Front matter (continued 4)

Samassa näkyi myös ihmishahmo lähenevän vallin reunaa, mihin se jäi seisomaan, ilmeisesti tarkastellen vuorostaan ranskalaisen leirin kaukaisia telttoja. Hänen päänsä kääntyi sitten itää kohti, ikäänkuin olisi hänkin yhtä malttamattomasti odottanut auringon nousua, minkä jälkeen haamu uudelleen nojautui vallia vasten ja näytti katselevan järven kuvastinkirkasta lakeutta, joka vedenalaisen taivaankannen tavoin kimalteli tuhansine heijastuneine tähtineen. Masentunut olemus, hetki, mietteissään englantilaisiin valleihin nojaavan miehen kookas vartalo poistivat tarkkaavan katselijan mielestä kaiken epäilyn siitä, kuka tuo yöllinen haamu oli. Hienotunteisuus yhtä hyvin kuin varovaisuuskin kehoittivat häntä nyt poistumaan, ja hän olikin jo niissä aikeissa hiljaa kiertänyt puun rungon, kun toinen ääni kiinnitti hänen huomiotansa ja pysäytti jälleen hänen askelensa. Se syntyi vienosta, melkein kuulumattomasta veden loiskahduksesta, ja sitä seurasi rantakivien narskahtelu toisiaan vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki mustan haamun nousevan aivan suoraan järvestä ja puikahtavan meluttomasti maalle muutamain jalkain päähän paikasta, missä hän seisoi. Sitten kohosi pyssy hitaasti hänen silmiensä ja järven kirkkaan kuvastimen väliin, mutta ennenkuin se kerkesi laueta, oli hänen kouransa tarttunut lukkoon.

"Hugh!" huudahti villi, jonka salakavala aie niin omituisella ja odottamattomalla tavalla keskeytyi.

Vastaamatta sanaakaan laski ranskalainen upseeri kätensä intiaanin olalle ja vei hänet syvän äänettömyyden vallitessa hieman etäämmälle paikasta, missä heidän keskustelunsa olisi voinut tulla vaaralliseksi ja missä ainakin toinen heistä näytti etsineen uhria. Heittäen sitten viittansa levälleen, niin että hänen virkapukunsa ja hänen povellaan riippuva Pyhän Ludvigin risti näkyivät, kysyi Montcalm tiukasti:

*Mitä tämä merkitsee? Eikö poikani tiedä, että sotakirves on kaivettu maahan englantilaisten ja hänen kanadalaisen isänsä välillä?"

"Mitä voivat huronit tehdä?" vastasi villi puhuen myöskin, vaikka vaillinaisesti, ranskankieltä. "Ei ainoallakaan soturilla ole päänahkoja, ja kalpeanaamat rupeavat ystäviksi!"

"Mitä, Ovela Kettu! Minusta ystävä, joka aivan äsken vielä oli vihollinen, osoittaa liikaa intoa! Montako aurinkoa on laskenut siitä, kun Kettu löi englantilaisten sotapaaluun?"

"Missä on nyt aurinko?" kysyi yrmeä villi. "Vuoren takana; ja se on pimeä ja kylmä. Mutta kun se tulee takaisin, on se kirkas ja lämmin. Ovela Kettu on heimonsa aurinko. Hänen ja hänen kansansa välillä on ollut pilviä ja monta vuorta; mutta nyt hän paistaa, ja taivas on selkeä!"

"Että Kettu osaa käsitellä kansaansa, sen tiedän varsin hyvin", virkkoi Montcalm; "sillä eilen hän metsästi toveriensa päänahkoja, ja tänään he kuuntelevat häntä neuvottelutulen ääressä."

"Magua on suuri päällikkö."

"Osoittakoon hän sen opettamalla kansalleen, kuinka on käyttäydyttävä meidän uusia ystäviämme kohtaan."

"Miksi toi Kanadan päällikkö nuoret miehensä metsiin, ja miksi laukaisi hän kanuunansa tuota multamajaa vastaan?" kysyi viekas intiaani.

"Saadakseen sen valtaansa. Herrani omistaa maan, ja isänne sai käskyn ajaa pois nuo englantilaiset tungettelijat. He ovat suostuneet lähtemään, eikä hän enää sano heitä vihollisikseen."

"Hyvä on. Magua otti kirveen punatakseen sen verellä. Se on nyt kirkas; kun se on punainen, haudataan se."

"Mutta Magua on pyhästi sitoutunut olemaan tahraamatta Ranskan liljoja. Suolaisen järven tuolla puolen asuvan suuren kuninkaan viholliset ovat hänen vihollisiaan; hänen ystävänsä huronien ystäviä."

"Ystäviä!" kertasi intiaani halveksivasti. "Antakoon isä Magualle kätensä."

Montcalm, joka ymmärsi vaikutusvaltansa kokoomiinsa sotaisiin heimoihin olevan pikemmin säilytettävissä myöntyväisyyden kuin väkivallan avulla, noudatti vastahakoisesti toisen pyyntöä. Villi pisti ranskalaisen ylipäällikön sormen syvään arpeen rinnassaan ja kysyi sitten rajusti:

"Tunteeko isäni tätä?"

"Kuka soturi ei sitä tuntisi? Siihen on lyijykuula sattunut."

"Entä tätä", jatkoi intiaani kääntäen toiselle paljaan selkänsä, jota ei peittänyt enää pumpulinuttu.

"Tätäkö! — Poikaani on surkeasti häväisty; kuka on sen tehnyt?"

"Magua nukkui sikeästi englantilaisten majoissa, ja raipat jättivät merkkinsä", vastasi villi ontosti nauraen, mutta voimatta kuitenkaan salata raivokasta katkeruutta, joka oli vähällä tukahuttaa hänet. Mutta hilliten itsensä hän lisäsi äkkiä luontaisella arvokkuudellaan: "Menkää opettamaan nuorille miehillenne, että on rauha. Ovela Kettu osaa puhua huronisotureille."

Suvaitsematta tuhlata enempiä sanoja tai odottaa vastusta heitti villi pyssyn käsivarrelleen ja kulki äänettömästi leirin halki metsään päin, missä hänen heimonsa tiedettiin oleskelevan. Hänen astuttuaan sylen, pari, huusivat vahtisotilaat aina hänelle, mutta hän toikkaroi jurona eteenpäin, täydellisesti halveksien tiukentuvia vartijoita, jotka säästivät hänen henkensä vain siksi, että tunsivat intiaanin ryhdin ja käynnin yhtä hyvin kuin itsepintaisen uskaliaisuudenkin.

Alakuloisena viipyi Montcalm kauan rannalla, minne hänen äskeinen puhekumppaninsa oli hänet jättänyt, miettien ankarasti sitä hillitöntä hurjuutta, jota hänen liittolaisensa oli juuri osoittanut. Jo kerran ennen oli hänen uljas maineensa saanut tahran eräästä hirvittävästä kohtauksesta, vieläpä olosuhteissa, mitkä olivat peloittavasti niiden kaltaisia, joissa hän tällä hetkellä oli. Pohtiessaan asiaa sinne ja tänne ymmärsi hän selvästi sen suuren vastuunalaisuuden, minkä ne vetävät niskoilleen, jotka eivät valitse keinoja päämääräänsä päästäkseen, ja kaiken sen vaaran, mikä uhkaa, kun pannaan liikkeelle voima, jonka hallitseminen ei sitten enää olekaan ihmisen vallassa. Mutta sitten hän riistäytyi väkisin ajatusten taakasta, joiden suuntaa hän piti heikkoutena sellaisella voitonriemun hetkellä, ja palasi teltalleen, antaen ohikulkiessaan määräyksiä merkkipuhalluksesta, joka oli herättävä armeijan unesta.

Ranskalaisten rumpujen ensimmäinen pärähdys kajahteli linnoituksen seinistä, ja tuota pikaa täytti laakson sotainen soitanto, joka pitkin, kimakoin, eloisin sävelin kohosi rätisevän säestyksensä yli. Voittajain torvet laskettelivat iloisia ja raikkaita toitotuksia siksi kunnes viimeinenkin kuhnustelija leirissä oli paikallaan, mutta brittiläiset huilut vaikenivat heti, kun olivat suorittaneet kimeät merkkipuhalluksensa. Sillä välin on päivä koittanut, ja kun ranskalaisen armeijan rintama oli valmis ottamaan vastaan kenraalinsa, kimaltelivat kirkkaan auringon säteet hohtavissa varustuksissa. Sitten ilmoitettiin julkisesti ranskalaisten aseiden menestys, joka muutoinkin jo hyvin tiedettiin; se suosittu joukko, joka oli valittu vartioimaan linnoituksen portteja, erotettiin rintamasta, ja se marssi päällikkönsä ohi; merkki sen lähenemisestä annettiin ja kaikki isännänvaihdokseen kuuluvat tavanmukaiset valmistelut määrättiin ja suoritettiin aivan kiistellyn linnan kanuunain alla.

Kokonaan toisenlaisen näyn tarjosivat englantilais-amerikkalaisen sotajoukon rivit. Heti kun kehoitusmerkki oli annettu, vallitsi siellä kiireisen ja pakollisen lähdön koko hälinä ja hoppu. Kiukustuneet sotilaat nakkasivat tyhjät pyssynsä olalleen ja työntyivät paikalleen miesten kaltaisina, joiden veren äskeinen taistelu on kuumentanut ja jotka vain janosivat tilaisuutta saada kostaa heidän ylpeyttään kalvavan häpeän, niin tarkoin kuin he kätkivätkin nämä tunteensa ulkonaisesti noudattamalla kaikkia sotakurin sääntöjä. Naisia ja lapsia juoksi paikasta paikkaan, toiset laahaten tavarainsa niukkoja jäännöksiä, toiset etsien riveistä kasvoja, joihin he nostivat silmänsä suojaa saadakseen.

Munro näkyi myöskin hiljaisten joukkojensa keskellä, lujana mutta alakuloisena. Ilmeisesti oli tämä odottamaton isku satuttanut häntä syvälle sydämeen, vaikka hän ponnistelikin kantaakseen onnettomuutensa miehen ryhdillä.

Duncania liikutti hänen surunsa tyyni, mutta ilmehikäs esiintyminen. Hän oli täyttänyt omat tehtävänsä ja kiiruhti nyt vanhuksen luo kysyäkseen miten voisi häntä palvella.

*Tyttäreni", oli lyhyt mutta puhuva vastaus.

"Eikö ole jo ryhdytty toimenpiteisiin heidän varaltaan?"

"Tänään olen vain sotilas, majuri Heyward", virkkoi vanhus. "Kaikki, jotka näette täällä, ovat yhtä ja samaa lapsijoukkoani."

Duncan oli kuullut kylliksi. Kadottamatta ainoatakaan hetkistä, jotka olivat nyt tulleet niin kallisarvoisiksi, riensi hän Munron asunnolle sisaruksia hakemaan. Hän tapasi heidät matalan rakennuksen kynnyksellä, jo valmiina matkaan ja ympärillään hälisevä ja itkevä joukko oman sukupuolensa jäseniä, jotka olivat kerääntyneet tänne, ikäänkuin vaistomaisesti tuntien täältä parhaiten suojaa löytävänsä. Vaikka Coran posket olivat kalpeat ja hänen piirteensä täynnä levottomuutta, ei hän ollut lainkaan menettänyt rohkeuttaan; mutta Alicen silmät olivat tulehtuneet ja ilmaisivat, kuinka kauan ja katkerasti hän oli itkenyt. Mutta siitä huolimatta ottivat molemmat nuoren miehen vastaan peittelemättömällä ilolla; vastoin tavallisuutta aloitti edellinen puheen.

"Linnoitus on menetetty", sanoi hän surumielisesti hymyillen, "mutta toivoakseni on hyvä nimemme jäljellä?"

"Kirkkaampana kuin koskaan ennen. Mutta, parahin neiti Munro, nyt on aika ajatella vähemmän muita ja ryhtyä joihinkin varusteluihin teidän itsenne hyväksi. Sotilastapa — ylpeys — tuo ylpeys, jolle tekin panette niin suuren arvon — käskevät isäänne ja minua kulkemaan jonkin matkaa joukkojen mukana. Mistä siis löydämme teille sopivan suojelijan sellaisen tapauksen sekasortoa ja sattumuksia vastaan?"

"Suojelijaa ei tarvita", vastasi Cora; "kuka rohkenisikaan vahingoittaa tai loukata sellaisen isän tyttäriä sellaisella hetkellä?"

"En kuitenkaan tahtoisi jättää teitä yksin", jatkoi nuorukainen, katsellen hätäisesti ympärilleen, "en parhaan kuninkaan palkkaaman rykmentin komentajanpaikastakaan. Muistakaa, ettei Alicellamme ole teidän lujuuttanne ja Jumala yksin tietää, mitä kauhuja hän saa kokea."

"Voitte olla oikeassa", myönsi Cora hymyillen jälleen, mutta paljoa surumielisemmin kuin äsken. "Kuulkaa! Hyvä sallimus lähettääkin meille ystävän juuri silloin, kun häntä eniten kaipaamme."

Duncan kuunteli ja ymmärsi heti hänen tarkoituksensa. Itäisissä maakunnissa niin hyvin tunnetun virrenveisuun matalat, vakavat sävelet sattuivat hänen korvaansa ja saivat hänet viipymättä astumaan erään läheisen rakennuksen huoneeseen, jonka vakinaiset asukkaat olivat jo hylänneet. Sieltä hän tapasi Davidin tulkitsemasta hurskaita tunteitaan sillä ainoalla tavalla, jota hän käytti. Duncan odotti siksi, kunnes hän käden heilunnan lakkaamisesta saattoi päättää laulunkin loppuneen, käänsi sitten olkapäähän koskettamalla toisen huomion itseensä ja esitti hänelle pyyntönsä muutamin sanoin.

"Aivan niin", vastasi Israelin kuninkaan yksivakainen opetuslapsi nuoren miehen päästyä puheensa päähän, "minä olen niissä neidoissa tavannut paljon suloisia ja soitannollisia lahjoja, ja onhan varsin sopivaa, että me, jotka olemme yhdessä kestäneet niin monet vaarat, pysymme yksissä rauhankin aikana. Minä lähden heidän luokseen heti, kun olen lopettanut aamuhartauteni, josta puuttuu enää vain ylistysvirsi. Tahdotko ottaa siihen osaa, ystäväni? Runomitta on se tavallinen, ja sävelen nimi on 'Southwell'."

Ojennettuaan sitten pienen kirjan eteensä ja määrättyään jälleen asianmukaisella huolella sävelen korkeuden aloitti ja lopetti David värssynsä sellaisella järkähtämättömällä vauhdilla, ettei sitä ollut helppo keskeyttää. Heywardin oli pakko odottaa virren päättymistä, ja vasta kun hän näki Davidin nostavan nenältään silmälasit ja sujauttavan kirjan taskuunsa, jatkoi hän:

"Teidän velvollisuutenne on katsoa, ettei kukaan rohkene lähestyä neitejä pahassa tarkoituksessa tai herjata ja pilkata heitä heidän isänsä onnettomuuden takia. Tässä toimessa avustavat teitä perheen palvelijat."

"Aivan niin."

"On mahdollista, että intiaanit ja kuljeskelevat viholliset rupeavat hävyttömiksi, mutta siinä tapauksessa tulee teidän muistuttaa heitä antautumissopimuksen määräyksistä ja uhata ilmoittaa heidän käytöksestään Montcalmille. Sanakin riittää."

"Ja ellei riitä, niin on minulla tässä jotakin, joka pätee", vastasi David kirjaansa näyttäen, kasvoilla ilme, jossa nöyryys ja luottamus omituisesti yhtyivät. "Tässä on sanoja, jotka sopivalla painolla ja harkitulla ryhdillä lausuttuina tai pikemminkin jyristettyinä tyynnyttävät hillittömimmänkin mielen:

"Miks' kiukuitsevat pakanat?'"

"Riittää", sanoi Heyward keskeyttäen hänen runollisen manauksensa, "me ymmärrämme toisemme, ja nyt on aika kummankin käydä huolehtimaan velvollisuuksistaan."

Gamut suostui siihen mielihyvin, ja yhdessä he saapuivat naisten luo. Cora tervehti uutta, vaikka hieman omituista suojelijaansa melkeinpä kohteliaasti, ja Alicenkin kalpeat kasvot kirkasti jälleen hänen luontainen iloisuutensa, kun hän kiitti Heywardia tämän huolehtimisista. Duncan käytti tilaisuutta vakuuttaakseen heille toimittaneensa kaikki niin hyvin kuin olosuhteet sallivat, ja hänen luullakseen riittävästi säästääkseen heidän hienotunteisuutensa loukkauksilta, etenkin kun vähintäkään vaaraa ei ollut olemassa. Sitten hän puhui innostuneesti aikomuksestaan liittyä heidän seuraansa heti, kun hän oli johtanut joukkoja muutamia peninkulmia Hudsonia kohti, ja sanoi viipymättä hyvästit.

Samassa annettiin lähtömerkki, ja englantilaisen rivistön alkupää komennettiin liikkeelle. Sisarukset säpsähtivät sitä ääntä, ja kun he loivat silmäyksen ympärilleen, näkivät he valkopukuisia ranskalaisia sotilaita, jotka olivat jo ottaneet haltuunsa linnoituksen portit. Siinä hetkessä näytti myös suunnaton pilvi äkkiä lehahtaneen heidän päittensä yläpuolelle, ja katsoessaan ilmaan huomasivat he seisovansa Ranskan lipun laajan liehunnan varjossa.

"Lähtekäämme", virkkoi Cora; "tämä ei ole enää sovelias paikka englantilaisen upseerin lapsille."

Alice tarttui sisarensa käsivarteen, ja yhdessä he jättivät harjoituskentän heitä ympäröivän hälisevän joukon auraamana.

Heidän kulkiessaan porttien läpi kumartelivat ranskalaiset upseerit, jotka olivat saaneet tietää heidän arvonsa, syvään ja kunnioittavasti, välttäen kuitenkin tyrkyttämästä kohteliaisuuttaan, he kun erikoisen tahdikkaasti kyllä havaitsivat sen mahdollisesti voivan tuntua vastenmieliseltä. Kun kaikki vaunut ja kuormajuhdat olivat sairaiden ja haavoitettujen hallussa, oli Cora päättänyt kestää kaikki jalkamatkan vaivat mieluummin kuin häiritä heidän mukavuuttaan. Siitä huolimatta täytyi monen raajarikkoisen ja heikon sotilaan laahata voimatonta ruumistaan rivien jäljessä, koska tässä erämaassa välttämättömät kuljetusneuvot puuttuivat. Kaikki olivat kuitenkin liikkeellä: heikot ja haavoittuneet ähkyen ja kärsien, heidän toverinsa äänettöminä ja juroina, naiset ja lapset kauhun vallassa, itsekään tietämättä miksi.

Kun tuo sekasortoinen ja pelkäävä joukko jätti linnan suojaavat vallit ja astui avoimelle kentälle, levisi koko näyttämö yht'äkkiä sen silmien eteen. Vähän matkan päässä oikealla ja hiukan taampana seisoi ranskalainen sotajoukko aseissa, Montcalm kun oli koonnut eri osastonsa heti kaartin vallattua linnoituksen. He katselivat tarkkaavasti, mutta äänettöminä voitettujen kulkuetta, lyömättä laimin ainoatakaan asiaankuuluvaa sotilaallista kunnianosoitusta ja menestyksessään vähimmälläkään tavalla solvaamatta tai ivailematta vähemmän onnekkaita vihollisiaan. Englantilaisten joukot, joita kaikkiaan oli lähes kolmetuhatta henkeä, etenivät hitaasti poikki tasangon yhteistä keskustaa kohti ja lähenivät siten vähitellen toisiaan, kaikkien suunta kun pyrki samaan päämäärään, korkeiden puiden väliin hakattuun aukeamaan, mistä Hudsonin tie painui metsään. Pitkin metsän kaartuvia rantoja näkyi musta pilvi villejä, jotka katselivat vihollistensa lähtöä ja liehuivat vähän matkan päässä niinkuin korppikotkat, ja joita vain voimakkaamman sotajoukon läheisyys esti syöksymästä saaliinsa kimppuun. Muutamat olivat keinotelleet itsensä jopa voitettujen riveihinkin, missä he kuljeskelivat juron ja tyytymättömän näköisinä, esiintyen ikäänkuin tämän ihmisvilinän tarkkaavina, vaikka toistaiseksi toimettomina katselijoina.

