat tehtävät ja nyt hän nautti viimeistä palkkaa vaivoistaan.

Terveys murtuneena hän oli palannut kotiin, ja kysymyksessä olevana iltana hän seisoi ikkunan ääressä katsellen laskevaa aurinkoa, joka kultasi keväisessä kauneudessaan komeilevat kukkulat ja kummut.

Herra Sten Lejonhufvud, jonka huoneen ainoastaan ohut lautaseinä erotti Niilo herran suojasta, kuuli hänen heleällä äänellään laulavan:

"Lie nurja onni osanain, maan mahtavain en saane suosiota. Tok' ompi toivo lohtunain, mun Jumalain ei armoaan mult' ota."

Laulunsa lopetettuaan hän otti rukouskirjansa ja laskeutui vuoteelleen.

Silloin astui kuningas sisään paljastettu väkipuukko kädessään: hän näytti aivan hurjistuneelta.

"Kohtaanhan sinut toki, kavaltaja!" huudahti hän.

Niilo herra hypähti vuoteeltaan ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin sanoen:

"Kaikkein armollisin kuningas, en ole mikään kavaltaja, vaan olen palvellut uskollisesti ja pannut henkenikin alttiiksi teidän majesteettinne puolesta."

Mutta kuninkaan silmissä hehkui mielipuolen raivo, ja hän työnsi väkipuukon Sturen käsivarteen.

Niilo Sture veti sen pois haavasta, pyyhki siitä veren, suuteli sen kahvaa sekä ojensi sen kuninkaalle sanoen:

"Armollinen herra, säästäkää minua, teidän epäsuosiotanne en ole ansainnut!"

"Kuulkaa, tuo kavaltaja puhuu vielä!" kirkui mielipuoli kuningas.

Henkivartija Viljamsson täydensi murhatyön, ja kuningas syöksyi vankilasta.

Mutta nyt karkasivat mielenvikaisuuden raivottaret hänen kimppuunsa.

Kauheissa tuskissa ja tunnonvaivoissa Eerik syöksyi Svante kreivin vankihuoneeseen ja heittäytyi hänen jalkoihinsa huohottaen:

"Rakas sukulaisemme! Me rukoilemme teitä Jumalan tähden antamaan meille anteeksi kaikki, mitä olemme rikkoneet teitä vastaan!" Samalla tulvailivat kyyneleet hänen silmistään.

"Kaikkein armollisin kuningas", vastasi vanhus hyvin liikutettuna, "jos poikani hengelle ei ole käyty, niin tahdon kaikesta sydämestäni mielelläni antaa teidän majesteetillenne anteeksi. Mutta jos hän on menettänyt henkensä, saatte siitä vastata minulle Jumalan edessä."

"Minä tiesin sen!" kähisi Eerik ja hypähti pystyyn. "Te ette anna sitä meille koskaan anteeksi, ja sentähden täytyy teidän saada sama kohtalo." Hän kiiruhti pois antaen vahdille ankaran käskyn tarkoin pitää vankia silmällä. Mutta nyt oli pimeyden hetki, ja Yrjö Pietarinpoika kuvaili hänelle, miten hänen oma henkensä oli vaarassa, jos hän antoi vapauden vihollisilleen. Nämä kyllä tulivat yhtymään Juhana herttuaan, eikä hän voisi olla päivääkään varmana.

"Niin, niin, sen he ovat itse saaneet aikaan, ja heidän täytyy kuolla! Kaikkien, kaikkien, paitsi Sten herran." Ja kuin pahojen henkien ajamana pakeni onneton hallitsija linnasta pitkin tietä Flötsundiin päin.

Muutama henkivartija sekä Beureus seurasivat häntä, viimeksimainittu siinä aikomuksessa, että saisi hänet peruuttamaan onnettomani herrain kuolemantuomion.

Beureus saavutti kuninkaan eräällä aidalla länsipuolella Alsiken kylää. Opettaja lankesi oppilaansa eteen polvilleen ja rukoili häntä, ettei hän äkkipikaisuudessa murhauttaisi linnassa olevia herroja.

Vastauksen asemesta Eerik pisti miekallaan häntä kohden, mutta Beureus väisti.

"Musertakaa tuo konna!" kirkui hän henkivartijoille.

Beureus rukoili polvillaan henkensä puolesta, mutta henkivartija Viljamsson vastasi keihäänpistoksilla, kunnes hän vaipui kuolleena maahan.

Kolme päivää virui hänen ruumiinsa aidan vieressä muutaman kuusenoksan peitossa; sitten se vietiin Ekerön kirkkoon ja haudattiin.

Piiskuri Peder Gadd, joka huoveineen hoiti vartiota Upsalan linnassa, antoi miehilleen tarpeelliset määräyksensä. Mutta vankien joukossa oli Sten Lejonhufvud ja Sten Banér. Kumpainenhan näistä piti säästettämän?

Tästä ei voinut kukaan muu antaa tietoja kuin Yrjö Pietarinpoika, ja piiskurin täytyi lähteä alas kaupunkiin tavatakseen häntä.

Hän tapasi hänet iloisella tuulella pelipöydän ääressä, viiniruukku edessään. Gaddin kysymykseen hän vastasi nauraen: "Ota molemmat tai vain toinen, miten tahdot. Semmoisista asioista selviytyy omin neuvoin."

Tyytyväisenä ojensi prokuraattori koipensa; oli tehty päivätyö, joka tuli tuottamaan hyvän hedelmän. Se ei mitään merkinnyt, että kuningas oli hullu, olivathan hänen mahtavimmat vihollisensa nyt raivatut pois; tästälähin saisi Yrjö Pietarinpoika, prokuraattori, hallita maata ja valtakuntaa.

Hirveä päivätyö olikin tehty. Svante Sture, hänen molemmat poikansa, Niilo ja Eerik, Abraham Stenbock ja Iivar Iivarinpoika olivat kaikki murhatut.

Sten Lejonhufvud ja Sten Banér pelastuivat, kun ei oltu selvillä, kumpaista tarkoitettiin. Peder Gadd oli liian viisas panemaan omaa päätänsä vaaraan.

Ilkityön jälkeen pidettiin linnanportit yöt-päivät suljettuina. Ei kukaan saanut mennä sisään eikä ulos. Oli välttämätöntä, ettei kaupungissa tiedetty mitä oli tapahtunut, ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli ehtinyt saamaan säätyjen vahvistuksen tuomiolle ja siten toimittamaan lain varjoon jo tehdyt murhatyöt. Mutta sekä aamuin että illoin tuli palvelijoita kantaen peitetyitä hopeakulhoja. Vangituille herroille tuotiin niissä kaikenlaisia herkkuja, joita heidän puolisonsa itse olivat valmistaneet ja lähettäneet liittäen niihin rakkaimmat tervehdyksensä, hartaimmat toivomuksensa; mutta Peder Gadd ja hänen huovinsa pitivät kaikki herkut hyvänään.

Huhu kulkee ovenraoista ja avaimenreijistäkin. Saapui Märta rouvankin korviin muuan semmoinen, niin hirveä, että hän siitä masentui maahan, jähmettyi jääksi; mutta hän toipui taas. Se ei voinut olla mahdollista. Olihan Kaarina Maununtytär käynyt hänen luonansa tuomassa kuninkaalta hänen terveisensä.

Kaarinan luo tahtoi hän mennä kertomaan, mikä kauhea juttu oli pantu liikkeelle. Oliko ehkä aikomus säikähyttää hänet kuoliaaksi? Eihän oikeaa kättänsä voi katkaista, ja Sturet olivat Vaasa-suvun oikea käsi.

Kaarina Maununtytär ei asunut itse linnassa, vaan eräässä läheisessä talossa. Sinne lähti rouvarukka, ei levottomana eikä peloissaan, vaan siinä vahvassa uskossa ja lujassa luottamuksessa, että kaikki epäilykset nyt haihtuvat.

Märta rouvalla ei ollut, niinkuin yleensä oli tavallista, mitään palvelijaa mukanaan. Mustan hunnun hän heitti suojaamaan harmaata päätänsä ja meni pää pystyssä; mutta kaikki, joita hän kohtasi, pysähtyivät ja katselivat häntä. Hän näki kyyneleitä, hän huomasi syvää sääliä vieraissa kasvoissa, ja hänen tahtomattansakin tunkeusi tuskan tunne puistattamaan häntä. Mitä he tahtoivat? Miksi he katselivat juuri häntä? Hän joudutti askeleitaan; vihdoinkin oli hän perillä.

Portti oli suljettu, hän kolkutti; ei kukaan aukaissut. Hän kolkutti useat kerrat, melkeinpä tuskallisesti; joka kerralla tuntui, kuin olisi yksi toive häipynyt pois. Vihdoinkin kuului sipsuttavia askeleita, portti avautui ja siitä pistäytyi pää esiin.

"Minun ei ole lupa aukaista kenellekään", sanoi sieltä tullut nainen, kauhistuksen ilme kasvoillaan.

"Minä tahdon puhua rouva Kaarina Maununtyttären kanssa."

"Armollinen rouva matkusti yöllä pois."

"Mihin?"

"En tiedä."

"Mutta minä tiedän, että hän on kotona, ja minä tahdon, minun täytyy puhua hänen kanssaan", tiuskaisi tarmokas rouva kiihkeästi, tunkeutuen väkisin sisään.

"Älkää, Herran tähden, tehkö minua onnettomaksi. Minä olen yksin koko talossa; kaikki muut ovat poissa."

"Se ei ole totta; Kaarina rouva on lähettänyt sanan minulle. Hän odottaa, ja minä tiedän kyllä tien itsekin."

Hän työnnälsi palvelijatar-rukan tieltään.

"Menkää vaan, ketään ette löydä. Minä näen kyllä, että olette onneton rouva Märta Sture, jonka vuoksi armollinen rouva vuodatti niin katkeria kyyneleitä."

Märta rouva pysähtyi. Hän ei kysellyt. Oli kuin siinä silmänräpäyksessä koko kauhistuttava totuus olisi paljastettu hänelle, sentähden hän ei myöskään kuullut mitä palvelijatar itkien kertoi.

"Koko eilispäivänä emme tienneet mitään, mutta myöhään eilen illalla saapui tohtori. Hän kertoi tapahtumat kaikessa kauheudessaan sekä että kuningas oli juossut pois Flötsundiin päin. Nyt ei yksikään ihminen tiedä missä hän on. Kaarina rouva käski heti satuloida hevoset, ja niin hän lähti kaikkine palvelijoineen jättäen vain minut tänne, jos joitakin tietoja tulisi."

Aivan kuin tietämättä mitä oli tehnyt seisoi Märta rouva melkein liikkumatonna tuijottaen oven yläpuolella olevaan puuveistokseen, joka kuvasi kiemurtelevaa käärmettä. Sitten hän kietoi huntunsa ympärilleen, mutta aukaisi sen taas yhtäkkiä katsellakseen käärmettä.

Silloin työnnettiin portti hiljaa auki ja nuori, kalmankalpea nainen katseli levottomana ympärilleen.

Se oli rouva Anna Bielke. "Rakas äiti", sanoi hän kiiruhtaen sisään.

"Mitä sinä täällä teet?" kuului kylmä ja kova kysymys, ja vanhus kiinnitti katseensa häneen.

"Tulkaa, menkäämme kotiin!"

"Rouva Kaarina Maununtytär ei ole kotona." Hän naurahti itsekseen. "Hän ei laske puheilleen tänään…"

"Tarttukaa käsivarteeni, rakas äiti. Lähtekäämme!"

"Luuletko, että tahdon jäädä tänne. Huu, täällä haisee vereltä!" Ja nopein askelin hän lähti kotiin; tytär saattoi tuskin seurata häntä.

Yrjö Pietarinpoika ymmärsi käyttää aikaansa. Lupauksilla ja uhkauksilla taivutettiin säädyt kirjoittamaan tuomion alle, joka oli kyhätty heidän nimessään ja jossa surmansa saaneet herrat selitettiin kunniattomiksi, valapattoisiksi, uskottomiksi ja kuolemanrangaistuksen ansainneiksi.

Tuomio allekirjoitettiin kirkossa kaksi päivää murhan jälkeen, toukokuun 26 p:nä. Siten laillistutettiin mielenhäiriön ja kostonhimon työt. Valtiosäädyt antoivat niihin vahvistuksensa.

Papisto pani kyllä nytkin heikon vastalauseen, mutta sillä se vain tarkoitti omaa turvallisuuttaan.

Niinkuin ennen olemme maininneet, oli Eerik juossut metsään. Dionysius Beureus, ensimäinen, joka hänet saavutti, oli mielenhäiriössä annetusta käskystä saanut surmansa erään henkivartijan kädestä, mutta nämäkään eivät voineet kauan seurata häntä. Hän harhaili sinne-tänne, ties mihin, pahojen ajatustensa ja omantunnon tuskien vainoomana.

Pieneen matkueeseen, joka oli kaupungista lähtenyt onnetonta etsimään, kuului tohtori Benediktus, Kaarina rouva — kuten häntä nykyään aina nimitettiin — sekä muutamia palvelijoita ja palvelijattaria. Henkivartijat, jotka olivat palanneet Upsalaan, olivat seuranneet kuningas Eerikkiä jonkun matkaa Flötsundin tuolle puolen. Siellä hän oli juossut heidän näkyvistään.

Äänettöminä olivat vaeltajat kiitäneet eteenpäin kirkkaana kesäyönä, Kaarina melkein aina ensimäisenä. Nähtävästi hän kulki kokonaan tuskan pakottamana, ja katsahtaessaan hänen kalmankalpeihin kasvoihinsa sanoi tohtori:

"Meidän pitää poiketa sisään johonkin, te ette kestä kauempaa, lapsi raukka."

"Mitä ovat minun kärsimiseni sen suhteen, mitä Märta rouva ja monet muut saavat kärsiä", vastasi hän kyynelten virtaillessa pitkin kalpeita poskia.

"Eihän teidän kuolemanne olisi miksikään lievitykseksi hänen surussaan."

"Ei, häntä varten ei ole olemassa mitään lievennystä", lisäsi Kaarina melkein lohduttomana epätoivosta. "Kuningas tarvitsee teitä."

