SISÄLLYS: (continued 2)

"Paljasta kaulasi!" käski kuningatar.

Sitä hän ei tahtonut tehdä.

"Tottele, tai näet minut viimeisen kerran!"

Vastenmielisesti hän teki sen.

Katariina kirkaisi kauhusta. "Herra Jumala, mitä tämä on." hän huudahti nähdessään miten Romanan kaula ja käsivarret olivat raadellut.

"Se on ainoastaan pieni katumuskidutus tekemieni syntien tähden", vastasi Romana ja tahtoi rientää pois.

Mutta kuningatar käski hänen riisua vieläkin enemmän yltään nähdäkseen miten kauas haavoja ulottui.

Kaikki vastustukset, rukoukset ja kyyneleet olivat turhat, Romanan täytyi totella.

Se oli kauhistuttava näky; koko hänen hento ruumiinsa oli kuin yhtenä ainoana avoimena haavana, josta tihkui lukemattomia pieniä veripisaroita.

"Mikä on tämän saanut aikaan?" kysyi Katariina liikutettuna ja kosketti hiljaa hänen veristä olkaansa.

Samassa hän tunsi hienoja neulan pistoksia kädessään, löysipä siihen pian syynkin.

Romanalla oli lähinnä ihoaan hienosta silkistä kudottu vaatekappale, mutta sen jokaiseen silmukseen oli taidokkaasti kiinnitetty hienonhieno neulankärki, ja tuhansittain tunkeutui semmoisia kärkiä samalla kertaa ruumiiseen ihon läpi.

"Ota pois kidutuslaitos", käski Katariina liikutuksesta vapisevalla äänellä.

"Minä olen vannonut kantavani sitä", vastasi Romana. "Minä en uskalla… minä en voi…"

"Sitten saavat palvelijattareni auttaa sinua."

"Ei, ei!" Ja hän riisti sen yltänsä tietämättänsäkin huoaten helpotuksesta.

"Anna se minulle", käski Katariina ankarasti, "minä ostan sen sinulta."

Romana ei uskaltanut kieltää, mutta sekä pitkälliset tuskat että ehkä vielä enemmän tieto siitä, ettei ollut onnistunut ponnistuksissaan ja ettei mikään pyhimyskunnia tullut hänen osakseen, vaikuttivat niin valtavasti hänen jo ennenkin kovassa jännityksessä olleeseen mielentilaansa, että hän voimattomana vaipui kuningattaren jalkoihin.

Katariina piti hänestä hellää huolta; hän käski kääriä hänet öljykankaisiin, ja paikalle kutsuttu lääkäri määräsi parantavia voiteita. Monta päivää Romana horjui elämän ja kuoleman välillä, mutta vihdoin näytti nuoruuden voima pääsevän voitolle; haavat alkoivat parantua, ja tajunta palasi päivä päivältä enemmän.

Eräänä iltana, kun kuningatar istui hänen vuoteensa ääressä ja tapansa mukaan luki hänelle muutamia Lutherin virsiä, tarttui Romana hänen käteensä ja suuteli sitä monta kertaa katkerasti itkien.

"Te olette ollut ylen hyvä minulle, armollinen kuningatar", sanoi hän. "En tiedä, teenkö väärin mutta omatuntoni kehottaa minua täydellä vilpittömyydellä tunnustamaan teille kaikki."

"Jos sen teet, Romana", vastasi tämä, "niin tahdon kaksinkertaisesti antaa sinulle takaisin ystävyyteni ja luottamukseni, sillä olen varma siitä, ettet sinä koskaan enää petä lupauksiasi."

"Teidän rakkautenne ja anteeksiantavaisuutenne ovat voittaneet minut. Ensiksi pitää minun sanoman, että olen tähän asti ollut katolinen."

"Sen olen jo kauan huomannut; onko vakaumuksesi nyt muuttunut?"

"On, minä tahdon tulla Kustaa kuninkaan ja teidän taivaaseenne, muuten ei minulla koskaan ole anteeksiantamusta."

"Romana, minä ymmärrän sinut ilman pitempiä selityksiä, mutta voinet kuvailla mielessäsi, kuinka suurta iloa semmoinen tunnustus minulle tuottaisi."

"Minä olen kirkkomme luopio, ja se tuomitsee minut ikuiseen kadotukseen", valitti Romana. "Teidän uskontonne sitävastoin tarjoaa minulle sovituksen ja anteeksiannon; onko siis ihme, että tahdon kuulua siihen."

Mutta samassa hän kalpeni ja vetäytyi mitä suurimman kauhun eleillä niin lähelle kuningatarta kuin suinkin.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi tämä.

Hän aukaisi huulensa, mutta hänen suustansa ei tullut sanaakaan; rukoillen hän katsoi kuningatarta.

Lempein, lohdullisin sanoin koetti Katariina tyynnyttää häntä ja onnistuikin siinä lopulta.

Romana pelkäsi nähtävästi nukkumista, ja jos hän muutamaksi silmänräpäykseksi nukahtikin, havahtui hän äkkiä, katsoi pelokkaana ympärilleen ja kuiskasi tuskaisena:

"Älkää menkö pois luotani!"

Lopulta sai väsymys vallan ja hän nukkui raskaasti.

Heti senjälkeen astui eräs palvelijatar sisään.

Maunu herttua aikoi lähteä Vadstenaan ja pyysi saada sanoa jäähyväiset kuningattarelle.

Romana nukkui levollisesti; eihän siis voinut olla mitenkään vaarallista jättää hänet.

Palvelijatar sai käskyn useat kerrat yön kuluessa käydä hänen luonansa, ja Katariina meni ottamaan vastaan poikapuoltansa.

Mutta seuraavana aamuna hyökkäsivät palvelijattaret kalmankalpeina hänen luoksensa.

Romana oli kuollut!

He olivat yöllä useita kertoja käyneet hänen luonaan, mutta aina luulleet, että hän nukkui.

Katariina kiiruhti hänen luokseen.

Ei hänen asentonsa eikä muotonsa olleet muuttuneet; hän makasi siinä levollisena ja hiljaa, melkein hymyillen.

Katariinan kyyneleet juoksivat virtana. Jos Romana ei olisi jäänyt yksin, olisi hän ehkä vielä elänyt.

Paikalle kutsuttu lääkäri ei voinut selittää syytä hänen äkilliseen kuolemaansa. Ainoa, johon hänen huomionsa kiintyi, oli pieni sinelmä kurkussa; hän oli ehkä tullut tukehutetuksi, mutta ei ollut luultavaa, että hän olisi sen itse tehnyt, eikä kuitenkaan ollut mitään todennäköisyyttä, että joku vieras henkilö olisi ollut hänen luonansa.

"Minä olen hyvin ajatellut sitä", sanoi Katariina, "että se kauhu, joka hänet niin äkkiarvaamatta valtasi, olisi aiheutunut jostakin näystä."

"Silloinhan teidän armonne olisi myöskin nähnyt sen", väitti lääkäri.

"Minä olin niin kokonaan kiintynyt katsomaan häneen, ettei juolahtanut mieleeni kääntyä, vaikka muistan kuulleeni hiljaista kahinaa."

"Se voisi selvittää tätä asiaa paljon."

"Täällä on ehkä salaovia, kaikki seinät tarkastettakoon… Romana oli ensimäinen uhri, kukaties tulee sama kohtalo useiden osaksi."

Lääkäri sitoutui noudattamaan mitä ankarinta vaitioloa, ja hänen sekä kuningattaren valvonnan alaisena toimitti luotettava henkilö tarkastuksen.

Silloin havaittiin, että joka huoneeseen oli varattu pieni salaovi, niin taidokkaasti seinään sovitettu, että vain sattumalta ensimäinen löydettiin, jonka jälkeen toiset sitten oli jo helpompi huomata. Kaikki käytävät päättyivät suureen romukamariin, jossa säilytettiin vanhoja aseita.

Mutta siellä huomattiin lisäksi itse seinässä pieni puhetorvi joka oven vieressä.

Sieltä saattoi siis kuulla kaikki linnan huoneissa tapahtuvat keskustelut.

Mitä oli tässä nyt tehtävä?

Katariina ei uskaltanut ilmoittaa asiaa kuninkaalle; ei kukaan voinut tietää, miltä kannalta hän sen ottaisi. Hän uskoi sentähden salaisuuden isälleen.

Tämä otti asioista tarkan selvän.

"Me seisomme tässä mehiläispesän suulla", sanoi hän. "Jos työnnämme kätemme sinne, saamme pistoksia. On parasta, että suljemme käytävän; mehiläiset hankkivat kyllä pian itselleen toisen, mutta me olemme ainakin hetkisen rauhassa heiltä."

Ja vanha Stenbock oli itsekin apuna laahaamassa aseita ja vanhoja varustuksia oven eteen, enemmän kuin miehen korkeuteen tämän nojalle.

Lääkäri pyysi saada jäädä alas nähdäkseen, minkä vaikutuksen tuo teki.

"Ei, ei", sanoi Stenbock, "kiittäkää Jumalaa, että ensimäisenä pääsette pois, ja koettakaa vastaisuudessa kynsin hampain päästä pelastumaan ainoan autuaaksitekevän kirkon uskollisten palvelijain käsiin."

Hän kehotti noudattamaan ankaraa vaitioloa ja kun hän sitten jäi kahdenkesken Katariinan kanssa, pyysi hän häntä heti kruunauksen jälkeen muuttamaan linnasta.

"Ei, isäni", vastasi nuori, rohkea nainen, "huonosti sopisi teidän tyttärellenne ja kuningas Kustaan puolisolle arkana pelkurina vetäytyä pois niistä velvollisuuksista, jotka hänen vielä on täytettävä."

"Mitä yhteyttä on sinulla ja koko kuninkaallisella perheellä? Kateutta, ei mitään muuta heidän puoleltaan, mikäli minä tiedän."

"Se ei ole kaikki heidän vikansa; koko tänä aikana olemme eläneet jokainen itseksemme… Romana on liiaksi ollut minun ajatuksissani, mutta nyt tulee olemaan toisin. Niinkuin ennenkin kokoan minä iltasin hovin ympärilleni… sen paras kaunistus on poissa, mutta minä tiedän kaikessa tapauksessa, että se on hänen tahtonsa mukaan, ja minä tahdon usein puhua prinsessain kanssa hänestä; ehkäpä he huomaavat, etten tahdo olla muuta kuin heidän ystävänsä."

"Tee niinkuin tahdot!"

Kyllä vanha Stenbock sillä hetkellä tunsi, että kuningattaren nimi oli pieni korvaus siitä perheonnesta, jonka suhteen hänen rakastetuin tyttärensä oli erehtynyt.

Mutta ylpeä hän voi olla tyttärestään; miten olikaan hän pienestä tytöstä, jolla ei ollut omaa tahtoa, varttunut vahvaksi ja rohkeaksi nuoreksi naiseksi, joka näki ympäröivät vaarat väistämättä niitä.

"On selvää, että hän tulee Margareettaan", sanoi hän itsekseen.

Sillä välin oli Romana haudattu kaikessa hiljaisuudessa katolisen kirkkokäsikirjan mukaan; eräs puolalainen lähetti vaati sitä, ja kuningatar suostui heti.

"Ruumis se vain haudataan", sanoi hän; "sielu menee Jumalansa luo."

4.

YRJÖ PIETARINPOIKA.

Tällä miehellä on ollut liian huomattava osansa Ruotsin historiassa, niin ettemme voi jättää häntä sen kuninkaan varjoon, jonka pahana henkenä hän oli.

On totta, vaikka sitä ei ole täysin todistettu, että korkeassa asemassa olevilla heikkoluonteisilla henkilöillä aina on palvelijoita, jotka harjoittavat aivan samoja paheita kuin he itsekin, mutta jotka alusta pitäen menevät tässä askeleen pitemmälle kuin herransa ja siten askel askeleelta vievät heitä eteenpäin kadotuksen tiellä.

"Sano minulle, kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon sinulle, millainen sinä olet", kuuluu vanha sananlasku. Eerikin heikko ja herkkä luonne oli altis ympäristönsä vaikutuksille; tämä muistutti hänelle yhtämittaa, että hän oli isänsä ja äitipuolensa vihaama, ja jos joku oli toista mielipidettä, joutui hän heti epäluulon alaiseksi ja toimitettiin pois.

Nuori Eerik ruhtinas piti enimmän siitä, että hänen ympärillään oli imartelijoita ja ihailijoita. Ovela ja juonikas hovimies Niilo Gyllenstjerna oli jonkun ajan hänen suosiossaan. Ei kenenkään kieli ollut niin terävä ja pureva kuin hänen kun oli epämieluinen henkilö kysymyksessä, eikä kenenkään huulilta tulvinut mesimakeata imartelua mm sujuvasti kuin hänen kun kuningas Eerik oli kysymyksessä.

Mutta Gyllenstjerna oli ylimys, ja Eerik piti enemmän halpasukuisesta, joka sai olla kaikesta kiitollinen hänelle. Edellisten joukossa oli monta yhtä korkeasukuista kuin hän itsekin ja tästä huomautettiin häntä monta kertaa, joskaan ei suoraan, niin kuitenkin viittauksilla ja silmäyksillä; alhaissäätyiset näkivät hänessä jumalansa, kaikkensa, ja juuri sitä hän tahtoikin.

Silloin tuli Yrjö Pietarinpoika!

Myöhempi aikakausi ei usko pahuutta olentona, persoonana olevankaan, mutta ei ole voitu kieltää, että pahuus jostakin saa alkunsa.

Eerikin hyvä enkeli peitti kasvonsa ja pakeni samalla hetkellä, kun hän ojensi kätensä pahalle; kaikki varoitukset vuosien kuluessa synnyttivät hänessä vain tuskaa, vieläpä epätoivoakin, mutta parannusta ei niistä koskaan lähtenyt. Eräs Pietari-niminen pappi Salassa oli kohta sen jälkeen kuin uskonpuhdistus tuotiin Ruotsiin, mennyt naimisiin jalkavaimonsa kanssa. Tällä, jota myöhemmin pidettiin noita-akkana ja velhona, lienee nuoruudessaan ollut ominaisuuksia, jotka oikeuttivat tällaisiin nimityksiin, niistä perinnöllisistä taipumuksista päättäen, joita hänestä siirtyi lapsiin.

Näistä oli Yrjö vanhin ja erityisesti äidin suosikki.

Äidistään hän ehkä olikin imenyt sammumattoman vihansa kaikkiin, jotka olivat häntä korkeammalla; häneltä hän oli oppinut ovelan käytöstavan, joka voi mukautua minkälaisiin olosuhteisiin tahansa, mutta joka osaa ottaa tilaisuudesta vaarin ja näyttäytyä oikeassa valossaan, kun asianhaarat sen myöntävät.

Lahjakkaana, käsityskykyisenä ja tavattoman hyväpäisenä halusi poika saada oppia, eikä äiti hävennyt käydä kerjäämässä varoja siihen juuri korkeammalta aatelistolta, jota hän sydämessään halveksi ja ylenkatsoi.

Nuori Yrjö lähetettiin Wittenbergiin, jossa hänen suuri ahkeruutensa ja nöyrä käytöksensä herättivät sekä opettajien että toverien huomiota.

Hänen tavaton itsehillitsemiskykynsä tuli ilmi niissä kieltäymyksissä, joihin hän antautui. Ei kukaan viettänyt raittiimpaa elämää, ei kukaan sietänyt paremmin pilkkaa ja ivaa, eikä kukaan ollut tarkkaavaisempi luennoilla.

Sekä luterilaiset että katoliset elivät siinä toivossa, että hän kuului heihin, mutta hän ei koskaan lausunut mielipidettänsä, hän tyytyi vain olemaan kuuntelijana.

Hyvillä todistuksilla hän palasi kotiin ja sai kohta paikan hovissa.

Hänen terävä silmänsä huomasi heti, että Kustaa kuninkaan aurinko oli laskemassa ja että tulevaisuus oli hänen seuraajansa, prinssi Eerikin.

Mutta voittaakseen hänet puolelleen täytyi käyttää toista menettelytapaa; hän tuli nyt hävyttömäksi.

Aluksi hän kuiskaili hänelle purevia huomautuksiaan, tavallisesti arvokkaimmista miehistä kuninkaan ympäristössä, ja kun tämä otettiin vastaan nauraen ja mielihyvällä, rupesi hän äänekkäämmin lausumaan törkeitä pistopuheitaan.

Hän saavutti tarkoituksensa ja tuli karkoitetuksi hovista.

Mutta vähää ennen oli prinssi Eerik asettunut Kalmariin, ja siellä hänet otettiin avosylin vastaan.

Kahta intohimoisempaa ja hillittömämpää ihmistä on harvoin sattunut yhteen. Pian he kilpailivat siitä, kumpi voittaisi toisen hurjasteluissa, vakuuttavat aikakirjat, jotka kertovat, että katkotut käsivarret ja jalat, puhkaistut silmät ja julmat rangaistukset pienimmistäkin hairahduksista, joita palvelijat ja käskyläiset olivat tehneet, olivat jokapäiväisenä leipänä "varakuninkaan hovissa" Kalmarissa.

Kunnialliset naiset pakenivat kauhistuneina nähdessään hoviherroja, ja usein pantiin kaduilla toimeen oikeita ajometsästyksiä naisten pyydystämiseksi.

Eräällä sellaisella matkalla joutui Yrjö Pietarinpoika nuoren, solakan ja erittäin kauniin tytön houkuttelemana sivukadulle, missä hän ei koskaan ollut käynyt. Erään suuren talon pihalla hän sai tytön kiinni, mutta samassa hän sai niin voimakkaan korvapuustin, että sitä aavistamatta keikahti kumoon.

Ajatuksen nopeudella tyttö syöksyi hänen päällensä ja tempasi hänen miekkansa tupesta, ennenkuin hän edes ehti tehdä vastarintaa; hänen kimakat huutonsa olivat koonneet väkeä paikalle, ja ennenkuin Yrjö Pietarinpoika oli ehtinyt toipua saamastaan iskusta, oli koko joukko valkopukuisia olentoja hyökännyt hänen kimppuunsa pitäen nyt hoilaten ja kirkuen kiinni hänen käsistään ja jaloistaan.

"Kas niin, pojat", huudahti naissankarimme miekkaa heiluttaen, "minä menen edellä, seuratkaa minua linnaan, prinssi saa takaisin kultapoikansa oikeana jauhosäkkinä!"

Kaikuva nauru osoitti, että ehdotus hyväksyttiin, ja Yrjö tunsi nousevansa maasta voimatta tehdä pienintäkään vastarintaa.

Ei mikään ase ole terävämpi kuin iva, ja Yrjö tahtoi mieluummin kuolla kuin joutua sen esineeksi.

"Pysähtykää!" huusi hän vimmoissaan. "Mitä vaaditte, kun laskette minut vapaaksi?"

Kantajat pysähtyivät, ja tyttö kääntyi häneen.

"Sitokaa vanki!" käski hän.

He näyttivät olevan valmiit kaikkeen; köyttä oli heti saatavissa, ja hänen käsivartensa ja jalkansa sidottiin jotensakin säälimättömästi.

"Kiristäkää tiukkaan", lisäsi tyttö.

Hänet laskettiin maan, ja siinä hän makasi voimatta liikuttaa kättä tai jalkaa.

Tyttö läheni häntä ja tirkisti häntä silmiin lausuen:

"Mitäpä tarjoat?"

Yrjö oli jo ennen ihastunut tytön kauneuteen ja reippaaseen olentoon. Juuri sellaisen naisen hän tahtoi saada, ja hän vastasikin:

"Itseni!"

"Enempää ei voi pyytää", vastasi tyttö naurahtaen vähän hämillään. "Viekää hänet isäni luo!"

Vanki vietiin enemmän kantamalla kuin taluttamalla ensiksi suuren leipomon ja sitten muutamien pienempien kamarien lävitse suureen vierashuoneeseen, jossa kaikki osoitti, että oltiin rikkaan porvarin talossa.

Siellä hänet laskettiin alas, ja rengit poistuivat tytön viittauksesta.

"Pysähtykää ulkopuolelle", huusi hän käskevästi heidän jälkeensä.

Sitten hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja sanoi Yrjöön kääntyen:

"Uudista nyt tarjouksesi!"

"Sano minulle nimesi, kaunoiseni, että voin pyytää sinua puolisokseni", sanoi Yrjö ihastuneena katsellen häntä.

"Nimeni on Anna Antintytär, isäni on kaupungin rikkain leipuri!"

