VIII.

Seuraavana aamuna nousin samanlaisten mietteiden ahdistamana kuin mitkä olivat vaivanneet minua edellisenäkin päivänä. Ja seuraavina päivinä levottomuuteni vain kasvoi; tuloksettomasti koetti Ellénore päästä perille sen syystä, minä vastailin yksikantaan ja vältellen hänen kiivaisiin kysymyksiinsä pidin taipumattomasti puoliani hänen kiihkeää tunkeiluaan vastaan tietäen liiankin hyvin, että avomielisyydestäni koituisi vain hänelle tuskaa ja että hänen tuskansa veisi minut taas uuteen teeskentelyyn.

Levottomana ja kummissaan hän turvautui erään ystävättärensä apuun saadakseen selville sen asian, jota hän väitti minun salaavan itseltään; toivoen itsekin erehtyvänsä hän etsi tosiasiaa sieltä, missä ei ollut kysymys muusta kuin tunteesta. Tämä ystävätär puheli minulle minun omituisen oikullisesta mielenlaadustani, siitä, kuinka visusti torjuin mielestäni kaikki pysyväisen liiton ajatukset, siitä selittämättömästä halusta, mikä minulla oli eroon ja yksinäisyyteen. Minä kuuntelin häntä hyvän aikaa vaieten; tähän hetkeen asti en ollut maininnut kenellekään ihmiselle mitään siitä, etten enää rakastanut Ellénorea; suuni ei tahtonut suostua tähän tunnustukseen, joka tuntui minusta katalalta. Kuitenkin teki mieleni puolustautua; minä kerroin varovaisesti tarinani antaen mitä suurimman tunnustuksen Ellénorelle, myöntäen käyttäytymiseni epäjohdonmukaiseksi ja selittäen sen johtuvaksi vaikeasta asemastamme, mutta päästämättä suustani ainoatakaan sellaista sanaa, joka olisi selvästi ilmaissut, että todellinen vaikeus minun puoleltani oli rakkauden puutos. Nainen, joka kuunteli minua, tuli liikutetuksi tarinastani; hän näki jalomielisyyttä siinä, mitä minä nimitin heikkoudeksi, onnettomuutta siinä, mitä minä nimitin kovuudeksi. Samat selitykset, jotka saivat intohimoisen Ellénoren raivostumaan, tekivät vakuuttavan vaikutuksen hänen puolueettomaan ystävättäreensä. Ihminen on aina niin oikeudenmukainen silloin, kun asia ei koske häntä itseään. Kuka lienettekin, älkää milloinkaan antako toisten haltuun sydämenne asioita; sydän yksin voi ajaa omaa asiaansa: se yksin tuntee haavojensa syvyyden; jokainen vieras välittäjä muuttuu tuomariksi; hän erittelee, hän hieroo sovintoa; hän ymmärtää välinpitämättömyyden; hän otaksuu sen mahdolliseksi, hän tunnustaa sen mahdottomaksi välttää; juuri sillä hän sitä puolustaa, ja välinpitämättömyys saa täten, suureksi hämmästyksekseen, oikeutuksen leiman omissa silmissään. Ellénoren soimaukset olivat saaneet minut vakuutetuksi siitä, että olin syyllinen; siltä, joka luuli pitävänsä Ellénoren puolta, sain tietää että, olin ainoastaan onneton. Tulin viekoitelluksi avaamaan sydämeni kokonaan: minä myönsin, että tunsin Ellénorea kohtaan kiintymystä, myötätuntoa, sääliä, mutta lisäsin samalla, että rakkaus ei ollut minään tekijänä niissä velvollisuuksissa, joilla itseäni raskautin. Tämä totuus, jonka siihen asti olin kätkenyt sydämeeni ja jota vain joskus suuttumuksen ja ärtymyksen tilassa olin väläyttänyt Ellénorelle, muuttui nyt omissa silmissänikin tosiperäisemmäksi ja varmemmaksi ainoastaan siitä syystä, että toinen ihminen oli saanut sen tietoonsa. Ottaa suuren askeleen, ratkaisevan askeleen, jos äkkiä paljastaa kolmannen henkilön katseille kahdenkeskeisen hellän suhteen salasokkelot; päivänvalo, joka siten tunkee tähän pyhäkköön, toteaa ja päättää lopullisesti sen hävitystyön, jonka yö siihen asti kietoi varjojensa vaippaan: niinpä ruumiitkin haudassa säilyttävät usein alkuperäisen muotonsa siihen asti, kunnes ulkoilma pääsee koskettamaan niitä muuttaen ne tomuksi.

