MUUAN KATOLINEN PAPPI.

Olin esitelmöimässä Amerikassa, eräässä Keski-Lännen pikkukaupungissa, josta oli noin viiden tunnin matka pikajunalla lähimpään miljoonakaupunkiin. Esitelmä oli pidettävä metodistikirkossa, ja pappi oli ilokseni painattanut ilmoituksiin ja sanomalehti-uutisiin, että siellä oli pidettävä "esitelmä" eikä saarna, josta seikasta olin hänelle hyvin kiitollinen. Vähää sitä ennen olin puhunut eräässä Lännen suuren yliopiston kirkossa, ja ilmoituksissa luin kauhukseni, että "saarnan pitää rouva A. M." Minut valtasi kova pelko, joka ei suinkaan parantunut siitä, että olkapäilleni ripustettiin yliopiston juhlapukuun kuuluva kaapu sekä selitettiin laajasti, miten minun oli astuttava, missä seisahduttava, kenelle kumarrettava j.n.e. Ellei hyvä kuiskaaja olisi minua ohjannut, milloin pään nyökähdyksillä, milloin kuiskauksilla, taikka salaisilla kirjelipuilla, olisi koko komento mennyt vallan sekaisin. Nyt kun esitelmää sanottiin esitelmäksi, olin kuin kotonani. Elämässä saa alituiseen kokea, kuinka paljon nimet vaikuttavat.

Isäntäni, metodistipappi, miellytti minua paljon. Hän oli sivistynyt ja laajanäköinen mies, joka tunsi meidänkin maamme oloja enemmän kuin siellä päin maailmaa oli tavallista. Läksin mielelläni hänen kanssaan, kun hän pyysi minua katselemaan kaupunkia ennen esitelmääni. Aikaa oli vielä paljon, ja vanha kokemus sanoi minulle, että sitä parempi tulevan esitelmäni onnistumiselle, jota selvempi käsitys minulla oli ympäristöstä ja tulevasta kuulijakunnastani. Ensin tietysti olimme katselleet metodistikirkkoa, jossa minun piti illemmalla esitelmöidä. Kirkko miellytti minua yhtä paljon kuin pappikin, joka vakuutti, että se tuli illalla olemaan tulvillaan kuulijoita — niinkuin kävikin.

Mentyämme kävelemään, pisti silmään heti korkealla kukkulalla sijaitseva hyvin komean näköinen kirkko, jonka jo kaupunkiin tullessani olin junan ikkunasta huomannut. Pyysin siitä tietoja, ja isäntäni innostui heti siitä kertomaan. Hän vakuutti, että se oli mielenkiintoisin paikka koko kaupungissa ja vielä enemmän siinä toimiva pappi. Se oli nimittäin katolinen kirkko, ja sen kirkon pappi tuntui olevan sen seudun merkillisin mies. "Mikä vahinko, että isä O'Brian on juuri tänään lähtenyt tämän valtiomme pääkaupunkiin", valitti isäntäni, "muutoin olisin varmaan hänet esittänyt teille. Hän on hyvin lahjakas mies ja runoilijana huomiota ansaitseva. Hiukan omituinen hän usein on, mutta en luule, että kenenkään tulee ikävä hänen seurassaan, sillä hän on täynnä tuumia, joissa hänen laaja sydämensä ja syvä elämäntuntemus selvästi pistää esiin." — Minusta oli hauska kuulla, että toiseen uskontoon lukeutuva pappi noin ystävällisesti arvosteli virallista vihamiestään, mutta sellainenhan se on tämä maailma! Viralliset vihamiehet ovat usein ystäviä ja viralliset ystävät vihamiehiä!

Pyysin häntä kertomaan hiukan enemmän isä O'Brianista, ja hän suostui vilkkaasti pyyntööni. Isä O'Brian oli seudulla tunnettu etupäässä puhujana, josta syystä ihmisiä tulvaili läheltä ja kaukaa häntä kuulemaan. Paitsi sitä tiesivät hänen ystävänsä, että hän oli julaissut useita kirjoja, vaikka tosin ei omalla nimellään eikä edes julkisesti kenen tahansa luettaviksi, mutta ne, joille hän oli niitä antanut, tuntuivat ihailevan häntä varsinkin runoilijana, Runot olivat hyvin omituisia, ja ne olivatkin tuottaneet hänelle yhtä paljon moitetta kuin ihailua, ehkäpä enemmänkin, ei muotonsa tähden, jonka kaikki myönsivät täydelliseksi, mutta sisällyksensä tähden, joka tuntui useita loukkaavan. — Aloin yhä enemmän valittaa huonoa onneani, joka oli minulta riistänyt tilaisuuden tutustua isä O'Brianiin.

