ERÄÄN VAINAJAN KIRJEISTÄ

Kuka onnellinen on? Onko se hän, joka saa kuolla, vai hän, joka elämään jää? Jos minä antaisin ensimmäisen liikutuksen kauniin kielen puhua, vastaisin, hän joka kuolla saa, on onnellisempi. Mutta minä tahdon olla rehellisempi, enkä vastaa niin, sillä elämäkin on ihana elää.

Volter Kilpi.

Hyvä veli!

Olen pitkään vaiennut ja kun nyt vihdoinkin ryhdyn sinulle kirjottamaan, niin vaivaa mieltäni epävarmuus ja tuntuu kovin vaikealta saada sanotuksi se, mikä minut on velvottanut tätä kirjettä kyhäämään. Tuntuu myöskin kuin kavalasti käyttäisin hyväkseni sinun etäällä oloasi, sillä tiedänhän että sinä kaikin mokomin estäisit minua panemasta päätöstäni toimeen, ja onpa aivankuin tätä kirjottaessani näkisin sinut edessäni, kasvot jännittyneinä ja silmäterät laajentuneina sekä kuulisin sinun sanovan: "Mutta oletko sinä ihan hullu!… Eihän nyt missään nimessä!" j.n.e.

Mutta mitäkö tämä kaikki on? Kuinka vaikea minun onkaan kirjottaa näitä sanoja, joita tiedän sinun parin päivän kuluttua tuskallisesti jännittyneenä lukevan ja kuinka harras halu minulla olisikaan säästää sinua kaikesta tästä, mutta sitä en voi! Mihinkäkö tämä kaikki sitte tähtää? kuulen sinun kärsimättömästi huudahtavan. Kaiketi sinä jo arvaatkin, sillä tiedäthän minun monesti jo olleen sangen lähellä elämän viimeistä rajaa.

Sitä se siis on! Oh, elä ota sitä niin kovin raskaasti! Koeta näitä sanoja lukiessasi tempautua irti hetken vaikutelmasta ja katsoa asiaa laajalti, yhtenä tapauksena lukemattomien muiden tapausten yhteydessä, seikkana joka kerta tapahduttuaan vaikutuksiltaan ja seurauksiltaan yhä laimenee ja laimenee, kunnes kokonaan häipyy unhotuksiin. Mielihyväkseni muistan tällä hetkellä, kuinka sinä itsemurhasta keskustellesamme parikin kertaa olet lausunut siitä puolustavia mielipiteitä, pitäen sitä kunkin yksilön täytenä oikeutena. Johdonmukainen ollaksesi täytyy sinun voida sovittaa se minuunkin. Vai olenko minä perheen jos monilla muillakin siteillä elämään kytkettynä mielestäsi poikkeusasemassa? Ehkä niin, mutta siltipä tunnenkin pakottavaa tarvetta koettaa tässä lyhyesti motivoida päätöstäni.

Tapaus, että nuori perheellinen mies, jolla näköjään olisi paljonkin elämältä odotettavana, poistuu vapaehtoisesti elämästä, näyttää tietysti sellaisenaan katsottuna kovin kevytmieliseltä teolta ja pakottanee monen turvautumaan m.m. tuohon yksinkertaiseen ja mielivaltaiseen selitykseen: "Teko lienee tapahtunut mielenhäiriössä." Itse asiassa minulle onkin vallan yhdentekevää miten sitä tullaan selittämään ja miten minua tuomitsemaan. Sinulle vain tunnen tarvetta selittäytyä ja siten helpottaa sinulle tekoni käsittämistä. Vaikka moni seikka näyttäneekin sinusta kovin fantastiselta, luulen sinun sentään voivan minua ymmärtää, sillä tunnethan sinä minut siksi tarkoin. Ja se jo suuresti huojentaa minua, kun tiedän sinua edes ymmärtävän tekoni, vaikket sitä sitte hyväksyisikään.

Ja hyväksynkö minä edes itsekään sitä? Tavallaan en, sillä minä kuolen tietoisena siitä, että teen väärin. Olen näinä uupumuksen ja äärimmäisen kyllästyksen päivinä koettanut rehellisesti tuota asiaa harkita. Olen esimerkiksi päätellyt itsekseni näin: Jos olisin aivan ypöyksin maailmassa, ilman vaimoa, lasta, sukulaisia, ystäviä — joita viimemainittuja minulla totta tosiaan ei monta olekaan — ja yleensä vailla kaikkia toisiin ihmisiin sitovia suhteita ja niin ollen vaeltaisin johonkin autioon erämaahan ja siellä päättäisin elämäni tuottamatta siis muille edes hautaamisvaivoja, niin olisinko niin ollen oikeutettu elämästä eroamaan? Ja minun on täytynyt vastata itselleni, etten olisi. En olisi oikeutettu jättämään paikkaani elämässä, niin raskas ja tukala kuin tuo paikka olisikin. Sitä vähemmän voin minä nyt, monilla siteillä elämään kiinnitettynä, itselleni myöntää olevan oikein nuo siteet väkivalloin katkoa. Olen siis selvillä siitä että teen väärin. Ja kuitenkin olen elämässäni saapunut sellaiseen kohtaan, jolloin ikäänkuin tunto tuosta väärinteosta sekin osaltaan vain kiihottaisi ja varmentaisi minua päätöksessäni.

Mitään moraalista syytä tässä ei ole — ja et kai sellaista pelännytkään? "Syynä tuohon epätoivoiseen tekoon lienee ollut taloudellinen ahdinko," tullee luultavasti myöskin olemaan yhtenä selityksenä tapauksen johdosta kiertävien sanomalehtiuutisten lopussa. Ja siinä he ovatkin oikeassa, mutta vain näennäisesti, sillä pohjimmaiset syyt ovat aivan psykologista laatua. Mutta kukapa niistä selon ottaisi — eikä tarvitsekaan. Minulle riittää, kunhan sinä vain olet niistä selvillä.

* * * * *

Kun silmään taaksepäin viimeisten kolmen tai neljän kuukauden aikaa, niin näyttää se yhdeltä ainoalta värähtämättömän helteiseltä päivältä, johon pieninkään tuulen leyhkä ei ole vaihtelua luonut ja jonka jokainen hetki on ollut edeltäjäänsä tukalampi. Kuten muistat oli minulla viimeksi erotessamme tekeillä erään kauppias I:n muotokuva. Olen muistaakseni jossakin kirjeessä maininnut, ettei sen valmistumisesta tullut mitään. Tuo mies oli, kuten pian opin tuntemaan, sivistymätön ja töykeä nousukas, joka ei tuntunut pitävän minua juuri sen kummempana kuin käsityöläistä, jonka hän tilaa esimerkiksi korkkimattoja lattioihinsa kiinnittämään. Kun hän kerran työskennellessäni hänen luonaan lausui joitakin aasinpäisiä mielipiteitä työstäni, kehittyi välillämme kiivas sananvaihto, joka päättyi niin että minä keskeytin työni — oikeastaan siten että kiiruusti sivelin pari aasinkorvaa hänen muotokuvaansa — ja heitin hänelle ikuiset hyvästit. Siten minä menetin sievosen summan, sillä muotokuva oli aivan valmistumassa ja etukäteen en ollut penniäkään ottanut. Olin juuri niihin aikoihin kipeässä rahantarpeessa ja hetkisen jo kaduinkin tuota tuittupäisyyttäni.

Sen jälkeen koetin eräältä varakkaalta sukulaiseltani saada pienosta lainaa, mutta vastoin odotustani — hän oli kerran lupaillut minulle rahallista apuaan — ei hän sitä antanutkaan. Mutta eihän tämä kaikki vielä mitään, ovathan nämä vain pieniä vastoinkäymisiä, jommoisia vastaan usean täytyy taistella! Niin kyllä, eivätkä ne yksistään olekaan minua saaneet nykyiseen mielentilaani, josta päätökseni on esiin kasonnut.

Nykyään olen ollut lähes kolme kuukautta melkein mitään tekemättä. Sinä et ole sellaista kokenut ja siis tuskin voit käsittääkään, mitä sieluelämälle merkitsee olla niin kauan työhön kajoamatta ja kärsiä alinomaisia itsesoimauksia. Koko olemukseni on ollut ikäänkuin kahtena, joista toinen on syyttänyt ja ruoskinut toista, toinen uhitellen vaiennut ja pysynyt alallaan. Se on mitä vaarallisin tila ihmiselle ja minulla se ei suinkaan ole ensi kertaa, vaikka paikalleen turtumista ei ennen olekaan näin pitkään kestänyt. Turtumista — sellaista se juuri on, henkistä turtumista. Ei saa mitenkään itseään liikkeelle, vaikka tietääkin että paikallaan pysyminen vain pahentaa asiaa. Unissa tapahtuvaan painajaisen ahdistukseen sitä ehkä voisi verrata.