Heywardin johtama etujoukko oli jo saapunut metsän aukeamaan ja alkanut hitaasti kadota, kun riitelevät äänet käänsivät Coran huomion erääseen jäljelle jättäytyneeseen ryhmään. Muuan kuhnusteleva maakuntalaissotilas sai maksaa tottelemattomuutensa, kun häneltä yritettiin ryöstää juuri niitä esineitä, jotka olivat houkutelleet hänet jättämään paikkansa rivissä. Mies oli voimakas ja liian ahne luopuakseen tavaroistaan tappelutta. Kummankin puolueen jäseniä sekaantui leikkiin, toiset estämään, toiset auttamaan anastusta. Äänet kävivät lujiksi ja kiukkuisiksi, ja satakunta villiä ilmestyi kuin taikavoimalla siihen, missä niitä oli näkynyt vain tusinan verran minuutti sitten. Samassa huomasi Cora Maguan liehuvan maanmiestensä joukossa ja puhuvan kiihoittavalla ja kavalalla tavallaan. Naisten ja lasten ryhmä pysähtyi ja painui yhteen kuin parvi pelästyneitä siipiään hätäisesti räpytteleviä lintuja. Mutta intiaanin saaliinhimo oli pian tyydytetty, ja joukot lähtivät taas hitaasti liikkeelle.

Villit perääntyivät ja näyttivät sallivan vihollistensa edetä ilman sen enempiä häiriöitä. Mutta kun naisparvi läheni heitä, pistivät muutaman vaipan koreat värit erään hurjan, raa'an huronin silmiin. Hän astui vähintäkään epäröimättä ottamaan sen. Enemmän pelosta kuin kiintymyksestä vaatteeseen kääräisi nainen lapsensa himottuun peitteeseen ja painoi molempia lujemmin povelleen. Cora oli avaamaisillaan suunsa ja aikomaisillaan neuvoa naista luovuttamaan tuon mitättömän tavaran, kun villi hellitti vaipasta ja kiskaisi kirkuvan lapsen hänen sylistään. Jättäen kaiken ympärillään seisovien villien ahneisiin käsiin syöksähti äiti aivan sekaannuksissaan vaatimaan lastansa takaisin. Intiaani hymyili julmasti ja ojensi toisen kätensä ilmaistakseen suostuvansa vaihtokauppaan, samalla kun hän toisella kädellään heilutti lasta päänsä päällä, pidellen sitä jaloista, täten ikäänkuin korottaakseen lunnasten arvoa.

"Tässä — tässä — tuossa — kaikki — kaikki tyynni — mitä tahansa!" huudahteli tukahtuva nainen raastaen irti pukunsa keveämpiä osia voimattomin, vapisevin sormin; "ota kaikki, mutta anna minulle lapseni!"

Villi potkaisi halveksivasti syrjään mitättömät rääsyt ja kun hän näki vaipankin jo joutuneen muiden saaliiksi, muuttui hänen ivallisen kolkko hymynsä hurjan raivon ilmeeksi, ja hän paiskasi lapsen pään murskaksi kallioon ja heitti sen värähtelevät jätteet äidin jalkoihin. Hetkisen seisoi tämä kuin epätoivon patsaaksi kivettyneenä, tuijottaen kaameasti tuohon muodottomaan kasaan, joka vähän aikaa sitten oli kujerrellut hänen povellaan ja hymyillyt hänelle; sitten hän kohotti silmänsä ja kasvonsa taivaaseen päin, ikäänkuin huutaen Jumalan kirousta kauhutyön tekijälle. Mutta häneltä jäi tekemättä sellaisen rukouksen synti, sillä pettymyksensä hullaannuttamana ja veren näkemisen kiihoittamana upotti huroni armahtavasti kirveensä hänen aivoihinsa. Äiti tupertui maahan iskusta ja hamuili vielä kuollessaankin lastaan sen kaikkivoittavan rakkauden johtamana, joka oli saanut hänet hellimään pienokaistaan sen eläessä.

Tällä vaarallisella hetkellä nosti Magua kädet suulleen ja päästi tuhoisan, hirvittävän ulvahduksen. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit loikahtivat tämän tutun huudon kuullessaan niinkuin kilpahevoset hypähtävä lähtömerkin kajahdettua jättääkseen rajapatsaan; ja samassa nousi sellainen kirkuna ja rääkynä pitkin tasankoa ja metsän lehväkatoksia, että moista harvoin ennen lähti ihmishuulilta. Ne, jotka sen kuulivat, tunsivat sydämessään jähmettävää kauhua, joka ei ehkä ollut paljoakaan lievempi sitä musertavaa pelästystä, mitä luulisi tuntevansa viimeisen päivän tuomionpasuunain pauhatessa.

Yli kaksituhatta raivoisaa villiä ryntäsi esiin metsästä merkkihuudon kajahdettua ja kiiti onnettoman tasangon poikki vaistomaisella ketteryydellä. Me emme pysähdy laajemmin kuvailemaan niitä pöyristyttäviä kauhunäkyjä, jotka nyt seurasivat. Kuolema vaani kaikkialla ja vieläpä kaikkein kauheimmissa ja inhoittavimmissa muodoissaan. Vastustus vain kiihoitti murhaajia, jotka yhä jakelivat mielettömiä iskujaan, vaikka heidän uhrinsa olivat jo aikoja sitten päässeet heidän raivonsa ulottuvilta.

Harjaantuneet sotaväenosastot vetäytyivät nopeasti jykeviin ryhmiin, koettaen peloittaa hyökkääjiä taistelurintaman vaikuttavalla näyllä. Koe onnistuikin osaksi, vaikka kovin monet sotilaat antoivatkin villien vääntää lataamattomat pyssyt käsistään, turhaan toivoen siten tyynnyttävänsä hurjistuneita intiaaneja.

Sellaisessa sekasorrossa ei kellään ollut aikaa laskea kiitäviä hetkiä. Sisarukset olivat seisoneet kymmenisen minuuttia — heistä ne tuntuivat iankaikkisuudelta — kuin naulittuina paikoilleen, kauhun vallassa ja melkein avuttomina. Kun ensimmäinen isku putosi, olivat heidän kirkuvat seuralaisensa puristuneet heidän ympärilleen kiinteäksi ryhmäksi ja tehneet paon mahdottomaksi, ja kun nyt pelko tai surma oli hajoittanut useimmat ellei kaikki, heidän lähettyviltään, eivät he nähneet muuta tietä avoinna kuin sen, joka johti heidän vihollisensa kirveisiin. Joka puolelta kaikui kirkaisuja, voivotuksia, kehoituksia, kirouksia. Tällä hetkellä näki Alice vilahdukselta isänsä kookkaan vartalon, tämän kiiruhtaessa kentän poikki ranskalaista armeijaa kohti. Hän oli tosiaankin menossa Montcalmin luo kaikesta vaarasta välittämättä vaatimaan vitkastelevaa turvajoukkoa, jonka hän oli aikaisemmin saanut sopimukseen. Viisikymmentä kiiltävää kirvestä ja väkäkeihästä uhkasi hänen henkeään hänen sitä huomaamattakaan, mutta villit kunnioittivat raivossaankin hänen arvoaan ja tyyneyttään. Vaaralliset aseet löi vanhuksen yhä vielä voimakas käsi syrjään tai putosivat ne itsestään alas yritettyään iskua, jota ei kukaan näyttänyt uskaltavan antaa. Onneksi oli kostonhimoinen Magua etsimässä uhriaan juuri siitä ryhmästä, jonka vanhus oli äsken jättänyt.

"Isä — isä — me olemme täällä!" huusi Alice hänen kulkiessaan ohi vähän matkan päästä heitä huomaamatta. "Tule luoksemme, isä, tai muutoin meidät tapetaan!"

Huuto uudistui sanoin ja äänin, jotka olisivat sulattaneet kivisydämenkin, mutta vastausta ei tullut. Kerran näytti sentään vanhus erottaneen jotakin sentapaista, sillä hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta Alice oli jo silloin kaatunut pyörtyneenä maahan ja Cora vaipunut hänen viereensä, väsymättömässä hellyydessään kumartuen hänen näennäisesti elottoman ruumiinsa yli. Munro pudisti pettyneenä päätään ja jatkoi kulkuaan asemansa osoittamaa korkeaa velvollisuutta täyttääkseen.

"Neiti", virkkoi Gamut, joka, niin avuton ja hyödytön kuin olikin, ei ollut vielä ajatellutkaan jättää turvattejaan, "täällä pitävät pahat henget ilojuhliaan, eikä tämä ole sovelias paikka kristittyjen viipyä. Nouskaamme ja paetkaamme!"

"Menkää!" sanoi Cora, joka yhä tuijotti tajuttomaan sisareensa; "pelastakaa itsenne. Minua ette voi enää auttaa."

David ymmärsi hänen päätöksensä järkähtämättömyyden siitä lyhyestä, mutta ilmehikkäästä kädenliikkeestä, jolla hän säesti sanojaan. Hän katseli hetkisen synkkiä haamuja ympärillään, ja hänen korkea vartalonsa suoristui, hänen rintansa kaareutui ja jokainen hänen kasvojensa piirre paisui ja näytti puhuvan niiden tunteiden voimaa, jotka häntä hallitsivat.

"Jos juutalainen paimenpoika saattoi lauhduttaa Saulin pahanhengen harppunsa helinällä ja pyhän laulun sanoilla, ei liene tässäkään haitaksi koetella sävelten voimaa", puheli hän.

Kohottaen sitten äänensä mahtavimmilleen hän veisasi virttään niin voimakkaasti, että se kuului yli hirvittävän melskeenkin. Moni villi ryntäsi heitä kohti aikoen ryöstää turvatonten sisarusten korut ja nylkeä heidän päänahkansa, mutta kun he näkivät tämän omituisen liikkumattoman ilmiön seisomassa järkähtämättä paikallaan, pysähtyivät he kuuntelemaan. Hämmästys muuttui pian ihailuksi, ja he siirtyivät etsimään toisia, arkamaisempia uhreja, ääneensä lausuessaan tyytyväisyytensä siihen lujuuteen, jolla valkoinen soturi lauloi kuolinlauluaan. Menestyksensä rohkaisemana ja pettämänä ponnisti David kaiken kykynsä laajentaakseen hänen nähdäkseen niin pyhää vaikutusvaltaansa. Nuo merkilliset äänet sattuivat erään kaukaisen villin korviin, joka raivoten kulki joukosta joukkoon ikäänkuin hän olisi halveksinut kajota tavallisiin teuraihin, häntä kun näytti kiidättävän halu tavata joku hänen maineelleen sopivampi uhri. Magua kirkaisi ilosta huomatessaan entisten vankiensa jälleen joutuneen valtaansa.

"Tulkaa", kähisi hän tarttuen verisillä käsillään Coran vaatteisiin; "huronin maja on yhä auki. Eikö se ole parempi kuin tämä paikka?"

"Pois!" huusi Cora peittäen silmänsä, jotta pääsisi hänen inhoittavia kasvojaan näkemästä.

Intiaani nauroi ilkamoivasti nostaessaan höyryävää kättään ja vastasi:

"Se on punainen, mutta veri tulee valkoisista suonista!"

"Hirviö! Sinun sieluasi syyttää veri, kokonainen valtameri verta. Sinun henkesi on saanut aikaan tämän näytelmän."

"Magua on suuri päällikkö!" vastasi riemuitseva villi. "Tahtooko Mustatukka tulla hänen heimonsa luo?"

"En milloinkaan! Lyö, jos haluat, ja täydennä kostosi!"

Ovela intiaani epäröi hetken, mutta sieppasi sitten Alicen keveän, tajuttoman ruumiin käsivarsilleen ja juoksi nopeasti tasangon poikki metsää kohti.

"Pysähdy!" kiljaisi Cora, seuraten hurjana hänen askeleitaan; "päästä lapsi! Konna! Mitä sinä teet?"

Mutta Magua oli kuuro hänen huudoilleen, tai oikeammin sanoen tiesi valtansa ja päätti käyttää sitä.

"Pysähtykää — neiti — pysähtykää", huuteli Gamut mistään välittämättömän Coran jälkeen. "Pyhä lumous on alkanut vaikuttaa, ja kohta näette koko tämän kauhistavan metelin tyyntyneen."

Huomattuaan, ettei häntä vuorostaan kuultu, seurasi uskollinen David mielettömäksi säikähtynyttä sisarta, kohotti jälleen äänensä hurskaaseen virteen ja huitoi ilmaa pitkällä käsivarrellaan hartaaksi säestykseksi. Tällä tavoin he kulkivat tasangon halki pakenevain, haavoittuneiden ja kuolleiden välitse. Julma huron oli milloin tahansa riittävänä turvana itselleen ja uhrille, jota hän kantoi, mutta Cora olisi jo usein kaatunut villien vihollistensa iskuista, ellei hänellä olisi ollut tuota jäljessään kulkevaa omituista olentoa, jossa hämmästyneet alkuasukkaat luulivat nyt asuvan hulluuden suojelevan hengen.

Magua, joka osasi väistää uhkaavimmat vaarat ja myöskin tehdä takaa-ajon turhaksi, painui metsään eräästä matalasta rotkosta, mistä hän pian löysi matkustajain äskettäin hylkäämät narraganset-ratsut odottamasta erään hänen kaltaisensa julman ja ilkeän näköisen villin vartioimina. Nostaen Alicen toisen hevosen selkään viittasi hän Coraa nousemaan toisen satulaan.

Huolimatta vangitsijansa läheisyyden tuottamasta inhosta oli Coralla jonkinlainen helpotus päästä näkemästä tasangolla riehuvaa kauhunäytelmää, eikä hän voinut olla sitä kokonaan tuntematta. Hän nousi siis ratsaille ja pyysi kohotetuin käsivarsin sisartaan niin täynnä hellyyttä ja rakkautta, ettei huronikaan voinut sitä häneltä kieltää. Laskien siis Alicen Coran hevosen satulaan hän tarttui suitsiin ja aloitti matkansa uppoutumalla yhä syvemmäs metsään. Huomattuaan, että hänet oli jätetty yksin täydellisesti halveksittuna olentona, ettei hänen katsottu edes ansaitsevan kuolemaa, huiskautti David pitkät säärensä toisen hylätyn hevosen satulaan ja riensi heidän jälkeensä niin nopeasti kuin vaikeasti kuljettava tie salli.

Pian he alkoivat nousta jotakin rinnettä, mutta kun liikunta alkoi herättää hänen sisartaan tainnostilasta, oli Coran huomio liian kiinteästi jakautunut Aliceen kohdistuvan hellän huolenpidon ja kentältä yhä kajahtelevien huutojen kuuntelemisen välille, voidakseen panna merkille suuntaa, jota he kulkivat. Mutta kun he olivat ennättäneet vuoren tasaiselle laelle ja lähenivät sen itäistä jyrkännettä, tunsi hän paikan, jonne hänet oli kerran ennenkin opastettu, vaikka se olikin tapahtunut metsästäjän ystävällisemmässä seurassa. Täällä Magua salli heidän laskeutua ratsailta, ja huolimatta vankien omasta surullisesta tilasta sai uteliaisuus, joka tuntuu olevan erottamaton pelostakin, heidät katsahtamaan alapuolellaan raivoavaa hirvittävää näytelmää.

Julma työ jatkui yhä keskeytymättä. Joka haaralla pakenivat uhrit armottomia vainoojiaan, sillä välin kun kristityn kuninkaan aseistetut joukot seisoivat paikoillaan niin tunnottomina ja niin toimettomina, ettei sitä ole koskaan voitu selittää, jättäen lähtemättömän tahran niiden päällikön muutoin niin kirkkaaseen kilpeen. Eikä kuoleman miekka lakannut viuhumasta, ennenkuin ahneus voitti kostonjanon. Vasta silloin harvenivat haavoitettujen huudot, kunnes kauhunkirkaisuja ei enää kohonnut kuuntelevien korviin, tai hukkuivat ne voitonriemuisten villien hurjaan, pitkään, läpitunkevaan ulvontaan.

XVIII luku.

Miks' sua nimittäisin? Miksi tahdot: Murhaajaks kunnialliseks; en tehnyt vihasta mitään, kaikki kunniasta.

Othello.

Edellisessä luvussa pikemmin tilapäisesti mainittu kuin seikkaperäisesti kuvattu epäinhimillinen kohtaus on siirtokuntain historian lehdillä tullut kuuluisaksi hyvin ansaitulla nimellä "William Henrikin Verilöyly". Se laajensi niin suuresti tahraa, jonka muuan aikaisempi ja varsin samanlainen tapaus oli jättänyt ranskalaisen ylipäällikön maineeseen, ettei sitä kyennyt kokonaan poistamaan edes hänen varhainen, kunniakas kuolemansa. Mutta nyt alkaa sitä aika verhota, ja tuhannet ihmiset, jotka tietävät Montcalmin kaatuneen sankarina Abrahamin kentällä, ovat täydellisesti unohtaneet, kuinka paljon häneltä puuttui sitä siveellistä rohkeutta, mitä ilman ei yksikään mies voi olla todellisesti suuri. Sivumäärittäin voisi tämä kuuluisa esimerkki lähtökohtana kirjoittaen todistaa kaiken inhimillisen kunnon heikkouksia, näyttää, kuinka helposti jalot tunteet, hienostunut kohteliaisuus ja ritarillinen urheus menettävät tehonsa itsekkyyden tukahduttavan homeen turmelemina ja osoittaa maailmalle miestä, joka oli suuri kaikilta pienemmiltä luonteenominaisuuksiltaan, mutta jonka käytös muuttui moitittavaksi heti, kun oli näytettävä, kuinka paljon periaate on valtioviisautta korkeammalla. Mutta se tehtävä ei kuulu alaamme, ja kun historia, samoinkuin rakkauskin, ovat niin taipuvaisia ympäröimään sankareitaan ihanteellisen kirkkauden ilmakehällä, on hyvin luultavaa, että jälkimaailma on pitävä Ludvig de Saint-Verania vain isänmaansa urhokkaana puolustajana hänen julman toimettomuutensa Oswegon ja Horikanin rannoilla jäädessä unohduksiin. Syvästi surkutellen tätä sisarrunottaremme heikkoutta poistumme viipymättä hänen pyhitetyiltä alueiltaan oman vaatimattoman kutsumuksemme varsinaisille poluille.

Kolmas päivä linnan valloituksen jälkeen läheni loppuaan, mutta kertomuksen juoni pidättää yhä lukijaa "Pyhän Järven" rantamilla. Viimeksi nähtyinä olivat varustuksen ympäristöt täynnä melskettä ja kamppailua. Nyt hallitsivat niitä hiljaisuus ja kuolema. Verentahrimat voittajat olivat kaikonneet, ja heidän leirinsä, joka niin äskettäin kajahteli voitollisen sotajoukon hilpeästä ilonpidosta, uinui nyt äänettömänä, autiona hökkelikaupunkina. Linnoitus oli enää vain savuava rauniokasa, ja hiiltyneet hirret, räjähtäneiden kanuunain sirpaleet ja sortuneiden kiviseinäin jätteet peittivät hurjassa sekamelskassa sen multavalleja.

Hirvittävä muutos oli myös tapahtunut ilmassa. Aurinko oli kätkenyt lämpönsä paksujen sumupilvien taa, ja sadat ihmisruumiit, joita juuri oli polttanut elokuun ankara kuumuus, joutuivat nyt kaikessa muodottomuudessaan ikäänkuin ennenaikaisen marraskuun tuulien jähmetytettäviksi. Kiertelevät lumivalkeat huurut, jotka olivat purjehtineet yli kukkuloiden pohjoista kohti, palasivat nyt loppumattomana synkkänä verhona, jota lennätti eteenpäin myrskyn raivo. Lukemattomia kuvia heijasteleva Horikanin pinta oli kadonnut, ja sen sijaan ruoskivat rantoja viheriät, raivoavat aallot, ikäänkuin olisivat ne suuttuneina halunneet heittää takaisin maalle kaiken sen saastan, joka sitä rumensi. Tuo kirkas lähdejärvi säilytti sentään osan lumoavasta kauneudestaan, mutta sillä oli kuvasteltavanaan vain matalan taivaan synkeä pimeys. Kostea ja lempeä ilma, joka tavallisesti ympäröi maisemaa, verhoten sen liian jyrkkiä ja miedontaen sen liian karkeita piirteitä, oli nyt kadonnut, ja pohjatuuli puhalsi yli vesilakeuden niin koleana ja omaa valtaansa uhkuvana, ettei jäänyt mitään silmän arvattavaksi eikä mielikuvituksen luotavaksi.

Rajut luonnonvoimat olivat riistäneet tasangolta vehreyden, niin että näytti siltä kuin olisi sen tuhonnut kaikensyöjä salama. Vain siellä täällä kohosi autiuden keskeltä tummanvihreä ruohomätäs: ihmisveren höystämän maan varhaisin hedelmä. Koko maisema, joka suotuisassa valossa ja sopivassa lämmössä nähtynä oli ollut niin viehättävä, oli nyt kuin vertauskuvallinen maalaus elämästä, maalaus, missä esineet oli jäljitelty niiden karkeimmin, todenmukaisimmin värein ja ilman varjostuksen tehoa.

