Front matter (continued 3)

"Aseet ja torvet kuuluvat taisteluun, mutta kiitoslaulu voittoon!" vastasi vapautettu David. "Ystävä", lisäsi hän ojentaen laihan, hennon kätensä lempeästi Haukansilmälle samalla kun hänen silmänsä kimmelsivät ja kostuivat, "minä kiitän sinua siitä, että hiukset yhä kasvavat päässäni, mihin ne ensinnä Luoja juurrutti, sillä vaikka muiden ihmisten tukka voikin olla kiiltävämpi ja kiharaisempi, olen minä aina havainnut hiukseni erinomaisen hyvin soveltuvan päälakeen, jota ne suojaavat. Etten minä äsken ottanut osaa tappeluun, ei riippunut niin paljon haluttomuudestani kuin noiden pakanoiden kahleista. Urhoolliseksi ja taitavaksi olet sinä osoittautunut ottelussa, ja minä kiitän sinua nyt, ennenkuin ryhdyn täyttämään muita tärkeämpiä tehtäviä, sillä sinä olet totisesti ansainnut kristityn kiitoksen."

"Koko juttu on aivan vähäpätöinen, ja sellaista tulette näkemään usein, jos viivytte kauan parissamme", vastasi metsästäjä, joka oli tuntuvasti leppynyt laulumiehelle tämän vilpittömän kiitollisuudenilmaisun jälkeen. "Minä olen saanut takaisin vanhan toverini, 'Hirventappajan", jatkoi hän sitten, lyöden kädellään pyssynsä tukkiin, "ja se on jo sinänsä voitto. Nämä irokeesit ovat ovelaa väkeä, mutta he pettivät itsensä jättäessään tuliaseensa kauas ulottuviltaan; ja jos Unkas ja hänen isänsä olisivat säilyttäneet vain tavallisen intiaanimalttinsa, olisimme lähettäneet noihin roistoihin kolme kuulaa yhden asemesta, ja se olisi tehnyt selvää koko roskajoukosta, yhtä hyvin tuosta loikkivasta lurjuksesta kuin hänen kumppaneistaankin. Mutta kaikki oli edeltäpäin niin määrätty ja parhain päin määrätty."

"Sinä puhut hyvin", virkkoi David; "ja sinä tapasit kristinuskon oikean hengen. Ken on määrätty pelastumaan, hän pelastuu, ja kenen kohtaloksi on säädetty hukkuminen, hän hukkuu. Tämä on totinen oppimme, ja sangen lohduttava se on ja virvoittava oikealle uskovaiselle."

Metsästäjä, joka tällä välin oli istuutunut tarkastelemaan pyssynsä tilaa niin sanoaksemme isällisellä huolella, katsahti nyt toiseen lainkaan yrittämättäkään salata paheksumistaan ja katkaisi jyrkästi enemmät puheet.

"Oppi tai ei", laukaisi karski metsänkävijä, "joka tapauksessa se on lurjusten uskoa ja koituu rehellisen miehen kiroukseksi. Minä uskon kyllä, että tuo huroni kaatui käteni iskusta, koska näin sen omin silmin; mutta ellen sitä myös omin silmin näe, ei mikään saa minua uskomaan, että hän tapasi siinä palkintonsa tai että tuo Chingachgook tuolla tuomitaan viimeisenä päivänä."

"Sinä et löydä mistään todisteita tuollaista rohkeata oppia puolustaaksesi, eikä sitä tue mikään kirkollisen liittomme päätös", huusi David, joka oli pahasti takertunut turhantarkkoihin saivarteluihin, joita oli hänen aikanaan ja etenkin hänen maakunnassaan keksitty peittämään taivaallisen ilmoituksen yksinkertaista kauneutta koetettaessa tunkeutua jumalallisen luonnon vapisuttavaan salaisuuteen asettamalla omahyväisyys uskon sijaan, mistä oli seurauksena, että moisiin ihmisten kyhäämiin opinkappaleihin nojaavat joutuivat vain epäilyihin ja ensimmäinen myrsky oli sen pyyhkäisevä sijaltansa. "Minä pyydän sinua esittämään ne todistusvoimaiset kohdat, joille sinä rakennat tuon säälimättömän väitöksesi" (muiden opinjärjestelmien puolustajain tapaan ei Davidkaan aina ollut tarkka sanojensa valinnassa). "Mainitse luku ja värssy sekä mistä pyhästä kirjasta olet löytänyt lauseita tueksesi?"

