Front matter (continued 5)

Nuori mies säpsähti ja peräytyi vaistomaisesti muutamia askeleita, sillä hän huomasi sadan kyynärän päässä itsestään tuntemattoman intiaanin. Toipuen kuitenkin heti hämmästyksestään hän ei päästänytkään hälytystä, joka olisi voinut kääntyä hänen omaksi tuhokseen, vaan jäi liikkumatta paikalleen tarkasti seuraten toisen eleitä. Tyynesti hetkisen katseltuaan tuli Duncan varmaksi siitä, ettei häntä oltu huomattu. Alkuasukas näytti hänen tavallaan syventyneen tutkimaan kylän matalia taloja ja sen asukkaiden puikahtelevia liikkeitä. Oli mahdotonta huomata hänen kasvojensa ilmettä niitä peittävän hullunkurisen maalinaamion alta, vaikka Duncan kuvittelikin sitä pikemmin murheelliseksi kuin villiksi. Hänen päänsä oli tavallisuuden mukaan ajeltu paljaaksi päälakea lukuunottamatta, jonka hiustupsussa kolme tai neljä kulunutta haukansulkaa höllästi roikkui. Risainen pumpuliviitta ympäröi puolittain hänen ruumistaan, samalla kun hänen alaraajojensa verhona oli tavallinen paita, jonka hihat oli pantu suorittamaan tehtävää, mikä yleensä järjestetään paljoa mukavammin. Hänen säärensä olivat paljaat ja surullisella tavalla okaiden repimät ja puhkomat. Jalkoja peittivät kuitenkin hyvät kauriinnahkaiset intiaanikengät. Ylipäänsä oli miehen koko olemus erittäin kurja ja säälittävä.

Duncan tarkasteli yhä uteliaana naapuriaan, kun metsästäjä hiljaa ja varoen hiipi hänen luokseen.

"Te näette nyt, että olemme tulleet heidän asuinpaikalleen tai leirilleen", kuiskasi nuori mies, "ja tuossa on yksi villi hyvin haitallisena esteenä meidän etenemisellemme."

Haukansilmä säpsähti vuorostaan ja sieppasi pyssyn olaltaan, kun hän toverinsa sormen johtamana keksi muukalaisen. Sitten hän laski vaarallisen piipun alas ja ojensi pitkän kaulansa eteenpäin, ikäänkuin helpottaakseen tarkastelua, joka jo tapahtui mahdollisimman huolellisesti.

"Se lurjus ei ole huroni", virkkoi hän sitten, "eikä hän kuulu mihinkään muuhunkaan kanadalaiseen heimoon, ja kuitenkin näette hänen rääsyistään, että se roisto on ryöstänyt jonkun valkoihoisen. Niin, Montcalm haravoi metsät läpikotaisin hyökkäystään valmistellessaan, ja karjuvan, murhaavan konnajoukon hän sai kokoon. Näettekö mihin hän on laskenut pyssynsä tai jousensa?"

"Hänellä ei näytä olevan aseita eikä kovin pahoja aikomuksiakaan. Ellei hän vain hälytä tovereitaan, jotka, kuten näette, ryömiskelevät tuolla pitkin järven rantaa, ei meidän tarvitse häntä lainkaan pelätä."

Metsästäjä kääntyi Heywardiin päin ja katseli häntä hetkisen peittelemättömän ällistyneenä. Sitten hän avasi suunsa melkoisen leveälle ja purskahti hillittömästi, sydämellisesti nauramaan, vaikkakin sillä hiljaisella, erikoisella tavalla, johon alituinen vaara oli hänet aikoja sitten totuttanut.

Toistettuaan sanat 'tovereitaan, jotka ryömiskelevät tuolla pitkin järven rantaa' hän lisäsi: "Kas siinä tulee nyt esiin koulu ja uudisasutuksilla vietetty lapsuus! Sillä veijarilla on kuitenkin pitkät koivet, eikä häneen siis ole luottamista. Pitäkäähän häntä pyssynne ulottuvilla, niin minä hiivin hänen taakseen pensaikosta ja otan hänet elävänä kiinni. Mutta älkää millään ehdolla ampuko."

Heyward oli jo päästänyt toverinsa ruumiin sukeltamaan osaksi tiheikköön, kun hän äkkiä ojensikin kätensä pysäyttääkseen hänet ja kysyäkseen:

"Jos näen teidät ilmeisessä vaarassa, enkö silloin saa uskaltaa laukausta?"

Haukansilmä katseli häntä hetken aivan sen näköisenä kuin ei olisi tiennyt miten suhtautua kysymykseen. Sitten hän nyykäytti päätään ja vastasi yhä kuulumattomasti nauraen:

"Pankaa koko plutuuna ampumaan, majuri!"

Samassa hän katosi lehtien peittoon. Duncan odotti muutamia minuutteja kuumeisen jännittyneenä, kunnes hän taas keksi vilahdukselta metsästäjän, joka näkyi ryömivän pitkin maata, josta hänen pukuaan tuskin erotti, aivan aiotun vankinsa taakse. Ehdittyään muutamain kyynäräin päähän jälkimmäisestä hän nousi jakulleen hiljaa ja hitaasti. Siinä silmänräpäyksessä kajahti useita kovia lyöntejä veteen, ja Duncan käänsi silmänsä hyvissä ajoin nähdäkseen satojen mustien olentojen yhtenä vilinänä pulskahtavan myllertyneeseen pikku järveen. Pelästymättä kurotti huoleton villi kaulaansa ikäänkuin olisi hänkin jonkinlaisella töllistelevällä uteliaisuudella seurannut synkän järven rannoilla sattuvia tapahtumia. Sillä välin oli Haukansilmä jo kohottanut kätensä käydäkseen hänen kimppuunsa, mutta ilman näkyvää syytä hän veti sen takaisin, ja sen omistajan valtasi uusi pitkä, vaikka hiljainen hilpeydenpuuska. Kun Haukansilmä oli kyllikseen nauranut hänelle ominaisella sydämellisellä tavalla, ei hän tarttunutkaan vihollistaan kurkkuun, vaan taputti häntä sen sijaan kevyesti olkapäälle ja virkkoi ääneensä:

"Entä nyt, ystävä! Aiotteko opettaa majavia laulamaan?"

"Aivan niin", kuului kerkeä vastaus. "Luulenpa, että Olento, joka antoi niille kyvyn niin hyvin käyttää Hänen lahjojaan, ei myöskään kiellä heiltä ääntä Hänen kunniansa julistamiseksi."

XXII luku.

Pulma. Olemmeko nyt kaikki koossa?

Pääkkö. Nipasta nappaan. Ja tässä meillä on hiivatin sopiva paikka harjoitella.

Kesäyön Unelma.

Lukija osaa paremmin kuvitella kuin me kuvailla Heywardin hämmästystä. Hänen hiipivät intiaaninsa olivat äkkiä muuttuneet nelijalkaisiksi eläimiksi, hänen järvensä majavalammikoksi, hänen vesiputouksensa näiden ahkerain ja älykkäiden luontokappaleiden rakentamaksi padoksi ja hänen epäilty vihollisensa hänen uskolliseksi ystäväkseen David Gamutiksi, virrenveisuun opettajaksi. Tämän viimeksimainitun näkeminen herätti hänessä niin odottamattomia toiveita sisarusten löytämisestä, että nuori mies syöksähti hetkeäkään epäröimättä väijytyksestään ja juoksi molempain kohtauksen päähenkilöitten luo.

Haukansilmän hilpeyttä oli vaikea asettaa. Siekailematta hän tarttui lujalla kädellä Gamutiin ja pyöritti tuota hyvänsävyistä miesparkaa kantapäillään, vakuuttaen kerran toisensa jälkeen, että huronit olivat tuottanet itselleen suurta kunniaa hänen vaatetuksensa sommittelemisella. Sitten hän kahmaisi toisen käden kouransa ja puristi sitä niin voimakkaasti, että kyynelet nousivat rauhallisen Davidin silmiin, ja toivotteli hänelle onnea hänen uuden asemansa johdosta.

"Te olitte juuri aloittamaisillanne ne kurkkuharrastuksenne majavain keskuudessa, eikö niin?" puheli hän. "Nuo viisaat eläimet osaavat jo puolittain ne temput, sillä löivätpä ne ankarasti tahtia hännällään, kuten äsken kuulitte; ja hyväänpä aikaan ne sen tekivätkin, sillä muutoin olisi ehkä 'Hirventappaja' laulanut ensimmäistä ääntä niiden kuorossa. Olen minä tuntenut suurempiakin tyhmyreitä kuin vanha kokenut majava, sellaisia, jotka ovat osanneet lukea ja kirjoittaa: mutta mitä kirkumiseen tulee, niin ovat ne eläimet syntyneet mykiksi. Mitäpä arvelette tällaisesta äänestä?"

David tukki herkät korvansa, ja Heywardkin, joka kyllä tiesi merkin tarkoituksen, katsahti ilmaan linnun nähdäkseen, variksen vaakkunan kärähtäessä hänen lähettyvillään.

"Katsokaa!" jatkoi pilaileva metsästäjä osoittaessaan seurueen muita jäseniä, jotka merkkiä totellen lähestyivät jo heitä, "tämä on soittoa, jolla on omat luonnolliset etunsa, se kun tuo kaksi hyvää pyssyä vierelleni, puhumattakaan puukoista ja kirveistä. Mutta me näemme, ettei teille ole mitään pahaa tapahtunut. Kertokaa siis nyt, miten on käynyt neitien?"

"He ovat pakanain vankeina", vastasi David. "Ja vaikka heidän sielunsa onkin suuressa hädässä, nauttivat he sentään mukavuutta ja turvaa ruumiillisesti."

"Molemmatko?" kysyi hengähtämätön Heyward.

"Aivan niin. Vaikka matkamme olikin rasittava ja ravintomme niukka, on meillä muutoin ollut vähän syytä valitukseen, ottamatta lukuun sitä tunteitamme loukkaavaa väkivaltaa, joka on tapahtunut vietäessä meitä vangeiksi kaukaiseen maahan."

"Taivas teitä siunatkoon noista sanoistanne!" huudahti vapiseva Munro. "Minä saan siis lapseni takaisin, yhtä puhtaina ja enkelimäisinä kuin heidät kadotinkin!"

"Minä en juuri usko heidän pelastumisensa olevan niin lähellä", vastasi David epäillen; "villien johtajaan on mennyt saastainen henki, jota ei muu kuin Kaikkivaltiaan voima voi kukistaa. Minä olen koettanut tehota häneen nukkuessa ja valveilla, mutta eivät sävelet eivätkä sanat näytä koskevan hänen sieluunsa."

"Missä konna nyt on?" keskeytti tiedustelija tuimasti.

"Hän metsästää tänään hirviä nuorine miehineen, ja huomenna olen kuullut heidän menevän syvemmälle metsiin, lähelle Kanadan rajoja. Vanhempi neiti on viety erään naapurikansan luo, jonka majat ovat tuon mustan vuorenhuipun takana, kun taas nuorempi on jätetty huronien vaimojen joukkoon; näiden pakanain asunnot ovat vain kahden lyhyen peninkulman päässä täältä, pienellä ylätasangolla, missä tuli on tehnyt kirveen tehtävän ja valmistanut paikan heidän käytettäväkseen."

"Aliceni, rakas Aliceni!" mumisi Heyward, "hän on kadottanut sisarensa läsnäolon lohdutuksen!"

"Aivan niin. Mutta mikäli virrenveisuun tulkitsema ylistys ja kiitos saattavat virvoittaa surevaa sielua, sikäli ei hän ole kärsinyt."

"Jaksaako hän siis nauttia sävelistä?"

"Vakavammista ja juhlallisemmista kyllä, vaikka minun kaikista ponnistuksistani huolimatta täytyykin tunnustaa, että neito useammin itkee kuin hymyilee. Sellaisina hetkinä vältän hurskaiden laulujen tyrkyttämistä, mutta on ollut monia suloisia ja lohduttavia kauniin yhteisen harrastuksen aikoja, jolloin villien korvat ovat hämmästellen kuunnelleet meidän korotettuja ääniämme."

"Ja miksi sallitaan teidän kuljeskella ympäriinsä vartioimatta?"

David koetti saada kasvoilleen ilmeen, jonka hän tarkoitti kuvastamaan kainoa nöyryyttä, ennen kuin hän säyseästi vastasi:

"Vähän on ylistämistä sellaisessa maan matosessa kuin minussakin! Mutta vaikka veisuun voima olikin vähissä siinä hirvittävässä metelissä sillä verikentällä, jonka poikki me kuljimme, on se kuitenkin jälleen alkanut vaikuttaa jopa pakanainkin sieluihin, ja minä saan tulla ja mennä mieleni mukaan."

Metsästäjä nauroi ja koputtaessaan merkitsevästi otsaansa hän ehkä selitti tämän kummallisen suopeuden tyydyttävämmin, lisäten vielä:

"Intiaanit eivät tee milloinkaan pahaa heikkomielisille. Mutta miksi ette tien ollessa avoinna silmienne edessä kulkenut omia jälkiänne takaisin — nehän eivät ole niin näkymättömiä kuin oravan — ja tuoneet sanaa Edwardiin?"

Ottaen lukuun vain oman karaistun, rautaisen luontonsa, vaati metsästäjä epäilemättä Davidilta tekoa, jota tämä ei missään oloissa olisi kyennyt suorittamaan. Mutta kokonaan vielä kadottamatta säyseätä ilmettään hän tyytyi vastaamaan:

"Vaikka sieluni riemuitsisikin jälleen nähdessään kristittyjen asuntoja, seuraisivat jalkani kuitenkin mieluummin minun huomaani uskottuja heikkoja astioita vaikkapa jesuiittain epäjumalia palveleviin maakuntiin asti kuin astuisivat yhdenkään askelen taapäin, niin kauan kuin heitä ahdistavat vankeus ja murhe."

Vaikka Davidin kuvarikas kieli ei ollut niin kovin helposti tajuttavissa, ei hänen silmiensä vilpittömästä, lujasta ilmeestä ja hänen rehellisten kasvojensa hehkusta saattanut hevillä erehtyä. Unkas kävi lähemmäksi ja katseli puhujaa hyväksyvästi, ja hänen isänsä osoitti tyytyväisyyttään tavallisella pontevalla suosionhuudollaan. Metsästäjä pudisti päätään ja puuttui puhumaan:

"Meidän Herramme tarkoitus ei suinkaan ollut, että miehen pitäisi kohdistaa kaikki harrastuksensa kurkkuunsa ja siten lyödä laimin muiden ja parempien lahjojen harjoittaminen! Mutta hän on nähtävästi joutunut jonkun typerän akan käsiin, silloin kun hänen olisi pitänyt saada kasvatuksensa sinitaivaan alla, metsän kauneuksien keskellä. Kas tässä, ystäväni, minä kyllä ajattelin käyttää tulen virikkeiksi tätä teidän toitotusvehjettänne, mutta kun te pidätte kapinetta niin suuressa arvossa, niin ottakaa se ja puhaltakaa kuin parhaiten taidatte!"

Gamut tarttui äänipilliinsä niin voimakkain ilonilmauksin kuin hän suinkin katsoi harjoittamaansa vakavaan toimeen sopivan. Useaan kertaan koeteltuaan sen kykyä hänen omaan ääneensä verrattuna ja päästyään tyytyväisyydekseen selville, ettei se ollut vähimmässäkään määrin menettänyt sointuisuuttaan, osoitti hän hyvin ilmeistä halua esittää muutamia säkeistöjä eräästä tuon usein mainitun pienen kirjan pisimmästä vuodatuksesta.

Heyward teki kuitenkin kiireesti tyhjäksi hänen hurskaan aikomuksensa lakkaamattomilla kysymyksillä hänen vankitoveriensa entisistä ja nykyisistä oloista, kuulustellen nyt paljoa järjestelmällisemmin kuin oli ollut mahdollista hänen kiihtyneille tunteilleen keskustelun alussa. Davidin, niin ikävöivin silmin kuin hän katselikin aarrettansa, oli pakko vastata, etenkin kun kunnianarvoisa isäkin otti osaa kuulusteluun niin hartaana, ettei sitä sopinut vastustaa. Metsästäjä ei myöskään ollut tekemättä joitakin asiallisia kysymyksiä sopivan tilaisuuden tarjoutuessa. Huolimatta lukuisista keskeytyksistä, joiden aikana erinäisiä uhkaavia ääniä pihahteli omistajalleen palautetusta soittokoneesta, saivat takaa-ajajat tällä tavoin selvän niistä tärkeimmistä seikoista, jotka mahdollisesti olivat heille hyödyksi heidän suorittaessaan suurta ja yhä hankalammaksi käynyttä tehtäväänsä — sisarusten vapauttamista. Davidin kertomus oli mutkaton ja sisälsi vain harvoja yksityiskohtia.

Magua oli odottanut vuorella turvallista hetkeä peräytymiseen, oli sitten laskeutunut alas ja lähtenyt kulkemaan pitkin Horikanin länsirantaa Kanadaa kohti. Kun taitava huroni tunsi hyvin polut ja tiesi varmasti, ettei ollut mitään pelkoa välittömästä takaa-ajosta, ei heidän matkansa ollut kovin kiireellinen eikä lainkaan väsyttävä. Davidin koristelemattomasta esityksestä selvisi, että hänen läsnäoloaan pikemmin siedettiin kuin toivottiin, vaikkei Maguakaan ollut kokonaan tuntematta intiaanien tavallista kunnioitusta niitä kohtaan, joiden järkeen Suuri Henki on koskettanut. Öisin oli noudatettava mitä suurinta huolellisuutta vankeihin nähden. Heitä oli suojeltu metsän usvien vahingolliselta vaikutukselta, mutta estetty myöskin pako. Lähteellä oli hevoset päästetty irti, kuten olemme nähneet. Huolimatta heidän polkunsa etäisyydestä ja pituudesta, ryhdyttiin edellämainittuihin varokeinoihin ja toivottiin näin voitavan katkaista kerrassaan kaikki johtolangat pakenijain piilopaikkaan. Heidän saavuttuaan heimon leirille noudatti Magua intiaanien yleistä varovaista tapaa, josta harvoin poikettiin, ja erotti vangit toisistaan. Cora oli lähetetty toisen heimon luo, joka tilapäisesti majaili läheisessä laaksossa, vaikka David tunsikin liian vähän alkuasukkaiden tapoja ja historiaa voidakseen kertoa mitään tyydyttävää sen nimestä tai ominaisuuksista. Hän tiesi vain, ettei heimo ollut ottanut osaa viimeiseen retkeen William Henrikiä vastaan, että se huronien tavoin oli Montcalmin liittolainen ja että se oli ystävällisissä vaikka varovaisissa suhteissa siihen sotaisaan ja villiin kansaan, jonka sattuma oli saattanut valkoisten kanssa niin läheiseen ja epämiellyttävään kosketukseen. Mohikaanit ja metsästäjä kuuntelivat hänen usein keskeytyvää ja epätäydellistä puhettaan hartaina, joka ilmeisesti kasvoi sitä mukaa kuin kertomus eteni; ja hänen yritellessään kuvata sen kansakunnan harrastuksia ja askareita, jonka luona Coraa pidettiin vankina, kysyi metsästäjä äkkiä:

"Näittekö heidän puukkojensa muotoa? Olivatko ne englantilaisten vai ranskalaisten kaltaisia?"

"Ajatukseni eivät suuntautuneet moisiin turhuuksiin, vaan tarkoittivat kokonaan neitien sydänten lohduttamista."

"Aika on tuleva, jolloin ette pidä villin puukkoa niinkään halveksittavana turhuutena", vastasi metsästäjä syvästi suuttuneena toisen typeryydestä. "Ovatko he jo viettäneet maissikemujansa tai voitteko sanoa jotakin heimon tunnusmerkistä eli vertauskuvasta?"

"Maissia on meillä ollut moniksi ja yltäkylläisiksi keoksi, sillä jyvät ovat tosiaankin maidossa pehminneinä sekä suloiset suulle että virkistävät vatsalle. Mutta mitä te tunnusmerkillä tarkoitatte, sitä en ymmärrä; jos se on asetettava johonkin yhteyteen intiaanien soitannollisten harrastusten kanssa, niin ei maksa vaivaa niistä puhua. He eivät koskaan korota ääntänsä ylistykseen ja he näyttävätkin olevan kaikkein pahimpia epäjumalapalvelijoita."

"Siinä te tuomitsette väärin intiaaneja. Mingokin palvelee vain totista, elävää Jumalaa. On kokonaan valkoisten ilkeätä parjausta — ja se on minun pakko sanoa värini häpeäksi — että muka soturi kumartelee omien käsiensä luomia kuvia. On kyllä totta, että he pyrkivät tekemään aselepoa tämän pahan vihollisen kanssa — ja kukapa ei niin menettelisi vastustajan suhteen, jota hän ei kykene voittamaan! — mutta apua ja armoa anovat he vain ylhäältä, Suurelta ja Hyvältä Hengeltä."