"No hyvä, kaunis Annaseni, minä pyydän sinua morsiamekseni."

"Milloin?"

"Kuta pikemmin, sitä parempi, vaikkapa jo tänään!"

"Varo vaan, minä voin vaatia sinut täyttämään lupauksesi!"

"Muuta en pyydäkkään."

"Mutta minulla on yksi ehto."

"Ja mikä?"

"Prinssin tulee olla saapuvilla hääateriallamme!"

"Sen lupaan!"

"Sitten irroitan siteesi."

"Sitoaksesi minut uusiin."

Mutta tyttö irroitti ainoastaan hänen kätensä sekä työnsi sitten hänen eteensä tuolin ja pöydän kirjoitusneuvoineen.

"Kirjoita nyt kuninkaalliselle herrallesi ja pyydä häntä tulemaan suuren seurueen kanssa tänne illalla kello seitsemän."

Yrjö kirjoitti ja pyysi prinssiä tulemaan hääjuhlaan luvaten sitten selittää kaikki.

Mutta miten hän selittäisi, sitä hän ei tiennyt.

"Minä otan sen huolekseni", sanoi tyttö.

"Muista, että minun maineeni tästälähin on sinunkin."

"Minä tiedän sen", sanoi tyttö nauraen.

Ensi kerran Yrjö tunsi itsensä riippuvaiseksi — naisesta.

Tämän kutsumana tuli palvelija, harjasi hänet puhtaaksi ja päästi siteet hänen jaloistaan.

Se oli tuskin tehty, kun ovet aukaistiin ja sisään astui keski-ikäinen porvari sekä hänen seurassaan pappi täydessä virkapuvussaan ja heidän jälkeensä suuri joukko häävieraita, kaikki juhlapukuisina.

Yrjö hämmästyi niin, että hetkisen tuumaili tunkeutua pois ja paeta.

Mutta Annan silmät eivät siirtyneet hänestä.

"Rengit odottavat ulkona", kuiskasi hän, "ja miekkaasi et saa ennenkuin vihkimisen jälkeen."

"Sinun kauneutesi pidättää minut täällä", vastasi hän tarttuen tytön käteen viedäkseen hänet kiireessä valmistetun alttarin eteen.

Ja niin heidät vihittiin.

Senjälkeen Yrjö sai miekkansa takaisin.

Kun Eerik tuli, kertoi Anna, että oli kauan rakastanut Yrjö Pietarinpoikaa, mutta kun oli kuullut niin paljon puhuttavan hänen kevytmielisyydestään, päätti hän voittaa hänet juonella; kun Yrjö nyt vei hänet kotiin morsiamenaan, osoitti se, että hän oli voittajana päässyt taistelusta.

Niin hyvin hän ymmärsi sovittaa sanansa, että prinssi aivan ihastui häneen, ja Yrjö laiminlöi hänen tähtensä useat päivät korkean herransa, mutta pian elämä palautui entiseen uraansa; ainoa erotus oli, että Yrjö Pietarinpoika oli saanut vaimon, joka usein oli osallisena hänen tuumissaan, mutta jonka kanssa hän toisinaan vimmatusti riitelikin. Tämä ei kuitenkaan koskaan antanut myöten, vaan lausui usein:

"Ole varoillasi, Yrjö, minä olen kerran vetänyt sinua nenästä ja voin sen tehdä vieläkin."

* * * * *

Ei mikään tunne ollut syvemmälle juurtunut Eerikin mieleen kuin veljesviha. Sitä olivat palvelijat jo hänen lapsuudessansa istuttaneet häneen ja pitäneet hänessä vireillä, nuo onnenonkijat, jotka kaikkina aikoina ovat olleet ja tulevat olemaan loisina hoveissa. Nyt tulivat Juhana herttua ja Ruotsin aatelisto niiksi keppihevosiksi, joiden avulla Yrjö Pietarinpoika tahtoi sekä pelotella Eerikkiä että saada hänet oman vaikutuksensa alaiseksi.

Kuninkaan hovissa oli hän usein ollut nuorien aatelismiesten ilveilyjen esineenä; alussa hän kärsi sitä, mutta hänessä kiehui kostonhimo ja hän vannoi verisesti kostavansa jokaisen häväistyksen.

Varsinkaan ei hän voinut kärsiä Sture-sukua eikä nuorta Niilo Sturea.

Ja kuitenkin oli tämä ehkä ainoa nuori aatelinen, joka ei koskaan ollut loukannut häntä; kenties vain hänen jalo olentonsa ja ylväs luonteensa herättivät Yrjö Pietarinpojassa sekä vihaa että kateutta.

Kun prinssi Eerik kuninkaan kuoleman johdosta tuli estetyksi itse matkustamasta Englantiin, lähetettiin nuori Niilo Sture kosimista jatkamaan. Hän oli silloin ainoastaan kahdeksantoistavuotias ja otti hyvin vastenmielisesti tämän toimen tehtäväkseen.

Prinssi itse valmisti ohjeet hänelle, ja Niilo Sture lähti matkaan.

Toimistaan hän teki selvää kirjeessä mainiten saaneensa hyvin vähän aikaan.

Yrjö Pietarinpojan neuvosta käski Eerik hänen palaamaan kotiin ja päätti nyt itse kuninkaaksi tultuaan tehdä kosimismatkan. Me tiedämme sen edellisestä luvusta ja voimme nyt. palata kertomukseemme.

* * * * *

Leskikuningatar oli uudistanut entiseen aikaan kuninkaan eläessä tavaksi tulleet, paljon pidetyt iltaseurustelut, joihin hovi kokoontui, jolloin otettiin vastaan vieraita ja kulutettiin iltaa soitannolla, lukemisella ja opettavaisilla keskusteluilla, joissa Kustaa melkein aina johti puhetta. Illanvietto päättyi tavallisesti tanssiin.

Viimeksimainittu huvitus täytyi luonnollisesti suruvuoden ajaksi jättää, mutta soitantoa harjoitettiin. Lecoeur sai lukea, tai tyydyttiin myöskin keskusteluun.

Kuningatar ja prinsessat oleskelivat tavallisesti sisemmissä huoneissa, kun taas hovi pysähtyi ulompiin. Siitä heitä kutsuttiin sisään yksitellen tai myös kaikki yhdellä kertaa, kun pidettiin joku esitelmä tai soitettiin.

Cecilia oli käynyt ylpeäksi ja uhkamieliseksi, mutta hänessä oli jotakin kuumeentapaista levottomuutta.

Niilo Sture oli palannut ja ollut useita kertoja kuninkaan luona; hän oli käynyt tervehtimässä myöskin leskikuningatarta, mutta prinsessoja hän ei ollut kysynytkään, ja kuitenkin oli Cecilia alentunut niin paljon, että oli kirjoittanut hänelle ikävästään ja kaipauksestaan.

Myöskin Sofia ja Elisabet olivat nähtävästi muuttuneet; heissä oli jotakin arkuutta molemmissa, vaikka lapsuus jälkimäisessä toisinaan pääsi valtaan ja hänestä tuli sama tuulihattu kuin tavallisesti.

Prinssi Maunu oli säilyttänyt kiihkoisen hellyytensä kuningatarta kohtaan, ja sinä iltana, jolloin viemme lukijamme perhepiiriin, istui hän tapansa mukaan jakkaralla kuninkaallisen äitipuolensa jalkain juuressa nappaillen luuttuaan tai keskustellen hiljaa hänen kanssaan.

Eerik oli kutsuttanut hänet Vadstenasta, hänenhän piti seurata kuningasta Englannin-matkalle.

Hovi ei ollut vielä koolla, ja hän kertoi eloisin liikkein kuningattarelle erästä untansa.

Kaunis vedenneito oli tahtonut houkutella häntä luokseen; neidon soitto oli ollut niin ihmeen ihanaa ja tenhoavaa, että hän tunsi olevansa pakotettu seuraamaan, jos aallotar vielä kerran kutsuu. Nyt sanoi hän joka yö uneksivansa hänestä.

Turhaan Katariina koetti kääntää hänen ajatuksiansa toiseen suuntaan; hän palasi alati ihanaan unelmaansa, ja kun kuningatar pahoilla mielin ja suruissaan kääntyi hänestä pois, tuli astrologi esiin.

Maunu oli innokas tähtienselittäjä; hän saattoi viettää yön toisensa perästä tähtiä tarkastamassa, ja tuo hämäräperäinen kirjoitus pimitti yhä enemmän hänen heikkoja aivojansa, niin että toisinaan oli vaikea ymmärtää, oliko hänen puheessaan mitään tolkkua.

Niin oli tänäkin iltana asianlaita, mutta hänen tuttavallisen seurustelunsa katkaisi Elisabet, joka tuli nopeasti sisään huudahtaen:

"Nyt on Eerik taas kunnostanut itseänsä!"

"Mitä on tapahtunut?" kysyi kuningatar.

"Kuningas Eerik!" jupisi Maunu.

"Että semmoista pitääkin kärsiä", puhkesi puheeseen olla, joka tulipunaisena seurasi sisartaan.

Nyt kuului hopealta helähtävä nauru Cecilian kauniilta huulilta, ja hän lisäsi samassa kuin tuli kamariin ja niiasi kuningattarelle:

"Teidän armollenne on lähetetty eriskummainen lintu — nähtäväksi luullakseni."

"Minä unohdin sanoa", keskeytti Elisabet, "että prokuraattori pyytää puheillenne."

"Minunko puheilleni?" kysäisi Katariina. "Tänne hän ei saa tulla." Hän nousi nopeasti.

"Prokuraattori!" toisti Cecilia. "Sekö se on se uusi nimi, jonka hän on saanut. Sitten hän kai osoittanee meillekin, mitä laatua hänen toimintansa on."

Sisaret nauroivat yhteen ääneen.

Maunu istui paikallaan niinkuin ennenkin näppäillen luuttuansa ja hyräillen laulua vedenneidostaan.

Katariina astui hitaasti ulos tytärpuoliensa seuraamana, jotka olivat hyvin uteliaat näkemään mitä nyt tapahtuu.

Ulkona seisoi Yrjö Pietarinpoika, ilvehtivä hymy huulillaan.

Nähdessään kuningattaren hän kumarsi syvään ja sanoi:

"Armollisen herrani ja kuninkaani käskystä olen rohjennut pyytää puheillepääsyä."

Katariinan silmät olivat sillä välin kääntyneet hänen sivullaan seisovaan tyttöön, ja hän hämmästyi tämän tavatonta kauneutta.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän lempeästi.

"Kaarina Maununtytär, pähkinäinmyyjä Suurtorilta", vastasi tyttö katsellen kuningatarta samalla lapsellisella ihastuksella, jolla oli silmäillyt seiniä, kattoa ja ympärillänsä olevia esineitä.

Sellaista loistoa ja komeutta hän ei ollut koskaan voinut kuvitellakkaan.

Kuningatar ei voinut irroittaa katsettaan tuosta tavattomasta ihanuudesta.

Yrjö Pietarinpoika oli pitänyt huolta, että tyttö oli saanut uuden ja sopivan puvun.

Hänellä oli ruskea damastihame, jonka päällä oli röijy mustaa silkkiatlassia; jaloissaan oli hänellä pitkät punaiset sukat ja sievät karduaanikengät. Pieni pää oli paljaana.

Kaarina ei luultavasti aavistanutkaan olevansa kaikkien ihailun esineenä.

Maunu oli tullut toisten jäljessä ja pysähtynyt kuningattaren taakse. Hänkin katseli tyttöä silmiään pois kääntämättä.

"Vedenneitoni!" huudahti hän ihastuneena.

Prinsessat purskahtivat nauramaan. Se veti tytön huomion puoleensa, matta heidän naurunsa ei loukannut häntä eikä saattanut häntä hämilleen.

Prokuraattori nautti heidän ällistyksestään. Hänen vaanivat silmänsä siirtyivät toisesta toiseen. Sitten hän suuntasi katseensa kuningattareen.

"Mikä on asianne?" kysyi tämä.

"Armollinen kuninkaani käski minun jättää tytön teidän armonne huostaan", vastasi hän kumartaen. "Mikä on hänen tarkoituksensa hänen suhteensa, sitä en ole katsonut sopivaksi kysellä."

Kuningatar luki hänen ajatuksensa hänen varailevista silmistään ja sanoi arvokkaasti:

"Meidän korkea poikapuolemme sanonee itse tarkoituksensa. Tyttö saa jäädä."

Samassa hän teki liikkeen jäähyväisiksi, ja Yrjö katsoi parhaaksi lähteä heti.

Kaarina ei näyttänyt vähääkään välittävän siitä, menikö hän vai jäikö. Hän oli aivan ääneti ihmettelystä ja hämmästyksestä.

Katariina laski kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin.

Kaksi hurskasta, viatonta lapsensilmää kohtasi hänen katseensa, mutta niissä oli niin syvä ilme, että luuli näkevänsä hänen sieluunsa asti, jota ei vielä mikään syntinen ajatus koskaan ollut saastuttanut.

"Tahdotko mielelläsi jäädä tänne?"

"Äitini ja isäni tahtovat sitä!"

"Entä sinä itse?"

"Minä tahdon niinkuin isäni ja äitini."

"Siihen sinä tuskin kauan olet tyytyväinen", keskeytti Sofia terävällä pilkalla.

Tyttö katsoi häneen suurilla silmillään, mutta ei puhunut mitään.

"Katsele nyt täällä ympärillesi, minkä haluttaa", virkkoi kuningatar, "minä pidän huolta siitä, että saat tarpeellista hoivaa."

Kuninkaalliset naiset palasivat sisähuoneisiin, joihin hovi oli jo alkanut kokoontua.

"Minä luulen", sanoi Katariina, "että Eerik aikoo tytöstä kamarineitsyttä Elisabetille. Hän ehkä siten pelastaa hänet monista vaaroista ja kiusauksista."

"Minä puolestani tunnustan luulevani aivan toista", huomautti Cecilia pilkallisesti.

"Jota hän tahtoo tyrkyttää minulle", keskeytti Sofia,. "Tyhmyyksiä, hänhän on vielä lapsi."

"Pienestäkin voi tulla suuri!"

"Hän on keijukaiseni, vedenneitoni", huokaili Maunu, "keijukaiseni, vedenneitoni!"

"Nyt hänkin rakastuu häneen", nauroi Cecilia, "rakastuu linnanhuovin tyttäreen!"

"Jos minä saan hänet kamarineitsyekseni, niin piilotan hänet niin hyvästi, ettei kukaan saa nähdä häntä, ei Eerik eikä Maunu", lausui Elisabet.

Kuninkaallisten naisten täytyi nyt tervehtiä hovia ja äskentulleita vieraita, mutta kohtausta vahtihuoneessa ei silti unohdettu; sisarukset kuiskailivat keskenään ja ihmettelivät, mitä kummallisia aikeita kuninkaalla lienee tytön suhteen.

Ainoastaan kaksi huonetta erotti sen huoneen, jossa kuningatar oli, vahtihuoneesta.

Toisella puolen olivat hovisuojat.

Kulovalkean tavoin levisi tänne huhu…

Nuori, ihmeen kaunis tyttö! Mikä tervetullut aihe häväistysjuttuun!

Kuningatar istahti paikallensa sohvaan.

Maunu ei asettunut hänen jalkaansa juureen, mutta hänen lähelleen kyllä.

Prinsessat istuivat myös lähistölle.

Tuntui siltä, kuin kaikki olisivat tarvinneet toistensa tukea.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kuninkaan ääni vahtisalista; hän puhutteli tyttöä.

Kaikki vaikenivat hengitystään pidätellen.

Hän puhui iloisesti ja hilpeästi, tyttö vastasi teeskentelemättä ja pelkäämättä.

Keskustelua jatkui kuninkaan tullessa aina lähemmäksi.

"Hän tuo hänet mukanaan tänne", kuiskasi Sofia.

"Uskaltaneekohan?" lisäsi Cecilia.

"Elisabet!" huusi kuningas ulkoa.

Hän nousi, mutta pysähtyi epävarmana, tottelisiko kutsumusta.

"Jää tänne!" sanoi Katariina lempeästi, jatkaen kovemmalla äänellä ulospäin kääntyen:

"Elisabet on täällä sisällä luonani."

Seurasi muutaman silmänräpäyksen äänettömyys, senjälkeen tuli Eerik yksin. Hänen silmänsä olivat synkät, ja kaikesta näkyi, että hänessä kuohui.

"Täällä pidetään perheneuvottelua, luullakseni", sanoi hän ivallisesti, heittäytyen tuolille.

"Niin kyllä", vastasi Katariina hilpeästi, "me neuvottelemme siitä, miten olisi paraiten meneteltävä tytön suhteen, jonka olet uskonut hoitoomme."

Hänen katseensa kirkastui. "Eikö hän ole kaunis?"

"On hyvinkin!"

"Siinä jäänee Cecilia alakynteen", lisäsi kuningas pilkallisesti hymyillen.

"Heidän kauneutensa on aivan eri lajia", huomautti kuningatar. "Meidän pikku turvattimme on vain lapsi."

Cecilian posket hehkuivat, mutta hän puri huultansa ja oli vaiti.

"Minä olen pelastanut hänet linnanhuovin köyhästä kodista ja rahvaan ihailuista", jatkoi Eerik.

"Me pidämme huolta siitä, että hän saa oppia jotakin", sanoi Katariina.

"Minä olen ajatellut, että hän voisi nauttia opetusta yhdessä Elisabetin kanssa ja toisinaan pitää vaaria pikku Virginiastani."

"Minusta nähden sopii hän paraiten viimemainittuun toimeen", huomautti Cecilia pistävästi. "Samanlaiset lapset leikkivät paraiten keskenään."

Eerikin silmät iskivät tulta, mutta Katariina tarttui hänen käteensä sanoen lempeästi:

"Sinä ärsytit häntä!… Salli minun pitää huolta tytöstä, minä toimitan hänelle kaikkea tarpeellista hoivaa,."

Eerik suuteli hänen pehmeätä, valkoista kättään.

"Yhden ehdon minä vain asetan", sanoi hän.

"Mikä se on?"

"Ettei häntä viedä minun näkyvistäni."

"Minä voin kutsua hänet…"

"Ei, sen teen itse; hänen huoneensa tulee olla lähinnä Virginian huonetta."

Katariina tunsi pistoksen sydämessään. Hän ainoastaan nyökkäsi suostumukseksi ja koetti sitten kääntää keskustelua toisaalle.

"Valtiokanslerilla näyttää olevan jotakin ilmoitettavaa. Katsokaa, kuinka levoton hän on."

Äsken lyöty ritari Niilo Gyllenstjerna liikkui edestakaisin hoviväen kesken ulommassa suojassa, pysyen aina niin lähellä ovea kuin mahdollista.

"Tulkaa sisään, Gyllenstjerna, ja antakaa meidän tietää, mitä teillä on salkussanne", huusi Eerik nauraen.

Liehakoiva hovimies noudatti heti kutsumusta, kumarsi ensin kuninkaalle, sitten kaikille muille, ja vastasi senjälkeen:

"Minun uutiseni on todellakin niin uskomatonta laatua, että tuskin tiedän, rohkenenko sitä ilmaista."

"Jota luonnottomampi, sitä parempi. Mitä se koskee?"

"Herra Niilo Sturea."

Cecilia vavahti, kertomus alkoi vetää puoleensa hänen huomiotansa.

"Minä en ole koskaan uskonut hyvää tuosta pellavatukasta", virkkoi Eerik synkkänä. "Missä hän oleskelee?"

"Tätä nykyä Hörningsholmassa!"

"Valtakunnan vihollisten luonako?"

"Vanhempiensa luona", huomautti Katariina.

"Jotka luulevat, että heillä on suurempi oikeus kruunuun ja valtakuntaan kuin minulla, kuninkaalla."

"Tällä tavoin emme saa koskaan kuulla uutista", huudahti Elisabet kärsimättömästi.

"Eikö totta, hän hommaa salaliittoa!" huudahti Eerik.

"Teidän armonne, kerrotaan, että hän on paluumatkallaan Englannista päättänyt ruveta munkiksi…"

Cecilia sävähti tulipunaiseksi. "Se ei ole totta!" huudahti hän kiihkeästi.

Eerik purskahti kaikuvaan nauruun. "Jos se on totta, teen hänet rippi-isäkseni", sanoi hän.

"Päinvastoin olisi sopivampi."

"Miten niin?"

"Niilo herra on nuori, kaunis mies!"

"Entäpä sitten?"

"Kuningatar Elisabetilla on hyvät silmät!"

