IV.

Rakkauden hurma! Kuka voikaan sinua kuvata! Tuota lujaa vakaumusta, että nyt olemme löytäneet olennon, jonka luonto on säätänyt meille, tuota äkillistä kirkkautta, joka valaisee koko elämän ja joka tuntuu meistä selittävän sen mysteerion, tuota ennentuntematonta arvoa, jonka vähäpätöisimmätkin seikat saavat, noita nopeasti kiitäviä hetkiä, jotka ovat niin suloisia, että kaikki niiden yksityiskohdat haihtuvat muistista ja jotka eivät jätä sieluumme muuta jälkeä kuin pitkän onnen vanan, tuota vallatonta iloa, joka välistä aivan aiheettomasti yhtyy tavallisen heltymyksen tunnelmaan, tuota niin riemullista yhdessäoloa, niin toivorikasta erillään oloa, tuota irtautumista kaikista arkihuolista, tuota ylemmyyttä koko ympäristömme suhteen, tuota varmuutta siitä, että tästä lähin eivät muut ihmiset enää tule yltämään siihen maailmaan, jossa me elämme, tuota keskinäistä ymmärtämystä, joka arvaa jokaisen ajatuksen ja joka antaa vastakaiun jokaiselle tunnelmalle! Rakkauden hurma, se, joka sinut on tuntenut, ei kykene sinua kuvaamaan!

Hra de P:n täytyi kiireellisten liikeasioiden vuoksi olla poissa kuusi viikkoa. Tuon ajan vietin melkein yhtä mittaa Ellénoren seurassa. Hänen kiintymyksensä näytti kasvaneen siitä uhrauksesta, jonka hän minulle oli tehnyt. Hän ei koskaan päästänyt minua pois luotaan koettamatta minua vielä pidättää. Kun lähdin, kysyi hän minulta, milloin palaisin. Kahden tunnin erossaolo oli hänelle sietämätöntä. Hän määräsi levottomalla tarkkuudella ajan, jolloin minun piti palata. Suostuin siihen ilolla, minä olin kiitollinen, olin onnellinen rakkaudesta, jota hän minulle osoitti. Mutta tavallisen elämän harrastukset eivät kuitenkaan alistu kaikkiin omavaltaisiin toivomuksiimme. Minulle oli välistä epämukavaa, että kaikki askeleeni noin olivat edeltäpäin määrätyt ja kaikki hetkeni noin lasketut. Minun oli pakko hätiköidä kaikissa toimituksissani, rikkoa useimmat suhteeni. En tiennyt mitä vastata tuttavilleni, kun minulle ehdotettiin jotakin huvitilaisuutta, josta minulla luonnollisissa olosuhteissa ei olisi ollut mitään syytä kieltäytyä. Minä en lainkaan kaivannut Ellénoren luota noihin seuraelämän huveihin, joista en ollut koskaan ollut erittäin huvitettu, mutta minä olisin suonut, että hän olisi sallinut minun luopua niistä vapaammin. Minusta olisi tuntunut suloisemmalta palata hänen luokseen omasta tahdostani, tarvitsematta ajatella, että määräaika oli tullut, että hän nyt juuri odotti minua tuskaisen levottomasti, ja ilman että hänen tuskansa ajatus olisi sekoittunut ajatukseen siitä onnesta, joka minua odotti hänet tavatessani. Ellénore oli epäilemättä minulle suuri ilonlähde, mutta hän ei ollut enää päämäärä, hän oli muuttunut kahleeksi. Pelkäsin sitäpaitsi saattavani hänet huonoon valoon. Minun alituisen läsnäoloni täytyi tietenkin kummastuttaa hänen palvelijoitaan ja lapsiaan, jotka saattoivat pitää minua silmällä. Ajatus, että voisin tuottaa häiriötä hänen elämäänsä, sai minut vapisemaan. Tunsin, että me emme voisi liittää elämäämme pysyväisesti yhteen ja että minun pyhä velvollisuuteni oli kunnioittaa hänen rauhaansa: minä neuvoin häntä siis varovaisuuteen samalla vakuuttaen hänelle rakkauttani. Mutta mitä enemmän minä annoin hänelle tämäntapaisia neuvoja, sitä vähemmän oli hän halukas minua kuuntelemaan. Samalla kertaa pelkäsin hirvittävästi tuottaa hänelle mielipahaa. Heti kun vain näin hänen kasvoillaan tuskan ilmeen, muuttui hänen tahtonsa minun tahdokseni; minulla ei ollut hyvä olla, ellei hän ollut tyytyväinen minuun. Jos, syyttäen jotakin välttämätöntä asiaa, joka pakotti minut olemaan poissa jonkun hetken, olin päässyt lähtemään hänen luotaan, niin tunto siitä tuskasta, jonka olin tuottanut hänelle, seurasi minua kaikkialle. Kuumeinen omantunnon vaiva valtasi minut ja kiihtyi kiihtymistään joka minuutti käyden lopulta aivan sietämättömäksi; riensin kiireimmän kautta hänen luokseen tuntien, että suurin iloni oli saada lohduttaa ja tyynnyttää häntä. Mutta sikäli kuin lähestyin hänen asuntoaan, kasvoi minussa jonkinlainen harmin tunne tätä omituista ylivaltaa vastaan, yhtyen muihin tunteisiini. Ellénore itse oli luonteeltaan raju. Mitä hän tunsi minua kohtaan, sitä ei hän, niin luulen, ollut tuntenut ketään muuta kohtaan. Edellisissä suhteissa hänen sydäntään oli loukannut kiusallinen riippuvaisuus; minun seurassani hän saattoi olla aivan luonnollinen, sillä me olimme täysin tasa-arvoisia; tämä kaikista laskelmista ja hyötytavoitteluista puhdas rakkaus oli nostanut häntä hänen omissa silmissäänkin; hän tiesi, että minä olin aivan varma siitä, että hän rakasti minua yksinomaan minun itseni tähden. Mutta tästä täydellisestä välittömyydestä minun seurassani johtui, ettei hän salannut minulta ainoatakaan mielentilaansa; ja välistä kun tulin hänen huoneeseensa kärsimättömänä siitä, että minun oli täytynyt tulla aikaisemmin kuin olisin tahtonut, tapasin hänet surullisena tai suuttuneena. Olin ollessani etäällä hänestä kärsinyt jo pari tuntia siitä ajatuksesta, että hän kärsi minun poissaolostani: nyt kärsin lisäksi pari tuntia hänen luonaan, ennenkuin sain hänet rauhoittumaan.

