HIIRI

Traurig wird in dieser Stunde Selbst der Liebe süsstes Pfand, Kalt der Kuss von deinem Munde, Matt der Druck von deiner Hand.

Göthe.

Oli ankara syystalven pakkanen, jonka lisäksi Helsingin katuja lakasi mereltä tuleva kostea ja kylmästi pureva tuuli. Ihmiset, joiden oli pakko ulkona liikkua, kulkivat turkkeihinsa ja kauluksiinsa vetäytyneinä kiirein askelin katuja eikä kukaan näyttänyt vähääkään välittävän lähimmäisestään. Pohjois-Esplanadin keikaritkin, jos niitä tällaisella ilmalla yleensä oli päiväkävelyllä, eivät oman ruumiinsa suojelemiselta joutaneet heittämään silmäyksiä vastaan tuleviin naisiin.

Kenenkään huomiota kiinnittämättä kulkikin neiti Aurén mainitun kadun päästä päähän, pysähtyen vain kuin vanhasta tottumuksesta kurkistamaan jonkun myymälän ikkunaan. Näädänpäällä varustettu boa tiukasti kaulan ympärillä ja muftiin pistetyt kädet rinnan alle painettuina kulki hän hoikkana ja hentosena kiiruusti eteenpäin aivankuin eteläsatamasta puhaltava tuuli olisi häntä edellään kiidättänyt Hänen suuret silmänsä, joissa oli tuntuva kärsineisyyden leima, olivat kylmästä käyneet tavallistakin kosteammiksi ja hänen hienoihoisilla ja kalvakoilla kasvoillaan oli ikävystynyt ilme.

Tänään kahdesta kolmeen hänen olisi pitänyt antaa sairasvoimistelua eräälle Kruununhaassa asuvalle rouvalle, mutta hänet oli anteeksi pyytäen palautettu ovelta, sillä rouvalla ei tänään ollut tilaisuutta hänen hoitoonsa antautua. Eräs toinen hänen hoidokkaistaan oli aamupäivällä ollut määräaikana kokonaan poissa kotoa, joten hänellä tällaisen muutenkin ikävän päivän osalle oli kaksi turhaa käyntiä. Hän tunsi mielessään katkeruutta, jota lisäsi vielä kodittomuuden tunne.

Esplanadin päähän tultuaan pysähtyi hän ja mietti hetkisen, lähtisikö takaisin ja menisi erään Kluuvikadulla asuvan perheen luo, joka oli hänelle hiukan sukua ja johon hänellä oli tilaisuus mennä päivälliselle. Toiselta puolen halutti hänen pelkästä katkeruudesta mennä ja sulkeutua koko iltapäiväksi omaan yksinäiseen ja kylmään asuntoonsa. Kun hän näki Esplanadia pitkin tulevan muutaman vanhan herran, joka aina vastaan tullessaan katsoi häneen hyvin julkeasti ja jota kohtaan hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, antoi hän tuon pikku asian ratkasta, kuten on tavallista tuollaisissa ykskaikkisissa taitekohdissa. Hän kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan Antinkadulle, jonka länsipäässä hän asui.

* * * * *

Tultuaan huoneeseensa, joka yhdeltä seinältään porraskäytävään rajottuen oli tällaisella ilmalla tavattoman kylmä ja epäkodikas, istui hän nojatuoliin akkunan luo ja jäi tuijottamaan autiolle kadulle. Vastapäätä toisella puolen katua oli suuri rakennuksen alainen tiilimuuri, jota ympäröivässä aidassa tuuli yksitoikkoisesti remputti irtaantunutta laudankappaletta. Aidan takaa näkyi rakennuksen vartian piippua poltteleva pyöreä pää, joka katsoi kohtisuoraa hänen akkunaansa. Muulloin tuo humoristinen ukonpää olisi häntä huvittanut, mutta nyt sen yksitotinen tuijotus kyllästytti ja vaivasi niin että hän veti uutimen alas ja sytytti lampun, vaikkei ulkona ollutkaan vielä kovin pimeä.

