VI.

Kun olimme saapuneet valtakunnan rajalle, kirjoitin isälleni. Kirjeeni oli kunnioittava, mutta sen pohjasävy oli katkera. Minä kannoin hänelle kaunaa siitä, että hän oli lujittanut kahleitani luullessaan katkaisevansa ne. Minä ilmoitin hänelle, että en jättäisi Ellénorea ennenkuin hänen asemansa olisi niin vakiintunut, ettei hän enää tarvitsisi minua. Minä pyysin häntä hartaasti, ettei hän vainoamalla tätä pakottaisi minua pysymään häneen ainaisesti sidottuna. Odotin hänen vastaustaan voidakseni päättää, mihin asettuisimme olemaan.

"Te olette kahdenkymmenen neljän vuotias", vastasi hän minulle: "en tahdo käyttää teihin nähden määräysvaltaa, joka kohta on lopussa ja johon en koskaan ole turvautunut; vieläpä koetan, mikäli suinkin voin, salata teidän eriskummallista menettelyänne; levitän sellaista tietoa, että olette matkustanut pois minun määräyksestäni ja minun asioissani. Myöskin pidän kernaasti huolta rahallisista tarpeistanne. Tulette itsekin pian huomaamaan, että elämä, jota vietätte, ei ole teille sovelias. Teidän syntyperänne, lahjanne, varallisuutenne ovat luoneet teidät yhteiskunnassa muulle paikalle kuin isänmaattoman ja irtolaisen naisen toveriksi. Kirjeenne todistaa jo, ettette ole tyytyväinen itseenne. Muistakaa, ettei kannata pitkittää tilannetta, jota täytyy hävetä. Te hukkaatte hyödyttömästi nuoruutenne parhaimmat vuodet ja sellainen menetys on korvaamaton."

Isäni kirje lävisti minut kuin tuhannen tikarin iskua. Satoja kertoja olin itse sanonut itselleni saman, minkä hän sanoi minulle; satoja kertoja olin tuntenut häpeää siitä, että elämäni hupeni turhuuteen ja toimettomuuteen. Soimaukset, uhkauksetkin olisivat olleet minulle mieluisampia; vastarinnassa olisi mielestäni ollut jotakin kunniakasta ja minulla olisi ollut se tunne, että minun oli välttämätöntä koota voimani puolustaakseni Ellénorea niitä vaaroja vastaan, jotka häntä uhkasivat. Mutta nyt ei ollut mitään vaaroja: minulle suotiin täysin vapaat kädet; ja tästä vapaudesta ei ollut muuta hyötyä kuin että kannoin kahta kärsimättömämmin iestä, jonka näennäisesti olin itse valinnut.

Me asetuimme Cadaniin, erääseen pieneen böömiläiseen kaupunkiin. Teroitin itselleni sitä seikkaa, että kun kerran olin ottanut vastuulleni Ellénoren kohtalon, niin en saanut tuottaa hänelle kärsimystä. Onnistuinkin hillitsemään itseni. Kätkin omaan poveeni pienimmätkin tyytymättömyyden ilmaukset ja käytin kaikki henkeni voimat luodakseni itselleni eräänlaisen keinotekoisen iloisuuden, jolla saatoin peittää syvän surullisuuteni. Tällä ponnistelulla oli itseeni nähden odottamattomat seuraukset. Me olemme siinä määrin taipuisia olentoja, että lopulta todellakin tunnemme niitä tunteita, joita alussa teeskentelemme. Unohdin osittain nuo salatut murheeni. Alituinen leikinlaskuni haihdutti omaakin raskasmielisyyttäni; ja nuo hellyyden vakuuttelut, joilla hyvittelin Ellénorea, levittivät sydämeeni lempeää liikutusta, joka muistutti melkein rakkautta.

Aika ajoittain kyllä kiusalliset muistot ahdistivat minua. Yksin ollessani jouduin puuskapäisen levottomuuden valtaan. Keksin jos jonkinlaisia eriskummallisia suunnitelmia riistäytyäkseni äkkiarvaamatta irti tuosta piiristä, jossa en ollut paikallani. Mutta torjuin aina pois nämä mielijohteet kuin pahat unet; Ellénore näytti onnelliselta; kuinka olisin saattanut särkeä hänen onnensa? Noin viisi kuukautta kului täten.