Kun tuota lainaa pyysin, oli minulla tekeillä se samainen maisema, jonka luonnoksen sinäkin keväällä näit. Minulla oli jo ostajakin tiedossa ja sillä päätin ansaita sen mitä menetin tuon muotokuvan keskeytymisen takia. Mutta saatuani tuolta sukulaiseltani kieltävän vastauksen, tunsin minä alussa sellaista katkeruutta, etten voinut mitenkään työskennellä. Vietin useita päiviä harhailemalla jouten ulkona metsissä ja niityillä. Kun sitte vähitellen koetin itseäni palauttaa työhön, en siinä onnistunut. Siirsin jos jollakin tekosyyllä työhön ryhtymisen aina seuraavaan päivään, vaikka tunsinkin siten tekeväni työn ääreen palautumisen yhä vaikeammaksi. Ja niin se on siirtynyt jo kolmen kuukauden ajan! Sen kuluessa on taloudellinen tilani käynyt päivä päivältä yhä tukalammaksi. Pienillä lainauksilla olen aina pahimman pulan päältäni torjunut — saadakseni sitte taas jonkun aikaa rauhassa murjottaa. Olen koettanut päästä edes siitä selville, mistä tämä tällainen vastenmielisyys työhön ja toimintaan johtuu. Ehkä se onkin vain tavallista banalia laiskuutta? Laiskaksi minua ainakin kuka hyvänsä sanoisi, joka elämääni näinä kuluneina kuukausina olisi syrjästä seurannut. Mutta ei, ei se ole sitä. Sillä tästähän minä kärsin, se kiduttaa ja kalvaa minua, jota vastoin työ minua aina huvittaa. Sitäpaitsi jos pysähdyn muistelemaan kutakin kulunutta päivää erikseen, tunnen niin selvästi jokaisella hetkellä olleen oman varman motivinsa, joka on estänyt minua työhön ryhtymästä. Sisälläni on tapahtunut jonkunlainen patoutuminen, joka vastustamattomasti estää kaiken liikunnon. Ehkä sinä suunnilleen minua käsität, vaikka minun onkin vaikea sitä tarkemmin määritellä.

Saada tuo patoutuma purkautumaan, siinä olisi pelastukseni, ja olen sitä koettanutkin, olen etsinyt sensatsioneja ja tehnyt hurjia ponnistuksia saadakseni taas kaikki liikkeelle, mutta turhaan. Mistä tähän aikaan sensatsioneja herää, nyt jolloin kaikki kuorsaavat kesälevollaan. Kuinka olenkaan ruvennut kesääkin vihaamaan, jolloin meillä täällä pohjolassa on otettu tavaksi heittäytyä puolitajuttomaan lepotilaan ja parhaasta vuodenajasta tehty aika, jolloin ei tapahdu mitään ja jolloin päivät seuraavat toisiaan samanvärisinä.

Toisinaan olen päättävästi tarttunut siveltimeen ja koettanut työtäni jatkaa, mutta yhtäkkiä on se aina käynyt niin toivottoman vastenmieliseksi, että olen heittänyt taas siveltimen kädestäni ja katsellut tuota keskeneräistä taulua vihamielisesti. Ja noin katsellessani on se alkanut näyttää kovin avuttomalta ja kömpelöltä ja niin minä olen alkanut epäillä omaa kykyänikin. Nykyään en usko siihen enää ollenkaan. Ja kaiken lisäksi on tuo taipumukseni kaikkia asioita suurentaa tässä nykyisessä ärtyneessä mielentilassani käynyt kaksinkertaiseksi. Kun esimerkiksi otin viimeksi pensselin käteeni ja yritin maalaamaan, sattui teline hiukan tärisemään sen johdosta että viereisessä huoneessa joku käveli — lattiat miten lienee laitettu niin että liikunta tuntuu toisesta huoneesta toiseen — ja tuo itsessään vähäpätöinen seikka sai minut aivan epätoivoon. Minua on asuntoni muutoinkin vaivannut ja nyt tuli niin katkerana mieleeni, että tuon ainaisen ja kirotun köyhyyden takia olen sidottu tähän asuntoon — olen näet hyyryvelkaa —, jossa en kunnollisesti voi työskennellä. Mutta kohta noin ajateltuani tuli mieleeni itsesyytös, että tuonhan otit vain tekosyyksi, saadaksesi työn keskeyttää ja heittäytyä joutilaaseen jurotukseen. Ja niin kävi katkeruuden ja itsesoimausten ristituli sielussani yhä pahemmaksi.

Toisinaan taas kun en ole voinut pikku velkojani säntillisesti maksaa, olen kuvitellut mitä tavattomimpia seurauksia. Ja koko tämä nykyinen tilani on ruvennut näyttämään sellaiselta, josta minun on mahdoton mitenkään pelastua, vaan joka välttämättömyyden pakosta yhä vain pahenee, kunnes yhtäkkiä tapahtuu joku hirveä katastrofi. Olen kyllä koettanut vakuuttaa itselleni, että tämä kaikki mikä minusta nyt näyttää niin suurelta, muuttuukin pieneksi ja vähäpätöiseksi, jahka minä jonkun onnellisen käänteen kautta pääsen tästä kurimuksesta ylös. Mutta vaikka kuinka koettaisin itselleni terottaa, että siten on aina ennenkin käynyt, että minun tarvitsee vain tehdä voimakas yritys ylös päästäkseni, niin kaikki turhaan.

Entä kuinka kiusallisia ovatkaan olleet ne hetket, joina olen itseni tavannut haaveilemasta suuria rikkauksia — samalla kuin puute on irvistellyt joka nurkasta vastaan! Olen voinut viettää pitkiä hetkiä kuvittelemalla kuinka käyttäisin niin ja niin suuren rahasumman, jos sen yhtäkkiä saisin, kuinka laittaisin itselleni muhkean huvilan suurine atelierineen, kuinka sen sisustaisin j.n.e. Jopa olen useammin kuin kerran ryhtynyt oikein kuumeenomaisella kiihkolla piirustelemaan huvilarakennusta, puutarhan pohjakarttaa ja uusia omatyylisiä huonekaluja aivankuin niiden tilaamisella olisi ollut hyvin kiiru, kunnes olen havahtunut todellisuuteen ja raivostuneena repinyt nuo piirustukset ja paennut ulos, tavatakseni hetken perästä itseni jossakin metsässä seisomassa ja mitään ajattelematta eteeni tuijottamassa.

Ja kuinka taikauskoiseksi minä olenkaan käynyt! Itsepintaisesti saatan minä toisinaan uskoa tapahtuvaksi jotakin odottamatonta, joka minusta yhtäkkiä tekee riippumattoman ja rikkaan miehen. Kaikenlaiset itsessään hyvin vähäpätöiset seikat suurenevat silmissäni ja näyttävät tärkeiltä ennemerkeiltä ja kohtalon viittauksilta. Esimerkiksi muutama viikko sitte näin unta isävainajastani. Hän oli kuolinvuoteella ja antoi minulle isomman rahasumman, sanoen sen minua varten erikoisesti säästäneensä. Kun uni oli hyvin selvä ja kun isääni, johon aina olin hyvin vieraassa suhteessa, en ennen ollut unissani nähnyt, sai tuo unennäkö mielikuvituksessani vallan erikoisen merkityksen. Uskoin kohta tapahtuvaksi jonkun aavistamattoman ja minulle onnellisen seikan, saavani periä jonkun sukulaisen jonka olemassaolosta en tähän saakka ole mitään tiennyt tai muuta sellaista yhtä odottamatonta, kunnes olen taas havahtunut ja alkanut soimata itseäni lapsellisuudesta ja mielettömästä taikauskosta.

