HALE MAKANI — TUULIEN TUPA.

Kun suljen silmäni, näen sinut edessäni, kaunis Hale Makani, taidokas Tuulien Tupa. Kukkulalla, siinä missä akaasia-tie loppuu, varjokkaiden mango-puiden suojaamana sinut näen. Hale Makanin nuoret emännät, Polly ja Ruth, minulle kertoivat tarinasi, silloin kun kävin Honolulussa.

Hale Makani ei ole sattuman taikka ulkonaisten olosuhteitten luoma talo, kuten useimmat muut asunnot, sitä pahempi, ovat. Se ei ole syntynyt siten, että joku vieras arkkitehti, jolla ei ollut muuta silmällä pidettävää kuin huoneitten lukumäärä ja laajuus sekä hintamäärä, laati piirustukset ja sitten yhtä tuntematon rakennusmestari rakensi talon, eikä kukaan antanut siihen mitään omasta itsestään. Eihän tietysti sellaista voi pyytääkään. Mitähän mahtaisi arkkitehti sanoa, jos joku pyytäisi häntä laatimaan piirustukset taloon, jonka peruskiveksi pantaisiin kaunis unelma ja kurkihirreksi toteutunut aate! Hän tietysti nauraisi itsensä näännyksiin. Ja kumminkin on olemassa talo, joka sai alkunsa unelmasta ja jonka tarkoituksena oli osoittaa, kuinka joku lempiaate elämässä toteutetaan. Se on Hale Makani, suomeksi käännettynä 'Tuulien Tupa', siellä akaasia-tien päässä, Honolulun läntisimmällä kukkulalla. Näin se sai alkunsa:

Oli kerran Honolulussa kaksi nuorta neitosta, Polly ja Ruth, jotka päättivät laittaa itselleen asunnon maailman ihanimpaan kolkkaan. Rahoja heillä oli tuskin nimeksikään, mutta eihän niitä paljoa tarvitsekaan siellä tropiikeissa, missä luonto antaa kaiken muun, kunhan vain saa hiukan sateen suojaa ja varjoa auringon polttavilta säteiltä. Polly ja Ruth kumminkin päättivät pyytää kahta ystäväänsä yhtymään rakennustuumaan ja siten oli sen toteuttaminen mahdollisempaa. Talon piti ennen kaikkea kuvastaa emäntiensä yhteiskunnallista vakaumusta. Jos joku kysyi millainen heidän vakaumuksensa oli, sai hän vastaukseksi, että he olivat itsetietoisia sosialisti-individualisteja. Jos sama "joku" sitten katsoi neitosiin kysyvästi ja sanoi, että eivätkö nuo sanat merkinneet yhdistämättömiä vastakohtia, hymyili Polly tyynesti ja sanoi "ei ollenkaan", ja Ruth, joka on pikkunen kasvultaan ja kymmenen kertaa Pollya vilkkaampi, asettui taisteluasentoon, valmiina puolustamaan individualisti-sosialismia vaikka ketä vastaan. Se joka ei muutoin ymmärtänyt, tulkoon Hale Makaniin. Siellä oli ilmakin täynnä individualisti-sosialismia. Siellä asia varmaankin selviää.

Hale Makanin pohjapiirros seuraa tässä mukana. Sen laati Polly, Ruthin avustamana:

Hale Makanin huoneet ja lanait:

1. Kylpyhuone. 2. Pollyn huone. 3. Ruthin huone. 4. A:n huone. 5. B:n huone. 6. Pollyn lanai. 7. A:n lanai. 8. Ruthin lanai. 9. B:n lanai. 10. Yleinen lanai. 11. Keittiö.