Esitelmäni illalla meni hyvin, sillä kuulijakunta ja ympäristö oli sellaista, että se loi voimakkaan, suosiota henkivän tunnelman ympärillemme. Olen aina sydämessäni hiukan kadehtinut niitä, jotka eivät ole ollenkaan riippuvaisia tuollaisista tunnelmista, vaan sanovat sanottavansa yhtä selvästi ja yhtä pontevasti, olipa ympäristö millainen tahansa ja kuulijakunta kuinka suosiollinen taikka vihamielinen tahansa. Itse en ole koskaan voinut sellaista vapautta saavuttaa.

Aikaisin seuraavana aamuna menin metodistipapin kanssa junalle, jonka piti viedä minut samaan miljoonakaupunkiin, minne isä O'Brianin kerrottiin eilen lähteneen. Juna oli hiukan myöhästynyt, ja kävelimme siksi rauhallisesti asemasillalla. Ilma oli leutoa, aurinkoista, täynnä seikkailutunnelmaa. Tiedättehän, kuinka ihminen joskus selvästi tuntee, että jotain tavallisesta poikkeavaa on tulossa. Ei sen tarvitse olla parempaa eikä pahempaa, mutta erilaista sen tulee olla… Vaikka en tiennyt mitään muuta varmuudella odottaa kuin viittä kuivaa tuntia tomuisessa junassa, oli mieleni tavallista iloisempi. Eilinen esitelmätunnelma ei kaiketi vielä ollut kokonaan haihtunut.

"Ei, mutta katsokaapa tuonne", huudahti metodistipappi äkkiä. "Tuollahan on isä O'Brian, jonka luulimme eilen matkustaneen pois!"

Asemasillan toisessa päässä näin katolisen papin, joka alkoi astua meitä kohti. Hänellä oli yllään katolisen papin pitkä musta kauhtana ja hyvin matala, ruma hattu-lällä päässä. Isäntäni esitti minut hänelle ja pyysi häntä pitämään huolta minusta matkalla suurkaupunkiin. Isä O'Brian vastasi hyvin ystävällisesti myöntäen ja lisäsi arvanneensa, että meistä tulisi matkatoverit, koska hän oli ollut kuulemassa esitelmääni eilen illalla, vaikka emme olleet häntä tungoksessa huomanneet, ja siellä hän oli kuullut, että minun piti seuraavana aamuna lähteä samaan suurkaupunkiin, jonne hänen oli määrä mennä jo edellisenä aamuna, vaikka satunnainen este oli pakoittanut hänet siirtämään matkansa tähän päivään. Irlantilaisena hän tahtoi kuulla hiukan enemmän Suomesta, jonka urhoollisesta taistelusta tsaarin hirmuvaltaa vastaan hän oli suurella mielenkiinnolla lukenut.

Isä O'Brian näytti olevan ennemmin alle kuin yli viidenkymmenen, ja hänen äänessään oli hyvin miellyttävä kaiku. Sanomattakin olisin tiennyt, että hän oli irlantilainen, sillä hänen puheessaan ei ollut hiukkaakaan amerikkalaisia nenä-ääniä, mutta sen sijaan vahva irlantilainen sävy, ja sellaisia tummansinisiä, melkein sinivuokon värisiä silmiä harvoin näkee muilla kuin irlantilaisilla.

Juna oli täpösen täynnä matkustajia, mutta sain kumminkin istumapaikan käytävän vieressä. Isä O'Brian otti matkalaukkuni ja sanoi menevänsä katselemaan, eikö muissa vaunuissa olisi enemmän tilaa meille. Hän viipyi kotvan aikaa, mutta palasi vihdoin tyytyväisen näköisenä ja pyysi minua seuraamaan häntä sinne, minne hän oli jo sijoittanut tavaramme. Kuljimme vaunusta vaunuun, kunnes saavuimme ravintolavaunuun asti, joka siihen aikaan oli tyhjänä, ja jossa hän oli saanut kokonaisen vaunun puoliskon käytettäväksemme. Siellä oli meille katettu teepöytä englantilaiseen tapaan. Istuimme siis rauhassa juomaan teetä ja keskustelemaan.

