II.

Ollen hajamielinen, huomaamaton, ikävystynyt, en laisinkaan tullut panneeksi merkille, minkälaisen vaikutuksen tein, ja aikani kului opinnoissa, jotka tavan takaa keskeytyivät, suunnitelmissa, joita en toteuttanut, huvituksissa, jotka eivät minua kovinkaan huvittaneet, kunnes muuan näennäisesti sangen mitätön seikka aiheutti mielentilassani tärkeän muutoksen.

Eräs nuori mies, jonka tunsin jotensakin läheltä, oli jo muutamia kuukausia mielistellyt erästä naista, joka ei suinkaan ollut seurapiirimme hulluimpia: olin tässä yrityksessä hänen sangen epäitsekäs uskottunsa. Pitkien ponnistusten jälkeen hän vihdoin voitti hänen rakkautensa; ja kun hän ei ollut salannut minulta vastoinkäymisiään ja vaivojaan, luuli hän myös olevansa velvollinen kertomaan minulle menestyksestään: hänen hurmionsa ja riemunsa oli sanoin kuvaamaton. Nähdessäni noin suurta onnea aloin pahoitella sitä, etten itse ollut sellaista vielä kokenut; minulla ei ollut siihen saakka ollut mitään sellaista naissuhdetta, joka olisi hivellyt itserakkauttani; uusi tulevaisuus näytti avautuvan silmäini eteen; uusi mielihalu heräsi sydämessäni. Tässä mielihalussa oli epäilemättä paljon turhamaisuutta, mutta se ei ollut yksinomaan turhamaisuutta; siinä oli sitä ehkä vähemmän kuin mitä itse luulinkaan. Ihmisen tunteet ovat epäselviä ja sekaisia; ne ovat muodostuneet lukuisista erilaisista vaikutelmista, joita ei voi eritellä; ja sanat, jotka aina ovat liian karkeita ja ylimalkaisia, kykenevät kyllä niitä ilmaisemaan, mutta eivät koskaan määrittelemään.

Olin isäni kodissa omaksunut jotenkin epämoraalisen katsantokannan naisiin nähden. Vaikkakin isäni tarkasti noudatti ulkonaista sovinnaisuutta, ei se estänyt häntä tuon tuostakin haastelemasta kevytmielisesti rakkaussuhteista: hän piti niitä jonkinlaisina huvituksina, ellei juuri luvallisina, niin ainakin anteeksi annettavina, ja ainoastaan avioliitto oli hänen mielestään vakava asia. Hänen periaatteisiinsa kuului, että nuoren miehen tuli visusti varoa tekemästä niin sanottua tyhmyyttä s.o. solmiamasta kestävää liittoa henkilön kanssa, joka ei ollut täydelleen hänen vertaisensa varallisuuden, syntyperän ja ulkonaisten etujen puolesta; mutta muuten, kunhan vain ei ollut kysymyksessä avioliitto, saattoi hänen mielestään huoletta naisia ottaa ja jättää; ja olinpa nähnyt hänen jonkinlaisella hyväksymisen hymyllä kuittaavan tämän ivamukaelman tutusta sananparresta: Siitä on heille niin vähän haittaa ja meille niin suurta hupia!

Ei kenkään voi aavistaa, kuinka syvän vaikutuksen tämäntapaiset sanat tekevät varhaisimmassa nuoruudessa ja kuinka hämmästyttävältä lapsista tuntuu ijällä, jolloin kaikki käsitykset vielä ovat epävarmoja ja häilyviä, kuulla kaikkien hyväksymillä pilapuheilla kumottavan ne nimenomaiset säännöt, joita heille on annettu. Nämä säännöt eivät silloin enää ole heidän silmissään muuta kuin tyhjänpäiväisiä kaavoja, joita heidän vanhempansa yhteisestä sopimuksesta ovat päättäneet jankata heille omantuntonsa rauhan vuoksi, ja nuo pilapuheet näyttävät heistä sisältävän elämän todellisen salaisuuden.

