YHTEISKUNNAN PYLVÄITÄ JA HYLKYJÄ.

Siitä on jo pitkä aika — kaksikymmentä vuotta — kun jouduin muutaman päivän kuluessa läheisiin kosketuksiin silloisen pyhän Venäjän pylväitten ja hylkyjen kanssa. Toisin sanoen, olin tsaarin hallituksen tärkeimpien ja voimakkaimpien kannattajien, santarmien ja ohranalaisten, käsissä sekä valtiollisten vankien parissa. Kun Ukko Ylijumala tahtoo olla oikein suosiollinen, antaa hän inehmolle tuollaiset kokemukset konsentroidussa muodossa, s.o. hän pusertaa kokoon voimakkaita tapahtumia aivan lyhyeen ajanjaksoon, niin että melkein joka minuutti sisältää elämänkokemuksia. Siten iskeytyy kaikki niin syvälle sielun pohjukkaan, että elipä sitä vaikka sata vuotta, ei sittenkään voi muistista poistaa tuollaista aikaa.

Lokakuun lopulla, 1907, oli Rose sisarensa ja lankonsa kanssa — kaikki amerikkalaisia — Pietarissa ja oli pyytänyt minut heidän luokseen sinne hyvästille, sillä heidän oli määrä lähteä varsin pian kotiinsa New Yorkiin. Suostuin mielelläni kutsuun, koska satuin saamaan muutaman päivän loman koulusta. Muutamat sekä Rosen että minun tuttuni, varatuomari Johannes Gummerus ja silloiset nuoret ylioppilaat Filemon Tiderman ja Volter Stenbäck, päättivät pari päivää myöhemmin myöskin lähteä tsaarin komeata pääkaupunkia katsomaan. Pietarissa tapasimme toisemme ensin sattumalta kadulla ja sen jälkeen vietimme pari hauskaa päivää yhdessä amerikkalaisten ystäviemme parissa, teattereissa, kahviloissa ja ostoksilla.

Tuli sitten aika palata kotiin, ja aikaisin lokakuun sunnuntai-aamuna läksin Rosen kanssa suomalaiselle rautatieasemalle, toisten jäädessä vielä Pietariin. Ostin piletin Helsinkiin, ja molemmat astuimme rautatiesillalle mennäksemme junaan, joka jo odotti. Samassa ympäröi meitä joukko santarmeja ja yksi heistä sanoi varsin kohteliaasti: "Tänne, olkaa hyvä", avaten samalla oven johonkin huoneeseen rautatiesillan toiselle puolen. "Me olemme vangitut", kuiskasi Rose hiukan hätäisesti englanninkielellä, mutta minä en ottanut sitä uskoakseni ja vastasin Roselle, että tämä oli kai tavallista matkatavarain tarkastusta, jota jokainen siihen aikaan sai kokea, eikä mitään sen vaarallisempaa.

Huone, jonne meidät saatettiin, oli niin kuvaava viralliselle Venäjälle siihen aikaan — ja kaikesta päättäen yhä vieläkin — että se mielestäni hyvin täyttäisi paikan missä kansatieteellisessä museossa tahansa. Paksulta likaa kaikkialla, seinustalla rikkinäinen sohva ja pari risaista tuolia, seinällä Nikolai II:n öljyvärikuva, nurkassa pyhimys kullatussa kotelossa ja sen edessä kumarteleva, ristinmerkkiä tekevä santarmi. Muistan vieläkin joka piirteen tuossa iljettävässä luolassa.

Kuten olin Roselle ennustanut, käskettiin minua heti avaamaan matkalaukkuni. Sitä tarkastamaan oli tullut kaksi santarmia ja kaksi siviilipukuista lurjusta, arvattavasti jalon ohranan edustajia. Oli melkein liikuttavaa nähdä heidän pitkiksi venyneitä, pettyneitä naamojaan, kun ei kerrassa mitään "vaarallista" löytynyt. Ei sittenkään, vaikka käytetty sukkapari käännettiin nurin ja tarkastettiin oikein ikkunaa vastaan. Vielä kumminkin oli yksi toivo jälellä: ruumiillinen tarkastus oli toimitettava. Rose, joka oli vain tullut minua saattamaan, eikä ollenkaan aikonut matkustaa, otettiin ensin tarkastettavaksi. Minut vietiin siksi ajaksi junasillalle kävelemään, seuranani santarmiupseeri. Käytin aikaa hyväkseni sanoakseni hänelle muutamia totuuksia. Hän koetti puolustautua sillä, että eihän hän asialle mitään voinut. Hän vain totteli käskyä. Kun kysyin häneltä, eikö hänellä sentään ollut sen verran vapaata tahtoa, että saattoi kieltäytyä täyttämästä häpeällisiä käskyjä, sain erittäin kuvaavan vastauksen: "Mutta herran tähden, mitä te vaaditte! Minähän kadottaisin heti virkani, ellen tottelisi!"

Monta kertaa jälestäpäin on muistunut mieleeni tuo santarmiupseerin huudahdus. Ja monta kertaa sen olen kuullut omilta maalaisiltani myöskin. Mutta olihan niitä siihen aikaan myöskin monta, jotka eivät välittäneet, vaikka meni virka ja ehkä menisi henkikin. Missä olisi nyt Suomen vapaus, ellei heitä olisi ollut? — Ja ehkäpä niitä on vieläkin, jos uusi koettelemusten aika tulee!