Hän kyseli paljon Suomesta ja sen vaiheista Nikolain rautakoron alla ja selitti taas innostuksella, kuinka luonnollista oli, että hän irlantilaisena tunsi mitä syvintä myötätuntoa meitä kohtaan. Kuinka hyvin tunsin tuon irlantilaisen ystävyyden! Kuinka kovasti paljon he meitä suosivat ja säälivät ja kuinka hirveän vähän he tilaamme ymmärsivät! Isä O'Briankaan ei malttanut olla huudahtamatta: "Kyllä tsaari on ollut julma Suomea kohtaan, mutta ei sentään niin julma kuin englantilaiset meitä kohtaan!" Sellaista se on aina. Jokainen mielellään uskoo, että hänen kohtalonsa on kovempi kuin kenenkään muun. Aivan äskettäin eräs tunnettu virolainen sanoi minulle: "Paljonhan teitä tosin uhattiin, mutta ei teille vielä tehty oikeastaan mitään väkivaltaa. Toista oli meidän virolaisten kohtalo! Me saimme käydä läpi kaiken sen, millä teitä uhkailtiin!"

Tahdoin mielelläni vaihtaa keskusteluainetta ja sanoin hänelle kuulleeni metodistipapilta, että hän, isä O'Brian, oli suosittu kirjailija, ja pyysin häntä hiukan kertomaan minulle kirjoistaan. Hän hymyili omituisesti: "Mielelläni. Ehkä tahtoisitte lukea pienen runon, jonka käsikirjoitus sattuu olemaan taskussani? Se ei ole pitkä…" Hän veti taskustaan paperin, jossa näin päällekirjoituksena: "Roma Quare". — Aloin lukea sitä, enkä arvattavasti voinut kyllin huolellisesti peittää hämmästystäni, kun uskonnollisen, taikka ainakin puoli-uskonnollisen hymnin asemesta luin mitä hehkuvimman rakkausrunon, jossa hän katkerasti valitti sitä, että Rooma selibaatti-vaatimuksellaan särki häneltä elämän onnen. Sekä hänen äänessään että hänen irlantilaisissa silmissään oli selvä pilkallinen ilme, kun hän hymyillen kysyi, mitä pidin hänen runostaan. Tietysti vastasin jäykän kohteliaasti, että se oli mielestäni kaunis, sillä kaunis se epäilemättä olikin. Itsekseni harmittelin, että voi, voi tätä meidän sivistynyttä yhteiskuntaamme, joka heti pakoittaa ihmisen panemaan naamarin kasvoilleen ja koko sielulleen, kun äkkiarvaamatta joutuu katsahtamaan jonkun ihmisen avattuun sieluun. Sellaista sanotaan sivistykseksi! Ja vielä lisäksi hän oli irlantilainen, Shawn kansalainen, jolla tuntui olevan sama ominaisuus kuin Shawllakin, että hän saattoi hymyillen katsoa sydämen syvimpiin sopukkoihin!

Isä O'Brianin silmissä oli yhä vielä sama pilkallinen ilme aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa, että kuka käski kysymään! Siinä nyt saatte kantaa seuraukset uteliaisuudestanne, vaikka nähtävästi olette samanlainen kana kuin niin kovin monet muutkin jotka heti kauhistuvat, kun joku sattuu hipaisemaankin elämän suuria kysymyksiä. Hänen hymynsä hermostutti minua siksi paljon, että minun piti pyytää häntä näyttämään vähemmän pilkalliselta. Jos olin osoittanut hieman hämmästystä, oli siihen syynä se, että runon sisällys oli niin odottamaton, mutta elämän totuuksia en pelännyt, ja olin hänelle kiitollinen, jos hän kohteli minua kuin täysikasvanutta olentoa ainakin eikä kuin pikku lasta. Puhelin ensi kerran elämässäni katolisen papin kanssa, ja jokainen uusi kokemus oli minulle suuriarvoinen. "Mitä uskontoa olette?" kysyi isä O’Brian. "Isäni oli luterilainen pappi." Isä O'Brianin hymy muuttui iloisen ystävälliseksi j pilkka muuttui huumoriksi: "Minä pidän teidän välttelevästä vastauksestanne. Maailma opettaa sellaista…" Minun piti myöskin naurahtaa ja jäinen muuri välillämme suli pois nopeasti. Sen jälkeen keskustelu sujui luonnollisesti ja esteettömästi eteenpäin.

