MARTTYYRIT.

(Satu)

Oh kerran valtakunta, jossa asui ylhäinen kreivi. Hän oli ollut nuoruudessaan sotilas ja tottunut taistelemaan, ja siksi hän ihaili taistelua yli kaiken. Se sopi varsin hyvin siinä valtakunnassa, sillä siellä asui alati taistelevaa kansaa. Joskus taistelu oli kylläkin luonnollista ja pakollista, nimittäin taistelu kovaa ja karua luontoa vastaan, jotta saisi leipäpalan lähtemään ruumiin ylläpitämiseksi, mutta sellainen taistelu oli ylimalkaan liian kovaa ja liian runotonta herättääkseen mielenkiintoa sellaisissa henkilöissä, joilla oli korkeammat ihanteet, kuten esimerkiksi ylhäisellä kreivillä. Kreivi taisteli ainoastaan ylhäisten aatteiden puolesta, sellaisten, joita ei alhaiso voinut edes ymmärtää, vielä vähemmän niihin innostua.

Mutta kreiviä vaivasi suuri suru: hän oli leski eikä hänellä ollut yhtään perillistä. Yksi hänen pääaatteistaan — monet luulivat, että se oli hänen ainoa aatteensa, — oli se, että ylhäisten sukujen piti pitää huolta rodun jatkuvaisuudesta. Koska hän oli sukunsa viimeinen eikä enää nuori, kiiruhti hän heti vaimonsa kuoltua hankkimaan uuden puolison. Hän oli rikas ja onnistui siis verraten pian löytämään nuorehkon aatelisnaisen, joka suostui rupeamaan hänen kreivittärekseen. Komeat häät vietettiin, ja muutaman kuukauden perästä tiesi kreivi, että hänen hartain toivonsa tulisi toteutumaan ja hänelle syntyisi perillinen.

Vanhan kreivin ilo oli niin suuri, että hän sai vallan uskonnollisuuden puuskan, jommoista hän ei ikinä ennen ollut kokenut. Jok'ikinen ilta hän rukoili jokseenkin näin: "Oi haltija kohtaloiden, anna perilliselleni suuri kunnianhimo ja suuri tarmo taistella, ja anna hänelle myöskin kyky valita aate, jonka puolesta maksaa vaivaa taistella. Varjele häntä sodalta ja kalliilta ajalta, ja anna hänelle taito johtaa niitä, jotka häntä alempana ovat." — Hän tunsi sydämessään, että hänen rukouksensa kuultaisiin.

Mutta vasta liian myöhään hän ymmärsi, että hän oli unohtanut rukoilla, että hänen perillisensä olisi poika. Taikka ei hän nyt oikeastaan ollut sitä unohtanutkaan, sillä hänen mieleensä ei olisi koskaan johtunutkaan, että kohtalottaret uskaltaisivat — niin juuri, uskaltaisivat — häntä sillä lailla härnätä, että antaisivat tytön syntyä pojan asemesta. Mutta voi, voi, niin kuitenkin kävi. Kun kreivi vihdoinkin käsitti, että hänelle oli syntynyt tyttö, eikä poika, sai hän ankaran raivokohtauksen, joka loppui halvaukseen. Jo seuraavana päivänä tytön syntymisen jälkeen heitti vanha kreivi henkensä.

Kaikesta huolimatta tyttö kasvoi ja vaurastui, ja koska siinä valtakunnassa rakastettiin juoruja yli kaiken, sai hän pian kuulla, kuinka hän oli ollut syypää isänsä kuolemaan, siksi että hän vastoin kaikkia toiveita, vastoin oikeutta ja kohtuutta, oli ollut tyttö eikä poika. Kohtalottaret olivat muutoin täysin määrin täyttäneet vanhan kreivin toivomukset antaen tytölle paljon kunnianhimoa ja loppumattoman määrän tarmoa. Helposti hän myöskin löysi aatteen, jonka edestä maksoi vaivaa taistella, sillä koska hän noin vahingossa oli syntynyt tyttönä ja aina sai kuulla siitä, päätti hän uhrata koko elämänsä hankkiakseen naisille saman aseman kuin miehillä oli. Siinä valtakunnassa, kuten muuallakin maailmassa, elettiin näet vielä sellaisissa oloissa, että miehillä oli kaikki oikeudet, mutta naisilla oli ainoastaan velvollisuuksia. Nuori kreivitär lupasi itselleen, että hän ei lakkaa taistelusta ennenkuin päämäärä on saavutettu, ja hän, juuri hän itse, oli sen saavuttava ja johtava kaikki muut naiset mukanaan.

Nuorella kreivittärellä olikin suuremmat mahdollisuudet sellaiseen tehtävään kuin useimmilla muilla, sillä hän oli hyvin rikas ja ylhäistä sukua eikä häneltä älyäkään puuttunut. Paitsi sitä hän sai selville, että suurissakin maissa juuri ylhäiset naiset olivat ottaneet ajaakseen naisten oman asian, s.o. hankkimaan naisille samat oikeudet kuin miehille. Alhaiso, kiitos onnettarille, oli pysynyt siitä asiasta jotenkin erillään, sillä he touhusivat samanlaisia oikeuksia kaikille, miehille ja naisille, riippumatta rikkaudesta taikka köyhyydestä ja kokonaan ylenkatsoen sukujen ylhäisyyttä tai alhaisuutta. Kreivitärtä tuollainen ajatuskin hirvitti, mutta hän lohdutti itseään sillä, että se tietysti oli sulaa hulluutta ja mahdottomuutta. Johan raamatussakin sanottiin, että köyhiä on aina luonamme ja oli siis sula synti koettaa heitä nostaa toisten tasolle. Jos kaikilla on samat oikeudet ja samat edut, niin mistäs sitä silloin kukaan tietää, kuka on parempi ihminen ja kuka huonompi ihminen? Kreivitärtä kauhistutti ajan huono henki, joka saattoi tuollaisia tuumia synnyttää.

