SISÄLLYS: (continued 3)

"Jospa sen uskoisin."

"Siitä tulet kyllä vakuutetuksi, kuta enemmän opit uskomaan minua."

"Minä tahtoisin olla vahva niinkuin sinä."

"Minun väkevyyteni on minun uskoni."

Ahkerasti tehtiin tähän aikaan työtä linnan vahvistamiseksi. Sota oli puhkeamassa, ja nuori Eerik olisi heti matkustanut kotiin, jollei tuollaista vahvaa magneettia olisi ollut häntä pidättämässä.

Eräänä päivänä tuli Leszinska hyvin kiihottuneena herttuattaren luo.

"Ruotsista on tullut matkustaja tuoden kirjeen herra Eerik Sturelle", sanoi hän.

"Tiedätkö keneltä?"

"Hänen isältään, sanoo kirjeen tuoja."

"Mitä hän pyytää?"

"Saada tavata Eerik herraa."

"Etkö voisi saada kirjettä käsiisi."

"En tiedä, tokko…"

"Käske kestitsemään kirjeen tuojaa hyvästi; sano, että Eerik herra ei ole tavattavana, mutta että sinä pidät huolta siitä, että kirje tulee hänen käsiinsä?"

"Mutta kun Eerik herra saa tietää…"

"Jätä se minun huolekseni."

Hetkisen kuluttua Leszinska toi kirjeen herttuattarelle ja sai ankaran käskyn olla puhumatta siitä mitään ei herra Eerikille eikä kenellekään muulle. Mitä palvelijaan tuli, niin hänestä kyllä pidettäisiin huolta.

Kirje jätettiin herttualle, jota sen aukaiseminen ei ensinkään arveluttanut.

Se oli niinkuin arveltiinkin Svante herralta, joka hellästi huolehtien pyysi poikaansa heti palaamaan isänmaahansa. "Jäämällä sinne sinä vain panet alttiiksi henkesi, joka on vanhemmillesi ja sisaruksillesi hyvin rakas", kirjoitti hän. "Tule siis heti."

"Sture-nimellä on hyvä maine täällä Suomessa", sanoi herttua hetkisen mietittyään.

"Tarkoitus pyhittää keinot", sanoi herttuatar. "Mitähän vaaraa olisi tällä nuorella miehellä tänne-jäämisestään?"

"Ei mitään minun nähdäkseni."

"Kirjeen pistämme kai piiloon?"

"Niin, vastaiseksi."

"Mutta entäs palvelija?"

"Lähetetään rajan taakse."

"Taikka jossakin jahdissa Ruotsiin. Jos hänet saadaan hyvin laivaan tukkihumalassa, niin hän saa kotiin tultuaan tekaista minkälaisen kertomuksen haluaa."

"Mutta voiko Leszinskaan luottaa?"

"Jos sanon hänelle, että tahdotaan erottaa Eerik hänestä, pitää hän kyllä itse huolen rakastajastaan."

"Onko poika sitäkin?"

"Ei, eikä tulekkaan."

Mutta tämän jälkeen Eerik sai monta ystävyyden osoitusta. Leszinska loi häneen silmäyksiä, jotka saivat veren nousemaan päähän; hän rakasti ensi kertaa, ajatukset kotimatkasta häipyivät pois, ja isänsä kirjettä hän ei saanut.

Ruotsista tuli uhkaavia uutisia. Yrjö Pietarinpoika oli vanginnut ja saattanut syytteeseen useita Juhanan palvelijoita. Kidutuskeinojakin oli käytetty heitä kuulusteltaessa, ja lopulta oli yksi heistä tunnustanut, että "Juhana herttuan tarkoituksena oli syöstä Eerik valtaistuimelta", sen hän oli itse kuullut herttuan suusta.

Sitten saapui tieto, että säädyt olivat kutsutut kokoon ensi päiväksi kesäkuuta.

"Saahan nähdä", huudahti Juhana, "eikö hän ole tehnyt tätä syyttääkseen minua, veljeänsä, kavalluksesta!"

Niin olikin asianlaita. Juhana herttua tuomittiin "valtion kavaltajana menettämään henkensä ja omaisuutensa, ellei kuningas Eerik erityisestä suosiosta ja armosta tahtonut tässä suhteessa armahtaa häntä".

Saman tuomion saivat myöskin hänen Ruotsissa oleskelevat palvelijansa; nämä vietiin Södermalmille ja mestattiin.

Tämä synnytti suurta alakuloisuutta Turussa; tuntuipa melkein kuin kuolemantuomio olisi uhkaavana väikkynyt kaupungin yllä, ja tuskaisina odotettiin mitä seuraisi.

Kauan ei tarvinnutkaan odottaa.

Useita hyvinvarustettuja sotalaivoja saapui satamaan. Niitä seurasi Hogenskild Bielke rauhanvälittäjänä. Antti Sigfridinpoika Rålamb ja Jaakko Henrikinpoika Hästesko olivat sotavoiman päällikköinä.

Pyydettiin päästä keskusteluihin herttuan kanssa ja siihen suostuttiin heti.

Juhana oli nähtävästi hätääntynyt, mutta hänen rinnallaan seisoi Katariina ylevänä ja ylpeänä, katsoen kylmästi ja rohkeasti tulijoita silmiin.

Kaninkaan nimessä lupasi herra Hogenskild, että herttua, jos hän vastustamatta antautuu, saa pitää henkensä, mutta joutuu elinkaudekseen vankeuteen.

Herttua kiitti tarjouksesta, mutta vastasi pitävänsä puolustautumisen parempana.

Pitempiin keskusteluihin hän ei ryhtynyt, lyhyesti ja päättävästi hän lähetti luotansa lähettiläät.

Mutta kun kaikki olivat poissa ja hän Katariinan kanssa kahden suuressa linnansalissa, peitti hän kasvonsa käsillään ja puhkesi epätoivoon.

"Nyt olemme pakotetut luottamaan omiin voimiimme; suretko sitä?" kysyi Katariina melkein nuhdellen.

"Oi Katariina, minä en ole niin vahva kuin sinä, ja minusta näyttää toivottomalta se taistelu, johon olemme antautuneet. Kuolema ja perikato ovat tulossa."

"Parempi niinkin kuin pelkurimaisesti väistyä."

"Entä sinun ylpeät unelmasi?"

"Mitä ovat tähtienselittäjät ennustaneet sinulle?"

"Surua ja pilkkaa ja sitten kultainen kruunu."

"Eikö tämä ole juuri niin?"

"Voihan sen selittää kuolemaksikin ja…"

"Epäilijä!… Heitä pelkosi, se ei ole arvosi mukaista, sanon minä!"

"Sitten tahdon taistella, taistella epätoivon vimmalla viimeiseen mieheen."

"Taistella viisaana päällikkönä, joka kerran saa suuremman sotajoukon johdettavakseen. Mahdottomia sinun ei pidä tekemän, ei paneman alttiiksi kenenkään henkeä, mutta osoittaman, että olet taitava päällikkö, jota kannattaa palvella."

"Katariina, mistä sinä saat sanasi?"

"Sydämestäni."

"Niin pitää tapahtuman kuin sinä tahdot. Jos voitan, olet sinä koko elämäni johtotähti, jos kaadun…"

"Ei, Juhana", huudahti Katariina pontevasti; "sinä et kaadu, minäkin olen tutkinut tähtiä."

"Oletko? Milloin ja missä?"

"Sen saat tietää toisella kertaa! Rohkeutta! Mutta nyt he tulevat saamaan käskyjäsi."

"Menetkö sinä pois?"

"Menen, jotta ei näyttäisi siltä, kuin minä olisin toimiesi määrääjä."

"Hän on oikeassa, tuhat kertaa oikeassa", jupisi Juhana katsoen hänen jälkeensä, "mutta minä olen arka samoin kuin Eerik… meissä on paljon yhtäläisyyttä. Hänkin voi olla urhoollinen, ja minä tahdon näyttää, ettei hän ole minua miehuullisempi! Nyt toimeen, käyköön syteen tai saveen!"

Piiritys alkoi kohta senjälkeen, ja Juhana johti itse puolustusta; hän osoitti siinä suurta urhoollisuutta ja hänen onnistuikin kahdesti pakottaa hyökkääjät vetäytymään takaisin, mutta kolmas rynnäkkö, joka tehtiin kaksi kuukautta ensimäisen jälkeen, oli niin ankara ja äkkiarvaamaton, että kaikki vastustus oli turhaa.

Apuväkeä oli toivottu, mutta sitä ei saapunut ennenkuin se jo oli myöhäistä.

Kuultuaan, että vihollinen oli tunkeutunut linnaan, oli herttua kuin kivettynyt. Hän oli nyt siis julman veljensä vallassa.

Samassa syöksyi Hogenskild Bielke usean herran seuraamana vangitsemaan häntä; heidän joukossaan oli eräs Antti Niilonpoika Sabelfana, joka vastikään oli tullut aateloiduksi. Paljastettu väkipuukko kädessä hän juoksi antamaan herttualle kuoliniskua, mutta Klaus Boye työnsi hänet takaisin pelastaen Juhanan, joka heti antautui.

Tämä tapahtui elokuun 12 p:nä 1563.

Valmistukset Ruotsin-matkaa varten olivat jo tehdyt ja herttua puolisoineen, palvelijoineen vietiin laivaan.

Ennen piiritystä oli Katariina jo lähettänyt pois etevimmät naisensa; häntä liikutti hyvin vähän se, että hän täten erotti kaksi lempivää sydäntä.

"Enkö koskaan enää saa nähdä häntä?" kysyi Eerik Sture syvästi liikutettuna.

"Kyllä, jos voitamme."

Hänetkin vietiin vankina samaan laivaan, johon korkea herrasväkikin.

Koko matkalla herttuatar pysyttäytyi puolisonsa likeisyydessä koettaen rohkaista ja lohduttaa häntä. Mutta ensi kerran näytti siltä, kuin hänen sanansa eivät olisi vaikuttaneet mitään herttuaan. Äänettömänä ja toivottomana hän tuijotti eteensä; olipa kuin hän olisi nähnyt pyövelin miekan riippuvan päänsä päällä.

Aivan lähellä Vaxholmaa näytettiin herttuattarelle erästä laivaa; siinä oli Yrjö Pietarinpoika ja muutamia muita kuninkaan kätyreitä.

Herttuatar poistui heti kannelta mennen taakseen katsomatta hyttiinsä.

Pian senjälkeen ankkuroitiin laiva, ja äsken mainitut nousivat siihen.

Yrjö Pietarinpoika meni suoraa päätä herttuan luo ja rupesi häntä herjaamaan; mutta tämä ei näyttänyt kuulevan eikä käsittävän mitään, niin ankaran mielenliikutuksen vallassa hän oli. Vasta vähitellen hän palasi tajuntaansa, mutta samalla heräsi hänessä myös oman arvonsa tunteminen ja viha.

"Minua ja minun asioitani tuomitsevat keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat, mutta et sinä, senkin papinkakara!" huudahti herttua suuttuneena.

"Te olette jo tuomittu", kirkui Yrjö, "ja olette nyt vankina kuninkaan mielivallan alaisena. Kukaan ei voi teitä enää auttaa! Eikä sitä kukaan koettanekkaan."

Juhana kysyi, mihin häntä vietiin.

"Gripsholmaan", kuului vastaus, "yhden ainoan palvelijan seuraamana."

Senjälkeen käskettiin kaikkien siirtyä toiseen laivaan ja herttuaa varten tuotiin kahleet.

Nähdessään ne hän purskahti itkuun. "Tämän ovat muut saaneet aikaan! Sanokaa suoraan, oletteko tulleet surmaamaan minua nyt heti vai viivytelläänkö siinä toistaiseksi?"

"Minä vain tottelen kuninkaani käskyjä ja pyydän hänen puolestaan heti päästä ruhtinattaren puheille."

Juhana katsoi häneen terävästi. "Tule", sanoi hän ja meni edellä herttuattaren hyttiin.

Yrjö kumarsi syvään ja selitti tulleensa kuninkaan valtuuttamana esittämään hänelle kaksi ehtoa. Toinen oli se, että hän kaikkine hovinaisineen saisi asianmukaisen ylläpidon jossakin kuninkaan linnassa. Jos hän sitävastoin tahtoi seurata herttuata, sai hän vankilaan ottaa mukaansa ainoastaan kaksi palvelijatarta.

Katariina tarkasti häntä terävästi hänen puhuessaan; kun hän oli lopettanut, veti hän kihlasormuksen sormestaan ja piti sitä hänen silmiensä edessä sanoen: "Lukekaa!"

"Ei muu kuin kuolema", luki Yrjö. "Se on minun päätökseni", vastasi hän, mutta vaipui samassa tainnoksiin.

Herttua nosti hänet itkien ylös.

Aluksen viereen oli laskenut pursi; siihen täytyi ruhtinaallisen parin siirtyä Yrjö Pietarinpojan anastaessa kaikki heidän kirstunsa kalleuksineen, kirjeineen ja asiakirjoineen. Matka suunnattiin Gripsholmaa kohden, mutta kun purren oli kuljettava Söderströmin kautta, käskettiin herttuan istua kannella. Katariina seurasi häntä.

Lukemattomia ihmisjoukkoja näkyi rannalla kaikkialla; oli levinnyt huhu, että herttua oli murhattu ja joku toinen pantu kahleisiin hänen sijaansa.

Se seikka, että nyt nähtiin herttua todellakin ja hänen rinnallaan kalpea ruhtinatar, joka elottomasti tuijotti eteensä, vaikutti yhtä liikuttavasti. Mutta osanotto oli äänetön; olisipa ollut vaarallistakin antaa sen puhjeta sanoiksi.

Vielä kerran täytyi purren laskea laivan viereen, ja koko kansanjoukon silmien edessä pantiin uudelleen tarkastus toimeen; tällä kertaa tarkastettiin ruokatavarat, tavattiinpa myös muutamia arkkuja, joissa oli koristuksia. Senjälkeen annettiin käsky matkan jatkamiseen.

Kun pursi sitten saapui Riddarholman selälle, näkyi Skinnarvikin vuoren huipulla useita mestauslavoja ja pyöriä; onneton Juhana Hästesko, herttuan uskollisin ystävä, ja hänen palvelijansa olivat siellä naulittuina.

Kyyneleet virtailivat Juhanan silmistä. "Uskolliset ystäväni!" huudahti hän kääntyen pois tuosta surullisen kauheasta näystä.

Matkaa jatkettiin senjälkeen yhtä menoa Gripsholmaan.

Vankihuone oli ajan tavan mukaan hyvin varustettu ja maalattu, ja siitä oli näköala kauniille Gripsholman lahdelle, mutta lattia oli paksuista lankuista ja ikkunoissa oli vankat rautaristikot.

Vangit saivat kirjoja, mustetta ja kyniä sekä yleensä kaikkea, mitä tarvitsivat terveytensä säilyttämiseksi ja aikansa kuluttamiseksi. Ruhtinatar sai luvan oleskella puutarhassa, kuitenkin valvonnan alaisena, herttuan sitävastoin täytyi pysyä huoneessaan.

Heidän vastaisesta kohtalostaan ei annettu minkäänlaisia selvityksiä. Kuningas oli maan eteläosassa käymässä sotaa tanskalaisia vastaan, ja kaikki riippui hänestä.

Ensimäiseen kovaan iskuun näytti herttuatar menehtyneen, mutta naissielussa on joustavuus, joka pitemmän vastoinkäymisen aikana pikemmin vaikuttaa kiihottavasti kuin masentavasti, ja niin oli Katariinankin laita.

Juhanaa sen sijaan vaivasi toisinaan epätoivo, toisinaan hän taas heittäytyi tylsään välinpitämättömyyteen. Katariina teki kaiken voitavansa palauttaakseen hänen rohkeutensa.

Vähitellen hän sai hänet kuuntelemaan sitä hengellistä lohdutusta, jota hän antoi, ja lopulta ottamaan osaa hänen rukouksiinsakin. Sillä välin täytyi Juhanan kertoa Katariinalle Eerikistä, vieläpä pienimpiin yksityisseikkoihin saakka. Hän punnitsi kaikkia mahdollisia seikkoja, jotka olivat heidän puolestaan ja heitä vastaan, ja etenkin halusi hän tietää, mitä maailmassa tapahtui.

Hän sai kyllä kirjoittaa, mutta kukapa rohkenisi antaa hänelle tietoja tapahtumista?

Se saattoi käydä laatuun ainoastaan käyttämällä juonia — ja kultaa.

Onneksi olivat hänen kallisarvoisimmat koristeensa olleet hänellä pukimissaan, eikä Yrjö Pietarinpoika ollut uskaltanut ryhtyä persoonalliseen tarkastukseen; näitä saattoi hän nyt käyttää avukseen.

Palvelijattaret olivat helposti lahjotut; kumpaisellakin oli veli ja sulhanen sodassa, ja Katariina sanoi heille, että he päällystön kautta voisivat saada tietoja heistä.

Itse hän kirjoitti kirjeet, joissa mainittiin, että he olivat onnettoman herttuattaren palveluksessa Gripsholman linnassa. He eivät tienneet mitä linnan ulkopuolella tapahtui, mutta he tahtoivat kernaasti tietää, mitenkä heidän rakkaat omaisensa voivat; missä he itse oleskelivat, se oli jo sanottu.

Ei ollut paljon toivoa saada vastausta tällaiseen kirjeeseen; kaikki riippui siitä, minkälaisiin käsiin se joutui, ja oliko herttua Juhanalla, niinkuin hän itse väitti, todellakin ystäviä ja puoluelaisia aatelistossa.

Katariina oli jo heittänyt melkein kaiken toivon vastauksen saamisesta, kun kaksi kuukautta senjälkeen annettiin hänelle suuri kakku, jonka sisästä sitä halkaistaessa löytyi useita tiheästi kirjoitettuja papereita ilman osoitetta ja allekirjoitusta.

Katariina saattoi tuskin hillitä iloansa; hän sanoi palvelijattarille, että hänen ensin täytyi yksin tavaella kirjeet, sitten hän vasta tekisi heille selkoa niistä.

Kun hän tuli sisälle herttuan luo, hämmästyi tämä niin hänen ulkomuodostaan, että kysyi: "Mitä on tapahtunut?"

Katariina laski paperit hänen käteensä, ja he lukivat.

Niissä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan kertomus sodan vaiheista, ilman liioittelua, mutta koko sen kauhistava todellisuus, Sodan syynä oli, että Tanskan kuningas oli ottanut vaakunaansa kolme kruunua, ja kun hän ei tahtonut luopua siitä, oli kuningas Eerik panettanut sekä Tanskan että Norjan vaakunat sinettiinsä. Lisäksi olivat Ruotsin lähettiläät, jotka olivat lähetetyt Eerikin puolesta kosimaan Hesseniin, pidätetyt Kööpenhaminassa.

Uskoteltiin, että laivasto sitten oli varustettu morsianta noutamaan, mutta se kohtasikin Tanskan laivaston Bornholman luona. Riitaisuuksista tervehdyslaukauksien suhteen syntyi taistelu, jossa amiraali Jaakko Bagge anasti Tanskan amiraalilaivan ja kaksi muuta alusta. Tämän johdosta palkitsi kuningas Eerik häntä juhlakulkueella, jossa tanskalaiset vangit kuninkaan hovinarrin johtamina kulkivat sidottuina ja päät paljaiksi ajeltuina.

Vastaukseksi tähän tuli sodanjulistus Tanskasta ja Lyypekistä, jolta Eerik oli kieltänyt kaupan Narvassa tahtoessaan siirtää Venäjän kaupan Rääveliin.

Tanskalaiset olivat alottaneet sodan piirittämällä Elfsborgin, jonka he pian valloittivatkin, kun sitä huonosti puolustettiin.

Kuningas Eerik oli senjälkeen hyökännyt Hallantiin ja piirittänyt Halmstadia, mutta kuultuaan, että kuningas Fredrik II oli lähestymässä, oli hän heti jättänyt leirin antamatta minkäänlaisia määräyksiä, ja tanskalaiset olivat lyöneet Ruotsin joukot, jotka peräytyessään olivat hajaantuneet.

Siitä huolimatta oli kuningas kansalle toimittamassaan kirjelmässä ilmoituttanut, että "sen rykmentin urhoollisuuden tähden, jonka hän itse oli opettanut ja harjoittanut, tämä peräytyminen oli päättynyt voittoon".

Kirjeen kirjoittaja lisäsi: "Niin pian kuin jokin tappio kohtaa kuninkaallisen majesteetin sotajoukkoa, on huhu siitä heti tukahutettava, mutta vihollisista saavutettu voitto on heti saatettava kaikkien tietoon."