Äsken lukemani runon johdosta isä O’Brian alkoi puhua elämästä, varsinkin Amerikan suurkaupunkien elämästä, ja vaikka hänen puheensa oli moitteetonta ja sopivaa missä seurassa tahansa, kuten sopi odottaa sivistyneeltä mieheltä, saattoi helposti lukea rivien välissä, että hänellä oli melkein peloittavan laaja elämäntuntemus ja että hän oli syönyt paljon sekä hyvän- että pahan-tiedon puusta.

Annoin hänen puhua keskeyttämättä, kunnes hän itse lakkasi, mahdollisesti oudoksuen, etten mitään virkkanut. Mutta mitäpä siihen saattoi sanoa! Tiesin, että hän puhui totta, ja paitsi sitä hänen puhetapansa oli viehättävä, selvä ja mielenkiintoinen. Pappi ja runoilija, filosoofi ja maailmanmies! En voinut sanoa, kuka noista neljästä kulloinkin oli voitolla, mutta yhtymä sellaisenaan oli voittoisasti puoleensa vetävä. Anglosaksien parissa harvoin tapaa tuon väsyttävän ihmislajin, johon ei koskaan mahdu muuta kuin yksi asia kerrallaan, joka ei mitenkään voi ilman ponnistuksia, kevyesti, melkein huomaamatta siirtyä toisesta mielialasta toiseen, huvittaen, innostuttaen, naurattaen, liikuttaen, — ja aina antaen, rikastuttaen…

Hetken miellyttävä kokemus usein — kuten hyvin tiedämme — vetää ajatukset johonkin päinvastaiseen kokemukseen. Niinpä nytkin. Muistui äkkiä mieleeni, kuinka äskettäin käydessäni Helsingissä, eräs entinen koulutoverini, jota en ollut pariin kymmeneen vuoteen nähnyt, tuli vastaani Aleksanterilla. Olin kouluaikana pitänyt hänestä hyvin paljon, ja hän oli vallan entisensä näköinen vielä nytkin. Siis riensin häntä vastaan, kädet ojennettuina tervehdykseen. Hän tarttui oikeaan käteeni molemmilla käsillään, katsoi minua silmiin peloittavan vakavana ja sanoi: "Kuinka on sinun sielusi laita?" — Se oli niin kauhean noloa.

"Mikä ajatus teitä huvitti?" kysyi isä O'Brian. Kerroin hänelle tuon tapahtuman ja sanoin olevani kiitollinen, että hän ei yrittänyt tutkia sieluni tilaa eikä ruvennut minua kääntämään.

"Ah, älkää olko niin kovin varma siitä", naurahti isä O'Brian. "Minun mielessäni oli juuri ajatus, että tahtoisin mielelläni teille kertoa, kuinka katolinen kirkko on ainoa, joka voi täydellisesti ymmärtää ja tyydyttää ihmissielun kaipausta, täydellisesti rakastaa, täydellisesti rauhoittaa, lohduttaa, antaa anteeksi…"

Kas niin, taisinpa joutua vaaralliselle alueelle taas! Mutta mitäpä siitä! Mies oli omituisen mielenkiintoinen. Hyvin maallisesti eroottinen, kiihkeästi uskonnollinen, uneksija, filosoofi… Yritin kumminkin siirtyä toiselle alalle ja kysyin hyvin typerän kysymyksen: "Kuinka on mahdollista, että teillä, isä O'Brian, on niin laaja ja täydellinen elämäntuntemus?" — Huh, kuinka kaduin kysymystäni, kun ihmeekseni kuulin oman ääneni sen lausuvan! En ollut siinä silmänräpäyksessä muutakaan keksinyt, ja nyt pelkäsin, että se tuntui kovin tungettelevalta. Mutta isä O'Brian naurahti varsin hyväluontoisesti ja silmäkulmassa välkkyi selvä annos huumoria:

"Tarkoitatte tietysti, että katolinen pappi tietenkin elää kokonaan eristettynä ihmisistä ja koko maailmasta, eikä voi tietää mitään elämästä…" Enhän voinut kieltää, että jotain sellaista oli epäselvästi liikkunut aivoissani, mutta pidin viisaampana vaieta.

