VANHAPOIKA

Ket' ei näkö pettää voi, Oikean se valikoi.

Shakespeare.

Rouva Ström, muutaman virkamiehen leski, oli eräälle huvila-alueelle lähelle Helsinkiä perustanut pienen täysihoitolan. Kesän tullen hajaantuivat hänen hyyryläisensä ympäri maaseutua, joten meitä erään kesäkuun alussa oli jälellä vain kaksi uskollista, jotka kodittomina jäimme koko kesäksi rouva Strömin äidilliseen huomaan. Eikä meillä ollut syytä olla kohtaloomme tyytymättömiä, sillä rouva Ström ei ravinnut meitä ainoastaan maallisilla hyvyyksillään, vaan sivistyneenä naisena osasi hän laittaa olomme henkisestikin miellyttäväksi. Hän taisi soittaa hyvin pianoa ja keskustella mistä asioista hyvänsä. Varsinkin muodostuivat tuona kesänä lauantai-illat hupaisiksi, sillä silloin saapui kaupungista huvilaamme iltaa viettämään pieni seurue, johon kuului rouva Strömin kaksi miessukulaista sekä toisen sukulaisen rouva ja kaksi tytärtä.

Kun iltahämy pehmoisena laskeutui maille, kokoonnuimme me aina teetä juomaan balkongille, joka teatterinäyttämön tavoin muodosti syvennyksen ulkoseinään. Sinne saattoi metsien yli nähdä osan kaupunkia, josta kuului vain etäinen häipyvä kohina ja jonka sähkövalot illoin panivat koko eteläisen taivaanrannan hohtamaan. Kun huvilaamme ympäröivässä, omiin unelmiinsa vaipuneessa lehtimetsässä lauloi rastas ja kukkulan juurta kiertävä pieni joki hopeanvälkkyisenä uomassaan uinui, silloin olivat nuo lauantaiset teeillat siellä balkongilla todellisia nautinnonhetkiä. Kaupungista tulleet vieraamme vakuuttivatkin niiden hetkien muistoilla elävänsä aina koko seuraavan viikon kaupungin pölyssä ja melussa.

Illat kuluivat nopeasti keskustelujen vaihdellessa tai rouva Strömin ja edellä mainittujen neitien soittaessa viereisessä huoneessa olevaa pianoa. Eräänä iltana kertoi rouva Ström yhden lukemattomista ja hauskoista anekdoteistaan. Hänen sukulaisensa rouva vastasi samanlaisella ja niin virisi siitä kuten tavallista henkilöstä toiseen siirtyvä kertoilu, kunnes jälellä oli enää toinen rouva Strömin miessukulaisista, asessori S. Hän oli pieni ja vaitelias mies, jolla oli lyhyeksi leikatut, kankeat ja jo harmahtavat viikset ja jonka silmät kultasankaisten lasien takaa katselivat ystävällisesti ulos maailmaan. Noissa iltaseuroissa istui hän aina sikaria poltellen mukavassa asennossa, nojaten oikeaa kylkeään balkongin rintasuojukseen. Keskusteluihin otti hän osaa vain silloin tällöin lausutulla leikinlaskulla, jonka vaikutusta aina tuntuvasti lisäsi se, että hän tavallisesti sanoi sen hiljaa hymisevällä äänellä.

Kun nyt jokainen oli omalla kertomuksellaan iltaa lyhentänyt, lausui rouva Ström asessorin puoleen kääntyen:

— Kuulepas, sinä vanha nuorimies, nyt on sinunkin välttämättä jotakin kerrottava.

Asessori joutui hiukan hämilleen, kun kaikkien huomio yhtäkkiä kääntyi häneen.

— Mitäpäs minä yksinäinen vanhapoika osaan kertoa, — sanoi hän, — minä mieluummin kuuntelen muita.

— No kerro esimerkiksi, minkä vuoksi sinä valitsit itsellesi vanhanpojan elämän, vaikka kerran olit jo kihloissakin, — jatkoi rouva Ström.

Asessorin viikset alkoivat pöyhistyä aivankuin niiden alla olisi jotakin liikkunut ja molemmat neidit, jotka tämän nähdessään vainusivat sukkeluutta, purskahtivat jo edeltäpäin nauramaan. Mutta asessori virkkoi vain, silmäillen veitikkamaisesti kutakin vuoroonsa:

— Ennenkuin tuo kihlaukseni ehti kiinteämmäksi suhteeksi muuttua, rakastuin minä toiseen, erääseen mieheen nimittäin, ja siinä syy vanhaksipojaksi jääntiini.