"Jumal'avita!" Eerik hypähti pystyyn.

"Jos munkkihistoria toteutuu…"

"Se tapahtuu yhtä vähän kuin toinenkaan", keskeytti Eerik ja istui taas aivan tyynesti. "Kuningatar Elisabet on liian viisas pitääkseen palvelijan herraa parempana."

"Siihen johtopäätökseen minäkin olen tullut."

Tämän keskustelun aikana, jonka loppupuoli tapahtui hyvin hiljaisella äänellä, oli kuningatar viitannut hovia astumaan sisään, ja keskustelu kävi pian yleiseksi, vaikka, kuninkaan tähden, puhuttiin hiljaa.

Mutta hän siirtyi pian toisiin aineisiin. Hienolla tavallaan osasi Katariina tasoittaa kaikki mieltenkuohut. Eerik tuli pian hyvälle tuulelle laskien leikkiä ja nauraen milloin yhden, milloin toisen kanssa.

"Kun kuningatar Elisabet tulee puolisokseni", lausui hän, "tulee hänen luoda yhtä miellyttävä koti kuin tämäkin, ja autuaasti nukkuneen herra isäni tavoin en tahdo koskaan pitää muuta uskottua kuin kuningattareni."

"Ja teidän armonne nöyrin palvelija tyytyy poimimaan niitä muruja, jotka putoavat rikkaan pöydältä", lisäsi Gyllenstjerna kumartaen käsi sydämellä.

"Tarkoitat kai, että siitä aina putoo jokusia suurempiakin paloja", huomautti Eerik hilpeästi.

"Niin, jos pysyy läheisyydessä ja pitää varansa", vastasi liehakoiva hovimies.

Kuningas nauroi ja sitten hän kertoi läsnäoleville aikomastaan matkasta ja niistä varokeinoista, joihin säädyt olivat tuumailleet ryhtyä, jos hän tulisi myöskin Englannin kuninkaaksi.

Ei ole milloinkaan ihmisaivoissa syntynyt kiihkeämpiä toiveita, kuin mitä kuningas Eerikin mielikuvituksessa nyt kummitteli.

Myöhään illalla erottiin. Monien uusien tuumiensa tähden oli Eerik melkein unohtanut Kaarinan; hyvästiä heittäessään hän jätti hänet vielä kerran kuningattaren huostaan ja poistui tahtomatta edes nähdä häntä.

Mutta Maunu ja Elisabet olivat keskustelun aikana hiipineet pois, edellinen saadakseen häiritsemättä ihailla tytön kauneutta, jälkimäinen nauttiakseen hänen teeskentelemättömästä ihmettelystään ja kummastelevista kysymyksistään.

Kaarina ei tiennytkään, uneksiko hän vai oliko valveilla, oliko hänen silmäinsä edessä mielikuvitus vai todellisuusko, niin kummalta hänestä tuntui.

Molemmat sisarukset veivät hänet mukanaan juhlasaliin, ja hän näki, kuinka katto oli koristettu kallisarvoisilla leikkauksilla tai silkki- ja verkaverhoilla. Tapetteihin oli kudottu kulta- ja hopeakoristeita, olipa siellä turkkilaisiakin seinäverhoja, erikokoisia tauluja ja monta peiliä.

Varsinkin viimemainitut synnyttivät aluksi pelkoa, sitten hämmästystä ja ihastusta pienessä, kokemattomassa tytössä. Hän ei voinut alussa käsittää, että näki niissä itsensä, ja etenkin Elisabet nauroi tavattomasti hänen hämmästykselleen.

Käsin täytyi hänen pidellä taiteellisesti veistokuvilla koristettua uunia ja useista eri puulajeista tehtyjä lattioita, joista suuri osa oli peitetty loistavanvärisillä matolla.

Maunu kertoi hänelle, että seinäverhoissa oli esitettynä merkillisiä tapahtumia; niinpä hän näytti hänelle "keisari Juliuksen historian", joka täytti kahdeksan tapettia yhteensä 461 kyynärän pituudelta. Samoin "Oktavianuksen ja Trajanuksen historiat" sekä "ensimäisen Eerik kuninkaan historian" ynnä monta muuta, kaikki kudottuina kultaan, hopeaan ja silkkiin.

Kaarina herkesi pian kyselemästä, hän vain kuunteli tarkkaavasti prinssin selityksiä ja kertaili toisinaan hiljaa hänen sanojaan.

Sen jälkeen näytti Maunu hänelle huonekaluja linnan saleissa. Siellä oli "kulta-kankaisia telttoja"; erääseen niistä oli kudottu hopeakukkia ja valtakunnan vaakuna, toiset olivat silkkiatlassia ja reunustetut punaisella kultakankaalla, toiset taas punaista, mustaa tai vihreätä silkkiä.

Siellä oli komeita, helmillä koristettuja sänkyjä sametti- ja silkkipeitteineen. Kaarina laski niitä olevan kymmenen.

Mutta kaikkia penkkejä ja pöytiä hän ei voinut laskea; hän vain ihmetteli komeita pöytäliinoja, joista eräässä oli viisikymmentä "hopeaumppua".

Toisissa oli kultaröyhelöitä ja hopeakoristeita, muutamat olivat "kulta-atlassia" tai punaista samettia.

Vihdoin hän sai eräässä hyvin komeassa huoneessa nähdä kuninkaan kallisarvoisen, hopeaisen valtaistuimen, jossa oli vaaleansinipunainen samettityyny.

Elisabet kertoi, että suuri osa tästä kaikesta oli ollut jo hänen autuaasti nukkuneen isävainajansa aikana, mutta että paljon oli myöskin nykyinen kuningas sinne hankkinut.

Mutta sitä Kaarina ei kuullut. Hän seisoi kädet ristissä ja kysyi, eikö tämä ollut sisäänkäytävä taivaan valtakuntaan.

Elisabet oli nauraa itsensä näännyksiin.

Maunu arveli, että Kaarina löytää sinne tien paremmin kuin kukaan heistä.

Silloin tuli palvelija kuningattaren lähettämänä viemään Kaarinaa hänelle määrättyyn kamariin, ja kiitettyänsä nöyrästi kaikesta, mitä oli saanut nähdä, seurasi hän palvelijaa Elisabetin huoneen viereiseen suojaan.

Niin tuli neljäntoistavuotias Kaarina Maununtytär Tukholman linnaan.

5.

JUHANA HERTTUA.

Sydän täynnä vihaa ja katkeruutta kuningasta kohtaan palasi herttua heti kruunauksen jälkeen perintömaahansa Suomeen.

Eerik ei ollut, isän testamentin mukaan, jakanut perintöosuuksia tasan veljesten kesken ja sen lisäksi oli hän vastoin lakia ja oikeutta ylenmäärin rajoittanut heidän etuuksiansa.

Yhteisenä sukupiirteenä oli Eerikillä ja Juhanalla se, että he molemmat olivat äärettömän arkoja, jonka tähden ei kumpainenkaan rohjennut näyttää, mitä hänellä oli mielessä, vaan molemmat koettivat suloisilla sanoilla ja ystävyyden vakuutuksilla salata ja peitellä vihamielisyyttänsä.

Kustaa Vaasan suurimman huolenpidon esineenä hänen viimeisinä elinvuosinaan oli — Suomi.

Hän oli testamentissaan jakanut vallan poikiensa kesken, koska ei tahtonut panna kaikkea vaaranalaiseksi Eerikin käsiin. Mutta tätä valtaa täytyi suojella, ja mitähän tuo suojeleminen tulikaan maksamaan Ruotsin maalle ja kansalle?

Tulevaisuus näytti uhkaavalta.

Venäjän tsaari Iivana Vasiljevitsh oli helmikuussa 1559 hävittänyt Liivinmaan autioksi. Kalpaveljesten ritarikunnalla oli siellä kotinsa ja kontunsa, ja suuressa hädässään he pyysivät apua Puolasta, Tanskasta ja Ruotsista.

Tähän pyyntöön liittyi alistuminen suojelusvallan alaiseksi, ja Ruotsin pyrintöinä oli ehkäistä tanskalaisvallan paisumista.

Räävelin kaupunki oli jo 1558 tarjoutunut Kristian Ulille. Estääkseen liittoa syntymästä näiden kesken oli Kustaa kuningas rahalainalla suostunut auttamaan ritarikunnan suurmestaria, saaden mainitun kaupungin pantiksi.

Sodan aiheita esiintyi kuitenkin yhä useampia, ja Kustaa katsoi välttämättömäksi pitää sekä sotajoukkonsa että laivastonsa valmiina.

Tällä välin oli Juhana herttua kuninkaan tietämättä tehnyt sopimuksen suurmestarin kanssa vieläkin uudesta lainasta, jonka pantiksi hänen tuli saada muutamia linnoituksia.

Tässä asiassa Juhana katsoi parhaaksi kääntyä veljensä Eerikin puoleen, ja tämä ilmoitti olevansa taipuvainen auttamaan häntä, "vaikkakin siten saavuttaisi kuninkaan vihan".

Näin olivat pojat liittoutuneet isäänsä vastaan juuri siinä asiassa, joka hänen kuolemansa jälkeen synnytti verivihollisuuden heidän välilleen.

Sillä nyt, kun isää ei enää ollut, kyti kumpaisessakin epäluulo toista vastaan sekä samassa arka ja kurja pelko.

Heti Suomeen tultuansa herttua kirjoitti kuninkaalle muistuttaen häntä hänen lupauksestaan ja vaatien "jonkun osan Liivin maata". Hän puolestaan sitoutui antamaan Räävelin kaupungille apuansa venäläisten hirmuista etenemistä vastaan.

Aiotulla kosimismatkallaan ei Eerik ollut päässyt pitemmälle kuin Skageniin asti; siellä hän joutui ankaran myrskyn ajeltavaksi ja palasi kiireimmän kautta Tukholmaan.

Vastaukseksi Juhanan kirjeeseen hän lähetti heti melkoisen sotavoiman Klaus Kristerinpoika Hornin johdolla.

Liiviläiset olivat jo ennemmin pyytäneet kuningas Eerikiltä rauhanvälitystä tai rahaa.

Rääveli ja Vironmaa ottivat sentähden heti vastaan ruotsalaisen sotapäällikön ja antautuivat Ruotsin vallan alaisiksi, jonka tähden ne myös saivat kaikki entiset etuoikeutensa vahvistetuiksi.

Tämä tapahtui jo vuonna 1561, ja tästä alkaen Eerik kirjoitti nimekseen "Ruotsin, Gööttein, Vendein sekä niihin kuuluvien kuningas, Liivin ja Räävelin herra".

Tämä turhamainen toimenpide oli ensimäisenä aiheena sadankuudenkymmenenvuotiseen sotaan.

Juhana kiehui harmista; hänen mielipiteensä mukaan oli tämä hänen oikeuksiensa loukkaamista.

Sillävälin oli Kalpaveljesten ritarikunta hajonnut ja sen viimeinen suurmestari Kettler oli jättänyt koko Liivinmaan Puolan ylivallan alaiseksi pidättäen Kuurinmaan läänityksenä itselleen. Mutta liiviläiset, jotka tiesivät, että kuningas Sigismund oli liian voimaton yksin suojelemaan heitä, pyysivät puolestaan apua Ruotsista.

Rauhan rikkominen välttyi ainoastaan siksi, että, vaikka sekä Venäjä että Ruotsi tahtoivat saada haltuunsa Kuurinmaan, kumpainenkin tahtoi mielellään jättää toiselle sodan Puolaa vastaan.

Juhana kirjoitti taas veljelleen neuvoen häntä etukädessä sotaan Venäjää vastaan sekä luovuttamaan Puolalle kaikki, mitä Ruotsilla jo oli omistuksia Liivinmaassa.

Eerik vastasi käskemällä Hornia valloittamaan Pernaun ja Wittensteinin, mikä myöskin onnistui.

Sitten hän ilmoitti Juhanalle, että Riian arkkiherttuakunta oli antautunut Ruotsin vallan alaiseksi, mutta että puolalaiset siitä huolimatta olivat anastaneet sen maan.

Lopulta kuningas suostui herttuan pyyntöön saada persoonallisesti käydä tapaamassa kuningas Sigismundia itse kosiakseen häneltä hänen sisartansa, prinsessa Katariina Jagellotarta.

Eerik onnitteli häntä sen johdosta, että hänelle täten avautui toiveita Puolan kruunuun, "vaikka", lisäsi hän, "Puolan lähettiläs Tukholmassa on tarjoutunut, kruunun vapaaksi sattuessa, toimimaan siihen suuntaan, että me itse tulisimme Puolan kuninkaaksi, jos me niin tahtoisimme".

Tämä suostumus oli Juhanalle erittäin tervetullut, vaikka hän ilman sitäkin luultavasti olisi toiminut jo ennen tekemänsä suunnitelman mukaan.

Oleskellessaan Suomessa oli Juhana näet jo ennen tehnyt matkan sisä-Puolaan tavatakseen mahdollisesti prinsessan, ja häntä hiveli se huomaavaisuus, jota tämä osoitti hänelle.

Katariina oli tavattoman älykäs ja harvinaisen kaunis nainen.

Nuori ruotsalainen prinssi vaaleine kutreineen ja eloisine sinisilmineen voitti heti hänen mieltymyksensä.

Puolan hovissa oikein kihisemällä kihisi katolilaisia, ja prinsessan rippi-isä kuiskasi hänen korvaansa, miten Jumalalle otollinen työ olisi palauttaa ruhtinas kerettiläisestä harhauskostaan ainoan autuaaksitekevän kirkon äidilliseen helmaan.

Sen tiesi prinsessa itsekin, että suorin tie siihen oli hänen sydämensä valloittaminen.

Hän rakasti, hän tahtoi voittaa hänet; me emme voi vakuuttaa, että se olisi tapahtunut katolisen kirkon tähden.

Juhana oli aivan hurmaantunut hänen ihanuuteensa, ja se huomio, jota prinsessa osoitti hänelle, oli hyvin hänen mieleensä. Mutta vielä täydellisemmin kiintyi hänen sydämensä Katariinaan, kun hän kuuli, että myöskin Venäjän tsaari tavoitteli tätä puolisoksensa.

Tämän merkillisen ja vaikuttavan uutisen kertoi prinsessa itse hänelle.

"Minä olen päätökseni tehnyt", sanoi hän kohottaen kauniit silmänsä, "minä tulen taivaan morsiameksi."

"Älkää ryöstäkö maailmalta sen ihaninta koristetta!" huudahti Juhana vilkkaasti.

"Minulla ei ole muuta mahdollisuutta; veljeni ei voi suojella minua."

"Mutta minä teen sen! Oi, miksi olen nuorempi poika; jos olisin kuningas, niin sanoisin: Katariina, tule puolisokseni, minä rakastan sinua tuhat vertaa enemmän kuin voin sanoin selittää!"

Katariina kääntyi punastuen poispäin.

"Te petätte sekä itseänne että minua", virkkoi hän.

"Voitteko epäillä sellaista?… Vaatikaa mitä todistuksia tahansa, kaikki, kaikki tahdon tehdä teidän tähtenne!"

"Juhana!" kuiskasi prinsessa.

Juhana lankesi hänen jalkoihinsa. "Onko se mahdollista, te ette työnnä minua pois luotanne!"

"Minä rakastan sinua!"

Mitä sitten seurasi, sitä ei tarvinne kertoa.

Rakastavaiset vannoivat toisilleen ikuista rakkautta ja sopivat siitä, että Juhana jonkun ajan kuluttua tulisi pyytämään prinsessaa hänen veljeltänsä, kuningas Sigismundilta.

Mutta Juhana ei ollut se, joka olisi voinut pitää mitään salassa, ja Ruotsiin tultuansa hän kerskaili onnestaan sekä valitti syvästi, ettei voinut tarjota prinsessalle sellaista asemaa, joka olisi hänen korkean arvonsa mukainen ja vastaisi hänen erinomaisia ansioitaan.

Uutinen tästä tuli lopuksi myöskin tsaarin korviin ja kiihotti häntä suunnattomasti.

Hänen tiedusteluihinsa Sigismund vastasi, ettei hän puolestaan suinkaan ollut antanut suostumustansa.

Silloin vannoi tuo hurja venäläinen, että hän ryöstättää Katariina Jagellottaren, vaikkapa tämä olisi alttarin edessä vihillä ruotsalaisen prinssin kanssa, mutta kun prinsessa saapuu Venäjälle, saa hän ansionsa mukaisen rangaistuksen.

Katariinalla oli rohkea mieli, ja hän luotti siihen, että Juhana tulee häntä pelastamaan.

Ja nyt oli hetki tullut. Niin hyvin kuin mahdollista antoi Juhana Turussa järjestää kodin tulevalle puolisolleen sekä matkusti sen jälkeen kiireesti Danzigin kautta, ainoastaan pieni seurue mukanaan.

Puolan hovi oli Wilnassa, ja sinne suunnattiin matka.

Kuningas Sigismund oli hurskas ja hyväsydäminen, jotensakin yksinkertainen herra. Kuuliaisena aseena jesuiittain käsissä ei hänellä koskaan varsinaisesti ollut omaa tahtoa, joskin hän toisinaan saattoi olla kutakuinkin itsepäinen.

Venäjän valtaa hän pelkäsi kovasti, ja vaikka hän ei suinkaan halunnut antaa sisartansa Venäjän tsaarille, ei hän kuitenkaan tahtonut kiihottaa tämän vihaa.

Kun hän oli lapseton, tuli kruunu hänen kuolemansa jälkeen siirtymään jommallekummalle hänen sisaristaan, Annalle tai Katariinalle, jotka molemmat olivat kiivaita katolilaisia.

Vanhempi heistä, Anna, oli enemmän veljensä kaltainen; ehkäpä veli juuri tästä syystä piti enemmän nuoremmasta sisarestaan Katariinasta ja salaa toivoi, että tämän lapsi nousisi hänen jälkeensä Puolan valtaistuimelle.

Ruotsalaisen prinssin tulo oli pieni mutka matkassa; jokainen tiesi, että hän tuli kosimishommissa, ja Sigismund mietti kaikkia keinoja löytääkseen sopivan syyn kieltoon.

Turhaan hän turvausi rippi-isiinsä; sillä kertaa ei kukaan heistä voinut (tai ei tahtonut) auttaa häntä. Hänen täytyi itse keksiä syyt estelyihinsä.

Ei hän kuitenkaan tahtonut olla epäkohtelias, ja prinssi otettiin vastaan asianmukaisella komeudella.

Herttua Juhanalla oli kaikin puolin viehättävä ja hurmaava käytös; kun hän tahtoi miellyttää, onnistui se melkein aina, ja Wilnan hovi ylisteli häntä aamusta iltaan.

Hän tuli kaikkien naisten suosikiksi, ja hoviherrain täytyi myöntää, että he harvoin olivat nähneet niin ritarillista ryhtiä ja niin miehekästä olemusta kuin prinssi Juhanan.

Entä prinsessa Katariina?

Hän oli seitsemännessä taivaassa ja punehtui kuin ruusu, kun Juhana astui saliin.

Heidän ei ollut niinkään helppoa päästä kahdenkeskiseen keskusteluun, mutta lopulta se onnistui sisaren, prinsessa Annan välityksellä.

Ensimäiset hetket kuluivat jälleennäkemisen ilossa ja onnessa.

Sitten sanoi Juhana, että hänen vakaa päätöksensä ei ollut ainoastaan pyytää Katariinan kättä, vaan myöskin kiirehtiä häitä.

"Mutta hän näyttää sinulle ovea ja erottaa meidät ainaiseksi", valitti Katariina itkien.

Anna arveli myöskin, että suuri varovaisuus oli tarpeen; hänen veljensä ei mielellään myöntynyt.

Mutta samana päivänä kuiskasi kuninkaan rippi-isä herttualle:

"Rohkeus ja miehuus vievät perille!"

Heti senjälkeen pyysi Juhana päästä yksityiseen keskusteluun Sigismundin kanssa, ja tämä vei hänet salakamariinsa.

Kaunopuheisesti hän selitti kuninkaalle hellän rakkautensa prinsessaan ja pyysi lopuksi hänen kättänsä.

Sigismund kuunteli tarkkaavasti ja tuli niin liikutetuksi, että monta kertaa pyyhkieli silmiään. Kun Juhana oli lopettanut, sanoi hän kerran toisensa perästä:

"Mikä vahinko, mikä vahinko!"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Juhana ihmetellen.

"Mikä vahinko", toisti Sigismund, "ettei hän ole vanhempi!"

