Front matter (continued 7)

Näin sanoen laski Haukansilmä pyssyn kädestään ja ryömittyään pensaiden läpi Davidin kuuluville yritti päästää ilmoille samoja säveleitä, jotka olivat kerran johdattaneet hänet niin turvallisesti ja loistavasti läpi huronien leirin. Gamutin herkkiä kuuloelimiä ei ollut helppo pettää — ja totta puhuen olisikin ollut kenenkään muun kuin Haukansilmän vaikeata synnyttää sellaista kärinää! — ja kun hän oli kerran ennen kuullut saman äänen, tiesi hän nyt, mistä se lähti. Miesparka näytti päässeen suuresta pulasta, sillä seuraten laulun suuntaa — tehtävä, joka ei hänelle ollut paljoakaan miellyttävämpi kuin kokonaisen tykistöpatterin kimppuun hyökkääminen — keksi hän pian piiloutuneen metsästäjän.

"Minä ihmettelen, mitä huronit tästä ajattelevat!" puheli tiedustelija nauraen, ottaessaan kumppaniaan käsivarresta ja ohjaten häntä taammas joukkonsa luo. "Jos ne konnat väijyvät kuulomatkan päässä, uskovat he täällä olevan kaksi hassahtanutta yhden asemesta! Mutta täällä olemme hyvässä turvassa", lisäsi hän Unkasia ja tämän seuralaisia osoittaen. "No, lasketelkaapas nyt meille tarina mingojen vehkeistä selvällä englanninkielellä, ilman äänen nousuja ja laskuja."

David katseli julmia, villinnäköisiä päälliköitä ympärillään mykän hämmästyksen vallassa, mutta kun häntä rauhoitti muutamien tuttujen kasvojen näkeminen, kykeni hän pian kokoamaan ajatuksensa ja vastaamaan ymmärrettävästi.

"Pakanat ovat jalkeilla valtavin joukoin, ja minä pelkään heidän hautovan pahaa. Viimeisen tunnin kuluessa on heidän asuinsijoillaan ollut sellainen ulvonta, ja jumalaton meteli ja sellainen äänten sekoitus, että sitä olisi häpeä mainitakin ja että minä sen takia lähdin pakenemaan delavarien luo rauhaa saadakseni."

"Korvanne eivät olisi paljoa vaihdosta hyötyneet, jos olisitte ollut jaloiltanne nopsempi", vastasi metsästäjä kuivanleikkisästi. "Mutta olkoon sen asian laita miten tahansa; missä ovat huronit?"

"He ovat piiloutuneet metsään tämän paikan ja heidän kylänsä välille niin monilukuisina, että teidän olisi varovaisinta heti kääntyä takaisin."

Unkas loi ylpeän silmäyksen pitkin puuriviä, jonka takana hänen oma joukkonsa oli kätkössä, ja lausui vain nimen:

"Magua?"

"On heidän mukanaan. Hän toi leiriin sen neidon, joka oli ollut delavarien kylässä, ja jätettyään hänet luolaan, asettui hän raivoavan suden kaltaisena villiensä etunenään. En tiedä, mikä oli saanut hänet niin suunniltaan!"

"Hän jätti neidon, sanotte, luolaan!" keskeytti Heyward; "onpa hyvä, että tiedämme, missä se on! Eikö voitaisi heti ryhtyä joihinkin toimiin hänen vapauttamisekseen?"

Unkas katsahti totisena tiedustelijaan, ennenkuin kysyi:

"Mitä sanoo Haukansilmä?"

"Anna minulle kaksikymmentä pyssyäni, niin kierrän oikealle pitkin virran rantaa, sivuutan majavain pesän ja tapaan vanhan päällikön ja everstin. Sitten kuulet sotahuudon siltä suunnalta; tällä tuulella voi sen hyvin lähettää peninkulman päähän. Sitten ahdistat sinä, Unkas, heitä edestä, ja kun he tulevat tuliluikkujemme ulottuville, saatamme heidät sellaiseen kiipeliin, että — siitä panen vanhan rajamaalaisen hyvän nimen pantiksi — heidän rivinsä taipuu kuin saarnijousi. Sen jälkeen voimme valloittaa heidän kylänsä ja pelastaa neidin luolasta sekä sitten päättää tilimme heimon kanssa joko valkoisen miehen taistelutapaan hyökkäyksellä ja voitolla tai sitten intiaanien tottumuksia noudattaen juonilla ja salaväijytyksillä. Tässä suunnitelmassa ei ehkä ilmene kovin suurta oppia, majuri, mutta rohkeudella ja kärsivällisyydellä voimme sen toteuttaa."

"Suunnitelma on hyvä", huudahti Duncan, joka huomasi Coran vapauttamisen olevan metsästäjän ensimmäisenä huolena; "minä pidän siitä paljon. Ryhtykäämme heti sitä toteuttamaan."

Lyhyessä neuvottelussa pohdittiin suunnitelmaa lähemmin ja selitettiin sitä yksityiskohtaisemmin eri partiojoukoille; merkkihuudoista sovittiin, ja niin erosivat päälliköt lähteäkseen kukin määrätylle paikalleen.

XXXII luku.

Raivoo rutto, kiihtyy ruumistulet, ellei kuningas viivykkeittä poista täältä mustasilmäneittä.

Popen Iliaadi.

Sinä aikana, jolloin Unkas edellä kuvattuun tapaan jakoi voimiansa, oli metsä yhtä hiljainen ja, ellemme ota lukuun niitä, jotka olivat äsken neuvotteluun kokoontuneet, näennäisesti yhtä tyhjä ihmisistä kuin lähtiessään kaikkivaltiaan luojansa kädestä. Silmä saattoi seurata joka suuntaan puiden varjoisia, pitkiä välimaita keksimättä ainoatakaan olentoa, joka ei olisi todellisesti kuulunut rauhalliseen, uinuvaan maisemaan. Joskus kuului lintu lentää lepattelevan pyökkien oksilla, ja tuolloin tällöin pudotti orava pähkinän, vetäen joukkion hämmästyneet katseet hetkiseksi puoleensa; mutta heti kun nämä tilapäiset keskeytykset olivat lakanneet, suhisi tuuli yksin heidän päittensä yläpuolella pitkin metsän viheriää, lainehtivaa pintaa, joka vain virtojen ja järvien katkaisemana levisi niin avarain alueitten yli. Siinä salossa, joka oli delavarien ja heidän vihollistensa kylän välillä, ei ihmisjalka tuntunut koskaan kulkeneen, niin syvään ja hengähtämättömään hiljaisuuteen se oli vajonnut. Mutta Haukansilmä, joka nyt oli saanut osalleen johtavan aseman seikkailussa, tunsi liian hyvin niiden luonteen, joiden kanssa hänen piti kohta taistella, luottaakseen tähän petolliseen rauhaan.

Nähdessään pienen joukkonsa kokoontuneen ympärilleen heitti metsästäjä 'Hirventappajan' käsivartensa koukkuun, teki äänettömän merkin kehoittaakseen toisia seuraamaan ja johti heitä hyvän matkaa taaksepäin eräälle pienelle purolle, jonka yli he olivat äsken edetessään menneet. Siihen hän pysähtyi ja odotettuaan, kunnes kaikki hänen totiset ja tarkkaavaiset soturinsa olivat ennättäneet hänen luokseen, kysyi hän delavarinkielellä:

"Tietääkö kukaan nuorista miehistäni, minne tämä vesi vie meidät?"

Muuan delavari ojensi toisen kätensä kaksi sormea haralleen ja osoittaen niiden yhtyvän juuressa vastasi:

"Ennenkuin aurinko on kulkenut oman leveytensä, yhtyy pieni vesi isoon veteen." Sitten hän lisäsi tarkoittamaansa suuntaan viitaten: "Ne kaksi ovat kylliksi majaville."

"Sitä minä ajattelinkin", virkkoi metsästäjä, nostaen silmänsä kohti puunlatvojen väliin jäänyttä aukeamaa, "kun näin, mihin päin se juoksee ja mihin päin vuoret kulkevat. Miehet, me etenemme sen rantojen suojassa, kunnes vainuamme huroneja."

Hänen toverinsa päästivät tavallisen lyhyen suostumuksenhuutonsa, mutta kun he huomasivat johtajansa aikovan astua itse eellimmäisenä, teki pari heistä merkkejä, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti. Haukansilmä, joka ymmärsi heidän puhuvat silmäyksensä, käännähti ja näki, että laulumestari oli seurannut hänen joukkoaan tänne asti.

"Tiedättekö, ystäväni", kysyi metsästäjä vakavana ja hiukan ylpeänäkin omain ansioittensa tietoisuudesta, "että tämä on mitä uhkarohkeinta tehtävää suorittamaan valittu ja sellaisen miehen komentoon asetettu soturiparvi, joka ei suinkaan halua jättää sitä toimettomaksi, vaikka jonkun muun sopisikin se paremmin sanoa? Jo viiden minuutin tai ainakin kolmenkymmenen minuutin kuluttu astumme jonkun huronin ruumiille, elävälle tai kuolleelle."

"Vaikkei minulle olekaan selvin sanoin esitetty aikomuksianne", vastasi David, jonka kasvot peitti heikko puna ja jonka muutoin niin rauhalliset ja ilmeettömät silmät nyt hehkuivat outoa tulta, "ovat miehenne olleet mielestäni kuin Jaakobin lapset, jotka kävivät ulos sotaan sikemiläisiä vastaan, koska nämä jumalattomuudessaan tahtoivat avioon saattaa naista siitä kansasta, joka oli löytänyt armon Herran edessä. Nyt olen minä kulkenut pitkät matkat ja kokenut niin hyvät kuin pahatkin neidon kanssa, jota etsitte; ja vaikka en olekaan taistelujen mies ja vaikka en olekaan kupeitani vyöttänyt enkä miekkaani teroittanut, tahtoisin kuitenkin mielelläni iskeä iskun hänen puolestaan."

Metsästäjä epäröi, ikäänkuin punniten itsekseen niin kummallisen joukonlisän mahdollisuuksia, ennenkuin vastasi:

"Te ette osaa käytellä minkäänlaista asetta. Teillä ei ole edes pyssyä, ja uskokaa minua, minkä mingot saavat, sen he kyllä runsaasti maksavat."

"Vaikka en olekaan mikään kerskaileva Goljatti", vastasi David vetäen lingon kirjavan ja kummallisen pukunsa peitosta, "en ole kuitenkaan unohtanut juutalaisen paimenpojan esimerkkiä. Tämän vanhanaikaisen sota-aseen käyttöä harjoittelin nuoruudessani uutterasti, ja toivottavasti ei taitoni ole minua vielä kokonaan jättänyt."