Rouva Ström heilutti vakavuutta teeskennellen päätään ja naputti sormellaan pöytään. Sitte sanoi hän:

— Mutta rangaistukseksi häijyydestäsi sinun täytyy sittekin kertoa, kuinka tuo kihlauksesi purkautui.

— Olkoon menneeksi, jos minut sillä vapautetaan koko kesäksi kertomisvelvollisuudestani. Muutoin siinä ei ole mitään erinomaista.

Hän hymähti ja alkoi sitte hiljaisella äänellä kertoa:

* * * * *

— Opiskelin viimeisiä lukukausia yliopistossa, tehden ahkerasti työtä ja viettäen lepohetket morsiameni seurassa. Olin nimittäin ylioppilaaksi päästyäni mennyt kihloihin tytön kanssa, johon olin koulukaupungissani tutustunut ja joka nyt orvoksi jouduttuaan asui Helsingissä yksinäisen ja varakkaan tätinsä luona.

Eräänä syyspäivänä palasin yliopiston kirjastosta asuntooni, jossa huomasin kirjotuspöydälläni paperilapun, mihin oli kirjotettu: "Saavuin tänään kaupunkiin Hanneksen kanssa, joka tuli tänne lääkäriin. Asumme ——— hotellissa, numero 8:ssa. Pentti N."

Ilostuin tavattomasti tästä odottamattomasta löydöstä, sillä veljekset N. olivat samasta pitäjästä kuin minäkin ja parhaita tovereitani. He olivat erään etevän, mutta häviöön joutuneen ja nyt äskettäin kuolleen liikemiehen poikia ja oli heistä vanhempi, tuo kirjelipussa mainittu Hannes, toiminut jo useita vuosia maanmittarina. Nuorempi, Pentti, joka oli minun ikuiseni, palveli silloin apteekkialalla täällä Etelä-Suomessa. Hän oli peräti herkkäsydäminen, vilkas ja avomielinen mies, jonka kanssa minä olin monta hurjaa unelmaa haaveillut ja muun muassa tehnyt erään lukemamme romanin perusteella muu tämänlaisen veriveljesliiton ja muuta semmoista. Hannes taas oli vaitelias ja tyyni mies, kulmikas käytöksessään ja perki vaatimaton, joka vältti meluisia seuroja, tyytyi pariin hyvään toveriin ja teki tavattoman ahkerasti työtä. Velvollisuudentunto ja sen kanssa läheisessä yhteydessä oleva hienotunteisuus olivat hänessä äärimmilleen kehittyneet. Kun hän oli minua koko joukon vanhempi, opin häntä ja näitä hänen ominaisuuksiaan vasta myöhään tuntemaan.

Kerran kun minä vielä olin lyseossa ja hän työskenteli jo varamaanmittarina, kirjotin minä hänelle jostakin vähäpätöisestä asiasta. Hän vastasi viipymättä pitkällä ja huolellisesti kirjotetulla kirjeellä, mikä sai minut häpeämään omaa huolimatonta kirjelippuani. Kun hän myöhemmin eräänä kevätkesänä oli lähdössä maanmittaustöihin Lappiin, halutti minunkin lähteä sinne seikkailemaan, jonka vuoksi tiedustelin eikö hänellä olisi ollut antaa minulle siellä jonkunlaista työtä, vaikkapa vitjanvetäjän tai linjanhakkaajan. Mutta hän ei sanonut voivansa antaa minulle minkäänlaista työtä, jonka vuoksi suunnitelmani raukesi. Mutta Lappiin päästyään lähetti hän minulle pitkän kirjeen, jossa selitti että hänellä olisi kyllä ollut melkoisen hyväpalkkaista ja minulle sopivaa työtä, jota paitsi hän olisi minut kovin mielellään ottanut toverikseen sinne Lapin yksinäisyyteen, mutta niiden tukalien olojen ja monien vaikeuksien vuoksi, joissa siellä täytyy elää, ei hän katsonut hennoneensa minua sinne houkutella.