"Voipa niin olla", myönsi David. "Mutta minä olen nähnyt heidän sotamaalauksessaan kummallisia ja kauhistavia kuvia, joiden ihailemisessa ja palvelemisessa minä melkein haistoin hengellistä ylpeyttä; etenkin koskee tämä erästä rumaa ja inhoittavaa olentoa."

"Oliko se käärme?" kysyi metsästäjä kiireesti.

"Eipä paljon muutakaan. Se oli kuin saastainen, ryömivä Kilpikonna."

"Hugh!" huudahtivat molemmat tarkkaavaiset mohikaanit yht'aikaa, metsästäjän pudistaessa päätään sen näköisenä, kuin olisi hän tehnyt tärkeän, mutta ei millään tavoin miellyttävän keksinnön. Sitten alkoi isä puhua delavarien kielellä niin tyynesti ja arvokkaasti, että niidenkin oli pakko heti kiinnittää huomionsa häneen, jotka eivät hänen sanojansa ymmärtäneet. Hänen eleensä olivat ilmeikkäät ja joskus hyvin pontevat. Kerran hän kohotti kätensä; laskeutuessaan se veti hänen keveän viittansa poimuja sivulle ja sormi jäi hänen povelleen, ikäänkuin hän olisi tällä asennolla halunnut tukea sanojaan. Duncan seurasi silmillään liikettä ja huomasi, että juuri äsken mainittu eläin oli sinivärein kauniisti, vaikka heikosti maalattu päällikön tummaan rintaan. Kaikki, mitä hän oli kuullut delavarien suuren heimon leppymättömästä jakautumisesta, syöksähti äkkiä hänen mieleensä, ja niin jännittyneenä, että se kävi melkein sietämättömäksi, hän odotti soveliasta hetkeä puhuakseen; olihan kysymyksessä hänelle niin erinomaisen tärkeä asia. Hänen toiveensa teki kuitenkin ensimmältä tyhjäksi metsästäjä, joka punaisista ystävistään kääntyen lausui:

"Me olemme saaneet selville seikan, joka saattaa kääntyä hyväksemme tai pahaksemme, aina miten taivas säätää. Tämä päällikkö on delavarien jalointa verta ja heidän kilpikonniensa ruhtinaita! Että muutamia sen heimon jäseniä on kansan luona, josta laulumestari meille kertoo, käy selvästi ilmi hänen sanoistaan; ja jos hän olisi pannut varovaisiin kysymyksiin puoletkaan keuhkojensa ilmaa siitä mitä hän puhalsi hyödyttömästi menemään muuttaessaan kurkkunsa torveksi, olisimme saaneet tietää, kuinka monta sellaista soturia siellä oli. Kaiken kaikkiaan on kulkemamme polku varsin vaarallinen, sillä ystävä, joka kääntää kasvonsa meistä, kantaa usein synkempää vihaa meitä kohtaan kuin vihollinen, joka väijyy päänahkaamme."

"Selittäkää tarkemmin", pyysi Duncan.

"Se on pitkä ja surullinen tarina, eikä minun tee kovin mieleni sitä muistella, sillä ei käy kieltäminen, että kaiken pahan alkuna ovat olleet valkoihoiset miehet. Ja lopputuloksena oli, että veli kohotti kirveen veljeä vastaan ja että mingo ja delavari kulkevat samaa polkua."

"Te luulette siis, että Cora oleskelee juuri tuon kansan jonkin ryhmän luona?"

Metsästäjä nyökäytti päätään myöntävästi, vaikka hän näyttikin välttävän enempää keskustelua aineesta, joka tuntui häntä vaivaavan. Malttamaton Duncan teki nyt erinäisiä kiireellisiä ja epätoivoisia ehdotuksia sisarusten vapauttamiseksi, ja Munrokin näytti karistavan päältään turtuneen välinpitämättömyytensä kuunnellakseen nuoren miehen hurjia suunnitelmia myötätuntoisena ja ihastuneena, josta hänen harmaiden hapsiensa ja kunnioitettavan ikänsä olisi luullut häntä estävän. Mutta annettuaan rakastajan kiihkon hiukan asettua, osasi metsästäjä vakuuttaa hänet siitä, kuinka järjetöntä heidän oli ryhtyä äkkipikaisiin tekoihin asiassa, joka vaati heidän tyynimmän harkintansa ja äärimmäisimmän sitkeytensä.

"Parasta ehkä on", jatkoi hän, "että tämä mies menee kylään kuten tavallista ja viipyy majoissa antaakseen neideille tietoa meidän tulostamme, siksi kunnes me kutsumme hänet, jollakin merkillä tänne metsään neuvottelemaan. Te kai kykenette erottamaan variksen vaakunan yöleilakan hyrinästä, ystäväni?"

"Se on miellyttävä lintu", vastasi David, "ja sen laulu on vienoa ja surullista, vaikka tahti joskus onkin liian kiirehtivä ja epätasainen."

"Hän puhuu yökehrääjästä", virkkoi metsästäjä; "no hyvä, koska kerran pidätte sen äänestä, niin olkoon se merkkimme. Muistakaa siis, että kun kuulette yökehrääjän hyrinää kolme kertaa peräkkäin, on teidän lähestyttävä pensaikkoa, missä lintu muka…"

"Seis", keskeytti Heyward, "minä lähden hänen mukaansa."

"Te!" huudahti hämmästynyt Haukansilmä; "oletteko kyllästynyt näkemään auringon nousevan ja laskevan?"

"David on elävä esimerkki siitä, että huronit osaavat olla sääliväisiä."

"Niinpä kyllä, mutta David käyttelee kurkkuaan niin, ettei kukaan täysijärkinen ihminen voisi sillä tavalla lahjojaan turmella."

"Minäkin osaan näytellä hullua, ilveilijää, sankaria, lyhyesti: mitä tahansa, auttaakseni häntä, jota rakastan. Älkää enää tuhlatko vastaväitteitänne: päätökseni on järkähtämätön."

Haukansilmä katseli hetkisen nuorta miestä sanattoman hämmästyksen vallassa. Mutta Duncan, joka toisen taitoon ja ansioihin nähden oli tähän asti melkein tinkimättä seurannut hänen ohjaustaan, esiintyi nyt käskijänä tavalla, jota ei ollut helppo vastustaa. Hän heilautti kättään torjuakseen kaikki varoittelut ja jatkoi sitten säyseämmin:

"Onhan teillä keinoja saada minut valepukuun; muuttakaa minut, maalatkaa minut, jos haluatte, lyhyesti: tehkää minut miksi tahdotte — vaikka ilvehtijäksi!"

"Ei ole minunlaiseni miehen asiana sanoa, että kun joku kerran on saanut muotonsa niin mahtavasta kädestä kuin Kaitselmuksen, niin ei hänen enää tarvitse sitä muutella", murisi tyytymätön metsästäjä. "Kun te lähetätte partiojoukkonne sotaan, niin on teistä järkevää ainakin sopia joistakin merkeistä ja leiripaikoista, jotta teidän puolellanne taistelevat tietäisivät, milloin ja mistä he voivat toivoa ystävän tapaavansa."

"Kuulkaa", keskeytti Duncan, "te olette kuullut tältä vankien uskolliselta seuralaiselta, että intiaanit ovat kahta heimoa, elleivät kokonaan kahta eri kansakuntaa. Toisen luona, jota te luulette delavarien haaraksi, oleskelee se neiti, jota te sanotte 'Tummatukaksi'; toinen ja nuorempi sisaruksista on taas varmasti meidän ilmeisten vihollistemme huronien käsissä. Nuoruuteni ja arvoni vaativat minua nyt yrittämään jotakin näiden viimeksimainittujen keskuudessa. Sillä aikaa kuin te siis toimitte ystävienne kanssa toisen sisaren vapauttamiseksi, pelastan minä toisen tai kuolen."

Nuoren sotilaan kiihtynyt innostus hehkui hänen silmistään ja koko hänen olemuksensa huokui sen kohottavaa voimaa. Haukansilmä, vaikka hän tunsikin liian hyvin intiaanien oveluuden ollakseen huomaamatta yrityksen vaarallisuutta, ei kuitenkaan tiennyt, miten järkähdyttää tätä äkillistä päätöstä.

Ehkäpä oli ehdotuksessa jotakin, joka vastasi hänen omaa karaistua luonnettaan ja häneen kokemuksen ohella kasvanutta salaista uhkarohkeiden seikkailujen janoa, niin että lopulta vaarat ja hurjat yritykset olivat johonkin määrin käyneet hänen elämänsä välttämättömiksi virkistäjiksi. Vastustamatta enää Duncanin suunnitelmaa hän äkkiä tuli toisiin ajatuksiin ja ryhtyi itse sen suorittamista avustamaan.

"Olkoon menneeksi", hän virkkoi hyväntahtoisesti hymyillen; "vesipaikalle pyrkivää kaurista tulee kiiruhtaa vastaan, eikä sitä seurata. Chingachgookilla on yhtä useata eri väriä kuin silläkin tykistöupseerin rouvalla, joka muuttaa luonnon paperinpalasille, tekee vuoret aivan kuin homehtuneiksi heinäru'oiksi ja laskee sinisen taivaan käden ulottuville. Päällikkö osaa niitä myöskin käyttää. Istukaahan tuohon hirrelle, ja henkeni pantiksi, että hän tekee teistä pian sangen luonnollisen ilvehtijän täydelliseksi tyytyväisyydeksenne."

Duncan totteli, ja mohikaani, joka oli tarkkaavaisena kuunnellut keskustelua, kävi ripeästi työhön. Koska hänellä oli pitkällinen tottumus rotunsa kaikissa kätevämmissä taidoissa, piirsi hän taitavasti ja kerkeästi maalattavaansa ne mielikuvitukselliset viivat, joita alkuasukkaat tavallisesti pitävät rauhallisen ja hilpeän luonnonlaadun tunnusmerkkeinä. Huolellisesti vältettiin jokaista kuviota, jota olisi voitu selittää salaiseen sodanhaluun viittaavaksi, kun taas toiselta puolen erikoisesti tehostettiin ystävyyttä osoittavia piirteitä.

Lyhyesti: Chingachgook uhrasi kokonaan soturin näön hulluttelijan naamioitukselle. Sellaiset ilmiöt eivät olleet outoja intiaanien keskuudessa; ja kun Duncan oli jo pukunsa puolesta riittävässä määrin alkuperäisestään muutettu, saattoi tosiaankin hyvällä syyllä uskoa hänen ranskankielen taitonsa avulla käyvän ticonderogalaisesta ilveilijästä, joka kierteli ystävällisten liittolaisheimojen luona.

Kun hänen maalauksensa arveltiin riittävän, antoi metsästäjä hänelle monta hyvää neuvoa, sopi hänen kanssaan merkkihuudoista ja määräsi paikan, missä heidän piti tavata, jos sattuisivat onnistumaan yrityksissään. Munron ja hänen nuoren ystävänsä hyvästely oli surullisempi, vaikka edellinen alistuikin eroon niin välinpitämättömästi, ettei hänen lämmin ja vilpitön luonteensa olisi moista koskaan sallinut hänen ollessaan terveemmässä mielentilassa. Metsästäjä vei Heywardin syrjään ja ilmoitti hänelle aikovansa toimittaa vanhuksen johonkin turvalliseen leiripaikkaan Chingachgookin huomaan, kun taas hän ja Unkas tulisivat jatkamaan etsiskelyjään sen kansan parissa, jota heillä oli syytä luulla delavareiksi. Uudistettuaan sitten neuvonsa ja varoituksensa hän jatkoi niin juhlallisesti ja sydämellisesti, että Duncan tuli hyvin liikutetuksi.

"Ja nyt Jumala teitä siunatkoon! Te olette osoittanut rohkeutta, josta minä pidän, sillä se on nuoruuden ja eritotenkin lämpimän veren ja ylvään sydämen lahja. Mutta uskokaa miehen varoitusta, joka kyllä tietää kaiken todeksi, mitä hän sanoo. Te tulette tarvitsemaan pontevinta miehuuttanne ja terävämpää älyä, kuin on kirjoista kasattavissa, ennenkuin voitatte mingon oveluudessa tai rohkeudessa. Jumala teitä siunatkoon! Jos huronit ryöstävät päänahkanne, luottakaa silloin miehen lupaukseen, jolla on kaksi uljasta soturia apunaan: he saavat maksaa voittonsa niin monella hengellä kuin on hiusta päässänne. Minä toistan, nuori herra, siunatkoon Kaitselmus yritystänne, joka tapahtuu kokonaan hyvässä tarkoituksessa, ja muistakaa, että niiden konnien viekkauden tyhjäksi tekemiseksi on luvallista käyttää keinoja, jotka eivät muutoin niin kovin sopisikaan valkoisen miehen luonteeseen."

Duncan pudisti lämpimästi kunnianarvoisan, vaatimattoman liittolaisensa kättä, jätti iäkkään ystävänsä hänen hoitoonsa ja kiiteltyään tätä hyvistä toivotuksista pyysi Davidia lähtemään matkaan. Haukansilmä katseli kauan rohkean ja seikkailunhaluisen nuorukaisen jälkeen peittelemättömän ihailevasti, pudisti sitten epäillen päätään, kääntyi ympäri ja johti oman seurue-osastonsa metsän kätköön.

Duncanin ja Davidin kulkema tie kävi suoraan poikki majavain aukeaman ja pitkin niiden altaan reunaa.

Kun Duncan huomasi jääneensä yksin miehen kanssa, jonka äly ei ollut terävimpiä ja josta saattoi olla perin vähän apua uhkaavissa tilanteissa, alkoi hän tuntea sen tehtävän vaikeudet, mihin oli ryhtynyt. Hämärä lisäsi kolkon, villin, kauas hänen joka puolelleen levenevän salon synkkyyttä, ja niiden pienten majojen hiljaisuudessakin, joiden hän tiesi olevan niin runsaasti asuttuja, oli ikäänkuin jotakin peloittavaa. Kun hän katseli niiden älykkäiden haltiain ihmeellisiä rakennuksia ja kummallisia varokeinoja, iski häneen ajatus, että yksinpä tämän avaran erämaan elukoillakin oli melkein hänen omaan järkeensä verrattava vaisto, eikä hän voinut olla levottomana muistelematta sitä epätasaista taistelua, mihin oli niin päätä pahkaa heittäytynyt. Sitten hänen eteensä nousi Alicen hehkuva kuva, hänen hätänsä, hänen nykyinen vaaransa, ja heti oli hänen asemansa uhkarohkeus unohtunut. Rohkaisten Davidia hän riensi eteenpäin nuoruuden ja toimintahalun kepein, voimakkain askelin.

Tehtyään melkein puoliympyrän kiertääkseen altaan he poikkesivat virrasta syrjään ja alkoivat nousta loivan ylänteen huipulle laaksossa, missä he kulkivat. Puolen tunnin kuluttua he saapuivat erään toisen metsänaukeaman reunaan, joka kaikista merkeistä päättäen oli myöskin majavain aikaansaama ja jonka nuo älykkäät eläimet olivat jostakin pakottavasta syystä hylänneet, siirtyäkseen siihen suotuisampaan paikkaan, missä nyt oleskelivat. Sangen luonnollinen tunne sai Duncanin hetkiseksi epäröimään, ennenkuin urkeni pensaiden peittämän polun suojasta; oli kuin olisi hän pysähtynyt kokoomaan voimiaan ryhtyäkseen uhkarohkeaan yrityksensä, jossa hän salaisesti tajusi niitä tarvittavan viimeistä hiventä myöten. Hän käytti levähdystä tutkiakseen paikkaa niin paljon kuin hänen lyhyet ja kiireiset silmäyksensä sallivat.

Metsänaukeamaa vastapäätä ja lähellä kohtaa, missä puro syöksyi muutamien kallioiden yli vielä korkeammalta tasanteelta, näkyi noin viisi-, kuusikymmentä majaa, jotka oli hät'hätää kyhätty hirsistä, risuista ja mullasta sekaisin. Niiden sijoituksessa ei vallinnut vähintäkään järjestystä ja niitä rakennettaessa tuntui hyvin vähän huolehditun siisteydestä tai kauneudesta. Ne olivat tosiaankin näissä kahdessa suhteessa niin paljon Duncanin äskettäin näkemän kylän asuntoja huonompia, että hän alkoi odottaa uutta, eikä suinkaan ensimmäistä pienempää yllätystä. Tämä odotus ei pettänytkään vähimmässäkään määrässä, kun hän illan hämärässä valossa näki kahden-, kolmenkymmenen olennon vuorotellen kohoavan majojen edustalla kasvavan korkean, paksun ruohon peitosta ja sitten taas häipyvän silmistä kuin olisivat ne maahan vajonneet. Näistä äkillisistä, epäselvistä vilahduksista päättäen tuntuivat nämä merkilliset ilmiöt pikemminkin olevan mustia, huiskahtelevia haamuja tai muita yliluonnollisia olentoja kuin tavallisista, jokapäiväisistä aineista, lihasta ja verestä, rakennettuja ihmisiä. Joku laiha, alaston olento näkyi lyhyen hetken huitovan käsiään hurjasti ilmassa, ja sitten oli sen täyttämä paikka tyhjä, kunnes se jälleen yht'äkkiä ilmestyi uuteen, kaukaisempaan paikkaan tai kunnes sitä seurasi toinen, yhtä salaperäisesti elehtivä kummitus. Huomattuaan toverinsa viivyttelevän seurasi David hänen katseensa suuntaa ja ikäänkuin kutsui Heywardin tajuihinsa lausumalla:

"Täällä on paljon hedelmällistä maata viljelemättömänä, ja minä saatan sanoa, saastuttamatta itseäni oman kiitokseni synnillisellä hapatuksella, että minun lyhyen oleskeluni aikana näissä pakanain asunnoissa on moni hyvä siemen tullut sirotetuksi tien oheen."

"Nämä heimot rakastavat enemmän metsästystä kuin todellisen työn taitoja", vastasi hajamielinen Duncan, joka yhä tarkasteli ihmettelynsä esineitä.

"On pikemmin iloksi kuin työksi sielulle korottaa äänensä ylistykseen, mutta surullisella tavalla käyttävät nämä pojat väärin lahjojansa. Olen harvoin tavannut heidän ikätovereitaan, joille luonto olisi niin tuhlaten jakanut kykyjä virrenveisaamiseen, mutta totisesti, totisesti, kukaan ei lyö niitä enemmän laimin. Kolme yötä olen nyt ollut täällä ja kolme kertaa olen kerännyt ne rasavillit harjoittelemaan pyhiä lauluja, mutta joka kerta ovat he vastanneet ponnistuksiini sellaisella kirkunalla ja ulvonnalla, että sieluni on jähmettynyt kauhusta!"

"Kenestä te puhutte?"

"Noista lapsista tuolla, jotka tuhlaavat kalliin nuoruutensa ajan moisissa turhanpäiväisissä kujeissa. Kurituksen terveellistä nuhdetta ei paljon tunneta tämän omaan onneensa heitetyn kansan keskuudessa. Maassa, missä koivuja on niin runsaasti, ei nähdä koskaan vitsaa, eikä niin muodoin olekaan mikään ihme, että Kaitselmuksen siunatuimmat lahjat hukataan tuollaiseen rääyntään."

David sulki korvansa, kun siinä samassa lapsilauman kimeä ulvonta kajahti läpi metsän, ja Duncan, jonka huuli vetäytyi halveksivaan hymyyn, ikäänkuin hän olisi tahtonut pilkata omaa taikauskoisuuttaan, virkkoi lujasti:

"Jatkakaamme matkaa."

Ottamatta pois suojia korvistaan totteli laulumestari käskyä, ja niin he kulkivat yhdessä kohti asuntoja, joita David väliin tapasi sanoa "filistealaisten majoiksi".

XXIII luku.

Vaikka vainkin riistan vaatii etu ajon, kiistan; vaikka nuoli singahtaapi, kun jo hirvi kauas saapi; kenen, missä, milloin huoli, ritahan jos kettu kuoli?

Järven Neito.