Nuori kreivitär kehittyi kaikkien tuttujensa hellimänä ja ihailemana. Hänelle oli hankittu parhaat opettajat, jotka opettivat hänelle koko joukon muutakin kuin ranskaa ja musiikkia ja vesimaalausta. Naimisiin hän ei aikonut mennä, sillä koko valtakunnassa ei ollut ainoatakaan prinssiä eikä edes ruhtinastakaan, ja ne pari kolme kreiviä, joiden arvo oli yhtä korkea kuin kreivittärenkin, olivat joko liian vanhoja taikka liian köyhiä kuroittaakseen kättään niin ylhäälle. Ja tyhmänpuoleisia he myöskin olivat, kuten oikein ylhäisillä kreiveillä on tapana. Tosin nuori kreivitär oli saadessaan paljon ja syvää oppia, tullut niin vapaamieliseksi, ettei hän ollenkaan jyrkästi pitänyt kiinni siitä periaatteesta, että ihminen alkaa vasta paroonista, vaan myönsi suoraan, että tavallinen aatelismieskin saattoi olla esittelykelpoinen ja moitteeton olento. Kun vuodet vierivät, laajeni hänen näköpiirinsä vieläkin enemmän ja hän lausui kerran tuttavallisessa seurassa, että vaikka miehellä ei aina ollut aatelisnimeäkään, saattoi hänen suonissaan virrata sinistä aatelisverta, varsinkin jos hänen varallisuussuhteensa olivat sellaiset, että saattoi otaksua hänen joutuneen tekemisiin valtakunnan aateliston kanssa. Se oli jo harvinaisen vapaamielinen myönnytys, ja siitä puhuttiinkin paljon valtakunnan pääkaupungissa, ja moni arveli kreivittären menneen liian pitkälle suvaitsevaisuudessa. Naimisiin hän ei kumminkaan joutunut, ja se lohdutti niitä, jotka olivat häntä moittineet.

Kuten jo sanoimme, oli nuorella kreivittärellä suuri ja jalo kunnianhimo, ja hän oli päättänyt kreivillisen nimensä lisäksi hankkia itselleen nimen historiassa naissukupuolen johtajana oikeuksiin. Hänen mielilauseenaan oli "noblesse oblige", eikä hän ollenkaan hyväksynyt sitä, että aateliset pysyivät erillään politiikasta ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, sillä kuinka maailma saattoi koskaan mennä eteenpäin, jos ihmiskunnan kerma, s.o. aateliset, kieltäytyivät ottamasta sen johtoa käsiinsä?

Kun nuori kreivitär, seuraten suurimpien maitten aatelisnaisten esimerkkiä, otti naisasian johdon käsiinsä, ei valtakunnan hienosto voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä. Kreivitär oli hyvin tarmokas ja niin lahjakas, että hänen rinnallaan valtakunnan kreivit ja paroonit ja suuri osa tavallista aatelistoakin tuntui vallan aasikokoelmalta, joka ei mitenkään kyennyt hänen kanssaan kilvoittelemaan. Ei heillä ollut suuria aatteita eikä edes kunnianhimoa, mutta eihän ihminen mitään saa aikaan ilman aatteita ja kunnianhimoa.

Nuori kreivitär oli täynnä innostusta, ja ensi työkseen hän perusti naisyhdistyksen pääkaupungissa ja rupesi itse sen puheenjohtajaksi. Sitten perustettiin useita haaraosastoja ympäri valtakuntaa, ja kaikkien johto oli kreivittären käsissä. Jota enemmän hän puuhasi ja teki työtä, sitä enemmän hän innostui asiaan ja sitä suurempaa tyydytystä puuha tuotti hänelle. Naisasia edistyi ja kehittyi nopeasti ja yhdessä sen kanssa kehittyi ja edistyi kreivitärkin. Hän alkoi yhä selvemmin ymmärtää mitä hän tahtoi ja kuinka hän tahtoi asiaa viedä eteenpäin.

Valtakunnan miehillä oli siihen aikaan muutamia suurella varovaisuudella ja paljolla harkinnalla suotuja oikeuksia. M.m. oli kaikki ehdot täyttäville annettu valtiollinen äänioikeus aivan heidän ansioittensa mukaan, niin että valiojoukon parhaimmilla, s.o. niillä, joille kohtalo oli suonut enemmän sekä aineellista että henkistä omaisuutta, oli enemmän ääniä kuin niillä, joille kohtalo oli antanut vähemmän. Valtakunnan kuningas oli käskenyt jyrkästi seuraamaan sitä periaatetta, että sille, jolla oli paljon, oli tätä paljoa vielä lisättävä, ja siltä, jolla oli vähän, oli tätä vähää vähennettävä.

Kreivitär myönsi, että tuo oli jalo periaate, ja sen mukaan hänkin aikoi naisille vaatia äänioikeutta. Nuori kreivitär oli tutkinut myöskin matematiikkaa, ja sen avulla hän saattoi laskea, että jos tätä periaatetta tarkkaan noudatettaisiin, tulisi jokaista tuhatta miesäänestäjää kohti kaksikymmentäkahdeksan ja puoli naisäänestäjää, joka oli varsin kohtuullinen ja oikea määrä. Häntä hiukan nauratti tuo "puoli" naisäänestäjä, mutta sellaista se on matematiikka. Ei sitä ymmärrä sellainen, joka ei ole sitä oikein tieteellisesti tutkinut.