Talon keskustassa neljä huonetta ja niiden välillä käytävä, josta avautuu joka huoneeseen ovi ja jonka toinen pää johtaa kylpyhuoneeseen ja toinen pää avautuu "lanaihin". "Lanai" on Honolulun kieltä ja merkitsee jotenkin samaa kuin kuisti. Leveä varjokas lanai ympäröi koko taloa, ja se on jaettu verhoilla siten, että yksi sivu muodostaa ruokasalin ja yhteisen seurustelulanain. Loppuosasta on eristetty pieni keittiö ja yhtä pieni kylpyhuone. Näiden lisäksi tulee neljä yksityis-lanaita, yksi kullekin emännälle, joka saa sen oman mielensä mukaan sisustaa ja järjestää, pitää eristettynä taikka yhdistää naapurin lanaihin. Jokaisesta yksityis-lanaista menee eri ovi ja eri portaat puutarhaan, missä myöskin jokaisella on oma osansa, jossa hän saa kyntää ja kuokkia juuri niinkuin itse haluaa. — Sattuu sitten joskus niinkin, että emännät ovat seurustelutuulella ja tahtovat nähdä vieraita luonaan. Silloin työnnetään kaikki väliverhot syrjään ja koko laaja lanai talon ympärillä on yhteisenä seurusteluhuoneena, jossa on hyvä laulaa, soittaa, tanssia, puhella ja pitää iloa monella eri tavalla. Hale Makanin neljästä emännästä Polly ja Ruth olivat minun erityisiä ystäviäni, ja koska he myöskin tuntuivat olevan sieluna ja sydämenä tuossa pienessä yhteiskunnassa, kerron etupäässä heistä.

"Kuinka sinä oikeastaan heihin tutustuit, ja kuka sinut esitti heille?" kysyi suomalainen ystäväni eräänä päivänä Helsingissä kun kerroin hänelle Pollysta ja Ruthista. — Hm! Kuinka minä sen oikeastaan osaisin selittää! Ei kukaan esittänyt. Itse tulivat tervehtimään, kun saivat selville, missä asuin. Honolulu on pikkunen nurkkakunta, jossa helposti saa selville jokaisen olopaikan. — "Mutta ei tuo nyt mielestäni ollut oikein sopivaa", sanoi suomalainen ystäväni huolestuneen näköisenä. "Ethän sinä edes voinut tietää, olivatko he vallan — hm — tuota noin — vallan oikeita ihmisiä, tarkoitan hyvään seurapiiriin kuuluvia, sivistyksen saaneita, seurustelukelpoisia henkilöitä. En minä vain luottaisi tuollaisiin ulkomaalaisiin sosialisteihin…"

Kerron tuon pikku kohtauksen siksi, että se oli niin erittäin kuvaava "oikeille — tuota noin — seurustelukelpoisille" helsinkiläisille. Kaikki mikä hiukankaan eroaa tavallisesta, peloittaa heitä pahanpäiväisesti. He vainuavat vaaraa kaikessa, jota eivät ennen ole nähneet taikka kuulleet. Ja jospa he edes tyytyisivät siihen, että itse menettävät elämän parhaimman osan, mutta siihenpä he eivät koskaan tyydy, vaan vaatimalla vaativat kaikkia muitakin ajattelemaan ja tuntemaan juuri samalla lailla. Kaikki on vaarallista ja pahaa, mikä ei "mahdu systeemiin". Sillä lailla elämä kuluu. Ja juuri se osa sen runsaita antimia, jonka tarkoitus oli opettaa ymmärtämään sen suuria arvoituksia, on heitetty syrjään, poljettu jalkoihin, uhrattu juorujen alttarille…

