V.

Ellénoren ja kreivi de P:n erolla oli julkisuudessa sellaiset seuraukset kuin helposti saattoi odottaakin. Ellénore kadotti siinä silmänräpäyksessä koko kymmenen vuoden järkähtämättömän uskollisuutensa hedelmät: hänet asetettiin samalle tasolle kuin kaikki ne hänen luokkaansa kuuluvat naiset, jotka keveästi antautuvat yhtämittaisiin lemmenseikkailuihin. Se, että hän oli jättänyt lapsensa, sai ihmiset pitämään häntä luonnottomana äitinä, ja moitteettoman maineen omaavat naiset toistelivat tyydytyksen tuntein, että tämän, heidän sukupuolelleen oleellisimman hyveen laiminlyöminen ulottuisi varmasti pian kaikkiin muihinkin. Samalla he häntä surkuttelivat, jotta eivät riistäisi itseltään huvia solvata minua. Mitä minun käyttäytymiseeni tulee, niin pidettiin minua viettelijänä, kiittämättömänä ihmisenä, joka oli loukannut kestiystävyyttä ja hetkellistä mielijohdettaan tyydyttääkseen riistänyt rauhan kahdelta ihmiseltä, joista hänen olisi tullut kunnioittaa toista ja säästää toista. Eräät isäni ystävistä pitivät minulle vakavia nuhdesaarnoja, toiset, jotka minun suhteeni olivat vähemmän avonaisia, toivat minulle kiertotein ja vihjauksin ilmi paheksumisensa. Nuoret miehet sitävastoin näyttivät olevan ihastuksissaan siitä taitavuudesta, millä olin osannut lyödä laudalta kreivin; ja kaikenlaisilla kokkapuheilla, joita turhaan koetin vaientaa, onnittelivat he minua valloitukseni johdosta luvaten seurata esimerkkiäni. En voi kuvata, miten kärsin sekä näistä ankarista nuhteista että näistä häpeällisistä ylistyksistä. Olen vakuutettu siitä, että jos todella olisin rakastanut Ellénorea, olisin voinut oikaista yleisen mielipiteen sekä häneen että itseeni nähden. Niin suuri on tosi tunteen voima, että kun se puhuu, vaikenevat väärät selittelyt ja keinotekoiset sovinnaisuudet. Mutta minä olin ainoastaan heikko, kiitollinen ja naisen vallassa oleva mies; minua ei tukenut mikään sellainen yllyke, joka olisi ollut lähtöisin sydämestä. Senvuoksi en osannut hämäytymättä lausua ajatustani; koetin aina lopettaa keskustelun; ja jos se yhä jatkui, päätin sen joillakin tuimilla sanoilla, jotka antoivat tietää toisille, että olin valmis hakemaan heidän kanssaan riitaa. Totta tosiaan olisin paljon mieluummin tapellut heidän kanssaan kuin vastannut heille.

Ellénore huomasi varsin pian, että yleinen mielipide nousi häntä vastaan. Kaksi hra de P:n naissukulaista, jotka tämä vaikutusvallallaan oli pakottanut ottamaan Ellénoren seurapiiriinsä, rikkoivat suhteensa häneen mitä suurimmalla melskeellä, mielissään siitä, että he moraalin ankarain periaatteiden turvissa vihdoinkin saivat laskea valloilleen kauan pidätetyn pahansuopaisuutensa. Miehet jatkoivat käyntejään Ellénoren luona; mutta heidän käytössävyynsä tuli jotakin tuttavallista, joka ilmaisi, ettei hänellä enää ollut tukenaan mahtavaa suojelijaa eikä puolustuksenaan liittoa, jolle yleinen mielipide jo melkein oli antanut siunauksensa. Toiset tulivat hänen luokseen, niin he sanoivat, sentähden että he olivat tunteneet hänet aina; toiset sentähden että hän oli vielä kaunis ja että hänen vasta osoittamansa kevytkenkäisyys oli taas herättänyt heissä toiveita, joita he eivät yrittäneetkään häneltä peittää. Jokainen perusteli jollakin tavoin tuttavuuttaan hänen kanssaan, s.o. jokainen luuli tämän tuttavuuden olevan puolustelujen tarpeessa. Täten onneton Ellénore huomasi ainaiseksi vajonneensa siihen asemaan, josta hän koko elämänsä oli ponnistellut pois. Kaikki oli omiaan runtelemaan hänen sieluaan ja loukkaamaan hänen ylpeyttään. Hän käsitti toisten hyljeksivän käytöksen halveksimisen merkiksi ja toisten tunkeilevan lähestymisen jonkun solvaisevan pyyteen osotukseksi. Hän kärsi yksinäisyydestään, hän häpesi seuraansa. Oi, tietenkin olisi minun pitänyt lohduttaa häntä; minun olisi pitänyt painaa hänet sydäntäni vasten ja sanoa hänelle: Eläkäämme toinen toisillemme, unohtakaamme ihmiset, jotka väärinymmärtävät meitä, olkaamme onnellisia vain oman kunnioituksemme ja oman rakkautemme voimasta; koetinkin näin tehdä, mutta miten voisi sammumassa olevaa tunnetta lietsoa liekkiin velvollisuuden sanelemalla päätöksellä?