Vain harvoin lähettävät alkuasukkaat varovaisempien valkeaihoisten tavoin aseistettuja miehiä vartioimaan leiriänsä. Saaden tarkan tiedon vaaran lähenemisestä sen vielä ollessa kaukana oleilee intiaani tavallisesti kaikessa rauhassa, turvautuen perinpohjin tuntemiinsa metsän merkkeihin ja niihin pitkiin, hankaloihin polkuihin, mitkä erottavat hänet niistä, joita hänen on enin syytä pelätä. Mutta vihollinen, jonka erikoisen suotuisain asianhaarain vallitessa on onnistunut pettää vakoilijain valppaus, tapaa harvoin vahtisotureja lähempänä kotoa hälytystä nostamassa. Tämän yleisen tavan lisäksi tajuavat Ranskalle ystävälliset heimot liiankin hyvin äskettäin isketyn iskun merkityksen pelätäkseen mitään äkillistä vaaraa Britannian kruunulle uskollisten vihamielisten kansojen puolelta. Kun siis Duncan ja David ilmestyivät lasten keskeen, jotka leikkivät edellä kerrottuun tapaan, ei heidän lähenemisensä ollut herättänyt pienintäkään ennakkohälytystä. Mutta heti kun heidät huomattiin, kohotti koko lapsilauma kuin yhteisestä sopimuksesta kimakan varoitushuudon ja vajosi sitten kuin noiduttuna tulijain näkyvistä. Ryömiväin poikain alastomat, keltaisenruskeat ruumiit sulivat tänä myöhäisenä hetkenä niin täydellisesti kuivuneeseen ruohoon, että ensi alussa tuntui kuin olisi maa heidät tosiaankin niellyt; mutta kun hämmästys salli Duncanin kiinnittää katseensa tarkkaavammin kentälle, näki hän joka puolella mustia, pälyileviä, pyöriviä silmiä.

Nuori sotilas ei tästä yllättävästä alkutarkastuksesta saanut suinkaan rohkaisua kestämään sitä tutkistelua, joka epäilemättä oli tuleva hänen osakseen kokeneempien miesten puolelta, ja kerran hän olikin jo vähällä kääntyä takaisin. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä näyttää epäröivältä. Lasten huuto oli houkutellut kymmenisen soturia lähimmän majan ovelle, missä he seisoivat mustana, villinä ryhmänä, vakavasti odotellen heidän joukkoonsa niin odottamatta ilmestyneiden miesten tuloa.

David, joka oli johonkin määrin perehtynyt kylän oloihin, astui edellä juuri siihen majaan niin varmana, etteivät pienet esteet olisi ilmeisesti häntä lainkaan häirinneet. Se oli kylän arvokkain rakennus, niin karkeasti kuin se olikin kyhätty tuohesta ja puunoksista, koska se oli kota, missä heimo piti neuvottelujaan ja julkisia kokouksiaan tilapäisesti englantilaisten maakuntain rajoilla oleskellessaan. Duncanista tuntui vaikealta näyttää tarpeellisen huolettomalta kulkiessaan aivan sen kynnykselle kerääntyneiden mustien, voimakkaiden villien ohi, mutta tietoisena siitä, että hänen henkensä riippui hänen kylmäverisyydestään, luotti hän toverinsa varovaisuuteen ja seurasi hänen kintereillään, koettaen matkalla koota ajatuksiaan kaikkien mahdollisten tilaisuuksien varalle. Hänen verensä oli jähmettyä kauhusta, kun hän huomasi olevansa niin lähellä julmia, armottomia vihollisiaan, mutta hän kykeni sentään niin paljon hillitsemään tunteitaan, että sai astutuksi keskelle majaa ulkonaisesti ilmaisematta pienintäkään heikkoutta. Levollisen Gamutin esimerkkiä seuraten hän kahmaisi kimpun hyvänhajuisia lehviä hökkelin erään nurkan täyttävästä kasasta ja istuutui äänettömänä.

Tuntemattoman tulijan kuljettua heidän ohitseen peräytyivät tarkkaavaiset soturit ovelta, asettuivat kehäksi hänen ympärilleen ja näyttivät kärsivällisesti odottavan hetkeä, jolloin muukalaisen arvokkuus salli hänen puhua. Suurin osa seisoi veltoissa, huolettomissa asennoissa nojallaan hataraa rakennusta tukevia pylväitä vasten, kun taas kolme, neljä vanhinta ja etevintä päällikköä istuutui maahan hieman edemmäs.

Loimuava tulisoihtu paloi majassa ja heitti punaista hohdettaan kasvoista kasvoihin, miehestä mieheen, huojuen sinne tänne viiman painamana. Duncan käytti sen valoa lukeakseen isäntiensä piirteistä vastaanottonsa mahdollisen luonteen. Mutta hänen terävänäköisyytensä auttoi häntä vähän tämän kansan kylmänlevollista teeskentelytaitoa vastaan. Etualalla istuvat päälliköt loivat tuskin katsettakaan hänen puoleensa, tuijottaen vain maahan sen näköisinä kuin olisivat muka tunteet kunnioitusta, vaikka ilmettä saattoi yhtä hyvin selittää epäluuloksi. Varjoon jättäytyneet miehet olivat hieman avonaisempia. Duncan huomasi pian heidän tutkivat, vaikka salaiset silmäyksensä, jotka tosiaankin tarkastelivat hänen ruumiinsa ja pukunsa tuuma tuumalta, jättämättä ainoatakaan kasvojen värähdystä, ainoatakaan elettä, ainoatakaan maalauksen viivaa tai edes ainoatakaan vaatekappaletta näkemättä ja selittämättä.

Vihdoin astui eräs soturi, jonka tukkaan oli jo alkanut ilmaantua harmaita pälviä, mutta jonka jäntevät jäsenet ja luja astunta todistivat hänellä vielä olevan kykyä täyden miehen tehtäviä suorittamaan, varjoisasta sopesta, minne hän oli luultavasti asettunut saadakseen itse näkymättömänä tehdä huomioitaan, ja ryhtyi puhumaan. Hän käytti wyandotien eli huronien[12] kieltä, eikä Heyward siis ymmärtänyt hänen sanojaan, vaikka ne tuntuivatkin niitä säestävistä eleistä päättäen ilmaisevan pikemmin ystävällisyyttä kuin vihaa. Duncan pudisti päätään ja osoitti viittauksin, ettei kyennyt vastaamaan.

"Eikö kukaan veljistäni puhu ranskaa tai englantia?" kysyi hän edellisellä kielellä antaessaan katseensa siirtyä kasvoista kasvoihin toivoen näkevänsä myöntävän nyökkäyksen.

Mutta vaikka useampikin oli käännähtänyt tavoittaakseen hänen sanojensa ajatuksen, ei kukaan vastannut.

"Minun olisi surullista uskoa", jatkoi Duncan, puhuen hitaasti ja käyttäen yksinkertaisinta ranskaa mitä osasi, "ettei kukaan tämän viisaan ja urhoollisen kansan jäsenistä ymmärrä kieltä, jota 'Suuri Hallitsija' käyttää lapsilleen puhuessaan. Hänen sydämensä tulisi raskaaksi, jos hänen täytyisi huomata, että hänen punaiset soturinsa kunnioittaisivat häntä niin vähän!"

Seurasi pitkä ja juhlallinen äänettömyys, jonka kestäessä ei jäsenenkään värähdys eikä silmänkään liikahdus ilmaissut huomautuksen tekemää vaikutusta. Duncan, joka tiesi äänettömyyden hyveeksi isäntiensä keskuudessa, oli mielissään tästä tavasta, koska hän siten sai aikaa järjestää ajatuksensa. Vihdoin sama soturi, joka oli ennenkin häntä puhutellut, vastasi Kanadan murteellaan terävästi kysyen:

"Kun Suuri Isämme puhuu kansalleen, tapahtuuko se huronin kielellä?"

"Hän ei tunne eroa lastensa välillä, olkoon heidän nahkansa väri sitten punainen, musta tai valkoinen", selitti Duncan vältellen, "vaikka hän pitääkin eniten urhoollisista huroneistaan."

"Miten hän aikoo puhua", kysyi ovela päällikkö, "kun juoksijat lukevat hänelle päänahat, jotka viisi yötä sitten kasvoivat Englannin miesten päälaella?"

"He olivat hänen vihollisiaan", virkkoi Duncan tahtomattaankin väristen, "ja hän on varmaankin sanova: 'hyvä on, huronini ovat erinomaisen urhoollisia.'"

"Kanadalainen isämme ei ajattele niin. Katsomatta eteenpäin intiaanejaan palkitakseen on hän kääntänyt silmänsä taaksepäin. Hän näkee kuolleet Englannin miehet, mutta ei huroneja. Mitä se merkitsee?"

"Hänenlaisellaan suurella päälliköllä on enemmän ajatuksia kuin kieliä. Hän katsahtaa taakseen nähdäkseen, ettei vihollisia kulje hänen jäljissään."

"Surmatun soturin vene ei kulje enää Horikanin aalloilla", vastasi villi synkästi. "Hänen korvansa ovat avoinna delavareille, jotka eivät ole ystäviämme, ja he täyttävät ne valheilla."

"Se ei ole mahdollista. Katsokaa: hän on käskenyt minua, joka olen parantamisen taitoa tunteva mies, menemään hänen lastensa, punaisten huronien luo, jotka asuvat suurten järvien rannoilla, kysymään, onko heistä kukaan sairas!"

Uusi äänettömyys seurasi tätä Duncanin toimen ilmoitusta. Jokainen silmä tähysteli häntä yht'aikaa ikäänkuin tutkiakseen selityksen vilpittömyyttä tai valheellisuutta niin terävästi ja läpitunkevasti, että tarkastelun esine ei voinut olla vapisematta sen tulosta ajatellessaan. Hänet vapautti kuitenkin pulasta äskeinen puhuja.

"Maalaavatko Kanadan viisaat miehet nahkansa?" jatkoi huroni kylmästi. "Me olemme kuulleet heidän ylpeilevän siitä, että heidän naamansa ovat kalpeat."

"Kun intiaanipäällikkö tulee valkoisten isiensä joukkoon", vastasi Duncan hyvin varmasti, "heittää hän yltään puhvelinnahkaiset vaatteensa pukeutuakseen hänelle tarjottuun paitaan. Veljeni ovat antaneet minulle värejä, ja minä olen niitä käyttänyt."

Matala suosionhyminä ilmoitti, että heimolle lausuttu kohteliaisuus oli löytänyt otollisen maaperän. vanhempi päällikkö viittasi hyväksyvästi, ja hänelle vastasivat useimmat hänen toverinsa ojentamalla kätensä eteenpäin ja päästämällä lyhyen ihastuksenhuudon. Duncan alkoi hengittää vapaammin, uskoen pahimman tutkistelun nyt kestetyksi, ja kun hän oli ennakolta valmistanut mutkattoman, todennäköisen jutun tukemaan luuloteltua ammattiansa, kasvoivat hänen toiveensa lopullisesta menestyksestä.

Lyhyen äänettömyyden jälkeen, ikäänkuin järjestääkseen ajatuksiaan ja vastatakseen sopivasti heidän vieraansa juuri tekemään ilmoitukseen, nousi eräs toinen soturi ja valmistautui puhumaan. Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, kuului matala, mutta kammottava huuto metsästä, ja sitä seurasi heti voimakas, kimeä ulvonta, jota yhä jatkui, kunnes se tuntui suden hellittämättömältä, valittavimmalta ulinalta. Tämä äkillinen, hirvittävä keskeytys sai Duncanin kavahtamaan istualtaan, hän kun ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin kaamean kirkunan vaikutusta.

Samassa riensivät kaikki soturit yhtenä joukkona majasta, ja ilma oli täynnä voimakkaita huutoja, jotka melkein tukahduttivat yhä metsän lehväkatoksista kaikuvan peloittavan ulvonnan. Kykenemättä enää itseään hillitsemään jätti nuorukainen paikkansa ja seisoi pian keskellä sekasortoista joukkoa, johon oli sulloutunut melkein kaikki, mitä leirin rajojen sisällä oli kynnelle kykenevää. Miehet, vaimot ja lapset, vanhukset, raajarikot, voimakkaat ja vireät, kaikki olivat jalkeilla; muutamat huusivat hurjasti, toiset paukuttivat käsiään ikäänkuin mielettömän riemun vallassa ja kaikki ilmaisivat villiä iloaan jostakin odottamattomasta tapauksesta. Vaikka häntä meteli alussa huumasikin, kykeni Heyward pian keksimään siihen selityksen ennen pitkää seuraavasta näytelmästä.

Taivaalla oli vielä tarpeeksi valoa näyttämään puunlatvojen väliin syntyneet kirkkaammat aukot, joiden kautta eri polut lähtivät kylän raivatulta alueelta painumaan salojen syvyyksiin. Erään sellaisen aukon kohdalla työntyi rivi sotureja metsästä ja läheni hitaasti asuntoja. Etumaisena kulkeva kantoi lyhyttä riukua, johon oli ripustettu, kuten myöhemmin kävi selville, useita ihmisen päänahkoja. Duncanin kuulemat säikähdyttävät huudot olivat noita valkeaihoisten varsin kuvaavasti nimittämiä "kuolonkirkaisuja", ja jokaisella huudon toistamisella oli tarkoituksena ilmoittaa heimolle yhden vihollisen surma. Näin pitkälle johti Heywardin kokemus häntä selityksen etsinnässä. Kun hän nyt tiesi keskeytyksen johtuneen onnellisen partiojoukkueen odottamattomasta paluusta, hävisivät kaikki epämiellyttävät tunteet siihen sisäisen tyytyväisyyden tajuntaan, että tämä tapaus oli hankkinut hänelle varsin tervetullutta huojennusta ja työntänyt hänet taka-alalle yleisestä huomiosta.

Ennätettyään muutamien satojen jalkojen päähän majoista pysähtyivät saapuvat soturit. Heidän valittava ja kauhistava ulvontansa, jonka oli määrä samalla kertaa kuvata surmattujen kuolonkiljahduksia ja voittajain riemua, oli nyt kokonaan tauonnut. Eräs heistä huusi ääneensä sanoja, mitkä eivät suinkaan olleet kauhistavia, vaikka eivät myöskään sen tajuttavampia niille, joiden korville ne olivat tarkoitetut, kuin heidän ilmeikäs ulvontansakaan. Olisi vaikeata antaa edes jonkinlaistakaan käsitystä siitä hurjasta innostuksesta, jolla täten ilmoitetut uutiset otettiin vastaan. Koko leiristä sukeutui käden käänteessä mitä melskeisimmän touhun ja vilinän näyttämö. Soturit vetivät puukkonsa ja järjestyivät niitä heilutellen kahteen riviin, jotka muodostivat kujan partiojoukkueesta majoihin asti. Naiset kävivät käsiksi nuijiin, kirveisiin tai mihin muuhun hyökkäysaseeseen tahansa, mikä ensiksi osui heidän saatavilleen, ja syöksyivät kiihkoissaan suorittamaan osaansa siinä julmassa leikissä, joka nyt läheni. Lapsetkaan eivät halunneet olla pelkkinä katselijoina, vaan pienet pojatkin, jotka tuskin kykenivät surmaesineitä liikuttamaan, väänsivät tapparat isiensä vyöltä ja työntyivät riveihin, taitavasti jäljitellen vanhempiensa villejä eleitä.

Valtavia risukasoja kyhjötti siellä täällä kentällä, ja muuan toimellinen akka sytytteli niitä yhden toisensa jälkeen valaisemaan tulevaa näytelmää. Kun liekki loimahti ilmaan, voitti sen hohde laskevan päivän valon ja sai esineet näyttämään samalla kertaa sekä selvemmiltä että kaameammilta. Koko kenttä muodosti voimakkaan taulun, jonka puitteina olivat tummat, korkeat honkarivit. Äsken saapuneet soturit olivat taulun kaukaisimpina henkilöinä. Hiukan heistä eteenpäin seisoi kaksi miestä, jotka oli nähtävästi valittu muiden joukosta toimimaan päänäyttelijöinä tulevassa kohtauksessa. Valo ei ollut kylliksi voimakas saadakseen heidän piirteensä esiintymään selvinä, vaikka helposti huomasikin aivan erilaisten tunteiden heitä kumpaakin vallitsevan. Toisen seisoessa suorana ja lujana, valmiina kestämään kohtalonsa sankarin tavoin, oli toinen laskenut päänsä riipuksiin ikäänkuin kauhun lyömänä tai häpeän masentamana. Uljas Duncan tunsi voimakasta ihailua ja sääliä edellistä kohtaan, vaikka hänellä ei ollutkaan vähintäkään tilaisuutta osoittaa jalomielisiä ajatuksiaan. Hän tarkkasi kuitenkin miehen pienimpiäkin liikkeitä innokkain silmin, ja seuratessaan katseillaan hänen ihmeellisen sopusuhtaisen ja jäntevän ruumiinsa kauniita ääriviivoja hän koetti vakuuttautua siitä, että jos vain tarmo sellaisen päättäväisyyden avustamana voi viedä miehen vahingoitta niin ankaran koetuksen läpi, saattoi tuo nuori vanki hänen edessään toivoa suoriutuvansa menestyksellä siitä uhkaavasta kujanjuoksusta, joka häntä odotti. Huomaamatta hilautui nuori mies lähemmäksi huronien mustia rivejä ja osasi tuskin hengittää, niin jännittyneenä hän seurasi näytelmän kulkua. Samalla kajahti merkkihuuto, ja sitä ennen vallinneen hetkellisen rauhan keskeytti uusi kirkuva ulvontapuuska, joka oli edellisiä paljoa voimakkaampi. Masentuneempi uhreista pysyi yhä liikkumattomana paikallaan, mutta toinen hypähti huudon kuultuaan juoksuun ketteränä ja nopeana kuin hirvi. Ryntäämättä vihamielisten rivien välitse, kuten oli odotettu, hän oli kyllä juoksemaisillaan vaaralliseen kujaan, mutta ennen kuin hänelle oli ennätetty antaa ainoatakaan iskua, hän äkkiä käännähtikin ympäri, loikkasi erään lapsiparven päitten ylitse ja pääsi niin peloittavan rintaman ulommaiselle, turvallisemmalle puolelle. Tähän temppuun vastasivat sadat äänet julmin sadatteluin, ja koko kiihoittunut joukko hajosi järjestyksestään ja syöksähti pitkin kenttää mitä hurjimmassa sekasorrossa.

Kymmenkunta loimuavaa risukasaa loi nyt kaameata valoaan kentälle, joka oli kuin mikäkin saastainen kummitustanner, mihin ilkeät paholaiset olivat tulleet suorittamaan jumalattomia menojaan. Taustalle jääneet ihmiset olivat kuin yliluonnollisia olentoja, jotka lehahtivat ohi silmän ja halkoivat ilmaa mielettömin ja käsittämättömin liikkein, kun taas lähempänä valoa riehuvain villit intohimot kuvastuivat peloittavan selvästi heidän kiihtyneitten kasvojensa salamoista.

On helposti ymmärrettävissä, ettei pakolaiselle suotu hetkenkään hengähdysaikaa sellaisen verenhimoisen vihollisjoukon keskellä. Yhden ainoan silmänräpäyksen kestäessä näytti aivan siltä kuin pääsisi hän metsään, mutta hänen vangitsijainsa koko parvi syöksyi hänen edelleen ja ajoi hänet takaisin armottomien vainoojain sekaan. Hätyytetyn hirven tavoin hän kääntyi ympäri, ammahti nuolen nopeudella kiemurtelevan liekkipilarin läpi, sivuutti koko joukkion vahingoittumatta ja ilmestyi näkyviin kentän vastakkaisella laidalla. Mutta sielläkin ehättivät muutamat vanhemmat ja ovelammat huronit häntä vastaan ja pakottivat hänet takaisin. Jälleen hän syöksähti pahimpaan tungokseen ikäänkuin etsien turvaa sen vilinästä, ja sitten seurasi hetkiä, joiden kestäessä Duncan luuli tuon ketterän, urhean nuoren muukalaisen joutuneen tuhon omaksi.