Mutta mikä minua on kaikista enimmän katkeroittanut, on köyhyyden tuottama alennus ja nöyryytys. Eihän köyhyys itsessään vielä mitään, päinvastoin se voisi jossakin tapauksessa olla intresantimpaakin kuin suuri rikkaus, mutta se on juuri tuo sitä seuraava nöyryytyksen tunne, joka sen tekee jokaiselle katkeraksi. Kouriin tuntuvimmin sain sitä kokea tässä joku aika takaperin. Olin taas vaikeassa rahapulassa ja kuleskelin neuvotonna ja päämäärätönnä, mistä saada hiukan lainata. Silloin tapasin erään vanhan koulutoverin, joka on hyvissä varoissa mutta jota en ole koskaan voinut oikein kärsiä ja jota en kaikiste tavatessani ole viitsinyt tervehtiäkään. Ja nyt alennuin häneltä lainaamaan! Häpesin ja soimasin itseäni, mutta tein sen kuitenkin. Kun olin esittänyt pyyntöni, toivoin kohta perään että hän kieltäisi. Mutta hän antoi kohteliaasti ja ilkeän disharmonisin tuntein palasin kotiin. Häpesin silloin niin etten kehdannut vastaantuleviin katsahtaa ja yksinäisyyteen päästyäni kiristin raivosta hampaitani.

Tuollaisina hetkinä minä olen rajattomasti vihannut kaikkia! Itseäni ja muita! On kummallista kuinka viime aikoina on sieluuni syöpynyt tuollainen anarkistinen tunto kaikkea kohtaan. Välistä se voi mennä niin pitkälle, että minä mielikuvituksessani voin asettaa loppumattoman joukon antipatisia ihmisiä mitä erilaisimpain kidutusten alaiseksi. Ollessani tässä eräänä päivänä yksinäisillä kävelyretkilläni, kulki edelläni muuan nuori herrasmies. Kaikki hänessä, käynnin tapa, puku ja kepin heiluttaminen kiihotti minun vastenmielisyyttäni ja vihaani siinä määrin, että yhtäkkiä tunsin halua — purra häntä! Ja sen jälkeen on minulla melkein joka päivä uusiintunut tuo halu purra ketä hyvänsä ihmisiä. Luulenpa että olen sinuakin joskus purrut, sillä kaikkia kohtaan olen tuntenut vihaa. Ja tunnen edelleenkin. Ja kaikista enin vihaan epäkäytännöllistä, umpimielistä ja kömpelöä itseäni. Olen tullut syvästi vakuutetuksi mahdottomuudestani.

* * * * *

Muistelen kerran puhelleeni kanssasi siitä, kuinka minun mielessäni on lapsuudesta saakka vuorotellut kaksi jumala-käsitettä. Hyvinä ja onnellisina hetkinä on mieleeni aina kuvastunut jonkunlainen universalinen, kaikkia asioita hellästi huolehtien johtava elämän isä, mutta päinvastaisissa tapauksissa eräänlainen äärellinen ja ahdasmielinen olento, jota kohtaan tunnen vihaa ja vastustamisen halua. Nykyään minulla on aivan häviämättömästi mielessäni tuollainen vanha, itara ja tihrusilmäinen ukko, josta on nautintoa kiduttaa ihmisiä ja vallankin minua.

Tämä kai kuuluu sinusta hyvin lapselliselta ja fantastiselta, mutta niin se sittekin on. Ja tuota ukkoa — lähes joka hetki näen hänet nykyään edessäni — minä katkerasti vihaan, ja jos luulen jollakin teolla, olkoon se itselleni kuinka vahingollinen hyvänsä ja vahingollinen se tavallisesti onkin, voivani hänen suunnitelmiaan pilata, niin teen sen mielihyvällä. Minä voin syytää solvauksia hänelle ja pudistaa hänelle yksinäisyydessä nyrkkejäni. Silloin taas kun vihani kääntyy itseäni kohtaan, silloin tunnen vihlovaa nautintoa nähdessäni hänen itseäni kiduttavan ja ruoskivan. Niin, elä yritäkään sanoa — kyllä minä sen itsekin tiedän, että tämä kaikki on mielikuvitusta, että tuo ukko samoinkuin monet muutkin seikat on vain nykyisen mielentilani heiastusta ja että kaikki häviäisi kuin pois puhallettuna niin pian kuin minä pääsisin uusille vesille. Niin kyllä, mutta nyt se on niin ja minä en voi sille mitään.

Olenhan tehnyt epätoivoisia yrityksiä päästäkseni tästä. Mutta ympärilläni on yhä kuollut autius kuin hieta-aavikon yli matkustavalla ja turhaan etsivät tulehtuneet silmäni kosteikkoa. Aamuisin nousee helteinen aurinko valasemaan yhtä toivottoman liikkumatonta päivää kuin eilinenkin, ja niin aamusta aamuun jo viikkojen ja kuukausien pituudelta. Mitään ei tapahdu. Tartun ahnaasti ja taikauskoisella jännityksellä päivän sanomalehteen, toivoen sieltä jo takin mielen virikettä, mutta eivät nekään ole koskaan niin tyhjinä ja mitättöminä saapuneet kuin nykyään. Kirjeitä ei tule mistään, sillä en itsekään ole kenellekään kirjottanut. Mutta eipäs, tulihan sentään. Tuo tihrusilmäinen ukko näet heittää joskus almun kidutettavilleen. Viime viikolla oli minulla eräänä aamuna varma tunto, että sinä päivänä tapahtuu jotakin. Mielikuvani suuntausivat sen päivän postiin ja hermostuneella jännityksellä postinkantajaa odottaessani kerkesi mielikuvitus tahdostani piittaamatta rakentaa jos mitä ilmalinnoja. Levotonna kätkeysin muutamaan sopukkaan pitämään silmällä poikkeaako postinkantaja meille. Hän poikkesi ja minä näin hänen antavan jotakin vaimolleni. En uskaltanut mennä katsomaan, vaan istuin huoneessani ja odotin, vaikka kärsimättömyydestä värisinkin. Kun vaimoni tuli, en ollut mistään tietävinäni, vaan tirkistelin muka jotakin kirjaa, istuen selin häneen. Olkapääni yli ojensi hän minulle jotakin ja meni pois. Tartuin siihen vapisevin käsin. Se oli maisemakortti muutamalta tuttavaltani ja siinä oli sanat: "Tervehdys täältä Punkaharjulta. Saavuin tänne tänään ja jatkan illalla matkaani Savonlinnaan. Oi kuinka ihanaa täällä on! Hauskaa kesän jatkoa!"

Tuona hetkenä minä painuin askelta syvemmälle tässä mielentilani kurimuksessa. Minusta alkoi tuntua ihan peruuttamattomalta totuudelta, että elämä on ilkeä voima, joka meitä uhrinaan kiduttaa ja kidutusten lomassa vielä mitä pirullisimmin ilkkuu. Ja elämän symboli, tuo itara, pahansuopa ukko nauraa hytisee kyynillisesti ja on varma kahleidensa kestävyydestä. Mutta kestääkö ne, eikö moni Kullervo ole niitä jo rikkonut? Kullervo, niin, minä tunnen nykyään niin hyvin käsittäväni kaikki Kullervo-ilmiöt.

Lapsellisuutta, sattumaa! Elä huudakaan, kyllä minä olen sitäkin puolta ajatellut, jota paitsi minä tätä nykyä kaikista vähimmän kärsin tuollaisia malli-ihmisten aina valmiita tuomiolauseita! Siinä kylliksi, että minä tahdon rikkoa nämä kirotut kahleet, ja minä teen sen hekumaa tuntien, koston ja kiusanteon hekumaa aivankuin näkisin tuon ukon hölmistyvän ja kauhusta jähmettyvän, nähdessään suunnitelmansa menevän myttyyn. Mitä, elä sinä luule, että minä tässä hourailen ja että — ei, käsitäthän kai, että tuo ukko on minulla vain kuvannollinen ilmiö, että elämä sen muodossa minulle ilmenee?

Vaihtelua, vaihtelua, pois tästä tukaluuden pätsistä! En ajattele enää mitään enkä tee mitään laskuja. Pois minä vain tahdon. Ja kuolema tuo joka tapauksessa suuren käänteen. Seuratkoon sitä sitte vaikka vieläkin tukalampaa, niin vaihtelua se on sittekin. Muistan tässä kuinka minä kerran, siitä on jo useita vuosia, vietin erään ihanan kesäisen sunnuntain mitä kurjimmassa mielentilassa eräällä kaupungin ulkopuolella olevalla metsäisellä kalliolla. En voinut sielunpoltteissani hetkeäkään istua alallani, vaan kiertelin koko helteisen päivän ympäri kalliota, toistellen tolkuttomasti mielessäni muuatta runonsäettä. Kun silloin ajattelin kuolemaa, tuntui se aivan sietämättömältä. Tuntui niin ehdottoman varmalta, että jos olisin päättänyt elämäni siinä kalliolla, olisi sieluni iänkaiken täytynyt samalla kalliolla välttämättömyyden pakosta harhailla ja kärsiä samoja tuskia. Ja se teki silloin pelkän ajatuksenkin itsemurhasta sietämättömäksi. Mutta nyt minua ei sekään kammota. Kaikki muu näyttää vähäpätöisiltä syrjäseikoilta, pääasia vain päästä pois, saada vaihtelua.