Rose tuotiin vihdoin ulos, posket punottaen ja silmät säihkyen vihasta. Minut käskettiin huoneeseen, jossa vanha akka rähjä odotti. Ensi työkseen hän ilmoitti minulle — arvattavasti jonkunmoiseksi lohdutukseksi — että hän oli suomalainen! Sanoin hänelle oman mielipiteeni asiasta, josta oli seurauksena, että hän uhkasi kutsua santarmit sisään. Vakuutin hänelle, että he eivät voi olla alemmalla kurjuuden asteella kuin hänkään. Merkillistä kyllä, akka vaikeni ja jatkoi "tutkimustaan" kalpeana ja kädet vavisten. — Ilokseni sain muutaman viikon päästä tiedon, että Suomen rautateillä ei hänen palveluksiaan sen perästä tarvittu. — Monta kertaa olen jälestäkinpäin saanut nähdä, millaisia onnettomia pelkureita tuollaiset hirmuvallan taikka rahan orjat aina ovat. Heidät voi ostaa millaiseen konnantyöhön tahansa, mutta jos he näkevät, että heitä ei peljätä, alkavat he itse vavista pelosta, mahdollisesti luullen, että tuossa on joku, jolla on takanaan vielä mahtavampi voima! — Kuulin kerran erään poliisipäällikön valittavan, että sen maan ohranaan ei saa rehellistä väkeä, maksoipa heille minkä palkan tahansa. En tässä tahdo mainita, mistä maasta oli kysymys, mutta otaksun, että asian laita on sama kaikkialla. Todistus siitä, että ihmisluonto sentään on parempi kuin pessimistit väittävät!

Turha kaiketi sanoa, että ruumiillinen tarkastus ei tuottanut sen suurempia tuloksia kuin tavaroidenkaan tarkastus.

Sitten seurasi kuusi pitkää tuntia samassa santarmihuoneessa, kunnes saimme kuulla päätöksen: Meidät piti toimittaa, ei vapauteen, vaan vankilaan.

Tietysti meitä ei viety yhdessä, vaan kumpikin uskottiin eri santarmin kuljetettavaksi. Minua kuljettava santarmi oli nuori, tyhmän ja hyväluontoisen näköinen. Heti kun päästiin muutaman sylen päähän asemalta, hän alkoi keskustelun ja kysyi, miksi minut oli vangittu. Sanoin lyhyesti huonolla venäjänkielellä, etten tiennyt syytä. Santarmi huokasi syvään ja sanoi surullisella äänellä: "Venäjällä ei ole vapautta… Ei vapautta!" Siihen loppui keskustelumme. Olin hirveän väsynyt eikä muutoinkaan tehnyt mieli jatkaa. Kohta saavuimmekin surullisen kuuluisalle Spalernaja kadulle, jonka varrella vankila sijaitsi.

Mieleeni on painunut muisto tuosta santarmi raukasta, joka kaikesta päättäen oli vallan epävarma tuki tsaarin järjestelmälle. Kun olimme päässeet vankilan portille, ei kuulunut ensin ketään avaamaan sitä. Santarmi otti silloin taskustaan nenäliinan, joka ehkä kerran oli ollut valkoinen, mutta jonka väriä nyt oli mahdoton määritellä. Sillä hän hartaasti pyyhki likaista puupenkkiä portin vieressä ja pyysi minua istumaan. Se oli tuollainen epäröivä, arka suosionosoitus, jolla hän varmaan tahtoi sanoa, että kohtaloni suretti häntä..

Vihdoin aukeni portti ja minut vietiin sisään kahden santarmin vartioimana, kuten vaarallista rikollista ainakin. Portaita ylös, portaita alas, pitkin pitkiä käytäviä, ja sitten taas uusia portaita ja uusia käytäviä. Luulin nääntyväni väsymyksestä. Eikö tästä milloinkaan tullut loppua! Vihdoin minut työnnettiin huoneeseen, jossa univormupukuinen mies alkoi puhua pomottaa venättä, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Hän huomasi, että keskustelumme kävi kovin yksipuoliseksi ja viittasi santarmeille viemään minut pois. Taasen uusia portaita ja käytäviä ja sitten toiseen huoneeseen, jossa laiha, kiukkuisen näköinen nainen alkoi samanlaisen kuulustelun samanlaisella tuloksella.

Aloin jo kovasti kaivata "huonompaa" seuraa, koska tuollainen yhteiskunnan pylväitten seassa liikkuminen ei nähtävästi oikein sovellu tavallisen ihmisen turmeltuneelle luonnolle. Sen olen sitten jälestäkinpäin usein huomannut.

Pian toteutuikin toivoni. Tulimme taas pitkään käytävään, jonka oikeanpuolisella seinällä näin useita rautaristikolla suojattuja ovia. Yksi niistä vedettiin nopeasti auki ja minut työnnettiin sisään. Ovi läiskähti kiinni perässäni.

Ensimmäinen vaikutelma oli se, että huone oli hyvin matala ja himmeästi valaistu. Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja sen ympärillä penkit, joilla istui useita tupakoivia naisia. Väsymys esti minua tarkkaan ymmärtämästä, missä olin, ja jäin seisomaan oven suuhun, tuijottamaan vastapäätä ovea häämöttävään seinään, jossa pienen, rautaristikolla varustetun ikkunan alla näkyi omituinen olento. Oliko se nuori tyttö, vai oliko se enkeli, tänne lähetetty meitä lohduttamaan? Hän oli sanomattoman kaunis. Suuret, tummat silmät katsoivat suoraan minuun, ja ruskea, aaltoileva tukka riippui irrallaan melkein lattiaan saakka. (Proosallinen selitys oli tietysti, että sen täytyi vasta pestynä olla irrallaan kuivamassa, mutta sitä en silloin ymmärtänyt). — Puku oli hänellä sininen, meidän Aino-pukua muistuttava, olkapäiltä alas ulottuva hame, jonka alta näkyi hienon valkoisen puseron hihat ja kaulus. Metsän sinipiika hän kaiketi olikin… Oli tänne eksynyt…

En tiedä, miten kauan seisoin tuijottamassa tuohon kauniiseen näkyyn… Heräsin vasta, kun sinipiika astui kädet ojennettuina luokseni. "Kuka olette ja miksi olette täällä?" kysyi hän venäjäksi.