Ellénore ja minä teeskentelimme kumpikin toinen toisillemme. Hän ei rohjennut uskoa minulle huoliaan, jotka olivat seurauksena uhrauksesta, jonka hän varsin hyvin tiesi tehneensä minun pyytämättäni. Minä olin ottanut vastaan tuon uhrauksen: minä en uskaltanut valittaa onnettomuudesta, jonka olin edeltäpäin aavistanut, mutta jota en ollut jaksanut torjua pois. Emme siis kumpikaan sanoneet sanaakaan siitä ainoasta asiasta, joka lakkaamatta oli mielessämme. Me tuhlasimme toisillemme hyväilyjä, me puhuimme rakkaudesta; mutta me puhuimme rakkaudesta vain senvuoksi, että pelkäsimme puhua muusta.

Heti kun kahden rakastavan sydämen välillä on olemassa joku salaisuus, heti kun jompikumpi heistä on päättänyt salata toiselta ainoankin ajatuksen, on lumous lopussa, onni mennyttä. Kiivastuminen, vääryys, yksinpä kylmentyminenkin, kaikki voidaan sovittaa, mutta teeskentely tuo rakkauteen vieraan aineksen, joka turmelee ja kuihduttaa sen sen omissa silmissä.

Omituisen epäjohdonmukaisesti torjuin mitä ankarimmalla paheksunnalla pienimmätkin vihjaukset Ellénoresta, mutta samalla olin itse osaltani ylimalkaisilla keskusteluillani myötävaikuttamassa siihen vääryyteen, minkä hän sai kokea. Olin alistunut hänen tahtonsa alaiseksi, mutta samalla olin saanut kauhun naisvaltaa kohtaan. Yhtä mittaa intoilin naisten heikkoutta, heidän vaateliaisuuttaan, heidän tuskansa hirmuvaltiutta vastaan. Toin esiin mitä säälimättömimpiä mielipiteitä; ja tuo sama mies, joka ei voinut vastustaa yhtä kyyneltä, jonka jo sanatonkin surumielisyys sai antamaan perään, jota hänen ollessaan poissa rakastettunsa luota vaivasi tuottamansa kärsimyksen tunto, esiintyi kaikissa puheissaan halveksivana ja heltymättömän kovana. Kaikki suoranaiset ylistyspuheeni Ellénoresta eivät voineet haihduttaa sitä vaikutelmaa, minkä tuontapaiset lausunnot jättivät. Minua vihattiin, häntä surkuteltiin, mutta häntä ei kunnioitettu. Luettiin hänen syykseen se, ettei hän ollut osannut herättää rakastajassaan enempää arvonantoa omaa sukupuoltaan eikä suurempaa kunnioitusta sydämen siteitä kohtaan.