Tiedänhän minä kyllä, että tämä tulisi muuttumaan, ettei tätä ikäänsä jatkuisi ja että minä ajan oloon ja monien nöyryytyksien jälkeen joitakin minulle nykyään näkymättömiä syrjäkäytäviä myöten ehkä pääsisin uusille kulkuväylille. Mutta mitä siitä! Nyt en näe mitään ja tiedänhän sitä paitsi senkin, että pian taas vaipuisin uudelleen samaan tilaan. Ei tämä ole ensi kertaa elämässäni, vaikka kidutusta onkin nyt kestänyt pitempään kuin koskaan ennen. Tahdon niistä kerta kaikkiaan päästä. Ei, paremminkin minä tahdon kostaa, tuottaa ikävän yllätyksen kiduttajalleni. Ja olen minä ennenkin ollut ulospääsyä etsiessäni lähellä epätoivoista tekoa ja olen tehnytkin sellaista mikä on ollut käsittämätöntä itselleni ja vielä enemmän muille. Tehnyt vain ulos päästäkseni ja saadakseni hitusen raitista ilmaa. Nyt teen sen, joka minut päästää tästä ja kaikista vastaisista kidutuksista ja tuskallisista ulos hapuilemisista. Lyön aukon nuotanperään ja ulos! Taikka enhän minä sitä lyö enkä tee, en ainakaan vapa tahtoisesti, vaikka olenkin tässä ehkä käyttänyt sanoja "tahdon" ja "päätän". Välttämättömyys minua vetää siihen, minun on pakko niin tehdä, aivankuin savuun tukehtuvan ajaa raittiin ilman himo ulos. Ja eikö se ole paras ratkasu kaikille Kullervo-tyypeille? Sitenhän ne estyvät jollakin toisella ja vaarallisemmalla keinolla ulospääsyä etsimästä. Ja sellainen minä nyt kerta kaikkiaan olen, sellainen jonka on kuoleman kautta päästävä ulos itsestään.

Mitä, vaimoniko ja lapseni! En ajattele, karkotan kaikki sellaiset ajatukset pois! Jos pikimmältään vilahtaa mielessäni tekoni seuraukset häneen nähden, niin silitän sen yhdellä pikaisella mielikuvalla, johon sisältyy ensin katkera epätoivo ja sitte ajan tuottama lievennys. Ja niinhän se on käypäkin. Ja eikö hänkin ole kärsinyt, onhan umpimielisyyteni ja katkeruuteni tarttunut häneenkin, olemmehan tämän ajan olleet kuin vieraita toisillemme. Ulospääsyä kai hänkin kaipaa ja ehkä tämä on hänellekin onnellisin ratkasu. Ja ehdottomasti se niin onkin! Kun nimittäin katsoo asiaa laajemmin eikä hetken pikku vaikutelmain kannalta. Ei, ei, poikki kaikki siteet, jotka tähän tukaluuteen kiinnittävät!

Tämä kirje on viimeinen voimanponnistukseni. Tukala ja vaikea sitä on ollut kirjottaa ja sekavakin se kai on tullut. Mutta toivoakseni sinä suunnilleen olet minua käsittänyt, ettet tekoni johdosta langeta noita tusinaihmisten tuomioita: "mieletön teko", "kevytmielinen mies" j.n.e. Ja kunhan sinä minua hiukan ymmärrät, on siinä minulle kylliksi. Sanokoot muut sitte mitä ikinä sylky heidän suuhunsa tuo, se ei minua yhtään liikuta.

Niin, pian se tapahtuu, pysy sinä vain luettuasi alallasi ja ota asia laajasti. Kaikki minä, olen jo valmiiksi suunnitellut ja harkinnut, tunnen vain kuinka se lähenee ja lähenee. Mutta minun sydämessäni on kaikki puristunut kylmäksi jähmetykseksi ja tuntuu kuin tuo ukko tirkistelisi minua tällä hetkellä pelokkaalla epäluulolla. Tirkistele vain!

Ehkä sinä kovin vihastut minulle ja tuomitset minua yksistään senkin takia, että minä pitkäksi aikaa teen elämäsi ikäväksi ja synkäksi. Mutta kuule, minä en välitä nyt vähääkään siitä, en yhtään! Ja nyt lopetan tämän ilman mitään tunteilemisia lyhyesti tähän, piirtäen veljellisesti — — —

* * * * *

Kaksi päivää myöhemmin kirjottaa hän:

Hyvä veli!

Nyt se on siis ratkastu ja minä olen taas kerran päässyt "ulos", vaikkei se tapahtunutkaan tavalla, josta edellistä kirjettä kirjottaessani olin niin vakuutettu. Hyvä veli, ethän ole vihastuksissasi että minä sillä tavoin mielenrauhaasi järkytin? Pyydän sitä vilpittömästi anteeksi. Mitään pilaa tämä ei ole ollut, et kai sellaista ajattelekaan ja näkyy kai se edellisestä kirjeestäkin, että siitä oli pila kaukana. Enhän ainakaan sinulle rupeaisi niin pitkälle menevää, ja kelvotonta pilaa laskettelemaan.

Elämä ei siis vielä vapauttanut minua, vaikka muutamina hetkinä luulinkin olevani jo niin lähellä sen rajaa, että ikäänkuin näin sinne taakse. Ei, kurimuksesta vapauduin minä toisella, lopultakin sangen yksinkertaisella tavalla. Ja riennän nyt oikopäätä purkamaan sen edellisen kirjeeni vaikutusta ja koska nyt on vielä useita tunteja sinne kulkevan junan lähtöön, niin käytän tuota aikaa kertoakseni yksityiskohtaisemmin kuinka kaikki tapahtui. Olisin tosin ehtinyt jo eilenkin lyhyen kirjeen lähettää ja velvollisuuteni olisi ollutkin niin tehdä, sillä varmaankin olet tuon edellisen kirjeeni saatuasi elänyt mitä kiusallisimmassa mielentilassa, mutta eilen minun oli sula mahdottomuus pysähtyä edes yhtä kunnollista sanaa kirjottamaan, sillä lopullisen "ratkasun" tapahduttua elin sellaisessa kuumeessa ja sekaannuksessa kuin ainakin vasta elämään herännyt ihminen. Ja vallattomasti kirmaten liikkuvat vielä nytkin päässäni ajatukset ja mielikuvat, mutta väkistenkin koetan sen verran keskittyä, että saan edes jotakuinkin tolkullisesti asiain kulun sinulle kerrotuksi. Koska luulen sinun mieltäsi kiinnittävän kuvauksen eri mielentiloistani noina hetkinä, niin koetan sen tehdä mikäli tässä kiiruussa ja tunnekuohunnassa siihen kykenen. Toivon sillä edes hitusen korvaavani sitä ikävyyttä mitä sinulle edellisellä kirjeelläni tuotin.

* * * * *

Kun olin tuon kirjeen lopettanut, tunsin jonkinlaista virkistyneisyyttä ja ikäänkuin taipumusta sovintoon elämän kanssa, mikä tietysti johtui mieleni purkamisesta sekä siitä työstä, joka minulla oli tuon kirjeen kirjottamisesta. Panin jonkunlaisella suuttumuksella merkille tuon sarastavan tyytyväisyyden tunteen, ollen näkevinäni siinä kaikessa vain elämän juonittelua. Kaduin että olin tuon kirjeen kirjottanutkaan ja hetkisen olin jo halukas sen hävittämään, päätellen poistua elämästä kenellekään tekoani motivoimatta. Siten minä ikäänkuin kiihotin katkeruuttani ja koetin hävittää tuon toisen tunteen. Istuen pöydän ääressä ummistetuin silmin kävin minä läpi koko kuluneiden kuukausien elämäni ja koetin joka puolelta tarkastaa nykyistä asemaani. Silloin kohosi sielustani taas tuo epätoivon vimmainen huuto: ulos tästä ahdingosta, kahleet poikki ja ulos!