Polly ja Ruth arvattavasti olisivat täyttäneet ankarimmatkin vaatimukset, sillä heidän elämänsä siihen saakka oli rajoittunut melkein yksinomaan unelmien uneksimiseen Hale Makanissa, mangopuitten varjostamalla lanailla. Se mikä heidät pelasti itsekkäästä kuivuudesta ja ahdasmielisestä pikkukaupunkilaisuudesta, oli Honolulun ihmeellinen "aloha"-mieliala, kuten Ruth sitä kutsui. "Aloha" on oikeastaan hawailainen tervehdyssana, mutta sen merkitys ulottuu tervehdystä pitemmälle ja sitä käytetään yleensä osoittamaan suosiota ja hyvää tahtoa. En ole koskaan saanut kirjettä Honolulusta, joka ei olisi sekä alkanut että loppunut "aloha" sanalla. "Aloha" tuntuu syöpyneen itse ilmaankin siinä maallisessa paratiisissa, jossa kaikki uhkuu kauneutta ja luonnon antimien runsautta. Kuinka voisikaan siellä vihata ja kadehtia ja hautoa kostoa! Sitä muistellessa täytyy väkisinkin kuiskata: Aloha sinulle Hale Makani! Aloha kukkien runsaudelle, Etelän Ristin kirkkaudelle kuutamoöinä, ukulelen surumieliselle soitolle, aloha, aloha maailman ihanimmalle saarelle!

Polly ja Ruth tuntuivat minusta heti aloha-hengen eläviltä edustajilta, ja se oli kai syynä siihen, että heidän kuvansa heti liittyi siihen tapaamieni henkilöiden kuvasarjaan, joka ei unohdu, joka aina lämmittää mieltä ja joka ei ole riippuvainen ajasta eikä etäisyydestä. Ystävyys ei tarvitse pitkiä ajanjaksoja herätäkseen eloon. Jokainen kai on kokenut, että se voi syttyä silmänräpäyksessä, jos on kerran syttyäkseen, ja se voi myöskin olla heräämättä, vaikka eläisi vuosikausia yhdessä.

Pollyssa ja Ruthissa oli tuo verraton harvinainen yhtymä melkein lapsellista hyvyyttä ja terävää järkeä, jota höysti suuri annos huumoria. Se oli kai tuloksena kaikesta ympäröivästä kauneudesta ja aloha-hengen luomasta onnen tunteesta. — Kolmen viikon ajalla olimme yhdessä joka päivä, ja he auttoivat minua enemmän kuin kukaan muu tuntemaan elämää ja ihmisiä Honolulussa. En suinkaan sillä tahdo sanoa, että koko Honolulu oli täynnä Hale Makaneja ja että kaikki ihmiset olivat vain eri muotoja Ruthista ja Pollystä. Ruth ja Polly ovat poikkeusihmisiä, niinkuin Hale Makani oli poikkeustalo.

Tuo merkillinen laki, joka niin usein pakoittaa muistelemaan vastakohtia, kaiketi oli syynä siihen, että Hale Makanissa aina muistui mieleen Suomi. Suomesta siellä keskustelimme ja Suomesta piti kertoa niin paljon, että sekä Ruth että Polly ovat luvanneet tulla Suomessa käymään. Siihen aikaan — huhtikuussa — Suomi oli vielä lumen peitossa ja sen muutoinkin karu luonto tuntui kaiketi vielä karummalta… Honolulussa oli tuhansien kukkien loisto ja auringon paiste… Kuka voi ihmetellä, jos kylmä ja alituinen taistelu ankaraa luontoa vastaan tekee ihmiset katkeriksi? Kuka voi ihmetellä, jos monesta tulee "pahansuopa suuremmille, pilkan suopa pienemmille?" Ja kuka voi ihmetellä, jos tropiikkien ihanuus ja runsaus herättää ihmisissä kaiken sen rakkauden ja hyvän tahdon, minkä heidän sydämensä voi sisältää?

