ERÄÄN HUVILA-ASUKKAAN HUOMIOITA.

Naturam expelles furca, tamen usque recurret.

Latin. sananl.

[Hätyytä vaikka kuinka luontoa, kuitenkin se kaikkialla ottaa oikeutensa takaisin.]

Kun syyskuun kuluessa kesäasukkaat muuttavat kaupunkiin, kun puistot ja lehdot ensin kellastuvat ja sitte kokonaan riisuutuvat kesäverhoistaan ja kasvitarhoissa ylösalaisin mulistetut penkit ja käytävillä ajelehtivat mädät kasvienvarret enää muistuttavat kesästä, silloin me vakinaiset huvila-asukkaat sulkeudumme ikäänkuin koteroihin. Teillä ja kujanteilla, joiden yli säleaidasta piittaamatta pihlajat nojautuvat kuin paisuvan punaisina hohtavain marjaterttujensa painamina, ei näy enää iltahämyssä porttien luona tai aitojen yli keskustelevia palvelustyttöjä, ei viheriän kuulakan lehtiverkon alla keinuvissa riippumatoissa kirja silmillä uneksivia kesäluvan viettäjiä, ja puiden keskeltä vilkkuvat keinut ovat pitkäksi aikaa pysähtyneet tai autioksi jätetyn huvilan avaralle verannalle nostetut. Kiiruusti ja itseensä sulkeutuneina kulkevat ne uskolliset, jotka ovat huvilakaupunkiin talveksi jääneet, asemalle ja sieltä ostoksineen tai kirjoineen takaisin, kätkeytyäkseen taas päiväkausiksi puiden keskellä ja pensasaitojen takana lymyäviin huviloihin.

Mutta kesäkuun alussa taas kaikki muuttuu, puistot ja kentät pukeutuvat kiiruusti kesäväreihinsä ja päivänsäteet pujotteleivat vereksen lehtiverkon läpi tunnustelemaan huvilain valkoisia, vihreitä ja keltaisia seiniä ja laskemaan vallatonta leikkiä puutarhapeilien kanssa. Huonekaluvaunuja mennä notkuilee pitkin mutkittelevia puistokujia ja kaikkialta kuuluu lasten ja lintujen keväistä ilonpitoa.

* * * * *

Minulla, piinttyneellä vanhallapojalla, on omat merkkini, joista päättelen vuodenaikojen vaihtumiset. Tarvitsematta täältä toisessa kerroksessa olevasta huoneestani minnekään poistua ja yleensä ajankulusta mitään tietää, näen minä sesonkimme alkaneeksi seuratessani liikettä pihalla olevan kaivon ympärillä, mikä on kohtisuoraan ikkunani edessä. Heti muuttopäivistä alkaen vallitsee sen ympärillä vilkas liike. Kun useista naapurihuviloista puuttuu kokonaan kaivo tai sattuu se toisissa olemaan kelpaamattomassa kunnossa, saa meidän huvilamme kaivo runsaasta ja kristallikirkkaasta sisällöstään täyttää ne ämpärit, pesukannut ja karahvit, joita päivän pitkään ympäristön naisväen saattamana sen luo vaeltaa.

Jo monena kesänä on minulle tuottanut huvia täältä työpöytäni takaa kätköstä tarkastella noita monia naisia ja heidän erilaisia liikkeitään ja asentojaan, kun he tulevat kaivolle, laskevat astian maahan, ottavat pitkän varren päässä olevan kiulun ja upottavat sen kaivoon. Parhaasta päästä ne ovat palvelustyttöjä, mutta usein, vallankin muuttoselkkausten aikana, käy siellä rouvia ja neitejä. Avopäin ja kotoisessa puvussa ne tulevat eivätkä näytä aavistavankaan, että erään akkunan takana yksinäinen vanhapoika seuraa heidän pienimpiäkin liikkeitään. Mutta välistä minä sentään karkaan lymypaikastani esiinkin. Kun joku hento tyttönen turhaan ponnistelee ja jännittää ruumistaan, saadakseen raskaan kiulun paikalleen kaivonkannen harjalle, silloin minä tohvelit jalassa juoksen ulos auttamaan häntä ja olen tyytyväinen palkaksi saamastani kainosta punastuksesta ja sirosta niiauksesta.