Sulin kirjeen nopeasti ja lähdin sitä heti postiin viemään, ikäänkuin peläten omasta sielustani kohoavan viimeistä päätöstäni heikontavia tunteita. Kun sitte laskin kirjettä laatikkoon, tuntui minusta kuin heittäisin arpanappulan, joka ratkasee kohtaloni. Viivytin hetkisen kirjettä kädessäni ennenkuin pudotin sen alas ja menin vielä pikaisesti läpi kuluneen elämäni, ja nyt varsinkin tuntuu minusta että tuossa salamannopeassa entisyyden tarkastelussa ikäänkuin tahallani vedin etualalle kaikki varjokohdat, siten itseäni kiihottaakseni.

Kun kirje kumahtaen putosi laatikon pohjalle, säpsähdin minä, mutta samalla vilahti, pikimmältään mielessäni, että kenties tässä ei sittekään vielä ole loppu käsissä. Tuo mieleenvälähdys katkeroitti minua kuitenkin suunnattomasti. Piilosillako sinä tässä vain oletkin, tuon ukon kanssa, aloin minä itseäni soimata, etkö sinä sitte totta tarkotakaan, vaan ikäänkuin koetat häntä pelottelemalla ajaa myönnytyksiin!

Tuollaisten itsesoimausten ahdistamana kulin takaisin kotiinpäin. Silloin huomasin sattumalta etäämpänä tiellä tulevan hitaasti kävellen vastaani tilanomistaja P:n. Lienenkö edellisessä kirjeessäni maininnut, että se on hän joka minulta tilasi tuon maisemataulun? Aika jonka kuluessa sen lupasin valmistaa oli jo kauan sitte kulunut umpeen ja minä olin kaikin tavoin välttänyt häntä, uskaltamatta esimerkiksi koskaan tehdä kävelyretkiäni sille suunnalle, missä tiesin olevan mahdollisuuden häntä tavata.

Tuntunee sinusta vähintäänkin omituiselta ja niin se melkein minusta itsestänikin nyt jälestäpäin tuntuu, että minä hänet nähdessäni hirveästi säikähdin ja kun näin hänen katsovan alas tielle eikä siis vielä minua huomanneen, hyökkäsin minä äkkiä syrjään tieltä ja piilottausin tiheäin pensasten taakse. Se tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt mitään päättää enkä ajatella kuinka häpeällistä ja alentavaa se todellakin oli. Minä siirryin vain kuin vieraan voiman tempasemana tieltä pois. Vasta pysähdyttyäni aloin hävetä itseäni, mutta siitä huolimatta minulla ei ollut voimaa palata tielle, vaan seisoin alallani ja kahden lehtevän oksan välitse katsoin hänen lähestymistään. Kohdalle tultuaan pysähtyi hän ja etsi nähtävästi tulitikkulaatikkoaan sytyttääkseen sikarinsa. Minulla jylähti mieleen, että hän sittekin huomasi minun poikkeavan tänne ja nyt rupesi minua kiusatakseen tuossa viivyttelemään ja sikaria sytyttelemään ja ehkä hän vielä sanookin minulle tänne jotakin.

Kun hän raapasi tulta, putosi hänen keppinsä tielle ja minä ajattelin: tahallaan pudotti! Saatuaan sikarin palamaan kumartui hän sitä ottamaan ja suoraksi ojentuessaan katsahti hän minua kohti. Vaikka aukko josta minä häntä tarkastelin olikin hyvin pieni, tuntui minusta tuona hetkenä että hän näki minut, jopa katsoi suoraa silmiini, ja minä tuijotin jäykistyneenä vastaan. Sitte tuntui hän itsekseen hymähtävän, heitti sikarinpään tiepuoleen ja jatkoi matkaansa. Mutta tuo hymähdys ja sikarin heittäminen olivat minusta kuin puhuttuja sanoja ja tuona jännityksen hetkenä minä ikäänkuin kuulinkin ne sanoina: On siinäkin miestä!

Seisoin hänen mentyään hyvän aikaa raukeana alallani ja minut valtasi uusi tunne. Yhtäkkiä ja vakuuttavalla voimalla kävi minulle selväksi, että se mitä kirjelaatikon luona seisoessani välähti mieleeni, olikin totta, että minä siis tähän saakka olin vain uhitellut kuin pahankurinen lapsi, mutta että pohjimmaltaan en ollutkaan pitänyt kuolemaa vielä välttämättömänä. Nyt sitä vastoin laskeutui päälleni raskaana tunto siitä, että minun on välttämättä kuoltava. Katselin siinä ikäänkuin syrjästä itseäni ja näin että sillä pensaan takana häpeissään värjöttävällä mies polosella ei ollut enää muuta tehtävänä kuin poistua elämästä. Tunsin nyt vasta oikein todenteolla solahtaneeni äärimmäiseen nuotan perukkaan, jossa ei ollut muuta kuin tukehtuminen varana. Ja tuo tunto yhä vahvistui tai oikeammin sai uuden luonteen eräästä pikku tapauksesta, joka minulle sattui kotiin mennessäni.

Kun minä tuolta lymypaikastani vihdoin lähdin, kulin minä suoraa metsän läpi kotiinpäin. Mielessäni oli jähmettyneenä vain yksi asia: panna kiiruusti kaikki täytäntöön. Ja minä riensin melkein juoksemalla eteenpäin, ikäänkuin tahtoen välttää jotakin epämääräistä tarttumasta itseäni takinliepeeseen ja sanomasta: kuulehan, mitä sinä nyt —? Vaikka kulin nopeasti ja koko sieluntoiminta piukkaan kiertyneenä tuon yhden asian ympärille, huomaan minä nyt jälestäpäin kuinka tuolla lyhyellä matkalla kaikenlaiset pikku seikat hyvin elävästi painuivat mieleeni. Muistan tarkoin niiden sammaltuneiden kivien muodon joiden yli harppailin ja puunjuuret, joihin olin kompastua.

Lähellä asuntoani on metsän keskellä pieni mökki — olemme kerran yhdessä kulkeneet sen ohi. Näen vieläkin niin elävästi mielessäni, kuinka siitä ohi rientäessäni istui portaalla pari vanhaa vaimoihmistä, joiden jaloissa kaakerteli kana ja syrjempänä vinkui porsas, jonka toinen takajalka oli ruuhessa, mistä hän koetti sitä saada pois. Vaimot istuivat selin minuun ja keskustelivat jostakin hyvin vilkkaasti. Juuri ohi mennessäni kuulin toisen sanovan: "Jöss' sentään toisenkin kerran! Mutta eihän tuo nyt tahallaan liene itseään hukuttanut?"

Eteenpäin rientäessäni pysähdyin äkkiä hämmästyneenä, sillä eräs uusi asia pisti mieleeni noiden koneellisesti kuulemaini sanojen johdosta. Tässä täytyy minun poiketa hiukan syrjään ja mainita, että itsemurhan olin jo hyvän aikaa sitte suunnitellut revolverilla suorittavani. Kolmisen viikkoa sitte muistui näet eräänä hetkenä mieleeni, kuinka muuan tuttavani näytti minulle kerran pientä revolveriaan ja lupasi myydä sen halvasta. Menin silloin hänen luokseen ja pyysin ostaa sen. Se oli hänellä vielä tallella ja kaupat tehtiin, jonka jälkeen hän laski leikkiä, että on hiukan uskallettua luovuttaa revolverinsa tällaiselle taiteilijasielulle, eihän sitä muka tiedä mitä siitä vielä seuraa, mihin minä vastasin samoin jollakin leikinlaskulla, vaikka mielessäni olikin että tällä minä vielä ammun itseni. Näinpä siinä samalla paikankin missä sen teen. Se oli metsässä täällä asuntoni lähistössä eräs sammaleinen kallio, jonka kupeella on mukava lepopaikka. Kerran siinä loikoessani tuli mieleeni, että siinä sekin voisi tapahtua ja nyt leikkiä laskiessamme tuli se jälleen mieleeni. Kävin sitte revolverin saatuani siellä uudelleen ja tunnustelin sen kykyä ampumalla petäjänkylkeen. Siitä pitäin oli revolveri ollut kätkössä pöytälaatikossani ja tarkoin olin jo kuvitellut, kuinka se kaikki tulee tapahtumaan. Nyt siinä metsän läpi kulkiessani oli minulla koko ajan liikkumatonna mielessäni häämöttänyt revolveri ja tuo samainen paikka siellä kallion kupeella, kunnes nuo kuulemani sanat toivat mieleeni uuden ajatuksen.