Hänen halutti itkeä, sillä tuollaisina iltoina kävi yksinäisyyden ja kodittomuuden tunne aina kovin painostavaksi. Mutta ainoastaan pari kirpeää kyyneltä kihosi silmiin eivätkä ne lievennystä tuottaneet. Kädet silmille painettuina koetti hän elää yhä uudelleen ne muistot, joita hänellä oli kodistaan. Mutta noiden muistojen keskeltä esiintyi hänen mieleensä aina voimakkaimpina kaksi tapausta, jotka yhä vielä saivat hänet värisemään, kuten silloin niiden tapahtuessakin. Ne molemmat keskittyivät hänen isäänsä, jota hän muistikin vain noiden tapausten nojalla.

Hän oli silloin vielä pieni tyttönen vanhempainsa kodissa eräässä maaseutukaupungissa. Muutamana syyskesän aamuna heräsi hän aikaisin ja kun hänen kotiopettajattarensa toisessa vuoteessa vielä nukkui, avasi hän akkunan pihalle, jossa paistoi päivä ja josta leyhähti vahva saunakukkien tuoksu, mikä on niin ominaista elokuulle ja pikkukaupungeille. Kun hän juuri kurottausi uutimien välitse ulos, kuuli hän toisesta huoneesta isänsä äänen. Isä oli kuten hänelle vasta paljon myöhemmin selveni, ollut yön ulkona ja tuli nyt vasta kotiin, puhuen iloisella ja rennolla äänellä. "Katsos, Amalia, mitä minä sinulle tuon," kuuli hän isänsä sanovan ja sitte kuului äidin vihaista mutta häädettyä puhetta. Siinä ikkunan luona seisoessaan ja kuunnellessaan piirtyi hänen mieleensä varma kuva isästä ja hänen halutti pian päästä näkemään isää, aivankuin tarkistaakseen tuota kuvaa.

Myöhemmin päivällä hän sen sitte saikin tehdä. Hän meni äidin jälessä pihan perällä olevaan makasiiniin ja sieltä löysivät he hiiren, joka oli mennyt satimeen. Häntä huvitti ja pelotti tuo pieni, mustasilmäinen ja vapiseva elukka, joka säikkyen hyppi rautalankaverkon sulkemassa vankilassaan. Kun hän henkeään pidätellen ja vuoroin huudahtellen kantoi sen pihalle, tuli isä hihasillaan ja haukotellen ulos. Nähdessään satimen otti isä sen häneltä, tarkasteli sitä hetkisen ja etsi sitte ison rautanaulan, jolla alkoi rautalankojen välitse tavotella hiirtä. Hän seisoi syrjässä ja äidin hameesta pidellen seurasi henkeä pidättäen isän käden liikkeitä. Kuullessaan kuinka rautanaula kalahteli satimen pohjaan ja hiiri hätääntyneenä heittelehti ympäri ahdasta vankilaansa, alkoi hän yhtäkkiä huutaa ja hyppiä paikallaan. Silloin käänsi isä käherän täysiparran peittämät kasvonsa ja sanoi kylmällä äänellä: "Mitä se tyttö siinä parkuu?" Hän hillitsi itkunsa ja näki kuinka isän jäntevälihaksinen käsi teki äkkiliikkeen. Samalla kuului satimesta rusahdus ja isän paksulle kalvoselle ruiskahti verta.

Kun isä puoli vuotta sen jälkeen loukkausi tehtaassaan ja kannettiin verissään ja kuolevana kotiin, valtasi hänet samanlainen kauhu ja äitiinsä tarttuen huusi hän: "Hiiri, hiiri!"

* * * * *

Karkottaakseen noista muisteluista syntyneen piinaavan mielialan, otti hän pöydältä sulhasensa valokuvan ja vaipui sitä katselemaan. Hän oli viime kevännä lyhyen tutustumisen jälkeen mennyt kihloihin muutaman nuoren maisterin kanssa, joka nykyään oli lehtorin sijaisena eräässä maaseutukaupungissa. Vuoden kuluttua olivat he päättäneet perustaa kodin ja olivat nyt keskenään vilkkaassa kirjevaihdossa.