Vastasin hänelle, etten puhunut venättä. "Mitä kieltä te puhutte?" kysyi sitten sinipiika ranskaksi. Sanoin mieluimmin puhuvani englantia, mutta mahdollisesti voisin suoriutua myöskin ranskan, taikka saksankielellä. Sinipiika hymyili ja alkoi puhua sujuvaa englanninkieltä.

Selitin hänelle, kuka olin ja että syytä vangitsemiseeni en tiennyt. Arvelin, että tsaarin urkkijat olivat saaneet selville, että olin jo pari vuotta ollut yhteistyössä Venäjän vapaustaistelijain kanssa, koska ymmärsin, että oma maani saattaisi tulla vapaaksi vasta silloin, kun Venäjän hirmuvalta oli kukistettu. Olihan siinä syytä kylliksi.

Sinipiika aikoi juuri esittää muut huoneessa olijat, kun ovi samassa aukeni ja Rose työnnettiin sisään. Hänet oli ensin viety toiseen koppiin, mutta hän oli nostanut jymyn ja vaatinut niin kiihkeästi päästä sinne, missä minäkin olin, että oli pitänyt "kotirauhan" tähden hänet muuttaa luoksemme. Meitä oli nyt kokonaista kymmenen samassa pienessä huoneessa.

Sitten alkoivat nuo elämäni merkillisimmät neljä päivää.

Sinipiian nimi oli Natasha Kamensky. Hän oli saanut monipuolisen kasvatuksen, viimeksi Sorbonnen yliopistossa, Parisissa, ja oli mitä suloisin esimerkki hienosti sivistyneestä venäläistytöstä, joka sulollaan voittaa ihmisten sydämet. Oli heti selvä, että Natasha oli tämän ryhmän johtava henki, jonka rauhoittava läsnäolo ja auttava käsi oli käynyt kaikille yhtä tärkeäksi kuin ruoka ja juoma. Vaikka hän ei ollut iältään paljoa yli parin kymmenen, oli hänellä jo monivuotinen kokemus vapaustaistelun vaaroista ja uhrauksia vaativasta antaumisesta. Pelkään, että moni meistä olisi jo alussa murtunut, ellei Natashan nuori ja voimakas käsi aina olisi ollut tukemassa.

Olen usein kuullut ihmisten sanovan, että voi, voi sentään, kuinka ne tuollaiset hennot, hienosti sivistyneet tytöt voivat kestää vankilan kauhuja! Se on kokonaan väärä ajatussuunta. Muistan kuinka itse kerran kysyin melkein samalla lailla eräältä vapaustaistelun johtomieheltä, jota oli kidutettu mitä kauneimmalla tavalla Schlüsselburgin vankilassa, mutta joka sieltä päästyään jatkoi työtä yhtä suurella innolla kuin ennenkin. "Kuinka on mahdollista, että te, sivistynyt mies, tottunut henkisesti kehittyneeseen seuraan, saatoitte kaiken tuon kauhun kestää?" kysyin häneltä. Hän hymyili: "Juuri siksi, että olin, kuten sanoitte, sivistynyt mies. On vallan hullu käsitys, että jos ihminen on koko ikänsä saanut olla ilman henkistä ruokaa ja usein ruumiillisestikin nälkää nähnyt, niin hän on kuin kotonaan venäläisessä vankilassa. Mitäpä hän muka välittäisi siitä kurjuudesta, onhan hän kurjuuteen syntynyt ja kurjuudessa kasvanut! Uskokaa minua, ei kukaan tunne olevansa 'kotonaan' venäläisessä vankilassa. Mutta sivistynyt mies, sellainen, jonka ajatuskykyä on johdonmukaisesti kehitetty, jolla on laajoja tietoja maailman menosta, joka on tottunut tutkimaan syitä ja seurauksia — hänellä on suuri henkinen varasto käytettävänään, jota ei ole hänen kurjissa oloissa kasvaneella veljellään. Siksi hän kestää paljoa kauemmin sitä henkistä kidutusta, joka tulee kaikkien osaksi tsaarin 'omassa vankilassa', kuten Schlüsselburgin virallinen nimitys on." — Samaa kuulin sittemmin monelta muultakin. Jota suurempi henkinen pääoma on käytettävänä, sitä kauemmin ihminen kestää henkistä kidutusta. Ruumiillinen kidutus on toisarvoinen henkiseen kidutukseen verraten.

Rosen tulo luoksemme oli suuri ilo kaikille. Rosella on aivan oma tapansa levittää uutta eloa, väsyneisiin. Rosen ystävienkin olen usein kuullut sanovan, että Rose vain uneksii, mutta ei saa mitään toimeen. Kaiken, mitä hän tekee, hän tekee huomenna, tänään hän vain kertoo ihmeellisistä aikomuksistaan. Se on vallan totta, mutta sittenkin väitän, että Rose on hyödyllisimpiä ihmisiä maailmassa. Hän on lämpöä luovana aurinkona, hän on kesän kukkien antamana ilona — miksi hänen pitäisi tehdä työtä? Miksi hänen pitäisi tuhlata rakkautta ja iloa levittäviä ominaisuuksiaan ahertamalla jokapäiväisen leipänsä tähden? Kuten tavallista, Rosen tulo elvytti meitä kaikkia, ja nyt alkoi vallan luonnollisesti keskustelu sujua.

Keskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi kaksi öljykeittiötä ja molemmilla porisi pata, missä kiehui riisipuuroa. Kaksi tytöistä oli sekoittamassa keitosta, ja Natasha selitti, että siinä kiehui meidän päivällisemme. Valtiollisilla vangeilla oli tsaarin aikana muutamia etuoikeuksia, niin kauan kuin istuivat tutkintovankilassa. M.m. he saivat itse keittää ruokansa ja hankkia siihen tarvittavat raaka-aineet. Toinen meidän naisvartioistamme osti, mitä tarvittiin, rahoilla, joita säilytettiin meitä varten vankilan konttorissa. Monella oli sukulaisia, jotka jättivät rahaa konttoriin meidän puolestamme, ja ne, joilla ei ollut sukulaisia eikä omia varoja, saivat valtiollisten vankien "punaiselta ristiltä" viisi ruplaa kuussa ruokaan ja vaatteisiin. Paraimmassakin tapauksessa olivat varamme hyvin rajoitetut, niin että meidän huoneemme eli pääasiallisesti riisipuurolla, joka oli sekä halpaa että ravitsevaa. — Kun puuro oli valmis, otimme esiin "serviisimme", johon kuului kahdeksan lusikkaa, kaksi ehyttä ja yksi rikkinäinen veitsi, pari kahvelia ja muutama kuppi ja lautanen. Hyvällä tahdolla — ja sitä oli runsaasti — suoriuduimme auttavasti, ja päivällinen maistui oivalliselta, varsinkin Roselle ja minulle, jotka olimme hirveän nälkäisiä ja väsyneitä.

Syötyämme sateli kysymyksiä oloista vankilan ulkopuolella. Minun piti tarkkaan selittää Suomen olot, ja ilokseni huomasin, että asiat eivät olleet tuntemattomia parhaimmalle osalle Venäjän asukkaita. Puhuessamme en voinut olla muistelematta Dostojevskyn sanoja, että Venäjän henkinen ylimystö on löydettävissä vankiloissa ja Siperiassa. Niin se oli Dostojevskyn aikaan, ja niin lienee nytkin, vielä suuremmassa, vielä hirvittävämmässä määrässä. Kuinka monta vuosikymmentä vielä kulunee, ennenkuin se onneton maa alkaa lähestyä sivistysmaitten tasoa!

Useimmat tovereistamme polttelivat savukkeita ruokaveron jälkeen, ja sitten yksi heistä ilmoitti, että Rosen ja minun pitää myös joutessamme jotain tehdä. Meille annettiin katkennut kynäveitsi, jonka joku oli saanut hyvin salaa tuoduksi huoneeseemme, sillä sellaisen omistaminen oli kauhea rikos. Sitä säilytettiinkin kuin silmäterää, ja nyt se vedettiin esille piilostaan, jotta Rose ja minä saisimme kaivertaa nimemme pöytään, sillä jokainen siinä huoneessa ollut oli tehnyt samoin. Pöytä olikin niin täynnä nimiä, ettei siinä monta tyhjää kohtaa enää ollutkaan. Kovalla työllä saimmekin vihdoin nimemme jokseenkin syvään koverretuksi pehmeään puuhun. — Venäjän viimeisen vallankumouksen jälkeen kuulin, että koko "hotellimme" ja sen mukana myöskin historiallinen pöytä, oli joutunut tulen uhriksi. Sääli pöytää, sillä sillä oli pitkä, surullinen historia!

Natasha tahtoi sitten, että saisimme kuulla laulua. Heti asettuivatkin laulajattaremme yhteen ja saimme kuulla ihania duettoja ja surullisia venäläisiä kansanlauluja. Laulajia oli kaksi, Misha ja Shura. Misha oli kaunis armenialainen tyttö, jonka lyhyt kihara tukka ja poikamainen ulkomuoto olivat hankkineet hänelle liikanimen "Misha", vaikka hänen korkea, heleä sopraanonsa oli kaikkea muuta kuin poikamainen. Kalpea, hiljainen Shura omisti syvän, tunnetta uhkuvan alton. Sekä Misha että Shura olivat olleet oppilaita Pietarin konservatoriossa, jossa heidän piti valmistautua laulajattariksi, mutta vapaustaistelu oli vetänyt heidät mukaansa, ja se melkein aina päättyi vankilaan.

Ensimmäinen päivä kului loppuen, ennenkuin ennätimme edes selvään käsittää kohtaloamme, ja kaikki aloimme laatia vuoteitamme. Lautaiset lavat, jotka päivällä olivat pystyssä seinää vastaan, laskettiin alas, niin että toinen pää nojasi penkkiin pöydän ääressä. Kun kaikki kymmenen lavaa oli alas laskettu, oli huone niin täynnä, että siinä pääsi liikkumaan ainoastaan hyppimällä toiselta vuoteelta toiselle, taikka ryömimällä pitkin penkkiä. Natasha oli ollut kovassa puuhassa koko illan, ja seurauksena hänen puuhistaan sekä Rosella että minulla oli puhtaat valkoiset lakanat ja puhtaat päänaluiset, suurin osa Natashan omaisuutta, mutta osa myöskin hankittu toisista huoneista, jonne ikkunoista huutamalla oli ilmoitettu, että koppiin N:o 6 oli tullut kaksi muukalaista vierasta. Valtion antama lakana oli väriltään tummanruskea, hyvin karkea kangaspalanen, jota käytimme lattian pesuun. Tyyny taasen oli oljista ja ryysyistä kokoonpantu likainen käärö. Ja kumminkin meille vakuutettiin, että tämä oli puhtain ja mukavin pyhän Venäjän vankiloista. Oli hieman vaikea kuvitella, millaisia Venäjän likaiset ja epämukavat vankilat mahtoivat olla, koska tämä oli puhtauden ja mukavuuden perikuva.