"Jos hän tappaa minut, luuletteko, että hän siitä tulisi katumapäälle…?"

"Katumuksesta on hän jo lähtenyt metsiin ja saloille." Ihmetellen, melkein epäillen katsahti Kaarina Benediktukseen kannustaen sitten hevostaan. Uudet ajatukset näyttivät antaneen hänelle uusia voimia.

Tiellä Odensalaan he kohtasivat talonpojan, joka Benediktuksen kysymyksiin vastasi nähneensä huonosti puetun mieshenkilön kuljeksivan ympäri niillä seuduin. Pappilasta hän arveli voivan saada lisätietoja.

Heti he suuntasivat kulkunsa sinne. Siellä oli Kaarina rouva melkein tajutonna nostettava satulasta; tohtori jäi pitämään huolta hänestä, kun palvelijat lähetettiin joka suunnalle kuningasta etsimään.

Tieto kuninkaan katoamisesta herätti suurta pelkoa Yrjö Pietarinpojassa. Hänkin lähti suurella seurueella häntä hakemaan. Vihdoin viimeinkin hänet tavattiin talonpoikaispukuun puettuna synkässä metsässä täydellisessä mielenhäiriössä. Mutta turhia olivat kaikki suosikin yritykset palauttaa häntä järkiinsä; hän potki, hän löi ja kirkui tuontuostakin:

"Minä olen niinkuin Nero murhannut opettajani." Ja sitten hän heittäytyi maahan kiemurrellen kuin kuolontuskissa.

Hänen laihtunut, kurja ulkomuotonsa osoitti, ettei hän ollut moneen päivään saanut mitään ravintoa; mutta mitä tahansa hänelle tarjottiinkin, työnsi hän sen kiivaasti luotaan. Ne mielettömät silmäykset, joita hän loi ympärilleen, osoittivat, että saattoi käydä vaaralliseksi lähestyä häntä.

"Kaarina rouva on ainoa, joka voi jotakin", kuiskasi joku läsnäolijoista.

Kaarina rouvanpa Yrjö Pietarinpoika juuri olisi tahtonut jättää kutsumatta. Mutta — ehkäpä kuningas vieläkin halusi ihmisverta; niin, sammukoon kernaasti Kaarina rouvankin elämä.

Hänen tiedettiin makaavan sairaana Odensalan pappilassa, ja hänelle lähetettiin heti sana. Tämän saapuessa oli hän hyvin heikkona vuoteessa. Mutta kuultuaan asian hän sanoi: "Minä tulen heti."

Tohtori arveli sitä mahdottomaksi, mutta Kaarina nousi ja lähti horjuvin askelin ovea kohden; muutamia hevosia satuloitiin ja sitten lähdettiin matkaan niin nopeasti, kuin ne voivat juosta.

Kuningas makasi edelleenkin maassa heittelehtien sinne-tänne. Töllistellen seisoi väkijoukko, Yrjö Pietarinpoika muiden mukana, joltisenkin matkan päässä hänestä.

Kaarina rouva pysäytti, ja tohtorin täytyi nostaa hänet alas. Yrjö Pietarinpoika riensi paikalle.

Oli arvokkaisuutta siinä silmäyksessä, jolla Kaarina rouva käski hänet luotaan, ja nolona hän lähti pois; mutta kostoa, pikaista kostoa hän vannoi hänelle sydämessään.

Kaarina rouva riensi kuninkaan luo, istuutui maahan hänen viereensä, nosti hiljaa hänen päätänsä ja laski sen polvelleen. "Eerik!" kuiskasi hän lempeästi.

"Kaarina", vastasi tämä nyyhkyttäen.

"Sinä olet hyvin sairas."

"Niin, ihan kuolemaisillani."

"Etkö tahdo nousta?"

"En. Anna minulle kätesi ja salli minun katsoa silmiisi. Miten kalpea sinä olet, Kaarinani."

"Minäkään en ole oikein terve", vastasi hän hyväillen vapaalla kädellään hänen päätänsä.

"Tiedätkö, että pirut pelkäävät sinua. Ne väistyvät pois." Hän kohoutui. "Ei, tuolla ne seisovat yhdessä ryhmässä, ja niiden päämieskin on mukana… mutta varrohan…"

Hän tahtoi nousta heti, mutta Kaarina pidätti häntä ja huusi: "Menkää kaikki, kuningas käskee!"

Selkä kumarassa, mutta harmista halkeamaisillaan lähti prokuraattori seurueineen kuninkaan näkyvistä. Mutta lähistössä hän tahtoi olla; taudinpuuskaus näytti olevan ohi menemässä.

Benediktus oli ainoa, joka oli jäänyt. Hänen pyysi Kaarina rouva hankkimaan vähän ruokaa ja viiniä, ja niin lähti hänkin jättäen heidät kahden.

Silloin Kaarina rouva puhui hänelle heidän Sigridistään; pikku tyttö oli terve ja näytti tulevan suureksi ja voimakkaaksi.

Isän silmät loistivat ilosta. "Minä en ollenkaan tiedä, miltä hän näyttää. Onko hän sinun muotoisesi?"

"Paljon enemmän isänsä muotoinen."

"Se ennustaa onnettomuutta."

"Benediktus on tutkinut tähtiä."

"No, mitä ne sanovat?"

"Vaihtelevat vaiheet odottavat häntä."

"Kuoleeko hän myrkystä?"

"Ei, hän on elävä vapaana."

Silloin tuli Benediktus tuoden ruokaa ja viiniä, ja vaivatta sai Kaarina onnettoman syömään ja juomaan. Sitten hän lempeällä väkivallalla veti kuninkaan pään polvilleen, ja Eerikin puhuessa, miten paljon hän rakasti Kaarinaa, vaipuivat hänen silmäluomensa yhteen, ja pian hän nukkui rauhalliseen, virkistävään uneen.

Herätessään muutaman tunnin kuluttua hän katseli ihmetellen ympärilleen. Hän oli unohtanut mitä oli tapahtunut ja näytti muistuttelevan asiain kulkua.

Mutta kaikki oli hävinnyt, jäljellä oli vain kumman kauheita utukuvia, jotka häämöttivät ja taas katosivat.

Kaarina puhui hänelle lempeitä lohdutuksen sanoja.

Vihdoin hän sai kuninkaan nousemaan maasta. Nojautuen Kaarinan käsivarteen lähti hän hiljalleen astelemaan pappilaan. Sinne oli jo tuotu Upsalasta vaatteita, ja vastustelematta hän pukeutui niihin, silmät koko ajan Kaarinaan luotuina.

Nähtävästi tämä oli hänen ajatustensa esineenä. Kaarina oli se voima, jonka vaikutuksesta hän kaikki teki. Hän söi ja nukkui sentähden, että Kaarina niin tahtoi.

Vasta kolmantena päivänä, kun Kaarina tohtorin neuvosta sanoi hänelle, että heidän täytyi palata Upsalaan, näyttäytyi hän vastustushaluiseksi; mutta kun Kaarina sanoi ikävöivänsä lastaan, virkkoi kuningas:

"Vie minut hänen luokseen."

Mutta ennen lähtöä hän kutsui Benediktuksen erikseen ja sanoi hänelle:

"Oletko sinä pappi, kuulehan?"

"En, armollinen herra."

"Mutta olethan oppinut mies?"

"Sellaisena minua pidetään."

"Voitko toimittaa vihkimisen?"

"Siihen en ole oikeutettu."

"Mutta jos minä tahdon?"

"Kirkko ei tunnusta sitä."

"Siitä ei vaaraa, minä puhun Laurentius Pietarinpojalle, ja sinä vihit heti minut ja Kaarinan."

Mitäpä tuossa vastaväitteet auttoivat.

Kaarina kutsuttiin sisään, ja kuningas ilmoitti hänelle tahtonsa.

Viehkeä ruso levisi hänen kalpeille kasvoilleen. "Sopiiko se?" sanoi hän.

"Minä pelkään, ettei se saa lain voimaa", rohkeni tohtori vielä toistaa.

"Luuletko, etten aio sitä laillistuttaa? Mutta minä tahdon, että Kaarinaa on nyt jo kunnioitettava puolisonani."

Kaikki lähitienoilla olevat palvelijat kutsuttiin saapuville, ja heidän läsnäollessaan tohtori luki vihkimäkaavan Eerikin ja Kaarinan avioliittoa varten.

"Nyt he eivät enää saa vaatia, että minä menisin naimisiin jonkun toisen kanssa", virkkoi sulhanen tyytyväisenä hykerrellen käsiään. "Mutta kuulehan", lisäsi hän, "olihan täällä pappikin; miksemme kutsuneet häntä?"

"Sehän on samantekevä, kun se joka tapauksessa on uudistettava", vastasi Benediktus.

"Luuletko, että hän oli peloissaan?"

"Mahdollista kyllä; hänellä on suuri perhe."

Samana päivänä he palasivat Upsalaan.

Mutta mitä lähemmäksi he tulivat, sitä levottomammaksi kuningas kävi. Hän puhkesi kiivaisiin itsesoimauksiin ja arveli koko kaupungin olevan kapinassa.

Nyt oli Kaarinakin voimaton; kuningas ei enää tahtonut kuulla häntä, itki vain ja valitti.

Hänen saapuessaan linnaan otti arkkipiispa hänet vastaan sanoen: "Herra kuningas!"

"Ei, ei!" huudahti hän, "en minä ole kuningas! Se on Niilo Sture, joka on valtionhoitaja." Hänet vietiin omiin huoneisiinsa.

Tukholmaan saapui kummallisia huhuja, ja leskikuningatar matkusti heti Upsalaan; mutta Eerik ei tahtonut nähdä häntä eikä puhua hänen kanssaan.

Sekasorto oli mahdollisimman suuri. Muutamat matkustivat valtiopäiville, toiset pois; mitään hallitusta ei ollut, eikä kukaan tiennyt kenen puoleen kääntyä.

Kuningas sanoi tahtovansa lähteä Svartsjöhön. Mutta ei hän siellä monta päivää viihtynyt; jo kesäkuun 3:ntena hän palasi Tukholmaan.

Tegel kertoo, että hän matkalla heitteli rahaa jokaiselle, jonka kohtasi, ja Tukholman läpi kulkiessaan hän piti silmänsä ja kätensä taivaaseen kohotettuina.

Senjälkeen näyttää hän tunteneen sisällistä, ankaraa sovituksen tarvetta; hän jakeli suuria rahasummia. Märta rouvalle lähetettiin 1,000 hopeamarkkaa, Sten Lejonhufvudille 1,000 guldenia, samoin sukulaisuussuhteiden mukaan Pietari Brahelle, Sten Eerikinpojalle ja Beureuksen vaimolle. Omakätisesti hän kirjoitti Sten Eerikinpojalle ja Sten Banérille velvoittaen heidät kääntämään kaikki parhaaksi jälleen.

Samoin hän kirjoitti leskikuningattarelle pyytäen häntä tekemään voitavansa hankkiakseen poikapuolelleen Svante kreivin lesken anteeksiannon.

Kaikki vainajien omaiset kutsuttiin Tukholmaan, ja ne, jotka tulivat, otettiin vastaan kunnianosoituksilla. Kuningas näytti olevan hyvin murtunut.

Leskikuningatar ja Sten Eerikinpoika palasivat meritse Tukholmaan, Hogenskild Bielke ja Sten Banér maitse.

Tehdäkseen viimeksimainittujen kaupunkiin-saapumisen niin juhlalliseksi kuin suinkin lähetti Eerik joukon ratsumiehiä heitä vastaan Sollentunan kirkolle asti. Mutta herrat pyysivät päästä siitä kunniasta.

Leskikuningattaren vastaanottamiseksi ei säästetty komeutta, ja kun hän seurueineen tuli linnansaliin, lankesi Eerik polvilleen, tunnusti väärin tehneensä ja pyysi anteeksi. Mutta ennen kaikkea hän rukoili, että kuningatar ja kaikki läsnäolijat tahtoisivat lepyttää Märta rouvan. Hänen tuli saada kaikki, mitä hänelle suinkin voitiin antaa valtakunnan siitä huomattavaa vauriota kärsimättä.

Katariina tuli liikutetuksi hänen tuskastaan ja lupasi kohta palata Upsalaan, missä Märta rouva vielä oleskeli. Ja hän lähtikin heti Sten Eerikinpojan ja Hogenskild Bielken seuraamana.

Tapahtuipa se sitten kuninkaan nöyrän kirjeen tai kuningattaren rukousten ja kyynelten tähden, mutta Märta rouva tuli liikutetuksi ja lupasi antaa anteeksi sillä ehdolla, että surmatut kautta koko valtakunnan julistettaisiin viattomiksi ja ilkeät neuvonantajat saisivat rangaistuksen.

Kuningas hyväksyi ilolla nämä ehdot, ja airut kuulutti, että murhatut herrat olivat viattomia, kunniallisia ja uskollisia miehiä, sekä kielsi ketään heistä toisin puhumasta.

Senjälkeen seurasi hautaus Upsalan tuomiokirkossa heinäkuun 14 p:nä.

Rauta-arkussa haudalla säilytettiin ne vaatteet, mitkä herroilla oli ollut yllään, kun heidät murhattiin.

Niilo Sturella oli takki, jossa oli lyhyt nahkahelmus, ja hänen hatussaan on vielä jäljellä pieni silkkihansikas, jota hän kantoi hattuunsa kiinnitettynä.

Kuningas tahtoi taas lähteä Svartsjöhön. Hallitustoimia hän ei voinut hoitaa, ja Pietari Brahe sekä Sten Lejonhufvud saivat ne huolekseen, ilman valtakirjaa kyllä, mutta samalla ilman vastustusta.

Heidän aikomuksensa oli ennen kaikkea toimittaa Yrjö Pietarinpojalle hyvin ansaittu rangaistus.

16.

VIIMEINEN YRITYS.

Prokuraattori oli suurella kavaluudella punonut sen juonen, jonka piti saattaa herrat turmioon. Mutta hänen aikomuksensa oli tulla heidän jälkeläisekseen mahtavuudessa ja suurien tilusten perilliseksi. Menisiköhän nyt kaikki hänen käsistään? Pois se!

Mikä oli syynä hänen onnettomuuteensa? Noitakeinot! Suin-päin hän kiiruhti Odensalasta Tukholmaan.