"Aivan niin!" virkkoi Haukansilmä katsellen kylmin ja masentavin silmin kauriinnahkaista hihnaa ja sen kivipussia, "kyllähän tuo kapine kelpaisi nuolien, jopa puukkojenkin joukkoon, mutta ranskalaiset ovat varustaneet nämä mingot hyvillä rihlapyssyillä. Mutta teidän lahjanne näkyy olevan käydä vahingoittumatta tulen läpi, ja kun teitä on tähän asti onni suosinut — majuri, olette jättänyt hanan ylös; yksi ainoakin liian aikainen laukaus olisi samaa kuin kahdenkymmenen päänahan menettäminen ilman vähintäkään hyötyä — niin saatte seurata mukana, lauluniekka; me ehkä voimme käyttää teitä, kun tulee aika kirkua."

"Minä kiitän teitä, ystäväni", vastasi David kuninkaallisen kaimansa tavoin valiten itselleen puron kivien joukosta sopivia heittoesineitä; "vaikka minulla ei olekaan erikoisia taipumuksia tappamiseen, olisi mieleni käynyt kuitenkin kovin murheelliseksi, jos olisitte lähettänyt minut pois."

"Mutta muistakaa", lisäsi metsästäjä taputtaen merkitsevästi päätään siltä kohdalta, missä Gamutin kallossa oli yhä vielä haava, "me olemme tulleet tappelemaan emmekä lauluja lurittelemaan. Siihen asti kunnes yleinen sotahuuto kajahtaa, puhuu vain pyssy."

David nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä varoituksen, ja sitten antoi Haukansilmä lähtömerkin, ensin tutkivasti katsahdettuaan seuralaisiinsa.

Heidän matkansa kulki noin peninkulman verran pitkin puron uomaa. Vaikka äkkijyrkät rantatörmät ja niitä reunustava tiheä viidakko suojelivatkin heitä suuremmalta näkymisen vaaralta, ei kuitenkaan lyöty laimin ainoatakaan intiaanihyökkäyksissä tavallista varokeinoa. Kummallakin sivulla ryömi pikemmin kuin käveli soturi, joka tuon tuostakin vilkaisi metsään, ja melkein joka minuutti pysähtyi parvi kuuntelemaan vihollisääniä niin herkin elimin, että moinen olisi tuntunut käsittämättömältä alkuperäisestä luonnontilasta etääntyneestä miehestä. Heidän marssiaan ei kuitenkaan mikään häirinnyt, ja he saapuivat paikalle, missä pienempi virta laski suurempaan, ilman että heidän etenemistään tunnuttiin lainkaan huomatun. Siinä Haukansilmä jälleen pysähtyi tutkiakseen metsän merkkejä.

"Me saammekin ilmeisesti soveliaan taistelupäivän", lausui hän englanniksi Heywardiin kääntyen ja nostaen katseensa pilviin, joita alkoi levein kasautumin vyöryä poikki taivaan; "kirkas aurinko ja kimalteleva piippu eivät ole hyvän tähtäyksen ystäviä. Kaikki suosii meitä, sillä heillä on tuuli vastassaan, niin että se paiskaa heille päin naamaa heidän pamauksensa ja savunsa, mikä ei itsessään ole niinkään pieni asia; me taas saamme ensin ampua ja kuitenkin nähdä selvästi. Mutta tähänpä suojamme loppuukin. Majavat ovat eläneet satoja vuosia tämän virran varrella, ja kaiken sen jälkeen, mitä ne ovat tarvinneet ruuakseen ja suluikseen, on täällä, kuten näette, paljon kuorittuja kantoja, mutta vähän eläviä puita."

Haukansilmä kuvasi tosiaankin näillä harvoilla sanoilla varsin hyvin näyn, joka nyt avautui heidän eteensä. Puro vaihteli leveydeltään, niin että se joskus kohisi kapeissa kallionhalkeamissa, joskus taas levittäytyi laajalti yli alavan maan, missä se muodosti lammikoiden tapaisia vesipintoja. Joka paikassa sen rannoilla näkyi kuolleiden puiden mätäneviä jätteitä kaikissa rappeutumisen eri asteissa, alkaen niistä, jotka huokailivat horjuvain runkojensa painosta, ja päätyen niihin, joilta oli hiljan ryöstetty se karkea puku, mihin niin salaperäisesti sisältyy niiden elämisen mahdollisuus. Muutamia pitkiä, kaatuneita, sammalpeitteisiä hirsiä virui niiden joukossa, ikäänkuin muistoina jostakin aikaisemmasta, kauan sitten kuolleesta sukupolvesta.

Kaikkia näitä pikkuseikkoja tarkkasi metsästäjä niin huolellisesti ja kiinnostuneesti, etteivät ne kaiketi koskaan ennen olleet saaneet sellaista huomiota osakseen. Hän tiesi huronien leirin olevan puolen peninkulman päässä virtaa ylöspäin, ja levottomana peläten piileskelevää vaaraa oli hän hämmästyksissään, kun ei keksinyt vihollisista pienintäkään jälkeä. Kerran pari oli hän jo antamaisillaan käskyn rynnäkköön koettaakseen vallata kylän yllättämällä, mutta hänen kokemuksensa selitti hänelle pian niin hyödyttömän yrityksen vaarallisuuden. Sitten hän kuunteli hartaasti ja tuskallisen epätietoisena taistelun oireita siltä taholta, minne Unkas oli jäänyt; mutta ei kuulunut muuta kuin tuulen tohina, joka alkoi myrskyä uhaten puuskauksittain huoahdella metsän syvyyksissä. Vihdoin, antaen pikemmin vallan oudolle malttamattomuudelleen kuin totellen kokemuksensa neuvoa, päätti hän johtaa asiat johonkin ratkaisevaan tulokseen paljastamalla joukkonsa ja kulkemalla varovasti, vaikka varmasti virtaa ylös.

Huomioitaan tehdessään oli Haukansilmä seisonut erään pensaan suojassa, samalla kun hänen kumppaninsa olivat jääneet siihen syvänteeseen, jonka läpi pienempi virta laski toiseen; mutta kuultuaan hänen matalan, vaikka silti selvän merkkinsä hiipi koko joukko törmää ylös mustien kummitusten kaltaisina ja asettui äänettömänä johtajansa ympärille. Viitaten suuntaan, jonne tahtoi kuljettavan, lähti Haukansilmä matkaan, soturiparven rientäessä seuraamaan häntä perättäisessä jonossa ja astuessa niin tarkoin hänen jälkiinsä, että Heywardia ja Davidia lukuun ottamatta näytti kuin olisi siitä taivaltanut vain yksi mies.

Tuskin oli joukko kuitenkaan jättänyt suojansa, kun kymmenkunnan pyssyn yhteislaukaus kajahti heidän takanaan ja muuan delavari, loikaten korkealle ilmaan kuin haavoittunut kauris, putosi hengettömänä pitkin pituuttaan maahan.

"Ah! Jotakin tuontapaista minä pelkäsin!" huudahti metsästäjä englanniksi, samassa lisäten nopeana kuin ajatus toisella äidinkielellään: "Suojaan, miehet, ja ampukaa!"

Koko parvi hajaantui siinä silmänräpäyksessä, ja ennenkuin Heyward oli ennättänyt tointua hämmästyksestään, huomasi hän jääneensä seisomaan yksin Davidin kanssa. Onneksi olivat huronit jo peräytyneet, niin että hän oli pelastunut heidän tuleltaan. Mutta sellainen asiain tila ei ilmeisesti voinut kestää kauan, sillä metsästäjä näytti miehilleen esimerkkiä ahdistamalla peräytyvää vihollista laukoen pyssyään ja hypähtäen puulta puulle sitä mukaa kuin huronit hitaasti väistyivät.

Hyökkäyksen näytti suorittaneen hyvin pieni huronijoukko, joka kuitenkin yhä kasvoi ystäviinsä päin vetäytyessään, niin että vastatuli oli melkein, ellei jo täsmälleen, yhtä vilkas kuin eteneväin delavarien. Heyward syöksyi taistelevain joukkoon ja noudattaen kumppaniensa välttämätöntä varovaisuutta pamautteli ahkerasti pyssyään. Ottelu muuttui nyt kiivaaksi ja paikalliseksi. Vain harvat kärsivät vaurioita, koska molemmat puolueet pysyttelivät niin tarkoin kuin mahdollista puiden suojassa, paljastamatta ruumistaan muulloin kuin tähdätessään. Mutta asema kävi yhä uhkaavammaksi Haukansilmälle ja hänen joukolleen. Terävänäköinen metsästäjä huomasi kyllä vaaran, mutta ei tiennyt keinoa sen välttämiseksi. Hän älysi olevan tuhoisampaa peräytyä kuin pysyä paikoillaan, koska hän näki vihollisen lähettävän väkeä hänen sivuilleen, mikä teki piilossa pysyttelemisen niin vaikeaksi delavareille, että heidän tulensa taukosi melkein kokonaan. Tällä hetkellä, kun he luulivat koko vihollisheimon vähitellen heidät kiertävän, kuulivat he metsän lehväkatoksissa kaikuvaa ottelevain kirkunaa ja pyssyjen räiskinää siltä suunnalta, minne Unkas oli asettunut: laaksosta, joka tavallaan oli Haukansilmän ja hänen parvensa taistelutannerta alempana.

Tämän hyökkäyksen vaikutukset tuntuivat silmänräpäyksessä metsästäjän ja hänen ystäviensä suureksi avuksi. Näytti siltä kuin olisi hänen rynnäkkönsä arvattu ja sen tähden mennyt myttyyn, mutta samalla tuntui kuin olisi vihollinen vuorostaan erehtynyt sen tarkoituksesta ja voimasta ja siitä syystä jättänyt liian pienen parven torjumaan nuoren mohikaanin hurjaa hyökkäystä. Tämä seikka kävi kahdellakin tavalla selville, ensiksi siitä nopeudesta, millä taistelu vyöryi kylää kohti ja toiseksi heidän vastustajainsa äkillisestä vähenemisestä, he kun kiiruhtivat tukemaan päärintamaansa ja, kuten nyt osoittautui, tärkeintä puolustuspaikkaansa.

Innostaen miehiään äänellään ja esimerkillään käski Haukansilmä ryntäämään vihollisen kimppuun. Hyökkäys rajoittui tässä yksinkertaisessa sodankäynnissä vain syöksymiseen suojasta suojaan yhä lähemmäs vastustajaa, ja tämä temppu suoritettiin kerkeästi ja menestyksellisesti. Huronit pakotettiin väistymään, ja taistelun näyttämö siirtyi pian siltä avonaisemmalta maalta, missä kamppailu oli alkanut, paikalle, missä ahdistetut saivat turvaa viidakosta. Täällä muuttui taistelu sitkeäksi, kiivaaksi ja tulokseltaan epätietoiseksi, sillä delavarit, vaikkei kukaan heistä suorastaan kaatunut, alkoivat vuotaa runsaasti verta, heidät kun oli pakotettu varsin epäedulliseen asemaan.

Tällä tukalalla hetkellä osasi Haukansilmä puikahtaa saman puun taakse, joka oli Heywardinkin suojana; useimmat hänen miehistään olivat kuulomatkan päässä hiukan oikealla paukuttelemassa nopeita vaikka hyödyttömiä yhteislaukauksia piiloutuneeseen viholliseen.