Eräs herra, joka kuului Ellénoren salonkiin ja joka, senjälkeen kun tämä oli rikkonut välinsä kreivi de P:hen, oli osoittanut häntä kohtaan niin kiihkeää intohimoa, että Ellénoren hänen epähienon tunkeilemisensa vuoksi oli ollut pakko sulkea hänet pois seurapiiristään, uskalsi lasketella hänestä solvaavia pilapuheita, joita minun mielestäni oli mahdoton sietää. Me miekkailimme; minä haavoitin häntä vaarallisesti, haavoituin myös itse. En voi sanoin selittää sitä levottomuuden, kauhun, kiitollisuuden ja rakkauden ilmettä, joka kuvastui Ellénoren kasvoilta, kun hän näki minut tuon tapahtuman jälkeen. Hän muutti asumaan luokseni, vastustelustani huolimatta; hän ei hetkeksikään luopunut viereltäni koko sairauteni aikana. Päivisin hän luki minulle, suurimman osan öitä hän valvoi vuoteeni reunalla; hän tarkkasi vähäisimpiäkin liikkeitäni, hän arvasi jokaisen toivomukseni; hänen valpas hyvyytensä teki moninkertaiseksi hänen kykynsä ja antoi hänelle kaksin verroin voimaa. Hän vakuutti minulle yhä uudestaan, että jos minä olisin kuollut, ei hänkään olisi voinut elää. Sydämeni oli täynnä hellyyttä ja omantunnon vaivat raatelivat minua. Olisin tahtonut löytää itsestäni jotakin, jolla olisin voinut palkita noin kestävän ja hellän kiintymyksen; kutsuin avukseni muistot, mielikuvituksen, itse järjenkin ja velvollisuuden tunteen: turhaa vaivaa! Tilanteen vaikeus, varmuus siitä, että tulevaisuus oli erottava meidät, ehkäpä myös jonkinlainen kapinanhenki kahletta vastaan, jota minun oli mahdoton katkaista, kalvoivat minua sisällisesti. Syytin itseäni kiittämättömyydestä, jota koetin häneltä salata. Olin aivan onneton, kun hän näytti epäilevän rakkautta, joka oli hänelle niin välttämätön; enkä ollut vähemmän onneton silloin, kun hän näytti uskovan siihen. Tunsin, että hän oli parempi kuin minä, ja halveksin itseäni siitä, etten ollut hänen arvoisensa. On hirvittävä onnettomuus, ettei saa vastarakkautta, silloin kun itse rakastaa; mutta on sangen suuri onnettomuus olla intohimoisen rakkauden esine, silloin kun ei enää itse rakasta. Tämän henkeni, jonka olin pannut alttiiksi Ellénoren vuoksi, olisin antanut vaikka tuhat kertaa, jotta hän olisi ollut onnellinen ilman minua.

Ne kuusi kuukautta, jotka isäni oli minulle myöntänyt oleskelulupaa, olivat lopussa; täytyi ruveta tuumimaan poislähtöä. Ellénore ei vähääkään vastustanut matkaani, hän ei edes koettanut sitä viivyttää; mutta hän vaati minulta sen lupauksen, että kahden kuukauden kuluttua jälleen palaisin hänen luokseen tai sallisin hänen tulla minua tapaamaan; vannoin sen hänelle juhlallisesti. Mitä en olisi luvannutkaan tuollaisena hetkenä, jolloin näin hänen kamppailevan itseään vastaan ja hillitsevän tuskaansa? Hän olisi voinut vaatia minua jäämään luokseen; syvimmässäni tiesin hyvin, että hänen kyyneleitään olisin totellut. Olin kiitollinen hänelle siitä, että hän ei käyttänyt valtaansa; tuntui kuin olisin siitä syystä rakastanut häntä enemmän. Sitäpaitsi erosin itsekin katkeralla kaipuulla olennosta, joka oli kiintynyt minuun noin harvinaisella alttiudella. Kauan kestävissä suhteissa on aina jotakin niin syvää! Niistä muodostuu tietämättämme osa sisäistä olemustamme! Kaukaa pitäen kaikessa rauhassa päätämme katkaista ne; uskomme kärsimättöminä odottavamme vain hetkeä, jolloin saamme panna tuon päätöksemme toimeen: mutta kun tuo hetki saapuu, täyttää se meidät kauhulla; ja sellainen on meidän kurja, oikkuileva sydämemme, että eroamme rikkiraastetuin rinnoin niistä, joiden kanssa meidän oli ilotonta olla yhdessä.