No niin, mainitsin vain nuo pari pikku seikkaa osotukseksi hänen luonteestaan. Nyt oli hän siis tullut Helsinkiin, arvatenkin suoraa Lapista, jossa hän viimeksi erottuamme oli lähes vuoden päivät työskennellyt. Lähdin juoksujalassa kirjeessä mainittuun hotelliin, etsin heidän hallussaan olevan numeron ja syöksyin sisään. Molemmat veljekset olivat kotona. Minut nähtyään riensi Pentti riemuhuudoin vastaani. Hänen rajuista tervehdysmenoistaan vapauduttuani käännyin vanhemman veljen puoleen, joka istui huoneen perällä olevalla sohvalla. Sydämeni vavahti, sillä niin muuttunut hän oli. Silmät olivat painuneet sisään, iho muuttunut keltaisen kalpeaksi ja rinta painunut entistä enemmän olkapäiden väliin. Ääni oli käynyt niin käheäksi että hänen vaivaloista puhettaan tuskin saattoi kuulla. Sitäpaitsi oli hän sakean ja punertavan partansa antanut kasvaa täydessä vapaudessaan, mikä myöskin osaltaan lisäsi hänen koko olemuksessaan ilmenevää jäytävän sairauden leimaa. Hän oli Lapissa saanut kurkkutuberkulosin ja raskas työ, huonot asunnot ja peräti puutteellinen ravinto olivat tavattoman nopeasti edistäneet tuon vaarallisen taudin työtä.

On aina lämmittävää ja liikuttavaa nähdä kuinka tuollaisten hienotunteisten ja itseensäsulkeutuneiden miesten kasvoille oikein puustavillisesti leviää ilonhohde, kun he tapaavat toverin, josta paljon pitävät. Olin monesti nähnyt hänen ilosta jopa punastuvankin, kun kotikylässämme joululupien alussa odottamatta ilmestyin hänen yksinäiseen huoneeseensa, missä hän karttojensa ja laskujensa ääressä ahersi. Monia muistoja herätti sen vuoksi mielessäni ilme mikä hänen sairauden runtelemilla kasvoillaan kuvastui, kun hän vaivaloisesti kohosi sohvalta ja kävi minua tervehtimään.

Olen usein jälestäpäin hävennyt riehakkaa käytöstäni tuossa tapaamisessamme. Aivankuin olisin ollut maailman keskipiste, aloin minä tuolla kihloissa olevain sokealla ja vastenmielisellä itsekkyydellä kuvailla morsiantani, kertoa päättyvistä luvuistani ja pikaisesta naimisiinmenostani, mitä kaikkea veljekset hienotunteisuudessaan pitivät velvollisuutenaan, osanotolla kuunnella, niin paljon vakavammat asiat kuin heillä itsellään olikin.

Kun hiukan myöhemmin tulin uudelleen heidän luokseen, olivat he jo käyneet lääkärin luona. Kummankin kasvoista näin heti sisään astuessani, minkä tuomion lääkäri oli julistanut. Mitään paranemisen toivoa ei enää ollut, sairaan oli palattava kotiin kuolemaa odottamaan. Oli enemmän kuin liikuttavaa nähdä noiden miehekkäiden veljesten siinä hartiat kyyryssä istuvan lääkärin kyynillisesti julistaman tuomion painamina.

Pentti veljen tuli samana iltana matkustaa toimipaikkaansa, hänellä kun oli ollut vain muutaman päivän loma, mutta Hannes jäi huomiseen saakka kaupunkiin, käydäkseen nuoremman veljensä kehotuksesta vielä toisenkin spesialilääkärin luona. Olihan siten edes yhdeksi päivää vielä heikko toivonkipinä jälellä.

Odotellessamme aikaa, jolloin Pentin tuli lähteä, ei vaihdettu juuri montakaan sanaa. Vihdoin tuli veljesten sanoa hyvästit toisilleen. Puristaessaan toisiaan kädestä koetti nuorempi veli lausua rohkasevia sanoja, mutta yhtäkkiä valtasi kummankin varma tunto siitä, että he viime kerran näkevät toisiaan, ja kumpikin purskahti itkuun. On aina syvästi mieltä järkyttävää nähdä karastuneiden ja miehekästen miesten itkevän. Silloin on ikäänkuin kosketuksissa elämää johtavien voimien kanssa ja tajuaa niin selvästi ihmiselämän kohtalokkuuden. Jotain tuollaista eepoksissa esiintyväin sankarien tapaista oli siinä, kun nuo viime kerran eroavat veljekset itkien puristivat toistensa käsiä, peittäen vapaalla vasemmalla kädellä silmiään. Ja itsestään ymmärrettävää on, etten minä, joka syrjempänä seisoin tuon kohtauksen äänetönnä todistajana, voinut lopulta paljonkaan eteeni nähdä.