Ellénoren ystävätär lähti: en tiedä, millä tavoin hän esitti tälle meidän keskustelumme, mutta lähestyessäni salonkia, kuulin Ellénoren puhuvan hyvin kiihtyneellä äänellä; huomattuaan minut hän vaikeni. Heti senjälkeen hän alkoi eri muodoissa tuoda esiin ylimalkaisia mielipiteitä, jotka eivät itse asiassa olleet muuta kuin henkilökohtaisia hyökkäyksiä.

"Ei mikään ole sen omituisempaa", sanoi hän, "kuin eräänlainen muka ystävyydestä johtuva harrastus; on olemassa ihmisiä, jotka tunkeutuvat hoitamaan toisen asioita vain saadakseen turmella ne; he nimittävät sitä kiintymykseksi: minusta sitä mieluummin olisi kutsuttava vihaksi."

Ymmärsin helposti, että Ellénoren ystävätär oli asettunut minun puolelleni häntä vastaan ja suututtanut häntä sillä, ettei hän ollut pitänyt minua kyllin syyllisenä. Minä tunsin vetäväni yhtä köyttä toisen kanssa Ellénorea vastaan: se muodosti vielä uuden esteen sydämiemme välille.

Muutamia päiviä myöhemmin Ellénore meni vieläkin pitemmälle: hän ei vähääkään voinut hillitä itseään; heti kun hän luuli saaneensa valituksen aihetta, vaati hän suoraa päätä selitystä, välittämättä mitään hienotunteisuudesta tai laskelmista ja pitäen ilmeisesti parempana rikkoa välit kuin jatkaa pakollista salailemista. Nuo molemmat ystävättäret erkanivat epäsovussa ijäksi päiviksi.

— Minkätähden sekoittaa vieraita meidän kahdenkeskeisiin väittelyihimme? kysyin Ellénorelta. Tarvitsemmeko kolmatta voidaksemme ymmärtää toisiamme? Ja jos me emme enää ymmärrä toisiamme, kuinka voisi joku kolmas meitä siinä suhteessa auttaa?

— Olette oikeassa, vastasi hän minulle: mutta se on teidän vikanne; ennenaikaan en tarvinnut mitään välittäjää päästäkseni teidän sydämeenne.

Äkkiä ilmoitti Ellénore aikovansa muuttaa elämäntapojaan. Käsitin hänen puheistaan, että hän laski minua kalvavan tyytymättömyyden johtuvan siitä yksinäisyydestä, missä me elimme: hän vetosi ensin kaikkiin mahdollisiin vääriin selityksiin, ennenkuin taipui tyytymään oikeaan. Me vietimme kahden kesken pitkiä yksitoikkoisia iltoja mykkinä ja pahantuulisina; pitkien keskustelujen lähde oli kuivunut.