"Te olette nuori mies, majuri", sanoi metsästäjä laskien 'Hirventappajan' perän maahan ja nojaten piippuun hiukan väsyneenä innokkaasta hyörinästään, "ja teidän tehtäväksenne jonakin päivänä voi osua sotajoukkojen johtaminen näitä mingo-roistoja vastaan. Tässä te nyt voitte nähdä intiaanitaistelun periaatteet. Niihin kuuluu pääasiallisesti nopsa käsi, terävä silmä ja hyvä suoja. No, jos teillä nyt olisi tässä komppania kuninkaallisia amerikkalaisia, niin millä tavoin panisitte sen toimimaan?"

"Pistin tekisi ehkä selvää jälkeä?"

"Kas vain, tuossa teidän puheessanne vallitsee kokonaan valkoisen miehen järki, mutta näissä erämaissa täytyy miehen aina kysyä itseltään, kuinka monta henkeä hän voi säästää. Ei", jatkoi metsästäjä mietteliäästi päätään pudistaen, "hevonen on ennemmin tai myöhemmin — häpeä on sitä sanoa — ratkaiseva nämä kahakat. Elukat ovat parempia kuin miehet, ja hevoseen me lopultakin tulemme. Heitäpäs nyt kengitetty kavio punanahan pieksun jäljille, ja kun hänen pyssynsä on kerran tyhjä, ei hän ennätä enää pysähtyä sitä uudelleen lataamaan."

"Tätä asiaa sopisi ehkä paremmin pohtia jossakin toisessa tilaisuudessa", vastasi Heyward. "Joko pian hyökkäämme?"

"Minä en voi pitää sitä miehen ominaisuuksille sopimattomana, jos hän hengähtäessään antautuukin hyödyllisiin mietiskelyihin", kuului tiedustelijan vastaus. "Mitä taas rynnäkköön tulee, niin ei minua se keino paljoakaan miellytä, koska pari päänahkaa olisi varmastikin pakko uhrata siinä pelissä. Ja kuitenkin", lisäsi hän kumartaen päätään sivulle paremmin kuullakseen kaukaisen taistelun melskeen, "jos me mielimme olla Unkasille joksikin hyödyksi, täytyy meidän pian suoriutua näistä omista konnistamme!"

Sitten hän käännähti nopsasti ja päättävästi ympäri ja huusi intiaaneilleen näiden omalla kielellä. Hänen sanoihinsa vastattiin kiljahduksella, ja merkin saatuaan teki jokainen soturi kerkeän kiertoliikkeen sen puun ympäri, jonka takana hän seisoi. Nähdessään niin monien mustien haamujen väikähtävän silmiensä edessä samalla hetkellä houkuttuivat huronit päästämään kiireellisen ja siis tuloksettoman yhteislaukauksen. Pysähtymättä vetämään henkeä syöksyivät delavarit pitkin loikkauksin metsään saaliinsa kimppuun hyökkääväin pantterien kaltaisina. Haukansilmä juoksi heidän etunenässään, heiluttaen peloittavaa pyssyään ja innostaen seuralaisiaan esimerkillään. Muutamat vanhemmat ja viekkaammat huronit, joita heidän laukaustensa tuhlaamiseksi keksitty salajuoni ei ollut pettänyt, ampuivat nyt läheltä kuolettavan tuiskauksen ja todistivat metsästäjän pelon oikeaksi kaatamalla kolme etumaisinta soturia.

Mutta tämä isku ei kyennyt hillitsemään raivoisaa hyökkäystä. Delavarit ryntäsivät vihollistensa suojapaikkoihin luontaisella hurjuudellaan ja lakaisivat tieltään kaiken vastustuksen hirvittävällä voimallaan.

Käsirysy kesti vain hetkisen, sillä ahdistetut peräytyivät nopeasti, kunnes saapuivat tiheikön vastakkaiselle reunalle, missä he tarrautuivat suojiinsa yhtä itsepintaisesti kuin ajetut otukset. Tässä merkitsevässä silmänräpäyksessä, kun taistelun menestys oli jälleen muuttumassa epäiltäväksi, kuului pyssyn pamaus huronien takaa ja kuula tuli viheltäen metsänaukeamalla sijaitsevista majavain pesistä, seuranaan julma, peloittava sotahuuto.

"Siellä puhuu mohikaanien vanha päällikkö!" ilostui Haukansilmä vastaten huutoon omalla jyrisevällä äänellään. "Nyt ahdistamme niitä edestä ja takaa!"

Tämä kaikki vaikutti huroneihin silmänräpäyksessä. Menetettyään rohkeutensa sellaiselta suunnalta tulevasta hyökkäyksestä, ettei heille jäänyt enää suojassa pysyttelemisen mahdollisuutta, kohottivat heidän soturinsa yhteisen pettymyksen kirkunan, hajaantuivat samassa ja juoksivat poikki aukeaman mistään muusta kuin paosta välittämättä. Ja moni kaatui siinä yrityksessä vainoavain delavarien kuulista ja iskuista.

Emme pysähdy sen laveammin kuvailemaan metsästäjän ja Chingachgookin kohtaamista tai Duncanin ja Munron liikuttavampaa keskustelua. Muutamat lyhyet, kiireiset sanat riittivät selittämään asiain tilan kummallekin joukolle, ja Haukansilmä esitti sitten mohikaanien ruhtinaan miehilleen, jättäen ylipäällikkyyden hänen käsiinsä. Chingachgook suostui tarjottuun kunniatoimeen, johon hänen syntyperänsä ja kokemuksensa tekivät hänet oikeutetuksi, sillä totisella arvokkuudella, joka aina antaa tehoa intiaanisoturin käskyille. Seuraten metsästäjän jälkiä johti hän joukkonsa takaisin tiheikön läpi, ja hänen soturinsa nylkivät kulkiessaan kaatuneilta huroneilta päänahat ja piilottivat omien kuolleittensa ruumiit, kunnes he näin tehden saapuivat paikalle, missä edellinen katsoi sopivaksi pysähtyä.

Soturit, jotka äskeisessä ottelussa olivat kestäneet niin ankaroita ponnisteluja, sijoitettiin nyt pienelle tasanteelle, jossa siellä täällä kohosi tarpeeksi puita heidän suojakseen. Maa vietti melkoisen jyrkästi alaspäin heidän edestään, ja heidän silmäinsä alla avautui useiden peninkulmien pituinen kapea, synkkä, metsääkasvava laakso. Tässä tiheässä, varjoisassa metsässä taisteli Unkas yhä huronien päävoiman kanssa.

Mohikaani ja hänen ystävänsä etenivät jyrkänteen reunalle ja kuuntelivat harjaantunein korvin taistelun melskettä. Muutamia lintuja liihoitteli laakson lehvämeren yllä, pelästyneinä paettuaan salaisista pesistään, ja siellä ja täällä ilmaisi puiden joukosta kohoava kirkas savupilvi, joka näytti jo sulavan ympäröivään ilmaan, paikkaa, missä kamppailu oli ollut kiivain ja pitkällisin.

"Taistelu urkenee rinnettä ylös", virkkoi Duncan, viitaten suuntaan, mistä kuului uudelleen tuliaseiden räiskettä. "Me olemme liian keskellä heidän rintamaansa voidaksemme iskeä tehoisasti."

"He kääntyvät vielä laakson pohjaan, missä suoja on tihein ja turvallisin", väitti metsästäjä, "ja niin jäämme kauniisti heidän kylkipuolelleen. Menkää, ruhtinas; teillä on tuskin aikaa kohottaa sotahuuto ja johtaa nuoret miehenne kahakkaan. Minä teen tehtäväni tässä rytäkässä soturien kanssa, jotka ovat samaa väriä kuin minäkin. Te tunnette minut, mohikaani: ei ainoakaan huroni, niin paljon kuin heitä liekin, pääse tämän kummun yli selkäämme 'Hirventappajan' saamatta siitä vihiä."

Intiaanipäällikkö viivähti vielä hetkisen tarkatakseen taistelun kulkua, joka nyt vyöryi nopeasti rinnettä ylös varmana merkkinä siitä, että delavarit olivat voitolla, eikä hän poistunut paikalta, ennenkuin häntä muistuttivat ystävien ja vihollisten läheisyydestä edellisten kuulat, joita alkoi harvakseltaan töksähdellä maahan kuivien lehtien sekaan niinkuin myrskyä ennustavia rakeita. Haukansilmä ja hänen kolme toveriansa peräytyivät muutaman askelen suojaan ja odottivat ottelun tulosta niin rauhallisina, että vain pitkällinen tottumus sai heidät siten käyttäytymään sellaisissa oloissa.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin pyssyjen pamahdukset alkoivat menettää metsän kaikupohjan ja kumahdella siihen tapaan kuin vapaassa ilmassa laukaistut tuliluikut. Sitten ilmestyi soturi siellä toinen täällä metsän liepeille, mutta aukeamalle saavuttuaan koetti hän koota uutta rohkeutta ikäänkuin olisi siinä paikka, missä oli viimeistä vastarintaa yritettävä. Näihin liittyi pian toisia, kunnes pitkä rivi mustia haamuja näkyi epätoivon vimmalla pysyttelevän lymyssään. Heyward alkoi tulla malttamattomaksi ja vilkui levottomana Chingachgookiin päin. Päällikkö istui kallionkielellä vain tyynet kasvot näkyvissä tarkastellen ottelua yhtä rauhallisin silmin kuin olisi hän siinä pelkkänä toimettomana katselijana.

"Aika on tullut delavarin iskeä!" hätäili Duncan.

"Ei vielä", vastasi metsästäjä; "kun hän vainuaa ystävänsä, antaa hän heidän tietää olevansa täällä. Katsokaa, katsokaa: lurjukset kokoontuvat tuohon männikköön kuin kimpuksi kerääntyvät mehiläiset lentonsa jälkeen. Nainenkin osaisi lähettää kuulan tuollaisen mustanahkain rykelmän keskelle!"

Samassa kajahti sotahuuto, ja kymmenisen huronia kaatui Chingachgookin ja hänen joukkonsa yhteislaukauksesta. Sitä seuraavaan kiljaukseen vastasi yksi ainoa taisteluhuuto metsästä, ja heti vapisutti ilmaa ulvonta, joka kaikui kuin olisi tuhat kurkkua liittynyt yhteiseen ponnistukseen. Huronit horjahtivat ja heittivät keskustansa suojattomaksi, niin että Unkas ryntäsi metsästä sadan soturin etupäässä heidän jättämästään aukosta.

Heiluttaen käsiään oikealle ja vasemmalle osoitti nuori päällikkö vihollista seuralaisilleen, jotka heti hajaantuivat ajamaan sitä takaa. Taistelu jakautui nyt eri haaroille, kun huronien murretun rintaman molemmat siivet etsivät jälleen suojaa metsästä voitokkaiden lenapien soturien ahdistaessa heitä tuimasti. Minuutin kuluttua kaikkosi melske jo eri tahoille ja hälveni hälvenemistään metsän kaikuviin lehväkatoksiin.