Juuri näihin aikoihin kuoli nuoren kreivittären äiti, ja sen jälkeen kutsui kansa nuorta kreivitärtä ainoastaan kreivittäreksi, mikä oli vallan luonnollista, sillä alkoihan hänelläkin jo olla enemmän ikää. Eikä vain ikää, vaan myöskin ansioita oli hänelle kertynyt vuosien vieriessä. Hänen innostuksensa naisasiaan oli kasvamistaan kasvanut eikä suinkaan laimentunut. Ei kukaan koko valtakunnassa voinut enää mainita naisasiaa mainitsematta samalla kreivitärtä. Hän ei enää ollut ainoastaan johtaja, vaan koko aatteen luoja, sen sisäinen olemus.

Mutta sitten, ajan kiitäessä eteenpäin, alkoi kreivittärelle ilmestyä myöskin vastustajia, vieläpä varsin vaarallisia vastustajia, ei sellaisia, jotka eivät olisi suoneet mitään oikeuksia naisille — niihin kreivitär oli vallan tottunut ja tunsi heidän vaarattomuutensa — mutta sellaisia, jotka tahtoivat naisille ja myöskin miehille liian paljon oikeuksia. Ensin kyllä kreivitär nauroi makeasti sellaisille mielettömille tuumille, että kaikille, sekä miehille että naisille, piti antaa oikeus ottaa osaa valtakunnan johtoon. Ja kaikille nuo mielettömät vaativat vielä aivan yhtä paljon oikeuksia, huolimatta heidän aineellisista taikka henkisistä edellytyksistään. Kreivittären mielilause oli: "Kunhan he nyt ensin oppivat pesemään naamansa joka aamu, voidaan ajatella heidän oikeuksiensa laajentamista." Valtakunnan pääkaupungissa alettiin siitä syystä nimittää noita äärimmäisyyksiä vaativia "pesemättömiksi", ja se huvitti kreivitärtä paljon, sillä hän käsitti sen jonkunlaiseksi imarteluksi itselleen. Niinkuin se olikin.

Mutta maailma on paha, ja yhä äänekkäämmin alkoivat nuo intoilijat huutaa ilmoille vaatimuksiaan. Vihdoin suuttui kreivitär. Eikö heitä nyt mitenkään voisi saada käsittämään, kuinka mielettömiä tuollaiset houreet olivat? Jumala loi ihmiset erilaisiksi, toisille antoi järkeä ja myöskin tarpeeksi tavaraa, jotta he saattaisivat toteuttaa oikeutettuja toiveitaan. Toiset hän katsoi mahdottomiksi viemään maailmaa eteenpäin eikä siitä syystä suonut heille sellaiseen työhön tarvittavia aseita. Sitä sanotaan siveelliseksi maailmanjärjestykseksi, mutta älköön sitä kukaan yrittäkö sotkea ja potkia tutkainta vastaan. Ne, jotka ovat saaneet vähemmän, tyytykööt palvelemaan niitä, jotka ovat saaneet enemmän ja joille johto on määrätty. Ainoastaan siten ala-arvoisetkin voivat maailmaa auttaa eteenpäin.

Kreivittärellä oli kuitenkin kaikissa koettelemuksissa se tyydytys, että kaikki ne, jotka todellakin olivat jotain, olivat samaa mieltä kuin hän. Kuka siitä välitti, vaikka "pesemättömät" rähisivät tavallista enemmän! Kaikki oli kumminkin kehittyvä juuri niinkuin kreivitär toivoi ja ennusti. Kerran oli koittava se päivä, jolloin naisilla oli samat valtiolliset oikeudet kuin miehillä, sellaisilla valituilla naisilla, jotka täyttivät kaikki ehdot iän, omaisuuden, rodun, uskonnon, sivistysmäärän y.m. puolesta. Voitto oli kerran tuleva ja se oli oleva kreivittären voitto. Hänen nimessään voitto oli saavutettava, hänelle yksin oli siitä kunnia tuleva ja hän oli oleva liikkeen henkinen johtaja niin kauan kuin hän sai olla täällä maailmassa elävien kirjoissa. Ja vielä hänen kuoltuaankin hänen nimensä oli ikuisesti elävä, suurena, loistavana. Hänelle pystytettäisiin muistopatsaita ja häntä tultaisiin nimittämään naissukupuolen hyväntekijäksi…

Oi, ne olivat ihania, nuo unelmat. Ne palkitsivat kreivittärelle kaiken ankaran työn ja kaikki lukemattomat huolet elämän ajalla.

Valtakunnassa oli paljon muitakin huolia kuin taistelu naisten oikeuksista, sillä kuningas kävi vuosi vuodelta yhä kiukkuisemmaksi ja ilkeämmäksi alamaisiaan kohtaan. Hänellä oli älyä juuri sen verran kuin vaaditaan kuninkaan viran hoitoon, ja senkin vähän hän käytti keksiäkseen uusia kidutuskeinoja asukkaille. Kansa napisi kovasti, mutta aluksi se jäi vain napinaan, eikä kukaan tahtonut ryhtyä tehokkaampiin keinoihin. Kreivitär ei välittänyt sellaisista kysymyksistä, jotka eivät suorastaan koskeneet naiskysymystä, ja hän arveli että koko napinaan ja tyytymättömyyteen oli syynä alemman luokan pahuus, se kun ei ollut tyytyväinen kysymättä tottelemaan ja palvelemaan parempiaan, vaan niskotteli ylempiään vastaan.

