OIKEUDESSA.

Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysivaltiaan kansan nimessä.

Anatole France.

Odotushuoneen seinällä oleva kello oli juuri päässyt lyömästä puoli yhtä, kun oikeussalin ovet avautuivat ja käsillä olleen jutun asianomaiset astuivat ulos. Keltaiseksi maalatulla halkoarkulla istuva mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena oli nojannut uunin kylkeen, teki levottoman liikkeen ja jäi tuijottamaan oveen. Hän oli lyhyen vanttera mies, jonka pyöreistä, lyhyeksi leikatun parran reunustamista kasvoista saattoi heti päättää, että niissä ilmenevä huolestuneisuus oli vain väliaikaisesti anastanut tilan niillä tavallisesti majailevalta hyväntuulisuudelta.

Oikeussalin ovi avautui uudelleen ja virallisuutta tavottelevalla äänellä kutsui vahtimestari kuorma-ajuri Antti Kaakista vastaamaan jutussaan. Uunin luona istuva mies ponnahti ylös ja astui ponnistetulla päättäväisyydellä sisään. Hän koetti pakottaa kasvoilleen leikillistä ilmettä, mutta se onnistui perin huonosti. Kotoa lähtiessään oli hän kumonnut muutamia ryyppyjä, kyetäkseen suuremmalla ponnella lyömään kaikki leikiksi, näyttämään että asia, josta häntä syytettiin, oli hänen puoleltaan ollut sulaa leikintekoa. Mutta saadessaan tuntikauden odottaa esiinhuutoa, oli noiden ryyppyjen vaikutus ehtinyt haihtua, ja miettiessään ehtisikö hän ennen jutun alkua pistäytyä Suurosen matamin luona lisää itseään vahvistelemassa, oli hänen jännityksensä käynyt vain sen kiusallisemmaksi.

Sisään tultuaan pysähtyi hän epävarmana oven lähelle ja teki tuomaripöytää kohti tervehtivän liikkeen. Vahtimestarin viittauksesta astui hän sitte keskelle avaraa salia ja pysähtyi vastapäätä oikeudenpuheenjohtajaa, joka istui pitkän viheriäverkaisen pöydän takana erikoisella korokkeella. Toisessa päässä pöytää istui pöytäkirjuri, tummaverinen ja laiha lakitieteen ylioppilas, joka papereitaan järjestellen hiljaa ryiskeli. Toisessa päässä nojaili tuoleihinsa muutamia äänettömiä raatimiehiä. Salin vasemmalla sivustalla istui pienen pöydän takana yleinen syyttäjä ja oikealla häntä vastapäätä jonkun sanomalehden kertoja, joka lyijykynä sormiensa välissä katsoi tarkkaan Kaakiseen, aivankuin aikeissa ruveta hänen muotokuvaansa piirustamaan edessään oleville paperiliuskoille.

Kaakinen tunsi hyvin viskaalin, mutta koskaan ei tuo lihavakasvoinen ja kaljupäinen ukko ollut hänestä näyttänyt niin pelottavalta ja vieraalta kuin täällä, tässä avarassa ja äänettömässä salissa, jossa yksin tuolla viheriäverkaisella pöydällä ja korkeaselkäisillä tammipuisilla tuoleillakin tuntui olevan syyttäjän ilme. Puheenjohtajan nuorekkaat kasvot tummine ja likinäköisine silmineen näyttivät nojatuolin korkeata selustaa vasten kylmiltä ja ilmeettömiltä ja kuin apua anoen käänsi Kaakinen katseensa yleisölle varattuja tuoleja kohti, jossa oli vain yksi kuulija. Se oli asioitsija Telin, joka ajettavanaan olevan jutun esiinhuutoa odotellessaan oli tullut muiden asiain käsittelyä seuraamaan. Hän käytti aina ruskettunutta hännystakkia ja oli kaikkien kaupunkilaisten tuttava, joka kaduilla ja torilla pysähtyi nuuskaa tarjoten jokaisen luo, vaihtaakseen ystävällisen sanan ilmoista ja yleisistä asioista. Hänet nähdessään koetti Kaakinen hymyillä kuin löydöstään ilostuneena. Mutta Telinin suu oli tiivisti yhteen nipistettynä ja nuuskarasiansa kantta etusormen kynnellä naputtaen katsoi hän Kaakisen ohi jonnekin sinne salin perälle.