Kuten jo sanoin, pysähdyin minä hämmästyneenä, kun nuo sanat olivat ehtineet syvemmälle tietoisuuteeni kaivautua: minunhan tarvitsi vain hukkua ja siten häviäisi teostani se painostava ja kaamea sivutunto, mikä itsemurhalla omaisiin nähden aina täytyy olla. Minä menen vain järven rantaan uimaan kuten joka päivä pitkin kesää olen tehnyt, uin niin kauas selälle etten jaksa takaisin palata, ja siinä se sitte on. Sehän oli niin yksinkertaista ja kuitenkaan se ei ollut ennen mieleeni juolahtanut, tai jos olikin, niin olivat ajatukseni kuin jostakin ennakkopäätöksestä olleet revolveriin kiintyneinä. Tapaushan tulisi kulkemaan onnettomuuden nimellä, sillä pitkin kesäähän sanomalehdet ovat sisältäneet uutisia hukkumisista uimaretkellä.

Mutta noiden muiden edellä käyneiden tapausten yhteydessä ei näyttänyt enää mitenkään tavalliselta sattumalta, että minä olin ohi rientäessäni nuo sanat kuullut ja siten saanut siis ikäänkuin viittauksen, kuinka minun oli meneteltävä. Ja niin minulle selveni yhtäkkiä, että minä en ollut ainoastaan itse pitänyt välttämättömänä kuolla, vaan että sen oli kohtalokin tehnyt — "ukon" kuva oli mielestäni hävinnyt siellä pensaan takana seisoessani ja sijalle tullut jonkunlainen ankara, hellittämätön ja jääkylmä kohtalonvaltias —. Tunsin tuolloin että se on minut kykenemättömänä tuominnut kuolemaan ja julistanut minulle päätöksensä mahdollisimman selvästi. Raskaana laskeutui päälleni tunto siitä ja hitaasti kulin minä lopun matkasta kotiin. En ajatellut juuri mitään ja omituista on että tuolta loppumatkalta minä en muista mitään seikkaa. En ollenkaan tiedä mistä kautta minä tulin ja ketä mahdollisesti pihalla kohtasin. Nyt enää tunnen vain hämärästi että minun oli hyvin vaikea kulkea, jopa vaikea hengittääkin ja että minä liikuin kuin sumun keskellä tai kuin unissakävijä. Kaikki sieluntoimintani olivat keskittyneet tai paremminkin jähmettyneet yhden asian ympärille: panna tuo tuomio mitä kiiruimmin täytäntöön.

Heti sisälle tultuani etsin pyyheliinan ja saippuan ja lähdin kuten tavallista rantaan. Nyt jälestäpäin tuntuu minusta, että vaimoni istui, poika sylissään jossakin ulkona ja sanoi: "isä menee tuolla uimaan", johon poika perässä kerraten sanoi: "ishä — mennee — uimaan". Mutta nuo sanat kuuluivat minulle kuin jostakin kaukaa sumun takaa ja synnyttivät kurkussani vain muutamia katkeria kuristuksia.

Sen sijaan minä ennen rantaan tuloani sain erään hyvin elävän mielikuvan. Mieleeni kohosi kaikkia pikku seikkojaan myöten eräs hetki kouluajoiltani. Olin vasta tullut kesäluvalle kotiin, loikoilin aamulla vuoteellani ja minun oli kovin hyvä olla. Keittiöstä kuului kahvikuppien kalinaa, aukioleva akkuna narahteli hiljaa saranoillaan kuin hyvänmielensä osotteeksi ja pihalta kuului pääskysten luritus. Viereisen huoneen ovi oli auki ja siellä keskusteli äiti matalalla äänellä jonkun vanhemman naisihmisen kanssa. Äidin joka sanasta värähteli hyvä mieli ja tyytyväisyys, kun hän kertoi minun kotiintulostani ja miten hänestä aina lasten maailmalla ollessa tuntuu kuin olisi joku osa omasta ruumistaan poissa. Ja nyt siinä kävellessäni tuli minulle kiduttava mielikuva siitä, kuinka äiti on menettämäisillään yhden osan itsestään. Tunsin siitä jonkunlaista tukehuttavaa kuristusta, koetin torjua sitä pois mielestäni ja raskaasti raahaten astelin rantaan.

Istuin kappaleen aikaa rannalla enkä ajatellut mitään. Päivä oli harvinaisen kaunis. Kohtisuoraa edessäni järvenselällä oleva lehtosaari kuvastui kokonaisuudessaan tyynen veden pinnan alapuolella, jostakin niityltä kuului laulua ja kaikkialla ympärilläni loistivat kesäiset värit ja ilakoivat pääskyset, jotka kylästä tänne lennellen livahtivat vedenpinnalla itseään virkistämässä. Mutta tuo kaikki tuntui minusta niin etäiseltä ja vieraalta. Kerran vain tuli mieleeni, että kaunis tämä maailma sentään on, mutta heti sen jälkeen aloin minä riisuutua, tuntien taas kurkussani noita äskeisiä kuristuksia.

Kun olin täysin riisuutunut, menin kiiruusti ja suoraa veteen. Ja minusta tuntui kuin koko luonto ympärilläni olisi äänettömäksi herkistyneenä seurannut tuota veteen menoani. Juhlallisesti ja kankeasti minä laskeusin jalat edellä järveen ja kun raikas vesi kohosi polviin, vyötäisiin, rintaan, ajattelin minä vilaukselta, että näinköhän se sitte minun elämäni päättyy. Kun vetelin ensimäisiä vetoja eteenpäin, en ajatellut mitään, koetin vain hengittää tasaisesti ja pysyä tyynenä, aivankuin minulla olisi ollut hyvinkin pitkä matka uitavana.

Kun olin siten etääntynyt jonkun matkaa rannasta, varastausi äkkiä mieleeni ajatus, että onkohan minun sitte todellakin pakko uida kauas selälle ja hukkua, vai eikö ole aivan omassa vallassani kääntyä takaisin ja uida rantaan. Mutta silloin tuntui minusta, että takanani jossain hyvin kaukana ja korkealla tarkastelee menoani rävähtämättä kaksi totista ja ankaraa silmää ja että minä en niiden takia kehtaisi kääntyä takaisin. Niin, todellakin se oli sinä hetkenä jonkunlainen häpeän tunne joka minua esti palaamasta jos olisin halunnutkin. Ja niin minä uin edelleen, katsoen jäykästi suoraa eteeni. Vaikka en kiinnittänyt mihinkään huomiotani enkä mitään ajatellut, näin kuitenkin kaikki niin erikoisen selvästi: saaren kaukana edessäni, koivun lahden vasemmalla rannalla ja hyönteisten survonnan lähellä vedenpintaa. Ja nuo näkemäni väreilivät ja heiastelivat omituisesti tajuntani pinnalla, vaikka itse varsinainen ajatustoiminta olikin pysähdyksissä. Niinpä muistan nyt jälestäpäin kuinka esimerkiksi mielessäni liikkui jotakin sellaista kuin että olisi hyvin mieltäkiinnittävää tavotella sattuvaa värisävyä maalatessaan tuollaisen pienen lehtosaaren vedenpinnan alta näkyvää kuvajaista, sillä kun on pääasiallisesti samat värit kuin itse saarellakin, mutta lisäksi vielä tuon vedestä heiastumisen luoma hienon hieno erikoissävy. Miksenkähän ole siihen koskaan huomiotani kiinnittänyt ja samoin tuuheaan lehtipuuhun, kun sen läpi paistaa päivä särkyen lukemattomiksi välkepinnoiksi ja lehtien väri käy samalla niin kuulakan viheriäksi, kuten tuon koivun tuolla lahden rannalla? Tuon tapaisia ajatusväreilyjä liikkui tajuntani laiteilla. Ne liikkuivat tavattoman kerkeästi, vaikka olenkin tarvinnut näin monta sanaa kuvatakseni niistä pientä osaa. Niiden toimintaa voisi ehkä suunnilleen verrata siihen, kun syyskesällä välkehtii salamoita ympäri taivaan rantaan, vaikka ei olekaan varsinaisesti ukonilma. Ja ne kiusasivat minua omituisesti. Tieto siitä etten kyennyt niitä hillitsemään ikäänkuin herpautti voimiani ja hetken oli minulla jo tunto siitä, että minä tuossa tuokiossa vaivun pohjaan, mikä pakotti minut hengittämään mahdollisimman säästeliäästi etten hätääntyisi, sillä tuo alkuperäinen mielikuvani järvenselälle uimisesta ja sinne vaipumisesta ikäänkuin veti minua eteenpäin.