Olin juuri saanut kirjeen Suomesta, jossa ystäväni kertoi kovasta vuodesta, joka uhkasi katoa, ja samalla hän mainitsi yhteisestä nuoresta tutustamme, 18-vuotiaasta Annikki-tytöstä, joka hiljalleen kuihtui pois taudin murtamana. Näin hän kirjoitti: "Sydän on pakahtua tuskasta, kun näen suloisen Annikki-lapsen posket yhä kalpenevan ja silmät käyvän yhä suuremmiksi ja tummemmiksi. Syksyllä aloin jo toivoa, että nuoruus ja onnen unelmat voittaisivat taudin, mutta sitten tuli hirveän ankara talvi, jota vastaan ei nuoruus kestänyt… Nuoret onnen unelmat murtuivat silloin, kun Martti aivan odottamatta julkaisi kihlauksensa. Annikki ei koskaan siitä virkkanut sanaakaan, kävi vain niin merkillisen hiljaiseksi. Nämä pohjoismaiset tytöt antavat iskujen sattua liian syvään, menettävät uskonsa elämään ja onneen liian helposti. Heissä on kai suuri annos synnynnäistä pessimismiä, joten kohtalo jo edeltäkäsin heidät vihkii kärsimykseen…"

Niin, mahtoiko ystäväni olla oikeassa? Oliko Pohjolan kova luonto valanut synkkyyttä nuoriin mieliin, että ne kärsivät enemmän ja syvemmin kuin tropiikkien lämmön ja loiston lapset?

Illalla, kun kuu valaisi lanaita, pyysin Pollya ja Ruthia kertomaan, miksi eivät olleet menneet naimisiin… Eikö se oikea ollut heitä löytänyt, vai oliko heiltä sydän murtunut, vai mitenkä se tärkeä puoli elämästä oli heille muodostunut? — Pollya huvitti kysymys paljon, mutta sitten hän kävi vallan vakavaksi ja sanoi: "Niin, tietysti verhottu lanai ei suojele rakastumista vastaan, vaikka täällä onkin verraten hyvässä suojassa auringon kuumilta säteiltä. Kuumuutta on niin monenlaista, ja muista, että tropiikeissa siitä kärsii enemmän kuin muualla! Suomessa on niin paljon lunta. Ei suinkaan siellä rakkauskaan ketään voi tuhaksi polttaa…"

Vakuutin hänelle, että hänen punaiset poskensa ja kiiltävä vaaleanruskea tukkansa eivät mitenkään näyttäneet hiiltyneiltä, niin että siitä päättäen hän tuskin lienee ollut lumen tarpeessa sammuttamaan tunteitaan.

"Ah, sinä et muista, että tropiikeissa parantuu pian, vaikka haava olisi ollut miten syvä tahansa.."

"No kerro sitten hiukan, mitenkä tropiikeissa haavoittuu ja mitenkä paranee…"

Hän naurahti: "Hyvä on, että otat sen noin puoleksi leikillä. Leikkiähän on yhtä paljon elämässä kuin tottakin, ja oikeastaan sitä on paljoa enemmänkin, jos leikiksi sanomme kaikkea sitä, mikä hetkisen kiihoittaa ja pian sitten haihtuu… No niin, yksi 'oikea' läksi San Fransiskoon… Polttavaa tuskaa pari kolme kuukautta… Sitten ihmeellinen luonto ja 'aloha'-tunnelma paransi haavan… Kuka voisi täällä olla ikänsä onneton!"

"No, vaikkapa ei koko ikäänsä, mutta sentään enemmän kuin kolme kuukautta!"

"No, sanokaamme neljä kuukautta, mutta ei toki sen enempää!"

"Niin, kai sinä olet oikeassa! Siellä lumisessa pohjolassa on luonnollisempaa olla onneton ja surra särkynyttä sydäntään, kuin täällä paratiisissa…"

Pollya nauratti. "Eihän rakkaus täälläkään sentään lopu noin aivan äkkijyrkästi. Ensin seuraa kiihkeä kirjevaihto ja tuhannet vakuutukset. Sitten kirjeet harvenevat, ja sitten hiljalleen, melkein huomaamatta ne lakkaavat kokonaan… Tunteet kadottavat hehkunsa, ja vihdoin ei ole jälellä muuta kuin kaunis muisto. Muisto onkin paras osa koko lemmentarinasta. Se jää meille jälelle ikipäiviksi, jos olemme antaneet unelmamme ja elämyksemme hiljaa häipyä pois ilman mitään keinotekoisia maanjäristyksiä ja ukkosilmoja…"