Yksinäiset, kuivat ruohonkorret huojuivat lentävien vihurien käsissä peloittavan selvinä, rohkeat kalliovuoret näkyivät liian tarkoin kaikessa alastomuudessaan, ja silmä etsi turhaan lepoa koettamalla puhkaista taivaan rajattoman kannen, sen kun sulki katseilta repaleisten, kiiltävien usvapilvien pimeä verho.

Tuuli puhalsi puuskittain, joskus vyöryen raskaasti pitkin maata, ikäänkuin kuiskaillakseen valituksiaan kuolleiden kylmiin korviin, pian taas yltyäkseen kimeäksi, vihlovaksi vihellykseksi, joka syöksyi metsään niin väkevästi, että ilma täyttyi sen puuskuttelemista lehdistä ja oksista. Tässä kaameassa tohinassa taistelivat muutamat nälkäiset korpit viimaa vastaan, mutta tuskin oli niiden alapuolella aukeneva metsän viheriä valtameri sivuutettu, kun ne iloisina pysähtyivät aloittamaan inhoittavaa ateriaansa, joka oli niille tarjona missä kentän kolkassa tahansa.

Sanalla sanoen: maisema oli autiuden ja hävityksen kuva, ja tuntui kuin olisi kuoleman armoton käsi yhdellä iskulla kaatanut kaikki ne, jotka olivat sen pyhyyttä loukaten astuneet sen piiriin. Mutta kielto oli nyt peruutettu, ja ensi kerran sen jälkeen kun niiden kauhutekojen suorittajat, jotka olivat osaltaan rumentaneet näköalaa, olivat poistuneet, uskalsivat elävät ihmiset lähestyä paikkaa.

Noin tunti ennen auringon laskua olisi voinut aikaisemmin mainittuna päivänä nähdä viiden miehen astuvan kentälle siitä kapeasta aukosta, mistä Hudsonin tie painui metsään, ja etenevän hävitettyä linnoitusta kohti. Alussa oli heidän kulkunsa hidasta ja varovaista, ikäänkuin olisivat he vain vastahakoisesti käyskennelleet tasangon kauhujen keskellä tai pelänneet sillä tapahtuneiden hirmukohtausten uudistuvan. Muuan notkea intiaani kulki muun joukkueen edellä niin ketterästi ja hiljaa kuin vain alkuasukas osaa kulkea nousten jokaiselle töyräälle katselemaan ympärilleen ja ilmaisten viittauksilla tovereilleen, mitä suuntaa hänen mielestään oli paras seurata. Eivätkä hänen jäljessään tulijatkaan lyöneet laimin ainoatakaan metsäsodan tuntemaa varovaisuus- ja vakoilemistoimenpidettä. Eräs heistä, hänkin intiaani, asteli hiukan sivummalla tarkastellen metsän rantaa silmin, jotka olivat kauan tottuneet lukemaan pienimmänkin merkin uhkaavasta vaarasta. Muut kolme olivat valkoihoisia, vaikkakin he olivat puvuissa, jotka niin hyvin tekotapansa kuin värinsä puolesta oli sovitettu heidän nykyisen uhkarohkean yrityksensä mukaisiksi — hehän parveilivat salojen läpi peräytyvän armeijan liepeillä.

Vaikutus, minkä heidän tiellään järven rantaan alituisesti esiintyvät kauhunäyt tekivät, oli kokonaan erilainen riippuen seurueen jäsenten luonteesta. Edellä kulkeva nuorukainen loi vakavia, nopeita silmäyksiä noihin raadeltuihin uhreihin astuessaan kepeästi poikki tasangon, peläten ilmaista tunteitaan ja kuitenkin ollen liian karaistumaton voidakseen kokonaan tukahduttaa niiden äkillisen, ankaran voiman. Hänen punainen liittolaisensa sitä vastoin ei ollut moisen heikkouden alainen. Hän eteni ohi ruumiskasojen niin järkähtämättömänä tahdoltaan ja niin tyynenä katsannoltaan, että vain pitkä ja itsepintainen harjoitus saattaa moista synnyttää. Valkoistenkin miesten mielessä heränneet tunteet olivat erilaiset, vaikka yleensä surulliset. Ensimmäinen heistä, jonka harmaat hapset ja uurtuneet piirteet yhdessä uljaan ryhdin ja käynnin kanssa osoittivat metsäläisen valepuvusta huolimatta sodan näkyihin täysin tottuneeksi mieheksi, ei hävennyt päästää äänekkäitä valitushuutoja, milloin joku tavallista hirvittävämpi kohta osui hänen silmäänsä. Hänen rinnallaan kävelevä nuorukainen värisi kauhusta, mutta yritti hillitä liikutustaan pitääkseen sitä hellempää huolta toveristaan. Vain viimeisenä kulkeva näytti ilmaisevan todelliset ajatuksensa huomiota pelkäämättä tai seurauksia kaihtamatta. Hän katseli hirvittävimpiäkin näkyjä silmin ja kasvonjuontein, jotka eivät tienneet vavistuksesta mitään, mutta hän lausuili niin voimakkaita soimauksia, että selvästi kuului, kuinka syvästi hän inhosi vihollistensa rikosta.

Lukija on näissä eri henkilöissä varmaankin heti tuntenut mohikaanit ja heidän valkoihoisen ystävänsä, tiedustelijan, sekä Munron ja Heywardin. Isä siinä tosiaankin etsi lapsiaan, seurassaan nuorukainen, joka otti niin sydämellisesti osaa näiden kohtaloihin, ja ne uljaat, uskolliset metsäläiset, jotka olivat jo osoittaneet taitoaan ja luotettavuuttaan aikaisemmin kuvatuissa järkyttävissä kohtauksissa.

Kun etumaisena kulkeva Unkas oli ehtinyt tasangon keskikohdalle, päästi hän huudon, joka toi hänen toverinsa yhtenä joukkona paikalle. Nuori soturi oli pysähtynyt tapetuista naisista kerääntyneen sekasortoisen ruumiskasan eteen. Huolimatta näyn pöyristyttävästä kaameudesta riensivät Munro ja Heyward mätänevän ryhmän luo, koettaen hellyyden pakottamina, jota ei kauheinkaan näky voinut tukahduttaa, keksiä, olisiko heidän etsimistään löydettävissä joitakin jälkiä revittyjen, kirjavien vaatekappaleiden joukossa. Isä ja rakastaja saivat hetkellistä huojennusta hakemisestaan, vaikka heidät olikin jälleen tuomittu kestämään kaikkea sitä epävarmuuden piinaa, jota oli tuskin helpompi kantaa kuin kauheintakaan totuutta. He jäivät äänettömiksi ja miettiviksi seisomaan surullisen näyn viereen, kunnes tiedustelija lähestyi heitä. Katsellen kaameata näkyä kiukustunein ilmein alkoi tuo jykevä metsän poika puhua ensi kerran kentälle astumisensa jälkeen ymmärrettävästi ja täysin äänin:

"Kostonjano on aito intiaanimainen ominaisuus, ja kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät, ettei suonissani virtaa pisaraakaan sekaverta. Mutta sen minä vain sanon — tässä taivaan kasvojen edessä ja sen Herran voimaan luottaen, jonka valta niin selvästi ilmenee näissäkin ulvovissa saloissa — että jos nuo ranskalaiset vielä joskus uskaltautuvat uurteisen kuulan ulottuville, niin tekee muuan pyssy tehtävänsä niin kauan kuin pii lennättää säkeniä ja ruuti palaa! Minä jätän kirveen ja puukon niille, joilla on luontainen taipumus niiden käyttämiseen. Mitä sanot, Chingachgook", lisäsi hän delavarinkielellä, "kerskuvatko huronit tästä naisilleen, kun syvä lumi tulee?"

Vihan salama välähti mohikaanipäällikön tummilla kasvoilla. Hän irroitti puukkonsa tupesta ja kääntyi sitten tyynesti näystä, piirteet niin syvässä levossa kuin ei milloinkaan olisi tuntenut intohimojen kiihoitusta.

"Montcalm! Montcalm!" jatkoi läpeensä kiukustunut, hillittömämpi tiedustelija, "sanotaan ajan tulevan, jolloin me näemme kaikki teot, mitkä me lihassa tehneet olemme, yht'aikaa ja kaikesta maallisesta heikkoudesta puhdistetuin silmin. Voi sitä onnetonta, jonka täytyy katsella tätä kenttää, tuomion tapahtuessa hänen sielustaan! Kas — niin totta kuin olen valkoinen mies, tuossa viruu punanahka, jonka tukka ei kasva päässä sillä kohdalla, mihin luonto sen istutti! Katsopas häntä, delavari, hän voi olla muuan niitä sinun kaipaamasi kansan jäseniä, ja hänen tulee silloin saada uljaalle soturille kuuluva hautaus. Näen silmistäsi, ruhtinaiden jälkeläinen, että joku huroni saa maksaa tämän, ennenkuin syystuulet ovat puhaltaneet kentältä veren hajun!"

Chingachgook läheni raadeltua ruumista ja käännettyään sen selälleen tapasi siitä merkit, mitkä osoittivat miehen kuuluneen niihin kuuteen liittoheimoon tai liittokansaan, niinkuin niitä sanottiin, jotka, niin englantilaisten riveissä kuin taistelivatkin, olivat hänen oman kansansa verivihollisia. Potkaistuaan inhoittavaa ruumista jätti hän sen yhtä välinpitämättömänä kuin jonkin elukanraadon. Tiedustelija ymmärsi teon ja jatkoi sangen kylmäkiskoisena kulkuansa, yhä purkaen vihaansa ranskalaista ylipäällikköä kohtaan entiseen voimakkaaseen tapaansa.

"Vain ääretön viisaus ja rajaton voima rohjetkoot tuhota ihmisiä laumoittain", puheli hän, "sillä vain silloin voidaan tutkia moisen tuomion välttämättömyys; ja kuka sitten yleensä voi korvata Jumalan luotuja? Minä pidän syntinä tappaa toista kaurista ennen kuin ensimmäinen on syöty, ellei aiota ryhtyä pitkään marssiin tai väijytykseen. Kokonaan toinen on laita avonaisessa, ankarassa kamppailussa kaatuvien soturien, sillä heidän osansahan on kuolla pyssy tai kirves kädessä, aina sen mukaan, onko heidän ihonsa valkoinen vai punainen. Unkas-poikaseni, tulehan tänne ja anna kaarneiden laskeutua mingon kimppuun. Minä tiedän usein sen nähtyäni, että niillä on erikoinen mieltymys oneidan lihaan, ja onhan niinmuodoin soveliasta antaa linnun noudattaa luontaista makuaan."

"Hugh!" huudahti nuori mohikaani nousten varpailleen ja innokkaasti katsellen eteensä pelästyttäen siten äänellään ja liikkeellään korpin etsimään toista saalista.

"Mitä siellä, poikaseni?" kuiskasi tiedustelija kyyristäen kookasta vartaloaan kuin hyppyyn valmistautuva pantteri. "Toivoisinpa sen olevan jonkun vitkastelevan ranskalaisen, joka hiiviskelee täällä ryöstön aikeissa. Luulisin 'Hirventappajan' osuvan tavattomalta matkalta tänään!"

Vastaamatta loikkasi Unkas paikaltaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän näkyi raastavan pensaasta ja sitten voitonriemuisena huiskuttavan Coran vihreästä ratsastushunnusta revennyttä kaistaletta. Tämä liike, tämä näky ja huuto, joka jälleen kajahti nuoren mohikaanin huulilta, keräsi koko seuran viipymättä hänen ympärilleen.

"Lapseni!" kiljaisi Munro puhuen nopeasti ja hurjasti; "antakaa minulle lapseni!"

"Unkas tahtoo koettaa", oli lyhyt, liikuttava vastaus.

Tätä yksinkertaista, mutta merkitsevää vastausta ei isä kuitenkaan huomannut, sillä hän tempaisi harsonkaistaleen ja rutisti sen kouraansa, samalla kun hänen silmänsä harhailivat säikähtyneinä pitkin pensaita, ikäänkuin olisi hän yhtä paljon pelännyt kuin toivonut kuulevansa salaisuuksia, joita ne ehkä kätkivät.

"Tässä ei näy ruumiita", sanoi Heyward. "Myrsky ei näytä käyneen tätä tietä."

"Se on ilmeistä ja kirkkaampaa kuin taivas päämme päällä", vastasi aina yhtä rauhallinen tiedustelija. "Mutta joko hän tai ne, jotka hänet ryöstivät, ovat menneet tämän pensaan ohi, sillä minä muistan nähneeni harson, millä hän peitti kasvot, joita kaikki olisivat niin mielellään katselleet. Unkas, sinä olet oikeassa: Tummatukka on ollut tässä ja hän on pelästyneen hirvenvasikan tavoin paennut metsään, sillä eihän kukaan, joka saattoi paeta, olisi jäänyt kentälle murhattavaksi. Hakekaamme hänen jättämiään merkkejä, sillä intiaanin silmät keksivät, niin melkein luulen, mesilinnunkin jäljet ilmasta."

Nuori mohikaani lähti matkaan tämän kehoituksen kuultuaan, ja tuskin oli tiedustelija puheensa päättänyt, ennenkuin Unkas kohotti menestystä ilmaisevan huudon metsän reunasta. Saavuttuaan paikalle näkivät levottomat miehet toisen harsonkaistaleen liehuvan erään pyökin matalimmassa oksassa.

"Hiljaa, hiljaa", virkkoi tiedustelija ojentaen pitkän pyssynsä liian innokkaan Heywardin eteen. "Me tiedämme nyt tehtävämme, mutta jälkien kauneutta ei ole rikottava. Yksikin harkitsematon askel voi hankkia meille tuntien työn. Mutta jäljillä me olemme, sitä ei voi kieltää."

"Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon, kunnon mies!" huudahteli Munro. "Minne he siis ovat paenneet ja missä ovat lapseni?"

"Heidän kulkemansa tie riippuu monista seikoista. Jos he ovat lähteneet yksin, ovat he aivan yhtä hyvin saattaneet liikkua ympyrässä kuin suoraan eteenpäinkin, ja silloin he lienevät kymmenkunnan peninkulman päässä meistä; mutta jos huronit tai ranskalaiset intiaanit ovat saaneet heidät käsiinsä, ovat he nyt luultavasti lähellä Kanadan rajoja. Mutta mitä se merkitsee?" jatkoi tiedustelija levollisesti, nähdessään kuuntelijainsa ankaran tuskan ja pettymyksen ilmeen; "tässä olemme nyt mohikaanit ja minä jälkien toisessa päässä, ja luottakaa siihen, me löydämme toisenkin pään, vaikka niiden väliä sitten olisi satoja peninkulmia! Maltahan, maltahan, Unkas, sinähän olet niin kärsimätön kuin joku uudisasukas, ja sinä unohdat, että kevyet jalat jättävät vain kevyitä merkkejä!"

"Hugh!" huudahti Chingachgook, joka oli sillä välin tutkinut erästä ilmeisesti ihmiskäden raivaamaa aukkoa metsän rantaa reunustavaan matalaan viidakkoon ja joka nyt seisoi suorana ja viittasi kädellään alaspäin sellaisessa asennossa ja sellainen ilme kasvoilla kuin olisi nähnyt inhoittavan käärmeen.

"Tässä on selvä miehen jalanjälki", huusi Heyward kumartuessaan tarkastamaan osoitettua kohtaa. "Hän on astunut tämän pikku lampareen reunalle, eikä merkistä voi erehtyä. He ovat vankeina."

"Parempi niin kuin jos he olisivat jääneet menehtymään metsään", vastasi tiedustelija. "Ja niinhän he polkevat leveämmät jäljetkin. Panisinpa vetoon viisikymmentä majavannahkaa yhtä useata piipalaa vastaan, että mohikaanit ja minä astumme heidän telttoihinsa kuukauden kuluessa! Painuhan alemmas, Unkas, ja koeta, mitä voit päätellä noiden pehmeiden intiaanikenkien jäljestä, sillä intiaanikenkä siinä on varmasti kyseessä, eivätkä mitkään pieksut eivätkä saappaat."

Nuori mohikaani kumartui maahan ja poistettuaan paikalta lehdet hän tutki sitä samaan tarkkaan tapaan kuin rahakauppias näinä liikevilpistelyn aikoina tutkisi jotakin epäiltävää arvopaperia. Vihdoin hän nousi polviltaan tyytyväisenä tarkastuksensa tulokseen.

"No, poika", kysyi tiedustelija, "mitä se sanoo? Osaatko saada selkoa sen kielikellon puheesta?"

"Ovela Kettu!"

"Kas! Sekö hiipivä konna jälleen? Hänen juoksenteluistaan ei tosiaankaan tule loppua, ennenkuin 'Hirventappaja' on päässyt sanomaan hänelle ystävällisen sanansa."

Heyward hyväksyi vain vastahakoisesti tämän ilmotuksen todenperäisyyden ja ilmaisi nyt pikemmin toivomuksensa kuin epäilynsä virkkaessaan:

"Intiaanikenkä on niin toisen intiaanikengän kaltainen, että tässä voi varsin hyvin olla kysymyksessä erehdyskin."

"Intiaanikenkä toisen intiaanikengän kaltainen! Yhtä hyvin voitte sanoa, että jalka on toisen jalan kaltainen, vaikka me kaikki tiedämme, että toiset ovat pitkiä ja toiset lyhyitä, muutamat leveitä ja muutamat kapeita, että muutamien on isovarvas kääntynyt sisään, toisten taas ulos. Intiaanikenkä ei ole enempää toisen intiaanikengän kaltainen kuin kirja on toisen kirjan kaltainen, vaikka ne, jotka osaavat lukea jälkimmäisiä, hyvin harvoin kykenevät ymmärtämään edellisten merkkejä. Kaikki on järjestetty parhain päin, koska siten kullakin on oma luontainen etevämmyytensä. Päästähän minuakin sitä vilkaisemaan, Unkas, sillä ei kirja eikä kenkä tule siitä pahemmaksi, vaikka niistä syntyisikin kaksi mielipidettä yhden asemesta." Tiedustelija kumartui toimeensa ja jatkoi heti: "Olet oikeassa, poika. Tässä on juuri se jälki, jonka me niin usein näimme edellisen ajomme aikana. Ja se veijari juo aina, kun vain saa siihen tilaisuuden; juova intiaani oppii aina käymään leveämmin varpaanjäljin kuin luonnollinen villi, koska sellainen löntysteleminen nyt kerran on jokaisen juomarin tapa, olkoon hänellä sitten valkoinen tai punainen nahka. Aivan sama pituus ja leveyskin, katso vain, ruhtinasten jälkeläinen. Sinähän mittasit sen jäljen useammankin kerran meidän seuratessamme niitä roistoja Glenniltä terveyslähteille."

Chingachgook totteli. Lopetettuaan lyhyen tarkastuksensa hän nousi ja lausui rauhallisena vain yhden ainoan sanan:

"Magua!"

"Niin, asia on lukossa. Tästä ovat siis menneet Tummatukka ja Magua."

"Eikä Alice?" kysyi Heyward.

"Hänestä emme ole vielä nähneet merkkiäkään", vastasi tiedustelija katsellen tarkoin puita, pensaita ja maata ympäriltään. "Mitä tämä on? Unkas, tuohan tänne tuo esine, jonka näet killuvan tuossa orjantappurapensaassa."

Kun intiaani oli noudattanut käskyä ja metsästäjä saanut saaliin, purskahti tämä hiljaiseen, mutta sydämelliseen naurunhytkytykseensä pidellessään sitä ilmassa:

"Tämähän on laulumestarin puhallusase! Nyt olemme jäljillä, joita pappikin osaisi seurata. Unkas, etsi sellaisten pieksujen merkkejä, jotka ovat kylliksi isot kantamaan kuusi jalkaa kaksi tuumaa huojuvaa ihmislihaa. Minä alan saada hiukan toiveita siitä veitikasta, koska hän on heittänyt kirkumisen ja ryhtynyt johonkin parempaan toimeen."

"Ainakin on hän ollut uskollinen tehtävälleen", virkkoi Heyward; "eivätkä Cora ja Alice ole ilman ystävää."

"Niinpä niin, ainakin pitää hän heidän lauluharrastuksistaan huolen", vastasi Haukansilmä laskien pyssynsä maahan ja nojaten siihen peittelemättömän halveksiva ilme kasvoillaan. "Osaako hän kaataa metsävuohen heidän päivällisekseen, kulkea pyökkien rungoissa kasvavan sammalen johdolla tai leikata kaulan joltakin huronilta? Ellei, on ensimmäinen matkijarastas, jonka hän tapaa, taitavampi mies heistä kahdesta. No, poika, eikö näy merkkejä sellaisista askelista?"

"Tässä on aivan kuin pieksuissa kulkeneen ihmisen jälki: voisikohan se olla ystävämme askelen painama?" kysyi Heyward.