Isä O'Brian vaikeni myöskin, sama humoristinen hymy huulilla, joka sai minut tuntemaan kysymykseni typeryyden paljoa selvemmin kuin mitkään saarnat. Sitten hän vihdoinkin jatkoi: "Te ette muista, että meillä on alituiseen tilaisuus katsoa ihmissielujen salaisimpiinkin sopukkoihin… Katoliset papit ja lääkärit kai tietävät enemmän elämästä kuin useimmat muut…"

Niinpä kyllä, olin kokonaan unohtanut ripin… Kysyin häneltä, olivatko ihmissielut hänen mielestään hyvin erilaiset keskenään ja saattoiko niistä koskaan toinen henkilö päästä perille ja ymmärtää? — Hän mietti hetken ennenkuin vastasi, mutta sanoi sitten, että erilaisuus ei suinkaan niissä hämmästyttänyt ja vaikeuttanut ymmärtämistä, vaan mitä väsyttävin samanlaisuus. "Kun kuulen jonkun sanovan kymmenen ensimmäistä sanaa, tiedän tarkkaan, mitä seuraa… Aina vain samaa… Samat huolet, samat ilot, samat pyrkimykset ja — samat synnitkin!"

Hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja katseli ulos vaunun ikkunasta: "Käytin sanaa 'väsyttävä'. Se oli väärin. Katsokaapa tuota maisemaa, joka nyt näkyy ikkunasta ja joka on siitä näkynyt juuri samanlaisena jo parin tunnin ajan… Ja kumminkin se on yhä vaihdellut…" Hän osoitti kädellään luonteenomaista keski-valtioiden maisemaa, jossa ei näkynyt muuta kuin loppumattomia maissipeltoja, yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi: "Tuollainen maisema minusta aina ennen tuntui masentavan yksitoikkoiselta, mutta nyt tiedän, että jokainen, joka tahtoo oppia sitä ymmärtämään, oppii samalla sitä rakastamaan ja löytää siinä äärettömän iäisyyden kaipuun, paljoa suuremmassa ja syvemmässä määrin kuin n.s. kauniissa maisemassa, missä laaksot ja vuoret, järvet ja notkot alituiseen vaihtelevat… Monta vuotta sitten olin yhden kesän Ranskassa, Barbizon'issa, ja luulen että Millet se oli, joka avasi silmäni näkemään tasangon viehätyksen. Satuin asumaan talossa, josta minulla oli näköala juuri sen pellon yli, jonka Millet on kuvannut Angelus-taulussaan. — En ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt, olin herkkäsydäminen ja täynnä kauneuden ja rakkauden kaipuuta. Avonaisesta ikkunastani kuulin kolme kertaa päivässä Angelus-kellojen kutsun ja mielestäni ilta-Angelus oli aina ihanin, pyhin… Sen jälkeen kävivät kaikki tasangot minulle kauniiksi. Kun kuulen Angelus-kellojen äänen ja suljen silmäni, astuu Barbizon eteeni auringonlaskun kultaamana, ja tunnen taivaan läheisyyden… Barbizonissa minulle selvisi tuleva työalani. Millet minua auttoi Angelus-taulullaan enemmän kuin mikään muu… Siksi ovat nämä Amerikankin lakeudet käyneet minulle rakkaiksi ja tiedän, että luonnon pyhyys on sama kaikkialla, huolimatta hyörinästä ja kullan himosta ja kateellisesta kilpailusta, millä koetetaan saada Angelus-kellot vaikenemaan… Mutta Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta…"

Muutamia vuosia myöhemmin minäkin tulin viettäneeksi kesän Barbizonissa ja tuntui kuin paikka olisi ollut ennestään tuttu minulle, kun muistelin amerikkalaisen matkatoverini kertomuksen sieltä. Millet on varmaan auttanut useita ymmärtämään hiljaisten kenttien kauneutta, varsinkin kun iltakellot ilmoittavat Angelus-hetken tulleen. "Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta", sanoi amerikkalainen ystäväni… Ehkä ne soivat silloinkin, kun on melkein mahdotonta eroittaa niiden ääntä elämän hyörinässä…

"Tiedättekö, että puolen tunnin perästä olemme saapuneet miljoonakaupunkiin? — Siellä teidän täytyy odottaa viisi tuntia ennenkuin juna lähtee New Yorkiin… Annattehan nuo viisi tuntia minulle, vai onko teillä mitään kaupungissa toimitettava?" — Mielelläni lupasin 'antaa' nuo viisi tuntia hänelle, ja suostuin hänen päivälliskutsuunsa, koska minulla oli hyvä aika eikä mitään erityistä toimittamista.