Minä tahdon saada rakkautta, toistin itsekseni, epämääräisen liikutuksen valtaamana, ja silmäilin ympärilleni; en nähnyt ketään, joka olisi voinut herättää minussa rakkautta, en ketään, joka minusta olisi tuntunut soveliaalta rakkauteni esineeksi; kysyin neuvoa sydämeltäni ja maultani; en tuntenut mitään erikoismieltymystä. Tällaisessa sisäisen levottomuuden tilassa olin, kun tutustuin kreivi de P:hen, joka oli neljänkymmenen vuotias mies ja jonka omaiset kuuluivat vanhempieni perhetuttaviin. Hän ehdotti, että tulisin häntä tervehtimään. Onneton vierailu! Hänellä oli luonaan rakastajattarensa, muuan puolatar, kuuluisa kauneudestaan, vaikkakaan hän ei enää ollut vallan nuori. Tämä nainen oli, huolimatta epäedullisesta asemastaan, useammassa tilaisuudessa osoittanut arvokkaita luonteenominaisuuksia. Hänen perheensä, joka Puolassa oli sangen huomatussa asemassa, oli kadottanut omaisuutensa maansa levottomuuksissa. Hänen isänsä oli joutunut valtion kiroihin; hänen äitinsä oli matkustanut Ranskaan etsiäkseen sieltä turvapaikkaa, vieden mukanaan tyttärensä, joka hänen kuollessaan oli jäänyt aivan yksinäiseksi. Kreivi de P. oli rakastunut häneen. En ole koskaan tullut tietämään, miten oikeastaan tämä suhde oli muodostunut, joka silloin, kun minä ensi kertaa näin Ellénoren, jo aikoja sitten oli vakiintunut ja niin sanoakseni pyhitetty. Mahdollisesti oli hänen onneton tilanteensa tai hänen nuoruutensa kokemattomuus johtanut hänet tällaiselle sivuraiteelle, joka oli ristiriidassa sekä hänen kasvatuksensa, tapojensa että myös hänen oman ylpeytensä kanssa, joka muodosti sangen huomattavan puolen hänen luonteestaan. Ainoa, minkä minä tiedän ja minkä koko maailma tiesi, oli se, että kun kreivi de P. oli menettänyt melkein koko omaisuutensa ja hänen vapautensa oli vaarassa, niin oli Ellénore antanut hänelle sellaisia todistuksia uskollisesta kiintymyksestään, torjunut sellaisella halveksinnalla luotaan loistavimmatkin tarjoukset, antautunut hänen kanssaan samoihin vaaroihin ja samaan köyhyyteen sellaisella alttiudella ja vieläpä riemulla, että ankarimmankin arvostelun täytyi väkisinkin tunnustaa, että hänen vaikuttimensa olivat puhtaat ja hänen käytöksensä epäitsekästä. Vain hänen toimeliaisuuttaan, rohkeuttaan, älyään ja kaikkia niitä monenlaisia uhrauksia, jotka hän valittamatta oli kestänyt, sai hänen rakastajansa kiittää siitä, että oli saanut takaisin osan omaisuudestaan. He olivat asettuneet D:hen seuratakseen erästä oikeudenkäyntiä, jonka tarkoituksena oli voittaa kreivi de P:lle kokonaan takaisin hänen entinen rikkautensa, ja aikoivat viipyä siellä noin kaksi vuotta.