"Kirjasta?" kertasi Haukansilmä huonosti salaten syvän halveksumisensa; "pidätkö minua parkuvana paitaressuna, joka roikkuu jonkun vanhan akan hameessa, pidätkö tätä hyvää pyssyä tässä polvellani hanhensulkana, tätä häränsarvea mustetolppona ja tätä nahkapussia ruudukkaana nenäliinana, jossa minä muka kuljetan päivällistäni? Kirjasta! Mitä on sellaisella miehellä kuin minulla, salojen soturilla, vaikka minä olenkin puhdasta valkoista rotua, mitä on minulla tekemistä kirjojen kanssa? Minä olen lukenut vain yhtä ainoata kirjaa, ja siihen kirjoitetut sanat ovat liian yksinkertaisia ja liian selviä tarvitakseen pitkiä selittelyjä, vaikka minä voinkin ylpeillä käyneeni omaa kouluani neljäkymmentä pitkää ja vaivalloista vuotta."

"Mikä onkaan sen kirjan nimi?" kysyi David, joka ymmärsi väärin toisen tarkoituksen.

"Se kirja on aina avoinna edessänne", vastasi metsästäjä; "eikä sen omistaja ole itara käyttääkseen sitä. Minä olen kuullut ihmisistä, jotka lukevat kirjoja tullakseen vakuutetuiksi Jumalan olemassaolosta. Sitä minä en ymmärrä muulla tavalla kuin että siirtokuntien ihmiset siinä määrin vääristelevät hänen tekonsa, että se, mikä on selvää saloilla ja metsissä, tulee epäilyksenalaiseksi kauppiasten ja pappien keskuudessa. Jos tuollainen epäilijä sattuisi lähettyvilleni ja hän seuraisi minua auringonnoususta toiseen auringonnousuun läpi metsän sokkeloiden, huomaisi hän pian olevansa tyhmyri ja että hänen suurin tyhmyytensä on siinä, että hän pyrkii kohoamaan Hänen tasalleen, jonka vertaiseksi hän ei kuitenkaan koskaan voi tulla ei hyvyydessä eikä voimassa."

Heti kun David huomasi väittelevänsä vastustajan kanssa, joka sai uskonsa luonnon ilmestyksistä ja vältti kaiken opinkappaleiden saivartelua, luopui hän halukkaasti ottelusta, mistä hän ei luullut niittävänsä hyötyä yhtä vähän kuin arvonantoakaan. Metsästäjän vielä puhuessa oli hänkin istuutunut ja vetäen esiin aina valmiin pikkukirjansa ja rautasankaiset silmälasinsa valmistautui hän suorittamaan velvollisuutta, minkä vain odottamaton hyökkäys hänen oikea-oppisuutensa kimppuun oli saanut pitkäksi aikaa lyömään laimin. Hän oli tosiaan kuin mikäkin läntisen manteren mestarilaulaja — paljoa myöhäisempi kuin runsaslahjaiset runoniekat, jotka muinoin lauloivat paronien ja ruhtinaiden maallista ylistystä, mutta joka tapauksessa oman aikansa ja maansa hengen mukainen mestarilaulaja; ja nyt hän oli varustautunut harjoittamaan taitoansa äskeisen voiton kunniaksi tai oikeammin kiitokseksi siitä. Hän odotti kärsivällisesti siksi kunnes Haukansilmä herkesi puhumasta, sitten hän kohotti silmänsä ja äänensä yht'aikaa ja sanoi:

"Minä kehoitan teitä, hyvät ystävät, yhtymään kanssani ylistämään tätä eriskummallista pelastumista raakalaisten ja uskottomien käsistä sillä virvoittavalla ja juhlallisella sävelellä, jota mainitaan nimellä 'Northampton'."

Hän ilmoitti sitten sivun ja värssyn, mistä hänen valitsemansa säkeet olivat löydettävissä, ja asetti soittokoneen huulilleen yhtä arvokkaasti ja vakavasti, kuin olisi ollut kirkossa. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan saanut avustusta, sillä sisarukset olivat vielä hellien tunteenpurkaustensa vallassa, joihin olemme jo viitanneet. Mutta säikähtymättä lainkaan seurakuntansa vähälukuisuutta, siihen kun itse asiassa kuului vain murjottava metsästäjä, hän korotti äänensä, aloitti ja lopetti hurskaan laulun minkäänlaisitta häiriöittä tai keskeytyksittä.