Juuri kun olin menossa nukkumaan, huomasin, että koko se kohta, missä vuodelavani oli seissyt seinää vasten, oli täynnä pahannäköistä keltaista jauhetta. Mitäpäs muuta kuin otin käteeni valtion lakanan ja aloin pestä seinää, mutta samassa kuului yleinen huuto, että sitä minun ei mitenkään pitäisi tehdä. Miksi ei? Siksi että hän, jolla paikka oli ollut ennen minua, oli tuhlannut suurimman osan vähistä käyttövaroistaan hankkiakseen tepsivää syöpäläis-myrkkyä, ja seurauksena siitä väitettiin vuoteen olevan rauhallisimpia koko kopissa. Hm! Minulla ei ollut tilaisuutta vertaileviin tutkimuksiin, mutta sen sain pian kokea, että seinän myrkyttäminen ei mitenkään estänyt kaikenlaisia vuodetovereita tippumasta pitkin yötä katosta vuoteelleni.

Jännitys ja mielenliikutukset olivat meidät kumminkin väsyttäneet niin, että kaikesta huolimatta nukuimme pian. Seuraavana aamuna vasta alkoi varsinainen vankilaelämä. Johtui mieleeni, kuinka totta Juhani Aho puhui sanoessaan Sasu Punasesta, että vasta silloin voi ihmisen oikein ymmärtää, kun näkee hänet oikeassa ympäristössään. Aivan samaa tahtoisin sanoa Venäjän vapaustaistelijoista. Tavallisessa, rauhallisessa seuraelämässä he ovat usein kuin puusta pudonneita, eivät tiedä miten olla kuin eleä, mutta taistelurintamalla he ovat kotonaan. Ja vankilat ovat aina olleet tärkeitä asemia Venäjän sekä vapaus- että sivistystaistelussa.

Kun seuraavana aamuna heräsin, oli jo muutamia tovereita ylhäällä. Yksi pyyhki lattiata valtion "lakanalla" ja toinen sytytti öljykeittäjää. Nousin kiireesti ja pukeuduin sekä valmistauduin auttamaan heitä, mutta minut työnnettiin syrjään selityksellä, että nyt oli Shura päivystäjänä, ja hänen asiansa oli pestä lattia ja keittää aamiainen. Vangittujen omia laatimia sääntöjä seurattiin tarkoin. Valtiollisilla vangeilla oli oikeus antaa rikollisvankien siivota huoneet, mutta sitä oikeutta ei kukaan periaatteellisista syistä koskaan käyttänyt. Vapauden edestä taistelijain ei sopinut käyttää orjatyötä missään muodossa.

Kerran päivässä meidät kuljetettiin vankilan pihalle kävelemään, ja tuo puoli tuntia ulkoilmassa oli tietysti nautintoa. Paitsi sitä, tarjoutui usein tuon puolen tunnin kuluessa tilaisuus saada jonkunmoinen aavistus ulkomaailman asioista. Niinpä Natasha minulle kuiskaten ilmoitti, että vartija tuossa kulmassa oli suomalainen ja halusi sanoa minulle jotain. Kuljin hyvin hitaasti hänen ohitseen, ja ohikulkiessani hän sopotti hyvin nopeasti: "Mie oon luken't kaikk' kasetat, ja niiss' on paljon sinust." Kysyin, tietävätkö Suomessa, missä olin ja sain häneltä myöntävän pään nyökkäyksen. Siihen keskustelumme silloin loppui, mutta minulle merkitsi paljon se tieto, että kotimaassa ainakin tiedettiin, mitä oli tapahtunut.

Kun meidät sitten käskettiin sisään, kuljin portaissa toisessa kopissa säilytetyn tytön ohi. Hän ojensi minulle ystävällisesti kätensä ja sanoi tahtovansa puristaa kättäni tervetuliaisiksi. Annoin hänelle käteni ja tunsin, että hän pisti siihen jotain. Varovasti panin käteni taskuun ja pudotin sinne pienen kirjelipun. Tultuani koppiimme otin sen esille. Se oli pieni tervehdys eräältä mies-ystävältäni, joka oli samassa vankilassa, toisella puolen pihaa. Hän oli kuullut, kun toverini ikkunasta huusivat nimeni, ja tahtoi lähettää minulle tervehdyksensä, sillä olimme tutustuneet Suomessa. Hän on yhä vielä ankaran valvonnan alaisena Venäjällä, koska hän pitää bolshevikien komentoa vielä tsaarinkin komentoa kamalampana.

Paljon uneksittiin siihen aikaan tulevasta onnen ajasta, kun kerran saataisiin tsaarin valta kukistetuksi, mutta paljon on niitä unelmia nyt murtunut. Eivät auta iskulauseet, huusipa sitä "elämä tsaarille!" taikka "kaikki valta köyhälistölle!" Pohjalta muutos on tapahtuva, muutoin perustus pettää. Kauan tuntuu vielä viipyvän, ennenkuin oikeuskäsitteet selviävät, ennenkuin ihmisarvo tunnustetaan laajassa naapurimaassamme. Liian syvällä ovat vielä tuhatvuotisen orjuuden jäljet, vaikka pintaa onkin hiukan kiillotettu!