Ellénore päätti asettua kanssakäymiseen niiden aatelisperheiden kanssa, jotka asuivat naapuristossa tai Varsovassa. Minun oli helppo huomata, mitkä vaarat ja vastoinkäymiset piilivät näissä hänen suunnitelmissaan. Ne sukulaiset, jotka riitelivät häneltä pois perintöä, olivat paljastaneet hänen entiset harha-askeleensa ja levittäneet hänestä jos jonkinlaisia panettelevia juoruja. Minua hirvitti ne nöyryytykset, joita hän aikoi uhmata, ja minä koetin saada hänet luopumaan tästä yrityksestä. Minun vastaväitteeni olivat turhat; minä loukkasin hänen ylpeyttään pelonsekaisilla aavistuksillani, vaikkakin ilmaisin ne hänelle vain varovaisesti. Hän luuli, että arkailin suhdettamme, sentähden että hänen asemansa oli niin epämääräinen; siksi oli hän vain sitä innokkaampi valloittamaan itselleen kunnioitettua asemaa seuraelämässä: hänen ponnistuksensa onnistuivatkin osittain. Hänen suuri omaisuutensa, hänen kauneutensa, jota aika ei vielä ollut kuin hipaisemalla himmentänyt, yksinpä huhut hänen seikkailuistaankin, kaikki hänessä oli omiaan herättämään uteliaisuutta. Piankin oli hän saanut ympärilleen lukuisan seurapiirin; mutta salainen hämmingin ja levottomuuden tunto vaivasi häntä. Minä olin tyytymätön omaan tilanteeseeni, hän kuvitteli, että tyytymättömyyteni kohdistui hänen asemaansa; hän hääräsi siitä päästäkseen; hänen palava halunsa esti häntä tekemästä mitään laskelmia, hänen kiero asenteensa teki epätasaiseksi hänen käytöksensä ja äkkityöntöisiksi kaikki hänen toimenpiteensä. Hänellä oli tervejärkinen, mutta sangen vähän laaja ajatuskyky; hänen luonteensa kiihkeys turmeli hänen henkensä selvänäköisyyden ja hänen älynsä ahtaus esti häntä keksimästä taitavinta menettelytapaa ja tajuamasta hienoimpia vivahduksia. Ensimäisen kerran elämässään hänellä oli päämäärä; ja syöksyessään tätä määrää kohti liian kiireisesti hän ampui ohi maalin. Kuinka paljon ikävyyksiä hän nielikään minulle mitään niistä hiiskumatta! Kuinka monta kertaa minä punastuinkaan hänen tähtensä rohkenematta sitä hänelle sanoa! Sellainen mahti on ihmisten kesken pidättyvällä ja määrämittaisella käytöksellä, että olin nähnyt kreivi de P:n ystäväin kunnioittavan Ellénorea hänen rakastajattarenaan enemmän kuin mitä hänen naapurinsa nyt kunnioittivat häntä rikkaana perijättärenä, keskellä hänen omia alustalaisiaan. Ollen vuoron perään karskea ja nöyrä, milloin miellyttävän kohtelias, milloin helposti närkästyvä, oli hänen teoissaan ja sanoissaan aina ikäänkuin jotakin rajua ja levotonta, joka tuhosi häneltä ihmisten arvonannon, jota ei voi saada muulla kuin levollisuudella.

Tuodessani näin esiin Ellénoren viat syytän ja tuomitsen niistä vain itseäni. Yksi ainoa sana minun huuliltani olisi tyynnyttänyt hänet: minkätähden en voinut lausua tuota sanaa?

Me vietimme kuitenkin nyt viihtyisämpää yhdyselämää; ihmisseura vapautti meidät tavallisen ajatuspiirimme ikeestä. Me olimme kahden kesken vain silloin tällöin; ja kun meillä kummallakin oli toisiimme rajaton luottamus, paitsi siinä, mikä koski sisäisiä tunteitamme, niin sijoitimme huomiot ja tapaukset näiden tunteiden sijaan, ja keskustelumme olivat siten käyneet jälleen verrattain viehättäviksi. Mutta ei aikaakaan, niin koitui tästä uudesta elämäntavasta minulle uutta hämminkiä. Siinä ihmisparvessa, joka Ellénorea ympäröi, huomasin herättäväni ihmettelyä ja pahaa verta. Lähestyi se aika, jolloin oli langetettava päätös hänen oikeusjutussaan; vastapuoli väitti, että Ellénore oli vieroittanut itsestään isänsä sydämen lukemattomilla hairahduksillaan; minun läsnäoloni antoi tukea heidän vakuutuksilleen. Hänen ystävänsä syyttivät minun vahingoittavan hänen asiaansa. He pitivät hänen rakkauttaan minuun anteeksi annettavana, mutta syyttivät minua hienotunteisuuden puutteesta: minä käytin väärin, niin he sanoivat, tunnetta, joka minun olisi pitänyt voida suistaa. Minä yksin tiesin, että jos olisin jättänyt hänet, olisi hän seurannut kantapäilläni ja olisi jättänyt sikseen kaiken omaisuutensa huoltamisen ja kaikki varovaisuuslaskelmat rientääkseen minun jälkeeni. Minä en voinut antaa yleisön tiedoksi tätä salaisuutta; niinpä minä Ellénoren talossa näytin olevan vain vahingollinen muukalainen, joka oli esteenä niiden toimenpiteiden menestymiselle, joista hänen kohtalonsa riippui; ja niin nurinkurisesti käännettiin tosiasiat, että häntä surkuteltiin minun vaikutusvaltani uhrina, vaikka minä itse juuri olin hänen järkähtämättömien mielijohteittensa uhri.