Ellénoren älylliset lahjat eivät olleet tavallisia suuremmat, mutta hänen mielipiteensä olivat terveitä ja hänen sanansa, jotka aina olivat yksinkertaisia, ilmaisivat välistä hämmästyttävää tunteen aateluutta ja ylevyyttä. Hänellä oli paljon ennakkoluuloja; mutta kaikki hänen ennakkoluulonsa olivat ristiriidassa hänen oman etunsa kanssa. Hän pani mitä suurinta arvoa säännönmukaiseen käyttäytymiseen juuri sentähden, että hänen omansa ei ollut vallitsevien käsitysten mukaan säännönmukaista. Hän oli hyvin uskonnollinen, sentähden että uskonto tuomitsi ankarasti hänen elämänlaatunsa. Hän vältti keskustelussa tyystin kaikkea, mikä muista naisista olisi ollut vain viatonta leikinlaskua, sentähden että hän pelkäsi aina, että joku voisi luulla hänen asemansa oikeuttavan puhumaan hänelle sopimattomuuksia. Hän ei olisi tahtonut ottaa kodissaan vastaan muita kuin kaikkein ylimpään luokkaan kuuluvia ja tavoiltaan moitteettomia miehiä, sentähden että sellaiset naiset, joihin hän pelkäsi itseään verrattavan, tavallisesti luovat itselleen sekalaisen seurapiirin ja, tyytyen elämään ilman yleistä kunnioitusta, eivät pyydä seuraltaan muuta kuin hupia. Ellénore oli lyhyesti sanoen lakkaamattomassa taistelussa omaa kohtaloaan vastaan. Hänen jokainen tekonsa ja lauseensa oli, niin sanoakseni, vastalause sitä luokkaa vastaan, johon hänet itsensä luettiin; ja tuntiessaan, että todellisuus oli voimakkaampi kuin hän ja että hänen ponnistuksensa eivät mitenkään muuttaneet hänen asemaansa, oli hän kovin onneton. Molempia lapsiaan, jotka hän oli saanut kreivi de P:n kanssa, hän kasvatti äärimmäisen ankarasti. Olisi melkein joskus voinut luulla, että siinä pikemmin intohimoisessa kuin hellässä kiintymyksessä, jota hän heitä kohtaan osoitti, oli salaista kapinantunnetta, joka teki heidät hänelle jollakin tavoin kiusallisiksi. Jos joku kaikessa ystävyydessä huomautti hänelle siitä, että hänen lapsensa kasvoivat, että heillä tuntui olevan lahjoja siihen ja siihen suuntaan, että heidän tulisi valita se ja se ura, niin nähtiin hänen kalpenevan muistaessaan, että kerran oli koittava päivä, jolloin hänen täytyisi ilmaista heille heidän syntyperänsä. Mutta pieninkin vaara, hetken poissaolo, sai hänet jo rientämään takaisin heidän luokseen levottomuudella, jossa saattoi havaita jonkinlaista omantunnonvaivaa ja tarvetta jakaa hyväilyillään heille sitä onnea, jota hän ei itse voinut tuntea. Tämä ristiriitaisuus hänen tunteittensa ja sen aseman välillä, mikä hänellä oli seuraelämässä, oli tehnyt hänen mielialansa hyvin epätasaiseksi. Hän oli usein unelmoiva ja vaitelias; väliin taas hän puhui kiihkoisasti. Kun häntä keskellä ylimalkaisintakin keskustelua vaivasi jokin häntä henkilökohtaisesti koskeva ajatus, ei hän koskaan ollut täydellisesti tyyni. Mutta juuri senkin vuoksi oli hänen käytöksessään aina jotakin tulista ja yllättävää, joka teki hänet ärsyttävämmäksi kuin mitä hän luonnostaan olisi ollut. Hänen omituinen erikoisasemansa korvasi sen, mikä häneltä puuttui ajatustavan alkuperäisyydestä. Häntä katseli mielenkiinnolla ja uteliaisuudella niinkuin ihanaa myrskyä.

Saatuani Ellénoren näköpiiriini juuri kun sydämeni tarvitsi rakkautta ja turhamaisuuteni naismenestystä, oli hän mielestäni minun arvoiseni valloitettava. Hänestäkin oli hupaista seurustella miehen kanssa, joka oli erilainen kuin hänen tähän asti näkemänsä. Hänen seurapiirinsä olivat muodostaneet muutamat hänen rakastajansa ystävät tai sukulaiset ja näiden rouvat, jotka kreivi de P:n arvovaltainen asema oli pakoittanut hyväksymään seuraansa myös hänen rakastajattarensa. Aviomiehet olivat yhtä köyhät tunteiden kuin ajatusten puolesta; rouvat erosivat vain siinä suhteessa miehistään, että heidän tyhjyytensä oli laadultaan levottomampaa ja liikkuvampaa, sentähden että heillä ei ollut kuten edellämainituilla tuota henkistä tyyneyttä, joka johtuu virka-asioiden säännöllisestä menosta ja hoidosta. Minun tavallista keveämpi leikinlaskuni ja vaihtelevampi keskusteluni, johon omituisella tavalla sekoittui raskasmielisyyttä ja hilpeyttä, alakuloisuutta ja harrastusta, innostusta ja ivaa, hämmästyttivät ja miellyttivät Ellénorea. Hän puhui useampia kieliä, epätäydellisesti kylläkin, mutta aina sujuvasti, väliin sirostikin. Hänen ajatuksensa näyttivät ponnistelevan esiin ikäänkuin esteiden kautta ja suoriutuvan tästä taistelusta viehkeämpinä, koruttomampina ja tuoreempina; sillä vieraat kielet nuorentavat ajatuksia ja vapauttavat ne noista tavanmukaisesi sorvailluista käänteistä, jotka saavat ne tuntumaan milloin jokapäiväisiltä, milloin teennäisiltä. Me luimme yhdessä englantilaisia runoilijoita; me kävelimme yhdessä. Menin usein häntä tervehtimään aamuisin; palasin hänen luokseen iltaisin: puhelin hänen kanssaan tuhansista asioista.