Pentin mentyä vietin minä koko seuraavan yönseudun Hanneksen luona. Koetin kaikin tavoin pitää yllä hänen rohkeuttaan ja toivoaan, vaikka tunsinkin sanani ontoiksi ja tehottomiksi. Hän koetti hymyillä ja keskustella minkä mistäkin, vaikka kaiken alla näkyikin selvästi se toivoton murtuneisuus, minkä lääkärin tuomio oli hänessä saanut aikaan.

Seuraavana päivänä sammutti sitte toinen lääkäri senkin ainoan toivonkipinän, mikä meissä vielä saattoi olla jälellä. Saman päivän iltana oli Hanneksen lähdettävä kotiinsa Pohjanmaalle. Mikäli omilta asioiltani suinkin joudin, olin hänen luonaan ja tulin sinne nytkin ennen junalle lähtöä. Asemalta minun oli sitte kiiruhdettava morsiameni luo, jonka kanssa minun oli määrä mennä teatteriin. Silloin oli premieri-ilta ja morsiameni oli innokas teatterissa kävijä. Sitäpaitsi oli hänelle vasta valmistunut silkkinen teatteripuku, jota hän oli eilen minulle näyttänyt ja jonka takia hän kahta kiihkeämmin odotti sen illan näytäntöä. Ei minustakaan suinkaan ollut vastenmielistä esiintyä hänen kanssaan sinä iltana teatterissa, sillä tuo puku oli todellakin aistikas ja soveltui hänelle mainiosti.

Mutta Hanneksen oli lähdettävä asemalle. Hänellä oli kolmannen luokan piletti ja kun vielä istuimme hänen huoneessaan, kehotin minä häntä kaikin mokomin ostamaan lisäpiletin, joka oikeuttaisi hänet matkustamaan toisessa luokassa, ja hän piti sitä itsekin viisaimpana. Sitä seuranneen äänettömyyden aikana alkoi hän levottomasti nykiä viiksiään, josta minä tiesin hänellä olevan mielessä jotakin mitä hänen on hyvin vaikea sanoa. Hetken kamppailtuaan saikin hän sen vihdoin ujosti esitetyksi. No niin — hän pyysi vain minua puolestaan ostamaan tuon lisäpiletin, sillä hänen itsensä oli äänen käheyden takia vaikea sitä toimittaa!

Asemalle tultuamme ja lisäpiletin saatuamme saatoin minä hänet sitte muutamaan toisen luokan vaunuun. Kun hänen piti melkein yhtä menoa yskiä ja sylkeä, näytti hän kovin arkailevan ympäristöään. Hetken istuttuamme tuli viereiseen osastoon äänekkäästi puhua parpattaen laukkuineen ja paketteineen pari tukholmalaisen hattumodistin näköistä, lihavan puoleista, leveähattuista ja vahvasti parfymoitua rouvasihmistä. Kuullessaan Hanneksen yskivän, kurkistivat he vuorotellen ovelta, miineilivät paheksivasti ja raivasivat sitte välioven kiinni. Heti jälkeen asettui viereiselle penkille muuan kiveräviiksinen herrasmies, näköjään kauppamatkustaja, joka lakkaamatta venytteli kaulaansa ikäänkuin saadakseen sen paremmin soveltumaan tavattoman korkean kauluksensa sisään. Antaen katseensa hitaasti liukua Hanneksen päästä jalkoihin ja sen jälkeen vielä heittäen jonkunlaisen tuomarillisen yleissilmäyksen hänen kasvoihinsa, otti hän matkalaukkunsa hyllyltä ja siirtyi toiseen osastoon. Tämä kaikki vaikutti Hannekseen kuin piiskaniskut. Hän kyyristyi mahdollisimman ahtaalle penkin kulmaan ja silmäili minua avuttomasti. Ollen säälistä ja harmista pakahtumaisillani olisin jossakin toisessa tilaisuudessa ollut valmis hyökkäämään tuon herrasmiehen kimppuun. Mutta sen sijaan sain nyt paljon onnellisemman päähänpiston, jonka heti panin toimeen.