Muuan uusi asianhaara teki tämän tuskallisen tilanteen vieläkin monimutkaisemmaksi.

Ellénoren käytöksessä ja tavoissa tapahtui äkkiä kummallinen muutos: tähän hetkeen asti hän ei ollut näyttänyt välittävän kenestäkään muusta kuin minusta; äkkiä huomasin hänen rupeavan ottamaan vastaan ja tavoittelemaan häntä ympäröiväin miesten suosiota. Tämä niin hillitty, kylmä, arkaileva nainen näytti äkkiarvaamatta aivan muuttaneen luonnettaan. Hän alkoi keimailla, jopa antaa toiveitakin moniaille nuorille miehille, joista toiset olivat ihastuneita hänen ulkomuotoonsa ja toiset, huolimatta hänen entisyydestään, täydellä todella tavoittelivat hänen kättään; hän salli heille pitkiä kahdenkeskeisiä kohtauksia; hän käytti heidän seurassaan noita epämääräisiä, mutta silti ärsyttäviä muotoja, jotka pehmeällä torjumis-otteellaan vain kehoittavat jäämään, sentähden että ne ilmaisevat enemmän päättämättömyyttä kuin välinpitämättömyyttä, enemmän empimistä kuin hylkäämistä. Sain tietää häneltä myöhemmin, ja myös tosiasiat osoittivat sen minulle, että hän toimi näin surkuteltavan ja väärän laskelman pohjalta! Hän luuli elvyttävänsä minun rakkauttani kiihoittamalla mustasukkaisuuttani; mutta kaikki oli pelkkää tuhkaan puhaltelemista, tuhkaan, jota ei enää mikään voinut lietsoa liekkiin. Kentiespä tässä laskelmassa oli hänen tietämättään myös hieman naisen turhamaisuutta! Hän oli loukkaantunut minun kylmyydestäni, hän tahtoi todistaa itselleenkin, että hän vielä osasi miellyttää. Kentiespä hän myös loppujen lopuksi tunsi jonkinlaista lohtua siinä autiossa yksinäisyydessä, mihin minä olin hänen sydämensä jättänyt, kuullessaan jälleen korvissaan rakkauden tunnustuksia, jollaisia minä en enää pitkään aikaan ollut tehnyt?

Oli kuinka tahansa, ainakaan en minä hyvään aikaan arvannut hänen oikeita vaikuttimiaan. Luulin jo näkeväni vastaisen vapauteni aamuruskon; olin siitä hyvin iloinen. Peläten jollakin harkitsemattomalla mielenliikkeellä keskeyttää tämän suuren ratkaisun valmistusta, johon kiinnitin vapautuksen toivoni, muutuin lempeämmäksi, näytin tyytyväisemmältä. Ellénore luuli lempeyttäni hellyydeksi, toivoani nähdä hänet vihdoinkin onnellisena ilman minua haluksi tehdä itse hänet onnelliseksi. Hän oli mielissään salajuonestaan. Välistä hän kuitenkin hätäytyi siitä, etten enää näyttänyt minkäänlaisia levottomuuden merkkejä; hän nuhteli minua siitä, etten millään tavoin koettanut estää näitä mielistelyjä, jotka näennäisesti uhkasivat ryöstää hänet minulta. Torjuin nämä syytökset luotani leikinlaskulla, mutta en aina saanut häntä rauhoittumaan; hänen oma luonteensa nosti väkisinkin päätään sen teeskentelyn vaipan alta, johon hän oli kietoutunut. Meidän kohtauksemme alkoivat uudestaan toisella pohjalla, mutta eivät silti vähemmän myrskyisinä. Ellénore pani minun syykseni omat vikansa, hän antoi minun ymmärtää, että yksi ainoa sana palauttaisi hänet kokonaan minun omakseni; sitten loukkaantuneena vaitiolostani hän heittäytyi uudestaan kiemailuun aivan kuin raivolla.