Haukansilmä kuunteli tyynesti ladatessaan pyssyään ja korjaillessaan sen piitä, mutta sävelet, joilta nyt puuttui ympäristön ja myötätunnosta johtuvan liikutuksen ulkonainen tuki, eivät kyenneet herättämään hänen uinuvia tunteitaan. Ei ole milloinkaan mestarilaulaja, tai millä sopivammalla nimellä Davidia mainitsisimmekaan, ponnistellut taitoaan välinpitämättömämmän kuulijakunnan edessä, vaikka hänen esiintymistapansa erikoisuudesta ja vilpittömyydestä voimme päätellä, ettei kukaan maallinen laulaja ole milloinkaan kohottanut säveliä, jotka olisivat nousseet niin lähelle sitä valtaistuinta, mille kaikki kunnia ja ylistys kuuluu. Metsästäjä pudisti päätään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja, joiden joukosta saattoi vain erottaa "kurkun" ja "irokeesin", hän lähti keräilemään huroneilta vallattua asevarastoa ja tarkastamaan sen tilaa. Tässä toimessa auttoi häntä Chingachgook, joka muiden joukosta löysi omansa ja poikansa pyssyn. Myöskin Heyward ja David varustettiin tuliluikuilla, eikä ruutia ja kuuliakaan puuttunut näiltä nyt toimintakykyisiltä pyssyiltä.

Kun metsän pojat olivat suorittaneet valintansa ja jakaneet voittosaaliin, ilmoitti tiedustelija hetken tulleen lähteä matkaan. Samaan aikaan oli Gamutinkin laulu lopussa, ja sisarukset jaksoivat jo hallita tunteensa. Duncanin ja nuoremman mohikaanin avustamina laskeutuivat tytöt kummun jyrkkää rinnettä, jota he olivat nousseet aivan kokonaan erilaisten olosuhteiden vallitessa ja jonka laesta oli ollut vähällä tulla heidän surmansa näyttämö. Alhaalla he tapasivat narragansetratsut pureksimassa pensaiden lehtiä, ja noustuaan satulaan he seurasivat opasta, joka usein mitä vaarallisimmissa tilanteissa oli osoittautunut heidän ystäväkseen. Matkaa ei kuitenkaan kestänyt pitkälti. Haukansilmä poikkesi huronien seuraamalta salapolulta, kääntyi oikealle, tunkeutui viidakkoon, kulki yli solisevan puron ja pysähtyi erääseen kapeaan laaksoon muutamien vesijalavain varjoon. He olivat vain muutamien sylien päässä tuon kamalan kummun juurelta, ja hevosia olisi tarvittu oikeastaan vain matalan puron poikki mentäessä.

Metsästäjä ja intiaanit näyttivät hyvin tuntevan syrjäisen sopen, missä he nyt olivat, sillä laskettuaan pyssynsä nojaamaan puita vasten alkoivat he luoda syrjään kuivia lehtiä, ja kun he olivat päässet siniseen saveen asti, pulpahti sieltä solisten kirkas, kimmeltävä vesisuoni. Valkoinen mies katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin esinettä, jota ei kuitenkaan löytynyt niin pian kuin hän toivoi.

"Nuo huolimattomat lurjukset, mohokit ja heidän tuskarora- ja onondaga-veljensä ovat olleet täällä janoansa sammuttamassa", murisi hän, "ja ne senkin kiertolaiset ovat viskanneet leilin menemään! Tee sitten vielä hyvää moisille kiittämättömille koirille! Tässä on Herra laskenut kätensä keskelle ulvovaa erämaata ja on heidän parhaakseen nostanut maan uumenista lähteen, joka saattaisi häpeään kaikkien siirtokuntien parhaan rohdosvaraston; ja katso! Konnat ovat sotkeneet saven ja lianneet paikan ikäänkuin he olisivat järjettömiä elukoita eivätkä ihmisiä."