Kotiin saavuttuaan hän kutsui vaimonsa salakamariin.

Lyhytaikainen on tavallisesti sellaisten naisten kauneus, joilla on terävät kasvojenjuonteet. Niin oli Anna rouvankin laita, ja hän käytti kaikkia keinoja saadakseen takaisin mitä oli kadottanut.

Hän juonitteli usein omissa asioissaankin, mutta hänellä ei ollut mitään miehensä metkujen avustamista vastaan. Hän oli luultavasti valmistautunut aiottua keskustelua varten, sillä hän oli tavattoman huolellisesti puettu. Musta samettiröijy asettui tiukkaan hänen muhkean vyötärönsä ympäri, kaulassa oli pieni pitsikaulus sekä olkapäillä ja kyynäspäissä pienet rynkyt tummanpunaisesta silkistä.

Hihat olivat tavattoman väljät ja jättivät näkösälle parin vieläkin kauniita käsivarsia. Hiuksissaan oli hänellä punakeltainen, hopealla reunustettu päähine.

Hänen tullessaan kamariin istui Yrjö kädet silmillä. Mutta kun hän otti ne pois ja näki tuon komean naisen, sanoi hän hämmästyneenä: "Mihin nyt aiot?"

"Ilma on kaunis, ja minulla on paljon tuttuja." Vanha kyynikko silmäili häntä. "Jää kotiin", sanoi hän. Tämä nauroi. "Oletko ehkä mustasukkainen? Nyt se on jo myöhäistä. Sanokaa, mitä minusta tahdotte, sitten menen."

Yrjö hymyili halveksivasti. "Täällä on liian ahdasta", sanoi hän.

"Saattehan niin monta huonetta kuin tahdotte. Olenko minä teidän tiellänne?" kysyi Anna kiivaasti.

"Sinä käsität minut väärin, Anna. Istuhan, puhutaan kuin kumppanit ainakin."

"Minä seison mieluummin."

"Minä tarkoitan, että joku on tielläni."

"Kuka?"

"Jalkavaimo."

"Jätinhän minä hänet kerran sinun käsiisi."

"Niin, mutta tuo kirottu tohtori."

"Turhia, oma mielitekosihan se oli."

"Tahtoisin nähdä hänet kuolleena!"

"No syytä häntä!"

"Mistä?"

"Noituudesta."

"Noituudestako?"

"Luuletko, että hän luonnollisin keinoin on lumonnut kuninkaan?"

"Hän viekoitteli hänet vihillekin; mutta se ei merkitse mitään."

"Noituutta sekin."

"Mitenkä voin sen todistaa?"

"Varrohan!" Hetkisen kuluttua Anna jatkoi: "Tuolla riutuvalla rakastajalla Maksimilianilla oli kullattu hopeapikari, joka oli täynnä salaperäisiä merkkejä ja jossa loitsujen ympäröimänä oli kirjaimet K. M."

"Eihän hän toki ottanut sitä mukaansa?"

"Hän jätti sen minun talteeni."

"Näytäppäs sitä."

Anna otti sen hameensa taskusta ja ojensi Yrjölle. "Mistä tämän tiesit?" kysyi Yrjö hämmästyen. "Minä tiedän enemmän kuin tuuletkaan." Mutta Yrjön ajatukset olivat nyt kokonaan tuossa ihmeellisessä pikarissa. Siinä oli luurankoja, jotka kantoivat palavia sydämiä, ja muita salaperäisiä merkkejä, mutta kaikkialle muodostuivat kirjaimet K. M. Miten tahansa käänsikin pikarin, näki ne aina.

"Verraton aarre", huudahti Yrjö Pietarinpoika; "tahtoisin maksaa siitä puolet kaikesta omaisuudestani."

"Pidä sanasi", vastasi Anna. "Mitä pyydät?"

"Vastedes ehkä jotakin, tällä kertaa en mitään."

"Niinkuin tahdot. Nyt täytyy saada pikari hänen kätköihinsä."

"Jotta se jäisi sinne ja unohtuisi. Ei kelpaa."

"Tahdotko sinä ehkä…?" Yrjö antoi hänelle pikarin takaisin.

"Minä voin jollakin verukkeella saada asiaa linnaan. Jos voisin päästä lastenkamariin…"

"Kyllä siitä otetaan selvä, että sinä olet sen jättänyt."

"Sen voin estää."

Hän otti pikarin ja meni. Tumma kaapu verhosi hänen korean pukunsa, ja reippain askelin hän lähti linnaan.

Se oli melkein aina suljettu ja täytyi sanoa jotakin asiakseen päästäkseen sisään. Anna kysyi Dorotea kääpiötä, erästä puolalaista, joka oli tullut Juhana herttuan puolison kanssa Ruotsiin ja sitten siirtynyt leskikuningattaren palvelukseen.

Portti avattiin, ja rohkea naisemme, joka hyvin tunsi tiet, kiiruhti heti Kaarinan huoneen kautta lapsen huoneeseen. Siellä oli pieni sänky, sellaisena kuin sitä viimeksi oli käytetty. Siihen hän laski pikarin, heitti peitteen sen päälle ja oli juuri pois menemäisillään, kun kuuli askeleita.

Hän pysähtyi neuvottomana tietämättä mitä tehdä.

Askelet lähenivät, hän syöksähti tyhjään kaappiin ja veti oven kiinni jäljessään.

Kuningas oli äskettäin saapunut kaupunkiin; sitä Anna ei tiennyt.

Nyt hän läheni väsynein askelin.

Sitten hän katseli ympärilleen tylsin silmäyksin.

Niin asettui hän vuoteen laidalle nojaten kättään vuoteeseen. Äkkiä hän veti sen pois, tempasi peitteen ylös ja huomasi pikarin. Melkein kirkaisten hän tarttui siihen ja rupesi kiihkeästi kääntelemään ja tarkastelemaan sitä.

Mitenkä päästä piilosta pois?

Uskaltaisikohan yrittää?

Hiljaa Anna aukaisi oven. Kuningas ei kuullut eikä nähnyt… Anna hiipi käytävään… Jo oli hän ulkona… onni suosi häntä edelleenkin; vasta kun hän oli tullut ulos linnanportista, kohtasi hän kuninkaan kääpiön Herkuleen. Tämä irvisti hänet nähdessään? ja katsoi sitten pitkään hänen jälkeensä.

Mitäpä siitä, olihan hän sanonut käyneensä tapaamassa Dorotea kääpiötä.

Aivan tavalliselta ei hänestä kuitenkaan tuntunut, ennenkuin hän oli ehtinyt jonkun matkan kadulle. Silloin hän pysähtyi muutamaksi silmänräpäykseksi ja näytti miettivän; sitten hän nyökäytti päätänsä ikäänkuin hyväksyen omat aatoksensa ja lähti suoraan Brunkebergille päin.

Kaikkialla tämän korkean vuoren rinteillä oli puuhökkeleitä ja mökkejä. Erään edustalla oli pienessä kivirauniossa kaksi kukkaruukkua, kukkiva palssami kummassakin.

Sinne ohjasi Pietarinpojan vaimo kulkunsa.

Hatara ovi ei ollut lukossa; ensi sysäyksestä se aukesi, ja vierailijamme astui sisään jotenkin suureen, pimeään ja likaiseen huoneeseen. Ikkuna oli tukittu, ja valoa tuli ainoastaan katossa olevasta luukusta. Seinillä riippui vanhoja kultanahka- ja pergamenttipalasia pitkine kirjoituksineen. Kalustoon kuului mustalla nahalla päällystetty rahi, kaksi tuolia ja pöytä, jolla lepäsi tavattoman suuri kolmivärinen kissa, joka naukui, kun joku vieras tuli sisään.

Anna heitti pois kaapunsa, oikoi hihojensa rynkkyjä ja suoristihe. Kaikesta päättäen hän tahtoi, että häntä pidettäisiin ylhäisenä naisena, joka oli alentunut kysymään neuvoa mainiolta ennustajattarelta Anastasialta, jonka jäljessä koko Tukholma juoksi.

Samassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään pieni, ainakin kahdeksankymmenenvuotias nainen. Oliko hän tullut maan alta vai jostakin lymyreiästäkö, kukapa sen tiesi; silmät tutkivasti vieraaseen luotuina hän meni pöydän ääreen, silitteli kissaa, joka kehräten tuli hänen luokseen, ja sanoi hyvin suomenvoittoisesti:

"Mitä haluatte tietää?"

"Kohtaloni."

"Näyttäkää kätenne."

Se oli suuri, karkea ja veltto; vanhus katseli hetkisen sitä, sitten hänen koristeltua pukuaan, ja hänen suunsa vetäytyi puoleksi halveksivaan hymyyn.

Anna huomasi, ettei ollut voinut salata säätyänsä; mutta mitäpä siitä, hän tahtoi tietää vaiheensa.

Anastasia herkesi silittämästä kissaa.

"Pankaa kätenne kissan selkään", sanoi hän melkein käskevästi.

Anna teki niin, mutta tunsi samassa niin vahvan täräyksen kädessään ja käsivarressaan, että tempasi säikähtyneenä kätensä takaisin.

Kissa sähisi hänelle. "Luulenpa, että se on piru itse", sanoi hän.

"Ei se sitten teitä olisi luotaan lykännyt."

"Minä tahdon, että ennustatte minulle."

"Se maksaa kymmenen guldenia."

"Kas tässä." Anna luki paikalla rahat eukon käteen.

"Istukaa tuohon." Hän näytti pöydän vieressä olevaa tuolia. Samassa kuin Anna istui, tuli huone pilkkoisen pimeäksi. "Luukku putosi kiinni", sanoi hän.

Vastausta hän ei saanut, mutta hän näki kissan silmät, jotka hehkuen kuin kaksi palavaa hiiltä tarkastivat häntä. Näytti siltä, kuin sen selässä ja päässä olisi joka karvan nenässä ollut tulikipinä, ja tuossa kammottavassa valossa hän näki vanhan Anastasian käsillään ja käsivarsillaan tekevän liikkeitä ilmassa.

Silloin välähti salama läpi huoneen. "Te olette syntynyt Suomessa", kuului ääni. "En tahdo tietää mitään menneistä, vaan ainoastaan tulevaisista."

"Isänne ja äitinne ovat mustalaissukua."

"Mitäpä siitä; olen naimisissa korkean herran kanssa."

"Hän kohoaa vielä korkeammalle."

"Ehkäpä kuninkaan lähimmäksi mieheksi?"

"Ylemmäs, ylemmäs."

"Saanko minä seurata häntä?"

"Ette."

"Kun olen tehnyt työn, tahdon myös osani kunniasta."

"Osattomaksi ette jää; mitä kylvää, sitä niittääkin, miten vuoteensa valmistaa, siten nukkuukin."

Sitten oli kaikki niin hiljaa, että olisi kuullut kärpäsen surinan; kuumuus oli melkein tukehuttava, ja näytti siltä, kuin noita-akka olisi kasvanut. Hän seisoi melkein Pietarinpojan vaimon yläpuolella ja katseli häntä silmiin; ja sitten kuului ääni:

"Mitä olet sinä tehnyt?"

Pitäisikö hänen tunnustaa, ilmaista itsensä? Eihän hän toki ollut hupsu. Mutta tuska lisääntyi, jotakin piti toki vastata. "Kultapikari", kuiskasi hän. "Missä se on?"

"Sängyssä… kuningas… älkää kysykö minulta." Hän kiemurteli ankarissa tuskissa. "Nimesi?"

"Sitä en tahdo sanoa."

"Anna, prokuraattori Pietarinpojan vaimo."

"Joka, kuten itse sanoitte, on kohoava korkeammalle kuin kuningas", virkkoi Anna tyytyväisenä.

"Niin… hirsipuuhun."

Annalta pääsi huudahdus, ja hän vaipui tainnoksiin.

Kun hän taas toipui, valeli ilta-aurinko säteitään kattoaukosta sisään. Huone näytti kurjalta ja ikävältä, kissa makasi tapansa mukaan pöydällä.

Mitä oli tapahtunut? Hän muisti tuskin mitään. Toki sentään sen, että hänen miehensä, prokuraattori, kohoaa korkealle, mutta — mitä sitten — mitä sitten?

Hän nousi. Hänen ruumiinsa tuntui kummalliselta, aivan kuin puutuneelta. Nyt hänen pitäisi heti mennä kotiin. Yrjö ehkä oli jo saanut tietoja linnasta. Ajatteleppa mikä hämmennys siellä oli syntynyt!

Jos Kaarina joutuisi kuninkaan vihan liekkien uhriksi, mikäpä olisi luonnollisempaa kuin Yrjön takaisinkutsuminen.

Linnassa oli hämmennys todellakin suuri.

Pikariin piirrettyjen salaperäisten kuvioiden näkeminen oli enemmän kuin tarpeeksi hämmentämään Eerikin jo ennestäänkin heikot aivot. Monta kertaa hän oli kuullut viittauksia, että Kaarina Maununtytär oli noitavehkeillä sitonut hänet itseensä. Ennen olivat ihanat naiset olleet hänelle ainoastaan hetken leikkikaluja, ja nyt hän oli hyljännyt kaikki muut hänen tähtensä. Niin, niin, ehkäpä olikin juuri niin… Kaarina oli käyttänyt noitatemppuja, pikari oli todistuksena siitä… mutta siinä tapauksessa täytyi hänen kuolla, kuolla, kuolla!

Tällä kertaa hän ei anna viedä itseänsä harhaan. Tuomioistuin saa ratkaista asian, hän tahtoo olla vain kuuntelijana. Mutta jos he tuomitsevat hänet kauheaan kuolemaan, hänen oman suloisen Kaarinansa, jota hän niin hellästi rakasti! Kun Kaarina hyväili hänen poskeansa tai nojasi pienen päänsä hänen rinnoilleen, väistyivät kaikki pahat vaikuttimet hänestä, ja hänen väsyneeseen sieluunsa virtaili rauhaa ja lepoa.