Etenkin tässä kohdin voidaan minua, tiedän sen hyvin, syyttää heikkoudesta. Minä tahdoin päästä vapaaksi, ja minä olisin voinutkin päästä saaden yleisen hyväksymisen menettelylleni; olin ehkä velvoitettukin vapautumaan: Ellénoren käytös oikeutti ja näytti suorastaan pakottavan minua siihen. Mutta enkö tiennyt, että tämä hänen käytöksensä oli minun aiheuttamani, enkö tiennyt, että Ellénore sydämensä syvimmässä ei ollut lakannut minua rakastamasta? Saatoinko rangaista häntä varomattomuudesta, jonka itse aiheutin, ja kylmän ulkokultaisena etsiä tästä varomattomuudesta tekosyytä hylätäkseni hänet säälittä?

En tietenkään halua puolustella itseäni, tuomitsen itseäni ankaramminkin kuin mitä ehkä joku muu tekisi minun sijassani; mutta sen todistuksen voin tässä ainakin pyhästi antaa itselleni, etten koskaan ole toiminut kylmien laskelmien mukaan ja että luonnolliset ja tosi tunteet ovat aina ohjanneet tekojani. Mistä siis johtuu, että kaikkine näine tunteineni minusta ei ole ollut niin pitkän ajan kuluessa muuta kuin pahaa itselleni ja muille?

Joka tapauksessa tarkkasivat ihmiset minua hämmästellen. Oleskeluani Ellénoren luona ei voinut selittää muuten kuin syvästä kiintymyksestä johtuvaksi, ja minun välinpitämättömyyteni niiden lemmenliittojen suhteen, joita hän näytti olevan valmis joka hetki solmimaan, todisti taas tätä kiintymystäni vastaan. Katsottiin tämän käsittämättömän suvaitsevaisuuteni johtuvan kevytmielisestä maailmankatsomuksesta, moraalin löyhyydestä, jotka todistivat minun olevan äärimmäisen itsekkään, maailman turmeleman ihmisen. Näitä arvelmia, jotka tekivät sitäkin varmemman vaikutuksen, kun ne juuri parhaiten kuvasivat niiden ilmituojien omaa sielunelämää, kerrottiin edelleen ja ne saavuttivat yleisen hyväksymisen. Tämä huhu saapui vihdoin minunkin korviini; minua suututti tämä odottamaton havainto: väärinymmärrys ja panettelu, siinä palkka pitkistä palveluksistani; naisen vuoksi olin unohtanut kaikki omat harrastukseni ja luopunut kaikista elämän iloista ja minä sain tuomion niskoilleni.

Minulla oli tästä asiasta kiivas ajatustenvaihto Ellénoren kanssa: yksi ainoa sana pyyhki olemattomiin koko tuon ihailijajoukon, jonka hän oli päästänyt luokseen vain saadakseen minut pelkäämään sitä, että mahdollisesti kadottaisin hänet. Hän supisti seurapiirinsä muutamiin naisiin ja joihinkin vanhempiin herroihin. Kaikki meidän ympärillämme palautui säännöllisiin muotoihinsa: mutta me itse olimme vain entistä onnettomampia: Ellénore luuli saaneensa uusia oikeuksia; minä tunsin ylläni uusien kahleiden painon.

En saata kuvata, millaista katkeruutta ja millaisia raivonpuuskia tämä näin monimutkainen suhteemme aiheutti. Meidän elämämme oli vain yhtämittaista myrskyä; tuttavalliset välit kadottivat kaiken viehätyksensä, rakkaus kaiken sulonsa; meillä ei enää ollut noita ohimeneviäkään heltymyksen tunnelmia, jotka ainakin joksikin hetkeksi tuntuvat parantavan parantumattomia haavoja. Peittelemätön totuus irvisti vastaamme joka suunnalta; ja minä käytin, tehdäkseni itseni oikein ymmärretyksi, mitä kovimpia ja säälimättömimpiä sananmuotoja. En lakannut, ennenkuin näin Ellénoren kyynelten vallassa, ja nuo kyyneleetkin olivat vain kuin hehkuvaa laavaa, joka valuen pisar pisarelta sydämeeni sai minut parahtamaan silti voimatta pakottaa minua peruuttamaan sanojani. Silloin sattui useamman kerran, että hän nousi kalpeana ja profeetallisena: "Adolphe", saattoi hän huudahtaa, "te ette tiedä, millaista tuskaa minulle tuotatte; kerran vielä saatte sen tietää, saatte tietää sen minun kauttani, sitten kun olette syössyt minut hautaan." Minä onneton, miksi en, hänen näin puhuessaan, itse heittäytynyt sinne ennen häntä!