Toisena vankilapäivänäni, maanantaina, kävi vartija verraten aikaisin hakemassa Rosea tutkittavaksi jonnekin santarmivirastoon. Tutkimisesta ei kumminkaan tullut suuria tuloksia, sillä tutkijat ja tutkittava eivät ymmärtäneet sanaakaan toistensa kieltä. Ainoa, minkä Rose ymmärsi, oli, että hänelle näytettiin joukko valokuvia, m.m. yksi, missä Rose ja minä seisomme rautatievaunun sillalla. Hän katseli kaikkia, mutta ei virkkanut sanaakaan — ja siihen se tutkiminen loppui. Kun hänet kuljetettiin takaisin vankilaan, näki hän vilahdukselta Tidermanin kadulla kahden santarmin kuljettamana ja aavisti, mikä oli tullut toisten suomalaisten kohtaloksi. Rose oli ollut luonamme pari tuntia ja ennättänyt juuri kertoa kokemuksistaan "tutkinnossa", kun ovi taas avautui ja vartija julisti, että amerikkalainen neiti oli vapaa. Riemua ja onnitteluja sateli Rosen ympärillä, ja koko ajan seisoi vartija ovella kiiruhtamassa lähtöä. Ennen lähtöään Rose kumminkin ennätti sopia kanssani että lähettäisi minulle seuraavana päivänä hiukan ruokaa ja rahoja ja ilmoittaisi, kuinka toisille suomalaisille oli käynyt. Jos meidän jälkeemme jotain oli tapahtunut kolmelle aikaisemmin mainitsemalleni suomalaiselle, Rosen piti lähettää niin monta päärynää kuin heistä oli vangittu. Muutoin vain omenia. — Seuraavana päivänä tulikin kolme päärynää. Tiesin siis, että kaikki olivat vangitut.

Rosen vapauttaminen oli tietysti ilo meille, mutta samalla koski kipeästi se ajatus, että nyt ei ollut minulla enää ketään läheistäni siellä, vaan yksin oli kestettävä ties kuinka kauan. Ja miten mahtoivatkaan omaiset kärsiä siellä kotona! En voinut sille mitään, että kun ovi kolahti kiinni Rosen jälkeen, purskahdin itkuun. En tiedä kuinka kauan olin itkenyt, kun tunsin käden olkapäälläni. Natasha seisoi siinä ja puhui hiljaa korvaani: "Toveri, ette saa näyttää heikkoutta… Ette saa itkeä… Muille tulee vaikeampi olla…" Niinhän se oli. Häpesin heikkouttani, sillä mitä minä vielä tiesin kärsimyksistä!

Natashan neuvosta pyysin puhutella vankilan päällikköä, kysyäkseni häneltä kohtaloani. Tulkkina toimi vankilan lääkäri, joka tuntui sivistyneeltä mieheltä. Päällikkö oli raaka tsinovnikka, jonka röyhkeätä käytöstä oli vaikea niellä. Ainoa, jonka hän sanoi kohtalostani, oli, että tulin olemaan tässä vankilassa kuukauden ja sitten seuraisi arvattavasti Siperia. Kysyin vielä saisinko kirjoittaa Helsinkiin viranomaisille, että minut oli vangittu. Se kuulemma oli luvallista, kunhan kirjoittaisin venäjäksi, sillä muita kieliä ei sallittu. Kirje luvattiin toimittaa perille. Myöhemmin näyttäytyivät kaikki nämä vastaukset ja lupaukset vääriksi. Kirjeen Suomen Prokuraattorille sain pian Natashan avulla venäjäksi, kun ensin olin sen englanniksi kirjoittanut. Se annettiin vankilan päällikölle tunnin kuluttua, ja hän antoi uuden juhlallisen lupauksen, että se varmaan menee perille. Tietysti sitä ei lähetetty! Minua vieläkin naurattaa, kun muistelen, kuinka helposti uskoin häntä. Menee aina pitkä aika ennenkuin rehellinen ihminen käsittää, kuinka muutamilla valehteleminen syntyy melkein kuin luonnon pakosta, vaikka useimmiten totuuden puhuminen olisi koko joukon edullisempaa itse valehtelijallekin.

Suurena lohdutuksena minulle oli se tieto, minkä vartia, joka oli lukenut "kaikk' kasetat", oli minulle ilmoittanut, että nimittäin kotona tiesivät miten minulle oli käynyt. Silloin en kyllä voinut ymmärtää, kuinka he jo niin aikaisin, s.o. heti maanantai-aamuna siitä olivat saaneet tiedon. Se selvisi vasta vapaaksi päästyäni, ja se on elämäni kauneimpia kokemuksia. Siksi kerron sen:

Kaikilla suurilla Lontoon lehdillä oli tietysti kirjeenvaihtajansa Pietarissa. Maailmanlehden Timesin kirjeenvaihtaja, tohtori Harold Williams, joka nyt on Timesin ulkoasiain toimittaja, tietysti sai tiedon suomalaisten vangitsemisesta ja ymmärsi heti, ettei kellään meistä ollut tilaisuutta ilmoittaa asiasta kotiimme. Hän ei tuntenut ainoatakaan meistä, yhtä vähän kuin me tiesimme mitään hänestä. Tahtoisinpa väittää, että mikä muu maalainen tahansa kuin englantilainen, olisi jättänyt asian sikseen, taikka kaikkein korkeintaan lähettänyt meitä kohtaan suosiollisen sähkösanoman lehdelleen, mutta englantilaisen gentlemanin ritarillinen vaisto ei koskaan petä. Mitä teki tohtori Williams? Hän otti iltajunan Viipuriin, jonne hän saapui puoliyön jälkeen. Sattumalta hän tunsi erään pienen virkailijan asemalla ja kysyi häneltä jonkun luotettavan henkilön osoitetta, jolle hän voisi ilmoittaa kohtalostamme ja joka sitten voisi siitä antaa tietoja omaisillemme. Hän saikin tuomari V. Furuhjelmin osoitteen ja läksi hänen asunnolleen kello 2 yöllä. Ensimmäinen ajatus, joka tietysti johtui tuomari Furuhjelmin mieleen, oli, että santarmit siellä koputtivat hänen ovelleen keskellä yötä, sillä sehän olisi ollut sen ajan luonteenomaisin ilmiö. Asia kumminkin selvisi, ja merkillinen englantilainen ilmoitti, että neljä suomalaista, joitten nimiä hän ei tiennyt, oli vankina Pietarissa. Sen hän kumminkin tiesi, että heidän joukossaan oli rouva, jolla oli nimi Kalevalasta! Sitten mies poistui ja palasi seuraavalla junalla Pietariin.