"Voiko siitä olla jotakin estettä?"

"Ettekö tiedä, että on vastoin Jumalan sanaa naittaa ensin nuorempi, sitten vanhempi?"

"Mutta kyllä sitä usein tapahtuu."

"Pakanoiden, mutta ei kristittyjen keskuudessa."

"Sen voin kyllä teille todistaa!"

"Ei ei en minä tahdo kuulla semmoisesta valtavasta synninturmeluksesta; nyt tiedätte ajatukseni, ensin on vanhempi naitettava, sitten nuorempi."

"Prinsessa Anna rakastaa minua yhtä vähän kuin minäkin häntä", väitti Juhana.

"Ikävää hyvin ikävää, että niin on, minä olisin ilomielin laskenut teidän kätenne toisiinsa."

Ja tässä mielipiteessä hän pysyi. Jos Juhanan veli, Maunu prinssi ehkä menisi naimisiin prinsessa Annan kanssa, niin hän hyvin iloisena valmistaisi häät molemmille sisarille; muuten ei hän nähnyt, mitään mahdollisuutta. Nuoremman naittaminen ennen vanhempaa oli hänestä epäkristillinen teko josta hänen omatuntonsa kielsi häntä.

Juhana oli epätoivossaan; hän tiesi, että jos nyt puhkeaisi sota Ruotsin ja Puolan välillä, hän ehkä ainaiseksi olisi erotettu rakkaasta Katariinastaan.

Sillä aikaa oli kuitenkin tämä vieras ruhtinas esiintymisellään voittanut puolelleen kaikkien suosion Wilnassa, ja kun aivan samaan aikaan tuli uusi lähetystö tsaarilta uudistaen hänen pyyntönsä prinsessan suhteen, puhkesi yleinen vastenmielisyys ilmi tavalla, joka hyvin kuvaa aikakauden raakuutta.

Kun Sigismundilla, joka pelkäsi mahtavaa naapuriansa, ei ollut rohkeutta antaa kieltävää eikä myöntävää vastausta, ryhtyivät muutamat hänen alamaisistaan toimimaan ja lähettivät hänen tietämättään tsaarille hänen haluamansa prinsessan asemesta valkoisen tamman kalliisiin naisvaatteisiin huolellisesti pyntättynä.

On itsestään selvää, että venäläisen raivoa täten vielä enemmän ärsytettiin, ja hän vannoi sekä prinsessaa että Juhana herttuaa kohtaan ikuista vihollisuutta.

Juhana herttua taas ei enää tiennyt mitä tehdä. Katariinaa hän ei saanut tavata, ja Sigismund nähtävästi karttoi häntä.

Silloin saapui sanansaattaja tuoden tärkeitä kirjeitä kuningas Eerikiltä. Tämä käski suurimman epäsuosion uhalla herttuaa heti lopettamaan kosimistouhut Puolassa ja kiireesti matkustamaan pois.

Sen sijaan ehdotti kuningas, että Pietari Brahe lähetettäisiin Skotlantiin pyytämään Maria Stuartia puolisoksi herttua Juhanalle. Kuningas oli kyllä itse ajatellut siihen suuntaan, mutta tahtoi nyt rakkaan veljensä tähden luopua siitä.

Juhanan harmi ja vastenmielisyys Sigismundia kohtaan, ehkäpä myöskin epäilys Katariinan suhteen, oli niin suuri, että hän päätti totella Eerikkiä ja antoi heti seuralaisilleen käskyn järjestää kaikki poislähtöä varten.

Kirjoitettuansa Sigismundille lyhyet jäähyväiset hän lähti laivaansa.

Purjeet piti juuri nostettaman, kun Sigismundin lähettämä sanansaattaja pyysi häntä palaamaan.

On tuskin luultavaa, että hän olisi noudattanut kutsumusta, jollei samassa olisi pistetty hänen käteensä pientä pergamenttiliuskaa, jossa oli tuo ainoa sana: "Tule!"

Nyt hän välitti hyvin vähän Eerikin kielloista ja palasi nopeasti linnaan.

On luultavaa, että sekä papit että sisarukset lopuksi olivat vaikuttaneet Sigismundiin, niin että hän suostui määrätyillä ehdoilla.

Hämillään meni hän Juhanaa vastaan ja puhui huonoista ajoista. Lopuksi kävi selville, että hän suostumuksensa ehdoksi määräsi, että Katariinan huomenlahjan, 32,000 guldenia, piti jäämän hänelle ja samoin hänen äidinperintönsä, 50,000 dukaattia; vielä täytyi herttuan sitoutua lainaamaan langolleen 125,000 taaleria kovina hopeakankina, saaden näistä pantiksi muutamia liiviläisiä linnoja, sekä lisäksi auttamaan häntä kovina aikoina ketä vastaan hyvänsä.

Juhana suostui kaikkeen ja pyysi päästä Katariinan luo.

Heidän sinne mennessään puhui Sigismund vielä kerran Annasta vanhempana sisarena, ja herttua alkoi jo melkein pelätä petosta, kun prinsessa Anna tuli heitä vastaan.

Ikäänkuin olisi aavistanut herttuan ajatukset, sanoi tämä hymyillen: "Sisareni pitää teidän armostanne hyvin paljon, mutta siveänä neitinä hän ei ole voinut sanoa sitä, ennenkuin veljeni on antanut suostumuksensa. Menkää sisään, hän odottaa teitä."

Juhana kumarsi syvään ja suuteli prinsessan kättä. Sitten hän kiiruhti sisään saadakseen rakastetun Katariinansa omilta huulilta vakuutuksen hänen rakkaudestansa.

Onni säteili äskenkihlattujen silmistä, kun he vähäistä myöhemmin tulivat vastaanottamaan sisarusten onnitteluja.

Juhana puuhaili hyvin innokkaasti sitä, että häät vietettäisiin viipymättä; ilman Katariinaa hän ei tahtonut palata Suomeen, ja saattoi olla monessa suhteessa vaarallista viipyä kauemmin poissa.

Sigismund suostui tähän, ja Anna huomautti, että niin hänen kuin sisarenkin myötäjäiset olivat olleet valmiina jo ennen heidän äitirouvansa kuolemaa, niin että siinäkään ei ollut mitään estettä; morsiuspukuja sitävastoin ei ollut ja siihen kai menisi pitempi aika.

"Antaa niiden olla siksi, kun vietämme tuliaisemme Turussa", keskeytti Juhana; "kaikki semmoiset ovat sivuasioita, joita sitten on aikaa ajatella. Eikö niin, rakas Katariinani, suostuthan?"

"Täytynee kai suostua, kun on niin päteviä syitä", vastasi hän.

Ja niin vietettiin häät lokakuun 4 p:nä 1562 viivyttelemättä ja ilman komeutta; ei ketään vieraita ehditty kutsua, ja ainoastaan harvoja todistajia oli läsnä, mutta nuori pari ei kaivannutkaan mitään, heille näytti toisissaan olevan kylliksi.

Jo hääpäivän jälkeisenä päivänä lähdettiin matkaan, ja Katariina näyttäytyi hyvin tyyneksi ja levolliseksi erotessaan omaisistansa, mikä ihmetytti yhtä paljon heitä kuin hänen puolisoansakin.

"Ethän toki unohda uskoasi?" kuiskasi Anna hänelle. "Minä en unohda mitään", vastasi hän. Kuningas komensi joltisenkin puolalaisen sotajoukon seuraamaan heitä Liivinmaahan; pelättiin, että tsaari suutuksissaan ryöstäisi pois morsiamen.

Tieto naimisesta oli jo ehtinyt Ruotsiin, ja se vastaanotto, joka odotti vastanaineita heidän matkustaessaan läpi Liivinmaan, oli kaikkea muuta kuin ystävällistä. Sen oli Eerik saanut aikaan. Juhana koetti sentähden jouduttaa matkaa, ja joulukuun 4 p:nä he saapuivat Turkuun.

Matkalla oli Katariina sekä osanottavaisuudellaan että viisaudellaan saanut Juhanan aukaisemaan sydämensä; hän luki hänen ajatuksensa kuin avatusta kirjasta, hän tuli tietämään varmuudella monta seikkaa, joista oli kuullut vain huhuja, ja hän huomasi, että vaikutuspiirinsä tuli olemaan paljon avarampi kuin hän oli ajatellutkaan.

"Minä aavistan, että sinusta kerran tulee Ruotsin kuningas", sanoi hän Juhanalle.

"Niin on minusta ennustettukin", vastasi Juhana, "ja se oli myöskin autuaasti nukkuneen isäni toivomus".

"Yhdessä asiassa hän erehtyi", sanoi hän.

"Mitä tarkoitat?"

"Hän petti ainoan autuaaksitekevän kirkon."

"Vielä on Ruotsissa monta hyvää katolilaista."

"Useampia niitä vielä tulee, jos minun kehotuksiani otetaan huomioon."

* * * * *

Juhana oli aivan yhtä loistonhaluinen kuin veljensäkin ja hän oli valmistanut Katariinalle upean vastaanoton Turun linnassa.

Lukuisa hovi oli sinne kokoontunut, ja kaikki oli järjestetty niin, että hänen oleskelunsa siellä tuli niin viehättäväksi kuin suinkin.

Sellaista ruhtinaallista hovia ei Suomessa oltu nähty sitten Kaarle Knuutinpojan aikojen.

Turun linnaa laajennettiin, kallisarvoiset verhot ja maalaukset koristivat sen seiniä, kulta- ja hopea-astiat kimaltelivat pöydillä, erityiset hoviräätälit neuloivat hoviväelle kallisarvoisia vaatteita, ja huvituksia ja leikkejä pantiin joka päivä toimeen.

Suomen nuori aateli riensi ottamaan osaa tähän iloiseen ja loistavaan hovielämään.

Erityinen turnauskenttä valmistettiin, ja nuoret ritarit mittelivät toisinaan miekkojansa kauniiden naisten kunniaksi; toisinaan taas pantiin toimeen loistavia metsästysretkiä. Ruissaloon perustettiin eläintarha, mutta useimmiten tanssittiin linnansaleissa viulujen ja pillien iloisten sävelien makaan.

Huvitteluhalu levisi niin nopeasti ympäristöönkin, että Turun koulupojat panivat kouluhuoneissa toimeen näytelmiä kutsuen niihin vanhempiansa ja holhoojiansa.

Herttua antautui kokonaan huvituksiin, mutta ruhtinatar, tuo aurinko, jonka ympäri kaikki pikkutähdet kiertelivät, huomautti hänelle pian, miten tärkeätä oli voittaa sen kansan suosio, jonka keskuudessa he elivät ja jonka apua he jonakin päivänä ehkä tulivat tarvitsemaan.

"Minä olan varma siitä, että he menevät meidän tähtemme vaikka kuolemaan, jos niin tarvitaan!" huudahti herttua.

"Mutta ethän sinä voi puhutellakkaan heitä heidän omalla kielellään", vastasi Katariina.

"Moni heistä ymmärtää ruotsia."

"Ei neljäsosakaan. Miksi et ole opetellut heidän kieltänsä?"

"Se on vaikeaa."

"Entä sitten. Ajatteleppa, jos ottaisimme sen hovikieleksemme."

"Sinä et ymmärtäisi siitä sanaakaan."

"Aina siitä asti kuin ensi kerran tapasimme kolme vuotta sitten, olen opiskellut sitä."

"Sinäkö, Katariina?"

"Tahdotko ottaa minut opettajaksesi?"

"Minä tahdon mitä sinä tahdot."

"Mutta ota huomioosi, että minä olen ankara."

"Epäiletkö kykyäni?"

"En, mutta ehkä tahtoasi."

"Sinun tahtosi on nyt minunkin."

Niin alkoi opiskelu, ja Juhana oppi hämmästyttävän nopeasti kansan sanomattomaksi mielihyväksi puhumaan suomea.

Mutta samalla kertaa kuin Katariina näin vahvisteli miehensä vaikutusvaltaa, työskenteli hän myöskin sen asian hyväksi, jota hän ennen kaikkea oli vannonut edistävänsä.

Oli meneteltävä huolellisimman varovasti, jotta tarkoitukset eivät tulisi ilmi ennen kuin voitto oli saavutettu; heikkoja oli vahvistettava herättämättä epäluuloa vastakääntyneissä.

Katariina rouva näytti olevan koko mestari teeskentelytaidossa.

Hän sanoi tahtovansa ottaa selvää Suomen aikaisemmasta kehityksestä, ja kun Turku juuri oli Suomen edistyksen kehto, oli hänellä mitä paras tilaisuus saada haluamiansa tietoja.

Ja niin saapuivat kaikki kaupungin oppineet miehet hänen luokseen pyytäen saada kukin kantaa kortensa yhteiseen kekoon.

Herttuatar otti jokaisen vastaan ja kuunteli tarkkaavasta kertomusta pyhästä Eerikistä, joka lämpimän kristillisen rakkautensa valtaamana, raamattu toisessa kädessä, miekka toisessa, tuli Suomeen taistelemaan pakanoita vastaan oikeauskoisten avuksi ja suojaksi.

Toinen kertoi piispa Henrikistä, joka seurasi kuningasta tällä matkalla ja toimitti ensimäisen kasteen lähellä Turkua, Kupittaan lähteellä, jota siitä päivin onkin nimitetty Pyhän Henrikin lähteeksi.

Siihen huomautti kolmas, että piispa, joka oli jäänyt tänne kuninkaan lähdettyä pois, oli tunkeutunut aina Kokemäenjoelle asti Satakuntaan, missä oli saarnannut lautasuojuksessa.

Seuraavana vuonna oli eräs rikas talonpoika lyönyt hänet kuoliaaksi Nousiaisissa kesken hänen siunattua vaikutustansa.

Siihen lisäsi ensimäinen, että se tapahtui tammikuun 19 p:nä 1158 sekä että murhaaja otti piispan lakin ja pani sen omaan päähänsä, mutta se tarttui siihen niin kovasti, että hiukset ja päänahka seurasivat mukana, kun se otettiin pois, ja siitä oli seurauksena miehen kuolema.

"Hän katui rikostansa", kertoi toinen, "ja käski palvelijainsa valjastaa kaksi härkää reen eteen sekä lähteä kuljettamaan piispan ruumista, joka haudattiin siihen, minne härät itsestään pysähtyivät."

"Siihen", keskeytti kolmas, "rakennettiin sittemmin kirkko."

"Murhaaja katkaisi piispan sormen, jossa oli sormus", jatkoi taas ensimäinen; "korppi löysi sen, ja kun se lensi erään sokean ohi, sai tämä näkönsä."

"Turun tuomiokapitulin sinetissä on sekä sormi että sormus", lisäsi toinen. "Kirkko julisti hänet pyhimykseksi."

"Sentähden", sanoi ensimäinen, "tehtiin pyhiinvaelluksia hänen haudalleen Nousiaisiin, ja kun hänen luunsa kesäkuun 10 p:nä vuonna 1300 siirrettiin Turun tuomiokirkkoon, joka rakennettiin hänen kunniakseen ja sai hänestä nimensä, tulvaili tänne kansaa maan kaikista osista, erittäinkin suurina juhlapäivinä tammikuun 19:ntenä, hänen kuolinpäivänään, ja kesäkuun 10:ntenä, jolloin hänen luunsa siirrettiin."

"Varsinkin sentähden", jatkoi toinen syvästi huoaten, "että silloin annettiin syntejä anteeksi ja kaikki tahtoivat tulla siitä osallisiksi."

"Kun näin paljon kansaa tuli yhteen, syntyi siinä vaihtokauppa", selitti kolmas, joka oli käytännöllinen mies, "ja niin syntyivät vähitellen meidän markkinamme."

Herttuatarta näyttivät kaikki nämä kertomukset hyvin miellyttävän; hän vuodatti kyyneliäkin niitä kuullessaan, ja sittemmin hän kertoili niitä linnan saleissa, ja se harrastus, jota hän osoitti asialle, tarttui luonnollisesti muihinkin, vetäen kaikki, mitä oppineita oli, linnaan.

Suomen aikaisemmat vaiheet tulivat yleisen keskustelun alaisiksi, ja kaikki, jotka tiesivät jotakin menneistä ajoista, saivat osakseen erityistä huomiota.

Sitten tultiin huomaamaan, ettei kirkko ollut vaikuttanut ainoastaan suurta maahanmuuttoa, vaan myöskin edistänyt kauppaa ja elinkeinoja.

Mitä ihmetöitä se siis olikaan tehnyt!

Niin tuli puhe piispa Hemmingistä, joka 1365 julistettiin pyhimykseksi.

Mikä mies hän olikaan! Hän perusti ensimäisen kirjaston Suomeen; siinä oli kolmekymmentä teosta, jumaluusoppia ja kirkkolakia koskevia käsikirjoituksia.

Kirja oli siihen aikaan maatilan arvoinen. Hän perusti köyhäinkodin ja koulun papiksi aikoville. Hän se kiinnitti paavin ja kansan huomion pyhään Birgittaan, jonka syntyessä hän ilmestyksen kautta oli saanut tiedon hänen tulevasta suuruudestaan ja maineestaan.

Katariinaa miellytti myöskin suuressa määrässä hänen seuraajansa Maunu Olavinpoika, joka oli ensimäinen suomalaissyntyinen piispa. Hän huomautti, mitenkä tämä piispa oli sovituttanut hopeaan P. Henrikin pään ja käsivarret; hän oli perustanut birgittalaisluostarin Naantaliin, ja mahtavan vaikutuksensa kautta oli hän saanut aikaan sillan rakentamisen Aurajoen ylitse Turussa vuonna 1414.

Ennen tätä aikaa oli matkustavaisen ollut hyvin vaikea kesällä kulkea Suomessa; sen täytyi tapahtua joko ratsain tai jalan. Täällä "Tuhatjärvisessä maassa" kohtasi häntä yhtämittaa suuria vesistöjä tai jokia, joiden poikki piti joko kahlata tai kulkea veneellä.

Tästä ajasta alkaen tehtiin siltoja kaikkialle.

Myöhäisemmistä — luterilaisista piispoista — ei herttuatar kysellyt mitään. Innokasta suomalaista pappia Pietari Särkilahtea ja hänen maanmiestänsä piispa Martti Skytteä ei ollut hänen historiassaan, ja Agricola sekä Juusten, Suomen kansallisimmat miehet, olivat hänestä vähäpätöisiä.

Jotta ei kuitenkaan ilmaisisi vastenmielisyyttänsä nykyisiin oloihin, oli hän läsnä eräässä katolilaiseen tapaan pidetyssä juhlamenossa, jota käytettiin uusia oppilaita kouluun otettaessa.

Pojat puettiin valkoisiin vaatteisiin, ja seppele päässä sekä rehtorin ja vanhempiensa seuraamina menivät he juhlakulussa kouluun. Ovella oli heitä vastassa vanhempi koulunuoriso, joista yksi, ollen piispana olevinaan, oli puettu valkeaan pukuun, paperista tehty maalattu piispanhiippa päässä ja samoin puinen maalattu piispansauva kädessä.

Äskentulleet lankesivat polvilleen, ja piispa luki latinaisen rukouksen.

Senjälkeen astui esiin toinen vanhemmista oppilaista, samoin valkoisiin puettuna, ja löi tulijoita vasaralla päähän sanoen toivovansa, että ne tieteet, joissa he saivat opetusta koulussa, myöskin pystyisivät heidän päähänsä. Lopuksi laulettiin latinankielinen virsi.

Katariina ilmaisi olevansa hyvin tyytyväinen esitykseen; hän kehotti oppilaita ahkeruuteen ja vakuutti opettajille mitä suurimmalla osanotolla seuraavansa heidän vaikutustansa.

Näin osasi hän saattaa itsensä kaikkien ihailemaksi; sellaisesta ruhtinattaresta saattoi maalle koitua tavattoman suurta hyötyä.

Itse piti hän ylintä huolta taloudestaan ja teki sen niin taitavasti ja ymmärtävästi, että häntä pian pidettiin perheenemännän esikuvana.

Nuori ruhtinaspari saavutti yhä vakavampaa jalansijaa kansan sydämessä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he tarjosivat kuningas Eerikille tupaantuliaisia, mutta toiset vierailutpa siitä alkoivatkin.

6.

MINUNKO VAI SINUN?

Svante Sture oli kruunauksessa kulkenut lähinnä herttuain jäljessä. Vestervikin ja Stegeholman linnat tulivat hänen kreivikunnakseen, Hörningsholma nimitettiin hänen vapaaherrakunnakseen. Samalla hänet nimitettiin valtakunnan marskiksi, ja ehkäpä juuri tämän ylpeän nimityksen tähden hän ajatteli asettua herttuain vertaiseksi.