Silloin tunsi Kaakinen olevansa ypöyksinään vihamielisten voimain saartamana. Mielessään kutistui hän siinä keskilattialla seisoessaan yhä pienemmäksi ja vilahduksena kävi hänen mielessään katumus, ettei hän sittekin ollut pistäytynyt Suurosen matamin luona.

Viskaali alkoi isosta paperiarkista lukea syytöstään yksitoikkoisella ja rämähtelevällä äänellä, jonka jokaisessa väreessä tuntui Kaakisen mielestä olevan salattua ilkeyttä. Syytöksessä kerrottiin kuorma-ajuri Antti Kaakisen juovuspäissään häirinneen katurauhaa käymällä käsiksi hänen ohitsensa kulkeneeseen patruuna Isak Rönnbergiin, jota hän ensin oli lyönyt olkapäälle sekä sitte tästä kiellettynä tarttunut mainittua patruuna Rönnbergiä rinnuksiin, pudistaen siitä niin että palttoosta oli nappi irtautunut. Tämän johdosta vaati syyttäjä vastaaja Kaakiselle erinäisten rikoslain pykäläin nojalla edesvastausta juopumuksesta, rauhan häiritsemisestä yleisellä paikalla ja pahoinpitelystä sekä ilmottaen asiaan kaksi todistajaa.

Kun syyttäjä oli lopettanut, kääntyi oikeudenpuheenjohtaja syytetyn puoleen ja kysyi mitä hänellä oli puolustuksekseen esiintuotavana.

Kaakinen oli viskaalin puhuessa koettanut sonnustaa vaipuvaa ryhtiään ja saatuaan suurella ponnistuksella vaisun naurunilmeen kasvoilleen, ryhtyi hän puolustautumaan. Nieleskeltyään ensin hetkisen tyhjää alkoi hän:

— … olin ollut vähän niinkuin ilottelemassa sinä päivänä ja kun sitte pitkin kirkkokatua palailin kotiin, niin näin Römperin patruunan tulevan vastaan… ja kun me olemme vanhoja tuttuja — minähän olin renkinä patruunan pappa vainajalla ja yhdessä Iikan kanssa tehtiin silloin monta kujetta — niin minä, kun näin Iikan tulevan vastaan, löin olalle ja sanoin että: terve, Iikka! Ja kun se ei tuntunut tuntevan muuta kun karjasi vain että: huuti, mies! niin minä tartuin häntä rintapielistä ja pudistin, että etkö sinä Iikka minua tunne, Kaakisen Anttihan minä…

Kaakinen nauroi ja teki nyrkeillään pudistavan liikkeen. Sitte pisti hän kädet housuntaskuihin ja yritti kiikkua jalkaterillään, kuten hänen tapansa oli tehdä tuttavajoukossa rentoillessaan. Mutta kun hän näki ympärillään yhä vain totisia kasvoja ja uhkaavia silmäpareja, kävi hän uudelleen levottomaksi ja jatkoi epävarmemmin:

— Enkähän minä sillä mitään pahaa tarkottanut, noin vain leikinvarjolla pudistin, että etkö muista Iikka miten sitä ennen…

— Vastaaja myöntää siis ensinnäkin olleensa juovuksissa tuossa tilaisuudessa? — keskeytti puheenjohtaja.

Kaakinen siristi toisen silmänsä pienemmäksi ja katsoi viekkaasti puheenjohtajaan ikäänkuin tutkaillen piilikö tuossa kysymyksessä joku salainen koukku.

— Niin no, enhän minä nyt oikeastaan juovuksissa muuta kuin noin iloisimmillaan… eikähän sitä niin paljon ryypättykään, mitä häntä nyt oli pari kolme lämmintä ja jokunen kylmä ryyppy siihen nokkaan… Niin etten minä sen päähän sitä tehnyt, vaan kuten jo sanoinkin, tuttavuuden nimessä ja noin vain leikinvarjolla…

Nyt pyysi syyttäjä puheenvuoroa ja tahtoi painostaa erikoisesti sitä seikkaa, että patruuna Rönnbergin palttoosta oli tuossa tilaisuudessa lähtenyt nappi, mikä seikka hänen mielestään päivän selvästi puhui sitä vastaan, että kohtaus syytetyn puolelta olisi mitenkään leikinvarjolla tapahtunut.

— Nappiko? — puuttui Kaakinen viskaalin vaiettua puolustustaan jatkamaan. — Jos lie nappi lähtenyt, en minä häntä niin huomannut… ja eikähän ne napit aina niin lujassa…

Hän olisi vielä jatkanut ja koettanut saada oikeudenjäsenet vakuutetuiksi, että se totisesti oli vain leikkiä, mutta hän ei löytänyt mielestään kyllin tehovia sanoja. Hän vaikeni ja kulmat rypistettyinä katsoi eteensä lattiaan kuin ajatuksiaan kooten.