Kun saavuimme suurelle ja komealle asemalle, jommoisia näkee Amerikan suurissa kaupungeissa, ja joiden rinnalla Europan suurimpienkin kaupunkien asemat tuntuvat mitättömän pieniltä ja nokisilta, pyysi isä O'Brian minua odottamaan hetkisen laajassa odotussalissa. Astuin sisään ja näin parisenkymmentä kiikkutuolia, toinen toistaan houkuttelevampia. Valitsin niistä yhden, josta minulla oli selvä näköala yli tuon laajan, aurinkoisen salin, jonka koko sisustus oli yhtä kaunis ja aistikas kuin mukavakin. Amerikkalainen huone, oli se sitten yleisön käytettävä tai yksityinen, on melkein mahdoton ilman kiikkutuoleja. Tuo harras rakkaus kiikkutuoleihin on mielestäni hauskimpia ilmiöitä suuressa Lännen maanosassa. Sellaista ei Englannissa tapaa ollenkaan, sillä täällä ovat kiikkutuolit melkein tuntemattomia eivätkä suinkaan suosittuja. "Huh, tuollaisia amerikkalaisia hirviöitä! Niissähän tulee vallan merikipeäksi!" kuulee usein englantilaisen huudahtavan. Kiikkutuolit muka todistavat amerikkalaisten hermostumista, joka ei koskaan salli heidän olla hiljaa. Mukavuutta ne eivät tietysti voi tuottaa kenellekään! — Maku on niin erilainen tässä maailmassa. Amerikassa ne minusta olivat ainaisen ilon tuottajina ja hermoja rauhoittavina. Niitä näinkin siellä kaikenlaisia, suuria, pieniä, komeita ja koruttomia, kaikenlaisia, paitsi en noita vieterien päällä liikkuvia hirviöitä, joita Suomessa sanotaan amerikkalaisiksi, ja joissa onneton keinuja tosiaankin voi taittaa niskansa, kun vieterit taittuvat tai luiskahtavat syrjään ja tuoli keikahtaa kumoon. Sellaisia eivät tietysti käytännölliset amerikkalaiset koskaan sietäisi. Mistä lienevät saaneet harhaan johtavan nimensä Suomessa.

Mutta missä viipyi isä O'Brian? Minusta tuntui kuin olisin häntä jo kauan odottanut. Tuolla astui minua kohti hienoon vaalean harmaaseen kevättakkiin ja saman väriseen hattuun puettu muodikas herrasmies, joka ehkä luuli minua joksikin tuttavakseen. En katsonut häneen päin, ennenkuin kuulin iloisen äänen vieressäni sanovan: "Annatteko anteeksi, että annoin teidän odottaa näin kauan?" — En mitenkään tahtonut uskoa silmieni ja korvieni todistusta. Siinähän oli entinen isä O'Brian kuin muotilehdestä leikattu suurkaupungin keikari!

Olin kaiketi matkasta ja keskusteluistamme hiukan väsynyt ja hermostunut, sillä kaikki alkoi tuntua niin merkillisen epätodelta. Olinko minä todellakin valveilla, vai uneksinko minä? Missä oli isä O'Brian, ja kuka oli tuo harmaapukuinen herrasmies? — Miksi ei kukaan selittänyt minulle, mikä oli totta, mikä kuvittelua?

Nousin nopeasti ylös ja harmaapukuinen keikari kuiskasi puoliääneen: "Pyydän ettette nimitä minua enää entisellä nimellä. Nimeni on tästälähin Leo Greenvood."

Omituinen, epämiellyttävä pelko valtasi minut. Mikähän nyt seuraisi? Tämä oli kaiketi unta, mutta olin liian väsynyt sitä vastustamaan ja heräämään. — Astuimme ulos ja seuralaiseni — taivas ties mikä hänen nimensä oli — osoitti melkein vastapäätä olevaa suurta hotellia: "Tuossa on Hotel Bristol, jonne toivon teidän tulevan kanssani syömään päivällistä. Teillä on runsaasti aikaa, ennenkuin juna lähtee New Yorkiin." — Tunsin hotellin, sillä muutamia kuukausia tätä ennen olin esitelmöinyt Suomesta samassa hotellissa, ja tiesin että se oli suuri ja ensiluokkainen. Se antoi minulle äkkiä jonkunmoisen varmuuden tunnon, jota syvimmässä sydämessäni häpesin, sillä mitä minä oikeastaan pelkäsin? Mutta sellaistahan se on se n.s. sivistys, että se usein tappaa luonnollisen, yksinkertaisen käsityksen asioista ja panee syyttä, suotta jänistämään, heti kun tapaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa!