Juhlallisuuksien jälkeen hän palasi heti Hörningsholmaan puolisonsa ja lastensa seurassa nauttimaan sitä levähdystä valtiomieshommistaan, jonka kuningas oli myöntänyt hänelle.

Märta rouva oli synnyttänyt herralleen neljätoista lasta: neljä vanhinta oli kuollut jo lapsina, mutta kylliksi monta oli vielä jäljellä tekemään Hörningsholman sekä vanhempien että nuorempien vierasten oleskelupaikaksi. Pian täyttyikin talo vieraista.

Siellä oli kreivi Pietari Brahen rouva, Beata Stenbock, leskikuningattaren sisar, siellä oli vapaaherra Hogenskild Bielke, joka kruunauksessa oli lyöty ritariksi; hän oli nainut Anna Sturen, yhden valtiomarskin ja Märta rouvan tyttäristä.

Useita muitakin oli saapuvilla; nimitämme heidät siinä järjestyksessä, kuin he tulevat esille.

Yleensä oli mieliala hyvin suosiollinen kuninkaalle sentähden, että hän tahtoi rajoittaa herttuain valtaa; kaikki katsoivat sen välttämättömäksi, ja herrat olivatkin päättäneet olla tässä suhteessa hänelle apuna.

"Henkeni ja vereni tahdon antaa kuninkaan puolesta", puhkesi puheeseen Svante kreivi. "Hän saa pian huomata, että hänellä juuri aatelistossa on ystävänsä ja varmimmat puoluelaisensa."

"Naimisliitto kuningatar Elisabetin kanssa ei koskaan ollut autuaasti nukkuneen kuninkaan mielen mukaan", lisäsi hän.

"Miksi ei?" puuttui puheeseen herra Hogenskild. "Jos kuningas tahtoo oleskella Englannissa, niin ovathan täällä valtakunnan neuvokset, ja he voivat nyt yhtä hyvin kuin entisinäkin aikoina hallita maata ja valtakuntaa."

"Niin, ne ajat olivat paremmat kuin nykyiset", huokasi Svante herra.

Vähän erillään muista istui aivan nuori, tavattoman älykkään ja miellyttävän näköinen mies.

Hän oli Niilo Sture, vanhin Svante kreivin elossaolevista pojista. Hän kuunteli kunnioittavasti keskustelua; ei ollut sen ajan tapojen mukaista, että nuoretkin olisivat lausuneet mielipiteensä, mutta tämä 19-vuotias nuorukainen oli jo tutustunut valtioviisauden juoniin, ja isä sanoi hymyillen:

"Niilolla lienevät nämä asiat paremmin selvillä kuin kellään meistä, kuulkaamme mitä hän sanoo."

"Hänen majesteettinsa antoi itse minulle ohjeensa", vastasi Niilo kumartaen, "mutta ne olivat niin totuudesta poikkeavia, että kuningatar olisi huomannut itsensä pahoin pettyneeksi, jos olisi suostunut avioliittoon."

"Mutta hän ei toki kieltänytkään", huomautti herra Hogenskild.

"Ei, hän vain koettaa hyötyä mikäli mahdollista monista kosijoistaan. Kuningas on lähettänyt hänelle 100 kallisarvoista pukua ja koko arkullisia rahaksilyömätöntä ruotsalaista kankihopeaa."

"Sinä luulet siis, ettei hän lopultakaan suostu?"

"Panen pääni pantiksi, ettei hän sitä tee; nuori Leicesterin herttua on hänelle siksi liian rakas, laverrelkoot Beureus ja de Mornay mitä tahansa."

"Mutta sinä et ole sanonut kuninkaalle…"

"Hän tahtoi vaatia kilpailijansa kaksintaisteluun, ja Gyllenstjerna sai käskyn siinä tapauksessa, että Leicester ei suostuisi ehdotukseen, salaa pistää hänet kuoliaaksi. Hän luonnollisesti kieltäytyi siitä."

"Nythän kuningas ajattelee Maria Stuartia."

"Sekin on de Mornayn keksintöä; hän on erinomaisen kaunis, eikä kuninkaalla ole mitään vastenmielisyyttä tulla Skotlannin herraksi."

Märta rouvalla oli tapana sanoa sanottavansa hänkin, kun ainoastaan sukulaisia ja omaisia oli saapuvilla. Nyt hän löi avainkimppunsa pöytään ja sanoi ankarasti:

"Sanokaa minun sanoneeni, mutta tämä menee päin mäntyä; teidän kuninkaanne on oikea tuuliviiri, joka ei itsekään tiedä mitä tahtoo."

"Nuori ja varomaton", oikaisi Svante kreivi katsellen ympärillensä ikäänkuin kuuntelijoita peläten. "Kaikki olisi kyllä hyvin, kun vain voisimme saada pois tuon juonittelijan Yrjö Pietarinpojan."

"Hän on kuninkaan oikea käsi."

"Niin on, sentähden että kuningas sokeasti luottaa häneen!"

"Ovela konna."

"Hänet pitäisi tuomita mestauspölkylle."

"Sinne hän tahtoisi mieluummin passittaa meidät."

"Siinä hän toki polttaisi sormensa."

"Täällä on paljon muitakin häntyreitä", jupisi Märta rouva, "ja siitä ei lähde hyvää."

Samassa karahutti useita ratsastajia pihaan; se oli kreivi Pietari suurine seurueineen.

"Pietari Brahe on tullut takaisin, mitähän se merkinnee!" huudahti herra Hogenskild.

Beata rouva kiiruhti alas herraansa vastaan; tämä nosti hänet korkealle ja sanoi: "Näin pian en odottanut sinua näkeväni."

Koko nuorisoparvi riensi toivottamaan häntä tervetulleeksi, mutta hän sanoi heille hymyillen:

"Minun upseereillani on kyllä miellyttävämpiä asioita kuin politiikkaa kerrottavana talon ihanille tyttärille."

Punastuen kuin ruusu loi 16-vuotias Magdaleena silmänsä maahan. Äskentulleiden joukossahan oli nähnyt silmäparin, joka ihastuksella katseli häntä.

Kreivi Pietari kiiruhti saliin, jossa hän tiesi itseänsä kärsimättömästi odotettavan.

"Mikä on tähän syynä?" huudettiin häntä vastaan.

"Jumalan ilma", vastasi hän. "Neljätoista hyvinvarustettua laivaa odotti meitä Elfsborgissa, ja me olimme kaikki hyvin varattuina aiottuun kosimismatkaan, mutta jo Skagenin luona kohtasi meitä ankara myrsky, kuningas tuli kovin kipeäksi ja antoi paluukäskyn; mutta tuskin olimme tulleet maalle taas, ennenkuin hän väitti, että minä ja Roos olimme tahtoneet kääntymään kotia, mutta sitä me emme ottaneet syyksemme. Nyt hän on päättänyt matkustaa maitse ja tuumailee pyytää lupaa tehdä matkansa Tanskan kautta."

"Eikö hän ole puhunut Maria Stuartista?"

"Enemmänkin, hän on kirjoittanut Ranskan kuninkaalle ja kosinut täydellisesti."

"Mutta jos se tulee tunnetuksi Englannissa?"

"Silloin hän aikoo vastata, että tuon skotlantilaisen kosimisjutun tarkoituksena oli vain säikyttää kuningatar Elisabet antamaan hänelle suostumuksensa."

"Voi sillä olla päinvastainenkin vaikutus."

"Kuka on saanut tämän toimekseen?"

"Se, joka mieluimmin olisi vetäytynyt siitä pois, jos se olisi ollut hänelle mahdollista", vastasi kreivi Pietari. "Kuningas ei antanut minulle pientäkään rauhaa, ja minun täytyi suostua matkustamaan Skotlantiin. Herra Kaarle de Mornay tulee mukanani ja suuri lähetystö; kauan en siis saa viipyä täällä."

"Minua ihmetyttää", huomautti herra Hogenskild, "ettei kuningas niinkuin hänen korkeasti autuas isänsä katsele lähemmälle ympärillensä. Eihän Ruotsissakaan ole puutetta kauniista naisista."

"Meidän nuori kuninkaamme tavoittelee ulkonaisia etuja, ja niitä ei voi täältä saada", selitti Svante kreivi puolustellen. Kun herrat keskenään käsittelevät kysymyksiä valtakunnan asioista, tahdomme vähän lähemmin tehdä tiedustelujamme.

Svante herra oli hyvä ja helläsydäminen; joka kerta kun hän kävi maatiluksillansa, tuli hänen luokseen hänen köyhiä alustalaisiaan pyytämään päivätöiden huojennusta tai apua hädässä, ja hän kuunteli heitä, surkutteli heidän huoliansa ja oli aina altis auttamaan. Tilustensa hoitajia hän sitten kylläkin ankarasti nuhteli siitä, että he kiusasivat kansaa ylenmäärin, "niinkuin hekin eivät olisi ihmisiä", kuten hänen tapansa oli lisätä.

Toisin oli Märta rouvan laita; hän piti ankaraa komentoa sekä talonväen että alustalaisten kesken.

Hän ei hyväksynyt herransa hyväsydämisyyttä ja koetti tehdä sitä tyhjäksi niin paljon kuin voi. Tilusten hoitajat saivat käskyn estää kansaa armolliselle kreiville valittelemasta, hänellä kun oli valtion asioita hoidettavanaan.

Mitä heidän omiin asioihinsa tuli, saivat he kääntyä Märta rouvan puoleen, joka tahtoi oikeuden ja kohtuuden mukaan tuomita heitä.

Mutta minkälaista tuo oikeus oli, sen saivat asianosaiset pian kokea. Jouhiruoskalla pehmitettiin heidän selkäänsä, eivätkä sanat, jotka kuuluivat tuohon kohtuuteen, olleet juuri lempeämpiä. Kuka heidän käski ylvästellä? Kiittäkööt Jumalaa, ettei heitä ajettu pois maaltaan, mannultaan; heistä ei ollut hyötyä edes niin paljoa, että heitä olisi kannattanut elättää, eikä heitä kohtaan ollut velvollisuus osoittaa mitään sääliä.

Mutta alustalaiset kääntyivät sittenkin Svante herran puoleen ja saivat häneltä aina apua.

Silloin tuli Märta rouva aivan raivoonsa ja sanoi heille suoraan, että jos he kuolisivat nälkään joka ainoa, niin siitä olisi hyvin vähän vahinkoa. Mutta sen tietäkööt, että tästälähin ovat suuret kahlekoirat irti pitämässä pihaa puhtaana kerjäläisistä ja muista irtolaisista.

"Eläkää tämän mukaan ja noudattakaa tätä", lisäsi ankara rouva uhkaavasti.

Mutta kun sittemmin Svante herran luo ei enää tullut köyhiä ja tarvitsevaisia, vaan nämä päinvastoin välttelivät häntä, sanoi hän Märta rouvalle:

"Kansa voi kaikesta päättäen paremmin nyt kuin ennen, ja se ilahuttaa ja lohduttaa minua."

Kaikissa taloushommissa rouva oli itse mukana; voi sitä piikaa, joka ei vanuttanut taikinaa niin, että Märta rouva oli siihen tyytyväinen, tai muodostanut kakkuja sellaisiksi kuin hän tahtoi. Omin käsin hän aina pani humalat olueen ja itse hän maistoi sen väkevyyttä. Pesutuvassa pelättiin häntä pahimmin, sillä se, jonka soikossa vaahto ei ollut tarpeeksi lämmintä, sai Märta rouvan omasta kädestä sangollisen kuumaa lipeää päällensä.

Ei milloinkaan teurastettu eläintä hänen olematta saapuvilla sitä paloiteltaessa ja itse määräämässä, miten palat piti käytettämän, mikä suolattaman, mikä savustettaman, mikä syötämän tuoreena. Joka päivä hän kävi kutomahuoneessa merkitsemässä kangaspuiden kylkeen, kuinka monta kyynärää sinä päivänä oli ehditty. Neljä neulojatarta oli vuodet umpeen leikkaamassa ja neulomassa hänen tyttärilleen myötäjäisiä ankaran rouvan oman silmälläpidon alaisina.

Yhtä ankarassa kurissa hän piti omat lapsensakin; pojat täytyi hänen kyllä jo nuorina jättää luotansa, mutta tyttäret eivät saaneet koskaan poistua hänen silmiensä edestä; heidän piti neuloman kallisarvoisia päähineitä silkistä ja kullasta, oppiman kehräämistä ja kutomista, ja kaikkea täydellä todella. Märta rouva ei koskaan sallinut, että mitään tehtiin hutiloimalla.

Lapsistaan hän rakasti enimmän Niiloa ja Annaa; Niiloa osittain sentähden, että hän oli vanhin, pulska, vaaleakutrinen nuori herra, joka paljon muistutti isäänsä, osittain sentähden, että hän jo nuorena oli joutunut valtion palvelukseen, ja Märta rouva ennusti hänelle varmuudella loistavaa tulevaisuutta.

Senjälkeen seurasi Anna, Hogenskild Bielken puoliso. Tämä oli ystävällinen ja lempeä ja oli usein puhunut köyhien puolesta ankaralle äidilleen, auttaen heitä omilla varoillaankin, minkä voi.

Kun hän nyt ensi kerran naimisensa jälkeen vieraili rakkaassa Hörningsholmassa, vallitsi siellä sekä hänen että Niilo herran tähden suurempi vapaus kuin tavallisesti.

Nuoret saivat estämättä huvitella miten halusivat; kävelymatkoja tehtiin, palloa lyötiin ja rengasta heitettiin, toiset viihtyivät paremmin lehtokujissa käyskennellen tai lehtimajoissa levähdellen, ja kaikilla oli vapaus kuljeskella miten tahtoivat.

Nuori ritari Eerik Stenbock, joka oli seurannut kreivi Brahea, oli vihdoinkin saanut tilaisuuden lähestyä Magdaleena Sturea. "Minun täytyy saada puhua kanssasi kahdenkesken", kuiskasi hän.

"Mahdotonta!" sanoi tyttö kääntyen hänestä pois. "Jos sinä — jos sinä ollenkaan pidät minusta, niin mene alas itäiseen lehtokujaan; kymmenen minuutin kuluttua tapaamme toisemme siellä lehtimajassa; jos et tule, olemme nähneet toisemme viimeisen kerran…" Hän oli poissa.

"Mikä sinua vaivaa, Magdaleena, sinä näytät niin levottomalta?" kysyi joku läsnäolijoista.

"Minä olen istunut koko päivän työni ääressä, ja veri on noussut päähäni. Nyt teen kävelymatkan, se parantaa, sanoo perhelääkärimme."

"Seuraanko ehkä sinua?"

"Älä, äläkä sano mitään, se saattaisi rakkaan äitini levottomaksi…"

Alussa hän kulki hitain askelin, sitten yhä nopeammin, ja tultuaan lehtokujaan hän juoksi minkä jaksoi.

Ajatteleppa, että kymmenen minuuttia jo olisi kulunut eikä hän saisi enää koskaan nähdä häntä! Se olisi enemmän kuin hän, lapsi raukka, voisi kestää.

Milloinkaan ei matka ollut tuntunut hänestä niin pitkältä.

Ja sitten hän kovasti pelkäsi, että joku tapaisi hänet!

"Vihdoinkin! Tuossa on lehtimaja!" Hän riensi sisään.

Siellä seisoi Eerik.

Magdaleena tuli kovin hämilleen.

Hän oli ehkä juossut liian kovaa; nyt tuntui siltä, kuin henkeä salpaisi.

"Magdaleena!" sanoi Eerik.

Ei koskaan hänen nimensä ollut kaikunut niin kauniilta. Hän koetti nostaa silmänsä Eerikkiin.

"Mitä tahdot, Eerik?"

"Sitä vielä kysyt?"

"Mistä sen tietäisin…". Hänen poskiaan poltti; ehkäpä Eerik tiesi, että hän valehteli!

"Anna minulle kätesi!"

Epäillen hän teki sen.

Hyväillen tarttui Eerik siihen. "Katso nyt minuun!"

"Luuletko, että olen unohtanut miltä näytät", vastasi tyttö hämillään naurahtaen.

"En, mutta tahdon nähdä, ilmaisevatko ehkä silmäsi sydämesi salaisuuden."

"Oh!" Hän tahtoi vetää kätensä pois.

"Ei, nyt et pääse minusta; äsken tulleiden nuorien ritarien joukossa on yksi, joka ylvästelee sillä, että kaunis Magdaleena Sture katsoo häntä suopein silmin."

"Voi semmoista rohkeutta! Kuka hän on, Eerik? Sano hänen nimensä!"

"Tahdotko, että minä taistelen hänen kanssaan?"

"Et sinä, mutta joku toinen."

"Mutta jos minä kernaasti antaisin henkeni sinun tähtesi."

"Sen sanon sinulle, Eerik, että sitä et saa tehdä. Minä en pidä verenvuodatuksesta."

"Se ansainnee toki rangaistuksen?"

"Hirveän rangaistuksen!"

"Jos hän ei ole voittanut sinun vastarakkauttasi."

"Minä vakuutan sinulle, Eerik, etten minä välitä mitään heistä, paitsi…"

"Paitsi kenestä? Kas, siinä oli sittenkin jotain!"

"Voi Eerik, nyt sinä olet oikein ilkeä. Minä sanon sinulle, että jos he menisivät matkoihinsa kaikki tyynni, en minä siitä vähääkään välittäisi."

"Tahdotko, että minäkin lähden?"

"Sinäkö, eihän se liene tarpeellista."

"Mutta ajatteleppa nyt, että minä olisin tuo rohkea ritari, joka luulottelee, että Magdaleena Sture ei ele hänestä välinpitämätön ja joka ansaitsee hirveän rangaistuksen, niinkuin olet sanonut. No hyvä!" hän veti miekkansa tupestaan ja ojensi sen tytölle itse langeten polvilleen. "Rankaise nyt minua ansioni mukaan."

Tyttö heitti miekan pois. "Ilkeä Eerik, kuinka niin voit peljättää minua."

"Minä odotan tuomiotani."

"Nouse heti siitä!"

"En ennenkuin olet tuomiosi langettanut."

"Mitä tahdot minun sanomaan?" kysyi hän tuskaisesti ja hämillään.

"Että tahdot rangaista minua."

"Rakas Eerik, enhän minä tiennyt, että se olit sinä."

"Olisiko tuomiosi silloin tullut toisenlaiseksi?"

"En uskalla enää olla kauempaa." Taas hän tahtoi vetäytyä irti Eerikistä.

Mutta tämä pidätti häntä. "Minä olen lukenut sydämesi salaisuuden", sanoi hän, "salli minun vuorostani sanoa sinulle, että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta, ja että niin on ollut niin kauan kuin muistan ja on oleva niin kauan kuin elän."

"Mutta äiti hyvä sanoo, että minä olen vain lapsi", sanoi Magdaleena hämillään.

"Sano minulle, että rakastat minua, se on ainoa, mitä haluan tietää."

Hän epäröi. "En voi, Eerik!"

Tämä sulki hänet syliinsä. "Sano minun jäljestäni: Eerik, minä rakastan sinua!"

"Mi… ei, mitä äiti siitä sanoisi!"

"Magdaleena!" kuului ääni kaukaa.

"Oi taivas, laske minut, laske!"

"En laske, vaikka he tulisivat joka ainoa."

"Rakas Eerik, minä lemmin sinua!" kuiskasi Magdaleena.

Eerik suuteli sanat hänen huuliltaan, ja tyttö lensi tiehensä. Eerik lähti kiireesti jäljestä.

Lehtokujan keskipalkoilla hän näki Anna Bielken; Magdaleena oli kietonut kätensä tämän kaulaan ja ilmaissut rakkautensa.

Kun nuori herra oli saavuttanut molemmat sisaret, huudahti hän vuorostaan:

"Onnitelkaa minua, serkkuni; Magdaleena on antanut minulle sydämensä."

"Teillä on ollut liian kiire pyytämään sitä", vastasi Anna rouva. "Magdaleena on vain 15-vuotias."

"Minä odotan kaksi, kolme, viisikin vuotta, enempää ei toki pyydettäne."

"Ajatelkaa myöskin, että olette serkuksia."

"Entäs Kustaa Vaasa?"

"Te ette tunne meidän ankaraa äitirouvaamme."

"Eihän hänellä toki ole sydäntä erottaa meitä, ja minä puolestani vannon: Magdaleena tai ei kukaan!"