Eräänä päivänä huomasin, että Ellénore oli kiihdyksissään ja että hän vaivoin koetti salata minulta jotakin ajatusta, joka häntä askarrutti. Pitkien pyyntöjen jälkeen ja saatuaan minut lupaamaan, etten koettaisi järkyttää sitä päätöstä, minkä hän oli tehnyt, hän tunnusti minulle, että hra de P. oli kirjoittanut hänelle; hän oli voittanut oikeusjuttunsa; hän muisteli kiitollisena niitä palveluksia, joita Ellénore oli hänelle tehnyt, ja heidän kymmenvuotista yhdessäoloaan. Hän tarjosi Ellénorelle puolet omaisuudestaan, ei rakentaakseen uudestaan suhdetta hänen kanssaan, koska se ei ollut enää mahdollista, vaan sillä ehdolla, että hän luopuisi siitä kiittämättömästä ja kavalasta miehestä, joka oli heidät erottanut. "Minä olen vastannut", sanoi hän minulle, "ja arvaatte kyllä, että kieltäydyin." Arvasin sen liiankin hyvin. Olin liikutettu, mutta epätoivoissani tästä uudesta uhrauksesta, jonka Ellénore minun vuokseni teki. En kuitenkaan uskaltanut ruveta väittämään vastaan: yritykseni siihen suuntaan olivat aina olleet niin tuloksettomia! Lähdin tuumiskelemaan, mille kannalle minun nyt piti asettua. Se oli minulle selvää, että meidän suhteestamme täytyi tulla loppu. Minulle se oli tuskallinen, hänelle se kävi vahingolliseksi; ainoastaan minä olin estämässä häntä saavuttamasta mukavaa asemaa ja sitä arvonantoa, joka maailmassa ennemmin tai myöhemmin seuraa rikkautta; ainoastaan minä olin erottamassa häntä hänen lapsistaan: käyttäytymiseni ei omissa silmissänikään enää ollut anteeksi annettava. Seurata hänen tahtoaan tässä asiassa ei ollut enää jalomielisyyttä, vaan rikollista heikkoutta. Minä olin luvannut isälleni vapautua heti, kun en enää olisi välttämätön Ellénorelle. Minun oli vihdoinkin aika lähteä virkauralle, alottaa toimelias elämä, hankkia edes joitakin ansioita ihmisten kunnioitukseen nähden, ruveta kunniakkaalla tavalla viljelemään lahjojani. Palasin Ellénoren luo siinä, niinkuin uskoin, järkähtämättömässä mielessä, että pakottaisin hänet myöntymään kreivi de P:n tarjoukseen ja että, jos asia vaati, ilmoittaisin hänelle suoraan, etten enää rakastanut häntä.

"Rakas ystävä", sanoin minä hänelle, "jonkun aikaa voi kyllä taistella kohtaloaan vastaan, mutta lopuksi täytyy kuitenkin aina alistua. Yhteiskunnan lait ovat voimakkaammat kuin ihmisten tahto; valtavimmatkin tunteet murtuvat olosuhteiden pakosta. Turhaan koettaa ihminen itsepäisesti totella vain sydämensä ääntä; ennemmin tai myöhemmin on hänen pakko kuunnella järkeä. Minä en voi teitä enää kauemmin pidättää tässä asemassa, joka on yhtä arvoton teille kuin minulle; minä en voi sitä tehdä en teidän enkä itseni vuoksi."

Sikäli kuin puhuin, Ellénoreen lainkaan katsahtamatta, tunsin ajatusteni käyvän yhä epävarmemmiksi ja päätökseni horjuvan. Tahdoin vielä kerran koota voimani ja jatkoin hätäisellä äänellä:

"Minä olen aina oleva ystävänne; olen aina tunteva teitä kohtaan mitä syvintä kiintymystä. Nämä kaksi vuotta, jonka ajan suhteemme on kestänyt, eivät koskaan tule haihtumaan muistostani; ne tulevat aina olemaan elämäni kaunein aika. Mutta rakkautta, tuota aistien hurmaa, tuota tahdostamme riippumatonta huumausta, joka saa unohtamaan kaikki velvollisuudet, kaikki omat harrastukset, sitä en enää tunne."