Pieni ryhmä huroneja ei ollut kuitenkaan huolinut etsiä suojaa, vaan peräytyi hätyytetyn jalopeuran tavoin hitaasti ja uhkaavasti ylös rinnettä, mistä Chingachgook ja hänen joukkonsa oli juuri lähtenyt yhtyäkseen lähemmin taistelun melskeeseen. Maguan saattoi tuntea tässä parvessa peloittavan hurjista kasvoistaan ja siitä ylpeän käskevästä ryhdistä, joka hänellä yhä oli.

Innoissaan järjestäessään takaa-ajoa oli Unkas jättäytynyt melkein yksin, mutta heti kun hänen silmänsä osuivat Kettuun, unohti hän kaiken muun. Kohottaen taisteluhuutonsa, joka liitti hänen seuraansa kuusi tai seitsemän soturia, hyökkäsi hän erilaisista voimasuhteista välittämättä vihollisensa kimppuun. Kettu, joka piti hänen liikkeitään silmällä, pysähtyi iloissaan odottamaan häntä. Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä, kun hän luuli nuoren äkkipikaisen ahdistajansa malttamattomuuksissaan joutuneen hänen armoilleen, kuului uusi sotahuuto ja Pitkän Pyssyn nähtiin ryntäävän avuksi kaikkine valkoihoisine seuralaisineen. Huroni pyörähti viipymättä ympäri ja alkoi nopeasti peräytyä rinnettä ylös.

Siinä ei ollut aikaa tervehdyksiin eikä onnitteluihin, sillä Unkas, vaikka ei tiennytkään ystäviensä läheisyydestä, jatkoi takaa-ajoaan tuulen nopeudella. Turhaa huusi Haukansilmä hänelle varoituksiaan salaväijytyksistä: nuori mohikaani uhmasi vihollistensa vaarallista tulta ja pakotti heidät pakenemaan yhtä lentämällä kuin hän itsekin loikkasi eteenpäin. Oli onni, että kilpajuoksu kesti vain lyhyen ajan ja että valkoiset miehet olivat hyvin edullisessa asemassa, muutoin olisi delavari pian ehättänyt kaikista tovereistaan edelle ja joutunut rohkeutensa uhriksi. Mutta ennenkuin sellainen onnettomuus oli tapahtunut, ennättivät sekä ajetut että ahdistajat wyandotien kylään, iskumatkan päähän toisistaan.

Asuntojensa läheisyyden innostamina ja pakoon väsyneinä pysähtyivät nyt huronit ja taistelivat neuvottelumajansa ympärillä epätoivon vimmalla. Hyökkäys ja sen seuraukset olivat kuin myrskypyörteen tuhoava kulku. Unkasin kirves, Haukansilmän pyssyntukki ja Munronkin yhä jäntevä käsivarsi olivat täydessä toimessa tämän kiitävän hetken, ja pian virui tantereella aika joukot heidän vihollisiaan. Mutta niin rohkea ja vaaraa uhmaileva kuin Magua olikin, vältti hän sentään kaikki hänen henkeään vastaan tehdyt hyökkäykset, ikäänkuin olisi häntä suojellut se satumainen voima, joka piti huolta vanhan runouden lemmikkisankarien kohtaloista. Kohottaen ulvonnan, joka puhui voimakkaammin vihasta ja raivosta kuin kokonaiset kirjat, ryntäsi ovela päällikkö, nähtyään toveriensa kaatuneen, vain kahden eloonjääneen ystävänsä seuraamana paikalta, jättäen delavarit nylkemään kuolleilta verisiä voitonmerkkejään. Mutta Unkas, joka oli turhaan etsinyt Maguaa tappelun tiimellyksessä, hyökkäsi ajamaan häntä takaa, Haukansilmä, Heyward ja David kintereillään. Kaikki mitä metsästäjä kykeni tekemään, oli pitää pyssynsä suuta jonkin verran ystävänsä edellä, mutta se suorittikin kaikki oikean tenhokilven tehtävät. Kerran näytti Magua aikovan ryhtyä uuteen ja viimeiseen vastarintaan tappioittensa kostamiseksi, mutta luopuen aikomuksestaan heti, kun oli sen ilmaissutkin, syöksähti hän viidakkoon, jonka läpi viholliset häntä seurasivat, ja katosi äkkiä luolaan, jonka lukija jo tuntee. Haukansilmä, joka oli vain Unkasin takia ollut ampumatta, kohotti voittohuudon ja julisti korkealla äänellä, että he olivat nyt saaliistaan varmat. Takaa-ajajat ryntäsivät pitkään ja kapeaan käytävään ja näkivät vielä vilahdukselta pakenevat huronit. Heidän kulkuaan luolan luonnonmuodostamain kujien ja maanalaisten huoneiden läpi ilmaisivat satojen naisten ja lasten huuto ja kirkuna. Himmeässä, epäselvässä valaistuksessa oli tämä paikka kuin Manalan synkkä alanko, jossa kadotettujen haamuja ja hurjia paholaisia pakeni joukoittain.

Mutta Unkas piti yhä Maguaa silmällä, ikäänkuin olisi elämällä ollut hänelle vain yksi tarkoitusperä. Heyward ja metsästäjä kiiruhtivat hänen jäljessään, yhteisen, vaikka ehkä jonkin verran heikomman tunteen innostamina. Mutta heidän tiensä kävi yhä hankalammaksi näissä pimeissä, synkissä käytävissä, ja juoksevat viholliset siinsivät silmään yhä epäselvemmin ja harvemmin; kerran he jo luulivat eksyneensä jäljiltä, kun valkean hameen nähtiin häilähtävän erään ilmeisesti vuoren harjalle johtavan käytävän toisessa päässä.

"Se on Cora!" huudahti Heyward äänellä, jossa kauhu ja ilo yhtyivät hurjalla tavalla.

"Cora! Cora!" kertasi Unkas loikaten eteenpäin kuin hirvi.

"Se oli nuori tyttömme!" huusi metsästäjä. "Rohkeutta, neiti; me tulemme! Me tulemme!"

Takaa-ajoa jatkettiin kymmenkertaisella innolla, kun oli edes vilahdukselta saatu nähdä vanki. Mutta tie oli epätasaista, murtunutta ja paikoittain melkein mahdotonta kulkea. Unkas heitti pois pyssynsä ja juoksi eteenpäin mistään välittämättä. Heyward seurasi malttamattomana hänen esimerkkiään, vaikka molemmat saivatkin hetki jälkeenpäin muistutuksen tämän teon järjettömyydestä kuullessaan kumajavan laukauksen, jonka huronit olivat ennättäneet ampua alas kalliokäytävään ja joka lievästi haavoitti nuorta mohikaania.

"Meidän täytyy päästä heihin käsiksi!" huusi metsästäjä huipaten ystäväinsä ohi epätoivoisella hyppäyksellä, "muuten konnat nappovat meidät kaikki hengiltä tältä välimatkalta. Ja katsokaahan, he pitävät neitiä kilpenä edessään!"

Vaikka hänen toverinsa eivät huomanneet tai oikeammin puhuen kuulleet hänen sanojaan, seurasivat he kuitenkin hänen esimerkkiään ja pääsivät uskomattomin ponnistuksin niin lähelle pakenevia, että näkivät kahden soturin raahaavan Coraa välissään eteenpäin, Maguan johtaessa heidän kulkunsa suuntaa. Siinä silmänräpäyksenä kuvastuivat kaikki neljä selvästi avonaista taivasta vasten ja katosivat sitten. Melkein mielettöminä pettymyksestä lisäsivät Unkas ja Heyward vauhtiaan, joka jo näytti melkein yliluonnolliselta, ja pääsivät luolasta vuoren kupeelle kylliksi ajoissa keksiäkseen pakenevain tien. Kulku kävi rinnettä ylös ja oli yhä vaivalloista ja uhkarohkeata.

Pyssynsä haittaamana ja ehkäpä tuntien heikompaa mielenkiintoa vankia kohtaan kuin kumppaninsa päästi metsästäjä nämä hiukan edelleen, ja Unkas taas vuorostaan sivuutti Heywardin. Tällä tavoin hyppivät he yli kallioiden, kuilujen ja esteiden niin rohkeasti ja niin uskomattoman lyhyessä ajassa, että moinen olisi toisella hetkellä ja toisissa oloissa tuntunut suorastaan mahdottomalta. Mutta tuliset nuorukaiset saivat oivan palkinnon ponnistuksistaan, kun he huomasivat huronien Coran estämänä alkavan joutua tappiolle kilpajuoksussa.

"Pysähdy, wyandotien koira!" huusi Unkas, heristäen kiiltävää kirvestään Magualle; "delavarityttö käskee sinua seisahtumaan!"

"Minä en tule enää edemmäksi!" kirkaisi Cora, pysähtyen aivan odottamatta eräälle kallionkielekkeelle, jonka alla ammotti syvä kuilu ja josta ei enää ollut pitkä matka vuoren huipulle. "Tapa minut, jos tahdot, inhoittava huroni; minä en lähde tästä kauemmas."

Neidon kuljettajat kohottivat kerkeästi tapparansa, täynnänsä sitä saastaista iloa, jota paholaiset varmaankin tuntevat tihutöissään, mutta Magua pysähdytti nostetut käsivarret. Väännettyään aseet toveriensa käsistä ja heitettyään ne yli kallion veti huronipäällikkö puukkonsa ja kääntyi vankiinsa kasvoillaan ilme, jossa vastakkaiset intohimot kävivät hurjaa taistelua keskenään.

"Vaimo", kähisi hän, "valitse Ovelan Ketun maja tai puukko!"

Cora ei nähnytkään häntä, vaan vajosi polvilleen, nosti silmänsä ja kätensä taivasta kohti ja sanoi nöyrällä ja kuitenkin luottavalla äänellä:

"Jumalani, minä olen Sinun! Tee minulle mitä parhaaksi näet!"

"Vaimo!" toisti Magua kähisten ja koettaen turhaa tavata hänen tyynten, sädehtiväin silmäinsä katsetta "valitse!"

Mutta Cora ei kuullut eikä huomannut hänen käskyään. Huronin jokainen jänne vapisi, ja hän nosti jo kätensä, mutta laski sen epäröivän ja hämmästyneen näköisenä jälleen alas. Uudelleen taisteli hän itsensä kanssa ja kohotti taas terävän aseensa, mutta juuri silloin kuului läpitunkeva huuto heidän yläpuoleltaan ja Unkasin nähtiin mielettömänä loikkaavan peloittavasti korkeudesta kallionkielekkeelle. Magua peräytyi askelen, ja toinen hänen seuralaisistaan käytti tilaisuutta työntääkseen puukkonsa Coran rintaan.