"Rakas sisar", kuiskasi tyttö itkien, "etkö tahtoisi puhua asiasta äidille."

"Sen teen kyllä, kun se aika tulee; kiiruhda nyt kotiin, hän on jo kysellyt sinua."

Magdaleena pyyhki silmänsä ja poskensa ja kiirehti joutuisasti linnaan.

Anna rouva ja Eerik herra kävelivät kauan ja keskustelivat.

"Ei liene vaikeata saada isämme suostumusta", sanoi edellinen; "hän ei voi koskaan kieltää meiltä mitään. Mutta Märta rouva pitää avioliittoa kahden niin läheisen sukulaisen kesken mitä suurimpana syntinä, ja häntä, pelkään minä, ei ole helppo taivuttaa."

"Eikö sittenkään, jos saan kuninkaan puoltolauseen?"

"Se parantanee asiaa hyvin vähän; minun neuvoni on, että odotatte sopivaa aikaa."

Nuoren herran täytyi lopulta luvata mukautua tähän sekä olla sanoillaan tai katseillaan ilmaisematta sitä liekkiä, joka uhkasi polttaa hänet, kuten hän sanoi.

Luokaamme nyt vähän tarkempi silmäys tämän suuren ja mahtavan perheen oloihin.

Svante Sture oli aikakautensa rikkaimpia herroja. Se seikka, että hän oli Kustaa Vaasan lanko, saattoi tuskin hänen arvoansa lisätä; Sture-nimen maine oli tahraton ja eli vielä kansan keskuudessa niin suuressa arvossa, että Eerikin sen suhteen yhä kasvava pelko ei suinkaan ollut aiheeton.

Talon vieraanvaraisuus oli sen rikkauden ja arvon mukainen.

Tervehdyskäynnit kestivät siellä useinkin viikkoja, kuukausiakin.

Samanmieliset tunsivat tarvetta keskustella toistensa kanssa, ja kun vaivalloiset, useinkin raivaamattomat tiet ja pitkät matkat herraskartanoiden välillä tekivät matkustuksen kaikkea muuta kuin mukavaksi, pidettiin parempana kokoontua joukolla sellaiseen paikkaan, missä häiritsemättä saatiin tuumia asioista.

Etenkin herättivät kuninkaan aikeet tähän aikaan paljon uteliaisuutta.

Yleisenä keskustelualueena oli Juhana herttuan tottelemattomuus, hän kun ei piitannut mitään veljensä käskyistä. Jättäisikö kuningas asian tähän, vai puhkeaisiko tuo salainen, mutta kaikille hyvin tuttu veljesviha nyt ilmituleen?

Entäs Kaarle herttua, kummalle puolelle hän asettuisi?… Toisinaan hän käyskenteli hiljaa ja varovasti, tähystellen viisailla silmillään ympärillensä, toisinaan hän otti osaa hurjiin leikkeihin; hänessä oli toimintakykyä ja lannistumatonta rohkeutta, mutta hän ei pitänyt ensinkään Eerikistä eikä Juhanasta; hän näytti aikovan käydä omaa tietänsä.

Ja herrat Hörningsholmassa keskustelivat kuninkaallisten veljesten elämänvaiheista, mutta kukaan ei voinut aavistaa niitä semmoisiksi, jommoisiksi ne sitten muodostuivat.

Oli itsestään selvää, että niin hyvin Sturen perheessä kuin hänen ystäviensä ja omaistensa kesken vertailtiin entisiä ja nykyisiä oloja toisiinsa. Kustaa Vaasan kuoleman jälkeen oli tuo kansalle iäkäs nimi käynyt vieläkin sointuisammaksi. Eerikin tuhlailevaa elintapaa ja hänen kruunauksensa ylellisyyttä moitittiin yleiseen, jopa kuiskailtiin siitäkin, että loistavassa kunnossa olevasta valtiorahastosta oli käytetty paljon muihinkin tarkoituksiin kuin valtakunnan hyväksi.

Mutta hyväsydäminen ja tunnollinen Svante Sture torjui aina semmoiset syytökset. Hän oli vannonut uskollisuudenvalansa kuninkaalle, sanoi hän, ja tahtoi uhrata henkensä ja verensä hänen ja isänmaan puolesta, jos niin vaadittaisiin.

Vieläpä hän usein saattoi lisätä: "Olen omaan asemaani täysin tyytyväinen. Minun hartiani ovat liian heikot hallituskuormaa kantamaan, ja minä tiedän, että Niilo, rakas vanhin poikani, ajattelee samoin kuin minäkin."

Ennenkuin menemme edemmä, täytyy meidän vähäsen puhua hänestä.

Niilo Sturen tuttavuutta kannattaa kyllä tehdä.

Kustaa Vaasan historian viime ajoilta tunnemme hänen nuoren rakkautensa Ceciliaan.

Tämäkin rakasti häntä, mutta Niilo matkusti pois ja Cecilia teki uusia tuttavuuksia; sitten tulivat sisaren häät, oleskelu Vadstenassa ja hänen häväistyksensä, josta tuli hyvin kiitollinen juorun aihe.

Mutta Niilo Sturea se kohtasi kuin salaman isku kirkkaalta taivaalta.

Hän rakasti Ceciliaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja ennen kaikkea hän luotti häneen.

Hänelle olivat uskollisuus ja rakkaus sama asia, toista ei voinut olla ilman toista.

Hänen oma äitinsä kertoi hänelle aivan peittelemättä mitä oli tapahtunut.

Märta rouva oli jo ennen mietiskellyt, eiköhän avioliitto serkusten kesken liene synti; nyt hän oli täysin vakautunut tuossa mielipiteessään ja samalla hän kiitti Jumalaa, että hänen Niilonsa oli "päässyt vapaaksi", sekä vannoi pyhän valan, ettei hänen suvussaan saisi semmoista milloinkaan tapahtua.

Kesti kauan, ennenkuin Niilo herra toipui tuosta huumaavasta iskusta.

Hänen surunsa oli yhtä syvällistä kuin hänen rakkautensakin oli ollut, ja ainoastaan yhtämittainen työskentely voi antaa hänelle viihdytystä; unohtaa hän ei voinut.

Hän tahtoi kaikin voimin riistää Cecilian kuvan sydämestään, ja hänen äitinsä auttoi häntä tässä suhteessa tavalla, joka vain teki tuskat tuimemmiksi.

Kaikissa kirjeissään puhui Märta rouva siitä, että "prinsessa lohduttautuu", tai että on "niin ilkeitä juttuja liikkeellä hänestä, etten voi niitä kertoakaan", ja muita semmoisia.

Niilo palasi samaan aikaan kuin kuningas Kustaa kuoli; hänen aikomuksensa oli siirtyä ulkomaille, ja hän matkusti kotiin saadakseen isänsä suostumuksen siihen.

Mutta tämä rukoili ja pyysi häntä, ettei hän jättäisi isänmaatansa. Olihan jokaisen Ruotsin miehen velvollisuus pyhittää sille kaikki voimansa.

"Jos olet lemmenasioissasi pettynyt, rakas poikani", sanoi hurskas isä, "niin tapahtuuhan semmoista hyvin usein ja kuitenkin voi tulla onnelliseksi, hyvin onnelliseksi", lisäsi hän tukehuttaen huokauksensa.

Isän elämänvaiheet kuvastuivat elävästi pojan mieleen; voisiko hän nyt saattaa vanhemmillensa surua sentähden, että itse kärsi.

"Minä jään", sanoi hän.

Silloin saapui kiireellinen viesti kuningas Eerikiltä, että Niilo herran tuli hänen lähettiläänänsä matkustaa Englantiin jatkamaan keskusteluja kuningatar Elisabetin kanssa.

"Kuinka minä voisin onnistua, kun Juhana herttua ja Niilo Gyllenstjerna, tuo terävä valtiomies, eivät ole onnistuneet", väitti hän.

Kreivi Svantekin myönsi, että se oli joutava yritys.

Mutta milloinpa ei herättäisi äidin ylpeyttä se seikka, että hänen poikansa tulee huomatuksi?

Märta rouva arveli, että se, mikä ei ollut onnistunut valtakunnan korkeimmille, varmaankin onnistuu hänen rakkaalle Niilolleen, ja hän pyysi ja rukoili, että poika ottaisi vastaan tuon kunniakkaan toimen.

"Se hyvä puoli asiassa on, että pääset taas ulkomaille", myönsi isä.

Niilo matkusti Tukholmaan saamaan kuninkaan määräyksiä ja sieltä suoraa päätä Elfsborgiin, jossa laivat odottivat.

Hän oli iloinen siitä, ettei ollut nähnyt Ceciliaa eikä kuullut mitään juoruja hänestä; uusissa olosuhteissa hän ehkä pian unohtuisi.

Mahdotonta, Cecilian kuva oli kuin poltettu hänen sydämeensä.

Oikullisen naisen voittaminen oli yhtä mahdoton tehtävä Niilolle kuin kenelle muulle tahansa, ja hän valmistautui jo paluumatkalle, kun sai kirjeessä Märta rouvalta tietää, että Cecilia vihdoinkin oli saanut kosijan.

Badenin rajakreivi oli jo pyytänyt hänen kättänsä ja saanut suosiollisen vastauksen.

"Mitä minä hänestä huolin", kirjoitti Märta rouva, "mutta sinun tähtesi ilahuttaa minua, että hän joutuu maasta pois, jotta sinä pääset näkemästä häntä ja kuulemasta puhuttavan hänestä."

"Onkohan mahdollista, että hän jo on voinut rakastua toiseen?" sanoi Niilo itsekseen. "Tämä on jo kolmas."

Mutta kaikenmoisilla verukkeilla hän siirsi lähtöänsä tuonnemmaksi, kunnes kuningatar lopuksi antoi varmasti kieltävän vastauksen.

Suureksi kummastuksekseen sai Niilo tähän aikaan kiihkeän ja hehkuvan kirjeen Cecilialta. Tämä kirjoitti, ettei koskaan ollut unhottanut ensi lempeänsä ja että tuli olemaan kuolemaansa asti uskollinen sille. Salaisten voimain kautta oli hän saanut tietää, että Niilon sydän yhä vielä kuului hänelle, ja sentähden hän toivoi, että Niilo palajaisi pyytämään hänen jalkojensa juuressa anteeksi sitä rikosta, ettei jo kauan sitten ollut tuota hänelle tunnustanut.

Mikä hävyttömyys!… Niilo tuskin uskoi silmiänsä; tuollaisenko kirjeen hänen Ceciliansa voisi kirjoittaa! Ei, se ei ollut enää hänen lempensä esine, vaan langennut, kurja nainen!

Hän tuli kyllä kohtelemaan häntä hänen ansionsa mukaan.

Pian senjälkeen hän palasi Ruotsiin ja Tukholmaan, antoi kuninkaalle kertomuksen toiminnastaan ja kiiruhti Hörningsholmaan.

Siellä hänet otettiin avosylin vastaan, ja hän taisteli miehuullisesti voittaakseen "heikkoutensa", jota hänen nyt itsekin täytyi kirota.

* * * * *

Mutta palatkaamme kertomukseemme.

Syyskuu oli puolillaan. Lempeät, suloiset syyspäivät houkuttelivat ulkoilmaan, ja liiteleväin perhosten tavoin kuljeksivat nuoret Hörningsholman puistossa ja puutarhoissa, sillaikaa kuin vanhemmat etenkin herra Pietari Brahen tultua jatkoivat neuvottelujaan ja keskustelujaan.

Suuri hälinä nousi, kun sanansaattaja vaahtoisella hevosella karahutti pihaan ja toi kiireellisen kirjeen kreivi Svantelle.

Sen oli kuningas itse armollisesti ja omakätisesti kirjoittanut; hän sanoi suurine seurueineen tahtovansa vierailla Hörningsholmassa, ja he olivat jo nousseet laivoihin, kun sanansaattaja lähetettiin maanteitse.

Nyt sai Märta rouva tilaisuuden näyttää kykyänsä; Hörningsholmaan mahtui kyllä paljon vieraita, mutta kukaan ei tiennyt, kuinka monta kuninkaalla oli mukanaan, ja talo oli ennestään melkein täynnä.

Mutta nyt ei auttanut; lähimmät sukulaiset ja ystävät siirrettiin lähitaloihin, tyttäret ja muu nuoriso pantiin toimimaan kukin alallansa, mutta kukaan ei ruvennut lähtöhommiin, se vain olisi loukannut isäntäväkeä.

Isäntä ja hänen miehiset vieraansa tähystelivät innokkaasti merelle päin nähdäkseen, milloin laivat lähenivät, ja tornissa oltiin aina vahdissa.

Vastaanotto oli saatava niin juhlalliseksi, kuin niukka aika suinkin myönsi, ja siinä saatiin kyllä havaita, että Märta rouvalla oli erinomainen kyky niin hyvin panemaan kaikki voimat toimintaan kuin myöskin saamaan ne toimimaan niin, että siitä jotakin syntyi.

Aivan kuin taikavoimalla valmistui vihreitä kunniaportteja ja kukkasköynnöksiä porttien ja ovien yläpuolelle, ja kaikkialla loistivat Eerikin nimikirjaimet punaisista, valkoisista, sinisistä tai keltaisista kukista kiedottuina.

Itse valvoi Märta rouva näitä ulkohommia, mutta hänen monilukuiset palvelijattarensa saivat kyllä huomata, että hän piti huolta myöskin sisäaskareista.

Jo toisena päivänä oli kaikki valmista juhlalliseen vastaanottoon, mutta vieläkään ei aluksia näkynyt.

Svante kreivi arveli, että heitä luultavasti oli kohdannut vastatuuli, mutta Märta rouva tuumaili, ettei heidän pitäisi odotuttaman itseänsä, kun hän kerran oli niin paljon vaivaa nähnyt.

Hörningsholma on Södermanlannissa erään Itämeren lahdelman rannalla. Se on rakennettu korkeille perustuksille ja komeasti, on nelikerroksinen, vahvat tornit nurkissa.

Neljäntenä päivänä ilmoitti pitkäveteinen torven toitotus eräästä tornista, että kaleerit olivat näkyvissä.

Tästä nousi yleinen hälinä.

Mutta kaikki oli ennakolta valmiina.

Kanuunat olivat jo ladatut, ja kaksi miestä kiiruhti kunkin luo ampuakseen merkin saatuansa tervehdyslaukauksen.

Kellotapulissa olivat soittajat valmiina.

Kaikista lähiseudun mökeistä tulvaili kiireesti juhlapukuihinsa pukeutunutta rahvasta, vihreät oksat kädessä.

Eräs Märta rouvan uskotuista palvelijoista oli saanut käskyn antaa heille merkin, milloin heidän tuli huutaa:

"Eläköön kuningas!"

Mutta voi sitä, joka ei kirkunat täyttä kurkkua! Hän joutui tekemisiin armollisen rouvan kanssa.

Nyt alkoivat kellot soida.

"Hyvät herrat, rientäkäämme vastaanottamaan kuningasta", sanoi Svante kreivi.

Miehissä he lähtivät laiturille.

Luotuaan vielä silmäyksen kuninkaalle varattuihin huoneisiin lähti Märta rouvakin pää pystyssä, tyttäriensä, naissukulaistensa ja ystäviensä sekä lukuisan juhlapukuisen palvelija joukon seuraamana samoin alas laivasillalle.

Ensi silmäyksellä hän huomasi, ettei oltukaan pantu paikalleen mattoa, jolle kuninkaan piti astuman; silmät tulta iskien hän kääntyi ja viittasi.

Lähimmät palvelijat kiiruhtivat paikalle.

Pari korvapuustia kajahti, ja kirvelevin poskin kiiruhtivat palvelijat täyttämään mitä oli laiminlyöty.

Itse hän määräsi, miten alustalaisten ja palvelusväen tuli sijoittua, ja asettui sitten naisineen laiturin vasemmalle puolelle, kreivin ja muiden herrojen seisoessa oikealla.

Jo saattoi paljain silmin nähdä molemmat laivat, jotka myötätuuleen lähenivät, eikä kestänyt kauan, ennenkuin voi ensimäisessä laivassa tuntea kymmenkunnan herran ympäröimän kuninkaan.

Toisessa kaleerissa näkyi vain naisia.

"Jos hän aikoo tuoda jalkavaimonsa tänne, niin minä majoitan heidät saunaan; linnaan he eivät saa tulla", sanoi Märta rouva jotenkin kovalla äänellä.

"Varokaa, rakas äiti, joku saattaa kuulla", kuiskasi Anna Bielke.

Ei mitään vastausta. Märta rouva vain tähysteli jälkimäiseen laivaan.

Nyt pamahtivat ensimäiset tervehdyslaukaukset.

Kaikki hatut lensivät päästä.

Kuningas vastasi tervehdykseen.

"Se on prinsessa Cecilia", kuiskasi taas Anna.

"Hänen rakastajattariensa joukossa… se sopiikin mainiosti!"

"Äiti, äiti, te saatatte meidät kaikki onnettomuuteen!"

"Ole levollinen, kyllä minä voin olla viekaskin, jos niin tarvitaan."

Hän astui muutaman askeleen lähemmäksi.

Ensimäinen laiva laski rantaan, ja kuningas nousi maalle.

Taas paukkuivat kanuunat.

Kellojen soitto kuului yhtämittaa.

Kansa huusi täyttä kurkkua:

"Eläköön Eerik neljästoista!"

Valtakunnan etevimmät herrat ja aateliset kumartuivat maahan asti ottaessaan vastaan korkeata vierasta.

Aurinko oli korkealla taivaalla, ilma lämmin ja luonto pukeutunut rikkaimpiin ja kirjavimpiin väreihinsä.

Kuningas Eerik luuli luonnollisesti, että kaikki oli hänen kunniaksensa.

Hän olikin paraimmalla tuulellaan, hymyili ystävällisesti kokoontuneelle kansalle, syleili isäntää ja nuorta Niilo herraa ja pudisti muiden kättä lausuen jokaiselle muutamia ystävällisiä sanoja.

Senjälkeen hän kääntyi Märta rouvaan syleillen häntäkin.

"Oletteko minulle pahoillanne, kun tulen teille vaivaksi, Märta rouva?" kysyi hän.

"Mitä tekee rakastetuinta varten, sitä ei lue vaivaksi", vastasi Märta rouva ivallisesti hymyillen ja syvään niiaten.

Eerik otti kaiken täydeksi todeksi, eikä kukaan huomannut niitä vaanielevia haukansilmiä, jotka aivan kuninkaan takana tyystin tarkastelivat kaikkia läsnäolevia.

"Sallikaa minun nyt tervehtiä tyttäriänne; rouva Anna Bielke on ainoa heistä, jonka tunnen."

"Jos teidän armonne suvaitsee: Sigrid, Magdaleena. Margareeta."

Nuoret neitoset niiasivat syvään, sen mukaan kuin heidät esitettiin kuninkaalle.

"Kaikkien pyhimysten nimessä, kauneus näyttää majailevan teidän perheessänne!"

Varsinkin Magdaleena veti hänen huomiotansa puoleensa. "Jalo neiti, sallikaa minun katsoa kirkkaisiin silmiinne", sanoi hän mielistelevästi pitäen kiinni hänen kädestään.

Punastuen neito nosti silmänsä, joissa kuvastui säälinpyynnön ilme.

Eerik sitävastoin luuli huomaavansa niissä herääviä taipumuksia, ja sentähden hän pudisti kovasti hänen pientä kättänsä, ennenkuin laski sen irti.

Täällä oli useitakin tervehdittäviä, ja nyt laski toinenkin laiva laituriin.

Silloin kaikui hopealta helähtävä nauru, ja kevyenä kuin lintu hypähti Cecilia laiturille; mutta siihen hän pysähtyi suorana ja jäykkänä odottaen tulevansa arvonsa mukaan vastaanotetuksi.

Svante kreivi kiiruhti esiin lausumaan hänet tervetulleeksi ja osoittamaan hänelle kunnioitustansa.

Cecilia näytti hajamieliseltä, ja hänen katseensa harhailivat ylt'ympäri.

Silloin hän näki Niilo herran ja punastui kovin.

Samassa tervehti Märta rouva häntä. Tervehdys oli Cecilian puolelta hyvin hätäinen; kiireellisesti hän sanoi: "Niinkuin näette, en minä tule yksin; mutta omalle varalleni on minulla mukanani ainoastaan kaksi palvelijatarta. Kuningas ja Elisabet saavat vastata muista."

Se oli Märta rouvan sisarentytär, joka rohkeni puhutella häntä näin. Ankara rouva seisoi äänettömänä ja tuijotti ihmetellen kaunista prinsessaa.