Mutta sellainen on paha ihmisluonto, että vaikka kreivitär kyllä neuvoi malttia ja kuuliaisuutta esivallalle, niskottelijat jatkoivat valituksiaan entistä äänekkäämmin. Vihdoin nousi heidän tyytymättömyytensä sellaiseen kiehumapisteeseen, että he panivat toimeen suuren mullistuksen koko maassa. Se tuli kuin äkkinäinen rajumyrsky, jota ei kukaan voinut vastustaa. Yhtenä miehenä he huusivat, että kuninkaan piti luopua virastaan ja kansan piti saada itse hoitaa omia asioitaan.

Kuningas säikähti pahanpäiväisesti ja oli valmis mihin tahansa, sillä hän pelkäsi henkeään raivostuneen kansan käsissä, jota hän niin kauan oli rääkännyt. Nopeasti hän potkasi valtaistuimensa porstuaan ja heitti kruununsa ja valtikkansa ulos ikkunasta. "Ottakaa, ottakaa nämä, kunhan vain säästätte henkeni", hän huusi kauheassa hädässä eikä lakannut huutamasta, ennenkuin ylimmäinen hoviherra kääri hänet yönuttuunsa ja piilotti omaan huoneeseensa. Sinne hänelle sitten tuotiin sana, että hän sai aivan heti matkustaa merentakaiseen maahan ja viettää siellä loput elämäänsä muitten hylkykuninkaitten kanssa. Hän vuodatti ilon kyyneleitä, sillä mitäs siitä kunniasta, kunhan vain henki säilyy.

Kreivitär säikähti myöskin ja arveli viisaimmaksi heti liittyä mullistajiin, sillä eihän sitä muutoin voinut arvata mitä raivostunut kansanjoukko saattoi tehdä. Kreivittärelle oli vuosien kuluessa kertynyt paljon selvää järkeä ja hän arvasi, että kun ensimmäinen kiihko lauhtuisi, seuraisi yleinen hyväntahtoisuus voittajien puolelta kaikkia kohtaan ja silloin oli ehkä vielä tilaisuus saada äänensä kuuluviin. Voittajat ovat aina valmiit lempeyteen ellei tappelussa ole verta vuodatettu, mutta veri pakoittaa ihmispedon esiin, ja silloin on rakkaus kaukana. — Kreivitär ja hänen kannattajansa siis heti selittivät, että oikeastaan he olivat aina olleet aivan samaa mieltä kuin nykyiset mullistajatkin, vaikka heitä oli usein väärinymmärretty. Heille hymyiltiin.

Kun kuningas oli poistettu, laadittiin uudet lait nopeasti. Muutokset kävivät kuin höyryvoimalla, ja kun kaikki oli valmista, oli kaikilla 21 vuotta täyttäneillä miehillä ja naisilla täydet valtiolliset oikeudet riippumatta ulkonaisista tai sisällisistä eduista.

Ei kreivitär, enemmän kuin kukaan muukaan ensi humussa käsittänyt, mitä oikeastaan oli tapahtunut, mutta kun hän sen käsitti, oli se melkein kuolettava isku hänelle. Voiko ihmistä kohdata suurempi onnettomuus kuin että se aate, jonka vuoksi hän on koko elämänsä uhrannut, yhtäkkiä saa täydellisen voiton? Mitä tekemistä sellaisella ihmisellä enää on elämässä? Se ainoa suuri aate, jonka edestä hän on koko tarmollaan työskennellyt, jonka edestä hän on surunsa surrut, ilonsa iloinnut, on voittanut. Kaikki on saavutettu, ei ole mitään taistelua enää, ei mitään toivomuksia.

Kreivittärellä oli sen lisäksi vielä katkeria pettymyksiä nieltävänä: Kuka oli tuon voiton saavuttanut? Ei suinkaan hän, vaan tuo hirveä monipäinen joukko, nuo ylenkatsotut, pesemättömät. Nehän aivan käden käänteessä poimivat hedelmät hänen työstään ja paljon lisää, kaikenlaisia kypsymättömiä hedelmiä ja kaikenlaisia rikkaruohoja. Ei kukaan enää käynyt kysymässä kreivittäreltä neuvoja, ei kukaan tuntunut muistavan, että hän oli olemassakaan. Hän oli syrjäytetty, unohdettu. Nuo pesemättömät, joista ei kukaan ollut kyllin hyvä hänen kengännauhojaan solmiamaan, olivat varastaneet hänen aatteensa, turmelleet sen ja sitten turmeltuneena vieneet voittoon.

Mutta he erehtyvät sittenkin, he erehtyvät tuhat kertaa, jos he luulevat murtaneensa hänet, kreivittären, naisten edestä taistelevan, heitä johtavan jalon kreivittären. Hänellä oli vielä voimia näyttää heille, että hän oli sama taistelija kuin ennenkin…

Hänen ei tietysti johtunut mieleenkään, ettei kellään ollut aikomus häntä murtaa, ettei kukaan muistanut hänen olemassaoloaankaan… Julma uusi aika kiiti eteenpäin huimaavaa vauhtia, rohkaisten ja auttaen niitä, jotka tahtoivat seurata mukana, mutta armotta polkien jalkoihinsa ne, jotka seisoivat tiellä eivätkä edes ymmärtäneet väistyä syrjään…