Sanaakaan sanomatta ojensi Unkas hänelle kaivatun leilin, jota näkemästä yltyvä pahantuulisuus oli estänyt Haukansilmää tähän asti, vaikka se kauniisti riippui jalavan oksalla. Täytettyään sen vedellä hän vetäytyi muutamia askeleita syrjään, missä maa oli lujempaa ja kuivempaa, ja istuutui sangen tyynesti. Juotuaan pitkän ja ilmeisesti miellyttävän siemauksen alkoi hän hyvin huolellisesti tarkastella huronien jättämiä ruuantähteitä, joita hän oli kantanut repussa käsivarrellaan.

"Kiitoksia, poika!" jatkoi hän ojentaen tyhjän astian Unkasille; "nytpä ryhdymme katselemaan, millaisia paloja nämä hiiviskelevät huronit pistelevät poskeensa väijytysretkillä ollessaan. Kas vain! Hirtehiset tuntevat kyllä parhaat kohdat kauriista, ja luulisipa melkein niiden osaavan leikata ja paistaa hirvenreittä yhtä hyvin kuin paras kokki koko maassa! Mutta kaikki on raakaa, sillä irokeesit ovat raakalaisia itsekin. Unkas, otahan tulusrautani ja sytytä tuli; palanen mureata lihaa ojentaa meille luonnon auttavan käden pitkien ponnistusten jälkeen."

Huomatessaan oppaiden ryhtyneen aivan tosissaan puuhaamaan ateriaa auttoi Heyward tytöt satulasta ja asettui heidän vierelleen maahan, koska ei hänkään ollut haluton nauttimaan parin hetken virkistävää lepoa veristen tapausten jälkeen, joissa hän oli juuri ollut osallisena. Paistohommien parhaillaan jatkuessa sai uteliaisuus hänet tiedustelemaan seikkoja, jotka olivat aiheuttaneet heidän odottamattoman ja parhaaseen aikaan sattuneen pelastumisensa.

"Mistä johtui, että me näimme teidät taas niin pian, jalo ystäväni", kysyi hän, "ja ilman Edwardin varusväen apua?"

"Jos me olisimme menneet virran mutkaan asti, olisimme me saapuneet tarpeeksi ajoissa tuodaksemme lehtiä teidän ruumiittenne peitoksi, mutta liian myöhään pelastaaksemme teidän päänahkanne", vastasi metsästäjä levollisesti. "Emme hukanneet voimia ja tilaisuutta patikoimalla linnaan, vaan asetuimme piiloon Hudsonin rannalle seurataksemme huronien liikkeitä."

"Te näitte siis kaikki, mitä tapahtui?"

"Emme kaikkea, sillä intiaanin silmää on vaikea pettää, ja me pysyimme sentähden kätkössä. Mutta vaikeata oli pitää tätä mohikaanipoikaa alallaan väijytyspaikassa. Niin, Unkas, sinun käytöksesi oli enemmän uteliaan naisen kuin vihollistaan vaanivan soturin."

Unkas käänsi silmänsä hetkeksi puhujan voimakkaihin kasvoihin, mutta ei lausunut sanaakaan eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut katumusta. Päinvastoin luuli Heyward nuoren mohikaanin käytöksessä keksivänsä jonkinlaista halveksumista, jopa uhmaakin, ja hänestä tuntui kuin olisi intiaani tukahduttanut purkautumaan pyrkiviä intohimojaan yhtä hyvin kohteliaisuudesta kuuntelevia kohtaan kuin kunnioituksesta, jota hän tavallisesti osoitti valkoiselle liittolaiselleen.

"Te näitte meidän vangitsemiskohtauksemme?" kysyi Heyward sitten.

"Me kuulimme sen", oli merkitsevä vastaus. "Intiaanien kirkuna on selvää kieltä miehille, jotka ovat ikänsä kaiken oleskelleet metsissä. Mutta kun te nousitte maihin täytyi meidän käärmeiden tavoin ryömiä lehvien alitse, ja niin menetimme teidät kokonaan näkyvistämme, kunnes jälleen keksimme teidät puihin sidottuina ja valmiina kestämään oikean intiaanisurman."

"Meidän pelastuksemme oli Kaitselmuksen työtä. Ihme, ettette erehtyneet polusta, sillä huronit olivat jakaantuneet ja kummallakin joukolla oli hevosia."