Huroni hyökkäsi tiikerinä rikollisen, pakoon yrittävän maanmiehensä kimppuun, mutta pudotessaan langennut Unkas erotti luonnottomat kiistatoverit toisistaan. Tämä keskeytys johti Maguan ajatukset pois hänen varsinaisesta aikomuksestaan, ja juuri näkemänsä murhan hullaannuttamana hän upotti aseensa pitkin pituuttaan kaatuneen delavarin selkään päästäen kauhistavan karjahduksen tämän raukkamaisen teon tehtyään. Mutta Unkas nousi iskusta huolimatta niin kuin haavoitettu pantteri kääntyy päin vainoojaansa ja löi Coran murhaajan jalkoihinsa kooten viimeiset raukenevat voimansa tähän ponnistukseen. Sitten katsahti hän tuimana ja katkerana Kettuun ja ilmoitti silmänsä ilmeellä kaiken sen, mitä hän olisi tehnyt, ellei kykyä olisi puuttunut. Tämä tarttui vastustelemattoman delavarin ponnettomaan käsivarteen ja pisti puukkonsa kolme kertaa hänen rintaansa, kunnes hänen uhrinsa, yhä pitäen sammumatonta halveksimista kuvastelevan katseensa naulittuna viholliseen, lysähti hengettömänä hänen jalkoihinsa.

"Armoa, armoa, huroni!" huusi Heyward ylhäältä kauhun tukahduttamin äänin. "Anna armoa, niin sinä itsekin saat armon!"

Heiluttaen uhittelevasti puukkoaan rukoilevalle nuorelle miehelle päästi voitokas Magua niin hirvittävän, niin hurjan ja niin riemuitsevan huudon, että sen villinkorskea kaiku saapui niidenkin korviin, jotka taistelivat laaksossa tuhat jalkaa alempana. Hänelle vastasi väkevällä kiljahduksella metsästäjä, jonka kookas ruumis näkyi samassa ketterästi liikkuvan häntä kohti pitkin noita vaarallisia kallionkärkiä niin rohkein ja uljain hypyin kuin olisi hänellä ollut kyky lentää ilmassa. Mutta kun Haukansilmä ehti säälimättömän teurastuksen näyttämölle, näkyivät kallionkielekkeellä enää vain vainajat.

Hänen terävä silmänsä katsahti kerran uhreihin ja kohosi sitten tarkastelemaan vastassaan olevaa vaikeakulkuista rinnettä. Muuan ihmisolento seisoi vuoren huipulla, aivan pyörryttävän kuilun reunalla, käsivarret kohotettuina kauhistavan uhkaavaan asentoon. Pysähtymättä ottamaan selkoa ken hän oli, nosti Haukansilmä pyssynsä, mutta alhaalla pakenevan villin päähän putoava kivilohkare sai hänet katsomaan tarkemmin, ja hän tunsi kunnon Gamutin raivostuneet, hehkuvat piirteet. Sitten ilmestyi Magua näkyviin eräästä kallionhalkeamasta ja astuen kylmän välinpitämättömästi viimeisen seuralaisensa ruumiin yli suoriutui aika loikkauksella leveästä rotkosta ja nousi kalliota ylös kohdalta, missä David ei päässyt häntä uhkaamaan. Yksi ainoa hyppy saattoi nyt lennättää hänet kuilun toiselle reunalle varmaan turvaan. Mutta ennen kuin ryhtyi tähän hyppyyn pysähtyi huroni ja karjui heristäen nyrkkiään metsästäjälle:

"Kalpeanaamat ovat koiria! Delavarit ovat akkoja! Magua jättää heidät kalliolle varisten saaliiksi!"

Käheästi nauraen loikkasi hän epätoivon voimalla, mutta ei yltänytkään maaliinsa, vaikka hänen kätensä ennättivätkin tarrautua aivan jyrkänteen reunalla kasvavaan vaivaispuuhun. Haukansilmä oli kyyristynyt kuin hyppyyn aikova peto, ja koko hänen ruumiinsa vapisi niin voimakasta kiihkoa, että hänen puoliksi kohotetun pyssynsä suu heilui kuin tuulessa värisevä lehti. Väsyttämättä itseään turhilla ponnistuksilla päästi viekas Magua ruumiinsa vajoamaan käsivarsiensa pituudelta ja tapasi kuin tapasikin jalkainsa alle kallionkolon. Sitten hän keräsi kaikki voimansa, uudisti yrityksen ja onnistuikin vetämään polvensa vuoren partaalle. Tällä hetkellä, kun hänen vihollisensa ruumis oli aivan kokoon käpristynyt, nosti metsästäjä tärisevän aseensa olkapäähänsä. Ympäröivät kalliotkaan eivät seisoneet vakavammin kuin pyssy sinä silmänräpäyksenä, jolloin se tuiskautti ulos sisältönsä. Huronin kädet heltisivät, ja hänen ruumiinsa taivahti hiukan taaksepäin, hänen polviensa pysyessä yhä entisessä asemassaan. Heittäen leppymättömän katseen viholliseensa hän heristi jälleen nyrkkiään hurjassa uhmassaan. Mutta hänen otteensa heikkeni yhä, ja hänen musta ruumiinsa näkyi lyhyen hetken halkaisevan ilmaa pää alaspäin, kunnes se nopealla matkallaan tuhoa kohti syöksyi vuoren kupeita kiipeilevän pensasvyön peittoon.

XXXIII luku.

Kahakoitiin kauan miesten lailla, viljoin niitti turkkilaista Tuoni. Voitto! — mutta Botsarista vailla: vuosi verta joka suoni! Hymyn uljaan näki sotaveikot, kun he huusi, karjui niinkuin peikot, vallatessaan hurmekentän. Mutta nytpä vaipui silmä umpeen, niinkuin vaipuu kukka valkolumpeen laskiessa päivän kehrän.

Halleck.

Seuraavan päivän aurinko näki lenapien leirissä surevan kansan. Häipynyt oli taistelun melske, ja he olivat tyydyttäneet vanhan vihansa mingoja kohtaan ja kostaneet näille äskeisen loukkauksen hävittämällä kokonaisen yhteiskunnan. Musta, kolkonnäköinen savu, joka leijaili huronien leiripaikan yllä, ilmaisi jo itsessään kyllin selvästi, kuinka tämän vaeltavan heimon oli käynyt, kun taas sadat kaarneet, jotka kiertelivät vuorten kalpeita huippuja tai liihoittelivat kirkuvina parvina yli avarain metsien, osoittivat kauhistuttavalla tavalla suuntaa, jota taistelu oli kulkenut. Lyhyesti: jokainen rajamaasodan merkkeihin vähänkään tottunut silmä olisi helposti huomannut kaikki nämä pettämättömät todistukset intiaanien koston säälimättömästä julmuudesta.

Mutta sittenkin näki nouseva aurinko lenapien leirissä surevan kansan. Ei kuulunut voitonhuutoja eikä riemulauluja heidän menestyksensä ylistämiseksi. Myöhästyneinkin soturi oli jo palannut kauhistuttavasta toimestaan, mutta vain riistääkseen vyöltään verisen ammattinsa hirvittävät tunnusmerkit ja yhtyäkseen heimolaistensa valituksiin onnettomuuden lyömästä kansasta. Ylpeys ja voitonhurma olivat väistyneet nöyryyden tieltä, ja hurjimmat inhimilliset intohimot olivat jo tyyntyneet syvimmän ja vilpittömimmän surun ilmauksiksi.

Majat olivat tyhjinä, mutta leveä vyö totisia kasvoja ympäröi erästä paikkaa niiden läheisyydessä, minne kaikki, joissa henki oli, olivat kokoontuneet ja missä kaikki nyt seisoivat syvän, peloittavan äänettömyyden vallitessa. Vaikka kaikkiin arvoihin ja ikäluokkiin ja kaikkiin ammatteihin ja molempiin sukupuoliin kuuluvat ihmiset olivat yhtyneet muodostamaan tämän hengittävän ruumisseinän, sykki heidän sydämensä vain yhdelle ainoalle tunteelle. Jokainen silmä oli naulattuna tämän kehän keskukseen, missä tämän hartaan, yhteisen mielenkiinnon esineet olivat.

Kuusi delavarityttöä, joiden pitkät, mustat, aaltoilevat kiharat vaipuivat valtoiminaan heidän rinnalleen, seisoi muista erillään ja antoi itsestään elonmerkkejä vain sirottelemalla tuolloin tällöin hyvätuoksuisia yrttejä ja metsän kukkia suloisesti lemuavista kasveista tehdylle kantovuoteelle, jolla lämminsydämisen, jalon ja ylevän Coran maalliset jäännökset intiaanikankaasta neulotun paarivaatteen peittäminä lepäsivät. Hänen ruumiinsa oli kääritty useihin samanlaisiin yksinkertaisiin verhoihin, ja hänen kasvonsa oli ikuisiksi ajoiksi kätketty ihmisten katseilta. Hänen jalkopäässään istui murtunut Munro. Hänen iäkäs päänsä oli kumartunut melkein maahan asti pakollisesti alistuneena Kaitselmuksen kuritukseen, mutta salainen tuska taisteli hänen uurtuneella otsallaan, jonka osaksi peittivät huolettomasti ohimoille valahtavat harmaat hapset. Gamut seisoi hänen sivullaan, lempeä pää alttiina auringonsäteille, harhailevat, surulliset silmät yhtä paljon kiinnitettyinä pieneen kirjaan, joka sisälsi niin paljon omituisella tavalla esitettyjä hurskaita ajatuksia, kuin olentoon, jolle hänen sielunsa halasi julistaa lohdutusta. Heyward oli myöskin lähettyvillä, nojaten puuhun ja kokien hillitä äkillisiä murheenpuuskiaan, joita tukahduttamaan tarvittiin hänen voimakkain miehekkyytensä.

Mutta jos tämä ryhmä, kuten voi helposti kuvitella, oli surullinen ja masentunut, niin paljoa liikuttavampi oli toinen sikermä saman avoimen kentän vastakkaisella puolella. Unkas siellä istui niinkuin eläisi hän vielä, ruumis ja jäsenet nostettuina vakavaan ja juhlalliseen asentoon kaikkein komeimpien koristusten peittäminä, mitä heimon rikkaus suinkin saattoi hankkia. Uljaita sulkia liehui hänen päässään; helmivöitä, kaulahelyjä, rannerenkaita ja kunniarahoja välkkyi tavattomat määrät hänen kaunistuksenaan, vaikka hänen tylsä silmänsä ja elottomat kasvonsa muodostivatkin liian jyrkän vastakohdan kaikelle niiden julistamalle turhalle korskeudelle.

Chingachgook oli asettunut aivan ruumista vastapäätä, ilman aseita, ilman maalausta, ilman koristeita, ottamatta lukuun hänen heimonsa kirkkaansinistä tunnuskuvaa, joka oli lähtemättömäksi piirretty hänen paljaaseen rintaansa. Koko sen pitkän ajan, minkä heimo oli ollut näin koossa, oli mohikaanisoturi hievahtamattoman murheellisena tuijottanut poikansa kylmiin, tunnottomiin kasvoihin. Niin kiinteä ja väistymätön oli tämä katse ja niin muuttumaton hänen asentonsa, ettei vieras olisi osannut erottaa elävää kuolleesta, ellei olisi nähnyt niitä ahdistetun hengen äkillisiä värähdyksiä, jotka tavantakaa vavahduttivat vanhuksen mustia piirteitä, ja sitä kuolontyyneyttä, joka oli iäksi laskeutunut toisen koko olemukseen.