Tarkoitukseni oli kylmänä ja puolueettomana huomioijana ottaa selvää hänen luonteestaan ja sielustaan, mutta jokainen sana, jonka hän lausui, tuntui minusta selittämättömän sulon verhoamalta. Halu miellyttää häntä, tuoden elämääni uuden harrastuksen, elähytti minua ennen tuntemattomalla tavalla. Luin tämän melkein taikamaisen tenhon hänen viehätysvoimansa ansioksi: olisin nauttinut siitä vieläkin enemmän ilman sitä välipuhetta, jonka olin tehnyt itserakkauteni kanssa. Tämä itserakkaus oli kolmantena Ellénoren ja minun välilläni. Tunsin itseni ikäänkuin velvoitetuksi mahdollisimman pian kiiruhtamaan siihen päämäärään, jonka olin itselleni asettanut: en siis voinut välittömästi antautua tunnelmilleni. Halusin saada pian hänelle sanotuksi sanottavani, sillä minusta tuntui, ettei minun tarvinnut muuta kuin puhua onnistuakseni. En luullut rakastavani Ellénorea; mutta en olisi enää voinut tulla toimeen ilman hänen suosiotaan. Hän oli ajatuksissani lakkaamatta; tein tuhansia eri suunnitelmia; keksin lukemattomia eri valloituskeinoja tuon kokemattomuudesta johtuvan typerän itserakkauden sokaisemana, joka luulee olevansa varma menestyksestä, sentähden että se ei ole mitään yrittänyt.

Voittamaton ujous pidätti minua kuitenkin: kaikki puheeni kuolivat huulilleni tai päättyivät aivan toisin kuin mitä olin suunnitellut. Olin sisäisesti sodassa itseni kanssa: olin vihainen itselleni.

Vihdoin turvauduin päättelyyn, joka saattoi pelastaa minut omissa silmissäni kunnialla tästä taistelusta. Sanoin itselleni, ettei mitenkään sopinut kiirehtiä, että Ellénore oli liian vähän valmistunut kuulemaan suunnittelemaani tunnustusta ja että oli parempi vielä odottaa. Melkein aina me täten, elääksemme sovussa itsemme kanssa, puemme laskelmien ja järjestelmien valepukuun oman kykenemättömyytemme tai heikkoutemme: se tyydyttää sitä puolta meissä, joka niin sanoakseni on toisen puolemme tarkastelija.

Tätä tilannetta jatkui. Joka päivä päätin, että tunnustuksen tuli ehdottomasti tapahtua seuraavana päivänä, ja jokainen seuraava päivä kului samoin kuin edellinenkin. Ujouteni oli kuin pois puhallettu, heti kun olin eronnut Ellénoresta; silloin jälleen takerruin taitaviin laskelmiini ja syviin juoni-yhdistelmiini; mutta tuskin olin tullut hänen lähettyvilleen, kun jo uudestaan tunsin itseni epävarmaksi ja levottomaksi. Jos joku olisi osannut katsoa sydämeeni, silloin kun olin etäällä hänestä, olisi hän pitänyt minua kylmänä ja tunteettomana viettelijänä; jos joku olisi tarkannut minua hänen lähettyvillään, olisi hän nähnyt minussa ensikertalaisen rakastajan, hämmentyneen ja intohimoisen. Kumpikaan arvostelma ei olisi ollut oikea: ihminen ei ole yhtenäisen ehjä, ja tuskinpa kukaan koskaan on aivan kokonaan vilpitön tai aivan kokonaan petollinen.