Mr. Greenwood saattoi minut hotellin ruokasaliin, jossa hänen onnistui saada hyvin mukava pöytä ikkunan nurkkauksessa, missä saatoimme keskustella aivan rauhassa. Ei kumpikaan meistä ollut virkkanut sanaakaan, mutta kun olimme istuneet pöytään, alkoi mr Greenwood puhua hyvin vakavasti: "Onko teistä vastenmielistä istua samaan pöytään tällaisen kaksois-olennon kanssa? Annattehan minun selittää hiukan ja edes jonkun verran puolustautua… Muistattehan, että kohtalo se oli, joka meidät saattoi yhteen… En hakenut teidän seuraanne, ettekä te minun, mutta kun satuimme samaan junaan, ja koska esitelmästänne siellä metodistikirkossa päätin, että te olette paljon nähnyt maailmassa ja olette tottunut sekä ymmärtämään että anteeksi antamaan, käytin tilaisuutta hyväkseni ja puhelin enemmän kuin ehkä olisitte sallinut, jos olisin lupaa pyytänyt… Annatteko minulle anteeksi?" — Vastasin hänelle, ettei minulla ollut mitään anteeksi annettavaa. Koetin aina ottaa kiittäen vastaan, mitä elämä tarjosi, ja soin saman oikeuden muillekin. Mutta koska hän itse otti asian puheeksi, piti minun myöntää, että tässä tapahtumassa oli paljon, jota en ymmärtänyt — luultavasti siksi, että tämä oli ensimmäinen laatuaan minun kokemuspiirissäni. Eikö kaksoiselämä tuottanut hänelle itselleen vaikeuksia? Eivätkö ihmiset alkaneet juoruta ja eikö hänen piispansa sekaantunut asiaan? Koska kohtalo, kuten hän itse sanoi, oli meidät tällä lailla vienyt yhteen, tahdoin minäkin käyttää tilaisuutta suoraan puheeseen.

Hän näytti tyytyväiseltä, että kysyin, ja vastasi heti: "Ensiksi minun pitää sanoa, että olen tyytyväinen, että olin laskenut oikein otaksuessani teidän nähneen niin paljon omituisia ilmiöitä elämässä, että voitte hämmästymättä nähdä enemmänkin… Mielelläni vastaan kysymyksiinne. En usko, että kärsin tällaisesta elämästä enemmän kuin ihmiset yleensä kärsivät elämästä. Leo Greenvoodilla on omat surunsa ja ilonsa, isä O'Brianilla omansa. Mutta koettakaa ymmärtää, että molemmat olomuodot ovat minulle elinehtoina. Tiedän varsin hyvin, ja te tiedätte sen myöskin — että useimmat ihmiset elävät sisässään kaksoiselämää, tuntevat alituiseen, kuinka eri olennot heidän sielussaan taistelevat ylivallasta, vaikka hyvin harvat voivat taikka uskaltavat sen ulkonaisessa elämässään näyttää. Minulle on helpompi elää täydellisesti, sekä ulkonaisesti että sisällisesti kahta elämää… Mitä ihmisten juoruilun tulee, ei niitä kukaan voi välttää, elipä sitä yhtä tai kahta taikka puolinaista elämää! Kumminkin saatamme niitäkin välttää koko joukon suuremmalla menestyksellä tällaisessa jättiläisyhteiskunnassa, kuin esimerkiksi pikku kaupungeissa. Senhän te lontoolaisena tietysti olette huomannut. On kai ero verraten suuri siinäkin suhteessa Lontoon ja Helsingin välillä… (Minun piti väkisinkin hymyillä) — Mitä piispaani tulee, on hän tavallaan kaikkitietävä pyhimys. Ilman häntä kai olisin aikoja sitten murtunut… Hän ei pidä kaksinaisesta elämästäni ja on siitä usein minulle puhunut, mutta kumminkin hän ymmärtää enemmän kuin kukaan muu, ja hänen sydämensä on suuri ja rakastava. Pääasiallisesti hänen tähtensä tulin tänne tänään, sillä minun täytyy kirjoittaa hänelle Leo Greenvoodina… On merkillistä kokea, kuinka paljon puku ja ympäristö vaikuttaa koko ajatussuuntaan… En voi, vaikka kuinka koettaisin, kirjoittaa hänelle isä O'Brianina samalla lailla kuin Leo Greenvoodina… Ja hänen täytyy ymmärtää molemmat minät, sillä ne kuuluvat yhteen ja täydentävät toisiaan, vaikka ovatkin vallan erilaisia… Minä pyydän teitä hartaasti, että koetatte ymmärtää, vaikka tämä kaikki teistä kaiketi tuntuu mielettömältä… Miksi tällainen elämä tuntuu kaikista niin oudolta, vaikka se epäilemättä on useille todempi kuin esiintyminen aina yhdessä ainoassa muodossa? — Ette voi arvata, kuinka hirveä tuo tunne on, ettei kukaan ymmärrä, ei edes Leona…"

"Kuka on Leona?" kysyin, sillä hänen nimeään en ollut ennen kuullut mainittavan.