"Kaikki on nyt poltettuna, hävitettynä ja tuhottuna Sölvesborgiin asti, ja" — niin päättyi kertomus — "me olemme paluumatkallamme lähettäneet muutamia huoviosastoja polttamaan ja hävittämään molemmin puolin sitä tietä, jota kuljemme." Siihen kirje päättyi.

"Hän on mielipuoli!" virkkoi herttuatar kauhistuen.

"Jos hän unohtaa meidät, niin asia menee itsestään", mutisi herttua toiveiden hänessä taas herätessä.

"Ja sitten, Juhana?"

"Kostoa!"

8.

KUNINGATARTA ETSITÄÄN.

Meidän on palaaminen useita kuukausia taaksepäin kertomuksessamme.

Onnistumaton merimatka ei ollut säikähyttänyt Eerikkiä; nyt hän aikoi Tanskan, Saksan ja Alamaiden kautta matkustaa Englantiin.

Hänen ministerinsä saivat käskyn hankkia hänelle luvan siihen ja keskustella panttivangeista hänen persoonansa turvaamiseksi, ja valtakunnan aatelin piti saapuman Jönköpingiin seuratakseen häntä rajalle.

Samaan aikaan hän kirjoitti Gyllenstjernalle, että tämä koettaisi lahjoa englantilaisen neuvoston lupaamalla heille eläkkeitä, ja jos joku voisi poistaa päiviltä kuningattaren rakastetun, Leicesterin herttuan, niin kuningas ei paljoksuisi 10,000 taaleria.

Mutta vieläkin enemmän: hän käski Gyllenstjernan sanoa herttualle, että Ruotsin kuningas omassa korkeassa persoonassaan tarjoutui julkiseen taisteluun hänen kanssaan joko Skotlannissa tai Ranskassa.

Vielä tähänkään ei tuo kuninkaallinen hupsu ollut tyytyväinen. Hän kysyi neuvoston mielipidettä, eikö olisi syytä ryhtyä naimahommiin myöskin muilla suunnilla.

Omin päin hän lähetti erään uskottunsa Skotlantiin katsomaan, oliko kuningatar Maria "niin herttainen kuin kaikki sanoivat", ja pian senjälkeen täytyi Pietari Brahen matkustaa sinne häntä kosimaan.

"Jos se tulisi tiedoksi Englannissa", tuumaili Eerik, "niin voisihan sanoa sen olleen vain sitä varten, että Elisabet viimeinkin antaisi suostumuksensa Ruotsin kuninkaalle."

Kaiken tämän ohessa työskenteli Eerik ahkerasti ystävänsä ja uskottunsa Yrjö Pietarinpojan kanssa.

Ei liene niin huonoa hallitusta, ettei jotain hyvääkin olisi sen aikana toimitettu, ja Eerikin hallituskauden alkupuolelta on mainittava useita hyviä asetuksia.

Rahvaan vapauttamiseksi matkusta jäin väkivaltaisuuksista uudistettiin asetus kestikievareista eli majataloista, joissa jokainen oli velvollinen maksamaan mitä oli tarvinnut.

Katolilaisuuden monilukuisia juhlapäiviä vähennettiin ja monia jumalanpalveluksessa niiltä ajoilta vielä säilyneitä juhlamenoja poistettiin.

Yrjö Pietarinpoika ei laiminlyönyt myöskään sitä, mikä oli hänen hyörimisensä ja pyörimisensä tärkeimpänä päämääränä.

Aateliston ja mahtavien masentaminen oli hänen ajatuksissaan päivällä, unissaan yöllä.

Heidän ylpeydestään ja röyhkeydestään, heidän vallanhimostaan, heidän etuoikeuksien väärinkäyttämisestään ja siitä tunnottomasta sydämettömyydestä, jolla he kohtelivat alustalaisiansa, sai Yrjö rauhoitusta tunnolleen kostonhimossaan, jota hän ei voinut tyydyttää vähemmällä kuin kokonaan masentamalla ja musertamalla heidät.

Suurella taitavuudella hän oli tehnyt suunnitelmansa, johon Eerik heti suostui.

Erityinen korkein tuomioistuin, jota nimitettiin "kuninkaan lautakunnaksi", perustettiin.

Jäsenten luku siinä määrättiin kahdeksitoista; kuitenkin voitiin tärkeissä tapauksissa kutsua siihen lisäjäseniksi aatelisia, porvareja ja pappejakin.

Varsinaisesti istui siinä kuninkaan valitsemia luottamusmiehiä.

Kuninkaallisen lautakunnan piti joka kolmas vuosi kulkeman ympäri suuremmissa kaupungeissa, etenkin suurien markkinain aikana, ja tuomitseman "kuninkaan tuomioita".

Tämä oikeusistuin sai pian, samoin kuin tähtikamari Englannissa, verituomioistuimen luonteen, joka tuomitsi hengiltä joukoittain ihmisiä n.s. valtiorikoksista tai pienemmistäkin hairahduksista, ei Ruotsin lain, vaan kuninkaan mielivallan mukaan.

Mutta siinä olikin Yrjö Pietarin poika alituisena syyttäjänä. Laitos oli juuri hänen mielensä mukainen, ja hänen syytöksensä olivat niin ankaria, että lautakunta harvoin rohkeni tuomita vapaaksi ketään, jonka hän oli syylliseksi sanonut.

Eerikin kohtuuton tuhlaavaisuus oli uskomattoman pian lopettanut kaiken rahan "Eskilin kamarista", ja muutamia kuukausia kruunauksensa jälkeen hän kirjoitti Juhanalle pyytäen rahaa lainaksi, koska sitä nyt ei ollut käsillä, ennenkuin jäljellä oleva hopea oli ehditty lyödä rahaksi.

Heti senjälkeen saapui tieto Juhanan naimisesta sekä samalla kertaa huhu, että herttua oli langollensa lainannut perimänsä suuren hopeavaraston saaden pantiksi seitsemän linnaa Liivinmaassa.

Avioliittosopimuksen ehdot pidettiin salassa; oli siis selvää, että herttua tahtoi anastaa itselleen itsenäisen aseman Suomessa.

Silloin Eerik vimmastui; Puolaa vastaan julistettiin sota, ja Suomen aateli sai käskyn täysinvarustettuna lähteä Liivinmaahan.

Juhana itse haastettiin oikeuden eteen Tukholmaan; mutta herttua vangitsi kuninkaan lähettiläät ja kehotti suomalaisia puolustukseen; lopun me jo tiedämme.

Sitä ennen olivat jo kuninkaan syytöksen johdosta säädyt tuominneet Juhana herttuan kuolemaan kapinallisuudesta, ellei kuningas tahtoisi käyttää armoa oikeuden asemesta.

Mutta tällä ei ollut rohkeutta panna tuomiota täytäntöön; tuska ja pelko täyttivät hänen mielensä, eikä hän voinut tehdä mitään päätöstä.

Yrjö Pietarinpoika puhui kyllä "vaaleista hiuksista" arvellen, että kuningas pani alttiiksi oman henkensä.

Äitipuoli ja sisarukset taas rukoilivat häntä, ettei hän suostuisi tekoon, jota hän sekä ajassa että iankaikkisuudessa saisi katua.

Ah, Eerik sekä tahtoi että oli tahtomatta! Viisaus käski panemaan tuomion täytäntöön, mutta omatunto kielsi.

Arkuus, pelko siitä, mitä maailma sanoisi, pidätti murhaavaa kättä.

Hän kysyi neuvoa tähdiltäkin, ja ne ennustivat hänelle vain tuhoa.

Kun hän tunsi sydämensä surun ja huolien painostamaksi, meni hän pikku Kaarinan luo. Hänet nähdessä tyyntyi aina levottomuus hänen sydämessään.

Mutta eräänä päivänä, kun hän tuli Kaarinan luokse, istui tämä eräässä nurkassa kumarassa ja itki.

"Mikä sinun on, Kaarina?" kysyi hän.

Mutta itkultaan ei tämä kyennyt puhumaan mitään.

"Voi sitä, joka on tehnyt sinulle pahaa!"

"Ei sitä ole kukaan tehnyt."

"Ja kuitenkin itket."

"Hän on kuollut!" nyyhkytti Kaarina.

"Kuka hän?"

"Rakas veljeni!"

"Mutta olenhan minä sinulla; minä en tahdo, että sinä huolit kenestäkään muusta", sanoi kuningas kietoen käsivartensa hänen ympärillensä.

"Eikö sinullakin oli veljiä, kuningas Eerik? Etkö sinäkin surisi, jos joku heistä kuolisi? Minulla on vain tämä ainoa, ja hän on minulle rakkaampi kuin kukaan muu!"

"Rakkaampi minuakin?"

"Täällä on sijaa teille molemmille", sanoi Kaarina laskien kätensä sydämelleen.

"Kuka on sanonut, että hän on kuollut?"

"Tohtori."

"Lörpöttelijä!"

"Miksi hän puhuisi minulle toisin kuin asia on? Sitäpaitsi tiesin sen jo ennenkin."

"Mistä?"

"Näin hänet unissani… Uh", lisäsi hän vavisten, "se oli kauheaa!"

"Mikä?"

"Minä näin hänet merellä pienessä veneessä; eräs vanha mies oli hänen kanssaan… niin, minä olen nähnyt hänet ennenkin, mutta en muista missä… en tiedä mistä syystä vene kallistui ja Jens putosi mereen… hän tuli kohta taas ylös aikoen tarttua veneeseen, mutta silloin tuo ilkeä mies löi häntä airolla… ja niin hän vaipui tulematta enää näkyviin."

Kalpein poskin ja silmät kyynelissä tyttö kertoi tämän.

"Ja sen sinä olet uneksinut?"

"Niin, mutta uskon sen todeksi."

"Minkätähden sinä uskot sen?"

"Onhan hän kuollut!"

"Mutta ei sillä tavalla; minä tiedustelen sitä."

"Sitten olen tuumaillut, kuningas Eerik, että olisi parasta, että lähtisin täältä."

"Tahdotko hyljätä minut?"

"Minä kaipaan sinua kyllä paljon, mutta isäni ja äitinikin ovat minulle rakkaat."

"He saavat tulla sinun luoksesi."

"Kiitoksia. He kertovat minulle Jensistä, ja me kaikki kolme itkemme häntä yhdessä."

"Mutta yksi asia sinun täytyy luvata minulle."

"Mikä se on?"

"Älä koskaan puhu, että jätät minut. Sinä et tiedä, Kaarina, kuinka paljon sinusta pidän."

"Minäkin pidän sinusta hyvin paljon, kuningas Eerik."

"Sinä saat kärsiä hyvin paljon herjausta minun tähteni."

"En, leskikuningatar on hyvin hyvä."

"Mutta entä prinsessat?"

"He eivät kyllä huoli minusta."

"Eikö prinsessa Annakaan?"

"Hän vähemmin kuin muut."

Kaarinan luona kuningas kirjoitti kirjeen, jossa hän määräsi, että Kaarinan vanhemmat seuraavana päivänä oli tuotava tyttärensä luo. Suureksi ilokseen sai Kaarina itse kirjeen haltuunsa lähettääksensä sen kenen mukana tahtoi.

Kun kuningas tuli huoneeseensa, lähetti hän heti kutsumaan Beureusta.

Tämä tuli tavattoman kalpeana ja liikutettuna.

Eerik katsoi häneen tutkivasti.

"Onko se totta?" mutisi hän.

"On, teidän armonne."

"Simon mestariko se…"

"Niin."

"Hän ei saa koskaan enää näyttäytyä täällä!"

"Ei, ei koskaan enää."

"Kuinka hän saattoi…"

"Se oli ihme."

"Mutta oliko se välttämätöntä?"

"Jos hän olisi kohdannut Kaarinan…"

"Sitä hän ei saanut."

"Simon on estänyt sen."

"Kaarina kyllä pian lohduttautuu; minä en tahdo, että hänen sydämensä on kiintynyt keneenkään muuhun kuin minuun."

"Minä tahdon tästäpuolin vartioida häntä."

"Tarkemminko kuin ennen?" kysyi Eerik hymyillen.

"Hän on kuin karitsa susien keskellä."

"Siinä olet oikeassa."

"Tahdon antaa henkeni suojellakseni häntä."

"Et saa antaa hänen tietää…"

"En, en, hänen tietämättömyytensä on hänen onnensa."

"Hänen tähtensä annan Juhanan elää. Etpä usko, kuinka kauniisti hän puhui sisaren rakkaudesta."

"Niin, hänen oppinsa on rakkaus kaikkia kohtaan."

"Jumala tietää, mistä hän saa tämän oppinsa; minä en ole koskaan sitä oppinut."

Vaikuttivatko sen ehkä tunnonvaivat, mutta Eerik ei käynyt Kaarinan luona useaan päivään. Hän tahtoi, että tällä olisi aikaa lohduttautua, ja sentähden hän saikin pitää äitinsä luonaan kokonaisen viikon, jonka jälkeen tämä lähti Ångermanlantiin, mihin hänen miehensä oli siirretty.

* * * * *

Olemme tähän asti hyvin vähän puhuneet prinsessa Annasta, joka oli kolmas Kustaan tyttäristä.

Hänestä ei yleensä olekkaan paljon mainittavaa. Ollen sisaruksista vähimmin kaunis vetäytyi hän itsestään enemmän erilleen maailmasta.

Cecilian onnettomuuden jälkeen pyysi hän niin innokkaasti saada seurata sisartansa Katariinaa Itä-Frieslandiin, että kuningas lopuksi suostui hänen pyyntöönsä.

Sentähden hän ei ollutkaan läsnä isänsä kuolinvuoteella eikä veljensä kruunauksessa.

Hänestä saapui harvoin tietoja, hän oli kuin unohdettu.

Silloin tuli kuningas Eerikille kirje Reinin rajakreiviltä Yrjö Juhanalta, ja siinä tämä pyysi prinsessa Annan kättä.

Häneltä itseltään seurasi kirje samassa.

Siinä hän mainitsi antaneensa sydämensä rajakreiville ja toivoi, ettei hänen rakkaalla veljellään olisi mitään heidän liittoansa vastaan.

Mutta hän ei tahtonut viettää häitänsä muualla kuin Tukholmassa, jonne hän toivoi saapuvansa jo syyskuussa, ja hänen sulhasensa piti tulla sinne tapaamaan häntä.

Uutinen oli yhtä odottamaton kuin vastenmielinenkin kaikille muille paitsi leskikuningattarelle.

Jokaisella oli omat toivomuksensa, joita ei kukaan tahtonut saattaa julkisuuteen, ja vaikka Anna oli perheen jäsen, oli hän jo ehtinyt vieraantumaan omaisistansa.

Hän tuli yhtä yksinkertaisena kuin oli lähtenytkin ja otti paikkansa perheessä niin luonnollisesti, kuin ei koskaan olisi sitä jättänytkään.

Juhana herttua ja hänen puolisonsa olivat vähää ennen tehneet surullisen matkansa Ruotsin saariston halki; kaikki puhuivat vielä kauhistuksella siitä, mutta Anna ei näyttänyt tietävän mitään. Matkallaan hän oli tavannut Eerikin Halmstadissa; tämä oli toivottanut hänet tervetulleeksi ja sanonut aikovansa pian tulla Tukholmaan.

Cecilian kihlaus Badenin maakreivin kanssa oli nyt lopullisesti päätetty, mutta prinsessa oli niin oikullinen, että Anna ihmetteli, miten maakreivi voi sietää sitä.

Tämä kuitenkin vain hymyili, mutta milloin hän ei luullut kenenkään huomaavan, saattoi havaita halveksimistakin niissä silmäyksissä, joita hän loi kauniiseen morsiameensa.

Mikä oli kaikkeen tähän syynä?

Anna ilmaisi epäilyksensä ja pelkonsa leskikuningattarelle.

"Minä luulen, että maakreiviä viehättävät hänen suuret myötäjäisensä", vastasi Katariina.

"Onko mahdollista, että Cecilia rakastaa häntä?"

"Sitä en usko."

"Miksi hän sitten menee naimisiin?"

"Cecilialla on hyvin kevytmielinen luonne", vastasi Katariina vältellen.

Anna oli vaiti hetkisen.

"Minun täytyy puhua hänen kanssaan", virkkoi hän sitten; "mutta myöskin Sofia ja Elisabet ovat muuttuneet."

"Se onkin tätä nykyä suurin suruni."

"Etkö tiedä syytä siihen?"

"He eivät luota minuun."

"Voitko arvata syytä?"

"Luulen voivani."

"Olen kyllä nykyään vain vieras teidän keskellänne, mutta lähimmät omaiseni ovat kysymyksessä ja katson oikeudekseni saada tietää sen."

"Se vain tuottaisi surua sinulle."

"Minä voin pakottaa heidät luottamaan minuun", huudahti Anna kiihkeästi.

"Jos oikein arvaan, ovat he liiaksi sidotut siinä suhteessa", vastasi kuningatar kauhistuen.

"Mutta puhu, Katariina, puhu taivaan tähden!" rukoili Anna hellästi.

"No sitten sanon sinulle mitä en ole kenellekään ilmaissut, mutta ensiksi täytyy minun kertoa, mitä itse olen kokenut."

Ja hän kertoi Romanan surullisen tarinan ja salaovien löytämisen.

Hän lopetti sanoen: "Aivan epäilemättä prinsessat ovat saman vaikutuksen alaisia."

"Etkö ole puhunut heidän kanssaan?"

"He vastaavat, että minun vaikutusvaltani on loppu, heillä ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Ainoastaan maailman tähden olemme vastaiseksi yhdessä."

Kyyneleet helmeilivät hänen kalpeilla poskillaan, kun hän poispäin kääntyneenä sanoi tämän.

Anna syleili häntä hellästi.

"Anna anteeksi isälleni, että hän anasti sinulta nuoruutesi onnen! Anna anteeksi meille, hänen lapsilleen, että kylminä, tympeinä olentoina olemme lisänneet kiviä kuorman päälle!"

Katariina syleili häntä vuorostaan, ja he itkivät molemmat yhdessä.

"Sano minulle", kysyi taas Anna, "onko se Bellini?"

"Hänestä kaikki on lähtöisin, mutta se ase, jota hän käyttää apunaan, on tätä nykyä paljon vaarallisempi."

"Kuka se on?"

"Lecoeur, esilukija."

"Hänet voi lähettää pois."

"Ei vielä."

"Mikä estää?"

"Molemmat rakastavat häntä."

"Sofiako?… Elisabetko?"

"He voivat ehkä salata sen muilta, mutta eivät minulta."

"Mutta Saksin herttuahan on saanut Sofian suostumuksen."

"Luulen, että Lecoeur on hänet taivuttanut siihen."

"Mitä tarkoitusta vartan?"

"Saadakseen hänet täältä pois ja kokonaan valtaansa."

Anna istui voimattomana. "Herttua ei minua miellytä", sanoi hän viimein.

"Hän on tuhlari, turhamainen ja kevytmielinen ihminen; Sofia huomaa sen kyllä."

"Ja suostuu kuitenkin."

"Hän on antanut lupauksensa, sanoo hän."

"Se on kauheata! Mutta mitä Elisabet sanoo?"

"Minä luulen, että molemmat sisaret tietävät toistensa rakkauden; he ovat vihanneet toisiansa, mutta nyt he itkevät toistensa sylissä."

"Mikä tulee tästä lopuksi?"

"Ranskan ministeri on kysynyt, eikö Elisabet tahtoisi mennä naimisiin kuningas Henrik III:n kanssa. Eerik ihastui kovin, mutta Elisabet kirkui alussa: Ei, ei, minä en mene koskaan naimisiin."

"Eikö hän sanonut mitään syyksi?"

"Seuraavana päivänä hän selitti olevansa siihen taipuvainen; se oli muka suurempi kunnia kuin hän ansaitsikaan."

"Mikä sai tämän mielenmuutoksen aikaan?"

"Lecoeur, luullakseni. Kuka tietää, eikö koko tuuma liene jesuiittain alkuunpanoa; he tahtovat tärvellä koko Kustaa Vaasan perheen."

"Minun ja sisareni Katariinan suhteen ei se ainakaan onnistu", huudahti Anna; "yrityksiä on kyllä tehty, mutta hyvin pian torjuttu."

"Pysykää uskollisina."

"Sen teemme."

"Suokoon Jumala, että voisit tehdä jotakin Juhanan hyväksi."

"Voiko Eerikin aikomus olla ottaa hänet hengiltä?"

"Jos Yrjö Pietarinpoika saa määrätä, niin kyllä siten käy."

"Totteleeko hän häntä kaikessa?"

"Useimmiten."

