IX.

En ollut käynyt parooni de T:n luona sitten viime vierailuni. Eräänä aamuna sain häneltä näin kuuluvan kirjelipun:

"Ne neuvot, jotka annoin teille, eivät olisi ansainneet niin pitkää vieromista. Mille kannalle asettunettekin oman asianne suhteen, niin olette joka tapauksessa minun rakkaimman ystäväni poika ja teidän seuranne tuottaa minulle aina iloa; lisäksi veisin teidät kernaasti eräiden henkilöiden piiriin, joista voin vakuuttaa, että teille on oleva mieluista tutustua heihin. Sallikaa minun lisäksi huomauttaa, että mitä enemmän teidän elämäntapanne, josta en tahdo sanoa mitään pahaa, on tavallisuudesta poikkeava, sitä tärkeämpää on teille poistaa ihmisten, epäilemättä perättömät, ennakkoluulot näyttäytymällä seuraelämässä."

Tunsin itseni kiitolliseksi siitä hyväntahtoisuudesta, jota tuo vanha herra minulle osoitti. Lähdin hänen luokseen. Ellénoresta ei ollut puhetta. Parooni vaati minua jäämään päivälliselle: sinä päivänä ei hänen luonaan ollut muita kuin eräitä sangen älykkäitä ja rakastettavia mieshenkilöitä. Ensin olin hieman hämilläni, mutta koetin voittaa arkuuteni; aloin vilkastua ja puhella, koetin vaikuttaa mahdollisimman henkevältä ja tietorikkaalta. Huomasin, että minun onnistuikin herättää mielenkiintoa ja suosiota. Tämänlaatuinen menestys, jollaista en ollut pitkään aikaan kokenut, hiveli suloisesti itserakkauttani: tämä nautinto teki parooni de T:n seuran minulle vieläkin miellyttävämmäksi.

Käyntini hänen luonaan taajenivat. Hän antoi suoritettavakseni eräitä hänen virka-alaansa kuuluvia tehtäviä, joita hän pitemmittä mutkitta saattoi uskoa minulle. Ellénore oli ensin hämmästyksissään tästä äkkimuutoksesta minun elämässäni; mutta minä puhuin hänelle paroonin ystävyydestä isääni kohtaan sekä siitä ilosta, mitä tunsin voidessani jälkimäiseen nähden lievittää poissaoloni katkeruutta edes sillä, että olin toimittavinani jotakin hyödyllistä. Ellénore raukka, kirjoitan tätä nyt todellisella tunnonvaivalla, oli iloissaan siitä, että näytin rauhallisemmalta ja hän tyytyi, paljonkaan valittamatta, viettämään usein suurimman osan päivää erossa minusta. Parooni puolestaan johti puheen uudestaan Ellénoreen heti kun välimme oli käynyt tuttavallisemmaksi. Minun vakaa tarkoitukseni oli aina puhua hyvää hänestä, mutta huomaamattani tulin maininneeksi hänestä myös keveämmässä ja huolettomammassa äänilajissa: väliin annoin ymmärtää ylimalkaisin lauseparsin, että varsin hyvin käsitin, miten välttämätöntä minun oli rikkoa suhteeni; väliin taas turvauduin leikinlaskuun; haastelin naureskellen naisista ja siitä, miten vaikeaa yleensä oli päästä heistä eroon. Nämä puheet huvittivat vanhaa, sielullisesti väsähtänyttä ministeriä, joka hämärästi muisteli, että hänelläkin oli nuoruudessaan ollut harmia rakkausjutuista. Niinpä petin, enemmän tai vähemmän, kaikkia ihmisiä, vain sentähden, etten voinut paljastaa tunteitani: minä petin Ellénorea, sillä minä tiesin, että parooni tahtoi erottaa minut hänestä, ja salasin sen häneltä; minä petin hra de T:tä, sillä annoin hänen olla siinä luulossa, että olin valmis katkaisemaan suhteeni. Tämä kaksinaamaisuus oli kovin vierasta oikealle luonteelleni; mutta ihminen turmeltuu heti, kun hänen sydämessään vain on yksikin sellainen ajatus, jota hänen on pakko koko ajan peittää.