"Leona on nainen, jota Leo Greenwood rakastaa, mutta jota isä O'Brian pelkää kuin kuolemaa…"

Minusta alkoi taas tuntua peloittavalta. Oliko mies täydessä järjessä, vai olinko mielisairaan kanssa tekemisissä? Minun omassa mielessäni tuntui olevan, ei kaksi, mutta parikymmentä eri henkilöä, joista yksi veti yhtäänne, toinen toisaanne sotkien koko aivotoimintani vallan pahanpäiväisesti! — Ei, ei hän ollut mielisairas, vaikka hän poikkesi niin paljon tavallisista jokapäiväisistä seuraihmisistä, että oli vaikea seurata hänen tuumiaan. Paitsi sitä, kukapa sen rajan sairaiden ja terveitten välillä niin tarkkaan osaa määritellä! Minusta kyllä tuntui kuin olisin äkkiä muuttanut johonkin toiseen, tuiki tuntemattomaan tähteen, missä outoja asioita tapahtui vallan luonnollisesti..

"Olisin suonut, että Leona olisi teidät tavannut, mutta hän tulee tänne vasta huomenna. Minun täytyi tulla jo tänään, jotta ennättäisin kirjoittaa piispalleni."

"Ymmärsinkö väärin teitä, kun luulin teidän olevan hyvin hartaan katolisen? Eikö Leona siinä tapauksessa hiukan häiritse uskontoanne?"

"Oikeauskoisuuden silmillä katsottuna hän varmaan häiritsee, mutta elämän silmillä katsoen hän ei häiritse… Mutta tietysti ymmärrän aivan hyvin, että tällainen kaksoiselämä on samaa kuin kynttilän polttaminen molemmista päistä yhtaikaa. Kynttilä kuluu loppuun puolta pikemmin, mutta se on myöskin antanut kaksinkertaisen tulen… Ei saa surra ja valittaa, vaikka sillä on ainoastaan puolet siitä palamis-ajasta, jota tasaisesti yhdestä päästä palava kynttilä saa nauttia… Se on vallan oikeudenmukaista…"

Lähtötuntini alkoi jo olla käsissä. Piti kiiruhtaa asemalle. Leo Greenvood saattoi minut sinne, ja tuntui kuin olisin sanonut hyvästi monivuotiselle ystävälle, enkä vain muutaman tunnin tutulle. Junan lähtiessä liikkeelle hän vilkutti iloisesti kädellään ja huusi tuon ainoan sanan: "Kiitos!" Minunkin piti itsekseni kuiskata: "Kiitos sinulle elämä, tästäkin päivästä!"

Parin viikon perästä hän lähetti minulle New Yorkiin yhden kirjoistaan, kauniisiin, vihreihin nahkakansiin sidotun runokokoelman. Siinä oli sekaisin hartaita uskonnollisia hymnejä ja kiihkeitä rakkausrunoja. Kun sota-aikana läksin pois New Yorkista Suomeen, en saanut ottaa mukanani mitään kirjoja, vaan piti jättää tämäkin New Yorkiin. Pari vuotta myöhemmin eräs amerikkalainen ystäväni, sanomalehtimies, toi sen minulle Suomeen. Hän oli tiellä lukenut sen ja kysyi minulta, kuka tuon merkillisen kirjan oli kirjoittanut, sillä siinä ei ollut tekijän nimeä eikä sitä saanut kirjakaupoista ostaa.

"Pidittekö runoista?" kysyin häneltä.

"Muutamat niistä olivat mielestäni erittäin kauniita, täydellinen muoto ja kiihkeän voimakas tunne. Toiset olivat mielestäni epäselviä, melkein mahdottomia ymmärtää."

"Sellainen oli mieskin…"

Muutamia vuosia myöhemmin kuulin, että molemmista päistä poltettu kynttilä oli palanut loppuun…