Mutta tämä ei enää välittänyt hänestä, vaan kääntyi ritariin.

"Tiedättekö ehkä, serkkuseni, että olen tullut tänne teidän tähtenne", sanoi hän armollisesti.

Tämä vain kumarsi.

"Niin, älkää nyt kuvitelko mitään mielessänne; minä tahdon kuulla uutisia Englannista ja sallin puolestani teidän miellytellä itseäni niin kauan kuin rakastettu herra veljeni suvaitsee viipyä täällä."

"Valtiokanslerilla on paljon parempi kertomiskyky kuin minulla."

"Jättäkää se minun arvosteltavakseni; kas niin, tarjotkaa nyt käsivartenne."

Niilo totteli, ja Cecilia seurasi heti kuninkaan seuruetta muista välittämättä.

Hetkisen kuluttua hän kuiskasi kiihkoisesti: "Niilo!"

"Prinsessa!"

"Etkö tahdo sanoa minua Ceciliaksi?"

"En."

"Sitten olet vielä vihainen minulle?"

"Minä surkuttelen teitä."

"Oi, jospa tietäisit, mitä minä olen kärsinyt!"

"Kärsimykset puhdistavat."

"Miksi et vastannut kirjeeseeni?"

"Alamaisesti onnittelemallako teitä rajakreivin kanssa aikomanne avioliiton johdosta?"

"Ai, sinä olet mustasukkainen!" huudahti Cecilia nauraen hämillään. "Sitä parempi!"

Tällä välin oli Märta rouva kuiskannut tyttärellensä: "Juokse heidän jälkeensä, Anna! Ikuisen autuutensa tähden täytyy Niilon päästä vapautumaan hänestä."

Anna rouva totteli.

"Suvaitsetteko, prinsessa, että osoitan teille huoneenne?" kysyi hän lempeästi.

"Tehkää niin!" Vastaväitteitä tekemättä hän irtautui Niilon käsivarresta tarttuakseen Annaan ja seuratakseen häntä.

Elisabet näytti olevan pahalla tuulella, mutta tervehti kohteliaasti "rakasta tätirouvaansa", sanoen tarvitsevansa ainoastaan yhden huoneen; kun vain toinen oli siinä lähellä "Kaarinaa ja pikku Virginiaa varten".

"Eivätkö he kuulu palvelijoihin?" kysyi tuima rouva.

"Mitä te ajattelettekaan! Siitä kuningas olisi pahoillansa!"

Nuori prinsessa tarttui serkkunsa Margareetan käsivarteen, ja he kiiruhtivat pois.

"Hänen jalkavaimonsa luullakseni", jupisi Märta rouva.

"Lapsihan tuo on, rakas äiti", lausui Sigrid.

"Kyllä hän kasvaa. Toimita sinä heille huone parhaasi mukaan; minä en voi nähdä heitä."

Märta rouva poikkesi yksin erääseen toiseen lehtokujaan; hänen piti koota ajatuksiansa.

Kaarina seisoi siinä ihmetellen ja hämillään. Hänen mieleensä ei juolahtanut, ettei kukaan osoittanut hänelle mitään huomaavaisuutta; hän kuului kuninkaan seurueeseen.

Sigridin viittauksesta hän tarttui pikku Virginiaa käteen ja seurasi hienoa neitiä, joka aivan oikein osoitti heille huoneen Elisabetin kamarin vieressä.

Kun Märta rouva palasi linnaan, ajatteli hän poikaansa. Saisiko tuo Cecilia hänet taas valtoihinsa… ottaisiko Niilo puolisokseen toisen jalkavaimon ja oman serkkunsa… sehän olisi kaksinkertainen häväistys.

Keskellä lehtokujaa hän kohtasi keski-ikäisen miehen, joka kumarsi hänelle kunnioittavasti.

"Jalo rouva Märta Sture", sanoi hän.

"Joka voi kerskailla tahraamattomasta nimestään", vastasi hän ylpeästi; "kaikki korkea-arvoiset eivät voi sitä."

"Ei Ruotsissa olekkaan korkeampaa nimeä, joka olisi saanut enemmän kannatusta kuin jalo Sturen nimi."

"Sen aika on jo mennyt."

"Mutta se voi palautua; ei aatelistolla eikä kansalla ole mitään sitä vastaan."

Märta rouva silmäili miestä; hän havaitsi hänen katseessaan jotakin, joka ei miellyttänyt häntä, ja kysyi sentähden tuimasti: "Mikä on nimenne?"

"Yrjö Pietarinpoika, kuninkaan prokuraattori." Hän kumarsi vieläkin kerran.

"Vai niin", sanoi rouva pitkäveteisesti. "No, sitten tiedätte myöskin, ettei kukaan voi syyttää ketään perheeni jäsentä siitä, että hän olisi ollut osoittamatta sitä kunnioitusta, johon olemme velvolliset laillista kuningastamme kohtaan."

He olivat saapuneet rappusien luo, mies kumarsi taaskin kunnioittavasti ja käveli sitten miettiväisenä pitkät ajat ulkona.

Märta rouvalla oli päivällishuolensa, mitä hän välitti Yrjö Pietarinpojasta!

Ja kuulkaa, kuulkaa! Ruokasalista kuului iloisia ääniä. Kuningas nauroi ja laski leikkiä, hän oli paraimmalla tuulellaan ja sanoi tahtovansa tänään heittää mielestään kaikki synkät ajatukset sekä nauttia vain ystävyydestä, ihanuudesta ja hyvin katetusta pöydästä.

Varsinkin oli hän puuhassa talon nuorien tyttärien kanssa. Hän kertoi heille ilottomasta nuoruudestaan, unelmistaan ja tulevaisuudentoiveistaan.

Magdaleenalle hän puhui etupäässä siitä, miten hän rakasti soitantoa ja laulua ja miten hän halusi saada itselleen morsiamen, joka ymmärtäisi ja rakastaisi häntä.

Märta rouva näki sen ja myhäili mielessään, mutta hän näki myöskin Yrjö Pietarinpojan hiipivän ylt'ympäri herättääkseen kuninkaan huomiota.

Vihdoin oli tämä saapunut niin lähelle, että saattoi kuiskata jotakin hänen korvaansa.

Kuningas vavahti ja kääntyi.

"Pois täältä!" huudahti hän ankarasti. "Täällä ei ole sinulla eikä sinun kaltaisillasi mitään tekemistä."

"Sanansaattaja Suomesta."

"Ota se vastaan ja anna minun olla rauhassa."

Säälien katseli moni Eerikkiä tällä hetkellä, ja hän sanoi:

"Minä soitan ja laulan teille; luuttuni on varmaankin matkassa, se on mukanani kaikkialla."

Kohta senjälkeen hän sanoi kreivi Svantelle:

"Totta on, että olen tullut puhumaan teidän ja muiden hyväin herrain ja valtakunnan miesten kanssa maan asioista, mutta ne jätän ainakin huomiseksi; tänään tahdon ainoastaan nauttia elämästä… hyvien ystävien keskuudessa ja nähdessäni ympärilläni niin paljon nuoruutta ja kauneutta."

Samassa hän katsoi ihastuneena Magdaleenaa, jonka isä itsekseen tuumaili, tulisikohan tytöstä kerran Ruotsin kuningatar.

Kun runsas päivällinen oli syöty, jatkettiin leikkipuheita ja pakinaa koko päivä.

Märta rouva unohti pian kaikki närkästyksensä; hän oli yhtä tarkkanäköinen kuin miehensäkin, ja jos nyt kävisi niinkuin hän uneksi, niin kylläpä Yrjö Pietarinpoika ja muu "roskajoukko", jota hänen nyt oli pakko ottaa vastaan taloonsa, saisi laputtaa tiehensä ja lähteä muille markkinoille. Hän kyllä heille kyydin antaisi.

Me emme saa unohtaa Ceciliaa.

Hän oli nuori, kaunis, loistava ja yleisen ihailun esineenä. Hänellä näytti tänään olevan yksi tarkoitusperä, jonka hän oli päättänyt saavuttaa ja jonka tähden hän ei säästänyt keinoja, vaan teki kaikki voitavansa ihastuttaakseen ja tenhotakseen.

Sekä vanhemmat että nuoremmat ritarit hyörivät hänen ympärillään, ja kaikille hän hymyili ja lausui ystävällisiä mairitteluja.

Hän oli kuin kynttilä, jonka ympärillä perhoset leijailevat; kaikki palasivat siipirikkoina, kaikki paitsi Niilo Sture.

Turhaan koetti Cecilia vetää häntäkin puoleensa; hän pysyi tyynenä ja kylmänä. Hän ei väistänyt tuon ihanan tenhottaren läheisyyttä, mutta tämän taikavoima ja veikistelyt eivät näyttäneet vaikuttavan häneen mitään.

Iloista seurustelua jatkui yöhön asti. Sitten meni kuningas huoneisiinsa. Siellä hän kohtasi Yrjö Pietarinpojan, mutta käski hänen läsnäolijain suureksi huviksi mennä tiehensä.

Suosikki totteli, mutta vannoi sydämessään kostoa, tuhatkertaista kostoa.

"Mikä tästä tulee lopuksi?" kysyi Märta rouva mieheltään.

"Näyttää siltä, kuin kuninkaalliset sisarukset tahtoisivat naida meidän perheestämme", vastasi Svante hymyillen. "Ei Niilo mene naimisiin Cecilian kanssa."

"Mutta ehkäpä hän rakastaa häntä."

"Cecilia se on rakastunut; Niilo halveksii häntä, siitä olen varma."

Juuri kun Niilo Sture oli menemäisillään huoneeseensa, pistettiin hänen käteensä pergamenttiliuska.

Siinä oli sana: "Parvekkeella."

Hän tiesi, keneltä se oli, ja kiiruhti sinne.

Cecilia odotti häntä.

"On totta", virkkoi tämä kiihkeästi, "että Badenin rajakreivi on pyytänyt kättäni, mutta minä en rakasta ketään muuta kuin sinua, ja minä tiedän, minä tunnen, ettet sinä koskaan voi temmata sydäntäsi minulta."

Niilo katsoi häneen. Cecilia oli puoleksi riisuutuneena, viehättävämpänä kuin milloinkaan ennen, mutta Niilo vastasi kylmästi ja tyynesti:

"Niin, Cecilia, minä olen rakastanut sinua rajattomasti ja rakastan ehkä vieläkin, mutta minä pidän kunniastani sittenkin enemmän, ja meidän sukuumme ei ole koskaan otettu vastaan häväistyä naista."

Cecilia huudahti. Vihan tuli leimusi hänen silmissään.

"Nyt olen tullut parannetuksi hullumaisesta rakkaudestani", läähätti hän, "mutta voi teitä, tämä on tuleva teille kalliiksi!"

Hän läksi. Niilo pysähtyi siihen hetkiseksi ja tuijotti tähtitaivaan kirkkauteen. Ehkäpä hän huomasi, että tämä hetki oli turmiollinen eikä voinut jäädä seurauksitta.

Jo samana yönä hän kertoi vanhemmillensa mitä oli tehnyt; ääneti he kuuntelivat häntä, mutta Märta rouva laski kätensä ylpeästi hänen olalleen sanoen:

"Niilomme on menetellyt oikein. Kukaan Cecilian tapainen ei saa tulla meidän sukuumme."

Seuraavana päivänä oli ankaran rouvan pää mahdollisesti vielä enemmän kenossa kuin ennen. Olipa hän melkein heittänyt senkin toiveensa, että Magdaleena tulisi kuningattareksi.

Hän piti kyllä varmana, että Cecilia tulee kostamaan, mutta vielä oli tuo ylpeä neiti tätirouvansa vallassa, eikä tämä ajatellut hevin hellittää oikeuksistaan.

Palvelijaansa kautta hän oli saanut tietää, että Cecilia neiti edellisenä iltana oli tullut makuukamariinsa hyvin kiihottuneessa mielentilassa, oli heittäytynyt vuoteellensa ja saanut ankaria väristyskohtauksia; suurella vaivalla he olivat saaneet hänet levolle.

Kotiapteekista oli tuotu rohtoja ja hajusuolaa. Sääliväisenä perheenemäntänä katsoi hän velvollisuudekseen ottaa selvää korkean vieraansa terveydentilasta ja lähti sentähden suoraa päätä prinsessain huoneisiin. Mutta jo ovella hän kohtasi palvelijattaren, joka sanoi, että prinsessa makasi.

"Eikö neiti ota vastaan vuoteessaankin?" kysyi Märta rouva pistävästi. "Ilmoita minut!"

Mutta kun hän kohta senjälkeen kuuli prinsessan sanovan: "Sano sille vanhalle viurulle, että makaan päästäkseni näkemästä häntä", löi hän oven kiinni jälkeensä niin että kaikui. Samassa kuului hänen korviinsa iloisia lapsen ääniä, olihan siellä yksi jalkavaimo ja toisen tytär. Semmoisia kirottuja olentoja oleskeli hänen talossaan, ja hänen täytyi kärsiä sitä.

Hänen sydämensä kuohui harmista. Mitä niillä oli tekeillä, ja mitä he rohkenivat nauraa?

Hän aukaisi oven ja astui sisään.

Seitsenvuotias Virginia ei ollut vielä puettu, hän makasi matolla ja kieriskeli nauraen sinne-tänne huomaamatta sisääntulijaa.

Kaarinan tuli tänään pukea päällensä uusi puku, jonka kuningas oli antanut hänelle. Siihen kuului keltaisesta silkkidamastista tehty alushame, jonka hän oli vastikään saanut päällensä ja jota hän hypisteli ihastuksissaan kääntyen milloin sinne, milloin tänne; huudahdellen lapsellisesta mielihyvästä hän kävi tahi oikeammin sipsutteli takaperin, kunnes huomaamattaan astui Märta rouvan varpaalle.

Tämä huudahti, ja Kaarina sai kelpo korvapuustin, josta Virginia täyttä kurkkua kirkumaan. Yhtäkkiä oli huone täynnä palvelijoita; siinä tunkeiltiin ja kyseltiin, mitä oli tapahtunut.

Tapansa mukaan seisoi Märta rouva jäykkänä ja selkä kenossa, enemmän tuomarin kuin syyllisen näköisenä.

Kaarina oli heittäytynyt pitkälleen Virginian viereen; hän puhutteli lasta tyynnytellen ja hyväillen, ja kun tämä sitten nousi, sanoi hän, ettei mitään ollut tapahtunut, he vain olivat leikkineet ja Virginia oli kirkunut ilosta.

Neiti Elisabet oli kuullut melun omaan huoneeseensa ja tuli myöskin siihen. Nähdessään Kaarinan hän huudahti:

"Koko poski on turvoksissa, joku on lyönyt sinua!"

"Se on hammassäryn tähden", vastasi tyttö. "Minä pyydän, ettei kukaan huoli siitä sen enempää, ei se haittaa mitään."

Hän katsoi rukoillen ensin talon rouvaan, sitten muihin läsnäolijoihin.

Kun molemmat tytöt sitten olivat kahden, sanoi Kaarina Virginialle:

"Lupaathan olla puhumatta asiasta mitään?"

"Mutta näinhän minä, että hän löi sinua."

"Ei se tehnyt mitään, enkä minä tahdo, että hänelle tulisi mitään harmia minun tähteni."

Sitten hän hautoi ahkerasti poskeansa kylmällä vedellä ja jatkoi senjälkeen pukeutumistaan.

Koko aamupäivän oli Märta rouva innokkaasti taloushommissaan; aamuisista seikkailuistaan hän ei puhunut kenellekään.

Melkein väkivallalla oli Yrjö Pietarinpoika lopultakin tunkeutunut kuninkaan luo; tämä sanoi nukkuneensa hyvin eikä tahtovansa mitään Jobin postia.

"Täällä on tärkeitä kirjeitä Suomesta."

"Veljeni kosimisestako? Minä toivotan hänelle onnea."

"Vieläkö sittenkin, jos hän aikoisi tehdä Suomen itsenäiseksi ja sen lisäksi tulla Puolan kuninkaaksi?"

"Kautta Pyhän Eerikin, sitä hän ei uskalla!"

Kuningas hypähti sängystään.

"Hän uskaltanee vastedes vieläkin enemmän."

"Todistukset, anna minulle todistukset!"

"Tässä on kirje Henrik Hornilta ja Herman Flemingiltä. Molemmat ovat yksimielisiä siitä, että herttuan liittoutuminen Puolan kanssa on tähdätty Ruotsia vastaan; verinen veljessota on puhkeamassa."

"Sitten lähetän urhoolliset mieheni petturia vangitsemaan. Teczin on luvannut toimittaa Puolan kruunun käsiini Sigismundin jälkeen, ja palkinnoksi tästä olen luvannut hänelle Cecilian; Juhana ei ennätä ennen minua."

"Ellei hän vaan ole jo ennättänyt."

"Onko hän jo nainut?"

"Ainakaan emme ehtine sitä estämään."

"Voi tuota valkeata tukkaa, aina näen sen Ruotsin kruunun alla! Minä en voi kärsiä valkeita hiuksia, ja semmoiset on Niilo Sturellakin."

"Prinsessa Ceciliaa ne miellyttävät paremmin."

"Jumal'avita, luuletko, että hän?… Hm! Suloinen Susannamme vaihtelee usein armastelijoita."

"Kerran on hänelläkin täysi tosi mielessä, vaihteen vuoksi."

"Kehenkään Stureen hän ei saa rakastua, sen tahdon sanoa hänelle."

"He ovat kyllä kaikki mielin-kielin, mutta ahdistappa heitä."

"Oletko kuullut jotakin?"

"Ruotsin kruunu ei ole niin vakavalla perustalla, että he olisivat ehtineet unhottaa vanhat muistonsa ja toiveensa."

"Se on totta, se on totta… jos voisin ottaa heiltä hengen kaikilta yhdellä iskulla, niin tekisin sen… luuletko, etten huomaa kateutta, petollisuutta ja juonia kaikissa heidän toimissaan, mutta minä olen liian viisas heille, minua he eivät petä."

"Kuinka kauan kuninkaani aikoo viipyä täällä?"

"Minä lähden jo tänään; tähdistä ehkä saan selityksen, mitä minun on odottaminen Juhanalta. Oi, että kuningasta niin kovasti koetellaan!"

"Käskenkö panemaan laivat lähtökuntoon?"

"Tee niin; me lähdemme iltapäivällä. Odotahan, mutta silloin tulee pimeä! Onko nyt kuutamoa?"

"Ei, nyt on loppukuu."

"Sitten lähdemmekin heti aamiaisen jälkeen. Myrskyääkö?"

"On aivan tyyni."

"Niinkuin sanottu, heti aamiaisen jälkeen."

Kun kuningas vähän myöhemmin tapasi herrat, kertoi hän heille uutisensa Suomesta, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Juhana oli menetellyt petollisesti veljeänsä, kuningasta vastaan, ja päätettiin heti komentaa osasto liiviläisiä estämään herttuaa palaamasta Suomeen.

Kun tämä valtiota koskeva asia oli ratkaistu, käytiin pöytään, mutta jonkinlainen mielien painostus vaivasi läsnäolijoita; ajatus sisällisen sodan syttymisestä, jos Juhanan onnistuisi nostattaa aseisiin suomalaiset, ja mahdollisuus, että niin hyvin Tanska kuin Venäjäkin käyttäisivät tilaisuutta sameassa vedessä kalastamiseen, tuntui varsin uhkaavalta eikä sopinut ensinkään siihen rattoisaan leikinlaskuun, jommoista vieraspidoissa tarvitaan.

Tänään eivät kuninkaan silmät enää tähystelleet nuoruutta ja kauneutta; elämän vakavuus oli tunkeutunut häneen. Ne ajatukset, joita hän tähän asti oli hautonut aivoissaan, tulivat nyt esiintymään teoissa ja toimissa; nyt hän tuli saamaan todellisuudessakin eikä vain unelmissaan masentaa vihatun veljensä.

Sellainen oli hänen tarkoitusperänsä, mutta hänessä tuntui jotakin herpaantumista, josta hän turhaan koetti päästä; rauhoittuakseen tarvitsi hänen saada muidenkin suusta kuulla, että herttua oli petturi, että yhteinen perimys oli onnettomuus valtakunnalle ja että sitä pitäisi vielä enemmän rajoitettaman.

Kuningas Eerik ei tällä hetkellä ajatellut, että herrat puhuivat omaan pussiinsa, toivoivat aatelisvallan lisääntymistä. Hän uneksi ainoastaan kuningasvallan vahvistamista.