Mutta kuinka monta kertaa hänen mielipiteensä olivatkaan muuttuneet, ja kuinka monesti hän olikaan muutellut päätöksiään sentähden, että Kaarina oli sitä häneltä rukoillut! Mitäpä tämä ymmärsi valtion asioista? Jos hän oli ottanut Kaarinan mielipiteet ohjeikseen, niin täytyi siinä olla noituutta, ja silloin oli Kaarina ansainnut kuoleman.

Näissä hänen ajatuksissaan tuli tohtori Olavinpoika häntä häiritsemään. Tämä oli seurannut kuningasta Svartsjöstä; Kaarina ja lapsi aikoivat tulla seuraavana päivänä.

Nähdessään hänet tuijotti kuningas häneen hurjasti. "Katso, katso", huusi hän ja ojensi hänelle pikarin.

Tohtori silmäili sitä tarkasti. "Taiteellista työtä", sanoi hän vältellen.

"Ettekö ymmärrä, että Kaarina on salaisella vilpillä saattanut ymmärrykseni harhaan ja sitonut minut itseensä", valitteli onneton. "En tahdo koskaan enää nähdä häntä."

"Henkeni panen pantiksi, että Kaarina rouva on viaton", vastasi tohtori. "Tässä on jotakin petosta."

"Pikari oli lapsen sängyssä; se oli unohtunut sinne, mutta minä löysin sen, minä…"

"Tässä täytyy panna toimeen tutkimus."

"Tuomioistuimen edessä; tässä on noudatettava ankaraa oikeutta."

"Ettekö tahdo ensin puhua Kaarinan kanssa?"

"En, hän vain käyttäisi noitatemppujaan, ja semmoisia vastaan minä olen voimaton", vaikeroi kuningas.

Tohtori sai kuitenkin hänet taivutetuksi siihen, että hän koettaisi levähtää voidakseen seuraavana päivänä tyynemmin harkita mitä hänen tulisi tehdä.

Kuningas nyökkäsi suostuvasti ja antoi viedä itsensä omiin huoneisiinsa.

Siellä oli Herkules heitä vastassa. Tämä, joka oli kuninkaan yhä pahenevan sairauden aikana ollut melkein ajettu pois hänen näkyvistään, oli nyt taas päässyt armoihin. Kun oleskeltiin Svartsjössä, oli hän hullunkurisilla tempuillaan saanut kuninkaan nauramaan, ja nyt hän oli seurannut häntä kaupunkiin.

Nähdessään herransa synkän alakuloisuuden hän ymmärsi heittää hulluttelunsa sikseen, mutta hän antoi tohtorille merkin, että hänellä oli tälle jotakin tärkeätä sanottavana.

Niin pian kuin Eerik oli nukkunut ja jätetty uskollisen palvelijan hoitoon, menivät molemmat lintuhuoneeseen saadakseen olla rauhassa.

Herkules ei kertonut ainoastaan, että oli kohdannut Annan, Pietarinpojan vaimon, vaan myöskin, että oli hiipinyt tämän jäljessä noita-akan luo, ja lisäsi omasta puolestaan: "Joku ilkityö on tässä tekeillä."

Tohtorin ensimäisenä ajatuksena oli pikari. Hän oli saanut tehtäväkseen piilottaa sen ja samalla kuin hän näytti sitä kääpiölle, kysyi hän, oliko hän nähnyt lapsen leikkivän sillä.

"Eihän se silloin olisi ihka uusi", vastasi Herkules; "mutta kuulehan…" Kun hän ravisti sitä, kuului sieltä heikkoa rapinaa.

"Mitä se on?"

"Sinne on jotakin piilotettu."

Kääpiön pienet sormet hypistelivät innokkaasti salaperäistä pikaria. Vihdoin liikahti pieni, tuskin näkyvä lukkolaitos, ja silloin havaittiin, että siinä oli kaksi hyvin ohutta pohjaa ja niiden välissä paperi, johon jotenkin kömpelöllä käsialalla oli kirjoitettu:

"Pietarinpojan vaimo Anna on luvannut jättää tämän Kaarina Maununtyttärelle muistoksi hänen kuolemaan asti uskolliselta Maksimilianiltaan, vänrikiltä."

"Ei ole epäilystäkään siitä, että hän on salaa kuljettanut sen tänne", huudahti tohtori.

"Ehkäpä hän sitten meni Anastasian luo ripittämään itseään", lisäsi Herkules nauraen.

"Sen saamme pian tietää. Seuraa minua sinne!"

Vanhuksen säikähdys ei ollut suinkaan vähäinen, kun hänet herätettiin keskellä yötä ja kutsuttiin kuulusteltavaksi. Mahtavasta ennustajattaresta oli jäljellä vain vanha, pelkuri eukko, joka vähäisestä palkkiosta otti kaikessa totellakseen tohtoria lähteäkseen sitten kaupungista.

Senjälkeen tohtori kirjoitti kirjeen Kaarinalle, ja Herkules sai heti nousta hevosen selkään kiitääkseen, minkä kavioista lähti, Svartsjöhön. Kirje oli jätettävä Kaarina rouvan omiin käsiin, heti kun hän vain tapaisi hänet.

Seuraavana aamuna oli kuningas entistään alakuloisempi, mutta hän oli lujasti päättänyt antaa asian oikeuden tutkittavaksi. Pietari Brahen ja Sten Lejonhufvudin tuli aamupäivällä saapua linnaan tutkintoa pitämään.

Tohtori ei pyytänyt ainoastaan saada esiintyä Kaarinan asiamiehenä, vaan myöskin tehdä syytöksiä muutamia henkilöitä vastaan, joita hän epäili.

Eerik tuli hyvin iloiseksi siitä, ettei Kaarinan itse tarvinnut esiintyä oikeuden edessä; mutta hän tahtoi, että tämä näkymättömänä olisi siinä läsnä, ja ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen rikollisuutensa tulisi täysin todistetuksi, olisi hän velvollinen tulemaan esiin.

Valtakunnanneuvokset saivat edeltäkäsin tiedon kaikesta, mitä tuli tapahtumaan, ja he ryhtyivät toimenpiteisiin, jotka sopivat heidän omiin tuumiinsa.

Kaupunkiin tullessaan ei Kaarina saanut tavata kuningasta. Hän oli sulkeutuneena salakamariinsa eikä tahtonut poistua sieltä ennen istunnon alkamista.

Kalpeana ja hermostuneena hän istui paikalleen tuomarien taakse, mutta hänen katseensa harhailivat vähänväliä toiselle puolen, missä parin tiheän esiripun takana istui… kuka, sen hän kyllä tiesi.

Kovanonnen pikari oli pöydällä.

Ensin kutsuttiin sisään Kaarinan palvelijat. Heille annettiin pikari katseltavaksi ja tarkasteltavaksi, ja yhdestä suusta he vakuuttivat, etteivät olleet koskaan ennen nähneet sitä, ja että se siis ei koskaan ollut lapsen käsissä ollut.

"Miten se oli sitten tullut sinne?"

Siihen kysymykseen ei kukaan voinut vastata. Tohtorin kutsumana astui silloin esiin Herkules kertoen, miten oli kohdannut Pietarinpojan vaimon, ja väittäen rohkeasti, että hän oli syyllinen.

Tohtori kysyi, tahtoivatko tuomarit häntä kutsuttavaksi paikalle, ja kun he vastasivat myöntävästi, toi kaksi henkivartijaa Anna rouvan hänen vastustelustaan huolimatta.

Yhtä huolellisesti kuin hän eilen oli puettuna, yhtä huolettomasti oli hän pukeutunut tänään. Arvoisa pariskunta oli saanut lähteä vartijain mukana ehtimättä edes pukujaan järjestää; toiselle kuoppaa kaivaessaan he lankesivat itse siihen.

Rohkeasti kysyi Anna, miksi hänet oli vangittu. Mistä häntä syytettiin?

Pietari Brahe kysyi, mitä asiaa hänellä oli linnaan eilen. Hän oli etsinyt Dorotea kääpiötä. "Mitä hänellä oli sitten Kaarina rouvan huoneessa tekemistä?"

Joku oli nähnyt hänet siellä.

Tunsiko hän tuota pikaria?

Ei, hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä.

Mihin hän meni linnasta?

Kotiin, jos oikein muisti.

"Ajatelkaa tarkoin!"

Tällä välin oli vanha, kantapäihin asti ulottuvaan mustaan pukuun puettu eukko tullut huoneeseen. Hänellä oli sauva kädessä ja kolmivärinen kissa kainalossa.

"On mahdollista, että ensin poikkesin johonkin."

"Puhukaa totta!" kuului ääni takaapäin, ja sauva koski hänen hartioihinsa.

Anna vavahti ja kääntyi nopeasti. "Senkötähden varastitte minun kymmenen guldeniani?" kirkui hän vimmoissaan. "Ja nyt lausutte väärän syytöksen minua vastaan."

"Varokaa, älkää tulko lähelle!" sanoi vanhus ojentaen sähisevän kissansa häntä kohden.

"Lemmon kujeita!" kirkui taas Anna. "Minä en tunnusta mitään."

Silloin tohtori astui esiin ja aukaisi pikarin pohjan ottaen esiin paperin, jonka antoi tuomareille.

Nämä lukivat: "Pietarinpojan vaimo Anna on luvannut jättää tämän Kaarina Maunun tyttärelle muistoksi hänen kuolemaan asti uskolliselta Maksimilianiltaan, vänrikiltä."

Kuningas hypähti tuoliltaan ja tempasi paperin käteensä; hänkin tahtoi lukea sen.

Suu puoleksi auki, pelon ja kauhun valtaamana Anna tuijotti eteensä. "Kavalia lemmon juonia", jupisi hän.

"Pyövelin käsiin!" huusivat tuomarit.

"Roviolle!" ärjyi kuningas.

Silloin avautuivat verhot ja Kaarina kiiruhti esiin reippaasti ja päättävästi, eikä kainosti ja arastelevasti niinkuin tavallisesti.

"Säästä hänen henkensä", rukoili hän kädet ristissä. "Kun kiitän Jumalaa siitä, että olen päässyt vapaaksi väärästä syytöksestä, älä salli sen ajatuksen katkeroittaa iloani, että toinen kärsii kuolemanrangaistuksen minun tähteni."

Vieno puna oli levinnyt hänen kalpeille kasvoilleen; hän oli niin ihmeen kaunis siinä nöyränä rukoillessaan, että tuomarien päät painuivat alas ja he kääntyivät kuninkaaseen, joka ei voinut saada silmiään hänestä.

"Sinun tenhovoimasi, Kaarina, on Jumalasta", sanoi hän peittäen kasvonsa käsillään.

Sillä välin tohtori Olavinpoika kuiskasi Anastasialle:

"Alus on valmis lähtemään, suoriukaa heti täältä älkääkä koskaan palatko. Henkenne on kysymyksessä."

Vanhus tarttui kiihkeästi rahakukkaroon, jonka tohtori antoi hänelle, ja riensi reippain askelin pois; mökkirähjä oli sittemmin tyhjänä.

Anna heittäytyi Kaarinan jalkoihin ja tahtoi suudella hänen kättään, mutta kuningas tiuskaisi:

"Pois, sinä et ansaitse edes saada suudella hänen hameensa lievettä!"

Kaarina kiiruhti omiin huoneisiinsa, ja Sten Lejonhufvud käski vahdin viedä Annan vankeuteen.

Kuningas nousi lähteäkseen pois, mutta eräs läsnäolevista herroista pyysi, että hänen majesteettinsa jäisi kuulemaan Yrjö Pietarinpoikaa vastaan kyhättyä syytöskirjoitusta.

Hän istui heti, mutta oli huomattavasti hämmästyksissään.

Se oli kauhea syytös. Noin satakaksikymmentä henkilöä, joiden kaikkien nimet mainittiin, oli hän toimittanut päiviltä joko ilman tutkintoa ja tuomiota tai myöskin vastoin niitä. Useat heistä olivat saaneet salaa surmansa vankilassa, toiset olivat yön pimeydessä hukutetut, ja Yrjö Pietarinpoika sekä hänen kätyrinsä, joita oli hyvin monta, olivat ottaneet haltuunsa heidän jälkeenjättämänsä omaisuuden.

Syytös teki painostavan vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin, ja yksimielisesti tuomittiin prokuraattori ja hänen yhtä juonikas vaimonsa henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettäneiksi. Tuomio esitettiin kuninkaalle hänen allekirjoitettavakseen, mutta hän oli niin mielenliikutuksen vallassa, hänen kätensä vapisi niin kovasti, että hänen oli mahdoton sitä tehdä.

Tuomion toimeenpaneminen jätettiinkin siis siksi, kunnes kuningas oli toipunut niin paljon, että voisi vahvistaa sen.

Rikolliset aviopuolisot oli kuitenkin pidettävä vankilassa ankaran valvonnan alaisina.

Tämän jälkeen seuraavaa aikakautta Eerik itse nimitti heikkoutensa ajaksi. Sturein surma ja se seikka, että hän oli voinut epäillä rakastettua Kaarinaansa, olivat saattaneet hänet epätoivoon, joka kiusasi ja vaivasi häntä yhtämittaa. Hän ajatteli itsekseen: nukkuukohan kosto, koska se ei kohtaa minua; ovatkohan rangaistuksen okaat menettäneet kärkensä, koska ne eivät ole jo aikoja sitten musertaneet minua?

Näin ahdistelivat häntä yhtaikaa sekä omantunnon tuskat että synkkä epäluulo. Hallitustoimiin hän ei tahtonut ryhtyä, herrat saivat toimia, siten lankesi heille myöskin edesvastuu; hän oli kyllä koetellut miten raskasta se oli.

Elokuun alussa hän muutti taas Svartsjöhön. Siellä oli Kaarina hänen ainoa lohdutuksensa, niinkuin aina muuallakin, mutta hän saattoi epäillä häntäkin ja rukoili usein, ettei Kaarina koskaan hylkäisi häntä kenenkään muun tähden.

Kuninkaan henkilääkäri, Vilhelm Lemnius, poistui harvoin hänen luotaan; eikä tuo onneton ruhtinas oikeastaan tahtonutkaan pitää läheisyydessään muita kuin hänet ja Kaarinan.