Kuitenkaan en tuntenut itseäni onnettomaksi; sanoin itselleni, että oli ihanaa olla rakastettu, vaateliaastikin; tunsin, että minä tein hänelle hyvää; hänen onnensa oli minulle välttämätön ja minä tiesin olevani välttämätön hänen onnelleen.

Sitäpaitsi tuo epämääräinen tunne siitä, että luonnon järjestyksen mukaisesti ei tämä suhde voisi olla kestävä, tuo niin monessa suhteessa surullinen aavistus oli kuitenkin omiaan minua tyynnyttämään väsymyksen tai kärsimättömyyden hetkinäni. Ellénoren liitto kreivi de P:n kanssa, meidän ikämme epäsuhtaisuus, meidän asemiemme erilaisuus, minun pois matkustamiseni, jota moninaiset seikat olivat viivyttäneet, mutta joka pian oli edessä, kaikki nämä asianhaarat velvoittivat minua antamaan ja ottamaan vastaan vielä mahdollisimman paljon onnea; kun kerran olin varma vuosista, en tahtonut kitsastella päivistä.

Kreivi de P. palasi kotiin. Eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin hän alkoi epäillä minun suhdettani Ellénoreen; päivä päivältä otti hän minut vastaan yhä kylmemmän ja synkemmän näköisenä. Minä kuvasin Ellénorelle elävästi ne vaarat, jotka häntä uhkasivat; minä rukoilin häntä, että hän sallisi minun keskeyttää käyntini joksikin päiväksi; minä puhuin hänelle hänen maineensa, varallisuutensa ja lapsiensa edun puolesta. Hän kuunteli minua kauan vaieten; hän oli kalpea kuin kuolema.

"Tavalla tai toisella", sanoi hän minulle vihdoin, "te pian lähdette; älkäämme jouduttako tätä hetkeä; älkää huolehtiko minun vuokseni. Voittakaamme päiviä, voittakaamme tunteja; päiviä, tunteja, siinä kaikki mitä tarvitsen. Joku salainen aavistus sanoo minulle, Adolphe, että minä kuolen teidän syliinne."

Me jatkoimme siis entistä elämäntapaamme, minä yhäti levottomana, Ellénore yhä surullisena, kreivi de P. mykkänä ja huolestuneena. Vihdoin saapui kirje, jota odotin: isäni vaati minua palaamaan luokseen. Vein tämän kirjeen Ellénorelle.

"Jo nyt!" sanoi hän minulle luettuaan sen; "en luullut, että se tapahtuisi niin pian."