Näin he pettivät toisiaan, ja seuraukset tulivat kyllä aikoinaan esiin.

Heti aamiaisen jälkeen lähdettiin. Cecilia neiti oli syönyt aamiaista omassa huoneessaan ja senjälkeen naisineen jäähyväisiä sanomatta lähtenyt laivaan.

Sen kannelle valmistettiin vuode, ja siinä hän makasi jo kun kuningas seurueineen tuli laivaansa.

"Onko prinsessa sairas?" kysyivät kaikki.

"On, mutta jokainen, joka tahtoo, saa tulla sanomaan hänelle jäähyväisensä."

"Onpa se koko piru keksimään", mutisi Märta rouva antaen salaisia määräyksiään tyttärillensä.

Eerik katseli näytelmää hymysuin, mutta sitten hänen silmänsä kohtasivat Elisabetin, joka kiiruhti laivaan sanottuansa lyhyesti jäähyväiset Märta rouvalle.

Hän lähetti kutsumaan Kaarinan luokseen.

"Onko sinulla ollut hauskaa, pienoiseni?"

"On!" Hän katsoi kirkkailla sinisilmillään kiitollisesti ja ihastuneena kuninkaaseen.

Mutta Eerikin katse synkistyi. "Onko joku lyönyt, sinua?" kysyi hän vihasta vavisten.

"Minulla on ollut hammassärkyä", vastasi Kaarina melkein arasti.

"Voi sitä, joka kädellänsä koskee sinuun!" Kaarina tarttui kuninkaan käteen ja suuteli sitä. "Heti kun tulemme kotiin, menet sinä lintuhuoneeseen, jossa me tapaamme toisemme ja sinä saat kertoa kaikki, mitä sinulle on tällä matkalla tapahtunut."

"Sen teen mielelläni."

"Saat kertoa kenestä pidät ja kenestä et."

"Minä pidän kaikista."

"Se osoittaa, miten vähän tunnet maailmaa."

"Minähän olen hyvin oppimaton."

"Niin, pienoiseni, mutta sen voi auttaa."

Herrojen jäähyväiset prinsessalle olivat suoritetut, nyt tuli naisten vuoro. Mutta Märta rouva tyttärineen ja vieraineen teki vain syvän kumarruksen liehutellen sitten valkeita käsiliinojaan. Laiva lähti rannasta, eikä kukaan huomannut, miten harmin puna nousi prinsessan poskille; hän oli tahtonut nöyryyttää heidät kaikki, mutta nainen, yhtä viisas kuin hän itsekin, oli voittanut hänet.

Kuningas Eerik viittasi jäähyväisensä, tuuli täytti purjeet, pian olivat laivat näkymättömissä, ja kuninkaallinen käynti, joka alussa oli synnyttänyt niin ylpeitä toiveita, oli kohta jo kuin unelmana.

Myrskyn tavoin oli se käynyt yli Hörningsholman ja saanut paljon häiriöitä aikaan.

Niilo herra käyskenteli useita päiviä synkkänä ja harvapuheisena.

"Ethän katune, että puhuit suusi puhtaaksi?" kysyi äiti. "En, mutta pelkään seurauksia, en itse puolestani, vaan teidän kaikkien tähden."

"Voitko sinä paremmin välttää vaaroja?"

"Hm, soturin kohtalo on melkein ennakolta määrätty."

"Ajatteletko, että annat ampua itsesi kuoliaaksi?"

"Kyllä niin käy rukoilemattakin."

Märta rouva oli muutamia silmänräpäyksiä ääneti. "Ja sinulla on sydäntä sanoa…" Ääni tyrehtyi kurkkuun.

"Olettehan te viisas nainen?"

"Ihmisellä voi olla sydän, vaikka se ei riipu ulkopuolella. Ei sinun tarvitse panna itseäsi maalitauluksi."

"Muut voivat tehdä sen."

"Tarkoitatko ehkä?…" Äiti katsoi levottomasti poikaansa.

"Että jätämme sen asian Herran haltuun."

"Tietysti, mutta joka tapauksessa…"

"Tahdotko sinä sanoa sanasi Hänen neuvonpiteissään?"

Kreivi Svanten huolet olivat toista laatua, mutta silti yhtä vakavia. Kuningas oli jäähyväishetkellä sanonut hänelle, että hänen täytyi olla valmiina matkustamaan Suomeen muutamien viikkojen kuluttua ja ottamaan vastaan kuvernöörin viran Liivinmaassa sekä valvomaan, ettei herttua tehnyt mitään hullutuksia.

Kun hän tunsi kuninkaan epäilevän luonteen ja hyvin tiesi, että Yrjö Pietarinpoika oli hänen salainen vihollisensa, sekä ajatteli, mitä nämä molemmat vaikuttimet yhteisesti saisivat aikaan, pusertui hänen rinnastaan raskaita huokauksia. Hän oli jo muutaman vuoden yli viidenkymmenen sekä luonteeltaan hellä ja tunteellinen; useita kertoja oli hän ottanut osaa taisteluihin sekä maalla että merellä, mutta se oli aina tapahtunut velvollisuudentunteesta eikä sodanhimosta. Hän rakasti rauhallista kotiansa, puolisoansa, poikiansa ja tyttäriänsä sekä maataloustoimia.

Koko Sture-suvussa vallitsi se yhteinen usko, että jos he eivät istuneet peräsimessä, piti heidän kuitenkin olla mukana ohjaamassa.

Svante kreivi ei ollut mikään voimakas luonne; hän taipui olosuhteiden mukaan, missä hänellä ei ollut mitään varmaa mielipidettä, ja hän olisi helposti joutunut taitavan ja tunnottoman puoluemiehen uhriksi.

Nyt saattoi matka Suomeen hänen mielensä levottomaksi. Hän ei saisi viettää joulua omaistensa seurassa. Totta kyllä, että hän tuolla kaukana tuli maaherrana saman kunnioituksen esineeksi kuin kuningas itse, mutta vastuunalaisuus oli paljon suurempi, koska hän oli riippuvainen muiden mielivallasta.

Ja sitten sota kahden veljeksen välillä. Saisiko hän vielä ehkä toimekseen ottaa Juhanan hengiltä? Sitä hän ei voisi ja hän toivoi, ettei Eerik sitä vaatisikaan.

Hänen harmaantuva päänsä kävi näissä suruisissa mietteissä yhä enemmän kumaraan. Silloin avattiin äkkiä ovi.

"Eerik Stenbock! Tervetuloa!"

"Häiritsenkö?"

"Etpä suinkaan. Etkö ollut mukana seurassa eilen?"

"Olin hetkisen; sitten lähdin pois."

"Miksi niin?"

"En voinut nähdä…"

"Nähdä?… Mitä?"

"Kuningasta… Magdaleenaa…"

"Hm, kuinka niin?"

"Nyt on kuningas rakastunut häneen."

"Se on mahdollista."

"Jalkavaimokuningas, lupauksensa rikkoja!…"

"Vaiti, hullu poika, seinilläkin on joskus korvat, ja puheesi voimme saada maksaa hengellämme molemmat."

"Minä toivon kuolemaa."

"Suonet toki minun sentään elää."

"Jospa saisin kuolla teidän puolestanne!"

"Mutta sano ensin mitä tämä merkitsee."

"Minä… minä lemmin Magdaleenaa!"

"Vai niin, entä hän?"

"Hänkin rakastaa minua!"

"Mistä ajasta alkaen?"

"Eilis-aamusta…"

"Oikeinpa tuoretta; tietääkö hänen äitinsä?"

"Ei… minä tulin tänne sitä varten, että…"

"Eikö ole ketään uskottua?"

"Rouva Anna Bielke."

"Se minun olisi pitänyt arvatakkin."

"Kaikki hätääkärsivät kääntyvät hänen puoleensa", huudahti Eerik Stenbock kiihkeästi.

"Luulen sen. Mutta kuulehan nyt, Magdaleena on vielä lapsi, naiminen ei voi moneen vuoteen tulla kysymykseen."

"Niin sanoi Anna rouvakin."

"No, sitten voit luottaa minuun. Kuningas kosiskelee sekä Englannissa että Skotlannissa. Sen, mitä hän täällä näki, on hän jo aikaa sitten unohtanut; vaikeampana esteenä on sukulaisuutemme."

"Anna rouva sanoi…"

"Annappas kuulla, mitä hänen älynsä on keksinyt."

"Hän arveli, ettei Märta rouva koskaan suostuisi."

"Se riippuu siitä…"

"Oi rakas sukulaiseni, annatte minulle elämäni takaisin, jos…"

"Poika, poika, pitääköhän nyt hullaantua yhdestä kauniista silmäparista! Kuinka vanha olet?"

"Kahdeksantoista."

"Sen voi kuullakin; ei siitä tule valmista viiteen vuoteen."

"Niin sanoi Anna rouvakin."

"No, hänhän näyttää tehneen minut tässä aivan tarpeettomaksi, mutta yksi valtti on minulla sittenkin!"

"Yksi valtti?"

"Se on samantekevä, kuule nyt, mitä minä tahdon. Sinä ilmoitat Magdaleenalle mitä olemme keskustelleet."

"Tänä päivänä!"

"Anna rouvan läsnäollessa."

"Vai niin." Se tuli hieman pitkäveteisesti. "Mitään kahdenkeskisiä keskusteluja ei saa tästälähin tulla kysymykseen teidän kesken."

Nuorukaisen pää painui suruisena alas. "Sen sijaan lupaan minä toimittaa asiat sille tolalle, että minun viiden vuoden perästä sallitaan yhdistää teidän kätenne ja siunata liittonne."

"Toinen isäni ja hyväntekijäni, kuinka voisin kiittää teitä niinkuin tahtoisin ja niinkuin minun tulisi?"

Svante herra syleili nuorukaista. "Tekemällä hänet onnelliseksi", vastasi hän.

Mutta jalo herra oli tehnyt pienen virheen laskuissaan; ankara rouva oli taipumaton.

"Se on Jumalan lakia ja kirkkoa vastaan", sanoi hän; "minä en koskaan suostu siihen."

"Mutta Kustaa kuningas?"

"Eikö arkkipiispa selittänyt, että hänen avioliittonsa ei ollut Jumalalle otollinen, ja tokkohan nuorella leskellä on juuri iloisimmat päivät?"

"Siinä oli niin suuri ikäerotus. Mutta voisikohan erottaa kahta nuorta ihmistä, jotka ovat samassa yhteiskunnallisessa asemassa ja rakastavat toisiaan."

"Meidän pitää ennen kaikkea totella Jumalan tahtoa."

"Minä puhun arkkipiispan kanssa."

"Mutta vastauksen pitää olla kirjallinen; minä kirjoitan itse kysymyksen niin, ettei jää mitään epäilyksiä."

"Eerik tulee edelleenkin käymään perheessämme…"

"Enpä tiedä, onko…"

"Se on jo päätetty; minä olen luvannut sen hänelle", vastasi kreivi, ja sillä oli asia ratkaistu.

"Sinä pikku naimavälittäjä", sanoi hän sitten suudellen Anna rouvaa otsalle. "Sano Eerikille ja Magdaleenalle, että heidän asiansa on minun huostassani, mutta että heillä pitää olla kärsivällisyyttä."

7.

ENSIMÄINEN YHTEENTÖRMÄYS.

Se pilvetön taivas, joka kirkkaana hymyili nuorelle herttuaparille heti kun he olivat saapuneet Turkuun, vetäytyi pian pilveen. Rahvaan ihastelu muuttuu helposti "ristiinnaulitsemiseksi"; kaikki riippuu johtajista, jotka kyllä silloin olivat Juhanalle suosiolliset, mutta joiden sijaan pian voi tulla Eerikin puoluelaisia, etenkin jos näillä oli enemmän rahaa.

Kaikella on hintansa, eikä uskollisuus vallanpitäjiä kohtaan ole koskaan ollut korkeassa arvossa. Jos etenkin kurjuus ja nälkä ovat olleet vallitsemassa, on moni Esau myynyt vakaumuksensa halvasta hernekeitosta.

Tähän aikaan oli Suomessa vielä enemmän kuin Ruotsissa ihmisen olemassaolo niin kovasti sidottuna kaikenmoisiin puutteisiin, että jokainen, joka kuului varsinaiseen rahvaaseen, oli miltei jalkoihin poljetun ruohonkorren arvoinen. Nelijalkainen luontokappale oli useinkin korkeammassa hinnassa kuin kaksijalkaiset, jotka kelpasivat ainoastaan "kanuunan ruuaksi" tai joita käytettiin samalla tavoin kuin koneita nykyaikaan.

Tylsänä ja välinpitämättömänä istui talonpoika takan ääressä savustuneessa pirtissään, vaimon keittäessä lientä kaarnasta, sammalista ja sienistä, onnellisena jos hänellä oli siihen lisätä jokunen sipuli ja hyppysellinen suolaa, sekä suuren lapsijoukon nälkäisenä ja ahnaana riidellessä vellistä. Kuinka paljon olisivatkaan vanhemmat voittaneet, jos olisivat voineet vaihtaa lapsiparvensa lampaaseen, porsaaseen tai vaikkapa kanaan. Älkää sanoko, että he olivat kovasydämisiä tai että äidinrakkaus ei olisi sitä myöntänyt. Kahdeksan kymmenestä näki sikiönsä kuolevan nälkään; jos olisi löytynyt joku, joka olisi tahtonut ottaa lapsiraukat huolenpitonsa alaisiksi, niin he eivät koskaan olisi voineet tulla huonompaan hoivaan kuin kotona. Mutta voi, mihin he olivat joutuneet, siinä he saivat olla, nähdä nälkää ja elää, jos se oli mahdollista, tai kuolla nälkään, jos muu ei auttanut.

Kellä oli pahainen hevoskoni, hän valjasti sen auran eteen, kun maa oli kynnettävä. Jos juhtaa ei ollut, saivat isä tai äiti itse käydä valjaisiin, toinen tavallisesti työnsi jäljestä; mutta sodan aikana ei kannattanut kyntää, ja milloin Suomessa ei ollut sotaa? Maa sai sentähden enimmäkseen olla viljelemättä.

Kaupungeissa eivät asiat olleet paljon paremmin, mutta olivat ne kuitenkin kermana tuossa sinervän happamessa maidossa.

Mutta kun herrat joutuivat riitaan, silloin rahvaskin merkitsi jotakin. Arvottomallakin oli silloin hintansa; se, joka enimmän tarjosi, sai ostaa hänet puolelleen.

Vielä oli Juhana herttua mahtavimpana. Se loisto ja komeus, joka häntä ympäröitsi, oli ikäänkuin enteenä siitä, että täällä maailmassa voidaan parempiakin päiviä nähdä. Sentähden se kimalteli kullalta katsojain silmiin, siinä hurrattiin ja huudettiin.

Ruotsista saapuneet tiedot osoittivat, että vanha lapsuudenaikainen viha nyt puhkesi ilmiliekkiin, ja Juhana tiesi, että hän sai pelätä kuninkaallisen veljensä puolelta mitä tahansa. Oli siis viisainta turvata asemansa, sitä parempi kuta pikemmin.

Myöskin hänen puolisonsa kehotti häntä tähän. Se vaikutus, jonka Katariina heidän avioliittonsa alussa oli saavuttanut, säilyi hänellä edelleenkin, ja Katariina Jagellotar oli ja pysyikin Juhanan ainoana uskottuna. Mutta joskin Katariina seurasi miestänsä juonikkaan ja verisen politiikan pimeihin eksytyssokkeloihin, täytyi tämän puolestaan antaa hänelle vasta uhriksi lapsuutensa usko, se oppi, jonka hänen isänsä äskettäin oli maahan tuonut.

Miehuullinen esiintyminen ja vetoaminen aatelistoon ja papistoon pidettiin välttämättöminä, ja kesämarkkinoilla, jolloin maapäivät kokoontuivat Turkuun, herttua piti laajan suomenkielisen puheen, jossa hän arastelematta teki ankaria valheellisia syytöksiä kuningasta vastaan. Hän muka oli muun ohessa kosinut Katariinaa ja saanut rukkaset, josta hän nyt oli suutuksissaan sekä tälle että Juhana herttualle. Lisäksi ei Eerikillä ollut mitään oikeuksia Liivinmaahan, joka kuului Puolan kuninkaalle. Hän oli kiihottanut venäläisiä jotka luultavasti ensi vuonna tekevät verisen hyökkäyksen Suomeen, ja sentähden, jatkoi herttua, "olen koettanut, saada aikaan mahtavan liiton Puolan kanssa voidakseni auttaa onnetonta isänmaatani. Kuningas Eerik", lisäsi hän "halveksii kokeneita herroja ja pitää ympäristössään ainoastaan räätäli- ja nokipoikia". Sentähden herttua pyysi, että kunnon suomalaiset antaisivat hänelle voimakasta apuansa kuningas Eerikin vääryyksiä ja väkivaltaa vastaan.

Suomalaisia ei yleensä helposti saada mielipidettään muuttamaan, mutta Juhanan kaunis ja miehekäs ryhti sekä jalo ulkomuoto voitti kaikki epäilykset, ja yksimielisesti suostuivat kaikki hänen pyyntöönsä. Hänelle vannottiin uusi uskollisuudenvala ja tämä vahvistettiin avonaisella kirjelmällä. Täten oli taisteluhansikas heitetty.

Tarpeellisiin varokeinoihin ryhdyttiin heti.

Turun linnaa vahvistettiin, sotaväkeä ja elatustarpeita hankittiin, Puolasta ja Preussista pyydettiin apua ja, kansaa kiihotettiin kaikin tavoin Eerikkiä vastaan.

Juoniakaan ei kammottu.

Herttuan pienessä hovissa oli nuori hovijunkkari Eerik Sture eräs Svante kreivin ja Märta rouvan nuorempia poikia.

Hän oli hyvin kasvatettu ja miellyttävänmuotoinen, jonkatähden hän olikin herttuattaren ja hänen naistensa suuressa suosiossa. Ei kukaan ollut niin taitava pallonheitossa ei kukaan osannut tepasteluttaa hevostaan niin hyvin kuin ritarillinen herra Eerik Sture.

Hämärähetkinä takkavalkean ääressä, johon herttuatar tavallisesti kokosi pienen hovinsa, hän kertoili heille Hörningsholmasta ja niistä rikkaista muistoista, joita hänellä oli lapsuutensa ajoilta suuresta siskopiiristään, ja mihin omat muistot eivät ulottuneet, siinä hän kuvaili heille mitä oli isältään kuullut.

Sture-nimeen on liittynyt paljon rakkautta ja romanttisuutta; isänmaan kunniakkaimmat muistot ovat kietoutuneet siihen, ja kun tapauksia kerrottiin, niinkuin nyt, lämmöllä ja innolla, joka on nuoruudelle ominaista ja erittäinkin sopii sille, joka itse on renkaana tuossa kunniakkaassa ketjussa, on melkein itsestään selvää, että kuulijapiiri nautti niistä ihastuksella ja mielihyvällä.

Matta ylpeän nimen ennen loistava tähti oli laskeumassa, ja sentähden tuotti nyt surua ja alennusta se, mikä ennen oli tuottanut onnea ja kohoamista.

Herttuattaren naisien joukossa oli nuori puolalainen nimeltään Leszinska.

Päinvastoin kuin ympäristönsä oli hän tummaverinen, hänen silmänsä olivat mustat ja säkenöivät, ja, hänen suustaan näkyi usein kaksi valkeata helmiriviä, sillä kaunis Leszinska nauroi aina hyvin tietäen, että se kaunisti häntä.

Eerik Sture rakastui häneen melkein kohta. Hänelle hän kertoili, hänelle hän lauloi, mutta lemmestään hän ei uskaltanut puhua.

Mutta Eerik olikin vain 17-vuotias.

Nauraen kertoi herttuatar puolisolleen tuosta pienestä lemmenjutusta, jota leikittiin hänen silmiensä edessä. "Poika on rakastunut hupsu", sanoi hän, "mutta siitä on ehkä hyötyä meille."

"Millä tavalla?"

"Ei sitä edeltäpäin tiedä; pitää ottaa tilaisuudesta vaarin."

"Sinä olet viisas kaikissa asioissa, Katariina."

"Uskontoni vaikuttaa sen."

"Niinpä alan luulla."

"Sentähden tahtoisin, että sinäkin tunnustaisit sitä."

"Mutta ajatteleppa, isäni!"

"Hän on kyllä jo tullut toiseen mielipiteeseen."