Kreivitär komensi luokseen taitavimman ajutanttinsa, naisen, jolla oli paljon tietoja, paljon työkykyä, sujuva kynä ja vielä sujuvampi kieli, naisen, jolta sanalla sanoen ei puuttunut mitään muuta kuin omaa tahtoa. Mitäpä hän sillä tahdolla olisi tehnytkään, kun kerran kreivitär oli armollisesti ruvennut hänen tahdokseen… Ajutantti siis kiirehti henkisen hallitsijansa luo, joka komensi häntä kirjoittamaan ja sanoin selittämään, että äänioikeus oli otettava pois naisilta… Ajutantti raukka melkein pyörtyi, mutta vastustaa hän ei uskaltanut. Kreivitär huomasi hänen hämmästyksensä, mutta antoi jalomielisesti anteeksi, koska hän ei ainakaan vastustanut, ja sitten hän selitti syyn: naiset eivät vielä olleet kypsyneet. Äänioikeus oli otettava pois heiltä, kunnes he olivat kypsiä sitä käyttämään. Kreivitär itse otti ilmoittaakseen valtakunnalle heti kun hän näki, että naiset olivat kypsät, ja silloin oli aika ruveta miettimään äänioikeutta täysin kypsille valituille…

Ajutantti teki työtä käskettyä, mutta ihmiset vain nauroivat, ja oikeat ystävät säälivät. Uuden ajan ihmiset kutsuivat kreivitärtä vanhaksi hupakoksi ja unohtivat kokonaan, että hän kumminkin aikoinaan oli ollut uraa uurtamassa. Julma, julma uusi aika, joka käänsi kaikki asiat nurin. Pohjalla viruneet olivat nousseet pinnalle ja entiset pinnalla uijat olivat vaipuneet alas näkymättömiin…

Kohtalo oli armollisempi kuin uusi aika. Se otti pois uusien olojen murtaman kreivittären, ja hän sai nukkua iäiseen lepoon…

Uusi aika riensi eteenpäin huimaavaa vauhtia, ja muistot entisistä taistelijoista hälvenivät…

* * * * *

Satu kreivitär-marttyyristä johtui niin selvästi mieleeni, kun muutama vuosi sitten astelin Parisin katuja nuoren amerikkalaisen ystäväni Daisyn kanssa. Daisy ei löytänyt kyllin kuvaavia sanoja osoittaakseen ihastustaan Parisiin. Mitä oli New York, taikka Boston, taikka Chicago Parisiin verraten. Ja kuinka ystävällisiä kaikki parisilaiset olivat hänelle. Kaikki ovet aukenivat hänelle, kun hän vain hiukan koputti… Kysyin häneltä, millä hän koputti parisilaisia ovia, pienillä valkoisilla kätösilläänkö, vai kultadollareilla. Hän nauroi hyväluontoisesti ja sanoi minua epäluuloiseksi peikoksi. Sitten hän selitti minulle, iloa ja nuoruutta uhkuvana, että maailmassa ei ollut toista paikkaa, sellaista kuin tämä Seinen ranta, jossa jokainen kivi, jokainen ikivanha puu kertoi entisaikojen loistosta, ja jossa jokainen tuulenhenkäys tuntui kuiskaavan tarinoita menneiltä ajoilta… Daisy oli käynyt vallan runolliseksi, niin peloittavan runolliseksi, että kysyin, kuka oli se sankari, joka häntä nykyjään innostutti. Tiesin hyvin, että sankarit vaihtuivat verraten nopeaan, ja selvänä merkkinä uuden ilmestymisestä näyttämölle oli aina ylenmääräinen ihastus koko siihen seutuun, missä ihailun esine liikkui ja hengitti.

Daisy punastui ja samalla puristi minua käsivarresta niin että minäkin melkein punastuin, ja alkoi samaan äänilajiin kuin usein ennenkin: "Sinä erehdyt kokonaan, jos luulet, että tämä uusi kokemus on samanlainen, kuin kaikki entiset lapsellisuudet. Vakuutan sinulle, että koko maailma on muuttunut minun silmissäni sen jälkeen kuin juuri viikko sitten ensi kerran tapasin Aleksei Mihailovitshin…"

"Mi-mi-mitä? onko uusi sankari venäläinen?"

"Sinä et saa, kuuletko? et saa puhua noin pilkallisesti. Aleksei Mihailovitsh on venäläinen, aito venäläinen, jos niin tahdot. Paitsi sitä, hän on ruhtinas, ikivanhaa sukua, entisistä tsaareista polveutuva, ja hän on myöskin syvästä vakaumuksesta — älä yhtään hymyile — hän on syvästä vakaumuksesta bolsheviki…"

Sitten sain kuulla pitkän ja ihastuneen selityksen tuosta ihmeellisestä polsu-ruhtinaasta, jonka suku ulottui taaksepäin melkein Aatamin aikoihin saakka, taikka ainakin Iivana Julmaan, ja jolla oli huimaavan kauniit ja säihkyvät silmät ja sysimustat kiharat…

"Ovatko ne hyvin pitkät?" keskeytin Daisyä…

"Jos sinä olet noin pilkallinen, en kerro mitään lisää", valitti Daisy, mutta leppyi heti, kun taputin häntä kädelle, ja jatkoi kertomustaan.

Tuskin saatoin seurata Daisyn sanatulvaa, ja tietysti en saanut vastata sanaakaan hänen ihmeellisiin kokemuksiinsa. Aleksei Mihailovitsh tiesi kaikki, ymmärsi kaikki ja oli Daisylle kaikki vaikeat ongelmat ja elämän arvoitukset selittänyt. Rakkaus on ihmeellinen opettaja! Daisyn päähän oli mahtunut sellainen määrä teorioja, sellainen joukko vaikeita venäläisiä nimiä, sellainen historian tuntemus Ruurikin ajoista saakka, että minun päätäni alkoi huimata jo kuunnellessani häntä, enkä iki maailmassa olisi voinut puoliakaan oppia ulkoa, vaikka olisin vuosia siihen työhön uhrannut.