Saattoi erottaa vain mustan ihmisrykelmän, joka leiskui ja vilisi kuvailemattomassa sekamelskassa. Käsivarsia, välkkyviä veitsiä, hirvittäviä nuijia näkyi sen yläpuolella, mutta iskuja johti ilmeisesti sattuma. Kaameata vaikutusta lisäsivät vielä naisten kimakat kiljahdukset ja soturien hurja ulvonta. Silloin tällöin näki Duncan vilahdukselta kepeän ruumiin halkovan ilmaa epätoivoisin loikkauksin, ja hän toivoi pikemminkin kuin uskoi vangin vielä hallitsevan hämmästyttävää juoksukykyään. Äkkiä vyörähti joukkio takaisin ja läheni paikkaa, missä hän seisoi. Raskas jälkijoukko painoi etumaisina kulkevia naisia ja lapsia ja kaatoi ne maahan. Muukalainen näkyi jälleen melskeen keskeltä. Ihmisvoima ei voinut kuitenkaan kauempaa kestää niin ankaraa kamppausta. Tämän tuntui vankikin ymmärtävän. Käyttäen hyväkseen silmänräpäykseksi syntynyttä aukkoa hän syöksähti soturien välitse ja teki vielä hurjan ja mikäli Duncanista näytti viimeisen yrityksen päästä metsään. Ikäänkuin käsittäen, ettei mikään vaara uhannut nuoren sotilaan puolelta, kosketti pakolainen melkein häntä vauhdissaan. Muuan iso, väkevä huroni, joka oli tähän asti säästänyt voimiaan, kimmahti viipymättä hänen kintereilleen ja uhkasi kohotetuin käsin tuhoisaa iskua. Duncan pisti jalkansa eteen, ja este heitti innokkaan villin sykkyrässä maahan monta jalkaa tavoitellun uhrinsa edelle. Ajatus ei ole niin nopsa kuin liike, jolla jälkimmäinen käytti tätä etua hyväkseen; hän kääntyi ympäri, suhahti lentävän tähden tavoin jälleen Duncanin silmien editse, ja seuraavassa hetkessä, kun tämä oli ennättänyt tointua hämmästyksestään ja katsahtaa ympärilleen vankia etsien, näki hän hänet rauhallisesti nojaamassa pientä maalattua patsasta vasten, joka kohosi arvokkaimman majan ovella.

Peläten, että osa, mikä hänellä oli ollut vangin paossa, voisi käydä hänelle itselleen vaaralliseksi, lähti Duncan viipymättä paikalta. Hän seurasi väentungosta, joka läheni majoja synkkänä ja yrmeänä niinkuin aina joukot, kun ne ovat pettyneet julmissa toiveissaan. Uteliaisuus, tai ehkäpä jokin parempikin tunne sai hänet hilautumaan muukalaista lähemmäs. Hän tapasi tämän seisomasta toinen käsivarsi kierrettynä suojelevan patsaan ympäri ja hengittämästä tiheään ja voimakkaasti ankarain ponnistelujen jälkeen, vaikkei hän muutoin pienimmälläkään merkillä ilmaissut kärsivänsä kipua tai tuskaa. Ikivanhan pyhän tavan mukaan oli hän nyt koskematon siksi, kunnes heimo oli kokouksessaan keskustellut ja päättänyt hänen kohtalostaan. Ei ollut kumminkaan vaikeata ennustaa lopullista tulosta, mikäli saattoi tehdä johtopäätöksiä sen ihmisjoukon tunteiden nojalla, joka tungeksi paikalla.

Huronien sanavarastossa ei ollut ainoatakaan sadattelua eikä soimausta, jota toiveissaan pettyneet naiset eivät olisi syytäneet onnen suosiman muukalaisen niskaan. He ivailivat hänen pakenemisyrityksiään ja huutelivat hänelle katkerin pilkkalausein, että hänen jalkansa olivat paremmat kuin hänen kätensä ja että hän ansaitsi siivet, koska hän ei osannut käyttää nuolta eikä puukkoa. Kaikkeen tähän ei vanki vastannut sanaakaan, tyytyihän vain kuvastamaan asennossaan ja ilmeessään arvokkuuteen omituisella tavalla yhtynyttä halveksimista. Yhtä paljon tämän tyyneyden kuin vangin hyvän onnen ärsyttäminä saivat he kurkuistaan enää vain käsittämätöntä ulinaa, joka pian muuttui kimeäksi, läpitunkevaksi kirkunaksi. Siinä samassa tunkeutui sama toimelias akka, joka oli ryhtynyt tarpeelliseen varokeinoon sytyttäessään risukasat, joukon läpi ja raivasi itselleen paikan vangin eteen. Tämän velhovaimon likainen, kuihtunut olemus oli kyllä varsin hyvin saattanut hankkia hänelle maineen, että hän oli muka tavallisia kuolevaisia ovelampi. Heittäen taakseen kevyen pukunsa hän ojensi pitkän, nahkakuivan käsivartensa pilkallisesti eteenpäin ja alkoi huutaa, käyttäen lenapien kieltä, jota hänen pistopuheittensa kohde paremmin ymmärsi:

"Katsopas sinä, delavari!" kiljui hän näpäytellen sormiaan aivan toisen silmien edessä, "sinun kansasi on akkojen sukua, ja kuokka sopii paremmin teidän kätenne kuin pyssy. Huronitytöt tekevät sinulle hameen, Ja me saamme etsiä sinulle miehen."

Villi naurunremahdus seurasi tätä hyökkäystä, ja sen kestäessä erottautui nuorempain naisten pehmeä, sointuva hihitys omituisesti heidän vanhemman ja ilkeämmän toverinsa särkyneestä äänestä. Mutta muukalainen oli kaikkien heidän pilkkaamisponnistustensa yläpuolella. Hänen päänsä ei värähtänytkään, eikä hän osoittanut vähimmälläkään tavalla tietävänsä, että edes ketään oli lähelläkään, paitsi milloin hänen ylväs katseensa etsi synkkää soturijoukkoa, joka seisoi taampana, kohtauksen äänettömänä, jurona katselijana.

Vangin kylmäverisyydestä raivostuneena akka nosti kädet puuskaan, heittäytyi uhmailevaan asentoon ja puhkesi uuteen ivasanojen tulvaan, jota ei koko meidän taitomme kykenisi saamaan paperille. Hän vaivasi kuitenkin suotta keuhkojaan, sillä vaikka hänellä oli kansansa keskuudessa aivan erikoisen haukkumataiturin maine, sai hän kiihdyttää itsensä sellaiseen vimmaan, että kirjaimellisesti vaahto valui hänen suupielistään, ilman että ainoakaan lihas värähti muukalaisen liikkumattomissa kasvoissa. Tämän välinpitämättömyyden vaikutus alkoi ulottua muihinkin katselijoihin, ja muuan nuorukainen, joka oli juuri pääsemässä poikaiästä miehuuden kuntoon, yritti auttaa raivoavaa torakurkkua heiluttelemalla kirvestään uhrin edessä ja lisäämällä tyhjän kerskailunsa akan ivaan. Silloin käänsi vanki kasvonsa valoon päin ja katsahti alas nulikkaan niin ylimielisesti, ettei siihen sisältynyt edes halveksumista. Seuraavassa hetkessä painui hän takaisin tyyneen, taapäin nojaavaan asentoonsa patsasta vasten. Mutta asennon muutos oli sallinut Duncanin vaihtaa katseita Unkasin lujain ja läpitunkevain silmäin kanssa.

Hämmästyksestä hengähtämättömänä ja syvästi suruissaan ystävänsä uhkaavasta asemasta säpsähti Heyward tämän katseen kohdatessaan ja pelkäsi vavisten, ettei sen tarkoitus vain jollakin tuntemattomalla tavalla jouduttaisi vangin kohtaloa. Ei ollut kuitenkaan mitään välitöntä syytä sellaiseen pelkoon. Samassa raivautui muuan soturi vimmastuneen joukon läpi. Työntäen naiset ja lapset syrjään ankaralla viittauksella otti hän Unkasia käsivarresta ja johti häntä kohti neuvottelumajan ovea. Sinne seurasivat häntä kaikki päälliköt ja useimmat arvokkaammat soturit, ja heidän joukossaan kulkeutui tuskallisesti jännittynyt Heywardkin rakennukseen herättämättä vaarallista huomiota.

Muutamia minuutteja kului majaan tulleiden sijoittuessa kunkin arvoa ja vaikutusvaltaa heimon keskuudessa vastaavalla tavalla. Edellisessä kuulustelussa käytettyä järjestystä noudatettiin kutakuinkin tarkalleen, vanhimpien ja korkeampien päälliköiden vallatessa tilavan huoneen permantoalan roihuavan soihdun valossa, nuorempain ja alhaisempain soturien taas jättäytyessä taustalle, niin että heistä näkyi vain synkkä kehä mustia, teräväpiirteisiä kasvoja. Aivan majan keskellä, suoraan kattoaukon alla, josta pari tähteä pääsi tuikuttamaan sisään, seisoi Unkas tyynenä, suorana ja vaiteliaana, hänen ylhäinen ja uljas käyttäytymisensä ei ollut vaikuttamatta hänen vangitsijoihinsakaan, jotka usein katsahtivat häneen, tosin osoittamatta vähintäkään halua luopua järkähtämättömästä päätöksestään, mutta kuitenkin peittelemättä ilmaisten ihastuksensa muukalaisen vankeudesta. Kokonaan toisin oli miehen laita, jonka Duncan oli nähnyt astuvan esiin ystävänsä kanssa ennen tuota epätoivoista kilpajuoksua ja joka takaa-ajoon yhtymättä oli koko melskeisen sekasorron aikana seisonut kuin nöyrästi kumartuneena, häpeää ja masentumusta ilmaisevana kuvapatsaana. Vaikkei ainoakaan käsi ollut ojentunut häntä tervehtimään ja vaikkei vielä ainoakaan silmä ollut alentunut seuraamaan hänen liikkeitään, oli hänkin tullut majaan ikäänkuin sellaisen vastustamattoman voiman vetämänä, jonka päätöksiin hän nähtävästi alistui ilman taistelua. Heyward käytti ensimmäistä sopivaa tilaisuutta vilkaistakseen hänen kasvoihinsa, salaisesti peläten tapaavansa jonkun toisen tutun piirteet. mutta mies osoittautuikin olevansa hänelle kokonaan vieras, ja mikä selittämättömintä, lisäksi sellainen, jolla oli kaikki huronisoturin tuntomerkit. Menemättä heimolaistensa joukkoon istuutui hän kuitenkin erilleen muista yksinäiseksi olennoksi suuren parven keskuuteen, ja hänen ruumiinsa vajosi kumaraiseen, alakuloiseen asentoon niin kuin olisi hän halunnut ottaa niin vähän tilaa kuin mahdollista. Kun kukin oli asettunut paikalleen ja äänetön hiljaisuus vallannut majan, alkoi harmaahapsinen päällikkö, joka jo on esitetty lukijalle, puhua lenni lenapien kielellä.

"Delavari", lausui hän, "vaikka sinä oletkin akkojen kansaa, olet sinä kuitenkin näyttänyt olevasi mies. Minä tahtoisin antaa sinulle ruokaa, mutta joka syö huronin kanssa, tulee hänen ystäväkseen. Lepää rauhassa aamuaurinkoon asti, sillä silloin puhutaan sinulle meidän viimeinen sanamme."

"Seitsemän yötä ja yhtä monta kesäistä päivää olen paastonnut huronien jälkiä seuratessani", vastasi Unkas levollisesti; "lenapien lapset osaavat kulkea oikeita polkuja pysähtymättä syömään."

"Kaksi nuorta miestäni on etsimässä toveriasi", jatkoi toinen, aivan kuin ei olisi vankinsa kerskailua kuullutkaan; "kun he ovat tulleet takaisin, silloin sanovat viisaat miehemme sinulle 'elä' tai 'kuole'."

"Eikö huronilla ole korvia?" huudahti Unkas halveksivasti; "kaksi kertaa on delavari teidän vankinanne ollessaan kuullut pyssyn, jonka hän tuntee. Nuoret miehenne eivät palaa koskaan!"

Lyhyt, uhkaava äänettömyys seurasi tätä rohkeata vakuutusta. Duncan, joka ymmärsi mohikaanin tarkoittaneen metsästäjän tuhoisaa pyssyä, kumartui innoissaan eteenpäin nähdäkseen vaikutuksen, minkä se tekisi voittajiin; mutta päällikkö tyytyi vain yksinkertaisesti vastaamaan:

"Jos lenapit ovat niin taitavia, niin miksi on yksi heidän urheimpia sotureitaan täällä?"

"Hän seurasi pakenevaa pelkuria ja joutui ansaan. Viekkaan majavankin voi vangita."

Näin vastatessaan osoitti hän sormellaan yksinäistä huronia alentumatta kuitenkaan suomaan muuta huomiota niin arvottomalle olennolle. Lausutut sanat ja puhujan liike tekivät voimakkaan vaikutuksen kuulijoihin. Jokainen silmä kiersi synkkänä tämän yksinkertaisen eleen ilmaisemaan henkilöön päin, ja matala, uhkaava murina kävi läpi joukon. Turmiota ennustavat äänet kuuluivat ulko-ovelle asti, ja kun naiset ja lapsetkin tungeskelivat yhteen ryhmään, ei jäänyt pienintäkään aukkoa olkapään ja olkapään väliin, jota eivät nyt täyttäneet kiihkeästi odottavain, uteliaiden ihmiskasvojen mustat piirteet.

Sillä välin puhelivat iäkkäämmät päälliköt keskustassa lyhyin, katkonaisin lausein. Ei sanaakaan sanottu, joka ei olisi ilmaissut puhujan mielipidettä sen mutkattomimmassa, pontevimmassa muodossa. Jälleen syntyi pitkä ja syvän juhlallinen äänettömyys. Kaikki läsnäolijat tiesivät sen vakavana ennustavan jotakin tärkeätä ja merkitsevää tuomiota. Ulommaisimpaan kasvoriviin joutuneet nousivat varpailleen paremmin nähdäkseen, ja syytettykin unohti hetkeksi häpeänsä syvemmän tunteen tieltä ja kohotti masentuneet kasvonsa luodakseen tuskaisan, hämmentyneen silmäyksen päälliköiden mustaan ryhmään. Äänettömyyden katkaisi vihdoin tuo niin usein mainittu vanha soturi. Hän nousi ja kulkien ohi liikkumattoman Unkasin jäi arvokkaaseen asentoon rikollisen eteen. Samassa tunkeutui ylempänä esitelty kuihtunut akka piirin sisään jonkinlaista hidasta, sivuttain kiertävää tanssia kulkien, soihtua pidellen ja mumisten käsittämättömiä sanoja, jotka olivat varmaankin olevinaan loitsulukuja. Vaikka hänen ilmestymisensä paikalle oli suoraa häiritsemistä, ei kukaan ollut siitä tietävinäänkään.

Akka lähestyi Unkasia ja piti palavaa kekälettä sellaisessa asennossa, että se heitti punaisen valonsa koko hänen ruumiilleen ja paljasti hänen kasvojensa pienimmänkin liikkeen. Mutta mohikaanin ryhti pysyi entiseen tapaansa lujana ja ylpeänä, ja hänen silmänsä ei suinkaan alentunut kohtaamaan hänen tutkivaa katsettansa, vaan tuijotti hievahtamatta kaukaisuuteen, ikäänkuin se olisi voinut tunkeutua kaikkien esteiden läpi ja nähnyt tulevat asiat. Tyytyväisenä tarkastukseensa jätti akka hänet hiljaa suosiotaan ilmaisten ja lähti toimittamaan samaa ahdistavaa koetta rikolliselle maanmiehelleen.

Nuori huroni oli täydessä sotamaalauksessa, ja hänen pukunsa peitti hyvin pienen osan hänen kauniisti muodostuneesta ruumiistaan. Valo paljasti jokaisen jäsenen ja nivelen selvästi näkyväksi, ja Duncan käänsi kauhistuneena kasvonsa pois huomattuaan niiden vääntelehtivän hillittömän tuskan vallassa. Akka oli aloittamaisillaan matalan, valittavan ulvonnan tämän surullisen ja häpeällisen näyn havaitessaan, kun päällikkö ojensi kätensä ja työnsi hänet hiljaa syrjään.

"Taipuva ruoko!" virkkoi hän puhutellen nuorta rikollista nimeltään ja tämän omalla kielellä, "vaikka Suuri Henki onkin tehnyt sinut miellyttäväksi silmille, olisi ollut parempi, ettet olisi syntynytkään. Sinun kielesi on äänekäs kylässä, mutta taistelussa se on vaiti. Ei kukaan minun nuorista miehistäni iskenyt kirvestään niin väkevästi sotapaaluun — ei kukaan heistä niin heikosti englantilaisiin. Viholliset tuntevat selkäsi muodon, mutta he eivät ole koskaan nähnet silmiesi väriä. Kolme kertaa ovat he kutsuneet sinua tulemaan, ja yhtä usein unohdit sinä vastata. Sinun nimeäsi ei koskaan enää mainita heimosi keskuudessa — se on jo unohdettu."

Päällikön hitaasti lausuessa näitä sanoja ja pysähtyessä vaikuttavasti jokaisen uuden lauseen välillä kohotti rikollinen kasvonsa kunnioituksesta toisen arvoa ja korkeata ikää kohtaan. Häpeä, kauhu ja ylpeys taistelivat niiden piirteissä. Hänen silmänsä, jota sisäinen tuska veti kasaan, vilkui miehiin, joiden henkäys oli hänen maineensa, ja viimeinen tunne pääsi hetkiseksi voitolle. Hän nousi jaloilleen, paljasti rintansa ja katsoi lujasti sitä terävää, välkkyvää puukkoa, jota hänen armahtamaton tuomarinsa jo piti koholla. Kun ase tunkeutui hitaasti hänen sydämeensä, hymyilikin hän ikäänkuin iloissaan siitä, ettei kuolema ollutkaan niin peloittava kuin hän oli odottanut, ja kaatui sitten raskaasti suulleen jäykkänä, liikahtamattomana seisovan Unkasin jalkojen juureen.

Akka päästi kovan, valittavan ulvonnan ja paiskasi soihdun maahan, niin että kaikki hautautui pimeään. Koko katselijain värisevä joukko hiipi majasta pelästyneiden haamujen tavoin, ja Duncan luuli itsensä ja intiaanien tuomion uhriksi joutuneen yhä vielä sätkähtelevän ruumiin jääneen sen ainoiksi asukkaiksi.

XXIV luku.

Lausui näin, ja miehet toimekkaina hajaantuu ja tottelee kuin aina.

Popen Iliadi.

Lyhyt hetki riitti kuitenkin vakuuttamaan nuorukaiselle, että hän oli erehtynyt. Ankarasti puristaen laskeutui käsi hänen käsivarrelleen ja Unkasin matala ääni mumisi hänen korvaansa:

"Huronit ovat koiria. Pelkurin veren näkeminen ei voi koskaan saada soturia vapisemaan. 'Harmaapää' ja vanha päällikkö ovat turvassa, eikä Haukansilmän pyssy nuku. Menkää — Unkas ja 'Avonainen Käsi' ovat nyt toisilleen vieraita. Se riittää."

Heyward olisi mielellään kuunnellut enemmän, mutta ystävän lempeä työntö pakotti hänet painumaan ovelle ja muistutti hänelle vaaraa, mikä saattoi uhata, jos heidän keksittäisiin puhelleen keskenään. Hitaasti ja vastahakoisesti hän taipui siis välttämättömyyteen, lähti paikalta ja sekaantui siinä lähistöllä yhä häälyvään tungokseen. Kentän riutuvat nuotiot loivat himmeätä, epäselvää valoa niihin synkkiin haamuihin, jotka äänettöminä käyskentelivät edes takaisin, ja tuolloin tällöin osui tavallista kirkkaampi loimahdus majaan ja paljasti Unkasin, joka yhä seisoi suorassa asennossaan huronin ruumiin ääressä.

Ryhmä sotureita astui kuitenkin pian rakennukseen ja kantoi sieltä kuolleen soturin tunnottomat jätteet läheiseen metsään. Kun tämä järisyttävä näytelmä oli siis saanut tällaisen lopun, kuljeskeli Duncan majojen keskellä, kenenkään kysymättä tai näkemättä, koettaen löytää jotakin jälkeä hänestä, jonka takia hän oli nykyiseen vaaralliseen asemaansa antautunut. Heimoa tällä hetkellä vallitsevan mielialan kestäessä olisi hänen ollut varsin helppo paeta ja yhtyä tovereihinsa, jos sellainen tuuma olisi hänen päähänsä pälkähtänyt. Mutta Alicea koskevan lakkaamattoman huolen lisänä kahlitsi osaltaan Unkasin kohtaloon liittyvä tuoreempi, vaikka ehkä heikompi mielenkiinto hänet paikalle. Hän vaelteli siis yhä hökkeliltä hökkelille, vilkaisi jokaiseen, mutta sai vain lisää pettymyksiä, kunnes hän oli täten kiertänyt koko kylän. Luopuen etsiskelystä, joka osoittautui niin hedelmättömäksi, palasi hän neuvottelumajalle, päätettyään tavata Davidia, kysyä häneltä asian oikeata laitaa ja tehdä siten lopun epäilyksistään.

Saavuttuaan rakennukselle, jota näyttiin käyttävän sekä käräjätupana että mestauspaikkana, huomasi nuori mies äskeisen kiihkon jo lauenneen. Soturit olivat jälleen kerääntyneet ryhmään ja polttelivat nyt rauhassa piippujaan, keskustellen vakavina heidän äskeisen Horikanin eteläkärkeen suunnatun retkensä päätapauksista. Vaikka Duncanin paluu olikin epäilemättä omiansa muistuttamaan heitä hänen ammatistaan ja hänen käyntiinsä liittyvistä omituisista asianhaaroista, ei se kuitenkaan herättänyt mitään näkyväistä huomiota. Sikäli oli siis tuo äskeinen kamala näytelmä osoittautunut hyödylliseksi hänen aikeilleen, eikä hän tarvinnut muita kehoittajia kuin omat tunteensa tullakseen vakuuttuneeksi siitä, kuinka välttämätöntä hänen oli käyttää hyväkseen niin odottamatonta etua.