"Jäikö se ainoa ikipäiviksi San Fransiskoon?" "Sanoinko minä 'ainoa'? En suinkaan… Verraten pian tuli toinen 'ainoa', mutta hän läksi Chikagoon…"

"Kuule, tuo tuntuu jo aivan pöyristyttävältä! Jos lähetyssaarnaajan rouva Waikiki-rannikolta tuon kuulisi, pitäisi hän sinua melkein kadotettuna olentona."

"Mutta hänpä ei kuule! Ei muut kuin sinä, suomalainen jääpalanen, sitä saa kuulla…"

Usein olen muistanut tuota keskusteluamme, jossa varmaan oli totta toinen puoli. Ihana luonto ja ikuinen kesä epäilemättä helpoittavat surujen ja vastoinkäymisten kestämistä. Sen kai jokainen on saanut kokea. Mutta syvintä kaipuuta ne eivät tukahduta. Polly ja Ruth sen kerran tunnustivat, kuinka usein he kaipasivat pois, kauas pois, sellaiseen seutuun, jossa piti enemmän ponnistaa voimiaan, jossa ikuinen kauneus ja runsaus ei tukehduttanut sielua… Ja sitten seurasi sama valitus, jonka olin sekä kotimaassa että muualla kuullut tuhansia kertoja: ei ollut rahaa! Kuinka hirveän vaikea tuntuu olevan saada "sivistyneitä" nuoria käsittämään, että raha on aivan toisarvoinen kysymys. Entä sitten vaikka kukkaro on tyhjä, jos on voimaa käsivarsissa ja aivoja pääkopassa! Siinä on rahaa aivan tarpeeksi. Rohkeutta sitten vain, niin kaikki käy hyvin.

Sen kyllä vihdoinkin sekä Polly että Ruth käsittivät ja he päättivät lähteä maailmalle. He lähtivät ja onnistuivat. Polly oli taitava konttoristi, Ruth sanomalehtikirjailija. Suurena apuna oli tietysti se, että molemmat osasivat puhtaasti suurinta maailmankieltä.

Sellainen on ihmisluonto. Ei tyydy kuumaan, ei tyydy kylmään, vaihdosta vaatii, yhä vain vaihdosta…

Kun äskettäin kävin Suomessa, oli siellä melkein kulkutautina kaipaus Etelämeren saarille. En tiedä kuinka monta kävi luonani kysymässä, että mitenkä sinne Hawaiin olisi paras mennä, mitä maksaa matka, miten siellä tulee toimeen, jos kerran sinne pääsee, j.n.e.

Ei ollut minusta paljon apua kysyjille. En tiedä mitä maksaa matka ja teitä on monta valittavana. Toimeen tulee väkisinkin, jos kerran sinne asti menee. Luonto uhkuu rikkauksia ja ihmiset ovat ystävällisiä ja hyvänsuopia. Mikä on tullessa toimeen!

Moni tuntui tahtovan lähteä sinne itseään pakoon, mutta en luule, että sellaisessa tapauksessa pako auttaa. Toisia oli, joiden huolena tuntui olevan, että mistä saisivat matkatoverin. Ei pitäisi sellaisten lähteä, jotka matkatoveria kaipaavat. Se on pelkuruutta, ja pelkurit eivät menesty missään… Toiset sanoivat, että tahtoisivat mennä sinne pois maailmasta, unohtamaan, kuolemaan. Niille ei maksa vaivaa vastata.