Daisy oli juuri innokkaasti selittänyt, kuinka hyödyttömiä sellaiset oliot kuin porvarilliset ja sosialidemokraatit oikeastaan olivat ja kuinka heillä ei ollut mitään oikeutta elää toisten ankaralla työllä, "hiellä ja verellä", kuten Daisy runollisesti lausui, kokoomalla tavaralla, vaan olisi heidät poistettava tavalla tai toisella ihmiskunnasta. Ruhtinas oli niin sanonut ja totta se olikin…

"Kerro hiukan, millaisessa työssä ruhtinas tätä nykyä hikoilee?" pyysin.

"Jos sinä kysyt tuota ainoastaan ilkeyksissäsi, en vastaa, mutta jos tahdot tietää, niin voin kyllä sanoa, että hänen päätehtävänään on levittää bolshevikien oppeja, sillä ainoastaan ne voivat poistaa köyhyyden ja kurjuuden ja sodat ja vihan maailmasta… Siinä on hänellä työtä hirvittävä määrä, sillä maailma on paha… Kohta hän muutoin aikookin muuttaa Amerikkaan, sillä siellä ihmiset ovat ystävällisempiä kuin täällä Euroopassa…"

"Sen uskon", vastasin. "Me olemme onnettomuudeksi liian lähellä itäistä paratiisia, ja ruhtinas parka saisi varmaan hikoilla kovasti ennenkuin hän voisi saada esimerkiksi meitä käsittämään paratiisin vetovoimaa…"

Nyt näytti siltä kuin Daisy olisi aikonut suuttua varsin täydellä todella, mutta hänen luontainen hyväluontoisuutensa vei nytkin voiton, ja hetken kuluttua hän jo hymyili iloisesti ja huudahti, unohtaen kaikki periaatteet toisten niskoilla elämisestä: "Nyt otamme auton ja lähdemme Bois de Boulogneen syömään aamiaista. Minä aavistan, että ruhtinaskin tulee sinne…"

"Niin, kyllä tiedän. Se on Parisin kalleimpia ravintoloita ja varsin sopiva ruhtinaillekin…"

Daisy nauroi ja minun piti myöntää, ettei häneen voinut suuttua. Hän oli sellainen hyväsydäminen lapsi, joita tapaa Amerikassa tuhkatiheään. Suuri määrä dollareita ja hyvää tahtoa ja varsin pieni annos aivoja.

Aloimme astua sinnepäin mistä tiesimme löytävämme auton, ja juuri kun käännyimme kadun kulmassa, tuli vastaamme vanha, hiukan kyyryselkäinen ukko. Hän vilkasi meihin nopeasti ja astui sitten kiireesti toiselle puolen katua.

"Huomasitko, kuinka kiukkuisesti tuo vanha apina katsoi meihin?" kysyi Daisy.

"En. Oliko hän tuttu meille?"

"Ainakin nimeltä", naurahti Daisy, "vaikka en minä ainakaan aio sellaiseen herraan tutustua."

"Sanohan toki, kuka hän oli. Sen verran voin sanoistasi ymmärtää, että hän ei ole bolsheviki."

"Ei ole, voit siitä olla varma… Hän on kansansa petturi, mies, joka on tehnyt enemmän haittaa Venäjän vapaudelle kuin tuhat välinpitämätöntä ylimystä…"

"Minä pakahdun uteliaisuudesta, ellet sano tuon hieman kuihtuneelta, näyttävän hirviön nimeä…"

Daisy mainitsi nimen, joka pani minut aivan sanattomaksi. Se oli nimi, joka ennen muinoin täytti mielet toiveilla ja uskolla valoisampaan tulevaisuuteen. Hän oli yksi pääjohtajia taistelussa tsaarien hirmuvaltaa vastaan, mies joka oli viettänyt parikymmentä vuotta Venäjän kauheimmissa vankiloissa, mutta jonka työ Venäjän vapauden edestä ei silti ollut vaimentunut, vaan ennemmin kiihtynyt. En aavistanut, että hän oli Parisissa, sillä olin lukenut lehdistä, että hän oli sodan loppupuolella lähtenyt Venäjälle saadakseen taistella isänmaansa puolesta, mutta heti päästyään rajan yli oli hänet vangittu ja suljettu tsaarin ankarimpaan vankilaan. Vallankumouksen puhjettua hän oli päässyt vapaaksi, mutta bolshevikien tultua valtaan hänet oli uudestaan suljettu vankilaan. Hän oli aivan liian rehellinen ja suorapuheinen mahtuakseen venäläiseen maailmaan.

Nyt hän oli siis päässyt pakenemaan, ja Daisyn ruhtinas oli selittänyt hänet petturiksi! Kaikesta surkeudesta huolimatta minun täytyi nauraa… Petturi! Tuo mies, joka oli uhrannut koko elämänsä työn, omaisuutensa, onnensa, auttaakseen eteenpäin vapaustaistelua!