Tultuani näistä yhä toistuvista kokemuksista vakuutetuksi siitä, ettei minulla milloinkaan olisi rohkeutta puhua Ellénorelle, päätin kirjoittaa hänelle. Kreivi de P. oli poissa. Nuo taistelut, joita kauan olin käynyt oman luonteeni kanssa, tuskastuminen siitä, etten ollut voinut voittaa sitä, epävarmuus yritykseni onnistumisesta valoivat kirjeeseeni kiihkoa, joka suuresti muistutti rakkautta. Tulistunut kun sitäpaitsi olin omasta tyylistäni, tunsinkin lopettaessani kirjeeni jotakin siitä intohimosta, jota olin koettanut kuvata mahdollisimman voimakkaasti.

Ellénore näki kirjeessäni sen, mikä oli luonnollista nähdä siinä: ohimenevän hurmauksen miehen puolelta, joka oli häntä itseään kymmenen vuotta nuorempi, jonka sydän oli syttynyt tunteisiin, jotka olivat hänelle vielä tuntemattomia, ja joka ansaitsi enemmän sääliä kuin suuttumusta. Hän vastasi minulle hyväntahtoisesti, antoi minulle ystävällisiä neuvoja, tarjosi minulle vilpitöntä ystävyyttä, mutta ilmoitti, ettei hän voinut ottaa minua vastaan, ennenkuin kreivi de P. oli palannut kotiin.

Tämä vastaus myllersi mieleni. Mielikuvitukseni, joka esteestä kiihoittui, sai minut nyt kokonaan valtoihinsa. Tuon rakkauden, jota hetkinen aikaisemmin olin itselleni kerskunut vain teeskenteleväni, uskoin nyt yht'äkkiä raivoisasti raatelevan poveani. Riensin Ellénoren luo; minulle sanottiin, että hän oli mennyt ulos. Kirjoitin hänelle; rukoilin häntä suomaan minulle vielä viimeisen kohtauksen; kuvailin hänelle sydäntä särkevin sanoin epätoivoani ja niitä turmiollisia aikeita, joita hänen julma päätöksensä minussa herätti. Suuren osan päivää odotin turhaan vastausta. Tyynnyttelin sanoin kuvaamatonta tuskaani vain sillä, että yhä uudestaan ja uudestaan sanoin itselleni seuraavana päivänä uhmaavani kaikkia vaikeuksia päästäkseni Ellénoren luo ja puhuakseni hänelle. Illalla minulle tuotiin muutamia sanoja häneltä: ne olivat lempeitä. Olin huomaavinani niissä kaihon ja surumielisyyden sävyä; mutta hän pysyi jyrkästi päätöksessään, jonka hän sanoi olevan järkähtämättömän. Ilmestyin jälleen hänen luokseen seuraavana päivänä. Hän oli lähtenyt maalle, johonkin paikkaan, jonka nimeä hänen palvelijansa eivät tienneet. He eivät voineet millään keinoin edes välittää hänelle kirjeitä.

Seisoin hyvän aikaa liikkumattomana hänen ovellaan keksimättä enää mitään keinoa löytää häntä. Olin itsekin hämmästynyt siitä, että kärsin niin. Muistiini palautuivat ne hetket, jolloin olin vakuuttanut itselleni, etten pyytänyt muuta kuin valloitusta, että kaikki oli vain kokeilua, josta vaivatta voisin luopuakin. En ymmärtänyt mitään tästä tuimasta, hillittömästä tuskasta, joka raateli sydäntäni. Useampia päiviä kului täten. Olin yhtä kykenemätön huvitteluun kuin opiskeluun. Harhailin yhtä mittaa Ellénoren portilla. Kävelin kaupungilla, ikäänkuin joka kadun käänteessä olisin voinut toivoa kohtaavani hänet. Eräänä aamuna juuri ollessani tuollaisella päämäärättömällä vaelluksella, jolla vaimensin kiihkoani väsymykseksi, näin kreivi de P:n palaavan vaunuissaan matkaltaan. Hän tunsi minut ja astui alas. Sanottuani ensin muutamia mitättömiä lauseita, mainitsin hänelle, salaten levottomuuteni, Ellénoren äkkinäisestä lähdöstä. "Niin", sanoi hän minulle, "eräälle hänen ystävättäristään, joka asuu muutaman peninkulman päässä täältä, on tapahtunut jotakin ikävää, joten Ellénore luuli hänen olevan hänen lohdutustensa tarpeessa. Hän lähti suoraa päätä neuvottelematta lainkaan minun kanssani. Hän on ihminen, joka kokonaan seuraa tunteitaan ja jonka aina toimeliaalle sielulle uhraus on melkein lepoa. Mutta hänen läsnäolonsa täällä on minulle tuiki välttämätön; aion kirjoittaa hänelle: hän palaa varmasti muutaman päivän kuluttua."