"Pidelkää lehtiä keveästi tai muutoin hämmennätte jäljen muodon. Tämäkö? Tämä on kyllä jalan jälki mutta Tummatukan; ja pieni se on kuitenkin niin uljaan vartalon ja komean ulkomuodon omistajattaren painamaksi. Laulumestari peittäisi sen kantapäällään."

"Missä? Näyttäkää minulle lapseni jälki", huudahti Munro työntäen pensaita sivulle ja kumartuen kiihkeästi tuon melkein hävinneen jäljen yli. Vaikka askel, joka oli merkin jättänyt, olikin ollut keveä ja nopsa, oli jälki kuitenkin yhä näkyvissä. Iäkäs sotilas tutki sitä himmentyvin silmin, eikä hän noussut kyyristyneestä asennostaan, ennenkuin Heyward näki hänen kuumalla kyynelellä kostuttaneen tyttärensä jalan jälkeä. Tahtoen haihduttaa surua, joka uhkasi joka hetki särkeä ulkonaisen levollisuuden kahleet hankkimalla vanhukselle jotakin tekemistä, sanoi nuori mies tiedustelijalle:

"Kun meillä nyt ovat nämä pettämättömät merkit, niin aloittakaamme marssimme. Hetkinenkin tuntuu vangeista sellaisissa oloissa iankaikkisuudelta."

"Ei aina nopein kauris anna pisintä ajoa", vastasi Haukansilmä nostamatta silmiään niistä erilaisista merkeistä, jotka oli saatu näkyviin. "Me tiedämme, että se vaaniva huroni on mennyt tästä ohi — ja Tummatukka — ja laulumestari — mutta missä on neito, jolla on keltaiset kiharat ja siniset silmät? Vaikka hän olikin pieni kooltaan eikä läheskään niin urhea kuin sisarensa, oli hän suloinen nähdä ja viehättävä keskustelussa. Eikö hänellä ole ainoatakaan ystävää, joka hänestä huolehtisi?"

"Jumala varjelkoon häneltä koskaan puuttumasta niitä sadoittain! Emmekö mekin juuri tällä hetkellä ole häntä etsimässä? Minä ainakaan en lakkaa hakemasta ennen kuin olen hänet löytänyt."

"Siinä tapauksessa täytynee meidän kulkea eri teitä, sillä tästä hän ei ole mennyt ohi, niin keveä ja pieni kuin hänen jälkensä sitten liekin."

Heyward peräytyi ja kaikki hänen intonsa jälkien seuraamiseen näytti yht'äkkiä sammuneen. Kiinnittämättä huomiotaan tähän toisen äkilliseen mielenmuutokseen jatkoi Haukansilmä hetken mietittyään:

"Näissä saloissa ei ole muita naisia, jotka voisivat jättää tuollaisen jäljen kuin Tummatukka tai hänen sisarensa. Me tiedämme edellisen olleen tässä, mutta missä ovat jälkimmäisen merkit? Meidän tulee seurata jälkiä syvemmälle metsään, ja ellei jotakin ilmaannu, palaamme kentälle vainuamaan uutta suuntaa. Eteenpäin, Unkas, ja pidä silmällä kuivettuneita lehtiä. Minä tarkastelen pensaita, kun taas isäsi juoksee nenä maassa. Eteenpäin, ystävät! Aurinko on laskemaisillaan vuorten taakse."

"Enkö minä voi siis tehdä mitään?" kysyi Heyward tuskissaan.

"Tekö!" vastasi metsästäjä, joka punaisine ystävineen jo eteni hänen määräämässään järjestyksessä; "voitte kyllä, te voitte kulkea perässämme ja varoa sotkemasta jälkiä."

Heidän ehdittyään samota tuskin kymmentä kyynärää pysähtyivät intiaanit ja näyttivät katselevan joitakin merkkejä maassa vielä terävämmin kuin tavallisesti. Sekä poika että isä puhuivat nopeasti ja äänekkäästi, milloin tutkien heidän yhteisen ihastuksensa esinettä, milloin taas silmäillen toinen toiseensa mitä ilmeisimmän tyytyväisyyden vallassa.

"He ovat löytäneet pienen jalan!" huudahti tiedustelija rientäen eteenpäin huolimatta enää hänen osalleen joutuneesta tehtävästä. "Mitä tämä on? Tähän on suunniteltu väijytystä! Ei, kautta näiden rajaseutujen tarkimman pyssyn, tässä ovat ne yksisivuiset hevoset olleet jälleen! Nyt on koko salaisuus selvä, ja kaikki on nyt niin kirkasta kuin pohjantähti keskiyöllä. Niinpä niin, tässä he ovat nousseet ratsaille. Tähän on hevoset sidottu odottamaan, tähän näreeseen, ja tuossa juoksee leveä polku aika luikua pohjoiseen päin, kohti Kanadan rajoja."

"Mutta yhäkään ei näy mitään merkkejä Alicesta — nuoremmasta neiti Munrosta", virkkoi Duncan.

"Ellei tuo kiiltävä koru, jonka Unkas juuri nosti maasta, osoittaudu sellaiseksi. Näytähän tänne, poika, niin saamme katsoa sitä hiukan."

Heyward tunsi sen heti koristeeksi, jota Alice mielellään piti ja jonka hän rakastajain sitkeän muistin avustamana luuli verilöylypäivän onnettomana aamuna nähneensä riippumassa sen omistajattaren kauniissa kaulassa. Hän sieppasi hänelle niin kallisarvoisen esineen ja samassa kun hän vahvisti lausutun arvelun oikeaksi, katosi se ihmettelevän tiedustelijan silmistä, niin että tämä haki sitä turhaan maasta kauan sen jälkeen kun sitä jo lämpimästi painettiin Duncanin jyskyttävää sydäntä vasten.

"Puh!" murisi pettynyt Haukansilmä lakaten haravoimasta lehtiä pyssynsä perällä. "On selvä vanhuuden merkki, kun näkö alkaa heiketä. Sellainen kiiltävä ja paistava kapine, eikä sitä nyt keksi! Hyvä, hyvä, minä osaan sentään vielä katsoa pitkin mustaa pyssynpiippua ja se riittää ratkaisemaan kaikki riidat minun ja mingojen välillä. Vaikka olisin minä kuitenkin mielelläni sen leikkikalun löytänytkin, ellei muun takia, niin viedäkseni sen oikealle omistajalleen takaisin, ja siinähän ne menisivät samassa yhteen niidenkin pitkien jälkien päät, pitkien, arvelen minä tosiaankin, sillä tällä hetkellä on leveä Saint Lawrence tai ehkäpä jo Suuret Järvetkin meidän välillämme."

"Sitä enemmän on meillä syytä olla hetkeäkään viivyttelemättä lähtöämme", vastasi Heyward. "Suorikaamme matkaan."

"Nuori veri, kuuma veri, sanotaan, ovat sangen läheistä sukua. Me emme ole nyt lähdössä oravia metsästämään emmekä ahdistamaan kaurista Horikaniin, vaan meidän on oltava kulussa monta päivää ja yötä ja samottava halki salojen, joihin ihmisjalka harvoin osuu ja joissa ei mikään kirjaviisaus pelastaisi teitä pulmista. Intiaani ei milloinkaan lähde sellaiselle retkelle polttamatta piippuaan neuvottelutulensa ääressä, ja vaikka olenkin valkoinen mies, kunnioitan heidän tapojaan tässä suhteessa, koska ne minun nähdäkseni ovat järkeviä ja mainioita. Me palaamme siis takaisin ja sytytämme vanhan linnan raunioihin nuotiomme tänä iltana, niin että huomenaamulla olemme sitten reippaita ja pystyviä ryhtymään työhömme miesten eikä lörpötteleväin naisten tai intoilevien poikain tavoin."

Heyward näki tiedustelijan käytöksestä, että vastustelusta ei olisi ollut hyötyä. Munro oli jälleen vaipunut siihen turtuneeseen toimettomuuden tilaan, johon hänet olivat saattaneet hänen äskeiset musertavat onnettomuutensa ja josta hänet ilmeisesti voi herättää vain jokin uusi ja voimakas mielenliikutus. Taipuen välttämättömyyteen kävi nuori mies vanhuksen käsivarteen ja seurasi intiaaneja ja tiedustelijaa, jotka olivat jo kääntyneet palaamaan tasangolle vievää polkua pitkin.

XIX luku.

Salarino. Jos hän menettää, olen varma ettet hänen lihaansa ota: mihin se kelpais?

Shylock. Kalan syötiksi. Vaikkei se kenenkään vatsaa tyydyttäisikään, niin tyydyttää se ainakin kostoani.

Venetsian Kauppias.

Illan varjot olivat jo laskeutuneet lisäämään paikan synkkyyttä, kun joukkueemme astui William Henrikin raunioihin. Tiedustelija ja hänen toverinsa ryhtyivät heti puuhiin viettääkseen yön siellä, mutta niin totisina ja varovaisin liikkein, että selvästi huomasi, kuinka syvästi juuri sivuutetut ennen kuulumattomat hirmunäyt olivat vaikuttaneet heidänkin karaistuneisiin hermoihinsa. Muutamia hirrenpätkiä pantiin nojalleen mustunutta seinää vasten, ja kun Unkas oli peittänyt niitä hiukan risuilla, katsottiin hetkellisen mukavuuden vaatimukset täytetyiksi. Lopetettuaan työnsä viittasi nuori intiaani alkuperäiseen majaan, ja Heyward, joka ymmärsi äänettömän eleen tarkoituksen, pyyteli hellästi Munroa käymään sisään. Jättäen lapsensa kadottaneen vanhuksen yksin surujensa seuraan palasi Duncan viipymättä vapaaseen ilmaan, sillä hän oli liian kiihtynyt etsiäkseen lepoa, jota hän oli suositellut iäkkäälle ystävälleen.

Haukansilmän ja intiaanien laitellessa tulta ja nauttiessa niukaksi illallisekseen palasen kuivattua karhunlihaa lähti nuori mies katsomaan sitä hävitetyn linnoituksen vallia, joka oli Horikaniin päin. Tuuli oli tauonnut ja aallot vyöryivät jo säännöllisemmin ja hiljaisemmin kohauksin hiekkarannalle. Ikäänkuin särkyneinä hurjasta kulustaan hajoilivat pilvet eri suuntiin, raskaampien kokoontuessa mustiksi rykelmiksi taivaanrantaan ja keveämpien kiitäessä yhä vinhaa vauhtia pitkin vedenpintaa tai kierrellessä ja kaarrellessa vuorten huippuja pesiensä yläpuolella leijailevan säikäytetyn lintuparven tavoin. Tuolla ja täällä luikki vaivoin jokin punaisenhohtava tähti läpi ajelehtivan usvan levittäen kelmeätä hohdetta muutoin niin synkälle taivaalle. Ympäröivien vuorten helmaan oli jo läpitunkematon pimeys laskeutunut, ja tasanko oli kuin avara, autio ruumishuone, jossa ei pieninkään risahdus eikä hiiskaus häirinnyt sen lukuisain onnettomien asukasten unta.

Tätä näkyä, joka oli niin kaameassa sopusoinnussa kaiken tapahtuneen kanssa, katseli Duncan hievahtamatta useita minuutteja. Hänen silmänsä kulkivat vallien sisäpuolelta, missä metsän pojat istuivat loimuavan tulensa ympärillä, siihen kalpeampaan hohteeseen, joka yhä viipyi taivaalla, ja jäivät sitten pitkään ja levottomasti tarkastelemaan sitä synkkää pimeyttä, joka peloittavan tyhjyyden tapaisena tuijotti vainajain lepopaikan puolelta. Pian hän oli erottavinaan selittämättömiä ääniä kentältä, vaikkakin niin heikkoja ja lyhyitä, että niiden sekä laatu että kuuluminenkin jäivät hämäriksi. Säikähdystään häveten kääntyi nuori mies järvelle päin ja koetti kiinnittää huomionsa yksinomaisesti niihin heijastuneisiin tähtiin, jotka himmeästi tuikkivat sen keinuvasta pinnasta. Mutta hänen liian uskolliset korvansa täyttivät epäkiitollisen velvollisuutensa ikäänkuin varoittaakseen häntä jostakin väijyvästä vaarasta. Lopulta tuntuikin nopeita askeleita täysin kuuluvasti kiirehtivän pimeyteen päin. Kykenemättä kauempaa hillitsemään levottomuuttaan huusi Duncan hiljaa tiedustelijalle, pyytäen häntä nousemaan vallille hänen luokseen. Haukansilmä heitti pyssyn käsivarrelleen ja totteli, mutta niin tyynen ja rauhallisen näköisenä, että selvästi huomasi hänen suuresti luottavan heidän asemansa turvallisuuteen.

"Kuunnelkaa!" kehoitti Duncan toisen asetuttua hänen rinnalleen; "tuolta kentältä kuuluu tukahdutettua melua, joka ehkä osoittaa, ettei Montcalm ole vielä kokonaan luopunut valloituksestaan."

"Silloin ovat korvat luotettavammat kuin silmät", sanoi järkähtämätön tiedustelija, joka oli juuri pistänyt palan karhunlihaa suuhunsa ja joka sentähden puhui paksusti ja hitaasti. "Minä itse näin hänen sulkeutuneena Tyhiin kaikkine joukkoineen, sillä kun nuo ranskalaiset ovat tehneet jonkin erikoisemman tempun, ne mielellään vetäytyvät turvaan karkeloimaan ja iloitsemaan naisten kanssa menestyksensä kunniaksi."

"En tiedä. Intiaani nukkuu harvoin sodassa, ja ryöstönhalu pidättää ehkä jonkun huronin täällä hänen heimonsa lähdettyäkin. Olisi ehkä viisainta sammuttaa tuli ja asettaa vahti — kuunnelkaa! Nyt voitte erottaa melun, jota tarkoitan!"

"Intiaani ei mielellään hiiviskele hautojen lähettyvillä. Vaikka hän onkin valmis iskemään ja vaikkei hän olekaan niin kovin tarkka keinoista, tyytyy hän tavallisesti päänahkaan, paitsi milloin hänen verensä on kuumentunut ja joutunut kuohuksiin. Mutta kun puuska on kerran kauniisti mennyt, unohtaa hän vihollisensa ja antaa kuolleiden nukkua luonnollista untaan. Kuolleista puheen ollen, majuri, oletteko te sitä mieltä, että taivas on oleva yksi ja sama punanahoille ja meille valkoihoisille?"

"Epäilemättä — epäilemättä. Minä luulin kuulleeni sen jälleen! Vai olikohan se lehtien lehahdusta pyökin latvassa?"

"Minä puolestani luulen", jatkoi Haukansilmä kääntäen hetkiseksi kasvonsa Heywardin osoittamaan suuntaan, mutta aivan välinpitämättömänä ja huolettomana, "että paratiisi on laitettu ihmisten onnea silmällä pitäen ja että heidän sallitaan siellä elää omien taipumustensa ja halujensa mukaisesti. Minun nähdäkseni ei siis punanahka ole kaukana totuudesta uskoessaan siellä tapaavansa ne suurenmoiset metsästysmaat, joista hänen tarunsa kertovat, enkä minä tässä suhteessa luule olevan häpeäksi puhdasrotuiselle valkeallekaan miehelle viettää aikansa…"

"Kuuletteko sitä taas?" keskeytti Duncan.

"Niin, niin; kun ruokaa on niukalti ja kun ruokaa on paljon, tulee susi rohkeaksi", vastasi järkähtämätön metsästäjä. "Saisivatpa ne veijarit sentään pienen piston nahkaansa, jos olisi valoisaa ja sovelias aika sellaiseen urheiluun. Mutta tulevasta elämästä puheen ollen, majuri: minä olen siirtokunnissa kuullut pappien saarnailevan, että taivas on levon paikka. No, ihmisten mielipiteet eroavat melkoisesti nautinnon laadusta. Minä puolestani, ja sen sanon kaikella kunnioituksella Kaitselmuksen määräyksiä kohtaan, en pitäisi suurenakaan nautintona virua lukon takana niissä asunnoissa, joista he juttelevat, minua kun luonto vetää vaeltamaan ja metsästämään."

Duncan, joka nyt oli päässyt selville kuulemansa melun laadusta, vastasi metsästäjän mielijohteen valitsemaa puheenaihetta tarkemmin ajatellen:

"On vaikea arvata tunteita, jotka liittyvät siihen viimeiseen suureen muutokseen."

"Muutospa siitä tosiaankin tulisi miehelle, joka on viettänyt ikänsä ulkoilmassa", virkkoi yksinkertainen metsästäjä, "ja joka on niin usein haukannut eineensä Hudsonin latvavesien varsilla nukahtaakseen mylvivän Mohokin pauhuun. Mutta lohdullista on tietää palvelevansa laupiasta Herraa, vaikka me teemmekin sen kukin tapamme jälkeen ja suuret salot välillämme — mikä tuolla liikahti?"

"Eikö se ole mainitsemienne sutten tassutusta?"

Haukansilmä pudisti vitkaan päätänsä ja nyökkäsi Duncania seuraamaan häntä paikalle, mihin ei nuotion loimotus ulottunut. Tämän varovaisuustoimenpiteen suoritettuaan metsästäjä jäi hyvin tarkkaavaisena ja pitkään kuuntelemaan, toistuisiko se matala ääni, joka oli niin odottamatta häntä säikähdyttänyt. Hänen valppautensa näytti kuitenkin olevan turha, sillä tuloksettoman äänettömyyden jälkeen kuiskasi hän Duncanille:

"Meidän täytyy kutsua Unkasia. Sillä pojalla on intiaanin aistimet, ja hän kuulee senkin, mikä on meiltä salattu, sillä vaikka olenkin valkonahka, en tahdo kieltää luontoani."

Nuori mohikaani, joka keskusteli isänsä kanssa matalalla äänellä, säpsähti kuullessaan pöllön valittavan huudahduksen, hypähti jaloilleen ja katseli mustiin valleihin päin, ikäänkuin etsien paikkaa, mistä ääni oli kuulunut. Metsästäjä toisti kutsun, ja vähän ajan kuluttua näki Duncan Unkasin varovasti hiipivän pitkin vallia heidän luokseen.

Haukansilmä selitti tarkoituksensa muutamin delavarinkielisin sanoin. Heti kun Unkas ymmärsi syyn, miksi hänet oli kutsuttu, heittäytyi hän pitkäkseen nurmelle, missä hän Duncanin mielestä makasi liikkumattomana ja toimetonna. Hämmästellen nuoren soturin hievahtamatonta asentoa ja haluten ottaa selkoa tavasta, millä hän käytti kykyjään toivotun tiedon hankkimiseksi, eteni Heyward muutamia askeleita ja kumartui lähemmäs mustaa esinettä, johon hän oli silmänsä tiukasti suunnannut. Vasta silloin hän huomasi, että Unkas oli kadonnut ja että hän katseli vain jonkin vallinkohouman tummia ääriviivoja.

"Minne mohikaani hävisi?" kysyi hän metsästäjältä peräytyen ällistyksissään. "Näin hänen kaatuvan ja olisin voinut vannoa hänen jääneenkin siihen."

"Hst, puhukaa hiljemmin, sillä me emme tiedä, kenen korvat ovat auki, ja mingot ovat nopsajärkistä väkeä. Mitä taas Unkasiin tulee, niin on hän ulkona kentällä, ja makvat, jos niitä on ympärillämme, tapaavat vertaisensa."

"Te luulette siis, ettei Montcalm olekaan kutsunut pois kaikkia intiaanejaan? Hälyttäkäämme tovereitamme, niin että olemme aseissa kaiken varalta. Onhan meitä täällä viisi miestä, jotka ovat tottuneet kohtaakaan vihollista."

"Ei sanaakaan kumpaisellekaan, jos henkenne on teille kallis. Katselkaa ruhtinasten jälkeläistä, kuinka hän istuu tulen ääressä kuin suuri intiaanipäällikkö ainakin. Jos pimeässä hiiviskelee joitakin vainukoiria, eivät ne ainakaan hänen kasvoistaan näe meidän pelkäävän vaaraa."

"Mutta he voivat keksiä hänet, ja siitä saattaa koitua hänen surmansa. Hänen ruumiinsa näkyy liian selvästi tuon nuotion paisteessa, ja hänestä tulee ehkä ensimmäinen ja varmin uhri."

"Kieltämättä puhutte nyt totta", vastasi metsästäjä tuntuen tavallista levottomammalta. "Mutta mitä voimme tehdä? Yksi ainoa epäluuloinen katse voisi johtaa hyökkäykseen, ennenkuin olemme valmiit ottamaan sitä vastaan. Hän tietää minun Unkasille antamastani merkistä meidän jotakin vainuavan: minä ilmoitan hänelle meidän päässeen mingojen jäljille; hänen intiaaniluontonsa sanoo sitten kyllä, miten hänen on meneteltävä."