Tuomari Furuhjelm tietysti muisti Aino-nimen miettiessään, mitä kalevalaista nimeä englantilainen oli tarkoittanut, ja arvasi myöskin mistä Ainosta oli kysymys. Kello neljä aamulla hän soitti Helsinkiin läheiselle tuttavalleni, jolta sai tiedon, ketkä olivat menneet Pietariin, ja siten myöskin saivat tiedon Helsingissä meidän kohtalostamme.

Kun palasin vankilan päällikön puheilta koppiimme, oli siellä "koulu" täydessä käynnissä. Yksi tovereistamme, Gitel niminen, ei joutuessaan vangiksi osannut lukea eikä kirjoittaa. Muut, joita elämä oli pidellyt suopeammin, tahtoivat antaa apua Gitelille ja opettaa hänelle, mitä itse olivat saaneet oppia. Gitel oli hyvin nopeasti saavuttanut lukutaidon, ja siksi historian ja maantiedon opetus kävi verraten helposti. Enemmän harmia tuotti laskento, mutta Gitelin luontainen lahjakkuus oli siinä suurena apuna. Gitel oli ainoa juutalaistyttö joukossamme. Hän oli ansainnut leipänsä ompelijattarena jossakin Puolan pikku kaupungissa, missä hänen köyhä nuoruutensa, vainotun kansan jäsenenä oli siihen asti hiljalleen kulunut. Sattumalta hän oli siellä tutustunut muutamiin vallankumouksellisiin, ja se oli uuden elämän alku Gitelille. Koko sydämellään ja sielullaan hän heittäytyi vapaustaisteluun, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin hän istui lukon takana. Hänen kohtalonsa oli jo päätetty, sillä muutaman päivän perästä hänen oli määrä lähteä Siperiaan. Natashalla oli kova puuha hankkia kokoon lämpimiä vaatteita hänelle tuota pitkää matkaa varten, sillä hänellä ei ollut yhtään mitään muuta, kuin mitä hänellä oli yllään, ja tsaarin kustantamat puvut olivat ohuita ja kylmiä. Mutta iloisempaa olentoa ei voinut olla kuin tuo pieni juutalaistyttö. Kun minut ensin tuotiin vankilaan, näkyi Gitel käsittävän sen siten, että olin siellä jonkunmoisena talon vieraana, ja joka kerta kun yritin puuhata jossakin pienessä taloushommassa, alkaen pestä jotain kuppia taikka pyyhkiä tomua, hän juoksi nopeasti esiin, tempasi kupin taikka tomurievun kädestäni selittäen, että minä en mitenkään saanut tuommoiseen ryhtyä. Hän kyllä toimitti tuollaiset askareet. Jos puoliväkisin yritin jatkaa tointani, hän tuskastui ja oli puhkeamaisillaan itkuun. Ei auttanut muu kuin nauraa ja totella Gitelin vaatimuksia.

Vielä pitää kertoa hiukan Ludmilasta. Ludmilan oikeata nimeä ei kukaan meistä tuntenut. Vankilan viranomaisille hän oli ilmoittanut nimekseen "Ludmila", mutta varmaan tiesimme ainoastaan, että se ei ollut hänen oikea nimensä. Hän oli hyvin tarkka siitä, ettei kukaan saisi selkoa hänen oikeasta nimestään, koska hän pelkäsi tsaarin kätyrien kostavan hänen omaisilleen. Toverit olivat kyllä antaneet hänelle toisen nimen, sanoen häntä "Okulaksi", joka oikeastaan on hyvin kauhea nimi, sillä se merkitsee samaa kuin haikala, mutta jonka Okula varsin hyväntahtoisesti omaksui. Nimeen oli aivan pätevät syyt, jotka pian tulin huomaamaan. Heti maanantai-aamuna Okula tuli luokseni ja pyysi hyvin kauniisti, että ilmoittautuisin vankilan lääkärille sairaaksi.

"Mutta rakas Okula, minä olen terve kuin pukki."

"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, mutta silloin saisimme pullon maitoa ja kaksi munaa lisää, — ja minun on niin hirveä nälkä."

Pikku Okula raukka! Hänen omista, hiukan sekavista selityksistään ja Natashan antamista lisätiedoista kävi selville, että häntä vaivasi alituinen hermostunut nälkä. Hän söi kaikki mitä ikinä käsiinsä sai eikä siitä tuntunut olevan apua. Jokainen, jolla oli hiukankin syytä ilmoittautua sairaaksi, teki sen mielellään, jotta Okula saisi enemmän ravitsevaa ravintoa. Maito, joka vangeille tuotiin, oli verraten hyvää, mutta munat kyllä eivät olleet eilispäivän lapsia. Mutta Okula oli helposti tyydytetty.

Koetin selittää Okulalle, että minun oli vaikea ilmoittautua sairaaksi, sillä tuskin kukaan lääkäri olisi ottanut kuuleviin korviin niin selvää satua, mutta Okula ei niin helpolla päästänyt. "Sanokaa, että kärsitte veren vähyyttä. Sen tohtori aina uskoo, sillä kaikkihan täällä siitä kärsii", pyyteli Okula hartaasti. Minun menostani tohtoriin ei kumminkaan tullut mitään, sillä Natasha asettui jyrkästi Okulan tuumaa vastaan.