Metsästäjä oli aivan hänen lähellään nojaten miettivän näköisenä ankaraan, kostavaan aseeseensa, kun taas Tamenund oli kansansa vanhinten tukemana asettunut korkemmalle paikalle, mistä hän saattoi nähdä koko tuon mykän, murheellisen väenpaljouden.

Kehän sisäreunassa seisoi vieraan kansan sopaan puettu soturi, ja sen ulkopuolella odotti hänen hevosensa ratsaspalvelijain vartioimana, jotka olivat ilmeisesti varustautuneet pitkälle matkalle. Muukalaisen puku ja koristeet ilmaisivat hänen olevan vastuunalaisessa asemassa ja läheisessä suhteessa Kanadan maaherraan, ja hän näytti nyt, kun hänen rauhanvälityksensä oli tullut tarpeettomaksi liittolaistensa hillittömän rajuuden takia, tyytyvän vain äänettömänä ja surullisena katselemaan taistelun hedelmiä, jota hän oli tullut liian myöhään estämään.

Päivän ensimmäinen neljännes oli loppumaisillaan, ja kuitenkin oli väkijoukko seisonut näin hengähtämättömän hiljaa sen koitosta lähtien. Tukahdutettua huokausta voimakkaampaa ääntä se ei ollut päästänyt, eikä jäsenkään ollut liikahtanut koko tänä pitkänä, väsyttävänä aikana muuta kuin tarjotakseen yksinkertaisia, liikuttavia uhreja, joita hetkestä hetkeen kannettiin vainajain muistolle. Vain intiaanin kärsivällisyys ja itsehillintä saattoi kestää sellaista kuolemanhievahtamattomuutta, joka näytti muuttaneen jokaisen mustan, liikkumattoman olennon kivipatsaaksi.

Vihdoin ojensi delavarien patriarkka toisen käsivartensa ja nousi seuralaistensa olkapäihin nojaten seisomaan niin heikkona kuin olisi kokonainen ihmisikä erottanut miehen, joka edellisenä päivänä puhui kansalleen, vanhuksesta, joka nyt horjui korokkeellaan.

"Lenapien miehet!" sanoi hän ontolla äänellä ikäänkuin olisi julistanut profeetallisia sanomaa. "Maniton kasvot ovat pilven takana! Hänen silmänsä on kääntynyt teistä pois; Hänen korvansa ovat tukossa; Hänen kielensä ei vastaa. Te ette näe häntä, mutta hänen tuomionsa on teidän edessänne. Olkoon sydämenne avoin ja älköön henkenne valhetta lausuko. Lenapien miehet! Maniton kasvot ovat pilven takana!"

Kun tämä yksinkertainen, mutta kuitenkin kauhistuttava ilmoitus saapui kansan korviin, syntyi niin syvä ja kaamea hiljaisuus, kuin olisi heidän palvomansa korkea henki lausunut nuo sanat ilman ihmiselinten apua; Unkasin liikkumaton ruumiskin näytti elolliselta olennolta verrattuna hänen ympärillään seisovaan nöyryytettyyn ja masentuneeseen väkijoukkoon. Mutta samassa määrin kuin tämän peloittavan sanoman välitön vaikutus vähitellen heikkeni, alkoi matala sorina nousta kuolleiden kunniaa laulamaan. Äänet, naisäänet, olivat vihlovan vienoja ja valittavia. Sanat eivät seuranneet toisiaan missään säännöllisessä järjestyksessä, mutta kun yksi oli lopettanut ylistyshymnin tai valituslaulun, miksi sitä sanottaneenkin, jatkoi sitä toinen ilmaisemalla tunteitaan tavalla, jonka liikutus ja tilaisuus hänelle kulloinkin sanelivat. Väliin keskeytti laulajattaren yleinen äänekäs surunpuuska, jonka kestäessä Coran kantovuoteen ympärille asettuneet tytöt poimivat yrtit ja kukat hänen ruumiiltaan ikäänkuin surun hullaannuttamina. Mutta kun heidän murehtimisensa oli taas saanut lempeämmän muodon, heitettiin nämä puhtauden ja sulouden vertauskuvat paikalleen takaisin kaikilla tavoin ilmaisemaan hellyyttä ja kaipausta. Vaikka heidän lauluaan katkaisivatkin monet yleiset purkaukset ja keskeytykset, olisi sen käännös kuitenkin sisältänyt yhtenäisen jakson, jota pääasiassa liitti yhteen johdonmukainen ajatussarja.

Muuan tyttö, arvonsa ja etevien ominaisuuksiensa takia siihen toimeen valittuna, alkoi kainosti viittailemalla kaatuneen soturin ansioihin, koristaen lauluaan itämaisilla kuvilla, joita intiaanit ovat varmaankin tuoneet mukanaan toisen maanosan äärimmäisiltä laidoilta ja jotka itsessään muodostavat kahden maailman muinaisia historioita yhdistävän renkaan. Tyttö sanoi vainajaa "heimonsa pantteriksi" ja kuvaili häntä mieheksi, jonka nahkakenkä ei jättänyt jälkiä kastenurmelle, jonka hyppy oli kuin nuoren kauriinvasan loikkaus, jonka silmä oli pimeän yön tähteä kirkkaampi ja jonka ääni oli taistelussa jyrisevämpi kuin Maniton ukkonen. Hän muistutti hänelle äitiä, joka hänet synnytti, ja viipyi erikoisesti sen onnen esittelyssä, jota tämä nainen varmaankin tunsi sellaisen pojan omistaessaan. Hän pyysi häntä sanomaan maammolleen, kun he tapasivat toisensa henkien maailmassa, että delavaritytöt olivat vuodattaneet kyyneleitä hänen lapsensa haudalle ja sanoneet häntä siunatuksi.

Hänen seuraajansa vaimensivat äänensä yhä lempeämpään ja hellempään säveleeseen ja viittasivat naisellisella hienotunteisuudella ja herkkyydellä vieraaseen neitoon, joka oli poistunut maan päältä niin lähellä nuoren soturin lähtöä, että Suuri Henki oli siten ilmaissut tahtonsa liian selvään, jotta sitä voitaisiin käsittää väärin. He kehoittivat häntä olemaan lempeä naiselle ja hyväntahtoisuudella kohtelemaan hänen taitamattomuuttaan askareissa, jotka olivat välttämättömiä hänenlaisensa soturin mukavuudelle. He kuvailivat laveasti hänen verratonta kauneuttaan ja hänen jaloa rohkeuttaan ilman pienintäkään kateuden häivää, niinkuin luulisi enkelien iloitsevan heitä korkeammasta täydellisyydestä, lisäten, että nämä erinomaiset ominaisuudet korvasivat enemmän kuin täydelleen hänen kasvatuksensa vähäiset puutteet.

Tämän jälkeen puhuttelivat toiset tytöt määrätyssä järjestyksessä neitoa itseään, matalalla, vienolla hellyyden ja lemmen äänellä. He kehoittivat häntä olemaan hyvillä mielin eikä pelkäämään mitään tulevasta onnestaan. Metsästäjähän oli oleva hänen kumppaninsa, ja hän oli kyllä osaava huolehtia hänen pienimmistäkin tarpeistaan; ja soturihan oli hänen rinnallaan kykenevänä suojelemaan häntä kaikilta vaaroilta. He takasivat hänen polkunsa miellyttäväksi ja taakkansa kevyeksi. He varoittivat häntä hyödyttömästi kaihoamasta nuoruutensa ystäviä ja isiensä asumasijoja, vakuuttaen, että lenapien autuailla metsästysmailla oli yhtä suloisia laaksoja, yhtä kirkkaita jokia ja yhtä suloisia kukkia kuin "kalpeanaamojen taivaassa". He neuvoivat häntä pitämään silmällä kumppaninsa tarpeita eikä koskaan unohtamaan erotusta, jonka Manito oli niin viisaasti pannut heidän välilleen. Sitten yhdistivät he hurjalla voimalla äänensä laulamaan mohikaanin luonteesta. He sanoivat häntä jaloksi, miehekkääksi ja ylevämieliseksi, ja he antoivat hänelle kaikki ominaisuudet, jotka soturia kaunistavat ja joita impi taitaa rakastaa. Pukien ajatuksensa mitä syvällisimpiin ja kaukaisimpiin kuviin he ilmoittivat sitten sukupuolensa vaistomaisella herkkyydellä havainneensa heidän lyhyen yhdessäolonsa aikana, minne päin hänen uinuvat taipumuksensa häntä vetivät. Delavaritytöt eivät löytäneet suosiota hänen silmissään! Hän oli rotua, joka oli kerran hallinnut suolaisen järven rantoja, ja hänen toiveensa kuljettivat hänet takaisin kansan luo, joka asui hänen isiensä haudoilla. Ja miksi ei olisi sellainen voimakas kiintymys saanut tapahtua! Saattoihan jokainen silmä nähdä, että neito oli puhtaampaa ja jalompaa verta kuin hänen heimolaisensa, ja todistihan hänen käyttäytymisensä, että hän kykeni kestämään salojen elämän vaarat ja vastukset. Nyt, lisäsivät he, oli "maan viisas vallitsija" siirtänyt hänet paikkaan, missä hän saattoi tavata arvoisiansa henkiä ja olla onnellinen iankaikkisesti.

Sitten muuttuivat jälleen laulun sävy ja aihe, ja nyt puhuttiin immestä, joka itki läheisessä majassa. He vertasivat häntä lumihiutaleeseen, sillä yhtä puhdas hän oli, yhtä valkoinen, yhtä kirkas ja yhtä herkkä sulamaan kesän polttavassa helteessä tai jäätymään talven pakkasessa. He eivät epäilleet hänen olevan suloisen nuoren päällikön silmissä, jonka ihonväri ja suru olivat niin suuresti hänen hipiänsä ja tuskansa kaltaiset, mutta vaikka he eivät sanallakaan ilmaisseet erityistä mieltymystään, tuntuivat he sentään selvästi pitävän häntä ominaisuuksiltaan valittamaansa neitoa heikompana. Siitä huolimatta he eivät kieltäneet häneltä ainoatakaan ylistystä, mitä hänen harvinainen suloutensa saattoi syyllä vaatia. Hänen kiemurtelevia kiharoitaan verrattiin vehmaisiin viinirypäleen köynnöksiin, hänen silmäänsä taivaan sinikanteen, eikä valkoisintakaan pilveä, kun aurinko luo siihen hehkuvan kultansa, myönnetty niin viehättäväksi kuin oli hänen poskiensa kukoistus.