Kello oli jo kahdesti soinut, kun minä hyökkäsin junasta pilettiluukulle ja ostin itselleni piletin kotiasemalle. Juna lähti juuri liikkeelle, kun minä palasin vaunuun ja kerroin Hannekselle päätöksestäni seurata häntä kotiin. On mahdoton kuvata hänen neuvotonta hämmästystään ja iloaan sen johdosta. Huolestuneena valitti hän, kuinka minun asiani joutuvat tämän äkkinäisen matkan takia kärsimään ja miten minä voin morsiamelleni selittäytyä. Vaikka minä hänet hellällä väkivallalla pakotinkin siitä asiasta vaikenemaan, näin kuitenkin tämän seikan huolettavan häntä koko sen ajan mikä meidän oli suotu vielä yhdessä olla. Mutta toiselta puolen oli hän tuosta odottamattomasta matkatoveruudestani niin iloinen, että hän ensi aluksi huomattavasti virkistyi ja minä saatoin jo jonkun aikaa uskoa hänen voivan vielä parantua.

Ensimäisellä asemalla pistin kirjelaatikkoon pari postikorttia, joissa kortteerini rouvalle ja morsiamelleni lyhyesti ilmotin matkastani. Ja niin minä sitte sairasta toveriani holhoen seurasin häntä kotikyläämme saakka.

Asemalta oli vielä melkoinen taival ajettavana hänen kotiinsa. Alakuloinen lokakuun päivä alkoi hämärtää ja haikea tuuli lennätteli kulottuneen lakeuden yli kellastuneita lehtiä, kun minä tuon kuolemaa lähestyvän mutta äänettömästi kohtaloonsa alistuvan toverini rinnalla ajoin lokaista maantietä. Ja silloin tunsin minä katsovani elämää toiselta kannalta kuin pääkaupungin humussa ja omien pikku opintojeni ääressä. Kylmänä ja lyijynkarvaisena vieri talvilevolle riisuutuneen maiseman halki joki, jonka rannalla olevassa pienessä ja köyhässä kodissa Hanneksen vanhaan sivistyssukuun kuuluva ja monien elämän kolhujen rypistämä äiti eli. Sellaisissa ahtaissa kodeissa, joissa kärsimysten syventämä perheenäiti liikkuu kuin menneiden aikojen unelma parempain päiväin häviöstä pelastuneiden ja haaksirikon merkkejä kantavien huonekalujensa keskellä, on aina oma erikoinen viehätyksensä, mikä sellaiset kodit tekee monin verroin arvokkaammiksi kuin loistavat nousukaskodit. Saattaessani Hanneksen tuohon hänen pieneen kotiinsa, jossa minullekin oli vanhastaan kaikki niin tuttua ja rakasta, lähtien suuresta vanhanaikaisesta piirongista, rouvan sedän, erään kuuluisan tiedemiehen muotokuvasta ja tutusta heliotroopin tuoksusta aina Pentin piirustamaan Wilhelm von Schwerinin muotokuvaan, joka vuosikausia oli salin oviseinällä uunin vieressä riippunut, tunsin etten voi Hannesta vieläkään jättää.

Eikä hän elänytkään enää kuin kaksi viikkoa, jona aikana minä harvoin poistuin hänen vuoteensa luota. Silloin minä sain nähdä yhä syvemmälle hänen sydämeensä, jota tahtoisin sanoa totisen miehen sydämeksi, missä eheinä asuivat Platonin neljä päähyvettä. Kuinka minä tuona lyhyenä aikana ikäänkuin kasvoin kiinni häneen, sen huomasin vasta oikein seisoessani hänen avonaisen hautansa äärellä.

* * * * *

Tähän päästyään vaikeni asessori pitemmäksi aikaa, jolloin alkoi erikoisen selvästi kuulua joen rannalla olevasta lehdosta rastaan helkkyvä liverrys. Vedettyään muutaman savun sikaristaan jatkoi hän:

* * * * *

— Kun sitte palasin Helsinkiin, tunsin tuona lyhyenä aikana eläneeni pitkän ja sisällökkään taipaleen elämää. Olipa aluksi ikäänkuin vastenmielistä ryhtyä jatkamaan omaa yksityistä elämääni siitä mihin sen parisen viikkoa sitte olin keskeyttänyt.