Molemmat istuivat hetkisen ääneti. "Eerik parka!" sanoi Anna. "Sinä säälit häntä?"

"Paljon enemmän kuin Juhanaa."

Katariina ojensi hänelle kätensä. "Niin minäkin", sanoi hän.

"Aina tuosta onnettomasta iskusta asti, jonka hän sai päähänsä, ei hän ole ollut täysin tasapainossa."

"Mutta hallitsee kuitenkin maata ja valtakuntaa."

"Oi kurja, kurja synnyinmaani, mitä kohtaloja kohden kuljetkaan!"

"Jumala sitä suojelkoon!"

"Entä Maunu, miten on hänen laitansa?"

"Hän elää unelmissaan."

"Ne eivät ainakaan viene turmioon."

"Säännötön elämä tekee sen. Maunu jäi aikaisin itsekseen."

"Eikä hänellä ollut vastustusvoimaa… Niin, niin, niin se on; sentähden on hän joutunut turmioon."

"Turmiolla hän ei ole, mutta se johtuu siitä…"

"Miksi vaikenet?"

"En tahdo enempää saattaa sinua levottomaksi."

"Eikö minun oikeuteni ja velvollisuuteni ole tyhjentää surumalja pohjaan asti; älä peittele minulta mitään."

"Sinun tulee ehkä saada tietää se. Eerik ei saa tuomita Juhanaa kuolemaan ilman veljiensä suostumusta. Kaarle on vielä alaikäinen, Maunu on jäljellä."

"Hän ei siihen koskaan suostu."

"Hänet voi siihen vietellä."

"Eerikkö?"

"Ei, vaan Yrjö Pietarinpoika."

"Sen voi estää."

"Minä olen kirjoittanut hänen hoitajattarilleen, etteivät he saa koskaan laskea häntä näkyvistään, mutta prokuraattori ymmärtää paremmin kuin kukaan muu ottaa vaarin ajasta."

"Silloin Maunu menettää järkensä."

"Minä pelkään sitä."

"Mutta Kaarle, hän näyttää niin hiljaiselta."

"Niin hän onkin."

"Jo kolmentoistavuotiaana?"

"Hänen nuoressa päässään on kyllä vakavia ajatuksia."

"Vaikuttaneeko se, että hänen katseensa toisinaan on niin synkkä?"

"Niin luulen."

"Jospa hän tahtoisi avata sydämensä minulle."

"Sitä hän ei tehne kenellekään."

"Mutta on kauheata ajatella, ettei Kustaa Vaasan pojista kukaan astu isänsä jälkiä."

"Kaarle enimmän kunnioittaa hänen muistoansa."

"Miksi hän on niin harvoin täällä?"

"Hän arvelee olevansa velvollinen oleskelemaan siinä läänissä, jonka hänen isänsä on antanut hänelle, enkä minä uskokkaan, että hän enää viihtyisi täällä."

"Ei, täällä on niin toisenlaista kuin autuaasti nukkuneen isäni aikana."

"Minä toivon pian pääseväni täältä", sanoi Katariina lopuksi, "ennenkuin rakkaat muistoni käyvät nykyisen todellisuuden tahraamiksi".

* * * * *

Anna ei viivytellyt, vaan kävi pian puheisiin Cecilian kanssa.

Mutta, vastaukseksi tämä puhkesi soimauksiin ja solvauksiin. Mitä hänen sisarellaan muka oli tekemistä hänen kanssaan; hän sekä voi että tahtoi hoitaa itse asiansa. Itsestäänkö Anna oli tullut, vai oliko joku hänet lähettänyt?

Entisestä suloisesta ja rakastettavasta Ceciliasta ei enää ollut jälkeäkään; hänestä oli tullut ihana kostotar, joka raivoili muita vastaan, niinkuin ennen oli raivoillut itseään vastaan.

Anna oli hämillään, hän saattoi ainoastaan sydämensä kyllyydestä huudahtaa:

"Cecilia!"

Mutta äänessä oli täytynyt olla hyvin paljon sydämellisyyttä, koska se vaikutti tuohon onnettomaan niin, että hän purskahti valtavaan itkuun sanoen, ettei sitten isän kuoleman kukaan ollut huolinut hänestä, ja että nyt, kun hänen uskollinen imettäjänsäkin oli mennyt, hänen elämänsä oli aivan sietämätöntä.

"Senkötähden sinä menet naimisiin?"

"Sinä luulet kai, etten tee sitä rakkaudesta?" kysyi hän korskasti.

"Miksi muuten sitten?"

"En tiedä itsekään, mutta toivon, luulen, että se tuottaa tuskaa eräälle toiselle, ja siksi teen sen."

"Cecilia, minä en enää tunne sinua!"

"Luuletko, että itse tunnen itseäni? Miten he kaikki matelijatkaan jalkojeni edessä ja kerjäsivät silmäystä kauniista silmistäni ja hymyilyä pieniltä punahuuliltani! Jos toivomuksenkaan lausuin, miten kilpailivatkaan kaikki saadakseen täyttää sen! Miten kadehdittu olikaan se, joka sai viedä minut tanssiin, jalanjälkien pölyäkin suudeltiin, minä olin jumalatar, jota kaikki rukoilivat, ja nyt, nyt!…" Hän ratkesi ankaraan, puistattavaan itkuun.

Anna nojausi säälien häntä kohden. "Toivohan, rakas sisareni!"

Mutta Cecilia ei kuullut häntä.

"Pois annoin nuoren sydämeni, ja joskin kerran viehätyin huvien ja viettelysten pyörteeseen, en toki koskaan ollut uskoton. Aina uneksin rakastetustani; hän sanoi antaneensa anteeksi ja rakastavansa minua yhtä hellästi kuin ennenkin, ja minun nuori sydämeni sykki rajattomasta ihastuksesta. Minä halusin tulla suljetuksi hänen syliinsä, halusin tuntea hänen suutelonsa polttavan huulillani…" Hän vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten katkonaisesti: "Kallio ei ole kovempi kuin hän… ei jää kylmempi… ei kuolema katkerampi kuin hänen sanansa… mutta minä tahdon kostaa… kauheasti kostaa… yöt-päivät minä olen hautonut kostoa, nyt olen sen keksinyt… minä olen viisaampi, kekseliäämpi, juonikkaampi kuin kukaan on luullut tai aavistanutkaan."

"Älä tee mitään, jota kadut, Cecilia."

"Kadunko? — Sitä vain suren, etten ole keksinyt mitään vielä pahempaa."

"Tietääkö maakreivi, sulhasesi, tästä?"

"Hän hoitaa asioitansa ja minä omiani! Me sovimme yhteen kuin tuli ja vesi."

"Ja kuitenkin, Cecilia…"

"Juuri sentähden menemme naimisiin. Nyt olet saanut tietää mitä tahdot, mene nyt kertomaan sitä."

"En minä ilmaise perheemme häpeätä maailmalle", vastasi Anna, joka kalmankalpeana oli kuunnellut kauheaa tunnustusta.

Cecilia silmäili häntä. "Kuinka kalpea sinä olet; tuossa pöydällä on maalia, värjää poskesi ja huulesi punaisiksi. Niin minä teen, ennenkuin menen päivällispöytään. Saatpa nähdä, miten rakastettava voin olla. Varo vaan, kun sulhosi tulee, etten vie hänen sydäntänsä sinulta."

Cecilia piti sanansa; pöydässä hän oli säteilevä niinkuin tavallisesti, ja hopeanhelakkana kaikui hänen iloinen naurunsa. Hän laverteli ja laski leikkiä maakreivin ja Saksin herttuan kanssa, jotka hänen tähtensä katselivat toisiansa viistoon ja laskivat toisistaan kompasanoja.

Mutta se ei liikuttanut häntä enempää kuin Sofiaakaan; tämä näytti tarkkaavasti kuuntelevan, mitä valtiokansleri Niilo Gyllenstjernalla oli kerrottavaa, samalla kuin hän levottomasti silmäili Elisabetia, joka innokkaasti keskusteli italialaisen diplomaatin Bellinin kanssa.

"Ovatkohan nuo samaa mielipidettä", ajatteli Anna, "sen saan huomenna tietää."

Miten taitavasti he osasivatkaan väistää häntä! He suutelivat ja hyväilivät rakasta sisarta, puhuivat ilostaan, että hän taas oli heidän parissaan, mutta omista asioistaan he eivät käyneet puhumaan.

"Maunu herttua sai isäni suostumuksen", sanoi Sofia, "mutta minä olin silloin vain kolmentoistavuotias, ja hän arveli, että minä saisin odottaa häitäni, kunnes olen yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen; jos herttua siksi malttaa, en minä tahdo ottaa kättäni häneltä."

"Entä sinä, Elisabet?"

"Ranskan kuningas ei tahtone mennä naimisiin neljäntoista vuotiaan tytön kanssa, joten minulla on kyllä miettimisaikaa", vastasi hän teeskennellen hilpeyttä, samalla kuin hänen hienot, rakastettavat kasvonsa äkkiä kalpenivat.

Tuli sitten puhe Ceciliasta, ja sisarukset itkivät hänen kohtaloansa.

Badenin maakreivi oli raaka, epäsäädyllinen ihminen, ja jokainen voi kyllä ymmärtää, että Cecilia tulisi onnettomaksi hänen kanssaan.

"Minä en nähnyt isämme raamattua hänen yöpöydällään", sanoi Anna.

Molemmat sisaret loivat tietämättäänkin silmäyksen omille yöpöydilleen ja punastuivat.

Mutta Anna vaihtoi heti keskustelualuetta.

"Minä katselin eilen teidän esilukijaanne", sanoi hän. "Hän on viehättävän näköinen."

"Niin, eikö ole!" huudahti Elisabet vilkkaasti.

Sofia loi häneen varoittavan silmäyksen. "Hän on aivan erinomainen henkilö", sanoi hän.

"Oletteko kauankin tunteneet hänet?"

"Jo useita vuosia."

"Hän on myöskin meidän kielenopettajamme", huomautti Elisabet.

"Mitä kirjoja te luette?"

Molemmat punastuivat ja katsoivat toisiinsa.

"Legendoja", vastasi Sofia kiireesti.

"Minun täytyy hankkia tarkempia tietoja hänestä", sanoi Anna.

"Miksi niin?"

"Tiedättekö, onko hän jesuiitta?"

"Kyllä hän kuuluu Jeesuksen 'pyhään veljeskuntaan'."

"Siinä tapauksessa minä Itä-Frieslandin leskikreivittären puolesta tarjoan hänelle hyvin vaikutusvaltaisen paikan."

"Hän ei ota sitä vastaan!" huudahti Elisabet liekehtivin poskin.

"Hänen asemansa täällä on kyllä vaatimaton", huomautti Sofia, "mutta hän ei jätä sitä."

"Se riippuu hänen esimiehistään eikä hänestä itsestään."

"Me emme salli sitä, me emme salli sitä!" huudahti Elisabet kyynelsilmin.

Vavisten kietoi Sofia käsivartensa hänen ympärillensä.

"Tyynny, rakas sisareni! Me puhumme tästä Bellinin kanssa; ei kukaan, ei kukaan saa viedä häntä pois."

Sofia oli ainoastaan kuudentoistavuotias. Lapsiraukkoihin oli tämä vaikuttanut liika kiihkeästi; sentähden aukenivat heidän sydämiensä ovet selkoselälleen ja salaisimmatkin ajatukset pääsivät ilmi.

"Meiltä ei saa ryöstää ainoata ystäväämme, ainoata, joka ymmärtää meitä ja pitää meistä", nyyhkytti Elisabet. "Eikö totta, Sofia, ethän sinä salli sitä?"

"En koskaan, en koskaan!" vaikeroi tämä.

Anna kääntyi toisaalle, mutta kuunteli tarkkaavasti.

"Jos he antavat hänelle määräyksen, luuletko, että hän lähtee luotamme?"

"Hän ei voi, hän ei saa mennä", vastasi Sofia; "minä kiellän häntä."

"Niin teen minäkin", voihki Elisabet. "Hän on itse sanonut, että meillä on molemmilla yhtä suuri vaikutus häneen; eikö hän ole niin sanonut?"

"Huomenna tahdon puhua kahdenkesken hänen kanssaan."

"Ei, minä tahdon olla saapuvilla."

"Se on mahdotonta!"

"Te olette luvanneet ja vannoneet, ettette salaa mitään minulta", kirkui Elisabet aivan mielettömänä. "Ehkäpä tahdotte pettää minua molemmat!"

Lapsirakka heittäytyi lattialle ja kiemuroi kuin ankarissa tuskissa.

Mutta nyt Anna kääntyi.

"Ylös, Elisabet!" sanoi hän ankarasti.

Tämä totteli heti silmäillen arasti Annaa ja Sofiaa.

Viimemainittu oli vaipunut sohvaan kätkien päänsä tyynyihin.

Kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessa hetken ajan.

Sitten Anna lähti verkalleen ovea kohden.

Sofia hypähti ylös ja asettui hänen tielleen.

"Mitä aiot tehdä?"

"Kirjoittaa arkkipiispalle, että hän tulee heti tänne."

"Minkätähden?"

"Tahdon sanoa hänelle, että kaksi Kustaa Vaasan tyttäristä on jo luopunut isänsä uskosta, että kavala jesuiitta on kietonut heidät verkkoonsa ja että hänen velvollisuutensa on pelastaa heidät ja saattaa ovela viettelijä mitä ankarimpaan rangaistukseen."

Anna oli puhunut hyvin voimakkaasti.

Sofia oli kalmankalpea; hän oli langennut polvilleen ja tarttui molemmin käsin sisareensa.

"Älä mene, älä mene!" huohotti hän.

Elisabet itkeä nyyhkytti.

"Minä tahdon seurata häntä kuolemaan asti!" sopersi hän.

"Sinä kai tahdot tehdä samoin?" kysyi Anna polvistuneelta Sofialta.

"Hän ei tiedä mitä hän puhuu", vastasi tämä harmistuneena.

"Minä luulen, että hän lausuu teidän molempain sydämen ajatukset."

"Niin teenkin", sanoi Elisabet itsepäisesti. "Kuinka monta kertaa oletkaan sanonut samoin!"

Sofia hypähti pystyyn huudahtaen:

"Vaiti!… Sinä saatat meidät molemmat onnettomiksi", lisäsi hän hiljaa.

Mutta nyt tarttui Anna kumpaistakin käteen ja veti heidät istumaan viereensä. "Tahdotteko kärsivällisesti kuunnella minua?"

He tahtoivat.

"Oletteko kuulleet Romanan historian?"

"Siinä ei ole sanaakaan totta."

"Vai niin, onko hän saanut teidät luulemaan niin?"

"Leskikuningattareen ei voi luottaa."

"Ei kai voine korkeaan isäämmekään luottaa?"

"Hän oli luopio!" huudahti Elisabet.

Sofia peitti silmänsä ja itki.

"Mitä te molemmat sitten olette, kun hylkäätte sen uskon, jonka puolesta isänne taisteli ja jota hurskas äitinne niin syvästi rakasti! Oletteko unohtaneet, mitenkä istuimme piirissä heidän ympärillään, miten isämme luki meille pyhää raamattua ja miten sitten kaikki yhdessä lauloimme 'Jumala ompi linnamme'? Sitten hän otti meidät syliinsä toisen toisensa perästä, suuteli ja siunasi meitä sanoen, että lasten suusta oikea Jumalan ylistys kaikuu."

"Sen olen unohtanut, unohtanut kaikki!" huudahti Elisabet melkein epätoivoisena.

Mutta Sofia oli kalmankalpea; hän ei voinut lausua sanaakaan.

"Eikö katolinen sano, että protestantti on ikuisesti kirottu? Voitteko uskoa semmoista?"

"En, minä peruutan lupaukseni, minä en tahdo tulla katoliseksi!" huudahti Elisabet. "Minä sanon hänelle sen."

"Hän sitä tahtoi."

"Meidän piti kääntymän, ennenkuin joutuisimme naimisiin."

"Tuliko hänen pitää teistä huolta siihen asti?"

"Tuli, hänen piti opettaman meitä ja aina menettelemän yhtäläisesti meidän suhteemme."

Taaskin hän loi epäilevän silmäyksen Sofiaan.

"Pyhä neitsyt, miten kalpea hän on!"

"Joudu, riennä, Elisabet, minun huoneessani on yöpöydällä hajusuolaa, nouda heti tänne sitä!"

Elisabet kiirehti ulos.

"Miten on laitasi?" kysyi Anna hellästi.

"Älä kysy!"

"Rakastatko häntä?"

"Äärettömästi!"

"Muista Ceciliaa!"

"Pelasta minut hänestä ja itsestäni!"

"Tahdotko luottaa minuun?"

"Täydelleen!"

Nopeasti oli Anna voittanut voittonsa, eikä hän laskenut sitä käsistään. Seuraavana päivänä hän antoi prinsessain läsnäollessa Lecoeurille eron hänen toimestaan.

Tämä tapahtui niin odottamatta, niin yllätyksenä, että Lecoeur mielettömänä vetosi oppilaihinsa; mutta silloin oli Sofiassa kylliksi lujuutta sanomaan, samassa kuin hän tarttui Elisabetin käteen:

"Se on meidän tahtomme. Te ette saa koskaan tulla silmiemme eteen."

Masennettuna, voimattomana hän lähti sieltä.

Anna asui yhdessä sisariensa kanssa sen ajan, mikä vielä oli häihin.

Sofia aukaisi hänelle nuoren, raadellun sydämensä; se oli ollut kaikkien niiden tuskien alaisena, joita mustasukkaisuus, mieletön rakkaus ja heräävä epäilys voivat aikaansaada.

"Minä olen ollut äärettömän onneton", sanoi hän, "enkä suinkaan vähimmin senvuoksi, että vedin Elisabetia mukanani turmioon."

"Miksi et luottanut kehenkään?"

"Minä olin ylpeä! Minä häpesin!"

Sisarukset palausivat entisiin tapoihinsa. Yhdessä he lukivat raamattuansa, väliaikoina haastellen menneistä ajoista. Heidän ja leskikuningattaren väli tuli paremmaksi kuin ennen; olipa kuin olisi auringonsäde menneiltä päiviltä vielä kerran valaissut Vaasan sukua.

Marraskuun ensi päivinä palasi kuningas Eerik, ja hänen seurassaan oli sulhanen, Reinin rajakreivi.

Tämä oli komea, ritarillinen herra, joka moitteettomalla käytöksellään pian voitti kaikkien suosion.

Häät määrättiin vietettäviksi joulukuun 12 p:nä kaikessa yksinkertaisuudessa Tukholman linnassa.

Eerik tahtoi panna toimeen karusellia ja ritarileikkejä, mutta Anna kielsi sen.

"Se sopisi huonosti näin surullisiin perheseikkoihin", sanoi hän.

Eerik antoi jyrkästi kieltävän vastauksen hänen pyyntöönsä saada käydä Gripsholmassa, ja huomatessaan, mitenkä se pahoitti veljen mieltä, luopui Anna siitä heti.

Häät vietettiin määrättynä päivänä. Arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika toimitti vihkimisen ja puhui tilaisuudessa Salomon sanojen johdosta, että hurskas vaimo on huoneensa siunaus.

Vastanaineet jäivät Ruotsiin kuukauden loppuun asti ja viettivät joulua Tukholman linnassa, mutta ensi päivinä vuotta 1564 he matkustivat sieltä.

Suuren tyhjyyden Anna jätti jälkeensä; lyhyen oleskelunsa aikana hän oli vaikuttanut niin paljon. Mutta muistoksi hänen käynnistään jäi sydämellisempi suhde molempien nuorempien tytärpuolien ja hyljeksityn leskikuningattaren välille.

9.

MAUNU HERTTUA.

Hän oli muuttanut Vadstenasta ja asui nyt Kungsbrossa Itägöötanmaalla, siinä missä Motalajoki laskee Roxenjärveen, luonnonihanassa, metsäisessä herraskartanossa.

Naiset ja viini olivat heikontaneet hänen jo ennenkin horjuvan olemuksensa, ja jokeltaen kuin lapsi vietti Maunu herttua yksinäisiä hetkiään pullon ääressä, luuttu kädessä, milloin lehdossa, milloin linnan huoneissa.

Hän puhui alati kauniista merenneidosta, joka oli luvannut täyttää kaikki hänen toivomuksensa, jos hän vain antaisi hänelle rakkautensa.

Mutta hän asui syvällä aalloissa ja tahtoi, että hän seuraisi häntä sinne.

Ja kun järvi oli rauhaisa ja tyyni, seisoi hän tuijottaen tuonne alas. Hän näki komeita saleja ja ihmeen kauniita aallottaria, kultakanteleet kädessä. He viittailivat hänelle, ja tuhansittain tähtiä kimalteli heidän ympärillään.