Jos niillä jokaisella onkin omat eri liikkeensä ja asentonsa, niin kaikille niille on sentään ominaista välttää joka tilassa epämiellyttäviä asentoja, olipa sitten etteivät he luule kenenkään heitä tarkastelevankaan. Aivankuin se pieni tyttö pahanen, joka eräässä Gallenin porilaisista freskoista seuraa uteliaana linnunampumista, näyttää päinvastoin kuin kulmikas ja yksistään tuohon linnuntähystämiseen kaikki sielunvoimansa keskittänyt pikku veljensä joka hetki kuin vaistomaisesti huolehtivan asentonsa ja kasvonilmeidensä miellyttävyydestä, muistavat nuo kaivollamme käyvät rouvat ja neitoset alas kumartuessaan tai vettä astiaan kaataessaan alati olla varuillaan, että vartalon ääriviivojen pyöreys ilmenisi mahdollisimman edullisena. On välistä sula nautinto nähdä, kuinka sirosti ja miellyttävästi jotkut hoikat ja notkeavartaloiset neitoset suoriutuvat kaikista noista veden ottamisessa esiin tulevista liikkeistä.

* * * * *

Viime kevännä huomasin veden noutajien joukossa erään nuoren naisen, jota en ollut ennen nähnyt. Hento mutta hyvin muodostunut vartalo ja käytöksessä neitseellinen arkuus ja huolellisuus pienimpiä seikkoja myöten kiinnittivät hänessä heti huomiotani. Hän tuli avopäin ja ruskea tukka kiersi kahtena palmikkona ohimoita, josta se kiertyi niskassa olevalle solmulle. Palvelustytöltä ei hän puvustaan ja käytöksestään päättäen näyttänyt.

Utelen usein ruokarouvaltani noita kaivollamme kulkevia naisia ja sallin hänen sen johdosta kernaasti laskea kustannuksellani leikkiä. Hän kyllä pitää huolen siitä, etteivät huvilayhteiskuntaamme ilmestyneet henkilöt jää hänelle tuntemattomiksi. Ja mielellään hän aina minullekin jakaa runsaista tietovaroistaan.

— Kuulkaas, rouva, näittekö tuota naista, joka juuri nouti vettä kaivostamme? Kuka hän on? En ole häntä täällä ennen nähnyt.

— Ja sekö, jolla oli tukka otsalle palmikoitu? Hän on erään konttoristin rouva. Ovat kuulemma vasta menneet naimisiin ja tulleet kesän ajaksi tänne.

— Hän on siis naimisissa! Ja näytti niin tyttömäiseltä.

Pidin sen jälkeen aina varalla, milloin hän tuli kaivollemme, mutta kertaakaan en saanut tilaisuutta juosta häntä auttamaan, niin mielelläni kuin olisin sen tehnytkin. Sen sijaan tutustuin häneen vallan toisissa oloissa.

* * * * *

Viereiseen huvilaan oli kaupungista tullut, kaksi nuorta avioparia kesäänsä viettämään. Kesäkuun keskivaiheilla sai toinen rouvista eräänä päivänä ankaran vetotaudin yhteydessä ennenaikaisen synnytyskohtauksen. Kätilö ja lääkäri, jotka telefonoitiin paikalle, eivät voineet mitään, kehottivat vain kiiruusti toimittamaan sairaan kaupunkiin synnytyslaitokseen, ja sielläkään arvelivat he häntä tuskin voitavan pelastaa.