Oli kummallista, että hän tähän aikaan osoitti suurempaa halua ottamaan osaa hallitustoimiin. Eerik oli aina ollut ahkera kirjoittelija, mutta nyt hän tuli vieläkin ahkerammaksi, eikä siinä havaittu mitään mielenhäiriön oireita; hänen kirjeissään ei ollut terävyyttä enempää eikä vähempää kuin ennenkään. Omissa asioissaan hän kuitenkin enimmäkseen puuhaili ja niitä hän nyt katsoi tarpeelliseksi järjestellä kirjallisesti.

Aluksi hän tahtoi nähdä ympäristössään ainoastaan lähimpiä ystäviään. Hän oli pelon vallassa ja osoitti sellaista teeskentelykykyä, terävyyttä ja juonittelevaisuutta, mikä tavallisesti on ominaista mielenhäiriössä.

Benediktus Olavinpoika älysi sen kyllä, mutta Kaarina koetti itsepintaisesti taivuttaa kuningasta suoruuteen ja oikeuteen. Koska kuningas saattoi puhua ja kirjoittaa muistakin asioista, miksi hän ei ymmärtäisi häntäkin, joka juuri tahtoi käyttää tätä rauhallista aikaa saadakseen hänet sovinnolliseen mielialaan vangittua veljeään ja kaikkia niitä kohtaan, joille hän oli nyrpeissään.

Mutta silloin kuningas kyseli häneltä, eikö Juhana ollut kuningas, vai oliko joku toinen tätä nykyä hallitsijana Ruotsissa.

Ainoastaan kun Kaarina ja hänen lapsensa olivat hänen luonaan, pääsivät puhtaasti inhimilliset vaikuttimet hänessä valtaan. Hän rukoili heiltä anteeksi kaikkea sitä häväistystä, jota he hänen tähtensä saivat kärsiä, ja ihmetteli, miten kauan he voivat kestää tätä vankeutta hänen kanssaan.

Toisinaan hän tarttui luuttuunsa ja joko lauloi jonkun virren tai sovitteli sanoiksi synkkää alakuloisuuttansa. Tulipa hän silloin katsahtaneeksi Kaarinan kyyneleisiin silmiin, ja oitis hän heitti luuttunsa luotaan sekä lankesi hänen jalkoihinsa kysellen, mitä Kaarina tahtoisi hänen tekemään.

Tämä ei kyllä estänyt Kaarinaa toisella kertaa, kun hän lääkärin pyynnössä oli saapuvilla kosteita lakanoita kuninkaan ympärille käärittäissä, saamasta iskuja, lyöntejä ja kovia sanoja. Mutta valittelematta hän alistui siihen sanoen vain: "Minä olen ainoa, joka voin vaikuttaa häneen jotakin."

Eräänä päivänä, kun kohtelu oli ollut tavallista tylympi, sanoi tohtori Kaarinalle, että hänen, katsoen hänen nykyiseen tilaansa, olisi välttämätöntä säästää itseään.

"Minä teen vain velvollisuuteni", vastasi hän; "mutta te, tohtori, joka elätte vain meitä varten, teette enemmän."

"Tällainen erakko, joka on yksin maailmassa", vastasi tohtori.

"Eikö teillä ole omaisia?"

"Ei ketään."

"Kuinka se on mahdollista?"

"Isäni kaatui sodassa, ja äitini kuoli minun syntyessäni."

"Entä sitten?"

"Mitä heiltä jäi, meni minun kasvatukseeni."

"Eikö teillä ole ystäviä?"

"Muisto vain."

"Nuoruutenne morsianko?"

"Nuoruuden ystävä."

"Onko hän kuollut?"

"Kuusitoistavuotiaana."

"Mutta sen jälkeen?"

"Elin opintojani varten."

"Entä nyt?"

"Nyt olen lyönyt ne laimin teidän tähtenne."

"Kiitos!" sanoi Kaarina liikutettuna.

"Kaikista tutkittavista on ihminen huvittavin; hänestä voi enimmän oppia."

"Eihän kukaan opi mitään minusta"

"Niin ette saa sanoa. Eläkää elämäänne, noudattakaa niitä hyviä taipumuksia, joilla Jumala on sielunne varustanut; ja jos niistä koituu hyvien töiden herttaisia hedelmiä, niin antakaa muiden puhua niistä; se ei ole teidän asianne."

"Luvatkaa vain, ettette koskaan hylkää minua."

"Sen lupaan."

Uskollisesti hän pitikin sanansa, eikä Eerikin epäilevässä sydämessä koskaan herännyt epäluuloa tohtoria kohtaan. Leikillä hän nimitti tohtoria "Kaarinan kaitselmukseksi".

"Minä toivon, että olisin kaitselmuksen lähettämä", vastasi tohtori. "Silloin voisin paremmin pitää huolta hänestä."

Sillä aikaa kuin he oleskelivat Svartsjössä, kävi näiden molempain väli vielä sydämellisemmäksi ja tuttavallisemmaksi kuin ennen. Kaarina ilmaisi tohtorille kaikki ajatuksensa, ja tämä neuvoi ja ohjasi häntä.

Viime vuosina oli Kaarina vähitellen oppinut silmäilemään laajemmalle ympäristöönsä ja ajattelemaan enemmän muita kuin itseään.

Yhteen aikaan hän itkeskeli kaivaten vanhempiansa, sisaruksiansa ja ystäviänsä. Silloin tohtori kehotti häntä lähettämään heille jotakin rakkautensa osoitukseksi: aniharvoin sai hän käydä heidän tai he hänen luonaan. Kuningas ei pitänyt siitä, ja nyt oli Kaarinan velvollisuus ennen kaikkea olla hänelle mieliksi.

Etenkin senjälkeen kuin Maksimilian niin oli tietymättömiin kadonnut, oli hän kiintynyt tohtoriin. Hän käsitti hyvin, että tohtori sillä kertaa oli pelastanut hänen henkensä; mutta kun hän senjälkeen yhä pyyteli saada vielä nähdä nuoruudenystävänsä ja lohduttaa häntä, kertoi tohtori säälien hänelle Maksimilianin äkillisen ja väkivaltaisen kuoleman.

Kaarina miltei kivettyi kauhusta. Mutta kun tohtori sanoi, että hän ehkä menettäisi henkensä, jos Kaarina ilmaisisi tietävänsä sen, niin hän hillitsi kyyneleensä eikä siitä lähtien enää tahtonut nähdä omaisiansa.

"Heidän henkensä vain joutuisi vaaraan", kuiskasi hän.

Tästä johtui hänen rajaton luottamuksensa tohtoriin.

Leskikuningattaren ansio oli, että hän huomautti Kaarinalle, miten tämä oli velvollinen hillitsemään kuninkaan vihaa ja pidättelemään surmaniskuja, kun niitä uhkaavasti tähtäiltiin jaloimpia miehiä vastaan.

Miten voimattomaksi hän tunsikaan itsensä, miten helposti hän olisikaan voitettu, hän, joka ei voinut antaa muita puoltolauseita kuin rukoukset ja kyyneleet. Hän teki kuitenkin mitä voi, kunnes tuli aika, jolloin kuningas kokonaan väisteli häntä, jolloin pimeyden vallat ja Yrjö Pietarinpoika vallitsivat kuningasta kokonaan.

Silloin vuosi veri virtoinaan ja kaikki olivat vaipuneet syvimpään suruun.

Sitä Kaarina tuskin ajatteli, että hän itsekin oli ollut joutua kateuden ja kostonhimon uhriksi; mutta siitä hän vuodatti katkeria kyyneliä, että oli pettänyt Märta rouvan. "Olisinkohan voinut estää tuon ilkityön?" uteli hän tuskissaan ainoalta uskotultaan.

"Ette", vastasi tämä, "mutta nyt voitte vaikuttaa sovinnon aikaansaamiseksi kuninkaan ja hänen veljiensä välillä."

"Sitä olen jo yrittänyt, eikä hän ole taipumaton."

"Siinä tapauksessa tulee herttuain, Kaarlen ja Maunun, saapua tänne."

"Tahdotteko kirjoittaa heille?"

"Minä sanon, että se on teidän neuvostanne."

"Eivätköhän he pahastune…?"

"Tottukoot ajattelemaan, että kuningas ottaa teidät puolisoksensa ja maan kuningattareksi."

"Onko se oikein?" kysyi Kaarina nöyrästi.

"Ettekö toivo sitä?"

Kyyneleet valuivat hänen poskilleen. "He halveksivat minua, kun olen vain jalkavaimo", sanoi hän.

"Nyt tulee kuitenkin asemanne olemaan heitä korkeampi."

"Eikö heidän harminsa siinä käänny kuninkaaseen?"

"Mitä on tähdissä kirjoitettu, sen ymmärrämme vain osittain. Kukaan ei tietäne, mikä olisi seurauksena, jos joku vieras ruhtinatar tulisi tänne. Kuningas Eerik rakastaa teitä hyvin paljon, ja te olette ainoa, joka voi vaikuttaa jotakin häneen; käyttäkää sentähden kaikki vaikutusvaltanne hyvään ja osoittakaa esimerkillänne, että halpasukuinen nainen voi Jumalan avulla olla suuremmaksi siunaukseksi maallensa ja kansallensa kuin moni kopea ja ylväs korkeasukuinen."

"Mutta lapseni?" kysyi Kaarina vavisten.

"Jättäkää heidät Jumalan haltuun. Pidän varmana, että kuningas tahtoo ottaa heidät laillisiksi lapsikseen, mutta moni on syntynyt kruunua varten saamatta koskaan sitä kantaa, ja niin tulee vastedeskin aina olemaan."

"Minä turvaudun teihin ja asetan elämäni sen mukaan", sanoi Kaarina, viehkeä hymyily kyynelten vielä kostuttamilla kasvoillaan.

17.

MITÄ VÄHÄPÄTÖINEN VOI.

Ei ollut mikään vähäpätöinen asia hoitaa tähän aikaan valtakunnan hallitusta. Henki ja omaisuus saattoivat siinä olla kysymyksessä, ja sentähden valtakunnanneuvokset lähettivätkin kirjelmiä kuninkaalle ja itse kävivät hänen luonaan pyytämässä, että kuninkaallinen majesteetti taas ryhtyisi hallitukseen; mutta hän kieltäytyi aina sanoen tahtovansa, että he edelleen hoitaisivat sitä.

Mitä tuli nyt n.s. sturelaisesta salaliitosta? Hallitus oli useita kuukausia ollut aateliston käsissä; Eerik oli mielenhäiriössä, Juhana vankilassa, Kaarle liian nuori ja kokematon, mutta kukaan ei liikahdakkaan, ei kukaan ryhdy yleisen tyytymättömyyden johtoon. Mitähän odotetaan?

Kaiketi sitä, että veljekset ruhjoisivat toinen toisensa, että kauhea kostotar paljastettuine miekkoineen katkoilisi kauloja kuin ruohonkorsia valmistaen sopivaa maa-alaa uudelle aikakaudelle.

Jokainen nuorekas mieli oli kyllä kuohuksissa. Kunnioitus kuninkuutta kohtaan ei suinkaan estänyt miekkaa paljastamasta, ei, sen teki pelkuruus, raukkamaisuus; ei kukaan ollut mielestään kyllin voimakas, eikä kukaan luottanut toiseen.

Jospa vain olisi ollut jokukaan voimakas, päättävä mies, joka olisi asettunut liikkeen etunenään, niin moni olisi epäilemättä yhtynyt häneen, etenkin jos hän olisi ollut nimeltänsä Sture, mutta ketään sellaista ei ollut.

Maa oli mitä suurimmassa kurjuudessa, mutta Kustaa Eerikinpoikia ei synny joka viidessäkymmenessä vuodessa, ja nyt ajatteli jokainen etusijassa oman nahkansa pelastamista.

Raukkamaisuus oli ajan hengessä, ja tuo raukkamaisuus tuli saamaan hyvin ansaitun verisen palkkansa.

Tukholman linnassa elettiin tähän aikaan suuressa tuskassa ja pelossa.

Cecilia oli poissa, ja molemmat jäljelläolevat prinsessat turvausivat leskikuningattareen.

Hänkin olisi kyllä mieluimmin vetäynyt erilleen kaikista, mutta Kustaa Vaasan leskenä ei hän katsonut sitä korkean arvonsa mukaiseksi. Ja niin piti hän velvollisuutenaan ottaa vastaan jokaisen, joka sitä halusi, kuunnella heidän huolestuneita valituksiaan ja tukahutettua, mutta kuitenkin huomattavaa tyytymättömyyttään ja vaikeroivaa suruaan sekä loppumattomia huhuja kaikesta siitä surkeudesta, jota odotettiin.

Tarvittiin terävää älyä, jotta voi luovia tuosta lävitse antamatta moittijoille puheen ainetta; ei saanut kieltää, ei myöntää, mutta murheellisia piti lohduttaa, tyytymättömiä tyynnyttää, vahvistaa epäilijöitä ja antaa kullekin lohdutuksen sana.

Monelle hän ei ehkä onnistunut sitä antamaan, mutta ei kukaan lähtenyt hänen luotaan syvää kunnioitusta ja sääliä tuntematta. Ei kenenkään asema ollut niin vaikea ja vastuunalainen kuin hänen, ja miten ihmeteltävästi hän osasikaan täyttää tehtävänsä!

Juhana herttua ja hänen puolisonsa lähettelivät hänelle kirjeitä. Alussa ne olivat vaikeroivia, he pelkäsivät henkeänsä, sitten he rukoilivat häntä yhä innokkaammin toimimaan heidän vapauttamisekseen. Katariina Jagellotar kirjoitti, ettei hän rukoillut omasta, vaan molempien lapsiensa puolesta, jotka olivat syntyneet vankilassa ja joiden hän pelkäsi siellä kärsivän sekä henkensä että terveytensä puolesta. Jos hän olisi varma siitä, ettei heille tapahtuisi mitään pahaa, niin hän olisi taipuvainen lähettämään heidät pois luotansa.

Saksin herttua Maunu puheli avioliitostaan prinsessa Sofian kanssa; hänellä oli nyt juuri paras tilaisuus myötäjäisten sijoittamiseen.

Kaarle herttua kirjoitti, että juuri nyt olisi sopivin aika tehdä jotakin Juhanan vapauttamiseksi. Hän aikoi tulla Tukholmaan neuvottelemaan siitä korkean äitipuolensa ja rakasten siskojensa kanssa.