Polly ja Ruth, kuten sanoin, jättivät mangopuitten varjostaman Hale Makanin, ei unohtaakseen, ei kuollakseen, vaan elääkseen elämää, nähdäkseen uutta, kokeakseen… Sain heiltä ensin kirjeen Shanghaista ja sitten vuotta myöhemmin Wienistä. "Nyt kun ollaan näin lähellä, melkein naapurukset, pitää meidän kohta tavata toisemme", kirjoitti Ruth. Totta kai piti tavata. Sattui niin, että olin Suomessa käymässä ja päätin lähteä Lontooseen Berlinin kautta. Kirjoitin minä päivänä tulisin olemaan Berlinissä ja missä tulin asumaan. Läksin sinne ja pari tuntia saapumiseni jälkeen Berliniin, saapuivat Polly ja Ruth sinne. Kolme päivää olimme siellä yhdessä ja kävimme läpi entiset muistot. Hämärässä huoneessa puhellessamme hävisi ruma berliniläinen ravintolasali silmien edestä ja taasen näkyi selvästi aurinkoinen lanai Hale Makanissa… Kuulimme taas Tyynenmeren aaltojen loiskeen korallirantoja vastaan ja kukkien tuoksun lei-seppeleistä… Ruth hyräili hiljaa Liliukalani-kuningattaren kaunista laulua "Lei na Kauilani" ja ukulelen säestys kuului etäältä… Ei sujunut puhe enää. Olimme kaukana merten takana…

Kolmen päivän perästä erosimme kukin omalle suunnallemme.

Tätä kirjoittaessani sain kirjeen Wienistä Pollylta ja Ruthilta. He nauttivat paljon sikäläisestä musiikkielämästä ja käyvät konserteissa niin usein kuin aikaa riittää. Molemmat ovat kovassa työssä, Polly eräässä oman maansa virastossa, Ruth kirjoittelemassa kokemuksiaan lehtiin. Mutta mieli alkaa vetää pois uusia kokemuksia saamaan, uusia ihmeitä näkemään. Näin he kirjoittavat:

"Olemme paljon miettineet, miten saisimme sen tuuman kohta toteutetuksi, josta niin paljon puhuimme sekä Hale Makanissa että Berlinissä, sen, joka koski tulevaa asuinpaikkaamme. Amerikkaan pääsy on vaikeata nyt, kun siellä on laitettu kaiken maailman esteet vapaalle matkustukselle. Olemme arvelleet, että olisi paras hankkia pieni maatilkku Texasissa, Meksikon rajalla. Se saisi olla molemmin puolin rajaa, niin että tulisimme asumaan kahdessa valtakunnassa yhtaikaa. Jos sen asian oikein järjestää, luulen että voimme siten välttää siirtolaisrettelöt. Sinne rakentaisimme uuden Hale Makanin ja meitä tulisi taas olemaan neljä, sillä olemme täällä löytäneet yhden, joka aivan selvästi kuuluu samaan joukkoon. Olemme näet vihdoinkin huomanneet, kuinka tosi sinun, oppisi salaisesta vapaamuurariudesta on. Ihmiset, jotka eivät tiedä mitään toistensa olemassaolosta, löytävät toisensa heti, jos kohtalo heittää heidät yhteen… Sitten istumme yhdessä uudella lanaillamme ja keskustelemme kaikki maailman asiat halki… Polly lupaa yksin hoitaa koko puutarhamme, josta saamme poimia papaiaa aamiaiseksi ja mangoja, banaaneja, guavaa, ja muita etelän hedelmiä… Sinä ja minä ja Bob (se uusi, neljäs) istumme kirjoituskoneittemme ääressä ja lähetämme maailmalle kaikki keksimämme uudet tuumat…"

Voi sinua tropiikkien lapsi, kun et käsitä, että vaikka onkin ihanaa olla viikon tai pari Hale Makanissa, olipa se sitten Honolulussa taikka Meksikossa, eivät lumisen pohjoisen lapset siellä kauan viihdy. Mikä lienee kohtalotar sitonut sydämen ja sielun niin lujasti karuun luontoon, ettei siitä koskaan pääse kokonaan eroon, yrittipä kuinka paljon tahansa…