Odotin hyvän aikaa hänen vastaustaan rohkenematta luoda katsettani häneen. Kun vihdoin häneen katsahdin, oli hän liikkumaton; hän tuijotti kaikkiin esineisiin ympärillään ikäänkuin hän ei olisi tuntenut niistä ainoatakaan; tartuin hänen käteensä; se oli kylmä. Hän työnsi minut luotaan.

"Mitä te tahdotte minusta", sanoi hän minulle; "enkö ole yksin, yksin koko maailmassa, yksin ilman ainoatakaan olentoa, joka minua ymmärtää? Mitä on teillä vielä minulle sanottavaa? Ettekö jo ole sanonut kaikkea? Eikö kaikki jo ole lopussa, lopussa auttamattomasti? Jättäkää minut, menkää luotani; ettekö te sitä juuri toivokin?"

Hän aikoi poistua, hän horjui; koetin pidättää häntä; hän kaatui tiedottomana jalkoihini; nostin hänet käsivarsilleni, suutelin häntä, koetin palauttaa häntä tajuihin.

"Ellénore", huudahdin, "palatkaa tajuihinne, palatkaa minun luokseni; minä rakastan teitä oikealla rakkaudella, mitä hellimmällä rakkaudella. Minä petin teitä vain siksi, että voisitte valita vapaammin."

Oi, sydämen herkkäuskoisuutta, sinä olet selittämätön! Nämä yksinkertaiset sanat, jotka niin moni edellinen puheeni todisti vääriksi, palauttivat Ellénoreen elämän ja luottamuksen; hän pyysi minun sanomaan ne yhä uudestaan ja uudestaan: hän näytti hengittävän niitä ahneesti. Hän uskoi minua: hän huumautui omasta rakkaudestaan, jota hän luuli meidän yhteiseksi; hän vakuutti järkähtämättömästi pysyvänsä siinä, mitä hän oli vastannut kreivi de P:lle, ja minä olin sidottu lujemmin kuin milloinkaan.

Kolme kuukautta myöhemmin ilmaantui uusi mahdollisuus muutokseen Ellénoren elämässä. Erään tuollaisen valtiollisen vaiheen johdosta, jotka ovat niin tavallisia puolueiden järkyttämissä tasavalloissa, pääsi hänen isänsä jälleen Puolaan ja sai takaisin omaisuutensa. Vaikkakaan hän ei juuri ollenkaan tuntenut tytärtään, jonka äiti oli vienyt Ranskaan kolmen vuotiaana, halusi hän nyt saada hänet vakituisesti luokseen asumaan. Hän ei ollut kuullut Ellénoren seikkailuista kuin vain joitakin hämäriä huhuja Venäjällä, jossa hän oli asunut koko maanpakonsa ajan. Ellénore oli hänen ainoa lapsensa: hän pelkäsi yksinäisyyttä, hän kaipasi hoitoa; hän ei parempaa pyytänyt kuin saada selville tyttärensä asuinpaikan, ja heti kun hän sen oli saanut tietää, pyysi hän tätä hartaasti saapumaan luokseen. Ellénore ei voinut olla todenteolla kiintynyt isään, jota hän ei muistanut nähneensä. Siitä huolimatta tunsi hän velvollisuutensa olevan totella; täten hän turvasi lapsilleen suuren omaisuuden ja hankki itselleenkin takaisin sen arvoaseman, jonka hänen onnettomuutensa ja oma käytöksensä olivat häneltä riistäneet; mutta hän ilmoitti minulle jyrkästi, että hän ei matkustaisi Puolaan, ellen minä seuraisi mukana.