Miten viehättävää, miten viettelevää… hän viittoili takaisin ja tahtoi, että he tulisivat hänen luokseen.

Silloin he suuttuivat; aallot alkoivat käydä vinhasti, eikä hän voinut nähdä enää mitään.

Suruisena ja alakuloisena hän palasi linnaan. Miksi he eivät voineet täyttää hänen toivomustansa? Eihän herttualta saanut kieltää mitään, olihan hän korkea herra ja Kustaa Vaasan poika.

Seuraavana päivänä alkoi sama leikki, ja yhä mahtavammaksi tuli merenneidon vaikutus. Ei, ei, hän ei myönny!

Silloin saapui tärkeä viesti kuninkaalta. Oi, eikö siis koskaan saa olla rauhassa!

Tulijat olivat prokuraattori Yrjö Pietarinpoika ja Beureus, molemmat hyvin salaperäisinä.

Viinejä, väkeviä, tulisia viinejä, joista herttua paljon piti, tuotiin esille, ja kaikki kolme istuivat pöydän ääreen, jolle levitettiin suuria papereita.

Juhana herttua oli menettänyt perintöosuutensa, ja nyt tahtoi kuningas siirtää sen veljelleen Maunulle, ja sitten hän naittaisi hänelle ihmeenihanan kuningattaren Maria Stuartin, jonka Eerik ensin itse oli aikonut ottaa puolisokseen, mutta jonka hän nyt luovutti rakkaalle veljelleen.

Maunu oli hurmaantunut, ihastunut; sellaista onnea hän ei ollut koskaan uneksinutkaan.

Mutta tuota ei saanut aivan ilmaiseksi; oli siinä esteitäkin tiellä, ja kumarteleva, mielistelevä supattelija Yrjö Pietarinpoika sekä rohkea uskalikko Beureus olivat tulleet niitä yhteisesti voittamaan.

He sanoivat Maunulle, että niin pahasti kuin Juhana herttua oli menetellytkin, olisi kuningas kuitenkin antanut armon käydä oikeudesta, mutta hänen täytyi oman turvallisuutensa vuoksi saada kuolemantuomio vahvistetuksi, ja siihen tarvittiin Maunu herttuan allekirjoitus. Kauhistuen kääntyi tämä pois. Ei koskaan, koskaan hän sitä allekirjoita! Beureus sanoi, että se oli vain muodon vuoksi; kaikki tapahtui vain näön vuoksi. Maunu itkeä nyyhkytti. Beureus kastoi kynän. Yrjö pani sen hänen käteensä. Hän heitti sen luotansa ja juoksi ulos.

Ensi kerralla parempi onni.

Mutta silloin ei puhuttu Juhana herttuasta, vaan naisista ja viinistä. Lasien kilinää säestettiin hauskoilla kertomuksilla; prinssi vilkastui pian, häntä viehätti tämä ala, ja viini oli tavattoman kiihottavaa.

Tuli sitten puheeksi Kaarina Maununtytär.

"Lapsi", sanoi Beureas.

"Joka on saanut suuren vallan kuninkaan yli", lisäsi Yrjö, "mutta se ei kestä kauan."

"Minäkin pidän hänestä", sanoi Maunu.

"Tuo pienokainen suree veljeänsä, josta ei kukaan tiedä, mihin hän on joutunut", huomautti Yrjö.

"Hän oli saanut tietoonsa liian paljon semmoista, joka ei kuulunut häneen; sentähden hän joutui kalanruuaksi", sanoi Beureus nauraen ja tyhjensi lasinsa.

Näin avomielinen hän ei ollut selvänä, mutta juomaveikkojen kesken se ei merkinnyt mitään.

"Vai niin", sanoi Pietarinpoika, "niinkö se kävi."

"Veljet voivat toisinaan olla tiellä", sanoi Beureus.

"Kertokaa Maria Stuartista", pyysi Maunu.

Ja Yrjö kertoi, ja suonet paisuivat prinssin otsassa; hän oli aivan kiihkossaan.

"Ja sinä sanot, että hän voi tulla omakseni?"

"Jos herttua niin tahtoo."

"Mitä minun pitää tekemän?"

"Totteleman kuningasta, herraanne."

Ja paperi pantiin hänen eteensä, kynä uudestaan hänen käteensä, hekumallisia sanoja kuiskattiin hänen korvaansa, ja hän allekirjoitti veljensä kuolemantuomion.

Hetkisen tuijotti hän paperiin; hän oli tullut mielipuoleksi.

Raivokkaasti huutaen hän tahtoi temmata pergamentin takaisin ja repiä sen rikki, mutta hänen vastustajansa olivat liian vahvat, ja hän vaipui tainnoksiin pitkäksi aikaa.

Kun hän heräsi, oli hän unohtanut kaikki, mitä oli tapahtunut; hän oli taaskin prinssi, joka oli hullaantunut merenneitoon, ja hän harhaili edestakaisin Roxenjärven rannoilla valittaen, kun neito ei näyttäytynyt.

Eräänä kirkkaana kuutamoyönä hän heräsi luullen neitonsa soittavan ulkopuolella.

Hän hypähti ylös, aukaisi ikkunan, ja kas, tuolla alhaalla kimaltelevissa aalloissa hän huomasi hänen solakan vartalonsa; kultakantele oli neidolla kuten ainakin kädessään, ja hän nousi liidellen Maunua kohden.

Kiihkeän ilon hurmaamana Maunu tahtoi kohdata häntä jo puolitiessä ja heittäytyi riemusta kirkaisten alas.

Seuraavana päivänä palvelijat löysivät hänet maasta vähissä hengin.

Heti lähetettiin tieto Tukholmaan.

Leskikuningatar oli ainoa, joka matkusti sinne.

Surullinen näky kohtasi häntä.

Henkiin herttua kyllä jäi, mutta elämän korkein osa, järki ja ymmärrys, oli ainiaaksi hävinnyt.

Katariina piti hänestä mitä hellintä huolta.

Alussa ilmaantui vielä muistiin joitakin välkähdyksiä menneisyydestä. Silloin hän vääntelehti tulisissa tuskissa sanoen:

"Minä olen Kain, veljenmurhaaja, ja Aabelin veri huutaa minua haudasta."

Mutta pian hän tuli kokonaan mielipuoleksi ollen silloin hiljainen ja tyyni kuin lapsi. Luuttu oli hänen ainoa ystävänsä; sen säestyksellä hän lauleli suruansa ja kaipaustansa, kun oli kadottanut rakkaan merenneitonsa.

Ennenkuin palasi Tukholmaan, piti Katariina huolta siitä, että hän sai tarpeellista ja sopivaa hoitoa.

Useasti jälkeenpäinkin hän matkusti Maunun luokse, mutta yhä synkemmäksi kävi tuon onnettoman järjen pimeneminen; kauan ei hän enää tuntenut Katariinaakaan.

Tämän huolenpidosta siirreltiin häntä vuoroin Vadstenaan, vuoroin Norrbyhusiin, mutta hänen mielensä tila oli ja pysyi samana.

Kauan senjälkeen kuin veljessota oli saanut surullisen loppunsa, hän kuoli Kungsbrossa kesäkuun 21 p:nä 1595 ja haudattiin Vadstenan vanhaan luostarikirkkoon, johon komea muistomerkki pystytettiin hänelle.

* * * * *

Mutta kansa oli erityisellä mieltymyksellä kiintynyt onnettomaan ruhtinaaseen, ja hänestä sekä hurmaavasta merenneidosta sepitettiin lauluja. Muuan niistä on tämäntapainen:

Pyhäaamuna kerran, kun aikaiseen jo ennen laulua leivon käy Maunu herttua puistolleen, sävel kaikuvi näin merenneidon:

"Oi kuulkaa, herra Maunu, ma tarjoon teille lahjat oivat, jos lupautte mulle!

Tuon sinikaavun teille ma kauneimman, mitä sankari konsanaan kantoi, sen jalokivihohtavan, uljaimman, min aartehen aaltonen antoi.

Ja säihkyvän säilänkin uuden myös voin antaa ma kultavöineen; sen taistelussa kun paljastanee, suo voiton se sankaritöineen."

"Sun, neitoni, kyllä mä kihlaisin, jos oisit sa kristitty nainen, mut peikkona merta sa harhailet, miss' ulvovat myrskyt vainen."

"Oi Maunu herttua, mietihän vain, niin pöyhkeenä ällös sä ärjy; mua kullakses kun et kihlanne, siis houruna päiväsi värjy.

Oi kuulkaa, herra Maunu, ma tarjoon teille lahjat oivat, jos lupautte mulle!"

10.

ETSIMISTÄ JATKUU.

Se vastaus, jonka kuningas Eerik sai Maria Stuartilta Pietari Brahen kautta, oli sensuuntainen, että hän osaksi oli riippuvainen omaisistaan, osaksi vasta niin äsken jäänyt leskeksi, ettei vielä voinut ajatella naimista.

Mutta ennenkuin tämä vastaus saapui, oli joku suunnannut Eerikin ajatukset Lothringin prinsessaan, Renataan; hän oli Kristian II:n tyttärentytär ja perinyt hänen oikeutensa pohjoisiin valtakuntiin.

Mitä etuja sellainen liitto tuottaisikaan!

Samaan aikaan tuli kirje Niilo Gyllenstjernalta, että Hessenin Kristiina oli arvokkain morsian, minkä Ruotsin kuningas voisi valita.

Heti lähetettiin kirjeitä lähettiläille Saksaan, että he hankkisivat tietoja Hessenistä ja samalla kuvailisivat kuninkaalle lothringilaisen prinsessan persoonan, "oliko hän terve, sorea ja kaunisvartaloinen, ei kovin laiha ja hintelä, vaaleaverinen ja puhdasvärinen; joskin tukka hieman vivahtaisi mustaan, ei se haittaisi, kun hän vain muuten miellyttäisi mainituissa suhteissa, olisi hyväntapainen ja -luontoinen, ei röyhkeä, vaan rattoisa".

Sten Eerikinpoika Lejonhufvud määrättiin v. 1563 matkustamaan Hesseniin pitämään prinsessaa silmällä. Hän matkusti Tanskan kautta, mutta hänet pidätettiin Kööpenhaminassa sillä verukkeella, että hänen passinsa ei muka ollut kunnossa; ja kun hän lopulta väkisin tahtoi päästä vapauteensa, pantiin hänet ja hänen seuralaisensa vankeuteen ja pidettiin siellä kaksi vuotta.

"Tämän vääryyden tähden tulee monta tuhatta miestä kaatumaan", oli hän tällöin huudahtanut, ja tämä osoittautui pian todeksi.

Vankien matkakapineita tarkastettaessa joutui Tanskan kuninkaan käsiin kirje, joka oli osoitettu kuningatar Elisabetille.

Se oli kuningas Eerikin omakätisesti kirjoittama sekä sisälsi, että hän puolestaan ei täydellä todella kosinutkaan Hessenin prinsessaa.

Kuningas Fredrik ei ainoastaan murtanut sinettiä ja ottanut selvää sisällöstä, vaan myöskin lähetti sen Hesseniin, tehden siten lopun koko naimahankkeista.

Eerik vimmastui.

Tässä oli sodansyytä kylliksi.

Vanhat riitakapulat kaivettiin esiin. Tanskan kuningas oli ottanut kolme kruunua vaakunaansa.

Eerik otti omaansa sekä Tanskan että Norjan vaakunat.

Maasota alkoi jo 1563.

Tanskalaiset valloittivat ja varustivat Elfsborgin.

Molemmissa maissa puuhailtiin innokkaasti laivaston varustamisessa; Ruotsin laivastoon kuului kaksitoista sotalaivaa, jotka lähetettiin, kuten sanottiin, tuomaan kuninkaallista morsianta. Mutta Jaakko Bagge, jonka muistamme Suomen sodasta, sai kuninkaalta salaisen käskyn etsiä Tanskan laivaston ja ahdistaa sitä.

Tämä kohtasi Baggen toukokuun 30 p:nä Bornholman luona Joachim Brockenhusenin johdolla.

Amiraalilaiva Herkules, joka kulki etumaisena, ampui tervehdykseksi kolme kovaa laukausta.

Yksi niistä repi purjeet eräästä ruotsalaisesta aluksesta, ja semmoista tervehdystä ei hyväksytty.

Bagge ei ollut hidas vastaamaan niin, että Herkules menetti suurmastonsa.

Taistelu kävi yleiseksi ja sitä käytiin viisi tuntia hurjalla vimmalla.

Jaakko Bagge osoitti ansainneensa maineensa; suurella taitavuudella hän johti taistelua ja säästeli ruotsalaisia niin paljon kuin voi.

Kolme tanskalaista linjalaivaa valloitettiin, niiden joukossa amiraalilaivakin; kaksi muuta sai niin pahoja vammoja, että töintuskin pääsivät pakoon.

Itse amiraali, Tanskan valtiomarsalkka Otto Krumpe, sekä monta arvokasta miestä joutui vangiksi.

Jaakko Bagge jatkoi senjälkeen matkaansa, purjehti koko laivastoineen, valloittamansa alukset mukanaan, Warnemündeen ja laski Hesseniin menevät lähettiläät maihin.

Itse hän odotteli väylällä heidän palaamistaan.

Monta tanskalaista laivaa kulki sillaikaa Lyypekkiin ja sieltä pois Jaakko Baggen estämättä niitä.

"En ole tullut tänne Tanskaa ahdistamaan", sanoi hän. "Bornholman luona taistelin ainoastaan puolustautuakseni mahtavia ahdistajia vastaan."

Kahden viikon kuluttua lähettiläät tulivat Hessenistä ilman morsianta, ja Bagge palasi Tukholmaan.

Avoimin sylin otti kuningas Eerik hänet vastaan, ja samalla kertaa kunnioittaakseen amiraaliansa sekä nöyryyttääkseen Tanskaa hän antoi Baggen panna toimeen voittokulkueen Skeppsbrolta Rautatorin kautta linnaan.

Kultavitjoilla koristettuna kävi voittaja edellä, ja hänen jäljessään tulivat muut ruotsalaiset ylimykset muhkeissa varustuksissa ja valloitettuja lippuja kantaen.

Senjälkeen tulivat vangit, päät ajeltuina ja valkoiset sauvat kädessä.

Amiraali Brockenhusen kävi edellä, hänen jäljessään seitsemän tanskalaista ylimystä ja viimeksi 600-lukuinen miehistö toisiinsa kytkettyinä.

Heidän edellänsä kulki kuninkaan hovinarri Herkules viulua soittaen.

Molemmin puolin heitä ja heidän jäljessään oli ruotsalaisia suljetuin rivein.

Tätä menettelyä ei hyväksytty Ruotsissakaan, mutta että se Lyypekissä ja Tanskassa herätti mitä kiihkeintä harmia, on itsestään selvää.

Kummaltakin taholta julistettiin sota Ruotsia vastaan, Lyypekin puolelta etenkin sentähden, että Eerik oli kieltänyt heidän kauppansa Narvassa.

Bagge purjehti Gotlantiin, nousi siellä maihin ja hävitteli.

Sitten hän suuntasi kulkunsa Ölantiin, missä kohtasi Tanskan ja Lyypekin laivastot, yhteensä kolmekymmentä laivaa.

Itse ei Baggella ollut enempää kuin kahdeksantoista.

Nyt hän sai koetella voimiaan mainion merisankarin Pietari Skramin kanssa.

Tämä oli jo seitsemänkymmenenvuotias, mutta ei ollut Jaakko Baggekaan mikään nuorukainen.

He hyökkäsivät toistensa kimppuun, ja taistelua kesti aamusta iltaan.

Silloin aikoivat ruotsalaiset vetäytyä saaristoon, mutta kun he näkivät tanskalaisten seuraavan, niin he kääntyivät, ja taistelu alkoi uudestaan.

Paljon kaatui molemmin puolin.

Tanskan amiraalilaiva kärsi pahoja vaurioita, ja ala-amiraali Frans Bilde ammuttiin.

Pimeys erotti laivastot, eikä kumpikaan voinut kehua voittaneensa.

Ruotsin laivasto oli kärsinyt paljon, ja Bagge tahtoi välttämättömiä korjauksia varten viedä laivat talviteloille, mutta se ei ollut kuningas Eerikin mielipide.

Hän käski, että Bagge pantaisiin kalasumppuun tai muuhun semmoiseen kuljetuslaitokseen ja otettaisiin pilkalla ja ivalla vastaan sekä että hänen lipunkantajiltaan rangaistukseksi pidätettäisiin heidän palkkansa.

Tämä aiottu häväistys tuli torjutuksi, ja toukokuun 28 p:nä 1564 Bagge taas lähti merelle laivastoineen, jossa oli 35 sotalaivaa, paremmin varustettuina kuin koskaan ennen.

Uudessa Mars-nimisessä amiraalilaivassa oli 175, muutamien mukaan 200 kanuunaa.

Bagge teki ihmeitä urhoollisuudellaan, mutta tällä kertaa ei onni ollut hänelle suosiollinen. Ruutikamari syttyi, ja komea laiva lensi ilmaan.

Amiraali ja hänen lähimmät miehensä ehtivät hädintuskin juosta tanskalaiseen Engeln laivaan ja antautua vangiksi.

800 ruotsalaista, 300 saksalaista ja suuri joukko tanskalaisia joutui aaltojen saaliiksi.

Urhea merisankari vietiin Kööpenhaminaan, missä hän koetti pelottaa tanskalaisia liioitelluilla kertomuksillaan kuningas Eerikin mahtavuudesta.

"Kuitenkin", lisäsi hän, "lienee Ruotsin merivoima tästäpuolin vähemmän arvoinen."

Turhaan koetettiin Ruotsin puolelta saada häntä lunastetuksi; hän pysyi vankina kuolemaansa asti.

Kirjeissään hän koetti yksinkertaisesti, mutta sydämellisesti lohduttaa puolisoansa.

"Rakas Annani", kirjoitti hän, "käyttäydy varovasti tänä vaarallisena aikana ja ennen kaikkea pidä huolta lasten kurituksesta ja kasvatuksesta."

Me tiedämme jo, että tanskalaiset valloittivat Elfsborgin.

Mutta Eerik hyökkäsi ruotsalaisella sotajoukolla Hallantiin ja piiritti Halmstadia.

Odottamatta saapui tieto, että kuningas Fredrik itse oli tulossa häntä vastaan.

Niin yhtäkkiä jätti Eerik silloin leirinsä, että hänen väkensäkin äkkiä säikähtyneenä hajaantui, ja kun päällystö taas sai sen kootuksi, löivät tanskalaiset sen, kun se oli leiriin palaamassa.

Jo sitä ennen oli Eerik valmistuttanut itselleen jonkinlaisen sotaneuvoston mietinnön, jossa muun ohessa mainittiin, että kun Tanskan kuningasta odotetaan suurine sotavoimineen, olisi onnetonta, että kuninkaallinen majesteetti itse olisi saapuvilla, jos täytyisi lähteä pakoon.

Norjaan tehtiin hyökkäys, sittenkuin Jämtlanti ja Härjedal olivat valloitetut.

Knut Haraldinpoika Soop nimitettiin Norjan maaherraksi ja hänelle annettiin määräys ottaa muutamia etevimpiä norjalaisia panttivangeiksi ja lähettää Ruotsiin sekä, sittenkuin norjalaiset olivat vannoneet kuninkaalle uskollisuudenvalan, käyttää oikeutta Ruotsin lain mukaan ja karkoittaa "juuttilaispuolue" maasta.

Mutta Soop joutui pian epäsuosioon, ja hyökkäys Norjaan uskottiin kuninkaan suosikille, ranskalaiselle Claude Collartille.

Tämä valloitti Eerikille melkein koko Trondhjemin hiippakunnan, mutta eli sitten linnassa hyvin irstaasti, antoi ruotsalaisen sotavoiman mennä matkaansa ja joutui sen sotajoukon vangiksi, jonka Tanskan kuningas oli lähettänyt Norjaa puolustamaan.

Tätä kostamaan lähetettiin syksyllä 1564 Matti Törne Norjaan, ja hän hävitti ja poltti siellä Eerikin käskystä neljäkymmentä pitäjää.

Samoin meneteltiin Aggerhusissa.

Hammerin ja Opslon kaupungit poltettiin, ja jokainen, joka teki uskollisuudenvalan Ruotsin kruunulle, sai ostaa turvakirjan päälliköltä Juhana Siggenpojalta.

Moni käyttikin tätä hyväkseen, mutta on itsestään selvää, että uskollisuus oli sen mukaista.