Prinsessat olivat epätoivoissaan siitä avioliitosta, johon Eerikin sanottiin jo menneen. Se ei tosin ollut vielä täysin laillinen, mutta arkkipiispa oli sanonut heille sitoutuneensa vahvistamaan sen heti, kun kuningas niin tahtoi.

"Ei kukaan Euroopan ruhtinattarista, olkoonpa kuinka mahtava ja korkeasukuinen tahansa, olisi epäillytkään tulla hänen puolisokseen", huudahti prinsessa Sofia. "Olen iloinen, että pääsen täältä, niin saan olla näkemättä sitä ihmistä."

"Tokko hän muistanee niitä aikoja, jolloin seisoi Suurtorilla korttelinmitta kädessä", lisäsi Elisabet.

He eivät tahtoneet muistaa, että tämä pieni, vaatimaton tyttö oli jo saanut paljon hyvää aikaan.

Katariinalla oli täysi työ koettaessaan saada heidät pitämään semmoiset puheet hammastensa takana; hyötyä niistä ei lähtenyt mitään, mutta paljon pahaa ne saattoivat vaikuttaa.

Kaarle herttua ei ainoastaan tullut Tukholmaan, vaan toipa vielä onnettoman veljensä Maununkin mukanaan.

Hänet nähdessään puhkesivat kaikki kyyneliin. Hän oli yhtämittaa kuin unelmissa: suloiset utukuvat väikkyivät hänen silmäinsä edessä; niiden kanssa hän puhui, niille hän hymyili.

Entisyyden hän sitävastoin oli kokonaan unohtanut.

Niinkuin ennenkin vetäytyi hän äitipuolensa läheisyyteen; tämän piti puhua hänen kanssaan käynnistä, jonka he aikoivat tehdä Svartsjöhön.

Kaarle oli hyvin halukas siihen, mutta sekä äitipuoli että sisaret epäröivät. Kaikki riippui Eerikin mielentilasta; hän oli yhtä kärkäs iskemään miekalla kuin puhkeamaan kyyneliin. Oli siis oltava varoillaan.

Lopulta jäätiin siihen päätökseen, että leskikuningattaren piti kirjoittaa, mutta kenelle?

Parhaat tiedot voisi saada Kaarinalta, mutta voisiko leskikuningatar — pitäisikö hänen…

Prinsessat arvelivat sen alentavan hänen arvoaan.

Kun he vielä neuvottelivat ja kiistelivät tästä, annettiin kuningattarelle kirje.

"Kuninkaalta!" huudahti hän.

Yleinen hälinä nousi tästä. Mitä hän tahtoi?

Suuri vahasinetti leikattiin varovasti pois, ja Katariina aukaisi kirjeen.

"Kaarina Maununtyttäreltä", sanoi hän.

"Että se hävytön lutka rohkeneekin!" huudahti Sofia. "Poltetaan se, ei lueta!"

"Käyttää kuninkaan sinettiä; sehän on majesteettirikos", jatkoi Elisabet. "Häntä täytyy rangaista."

"Kun kirje kerran on aukaistu, on syytä lukea se ensin", sanoi Kaarle tyynesti.

Uteliaisuus oli vähintään yhtä suuri kuin närkästyskin, ja niin sovittiin siitä, että edellinen olisi ensiksi tyydytettävä.

"Miten hän kirjoittaa; tuommoisia kirjaimia!" sanoi Sofia.

"Voiko tuollaiselta parempia odottaakaan!"

Leskikuningatar luki kirjeen ääneen.

Kaarina alkoi nöyrästi pyytämällä anteeksi kuningattarelta, että rohkeni kirjoittaa hänelle, mutta mitä hänellä oli sanottavaa, se oli vain todistuksena siitä, että hän uskollisesti oli seurannut kuningattaren kerran hänelle antamaa opetusta, että hänen pitäisi sovittaman ja yhdistämän erotetut sydämet. Hän ei tiennyt, kumpi puoli oli väärässä, hän tiesi vain sen, että kuningas halusi sovintoa Juhana herttuan kanssa. Kun hän kuitenkin oli sanonut tämän ainoastaan alamaiselle palvelijattarelleen, arveli hän tarpeelliseksi, että jotkut kuninkaan korkeista omaisista tulisivat Svartsjöhön neuvottelemaan tästä asiasta kuninkaan kanssa. Kun tämä vielä oli hyvin heikko, voisi tapahtua, ettei asia tulisikaan yhdessä keskustelussa ratkaistuksi; mutta — niin lopetti hän — hyvillä puheilla ja sävyisyydellä voisi voittaa hänen epäluulonsa. Ja hän lisäsi, että kuningas itse oli kirjoittanut Juhana herttualle kaikin puolin suopean ja nöyrän kirjeen.

"Enkö sitä tiennyt!" huudahti kuningatar. "Hän on oikeamielinen nainen."

"Mutta kuitenkin jalkavaimo", lisäsi Elisabet.

"Semmoinen voi olla ilman oikeamielisyyttäkin", arveli Kaarle katsahtaen seinällä riippuvaan Cecilian kuvaan.

Molemmat sisaret punastuivat.

"Hän on halpasukuinen", tuumaili Sofia; "sentähden ei ole mahdollista, että hän lähentelee meitä."

"Kuitenkin on nyt minun mielipiteeni, että niin pian kuin suinkin matkustatte Svartsjöhön. Tulisin mielelläni mukaan, ellei minua tarvittaisi täällä", sanoi Katariina.

"Tulkaa jäljessä, kun asia on ratkaistu", virkkoi Kaarle. "Maunu ja minä matkustamme kahden."

"Mutta onkohan viisasta, että hän tulee sinne?"

"Arvelin, että Eerik hänet nähdessään…"

"Se ei koskaan vaikuttane hyvää; jätä hänet minun luokseni. Tahdotko jäädä, Maunu?"

"Niinkuin tahdot, ihana vedenneitoni!"

Keskustelun aikana oli Saksin herttua Maunu tullut sisään. Kun hän sai tietää, mistä oli kysymys, pyysi hän päästä mukaan. Hänellä oli muka yksityistä asiaa kuninkaalle.

Asia oli nyt ratkaistu, mutta Katariina oli sitä mieltä, että matka olisi lykättävä muutamia päiviä tuonnemmaksi, kunnes hän ehtisi kirjoittaa Kaarinalle ja ilmoittaa heidän tulostaan.

Prinsessat pitivät sitä liikanaisena kohteliaisuutena; Kaarinahan oli vain tehnyt velvollisuutensa, arvelivat he.

Kuningattaren tahto jäi kuitenkin ratkaisevaksi.

Mutta lähdön edellisinä päivinä prinsessat kehottelivat saksalaista herttuaa ottamaan tarkan selon "tuosta naikkosesta", mutta hänen huomaamattansa. Hänen ei pitänyt kertaakaan alentua puhuttelemaan häntä, mutta hänen tuli kuunnella, eikö hän käyttänyt kömpelöä puhetapaa.

Mitä hän kuuli ja näki, sitä hän ei saanut unohtaa. Kotia tultuaan täytyi hänen tehdä kaikesta tarkkaan selkoa.

He lähtivät.

Olemme jo sanoneet, että siihen aikaan oli tavattoman hiljaista ja rauhaisaa Svartsjössä. Ovia availtiin hiljaa ja äänettömästi, ja portaat olivat matoilla peitetyt; kaikesta sai sen käsityksen, että täällä sairastettiin.

Muutamat hovijunkkarit sekä kuninkaan henkilääkäri Lemnius ottivat herttuat vastaan; kaikkiin kysymyksiin kuninkaan terveydentilasta he vastasivat puoliääneen ikäänkuin peläten, että ääni kuuluisi kuninkaan huoneeseen.

Prinssi Kaarlea tämä näytti kiusoittavan, ja hän kysyi, voisiko kuningasta tavata nyt heti.

Se myönnettiin, ja hän riensi sisään.

Eerik istui yksin huoneessa, pää käsien varassa. Hän oli huomattavasti laihtunut; hänen kalpeat kasvonsa olivat käyneet vieläkin kalpeammiksi, silmät olivat raukeat ja puoliksi ummessa, ja käsi, jonka hän ojensi veljelleen, oli kylmä ja veltto.

"Eerik!" huudahti Kaarle kauhistuneena, ja suuret kyyneleet valuivat hänen silmistään.

Tämän nähdessään rupesi kuningaskin itkemään. "Minä olen hyvin onneton", sanoi hän, "sekä Jumalan että ihmisten hylkäämä."

"Kaikki tulee hyväksi taas, kun sinä voimistut."

Hän hypisteli Kaarlen takkia. "Tiedättekö, rakas veljeni, syyn turmiooni?" kysyi hän.

"Ilkeät ihmiset, jotka ovat puhuneet sinulle kaikkea pahaa; mutta tuo on kaikki nyt mennyttä."

"Minä olen käskenyt jakaa suuria rahasummia, mutta he tahtovat joka tapauksessa minun turmiotani."

Miten Kaarle koettikin vaihtaa puheenainetta; palasivat Eerikin ajatukset aina vain luuloteltuihin vihollisiin; olipa se sitten tahallista taikka ei, mutta muusta hän ei tahtonut puhua. Juhana herttuaa ei mainittu.

Hetkisen kuluttua hän taas vaipui mietteisiinsä ja näytti kokonaan unohtaneen veljensä.

Tämä seisoi neuvottomana ja lähti sitten huoneesta. Lemnius odotti häntä ulkopuolella.

"Eihän hänen kanssaan ole mahdollista puhua", sanoi Kaarle. "Hän on huonompi kuin luulinkaan."

"Ei hän ole aina samanlainen; ajatellessaan teidän armonne tännetuloa hän tuli liikutetuksi."

"Luuletteko hänen huomenna olevan paremman?"

"Kyllä, jos Kaarina rouva on saapuvilla."

"Minä tahdon puhua veljeni kanssa ilman kuulijoita", vastasi herttua.

Lääkäri kumarsi ja kysyi, saisiko hän näyttää ne huoneet, jotka olivat järjestetyt korkeita vieraita varten. Prinssi seurasi ajatellen itsekseen, ettei se toimi, johon hän oli ryhtynyt, lienekkään niin helppo kuin hän oli luullut.

Herttuoille oli annettu linnan kauniimmat huoneet, joista oli ihana näköala puistoon. Maunu herttua oli jo siellä. Hän seisoi nojallaan komeasti katetun pöydän ääressä ja huudahti Kaarlen nähdessään:

"Olipa hyvä, että tulit; minä en mene vastuuseen siitä, että olen saanut odottaa."

"Pitääkö meidän syödä kahden?" kysyi Kaarle.

"Täällä on ainoastaan kuninkaan hovijunkkareita."

"Entä te, Lemnius?"

"Minä poistun harvoin kuninkaan luota."

"Pyytäkää sitten hovijunkkareita tulemaan."

Lääkäri kumarsi ja meni.

Vasta kun viinikannut olivat muutamia kertoja kiertäneet pöydässä, pääsi keskustelu vauhtiin. Sitä ylläpitivät oikeastaan Maunu herttua ja hovijunkkarit; Kaarle herttua oli edelleenkin synkkänä ääneti.

Useimmat kysymykset koskivat luonnollisesti Kaarina rouvaa. Oliko hänen vaikutuksensa todellakin niin suuri kuin puhuttiin?

Sen myönsivät kaikki.

Maunu herttua ei ollut kiinnittänyt paljon huomiota häneen. Oliko hän todellakin niin kaunis?

Hovijunkkarit katselivat toisiaan ja mutisivat jotakin, jota ei voinut kuulla.

"Täytyykö se pitää salassa?" kysyi herttua nauraen. "Minä juon kauneuden maljan… pohjaan!" Näin sanoen hän tyhjensi lasinsa ja käänsi sen ylösalaisin.

Hovijunkkarit seurasivat esimerkkiä.

"Kuningas ei pidä siitä, että hänestä puhutaan", sanoi vanhin tähystellen ympärilleen, olisiko palvelijoita saapuvilla. Kun niitä ei ollut, jatkoi hän puoliääneen:

"Me emme saa edes pukeutua niinkuin pitäisi. Hän sanoo, että teemme sen muka mielistelläksemme Kaarinaa."

"Koska täällä ei ole ketään muuta", lisäsi toinen hovijunkkari.

"Suosikkinsa on kai toki hänelläkin?"

"Siinä tapauksessa se on Benediktus Olavinpoika; hän on ainoa, jonka kanssa Kaarina puhuu."

"No, mitä hän sanoo?"

"Että olisi tapahtunut paljon enemmän pahaa, jos Kaarinaa ei olisi ollut."

"Vai niin, no, oletteko te samaa mieltä?"

Taaskin sekavaa jupinaa.

"Mitä hittoa, ettekö voi puhua suutanne puhtaaksi!"

"Se voisi tulla kuninkaan korviin!"

"Ritarikunniani kautta, se ei tule!"

Kaikkien silmät kääntyivät Kaarle herttuaan.

"Kunniasanani", sanoi tämä nähtävästi uteliaana.

Taaskin rupesi vanhin puhumaan:

"Kaarina rouva ei ole ainoastaan ihanin, vaan myöskin lempein ja helläsydämisin naisista. Köyhät hän vaatettaa, nälkäiset hän ruokkii; täältä ei lähde avutta kukaan, jota hän voi auttaa ja jokaiselle on hänellä ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Kuningas on antanut hänelle sinettinsä, ja hän tallettaa sen estääksensä häntä käyttämästä sitä mihinkään asiakirjaan, joka ei ole oikeudenmukainen. Toisinaan kuningas torailee, vieläpä lyökin häntä, mutta kuitenkin on hän yhtä lempeä ja rakastava. Sentähden hän onkin ainoa, johon kuningas luottaa, ja niin kiihkeästi hän rakastaa Kaarinaa, ettei yksikään meistä olisi varma hengestään, jos hän tietäisi, mitä nyt olen sanonut."

Herttuat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

"Minä olen utelias näkemään häntä", huudahti Maunu herttua.

"Jos kuningas suostuu siihen", vastasi hovijunkkari.

"Pidetäänkö häntä vankina?"