Näiden ja muiden samanlaisten joikujen aikana kuului vain laulun hyminä, mikä väliin nousi voimakkaaksi, väliin peloittavaksikin niistä äkillisistä surunpurkauksista, joita voisi sanoa sen kuorokohdiksi. Delavarit itsekin kuuntelivat kuin tenhottuina, ja heidän puhuvien kasvojensa vaihtelevista ilmeistä saattoi helposti nähdä, kuinka syvästi ja totisesti he tunsivat mukana. Eikä Davidkaan ollut haluton kallistamaan korviansa niin suloisten äänten kohinalle, ja kauan ennen laulun loppua ilmoitti hänen katseensa, että hänen sielunsa oli joutunut lumouksiin.

Metsästäjä, joka yksinään valkoisista miehistä ymmärsi sanat, nousi hiukan mietteliäästä asennostaan ja käänsi kasvonsa sivulle paremmin tajutakseen tyttöjen laulun ajatuksen. Mutta kun he puhuivat Coran ja Unkasin yhteisistä tulevaisuudentoiveista, pudisti hän päätään ikäänkuin käsittäen heidän yksinkertaisen uskonsa erehdyksen, vajosi sitten nojaavaan asentoonsa takaisin ja pysyi siinä menojen loppuun asti — mikäli sellaista toimitusta voi sanoa menoiksi, missä tunne pulppusi niin syvistä lähteistä. Heyward ja Munro, jotka eivät tajunneet vähimmässäkään määrin kuulemansa luonnonraikkaan laulun sanoja, säilyttivät onnellisesti itsehillintänsä.

Chingachgook yksin muodosti poikkeuksen alkuasukaskuulijain ilmehikkäästä hartaudesta. Hänen katsantonsa ei vaihdellut kertaakaan koko kohtauksen aikana, eikä lihaskaan värähtänyt hänen jäykillä kasvoillaan valituslaulun hurjimmistakaan, liikuttavimmistakaan purkauksista. Hänen poikansa kylmät, tunnottomat jätteet olivat hänelle kaikki kaikessa, ja muut aistit paitsi näkö tuntuivat lamautuneen, jotta hänen silmänsä saisivat vielä viimeisen kerran katsella piirteitä, joita hän oli niin kauan rakastanut ja jotka pian olivat iäksi katoavat hänen näkyvistään.

Kun hautajaismenot olivat edistyneet näin pitkälle, astui muuan totinen ja tuima mies, joka oli kuuluisa urotöistään ja erikoisesti kunnostautumisestaan äskeisessä taistelussa, hitaasti väkijoukosta ja asettui lähelle vainajaa.

"Miksi jätit meidät, vapanatshikien ylpeys?" puhui hän Unkasin tylsiin silmiin tuijottaen kuin olisi tyhjällä tomumajalla ollut vielä elävän ihmisen kyvyt; "sinun aikasi oli kuin auringon, kun se vielä viipyy puiden seassa, sinun kunniasi oli kirkkaampi kuin sen valo keskipäivällä. Sinä olet mennyt, nuori soturi, mutta sata wyandotia on lähtenyt perkaamaan orjantappuroita polultasi henkien maailmaan. Kuka olisi uskonut, kun sinut tappelussa näki, sinun voivan kuolla? Kuka ennen sinua näytti Uttawalle tietä taisteluun? Sinun jalkasi olivat kuin kotkan siivet, sinun käsivartesi raskaampi hongan putoavaa oksaa ja sinun äänesi kuin Maniton, kun Hän puhuu pilvissä. Uttawan kieli on heikko", lisäsi hän surumielisesti ympärilleen katsahtaen, "ja hänen sydämensä sanomattoman raskas. Vapanatshkien ylpeys, miksi jätit meidät?"

Häntä seurasi toisia arvonsa mukaisessa järjestyksessä, siksi kunnes useimmat heimon korkeimmista ja etevimmistä miehistä olivat laulaen tai puhuen kantaneet ylistysosansa kaatuneen päällikön hengelle. Kun tämä toimitus oli lopussa, syntyi kentälle uusi syvä, hengähtämätön hiljaisuus.

Silloin kuului syvää, matalaa huminaa kuin kaukaisen soiton hillittyä säestystä, joka kohosi tarpeeksi korkealle ilmaan juuri kuuluakseen, mutta pysyäkseen kuitenkin niin epäselvänä, että sen laatu ja lähtöpaikka jäivät samalla tavalla arvaamisen varaan. Sitä seurasi kuitenkin uusi ja jälleen uusi sävel, kukin edeltäjäänsä voimakkaampana, kunnes ne saapuivat korvaan ensin venytettyinä ja usein toistettuina huudahduksina ja lopulta sanoina. Chingachgookin huulet olivat niin paljon auenneet, että ne ilmaisivat tuon äänen olleen isän kuolinlaulun alkua. Vaikka ei ainoakaan silmä kääntynyt häneen päin ja vaikka ei pienintäkään malttamattomuuden oiretta näkynyt, huomasi sentään siitä tavasta, millä väkijoukko kohotti päänsä paremmin sanat ja sävelen kuullakseen, että he ahmivat äänen niin hartaasti ja kiihkeästi kuin olisi Tamenund itse ollut kuunneltavana. Mutta he odottivat turhaan. Sävel nousi juuri niin voimakkaaksi, että sen saattoi sanoa kuuluvan, mutta sitten se heikkeni ja värähteli, kunnes se vihdoin katosi korvista kuin olisi sen kuljettanut matkaansa ohisuhahtava tuuli. Ruhtinaan huulet sulkeutuivat, ja hän jäi äänettömänä istumaan, näyttäen tuijottavine silmineen ja hievahtamattomine asentoineen olennolta, jolle Kaikkivaltiaan käsi oli lahjoittanut ihmisen ruumiin, mutta ei hänen henkeään. Delavarit, jotka näistä oireista ymmärsivät, ettei heidän ystävänsä mieli ollut vielä valmistunut niin voimakkaaseen tahdonponnistukseen, hellittivät tarkkaavaisuuttaan ja näyttivät vaistomaisella hienotunteisuudellaan kääntävän ajatuksensa kokonaan vieraan neidon hautajaismenoihin.

Muuan vanhempi päällikkö antoi merkin naisille, jotka olivat ryhmittyneet sille puolelle ihmiskehää, missä Coran ruumis lepäsi. Viittausta totellen nostivat tytöt kantovuoteen päittensä tasalle ja kulkivat eteenpäin hitain, säännöllisin askelin, hymisten samalla uutta valituslaulua vainajan ylistykseksi. Gamut, joka oli tarkoin katsellut menoja, mitkä hänestä tuntuivat kovin pakanallisilta, kumarsi nyt päänsä tajuttoman isän olkapään yli ja kuiskasi:

"Ne lähtevät viemään lapsenne tomua; emmekö mene mukaan katsomaan, että se haudataan kristillisellä tavalla?"

Munro säpsähti kuin olisi viimeisen tuomion pasuuna törähtänyt hänen korvaansa ja luoden hätäisen, levottoman katseen ympärilleen nousi hän jalkeilleen ja seurasi vaatimatonta kulkuetta ryhdikkäänä kuin sotilas, mutta kantaen samalla isän kärsimyksen koko taakkaa. Hänen ystävänsä kiiruhtivat hänen ympärilleen mielessään murhe, liian väkevä, jotta sitä voisi sanoa pelkäksi myötätunnoksi — nuori ranskalainenkin yhtyi saattoon nähtävästi sangen liikutettuna niin suloisen olennon ennenaikaisesta, surullisesta poismenosta. Mutta kun heimon viimeinen halvinkin nainen oli liittynyt pakottomaan ja kuitenkin järjestyneeseen riviin, supistivat lenapien miehet kehänsä ja astuivat entistä lähemmäksi Unkasin ruumista yhtä äänettöminä, yhtä totisina ja liikkumattomina kuin ennenkin.

Paikka, joka oli valittu Coran viimeiseksi leposijaksi, oli pienoisella kummulla, missä kasvoi ryhmä nuoria, elinvoimaisia kuusia, jotka loivat soveliasta alakuloista siimestä haudalle. Sinne saavuttuaan laskivat tytöt taakkansa maahan ja jäivät sitten useiksi minuuteiksi oikealla intiaanikärsivällisyydellä ja luontaisella kainoudella odottamaan jotakin ilmoitusta siitä, että ne, joiden tunteet tässä olivat eniten kysymyksessä, olivat kaikkeen järjestelyyn tyytyväisiä. Vihdoin metsästäjä, joka yksinään ymmärsi heidän tapansa, lausui heidän omalla kielellään:

"Tyttäreni ovat kaikki hyvin tehneet; valkoiset miehet kiittävät heitä."

Tyytyväisinä tähän suosionosoitukseen toimittivat tytöt ruumiin koivuntuohesta taidokkaasti, jopa sirostikin kyhättyyn arkkuun, minkä jälkeen he laskivat sen viimeiseen pimeään asuntoonsa. Vainajan peittäminen ja kaivetun maan kätkeminen lehtien ja muiden luonnollisten ja tavallisten suojaverhojen alle suoritettiin samaan koruttomaan ja äänettömään tapaan. Mutta kun nämä lempeät olennot, jotka olivat tehneet kaikki nämä surulliset ja ystävälliset toimet, olivat tulleet puuhissaan näin pitkälle, epäröivät he kuin osoittaakseen, etteivät tienneet, vieläkö heidän tuli jatkaa palvelustaan. Tässä hautajaismenojen kohdassa puhutteli metsästäjä jälleen heitä.

"Nuoret naiseni ovat tehneet kylliksi", virkkoi hän. "Valkeaihoisen henki ei tarvitse ruokaa eikä vaatteita, koska hän noudattaa samanväristen heimolaistensa taivaan tapoja. Minä näen", lisäsi hän katsahtaen Davidiin, joka selaili kirjaansa ilmeisesti aikoen aloittaa jonkin hurskaan virren, "että eräs mies, joka paremmin tuntee kristilliset menot, aikoo puhua."

Naiset väistyivät vaatimattomina syrjään ja oltuaan näytelmän pääesiintyjiä muuttuivat nyt seuraavain tapausten hiljaisiksi, mutta tarkkaavaisiksi katselijoiksi. Koko sinä aikana, jolloin David vuodatti henkensä hartaita tunteita veisaamiseen, eivät he tehneet pienintäkään hämmästyksen eikä malttamattomuuden merkkiä. He kuuntelivat ikäänkuin olisivat ymmärtäneet outojen sanojen ajatuksen ja ikäänkuin olisivat tajunneet ne surun, toivon ja nöyryyden sekanaiset tunteet, joita niiden oli määrä tulkita.

Näkemänsä kohtauksen innoittamana ja ehkäpä oman salaisen liikutuksensa nostattamana voitti laulumestari kaikki tavalliset saavutuksensa. Hänen täyteläinen, voimakas äänensä ei kärsinyt vertailusta tyttöjen vienon hyminän kanssa, ja hänen vivahdusrikkaammalla sävelellään oli ainakin niiden korvissa, joille se oli erikoisemmin tarkoitettu, se etu, että siihen liittyivät ymmärrettävät sanat. Ja hän lopetti hautausvirtensä niinkuin oli sen aloittanutkin: vakavan, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.