Näyttämättä hetkeäkään epäröivän astui hän majaan ja istuutui niin vakavana ja juhlallisena, että hänen käytöksensä sopi mainiosti hänen isäntiensä tapoihin. Nopea, mutta tutkiva katsaus riitti ilmaisemaan hänelle, että vaikka Unkas yhä olikin siinä, mihin hän oli hänet jättänyt, ei David ollut vielä palannut. Edellistä ei vartioitu sen ankarammin kuin että muuan nuori huroni istui lähellä ja piti häntä tarkoin silmällä; lisäksi nojasi aseistettu soturi kapean oviaukon toisen tuen muodostavaan pylvääseen. Muutoin näytti vanki olevan vapaa; hän vain ei ottanut vähintäkään osaa keskusteluun. Hän näyttikin paljoa enemmän kauniisti muovaillulta kuvapatsaalta kuin tuntevalta ja tahtovalta elävältä ihmiseltä.

Heyward oli liian äsken nähnyt peloittavan esimerkin sen kansan nopeasta rankaisemistavasta, jonka käsiin hän oli joutunut, ryhtyäkseen tungettelevalla rohkeudella etsimään vaaraa. Hän olisi paljoa mieluummin ollut vaiti ja omissa mietteissään kuin puhunut, koska hänen oikean olemuksensa keksiminen varmasti tulisi käymään väistämättömän tuhoisaksi. Onnettomuudeksi tälle varovaiselle päätökselle tuntuivat hänen isäntänsä joutuneen toisiin ajatuksiin. Hän ei ollut kauan istunut tahallisesti varjoon vetäytyneellä paikallaan, kun jo toinen niistä vanhemmista sotureista, jotka puhuivat ranskaa, lausui hänelle:

"Kanadalainen isäni ei unohda lapsiaan", virkkoi Päällikkö; "ja minä kiitän häntä siitä. Paha henki asuu erään nuoren mieheni vaimossa. Voiko taitava muukalainen peloittaa sen pois?"

Heywardilla oli jonkinlaista aavistusta intiaanien keskuudessa harjoitetusta, moisiin otaksuttuihin henkien vaivaamista koskeviin tapauksiin liittyvästä puoskaroimisesta. Hän huomasi heti ensi silmäyksellä, että tilaisuutta saattoi mahdollisesti käyttää hänen omiin tarkoituksiinsa. Olisikin sentähden ollut vaikeata juuri sillä hetkellä esittää häntä paremmin tyydyttävää ehdotusta. Mutta muistaen, että oli tarpeellista säilyttää hänen kuviteltuun ammattiinsa kuuluva arvokkuus, hillitsi hän tunteensa ja vastasi soveliaan salaperäisesti:

"Henkiäkin on erilaisia: toiset tottelevat viisauden voimaa, kun taas toiset ovat liian väkeviä."

"Veljeni on suuri lääkemies", jatkoi viekas villi, "ehkä hän koettaa?"

Myöntävä viittaus oli vastauksena. Huroni tyytyi vakuutukseen, tarttui uudelleen piippuunsa ja odotti soveliasta hetkeä liikkeelle lähtöön. Malttamaton Heyward kirosi itsekseen villien kylmiä tapoja, jotka vaativat sellaisia uhreja ulkonaiselle sovinnaisuudelle, mutta hänen oli pakko koettaa olla yhtä levollinen kuin päällikkö, joka sattuikin olemaan sairaan vaimon läheinen sukulainen. Minuutit venyivät, ja puoskariseikkailijasta tuntui jo tuntikin kuluneen, ennenkuin huroni laski pupun kädestään, veti viittansa rinnalleen ja näytti aikovan lähteä käymään potilaan majalle. Mutta juuri silloin pimitti kookkaan soturin ruumis oviaukon, tulija astui sanaakaan sanomatta läpi tarkkaavan ryhmän ja istuutui saman matalan risukimpun toiseen päähän, jolle Duncankin oli asettunut. Jälkimmäinen loi jännittynee katseen naapuriinsa ja tunsi koko ruumiinsa värisevän voittamattomasta kauhusta, kun hän huomasi joutuneensa niin läheisiin tekemisiin Maguan kanssa.

Tämän viekkaan ja pelätyn päällikön äkillinen palaaminen sai huronin lykkäämään lähtönsä toistaiseksi. Useat piiput, jotka olivat jo ennättäneet sammua, sytytettiin uudelleen, kun taas tulokas sanaakaan lausumatta veti tapparan vyöltään, täytti sen päähän kaiverretun kolon ja alkoi imeä sisäänsä tupakan höyryjä ontelon varren läpi niin välinpitämättömän näköisenä, ettei mitenkään olisi voinut uskoa hänen viipyneen kahta raskasta päivää pitkällä ja rasittavalla metsästysretkellä. Kymmenisen minuuttia, jotka Duncanista tuntuivat yhtä monelta iankaikkisuudelta, oli ehkä kulunut tällä tavoin; ja soturit ympäröi jo kokonaan valkoinen savupilvi ennen kuin kukaan heistä avasi suunsa.

"Tervetuloa!" lausui vihdoinkin yksi. "Onko veljeni tavannut hirviä?"

"Nuoret miehet huojuvat taakkainsa alla", vastasi Magua. "Lähteköön 'Taipuva Ruoko' metsästyspolulle; siellä hän on heidät tapaava."

Syvä, kolkko hiljaisuus seurasi tuon kielletyn nimen mainitsemista. Kaikki piiput valahtivat polttajain huulilta, ikäänkuin olisivat he vetäneet sisäänsä jotakin saastaista. Savu leijaili heidän päittensä yllä pienin pyörtein, nousi kiehkuraisena pylväänä nopeasti majan kattoaukkoa kohti ja jätti paikan allaan vapaaksi verhoavista pilvistään ja jokaiset mustat kasvot selvästi näkyviksi. Useimman soturin silmät tuijottivat maahan, vaikkakin muutamat nuoremmat ja heikkotarmoisemmat seurueen jäsenet päästivät hurjat, liekehtivät katseensa kääntymään erästä valkohapsista villiä kohti, joka istui heimon kahden kunnioitetuimman päällikön välissä. Tämän intiaanin ilmeessä ja puvussa ei kuitenkaan ollut mitään, joka olisi selittänyt moisen huomion. Edellinen oli ilmeisesti masentuneempi kuin mikä on tavallista alkuasukkaiden ylpeään ryhtiin nähden, ja jälkimmäinen oli sellainen kuin kansan tavalliset miehet yleensä. Kuten useimpain hänen ympärillään istujain oli hänenkin katseensa enemmän kuin minuutin ajan ollut maahan naulattuna, mutta kun hän lopulla rohkeni heittää pikaisen silmäyksen sivulleen, huomasi hän joutuneensa yleisen huomion esineeksi. Silloin hän nousi seisomaan ja korotti äänensä raskaan hiljaisuuden keskellä.

"Se oli valhe", puhui hän, "minulla ei ollut poikaa. Hän, jota sillä nimellä mainittiin, on unohdettu, hänen verensä oli kalpeata eikä se tullut huronin suonista. Suuri Henki on sanonut, että Wiss-entushin suvun pitää sammuman; onnellinen se mies, joka tietää rotunsa pahennuksen kuolevan kanssaan. Olen puhunut."

Puhuja, äskettäin surmatun nuoren pelkurimaisen intiaanin isä, katseli ympärilleen, ikäänkuin lukeakseen lujuutensa ylistyksen kuulijainsa silmistä. Mutta hänen kansansa jurottavat olivat asettaneet heikon vanhuksen liian ankaralle koetukselle. Hänen katsantonsa ilme puhui hänen ylpeätä kuvakieltään vastaan, ja hänen ryppyisten kasvojensa jokainen lihas vääntelehti sisäisestä tuskasta. Seisottuaan hetken nauttimassa katkerasta voitostaan kääntyi hän pois, ikäänkuin kärsien ihmisten näkemisestä, verhosi kasvonsa vaippaansa ja lähti intiaanin kuulumattomin askelin majasta etsimään oman asuntonsa kätköstä sen olennon myötätuntoa, joka hänen laillaan oli vanha, hylätty ja lapseton.

Intiaanit, jotka uskovat luonteen hyvien ja huonojen ominaisuuksien periytyväisyyteen, antoivat hänen mennä rauhassa. Sitten veti muuan päällikkö niin hienostuneesti ja harkiten, että sitä sopisi kenen tahansa hyödykseen jäljitellä sivistyneemmässä yhteiskunnassa, nuorten miesten huomion pois heidän äsken näkemästään heikkoudesta, kääntymällä kohteliaasti Maguan, uusimman tulokkaan puoleen, ja lausumalla iloisin äänin:

"Delavarit ovat kierrelleet kylääni kuin karhut hunaja-astiaa. Mutta kuka tapasi koskaan huronin nukkumasta?"

Ukkosen jyrähdystä valmisteleva pilvi ei ole synkempi kuin Maguan otsa hänen huudahtaessaan:

"Järvienkö delavarit?"

"Eivät. Vaan ne, jotka käyvät akkojen hameissa oman virtansa varsilla. Yksi heistä juoksi heimon läpi."

"Ottivatko nuoret mieheni hänen päänahkansa?"

"Hänen jalkansa olivat hyvät, vaikka hänen kätensä sopivatkin paremmin kuokkaa kuin kirvestä pitelemään", vastasi toinen, viitaten hievahtamattomaan Unkasiin.

Osoittamatta naisellista uteliaisuutta ja kiihkoa iloittaa silmiänsä sellaisesta kansasta saadun vangin näkemisellä, jota hänen tiedettiin niin painavista syistä vihaavan, poltteli Magua edelleen kaikessa rauhassa, kasvoillaan sama mietteliäs ilme, jonka taa hän tavallisesti verhoutui, milloin ei hänen oveluuttaan tai kaunopuheisuuttaan suoranaisesti tarvittu. Vaikka hän olikin salaisesti hämmästyksissään vanhan isän puheessa ilmenneistä seikoista, ei hän kuitenkaan ryhtynyt kyselemään mitään, vaan jätti tiedustelunsa johonkin toiseen sopivampaan hetkeen. Vasta melkoisen väliajan kuluttua hän kopautti tuhat piipustaan, pani kirveen jälleen paikoilleen, kiristi vyötään, nousi seisaalleen ja loi ensimmäisen katseen vankiin päin, joka seisoi hiukan hänen takanaan. Tarkkaavainen, vaikka näennäisesti ajatuksiinsa vaipunut Unkas huomasi liikkeen ja käännähti nopeasti valoa kohti. Heidän katseensa yhtyivät. Lähes minuutin seisoivat nämä molemmat rohkeat, lannistumattomat miehet tuijottaen toinen toistaan lujasti silmiin, eikä kumpikaan päästänyt katsettaan hiukkaakaan laskemaan kohtaamansa uhmailevan katseen edessä. Unkasin vartalo kohosi ja hänen sieraimensa avartuivat kuin ahdistetun tiikerin, mutta niin jäykkä ja hievahtamaton oli sentään hänen asentonsa, että mielikuvitus olisi helposti voinut muuttaa hänet kauniiksi, virheettömäksi hänen heimonsa sodanjumalaa esittäväksi patsaaksi. Maguan väriseväin kasvojen piirteet olivat taipuisemmat, hänen uhitteleva ilmeensä väistyi vähitellen hurjistuneen riemun tieltä, ja vedettyään henkeä povensa pohjasta saakka lausui hän ääneensä tuon pelätyn nimen:

"Nopea Hirvi!"

Kaikki soturit hypähtivät jaloilleen nämä tunnetut sanat kuullessaan, ja nyt seurasi lyhyt hetki, jonka kestäessä hämmästys oli kokonaan voittanut heidän järkähtämättömän tyyneytensä. Vihattu ja kuitenkin kunnioitettu nimi toistettiin kuin yhdestä suusta, niin että se kuului majan ulkopuolellekin. Naiset ja lapset, jotka yhä viipyivät oviaukon lähettyvillä, kertasivat sanat kaikuna ja päästivät sitten kimakan, valittavan ulvonnan. Se ei ollut vielä tauonnut, kun kiihtymys miesten kesken oli täydellisesti asettunut. Jokainen läsnäolija istuutui jälleen, ikäänkuin malttamattomuuttaan häveten. Mutta useita minuutteja kului, ennenkuin heidän ilmehikkäät silmänsä lakkasivat kyräilemästä vankia, koska he olivat uteliaita tähystelemään soturia, joka oli niin usein osoittanut urhoollisuuttaan heidän kansansa parhaiden ja uljainten kustannuksella. Unkas nautti voitostaan, mutta tyytyi ilmaisemaan riemuaan vain tyynellä hymyllä — halveksinnan merkki, joka käsitetään kaikkina aikoina ja kaikissa maissa.

Magua huomasi tuon ylenkatseellisen ilmeen, nosti kätensä, pui nyrkkiä vangille, niin että hänen tärisevän kalvoimensa renkaaseen kiinnitetyt keveät hopeahelyt kilisivät, ja huusi kostonjanoa kiehuen englanniksi: "Mohikaani, sinä kuolet!"

"Parantavat vedet eivät enää koskaan herätä surmatuita huroneja eloon", vastasi Unkas delavarien sointuvalla kielellä; "kohiseva virta huuhtelee heidän luitansa; heidän miehensä ovat akkoja; heidän naisensa tarhapöllöjä. Menkää! Kutsukaa kasaan huronikoirat, jotta he saavat nähdä soturin! Sieraimeni kärsivät; ne haistavat pelkurin verta."

Viimeinen viittaus iski syvään, ja loukkaus kirveli. Monet huronit ymmärsivät vangin käyttämää vierasta kieltä, ja niihin kuului Maguakin. Tämä ovela villi huomasi etunsa ja käytti sitä viipymättä. Heittäen kevyen nahkanutun hartioiltaan ojensi hän käsivartensa ja alkoi syytää vaarallista ja viekasta kaunopuhetulvaansa. Vaikka hänen vaikutusvaltaansa heimon keskuudessa olivatkin horjuttaneet hänen tilapäinen ja vastustamaton heikkoutensa sekä hänen aikaisemmin tapahtunut kansansa hylkääminen, ei hänen rohkeuttaan ja hänen puhujamainettaan sentään käynyt kieltäminen. Hän ei puhunut koskaan ilman kuulijoita ja harvoin oli hän kääntämättä niitä oman mielipiteensä puolelle. Tässä tilaisuudessa kiihoitti hänen luontaisia kykyjään vielä hänen kostonjanonsa.

Hän kertoi uudelleen Glennin saareen tehdyn hyökkäyksen vaiheet, toveriensa kuoleman ja heidän pelätyimpien vihollistensa paon. Sitten hän kuvaili sen vuoren luontoa ja asemaa, minne hän oli vienyt heidän käsiinsä joutuneet vangit. Omista aikeistaan neitejä kohtaan ja rauenneesta kidutusyrityksestään hän ei maininnut sanaakaan, vaan hyppäsi nopeasti "Pitkän Pyssyn" yllätykseen ja sen tuhoisaan päättymiseen. Siinä hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen ikäänkuin muka vainajia kunnioittaakseen, mutta itse asiassa pannakseen merkille kertomuksensa alun tekemän vaikutuksen. Tavallisuuden mukaan oli jokainen silmä naulattuna hänen kasvoihinsa, ja jokainen tumma haamu näytti hengittävältä patsaalta, niin hievahtamaton oli kaikkien asento ja niin kiihkeä kaikkien tarkkaavaisuus.

Silloin Magua alensi äänensä, joka oli tähän asti ollut kirkas, väkevä ja korkea, ja alkoi puhua kaatuneiden ansioista. Ei ainoakaan ominaisuus, jonka saattoi otaksua herättävän intiaanin myötätuntoa, jäänyt häneltä huomaamatta. Yhden ei tietty milloinkaan lähteneen saaliitta metsälle, toinen taas oli ollut väsymätön seuraamaan vihollisten jälkiä. Tämä oli ollut urhoollinen, tuo taas jalomielinen. Lyhyesti: hän hoiteli sillä tavalla viittailujaan, että hän niin harvoista suvuista syntyneessä heimossa saattoi aina toivoa osuvansa kieleen, joka värähti milloin minkin soturin rinnassa.

"Ovatko minun nuorten miesteni luut huronien hautauspaikassa?" päätti hän. "Te tiedätte, ettei niin ole asian laita. Heidän henkensä ovat lentäneet kohti laskevaa aurinkoa ja ovat jo kulkemassa yli suurten vesien tullakseen autuaille metsästysmaille. Mutta he lähtivät ilman ruokaa, ilman pyssyjä tai puukkoja, ilman nahkakenkiä, yhtä alastomina ja köyhinä kuin he olivat syntyessään. Onko niin oleva? Täytyykö heidän sielujensa astua vanhurskaiden maahan nälkäisten irokeesien tai pelkurimaisten delavarien tavoin, vai saavatko he tavata ystäviään aseet käsissä ja täysissä pukeissa. Mitä luulevatkaan isämme wyandotien heimoista tulleen? He katsovat varmaankin lapsiaan mustalla silmällä ja sanovat: Menkää! Joku chippewa on tullut tänne huronien nimen varjossa. Veljet, me emme saa unohtaa vainajia, sillä punanahka ei milloinkaan lakkaa muistamasta. Me sälytämme tämän mohikaanin selkään niin paljon tavaraa, että hän horjuu meidän antimiemme painosta, ja lähetämme hänet nuorten miestemme jälkeen. He huutavat meitä apuun, vaikkeivät meidän korvamme ole auki, ja he sanovat: Älkää unohtako meitä! Kun he näkevät tämän mohikaanin hengen ponnistelevan heidän perässään taakkoineen, saavat he tietää, millainen oli meidän mielemme. Ja sitten he astuvat autuuteen, ja meidän lapsemme tulevat sanomaan: 'Niin tekivät isämme ystävilleen, meidän täytyy tehdä heille samoin.' Mitä on Englannin mies? Me olemme monta kaataneet, mutta maa on yhä kalpea. Tahran huronin nimestä peittää vain veri, joka tulee intiaanin suonista. Tämän delavarin on siis kuoltava."

Moisen puheen vaikutuksesta saattoi tuskin erehtyä, kun ottaa huomioon, että se lausuttiin huroniesiintyjän ytimekkäällä kielellä ja ilmehikkäällä tavalla. Magua oli niin taitavasti yhdistänyt kuulijainsa luonnollisen myötätunnon heidän uskonnollisiin taikaluuloihinsa, että heidän mielensä, joita tapa oli jo ennakolta opettanut uhraamaan vihollisen maanmiestensä haamuille, kadotti pienimmänkin ihmisyyden jätteen kostonjanon huumauksessa. Muuan hurjan ja julman näköinen soturi oli etenkin herättänyt huomiota sillä tarkkaavaisuudella, jolla hän oli kuunnellut puhujan sanoja. Hänen ilmeensä oli vaihdellut jokaisen uuden tunteen mukaan kunnes se jäi osoittamaan vain kuolettavaa vihaa. Maguan herettyä puhumasta nousi hän ylös ja päästi helvetillisen ulvahduksen, ja samassa näkyi hänen kiilloitettu pieni kirveensä välkkyvän soihdun valossa, hänen heiluttaessaan sitä päänsä päällä. Liike ja huuto seurasivat toisiaan liian nopeasti, jotta siinä sanat olisivat kerinneet estämään hänen veristä aikomustaan. Oli kuin olisi kirkas valonvälähdys ammahtanut hänen kädestään, ja siihen samassa silmänräpäyksessä osunut musta, voimakas viiva. Edellinen oli lentävä kirves ja jälkimmäinen Maguan käsi, jolla tämä ehätti muuttamaan sen suuntaa. Päällikön kerkeä ja varma ele ei ollut kokonaan hyödytön. Terävä ase leikkasi poikki sotasulan Unkasin hiustupsusta ja suhahti läpi majan hataran seinän kuin olisi sen lingonnut jokin kauhistava heittokoje.