Auto kiiti eteenpäin hurjaa vauhtia, kuten Parisissa on tapana… En jaksanut puhua enkä jaksanut kuunnella Daisyn puhetta. Hänen sanansa menivät toisesta korvasta sisään, toisesta, ulos, kunnes kuulin nämä sanat:

"Ruhtinas sanoo, että hän on varmaan ostettu Venäjän vihollisten rahoilla…"

"Vaikene, lapsi, vaikene… Älä sano sanaakaan asioista, joita et ollenkaan ymmärrä…"

Daisy raukka vallan hämmästyi kiihkoani ja pysyi vaiti sitten koko matkan. Olin siitä hänelle hyvin kiitollinen, sillä saatoin siten hiukan selvittää ajatuksiani. Mikä hirveä kohtalo häntä yhä vielä vainosi eikä antanut hänelle lepoa vanhoilla päivilläkään…

Söimme veromme varsin hiljaa, ja olin iloinen päästessäni hotelliini rauhaan. En voinut saada mielestäni pois tuota näkyä, kun Brown — se oli miehen salanimi — oli kiiruhtanut kadun poikki huomatessaan meidät. Mitä kaikkea hän oli läpikäynyt sen jälkeen kun viimeksi hänet tapasin?

Muistin selvästi kuinka hän heti sodan puhjettua oli tullut Lontoossa käymään ja tapansa mukaan pistäytyi hetkeksi luokseni puhelemaan. Olin laittanut iltapäivä-teetä ja hän istui teepöydän ääressä suuressa nojatuolissa, johon tuo pikkunen laiha mies tuntui aivan uppoavan. Vanha harmaa takki oli napitettu kaulaan asti, luultavasti siitä syystä, että sen alla oleva vaatetus ei sietänyt liian kirkasta valoa. Kasvot olivat hirveän laihat ja kalpeat, ja niitä valaisi kaksi hehkuvaa mustaa silmää. Koko mies näytti melkein luurangolta, johon silmien kautta loistava palava sielu loi elämää.

"Ette arvaa kuinka onnellinen olen", kuulin hänen vakuuttavan. "Tämä on lopun alku! Sota ei voi kestää kauan, korkeintaan kaksi tai kolme kuukautta, ja sitten puhkeaa Venäjällä suuri vallankumous, joka vapauttaa meidät Romanovien hirmuvallasta ja antaa tilaisuuden puolueellemme ryhtyä uudestaan rakentamaan maatamme. Ah, tuskin saatan rauhallisesti odottaa ratkaisevaa hetkeä, vaan tahtoisin heti kiirehtiä sinne omieni luokse! Tiedän kyllä, etten voi sitä tehdä, sillä puoluekuri on ankara, ja minua vaaditaan odottamaan, kunnes voimme siellä kotona ryhtyä rakennustyöhön…"

"Toivoisin voivani uskoa yhtä lujasti kuin tekin, että tämä kauhea sota loppuu pian, mutta minusta vain tuntuu kuin sitä kestäisi ja yhä vain kestäisi…"

"Älkää toki olko lapsellisen pessimistinen! Nykyiset hirvittävät surma-aseet tekisivät lopun koko Europasta, jos sotaa kestäisi kauemmin kuin kolme kuukautta — ja niin pitkälle ei kukaan salli vihan ja voitonhimon kehittyvän. Saatte nähdä, että joulua jo vietämme rauhassa vapaassa Venäjän tasavallassa!"

"Kylläpä silloin jo alkaa olla kiire. Mehän olemme jo elokuun loppupuolella…"

"Se viimeinen mylläkkä menee hyvin nopeasti… Kaikki on valmistettu pienimpiä yksityiskohtia myöten… Puolueella on luotettavia asiamiehiä ympäri maan. Ei mitään ole jätetty sattuman varaan ja kaikki on valmista puhkeamaan esille samalla hetkellä!"

"Mutta ajatelkaapa, jos joku toinen puolue — niitähän on kymmeniä Venäjällä — anastaa johdon käsiinsä…"

"Ah, se on sula mahdottomuus… Melkein koko intelligentsia kuuluu meidän puolueeseemme. Ei mikään muu puolue uskaltaisi ruveta Venäjää uudestaan rakentamaan…"

"Ettekö ole koskaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että voisi nousta joku uusi Napoleon, joka riistäisi ohjakset käsiinsä?"

Hän hymyili kaunista surunvoittoista hymyään: "Tietysti olemme sitäkin miettineet. Joku uusi Napoleon voi kyllä yrittää anastaa vallan käsiinsä — venäläiset nuoret miehet ovat hyvin vilkkaita ja seikkailunhaluisia — mutta sellaista yritystä meidän ei tarvitse tosissamme pelätä. Kaikki riippuu kumminkin lopullisesti venäläisestä musikasta, ja hän tietää varsin hyvin, että me olemme hänen ainoat ystävänsä, joihin hän aina ja joka tilaisuudessa voi luottaa. Venäjä on maataviljelevien talonpoikien luvattu maa… Mutta ymmärrättehän, että meidän täytyy olla valmiit karkoittamaan maasta sitten kaikki ne, jotka koettavat estää rakennustyötämme…"

En voinut olla hymyilemättä, vaikka tietysti olisin yhtä suurella syyllä voinut itkeä. Kuinka sekoittamattoman aito-venäläinen hän oli! Epäitsekäs, uhrautuva melkein mielettömyyteen saakka, yhden ainoan aatteen, Venäjän vapauden, elähyttämä, mutta samalla valmis kostoon ja samalla heti paikalla voittoon päästyä "karkoittamaan maasta" kaikki toisin ajattelevat. Sana "vapaus" on aina ikipäivistä saakka merkinnyt Venäjällä samaa: vapaus totella hallitusta. Niin se oli ennen ja niin se on nyt, ja tokkohan se koskaan siitä muuttuu…

Heti tämän jälkeen ukko Brown sanoi jotain, joka hiukan laajensi mielessäni venäläisen vapauden kuvaa. Hän nimittäin puoleksi kuiskaten minulle kertoi, ettei hänellä, suoraan sanoen, nyt ollut aikomustakaan palata Parisiin, vaan oli hän päättänyt salaisia teitä lähteä Pietariin… "Mutta mitä sanoo puolue, joka vaatii teitä olemaan Parisissa, kunnes asiat Venäjällä ovat jotenkin selvät?" kysyin.