* * * * *

Minä lähdin uimaan asuntoamme kohti pistävän lahden — muistat kai sen? — pohjukasta ja suuntasin matkani selälle, ulos lahdesta. Kun olin tullut lähelle lahden suuta, pistäysi vasemmalta näkyviini vene, jota souti vanha ukko, ja perässä istui pikku poikanen vetäen uistinta. Minä käännyin oikeaan välttääkseni heitä. Vaikka he eivät olleetkaan lähellä, kuului heidän keskustelunsa hankasten kitinän lomasta pitkin vedenpintaa selvästi. Puhuessaan jostakin suuresta hauesta, jonka kanssa hän oli saanut "puolen päivää vehtailla", vaikeni ukko kesken lauseen ja kuului sitte sanovan: "Näkyy maar tuolla olevan muuan uimamieskin", mihin poika hetken kuluttua kuului vastaavan: "Minäpä näin sen jo ennemmin ja tunnenkin sen. Se on herra M., taidemaalari, joka maalaa papalle suurta taulua. Hän näkyykin olevan täällä, vaikka pappa on sanonut hänen olevan jossakin matkoilla".

Sanoin jo kuinka varsinainen ajatustoimintani oli pysähdyksissä. Nyt jäivät nuo pojan sanat mieleeni ja ajatukseni kiertyivät liikkumattomiksi niiden ympärille. Liikkumattomiksi siten, että minä en tehnyt noista sanoista mitään johtopäätöksiä mielessäni, vaan koetin estää ajatuksiani niihin lähemmin kajoamasta tai niitä tunkeutumasta syvemmälle tajuntaani. Koetin niitä ikäänkuin pidättää korvissani, jossa ne yhä edelleen kuulin. Mutta siitä huolimatta ne tunkeutuivat syvemmälle ja saivat minussa aikaan omituisen muutoksen. Tahtomattani huomasin itsessäni alkaneen saman kaksinaisuuden, joka minussa oli vallinnut siihen saakka kuin seisoin lymyssä siellä tien varrella, nimittäin sellaisen, että toinen osa koetti tekosyillä pettää minuuttani, toisen vaatiessa rehellistä peliä. Kun nyt jälestäpäin luon katsauksen tuon "kuolemanuintini" loppuosaan, käsitän selvästi kuinka tuo itseni nenästä vetäminen ilmeni.

Ensinnäkin minulta oli hävinnyt usko siihen että minun nyt välttämättä täytyi kuolla. Toiselta puolen koetin siitä kyllä pitää kiinni, mutta se oli nyt enää teennäistä, tuollaista uhmailua kuin ennenkin. Kuten jo saroin, käännyin minä veneen huomatessani oikealle. Siten tuli suoraan edessäni olemaan lahden suussa oleva, oikeasta rannasta ulkoneva pieni niemeke. Vilahdukselta minä sen näin, mutta en ollut siitä tietävinäni, katsoin vain edessäni olevaa lähintä veden pinnan osaa ja uskottelin uivani yhä vain selälle päin. Vasta kun minä lähelle nientä ehdittyäni aloin väsyä, täytyi minun rehellisesti tunnustaa itselleni pyrkiväni maalle, sillä nyt aloin minä epätoivoisesti ponnistellen pyrkiä rantaa kohti.

Kun viimeisiä voimiani ponnistaen vihdoinkin sain pohjan jalkaini alle, valtasi minut sinä hetkenä ääretön helpotuksen tunne, niin että minä pitkän aikaa seisoin alallani ja syvästi hengittäen nautin tuosta tunteesta. Jollei se sinusta tuntuisi kovin suurelliselta, vertaisin sitä siihen mitä kuolemaantuomittu tuntenee, kun hänet viime hetkenä armahdetaan ja hänelle sanotaan: Olet vapaa ja saat mennä mihin tahdot!

Maalle noustuani istuin kauan alastomana rantanurmikolla ja luonto ympärilläni näytti taas niin tutulta, ikäänkuin lähemmäs siirtyneeltä. Kaikki värit, valot ja varjot kävivät jälleen tuttavallisiksi ja vilkuttivat minulle tervehdykseksi silmää. Istuttuani hetken erikoisesti mitään ajattelematta, rupesin lähemmin selvittelemään mitä oli tapahtunut. Nyt täytyi minun myöntää itselleni, että ne olivat juuri nuo pojan sanat, jotka minun olivat maalle saattaneet, että minä niissä luin ikäänkuin peruutuksen sille kuolemantuomiolle, jonka olin uskonut tulleen julistetuksi siellä tien varrella pensasten takana.

Mutta eikö tämä pohjaltaan ollut vallan merkityksetön tapaus, koetin siinä itseäni vastaan väittää, oliko mitään järjellistä syytä noiden sanojen johdosta perääntyä päätöksestäni? Koetin vetää taas "ukkoa" esille — ennenhän hän oli kuvastunut mieleeni ilman vetämättä — ja nähdä siinä hänen juoniaan sekä soimata itseäni, että olin kyllin raukka tarttuakseni tuollaiseen kurjaan syöttiin, jolla hän minut takaisin elämään kiskoi. Muistuipa siinä mieleeni vielä eräs pikku tapaus, joka minulle sattui ollessani piirustuskoulussa. Minulta olivat rahat kaikki — olin ne kevytmielisesti hävittänyt — ja mikäli vuokranmaksuaika läheni, sikäli suureni asia silmissäni niin että sen edellisinä päivinä koetin kaikin mokomin välttää kortteerini rouvaa. En ollut silloin vielä tottunut tovereilta lainailemaan ja äärimmäisellä epätoivolla odotin kuukauden viimeistä päivää. Kun se tuli ja minä joka hetki pelkäsin rouvan tulevan vuokrasta muistuttamaan, nousi hätäni huippuunsa ja lopulta en tiennyt muuta keinoa kuin — karkaamalla pelastua häpeästä! Vein parhaan pukuni panttiin matkarahoja saadakseni ja menin sen jälkeen erääseen kahvilaan, jossa meidän piirustuskoululaisten oli tapana käydä, ja ryhdyin siellä kirjottamaan paria kirjettä, joista toisessa selitin asuin toverilleni poistumiseni sekä toisessa rouvalle, ilmottaen hänelle maksavani heti kun siihen kykenen. Kun olin kirjeet kirjottanut ja pistänyt taskuuni sekä istuin asemaani miettien, tuli kahvilaan muuan koulutoverini ja istui rinnalleni juttelemaan. Kun hän oli tuollainen aina laverteleva mies, en häntä kuunnellut, jota paitsi en ollut siinä mielentilassakaan. Mutta vaistomaisesti jäivät sentään hänen laverteluistaan mieleeni sanat: "Oleks' Iikkaa nähnyt, hän sai eilen rahakirjeen. Pitäisi lähteä vippaamaan". Tuo, Iikka oli lähimpiä tovereitani ja yhtäkkiä tuli mieleeni, että miksen voi mennä häneltä lainaamaan vuokranmaksuun. Ja samalla tuntui minusta perin luonnolliselta asialta pikku lainaaminen, vaikka se ennen olikin ollut niin tavattoman vaikeata. Jopa alkoi tuo tapaus suureta mielessäni kuten äsken rahapula, ja lopuksi olin varma että itse kohtalo oli tuollaisella hienotunteisella tavalla neuvonut minulle keinon. Menin ja sain Iikalta rahat ja niin pelastuin.

Tuon pikku tapauksen muistettuani ja asetettuani tämän rinnalle, koetin "ukkoa" ajatellen kiihottaa viimeaikojen katkeruuttani uuteen paloon, soimaten itseäni että olin aina kyllin raukka tarttumaan tuollaisiin kurjiin syötteihin. Mutta itsekiihotuksessani en onnistunut. Tunne sen tuomion peruutuksesta, jonka alaiseksi siellä tienvieressä luulin joutuneeni, oli siksi liian vahva ja samoin sitä seurannut elämänhalu, jonka tunsin kaiken alta alkavan voimakkaana esiin kuohua. Ja vielä eräs toinen asia, joka oikeastaan kuuluikin tuohon edelliseen. Niemenkärkeä kohti uidessani ja nuo pojan lausumat sanat korvissani oli minulla hämärästi ja pikimmältään vilahtanut mielessä, että voisin mennä tilanomistaja P:n luo ja pyytää häneltä etukäteen sen suuruista rahasummaa, jommoista välttämättä tarvitsin ja joksi viime aikoina "ukon" kanssa kamppaillessani olin vaatimukseni supistanut. Nyt tunnustin itselleni rehellisesti, että se oli todellakin mielessäni käynyt ja että se seikka se tässä lopulta kaikki ratkaseekin. Ja omituista, tuo avomielisyyteni synnytti minussa jonkinlaista hellää myötätuntoisuutta itseäni kohtaan. Samalla minussa heräsi halu mitä kiiruimmiten päästä herra P:n luo. Tunsin voivani hyvin luonnollisesti esittää hänelle asiani enkä pelännyt enää ollenkaan häntä tavata.