Metsästäjä sovitti sormet suuhunsa ja päästi hiljaisen sähisevän äänen, joka sai heti Duncanin hypähtämään syrjään, hän kun luuli kuulleensa käärmeen puhisevan. Chingachgookin pää lepäsi käden varassa, hänen istuessaan siinä omissa mietteissään, mutta heti kun hän kuuli sen eläimen äänellä annetun varoituksen, josta hän oli saanut nimensä, nousi hänen päänsä pystyyn ja hänen mustat silmänsä katsahtivat nopeasti ja terävästi joka puolelle. Paitsi tätä äkillistä ja ehkäpä tahatonta liikettä ei hänessä enää näkynyt merkkiäkään yllätyksestä tai levottomuudesta. Hänen pyssynsä virui koskemattomana ja näennäisesti huomaamattomana hänen kätensä ulottuvilla. Kirveskin, jonka hän mukavuussyistä oli irroittanut vyöstään, oli päästetty putoamaan tavallisesta asemastaan maahan, ja koko hänen ruumiinsa näytti vaipuvan kasaan, ikäänkuin olisivat hänen hermonsa ja jänteensä lauenneet lepoa nauttimaan. Taitavasti asettuen entiseen asentoonsa, vaikkakin kättä vaihtaen, jotta tuntui kuin hän olisi tehnyt liikkeen vain väsynyttä tukea muuttaakseen, jäi alkuasukas odottamaan tapausten kehitystä niin tyynenä ja vakaana, että vain intiaanisoturi kykeni moista kylmäverisyyttä osoittamaan.

Mutta Heyward huomasi, että vaikka harjaantumattomampi silmä olisi luullut mohikaanipäällikön torkkuvan, hänen sieraimensa laajenivat, hänen päänsä oli kääntynyt hieman sivulle ikäänkuin auttaakseen kuuloelimiä ja hänen nopsat, kerkeät katseensa hyppivät lakkaamatta jokaiseen esineeseen, jonka hän saattoi nähdä.

"Katsokaahan sitä oivallista miestä!" kuiskasi Haukansilmä Heywardin käsivartta puristaen; "hän tietää, että silmäys tai liikahdus voisi rikkoa suunnitelmamme ja saattaa meidät niiden paholaisenpenikkain kynsiin…"

Hänet keskeytti pyssyn leimahdus ja paukahdus. Ilmaan singahti tuiskuna kypeniä paikalta, mihin Heywardin silmät olivat yhä ihmetellen ja ihaillen kiintyneet. Toinen katsahdus ilmaisi hänelle Chingachgookin kadonneen tuon äkillisen leimahduksen aikana. Sillä välin oli metsästäjä nostanut pyssynsä tähtäysasentoon, odottaen kärsimättömästi, valmiina laukaisemaan, milloin vihollinen tulisi näkyviin. Mutta tuohon yksinäiseen ja tuloksettomaan yritykseen Chingachgookin henkeä vastaan näytti koko hyökkäys supistuneen. Kerran tai kaksi luulivat kuuntelijat erottaneensa etäistä pensasten kahinaa, ikäänkuin olisi joitakin tuntemattomia olentoja syöksynyt niiden läpi, eikä pitkältä viipynytkään, ennenkuin Haukansilmä osoitti "käpälämäkeen painelevia susia", jotka pakenivat päätä pahkaa jonkun uuden varsinaisille alueille tunkeutuvan peloittelijan tieltä. Levottoman, hengähtämättömän äänettömyyden jälkeen molskahti vesi, ja sitä seurasi samassa toinen pyssynpamahdus.

"Siellä käy Unkas!" selitti metsästäjä. "Sillä pojalla on oiva tuliluikku! Minä tunnen sen paukahduksen yhtä hyvin kuin isä tuntee lapsensa puheen, sillä minä käytin sitä pyssyä siksi kunnes sain paremman."

"Mitähän tämä merkinnee?" kysyi Duncan; "meitä pidetään silmällä, ja me olemme ilmeisesti tuhoon tuomitut."

"Tuo pirstoiksi ammuttu kekäle todistaa, ettei mitään pahaa ole tapahtunut", vastasi metsästäjä, heittäen pyssynsä jälleen käsivarrelleen ja seuraten Chingachgookia, joka juuri silloin ilmestyi takaisin valon piiriin vallitusten sisäpuolelle. "Mitä kuuluu, ruhtinasten jälkeläinen? Ovatko mingot kimpussamme oikein tosissaan, vai oliko siellä vain joku tuollainen matelija, joita ryömii sotajoukkojen kintereillä kuolleilta päänahkoja nylkemässä, jotta he sitten saisivat palata kotiinsa kerskumaan naisilleen urotöistä, joita he ovat muka tehneet kalpeanaamojen kustannuksella?"

Chingachgook istuutui jälleen varsin levollisena eikä vastannut ennen kuin oli tutkinut kekäleen, johon häntä itseään niin läheltä uhannut kuula oli osunut. Sen jälkeen hän vastasi vain kohottamalla yhden sormensa ja lausumalla englanniksi lyhyen sanan:

"Yksi."

"Sitä minäkin arvelin", virkkoi Haukansilmä istuutuessaan; "ja kun se roisto pääsi veden suojaan ennenkuin Unkas räjäytti häneen, on enemmän kuin luultavaa, että hän nyt laulaa aika valheita suuresta väijytyksestä, missä hän muka vaani kahta mohikaania ja yhtä valkoista metsästäjää — sillä upseereja voi tuskin pitää tyhjäntoimittajia parempina sellaisessa kahakassa. No, hyvä, antaa hänen vain laulaa — antaa! Onhan niitä sentään aina rehellisiäkin miehiä jokaisen kansan keskuudessa — vaikka taivas tietää niitä tuskin löytyvän makvojen joukosta — hieman tukkimaan nousukkaan suuta, jos tämä kerskuu aivan päin järjen naamaa. Lurjus lähetti lyijynsä viheltämään vallan korviesi ohitse, ruhtinasten jälkeläinen!"

Chingachgook loi tyynen ja välinpitämättömän katseen paikkaan, mihin kuula oli suhahtanut, ja jäi sitten taas entiseen asentoonsa niin levollisena, kuin ei moinen vähäpätöinen sattuma olisi voinut häntä lainkaan häiritä. Samassa hiipi Unkaskin näkyviin ja istuutui tulen ääreen yhtä huolettomana ilmeeltään kuin hänen isänsäkin.

Heyward katseli kaikkia näitä liikkeitä erinomaisen tarkkaavasti ja ihmetellen. Hänestä tuntui kuin olisi metsän pojilla ollut joitakin salaisia kertomiskeinoja, joita hän ei puolestaan kyennyt tajuamaan. Sen innostuneen ja monisanaisen esityksen sijasta, jonka joku valkoinen nuorukainen olisi varmasti antanut kuvatakseen ja ehkäpä liioitellakseen kaikkea, mitä kentän pimeydessä oli tapahtunut, näytti nuori soturi päästävän vain tekonsa puhumaan puolestaan. Ei ollut tosiaankaan hetki eikä tilaisuus intiaanin kerskua urotöistään, ja luultavaa on, että ellei Heyward olisi tiedustellut asiain kulkua, ei silloin olisi vaihdettu sanaakaan koko tapauksesta.

"Miten kävi vihollisemme, Unkas?" kysyi Duncan. "Me kuulimme pyssynne paukahduksen ja toivoimme, ettette ampunut turhaan."

Nuori päällikkö kohotti hieman metsästysnuttunsa liettä ja näytti tyynesti kamalaa hiustukkoa, jota hän kantoi voitonmerkkinä. Chingachgook hypisteli päänahkaa ja tarkasti sitä hetken hyvin huolellisesti. Sitten hän päästi sen, ja inhon kuvastuessa hänen jykeville piirteilleen tokaisi:

"Oneida!"

"Oneida!" kertasi metsästäjä, joka oli jo kadottamaisillaan tapauksen mielestään melkein yhtä välinpitämättömänä kuin hänen punaiset liittolaisensa, mutta joka nyt läheni tavattoman totisena katsomaan veristä tunnusmerkkiä, "jos oneidat ovat kintereillämme, saamme pian niitä kimppuumme joka taholta! Valkoisen miehen silmille ei ole mitään erotusta tämän nahanpalan ja jonkun toisen intiaanin ihonriekaleen välillä, ja kuitenkin selittää tämä ruhtinasten jälkeläinen sen olevan peräisin jonkun mingon kallosta, mainitseepa vielä heimonkin yhtä helposti kuin olisi päänahka kirjan lehti ja jokainen hius kirjain. Mitä oikeutta on valkoisilla kristityillä pöyhkeillä opistaan, kun villi voi ymmärtää kieltä, joka kävisi yli heidän viisaimpansakin viisauden. Mitä sanot sinä, poika; mitä kansaa se roisto oli?"

Unkas katsahti metsästäjän kasvoihin ja vastasi pehmeällä äänellään:

"Oneida."

"Oneida jälleen! Kun intiaani sanoo jonkin asian olevan niin ja niin, on se tavallisesti niin; mutta kun joku hänenlaisensa häntä kannattaa, saat luottaa siihen kuin jumalansanaan!"

"Miesparka luuli meitä erehdyksessä ranskalaisiksi",

virkkoi Heyward; "eihän hän muutoin olisi väijy 9 ystävän henkeä."

"Hänkö olisi erehdyksessä pitänyt maalattua mohikaania huronina! Yhtä helposti voisitte eksyä luulemaan Montcalmin valkonuttuisia sotapoikia Kuninkaallisen amerikkalaisen rykmentin punatakeiksi", vastasi metsästäjä. "Ei, ei, kyllä se käärme tiesi tehtävänsä, eikä siinä isoa erehdystä tapahtunutkaan, sillä delavari ja mingo rakastavat sangen vähän toisiaan, lähtekööt heidän heimonsa sitten sotimaan kenen puolesta tahansa valkoihoisten riidoissa. Tässä suhteessa, vaikka oneidat palvelevatkin samaa voideltua majesteettia, joka on minunkin kuninkaallinen herrani ja käskijäni, en olisi kovinkaan kauan miettinyt laukaistakseni 'Hirventappajan' siihen pirunsikiöön, jos hän vain olisi osunut tielleni."

"Se olisi ollut sopimustemme rikkomista, eikä se olisi sopinut arvollennekaan."

"Kun mies seurustelee paljon jonkin heimon kanssa", jatkoi Haukansilmä, "syntyy kiintymystä heidän välilleen, jos heimo on kunnon väkeä eikä mies ole roisto. On kyllä totta, että valkoisten oveluuden on onnistunut syöstä heimot suureen hämmennykseen ystävyyttä ja vihollisuutta koskevissa asioissa, niin että huronit ja oneidat, jotka puhuvat samaa tai ainakin samanlaista kieltä, nylkevät toistensa päänahkoja ja että delavaritkin ovat jakautuneet moneen osaan, toisten viipyessä suurten neuvottelutuliensa ääressä oman virtansa varsilla tai taistellessaan mingojen kanssa samalla puolella, suurimman osan siirryttyä Kanadaan luonnollisesta vihamielisyydestä makvoja kohtaan — näin on kaikki sekaisin ja kaikki järki poissa sodankäynnistä. Mutta punanahan luontoa ei muuteta yhtä nopeasti kuin valtioviisauden juonet vaihtuvat, niin että mohikaanin ja mingojen rakkaus on kutakuinkin samaa kuin valkoihoisen ja käärmeen."

"Minun on ikävä sitä kuulla, sillä minä olin luullut alueillamme asuvien intiaanien oppineen tuntemaan meidät liian oikeamielisiksi ja anteliaiksi voidakseen olla täydelleen yhtymättä meidän kiistoihimme."

"Niinpä niin, mutta minä uskon luontomme jo antavan etusijan omille riidoillemme vieraiden ihmisten kahakkain rinnalla. Minä puolestani rakastan kyllä oikeutta, ja sentähden en tahdo sanoa vihaavani mingoa. sillä se ei sopisi väriini eikä uskontooni, mutta minä toistan vieläkin, että oli kaiketi kokonaan yön syy, ettei 'Hirventappajalla' ole mitään osuutta vakoilevan oneidan kuolemassa."

Tyytyväisenä syittensä painavuuteen, millainen niiden vaikutus sitten lienee ollutkin vastaväittäjän mielipiteisiin, kääntyi rehellinen, mutta taipumaton metsänkävijä poispäin nuotiosta, ilmeisesti haluten lopettaa sananvaihdon. Heyward vetäytyi vallin suojiin, koska hän oli liian levoton ja liian vähän tottunut salojen sotatapoihin voidakseen jäädä kaikessa rauhassa odottamaan mahdollisesti tapahtuvia uusia ja yhtä kavaloita hyökkäyksiä. Niin ei ollut metsästäjän eikä mohikaanien laita. Samat terävät ja harjaantuneet aistit, joiden kyky niin usein kävi yli tavallisiksi uskottujen rajojen, olivat nyt, vaaran havaittuaan, varmentaneet heidät myös sen suuruudesta ja kestävyydestä. Ei kukaan heistä kolmesta näyttänyt hiukkaistakaan epäilevän heidän täydellistä turvallisuuttaan, mikä selvästi näkyi niistä valmistuksistakin, joihin he pian ryhtyivät neuvotellakseen vastaisista toimistaan.

Se hämmennys kansakuntien, jopa heimojenkin välillä, johon Haukansilmä viittasi, oli siihen aikaan korkeimmillaan. Vahva side, jonka yhteinen kieli ja siis myös yhteinen alkuperä muodostavat, oli katkottu monesta kohdin, ja yksi seuraus siitä oli, että delavarien ja mingojen — kuten Kuuden Kansan liittoa sanottiin — nähtiin taistelevan samoissa riveissä, jälkimmäisten metsästäessä huronien päänahkoja, vaikka näitä pidettiin heidän oman sukupuunsa juurena. Delavaritkaan eivät olleet sovussa keskenään. Vaikka rakkaus esi-isille kuuluneeseen maahan piti mohikaanien ruhtinaiden jälkeläisen ja hänen pienen joukkonsa, joka palveli Edwardissa, Englannin kuninkaan lippujen alla, tiedettiin ehdottomasti suurimman osan hänen kansaansa lähteneen sotaan Montcalmin liittolaisena. Lukija tietänee, ellei ole tästä kertomuksesta saanut sitä selville, että delavarit eli lenapit kehuivat olevansa sen väkirikkaan kansan esi-isiä, joka ennen piti hallussaan useimpia Amerikan itäisiä ja pohjoisia valtioita ja johon mohikaanienkin heimo kuului vanhana ja kunnioitettuna jäsenenä.

Tietysti täysin oivaltaen ne arat ja sotkuiset suhteet, jotka olivat aseistaneet ystävän ystävää vastaan ja saaneet luonnolliset viholliset taistelemaan toistensa rinnalla, kävivät metsästäjä ja hänen toverinsa neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin heidän oli nyt ryhtyminen liikkuessaan niin monien riitelevien ja villien heimojen joukossa. Duncan tunsi tarpeeksi intiaanien tapoja ymmärtääkseen, miksi tulta kohennettiin ja miksi soturit, Haukansilmä mukana, istuutuivat niin totisina ja juhlallisina sen kiertelevän savun sekaan.

Asettuen itse erääseen vallinkulmaan, josta hän saattoi nähdä kaiken, mitä sisällä tapahtui, samalla kun hän tarkasti valvoi jokaista ulkopuolelta uhkaavaa vaaraa, jäi hän odottamaan tapausten kehitystä kaikella sillä kärsivällisyydellä, mitä hänellä suinkin oli käytettävissään.

Lyhyen, vaikuttavan äänettömyyden jälkeen sytytti Chingachgook piipun, jonka pesä oli taitavasti niverretty jostakin seudun pehmeästä kivilajista ja jonka varsi oli puuta, ja alkoi polttaa. Vedettyään kylliksi sisäänsä tyynnyttävän yrtin tuoksua hän antoi piipun metsästäjälle. Tällä tavoin oli piippu kiertänyt miehestä mieheen kolme kertaa mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa, ennenkuin kukaan avasi suutansa. Vanhimpana ja arvokkaimpana esitti sitten ruhtinasten jälkeläinen muutamin tyynin ja juhlallisin sanoin keskustelun aiheen. Hänelle vastasi metsästäjä, ja Chingachgook puuttui jälleen puheeseen, kun toinen vastusti hänen mielipiteitään. Nuori Unkas pysyi äänettömänä ja kunnioittavana kuulijana, kunnes Haukansilmä kohteliaisuudesta kysyi hänenkin ajatustaan. Heyward ymmärsi eri puhujain eleistä ja ilmeistä, että isä ja poika puolsivat yhtä kohtaa kiistellystä kysymyksestä, valkoinen mies taas toista. Sananvaihto lämpeni vähitellen, niin että saattoi selvästi nähdä neuvottelijain henkilökohtaisten tunteidenkin jonkin verran sekaantuneen väittelyyn.

Huolimatta ystävällisen kiistan yhä kiihtyvästä luonteesta olisi muototarkinkin kristillinen kokous, lukematta pois kunnianarvoisan papistonkaan kokouksia, saanut terveellistä opetusta itsehillinnässä näiden keskusteli]ain maltista ja kohteliaisuudesta. Unkasin sanoja kuunneltiin yhtä syvällä tarkkuudella kuin hänen isänsä kypsyneemmän viisaudenkin lausumia, ja osoittamatta vähääkään pikaisuutta ei kukaan vastannut, ennenkuin hän oli muutaman hetken hiljaa miettinyt aikaisemmin esitettyjä mielipiteitä.

Mohikaanien puheita säestivät niin selvät ja luonnolliset eleet, ettei Heywardin tarvinnut paljoakaan vaivata päätään voidakseen seurata heidän todistelunsa johtolankaa. Sitävastoin oli metsästäjän tarkoitus hämärämpi, hän kun yhä ylpeillen väristään tavallaan teeskenteli sitä kylmää ja keinotekoista esiintymistä, joka on niin kuvaavaa kaikille englantilais-amerikkalaisille kansanluokille, kun ne eivät ole joutuneet kiihdyksiin. Päättäen intiaanien usein osoittelemista metsämatkan merkeistä he ilmeisesti ehdottivat ajettavaksi vihollista takaa maalla, kun taas Haukansilmän lukuisat kädenhuiskautukset Horikania kohti ilmoittivat hänen puoltavan kulkua pitkin sen pintaa.

Tämä jälkimmäinen oli ilmeisesti joutumaisillaan tappiolle ja kysymys ratkeamaisillaan vastoin hänen tahtoaan, kun hän hypähti seisaalleen ja luopuen levollisuudestaan äkkiä turvautui intiaanien esitystapaan ja kaikkiin synnynnäisen kaunopuheisuutensa keinoihin. Kohottaen toisen kätensä hän osoitti auringon rataa, toistaen liikkeen jokaiselta päivältä, mikä heiltä kuluisi tehtävän suorittamiseen. Sitten hän piirsi pitkän ja hankalan polun kallioiden ja jokien joukkoon. Nukkuvan ja kaikesta tietämättömän Munron ikä ja heikkous kuvattiin niin selvin merkein, ettei niistä voinut erehtyä. Duncan huomasi, että hänen omatkin voimansa arvioitiin sangen heikoiksi tiedustelijan avatessa kouransa ja mainitessa häntä nimellä "Avonainen Käsi" — nimi, jonka hänen anteliaisuutensa oli hankkinut hänelle kaikilta ystävällisiltä heimoilta. Sitten seurasi esitys veneen keveästä ja kauniista kulusta asetettuna jyrkäksi vastakohdaksi väsyneen, heikon miehen horjuville askelille. Hän lopetti viittaamalla oneidan päänahkaan, sillä nähtävästi todistaakseen, kuinka välttämättä heidän oli lähdettävä pian matkaan, ja siten, ettei mitään jälkiä jäisi.

Mohikaanit kuuntelivat totisina, ja heidän kasvoillaan väikkyivät puhujan lausumain ajatusten heijastukset. Vakuuttava esitys teki vähitellen vaikutuksensa, ja puheensa lopulla huomasi Haukansilmä mielipiteitään säestävän tavanmukaisten suostumushuudahdusten. Lyhyesti sanoen: Unkas ja hänen isänsä kääntyivät hänen ajatustapaansa, hyläten omat aikaisemmin puoltamansa mielipiteet niin alttiina ja vilpittöminä, että jos he olisivat olleet jonkin suuren, sivistyneen kansan edustajia, teko ehdottomasti olisi aiheuttanut heidän valtiollisen kukistumisensa hävittämällä ikiajoiksi heidän maineensa lujina ja sanassaanpysyvinä miehinä.

Heti kun kiistelty kysymys oli ratkaistu, näytti väittely ja kaikki, mitä siihen oli kuulunut, paitsi tulos, täydellisesti unohtuneen. Haukansilmä, katsahtamatta ympärilleen lukeakseen voittonsa ihailevista silmistä, ojensi sangen rauhallisesti kookkaan ruumiinsa sammuvan nuotion ääreen ja sulki ainakin omat näköelimensä uneen.