Sitten puhjeten kyyneliin hän tarttui käteeni ja sanoi minulle:

"Adolphe, te näette, etten voi elää ilman teitä; en tiedä, miten tulevaisuuteni muodostunee, mutta minä rukoilen teitä, ettette vielä lähtisi; keksikää tekosyitä jäädäksenne. Pyytäkää, että isänne sallii teidän viipyä täällä vielä puoli vuotta. Puoli vuotta, onko se nyt mikään pitkä aika?"

Minä yritin vastustaa hänen ehdotustaan; mutta hän itki niin katkerasti, vapisi niin kovasti ja hänen kasvoillaan oli niin sydäntäsärkevä kärsimyksen ilme, etten voinut jatkaa. Minä heittäydyin hänen jalkoihinsa, suljin hänet syliini, vakuutin hänelle uskollista rakkauttani ja lähdin pois kirjoittaakseni isälleni. Kirjoitin todellakin Ellénoren tuskan innoittamalla lämmöllä. Esitin tuhansia viipymisen syitä; kuvasin, miten hyödyllistä minulle oli jatkaa D:ssa eräiden luentojen seuraamista, jota en ollut voinut tehdä Göttingenissä; ja kun lähetin kirjeeni postiin, toivoin hartaasti saavani sen suostumuksen, jota pyysin.

Palasin illalla Ellénoren luo. Hän istui sohvalla; kreivi de P. oli uunin luona jotensakin kaukana hänestä; molemmat lapset olivat huoneen perällä, he eivät leikkineet ja heidän kasvoiltaan kuvastui se hämmästys, jota lapsi tuntee, silloin kun se huomaa jännitystä, jonka syytä se ei voi arvata. Ilmoitin Ellénorelle pienellä eleellä, että olin tehnyt, niinkuin hän tahtoi. Ilon säde pilkahti esiin hänen silmistään, mutta sammui taas kohta. Kukaan meistä ei puhunut mitään. Vaitiolo kävi kiusalliseksi kaikille kolmelle.

"Minulle on kerrottu, herraseni", sanoi minulle vihdoin kreivi, "että olette aikeissa matkustaa pois."

Vastasin hänelle, etten tiennyt siitä asiasta mitään.

"Minun mielestäni", vastasi hän, "tulisi nuoren miehen teidän ijällänne jouduttaa itsensä jollekin virka-uralle; mutta", lisäsi hän katsahtaen Ellénoreen, "mahdollisesti eivät kaikki täällä ajattele samoin kuin minä."

Isäni vastausta ei tarvinnut kauan odottaa. Vapisin avatessani kirjettä, kun ajattelin sitä tuskaa, minkä kieltävä vastaus tuottaisi Ellénorelle. Tuntuipa minusta myös siltä, että se itsellenikin olisi ollut yhtä katkeraa; mutta luettuani hänen suostumuksensa näin äkkiä hengessäni kaikki jatkuvan oleskelun epämukavuudet. Vielä kuusi kuukautta tätä tukalaa elämää ja pakkotilaa! huudahdin itsekseni; kuusi kuukautta, jolloin joka hetki loukkaan miestä, joka on osoittanut minulle ystävyyttä, asetan vaaralle alttiiksi naisen, joka minua rakastaa, ollen riistämäisilläni häneltä sen ainoan aseman, jossa hän voi elää rauhallisena ja kunnioitettuna; petän isääni; ja minkätähden? Sentähden, etten uskalla katsoa silmiin hetken kestävää tuskaa, joka ennemmin tai myöhemmin on välttämätön! Emmekö joka päivä vähin erin ja pisara pisaralta koe tätä tuskaa? Minä en tee muuta kuin pahaa Ellénorelle; minun tunteeni ei, sellaisena kuin se on, voi häntä tyydyttää. Minä uhraudun hänen vuokseen, siitä hänen onnelleen hedelmää koitumatta; ja minä itse, minä elän täällä hyödyttömänä, epäitsenäisenä, vailla hetkenkään vapautta, voimatta hengittää hetkeäkään rauhassa.

Palasin Ellénoren luo hautoen näitä ajatuksia. Tapasin hänet yksin.

— Jään vielä puoleksi vuodeksi, sanoin minä hänelle.

— Te ilmoitatte minulle tuon uutisen hyvin kuivakiskoisesti.

— Se johtuu siitä, että pelkään suuresti, tunnustan sen suoraan, tämän lykkäyksen seurauksia meidän molempien puolesta.

— Minun ymmärtääkseni eivät ne ainakaan teidän kohdaltanne voine olla erittäin ikävää laatua.