Bohusin ja Elfsborgin piirityksissä ei saatu mitään aikaan; Eerik muutti niin usein päällikköä, ettei lopulta kukaan uskaltanut ottaa sitä tointa vastaan, etenkin kun hänen tapansa oli huoveille valitella päälliköistä.

Sotaretken onnistumisesta ja sekä päällikköjen että sotamiesten mielipiteistä olemme jo tehneet selvää siinä kirjoituksessa, jonka Juhana herttua leivän sisässä sai Gripsholman linnaan, ja nyt käymme tapaamaan kuningasta Tukholmaan.

Hän oli viivytellyt mikäli mahdollista paluumatkaansa päästäkseen tulemasta Juhanan läheisyyteen.

Yrjö Pietarinpoika puuhaili kuolemantuomion toimeenpanoa; sitä tahtoi Eerikkin, mutta hän pelkäsi, pelkäsi omia ajatuksiansa.

Ja sitten sisarten ja äitipuolen rukoukset, huokaukset ja kyyneleet! Eivätkö he voineet käsittää, että häntä itseäänkin kalvoi epäilys ja levottomuus; miksi he eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan?

Lisäksi tulivat vielä hänen uskollisimmat ystävänsä, niiden joukossa Kaarle de Mornay, sanomaan, että herttuan kuolema suututtaisi koko hänen mahtavaa sukuansa ja himmentäisi hänen kuninkaallista kunniaansa. Tämä viimeinen syy vaikutti enimmän. Voisihan hän antaa hänen elää alituisessa vankeudessa hyvin vartioituna.

Silloinhan kaikkien olisi pakko tunnustaa hänen lempeytensä ja ihailla sitä.

Mitään salahankkeita ei kuulunut. Oli siis luultavaa, että vangit kärsivällisesti olivat alistuneet kohtaloonsa iloisina siitä, että olivat saaneet suosiosta ja armosta pitää henkensä. Olikohan maailmassa ketään niin onnetonta kuin hän; kaikki hänen naimayrityksensä olivat menneet myttyyn toinen toisensa perästä!

Elisabet oli katunut rukkasiansa, sen hän tiesi. Entäs Maria Stuart? Niin, hän ei ollut koskaan mitään varsinaista vastausta antanutkaan.

Hessenin Kristiina olisi mielellään lähtenyt mukana Warnemündeen, mutta se jäi tanskalaisten juonien tähden. Kirotut tanskalaiset!

Lothringin Renata oli jäljellä. Häntä kyllä ihastutti päästä Ruotsin kuningattareksi; paremman puutteessa sai ehkä tyytyä häneen.

Mutta kävi miten kävi, tulevaisuus näytti Eerikistä synkältä ja uhkaavalta.

Jospa hän voisi tähdistä lukea kohtalonsa!

Niistä hän koetti etsiä vastausta ja valoa elämänsä synkkään arvoitukseen, ja yön toisensa perästä hän tutki niitä yhä kasvavassa tuskassa.

Dionysius Beureus oli hänen neuvonantajansa ja melkein ainoa uskottunsa.

Häneltä oli Eerik oppinut jakamaan taivaan kahteentoista eri osaan. Riippui sitten siitä, minkä tähtisikerön vallitessa ihminen oli syntynyt.

Saturnus, Mars ja Venus ennustivat onnea.

Merkurius oli epämääräinen.

Aurinko, kuu ja Jupiter tuottivat onnettomuutta.

Mutta Venus saattoi myöskin erityisissä olosuhteissa merkitä suuria aavistamattomia tuloja, ulkonaista arvoa ja odottamatonta ylennystä.

Saturnus merkitsi tavallisesti naimista, mutta saattoi merkitä salaisia vihollisia.

Mars antoi usein onnettomuutta, uskottomia palvelijoita, panettelua, kivulloisuutta ja vankeutta.

Oli muitakin taivaankappaleita, jotka tuottivat vahinkoa.

Kun nämä lähestyivät Eerikin tähdistöä, tuli hänen olla hiljaa, kunnes ne olivat ohi; silloin oli vaarakin siksi kertaa mennyt.

Toisinaan tapahtui myöskin suuria tähdenlentoja; se merkitsi, että jokin suuri henki maan päällä oli vapautunut vihollisistaan.

Selittämään ja järjestämään kaikkia näitä "taivaan ihmeitä" tarvittiin terävämpää päätä kuin Eerikin. Ne tanssivat hänen hämmentyneissä aivoissaan täyttäen hänen sielunsa alituisella pelolla ja tuskalla.

Usein hän epätoivoissaan löi päähänsä huudahtaen:

"Kaikkialla on ympärilläni saatanan kavaluutta ja juonia!"

Tämän mahtavan valtiaan kanssa oli hänellä aina paljon tekemistä. Joka paikassa, kotona ja ulkona, hän luuli olevansa pahanhengen vainooma. Se kuiskutteli hänen korvaansa päivällä ja herätti hänet yöllä. Se tahtoi aina vietellä häntä käyttämään valtaansa, mutta hän taisteli ja kiisteli vastaan.

Semmoisen kuninkaan kanssa voi Yrjö Pietarinpoika tehdä mitä tahansa.

Ja hänen tekonsa osoittavat, millainen hänen tahtonsa oli.

Äärettömän vallanhimoisena hän vihasi ja halveksi ihmiskuntaa. Aatelisto katseli puolestaan häntä halveksien. Hän oli kuitenkin tietojensa puolesta paljon korkeammalla kuin monet heistä, ja sydämessään hän vannoi, että he saivat maksaa halveksimisensa.

Kaikkia muita kohtaan hän menetteli sen mukaan, miten he milloinkin olivat hänen tiellänsä tai avustajina hänen tuumissaan.

Edelliset raivattiin pois — samantekevä miten — jälkimäisiä hän suojeli.

Kaikki keinot, jotka veivät päämaaliin, olivat hyviä, ja paras niistä oli kuningas Eerik. Sentähden Yrjö heittäysi hänen jalkoihinsa, nuoleksi hänen käsiänsä ja puhalteli myrkkyänsä tuon onnettoman hupsun korviin.

Yrjön avioliitto oli, niinkuin kyllä voimme kuvitellakin, mitä lähimmässä yhteydessä niiden olosuhteiden kanssa, joissa se oli syntynyt.

Nainen oli juonillaan voittanut hänet, sen hän kyllä huomasi, mutta oli liian viisas tunnustamaan sitä.

Hänen vaimonsa saattoi kyllä olla hänelle hyödyksi, mutta Yrjö ei luottanut häneen.

He eivät tosin olleet erilaatuisia mielipiteiltään, mutta Anna kävi omia teitänsä ja ainoastaan silloin kun se häntä huvitti tai tuotti hänelle itselleen etuja, hän mukautui Yrjön toivomuksiin.

Heidän välillään tapahtui usein kauheita, väkivaltaisia perhekohtauksia; he vihasivat ja kammosivat toisiaan, mutta kumpainenkin oli valmis vetämään kasvoillensa naamarin, jonka taakse he salasivat sydämensä ajatukset, ja niin he olivat yhtä hyviä ystäviä taas.

Aluksi näytti Yrjö vaikutusvaltaansa "kuninkaan lautakunnassa".

Kiduttavia kuulusteluja pantiin toimeen ja paljaita ajatuksia luettiin valtiorikoksiksi.

Eräs tallirenki Eskil Pietarinpoika tuomittiin kuolemaan siitä, että hän muutamaan porttiin Norrmalmilla oli maalannut kuninkaallisen majesteetin ja Ruotsin vaakunan kolmine kruunuineen ylösalaisin ja siten loukannut kuninkaallisen majesteetin arvoa ja korkeutta ja kuninkaallista hallitusta.

Kahta kuninkaan henkivartijaa syytettiin siitä, että he olivat panneet kolme keppiä ristiin, minkä kuninkaallinen majesteetti luuli noituudeksi, vaikka he tiesivät, ettei kuningas kärsinyt teillään mitään kuusenhavuja, olkia, lastuja tai muuta, vaan oli semmoisten sirotteleminen kuoleman uhalla kielletty.

Molemmat tuomittiin kuolemaan ja kärsivät rangaistuksensa.

Vuodesta 1562, jolloin lautakunta alotti toimensa, vuoteen 1563 oli se langettanut 57 sellaista tuomiota; niistä koski 32 Juhanan palvelijoita ja ystäviä.

Lokakuuhun 1567, jolloin asiakirjat loppuvat, oli se tuominnut kuolemaan kaikkiaan 232 henkilöä [Geijerin mukaan], harvoja poikkeuksia lukuunottamatta joko valtiorikoksista tai myöskin hairahduksista, joista Ruotsin laki ei määrää kuolemanrangaistusta, mutta kyllä kuningas Eerikin hoviartikkelit tai myöskin hänen mielivaltansa. Eräs senaikuinen kirjailija Sven Olavinpoika sanoo, että oli surkeata nähdä sitä mestaamista ja teilaamista.

Mutta kaikki tiesivät, että joskin kuninkaan käsi oli allekirjoittanut kuolemantuomiot, niin oli kuitenkin Yrjö Pietarinpojan käsivarsi johtanut sitä, ja sentähden hän oli mahtavin ja pelätyin mies valtakunnassa.

Juuri sitä hän tahtoikin ja hieroi tyytyväisenä käsiänsä. Nyt vasta saivat kaikki oppia tuntemaan hänet.

Semmoiseen ihmissieluun kuiskii piru kavalia vehkeitään, ja sentähden saattoi Yrjö Pietarinpoika ehdottaa kuningas Eerikille, että Venäjän tsaaria pitäisi lepyttää tarjoamalla hänelle herttuatar Katariinaa, Juhana herttuan puolisoa; se kyllä torjuisi sodan ja vainon sekä Liivinmaasta että Suomesta.

Ehdotuksensa hän teki kerran, kun Eerik oli hyvin synkkämielisenä, ja tämä suostui siihen heti.

Mutta kenen hän saisi ottamaan toimekseen tuon tukalan tehtävän!

Kreivi Niilo Gyllenstjerna oli kuninkaansa uskollinen ystävä ja palvelija.

"Lähetä heti kutsumaan häntä!"

Tuo hieno valtiomies esteli kyllä, mutta asia oli pidettävä salassa ja hän ei voinut kieltäytyä noudattamasta kuninkaan tahtoa.

Ja niin matkusti tuo ylhäinen herra tekemään häpeällistä ehdotustaan ja otettiin avosylin vastaan. Eihän korppi korpin silmää puhkaise.

Oleskellessaan Tukholmassa kävi Eerik harvoin leskikuningattaren luona; tämä näet rupesi aina puhumaan Juhanasta.

Sisariensa kanssa hän seurusteli vieläkin vähemmän. Badenin maakreivi halusi jo häitä. "Minä puhun Cecilian kanssa", vastasi Eerik. Hän kutsutti Cecilian luokseen.

Ihmetellen hän katseli sisartaan. Tämän piirteisiin oli tullut jotakin ankaraa ja kylmää; Eerik tuskin enää tunsi häntä.

"Mene naimisiin maakreivin kanssa", sanoi Eerik. "Ehkäpä yhdellä ehdolla."

"Mikä se on?"

"Että saan samanlaisen palkinnon kuin Herodia tanssittuaan kuninkaan edessä."

"Kenenkä päätä sinä pyydät?"

"Niilo Sturen."

"Halveksiiko hän sinua?"

"Minä vihaan häntä kuolemaan asti!"

"Samoin minäkin koko hänen sukuansa."

"Ja kuitenkin…?"

"Kärsivällisyyttä, Sten on äskettäin kaatunut sodassa saatuaan kuulan otsaansa; toiset tehnevät hänelle seuraa toinen toisensa perästä."

"Se on hyvä!"

"Niiloa pelkään enimmin, hänellä on vaalea tukka."

"No toimita hänet päiviltä pois!"

"Lain ja oikeuden mukaan, ymmärräthän… minä odotan sopivaa tilaisuutta."

"Minä soisin, että hän saisi kärsiä katkerinta häväistystä."

"Sitä hän kyllä saa."

"Sano sitten maakreiville, että minä suostun."

"Pidetäänkö suuret häät?"

"Ei, hän ei saa perintöäni."

"Voineeko tuota estää?"

"Pane se ehdoksi."

"Korotko siis ainoastaan?"

"Muu olkoon omassa vallassani."

"Minä en tahtoisi sinua puolisokseni, Cecilia."

"Enkö ole kaunis?"

"Olet kyllä."

"Muisteletko Vadstenan-matkaa?"

"Mitäpä siitä?"

"Siellä tulin portoksi. Jos silloin olisit syössyt puukon rintaani, silloin, veljeni Eerik, olisin ollut pelastettu, mutta sitä et tehnyt. Koko Ruotsi nauroi minua, ja minä tulin siksi, miksi sinä olit minut tehnyt; nyt sen tiedät."

"Kaikki on vain minun syyni!"

* * * * *

Kuningas Eerikkiä ympäröivät ainoastaan petolliset ystävät ja liehakoitsijat; nyt hän hiipi pois jättäen heidät kaikki mennäkseen siihen osaan linnaa, missä Kaarina nykyään oleskeli. Tämä oli ainoa, johon Eerik luotti, ainoa, joka voi tyynnyttää hänen synkät aatoksensa.

Koettakaamme esittää hänet.

Köyhästä ja alhaisesta kodista hänet siirrettiin epäsiveellisen hovin ylelliseen komeuteen; nälästä, puutteesta ja kieltäymyksistä hän joutui asemaan, jossa hänen ainoastaan tarvitsi lausua toivomuksensa saadakseen sen täytetyksi.

Hänet oli vallannut ihmettely ja uteliaisuus, jotka ensin kiintyivät ulkonaisiin esineisiin, sitten ihmisiin, näihin onnellisiin, joilla oli kaikki maailman aarteet.

Mutta miksi he itkivät ja surivat, aivan niinkuin hänen kotonaan ja hänen tuttujensa keskuudessa tehtiin.

Kuinka usein olivatkaan tuon aina niin ystävällisen leskikuningattaren silmät itkusta punaiset; ei koskaan kuullut hänen nauravan ja laskevan leikkiä, aniharvoin hän edes hymyili.

Prinsessa Cecilia käyttäytyi niin kummallisesti; ilostako vai surustako, sitä ei tiennyt. Hän itki ja nauroi vuorotellen. Toisillakin prinsessoilla oli huolensa, vaikka he eivät niistä puhuneet.

Kukaan heistä ei kuitenkaan ollut niin onneton kuin kuningas. Tämä kertoi, että isänsä jo lapsena oli vihannut häntä ja että hän oli ollut vähällä menettää kruunansa; nyt punottiin juonia hänen turmioksensa.

Hänen vihollisensa olivat liittoutuneet paholaisen kanssa; hän oli pahojen henkien ympäröimä, jotka olivat tavalla tai toisella päättäneet tuhota hänet; hän oli alituisessa taistelussa niitä vastaan, eikä kukaan auttanut häntä.

Oppimaton Kaarina, joka ei ollut saanut mitään kasvatusta, kuunteli hämmästyksellä ja kauhulla hänen kertomuksiansa. Miten olisikaan hän voinut erottaa todellisuutta sairaalloisten aivojen luomista mielikuvituksista.

Hän kietoi heikot käsivartensa Eerikin kaulaan. Ah! Hän olisi niin mielellään tahtonut auttaa ja suojella häntä.

Peläten kuningasta olivat kaikki hovissa pitävinään häntä arvossa, mutta ei kukaan osoittanut hänelle ystävyyttä eikä rakkautta, ei kukaan muu kuin kuningas luottanut häneen.

Köyhästä kodistaan oli Kaarina tuonut mukanansa aarteen, jota ei voi ostaa hopealla eikä kullalla ja jota harvoin tavataan hovisaleissa, nimittäin lämpimän, rakastavan sydämen. Hänet oli temmattu siitä maaperästä, jossa hän oli syntynyt, mutta nuorien, vahvojen juurien täytyi uudelleen juurtua voidakseen antaa kasville voimaa viheriöimään ja kukkimaan.

Viattomuus ja puhtaus eivät ole itsetietoisuutta vailla, ne ovat sovinnaisia ja riippuvat kasvatuksesta. Ennenkuin kehitys oli muodostanut synti-käsitteen, ei kukaan tiennyt mitä synti oli.

Kaarina tuli kuninkaan rakastajattareksi käsittämättä, että se tuli hänen omaksi häpeäkseen.

Että semmoinen kuin Kaarinan rakkaus tuli onnettoman Eerikin osaksi, oli epäilemättä ainoa auringonsäde hänen synkällä polullaan; se oli yksi niitä suuria armeliaisuustekoja, joiden syntyä emme voi seurata, mutta joiden vaikutukset me huomaamme käsittämättä niitä.

Ylhäisten ja alhaisten kesken liikkui huhu, että hän käytti loihtuja, ja perää siinä olikin tavallaan. Mikä kaikkivaltias taikavoima piileekään uskollisessa, uhrautuvassa rakkaudessa!

Huvittaakseen häntä koetti Eerik asettua hänen ajatus- ja katsantokannalleen; hän oli hänen kanssaan huvikävelyillä linnan puutarhassa ja hoiti itse niitä kukkia, joita hän rakasti. Hän rakennutti kalliin lintuhuoneen nauttiakseen Kaarinan hämmästyksestä, kun tämä kuuli satakielen laulavan tai näki kirjavat papukaijat.

Usein tehtiin matkoja Valdemarin saarelle (Eläintarhaan); siellä metsästettiin haukoilla tai ilman niitä tai leikittiin myöskin pallopeliä; usein soitteli kuningas luuttuaan ja lauloi rakkaudestaan sekä kaikesta siitä ilosta ja onnesta, jota hän tahtoi valmistaa Kaarinalle.

Hovijuhlissa Tukholmassa täytyi hänen aina olla mukana. Helmikuussa 1563 pantiin toimeen suuret kemut Tanskan lähetystölle. Kaarle herttua, prinsessat, valtakunnan neuvokset ja hovinaiset ottivat osaa niihin.

Milläpä tunteilla he näkivät tuon halpasukuisen keskuudessaan; alhainen syntyperä luonnollisesti heidän silmissään oli Kaarinan suurin rikos.

Kuningas Eerikillä oli oma soittokuntansa, johon kuului kuusi italialaista viuluniekkaa ja kuusitoista muuta soittajaa. Sitäpaitsi oli hänellä useita laulajia; hän tahtoi saada vuoroin soittoa, vuoroin tanssia. Laskiaisena hän itse esiintyi väliin venäläisessä puvussa, väliin naispuvussakin, ja katselijat nauroivat sekä pitivät häntä luonnollisesti erinomaisena.

Kaarinan varalle tuhlailtiin kalliita vaatteita ja koristuksia; taitavan opettajan hän sai Benedictus Olavinpojasta, jota tavallisesti nimitettiin "tohtoriksi". Tätä pidettiin taitavana tähdistä-ennustajana, ja sellaisena hän oli voittanut kuninkaan luottamuksen. Sitäpaitsi oli hän kerran parantanut Yrjö Pietarinpojan äidin vaarallisesta taudista ja oli sentähden hyvin suosittu joka puolella. Etenkin piti hänestä hänen nuori oppilaansa. Kaarina kiintyi häneen täydellisellä luottamuksella, ja he oleskelivat joka päivä useita tunteja toistensa seurassa; "tohtori" sanoi itse oppivansa Kaarinasta enemmän kuin tämä hänestä. Hän sai luoda silmäyksen ihmissydämeen, joka ajatteli ja eli ainoastaan muita varten, itseään tuskin muistaen. Maallista tietoa Kaarina sen sijaan saavutti ainoastaan hyvin vähän; hyvä sekin, että hän oppi piirtämään nimensä.

Kuninkaan hovinarri Herkules kävi usein Kaarinan luona huvittaen häntä hullutuksillaan.

Mutta Yrjö Pietarinpoika vei myöskin vaimonsa Annan Kaarinan luo. Hänellä ei ollut vielä mitään aavistusta siitä, että tämä "katulapsi" tulisi kuningas Eerikille olemaan enemmän kuin leikkikalu; olihan kuningas heittänyt luotansa monta sellaista, ja Kaarina sai varmaan kyllä vuorostaan seurata muita.

Yrjön oma luonne oli hyvin himokas; sentähden hän ei voinutkaan ymmärtää sellaista "lapsirakkautta", ja hän otti nyt vaimonsa mukaansa saamaan, jos suinkin, selvää siitä, oliko se luonnollista vai oliko siinä ehkä jotakin loihtujen vaikutusta.

Molemmat olivat hyvin taipuvaiset luulemaan sitä, ja Anna lupasi kyllä ottaa siitä selon.