Vahtimestari kutsui nyt puheenjohtajan viittauksesta todistajat sisään. Toinen niistä, poliisikonstaapeli, kertoi tavanneensa vastaajan kirkkokadulla pitelemässä patruuna Rönnbergiä rinnuksista sekä ottaneensa miehen, joka oli juovuksissa, haltuunsa. Toinen todistaja, muuan muotikaupan myyjätär, kertoi ohikulkiessaan nähneensä vastaajan näköisen miehen — hän silmäili tarkkaan Kaakista — pitävän rinnuksista muuatta herrasmiestä.

Todistajain poistuttua otti syyttäjä taas puhevuoron ja sanoi asian tulleen tarpeeksi toteennäytetyksi sekä vaati vastaajalle rangastusta syytöksessä mainitsemainsa lainkohtain nojalla.

Syyttäjän jälkeen sai vastaaja vielä puhevuoron. Viskaalin rämähtelevä ääni oli saanut hänet taas epävarmaksi ja sen vuoksi käytti hän vielä viimeistä tilaisuutta hyväkseen, saadakseen oikeudenjäsenet ymmärtämään asian oikealta kannalta.

— … tuota, kyllä minä pysyn sanassani, ettei siinä minun puoleltani ollut mitään pahaa tarkotusta… ja ymmärtäähän sen nyt toki oikeuskin, ettei sitä selvällä päivällä ja keskellä katua tartuta toisen rintaan muuten kuin leikinvarjolla, nimittäin tuttavuuden nimessä minä tarkotan… ja kun ei siinä sen pahemmin päissäänkään oltu, niin… ymmärtäähän oikeus ettei…

Hän hymyili epävarmasti ja vaikeni. Kun hän ei enää jatkanut, sai hän poistua ja oikeus rupesi päätöstä harkitsemaan.

Sitä ei kestänyt kauan. Kymmenisen minutin kuluttua sai Kaakinen uudelleen astua saliin ja hänen pysähdyttyä entiselle paikalleen luki oikeudenpuheenjohtaja päätöksen: Oikeus oli harkinnut asiaa ja katsonut tulleen toteennäytetyksi, että vastaaja kuorma-ajuri Antti Kaakinen tästä kaupungista oli tehnyt itsensä syypääksi juopumukseen, rauhan häiritsemiseen yleisellä paikalla sekä toisen lievempään pahoinpitelyyn ja katsoi oikeus sen johdosta mitä oli tullut toteennäytetyksi oikeaksi tuomita vastaajan rikoslain 21 luvun 12 §:n sekä saman lain 43 luvun 6 §:n nojalla ja lieventäväin asianhaarain vallitessa — vastaaja kun ei ollut ennen ollut syytteessä — sadan markan sakkoihin, jotka varain puutteessa oli kuitattava 20 vuorokauden vankeudella.

Vastaaja tuijotti suu puoliavoinna puheenjohtajaan ja kun tämä oli lukenut päätöksen loppuun, kohotti hän oikean kätensä korvalliselle ja virkkoi:

— Mutta kyllä se nyt tuli aivan syyttömästi se sakko… Eihän sitä nyt leikistä… sillä kyllä se vain minun puoleltani oli koko ajan leikkiä…

Puheenjohtaja luki nyt päätöksen loppuun kuuluvan valitusosotuksen, laski paperin kädestään ja nojausi tuolinselustaan. Kaakinen, joka käsitti että juttu oli nyt ainakin siinä paikassa päättynyt, kääntyi ovea kohti, mutta epäröi hetken ja kysyi uudelleen puheenjohtajaan kääntyen:

— Tuota, miten pian se on sitte maksettava?

Puheenjohtaja oli hetkisen vaiti kuin harkiten, sopiko hänen vastata tuohon kysymykseen, joka ei kuulunut enää asiaan, mutta virkkoi sitte kuitenkin:

— Kuuden kuukauden kuluessa ovat sakot viimeistään maksettavat.

Kaakinen seisoi vielä hetkisen alallaan ja näytti mielessään laskevan, voisiko hän sen kuuden kuukauden kuluessa suorittaa. Saatuaan laskunsa suoritetuksi, pudisti hän päätään ja lausui ulos mennessään alakuloisesti:

— Kyllä kai sitä sitte täytyy käydä istumassa.