Jätettyinä nyt johonkin määrin omaan valtaansa käyttivät mohikaanit, jotka olivat niin runsaasti omistaneet aikaansa toisten harrastuksille ja toisten hyväksi, tilaisuutta kohdistaakseen huolenpitonsa toisiinsa. Heittäen äkkiä intiaanipäällikölle kuuluvan totisen ja ankaran käytöksen alkoi Chingachgook puhua pojalleen hellyyden vienoa, leikillistä kieltä. Unkas vastasi mielissään isänsä sydämelliseen puheeseen, ja ennen kuin metsästäjän voimakas hengitys ilmoitti hänen nukkuneen, oli hänen toveriensa esiintymistavassa tapahtunut täydellinen muutos.

On mahdotonta kuvailla heidän kielensä sulosointua heidän noin laskiessaan leikkiä ja puhellessaan hellästi toisilleen, mahdotonta kuvailla niin, että sen tajuaisivat nekin, joiden korvat eivät ole koskaan kuulleet sen soittoa. Heidän ääntensä liikkumisala, etenkin nuorukaisen, oli kerrassaan hämmästyttävä — se kun ulottui matalimmasta kurkkusävelestä aivan naisellisen vienoihin ylä-ääniin asti. Isän silmät seurasivat ilmeisesti ihastuneina pojan kauniita, jaloja liikkeitä, eikä hän koskaan jättänyt hymyilemättä vastaukseksi toisen tarttuvan iloiseen, vaikka hiljaiseen nauruun. Vanhemman intiaanin ollessa näiden lempeiden luonnollisten tunteiden vallassa ei hänen pehmenneillä kasvoillaan näkynyt jälkeäkään niiden entisestä villistä julmuudesta. Hänen maalattu kuolemankuvansakin tuntui pikemmin johonkin pilaillen laitettuun valepukuun kuuluvalta, kuin hurjalta julistukselta, että hänen askeleitaan seurasi hävitys ja surma.

Vietettyään näin tunnin parempien tunteittensa tyydyttämisessä ilmaisi Chingachgook äkkiä haluavansa nukkua, käärimällä vaipan päänsä ympärille ja oikaisemalla ruumiinsa paljaalle maalle. Heti herkesi Unkaskin iloilustaan, ja huolellisesti haravoituaan hiilet kasaan, niin että ne lämmittäisivät hänen isänsä jalkoja, etsi nuorukainen pieluksensa jostakin linnoituksen raunioiden kolkasta.

Tuntien saavansa uutta varmuutta näiden kokeneiden metsänkävijäin huolettomuudesta seurasi Heyward pian heidän esimerkkiään, ja kauan ennen yön kääntymistä tuntuivat hävitetyn linnoituksen helmassa lepäävät nukkuvan yhtä raskaasti kuin se eloton joukko, jonka luut jo alkoivat vaaleta läheisellä kentällä.

XX luku.

Albania, terve! Nään silmin sun, uljaiden miesten äidin ankaran!

Ritari Harold.

Taivaalla tuikkivat vielä tähdet, kun Haukansilmä tuli herättämään nukkuvia. Munro ja Heyward heittivät viitat yltään ja olivat jo jalkeilla, kun metsästäjä vielä hiljaa huuteli heitä sen alkuperäisen majan ovelta, missä he olivat viettäneet yönsä. Astuttuaan ulos sen peitosta he tapasivat tiedustelijan odottamassa heidän tuloaan aivan lähellä, ja ainoa aamutervehdys heidän välillään oli se havainnollinen ele, jolla heidän kekseliäs oppaansa kehoitti heitä olemaan vaiti.

"Ajatelkaa rukouksenne", kuiskasi hän heidän tultuaan hänen luokseen, "sillä Hän, jolle ne osoitatte, ymmärtää kaikkia kieliä, sydämen yhtä hyvin kuin suun. Mutta älkää puhuko sanaakaan; harvoin osaa valkoinen mies pitää aisoissa ääntään metsissä, kuten olemme nähneet laulumestarista. Tulkaa", jatkoi hän, kääntyen kulkemaan erästä linnoituksen kylkivallia kohden, "laskeutukaamme kaivantoon tältä puolelta, mutta varokaamme astumasta muualle kuin kiville tai puunpalasille."

Hänen toverinsa noudattivat käskyä, vaikka kahdelle heistä tämän erinomaisen varovaisuuden syyt olivat vielä aivan käsittämättömiä. Kun he olivat ehtineet siihen matalaan hautaan, joka ympäröi multavarustusta kolmelta taholta, huomasivat he tien olevan melkein raunioiden peitossa. Varoen ja malttaen onnistui heidän kuitenkin kiivetä metsästäjän perässä, kunnes pääsivät Horikanin hiekkarannalle.

"Siihenpä jäi jälki, jota vain koiran kuono voi seurata", virkkoi tyytyväinen tiedustelija, katsahtaen taakseen heidän kulkemaansa hankalaa tietä; "nurmikko on petollinen matto pakenevan joukon astua, mutta puuhun ja kiveen ei jää merkkiä pehmeästä nahkakengästä. Jos teillä olisi ollut raudoitetut saappaanne, olisi tosiaankin ollut aihetta pelkoon, mutta sopivalla tavalla valmistetusta kauriinnahasta tehdyt kengät jalassa voi mies yleensä turvallisesti astua kalliolle. Työnnä vene lähemmäs maata, Unkas; tämä hiekka tuntee pienimmänkin töytäyksen yhtä herkästi kuin hollantilaisten voi Mohokin varsilla. Varovasti, poika, varovasti; vene ei saa koskea rantaan, tai muutoin ne konnat haistavat, mitä tietä olemme lähteneet täältä."

Nuori mies noudatti neuvoa, ja kun metsästäjä oli nostanut raunioilta lankun veneeseen, viittasi hän upseeria astumaan siihen. Kun tämä oli tehty, palautettiin kaikki huolellisesti entiseen sekasortoonsa, ja lopulta onnistui Haukansilmänkin päästä pieneen tuohikanoottiinsa jättämättä ainoatakaan sellaista merkkiä, jota hän tuntui niin kovin pelkäävän. Heyward pysyi sanatonna siksi kunnes intiaanit olivat varovasti meloneet veneen hieman ulommaksi linnoituksesta siihen leveään ja synkkään varjoon, jonka itäiset vuoret loivat järven kuvastintyynelle pinnalle, mutta silloin hän kysyi:

"Miksi piti meidän lähteä matkaan näin salaa ja näin kiireesti?"

"Jos yhden oneidan veri voisi pilata sellaisen puhtaan veden paljouden, jonka pintaa me nyt soudamme", selitti metsästäjä, "vastaisivat omat silmänne kysymykseenne. Oletteko unohtanut sen hiiviskelevän lurjuksen, jonka Unkas tappoi?"

"En suinkaan. Mutta hänenhän sanottiin olleen yksin, eivätkä kuolleet tietääkseni anna aihetta pelkoon."

"Niinpä niin, hän oli kyllä yksin konnanjuontaan suorittamassa, mutta intiaanin, jonka heimossa on niin monta soturia, tarvitsee harvoin pelätä verensä vuotaneen ilman, ettei kuolonrääkäys pian kuulu jonkun hänen vihollisensa huulilta."

"Mutta meidän läsnäolomme — eversti Munron arvovalta — tarjonnevat kai riittävän suojan liittolaistemme raivoa vastaan, etenkin sellaisessa tapauksessa, missä roisto varsin hyvin ansaitsisi kohtalonsa. Minä toivon taivaan nimessä, ettei niin vähäpätöinen syy ole saanut teitä poikkeamaan jalankaan vertaa suorasta suunnastamme!"

"Luuletteko, että sen konnan kuula olisi kääntynyt sivuun, vaikka hänen voideltu majesteettinsa kuningas olisi seisonut sen tiellä?" vastasi suorasukainen metsästäjä. "Miksi ei sitten tuo suuri ranskalainen, joka on koko Kanadan ylikomentaja, saanut haudatuksi huronien sotakirvestä, jos valkoisen miehen sana vaikuttaisi niin voimakkaasti intiaanin mieleen?"

Heywardin vastauksen keskeytti Munron äänekäs valitus. Vaiettuaan hetkisen kunnioittaakseen iäkkään ystävänsä surua puuttui hän jälleen puheeseen.

"Markiisi Montcalm voi sopia tämän hairahduksen vain Jumalansa kanssa", virkkoi nuori mies juhlallisesti.

"Niin, niin, kyllähän sanoissanne on järkeä, sillä ne perustuvat jumalanpelkoon ja kunniantuntoon. On suuri ero siinä, lähettääkö rykmentin valkonuttuja intiaaniheimojen ja vankiensa väliin, vai houkutteleeko raivostuneen villin unohtamaan, että hän kantaa puukkoa ja pyssyä, etenkin sanoilla, jotka alkavat: 'Poikaseni'. Ei, ei'", jatkoi metsästäjä katsahtaen taakseen William Henrikin hämärälle rannalle, joka näytti nyt nopeasti katoavan näkyvistä, ja nauraen omalla hiljaisella, mutta sydämellisellä tavallaan, "minä olen pannut vesijäljet välillemme, ja elleivät ne paholaisen sikiöt rupea kalojen ystäviksi ja kuule niiltä, kuka meloi niiden altaan poikki tänä kauniina aamuna, jätämme ehkä koko Horikanin taaksemme, ennenkuin he ovat päässeet selville, mitä tietä lähteä."

"Kun on vihollisia edessämme ja vihollisia takanamme, näyttää matkamme käyvän vaaralliseksi."

"Vaaralliseksi!" kertasi Haukansilmä tyynesti; "ei, ei niinkään vaaralliseksi, sillä valppain korvin ja tarkoin silmin voimme aina hankkia muutaman tunnin etumatkan niistä roistoista. Jos meidän tosiaankin täytyy turvautua pyssyyn, on meidän joukossamme kolme miestä, jotka ymmärtävät sen avuja yhtä hyvin kuin kuka tahansa näissä rajamaissa. Ei, ei vaaralliseksi, mutta sangen luultavaa on, että saamme kestää tässä aika tuiman leikin, kuten ehkä sanoisitte, ja voipa syntyä myöskin ottelu, kahakka tai jokin muu sentapainen hauskuutus, mutta aina hyvässä suojassa ja runsain ampumavaroin."

On mahdollista, että Heywardin käsitys vaarasta erosi jonkin verran metsästäjän luulosta, sillä vastauksen asemesta hän istui nyt äänetönnä veneen kiitäessä useita peninkulmia. Juuri päivän koittaessa joutuivat he järven ahtaimmalle väylälle ja putkahtelivat nopeasti ja varovasti sen lukemattomien pikku saarien lomitse. Tätä tietä oli Montcalm peräyttänyt armeijansa, eivätkä seikkailijat voineet tietää, vaikka hän olisi jättänyt intiaanejaan väijyksiin suojelemaan hänen jälkijoukkojaan ja keräämään hidastelijat. He lähestyivät sentähden näitä kapeita salmia valppaihin tapoihinsa kuuluvalla varovaisuudella.

Chingachgook laski mela-aironsa syrjään, Unkasin ja metsästäjän kiidättäessä kepeätä alusta pitkin kiertelevää ja koukuttelevaa väylää, missä jokainen edetty jalka pani heidät jollekin yht'äkkiä yllättävälle vaaralle alttiiksi. Vanhemman intiaanin silmät kulkivat tutkivasti saaresta saareen, viidakosta viidakkoon, veneen rientäessä yhä eteenpäin, ja milloin vapaampi vedenpinta sen salli, suuntautui hänen terävä katseensa myös paljaisiin kallioihin ja rannoille ulottuviin metsiin, jotka synkkinä tuijottivat ahtaaseen väylään.

Heyward, joka katseli kaikkea tätä kaksinkertaisella mielenkiinnolla niin hyvin luonnon kauneuden kuin hänen asemassaan ymmärrettävän levottomuuden takia, oli juuri päätyä siihen luuloon, että hän oli ilman riittävää syytä antanut valtaa tälle jälkimmäiselle, kun airot lakkasivat liikkumasta totellen Chingachgookin merkkiä.

"Hugh!" huudahti Unkas melkein samalla hetkellä kun hänen isänsä kevyt koputus veneen laitaan ilmoitti heille vaaran olevan lähellä.

"Mitä nyt?" kysyi metsästäjä. "Järvi on nim tyyni kuin eivät tuulet olisi koskaan puhaltaneetkaan, ja minä voin nähdä peninkulmittain pitkin sen pintaa, mutta en keksi vedessä edes niin suurta pilkkua kuin uivan koskelon mustaa päätä."

Intiaani kohotti totisena aironsa ja osoitti suuntaa, mihin hänen hievahtamaton katseensa oli kiintynyt. Duncaninkin silmät seurasivat viittausta. Muutamia syliä heidän edessään oli jälleen tuollainen matala metsikköluoto, mutta se näytti niin rauhalliselta ja viattomalta kuin ei ihmisjalka olisi koskaan sen yksinäisyyttä häirinnyt.

"Minä en näe mitään muuta kuin maata ja vettä", sanoi hän. "Ja kaunispa paikka onkin."

"Hst!" varoitti metsästäjä. "Niin, ruhtinasten jälkeläinen, on aina järkeä kaikessa, mitä teetkin. Siellä näkyy vain varjo, ja kuitenkaan se ei ole luonnollinen. Erotattehan saaren yli kohoavan huurun, majuri; ette voi sanoa sitä sumuksi, sillä se on pikemminkin ohut pilvenhattara…"

"Tuohan on vedestä nousevaa usvaa."

"Sen tietäisi lapsikin. Mutta mitä on tuo tummempi savukaistale, joka liehuu sen alapuolella ja jota voitte seurata aina tuonne pähkinäpensastoon asti? Se nousee nuotiosta, mutta minun ymmärtääkseni viimeisillään riutuvasta nuotiosta."

"Rientäkäämme siis paikalle ja selvittäkäämme epäilyksemme", tokaisi malttamaton Duncan. "Noin pienelle maapalalle ahtautunut joukko ei voi olla suuri."

"Jos arvostelette intiaanin oveluutta kirjoista löytämienne sääntöjen tai valkoihoisten viisauden mukaan, joudutte harhateille tai ehkäpä kuolemaankin", vastasi Haukansilmä, tutkiessaan paikan merkkejä hänelle ominaisella terävänäköisyydellä. "Jos minun sallitaan lausua mielipiteeni tässä asiassa, niin on minun nähdäkseni vain kaksi vaihtoehtoa valittavanamme: ensiksi voisimme kääntyä takaisin ja heittää kaikki ajatukset huronien seuraamisesta…"

"Ei koskaan!" huudahti Heyward olosuhteisiin katsoen aivan liian korkealla äänellä.

"Hyvä, hyvä", jatkoi Haukansilmä viitaten hätäisesti toista hillitsemään kärsimättömyyttään; "minäkin taivun suuresti mielipiteeseenne, vaikka katsonkin kokemuksellani sopivaksi mainita kaikki mahdollisuudet. Meidän täytyy siis rivakasti eteenpäin, ja jos intiaaneja tai ranskalaisia väijyy salmissa, kestää aika kujanjuoksu näiden äkkijyrkkien vuorten välissä. Onko järkeä puheessani, ruhtinasten jälkeläinen?"

Intiaani vastasi vain pistämällä melansa veteen ja kiidättämällä kanoottia eteenpäin. Ja koska hänen tehtävänään oli suunnan määrääminen, ilmaisi liike kyllin selvästi hänen päätöksensä. Kaikki käyttelivät nyt soutimiansa voimakkaasti, ja muutaman hetken kuluttua ehtivät he kohdalle, mistä vapaasti saattoivat nähdä saaren pohjoisen, tähän asti piilossa olleen rannan.

"Siinä ne ovat, niin totta kuin merkit paikkansa pitävät", kuiskasi metsästäjä. "Kaksi kanoottia ja yksi savu. Ne konnat eivät ole vielä saaneet silmiään auki sumussa, muutoin kuulisimme tuossa tuokiossa heidän kirotun karjuntansa. Ponteva tempaus, ystävät! Me jätämme heidät jälkeen, ja olemme jo kohta melkein kuulan vihellyksen saavuttamattomissa."

Pyssyn tuttu paukaus, salmen tyyntä pintaa hyppelevä kuula ja saaresta kajahtava kimeä kirkuna keskeyttivät hänen puheensa ja ilmoittivat, että heidät oli keksitty. Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi jo useita villejä syöksyvän veneisiin, jotka pian tanssivat yli veden takaa-ajon kiihkossa. Nämä odotettavan taistelun peloittavat valmistelut eivät saaneet aikaan, mikäli Duncan saattoi havaita, vähintäkään muutosta hänen kolmen oppaansa kasvojenilmeissä tai liikkeissä, paitsi että heidän airojensa vedot olivat pitemmät ja täsmällisemmät ja saivat pienen veneen kiitämään eteenpäin kuin elävän ja tahtovan olennon.

"Pidätä heitä yhä saman välimatkan päässä, ruhtinasten jälkeläinen", sanoi Haukansilmä, katsahtaen tyynesti vasemman olkapäänsä yli ja herkeämättä liikuttaen melaansa, "pidätä heitä juuri saman välimatkan päässä. Noilla huroneilla ei ole koko kansakunnassaan pyssyä, joka voisi tehdä mitään tältä matkalta, mutta 'Hirventappajalla' on piippu, johon mies voi luottaa."

Kun metsästäjä oli tullut vakuuttuneeksi, että mohikaanit yksinäänkin kykenivät säilyttämään vaaditun välimatkan, laski hän rauhallisesti melan kädestään ja nosti tuhoisan pyssynsä. Kolme kertaa hän kohotti tukin olkapäähänsä, mutta kun hänen toverinsa odottivat pamausta, laski hän sen yhtä usein alas kehoittaakseen intiaaneja päästämään viholliset hiukan lähemmäksi. Vihdoin tuntui hänen tarkka ja huolellinen silmänsä tyytyväiseltä, ja siirtäen vasenta kättään pitkin piippua hän hitaasti kohotti sen suuta, kun kokassa istuvan Unkasin huuto sai hänet vielä kerran keskeyttämään puuhansa.

"Mitä nyt, poika?" kysyi Haukansilmä. "Sinä pelastit tuolla sanallasi yhden huronin kuolinrääkäyksestä. Mitä syitä oli moiseen tekoosi?"

Unkas osoitti sormellaan kalliorantaa vähän matkaa heistä eteenpäin, mistä toinen vene kiiti suoraan heidän väylänsä poikki. Oli liian ilmeistä, että heidän asemansa oli tavattoman vaarallinen heidän tarvitakseen sanoja sen vakuuttamiseen. Metsästäjä laski pyssynsä syrjään ja tarttui uudelleen melaan, Chingachgookin ohjatessa kanootin keulaa hiukan lähemmäs länsirantaa, saadakseen matkan heidän ja uuden vihollisen välillä kasvamaan. Sillä välin muistuttivat hurjat ja riemuitsevat huudot heille, että heitä ahdistettiin peränkin puolelta. Jännittävä kohtaus herätti Munronkin turtuneesta välinpitämättömyydestään.

"Laskekaamme manteren kallioille", sanoi hän harjautuneen sotilaan varmuudella, "ja tapelkaamme noiden villien kanssa. Jumala varjelkoon minua tai minuun ja omaisiini kiintyneitä ikinä enää luottamasta Ludvigin palvelijain vakuutuksiin!"

"Ken tahtoo voittaa intiaanikahakassa", vastasi metsästäjä, "hän ei saa olla liian ylpeä ottaakseen oppia alkuasukasten oveluudesta. Ohjaa lähemmäs maata, ruhtinasten jälkeläinen; me olemme pääsemäisillämme niiden konnien sivuitse, ja ne yrittävät ehkä leikata väylämme pitemmältä matkalta."

Haukansilmä ei erehtynyt, sillä kun huronit äkkäsivät suuntansa kaiken todennäköisyyden mukaan jättävän heidät ahdistettaviensa taakse, käänsivät he sitä sivummalle, niin että molemmat veneet yhä viistompaan ja viistompaan kulkien ennen pitkää kiitivät yhdensuuntaisia ratoja, parin sadan kyynärän päässä toisistaan. Leikki muuttui nyt kokonaan kilpasouduksi. Niin kiivas oli keveiden alusten vauhti, että vesi pakeni niiden tieltä pieninä aaltoina ja että niiden liike muuttui keinuvaksi vain oman nopeutensa takia. Tästä seikasta ja myöskin siitä, että oli pakko pitää jokainen käsi melaa hoitamassa, johtui ehkä, etteivät huronit heti turvautuneet tuliaseisiinsa. Pakenevain ponnistukset olivat kuitenkin liian ankaria kestääkseen kauan, ja vainoojilla oli sitä paitsi puolellaan suurempi lukumäärä. Duncan huomasi levottomuudekseen metsästäjän alkavan katsella rauhattomana ympärilleen, ikäänkuin etsiäkseen joitakin muita keinoja heidän pakonsa avustamiseksi.