Hän hymyili: "Ah, kyllä he tulevat sen ymmärtämään… Enhän minä vanhana taistelijana voi noin vain käskyjä seurata. Täytyyhän minun saada itse päättää…"

Taas venäläinen "vapaus" pisti esiin. Ääretön määrä hyvää tahtoa ja uhrautuvaisuutta, mutta ei mitään järjestystä, ei mitään kuria! Jokaisella se vakaumus, että "ah, kyllä he ymmärtävät", menetteli sitä miten tahansa. Jos lupaa pysyä Parisissa, mutta meneekin Pietariin, niin "ah, kyllä he ymmärtävät!" Jos lupaa tulla kello kaksi, mutta tuleekin kello viisi, taikka ei ollenkaan, niin kaikki ymmärretään…

Kaikesta huolimatta en voinut olla häntä hiukan kadehtien ihailematta. Mitä hän välitti kaikesta järjestyksestä ja kurista ja lupauksista ja päätöksistä! Hänen suuri ja valoisa uskonsa, että kaikki kumminkin tulee käymään hyvin, että sota loppuu vallan kohta, että Venäjän vapauden koitto on aivan käsissä, — kaikki tuo vei häntä riemuiten eteenpäin… Koko hänen olemuksensa tuntui säteilevän iloa ja onnea siitä, että vihdoinkin hetki oli juuri tulemaisillaan, ja nöyrällä ylpeydellä hän melkein kuiskasi, että hänkin nyt sai olla mukana tervehtimässä uutta päivää…

Muutamia viikkoja tuon jälkeen luin Times'issä, että Brown, "jonka nimen alla piili erittäin vaarallinen vallankumouksellinen", oli vangittu Rajajoella, juuri kun hän oli pääsemäisillään rajan yli Venäjälle. Siinä oli siis ensimmäinen isku kauniille unelmille! Uutinen vaikutti äärettömän masentavasti, vaikka sen ei totta tosiaankaan olisi pitänyt tuntua odottamattomalta. Se oli paha enne. Kuinka tuo surkeus mahtoikaan loppua, ja koska saisimme lopun nähdä…

Silloin en vielä ymmärtänyt, että se ei meidän päivinämme koskaan voisi loppua… Sitä jatkuu yhä vielä, ja yhä eteenpäin sitä tulee jatkumaan. Onnellinen se, joka ajoissa särkee pilvilinnat…

Sain helposti selvän Brownin osoitteesta, ja seuraavana päivänä, pari tuntia ennenkuin läksin Parisista Lontooseen, kirjoitin hänelle muutaman rivin ja pyysin häntä käymään luonani, jos hän sattuisi tulemaan Lontooseen. Hän kiitti parilla sanalla, mutta sanoi, ettei hän arvattavasti koskaan tule Lontooseen. Sieltä olivat kaikki ystävät häneltä hävinneet. Toiset olivat kuolleet, toiset muuttaneet pois ja toiset — muuttuneet!

En ymmärtänyt oikein, mitä hän sillä tarkoitti, että toiset olivat muuttuneet. Kuka oli muuttunut ja kuinka? — Sain siihen vastauksen eräältä ystävältä, joka jo entis-aikoina oli ollut samassa vapaustyössä, ja joka koko ajan oli seurannut ukko Brownin kohtaloita. Näin hän kertoi:

"Brown raukka on vallan mahdoton… Luulen, että hänen aivonsa ovat joten kuten hiukan nyrjähtäneet… Hän puhuu alituiseen siitä, että tsaari Nikolai oli sittenkin parempi kuin tsaari Lenin. Nikolain aikana saattoi joskus varastaa itselleen hiukan vapauttakin eikä siitä heti hirteen viety, mutta nyt odottaa hirsipuu jokaista, joka uskaltaa sanoa sanankaan kommunisteja vastaan, eikä ainoastaan hirsipuu, vaan sitä edellä käypä rääkkäys ja kidutus. Ennemmin Nikolai kuin Lenin!" — Mahdoin näyttää hiukan onnettomalta, sillä hän lisäsi kuin lohduttaen: "Brown on katkeroitunut, ikävä hupakko, joka tuntuu kehittyvän monarkistiksi ennen kuolemaansa. Ei sinun pidä välittämän mitä hän sanoo."

Tuo oli mielestäni katkerinta kaikesta, että entiset ystävät, jotka hyvin tiesivät, mitä tuo mies oli aikoinaan tehnyt ja mitä kärsinyt, mitä hän oli uneksinut ja kuinka hän oli pettynyt, nyt epäilivät, että hänellä oli aivoissa vikaa ja kutsuivat häntä vanhaksi hupakoksi…

Se kai lienee marttyyrien kohtalo. Muutenhan he eivät olisikaan marttyyrejä… Taistella toivotonta taistelua, mutta sittenkin uskoa ja toivoa, kunnes vihdoin, voiton jo kangastaessa, huomaa, että kaikki olikin valhekuvia vain, petosta, onnettomuutta. Siinä missä luuli vihreän kukkulan häämöttävän, olikin pohjaton kuilu, josta ei enää koskaan pääse nousemaan…

Mutta kuka välittää marttyyreistä… Sortukoot, elleivät jaksa seurata ajan mukana… Uusi aika rientää eteenpäin, eteenpäin, murskaten kaikki esteet, ilkkuen kauniille unelmille…