Duncan näki uhkaavan liikkeen ja hypähti jaloilleen, sydämensä kohahtaessa kurkkuun, mutta kuitenkin uhkuessa mitä jalointa päättäväisyyttä käydä ystävän avuksi. Vilkaisu riitti hänelle kertomaan heiton epäonnistuneen, ja kauhistus muuttui ihailuksi. Unkas seisoi alallaan liikkumattomana, katsoen vihollistaan silmiin sen näköisenä, kuin eivät mitkään mielenliikutukset häneen pystyisi. Marmori ei olisi voinut olla kylmempi, tyynempi tai lujempi kuin ne kasvot, joiden ylpeällä ilmeellä hän uhmaili tätä äkillistä kostonhimoista hyökkäystä. Sitten hän hymyili, ikäänkuin surkutellen taidon puutetta, joka oli osoittautunut hänelle niin onnekkaaksi, ja mumisi muutamia halveksivia sanoja omalla kielellään.

"Ei!" virkkoi Magua saatuaan selville, ettei vanki ollut vahingoittunut. "Auringon pitää valaista hänen häpeäänsä, naisten pitää nähdä hänen lihansa värisevän, tai muutoin on kostomme vain lasten leikkiä. Menkää! Viekää hänet sellaiseen paikkaan, missä on hiljaista; me saamme nähdä, voiko delavari nukkua yöllä ja kuolla aamulla."

Nuoret miehet, joiden tehtävänä oli vangin vartioiminen, kietaisivat heti kasvissäienuoransa hänen ranteisiinsa ja johtivat hänet ulos majasta, syvän ja tuhoaennustavan hiljaisuuden vallitessa. Unkasin ehdittyä oviaukolle tuntui hänen luja käyntinsä alkavan epäröidä. Siinä hän kääntyikin ympäri, ja hänen silmäillessään lakaisten ja ylpeästi vihollistensa kehää keksi Duncan katseen, jonka ilmeen hän ilokseen saattoi selittää siten, ettei nuori soturi ollut vielä kaikkea toivoa kadottanut.

Magua oli tyytyväinen menestykseensä tai oli hän liian ankarasti omain salaisten tuumiensa vallassa jatkaakseen tiedustelujaan. Viittaansa pudistaen ja poimutellen sen rinnalleen lähti hänkin paikalta ryhtymättä sen pitempiin puheisiin asiasta, joka ehkä olisi voinut käydä tuhoisaksi aivan hänen vieressään istuvalle henkilölle, huolimatta kiihtyvästä vihastaan, luontaisesta rohkeudestaan ja levottomuudestaan Unkasin suhteen tunsi Heyward suurta huojennusta niin vaarallisen ja niin ovelan vihollisen poistumisesta. Puheen herättämä kiihtymys talttui vähitellen. Soturit istuutuivat jälleen paikoilleen ja savupilvet täyttivät jälleen majan. Lähes puoleen tuntiin ei vaihdettu sanaakaan ja tuskin luotiin edes katsettakaan sivulle, vakava ja mietteliäs äänettömyys kun tavallisesti seurasi jokaista kiihkeätä ja melskeistä kohtausta näiden olentojen keskuudessa, jotka olivat niin rajuja ja kuitenkin samalla niin hillittyjä.

Kun se päällikkö, joka oli pyytänyt Duncanin apua, oli lopettanut piipullisensa, teki hän vihdoinkin totta aiotusta lähdöstään. Sormen viittaus oli merkki otaksutulle lääkemiehelle, että tämän piti seurata perässä; ja savupilven läpi kuljettuaan oli Duncan useammasta kuin yhdestä syystä iloinen saadessaan jälleen hengittää viileän ja virkistävän kesäillan puhdasta ilmaa.

Kulkematta majojen välitse, joissa Heyward oli jo toimittanut tuloksetonta etsintäänsä, kääntyi hänen oppaansa sivulle ja astui suoraan erään läheisen vuoren juurta kohti, joka kohosi aivan tilapäisen kylän takana. Tiheä viidakko ympäröi vuorta, niin että oli pakko käydä ahdasta, kiemurtelevaa polkua. Pojat olivat alkaneet uudelleen leikkiä kentällä. He esittivät parhaillaan jonkinlaista ajoa paalulle. Saadakseen telmeensä lähenemään mahdollisimman paljon todellisuutta oli rohkein heidän joukostaan pistänyt pari kekälettä niihin muutamiin risukasoihin, jotka olivat tähän asti jääneet palamatta. Erään tällaisen nuotion loimotus valaisi päällikön ja Duncanin tietä ja lisäsi yhä kolkon maiseman kaameutta. Vähän matkan päässä eräästä alastomasta kalliosta ja suoraan sitä vastapäätä astuivat he nurmikkoaholle, jonka poikki he aikoivat kulkea. Juuri silloin lisättiin uusia risuja nuotioon, ja voimakas valo tunkihe tähän kaukaiseenkin paikkaan asti. lankesi vuoren valkealle rinteelle ja heijastui siitä alas erääseen mustaan, salaperäiseen olentoon, joka yht'äkkiä kohosi heidän tielleen.

Intiaani pysähtyi, ikäänkuin epätietoisena, kulkeako eteenpäin, ja päästi kumppaninsa sivulleen. Suuri musta möhkäle, joka ensi näkemältä näytti pysyvän paikoillaan, alkoi nyt liikehtiä tavalla, joka oli Duncanille kokonaan käsittämätön. Jälleen leimahti tuli ja sen bohde lankesi selvemmin outoon olentoon. Silloin Duncankin tunsi sen karhuksi sen alituisesta sivuttaisesta huojumisesta, joka piti sen yläruumiin herkeämättömässä liikkeessä, samalla kun eläin itse näytti istuvan. Vaikka se murisikin kovaa ja äkeästi ja vaikka sen hehkuvat silmät joskus näkyivät, ei se osoittanut muita vihollisuuden merkkejä. Huroni ainakin näytti olevan varma siitä, että tämän kummallisen häiritsijän tarkoitukset olivat rauhallisia, sillä katseltuaan sitä hetkisen tarkkaavasti, jatkoi hän levollisena matkaansa.

Duncan, joka tiesi intiaanien usein kesyttävän karhua, seurasi kumppaninsa esimerkkiä, uskoen heimon suosikin ravintoa etsiessään osuneen viidakkoon. He pääsivätkin sen ohi ilman enempiä seikkailuja. Vaikka hänen olikin pakko melkein hipaista hirviötä, kulki nyt huroni, joka ensin oli niin varovaisesti koettanut päästä tuosta omituisesta olennosta selville, rauhallisesti eteenpäin, tuhlaamatta hetkeäkään enempiin tutkimuksiin, mutta Heyward ei voinut olla katsomatta taakseen tullakseen vakuutetuksi, ettei hyökkäystä ollut pelättävissä siltä taholta. Hänen levottomuuttaan ei suinkaan vähentänyt se seikka, että hän huomasi pedon kupsivan pitkin polkua heidän perässään. Hän olisi halunnut mainita asiasta, mutta samassa työnsi intiaani erään kaarnaoven syrjään ja astui vuoren uumeniin johtavaan luolaan.

Aikoen käyttää hyväkseen niin oivallista pelastumistilaisuutta astui Duncan hänen jäljessään luolaan ja veti ilomielin kepeätä ovea kiinni, kun hän samassa tunsikin pedon kiskaisevan sen hänen kädestään, pörröisen ruhon siinä tuokiossa pimittäessä myös aukon. Heidän edessään oli nyt suora, pitkä, kallionkuilun pohjassa kulkeva käytävä, mistä oli mahdoton peräytyä eläintä kohtaamatta. Taipuen sentähden välttämättömyyteen astui nuori mies eteenpäin, pysytellen niin lähellä opastaan kuin suinkin. Karhu mörisi usein hänen kintereillään ja kerran, pari se nosti suunnattomat käpälänsä hänen hartioilleen, ikäänkuin aikoen estää häntä tunkeutumasta syvemmälle luolaan.

Kuinka kauan Heywardin hermot olisivat kestäneet tätä kummallista asemaa, sitä olisi ollut vaikeata ratkaista, mutta onneksi hän pääsi pian pulasta. Valonpilkettä oli koko ajan näkynyt heidän edessään, ja nyt he saapuivat paikalle, mistä se oli lähtenyt.

Kallion avara ontelo oli karkeasti sommiteltu vastaamaan useampia eri huoneita. Eri osastot oli yksinkertaisesti, mutta kätevästi kyhätty kivistä, oksista ja puunkuoresta. Kattoon kaiverretut aukot päästivät valoa sisään päivisin, ja yöllä tekivät nuotiot ja soihdut auringon virkaa. Tänne olivat huronit keränneet enimmät arvoesineensä, etenkin ne, jotka erikoisesti olivat heimon yhteisomaisuutta, ja tänne oli myöskin tuotu, kuten nyt kävi selville, sairas vaimo, koska jonkin yliluonnollisen voiman häntä luultiin vaivaavan ja koska uskottiin häntä riivaavan hengen pystyvän tekemään hyökkäyksiään heikommin kiviseinien kuin majojen lehväpäällystysten läpi. Huone, johon Duncan ja hänen oppaansa ensiksi astuivat, olikin kokonaan luovutettu hänen käytettäväkseen. Jälkimmäinen läheni hänen vuodettaan, jonka ympärillä oli parvi naisia, ja niiden keskellä huomasi Heyward hämmästyksekseen myös kaivatun ystävänsä Davidin.

Yksi ainoa silmäys riitti näyttämään luulotellulle lääkärille, että potilaan parantaminen kävi paljon yli hänen kykyjensä. Hän virui jonkinlaisessa halvauksen tilassa, välinpitämättömänä kaikesta, mitä hänen edessään hyöri ja hääri, ja onneksi myöskin tuntematta kipuja. Heyward ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että hänen silmänkääntäjätemppunsa tulisivat kohdistumaan olentoon, joka oli jo liian heikko välittääkseen sen enempää niiden onnistumisesta kuin niiden raukenemisestakaan. Kepeät omantunnontuskat, joita aiottu petos oli hänessä herättänyt, tyyntyivät heti, ja hän alkoi koota ajatuksiaan voidakseen näytellä osaansa kaikella kunnialla, kun hän huomasikin, että ennen hänen taitonsa sovelluttamista aiottiin koetella sävelten voimaa.

Gamut, joka oli tulijain astuessa sisään jo seisonut valmiina vuodattamaan sielunsa lauluun, veti hetken odotettuaan inahduksen pillistään ja aloitti ylistysvirren, joka olisi saanut aikaan ihmeitä, jos usko sen voimaan olisi mitään auttanut. Hänen annettiin suorittaa toimensa loppuun, intiaanit kun kunnioittivat hänen luuloteltua heikkomielisyyttään ja Duncan kun oli viivykistä liian iloissaan häiritäkseen veisaajaa vähimmälläkään tavalla. Kun hänen sävelensä viimeinen vaimeneva vetäisy saapui Heywardin korviin, hypähti hän säikähdyksestä sivulle, kuullessaan sitä takanaan toistavan puoliksi inhimillisen, puoliksi haudantakaisen äänen. Vilkaistuaan ympärilleen hän näki pörröisen pedon istuvan koholla luolan pimeässä nurkassa, missä se yhä herkeämättä karhun levottomaan tapaan heilutteli ruumistaan ja toisti jonkinlaista matalaa mörinää tuhisten säveltä — vaikkakin ilman sanoja — joka oli hiukan samantapainen kuin Davidin laulama.

Moisen kummallisen kaiun vaikutusta Davidiin saattaa paremmin kuvitella kuin sanoin esittää. Hänen silmänsä avartuivat, ikäänkuin epäilisi hän niiden näkövoimaa, ja hänen äänensä mykistyi heti rajattomasta hämmästyksestä. Syvästi harkittu suunnitelma, miten hän ilmoittaisi Heywardille erään tärkeän asian, katosi hänen mielestään liikutuksen takia, joka läheni suuresti pelkoa, mutta jota oli pakko sentään pitää ihailuna. Tämän kiihtymyksensä valtaamana hän huusi kovaa: "Hän odottaa teitä ja on lähellä", sekä syöksyi sitten oikopäätä ulos luolasta.

XXV luku.

Puutiainen. Onko jalopeuran osa puhtaaksi kirjoitettu? Jos se on, niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on niin huono ulkomuisti.

Pääkkö. Voitte lasketella omasta päästänne; teidän ei tarvitse muuta kuin kiljua.

Kesäyön Unelma.

Tässä kohtauksessa oli naurettava omituisella tavalla yhtynyt juhlalliseen. Peto jatkoi yhä heiluvaa ja ilmeisesti väsymätöntä liikehtimistään, vaikkakin sen hullunkurinen yritys matkia Davidin säveltä lakkasi heti, kun tämä oli poistunut näyttämöltä. Gamut oli lausunut sanansa, kuten arvata sopii, äidinkielellään, ja Duncanista tuntui niihin sisältyvän jokin salainen ajatus, vaikkei häh heti keksinytkään mitään, joka olisi auttanut häntä sen selvittämisessä. Kaikista tätä seikkaa koskevista mietiskelyistä teki kuitenkin pikaisen lopun päällikkö, joka astui aivan potilaan vuoteen ääreen ja viittasi koko naisparven poistumaan, vaikka tämä oli kokoontunut sinne varta vasten nähdäkseen muukalaisen temppuja. Häntä toteltiin viipymättä, vaikka vastahakoisesti, ja kun etäisen oven sulkemisesta syntynyt matala kajahdus oli vaimennut onttoon luonnonkäytävään, viittasi hän tajuttomaan tyttäreensä ja virkkoi:

"Nyt näyttäköön veljeni voimaansa."

Näin epuuttamattomasti kutsuttuna harjoittamaan luuloteltua ammattiansa pelkäsi Heyward pienimmänkin viivykin käyvän vaaralliseksi. Koettaen siis koota ajatuksiaan valmistautui hän toimittamaan niitä loitsutemppuja ja eriskummallisia menoja, joiden verhoon intiaanipuoskarit tavallisesti kätkevät tietämättömyytensä ja kykenemättömyytensä. On enemmän kuin luultavaa, että hän silloisessa sekasortoisessa mielentilassaan olisi piankin tehnyt jonkin epäilyttävän, ehkä tuhoisankin erehdyksen, ellei hänen yrityksiään olisi heti alussa keskeyttänyt pedon äkeä murina. Kolme kertaa pyrki hän jatkamaan temppujaan, mutta yhtä usein kohtasi häntä sama selittämätön vastustus, samalla kun jokainen mörähdys tuntui edellistä aina hurjemmalta ja uhkaavammalta.

"Taitomiehet ovat kateellisia", virkkoi huroni. "Minä menen. Veljeni, tämä nainen on erään urhoollisimman nuoren mieheni vaimo; käsittele siis häntä parhaalla tavallasi. Hiljaa!" lisäsi hän, viitaten tyytymätöntä eläintä rauhoittumaan. "Minä menen."

Päällikkö piti sanansa, ja Duncan huomasi nyt olevansa yksinään tässä kaameassa, autiossa luolassa avuttoman sairaan ja julman ja vaarallisen pedon kanssa. Jälkimmäinen kuunteli intiaanin liikkeitä karhuille ominaisella älykkyydellä, kunnes toinen kajahdus ilmaisi hänenkin poistuneen luolasta; silloin käännähti peto ympäri ja tassutteli huojuen Duncanin luo, istuutuen hänen eteensä luonnolliseen asentoonsa, suoraksi kuin ihminen. Nuori mies katseli levottomana jotakin asetta, millä hän olisi voinut puolustautua hyökkäykseltä, jota hän nyt vakavasti odotti.

Eläimen mieliala näytti kuitenkin äkkiä muuttuneen. Jatkamatta äkeätä murinaansa tai osoittamatta muita kiukustumisen merkkejä vapisi sen koko pörröinen ruho ankarasti, ikäänkuin jonkin kummallisen sisäisen puistatuksen vallassa. Valtavat, kömpelöt käpälät huitoivat järjettömästi irvistelevää kuonoa, ja Heywardin tuijottaessa tuskallisen valppain silmin sen liikkeitä putosi suuri julma pää sivulle ja sen sijasta ilmestyi näkyviin metsästäjän rehellinen, tanakka naama ja kuului hänen sydämen pohjasta lähtevä erikoinen, iloinen naurunhihityksensä.

"Hst!" suhahti varovainen tiedustelija keskeyttäen Heywardin hämmästyksen huudahduksen. "Niitä konnia liehuu tässä aivan lähellä, ja jokainen ääni, joka ei luonnostaan kuulu noitalukuihin, toisi joka sorkan niskaamme."

"Selittäkää minulle tämän valepuvun tarkoitus ja sanokaa, miksi olette ryhtynyt niin epätoivoiseen seikkailuun?"

"Ah, sattuma heittää usein järjen ja sen laskut nurin niskoin", vastasi metsästäjä. "Mutta koska jokainen juttu on aina alettava alusta, kerron teille kaikki järjestyksessä. Erottuamme sijoitin komentajan ja päällikön erääseen vanhaan majavanpesään, missä he ovat huroneilta paremmassa turvassa kuin keskellä Edwardin varusväkeä, sillä ylhäällä luoteisessa asuvat intiaanit kunnioittavat yhä majavaa, koska kauppamiehet vielä eivät ole osuneet heidän luokseen. Sen jälkeen lähdimme me Unkasin kanssa tavoittamaan toista leiriä, kuten oli sovittu. Oletteko nähnyt poikaa?"

"Suureksi surukseni on hän vankina ja tuomittu kuolemaan auringon noustessa!"

"Minä epäilin niin käyvän", virkkoi metsästäjä vähemmän luottavalla ja iloisella äänellä. Mutta pian sai hänen puheensa lujan luonnollisen sävynsä takaisin, ja hän jatkoi: "Hänen huono onnensa onkin perimmäisenä syynä siihen, että minä olen täällä, sillä en koskaan sallisi sellaisen pojan jäävän huronien käsiin. Kyllähän ne konnat olisivat iki-iloissaan, jos pääsisivät sitomaan 'Hyppivän Hirven' ja 'Pitkän Pyssyn', kuten he minua sanovat, samaan paaluun! Vaikka minä en muutoin voikaan käsittää, miksi he ovat minulle sellaisen nimen antaneet, koska on olemassa yhtä vähän yhtäläisyyttä 'Hirventappajan' ominaisuuksien ja jonkin tavallisen kanadalaistussarin kuin piippusaven ja piikiven välillä!"

"Pysykää kertomuksessanne", tohahti malttamaton Heyward; "emmehän tiedä, millä hetkellä huronit palaavat."

"Ei heistä pelkoa. Loitsija tarvitsee aikansa kuten uudisasutuksia kiertelevä pappikin. Me olemme yhtä rauhassa keskeytyksiltä kuin lähetyssaarnaaja aloittaessaan kaksi tuntia kestävän puheensa. No niin, Unkas ja minä jouduimme rytäkkään erään kotiin taivaltavan roistojoukkion kanssa; poika eteni liian kauaksi vakoillessaan, mutta siitä ei häntä sovi niin ankarasti soimata, koska hänellä on kuuma veri; ja sitten kaiken lopuksi oli yksi huroneista pelkuri ja johti hänet paetessaan salaväijytykseen."

"Mutta kalliisti on hän saanut maksaa heikkoutensa."

Metsästäjä veti merkitsevästi kädellään poikki kurkkunsa ja nyykäytti päätään ikäänkuin sanoakseen: "Minä ymmärrän." Sitten hän jatkoi kuuluvammalla äänellä, vaikka tuskin käsitettävämmällä kielellä:

"Kun poika oli joutunut kiikkiin, käännyin minä huroneja vastaan, kuten voitte ajatella. Ottelinkin parin heidän vakoilijansa kanssa, mutta se ei merkinnyt sitä eikä tätä. Kun minä siis olin ampunut ne peijakkaat, etenin enemmittä puuhitta verraten lähelle majoja. Eiköpäs silloin osunut sattuma avukseni ja johtanut minua koreasti sille paikalle, missä eräs heimon kuuluisimpia poppamiehiä parhaillaan sonnustihe johonkin väkevään kamppailuun saatanan kanssa, kuten arvelin — mutta miksipäs sanoisin sitä sattumaksi, mikä nyt osoittautuukin erikoiseksi Kaitselmuksen säädökseksi? No niin, harkittu napsahdus pääkuoreen kangisti sen valehtelevan petturin joksikin ajaksi, ja pistettyäni hänelle palasen pähkinää illalliseksi suuhun, jottei hän pitäisi pahaa melua, ja sidottuani hänet kahden nuoren puun väliin, menettelin hänen korujensa kanssa kuin omieni ja otin näytelläkseni karhua, jotta toimitus kävisi oikeata uraansa."

"Ja ihmeteltävän hyvin te osastanne suoriuduittekin; eläin itsekin olisi joutunut häpeään sellaisesta esityksestä."