Vielä tähän asti en ollut parooni de T:n luona tutustunut muihin kuin niihin mieshenkilöihin, jotka muodostivat hänen läheisimmän seurapiirinsä. Eräänä päivänä ehdotti hän minulle, että jäisin suureen juhlatilaisuuteen, jonka hän piti herransa syntymäpäivän kunniaksi. "Te tulette siellä tapaamaan", sanoi hän minulle, "Puolan kauneimmat naiset: ette kylläkään sitä, jota rakastatte; ja se pahoittaa mieltäni; mutta on naisia, joita ei näe muualla kuin heidän kotonaan."

Tämä lause vaikutti minuun varsin tuskallisesti; en vastannut mitään, mutta sisäisesti soimasin itseäni siitä, etten puolustanut Ellénorea, joka, jos minua vastaan olisi hänen kuultensa hyökätty, olisi mitä lämpimimmin pitänyt minun puoltani.

Seura oli lukuisa; minua tarkasteltiin aivan erikoisesti. Kuulin, miten ympärilläni aivan hiljaa mainittiin isäni, Ellénoren ja kreivi de P:n nimiä. Minun lähestyessäni keskustelu taukosi ja alkoi taas, kun etenin. Oli ilmeistä, että ihmiset kertoivat toisilleen minun tarinaani ja että jokainen tietenkin kertoi sen omalla tavallaan; tilanteeni oli sietämätön; otsaltani valui kylmä hiki. Minä vuoroin punastuin ja kalpenin.

Parooni huomasi pulani. Hän tuli luokseni, oli minulle kaksin verroin huomaavainen ja kohtelias ja käytti jokaista tilaisuutta antaakseen minusta kiittäviä lausuntoja, ja hänen arvovaltansa vaikutuksesta olivat pian muutkin pakotetut osoittamaan minulle samanlaista arvonantoa.

Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, sanoi hra de T. minulle: "Minä tahtoisin vieläkin kerran puhua teille avomielisesti. Minkätähden haluatte pitkittää tilannetta, josta te kärsitte? Kenelle teette sillä hyvää? Luuletteko, ettei tiedetä, mitä teidän ja Ellénoren välillä tapahtuu? Koko maailma on selvillä siitä, että te olette katkeria ja toisiinne tyytymättömiä. Te vahingoitatte asiaanne olemalla heikko, ettekä vähemmän olemalla kova; sillä kaiken epäjohdonmukaisuutenne huippu on siinä, että te ette sentään voi tehdä onnelliseksi tuota naista, joka tekee teidät itsenne niin onnettomaksi."

Olin vielä myrtynyt äsken kokemastani tuskasta. Parooni näytti minulle useita isäni kirjeitä. Ne ilmaisivat paljon suurempaa surua kuin mitä olin otaksunut. Tulin kovin alakuloiseksi. Tieto siitä, että minä jatkuvasti liehdoin Ellénoren mielenmyrskyjä, lisäsi neuvottomuuttani. Loppujen lopuksi, aivan kuin kaikki olisi liittoutunut Ellénorea vastaan, hän itse omalla kiivaudellaan sai minut, näin empiessäni, tekemään ratkaisevan päätöksen. Minä olin ollut poissa koko päivän; parooni oli viivyttänyt minua luonaan vielä kutsujen jälkeen; oli jo myöhäinen ilta. Minulle tuotiin parooni de T:n läsnäollessa kirje Ellénorelta. Näin edellisen silmissä jonkinlaisen orjuuttani säälittelevän ilmeen. Ellénoren kirje oli kovin katkera. Mitä, sanoin itsekseni, en saa enää viettää päivääkään vapaana, en saa enää hengittää tuntiakaan rauhassa. Hän vainoaa minua kaikkialla niinkuin orjaa, joka on tuotava takaisin hänen jalkoihinsa; ja sitä tuimempana, mitä heikommaksi tunsin itseni, huudahdin: "Totisesti, minä lupaan sen, nyt katkaisen kaikki välini Ellénoreen, ja uskallan sen sanoa hänelle itse; te voitte ilmoittaa siitä etukäteen isälleni."