* * * * *

No niin, kotona käytyäni riensin oikopäätä hänen luokseen. Tapasin hänet kotona ja hän otti minut erinomaisen ystävällisesti vastaan. Hän kyseli mielenkiinnolla suunnitelmistani ja kertoi erään tuttavansa, muutaman virkamiehen kaupungista, jolle kerran maalasin pari akvarellia, puhuneen kiittäen minusta. "Vallan mielellään" suostui hän pyyntööni ja antoi minulle heti mainitsemani rahasumman.

Kuinka ja mitä tietä sieltä palasin, en voi ollenkaan sanoa, sillä koko matkan ja koko eilisen päivän ja viime yön on minussa raivonnut sellainen idea-kuohunta, etten ole voinut muuta kuin heittäytyä sen valtoihin ja hengessäni hekumoida yhdellä kertaa koko kuluneen ja helteisen kesän edestä. Ja tuntuu kuin koko luontokin olisi käynyt samojen sielullisten vaiheiden läpi, sillä tähän asti on viikkokausia kestänyt tukahuttavaa poutasäätä ja vasta tänään on ensi kerran satanut. Kirjotan tätä avonaisen ikkunan ääressä ja tunnen kuinka kaikkialla edessäni tapahtuu virkeä eloon havahtuminen. Sade heikkenee juuri ja tuolla kohtisuoraa edessäni olevan kukkulan takaa työntää ilta-aurinko repaleiksi vuotaneiden pilvien lomitse säteensä esiin, näkyen tänne kastepisaroista välkkyvän puiston keskellä olevaan asuntooni kuin hymyilevä silmä kyynelisten silmäripsien välistä. Heittäessäni ahnaita silmäyksiä tuonne ulos, tulee yhtäkkiä mieleeni ne Göthen säkeet, joita sinä kerran eräänä keväisenä päivänä lausuit, katsellessamme huoneesi akkunasta ulos:

Was zieht mir das Herz so? Was zieht mich hinaus? Und windet und schraubt mich Aus Zimmer und Haus? Wie dort sich die Wolken Um Felsen verziehen! Da möcht' ich hinüber, Da möcht' ich wohl hin!

Ja minä saan väkevän halun heittäytyä kylpemään ja hekumoimaan noissa raikkaissa tuoksuissa ja väreissä! Ja työni odottaa tuossa, sekin ikäänkuin hymyilee minulle, tuo keskeneräinen maalaus, jota pitkät ajat olen vihamielisesti katsellut ja välistä halunnut kokonaan tärvellä, mutta jota minä nyt himoitsen päästä valmistamaan, tuntien halua oikein Michel Angelo'maisella raivolla käydä siveltimineni sen kimppuun.

Entä "ukko?" Hänen kuvansa on mielestäni haihtunut kuin savu ilmaan, samoinkuin koko kuluneiden kuukausien tuskallinen ja itsekiduttava jurotuselämänikin, joka nyt enää tuntuu vain pahalta unennäöltä ja joka saa minut vain ihmettelemään, etten siitä osannut ennen ulos astua, koska se lopultakin niin yksinkertaisesti tapahtui. "Ukon" tilalla kuvastuu mielessäni taasen tuo universalinen ja hellästi lapsistaan huolehtiva elämän isä. Ja hänen suhteensa minuun tuntuu tällä hetkellä samanlaiselta kuin vanhimman lapseensa, jota hänen on oikuttelujen takia täytynyt hieman piiskata ja jolle hän sen jälkeen leppeästi hymyillen sanoo: No niin, osaathan sinä sentään olla kilttikin! Ja hetken juoniteltuaan ja tyrskittyään alkaa lapsi kyyneltensä lomasta hymyillä ja rientää leikkiään jatkamaan.

Mutta täytyy lopettaa. En tiedä mitä kaikkea tähän lienee tullutkaan ja minua melkein alkaa hävettää tämän lähettäminen. Mutta sen edellisen takia minun täytyy se tehdä ja sulenkin tämän kiiruusti kuoreen, huolimatta sitä kritikini alle alistaa. Ajattelen vain huolettomasti, että menköönpähän nyt siinä asussa kuin se hetken vaikutelmasta on esiin vuotanut.

Pian kai sinä taas ilmestyt näille main? Odotan sinua hartaasti, sillä silloin saamme taas yhdessä "siunata elämää", kuten sinulla toissa kevännä oli tapana sanoa. Piirränkin siis tähän vain: pikaisiin näkemiin — — —

* * * * *

Vähän yli kolme vuotta edellisen jälkeen kirjottaa herra M. kuolinvuoteellaan samalle toverille kirjeen, josta seuraavassa on muuan kohta.

* * * * *

Vaivaloisesti kirjotan tätä lyijykynällä vuoteessani maaten. Aina väliin täytyy levähtää, sillä voimani ovat perin lopussa. Tuskin minulla on enää montakaan päivää jälellä, sen tunnen selvästi. Keuhkoni alkavat olla lopussa ja hiljainen sammuminen tapahtuu yli ruumiini. Toisinaan kun makaan suorana peitteen alla enkä tunne mitään kipua ja kun ympärilläni on niin hiljaista ja minä katson liikahtamatta ylös kattoon, tuntuu kuin ruumiistani ei olisi enää jälellä muuta kuin silmät, joiden läpi luon viimeisiä katsauksia tähän maailmaan. Välistä tuo tunne käy niin eläväksi, että minun täytyy liikuttaa peitteen alla käsiäni tai jalkojani, tullakseni vakuutetuksi että nekin ovat vielä mukana. Ja tämä kirjottaminen tuntuu hyvin omituiselta. Lyijykynän kahina paperilla kuuluu kuin jostakin vieraasta maailmasta, ja kirjaimet, joita hitaasti syntyy, kynä ja sitä hallitseva laiha käteni näyttävät niin etäisiltä ja oudoilta, että se toisinaan saa minut melkein hymyilemään.

Olen näinä viime aikoina menneisyyttä silmäillessäni usein muistanut sitä hetkeä, jolloin, minä todenteolla valmistausin omin valtoini elämästä eroamaan. Tietysti kai muistat ne silloiset kirjeeni? Nyt tuntuu minusta että jos silloin todellakin olisin tunkeutunut ulos elämästä, minä sieltä rajan takaa yhtä suurella epätoivolla olisin alkanut pyrkiä takaisin tälle puolen. Sillä ainoastaan nyt tunnen minä arvokkaalla tavalla voivani tuon rajan yli kulkea.

Eikä se kuten tiedät ollut viimeinen umpisokkelo, johon elämä minut saattoi tai johon paremminkin itse kietouduin. Monen ahtaan raon kautta minun on täytynyt senkin jälkeen kulkea. Ja nyt yleissilmäystä kulettuun taipaleeseen heittäessäni näyttää siitä verrattomasti suurin osa kulkeneen elämän varjopuolia. Siellä ja täällä vain pimeän keskellä valokohta kuin lepopaikkana.

Mutta kummallisesti tässä kuoleman kynnyksellä asiat luonnettaan vaihtavat. Minä tajuan nyt niin selvästi, että ne ovat juuri nuo kärsimysten pimentämät taipaleet elämälleni sisällyksen antaneet, että ne ne oikeastaan ovatkin oleellinen osa elämästäni ja että ilman niitä minä eroaisin nyt kovin köyhänä elämästä.

Nyt sitä vastoin tunnen viimeisen rajan yli astuvani kuin työmies, joka väsymyksestä raskain askelin ja tehdyn työn tunnosta vakavoitunein kasvoin käy ehtoolla pellolta kotiin. Ja minusta on kuin näkisin tuon elämän isän itsensä seisovan edessäni ja avaavan minulle porttia ja sanovan vakavalla lempeydellä: No niin, poikaseni, sinä olet välistä omin lupisi ja ennen aikojasi yritellyt tästä läpi, mutta etkö nyt huomaa paremmaksi, että minä sen sinulle aukasen? Ja minä nyökäytän hänelle myöntävästi päätäni ja käyn tyytyväisenä portin läpi. — — —