"Olisinpa ollut huono oppilas", vastasi imarreltu metsästäjä, "ellen niin kauan salojen elämää tutkittuani olisi osannut jäljitellä sellaisen eläimen liikkeitä ja luontoa. Vaikka olisi ollut kysymyksessä villikissa tai täysikasvuinen pantteri, olisin tarjonnut teille niin soman näytelmän, että sitä olisi kelvannut katsella. Mutta niin kömpelön pedon elkeiden matkiminen ei ole mikään ihmeellinen teko, jos kohta siinäkin voidaan mennä liiallisuuksiin. Niinpä niin: eivät ne ymmärrä kaikki näyttelijät, että luontoa voi helpommin liioitella kuin täsmällisesti jäljitellä. Mutta kaikki työ on vielä suorittamatta; missä on neiti?"

"Minä olen tutkinut kylän kaikki majat keksimättä pienintäkään jälkeä hänen olostaan heimon keskuudessa."

"Kuulittehan, mitä laulumestari sanoi meidät jättäessään: 'Hän on lähellä ja odottaa teitä'?"

"Minun on ollut pakko uskoa hänen tarkoittaneen tätä onnetonta naista."

"Se tyhmyri oli pelästyksissään ja toimitti kehnosti ilmoituksensa; mutta niillä sanoilla oli sittenkin syvempi merkitys. Täällä on seiniä yllin kyllin vaikka tekisi asuntoja koko kylälle. Karhuhan on luonnostaan kiipeilijä; niinpä tahdonkin hieman kurkistaa niiden yli. Näiden kallioiden koloissa voi hyvinkin olla hunaja-astioita kätkössä, ja minä olen eläin, jota kaikki makea miellyttää."

Metsästäjä vilkaisi taakseen, naurahti omalle päähänpistolleen ja kiipesi samassa väliseinää ylös, jäljitellen esittämänsä eläimen kömpelöitä liikkeitä; mutta heti kun hän oli päässyt harjalle, viittasi hän olemaan hiljaa ja liukui alas kiiruimman kaupalla.

"Hän on tuolla", kuiskasi hän, "ja tämän oven kautta pääsette hänen luokseen. Teki niin mieleni puhua muutamia lohdutuksen sanoja sille masentuneelle tyttöraukalle; mutta tällaisen hirviön näkeminen olisi pelästyttänyt hänet järjiltään. Vaikka mitä siihen seikkaan tulee, ette tekään, majuri, ole vallan viehättävä tuossa maalauksessanne."

Duncan, joka oli jo innoissaan syöksähtänyt eteenpäin, peräytyi heti kuullessaan nämä lamauttavat sanat.

"Näytänkö minä tosiaankin niin inhoittavalta?" kysyi hän murheellisena.

"Ette te nyt juuri ajaisi sutta pakoon ettekä pysäyttäisi hyökkäävää kuninkaallista amerikkalaista rykmenttiä, mutta olen minä senkin ajan nähnyt, jolloin te olitte paljoa viehättävämpi. Intiaanitytöt eivät arvostelisi lainkaan ankarasti teidän viirunaamaanne, mutta valkoiset nuoret naiset pitävät omaa väriänsä parempana. Katsokaa", lisäsi hän osoittaen paikkaa, missä vettä kohosi kallion kolosta ja muodosti pienen, kirkkaan lähteensilmän ennenkuin se lähti ouruamaan pitkin läheisiä rakoja, "tämän avulla voitte helposti vapautua päällikön töherryksistä, ja palattuanne koetan minä uudelleen teitä koristaa. Loitsijan on yhtä tavallista muuttaa väriään kuin uudisasutusten keikarin vaihtaa helyjään."

Aina yhtä rauhalliselle metsästäjälle jäi vain vähän aikaa etsiä uusia todisteita neuvoaan tukeakseen. Hän oli vielä puheen juonessa, kun Duncan jo pärskyi vettä. Tuossa tuokiossa olivat kaikki peloittavat ja inhoittavat merkit hävinneet, ja nuori mies esiintyi jälleen niine piirteineen, mitkä luonto oli hänelle lahjoittanut. Näin valmistuneena kohtaamaan rakastettuansa hyvästeli hän kiireesti kumppaninsa ja katosi osoitetusta ovesta. Tiedustelija katseli hänen lähtöään mielihyvin, nyökäytteli päätään ja mumisi onnentoivotuksiaan, minkä jälkeen hän sangen levollisesti ryhtyi tutkimaan huronien ruokavaraston tilaa — luolaa näet käytettiin monien muiden tarkoitusten ohella myöskin heidän metsästyssaaliinsa säilytyspaikkana.

Duncanilla ei ollut muuta opasta kuin kaukaa kimmeltävä valo, joka rakastajalle nyt sai olla pohjantähtenä. Sen avustamana hän saavutti toivojensa sataman, jona oli aivan yksinkertaisesti toinen luolan osasto: se olikin kokonaan luovutettu niin arvokkaan vangin kuin William Henrikin komentajan tyttären säilyttämiseen. Se oli täynnä sikin sokin heiteltyä, vallatusta linnasta ryöstettyä tavaraa. Kaiken tämän sekasorron keskeltä tapasi hän etsimänsä kalpeana, levottomana ja kauhistuneena, mutta yhä yhtä viehättävänä. David oli valmistanut häntä tämän käynnin varalle.

"Duncan!" huudahti hän äänellä, joka tuntui vapisevan omaa kaikuansa.

"Alice!" vastasi nuorukainen juosten mistään välittämättä yli arkkujen, laatikoiden, huonekalujen, kunnes seisoi hänen sivullaan.

"Minä tiesin, ettette koskaan hylkäisi minua", virkkoi neito katsahtaen ylös hetkellinen hehku muutoin masentuneilla kasvoillaan. "Mutta olette yksin! Niin suloista kuin kaikki tämä onkin, olisin toivonut, ettette olisi tullut aivan yksin."

Huomattuaan, että tyttöparka vapisi niin, ettei enää kyennyt pysymään jaloillaan, pakotti Duncan hänet hellästi istuutumaan ja kertoi hänelle ne päätapaukset, jotka lukija jo tietää. Alice kuunteli hengähtämättömän tarkkaavasti, ja vaikka nuori mies kosketteli vain kepeästi murtuneen isän surua varoen kuitenkin haavoittamasta puhetoverinsa itsetuntoa, juoksivat kyynelet tyttären poskia pitkin niin viljavina kuin ei hän olisi itkenyt koskaan ennen. Duncanin viihdyttävä hellyys tyynnytti kuitenkin pian hänen liikutuksensa ensimmäisen puuskan, niin että neito kuunteli häntä loppuun asti jakamattoman tarkkaavasti, vaikkakaan ei ehkä tyynin mielin.

"Ja nyt, Alice", jatkoi Duncan, "te havainnette kuinka paljon teiltä yhä vaaditaan. Kokeneen ja arvaamattoman tärkeän ystävämme metsästäjän avulla raivannemme sentään tiemme tämän villin kansan luota, mutta teidän on ponnistettava viimeinenkin tahdonlujuutenne. Muistakaa, että te pakenette kunnioitettavan isänne syliin ja että hänen onnensa yhtä paljon kuin teidän omakin onnenne riippuu juuri siitä lujuudesta."

"Voinko muuten menetelläkään isän takia, joka on tehnyt niin paljon minun tähteni?"

"Ja minun tähteni", jatkoi nuori mies hellästi, puristaen molemmilla käsillään pitelemäänsä kättä.

Viaton ja hämmästynyt katse, jonka hän sai vastaukseksi, vakuutti Duncanille, että hänen oli välttämätöntä puhua selvemmin.

"Tämä ei ole paikka eikä tilaisuus pidättää teitä itsekkäillä toiveilla", jatkoi hän; "mutta mikä minun sydämeni tavoin raskautettu rinta ei haluaisi heittää taakkaansa? Sanotaan, että hätä on siteistä vahvin; meidän yhteinen kärsimyksemme teidän tähtenne jätti enää vain vähän selvitettävää isänne ja minun välilleni."

"Entä rakas Cora, Duncan; varmastikaan ei Coraa unohdettu?"

"Ei unohdettu! Ei, häntä kaivattiin niin kuin harvoin on naista kaivattu. Kunnioitettu isänne ei tuntenut erotusta lastensa välillä, mutta minä — Alice, ettehän loukkaannu, kun sanon, että minuun nähden hänen arvoaan himmensi johonkin määrin…"

"Sitten ette tunne sisareni ansioita", huudahti Alice vetäen pois kätensä; "teistä hän aina puhui kalleimpana ystävänään."

"Uskon mielelläni hänet ystäväkseni", vastasi Duncan nopeasti. "Voisinpa toivoa hänen olevan minulle enemmänkin, mutta teidän kanssanne, Alice, on minulla isänne suostumus pyrkiä vielä läheisempään ja hellempään yhteyteen."

Alice värisi voimakkaasti ja hetkeksi hän käänsi kasvonsa pois hänen sukupuolelleen ominaisen herkän liikutuksen vallassa; mutta se meni pian ohi, ja hän hallitsi jälleen käytöstään, joskaan ei tunteitaan.

"Heyward", virkkoi hän katsoen miestä suoraan silmiin, kasvoillaan liikuttavan viaton ja luottava ilme, "saattakaa minut rakastetun isäni luo ja sallikaa minun pyytää hänen pyhää vahvistustaan, ennenkuin vaaditte minulta muuta vastausta."

"Vaikka en saisikaan enempää sanoa, en voisi kuitenkaan olla tätä sanomatta", oli nuori mies vastaamaisillaan, kun hänet keskeytti kevyt lyönti olkapäälle. Hän hypähti jaloilleen, käännähti, ja kun hän seisoi silmä silmää vasten häiritsijän kanssa, näki hän Maguan mustat muodot ja pahanilkiset kasvot. Villin syvä kurkkunauru kuului sellaisella hetkellä Duncanin korviin paholaisen ilkunnalta. Jos hän olisi seurannut ensi kuohahduksen äkillistä, hurjaa ajatusta, olisi hän syöksynyt huronin kimppuun ja antanut taistelun elämästä ja kuolemasta ratkaista heidän kohtalonsa. Mutta kun hän oli ilman minkäänlaisia aseita, kun hän ei tiennyt, mitä apua hänen ovela vihollisensa mahdollisesti voisi saada ja kun hänen oli pidettävä huolta naisen turvallisuudesta, naisen, joka juuri oli tullut hänen sydämelleen kalliimmaksi kuin ennen, hylkäsi hän tämän epätoivoisen aikomuksen yhtä pian kuin se oli hänen mieleensä juolahtanutkin.

"Mikä on tarkoituksenne?" kysyi Alice, laskien käsivartensa hitaasti ristiin rinnalleen ja koettaen peittää Heywardin puolesta pelkäävää tuskaansa sen kylmän ja etäisen esiintymistavan verhoon, jolla hän yleensä kohteli hänen luonaan käyvää vangitsijaansa.

Voitonriemuinen intiaani oli saanut takaisin entisen ankaran ilmeensä, vaikka hän varovaisesti peräytyikin muutamia askeleita nuoren miehen tulisen, uhkaavan katseen tieltä. Hän tarkasteli hetkisen molempia vankejaan tuijottavin silmin, astui sitten sivulle ja laski pölkyn erään toisen oven eteen kuin sen, mistä Duncan oli tullut sisään. Tämä käsitti nyt, miten hän oli joutunut yllätetyksi, ja luullen olevansa auttamattomasti hukassa hän veti Alicen povelleen ja seisoi valmiina uhmaamaan kohtaloaan, jota hän tuskin suri, kun hän sai kestää sen sellaisessa seurassa. Mutta Maguan ei ollut mieli välittömään väkivaltaan. Hänen ensimmäiset toimenpiteensä tarkoittivat ilmeisesti hänen uuden vankinsa säilyttämistä, eikä hän enää katsahtanutkaan luolan keskellä seisovia liikkumattomia haamuja, ennenkuin oli täydelleen katkaissut heiltä kaiken toivon päästä pakoon sitä salatietä, jota hän itse oli tullut. Heyward valvoi kaikkia hänen elkeitään, mutta pysyi kuitenkin lujana paikallaan, yhä puristaen hentoa Alicea sydämelleen, liian ylpeänä ja liian toivottomana pyytääkseen armoa niin usein voitetulta viholliselta. Kun Magua oli puuhaillut kyllikseen, lähestyi hän vankejaan ja virkkoi englanniksi:

"Kalpeanaamat laskevat ansoja viisaille majaville, "mutta punanahat osaavat siepata kiinni Englannin miehiä."

"Huroni, tee pahin rikoksesi!" huudahti kiihtynyt Heyward unohtaen, että hänen kohtaloonsa oli sidottu kahden ihmisen henki; "me halveksimme yhtä paljon sinua kuin sinun kostoasikin!"

"Sanooko valkoinen mies nämä sanat myös paaluun sidottuna?" kysyi Magua samassa ivallisesti hymyilemällä osoittaen, kuinka vähän hän luotti toisen lujuuteen.

"Sanoo sekä täällä päin naamaasi että koko kansasi kuullen."

"Ovela Kettu on suuri päällikkö!" vastasi intiaani. "Hän menee hakemaan nuoret miehensä katsomaan, kuinka urheasti kalpeanaama nauraa kärsimyksilleen."

Vielä puhuessaan hän kääntyi mennäkseen ja oli jo poistumaisillaan samaa käytävää, jota Duncan oli tullut, kun kuuli omituista murinaa ja pysähtyi epäröiden. Karhun haamu ilmestyi ovelle, mihin se istuutui, heiluen sivulta toiselle alituiseen herkeämättömään tapaansa. Magua, kuten sairaan vaimon isäkin, silmäili sitä tarkoin hetkisen ikäänkuin päästäkseen selville sen olemuksesta. Hän oli täydellisesti vapaa heimonsa yksinkertaisesta taikauskosta, ja heti kun hän oli tuntenut loitsijan tavallisen valepuvun, aikoi hän kulkea pedon ohi kylmän halveksivasti. Mutta entistä äänekkäämpi ja uhkaavampi mörinä sai hänet uudelleen pysähtymään. Sitten hän näytti äkkiä itsekseen päättäneen olla suotta viipymättä kauempaa ja astui pontevasti eteenpäin. Vale-eläin, joka oli edennyt jonkin verran, peräytyi hitaasti hänen tieltään, kunnes saapui jälleen käytävän suuhun, missä se takajaloilleen kohoten pieksi ilmaa etukäpälillään aivan villin esikuvansa tapaan.

"Narri!" huudahti päällikkö huroninkielellä, "mene leikkimään lasten ja akkain kanssa, mutta jätä miehet oman viisautensa varaan!"

Vielä kerran hän yritti sivuuttaa otaksutun puoskarin, viitsimättä edes näön vuoksi uhata puukollaan tai kirveellään, jotka riippuivat hänen vyöstään. Äkkiä ojensi peto käsivartensa tai oikeammin sanoen käpälänsä ja sulki hänet otteeseen, joka olisi voimakkuudessa vetänyt vertoja kuuluisalle 'karhun syleilylle' itselleen. Heyward oli hengähtämättömän jännittyneenä seurannut Haukansilmän toimia. Ensiksi hän hellitti Alicen poveltaan, sitten hän sieppasi pukinnahkahihnan, jota oli käytetty jonkin tavarakimpun vyötteenä, ja nähdessään metsästäjän rautaisten lihasten painavan vihollisen molemmat käsivarret ojoon hän syöksähti paikalle ja sitoi ne lujasti. Maguan kädet, jalat ja sääret kiedottiin hihnalla kymmenin kerroin vähemmässä ajassa kuin mitä meiltä on kulunut kohtauksen kertomiseen. Kun peloittava huroni oli täydellisesti kytketty, hellitti metsästäjä otteensa ja Duncan laski avuttoman vihollisensa selälleen.

Koko tämän odottamattoman ja kummallisen toimituksen aikana ei Magua, joka oli rimpuillut ankarasti siihen asti, kunnes tunsi joutuneensa jänteiltään paljoa väkevämmän miehen käsiin, ollut päästänyt pienintäkään äännähdystä. Mutta kun Haukansilmä käytöstään ylimalkaisesti selittääkseen heitti syrjään pedon pörröisen pään ja esitti huronin tuijotettavaksi omat ahavanpuremat ja tanakat piirteensä, kesti jälkimmäisen tyynimielisyys niin hyvin koetuksen, että häneltä pääsi vain tuo tavallinen huudahdus:

"Hugh!"

"Niin, niin! Joko nyt löysit kielesi?" puheli aina yhtä rauhallinen voittaja. "Mutta ettet käyttäisi sitä meidän tuhoksemme, täytyy minun ottaa vapaudekseni tukkia kitasi."

Kun ei hetkeäkään ollut hukattavissa, ryhtyi metsästäjä viipymättä tuohon niin välttämättömään varokeinoon, ja kun hän oli varustanut intiaanin suukapulalla, voitiin tätä vihollista täydellä syyllä pitää "taisteluun kelpaamattomana".

"Mistä hiiden reiästä se veijari puikahti sisään?" kysyi toimelias metsästäjä työnsä lopetettuaan. "Ei ainoakaan sielu kulkenut ohitseni teidän lähdettyänne."

Duncan osoitti ovea, josta Magua oli tullut ja jonka sulkeiksi oli nyt ladottu liian monia esteitä, niin ettei sitä tietä käynyt nopeata pakoa ajatteleminen.

"Ottakaa neiti mukaanne", jatkoi hänen ystävänsä. "Meidän täytyy yrittää metsään toisen käytävän kautta."

"Se on mahdotonta!" virkkoi Duncan; "pelästys on voittanut tytön ja hän on aivan avuttomassa tilassa. Alice, oma suloinen Aliceni! koettakaa toipua, nyt on tullut paon hetki. Kaikki turhaan! Hän kuulee, mutta ei kykene seuraamaan. Menkää, jalo, kunnianarvoisa ystäväni, pelastakaa itsenne ja jättäkää minut kohtaloni huomaan!"

"Jokaisella jäljellä on päätekohtansa ja jokaisesta onnettomuudesta on jotakin oppimista!" vastasi metsästäjä. "Kas tässä, kietokaa hänet näihin intiaanivaatteisiin. Peittäkää tarkoin koko hänen pieni, hento ruumiinsa. Ei, tuolla jalalla ei ole vertaistaan saloissa, se ilmaisisi hänet heti, missä tahansa hän liikkuisikin. No, ottakaa hänet syliinne ja seuratkaa minua. Jättäkää loput minun huolekseni."

Kuten hänen toverinsa sanoista saattaa nähdä, totteli Duncan kerkeästi neuvoa. Kun toinen oli lakannut puhumasta, nosti hän keveän Alicen syliinsä ja seurasi metsästäjää. He löysivät yksinäisen sairaan vaimon samalta sijalta, minne olivat hänet jättäneetkin ja kulkivat nopeasti luonnon muodostamaa käytävää pitkin ulko-ovea kohti. Kun he lähenivät pientä kaarnaluukkua, ilmaisi äänen häly ulkoa potilaan ystävien ja sukulaisten kerääntyneen paikalle kärsivällisinä odottamaan sisäänkutsua.

"Jos minä avaan huuleni puhumaan", kuiskasi Haukansilmä, "ilmaisisi englanninkieleni, joka ikäänkuin luonnostaan kuuluu valkonahalle, noille konnille vihollisen olevan heidän joukossaan. Teidän täytyy tarjota heille mongerrustanne, majuri, ja sanoa, että olemme sulkeneet pahan hengen luolaan ja että me nyt viemme sairasta vaimoa metsään, etsiäksemme sieltä vahvistavia juuria. Käyttäkää kaikkea oveluuttanne, sillä yritys on luvallinen ja oikea."

Ovi avautui hiukan, ikäänkuin olisi joku ulkoapäin kuunnellut, mitä sisällä tapahtui, ja pakotti metsästäjän lopettamaan neuvonsa. Äkeä mörinä ajoi salaurkkijan tiehensä, ja sitten painoi metsästäjä rohkeasti kaarnaovea ja lähti paikalta, yhä matkien karhun eleitä ja käyntiä. Duncan seurasi aivan hänen kintereillään ja huomasi pian olevansa parinkymmenen jännittyneenä odottavan sukulaisen ja ystävän keskellä.

Joukko peräytyi hieman ja päästi isän ja erään toisen, joka tuntui olevan sairaan vaimon mies, lähenemään tulijoita.

"Onko veljeni ajanut pois pahan hengen?" kysyi edellinen. "Mitä on hänellä sylissään?"

"Lapsesi", vastasi Duncan totisena. "Sairaus on hänestä paennut, ja se on suljettu kallioon. Minä vien tämän vaimon hieman kauemmas täältä ja vahvistan häntä siellä enempiä hyökkäyksiä vastaan. Hän on oleva nuoren miehesi majassa, kun aurinko jälleen näyttäytyy."