Tämä vakuutus rauhoitti minua; tunsin tuskani vaimentuvan. Ensimäisen kerran Ellénoren lähdön jälkeen saatoin hengittää vapaasti. Hän ei palannut niin pian kuin kreivi de P. oli toivonut. Mutta minä olin ottanut taas tavalliset elämäntapani, ja tuska, jota olin tuntenut, alkoi jo haihtua, kun kreivi de P. kuukauden kuluttua ilmoitti minulle, että Ellénoren piti saapua samana iltana. Kun hänelle oli erittäin tärkeää, että Ellénore säilytti seuraelämässä sen paikan, jonka hänen luonteensa ansaitsi, mutta jonka hänen asemansa näytti häneltä kieltävän, oli hän kutsunut illalliselle useampia naisia niiden sukulaistensa ja ystävättäriensä joukosta, jotka olivat suostuneet seurustelemaan Ellénoren kanssa.

Kaikki muistoni palasivat jälleen, ensin hämärämpinä, pian elävämpinä. Itserakkauteni yhtyi niihin. Minusta oli kiusallista, nöyryyttävää kohdata naista, joka oli kohdellut minua kuin lasta. Olin näkevinäni, miten hän minun lähestyessäni hymyili sille, että tämä lyhyt erossaolo oli tyynnyttänyt nuoren huimapään kiihkon; ja olin huomaavinani tässä hymyssä jonkinlaista halveksintaa itseäni kohtaan. Vähitellen heräsivät tunteeni taas eloon. Olin vielä samana aamuna noussut vuoteestani ajattelematta enää ollenkaan Ellénorea; ja tunti senjälkeen, kun olin saanut tietää hänen tulostaan, väikkyi hänen kuvansa yhtä mittaa silmissäni, hallitsi sydäntäni, ja minut täytti kuumeinen pelko, etten ehkä häntä näkisikään.

Pysyin kotona koko päivän; pysyin, niin sanoakseni, piilossa; pelkäsin, että pieninkin liikahdus saattaisi estää meidän kohtauksemme. Ei mikään kuitenkaan ollut sen yksinkertaisempaa, varmempaa; mutta minä ikävöin sitä niin kiihkeästi, että se tuntui minusta mahdottomalta. Kärsimättömyys kalvoi minua: joka hetki katsoin kelloani. Minun täytyi avata ikkuna voidakseni hengittää; veri suonissani poltti minua.

Vihdoinkin kuulin kellon lyövän sitä hetkeä, jolloin minun oli mentävä kreivin luo. Kärsimättömyyteni muuttui yht'äkkiä ujoudeksi; pukeuduin hitaasti; minulla ei ollut enää mitään kiirettä olla perillä: tunsin sellaista kauhua siitä, että mahdollisesti pettyisin odotuksessani, minulla oli niin elävä tunne siitä tuskasta, joka mahdollisesti minua uhkasi, että olisin ollut valmis vaikka lykkäämään koko jutun toistaiseksi.