— Te tiedätte sangen hyvin, Ellénore, että en koskaan huolehdi eniten itsestäni.

— Ette myöskään paljoa toisten onnesta.

Keskustelu oli saanut myrskyisän käänteen. Ellénore oli loukkaantunut minun huolistani tilanteessa, jolloin hän oli luullut minun iloitsevan yhdessä hänen kanssaan: minä puolestani olin loukkaantunut siitä, että Ellénore oli voittanut ja tehnyt tyhjäksi kaikki edelliset päätökseni. Siitä tuli tuima kohtaus. Me aloimme soimata toisiamme molemmin puolin. Ellénore syytti minua siitä, että olin pettänyt hänet, että olin tuntenut häntä kohtaan vain ohimenevää mieltymystä, että olin vieroittanut hänestä kreivin rakkauden ja saattanut hänet jälleen ihmisten silmissä siihen epäilyttävään valoon, josta hän koko elämänsä oli koettanut päästä pois. Minua harmitti se, että näin hänen kääntävän minun viakseni kaiken, minkä olin tehnyt vain ollakseni hänelle mieliksi, ollakseni häntä murehduttamatta. Minä valitin kieroa ja kahlittua asemaani, toimettomuudessa hupenevaa nuoruuttani, sitä itsevaltiutta, millä hän vallitsi kaikkia toimiani. Näin puhuessani huomasin hänen kasvonsa äkkiä kylpevän kyynelissä: pysähdyin, pyörsin pois puheeni, kielsin sanani, aloin selitellä. Me syleilimme toisiamme: mutta ensimäinen isku oli isketty, ensimäisen rajan yli astuttu. Olimme molemmat lausuneet sanoja, joita ei enää saanut sanomattomiksi; me saatoimme vaieta niistä, mutta emme unohtaa niitä. On asioita, joita voi olla sanomatta kauan aikaa, mutta kun ne kerran on sanottu, palaa niihin lakkaamatta uudestaan.

Me elimme täten neljä kuukautta pingoitetuissa väleissä, väliin suloisessa sovussa, mutta emme koskaan täysin vapaina; iloa tuotti meille suhteemme vieläkin, mutta ei enää entistä hurmausta. Kuitenkaan ei Ellénore vierautunut minusta. Kaikkein kiivaimpienkin riitojemme jälkeen hän oli yhtä innokas tapaamaan minua uudestaan, hän määräsi yhtä tarkalleen kohtaustemme kellonlyömän kuin jos suhteemme olisi ollut mitä leppoisin ja hellin. Usein olen tullut ajatelleeksi, että juuri minun käytökseni saattoi osaltaan ylläpitää Ellénoressa tällaista mielentilaa. Jos minä olisin rakastanut häntä samoin, kuin hän rakasti minua, olisi hän varmastikin ollut tyynempi, hän olisi myös omasta puolestaan ajatellut niitä vaaroja, joita hän uhmasi. Mutta kaikki varovaisuus oli hänestä inhoittavaa, sentähden että tämä varovaisuus oli lähtöisin minusta; hän ei arvioinut ollenkaan uhraustensa suuruutta, sentähden että pääasia hänelle oli saada minut ottamaan ne vastaan; hänelle ei jäänyt aikaa jäähtyä minun suhteeni, sentähden että koko hänen aikansa ja kaikki hänen voimansa menivät minun säilyttämiseeni. Uusi lähtöpäiväni lähestyi; sitä muistaessani tunsin jonkinlaista ilon ja mielipahan sekaista tunnetta: samantapaista kuin mies, jonka täytyy ostaa varma paraneminen tuskallisen leikkauksen hinnalla.

Eräänä aamuna kirjoitti Ellénore minulle, että tulisin hetikohta hänen luokseen.

— Kreivi, sanoi hän minulle, kieltää minua ottamasta teitä vastaan; mutta en tahdo totella tätä hirmuvaltiasta käskyä. Minä olen seurannut tuota miestä maanpakoon, olen pelastanut hänen omaisuutensa; olen kaikella tavoin hoitanut hänen etujaan. Nyt voi hän tulla toimeen ilmankin minua: mutta minä, minä en voi tulla toimeen ilman teitä.

Voi helposti arvata, miten hartaasti minä yritin saada hänet luopumaan suunnitelmasta, jota en voinut käsittää. Minä puhuin hänelle yleisestä mielipiteestä.

— Tämä mielipide, vastasi hän minulle, ei koskaan ole ollut oikeudenmukainen minua kohtaan. Olen kymmenen vuoden ajan täyttänyt velvollisuuteni paremmin kuin yksikään muu nainen ja tuo mielipide on siitä huolimatta työntänyt minut pois siltä arvosijalta, jonka olen ansainnut.