Hän tuli ja meni useat kerrat ja oli aina yhtä viisas Kaarinan suhteen. Tällä ei ollut mitään salattavaa; yhtä avoimesti hän vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Vanhemmistaan, siskoistaan, omaisistaan, ystävistään ei hänellä ollut mitään salattavaa.

Halusiko hän nähdä heitä?

Kyllä, ja kuningas oli luvannut, että hän saisi tervehtiä heitä vastedes.

Miksei nyt heti?

Sitä hän ei tiennyt.

Eikö hän tahtoisi pitää silmällä kuningasta?

Sitä hän ei tahtonut; olihan tämä niin hyvä hänelle ja pitää kyllä lupauksensa.

Mutta eikö Kaarinalla ollut muita tuttavia?

Ei, olivathan he tulleet niin kaukaa; sitä hän vain ei tiennyt, oliko hänen rakas isänsä palannut sinne takaisin. Oli käsittämätöntä, että hän niin yhtäkkiä oli kadonnut.

"Sitten hän ehkä tulee takaisin."

"Mutta ei yksin." Kaarina nauroi päätään nyökäyttäen.

"Kuka tulee hänen seurassaan?"

"Maks!"

"Kuka hän on?"

"Eräs poika, kaksi vuotta minua vanhempi."

"Pidätkö sinä hänestä?"

"Pidän."

"Mikä hän on?"

"Hän aikoi sotamieheksi."

"No, eikö hän tule tänne tapaamaan sinua?"

"Kyllä hänellä on halua siihen."

"Kai hän sitten tuleekin?"

"Isän kanssako? Sen kyllä luulen."

"Voineepa talla yksinkin."

"Sitten on isälle tapahtunut jotakin pahaa, enkä minä tulee enää koskaan iloiseksi."

"Kerrohan jotakin Maksista."

"Hän sanoi, että meistä tulee mies ja vaimo."

"Nyt se ei käyne laatuun."

"En tiedä", vastasi Kaarina epäillen.

"Kuningas ehkä pahastuisi siitä", jatkoi Anna mairitellen.

"Minä en tee koskaan hänen tahtoansa vastaan."

"Voineehan sinulla silti olla hyvä ystävä?"

"Niin minäkin luulen."

"Eihän hänen tarvitse kohdata kuningasta."

"Minä kysyn kuninkaalta. Sitten teen niinkuin hän tahtoo."

"Mutta eihän se liene tarpeen."

"Minä olen luvannut, etten koskaan salaa mitään."

"Tietääkö kuningas Maksista?"

"Monta, monta kertaa olemme puhuneet hänestä."

"No, mitä hän sanoo?"

"Että minä olen lapsi, ja sitten hän nauraa."

Anna teki kaiken voitavansa; hän sommitteli kysymyksiään kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Kaarina, joka ei epäillyt ketään, ihmetteli kyllä hiljaa sydämessään, miksi hän tahtoi niin tarkoin saada selvän kaikesta, mutta pitihän hänen olla kiitollinen, kun jokukaan välitti hänen asioistaan. Ja niin hän tyhjensi hänelle pienen sydämensä, jotta hän näkisi, mitä kaikkea siellä oli.

Anna oli vimmoissaan huonosta saaliistaan. Hän ja prokuraattori tuumailivat turhaan, mitenkä saisivat näin laihoista eväistä keitetyksi kokoon niin myrkyllisen sopan, että se tuottaisi tuolle kurjalle kakaralle surua, toivottomuutta ja lopuksi kuoleman.

Eerik sai kyllä pitää niin monta rakastajatarta kuin tahtoi. Yrjö itse piti huolta siitä, että niitä vaihdeltiin, sillä hänen harrastuksiinsa ei sopinut, että kukaan heistä olisi saanut kiinteämpää jalansijaa; mutta nyt tuli tuo pieni tyttö, ja näyttipä melkein siltä, kuin kuningas hänen tähtensä ajattelisi luopua kaikista muista.

Luonnollisella tavalla se ei ollut voinut tapahtua; jotakin pahanhengen vaikutusta siinä oli, vaikka niin syvällä, ettei hän voinut sitä keksiä.

Odota, odota! Hän ei voi sallia, että mikään Tukholman sivukaduilta tullut otus anastaisi hänen valtansa ja mahtavuutensa, ja kaikkien manalan henkien kautta, joiden nimet hän suinkin tiesi, vannoi hän, ettei huovintytär, Kaaarina Maununtytär, tule saamaan voittoa prokuraattori Yrjö Pietarin pojasta.

11.

SOTAA JA VAINOA.

Sotaa jatkettiin vaihtelevalla onnella.

Klaus Kristerinpoika Horn tuli amiraaliksi Jaakko Baggen jälkeen ja saattoi Tanskan laivastolle suuria tappioita.

Maalla eivät ruotsalaiset olleet yhtä onnellisia.

Kuningas Eerik kirjoitti itse Ruotsin rahvaalle kuninkaallisen majesteetin onnesta ja voitoista.

Hän alkaa kertomalla niistä liioitelluista huhuista, joita oli liikkeellä tanskalaisten maahan karkauksesta, mitenkä he muka olivat raivanneet itsellensä tien rajan yli Ruotsiin, niin leveän, että sitä voi kulkea viisitoista miestä rinnakkain.

Sentähden sanoi kuningas itse matkustaneensa sinne ja huomanneensa eripuraisuutta ja tauteja laivastossa sekä Ölannin tanskalaisten hävittämäksi.

Sitten oli kuningas lähettänyt Åke Bengtinpoika Ferlan edeltäpäin ja sen jälkeen itse hyökännyt koko sotavoima Haan Blekingeen, missä talonpojat olivat niin vimmattuja, että hirttivät jäljellejääneitä ruotsalaisia huoveja ja ratsumiehiä haarniskoineen miekkoineen puihin, jonkatähden kuningas määräsi, että Lyckebyn ja Rottnebyn välillä kaikki oli surmattava ja poltettava, ja siihen Jumala antoikin onnea niin, että tiellä ja metsässä tapettiin tuhansittain ihmisiä.

Silloin lankesivat talonpojat hänen jalkoihinsa, pyysivät armoa, lupasivat uskollisuuttansa ja apuansa sekä antoivat panttivankeja,. Sitten kun Lyckebyn linna oli valloitettu, määrättiin Kaarle Holgerirpoika maaherraksi.

Kuningas vetäytyi sotapäällikköineen Rottnebyn kaupungin luo, jonka miehistöä ja porvaristoa vaadittiin antautumaan.

Nämä vastasivat korskeasti ja ivallisesti käskien kuninkaallista majesteettia vetäytymään Helmstadin luo, missä hän ennenkin oli osoittanut urhoollisuuttansa.

Tästä kuningas kiivastui niin, että tahtoi väkivalloin pakottaa heidät antautumaan.

Sotaväki tarjoutui hyökkäykseen, ja arvalla määrättiin, mitkä osastot ensiksi lähtisivät liikkeelle.

Alku ei onnistunut, vaikka kuningas olisi kuinka paljon heitä rohkaissut, mutta lopulta Gudmund Olavinpoika huoveineen nousi valleille ja, muut seurasivat jäljessä. Surmaaminen yltyi niin hirmuiseksi, että vesi virrassa oli veripunaista. Viholliset olivat niin typerryksissään, että heitä pistettiin kuoliaaksi kuin villisikoja.

Ei ketään säästetty, joten kaupungissa enemmän kuin 2,000 miestä menetti henkensä. "Näin olivat Rottnebyn asukkaat saaneet koston kaikesta siitä petollisuudesta, jota he olivat harjoittaneet Ruotsin valtakuntaa vastaan Dacken metelistä asti."

Suurempaa saalista ei kuninkaan aikana vielä koskaan oltu saatu, vaikka paljon paloikin kaupungin keralla.

Senjälkeen kuningas eteni aina Sölvesborgiin asti, jonka vihollinen itse sytytti tuleen, mutta herra Kaarle de Mornay oli polttanut kaikki, mitä on rajan ja Sölvesborgin välillä, "joten koko tuo maakunta nyt on poltettu, hävitetty ja ryöstetty."

Ja "itse olemme me" — niin lopettaa kuningas merkillisen kertomuksensa — "lähettäneet muutamia ruotuja huoveja polttamaan ja ryöstämään molemmin puolin sitä tietä, jota etenemme". Päällystölle kuningas antoi seuraavat määräykset:

"Mitä tulee siihen rahvaaseen, joka vielä on elossa Blekingessä, niin tahtoo kuninkaallinen majesteetti, että heidät kaikki sekä saarilta että mantereelta Ruotsin rajalta Sölvesborgiin asti kutsutaan kokoon muka uskollisuudenvalaa vannomaan, mutta niin pian kuin he ovat kokoontuneet yhteen joukkoon, sekä miehet että naiset ja lapset, on heidät kaikki lähetettävä Kalmariin ja sieltä jahdeissa ja veneissä Tukholmaan; mutta jos kaikki vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen eivät tule saapuville, pitää koko Blekinge poltettaman, hävitettämän ja surmattaman putipuhtaaksi, sillä parempi on, että se on autiona kuin vihollismaana."

Miltä Blekingessä näytti vuoden lopussa, siitä saa käsityksen eräästä kuninkaan kirjeestä, jossa hän sanoo: "Ainoastaan muutamia harvoja talonpoikia on jäljellä, ja he pyytävät nöyrästi suojelusta; mutta kun kuninkaallinen majesteetti mieluummin tahtoo saada ruotsalaisen asutuksen maahan, kehotetaan smålantilaisia muuttamaan sinne ja ottamaan haltuunsa tilukset, jotka he saavat perinnölliseksi omaisuudekseen."

Palatessaan Tukholmaan pani Eerik toimeen loistavan voittokulkueen.

Sotaa jatkettiin samaan aikaan Ruotsissa ja Liivinmaassa; sotaväkeen otettiin ensin joka viides, sitten joka kolmas mies.

Ankaruus kiihtyi kiihtymistään. Vuonna 1565 tuomitsi kuninkaan lautakunta kaksikymmentä aatelismiestä, useat valtakunnan etevimmistä suvuista, puutteellisen ratsupalveluksensa vuoksi menettämään rälssioikeutensa.

V. 1566 tuomittiin eräs kuninkaan huovi teilattavaksi ja pyörälle sentähden, että hän Södermanlannissa oli ottanut naisia sotapalvelukseen ja sanonut saaneensa määräyksen siihen, kun ei miesväkeä enää ollut otettavissa.

V. 1568 oli sekä vihollisen etenemisen että sotaväenoton johdosta miesväki eräästä osasta Itägöötanmaata niin loppunut, että niiden puutteessa naisten täytyi kantaa hautaan Klaus Hvit, joka oli hoitanut piispan virkaa Linköpingissä ja kuoli Söderköpingin kirkkoherrana.

Yhtämittaa tuli valituksia täydellisestä sotakurin puutteesta, karkaamisista lippujen luota ja kaikenlaisista väkivaltaisuuksista.

Sotaväen tarpeita, myöskin mitä vaatetukseen ja aseisiin tuli, tyydytettiin verotuksilla, ja rajaseuduilla pantiin monta kihlakuntaa autioksi kuninkaan määräyksestä, jotta talonpoikien yhä kasvava tyytymättömyys tulisi rangaistuksi.

Molemmin puolin käytiin sotaa tavattomalla julmuudella. Tanskalaisten hävityksiä Smålannissa ja Länsigöötanmaalla seurasivat Eerikin raivoamiset Blekingessä ja Skånessa.

Koko maasodalla ei ollut mitään varsinaista merkitystä, lukuunottamatta Varbergin valloitusta syyskuun 15 p:nä 1565.

Kuningas Eerik tahtoi nytkin olla mukana ja eteni sentähden sotajoukkoineen Tanskan rajaa kohden.

Täällä hän sai kuulla, että kuningas Fredrik ei aikonut käydä sotaretkelle häntä vastaan, ja hän piti sentähden arvoansa alentavana olla itse saapuvilla.

Hän palasi takaisin Öreholmaan Länsigöötanmaalle, missä muutamia sotalaivoja oli ankkurissa ja missä useita kuninkaallisia naisia oleskeli.

Sinne piti kaikki tiedonannot lähetettämän.

Prinssi Kaarle oli nyt 15-vuotias; tähän asti ei oltu paljon kuultu hänestä, mutta nyt hän halusi koetella voimiaan ja pyysi saada johtaa tykistöä Varbergin piirityksessä. Niilo Boije oli päällikkönä.

Kuningas epäili ensin, mutta antoi lopulta suostumuksensa.

Tanskalaiset puolustautuivat urhoollisesti, mutta Kaarle herttua rohkaisi ruotsalaisia sanoillaan ja esimerkillään, ja viiden tunnin ottelun jälkeen oli kaupunki valloitettu.

Kaikki sotakelpoiset miehet hakattiin maahan paitsi muutamia saksalaisia, skottilaisia ja ranskalaisia huoveja, jotka menivät Ruotsin palvelukseen. Näiden joukossa oli eräs päälliköistäkin, urhoollinen kapteeni Pontus de la Gardie.

Ihastuksissaan tästä menestyksestä tahtoi Eerik, että Jaakko Hästesko hyökkäisi Hallantiin ja avoimella kentällä kävisi tanskalaisten kimppuun.

Tämä totteli, mutta ei onnistunut sen paremmin kuin että tanskalainen päällikkö Daniel Rantzow Svarterån luona viidellätuhannella miehellään voitti ja hajoitti enemmän kuin kaksi kertaa niin vahvan Ruotsin armeijan.

Jaakko Hästesko pani tappion saksalaisten joukkojen syyksi, samalla myöskin syyttäen kuninkaallisen henkivartijaväen everstiä Niilo Sturea, vaikka hän yksityisessä kirjeessään tälle herralle sanoo:

"Niistä ritarillisista urotöistä, joita minä tänään olen nähnyt ja havainnut teidän tekevän, ja teidän miehuudestanne tahdon sopivan ajan sattuessa antaa lausuntoni."

Me olemme nyt tulleet siihen kohtaan, jolloin puhkeaa julkisuuteen tuo vainoaminen, mikä uhkaavan ukkospilven tavalla jo kauan oli vaaninut Sture-sukua.

Kreivi Svante Sture sai 1564 omasta pyynnöstään eron Liivinmaan maaherran virasta.

Kuningas Eerik syytti häntä 79 eri seikasta, jotka useimmat olivat aivan mitättömiä virheitä hänen hallituksessaan; mutta sovinto saatiin pian aikaan.

Hänen viidestä pojastaan olivat Kaarle ja Mauritz vielä lapsia. Me tiedämme, että Eerik oli ollut Juhana herttuan palveluksessa; kuninkaan armosta sai hän sitten ottaa osaa Tanskan sotaan, jossa hän pahoin haavoittui.

Sten kaatui kunniakkaassa taistelussa Tanskan laivastoa vastaan heinäkuun 7 p:nä 1563.

"Yksi käärmeen sikiöistä on poissa", riemuitsi prokuraattori. "Nyt on vaarallisimman vuoro."

Kuningas oli kuullut Jaakko Hästeskolta, että Svarterån tappelu menetettiin Niilo Sturen petoksen tähden.

Mitäpä enää tarvittiin? Nyt oli Niilo vihdoinkin hänen vallassaan!

Mutta hän ei tahtonut laskea epäilyksiänsä julkisuuteen; täytyi olla varovainen.

Niilo kutsuttiin Vadstenaan ja otettiin hyvin suosiollisesti vastaan. Kuninkaan puolesta jätti Yrjö Pietarinpoika hänelle kirjeen, jossa hänelle luovutettiin 200 taloa sekä luvattiin toiset 200, jos Niilo herra tahtoisi ottaa toimittaaksensa erään tärkeän tehtävän.

Tämä vastasi tahtovansa tehdä kaiken minkä voi ollakseen kuninkaan mieliksi.

Yrjö hymyili; tässä oli kysymyksessä ainoastaan oikeuden käyttäminen, ja olihan oikein hyökätä äkkiarvaamatta saksalaisen ratsuväen kimppuun, joka oli paennut Svarterån luona, ja hakata se maahan.

"Pyövelin tointa!" vastasi Niilo kalveten.

"Sitten haluaa ja käskee armollinen herramme teidän ylhäisyyttänne kiskomaan sakkoja niistä Länsigöötanmaan kihlakunnista, jotka ovat laiminlyöneet päivätyövelvollisuutensa Varbergin linnalle, ja jos he eivät tahdo sakkoja maksaa, poltettakoon heidän kylänsä ja hävitettäköön heidän maansa."

"Se olisi tunkeutumista teidän ammattiinne, herra Yrjö Pietarinpoika", vastasi Niilo Sture tukahutetulla harmilla.

Mutta tuo konna ei ollut huomaavinaan pistosta.

"Jos kuninkaani niin käskee", vastasi hän hyvin teeskennellyllä nöyryydellä.

Kuningas piti kätensä kasvojensa edessä. Hetkisen kuluttua hän sanoi:

"Sukulaiseni, herra Niilo Sture matkustaa Bohusiin auttamaan Boijea. Sinä, Yrjö, saat antaa toimesi jollekin toiselle."

"Tuo konna!" tuumi Niilo Sture itsekseen; "mutta minä täytän velvollisuuteni ja kärsin."

Hän tahtoi rikkomatta pitää isälleen antamansa lupauksen, ettei koskaan minkäänlaisissa suhteissa ole täyttämättä alamaisvelvollisuuksiansa.

Sture-nimi oli tahraton, ja sellaisena se tuli pysymäänkin, mikäli hänestä riippui.

Alakuloisena hän matkusti Bohusiin. Synkät ja kolkot aavistukset täyttivät hänen sielunsa; hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänen tekojansa seliteltäisiin väärin, olkootpa ne tehdyt kuinka isänmaallisessa tarkoituksessa ja kunniallisesti tahansa, ja hän päätti sentähden pysyttäytyä niin puolueettomana kuin suinkin.

Bohusin piiritys oli ensin annettu Pietari Brahen tehtäväksi, mutta ilman menestystä. Hän selitti, että huoveja ei voitu saada hyökkäämään hyvin varustettua linnaa vastaan, eikä hänen kykynsä riittänyt pakottamaan heitä siihen.

Eerik oli vihan vimmassa. Tuo kurja palkkajoukko piti ruoskalla pakotettaman siihen! Sitten hän teki uskotun palvelijansa kanssa juonikkaan suunnitelman, mitenkä olisi meneteltävä, että yrityksessä onnistuttaisiin.

Niskoitteleva miehistö olisi jollakin verukkeella viekoiteltava saarelle, jossa linna oli.

Heti senjälkeen lähetettäisiin veneet takaisin, ja kun huovit näin olisivat ilman ruokaa ja ilman suojaa linnan kanuunia vastaan, niin he nälän ja epätoivon pakottamina pitäisivät hyökkäyksen parempana.

Mielihyvissään teki kuningas itse selvää oivallisesta tuumastaan.

Mutta Pietari Brahe kiitti kunniasta, joutui epäsuosioon ja sai virkaeron.

Niilo Boije kutsuttiin saapuville. Hän ei vastustellut, vaan lähti heti.

Hänen onnistui todellakin ampua yksi Bohusin linnan torneista rikki, mutta jo ensimäisen hyökkäyksen jälkeen hänen täytyi vetäytyä takaisin; tanskalaiset olivat kaivaneet salakaivannon, täyttäneet sen ruudilla, ja suuri joukko ruotsalaisia räjähytettiin ilmaan.

Jos joku joutui syytteeseen valppauden puutteesta, niin se tietysti oli ylin päällikkö; mutta Niilo Boije tiesi, että kuninkaalla oli salakaunaa Sturea vastaan, ja sentähden hän puolustelihe raportissaan mainiten, että "Niilo Sture koko ajan oli käyttäytynyt, niinkuin hän tahallaan olisi tahtonut estää Ruotsin aseiden menestystä".

Nyt oli mitta täynnä.

Niilo Sture kutsuttiin kuninkaan luo Svartsjöhön.

Mitään epäilemättä hän matkusti sinne ilman vastaväitteitä.

Eerik otti hänet vastaan erittäin ystävällisesti, pyysi häntä jäämään päivällisille ja joi hänen maljansa.

Päivällispöydässä oli puhe myöskin Svarterån tappelusta; Niilo Sture kertoi, mitenkä hän, kun ratsuväki oli nurjimmassa paossa, oli repäissyt lipun irti tangosta säilyttääkseen ainakin sen vihollisilta.