Saavuin verrattain myöhään hra de P:n luo. Näin Ellénoren istuvan huoneen perällä; en uskaltanut astua esiin, minusta tuntui, että kaikkien silmät olivat tähdätyt minuun. Lymysin salin nurkkaukseen, erään pakinoivan miesryhmän taakse. Sieltä minä tarkastelin Ellénorea: hän näytti mielestäni hieman muuttuneelta, hän oli tavallista kalpeampi. Kreivi keksi minut siitä lymypaikasta, johon olin vetäytynyt; hän tuli luokseni, otti minua kädestä ja vei minut Ellénoren luo.

— Esitän teille tässä, sanoi hän tälle nauraen, yhden niistä henkilöistä, joita odottamaton lähtönne on eniten hämmästyttänyt.

Ellénore keskusteli parhaillaan erään hänen vieressään istuvan naisen kanssa. Kun hän näki minut, pysähtyivät sanat hänen huulilleen; hän tuli aivan hämilleen; myöskin itse olin hyvin hämmentynyt.

Puheemme voitiin kuulla; tein Ellénorelle muutamia mitättömiä kysymyksiä. Pakottauduimme jälleen molemmat tyynen näköisiksi. Ilmoitettiin, että ruoka oli pöydässä; tarjosin Ellénorelle käsivarteni, johon hän ei voinut kieltäytyä tarttumasta.

— Jos ette lupaa, sanoin hänelle viedessäni häntä pöytään, ottaa minua vastaan huomenna kello yksitoista, niin lähden heti, hylkään maani, perheeni ja isäni, katkon kaikki siteeni, luovun kaikista velvollisuuksistani ja menen minne tahansa lopettamaan mitä pikimmin elämäni, jonka te huviksenne mielitte myrkyttää.

— Adolphe! virkahti hän minulle empien.

Tein liikkeen poistuakseni. En tiedä, mitä piirteeni ilmaisivat, mutta en milloinkaan ollut vielä tuntenut niin voimakasta hermojen kouristusta. Ellénore katsoi minuun. Myötätunnon sekainen kauhu kuvastui hänen kasvoiltaan.

— Saatte tulla luokseni huomenna, sanoi hän, mutta minä vannotan teitä…

Paljon ihmisiä tuli meidän jälessämme, hän ei voinut lopettaa lausettaan. Minä puristin hänen kättään käsivarrellani; istuuduimme pöytään.

Minä olisin tahtonut istua Ellénoren vieressä, mutta talon isäntä oli määrännyt toisin: minulle annettiin paikka melkein häntä vastapäätä. Alkupuolella illallista hän oli haaveissaan. Kun hänelle sanottiin jotakin, vastasi hän hiljaisesti; mutta pian hän taas vaipui omiin mietteisiinsä. Eräs hänen ystävättäristään, jota hänen hiljaisuutensa ja alakuloisuutensa ihmetytti, kysyi, oliko hän sairas.

— Minä en ole voinut oikein hyvin viime aikoina, vastasi hän, ja nytkin olen hyvin heikko.

Halusin tehdä Ellénoreen miellyttävän vaikutuksen; tahdoin esiintyä rakastettavana ja henkevänä saavuttaakseni hänen suosionsa ja valmistaakseni häntä siihen kohtaukseen, jonka hän oli minulle luvannut. Koetin siis jos jollakin tavoin kiinnittää hänen huomiotaan. Johdin keskustelun sellaisiin aiheisiin, joiden tiesin huvittavan häntä; naapurimme yhtyivät siihen: Ellénoren läheisyys sähköitti minua; sain hänet kuuntelemaan itseäni, eikä aikaakaan niin näin hänen jo hymyilevän: tunsin siitä sellaista iloa ja katseeni ilmaisivat niin suurta kiitollisuutta, ettei se voinut olla häntä liikuttamatta. Hänen surullisuutensa ja hajamielisyytensä haihtui: hän ei voinut enää vastustaa sitä salaista tenhoa, joka uhosi hänen sieluunsa, kun hän näki, miten onnelliseksi hän teki minut; ja kun me nousimme pöydästä, sointuivat sydämemme yhteen, niinkuin emme koskaan olisi olleet erossa toisistamme.

— Te näette, sanoin hänelle tarjotessani hänelle käteni viedäkseni hänet takaisin salonkiin, että koko elämäni on teidän käsissänne; mitä olen tehnyt teille, että te pelkän huvin, vuoksi saatoitte niin sitä järkyttää?