Näin sanoen jätin paroonin. Olin jo pahoillani siitä, mitä juuri olin lausunut, enkä itsekään oikein uskonut lupaukseen, jonka olin antanut.

Ellénore odotti minua kärsimättömästi. Omituisen sattuman kautta oli hänelle nyt juuri poissaollessani ensimäisen kerran mainittu siitä, että parooni de T. yritti erottaa meitä. Hänelle oli kerrottu, mitä minä olin puhellut ja millaista pilaa olin laskenut. Hänen epäluulonsa olivat heränneet, hän oli koonnut mielessään yhteen useampia asianhaaroja, jotka tuntuivat vahvistavan niitä. Minun äkillinen tuttavallisuuteni miehen kanssa, jonka kanssa en ollut milloinkaan ennen seurustellut, se läheinen ystävyyssuhde, joka vallitsi tämän ja isäni välillä, näyttivät hänestä kumoamattomilta todistuksilta. Hänen levottomuutensa oli lyhyessä ajassa kasvanut siihen mittaan, että kohdatessani hänet hän oli jo aivan vakuutettu kavalluksestani, kuten hän sitä nimitti.

Minä olin saapunut hänen luokseen lujasti päättäneenä puhua hänelle suuni puhtaaksi. Mutta kun hän syytti minua, niin, kuka uskoisi, minun ainoa pyrkimykseni oli tehdä kaikki tyhjäksi. Niin, kielsinpä tuona samana päivänä juuri sen, mitä äsken vielä olin päättänyt hänelle sanoa seuraavana päivänä.

Oli myöhä; minä jätin hänet yksin, kiiruhdin nukkumaan saadakseni päättymään tämän pitkän päivän; ja kun vihdoin olin aivan varma siitä, että se todella oli lopussa, tuntui minusta hetkellisesti ikäänkuin ääretön paino olisi nostettu hartioiltani.

Seuraavana päivänä nousin vasta noin puolen päivän aikana, ikäänkuin viivyttämällä kohtaustamme olisin samalla viivyttänyt lopullista kohtalokasta hetkeä.

Ellénore oli rauhoittunut yön aikana sekä omien mietteittensä että minun eilisten vakuuttelujeni perusteella. Hän puheli minulle käytännöllisistä asioistaan avomielisellä luottamuksella, joka liiankin hyvin ilmaisi, että hän piti meidän molempien elämäämme erkanemattomasti yhteenkuuluvana. Mistä löytää sanat, jotka olisivat saaneet hänet jälleen eristäytymään?

Aika riensi hirvittävällä nopeudella. Jokainen minuutti teki selittäytymisen yhä välttämättömämmäksi. Niistä kolmesta päivästä, jotka olin varannut itselleni ratkaisun aikaa, oli jo toinen melkein loppuun kulunut; hra de T. odotti minua viimeistään ylihuomenna. Hänen kirjeensä isälleni oli matkalla, ja minä olin syömäisilläni sanani, kun en ollut vielä tehnyt edes pienintä yritystä täyttääkseni lupaustani. Vähä väliä menin ulos ja tulin jälleen sisälle, tartuin Ellénoren käteen tuon tuostakin, alotin jotakin lausetta, jonka heti katkaisin, katselin auringon kehrää, joka painui kohti taivaanrantaa. Tuli taas yö, lykkäsin taas asiani huomiseksi. Kokonainen päivä oli vielä jälellä: tuntikin riitti.

Tuo päivä kului samoin kuin edellinenkin. Kirjoitin hra de T:lle pyytääkseni häneltä vielä armonaikaa: ja, kuten heikkojen luonteiden tapana on, kasasin kirjeeseeni tuhansia syitä perustellakseni tätä lykkäystä, todistaakseni, ettei se millään tavoin muuttanut sitä päätöstä, minkä olin tehnyt, ja että jo nyt saattoi Ellénoren ja minun suhdettani pitää ainiaaksi katkenneena.