Hänen mieleensä juolahti yhtä vahva oman urheutensa ylistäminen kuin päällystön syyttäminen virheellisistä toimenpiteistä. Hän kertoi ainoastaan yksityiskohtia puolustautuakseen perättömiä syytöksiä vastaan, ja kuningas Eerik kuunteli tarkkaavasti, hymyillen ystävällisesti ja rohkaisevasti.

Mutta hän näki edessään "vaalean tukan". Veljeänsä ei hänen enää tarvinnut pelätä, vaan Niilo Sturea.

Voiko tämä tai tahtoiko edes vastustaa kiusauksia, kun vanhat muistot, yhä edelleenkin suuri kansansuosio ja hänen korkea arvonsa ehdottomasti muka kehottivat häntä kapinoimaan?

Illalla, ennenkuin he erosivat, pyysi Niilo herra lupaa käydä Tukholmassa; hänen tarvitsi hankkia itselleen uusia vaatteita.

Pyyntöön suostuttiin heti, ja mitä paraina ystävinä he erosivat.

* * * * *

Kuka voisi epäillä, että Niilo Sture tähän aikaan kärsi katkeraa surua.

Cecilian häät olivat äskettäin vietetyt, ja Niilon oli täytynyt olla saapuvilla niissä.

Ei ollut prinsessa koskaan näyttänyt suloisemmalta, ei koskaan paremmin muistuttanut entistä puhdasta, viatonta ja rakastavaa Ceciliaa.

Hän puhui ja laski leikkiä Niilon kanssa niinkuin ennenkin ja naisellisella kekseliäisyydellä hän sai tilaisuuden olla muutamia silmänräpäyksiä kahden hänen kanssaan.

Mutta silloin hänen muotonsa muuttui, ja epätoivoisena hän sanoi:

"Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin ketään, ja sinä olet työntänyt minut luotasi; nyt olen hukassa, mutta syy on sinun. Muista jokaisessa vastoinkäymisessä, että se on oikeudenmukainen rangaistus siitä, ettet ojentanut kättäsi auttamaan minua. Hyvästi sinä, jota ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon."

Hän tempasi pienen valkean silkkisormikkaan kädestään, heitti sen Niilolle ja poistui.

Niilo Sture jäi melkein kuin kauhusta rampautuneena seisomaan ja tuijottamaan hänen jälkeensä.

Aika ei parantanut haavaa; silkkisormikkaan hän kätki, sillä rakkauttansa hän ei voinut unhottaa, ja tuo epäoikeutettu nuhde imi hänestä kaiken elämänilon.

Muutamia kuukausia senjälkeen kuin oli matkustanut Ruotsista, kirjoitti Cecilia Niilolle, lähetti terveisiä mieheltään ja pyysi, että Niilo kävisi heitä tervehtimässä Badenissa. Rakas sukulainen otettaisiin avosylin vastaan.

Useita sellaisia kirjeitä saapui. Niilo ei vastannut niihin, mutta hän ymmärsi, että Cecilia tahtoi pitää haavan verta vuotavana, ja hän soi sen hänelle. Olihan hänessä paljon syytä, mutta hän oli menetellyt kunnian vaatimuksia noudattaen eikä saanut katua. Ilolla hän olisi antanut henkensä, jos sillä olisi voinut sovittaa rikoksensa häntä vastaan, jota oli rakastanut ja jota ei koskaan lakannut rakastamasta.

Tätä muistellen hän saattoi kärsivällisesti kestää vääryyksiä Eerikin puolelta.

Hän sai maksaa veljelle, mitä sisar oli hänen tähtensä kärsinyt.

Ritarillisempaa mielenlaatua kuin Niilo Sturen ei historiassa tavata.

Mutta palatkaamme kertomukseemme.

Niilo herra oli saanut äidiltään muutamia tehtäviä, joita hän heti Tukholmaan saavuttuaan kiiruhti toimittamaan.

Hänen ystävänsä ja sukulaisensa kilpailivat saaduksensa hänet vieraakseen, mutta hän kieltäytyi siitä sanoen olevansa niin huonosti puettu, ettei voinut esiintyä seuroissa, ja kun tämä syy oli poistettu, täytyi hänen heti palata kuninkaan luo ollakseen hänen käytettävänänsä.

Näin kului kolme päivää.

Neljäntenä päivänä aamulla aikaisin saapui sana prokuraattori Yrjö Pietarin pojalta, että tällä oli kuninkaan puolesta tärkeätä asiaa herra Niilo Sturelle.

"Ilmoittakaa prokuraattorille että hän tulkoon mihin aikaan hyvänsä", vastasi Niilo, "minä olen kotona koko päivän."

Palvelijat saivat käskyn ostaa viiniä ja valmistaa vieraalle juhla-aterian.

Mutta päivällisaika tuli eikä häntä kuulunut.

Rupesi jo ilta lähenemään, ja Niilo herra oli kiintynyt lukemaan erästä kirjaa, jonka hänen sukulaisensa Pietari Brahe äskettäin oli kirjoittanut. Sen nimi oli: "Miten nuoren aatelisen tulee oikein käyttäytyä."

Silloin tuli eräs palvelija kiireesti hänen luoksensa, kauhun ilme kasvoillaan, ja saattoi ainoastaan sopertaa: "Armollinen herra!"

"Mitä on tekeillä?" kysyi tämä tyynesti.

"Airuet ratsastavat pitkin katuja; ne sanovat…"

Ääni tyrehtyi itkuun.

"Eihän toki mitään minusta?" lisäsi Niilo hymyillen.

"He sanovat, että herra Niilo Sture on kavaltaja!"

"Sitä heidän lienee vaikea todistaa!" Niilo sitoi heti miekkansa vyölleen.

Samassa avautuivat ovet ja Yrjö Pietarinpoika astui sisään saksalaisen ratsumiesjoukon seuraamana.

Hänen pöhöttyneet kasvonsa olivat tavallista punakammat, ja hänen pienet, tirkistävät silmänsä kiilsivät ilkeästi hänen katsoessaan uhriansa.

"Miksi tulette niin mieslukuisina?" kysyi tämä.

"Te saatte valita, herra Niilo", kirkui Yrjö. "Joko saavutte Tukholmaan olkikruunulla kruunattuna kuormakonilla ratsastaen häpeällisessä kulkueessa tahi vastaatte oikeudessa kaikkiin niihin syytöksiin, joita minä kuninkaan puolesta teen teitä vastaan, ja kärsitte sen rangaistuksen, jonka tuomioistuin teille näistä määrää!"

"Minä luonnollisesti vaadin laillista tutkintoa ja tuomiota", vastasi Niilo tyynesti ja arvokkaasti.

Tuo roisto oli ehkä luullut, että ritari heti lankeaisi hänen jalkoihinsa. Veristävin silmin hän kääntyi sotamiehiin ja käski heidän asettua kahteen riviin, jotta vanki saisi kulkea heidän välissään.

Kauhistuneina olivat Sturen palvelijat kiiruhtaneet sinne, kalmankalpeita kasvoja näkyi ovessa, kaikki olivat kuin kuolontuskissa siitä, mikä tulisi heidän rakkaan herransa kohtaloksi.

Mutta tämä näytti tyyneltä, joskin kalpealta; hän hymyili heille lempeästi ja käski erästä tuomaan hänen hattunsa.

"Lautakuntaan!" kirkui prokuraattori, ja jono lähti liikkeelle.

Perille päästyä hän käski huovien vartioida ovea; ketään vierasta ei saanut olla saapuvilla.

Hämmästyksekseen näki Niilo Sture, että Antti Rålamb ja Niilo Boije istuivat syytettyjen penkillä.

Tavallisuuden mukaan esiintyi Yrjö Pietarinpoika syyttäjänä.

Kaikkia kolmea syytettiin heidän sodan aikana etenkin Svarterån tappelussa ja Bohusin piirityksessä tekemistään virheistä.

Kuulustelua kesti kaksi päivää.

Kukin syytetyistä todisti viattomuutensa.

Boijen ja Rålambin todistukset hyväksyttiin. Molemmat saivat anteeksi erehdyksensä ja vapautettiin.

Toisin oli Sturen laita; hänet tuomittiin menettämään henkensä ja omaisuutensa, ellei kuningas tahtonut häntä armahtaa.

Eerik oli palannut pääkaupunkiin; hän sulkeutui huoneisiinsa, eikä kukaan päässyt hänen puheilleen.

Hän hiiviskeli kuin pahantekijä omissa suojissaan, hän säikähti jokaista rasahdusta ja tuumaili mielessään, mitähän nyt tapahtuisi. Nyt oli hänellä tuo "valkotukkainen" vallassaan… luultiinko ehkä, että hän laskisi sen irti? Ei koskaan, ei koskaan! — Ehkäpä hän juonitteli nytkin — vankilassa…? Ja Yrjö Pietarinpoika, joka ei tullut…!

Tuo kuninkaan uskollinen palvelija tuli, niin pian kuin se oli mahdollista.

Ja hyviä tietoja hän toikin.

Totta kyllä, että Niilo Sture piti päätänsä yhtä pystyssä kuin ennenkin, mutta tuomio oli langetettu, ja nyt he kyllä taivuttavat sen pään vaikka kuinka kumaraan.

Riippuihan asia kuninkaan armosta.

Kuinka he nyt nauroivatkaan keskenään ja tuumailivat, millaiseksi tuomio tehtäisiin.

Yrjö Pietarin pojalla oli asia jo selvänä. Hän ajatteli kuninkaansakin puolesta, jotta tämän ei tarvinnut vaivautua. Ehdotus oli valmiina ja alistettiin alamaisimmasti kuninkaan tarkastettavaksi.

"Hyvin, Yrjöseni, oikein hyvin!" sanoi kuningas nauraen ja käsiään hykertäen. "Mistä voisin kenenkään huomaamatta katsella sitä?"

Siihenkin suosikki tiesi keinon, ainahan hänellä oli neuvo valmiina.

Ritaria säilytettiin vankilassa.

Niilo pelkäsi enimmin sitä, että hänen vanhempansa tai sisaruksensa sekaantuisivat asiaan.

"Se olisi vain vahingoksi heille hyödyttämättä minua", ajatteli hän itsekseen.

Kylmänä, mutta kirkkaana talvipäivänä, tammikuun 15 p:nä 1566, kutsui Yrjö Pietarinpoika saksalaiset huovinsa kokoon.

Ankarin sanoin hän ilmoitti heille, että kavaltaja Niilo Sture nyt tuli saamaan rangaistuksensa, ja että jokainen, joka otti häntä puolustaaksensa, tuli menettämään henkensä.

Senjälkeen komennettiin kaksi ruotua huoveja heti päivällisen jälkeen viemään ritari Eteläportin ulkopuolelle.

Niilo herra seurasi ilman vastaväitteitä.

Siellä oli odottamassa vanha laihtunut hevoskoni.

"Istukaa selkään!" ulvoivat huovit puolijuopuneina.

Aiottu häväistys oli silmänräpäyksessä selvinnyt hänelle, ja hän kääntyi pois.

"En, en koskaan!" sanoi hän.

Silloin huovit tunkeutuivat hänen ympärilleen, voimakkaat käsivarret nostivat hänet ylös ja heittivät satulaan. Siinä annettiin iskuja niin, että nenästä vuoti verta ja hattu lensi päästä.

Hän tahtoi pyyhkiä veren pois, mutta huovit pitivät kiinni hänen käsistään.

Sitten alkoi kulkue liikkua Eteläportilta Rautatorille.

Molemmin puolin oli asetettu huoveja.

Edellä kulki pitkä jono kerjäläisämmiä ja puolialastomia lapsimukuloita kaksittain ja torviin puhaltaen. Näiden jälkeen tuli vanha, valkea hevoskoni vetäen halkorekeä, johon oli latvastaan kiinnitetty kaksi kuusennärettä niin, että tyvet laahasivat perässä. Nämä muka lakaisivat katua kavaltajalle.

Mutta kaikista ikkunoista ja luukuista tirkisteli kalpeita, kauhistuneita kasvoja.

Lähinnä seinävieriä tunkeili tuijottavia ihmisjoukkoja; muutamat surkuttelivat, toiset itkivät, tuskin oli ketään, joka olisi ivaillut.

Entä itse tämän ansaitsemattoman häväistyksen uhri?

Hän istui liikahtamatta kurjan konin selässä, hiukset hajallaan, kasvot kalmankalpeina. Hänen silmänsä olivat melkein tavallistansa suuremmat, ja surullisen vakavasti hän katseli ympärilleen.

Nenästä vuoti verta vahvasti; sitä tippui kaulukselle ja siitä rinnoille.

Oli jotakin niin syvästi vaikuttavaa tässä näyssä, että ympäriltä alkoi kuulua itkua ja nyyhkytyksiä.

Sieltä kuului hiljainen sorina… se kasvoi.

"Mitä hän on tehnyt?"

"Näin kohdellaan Sturea!"

"Hänen isoisänsä oli valtionhoitaja!"

"Kaikki pitivät hänestä!"

"Me pidämme kaikki Stureista!"

"Tuo on väärin!"

"Onko se kuninkaan tointa?"

"Vai Yrjö Pietarinpojanko?"

"He vetävät yhtä köyttä!"

"Jospa vain uskaltaisi…"

"Ja tulisi päätänsä lyhyemmäksi…"

"Hyi noita sotamiehiä!"

"He ovat saksalaisia!"

"Sen kyllä huomaa!"

"Tule, rientäkäämme jäljessä, niin saamme nähdä mitenkä se päättyy!" Ja niin lähdettiin.

Kyynelsilmin ja voivotellen seurasivat Sturen palvelijat herraansa.

Eräs palvelijoista oli vihdoinkin saanut käsiinsä hänen hattunsa. Hän saavutti kulkueen ja lupaa pyytämättä, rangaistusta pelkäämättä hypähti hevosen selkään, painoi hatun rakastetun herransa päähän, työnnettyänsä ensin hänen hiuksensa pois otsalta, pyyhki veren hänen kasvoiltaan ja suuteli nopeasti hänen takkinsa hihaa.

Kaikki tapahtui niin äkkiarvaamatta ja nopeasti, että palvelija jo seisoi maassa, verinen nenäliina kädessä, ennenkuin pyövelit olivat ehtineet ajatellakkaan estää hänen yritystään.

Silmänräpäyksen kestävä liikutus näkyi ritarin kasvoilla; hänen silmäkulmissaan kimalteli jotakin, mutta hetkisen kuluttua ei sitä enää näkynyt.

Nyt oli kulkue saapunut Rautatorille.

Siellä se pysähtyi Yrjö Pietarinpojan asunnon edustalle.

Eväs hänen kätyreistään, Jaakko Teist, tuli sieltä ulos, toisessa kädessään olkikruunu, toisessa arkki puhdasta paperia.

Eräs huoveista sai käskyn asettaa kruunun vangin päähän.

Senjälkeen Teist asetti paperin hänen eteensä satulalle huutaen kovalla äänellä:

"Tässä, Niilo Sture, senkin kavaltaja, on se komea kunnianosoitus, jonka olet ansainnut, ja tässä luettelo niistä tiluksista, jotka sinulle luvattiin."

Vahvalla ja selvällä äänellä Niilo vastasi:

"Sinä ansaitsisit paremmin niiniköyden kaulaasi kuin minä tämän. Totta tosiaan olisin ansainnut kuninkaalta toisenlaista kohtelua."

Sitten hän kääntyi huoveihin jatkaen: "Te voitte sen kyllä todistaa, jotka olitte kanssani sodassa."

Silloin puhkesi melu.

"Niilo herra on käyttäytynyt kuin kunniallinen ruotsalainen vihollista vastaan", huusi eräs majoitusmestari kovalla äänellä.

"Niin onkin", säestivät useat.

"Häntä ei voi syyttää mistään."

"Hän on jalo ritari!"

"Urhea soturi!"

Meteli ja huudot yltyivät.

Yrjö Pietarin poika oli tähän asti seisonut porttinsa takana nauttiakseen näytelmästä, jonka itse oli pannut toimeen, mutta kuullessaan huovien huudot hän huomasi, että vaara oli tarjona.

Hävyttömyydellään oli hän monta kertaa saanut oikeutetut asiat masennuksiin; sentähden kirkui hän hyökäten ulos portista:

"Mitä, Niilo Sture, herjaatko sinä, senkin kavaltaja, kuningasta; sen saat päälläsi maksaa!"

Tämä pysyi yhtä tyynenä ja kylmänä.

"Minä en ole puhunut mitään kuningasta vastaan", sanoi hän selvällä, miehekkäällä äänellään, "sen voitte te kaikki, jotka olette saapuvilla, tietää ja todistaa."

"Hän ei ole sanonut mitään."

"Sture on viaton!"

"Kuka häntä syyttää?"

"Hänellä on vihollisia!"

"Niiden pitäisi saada rangaistus!"

Nyt Yrjö menetti malttinsa.

"Te hullut lörpöttelijät, ettekö tiedä, että minä voin musertaa teidät kaikki", ulvoi hän melkein ilkeyden tukahuttamana.

Siitä tuli meteli vielä pahemmaksi.

"Tule tänne, papinkakara, me kyllä parannamme tuon taudin sinusta!"

"Hän on roisto!"

"Kurja pelkuri!"

"Sture pois ja hänet sijaan!"

Mutta silloin Yrjö pelästyi, juoksi sisään, sulki portin ja antoi sieltä merkin, että torvien toitotuksen taas tuli alkaa.

Huumaavalla voimalla se alkoikin, ja kulkue lähti liikkeelle.

Mutta väkijoukot kasvoivat yhä suuremmiksi, sitä äänekkäämpiä paheksumishuutoja kuului, kuta kauemmaksi tultiin, ja Läntisen pitkänkadun, Suurtorin ja Kauppiaskadun kautta kulki saatto ritarin asunnolle, johon se pysähtyi. Kun sitten huomattiin, että häntä oli kohdeltu niin pahasti, jotta hän vain muiden avulla saattoi laskeutua hevosen selästä, kaikui yleinen valitushuuto.

Sairaana ja surkuteltavassa tilassaan täytyi hänen heti paneutua vuoteelle. Mutta mitään lääkäriä ei kutsuttu, hän kieltäytyi ottamasta ketään vastaan; sielun kidutus oli ollut ylen suuri. Hän makasi liikkumattomana, horroksissa.

Seuraavana yönä hänet herätettiin 2:n ja 3:n välillä.

Vieraat huovit sanoivat kuninkaan käskystä vievänsä hänet heti pois.

Hänen palvelijansa mielivät tehdä vastarintaa, mutta hän sanoi tahtovansa seurata.

Hänelle ei suotu edes aikaa täysin pukeutua; hänet vietiin veneeseen.

Hänen tiedusteluihinsa, mihin häntä vietiin, vastattiin lopulta:

"Örbyhusiin vankeuteen."

"Elämäni ei ole tästä lähtien suuren arvoinen", sanoi hän väsyneenä ja nojautui veneeseen.

Sillä välin oli tämä tapaus herättänyt ääretöntä huomiota. Stureilla oli paljon vihollisia, mutta nämäkin pitivät tätä väkivaltana; kun sellainen häväistys saattoi kohdata Sturea, kuka voi silloin olla varma hengestään ja jäsenistään?

Jaakko Hästesko oli Niilon persoonallinen vihollinen, mutta kuultuaan mitä oli tapahtunut kiiruhti hän linnaan.

Hänen ei ollut helppo päästä Eerikin puheille. Tämä oli panettanut linnan portit kiinni; kukaan aatelismies ei saanut tulla sisään. Lopulta Hästesko onnistui pääsemään.

"Armollinen herra", sanoi hän, "älkää Jumalan tähden antako Yrjö Pietarinpojan menetellä Ruotsin miesten suhteen miten häntä haluttaa; siitä ei ole mitään hyviä seurauksia."

Eerik oli olevinaan aivan tietämätön Sturen poisviemisestä. Kapinaa peläten hän ei tunnustanut itse sitä käskeneensä.

Kuitenkin antoi hän nyt heti määräyksensä, ja kahden päivän kuluttua oli Niilo Sture taas kaupungissa.

Sekä leskikuningatar että prinsessat olivat kauheassa tuskassa; heille oli kyllä tunnettu asia, että Niilo oli kuninkaalle vastenmielinen, ja he tiesivät, että hänen henkensä oli vaarassa niin kauan kuin hän oli vihollisensa lähistössä. Mutta miten saada hänet pois?

Eerik kieltäysi kerran toisensa perästä ottamasta vastaan äitipuoltaan ja sisariansa; hallitustoimet vaativat hänen aikansa, vastedes, sopivan ajan sattuessa hän lupasi käydä tapaamassa heitä.

"Mitä hän meiltä kieltää, siihen hän suostuu, jos Kaarina Maununtytär sitä pyytää", sanoi Katariina. "Kukapa tahtoisi tässä puhutella häntä?"