"Minä en ole enää", sanoi hän minulle, "siinä ijässä, jolloin sielu avautuu uusille vaikutelmille. Isäni on minulle outo. Jos jään tänne, löytää hän muita, jotka ympäröivät hänet huolenpidollaan; hän on tuleva siten aivan yhtä onnelliseksi. Minun lapseni saavat hra de P:n omaisuuden. Minä tiedän kyllä, että kaikki tulevat minua soimaamaan, minua pidetään kiittämättömänä tyttärenä ja tunteettomana äitinä: mutta olen liian paljon kärsinyt; minä en ole enää niin nuori, että ihmisten mielipiteillä olisi suurtakaan valtaa minuun. Jos päätökseni tuntuu jollakin tavoin julmalta, niin syyttäkää, Adolphe, siitä itseänne. Jos voisin kuvitella teidät toiseksi kuin mitä olette, niin kentiespä suostuisin eroon, jonka katkeruutta lievittäisi pian koittavan suloisen ja kestävän yhdessäolon ajatus; mutta te ette sen parempaa pyytäisi kuin saada kuvitella minun elävän kahden sadan peninkulman päässä itsestänne, tyytyväisenä ja rauhallisena, perheeni helmassa ja ylellisyydessä. Te kirjoittelisitte siitä asiasta minulle järkeviä kirjeitä, jotka jo aivan näen silmissäni; ne murtaisivat sydämeni; en tahdo antautua siihen leikkiin. Minulla ei ole sitäkään lohdutusta, että tietäisin voineeni uhraamalla koko elämäni herättää teissä sellaisen tunteen, jonka olisin ansainnut; mutta te olette joka tapauksessa ottanut tämän uhrin vastaan. Minä kärsin jo aivan kylliksi teidän käytöksenne penseydestä ja meidän keskinäisen suhteemme kuivakiskoisuudesta; minä siedän nämä kärsimykset, jotka te laskette kannettavakseni, minä en vapaaehtoisesti tahdo kutsua esiin uusia."

Ellénoren äänessä ja sävyssä oli jotakin ankaraa ja tuimaa, joka ilmaisi pikemminkin lujaa päätöstä kuin syvää ja liikuttavaa tunnetta. Jonkun aikaa oli hän ollut aina jo etukäteen ärtynyt pyytäessään minulta jotakin, aivan kuin olisin jo antanut kieltävän vastauksen. Hän vallitsi minun tekojani, mutta hän tiesi, että minun arvostelukykyni ei niitä hyväksynyt. Hän olisi tahtonut tunkeutua ajatusteni salaisimpaan pyhäkköön murtaakseen siellä eräänlaisen salatun vastarinnan, joka raivostutti häntä. Puhuin hänelle asemastani, isäni tahdosta, omasta halustani; rukoilin, kiivastuin. Ellénore oli järkähtämätön. Koetin vedota hänen jalomielisyyteensä, ikäänkuin ei rakkaus olisi kaikista tunteista itsekkäin ja niin muodoin myös loukattuna vähimmin jalomielinen. Tein sellaisenkin ihmeellisen yrityksen, että koetin hellyttää häntä kuvaamalla, kuinka onneton minä olisin jäädessäni hänen luokseen; onnistuin vain vimmastuttamaan hänet, siinä kaikki. Lupasin tulla häntä tervehtimään Puolaan; mutta hän näki näissä lupauksissa, joissa ei ollut innostusta eikä välittömyyttä, vain kärsimättömän halun päästä hänestä erilleni.

Kokonaisen vuoden olimme jo asuneet Cadenissa tilanteemme mitenkään muuttumatta. Kun Ellénore näki minut synkkänä tai alakuloisena, tuli hän ensin murheelliseksi, sitten loukkaantui ja sai soimauksillaan minut houkutelluksi tunnustamaan, että olin väsynyt, jonka seikan olisin tahtonut salata. Minua puolestani harmitti, aina kun Ellénore näytti tyytyväiseltä, nähdä hänen nauttivan olomuodosta, joka maksoi minun onneni hinnan, ja minä häiritsin tätä hänen lyhytaikaista nautintoaan vihjauksilla, jotka valaisivat hänelle minun sisäisen mielentilani. Me ahdistimme siis toisiamme vuorotellen epäsuorilla lauseilla peräytyäksemme sitten taas ylimalkaisten vastaväitteiden ja epämääräisten puolustelujen turviin ja vaietaksemme. Sillä me tiesimme niin hyvin molemmin puolin, mitä me aioimme toisillemme sanoa, että me vaikenimme päästäksemme sitä kuulemasta. Joskus jompikumpi meistä oli valmis antamaan myöten, mutta aina laiminlöimme otollisen hetken lähestyä toisiamme. Meidän epäluuloiset ja haavoittuneet sydämemme eivät enää löytäneet toisiaan.