Ensimäiseksi palattuani menin tietysti morsiameni luo. Hänet nähdessäni tunsin omituista vieraantumista itsessäni. Tuntui kuin siitä olisi kulunut hyvin pitkä aika, kun häntä viimeksi näin. Vasten tahtoanikin tunsin jonkunlaista ujoutta häntä tervehtiessäni ja minun täytyi oikein vakuuttamalla vakuuttaa itselleni, että viime näkemästämme ei ollut kahta viikkoa enempää kulunut. Sitäpaitsi huomasin heti sisään astuessani, että hän oli minulle ankarasti vihoissaan.

Hän istui sohvan nurkassa vastapäätä minua ja kun minä aloin odottamatonta poistumistani perustella lähemmin kuin mitä tuossa kortissa sekä sen jälkeen lähettämässäni kirjeessä saattoi tapahtua, katsoi hän muualle ja hengitti kuohuisasti, joten hyvin näin hänen tahtovan minua perusteellisesti kurittaa. Jatkoin alakuloisen tyynesti kertomustani, kunnes hän keskeytti minut sanomalla:

— Niinkö vähän sinä todellakin minusta piittaat, että voit sanaa puhumatta moneksi viikkoa hävitä näkyvistäni?

— Mutta hyvä Martta, — vastasin minä, — etkö sinä nyt kirjeestäni tai ainakin tästä yksityiskohtaisesta selityksestäni ymmärrä, että minä en voinut muuten tehdä ja että kenen hyvänsä olisi ollut velvollisuus niin tehdä. Ja ymmärrätkinhän sinä, jos vain tahdot, tiedänhän minä sen.

— Josko tahdon? Sinä siis väität että minä vasten tahtoani ja ymmärrystäni sinua syytän!

— Enhän minä mitään väitä, sanon vain että sinun pitäisi hyvin käsittää ja suoda minulle anteeksi tämä poistumiseni.

Koetin jatkaa kuvaustani Hanneksesta ja hänen sairaudestaan, mutta hän ei kuunnellut minua, vaan purskahti itkuun ja jatkoi tyrskivällä äänellä:

— Sinä vain vaadit minua suomaan anteeksi etkä edes pyydäkään!

Täti oli osanotolla kuunnellut kertomustani ja sanoi nyt morsiamelleni nuhtelevalla äänensävyllä:

— Kuulehan nyt, lapsi kulta, toki loppuun saakka ja tuomitse sitte.

Mutta hän itki edelleen ja puhui katkonaisesti jotakin teatterista ja odotuksesta, josta minä huomasin kuinka hän oli katkeroitunut siitä, ettei tuona edellämainittuna iltana päässytkään minun kanssani teatteriin pukuaan uudistamaan.

Siinä hämilläni ja neuvotonna istuessani näin mielikuvituksessani elävästi Hanneksen sellaisena kuin hän kädet suoriksi ojennettuina ja syvä levontunto piirteissään makasi kirstussaan. Ja nähdessäni samalla morsiameni yhä vain itkevän ja, kuten minusta näytti, sormiensa lomitse tarkastelevan sen vaikutusta minuun, tuntui minusta kuin tuo oikullinen tyrskinä häiritsisi ystäväni lepoa, ja minussa alkoi viha saada vallan. Tunsin kasvoni pahaenteisesti punastuvan, ja täti joka sen huomasi, katsoi huolestuneena meihin kumpaankin ja koetti uudelleen tyynnyttää Marttaa. Mutta hän ei nyt kerran tahtonut kuulla muuta kuin minun anteeksipyyntöjäni.

Minussa viha yhä kohosi ja samalla minä ikäänkuin siirryin hänestä yhä kauemmas, jotta hän lopulta näytti minusta kovin pieneltä, vieraalta ja vastenmieliseltä. Ja yhtäkkiä tunsin niinä vastustamatonta halua huutaa hänelle jotakin hirveän loukkaavaa. Onneksi minä kuitenkin hillitsin itseni, nousin ääneti ylös ja laskien sormukseni pöydälle lähdin mitään puhumatta ja kiiruusti pois.

— Joitakin kuukausia sen jälkeen huomasin sanomalehdistä, että hän oli mennyt uudestaan kihloihin. Mutta minä sen sijaan jäin vanhaksipojaksi, — lopetti asessori keveämmällä äänellä ja hymähti kuten kertomaan alkaessaankin.