Lausuin kerran iloni siitä, että meitä oli niin monta yhdessä, sillä en tosiaankaan ymmärtänyt, kuinka olisin voinut yksin siellä kestää. Viisas Natasha hymyili: "Niin — alussa kyllä tuntuu siltä, mutta pian tulet huomaamaan, että asia ei ole niin. Ei kukaan voi kestää monta kuukautta tällaisessa täyteen sullotussa kopissa, mutta vankila on aina niin hirvittävän täynnä, ettei riitä yksityiskoppeja muille kuin sairaille. Vasta sitten kun joku on mielisairauden partaalla, taikka jo toisella puolen rajaa, siirretään hänet yksityiskoppiin…" — Jo seuraavana päivänä siirrettiin yksi meistä yksityiskoppiin, jota sanottiin katkeralla ivalla "parantolaksi". Yöllä kuulimme hänen huutavan siellä…

Huomasin kyllä pian, kuinka välttämätön oma tekemä sääntömme oli, että joka päivä piti olla kaksi tuntia täydellinen hiljaisuus, jolloin ei kukaan saanut puhua. Vaikka sillä tosin ei saavutettukaan täydellistä yksinäisyyden tunnetta, oli se lepoa kumminkin.

Tiistai-päivä kului keskusteluissa, pääasiallisesti Natashan kanssa, ja aivan niinkuin pikku Gitel alkoi oppia ulkonaista lukutaitoa, minullekin alkoivat henkisen lukutaidon aakkoset hiukan hämärtää. Vankila opettaa nopeasti…

Yö vasten keskiviikkoa oli hyvin kylmä. Meillä oli molemmat pienet ristikko-ikkunat auki, jotta saisimme hiukan raitista ilmaa. Jossakin, lähellä vankilaa, oli tehdas, josta tuuli kuljetti savua suoraan sisään meidän ikkunoista. Unesta ei ollut puhettakaan. Alakerrassa itki pikkunen lapsi… Ihmeellistä, kuinka hirvittävän suuri määrä raskaita ajatuksia mahtuu muutamaan synkkään yötuntiin! — Kaikki oli aivan hiljaa, mutta äkkiä huomasin, että yksi tovereistamme, kalpea, uneksiva Lydia, nousi istumaan vuoteessaan ja katseli tarkkaan ympärilleen, ikäänkuin tutkiakseen, nukkuivatko kaikki. Sitten hän otti ison villahuivin vuoteeltaan ja alkoi varovasti ryömiä penkkiä myöten minuun päin. Päästyään aivan viereeni, hän hiljaa levitti huivin vuoteelleni… Hän tahtoi auttaa muukalaista, kun yö oli niin kylmä… Taputin hänen kättään ääneti, ja hän huudahti säikähtäen: "Voi, en minä tahtonut herättää!"…

Ei, ei hän tahtonut herättää. Hän tahtoi vain samaa kuin kaikki muutkin tuossa ihmeellisessä joukossa: auttaa, tukea…

Vuosikausia sen jälkeen muisto tuosta ystävyyden teosta lämmitti ja saattoi helpommaksi kestää paljon kovuutta.

Keskiviikko oli melkein juhlapäivä meille, sillä silloin saimme kylpeä. Ammekylpy oli varsin hyvä, vettä runsaasti eikä liikoja kiirehditty. Kun palasimme koppiimme, laitoimme illallista, s.o. tavallista riisipuuroamme, ja aloimme sitten riisuutua yöksi. Olin jo puoleksi riisuutunut, kun ovi aukeni ja vartia huusi: "Suomalainen rouva on vapaa!"

En ensin käsittänyt, että se oli totta, mutta toverieni ilohuudot ja vartian tuskastunut kiiruhtaminen pian vakuuttivat minut. Siis nuo neljä päivää olivat todellakin lopussa, nuo päivät, joista en koskaan saanut minkäänlaista selitystä Venäjän hallitukselta. En koskaan saanut tietää, miksi minut vangittiin, enkä myöskään, miksi minut sitten päästettiin vapaaksi. Tuollaiset pienet yllätykset kuuluivat silloin, niinkuin nytkin, Venäjän hallituksen erikoisiin ominaisuuksiin.

Kaikki tytöt tahtoivat auttaa minua pukiessani, josta syystä toimitukseen meni vähintään kaksinkertainen aika. Sitten vielä piti hakea pieniä muistolahjoja… Mitäpä antaa, kun ei ollut juuri mitään… Natashalla oli teekuppi, jonka teevati oli särkynyt. Minun piti ottaa kuppi. Se on sen jälkeen koristanut kirjoituspöytääni, kukkia täynnä. Shura oli piirtänyt kuvan kodistaan Ukrainassa. Se on aina seinälläni. Veralla oli kuvakortti… Kaikki, kaikki minun piti saada. Sitten nopeat jäähyväiset… Natasha kuiskasi korvaani: "Emmehän väsy, emmehän, ennenkuin Venäjä ja Suomi ovat vapaat…" Jotain lienee tarttunut kurkkuuni, sillä en voinut vastata… Puristin vain hänen kättään…

Ovi aukeni ja vartia työnsi minut ulos. Toverit olivat alkaneet laulaa marseljeesia, johon kaikki toisissa kopeissa yhtyivät… Silmien eteen oli muodostunut harso… En nähnyt mitään, kuulin vain marseljeesin tuliset säveleet… Se oli kuin vihkimys elämään ja työhön… Säveleet häipyivät hiljaa…