"Ei, mutta hän vetäytyy niin paljon kuin mahdollista erilleen muista."

"Me tahdomme sekä nähdä hänet että puhua hänen kanssaan", virkkoi Kaarle.

Seuraavana päivänä pyysivät ja pääsivät molemmat herttuat kuninkaan luo.

Kaarle esiintyi välittäjänä Juhanan puolesta ja kysyi, eikö Eerik suosiosta ja armosta tahtoisi antaa hänelle anteeksi.

Tämä vastasi, että oli tehty paljon vastoin hänen tahtoansa ja tietoansa, sentähden ettei hänellä itsellään ollut mitään valtaa.

"Teidän majesteettinne käskystähän valtakunnanneuvokset nyt hallitsevat", huomautti Kaarle.

"Omasta puolestani on minulla niin paljon tekemistä perkeleen kanssa, etten ehdi muuhun." Sitten hän huomasi Maunu herttuan. "Mitä te haluatte?" kysyi hän.

"Sofia neiti arvelee, että myötäjäiset…"

"Vaivataanko minua semmoisillakin?"

"Uskollinen rakkauteni sekä lupaus, että saan hänen kätensä…"

"Teidän täytyy odottaa. Me menemme naimisiin molemmat samana päivänä. Oletteko nähneet Kaarinaani?"

"Emme vielä."

Hän hymyili tyytyväisenä. "Sen voin kyllä uskoa; hän on siveellinen eikä juokse miesten perässä."

Kohta senjälkeen he poistuivat kuninkaan luota, ja Kaarle kääntyi heti Lemniuksen puoleen kysyen mitä olisi tehtävä.

"Käykää hänen luonansa, kun Kaarina rouva on saapuvilla", vastasi hän.

"Hänkö sitten määrää asiat?"

"Sen tekee kuningas itse, mutta silloin hän vastaa kysymyksiin."

"Kuinka se on ymmärrettävä?"

"Hän teeskentelee teidän armollenne."

"Mistä syystä?"

"Päästäkseen teistä. Kaarina rouva on ainoa, jonka kanssa hän puhuu totta."

"Olkoon menneeksi! Pitääkö meidän käydä Kaarinan luona?"

"Sitä en luule; jos kuningas saisi sen tietää, niin hän rupeaisi epäilemään."

"Ilmoittakaa meille sitten, milloin on sopiva aika."

"Kaikkien pyhimysten nimessä, tahtoisinpa tietää miten tämä päättyy!" huudahti Maunu herttua.

"Saammepa nähdä", jupisi Kaarle.

Seuraavana päivänä jotenkin aikaisin aamulla Lemnius ilmoitti heille, että kuningas oli tavattoman reipas ja hyvällä tuulella.

"Onko rouva sisässä?"

"On, teidän armonne, sekä hän että lapsi."

"Tietääkö hän tulostamme?"

"Ei, ja parempi onkin, ettei hän tiedä."

"Vai niin. Me seuraamme teitä."

"Minä ilmoitan teidän armonne."

Kaunis näky kohtasi heitä heidän astuessaan kuninkaan huoneeseen. Suuri valkea räiskyi uunissa, ja matolla uunin edessä makasi pieni tyttö leikkien koiran kanssa. Kaarina istui tuolilla, ja Eerik seisoi telineittensä ääressä maalaamassa hänen kuvaansa.

"Tulettepa onnelliseen aikaan", huusi hän heille vastaan. "Katsohan, onko suu onnistunut… älä liikahda, Kaarina… Tule tänne, Kaarle!"

Tämä ei vitkastellut. "On, erinomaisesti", vastasi hän, mutta hänen huomionsa ei kiintynyt telineillä olevaan kuvaan, vaan itse Kaarinaan.

Hän ei luullut koskaan nähneensä mitään ihanampaa kuin tämä nuori nainen, joka punastuen herättämästään ihastuksesta turhaan koetti osoittaa hänelle kuuluvaa arvokkaisuutta.

Eerik katseli häntä viehättyneenä; hän oli unohtanut, ettei ollut yksin, ja sanoi puoliääneen: "Sinä olet ihana, ihanampi kuin kukaan maailmassa; sentähden säätkin kantaa kruunua ja valtikkaa, ja sinua on tervehdittävä kuningas Eerikin kuningattarena."

Kaarle synkistyi, mutta Maunu herttua huudahti kiihkeästi: "Miekkani kautta, sen hän ansaitsee paremmin kuin kukaan muu, ja minä tahdon olla ensimäinen osoittamaan hänelle kunnioitustani!"

Näin sanoen hän polvistui ja vei Kaarinan käden kunnioittavasti huulilleen.

Kaarina ei vetänyt kättään pois, vaan katsoi kuninkaaseen, silmissään ilon ja kiitollisuuden ilme, joka teki hänet vielä viehättävämmäksi.

"No, Kaarle veliseni", huudahti ihastunut Eerik, "sinun olisi pitänyt olla ensimäinen ja nyt tulet toiseksi!"

Hän hillitsi itsensä ja astui eteenpäin. Silloin kohtasi häntä Kaarinan katse niin rukoilevana, että hän heti polvistui hänen eteensä ja kuiskasi suudellessaan hänen kättänsä: "Sydämen hyvyys on parempi kuin ihanuus, rukoilkaa puolestamme."

Kaarina puristi hiljaa hänen kättään ja nousi.

"Tämä on onnen päivä", huudahti kuningas; "viettäkäämme se juhlana."

"Joka kestää päivästä toiseen!" lausui Maunu herttua hilpeästi.

"Jos kuninkaan terveys sen sallii", lisäsi Kaarle.

"Ei, sinä olet oikeassa, terveyteni ei sitä salli", huokasi Eerik. "Lemnius on kieltänyt sen. Keksikäämme jotakin muuta. Sano sinä, Kaarina."

"Mikäpä juhla voisi olla ihanampi kuin se, että kuningas ja Juhana herttua ojentavat toisilleen kättä sovinnoksi", vastasi tämä.

Eerikin muoto muuttui; epäillen hän katseli läsnäolijoita ja löi kovasti Kaarinaa käteen.

Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaan, läheni vain kuningasta sanoen sanomattoman tunteellisesti.

"Tänään olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi; jakakaamme tästä muillekin. Mikä on ihanampaa kuin rakkaus ja anteeksiantamus; anna kaikille anteeksi!"

Hän oli vaipunut polvilleen kuninkaan eteen.

"Armoa, armoa!" toisti herttua polvistuen.

Eerik taisteli nähtävästi kovaa taistelua.

"Minä olen kirjoittanut hänelle", sanoi hän.

"Hän on istunut vankeudessa neljä vuotta; sehän on kauheaa", sanoi Kaarina.

"Mutta jos hänen sydämensä ei ole kristillisen veljellinen meitä kohtaan."

"Kuningas voi määrätä ehdot", lausui Maunu.

"Olen varma, että hän suostuu niihin", jatkoi Kaarle.

"Hänen täytyy tunnustaa minun ja Kaarinan pojat valtaistuimen perillisiksi."

"Niin, hänen täytyy."

Epäilevänä siirtyi hänen katseensa taas toisesta toiseen. Lopuksi hän sanoi: "Kirjoittakoon hän ehdot, niin minä suostun."

Kaarle otti heti esiin paperin, jossa kuningas Eerik suostui Juhana herttuan vapauttamiseen määrätyillä ehdoilla. Nämä olivat varsinaisesti alamainen uskollisuus ja kuuliaisuus Arbogan sopimuksen mukaan sekä lasten laillistuttaminen. Kuningas allekirjoitti kirjelmän.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heitti kynän luetaan. "Mitä vielä tahdotte?" kysyi hän vihaisesti.

"Katsokaa Sigridiä!" huudahti Kaarina.

Lapsi melkein makasi koiran päällä nauraen ja leikkien sen kanssa. Kuningas meni hänen luokseen.

"Menkää!" kuiskasi Kaarina herttuoille ja meni kuninkaan jäljessä.

Heille ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa; he hävisivät melkein kuulumattomasti.

"Toivoisin, että voisimme heti lähteä matkaan", sanoi Kaarle Lemniukselle, joka tuli heitä vastaan.

"Se kyllä olisi viisainta", vastasi hän.

"Mutta hän, Kaarina rouva, saa ehkä kärsiä siitä."

"Hän on siihen tottunut."

"Kuningas löi häntä."

"Sen hän tekee usein."

"Ja hän sietää sitä?"

"Valittamatta."

"Viekää hänelle terveisemme."

"Hän on oleva niistä kiitollinen."

"Sanokaa hänelle, ettemme unohda, että saamme kiittää häntä Juhana herttuan vapauttamisesta."

"Hän on jo kauan hiljaisuudessa työskennellyt siihen suuntaan."

18.

SOVINTO.

"Oikeinpa ajattelen, enköhän kuningas Eerikkinä tekisi niinkuin hänkin", sanoi Maunu herttua, kun he olivat jääneet kahden.

"Toisin sanoen, jos olisit menettänyt järkesi."

"Voihan se tapahtua sellaisen naisen tähden."

"Älä vaan puhu semmoista sisarelleni Sofialle."

"Leskikuningatar ei siitä olisi pahoillaan."

"Hänessä ei olekkaan kuninkaallista verta. Sen sanon, Maunu, että tämä naiminen on Vaasa-nimelle häpeätahra, joka tekee Eerikin arvottomaksi Ruotsin kruunua kantamaan."

"Niinpä kyllä…"

"Hän voi pitää niin monta rakastajatarta kuin tahtoo, kenelläpä niitä ei olisi; mutta tehdä tuo nainen vertaisekseen, asettaa kruunu hänen päähänsä, se on kuninkuuden lokaan-polkemista."

"Hänellä on enemmän arvokkuutta ryhdissään kuin monella korkeasukuisella kuningattarella."

"Sitä en kiellä; hän tosiaankin hämmästytti minua. Mutta älä sano sitäkään Sofialle", lisäsi hän varoittaen.

"Minä punnitsen kyllä sanani, etten sanoisi liian paljon enkä liian vähän."

Maunu herttua palasi Tukholmaan kertomaan merkillisestä Svartsjössä-käynnistä. Mutta niin varova kuin hän olikin lausunnoissaan, väitti prinsessa kuitenkin hänen rakastuneen tuohon yksinkertaiseen naikkoseen, jonka kanssa hän ei tahtoisi olla samassa huoneessa. Joskin hän oli puhunut Juhana herttuan vapauttamisen puolesta, niin se oli vähäpätöinen asia kaiken sen häväistyksen suhteen, jota heidän täytyi hänen tähtensä kärsiä; ja mitä siihen tuli, että häät vietettäisiin samaan aikaan, niin arveli prinsessa paremmaksi pysyä naimattomana.

Kaarle herttua matkusti Svartsjöstä suoraan Gripsholmaan.

* * * * *

Gripsholmassa oli Katariina Jagellotar synnyttänyt esikoisensa, joka kasteessa oli saanut nimen Sigismund, hänen veljensä, Puolan kuninkaan mukaan.

Puolisojen viettämä yksinäinen elämä, jota ainoastaan tulevan suuruuden unelmat kiihottivat, oli hermostuttanut Juhana herttuaa ja tehnyt hänet epäluuloiseksi, jommoisena hän sitten pysyi koko ikänsä.

Katariina sitävastoin oli entisellään; innokkaammin vain kuin ennen hän antautui uskonnollisiin hartausharjoituksiinsa vetäen vähitellen Juhanankin niihin. Se salaperäisyys, johon katolinen oppi kietoutuu, sopi oivallisesti Juhanan mielentilaan, erittäinkin kun sen sallima salakähmäisyys oli hänessä itsessään luonteenomainen piirre. Hän oli valmis nöyrtymään kuinka syvälle tahansa Eerikin edessä voidakseen sitten jännitetyn jousen tavoin antaa sitä tarmokkaamman iskun, kun taas tunsi itsensä vapaaksi.

Katariinaan oli juurtunut mitä kiihkein vastenmielisyys tätä tuntematonta sukulaista kohtaan, joka oli saattanut niin synkkää varjoa hänen nuoreen avio-onneensa. Olipa toinenkin syy, jonka tähden hän vihasi Eerikkiä ja oli sielussaan vannonut, ettei koskaan anna hänelle anteeksi.

Venäjän tsaari, joka häntä kosiessaan oli niin häpeällisesti tullut syrjäytetyksi, oli ryhtynyt keskusteluihin kuningas Eerikin kanssa Katariinan luovuttamisesta hänelle. Hän oli pannut sen yhdeksi rauhanehdoksi, ja kuningas, jonka olisi luullut inholla hylkäävän tuollaisen kataluuden, olikin käynyt neuvottelemaan asiasta. Katariina tiesi varmaan, että Niilo Gyllenstjerna kuninkaan valtuuttamana oli luvannut hänet tsaarille. Tsaarin lähettiläät saattoivat tulla milloin tahansa, hänet temmattaisiin miehensä ja lapsensa luota ja hän saisi seurata heitä. Petollinen kuningas oli sanonut tahtovansa tehdä mitä kristillistä ja soveliasta oli, pysyäkseen naapurien kanssa hyvissä väleissä. Eikö hänen tullut vihata sellaista kuningasta? Tietysti, kuolemaan asti. Mutta hän tahtoi juonitella ja harjoittaa petosta; hänen uskontonsa myönsi sen, ja se oli välttämätöntä hänen ja hänen miehensä pelastukseksi.

Että vapautuksen hetki oli lähellä, siitä ei ollut epäilystäkään, ja he puhuivat alati siitä, kuinka viisaasti sen käyttäisivät.

Kuitenkin oli Kaarle herttuan tulo suuri yllätys.

Aluksi he eivät tienneet, ennustiko hänen tulonsa jotakin vielä pahempaa kuin mitä siihen asti oli ollut, mutta kun hän sanoi heidän vapauttamisensa olevan kysymyksessä, nousi ilo ylimmilleen. Juhana oli heti valmis allekirjoittamaan kaikki kuninkaan vaatimukset; hän ei kiinnittänyt huomiota edes vallanperimykseen.

"Mutta ajattelehan", sanoi Kaarle, "sinulla on poika itselläsikin."

"Kaikki perintöruhtinaat eivät tule kuninkaiksi", vastasi Juhana kirjoittaen nimensä papereihin.