Mutta kuinka tänään näyttäysikin kaikki niin vieraassa valossa. Noissa hänen Kaarlonsa piirteissäkin ilmeni jotakin mitä hän ei ennen ollut huomannut, ei ainakaan niin itsetietoisesti kuin nyt. Kasvoissa, vaikka ne olivatkin säännölliset ja hyvin muodostuneet, oli jotakin paksua ja viljelemätöntä. Silmät olivat tuollaiset rehelliset siniset silmät, mutta ei mitään muuta. Vaalea pystyyn kammattu tukka antoi kasvoille yksinkertaisen ja hiukan avuttoman ilmeen.

Mutta minähän olen tänään ihan häijy, ajatteli hän, siirsi valokuvan syrjään, ummisti silmänsä ja koetti loihtia eteensä Kaarlon kuvaa kokonaisuudessaan. Mutta silloin ei hän voinut olla entistä selvemmin tuntematta sitä vastenmielistä painostusta, jota hänessä oli aina, vaikka ennen tosin epäselvemmin, synnyttänyt Kaarlon tukeva vartalo ja koko hänen olemuksestaan uhkuva vahva hyvinvointi. Ja niin sukeltausi hänen mieleensä elävänä se hetki, jolloin he viime kevännä kerran ravintolassa söivät illallista ja Kaarlo syömästä lakattuaan nojausi mukavaan asentoon, levitti heidän välilleen sanomalehden ja alkoi hampaitaan kaivellen uutisia katsella. Silloin oli hänen mieleensä varastautunut kysymys, tuleeko hän Kaarlon kanssa onnelliseksi ja tahtomattaan oli hän hänen tilalleen kuvitellut hentoa, kalvakkaa ja syväkatseista miestä ja oli tuntenut etäistä onnentunnetta ajatuksesta saada sellaista hoitaa ja vaalia.

Mutta miksi hänen mieleensä tulvivat tänään kaikki kiusalliset mielikuvat! Kuin Kaarloa hyvittääkseen otti hän piirongin päältä lippaan, jossa hän säilytti tältä tulleet kirjeet, otti sieltä päällimmäisen ja alkoi sitä lukea. Kaarlo kertoi siinä ikävästään ja tulevan kodin kaipuustaan, teki selkoa uusista tuttavuuksistaan ja ruokapaikkansa viimeisestä päivällisestä, josta hän oli tullut hiukan pahoinvoivaksi. Sitte kertoi hän edellisenä sunnuntaina käyneensä eräällä kauniilla näköpaikalla. "Näköala oli todellakin hurmaava. Siellä yksin seisoessani muistin Sinua ja sitä iltaa, jolloin me yhdessä istuimme Tähtitornin mäellä." Sen jälkeen oli kirjeessä vedetty ajatusviivoja kaksi yli sivun ylettyvää riviä ja hänellä vilahti mieleen, että nuo viivat on pantu siihen peittämään ajatusten ja mielikuvituksen köyhyyttä. Mutta hän karkotti nopeasti sellaisen ajatuksen ja luki edelleen: "Lopetin juuri kirjottamaan ryhtyessäni oppilasten ainevihkojen korjauksen ja tunnen sen vuoksi itseni väsyneeksi. Sitäpaitsi on jo lähdettävä illalliselle. Lopetan siis tällä kertaa tähän. Voi paksusti, pusuja monia! piirsi Kaarlosi."

Hän säpsähti niin että tunsi sydämensä alkavan tavallista kiivaammin lyödä. Oliko siinä todellakin sillä lailla? "Voi paksusti, pusuja monia!" Niin siinä oli selvin kirjaimin. Mutta kuinka hän sen olikaan ensi kerralla lukenut, huomaamatta ollenkaan noita sanoja. Hän oli itkuun purskahtamaisillaan, sulki kirjeen lippaaseen ja nosti sen takaisin piirongin päälle.

Koko kirje ja vallankin viime lause sopi niin kiusallisesti yhteen niiden piirteiden kanssa, joita hänelle juuri oli sulhasestaan selvinnyt. Mutta eikö tämä kaikki johtunut vain hänen satunnaisesta mielentilastaan? Mitä sitte jos tuo kirje hiukan tuoksahtikin ylioppilasten osuusruokalalle, eihän siinä vielä tarvinnut mitään pahaa olla. Rehellisessä poikamaisuudessaan käytti Kaarlo noita ylioppilaskielen sanoja, jotka häneen toverien seurassa olivat juurtuneet. Ja eikö häntä Kaarlossa alkuaan ollutkin miellyttänyt juuri tuo koristelematon poikamaisuus?