"Käännä venettä hiukan pois auringosta, ruhtinasten jälkeläinen", sanoi väsymätön metsästäjä. "Näen niiden konnien kohta rupeavan ampumaan. Jos meistä yksikin haavoittuu, menetämme jokainen päänahkamme. Käännä enemmän pois auringosta, niin saamme pian saaren väliimme."

Keksintö ei ollut hyödytön. Pitkä, matala saari oli vähän matkan päässä heidän edessään, ja kun he lähenivät sitä, oli vainoavan veneen pakko kulkea toista puolta kuin ahdistetut. Metsästäjä ja hänen toverinsa eivät jättäneet tätä etua käyttämättä, vaan heti kun pensaat olivat kätkeneet heidät näkyvistä, he yhä paransivat vauhtia, joka ennenkin oli jo tuntunut uskomattomalta. Molemmat veneet syöksähtivät viimeisen matalan kärjen takaa esiin kuin kaksi kiivaimmillaan juoksevaa kilpahevosta, mutta pakolaiset olivat päässeet johtamaan. Muuttaessaan niiden suhteellisia asemia oli tämä temppu kuitenkin tuonut ne lähemmäksi toisiaan. "Sinä osoitit ymmärtäväsi tuohiveneen rakennetta, Unkas, valitessasi juuri tämän huronien kanoottien joukosta", virkkoi metsästäjä hymyillen ilmeisesti tyytyväisempänä heidän voitolliseen nopeuteensa kuin siihen lopullisen pelastumisen mahdollisuuteen, joka nyt alkoi heille hiukan häämöttää. "Paholaisenpenikat ovat jälleen panneet koko väkensä meloihin. Meidän on taisteltava päänahoistamme lattein puupaloin eikä karaistuin pyssynpiipuin ja tarkoin silmin. Pitkät vedot, ja yht'aikaa, ystävät!"

"Ne valmistautuvat ampumaan", sanoi Heyward, "ja kun me olemme suoraan heidän kohdallaan, voivat he tuskin olla osumatta."

"Paneutukaa te siis veneen pohjalle", vastasi metsästäjä, "te ja eversti; maalihan tulisi siitä sen verran pienemmäksi."

Heyward hymyili vastatessaan:

"Huonoapa esimerkkiä näyttäisivät korkea-arvoisimmat miehet ryömiessään piiloon, kun soturit jäävät tulelle alttiiksi!"

"Siinä sitä on nyt taas sitä valkoisten rohkeutta!* huudahti metsästäjä, "ja niin kuin liiankin monet heidän käsitteistään, ei sekään saa tukea luonnolliselta järjeltä. Luuletteko te, ettei tuo ruhtinasten jälkeläinen, ettei Unkas, tai etten minäkin, joka olen puhdasrotuinen valkea mies, arvelematta etsisi suojaa kahakassa, missä paljastetusta ruumiista ei olisi mitään hyötyä? Miksi ovat sitten ranskalaiset rakentaneet Quebecinsä, jos aina pitäisi taistella vain avonaisilla paikoilla?"

"Kaikki mitä sanotte, on sangen totta, ystäväni", myönsi Heyward. "Mutta sittenkin meidän tapamme kieltävät meitä noudattamasta neuvoanne."

Huronien yhteislaukaus lopetti keskustelun, ja kun kuulat vinkuivat heidän ympärillään, näki Duncan Unkasin pään kääntyvän katsomaan häntä ja Munroa. Vihollisen läheisyydestä ja omakohtaisesta suuresta vaarasta huolimatta eivät nuoren soturin kasvot ilmaisseet muuta tunnetta, kuten edellisen oli pakko luulla, kuin hämmästystä, koska hän tapasi miehiä, jotka tahtoi niin hyödyttömästi asettua maalitauluksi. Chingachgook tunsi epäilemättä paremmin valkoisten katsantokannan, sillä hän ei vilkaissutkaan sivulleen esineestä, jonka mukaan hän ohjasi heidän kulkuaan ja johon hän oli naulinnut silmänsä. Muuan kuula tempasi pian keveän ja sileän melan vanhan päällikön käsistä ja heitti sen ilmassa kauas eteenpäin. Huronit päästivät hurjan kiljahduksen ja käyttivät tilaisuutta räiskäyttääkseen uuden yhteislaukauksen. Unkas piirsi kaaren omalla airollaan veteen, ja kanootin kiitäessä nopeasti ohi sieppasi Chingachgook melansa, heilutti sitä päänsä päällä, kajahdutti mohikaanien sotahuudon ja kohdisti sitten jälleen kaiken voimansa ja taitonsa tärkeään tehtäväänsä.

Äänekkäitä huutoja "Suuri Käärme!", "Pitkä Pyssy!", "Nopea Hirvi!" kuului yht'äkkiä vainoavista veneistä ja tuntui antavan uutta intoa niiden soutajille. Metsästäjä otti 'Hirventappajan' vasempaan käteensä ja nostaen sen korkealle ilmaan heilutti sitä voitonriemuisena vihollisiinsa päin. Villit vastasivat ärsytykseen rajulla ulvonnalla, jota seurasi viipymättä uusi yhteislaukaus. Kuulat kimpoilivat pitkin järven pintaa, ja puhkaisipa yksi heidän pienen aluksensa tuohilaidankin. Ei pienintäkään ulkonaista liikutusta voinut huomata mohikaanien kasvoilla tällä ratkaisevalla hetkellä, heidän jäykät piirteensä kun eivät ilmaisseet toivoa eivätkä levottomuutta. Mutta metsästäjä käänsi jälleen päänsä ja nauraen omituisella hiljaisella tavallaan virkkoi Heywardille:

"Ne lurjukset kuuntelevat mielellään tuliluikkujensa pauketta, mutta sitä silmää ei ole mingojen joukossa, joka voisi arvioida varman tähtäyksen tanssivassa kanootissa. Näettehän niiden laittaneen erikoisen miehen lataamaan, ja alhaisimmankin laskun mukaan, mikä voi tulla kysymykseen, me kuljemme kolme jalkaa silloin kun he kaksi!"

Duncan, joka ei ollut aivan yhtä rauhallinen tämän tarkan etäisyyksien mittailun aikana kuin toverinsa, huomasi mielihyvikseen, että he suuremman taitavuutensa ja vihollisten moniaalle suunnatun huomion takia olivat päässeet tuntuvasti edelle. Huronit laukaisivat taas, ja muuan kuula osui Haukansilmän aironlapaan tekemättä sen suurempaa vahinkoa.

"Eipä hullummin", virkkoi metsästäjä, tutkien tarkoin vähäpätöistä naarmua. "Se ei olisi puhkaissut edes lapsen ihoa, saati sitten miesten, jotka, kuten me, ovat kestäneet taivaan raivokkaimmatkin myrskyt. Kuulkaahan, majuri, jos tahdotte koettaa käytellä hiukan tätä latteata puunpalasta, niin päästän minä 'Hirventappajankin' sovittamaan sanansa keskusteluun."

Heyward tarttui melaan ja kävi työhön sellaisella innolla, että se korvasi taidon puutteen, Haukansilmän tarkastellessa pyssynsä sytytinruutia. Sitten tähtäsi metsästäjä nopeasti ja ampui. Etumaisen kanootin kokassa kyyhöttävä huroni oli noussut samassa tarkoituksessa, mutta nyt hän kaatui takaperin ja pudotti pyssyn kädestään veteen. Äkkiä hän sentään jälleen kohosi jaloilleen, vaikka hänen liikkeensä olivatkin nytkähteleviä ja hämmentyneitä. Samassa herkesivät hänen toverinsa ponnistuksistaan, ja molemmat vainoavat veneet yhtyivät ja pysähtyivät. Chingachgook ja Unkas käyttivät tätä välihetkeä levähtääkseen, mutta Duncan meloi yhä mitä sisukkaimmalla innolla. Isä ja poika loivat nyt tyyniä, mutta kysyviä katseita toisiinsa, saadakseen tietää, oliko kumpainenkaan kärsinyt vaurioita vihollisen tulesta, sillä olivathan he kumpikin varmoja siitä, ettei mikään kiljahdus eikä huuto olisi sellaisella vaarallisella hetkellä ilmaissut onnettomuutta. Muutamia suuria veripisaroita kierähteli vanhemman intiaanin olkapäätä alas, mutta kun tämä huomasi Unkasin katseen viipyvän sillä kohdalla liian kauan, otti hän vettä kouraansa ja huuhtoi pois punaiset pilkut, ilmoittaen vain tällä yksinkertaisella tavalla, kuinka mitätön haava oli.

"Ei niin kiirettä, ei niin kiirettä, majuri", virkkoi metsästäjä, joka oli tällä välin ladannut pyssynsä uudestaan. "Me olemme jo hiukan liian etäällä, jotta tuliluikku enää näyttäisi kaikkia hyviä ominaisuuksiaan, ja näettehän noiden paholaisten pitävän neuvottelua. Antaa niiden vain tulla ampumamatkalle — minun silmääni kai voitaneen luottaa siinä kysymyksessä — ja minä vedän niitä lurjuksia perässäni koko Horikanin päästä päähän, taaten, ettei heidän ainoakaan kuulansa tee pahimmoillaankaan muuta kuin hiukan raapaisee nahkaa, kun taas 'Hirventappaja' iskee miehestä hengen aina kahdella laukauksella kolmesta."

"Me unohdamme tehtävämme", vastasi innokas Duncan. "Käyttäkäämme tätä etua ja suurentakaamme välimatkaa vihollisesta."

"Antakaa minulle lapseni", kähisi Munro. "Älkää enää leikkikö isän tuskilla, vaan hankkikaa takaisin lapseni."

Pitkän tottumuksen luoma kunnioitus ylempiensä käskyjä kohtaan oli opettanut tiedustelijalle tottelemisen hyveen. Heitettyään viimeisen viipyvän silmäyksen kaukaisiin kanootteihin laski hän pyssyn kädestään ja kävi väsyneen Duncanin sijasta kiinni melanvarteen, jota hän liikutteli koskaan väsymättömin käsin. Hänen ponnistelujaan avustivat mohikaanit, ja muutamat minuutit riittivät hankkimaan niin leveän alan vettä heidän ja vihollisten väliin, että Heyward jälleen hengitti helpommin.

Järvi alkoi nyt avartua, ja heidän tiensä kulki sivummalle työntyneiden rantojen välitse, joita yhä reunustivat korkeat, jylhät vuoret. Saaret olivat harventuneet, ja niitä oli siis helpompi väistää. Melanvedot kävivät tasaisemmiksi ja säännöllisemmiksi, soutajain jatkaessa työtään juuri päättyneestä ankarasta ja kuolemaa uhkaavasta takaa-ajosta pelastuttuaan niin tyyninä, kuin olisivat he vain huvikseen vauhtiaan koetelleet eivätkä suinkaan joutuneet niin ahdistettuun, jopa melkein epätoivoiseen asemaan.

Seuraamatta länsirantaa, minne heidän tehtävänsä kutsui, käänsi ovela mohikaani suunnan enemmän niitä kukkuloita kohti, joiden taakse, Ticonderogan pelättävään linnaan, Montcalmin tiedettiin vieneen sotajoukkonsa. Kun huronit kaiken todennäköisyyden mukaan olivat luopuneet takaa-ajosta, ei ollut mitään ilmeistä syytä tähän erikoiseen varovaisuuteen. Sitä suuntaa pidettiin siitä huolimatta tuntikausia, kunnes saavuttiin erääseen lahteen lähelle järven pohjoispäätä. Täällä kanootti ajettiin rannalle ja koko seurue nousi maihin. Haukansilmä ja Heyward kiipesivät eräälle läheiselle jyrkälle kummulle, missä edellinen, katseltuaan heidän allaan leviävää vesilakeutta, osoitti jälkimmäiselle muuatta pientä mustaa pilkkua, joka liikkui erään niemekkeen liepeillä useiden peninkulmien päässä.

"Näettekö tuota?" kysyi metsästäjä. "No, miksipähän päättelisitte tuon läikän, jos olisitte jäänyt yksinänne valkoisen miehen kokemuksen nojaan etsimään tietänne läpi näiden salojen?"

"Ellen ottaisi lukuun sen etäisyyttä ja kokoa, luulisin sitä linnuksi. Voiko se olla elävä olento?"

"Se on oiva koivuntuohinen kanootti, jota melovat hurjat, viekkaat mingot. Vaikka Kaitselmus onkin antanut metsien asukkaille silmät, joita eivät siirtokuntien miehet tarvitsisi, siellä kun on kaikenlaisia keksintöjä näköä auttamassa, eivät kuitenkaan mitkään inhimilliset silmät voi huomata kaikkia niitä vaaroja, jotka meitä tällä hetkellä ympäröivät. Ne hirtehiset ovat puuhailevinaan muka vain illallistaan, mutta heti kun tulee pimeä, syöksevät he jäljillemme yhtä varmasti kuin koirat vainun johtamina. Meidän täytyy eksyttää heidät, tai muutoin on meidän luopuminen Ovelan Ketun ajosta. On näistä järvistäkin joskus hyötyä, etenkin kun otukset pakenevat veteen", jatkoi tiedustelija, vilkuen ympärilleen huolestuneen näköisenä, "mutta niistä ei ole juuri suojaa, paitsi kaloille. Jos uudisasutukset joskus leviävät kauas niiden kahden joen varsilta, kadottavat sekä metsästys että sodankäynti kauneimmat puolensa."

"Älkäämme viivytelkö hetkeäkään ilman riittäviä ja ilmeisiä syitä."

"En pidä lainkaan tuosta savusta, jonka näette kiemurtelevan kalliota ylös kanootin lähettyviltä", keskeytti mietteliäs metsästäjä. "Panen henkeni pantiksi siitä, että muutkin silmät kuin meidän näkevät sen ja arvaavat sen tarkoituksen. Kuinka tahansa, sanat eivät paranna asiaa, ja aika on meidän käydä toimeen."

Haukansilmä lähti tähystyspaikalta ja laskeutui syviin ajatuksiin vaipuneena rannalle. Hän ilmoitti huomionsa tovereilleen delavarinkielellä, ja sitä seurasi lyhyt, mutta totinen neuvottelu. Sen päätyttyä ryhtyivät kaikki kolme viipymättä toteuttamaan uusia päätöksiänsä.

Kanootti nostettiin vedestä, ja miehet kantoivat sen olkapäillään metsään, tehden jälkensä niin leveiksi ja näkyviksi kuin mahdollista. He saapuivat pian virralle, jonka poikki he kulkivat, jatkaen matkaansa, kunnes osuivat avaralle paljaalle kalliolle. Täältä, missä heidän askelensa eivät epäilemättä enää näkyisi, laskeutuivat he uudelleen virralle, kävellen takaperin mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. He seurasivat nyt pienen virran uomaa järveen asti, ja siellä he laskivat veneensä siekailematta vesille jälleen. Muuan matala kärki kätki heidät ylempänä mainitulta niemekkeeltä, ja järven rantaa reunustivat jonkin matkaa tiheät ja veteen asti ulottuvat pensaat. Näiden luonnon tarjoamien suojain turvin he pyrkivät eteenpäin sisukkain ponnistuksin, kunnes metsästäjä ilmoitti voitavan ilman vaaraa nousta maihin jälleen.

Tähän pysähdyttiin siksi, kunnes ilta sai esineet epäselviksi ja hämäriksi silmän erottaa. Sitten he kävivät uudelleen matkaan ja soutivat pimeän suojassa äänettömästi, mutta voimakkaasti länsirantaa kohti. Vaikkeivät sen vuoren rosoiset ääriviivat, jota kohti he kulkivat, tarjonneetkaan mitään erikoisempia merkkejä Duncanin silmille, laski mohikaani valitsemaansa pieneen satamaan niin varmasti ja erehtymättä kuin kokenein luotsi.

Vene nostettiin jälleen vedestä ja kannettiin metsään, mihin se huolellisesti piilotettiin risukasan alle. Seikkailijamme ottivat aseensa ja muut tavaransa, ja tiedustelija ilmoitti Munrolle ja Heywardille, että hän ja intiaanit olivat vihdoinkin valmiit lähtemään varsinaiselle etsintäretkelle.

XXI luku.

Jos tapaatte täällä miehen, saakoon hän kirpun kuoleman.

Windsorin Iloiset Rouvat.

Seurue oli laskenut maihin seudun rajalla, joka vielä tänä päivänäkin on Pohjois-Amerikan valtioiden asukkaille tuntemattomampi kuin Arabian erämaat tai Tartarian arot. Tarkoitamme sitä hedelmätöntä ja karua aluetta, joka erottaa Champlain-järveen laskevat vedet Hudsonin, Mohokin ja St. Lawrencen reiteistä. Sitten meidän kertomuksemme aikojen on maan toimelias henki ympäröinyt sen kokonaisella rikkaiden ja kukoistavien uudisasutusten vyöllä, mutta vain metsästäjä tai alkuasukas tunkeutuu nytkin vielä sen synkimpiin lymypaikkoihin.

Kun Haukansilmä ja mohikaanit olivat kuitenkin usein kulkeneet tämän avaran salomaan vuorten ja laakojen poikki, eivät he epäröineet hetkeäkään sukeltaa sen syvyyksiin pelottomina kuin miehet, jotka olivat tottuneet sen vastuksiin ja vaivoihin. Monta tuntia jatkoviat matkaajat hankalaa kulkuaan oppaanaan tähti tai tiennäyttäjänään virta, kunnes metsästäjä kehoitti pysähtymään ja kunnes hän ja intiaanit vähän aikaa neuvoteltuaan sytyttivät nuotion ja ryhtyivät tavallisiin valmisteluihin viettääkseen lopun yön sillä paikalla.

Seuraten kokeneempien toveriensa esimerkkiä ja pyrkien saavuttamaan heidän luottamuksensa nukahtivat Munro ja Duncan pelkäämättä, mutta tuskin kovin levollisina. Kaste oli haihtumassa ja aurinko oli hajoittanut sumun ja loi voimakasta, kirkasta valoa metsään matkaajain suoriessa jälleen retkelleen.

Kun oli kuljettu muutamia peninkulmia, muuttui etumaisena astuvan Haukansilmän eteneminen hitaammaksi ja valppaammaksi. Usein hän pysähtyi tutkimaan puita, eikä hän milloinkaan kulkenut puron poikki huolellisesti tarkastamatta sen vesimäärää, nopeutta ja väriä. Luottamatta omaan taitoonsa kysyi hän usein ja vakavana Chingachgookin mieltä. Erään tällaisen neuvottelun aikana huomasi Heyward Unkasin seisovan kärsivällisenä ja äänettömänä, vaikkakin hänen nähdäkseen erikoisen osaaottavana kuuntelijana. Hänen teki kovin mielensä puhutella nuorta päällikköä ja kysyä hänen ajatustaan matkasta, mutta alkuasukkaan tyyni ja arvokas käytös pakotti hänet uskomaan, että tuo toinen oli kuten hänkin kokonaan riippuvainen seurueen vanhimpain jäsenten terävänäköisyydestä ja älystä. Vihdoin alkoi metsästäjä puhua englantia ja selittää heidän pulmallista asemaansa.

"Kun minä havaitsin huronien kotipolkujen juoksevan pohjoiseen päin, ei tarvittu monenkaan pitkän vuoden kokemusta saadakseen selville heidän mieluummin kulkevan laaksoja ja pitävän Hudsonin ja Horikanin vesien välistä suuntaa siksi, kunnes olisivat kohdanneet Kanadan jokien latvat ja laskeneet niitä pitkin ranskalaisten maan sydämeen. Mutta me olemmekin nyt tässä, vähän matkan päässä Skaroonista, Hudsonin suurimmasta lisäjoesta, emmekä ole tavanneet vielä merkkiäkään jäljistä! Ihmisluonto on heikko, ja mahdollista on, ettemme ole osuneet oikealle polulle."

"Taivas varjelkoon meitä sellaisesta erehdyksestä!" huudahti Duncan. "Palatkaamme samaa tietä ja tutkikaamme maata tarkemmin kulkiessamme. Eikö Unkasilla ole mitään neuvoa tähän pulmaan?"