Poissa ollessani kirjoitin säännöllisesti Ellénorelle. Pelko siitä että kirjeeni voisivat tuottaa hänelle tuskaa ja halu kirjoittaa hänelle vain sitä, mitä tunsin, olivat minulle ainaisena ristiriidan aiheena. Olisin toivonut, että hän olisi arvannut sieluntilani, mutta tehnyt sen tulematta siitä surulliseksi; olin tyytyväinen itseeni, kun olin voinut käyttää sanoja kiintymys, ystävyys, uskollisuus rakkaus-sanan sijasta; mutta äkkiä olin näkevinäni edessäni Ellénore raukan murheellisena ja yksinäisenä, minun kirjeeni ainoana lohtunaan; ja sitten, kahden varovaisesti sirkilöidyn ja kylmän sivun jälkeen, lisäsin taas nopeasti muutamia tulisia tai helliä lauseita, jotka olivat omiaan pettämään hänet uudestaan. Täten siis, vaikka en koskaan sanonut niin paljon, että se olisi tyydyttänyt häntä, sanoin kuitenkin aina tarpeeksi johtaakseni hänet harhaan. Tosiaan omituinen laji vilpillisyyttä, jonka onnistuminen kääntyi minua itseäni vastaan, pitkitti ahdistustani ja oli minulle sietämätöntä!

Levottomana laskin ohivieriviä päiviä ja tunteja; koetin ajatuksissani hidastuttaa ajan kulkua; vapisin pelosta nähdessäni sen hetken lähestyvän, jolloin minun tuli täyttää lupaukseni. En keksinyt mitään keinoa voida matkustaa. En myöskään mahdollisuutta siihen, että Ellénore voisi asettua samaan kaupunkiin kuin minä. Kentiespä, ollakseni aivan suora, kentiespä en sitä halunnutkaan. Minä vertasin riippumatonta ja rauhallista olotilaani siihen kiihkoisaan, levottomaan ja heittelehtivään elämään, johon hänen intohimonsa minut tuomitsi. Minun oli niin hyvä olla vapaana, mennä ja tulla, lähteä ja palata, kenenkään siihen kiinnittämättä huomiota! Kanssaihmisteni välinpitämättömyys oli minulle lepoa, niin sanoakseni, hänen rakkautensa aiheuttaman väsymyksen jälkeen.

En kuitenkaan uskaltanut antaa Ellénoren aavistaa sitä, että olisin tahtonut luopua suunnitelmistamme. Hän oli ymmärtänyt kirjeistäni, että minun oli vaikea jättää isääni; hän kirjoitti minulle, että hän siitä syystä alkoi hankkiutua matkaan. Kauan aikaa olin millään tavalla vastustamatta tätä hänen päätöstään; minä en vastannut mitään varmaa tästä asiasta. Annoin hänen epämääräisin sanoin ymmärtää, että suurin iloni olisi aina tietää hänet… sitten lisäsin, tehdä hänet onnelliseksi: kaikki surkeita kaksimielisyyksiä, mutkallista kielenkäyttöä, jonka epäselvyys itseänikin tuskastutti, mutta jota arkailin tehdä selvemmäksi. Vihdoin viimein päätin puhua hänelle suoraan; sanoin itselleni, että se oli velvollisuuteni; yllytin omantuntoni taisteluun heikkouttani vastaan; vahvistin itseäni hänen tuskansa muistoa vastaan sillä ajatuksella, että hän sitten saisi rauhan. Kävelin pitkin askelin huoneessani lausuillen ääneen sitä, mitä aioin hänelle sanoa. Mutta tuskin olin pannut paperille muutamia rivejä, kun jo mielialani muuttui: en enää nähnyt lauseitani niiden sisällön, vaan sen vaikutuksen valossa, jonka ne varmasti tulivat tekemään; ja yliluonnollisen voiman aivan tahtomattani ohjatessa kuuliaista kättäni supistin sanottavani siihen, että ehdotin hänelle muutaman kuukauden lykkäystä. En ollut taaskaan sanonut, mitä ajattelin. Kirjeessäni ei ollut rahtuistakaan vilpittömyyttä. Syyt, jotka esitin, olivat heikkoja, sentähden että ne eivät olleet totuudenmukaisia.