Rauhottuakseen koetti hän kuvitella heidän tulevaa kotiaan jossakin rauhallisessa pikkukaupungissa, jossa lauantai-illoin kirkonkello ilmottaa lepopäivän tuloa ja työmiehet vihta kainalossa vaeltavat saunaan. Kaarlo on lehtorina kaupungin lyseossa ja he asuvat omassa talossaan: pitkä valkoinen puurakennus tontin kulmassa vastapäätä puistoa. Mutta sitte tuli kuin syrjästä työnnettynä hänen mieleensä syyskesäinen päivä, jolloin saunakukat heidän pihallaan väkevästi tuoksuvat. Hän on pikku tyttärensä, oman kihara tukkansa kanssa löytänyt hiiren satimesta, Kaarlo tulee hihasillaan ja unisena päivällislevolta, ottaa satimen ja alkaa rautanaulalla tavotella hiirtä ja silloin kiharatukka hänen hameeseensa tarttuen alkaa hätääntyneenä huutaa…

Tällä kertaa purskahti hän todellakin hillittömään itkuun, sillä tuo mielikuva tuntui niin todelliselta ja samalla niin toivottomalta tuo menneen palautuminen uuden sukupolven mukana.

* * * * *

Tyynnyttyään ja kyynelet kuivattuaan otti hän esille käsityönsä, pienen kankaan palasen, jolle hän brodeerasi eräänlaista alankomaalaista maisemaa. Siitä piti tulla taulu Kaarlon huoneen seinälle. Mutta kun hän hetken oli työskennellyt jäi kangas polvelle lepäämään, hänen tuijottaessaan miettivänä eteensä. Sitte siirsi hän sen kokonaan syrjään, istui pöydän ääreen ja otti paperia ja kynän esille.

"Hyvä Kaarlo," kirjotti hän, mutta jäi taas pitkäksi aikaa miettimään. Sitte kastoi hän uudelleen kynän ja kirjotti nopeasti ja tylyin kynänliikkein: "Tahdon kiertelemättä sanoa sen, mihin vakaumukseen olen nykyään meidän suhteestamme tullut, ja se on: Olemme olleet lapsellisia ja harhanäyillä pettäneet itseämme. Me olemme liiaksi erilaista ainesta emmekä siis sovi toisillemme. Avioliitostamme ei voisi lähimainkaan muodostua sellainen ihanneyhdistys, josta olemme haaveilleet. Tällainen vakaumus on minussa horjumattomaksi varmistunut ja toivoakseni selvenee se joskus Sinullekin. Suo anteeksi että näin jyrkässä muodossa esitän tämän, mutta minun oli ikäänkuin pakko tehdä se, päästäkseni sisälliseen tasapainoon. Jos tämä tulee Sinulle kovin odottamatta ja masentavana, niin toivon Sinun miehen tavalla sivuuttavan sen. Toivottaen Sinulle kaikkea menestystä piirrän ystävällisesti Anna Aurén."

* * * * *

Päätettyään kirjeen istui hän hetkisen mietteissään ja ikäänkuin kuunteli, eikö hänen sisältään nousisi joku ääni vastustamaan tätä tekoa. Mutta hänen sydämessään oli kaikki äänetöntä ja niin sulki hän kirjeen ja vei heti lähimpään postilaatikkoon.

Palattuaan pyysi hän palvelustytön virittämään pesään tulen, siirsi nojatuolin valkean eteen ja ottaen kirjelippaan syliinsä alkoi hän heitellä siinä olevia kirjeitä yksitellen pesään. Hänen huulillaan oli itkevää hymyä ja silmistä kuvastui pelonsekaista ihmettelyä kuin lapsella, joka heittelee särkyviä korukaluja lattialle.

Kun viimeinen kirje oli hiiltynyt, laski hän tyhjän lippaan polvelleen ja istui hiilokseen tuijottaen. Ja hänestä tuntui ettei hänen ollut hyvä eikä paha olla — enemmän kenties hyvä.