Minä muistutin hänelle hänen lapsistaan.

— Minun lapseni ovat hra de P:n lapsia. Hän on tunnustanut ne omikseen: hän on pitävä huolen niistä. He kiittävät onneaan, kun saavat unohtaa äidin, joka ei voi antaa heille muuta kuin häpeää.

Minä pyysin ja rukoilin kahta hartaammin.

— Kuulkaahan, sanoi hän minulle, jos rikon välini kreivin kanssa, niin kieltäydyttekö tapaamasta minua? Kieltäydyttekö? toisti hän tarttuen käsivarteeni niin tuimasti, että se sai minut värisemään.

— En tietenkään, vastasin minä hänelle; ja mitä onnettomampi olette, sitä uskollisempi on kiintymykseni teihin. Mutta ottakaahan nyt toki huomioon…

— Kaikki on otettu huomioon, keskeytti hän. Hän tulee pian, lähtekää nyt; älkääkä enää tulko tänne.

Vietin lopun päivästä sanomattoman ahdistuksen vallassa. Kului kaksi päivää, joina en kuullut mitään Ellénoresta. Kärsin siitä, etten tiennyt hänen kohtaloaan; kärsin myös siitä, etten saanut nähdä häntä, ja itseänikin hämmästytti se, että tämä seikka minua niin vaivasi. Toivoin kuitenkin, että hän oli luopunut tuosta päätöksestä, jota niin suuresti pelkäsin hänen tähtensä, ja aloin jo tuudittaa itseäni siihen uskoon, kun eräs nainen pisti käteeni pienen kirjelipun, jossa Ellénore pyysi minua tulemaan tapaamaan häntä sille ja sille kadulle, siihen ja siihen taloon, kolmanteen kerrokseen. Riensin sinne toivoen yhäkin, että, kun hän ei ollut voinut ottaa minua vastaan hra de P:n asunnossa, hän oli tahtonut keskustella kanssani muualla vielä viimeisen kerran. Tapasin hänet järjestelemässä asuntoa pitkäaikaisempaan kuntoon. Hän tuli minua vastaan samalla tyytyväisen ja aran näköisenä koettaen lukea silmistäni vaikutelmani.

"Kaikki on lopussa," sanoi hän minulle, "olen aivan vapaa. Yksityisvaroistani saan seitsemänkymmentä viisi louis'ta korkoa; se riittää minulle. Te viivytte täällä vielä kuusi viikkoa. Sitten kun lähdette, voin kenties asettua lähemmäksi teitä; te tulette kenties minua tervehtimään."

Ja aivan kuin hän olisi pelännyt vastausta alkoi hän kertoa kaikenlaisista suunnitelmiinsa kuuluvista pikku seikoista. Hän koetti jos jollakin tavoin vakuuttaa minua siitä, että hän tulisi olemaan onnellinen, että hän ei ollut uhrannut mitään minun vuokseni, että se ratkaiseva askel, jonka hän oli ottanut, oli hänelle edullinen, vaikk'ei minua olisi ollutkaan. Oli ilmeistä, että tämä kaikki vaati häneltä suuria ponnistuksia, ja ettei hän uskonut puoliakaan siitä, mitä hän minulle puhui. Hän huumasi itsensä omilla sanoillaan, peläten kuulla mitä minä sanoisin, hän pitkitti puhettaan innokkaasti viivyttääkseen sitä hetkeä, jolloin minun vastaväitteeni vaivuttaisivat hänet jälleen epätoivoon. Minulla ei ollut sydäntä tehdä ainoatakaan. Otin vastaan hänen uhrauksensa, kiitin häntä siitä; sanoin hänelle, että se teki minut onnelliseksi: sanoinpa hänelle vielä paljon enemmänkin: minä vakuutin hänelle aina toivoneeni sitä, että joku ratkaiseva päätös saisi aikaan sen, ettei minun tarvitsisi koskaan jättää häntä; väitin epäröimiseni johtuneen vain hienotunteisuudesta, joka kielsi minua suostumasta sellaiseen tekoon, joka järkytti koko hänen asemansa. Minä en, sanalla sanoen, ajatellut mitään muuta kuin saada kaikki hänen tuskansa, pelkonsa, huolensa, hänen epävarmuutensa minun rakkaudestani tyystin haihtumaan. Puhuessani en nähnyt mitään muuta kuin tämän päämäärän ja minä tein lupaukseni vilpittömällä mielellä.