Ellénoren vastaus oli kiivas; hän oli pahastunut siitä, että en tahtonut nähdä häntä. Mitä hän siis minulta pyysi? Saada elää tuntemattomana minun lähettyvilläni. Mitä olisi minulla pelättävää hänen läheisyydestään, jos hän asuisi hiljaisessa lymypaikassaan keskellä suurta kaupunkia, jossa ei kukaan häntä tuntenut? Hän oli minun vuokseni uhrannut kaikki, omaisuutensa, lapsensa, maineensa; hän ei pyytänyt muuta palkintoa uhrauksistaan kuin saada odottaa minua kuin nöyrä orjatar, viettää joka päivä seurassani muutaman minuutin, nauttia niistä hetkistä, jotka voisin hänelle lahjoittaa. Hän oli jo napisematta myöntynyt kahden kuukauden eroon, ei siksi, että tämä ero olisi hänen mielestään ollut välttämätön, vaan siksi, että minä näytin sitä haluavan; ja kun hän vihdoin oli päässyt, raskaasti kooten päivät pääksytyksin, siihen ajankohtaan, jonka minä itse olin määrännyt, niin ehdotin minä hänelle, että hän alkaisi uudestaan tämän pitkän kidutuskauden! Hän oli hyvinkin saattanut erehtyä, hän oli kenties lahjoittanut elämänsä kovalle ja tylylle miehelle; minä olin tekojeni herra, mutta minulla ei ollut oikeutta pakottaa häntä kärsimään, sen ainoan hylkäämänä, jolle hän oli uhrannut kaikkensa.

Pian tämän kirjeen jälkeen saapui Ellénore itse; hän ilmoitti minulle tulostaan. Minä lähdin hänen luokseen siinä varmassa mielessä, että näyttäisin hyvin iloiselta; halusin kärsimättömästi tyynnyttää hänen sydäntään ja antaa hänelle edes hetkiseksi onnea ja rauhaa. Mutta olin loukannut häntä; hän tarkasteli minua epäluuloisesti: hän havaitsi piankin väkinäiset ponnistukseni; hän ärsytti ylpeyttäni soimauksillaan; hän herjasi minun luonnettani. Hän maalasi minut niin kurjaksi heikkoudessani, että se sai minut kapinoimaan vielä enemmän häntä kuin itseäni vastaan. Mieletön raivo valtasi minut: kaikki sääli ja säästäminen oli tipotiessään, kaikki hienotunteisuus unohdettu. Oli aivan kuin itse raivottaret olisivat yllyttäneet meitä toisiamme vastaan. Kaiken, mitä suinkin leppymättömin viha oli keksinyt meistä, sovellutimme molemminpuolisesti toisiimme, ja nuo molemmat onnettomat olennot, koko maan päällä ainoat, jotka todella tunsivat toinen toisensa ja olisivat voineet tehdä toisilleen oikeutta, ymmärtää ja lohduttaa toisiaan, käyttäytyivät nyt kuin kaksi verivihollista, vimmastuneina repimään toisensa kappaleiksi.

Me erosimme kolme tuntia kestäneen kohtauksen jälkeen; ja ensimäisen kerran elämässä me erkanimme ilman selitystä, ilman sovintoa. Tuskin olin jättänyt Ellénoren, kun jo suuttumukseni antoi sijaa syvälle tuskalle. Olin kuin sekaisin päästäni, vielä aivan huumautuneena siitä, mitä äsken oli tapahtunut. Toistin hämmästellen omia sanojani; en voinut käsittää käyttäytymistäni; koetin etsiä itsestäni jotakin syytä, mikä näin oli voinut minut harhauttaa.

Oli kovin myöhäinen, en tohtinut palata Ellénoren luo. Päätin mennä häntä tapaamaan varhain seuraavana aamuna ja palasin kotiin isäni luo. Siellä oli paljon vieraita; minun oli helppo niin suuressa seurassa pysytellä syrjässä ja salata levottomuuteni. Kun vihdoin olimme kahden, sanoi isäni minulle:

"Minulle on kerrottu, että kreivi de P:n entinen rakastajatar on tässä kaupungissa. Olen aina antanut teidän olla täydessä vapaudessanne enkä koskaan tahtonut tietää mitään rakkaussuhteistanne; mutta teidän ijässänne ei sovi pitää julkista rakastajatarta; ja minä ilmoitan teille, että olen ryhtynyt toimenpiteisiin saadakseni hänet lähtemään täältä pois."

Nämä sanat sanottuaan hän jätti minut. Minä seurasin häntä hänen huoneeseensa asti; hän viittasi minua poistumaan.

"Isäni", sanoin minä hänelle, "Jumala tietää, etten ole kutsunut Ellénorea tänne tulemaan; Jumala tietää, että soisin hänen olevan onnellisen ja että sillä hinnalla olisin valmis ijäksi luopumaan hänestä; mutta punnitkaa sitä, mitä teette; luullessanne erottavanne minut hänestä, voitte mahdollisesti liittää minut häneen ainaisiksi ajoiksi."