Katariina otti tarkan selon siitä, ettei ketään kuuntelijoita ollut läheisyydessä. Sitten kävivät nämä kolme tuttavalliseen ja avomieliseen keskusteluun.

Kaarlea hämmästytti, että heillä olivat asiat yhtä selvillä kuin hänellä itselläänkin.

"Niin käy, kun on ystäviä", sanoi Juhana.

Veljekset olivat yksimielisiä siitä, ettei nykyinen hallitus voinut kauan pysyä pystyssä; mutta siitä ei ollut puhetta, miten ja milloin se kaatuisi.

Juhana vain huomautti, että he molemmat, Kaarle ja hän, kyllä tulevat sopimaan. Puhutaanhan entisinä aikoinakin olleen kuninkaita, jotka yhdessä hallitsivat maata ja valtakuntaa sovussa ja rauhassa; miksikä semmoista ei voisi nytkin tapahtua?

Tuli puhe myöskin Kaarina rouvasta, ja silloin Katariina puuttui puheeseen. Halveksivasti hän puhui "halpasukuisesta" lausuen, ettei koskaan voisi alentua ojentamaan kättänsä hänelle.

Juhana sanoi tahtovansa suudellakkin sitä, jos niin vaadittaisiin.

"Minä olen sen jo tehnyt", huomautti Kaarle ja kertoi Svartsjössä-käynnistään.

"Onko hän todellakin niin kaunis?" kysyi Juhana huvitettuna.

"Hän on rikkatunkiosta löydetty helmi", vastasi Kaarle.

"Sentähden hän paraiten miellyttääkin", tuumi Katariina, silmät liekehtivinä. "Lika, joka on tarttunut siihen, tekee sen viehättäväksi."

"Älkäämme olko huomaavinamme sitä; ajatelkaamme vain mitä hyötyä meillä on hänestä. Osoittaa hyvää sydäntä, että hän on suopea meille."

"Tai myöskin kavaluutta ja omia pyyteitä."

Jotenkin ärtyisästi sanoi Kaarle, että kauneutta oli tavattavana kaikissa kansankerroksissa ja että se kaikkialla oli vaikuttavana.

Juhana herttua iski merkitsevän silmäyksen puolisoonsa, ja tämä muutti heti suuntaa myöntäen, että heidän oli viisainta tukahuttaa kaikki yksityiset tunteet ja mielihalut sekä mukautua oleviin oloihin.

Oli välttämätöntä, että he saivat tavata kuninkaan. Pitäisiköhän herttuan matkustaa Svartsjöhön?

Täytyi saada tietää Eerikin tahtokin tässä asiassa. Kaarle tuumi, että sopimus oli tehtävä niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Siten se tulisi sitovammaksi, arveli hän.

Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei kukaan voinut järjestää asioita paremmin kuin leskikuningatar; hänen neuvoaan piti siis ennen kaikkea kysyttämän.

"Muistakaa", sanoi Katariina hyvästeltäessä Kaarlelle, "muistakaa, että me laskemme tunnitkin."

"Ei viivy kauan, ennenkuin saatte kuulla minusta", vastasi hän lohdutellen.

Muutaman päivän kuluttua tuli tosiaankin tieto, että Ventholma oli kunnossa herttuaa ja hänen puolisoansa varten ja että heidän oli määrä sieltä lokakuun 8 p:nä mennä veneellä Svartsjöhön.

Viimeisenä päivänä syyskuuta, sateisena ja kylmänä syyspäivänä, he lähtivät Gripsholmasta. Oi, milloinkaan ei ilma ollut tuntunut suloisemmalta, ei sade virkistävämmältä. He olivat iloisia, onnellisia, kiitollisia, ehkäpä tämän ainoan kerran.

Ventholma oli aiottu vain tilapäiseksi oleskelupaikaksi sentähden, että se oli Svartsjön läheisyydessä. Herttuan molemmat veljet, Maunu ja Kaarle, tulivat sinne; leskikuningattaren ja prinsessain oli määrä saapua heitä tapaamaan Svartsjöhön.

Juhana herttuan kuolemantuomio oli ollut syynä Maunun mielenhäiriöön; nyt hän ei tuntenut häntä, itki hänet nähdessään sanoen hänen muistuttavan jotakin rakasta vainajaa.

Vihdoinkin oli lokakuun 8:s päivä tullut. Oli kirkas, auringonpaisteinen päivä, ja Ventholman laiturin ääressä oli huolellisesti varustettu jahti, jossa oli kymmenen juhlapukuista soutajaa.

Juhlapuvussaan oli myöskin seurue, joka astui siihen. Herttuattarella oli musta samettipuku, sekä päällys- että alushame; kaulus oli leikattu nelikulmaisesti, jotta siitä jäi näkyviin häikäisevän valkea kaula, minkä ainoana koristeena oli kapea, musta nauha ja siinä Juhana herttuan kuva riippumassa. Päähine oli mustasta sametista tehty sekä valkealla silkillä vuorattu ja reunustettu.

Herttua oli samoin mustiin puettu. Hänellä oli korkea, pyöreä valkealla sulalla koristettu hattu, parta ulottui rinnoille asti ja oli samoinkuin viiksetkin vähäsen harmahtava.

Heidän jäljessään kantoi imettäjä heidän pientä lastaan.

Sitten tulivat herttuat Kaarle ja Maunu ja senjälkeen heidän gripsholmalainen vartijakuntansa.

Äänettöminä kaikki asettuivat paikoilleen veneeseen. Matkallakaan ei syntynyt mitään keskustelua; jokaisella oli tarpeeksi ajattelemista.

Mutta kun he lähenivät Svartsjötä, jonka laiturille oli kokoontunut paljon väkeä, osoitteli Juhana heitä puolisollensa toista toisen perästä.

"Tuo on kuningas, joka noin levottomana liikkuu puolelta toiselle. Tuolla oikealla on leskikuningatar ja hänen vieressään Elisabet: tuolla, kauimpana oikealla Sofia, ja hänen vieressään Maunu, Saksin herttua. Mutta kuka on tuolla vasemmalla, tuo, joka on muita pitempi? Kuningas puhuu nyt hänen kanssaan."

"Se on jalkavaimo, etkö ymmärrä", kuiskasi Katariina.

"Mutta kautta partani, kaunis hän on."

"Kaunis kuin synti."

"Ajattelehan, Katariina!"

"Älä pelkää, minä taidan osani."

Vene laski rantaan, ja Juhana ojensi kätensä puolisolleen noustakseen maihin.

"Tähän narripeliin kuuluu myös polvilleen lankeaminen", sanoi Katariina kuiskaten.

"Niin, tehkäämme se."

Mutta Eerik melkein ennätti ennen heitä tai ainakin lankesivat he polvilleen toistensa eteen melkein samaan aikaan.

"Herrani ja kuninkaani!" huudahti Eerik.

"Minä olen vain köyhä vanki, joka rukoilen teidän majesteettiinne kuninkaallista armoa", vaikeroi Juhana.

"Ei, ei: teidän armonne se hallitsee ja vallitsee minua ja meitä kaikkia."

"Antakaa minulle armonne ja anteeksiantonne!"

Näin he puhuivat ehtimiseen toisilleen.

Katariina oli jo aikoja sitten noussut; hän seisoi jäykkänä ja suorana katsellen heitä.

Useimmilla läsnäolijoista leikitsi ilvehymy suupielissä; kohtaus kävi yhä naurettavammaksi.

"Me emme pyydä muuta kuin saada jäädä valtakuntaan luvaten tulla uskollisimmaksi alamaiseksenne", nyyhki Eerik.

"Meidän puoleltamme ei koskaan ryhdytä mihinkään teidän armoanne ja perillisiänne vastaan", vakuutteli Juhana.

Leskikuningatar meni heidän luokseen ja sanoi hiljaa, kumartuen heidän puoleensa: "Nouskaa, rakkaat pojat; te saatatte itsenne läsnäolevain ivan esineiksi."

He tottelivat heti.

"Menkäämme linnaan", sanoi kuningas.

He lähtivät yhdessä, ääneti ja epäluuloisina.

Katariina Stenbock ja prinsessat ympäröivät äskentulleen ruhtinattaren. He suutelivat ja hyväilivät pienokaista; ei kukaan huomannut tai ollut huomaavinaan Kaarinaa. Herroilla oli kyllä halua siihen, mutta he eivät rohjenneet.

Onneksi oli hänelläkin seurassaan yksi ystävä, joka ei jättänyt häntä ja joka nyt sanoi hänelle: "Menkäämme linnaan; kuningas voi tarvita teitä."

Joskin suruisa ajatus omasta itsestään hetkiseksi tahtoi hiipiä hänen sydämeensä, hälveni se kuitenkin heti. Toinen tarvitsi häntä, ja tuo toinen oli Jumalan edessä hänen puolisonsa.

Niin hän lähti tohtorin seuraamana ajattelemattakaan, mitä muut hänestä sanoivat.

"Häpeämätön lutka, kuinka hän kehtasi tulla tänne!" huudahti prinsessa Sofia.

"Varmaankin kuninkaan käskystä", sanoi leskikuningatar.

"Niin hän sanoi minulle", lausui Elisabet. "Hän olisi kernaammin suonut, ettei hänen olisi tarvinnut tulla."

"Hän häpesi meidän seurassamme", väitti Sofia, "vai mitä sinä luulet, Maunu?"

"Voidakseni asettua hänen ajatuskannalleen pitäisi minun oppia tuntemaan hänet paremmin."

"Se on vallan tarpeetonta; minä inhoan häntä, nyt sen tiedät." Sofia keikautti pöyhkeästi päätään.

"Yksi asia on varma", sanoi Kaarle. "Ilman häntä emme nyt olisi koossa täällä."

"Onko se mahdollista!" huudahti herttuatar. "Olkaamme sitä ystävällisempiä hänelle päivällisillä", sanoi leskikuningatar.

Kaikki lähtivät nyt linnaa kohden. Ikkunan ääressä seisoi Eerik, Kaarina vieressään, heitä vastapäätä Juhana suudellen Kaarinan kättä.

Katariinan silmät säkenöivät, hän otti pikku poikansa imettäjältä ja meni saliin.

Heidät molemmat nähdessään Eerik joutui saman tuskan valtaan kuin ennenkin. Hän juoksi heidän luokseen, heittäytyi ruhtinattaren jalkoihin ja rukoili, että hän ja hänen pieni poikansa antaisivat hänelle anteeksi sen, että he hänen tähtensä olivat saaneet kärsiä vankeutta.

Turhaan Katariina koetti tyynnyttää häntä; hän suuteli hänen käsiään itkemistään itkien.

Katariina silitteli hänen hiuksiaan, taputteli hänen poskiaan ja puhutteli häntä osaaottavasti, mutta hänen silmänsä säkenöivät, ja hän näytti tuhat kertaa mieluummin tahtovan lyödä häntä.

Tohtori Lemnius läheni heitä. "Teidän majesteettinne on väsynyt ja tarvitsee lepoa", sanoi hän. "Mutta kun taloni on täynnä vieraita."

"He suovat sen kyllä anteeksi."

"Jääkö Kaarina tänne?"

"Jos kuningas niin tahtoo."

"Ei, hän seuratkoon minua, muuten en mene."

Samassa seisoi Kaarina hänen rinnallaan säteilevine hymyilyineen ja kirkkaine, viattomine silmineen.

"Tässä olen", sanoi hän.

"Sinä et saa pitää kenestäkään muusta kuin minusta, Kaarina."

"En pidäkkään."

"Anna käsivartesi; Lemnius tahtoo, että käyn lepäämään."

Yhdessä he menivät ulos.

Monet eivät olleet kiinnittäneet huomiota tähän pikku kohtaukseen, mutta Juhana herttua ja hänen puolisonsa olivat tehneet sen. On luultavaa, että he ajattelivat samaa, mutta kummallakin oli omat mielipiteensä, joita he eivät ilmaisseet toisilleen.

Perhejuhla vastasi täydelleen päivän merkitystä. Kuningas Eerikillä oli oiva viinikellari, ja hän oli vieraanvarainen isäntä. Leskikuningatar piti emännyyttä, ja hänen silmäyksensä ja huolenpitonsa ulottuivat kaikkiin.

Mieliala oli kenties vähän painuksissa, etenkin alussa; olisi ehkä pikemmin luullut olevansa hautajaisissa kuin kesteissä. Sovintojuhla, jota vietettiin, oli, kuten ruhtinatar vastikään sanoi, narripeliä, jossa toinen puoli oli lyönyt esiin melkeinpä viimeisetkin korttinsa toisen sitä myöten ottaessa ne kaikki huostaansa.

Mutta viini oli liian hyvää ollakseen tekemättä tarpeellista vaikutusta; kielen siteet irtaantuivat, ja kun ateria oli lopussa, antoi kuningatar Lemniukselle viittauksen, että palvelijat oli käskettävä poistumaan.

Sitten hän tarttui maljaan sanoen: "Juokaamme kuninkaan malja kiittääksemme häntä hänen meille valmistamastaan ilosta, vaikkei hän olekkaan läsnäolollaan tätä iloamme lisäämässä."

Kaikki yhtyivät maljaan.

Mutta Katariina Stenbock antoi merkin, että maljat täytettäisiin uudelleen.

"Sydämeni kehottaa minua", sanoi hän, "lähinnä kuningasta ehdottamaan maljan hänelle, joka on kuninkaan sydäntä lähinnä ja josta voimme sanoa, että hän on hänen jalkainsa kynttilä, hänen silmäinsä valo. Että hän hyvänä enkelinä seisoo suojelevana, ohjaavana ja varoittavana hänen sivullaan, sen voin vakuuttaa; että hän on pelastanut monen hengen ja elänyt enemmän muita kuin itseään varten, sen tietävät kaikki, joiden turvana hän on ollut hädässä ja ahdistuksessa; ja sentähden tyhjennän nyt Kaarina Maununtyttären maljan."

Salissa nousi sorina. Miespuoliset vieraat tyhjensivät kaikki maljansa, useatkin kunnioittavasti osoittaen suostumustaan. Katariina Jagellotar ja prinsessa Sofia panivat maljansa pois maistamatta niistä.