Hänet oli vietävä paareilla ensimäiseen junaan, joka puolen tunnin päästä meni kaupunkiin. Mutta miehiä ei ollut saapuvilla, sillä ympäristön miesväki oli päivän toimissaan kaupungissa tai muualla. Silloin hyökkäsi sairaan sisar itkeneenä ja hätääntyneenä minun luokseni, pyytäen minua avuksi kantamaan sairasta. Käsitin että siellä oli tosi hätä ja vetäen kiiruusti kengät jalkaani riensin paikalle. Jostakin kivilouhokselta olivat he toiseksi kantajaksi saaneet muutaman vanhan kivimiehen. Kätilön ja muiden saapuvilla olevain naisten piti auttaa lisäksi.

Sairas oli iso ja lihavanpuoleinen nainen ja nyt hän oli lisäksi ajettunut yli ruumiin. Vaikka hän olikin tajutonna, huusi ja valitti hän lakkaamatta, kun hänet asetettiin paareille jotka asemalta oli nopeasti hankittu. Viltteihin käärittynä ja hihnoilla paareihin kiinnitettynä lähdimme häntä sitte kiiruusti kulettamaan asemaa kohti. Kivimies kantoi edestä ja minä takaa, joten sairaan kasvot olivat aivan minun edessäni. Ne olivat muodottomiksi ajettuneet ja suu puoli avoinna ahmi hän valitushuutojen lomassa raikasta ilmaa. Tämä kaikki teki minuun hyvin tuskallisen vaikutuksen, jopa niin että minä tunsin epämääräistä vihaa.

Eteenpäin kulkiessamme sattui omituinen tapaus, joka minuun vaikutti kerrassaan symbolisesti. Kuten jo sanoin auttoivat meitä kantamisessa kätilö ja pari kolme muuta sairaan luona ollutta naista. Mutta tien varrella olevista huviloista ja metsiköistä liittyi kulkueeseemme nainen toisensa jälkeen. Osa niistä oli näköjään neulojattaria ja kesälomaa viettäviä myyjättäriä, jotka tänne huvila-alueen metsiin olivat valkoisiin kesäpukuihin puettuina tulleet kaunista kesäpäivää viettämään. Heittäen kokoamansa kukat ja lehvät käsistään riensivät he äänettöminä luo ja tarjoutuivat vuorottamaan käsiä meidän entisten kantajain kanssa. Lopulta heitä karttui niin paljon, että he ympäröivät joka puolelta paarit ja työnsivät kokonaan erilleen minut ja kivimiehen, kuten valkeat verisolut poistavat ruumiista sinne ilmestyneen liian ainehitusen. He näyttivät äänettömästä sopimuksesta tunnustavan sairaan asian sukupuolensa omaksi ja meitä he tuntuivat kohtelevan mykällä vihamielisyydellä.

Niin tuo matkue kulki nopeasti, puolijuoksua eteenpäin mutkaista huvilakaupungin raittia. Vauhtia pysäyttämättä vaihtoivat naiset käsiä, joten aina osa kulki ympärillä joutilaana. Äänettömyyttä keskeyttivät vain sairaan valitukset ja hiekan kirskuminen askelten alla. Niin tuo omituinen kulkue, minun ja kivimiehen harppaillessa perässä, saapui asemasillalle juurikuin sen laiteeseen porhalsi kitkerää kivihiilen savua tupruttava juna.

Kun sitte junan lähdettyä yksin ja mietteissäni palailin asemalta kotiin, kiintyi huomioni edelläni kulkevaan naiseen. Hän oli hentorakenteinen ja käveli hiukan väsyneesti. Välistä pisti näkyviin mustan sukan verhoama erinomaisen siro pohkio ja vasemman kenkänsä oli hän polkenut hiukan kallelleen, mikä seikka yhdessä sen kanssa että hänen hiuksensa olivat auenneet solmusta — hän oli nimittäin avopäin — ja riippuivat pitkänä palmikkona alas, antoi hänelle niin tyttömäisen ja samalla hiukan avuttoman leiman.