Kutsutin heti luokseni erään kamaripalvelijani, joka oli seurannut minua matkoillani ja joka tunsi suhteeni Ellénoreen. Annoin hänen tehtäväkseen ottaa selvää, jos mahdollista, heti paikalla, mitkä ne toimenpiteet olivat, joista isäni oli puhunut. Hän palasi kahden tunnin kuluttua. Isäni sihteeri oli uskonut hänelle vaitiolon lupauksella, että Ellénore oli saava seuraavana päivänä häätömääräyksen. Ellénore häädetty! huudahdin, häpeällisesti häädetty! Hän, joka on tullut tänne ainoastaan minun tähteni, hän, jonka sydämen minä olen murtanut, hän, jonka kyyneleitä kylmänä katsoin! Mihin voisi hän nyt kallistaa päänsä, onneton, yksin ja vailla jalansijaa maailmassa, jonka kunnioituksen minä olen häneltä riistänyt? Kenelle kertoa tuskaansa? Päätökseni oli pian tehty. Pestasin avukseni miehen, joka minua palveli; lahjoin hänet kullalla ja lupauksilla. Tilasin postivaunut kello kuudeksi aamulla kaupungin portille. Tein tuhansia suunnitelmia Ellénoren ja minun ikuista yhteiselämää varten; rakastin häntä enemmän kuin vielä milloinkaan ennen; koko sydämeni oli jälleen hänen; olin ylpeä voidessani suojella häntä. Kärsimättömästi halusin saada sulkea hänet syliini; rakkaus täytti sieluni kokonaan; tunsin pään, sydämen ja aistien kuumeista huumaa, joka järkytti koko olemukseni. Jos Ellénore tuolla hetkellä oli tahtonut erota minusta, olisin vaikka kuollut hänen jalkoihinsa pidättääkseni häntä.

Aamu koitti; riensin Ellénoren luo. Hän oli makuulla, vietettyään yönsä itkien; hänen silmänsä olivat vielä kosteat ja hänen hapsensa hajallaan; tuloni hämmästytti häntä.

"Tule", sanoin hänelle, "lähtekäämme!" Hän aikoi vastata jotakin. "Lähtekäämme!" toistin minä. "Onko sinulla maan päällä ketään muuta suojelijaa, muuta ystävää kuin minä? Eivätkö minun käsivarteni ole sinun ainoa turvasi?"

Hän vastusteli.

"Minulla on tärkeitä syitä", jatkoin, "jotka ovat henkilökohtaista laatua. Taivaan nimessä, seuraa minua."

Ja minä vein hänet mukaani väkisin. Matkalla minä hukutin hänet hyväilyihini, pusersin häntä rintaani vasten, vastasin hänen kysymyksiinsä ainoastaan suuteloilla. Vihdoin mainitsin hänelle, että huomattuani isäni aikovan erottaa meidät, olin tuntenut, etten voisi olla onnellinen ilman häntä, että tahdoin pyhittää hänelle elämäni ja liittää meidät yhteen kaikilla mahdollisilla siteillä. Hänen kiitollisuutensa oli ensin rajaton; mutta pian hän keksi kertomuksessani ristiriitaisuuksia. Vähitellen hän kiihkein kysymyksin sai minulta urkituksi esiin totuuden; hänen riemunsa katosi, hänen kasvonsa peittyivät synkkään pilveen.

"Adolphe", sanoi hän minulle, "te petätte itsenne; te olette jalomielinen, te uhraudutte minulle sentähden että minua vainotaan; te luulette tuntevanne rakkautta ettekä itse asiassa tunne muuta kuin sääliä."

Minkätähden lausuikin hän nuo turmiolliset sanat? Minkätähden paljasti hän minulle salaisuuden, jota en tahtonut tietää? Koetin saada hänet vakuutetuksi, kenties siinä onnistuinkin; mutta totuus oli iskenyt läpi sieluni: innostus oli lyöty lamaan; pysyin edelleenkin uhrautumispäätöksessäni, mutta se ei tehnyt minua enää onnelliseksi; ja jo asui mielessäni ajatus, joka minun jälleen täytyi salata.