Nuori mohikaani katsahti isäänsä, mutta pysyi vaiti yhtä rauhallisena ja vaatimattoman näköisenä. Chingachgook huomasi silmäyksen ja kehoitti häntä kädellään viitaten puhumaan. Heti kun lupa oli saatu, muuttuivat Unkasin kasvot vakavasta sulkeutuneisuudestaan älykkäiksi ja iloisiksi. Loikaten eteenpäin kuin hirvi hän juoksi erästä loivaa rinnettä ylös muutaman sylen päähän muista ja pysähtyi voitonriemuisena kohdalle, missä tuore multa näytti olevan aivan äskettäin käännettyä, ikäänkuin olisi siitä jokin raskas eläin kulkenut. Kaikkien silmät seurasivat tätä odottamatonta liikettä ja lukivat sen menestyksen siitä voimakkaan tyytyväisyyden ilmeestä, joka nyt levisi nuorukaisen kasvoille.

"Tässä ovat jäljet!" huudahti metsästäjä tultuaan paikalle. "Pojalla on tarkka näkö ja terävä äly ikäisekseen."

"Kummallista, kuinka hän saattoi pitää tietonsa niin kauan omina hyvinään", mutisi Duncan hänen vieressään.

"Kummallisempaa olisi ollut, jos hän olisi puhunut, ilman että häntä olisi siihen kehoitettu. Ei, ei. Valkoinen nuorukainen, joka kerää oppinsa kirjoista ja joka voi mitata sitä sivumäärien mukaan, saattaa kyllä luulla voittavansa tiedossa isänsä niinkuin hän mahdollisesti voittaa hänet juoksussa, mutta missä kokemus on kasvattajana, saa kirjaviisas oppia ymmärtämään vuosien arvon ja kunnioittamaan niitä sen mukaan."

"Katsokaa!" virkkoi Unkas osoittaen etelästä pohjoiseen juoksevia selviä leveän polun merkkejä molemmilta puoliltaan. "Tummatukka on mennyt pakkasta kohti."

"Ei juossut koira milloinkaan kauniimmin vainuten", vastasi metsästäjä, joka heti riensi osoitetulle tielle. "Meitä seuraa onni, suurenmoinen onni, ja me saamme nyt kulkea nenät pystyssä. Niin, tässähän ovat ne molemmat huojuvat hevosetkin: huroni matkustaa kuin mikäkin kenraali. Sitä lurjusta on kohdannut taivaan tuomio ja hän on menettänyt järkensä! Katso tarkoin pyörien jälkiä, päällikkö", jatkoi hän vilkaisten taakseen ja nauraen uudelleen elpyneen tyytyväisenä, "sillä pian saamme nähdä sen narrin ajavan vaunuissa, vaikka hänen tietään nuuskii kolme terävintä silmäparia koko rajamaassa."

Metsästäjän hyvä tuuli ja takaa-ajon hämmästyttävä menestys, vaikka vasta oli kuljettu kaaressa noin neljänkymmenen peninkulman matka, eivät voineet olla puhaltamatta hiukan toivoa koko seurueeseen. He astuivat nopeasti eteenpäin ja melkein yhtä varmasti kuin olisivat kulkeneet leveällä maantiellä. Missä kallio tai puro tai tavallista kovempi maankaistale katkaisi heidän seuraamansa johtonuoran, keksi metsästäjän tarkka silmä sen jatkon kauempaakin, niin että harvoin syntyi hetkisenkään viivykkiä. Heidän kulkuaan helpotti paljon varma tieto siitä, että Magua oli pitänyt välttämättömänä matkata laaksoja pitkin, seikka, joka määräsi pysyvästi heidän tiensä yleisen suunnan. Tosin ei huroni ollut kokonaan lyönyt laimin niitä temppuja, joihin alkuasukkaat aina turvautuvat peräytyessään vihollisen tieltä. Vääriä jälkiä ja äkkikäänteitä esiintyi usein, missä vain virta tai maan laatu tekivät ne mahdollisiksi, mutta hänen takaa-ajajansa menivät harvoin ansaan, eivätkä ainakaan koskaan olleet huomaamatta erehdystään ennen kuin olivat hukanneet aikaa tai matkaa valejälkiä seuratessaan.

Iltapäivällä he kulkivat Skaroonin poikki ja seurasivat sitten alenevan auringon suuntaa. Laskeuduttuaan eräältä kummulta matalaan laaksoon, jonka läpi vuolas virta kohisi, tulivat he äkkiä paikalle, mihin Ketun joukkue oli pysähtynyt. Sammuneita kekäleitä näkyi lähteen ympärillä, metsäkauriin jätteitä oli viskottu sinne, tänne ja puut osoittivat selvästi hevosten niitä riipineen. Vähän matkan päästä keksi Heyward sen pienen lehväkatoksen, jonka suojassa hänen oli pakko otaksua Coran ja Alicen levänneen ja jota hän katseli hellästi liikuttuneena. Mutta vaikka maa oli poljettu ja vaikka ihmisten ja hevosten jalkojen merkkejä niin selvästi näkyi pitkin kenttää, tuntuivat jatkuvat jäljet äkkiä kadonneen.

Oli helppo seurata narraganset-ratsujen kulkua, mutta ne näyttivät vain harhailleen ympäriinsä ilman ohjaajaa tai ilman muuta tarkoitusta kuin ruokansa etsimistä. Vihdoin tapasi Unkas, joka isänsä kanssa oli ottanut huolekseen hevosten jälkien nuuskimisen, merkin, joka osoitti niiden aivan äskettäin olleen sillä paikalla. Ennenkuin lähti seuraamaan tätä uutta johtolankaa, ilmoitti hän menestyksestään tovereilleen, ja näiden vielä pohtiessa tapausta ilmestyi nuorukainen uudelleen näkyviin taluttaen suitsista molempia tammoja, joiden satulat olivat rikki ja vaipat tahrautuneet, ikäänkuin olisivat ne saaneet useita päiviä juoksennella omin päinsä.

"Mitä tämä merkitsee?" virkkoi Duncan kalveten ja vilkuen ympärilleen aivan kuin hän olisi pelännyt pensaiden ja lehtien yht'äkkiä paljastavan jonkin hirvittävän salaisuuden.

"Se merkitsee, että vaelluksemme on saanut pikaisen lopun ja että olemme vihollismaassa", vastasi metsästäjä. "Jos sitä konnaa olisi ahdistettu, eivätkä naiset vailla hevosia olisi kyenneet seuraamaan hänen joukkonsa mukana, olisi hän ehkä nylkenyt heidän päänahkansa; mutta kun nyt ei ainoatakaan vihollista ollut hänen kintereillään, vieläpä oli hänellä käytettävinään tuollaiset kestävät hevoset, ei hän ole taittanut hiuskarvaakaan heidän päästään. Minä arvaan ajatuksenne, ja häpeäksi on värillemme, että teillä on syytä sellaisiin ajatuksiin; mutta ken luulee edes mingonkaan voivan pidellä pahoin naista muutoin kuin iskemällä hänet hengiltä, hän ei lainkaan tunne intiaaniluonnetta eikä metsän lakeja. Ei, ei; olen kuullut ranskalaisten intiaanien tulleen näille kukkuloille metsästämään hirviä, ja pian me kai saammekin vainua heidän leiristään. Ja miksi eivät olisi tulleet? Tyn aamu- ja iltalaukausten jyminä kuuluu joka päivä näille vuorille, sillä ranskalaiset käyvät parhaillaan uutta rajaa kuninkaan maakuntien ja Kanadan välille. Mutta pääasia on, että hevoset ovat tässä ja huronit hävinneet; hakekaamme siis tie, jota he ovat lähteneet."

Haukansilmä ja mohikaanit ryhtyivät nyt tehtäväänsä kaikella innolla. Muutamien satojen jalkojen kehä määrättiin, ja kukin sai osalleen oman leikkaleensa. Tutkimus ei kuitenkaan johtanut mihinkään löytöihin. Jälkiä oli runsaasti, mutta ne kaikki näyttivät olevan miesten painamia, jotka olivat käyskennelleet lähistöllä, aikomattakaan poistua kauemmaksi. Metsästäjä ja hänen toverinsa kiersivät uudelleen levähdyspaikan, kunkin hitaasti seuratessa toista, mutta he päätyivät jälleen keskipisteeseensä aivan yhtä ymmällä kuin alkaessaankin.

"Tuollainen viekkaus ei ole tarkoituksetta tapahtunut", virkkoi Haukansilmä nähdessään apulaistensa pettyneen ilmeen. "Meidän täytyy päästä sen perille, päällikkö, ja aloittaa uudelleen lähteeltä ja tutkia maa tuuma tuumalta. Huroni ei ole koskaan saava kerskua heimolleen, että hänellä on sellainen jalka, joka ei jätä jälkeä."

Näyttäen itse hyvää esimerkkiä jatkoi metsästäjä tarkastustaan uudella innolla. Ei lehteäkään jätetty kääntämättä. Oksat siirreltiin sijoiltaan ja kivet nostettiin kuopistaan, sillä ovelain intiaanien tiedettiin usein käyttävän tällaisia välikappaleita puikahtaakseen pakoon ja tuhlaavan siihen työhön tavatonta kärsivällisyyttä ja ahkeruutta, peittääkseen jokaisen askelensa. Mutta mitään ei keksitty. Vihdoin Unkas, joka toimeliaisuudessaan oli saanut työosansa nopeimmin suoritetuksi, kasasi multaa lähteestä juoksevaan pieneen, sameaan ojaan ja johti sen kulkemaan toista tietä. Heti kun sen kapea uoma sulun alapuolella oli kuivunut, kumartui hän tarkastamaan sitä terävin, uteliain silmin. Voitonriemuinen huuto ilmaisi siinä samassa nuoren soturin onnistuneen kokeessaan. Koko seurue kerääntyi paikalle, ja Unkas osoitti kosteaan liejuun painunutta selvää intiaanikengän jälkeä.

"Tuosta pojasta tulee vielä kansansa kunnia ja pistävä oka huronien kupeisiin", huudahti Haukansilmä katsellen jälkeä yhtä ihastuneena kuin luonnontutkija mammutin hammasta tai mastodontin kylkiluuta. Mutta tämä ei ole kuitenkaan intiaanin jälki! Paino lepää liiaksi kantapäällä, ja varpaat ovat harallaan aivan kuin olisi joku ranskalainen tanssimestari ollut täällä opettamassa heimoa kiepsahtelemaan kyyhkysensiivin! Käyhän, Unkas, ottamassa mitta laulumestarin jalasta. Löydät siitä sangen kauniin jäljen juuri tuota kalliota vastapäätä kummun kalteelta."

Nuorukaisen lähdettyä toimittamaan tätä tehtävää tutkivat metsästäjä ja Chingachgook huolellisesti jälkiä. Mitat sopivat, ja edellinen selitti epäröimättä, että jälki oli Davidin, jonka oli vielä kerran täytynyt vaihtaa pieksunsa intiaanikenkiin.

"Nyt osaan kertoa teille koko historian yhtä varmasti kuin jos olisin nähnyt Ovelan Ketun temput", jatkoi hän. "Koska laulumestari on mies, jonka lahjat ovat enimmäkseen kurkussa ja koivissa, pantiin hänet käymään edellä ja muut astuivat hänen jälkiinsä ja koettivat olla särkemättä niiden muotoa."

"Mutta", huudahti Duncan, "minä en näe…"

"Neitien jälkiä", keskeytti metsästäjä. "Se lurjus on keksinyt jonkin keinon kantaakseen heidät niin kauas, että hänen luulonsa mukaan kaikki mahdolliset takaa-ajajat joutuvat harhateille. Panenpa henkeni takuuseen, että me tapaamme heidän somat pienet jalkansa, ennenkuin olemme montakaan syltä kulkeneet."

Koko joukkue lähti nyt seuraamaan puron rantaa, pitäen huolellisesti silmällä säännöllisiä jälkiä. Vesi juoksi pian oikeaan uomaansa jälleen, mutta tarkastellen maata molemmin puolin jatkoivat metsän pojat matkaansa, sillä tiesiväthän he jälkien olevan veden alla. Näin olivat he kulkeneet yli puoli peninkulmaa, kunnes puro solisi pitkin erään laajan, alastoman kallion kuvetta. Tähän he pysähtyivät tutkimaan, olivatko huronit mahdollisesti siinä astuneet vedestä.

Onni oli, että he niin tekivät, sillä valpas, ketterä Unkas löysi pian jalanjäljen eräästä sammalmättäästä, johon joku intiaani näytti varomattomasti polkaisseen. Seuraten tämän keksinnön viittaamaa suuntaa työntyi hän läheiseen viidakkoon ja tapasi koko matkueen jäljet yhtä tuoreina ja selvinä kuin ennen heidän saapumistaan lähteelle. Uusi huuto ilmoitti nuorukaisen menestyksen hänen kumppaneilleen ja lopetti siihen heidän etsintänsä.

"Niinpä niin, kylläpä on juoni sommiteltu oikealla intiaanioveluudella, ja se olisi varmasti lyönyt valkoiset silmät sokeudella", virkkoi metsästäjä seurueen kokoonnuttua paikalle.

"Lähdemmekö heti matkaan?" kysyi Heyward.

"Malttia, malttia: me tunnemme tiemme, mutta on sentään hyvä ajatella ensin asiat loppuun. Tämä on sitä minun kouluani tämä, majuri; ja jos ollaan laiskoja ja tarkkaamattomia kirjan ääressä, ei suuriakaan opita Kaitselmuksen käsialoista. Kaikki on selvää, paitsi yksi asia; millä tavalla sen konnan onnistui kuljettaa naiset pitkin tuota sokeaa jälkeä? Huronikin olisi ollut liian ylpeä salliakseen heidän hentojen jalkojensa koskea veteen."

"Eiköhän tämä auttaisi ongelman ratkaisemisessa?" virkkoi Heyward osoittaen jonkinlaisia purilaita, jotka nyt oli rikottuina ja hyödyttöminä heitetty tien oheen.

"Kaikki on selvillä!" huusi ihastunut Haukansilmä. "Jos roistoilta on mennyt minuutti, niin on niiltä mennyt tuntikin heidän koettaessaan hukuttaa jälkensä jollakin valheellisella tavalla! Hyvä, hyvä. Tiedänpä minä heidän tuhlanneen kokonaisen päivänkin samanlaisiin temppuihin ja yhtä huonolla menestyksellä. Tässä meillä on kolme paria intiaanikenkiä ja kaksi paria pikkujalkoja. On hämmästyttävää, että kuolevaiset olennot voivatkin kävellä noin hennoin raajoin; Annahan tänne pukinnahkahihna, Unkas, niin minä mittaan tämän jalan pituuden. Se ei ole lapsen jalkaa pitempi, ja kuitenkin ovat neidit kookkaita ja sulomuotoisia. Kaitselmus on puolueellinen jaellessaan lahjojaan omissa viisaissa tarkoituksissaan, se täytyy parhaankin ja tyytyväisimmän meistä myöntää."

"Tytärteni heikot jalat eivät kestä kaikkia näitä vaivoja", lausui Munro, katsellen lastensa kepeitä jälkiä isällisellä hellyydellä. "Tapaamme pian heidän menehtyneet ruumiinsa tästä erämaasta."

"Siihen pelkoon on hyvin vähän syytä", vastasi metsästäjä vitkaan päätänsä pudistaen. "Tämä on tanakka ja suora, vaikka kepeä askel, eikä ylenmäärin pitkäkään. Katsokaa, kantapää on tuskin koskenut maahan, ja tässä on Tummatukka hypähtänyt juurelta juurelle. Ei, ei, koko kokemukseni takuuseen siitä, ettei kumpaakaan heistä vielä niin kovin uuvuttanut, ei ainakaan näillä tienoin. Mutta laulumestarin jalat ovat alkaneet käydä aroiksi ja väsyneiksi, kuten hänen jälkensä selvästi osoittavat. Tässä, näettehän, hän on luiskahtanut; tässä hän on astunut harppoen ja horjuen, ja tässä hän taas on kulkenut kuin lumikengillä. Niinpä niin, miehen, joka käyttää yksinomaan kurkkuansa, onkin vaikea hankki säärilleen soveliasta harjoitusta."

Sellaisten eittämättömien todisteiden avulla päätyi kokenut metsästäjä arvaamaan asioiden oikean laidan melkein yhtä varmasti ja täsmälleen kuin olisi hän omin silmin katsellut kaikkia noita tapauksia, joita hän tarkalla havaintokyvyllään niin helposti selvitteli. Iloissaan näistä vakuutteluista ja tyytyväisenä johtopäätelmiin, jotka olivat niin osuvia, koska ne olivat niin yksinkertaisia, jatkoi seurue matkaansa, pysähdyttyään ensin kiireesti haukkaamaan illallista.

Aterian päätyttyä katsahti Haukansilmä laskevaan aurinkoon ja lähti sitten astumaan eteenpäin niin kiireesti, että Heywardin ja tanakan Munron piti ponnistaa kaikki jänteittensä voima pysyäkseen hänen kintereillään. Heidän tiensä kulki pitkin laaksoa, jonka jo olemme maininneet. Kun huronit eivät enää olleet koettaneet jälkiänsä salata, ei takaa-ajajain vauhtia myöskään epätietoisuus viivyttänyt. Ennen tunnin kulumista hiljeni Haukansilmän vauhti kuitenkin nopeasti, ja hänen päänsä, joka tähän asti oli katsonut suoraan eteenpäin, alkoi käännyskellä epäluuloisesti puolelle ja toiselle, ikäänkuin hän olisi aavistanut lähestyvää vaaraa. Pian hän pysähtyikin ja odotti, kunnes kaikki olivat saapuneet hänen luokseen.

"Minä vainuan huroneja", virkkoi hän mohikaaneille; "tuolta paistaa vapaa taivas, tuolta puiden välistä, ja me alamme tulla liian lähelle heidän leiriään. Päällikkö, menehän sinä tuota kukkulan kuvetta oikealle, Unkas kiertää puron vartta vasemmalle ja minä seuraan jälkiä. Jos jotakin tapahtuu, on kolme variksen vaakausta merkkinä. Minä näin sellaisen linnun lekottelevan ilmassa juuri tuon kuivuneen tammen tuolla puolen — uusi merkki siitä, että leiri ei ole kaukana."

Intiaanit painuivat eri suunnilleen sanaakaan vastaamatta Haukansilmän jatkaessa varovasti matkaansa upseerien seurassa. Heyward eteni pian oppaansa rinnalle, päästäkseen innoissaan sitä pikemmin näkemään edes vilahdukselta vihollisia, joita hän oli seurannut niin monin vaivoin ja huolin. Haukansilmä neuvoi häntä hiipimään metsän reunaan, jossa, kuten tavallisesti, kasvoi viidakkoa, ja odottamaan häntä siellä, hän kun halusi lähemmin tutkia eräitä epäilyttäviä merkkejä tien poskessa. Duncan totteli ja huomasi pian edessään näyn, joka oli hänestä yhtä kummallinen kuin uusi.

Puut oli kaadettu laajalta alalta, ja lempeän kesäillan ruskotus väikkyi aukeamalla viehättävänä vastakohtana metsän harmaalle valaistukselle. Vähän matkaa paikasta, missä Duncan seisoi, oli virta nähtävästi laajentunut pieneksi järveksi, niin että se peitti alanteen melkein kokonaan vuoresta vuoreen. Vesi juoksi tästä avarasta altaasta niin säännöllisestä ja somasta putouksesta, että se näytti pikemmin ihmiskätten kuin luonnon työltä. Satakunta multamajaa kyyhötti järven rannalla, jopa vedessäkin, ikäänkuin se olisi noussut tavallisten äyräittensä yli. Niiden pyöreät katot, ihmeellisesti muovatut erilaisia ilmoja kestämään, todistivat suurempaa taitoa ja älykkyyttä kuin mitä alkuasukkaat yleensä tuhlasivat tavallisiin asumuksiinsa ja vielä vähemmän niihin, jotka he kyhäsivät metsästyksen ja sodan tilapäisiä tarkoituksia varten. Lyhyesti sanoen: koko kylässä tai kaupungissa, miksi sitä nyt sitten sanottaneenkin, vallitsi suurempi järjestelmällisyys ja suorituksen sirous kuin mitä valkoiset miehet olivat tottuneet luulemaan intiaanien yleisiin tapoihin kuuluviksi. Tällä hetkellä se näytti kuitenkin olevan tyhjillään, ainakin oli Duncan siinä luulossa ison aikaa; mutta vihdoin hän oli näkevinään muutamien ihmisenkaltaisten olentojen lähestyvän nelinryömin ja laahaavan perässään jotakin raskasta esinettä, jota hänen vilkas pelkonsa heti kuvitteli joksikin hirvittäväksi surmakojeeksi. Samassa pilkisti muutamia mustia päitä asumuksista, ja paikka näytti yht'äkkiä vilisevän olentoja, jotka kuitenkin puikahtelivat suojien väliä niin kiireesti, ettei jäänyt pienintäkään tilaisuutta saada selkoa niiden tarkoituksista tai mielialasta. Näiden epäilyttävien ja salaperäisten liikkeiden säikähdyttämänä hän oli juuri antamaisillaan variksia matkivan merkin, kun lehtien kahahdus aivan lähellä veti hänen katseensa toisaalle.