Siinä hänen jälessään astellessani huomasin sitte yhtäkkiä, että hän oli juuri se nuori konttoristin rouva, jonka kaivolla käyntiä minä aina olin odottanut. Ja nyt muistin että hän oli ollut siellä sairaan luona sekä sitte kantamassa häntä, vaikken silloin ehtinytkään sitä erikoisesti merkille panemaan.

Katsellessani hänen hentoa vartaloaan ja tyttömäisiä piirteitään tuli minulle äkkiä tuon äskeisen vihaisen mielialani johdosta omituinen halu jollakin tavoin kiduttaa häntä. Kun me olimme yhdessä olleet sairasta kantamassa, sopi minun ilman muuta antautua keskusteluun hänen kanssaan, minkä askeleitani jouduttaen ja hänen rinnalleen päästyäni teinkin. Hän näytti hyvin itkeneeltä ja alakuloiselta, mikä minussa yhä vain kiihotti tuota omituista haluani. Vaihdettuamme muutamia sanoja, joista sain tietää hänen olevan sairaan hyvän ystävättären, lausuin minä lyhyen äänettömyyden jälkeen äkkiä ja kyynillisesti:

— Eikö tunnu tuollaista kokiessaan sentään masentavalta olla nainen?

Hän katsahti minuun kuin säikähtyneenä ja yrittäessään sanomaan minulle jotakin, huokasi hän ainoastaan ja vaikeni. Minua jo kaduttivat sanani, mutta ikäänkuin haluten samalla itseänikin kiduttaa jatkoin tylysti:

— Minä ainakin tunnen tämän jälkeen itseni tyytyväiseksi, että olen mies ja lisäksi yksinäinen mies.

Tällä kertaa hän ei katsahtanut minuun, mutta minusta näytti hän olevan aivankuin itkuun purskahtamassa.

Erottuani hänestä asuntoni portilla tunsin jo suurta katumusta ja omantunnonsoimauksia. Kenties turmelin häneltä noilla töykeillä sanoillani iäksi avio-onnen, syyttelin minä itseäni. Koetin seuraavina päivinä vartoa sopivaa tilaisuutta, voidakseni jollakin tavoin peruuttaa nuo sanani ja vahvistaa hänen lapsellista luottamustaan elämään. Mutta en nähnyt häntä ennenkuin seuraavana sunnuntaina.

* * * * *

Silloin oli tavattoman kaunis päivä ja kuten tavallista lähdin minä aamukahvin juotuani joelle uimaan. Tapani mukaan poikkesin minä rantaan johtavalta polulta syrjään ja kulin omia teitäni, voidakseni siellä tiheän viidakon keskellä, päivän kuumasti paahtaessa ja hyönteisten suristessa kuvitella olevani tropikkimaiden ihminen.

Eteenpäin kulkiessani ja oksia syrjään taivuttaessani aukeni sieltä villin pensaston keskeltä eteeni tosi idyllinen taulu. Ruohikossa olevan öljykeittiön päällä porisi kirkkaaksi kiillotettu kahvipannu, maahan levitetyllä liinalla oli leipäkori ja kupit ja niiden vieressä istui hihasillaan oleva mies, polvellaan nuori nainen. Yritin kiiruusti palata takaisin, mutta tuntiessani samalla tuon tyttömäisen pikku rouvan, viivähdin kuin tahtomattani pienen hetken paikallani.

He eivät huomanneet minua. Mies piti kohotetussa kädessään sokeripalaa, jota pieni ja tuuheakarvainen koira kahdella jalalla tanssien koetti tavotella. Rouva nauroi iloisesti ja kun mies pudotti sokeripalan koiran suuhun, kietoi hän kätensä miehen kaulaan ja katsoi häntä hellästi silmiin, jonka jälkeen kumpikin varustausi kaikesta päättäen pitkään suudelmaan. Minä annoin syrjään työntämäni pensaanoksan vaipua hiljaa paikalleen ja pujottelin toisen kautta rantaan.