Kysyin useasti itseltäni, minkätähden yhä jäin tuohon noin tuiki kiusalliseen asemaan: vastasin siihen, että jos lähtisin Ellénoren luota, seuraisi hän minua, ja niin olisin aiheuttanut taas uuden uhrauksen hänen puoleltaan. Vihdoin tulin siihen päätökseen, että täytyi vielä tehdä hänelle mieliksi viimeisen kerran ja että sitten, kun kerran olin hänet jälleen saattanut perheensä helmaan, ei hän voisi enää mitään vaatia. Olin juuri ehdottamaisillani hänelle sitä, että saattaisin hänet Puolaan, kun hän sai ilmoituksen, että hänen isänsä äkkiä oli kuollut. Hän oli määrännyt Ellénoren ainoaksi perillisekseen, mutta eräät myöhemmät kirjeet olivat ristiriidassa hänen jälkisäädöksensä kanssa ja jotkut etäiset sukulaiset uhkasivat niiden nojalla kumota sen. Huolimatta siitä, että Ellénore ja hänen isänsä olivat melko vieraita toisilleen, vaikutti tämä kuolemantapaus häneen tuskallisesti: hän syytti itseään siitä, että hän oli hyljännyt isänsä. Eikä aikaakaan niin hän jo syytti minua omasta virheestään.

— Te olette saanut minut laiminlyömään pyhän velvollisuuden, sanoi hän minulle. Nyt ei ole kysymys muusta kuin omaisuudestani: sen uhraaminen on minulle vieläkin helpompaa. Minä en totta tosiaan matkusta yksinäni maahan, jossa en tapaa muita kuin vihollisia.

— Minä en ole tahtonut, vastasin minä hänelle, että te laiminlöisitte mitään velvollisuutta; olisinpa päinvastoin toivonut, tunnustan sen suoraan, että olisitte suvainnut joskus muistaa, että minunkin oli tuskallista laiminlyödä omiani; tätä oikeudenmukaisuutta olen teiltä turhaan odottanut. Minä taivun tahtoonne, Ellénore; teidän etunne on tärkeämpi kuin kaikki muut asianhaarat. Me matkustamme yhdessä milloin vain haluatte.

Me lähdimme todellakin matkaan. Matkan suoma virkistys, vaihteleva ympäristö ja ponnistelumme itsemme hillitsemiseksi toivat seurusteluumme aika-ajoin jonkin verran vanhaa sydämellisyyttä. Pitkällinen tottumus toisiimme, ja kaikki ne moninaiset kohtalot, jotka olimme yhdessä kokeneet, olivat liittäneet joka sanaan, melkeinpä joka eleeseen muistoja, jotka siirsivät meidät äkkiä menneisyyteen ja jotka vasten tahtoammekin täyttivät sydämemme liikutuksella, aivan samoin kuin salamat iskevät halki yön silti sitä hälventämättä. Me elimme, niin sanoakseni, jonkinlaisten sydämen muistelojen pohjalta, jotka olivat siksi voimakkaita, että eron ajatus tuntui meistä tuskalliselta, mutta kuitenkin siksi heikkoja, että ne eivät voineet onnellistuttaa yhdessäoloamme. Minä antauduin näille tunnelmille levätäkseni tavallisesta pakkovirityksestäni. Olisin tahtonut antaa Ellénorelle sellaisia hellyydenosoituksia, jotka olisivat tyydyttäneet häntä; väliin aloin puhua hänen kanssaan entistä rakkauden kieltä; mutta nämä tunnelmat ja tämä kielenkäyttö muistuttivat noita kelmeitä ja värittömiä lehtiä, jotka riutuen puhkeavat juurettoman puun oksista kuin kuoleman jälkisato.