Mutta kun viimeinen sointu oli häipynyt kuulijain korvista, osoittivat silmäin salaiset, arastelevat katsahdukset ja naisjoukon yleinen, vaikka hillitty liikahtelu, että odotettiin vainajan isänkin jotakin lausuvan. Munrokin näytti käsittävän, että hänen nyt oli aika ryhtyä suurimpaan voimainponnistukseen, mihin ihmisluonto yleensä kykenee. Hän paljasti harmaat hapsensa ja katseli kainoa, vaiteliasta joukkoa ympärillään lujin ja hallitsevin ilmein. Viitaten sitten kädellään metsästäjää kuulemaan virkkoi hän:

"Sanokaa näille lempeille, hyväntahtoisille naisille, että murtunut, menehtynyt mies kiittää heitä. Sanokaa heille, että se Korkein Olento, jota me kaikki eri nimillä palvelemme, on muistava heidän rakkaudentyönsä ja ettei se aika ole kaukana, jolloin me kaikki kokoonnumme Hänen valtaistuimensa ympärille sukupuoleen, arvoon tai väriin katsomatta."

Metsästäjä kuunteli tarkoin vapisevaa ääntä, jolla sotavanhus lausui nämä sanat, ja pudisti sitten hitaasti päätään ikäänkuin epäillen niiden vaikutusta.

"Jos niille tuollaista puhuisi", virkkoi hän, "olisi se samaa kuin sanoisi heille, ettei lunta sada talvella tai että aurinko paistaa kuumimmin silloin, kun puut menettävät lehtensä."

Sitten hän kääntyi naisten puoleen ja tulkitsi heille isän kiitollisuuden tavalla, joka hänen nähdäkseen parhaiten sopi kuulijain käsityskykyyn. Munron pää oli jälleen vajonnut rinnalle, ja hän oli uudelleen uppoamassa syvään suruunsa, kun aikaisemmin mainittu nuori ranskalainen rohkeni koskettaa hänen kyynärpäähänsä. Saatuaan murehtivan vanhuksen huomion suuntautumaan puoleensa osoitti hän nuorten intiaanien ryhmää, joka läheni kantaen kevyttä, mutta tarkasti peitettyä kantotuolia, ja viittasi sitten ylös aurinkoon.

"Minä ymmärrän tarkoituksenne, herra", vastasi Munro pakotetun lujalla äänellä, "minä ymmärrän tarkoituksenne. Se on taivaan tahto, ja minä alistun. Cora, lapseni! Jos murtuneen isän rukoukset auttaisivat sinua nyt, kuinka autuas olisitkaan! Tulkaa, hyvät herrat", lisäsi hän katsahtaen ympärilleen ylevän rauhallisena, vaikka hänen kuihtuneilla kasvoillaan väreilevä tuska oli liian voimakas hänen salattavakseen, "tehtävämme on täällä päättynyt. Lähtekäämme."

Heyward noudatti mielellään kehoitusta, joka vei heidät pois paikalta, missä hän joka hetki tunsi olevansa kadottamaisillaan kykynsä hallita tunteitaan. Toveriensa noustessa hevosten selkään ennätti hän sentään puristaa metsästäjän kättä ja muistuttaa häntä uudelleen sopimuksesta, jonka he olivat keskenään tehneet ja jonka mukaan heidän tuli jälleen tavata brittiläisen armeijan vartioketjujen sisällä. Sitten hän heittäytyi satulaan ja kannusti ratsuaan kantotuolin viereen, missä matalat, tukahdutetut nyyhkytykset ilmaisivat Alicen matkustavan. Munron pää painui jälleen povelle, Heyward ja David seurasivat hiljaisen surun valtaamina, ja Montcalmin lähetti saattoi heitä sotilaineen. Ja tällä tavoin kulkivat kaikki valkoiset miehet Haukansilmää lukematta delavarien silmäin editse ja hautautuivat pian näiden seutujen avaroihin metsiin.

Mutta side, joka yhteisessä onnettomuudessa oli liittänyt näiden yksinkertaisten metsänasukasten tunteet heidän luonaan niin tuokiollisesti käyneisiin muukalaisiin, ei katkennut niin helposti. Vuosia kului, ennenkuin tarina valkoisesta neidosta ja nuoresta mohikaanisoturista lakkasi virkistämästä pitkiä öitä ja vaivalloisia marsseja tai sytyttämästä heidän nuoriin urhoihinsa kostonhalua. Eikä näiden muistettavien tapausten sivuhenkilöitäkään unohdettu. Metsästäjältä, joka monta vuotta jälkeenpäin oli yhdistävänä renkaana heidän ja sivistyneen maailman välillä, saivat he kyselyihinsä tietää, että "Harmaapää" pian koottiin isäinsä tykö — kuten väärin luultiin, sotilaallisten vastoinkäymistensä murtamana — ja että "Avonainen Käsi" oli vienyt hänen eloonjääneen tyttärensä kauas "kalpeanaamojen" uudisasutuksille, missä hänen kyynelensä olivat vihdoinkin herenneet vuotamasta ja missä niitä oli seurannut se kirkas hymy, joka paremmin sopi hänen hilpeälle luonteelleen.

Mutta nämä tapaukset liittyvät kertomustamme myöhempään aikaan. Omaan väriinsä kuuluvista erottuaan palasi Haukansilmä paikalle, minne hänen kiintymyksensä häntä veti niin voimakkaasti, ettei mikään muu yhdysside olisi voinut olla sen kiinnittävämpi. Hän tuli juuri parhaaseen aikaan ehtiäkseen luoda lähtökatseen Unkasiin, jota delavarit jo käärivät hänen viimeiseen nahkapukuunsa. He seisahtuivat toimestaan antaakseen uljaan eränkävijän vielä kerran kaihoten ja viipyen katsahtaa häneen, mutta sitten verhosivat he ruumiin ikiajoiksi silmän näkemättömäksi. Sitten muodostui aikaisemman kaltainen kulkue, ja koko kansa kerääntyi päällikön tilapäisen haudan ympärille — me sanomme tilapäisen, koska katsottiin asiaan kuuluvaksi, että hänen luunsa jonakin tulevana päivänä saisivat levätä hänen oman heimonsa vainajain joukossa

Saattoon liittyminen ja kaikkia liikuttava tunne oli ollut yleinen ja yht'aikainen. Sama vakava murheen ilmaisu, sama jäykkä hiljaisuus ja sama pääsurijan kunnioitus, joita jo on kuvattu, vallitsivat tälläkin hautauspaikalla. Ruumis laskettiin lepoasentoon, kasvot käännettyinä kohti nousevaa aurinkoa, sivullaan kaikki sodan ja metsästyksen välineet valmiina viimeistä matkaa varten. Aukko jätettiin arkkuun, joka suojeli ruumista mullalta, niin että henki saattoi milloin halusi päästä maallisen majansa yhteyteen, ja sitten peitettiin kaikki alkuasukasten erikoisella kätevyydellä petoeläinten vainun ja saaliinhimon varalta. Ulkonaiset menot olivat nyt lakanneet ja läsnäolijat käänsivät jälleen huomionsa juhlamenojen sisäiseen, henkisempään puoleen.

Chingachgook joutui jälleen yleisen huomion esineeksi. Hän ei ollut vielä puhunut, ja jotakin lohduttavaa ja opettavaa odotettiin niin kuuluisalta päälliköltä niin juhlallisella hetkellä. Ymmärtäen kansan toiveet kohotti tuo ankara, lujatahtoinen soturi kasvonsa, jotka hän oli äskettäin viittaansa peittänyt, ja katsahti ympärilleen tyynin silmin. Hänen tiukasti puristuneet, ilmehikkäät huulensa avautuivat sitten, ja ensimmäisen kerran näiden pitkien juhlamenojen aikana kuului hänen äänensä selvästi:

"Miksi veljeni surevat?" lausui hän katsellen masentuneiden soturien mustaa riviä ympärillään; "miksi tyttäreni itkevät? Siksikö, että nuori mies on mennyt autuaille metsästysmaille, että päällikkö on täyttänyt aikansa kunnialla? Hän oli hyvä, hän oli kuuliainen, hän oli urhoollinen. Kuka voi sen kieltää? Manito tarvitsi sellaista soturia ja Hän kutsui hänet pois. Mitä minuun tulee, Unkasin poikaan ja isään, olen minä kuin karsittu petäjä kalpeanaamojen raivauksessa. Sukuni on poistunut suolaisen järven rannoilta ja delavarien kukkuloilta. Mutta kuka voi sanoa, että heimon Käärme on unohtanut viisautensa? Minä olen yksin…"

"Ei, ei", huusi metsästäjä, joka oli säälivin silmin katsellut ystävänsä jäykkiä piirteitä hilliten itsensä niinkuin tämäkin, mutta tuntien nyt, ettei hänen sydämensä kestänyt enempää. "Ei, ruhtinas, et yksin. Vaikka värimme ja luontomme ovatkin erilaiset, on Jumala sittenkin pannut meidät kulkemaan samaa polkua. Minulla ei ole sukulaisia ja minä voin sinun tavallasi sanoa, ettei minulla ole kansaakaan. Hän oli poikasi ja luonnostaan punanahka; ja voipa olla, että sinun veresi oli häntä lähempänä, — mutta jos minä milloinkaan unohdan sen nuorukaisen, joka niin usein taisteli rinnallani sodassa ja joka niin usein nukkui vierelläni rauhan aikana, unohtakoon minut Hän, joka on luonut meidät kaikki, mikä sitten värimme ja mitkä sitten lahjamme lienevätkään! Poika jätti meidät ajaksi, mutta, ruhtinas, sinä et ole yksin."

Chingachgook tarttui käteen, jonka metsästäjä lämpimästi ojensi hänelle yli äsken kaivetun maan, ja tässä ystävyyttä ilmaisevassa asennossa kumarsivat nämä kaksi tuikeaa, pelotonta metsänkävijää päänsä yhteen ja vuodattivat polttavia kyyneleitä, jotka kastelivat Unkasin hautaa kuin lempeät sadepisarat.

Keskellä kunnioittavaa hiljaisuutta, jonka vallitessa tätä tunteiden purkausta katseltiin, koska oli kysymyksessä kaksi näiden seutujen kuuluisinta soturia, kohotti Tamenund äänensä kehoittaakseen väkijoukkoa hajaantumaan.

"Tämä riittää", lausui hän. "Menkää, lenapien lapset, Maniton viha ei ole vielä lopussa. Miksi viipyisi Tamenund? Kalpeanaamat ovat maan valtijaina, eikä punaisten miesten aika ole vielä tullut takaisin. Minun päiväni on ollut liian pitkä. Aamulla näin Unamisin pojat onnellisina ja vahvoina; ja kuitenkin, ennen kuin yö tuli, olen minä elänyt nähdäkseni mohikaanien viisaan suvun viimeisen soturin!"