"Minä teen sen!" Kaarina Maununtyttärellä oli viime aikoina ollut oma hovinsa.

Hän asui edelleen linnassa; kuninkaalliset naiset eivät nähneet häntä; hän väisti heitä.

Nyt tuli leskikuningatar tervehtimään — häntä.

Hän joutui niin hämilleen, ettei ymmärtänyt mitään.

Katariina ei ollut pitkään aikaan nähnyt Kaarinaa; aivan hän nyt hämmästyi, niin suuri muutos oli hänessä tapahtunut.

Hoikasta tytöstä oli tullut korkeavartaloinen, solakka nainen, jolla oli tavattoman pienet kädet ja korkearintaiset jalat. Pää oli pieni, mutta sanomattoman kaunis; liikuttava sulous asui hänessä.

Kaarina seisoi kädet ristissä, silmät maahan luotuina.

Katariina ojensi hänelle kätensä.

"Lapsi raukka!" sanoi hän.

Tämä lankesi polvilleen ja suuteli nöyrästi hänen kättään. Kirkkaat kyyneleet valuivat pitkin hienoja poskia.

"Älkää halveksiko minua", rukoili hän, "minä tiedän nyt olevani suuri syntinen."

"Jumala yksin tuomitsee", vastasi kuningatar voimatta pidättää kyyneleitään. "Nouse, Kaarina Maununtytär, minä tahdon puhua kanssasi."

Hän totteli heti.

"Istu tähän!"

Kuningatar asettui sohvaan.

Kaarina istui jakkaralle hänen jalkainsa juureen.

"Oletko ajatellut, mitä velvollisuuksia sinulla on herraasi kohtaan?"

"Olla kaikessa hänelle kuuliainen ja alamainen."

"Mutta eikö sinulla ole velvollisuuksia myöskin Jumalaa kohtaan?"

"Tietysti", vastasi hän viivytellen.

"Mutta jos nyt Jumala ja herrasi ovat erimieliset, ketä tulee sinun silloin totella?"

Hän mietti kysymystä.

"Eikö herrallasi ole sama Jumala kuin sinullakin?"

"On, on kyllä!" Nyt hän taas oli selvillä.

"Mutta eikö sinun tule pitää huolta siitä, että maallinen herrasi täyttää taivaallisen isäsi tahdon?"

"Jospa sen voisin?"

"Kyllä sinä voit, jos vakavasti tahdot."

"Mitä minun sitten pitää tekemän?"

"Otaksukaamme, että kuningas joutuu pahojen ja ilkeiden ihmisten valtaan, jotka tahtovat houkutella häntä vaaraan, ja että sinä seisot hänen vieressään. Vedätkö sinä häntä takaisin?"

"Sen minä teen!" huudahti hän iloisesti.

"Mutta miten sinä nyt tahdot menetellä?"

"Minä sanon hänelle, että hän on tekemäisillään suuren synnin."

"Se on oikein, silloin olet täyttänyt velvollisuutesi Jumalaa kohtaan ja näyttäytynyt maalliselle herrallesi hyväksi avuksi."

"Onko varmaa, että hän luottaa minuun?"

"Jos hän rakastaa sinua."

"Minä luulen, että hän rakastaa", vastasi Kaarina onnellisesti hymyillen.

"Olet ehkä kuullut, mitä tänään on tapahtunut?"

"Herra Niilo Sturelle", sanoi hän kauhistuen; "tohtori meni äskettäin täältä, me itkimme sitä molemmat."

"Ajatteleppa hänen vanhempiansa ja sisariansa."

"Minun on niin paha ollakseni heidän tähtensä."

"Tiedätkö myöskin, että se tapahtui vääriin syytöksiin perustuen?"

"Yrjön puolelta! — Niin tohtori arveli."

"Hän viettelee kuninkaan semmoiseen vääryyteen!"

"Kuningas parka!"

"Joka on tehnyt syntiä Jumalaansa vastaan."

"Niin." Kaarina katseli hämillään ylös. Hetkisen kuluttua kuningatar kysyi: "Sinullahan on tytär, Kaarina Maununtytär!"

Hänen nuorista kasvoistaan säteili äidinilo. "Hän on niin kuninkaan näköinen", sanoi hän. "Oi pientä lapsi raukkaa!"

"Raukkaa? Miksi niin? Tahtooko joku…" Ääni vapisi tuskasta ja pelosta.

"Ei rouva Märta Sturekaan uskonut minkään pahan kohtaavan poikiansa, ja nyt hän on jo menettänyt yhden, Niilo herrasta tulee toinen."

"Hänet voi vielä pelastaa."

"Ei, jos prokuraattori saa vallita."

"Joku voi sanoa kuninkaalle…"

"Hän ei luota keneenkään."

"Kyllä, leskikuningattareen."

"Minä en pääse hänen luokseen."

"Hän tulee tänne pian."

"Etkö luule, että hänessä heräisi epäluulo, jos hän näkisi minut täällä?"

"Se voisi kyllä tapahtua", sanoi Kaarina liikutettuna. "Nykyisessä mielentilassaan hän on hyvin epäluuloinen."

"Silloin hän taipuu ainoastaan rakkaudesta ja sen vaikutuksesta, jota hän rakastaa enemmän kuin itseänsä."

"Hän on sanonut rakastavansa minua enemmän."

"Nyt voit koetella."

Kaarina oli pitkän ajan vaiti. "Ei", sanoi hän viimein, "ei minun tähteni, vaan sentähden, että velvollisuus Jumalaa kohtaan vaatii antamaan hyvitystä Märta rouvalle, täytyy hänen taipua." Kyyneleet olivat melkein tukehuttaa hänet, kun hän lisäsi: "Minäkin olen tehnyt syntiä, kun en ole estänyt herraani pahasta; siitä saamme kärsiä molemmat."

Kun Katariina senjälkeen jätti hänet, tunsi hän sydämessään, että Kaarina voi olla lohdutukseksi ja avuksi monelle.

Kuningas Eerikissä olivat tähän aikaan pahat vaikuttimet vallalla. Kaikkialla hän silloin näki ympärillään kavaltajia ja vakoojia, ja joka yö hän kutsui astrologinsa tulkitsemaan taivaan salaisia ihmeitä; itsekin hän aukaisi ja sulki astrolabionsa kerran toisensa perästä. Alati uudistui sama ennustus, että hänen vihollisensa masentavat hänet, että hän kuolee väkivaltaisen kuoleman, että hänen jälkeläisensä hävitetään maan päältä ja että hänen muistoansa kirotaan.

Silloin tuli Yrjö Pietarinpoika ja kuiskasi, että jos hän voisi tuhota vihollisensa, niin hän saisi hallituksensa tyynemmäksi. Kuningas tarttui tähän ajatukseen kuin hukkuva oljenkorteen; hän tulisi hyväksi, voimakkaaksi ja onnelliseksi, kunhan hänen vain ei tarvitsisi pelätä vihollisten juonia ja kavalia ansoja.

Niilo Sture oli hänen tiellänsä; Niilo Sture täytyi saada pois!

Mutta kun hän kuuli puhuttavan kansan nureksimisesta ja herrojen tyytymättömyydestä, että prinsessat, leskikuningatar, kaikki olivat häntä vastaan, tuli hän vimmoihinsa. Mitä heillä oli tämän asian kanssa tekemistä?

Sitten hän alkoi pelätä. Oli kuin olisi joku Sture irvistellyt häntä vastaan joka nurkasta. Mitähän ne puhuvat hänestä, miten herjannevat häntä? Jospa hän vain tietäisi, ketkä olivat hänen vihollisiansa, niin hän tekisi heidät kaikki päätänsä lyhyemmiksi. Kysyisikö hän Yrjöltä? Se roisto tiesi kyllä sen; mutta hän haisi vereltä jo pitkän matkan päästä, ja se iletti kuningas Eerikkiä.

Yksi ystävä hänellä oli, jota perkeleet eivät voineet ottaa häneltä; heillä ei ollut mitään valtaa Kaarinaan. He häpesivät häntä ja piiloutuivat häneltä. Hän oli itse nähnyt sen. Yrjökin pelkäsi häntä, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.

Hän halveksi kaikkia muita naisia. Menisikö hän naimisiin Kaarinan kanssa? Olihan hänellä säätyjen suostumus ottaa puolisokseen kenen tahtoi.

Silloin ei pahoilla hengilläkään olisi enää valtaa häneen. Kaarina pitäisi ne kyllä loitolla.

Miten iloiseksi Kaarina tulisikaan! Menisikö hän heti sinne? Kohta pakenivat kaikki surulliset ja synkät ajatukset; oli kuin olisi tullut sydäntalvesta keskelle kesää.

Kaarina piti tyttöä sylissään. Nähdessään kuninkaan hän hypähti ylös ja heittäysi hänen jalkoihinsa.

"Älä anna niiden ottaa lastamme meiltä pois!" huudahti hän kyynelsilmin.

Kuningas horjui kauhistuen taaksepäin. "Ottaa lastamme… Sigridiämme", änkytti hän.

Kaarina näki, miten liikutettu kuningas oli; hän hillitsi itsensä, nousi ja talutti kuninkaan sohvaan. "Istu", sanoi hän, "minä sanon…"

"Kuka se on, Kaarina, joka uhkaa lapsemme henkeä?" kysyi hän kuiskaten ja pidättäen hänet luonansa.

"Ei kukaan nykyään", vastasi hän, "mutta ehkäpä vastedes; sehän olisi vain oikeudenmukainen kosto, kuningas Eerik!"

"Älä kiihotu, puhu levollisesti."

"Sitä en voi, kun lapseni on kysymyksessä."

"Oikeudenmukainen kosto!… Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan herra Niilo Sturea." Kuningas vavahti, mutta jäi istumaan. "Kuinka sinä voit olla niin julma? Ajatteleppa, että hän olisi ollut Sigridimme. Mitä silloin tekisimme syvässä surussamme?"

"Se oli Yrjö, joka…"

"Hänellä ei ole lapsia, hän ei tiedä, millaista on rakastaa, millaista surra ja kaivata rakkaitansa." Hän laski lapsen pois ja syleili kuninkaallista rakastajaansa. "Anna heti käsky, että hänet lasketaan vapaaksi, anna hänelle taas kuninkaallinen suosiosi, osoita luottavasi häneen ja tee mitä voit, että hän unohtaisi julman kohtelusi."

"Se on mahdotonta, Kaarina…"

"Olisi pitänyt olla mahdotonta sallia sellaista julmuutta, nyt on velvollisuus sovittaa se."

Hänen hyväilynsä olivat niin hellät, kiusaavaa levottomuutta ei tuntunut enää, täksi kertaa oli Eerikin paha mieli poistunut, ja hän sanoi lempeästi:

"Mitä tahdot minun tekemään?"

"Kirjoita, että Niilo herra heti lasketaan vapaaksi."

"Mutta silloin tulee Yrjö tänne."

"Älä ota häntä vastaan."

Kuningas nauroi. "En otakkaan", sanoi hän, "minä tahdon soittaa ja laulaa. Käske tuoda makeata viiniä meille: ei kukaan saa häiritä meitä."

Prokuraattori vimmastui kuninkaan käskystä. Hän kiiruhti linnaan, mutta häntä ei otettu vastaan. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin totella. Niilo Sture oli jo lähetetty Örbyhusiin vankeuteen. Nyt täytyi antaa käsky, että hänet on heti tuotava takaisin. Kaksi päivää myöhemmin oli hän taas kaupungissa, mutta sairaana, sanottiin.

Sellainen häväistys voi kyllä masentaa suurimmankin rohkeuden, ja on välttämätöntä tuntea syyt Niilo Sturen alistumiseen voidakseen ymmärtää sitä.

Etenkin oli tämän viime tapahtuman jälkeen selittämätön alakuloisuus täyttänyt hänen mielensä. Elämä, tulevaisuus olivat hämärään verhottuina, ainoastaan yksi liekki valaisi sitä, ja se liekki lähti Cecilian silmistä. Yhäti kaikuivat Niilon korvissa hänen viimeiset sanansa: "Hyvästi sinä, jota ikuisesti rakastan ja ikuisesti kiroon."

Pieni sormikas oli yöt-päivät hänen povellaan, ja hän suuteli sitä vuodattaen kuumia kyyneleitä.

Että ruumiillinen sairaus ja loukkaavat nöyryytykset olivat riistäneet häneltä hänen vastustuskykynsä, sitä hän ei tullut huomanneeksi, etenkin kun hän ei aukaissut sydäntänsä kenellekään ystävälle, kenellekään uskotulle.

Ainoastaan hajanaiset sanat ja satunnaiset muistiinpanot luovat vaikeasti tajuttavaa valoansa hänen sisäiseen elämäänsä.

Hän oli iloinen siitä, ettei tieto tapahtumista vielä ollut ehtinyt Hörningsholmaan. Hän päätti palata sinne heti, kun oli voimistunut.

19-vuotias Eerik Sture, joka edelleen oli mukana sotaretkellä, sai kuulla kummallisia huhuja veljestään.

Hän pyysi lomaa ja sai sen sekä ratsasti kiireimmän kautta Tukholmaan.

Matkalla oli Eerik saanut perinpohjaisen tiedon veljensä kärsimästä häväistyksestä, ja nyt hän tahtoi, että tämä heti seuraisi häntä Hörningsholmaan.

"Sturet eivät voi enää olla uskollisia tuolle kurjalle kuninkaalle!" huudahti hän. "Asetu sinä johtajaksemme, Niilo, ja luota siihen, että useita tuhansia kokoontuu lippujesi ympärille."

"Minä en kelpaa johtajaksi enkä hallitsijaksi", vastasi tämä alakuloisesti. "Harvoin, tuskinpa koskaan olen selvillä itsestäni."

"Sinäkö, josta rakas äitimme sanoo, että olet paras meistä."

"Tässä ei ole kysymys minusta. Mutta otaksuppa, että voittaisimme kuningas Eerikin, kuka sitten hallitsisi valtakuntaa?"

"Me laskisimme vapaaksi Juhana herttuan."

"Etkö itse ole kertonut minulle, että hänen puolisonsa on katolismielinen? Tahtoisimmeko saada takaisin luostarit, munkit ja kaikki tyhjät juhlamenot sekä taikauskon? Ei, veljeni, Sturet eivät voi olla mukana Kustaa Vaasan suurta työtä rikkiraastamassa. Me tahdomme näyttää maailmalle, että me luovutimme hänelle ensi sijan sentähden, että hän ymmärsi paremmin ajan vaatimukset kuin me, ja nyt on meillä kunnianasiana tukea hänen työtänsä."

"Sinä olet aina oikeassa, Niilo, niin sanoo rakas isämmekin; mutta äiti väittää, että kun pojat tulevat sukuansa huonommiksi…"

"Minä puolestani", keskeytti Niilo, "tunnen vain sääliväni kuningas Eerikkiä; hänen onnettomuutensa on siinä luottamuksessa, jolla hän kohtelee tuota roistoa, Yrjö Pietarin poikaa."

"Joka taholla puhutaan, että hän… ei ole täysijärkinen." Viimeiset sanat lausuttiin kuiskaamalla.

"Niinpä niin, senjälkeen kuin hän sai tuon onnettoman iskun päähänsä; mutta siinä tapauksessa hän ansaitsee vieläkin enemmän sääliämme."

"Olkoon niin, mutta semmoiseen kuninkaaseen emme voi luottaa."

"Jos hänellä olisi yksikään järkevä neuvonantaja ja sellainen puoliso kuin kuningatar Margareeta, niin luulenpa, että maa olisi paremmissa käsissä kuin Juhana herttuan."

Keskustelu keskeytyi. Kuninkaalta saapunut lähetti pyysi puhutella herra Niilo Sturea.

"Et saa mennä!" huudahti Eerik.

"Onko se Yrjö Pietarinpoika?"

"Ei, se on valtiokansleri Niilo Gyllenstjerna."

"Se kettu", jupisi Eerik.

Niilo riensi häntä vastaan.

Valtiokansleri oli jos suinkin tavallista rakastettavampi. Hän jutteli pieniä hovijuoruja, jotka eivät koskeneet kuningasta… kertoi ruhtinatarten viihtymisestä ja että näytti siltä, kuin Maunu herttua vihdoinkin olisi onnistunut voittamaan prinsessa Sofian epäilykset, puhui puuta heinää, mutta ei sanaakaan Niilo Sturea kohdanneesta loukkaavasta vääryydestä.

Tämä kuunteli velvollisuuden mukaisella kohteliaisuudella hovimiehen sanatulvaa ja ihmetteli itsekseen, mikähän oikeastaan oli käynnin tarkoituksena.

Vihdoin valtiokansleri esitti asiansa.

Kuningas Eerik toivoi, että herra Niilo Sture nyt heti lähtisi Lothringiin lopullisesti kosimaan prinsessa Renataa.

Niilo näytti hyvin ällistyneeltä, mutta vastasi hetkisen mietittyään, että hänen velvollisuutensa oli noudattaa kuninkaan käskyä; hän arveli kuitenkin, että niin häväisty ja solvaistu mies kuin hän tuskin sopisi kosimaan kuninkaan puolesta.

Gyllenstjerna hymyili osaaottavasti, kohautti olkapäitänsä ja vakuutti, että kuningas Eerik oli sanonut tahtovansa tästälähin olla hänelle armollinen.

Niilo Sture kumarsi sanoen parhaansa mukaan tahtovansa edistää kuninkaan toiveita.

Valtiokansleri pudisti hänen kättään; hän sanoi tuntevansa itsensä onnelliseksi saadessaan viedä herrallensa tämän iloisen uutisen. Pieni muodollisuus vain olisi vielä jäljellä.

Mikähän se olisi?

Gyllenstjerna yskähti ja alkoi:

"Me tiedämme kaikki, että kuninkaalla on taipumusta luulevaisuuteen; voisi olla hauskaa etsiä syitä siihen, mutta jääköön se toiseen kertaan. Kuitenkin toivoo hänen armonsa nyt, että te, herra Niilo Sture, allekirjoittaisitte tämän asiakirjan."

Ihmetellen otti ritari kirjelmän ja luki sen.

Hänen kalpeat poskensa punastuivat vahvasti, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi tyynesti: "Minä en voi tunnustaa itseäni rikolliseksi kuninkaani edessä, kun kaikissa toimissani aina olen koettanut totella ja palvella häntä."

"Sallikaa minun vielä kerran toistaa, että tämä on vain muodollisuus!" huudahti Gyllenstjerna.

"Josta minun täytyy pyytää päästä samalla kertaa kuin kuninkaan mielistelevästä luottamustoimestakin."

"Nyt työnnätte luotanne sen sovinnollisen käden, jonka kuningas armollisimmasti teille ojentaa."

"Voinko minä pyytää, että te, herra valtiokansleri, useiden muiden korkea-arvoisten miesten kanssa menisitte takaukseen vastaisesta uskollisuudestani, jos kerran olen tunnustanut itseni rikolliseksi."

Arvoisa herra mietti itsekseen ja otti paperin takaisin; hän lapasi puhua asiasta vielä kerran kuninkaalle.

"Veljeni, veljeni!" virkkoi Eerik Sture.

"Sääli häntä", vastasi tämä. "Hänellä ei ole ainoatakaan ystävää, joka rohkenisi sanoa hänelle totuuden."

"Nyt seuraat minua Hörningsholmaan."

"Ellei Gyllenstjerna tule takaisin."

Kolmantena päivänä hän tuli hymyillen ja melkein vieläkin ystävällisempänä kuin edellisellä kerralla. Kuningas oli luopunut toivomuksistaan ja osoittaakseen armoansa sekä suurta suosiotansa rakasta sukulaistansa kohtaan ilmoittaa hän seuraavana päivänä kadunkulmissa ja julistuttaa kaduilla ja toreilla, "ettei kukaan kuolemanrangaistuksen uhalla saa lausua herra Niilosta halventavaa sanaa hänen häväistyksensä vuoksi eikä muutenkaan puhua hänestä muuta kuin hyvää".

Niilo kumarsi ja pyysi valtiokansleria lausumaan kuninkaalle kiitokset.

Kaikki matkavalmistukset olivat jo tehdyt, ja kun Niilo herra oli saanut tarpeelliset ohjeet, nousi hän laivaan, joka hyvällä tuulella heti lähti satamasta.

Mutta pian sen täytyi vastatuulen tähden laskea ankkuriin Valdemarinsaaren luo.

Eerik Sture oli seurannut veljeänsä ja palasi nyt Valdemarinsaarelta Tukholmaan, missä lukuisat ystävät lausuivat mielipahansa siitä, etteivät saaneet lausua Niilolle jäähyväisiänsä.