Kun isä oli kääntänyt muukalaisen sanojen merkityksen huronien kielelle, ilmoitti matala mumina selityksen herättämää tyytyväisyyttä. Päällikkö itse viittasi Duncania jatkamaan matkaansa, virkkaen ääneensä, lujasti ja ylpeästi:

"Menkää. Minä olen mies ja minä menen vuoreen tappelemaan paholaisen kanssa."

Heyward oli mielissään totellut viittausta ja ennättänyt jo pienen joukon ohi, kun nämä pelästyttävät sanat saivat hänet pysähtymään.

"Onko veljeni hullu?" huudahti hän. "Onko hän julma! Hän tahtoo uhmata tautia, ja se asettuukin häneen, tai jos hän ajaa taudin ulos, niin se peloittaa hänen tyttärensä metsään. Ei, odottakoot lapseni ulkona, ja jos henki näyttäytyy, iskekööt hänet mäsäksi nuijillaan. Hän on viekas ja hän hautautuu vuoreen nähdessään, että monta urhoollista miestä on valmiina taistelemaan häntä vastaan."

Tällä omituisella varoituksella oli toivottu vaikutus. Astumatta luolaan vetivät isä ja aviomies kirveensä ja asettuivat valmiiksi kostamaan sairaan sukulaisensa oletetulle kiusaajalle, ja naiset ja lapset taittoivat oksia tai etsivät kiviä samassa tarkoituksessa. Tällä suotuisalla hetkellä katosivat vale-loitsijat näkyvistä.

Samalla kun Haukansilmä oli perustanut laskelmansa niin suuresti intiaanien taikauskoon, ei hän suinkaan unohtanut, että viisaimmat päälliköt sitä pikemmin sietivät kuin kunnioittivat. Hän ymmärsi siis varsin hyvin ajan arvon nykyisessä asemassaan. Kuinka pitkälle vihollisten pettyminen ulottuikin ja kuinka paljon se oli auttanutkin hänen aikeitaan, saattoi pieninkin seikka herättää heidän epäluulonsa, jolloin heidän terävä huomiokykynsä voisi käydä sangen tuhoisaksi. Poiketen sentähden polulle, joka näytti turvallisimmalta, kulki hän pitkin kylän liepeitä, mutta ei astunut sen rajojen sisäpuolelle. Nuotioiden riutuvassa valossa näkyi sotureita yhä käyskentelevän majojen väliä. Mutta lapset olivat lakanneet leikeistään nahkavuoteisiinsa sukeltaakseen, ja yön rauha alkoi jo laskeutua niin melskeisen ja tärkeän illan kiihkeän hälinän ja hyörinnän vaimentajaksi.

Alice tuli entiselleen vapaan ilman virkistävästä vaikutuksesta, ja kun hänen ruumiilliset voimansa enemmän kuin henkiset olivat joutuneet tilapäisen heikkouden valtaan, ei hänelle tarvinnut lainkaan selittää viime hetkien tapahtumia.

"Päästäkäähän minut nyt yrittämään kävelyä", virkkoi hän heidän tultuaan metsään, punastuenkin salassa sitä, ettei ollut aikaisemmin jaksanut laskeutua Duncanin sylistä. "Minä olen tosiaankin jo aivan virkeä."

"Ei, ei, Alice, te olette yhä vielä liian heikko."

Neito kamppaili kuitenkin hempeästi vapautuakseen, ja Heywardin oli kuin olikin pakko luopua kallisarvoisesta taakastaan. Kun karhun edustaja huomasi olevansa sopivan matkan päässä majoista, pysähtyi hän ja alkoi puhua asiasta, jota hän täydelleen hallitsi, vaikkei hän ehkä niin herkästi tajunnutkaan rakastavain tunteita.

"Tämä polku vie teidät purolle", selitti hän. "Kulkekaa sen pohjoista vartta, kunnes tulette putoukselle; nouskaa siitä kukkulalle oikeaan, niin silloin näette sen kansan tulet. Sinne täytyy teidän mennä suojaa pyytämään; jos he ovat oikeita delavareja, olette turvassa. Pitempi pakomatka tämän neidin kanssa olisi nykyään mahdoton. Huronit osuisivat jäljillemme ja nylkisivät päänahkamme ennenkuin olisimme kulkeneet kymmentä peninkulmaa. Menkää, ja olkoon Kaitselmus kanssanne."

"Entä te?" kysyi Heyward hämmästyneenä. "Emme suinkaan me tässä eroa?"

"Delavarien ylpeys on huronien vankina; viimeinen mohikaanien jalointa verta on heidän vallassaan", vastasi metsästäjä. "Minä lähden katsomaan, mitä olisi tehtävissä hänen hyväkseen. Jos ne ottaisivat päänahkanne, majuri, kaatuisi aina yksi roisto jokaisesta sen hiuskarvasta, kuten jo lupasin. Mutta jos nuori päällikkö viedään paalulle, tulevat intiaanit myös näkemään, kuinka puhdasrotuinen mies osaa kuolla."

Vähääkään loukkautumatta siitä ehdottomasta etusijasta, minkä suorasukainen metsästäjä antoi niin sanoaksemme ottopojalleen, esitteli Duncan yhä kaikenlaisia mieleensä johtuvia syitä niin epätoivoista päätöstä vastaan. Häntä avusti Alice, joka hänkin yhtyi Heywardin kanssa rukoilemaan, että hän hylkäisi aikeen, joka lupasi niin paljon vaaraa ja joka antoi niin vähän menestymisen toiveita. Heidän kaunopuheisuutensa ja todistelunsa olivat kuitenkin turhia. Metsästäjä kuunteli heitä tarkkaavasti, vaikka malttamattomasti, ja päätti vihdoin väittelyn vastaamalla seuraavaa, äänessä kaiku, joka heti sai Alicen vaikenemaan ja joka myös ilmaisi Heywardille, kuinka hyödyttömiä enemmät huomautukset tulisivat olemaan:

"Olen kuullut nuorten ihmisten välillä vallitsevan tunteen, joka sitoo miehen naiseen lujemmin kuin isä on kiintynyt poikaansa. Saattaa niin olla. Minä olen harvoin oleskellut valkoihoisten naisten parissa, mutta sellainen voi hyvinkin olla luonnon veto uudisasutuksilla. Te olette pannut alttiiksi henkenne ja kaikki, mikä on teille kallista, pelastaaksenne tämän suloisen lapsen, ja minä otaksun jonkin sellaisen taipumuksen siinä olevan pohjalla. Mutta mitä minuun tulee, niin opetin poikaa käyttämään pyssyä kunnollisesti, ja hyvin on hän minulle vaivani palkinnut. Minä olen monessa kahakassa otellut hänen rinnallaan, ja niin kauan kuin kuulin hänen tuliluikkunsa pamauksen toisella korvallani ja vanhan päällikön pyssyn räiskähdyksen toisella, tiesin, ettei vihollista ollut selkäpuolellani. Talvet ja kesät, yöt ja päivät olemme samoilleet saloja yksissä syöden samasta kupista, toisen nukkuessa, kun toinen valvoi; ja ennen kuin sanotaan, että Unkas vietiin kidutettavaksi, vaikka minä olin lähettyvillä… Meillä on kaikilla olemassa vain yksi ainoa ohjaaja ja kohtalojemme säätäjä, millainen sitten ihomme väri liekään; ja Hänet kutsun todistajakseni, että ennen kuin mohikaanipoika joutuu surman suuhun ystävän puutteessa, on rehellisyys ja uskollisuus katoava maan päältä ja 'Hirventappaja' tuleva yhtä mitättömäksi kapineeksi kuin laulumestarin tuhiseva piipityspilli!"

Duncan päästi metsästäjän käsivarren, ja samassa kääntyi Haukansilmä ympäri ja alkoi lujin askelin palata majoille. Pysähdyttyään hetkiseksi katselemaan hänen häipyvää haamuansa ohjasivat Heyward ja Alice kulkunsa delavarien kaukaista kylää kohti tähänastisesta menestyksestään iloiten, mutta tulevaisuudestaan huolissaan.

XXVI luku.

Pulma. Enkö minä saisi pelata jalopeuraa myöskin?

Kesäyön Unelma.

Huolimatta tarmokkaasta päättäväisyydestään tajusi Haukansilmä sentään täydellisesti niiden vaikeuksien ja vaarojen suuruuden, joihin hän oli antautumaisillaan. Palatessaan leirille pohti hänen terävä ja harjaantunut älynsä pontevasti keinoja, joilla voisi vastustaa vihollistensa peloittavaa valppautta ja vireyttä. Vain ihon väri pelasti Maguan ja loitsijan hengen, nämä kun olisivat olleet hänen turvallisuudelleen suodut ensimmäiset uhrit, ellei metsästäjä olisi pitänyt sellaista tekoa, niin hyvin kuin se sopikin intiaanin luonteeseen, kokonaan arvottomana miehelle, joka kerskui polveutuvansa täydelleen puhdasrotuisista esi-isistä. Hänen piti siis vain luottaa niihin vitsoihin ja hihnoihin, joilla hän oli sitonut vankinsa, ja niin hän jatkoi matkaansa suoraan majojen keskustaa kohti.

Hänen lähetessään rakennuksia tulivat hänen askelensa yhä varovaisemmiksi, eikä hänen valpas silmänsä jättänyt huomaamatta ainoatakaan merkkiä, ei ystävällistä eikä uhkaavaa. Muuan rappeutunut maja näkyi toisia hieman ulompana, ja tuntui kuin olisi se jätetty silleen keskentekoisena — epäilemättä jonkin tärkeän tarvikeaineen, kuten puun tai veden puutteessa. Heikkoa valoa tuikki sen raoista ja ilmaisi, että se ei huonosta tilastaan huolimatta ollut asukastaan vailla. Sitä kohti ohjasi siis metsästäjä kulkunsa taitavan sotapäällikön tavoin, joka tunnustelee ensin vihollisten etuvarustuksia, ennenkuin uskaltaa käydä päähyökkäykseen.

Heittäytyen kuvailemalleen pedolle luontaiseen asentoon ryömi Haukansilmä pienelle aukolle, mistä hän saattoi nähdä majan sisään. Se osoittautuikin olevansa David Gamutin asunto. Tänne oli uskollinen laulumestari nytkin paennut kaikkine suruineen ja pelkoineen nöyrästi luottaen Kaitselmuksen suojelukseen. Juuri samalla hetkellä, kun hänen kömpelö olemuksensa joutui metsästäjän tarkastelun alaiseksi tavalla, jonka olemme maininneet, oli erämies itsekin, vaikka valemuodossaan, tämän yksinäisen eläjän syvimpien mietiskelyjen esineenä.

Kuinka luja Davidin luottamus olikin entisaikojen ihmeisiin, kieltäytyi hän kuitenkin uskomasta minkään yliluonnollisen voiman välitöntä sekaantumista nykypäiväin tapauksiin. Toisin sanoen, vaikka hän vahvasti uskoi Bileamin aasin puhekykyyn, epäili hän sentään melkoisesti karhun laulumahdollisuuksia, huolimatta siitä, että oli jälkimmäisestä tapauksesta saanut omien oivallisten kuuloelimensä todistuksen. Hänen ilmeessään ja eleissään oli jotakin, joka kertoi metsästäjälle hänen mielensä olevan mitä pahimman sekasorron tilassa. Hän istui risukasalla, josta otettu oksa silloin, toinen tällöin elätti hänen heikkoa tultansa, pää käden varassa, surumielisten mietteiden vallassa. Puku, jota sävelten lemmikki kantoi, ei ollut millään tavoin muuttunut viime kuvaamastamme, paitsi että hän oli peittänyt kaljun päänsä kolmikolkkaisella majavannahkahatulla, joka ei ollut osoittautunut kyllin viekoittelevaksi kiihoittamaan jonkun hänen isäntänsä ahneutta.

Älykäs Haukansilmä, joka muisti sen kiireellisen tavan, millä toinen oli jättänyt paikkansa sairaan vaimon vuoteen ääressä, uumoili hiukan noin juhlallisen mietiskelyn syytä. Kierrettyään ensin hökkelin päästäkseen varmuuteen, että se oli aivan erillään muista ja että sen asujan mielenlaatu suojeli sitä kävijöiltä, rohkeni hän kompuroida sen matalasta ovesta suoraan Gamutin eteen. Jälkimmäisen asento jätti tulen heidän välilleen; ja kun Haukansilmä oli istuutunut takatassuilleen, kului lähes minuutti heidän vain katsellessaan toisiaan sanaakaan sanomatta. Yllätyksen äkillisyys ja laatu oli melkein liikaa Davidin — emme sano järjelle — vaan uskolle ja rohkeudelle. Hän hapuili pilliään ja nousi jaloilleen hämärästi kai aikoen koettaa sävelten manausvoimaa.

"Musta ja salaperäinen hirviö!" hän huudahti vapisevin käsin sovitellessaan nenälleen apusilmiään ja etsiessään pettämätöntä turvaansa hädässä ja ahdistuksessa, siunattua pyhien psalmien käännöstä. "Minä en tunne sinun luontoasi enkä aivoituksiasi, mutta jos jotakin mielessäsi kantaisit kirkon halvimman palvelijan ruumista tai henkeä vastaan, niin kuuntele Israelin nuorukaisen jumalallisia sanoja ja heittäydy katumukseen."

Karhu ravisti villavia kupeitaan ja tuttu ääni vastasi:

"Heittäkää metsään puhallusvehkeenne ja opettakaa kurkullenne säädyllisyyttä. Viisi sanaa selkeätä, ymmärrettävää englantia ovat tällä hetkellä paremmat kuin tunti kirkumista."

"Mikä sinä olet?" kysyi David aivan kykenemättömänä jatkamaan alkuperäistä aikomustaan ja osaten tuskin hengittää.

"Ihminen niinkuin tekin, ja ihminen, jonka veressä on yhtä vähän karhun tai intiaanin veren jälkeä kuin teidänkään veressänne. Oletteko niin pian unohtanut, keneltä saitte tuon hassunkurisen kojeen, jota nyt pidätte kädessänne?"

"Voiko se olla mahdollista?" ihmetteli David hengittäen vapaammin sitä mukaa kuin totuus alkoi hänelle sarastaa. "Olen nähnyt monia ihmeitä pakanain seassa oleskellessani, mutta en varmastikaan tämän veroista!"

"Niinpä niin", vastasi Haukansilmä paljastaen rehelliset kasvonsa siten tukeakseen kumppaninsa horjuvaa luottamusta. "Tässä näette ihon, jossa, vaikkei se ehkä olekaan niin valkea kuin niiden nuorten neitosten, ei ole punaisen vivahdustakaan muuta kuin mitä taivaan tuulet ja aurinko ovat siihen painaneet. No niin, käykäämmepä asiaan."

"Ensiksi kertokaa minulle neidistä ja nuorukaisesta, Joka niin urheasti oli tullut häntä etsimään!" keskeytti David.

"Niin, he ovat onnellisesti paenneet näiden konnien kirveitä. Mutta voitteko osoittaa minut Unkasin jäljille?"

"Nuori mies on vankeudessa, ja pahoin pelkään hänen kuolemansa olevan varman asian. Suruni on suuri, kun niin hyvillä lahjoilla varustettu ihminen kuolee tietämättömyytensä yössä, ja minä olen valinnut suloisen hymnin…"

"Voitteko opastaa minut hänen luokseen?"

"Se tehtävä ei liene vaikea", vastasi David epäröiden, "vaikka minä suuresti pelkäänkin, että teidän läsnäolonne pikemminkin pahentaisi kuin lieventäisi hänen muutoinkin niin onnetonta kohtaloaan."

"Ei sanaakaan enää, matkaan vain", tiukkasi Haukansilmä peittäen jälleen kasvonsa ja näyttäen itse esimerkkiä lähtemällä heti majasta.

Tiellä sai metsästäjä tietää kumppaninsa pääsevän Unkasin luo, koska häntä pidettiin mielipuolena ja koska hän oli saavuttanut erään vartijan suosion, sillä tämän David oli valinnut erikoisen uskonnollisen käännytystyönsä esineeksi siitä syystä, että mies sopersi hieman englantia. Kuinka paljon huroni ymmärsi uuden ystävänsä tarkoitusperiä, saattaa kyllä olla epäilyksenalaista, mutta kun ehdoton huomaavaisuus on yhtä imartelevaa villille kuin sivistyneemmälle henkilölle, oli sillä ollut kerrottu vaikutus. On tarpeetonta huomauttaa siitä kekseliäästä tavasta, jolla metsästäjä lypsi yksinkertaisesta Davidista nämä erikoistiedot, emmekä tällä kohdalla myöskään sen perinpohjaisemmin esitä niitä ohjeita, joita hän antoi kumppanilleen, päästyään täydellisesti kaikkien tarpeellisten asianhaarain perille, koska lukija on riittävästi tutustuva kaikkeen siihen kertomuksen edistyessä.

Maja, jonne Unkas oli suljettu, oli aivan kylän keskellä, ja sitä oli asemansa puolesta ehkä kaikkein vaikein lähestyä tai sieltä poistua huomaamatta. Mutta Haukansilmän oveluuteen ei tällä kertaa kuulunut pieninkään salaileminen. Luottaen valepukuunsa ja taitoonsa näytellä osaa, johon oli ryhtynyt, valitsi hän avonaisimman ja suorimman tien paikalle. Myöhäin hetki soi hänelle kuitenkin hieman suojaa, jota hän näytti niin kovin halveksivan. Pojat olivat jo vaipuneet uneen, ja kaikki naiset ja enimmät soturitkin olivat vetäytyneet majoihinsa yöksi. Vain neljä, viisi viimeksimainittua viipyi vielä Unkasin vankilan ovella, missä he salavihkaa vaikka hyvin tarkasti pitivät silmällä vihollisen käyttäytymistä.

Nähdessään Gamutin ja hänen seurassaan heidän kunnioitetuimman loitsijansa tunnetussa valepuvussa kulkevan olennon, tekivät he kerkeästi tietä molemmille. Mutta he eivät osoittaneet vähintäkään halua poistua. Päinvastoin aikoivat he ilmeisesti jäädä paikoilleen sitäkin innokkaammin, kun he toivoivat näkevänsä kaikenlaisia salaperäisiä taikatemppuja, jotka heidän mielestään luonnollisesti liittyivät moiseen käyntiin.

Kun metsästäjä oli täydelleen kykenemätön puhuttelemaan huroneja heidän omalla kielellään, täytyi hänen uskoa keskustelun hoito kokonaan Davidille. Huolimatta yksinkertaisuudestaan tuotti tämä erinomaista kunniaa saamilleen ohjeille, koska hän täytti ylen määrin opettajansa rohkeimmatkin toiveet.

"Delavarit ovat akkoja!" huudahti hän kääntyen sen villin puoleen, jolla oli heikkoa aavistusta hänen käyttämästään kielestä. "Englannin miehet, hullut maalaiseni, ovat yllyttäneet heitä tarttumaan sotakirveeseen ja lyömään kanadalaisia isiään, ja he ovat unohtaneet sukupuolensa. Haluaako veljeni kuulla 'Nopean Hirven' pyytävän hameitaan ja nähdä hänen itkevän huronien edessä paaluun kytkettynä?"

Innokkaasti myöntävä "hugh!" ilmaisi tyytyväisyyden, mitä villi tuntisi todetessaan moista heikkoutta vihollisessa, jota oli niin kauan vihattu ja pelätty.

"Sitten astukoon hän syrjään, ja tuo viisas mies on puhaltava siihen koiraan! Sanokoon hän sen veljilleni!"

Huroni selitti Davidin tarkoituksen tovereilleen, jotka vuorostaan kuuntelivat ehdotusta ihastuneina, sillä heidän raaka mielensä riemuitsi moisesta hienostuneesta julmuudesta. He peräytyivät hieman ovelta ja viittasivat luuloteltua loitsijaa käymään sisään. Mutta kehoitusta noudattamatta istui karhu yhä asemillaan ja mörisi.

"Viisas mies pelkää, että hänen puhalluksensa osuu hänen veljiinsä ja vie mennessään heidänkin urheutensa", jatkoi David toimien saamiensa ohjeiden mukaisesti. "Heidän on käytävä loitommaksi."

Huronit, joiden mielestä sellainen onnettomuus olisi ollut pahin turma, mikä olisi voinut heitä kohdata, väistyivät yhtenä miehenä niin kauas, etteivät enää kuulleet tavallista puhetta, vaikka he sentään aina vapaasti näkivätkin majan ovelle. Tyytyväisenä turvallisuuteensa jätti silloin metsästäjä paikkansa ja tallusteli hitaasti hökkeliin. Se oli hiljainen ja synkkä, sillä siinä oli vanki yksinään ja sitä valaisi vain hiiltyvä nuotio, jota oli käytetty ruuan valmistuksessa.