"Niin, siinä me tosiaankin kadotimme vainun ja olisimme ehkä hukkuneetkin jäljiltä, ellei Unkasia olisi ollut; me poikkesimme kuitenkin polulle, joka vei metsiin, sillä me arvasimme, ja arvasimme oikein, villien kuljettavan vankejaan juuri sinne päin. Mutta kun me olimme seuranneet sitä useita peninkulmia tapaamatta ainoatakaan oksaa, kuten minä olin neuvonut, olin joutua epätoivoon, etenkin kun kaikki jalanjäljet olivat intianikenkien painamia."

"Voittajamme olivat varovaisuudessaan antaneet meille samanlaiset jalkineet kuin heillä itselläänkin oli", virkkoi Duncan ja näytteli kauriinnahkaisia pieksujaan.

"Sepä oli ovelaa ja kovasti heidän tapaistaan; vaikka me puolestamme olimme myöskin liian kokeneita miehiä antaaksemme tuon tavallisen keksinnön johtaa itseämme harhaan!"

"Mitä meidän siis tulee kiittää pelastuksestamme?"

"Minun täytyy tunnustaa eräs seikka valkoisena miehenä, jonka suonissa ei virtaa pisaraakaan intiaaniverta, ja saisin melkein hävetä nuoren mohikaanin taitavuutta asiassa, joka minun tulisi tuntea paremmin kuin hänen, mutta jota minä tuskin vieläkään voin todeksi uskoa vaikka olen sen omin silmin nähnyt."

"Sepä kummallista! Mainitkaahan tuo seikka!"

"Unkas on kyllin rohkea väittääkseen, että näitä neitejä kantavat ratsut", jatkoi Haukansilmä silmäten uteliaan tarkkaavasti sisarusten hevosia, "laskivat samanpuoleiset jalkansa yht'aikaa maahan, mikä on vastoin kaikkien niiden neljän jalan juoksevain eläinten tapoja, jotka aina kulkevat sillä tavoin, kuten omat silmäni ovat nähneet ja kuten niiden jäljet ovat kahdenkymmenen pitkän peninkulman matkan aikana todistaneet."

"Niin, se on tosiaankin näiden elukoiden erikoinen etu! Ne ovat kotoisin Narraganset-lahden rannalta, pienestä maakunnasta, jonka nimi on Providence Plantations, ja ne ovat kuuluisia kestävyydestään ja helposti ne ovat omaksuneet tämän kummallisen liikkumistavan, vaikka kyllä muitakin hevosia usein harjoitetaan siihen."

"Saattaa olla niin", myönteli Haukansilmä, joka oli erikoisen tarkkaavasti kuunnellut tätä selitystä; "vaikka olen puhdasrotuinen valkoinen mies, tunnen sentään paremmin kauriin ja majavan metkut kuin kuormajuhtien. Majuri Effinghamilla on monta jaloa ratsua, mutta minä en ole niiden joukossa vielä nähnyt ainoatakaan, joka kulkisi moista sivukonkkaa."

"Se on totta, sillä hän kai arvostelee hevosia vallan toisten ominaisuuksien mukaan. Nämä ovat kuitenkin suosittua rotua, ja kuten näette, tuottaa niiden kantama taakka niille usein suurta kunniaa."

Mohikaanit olivat kuunnellakseen keskeyttäneet puuhailunsa loimuavan tulen ääressä, ja kun Duncan oli lopettanut, katsahtivat he merkitsevästi toisiinsa ja isä päästi tuon välttämättömän hämmästyksenhuudahduksensa. Metsästäjä mietti kuin sulattaakseen uutta tietoaan ja vilkaisi jälleen uteliaana hevosiin.

"Olen varma siitä, että on vielä kummempiakin nähtävänä siirtokunnissa!" virkkoi hän vihdoin; "sillä ihminen käyttelee luontoa surullisesti väärin, kun hän kerran on päässyt sen herraksi. Mutta kävivätpä ne nyt sivuttain tai suoraan, Unkas huomasi tuon omituisen liikkumistavan, ja se johti meidät taitetulle pensaalle. Ulommaisin oksa oli läheltä toisen hevosen jälkiä taivutettu ylöspäin, aivan niinkuin nainen katkaisee kukan varresta, mutta kaikki muut oli hajoitettu ja painettu alas ikäänkuin olisi miehen vahva käsi ollut niitä raastamassa! Siitä minä päätin, että ne ovelat roistot olivat nähneet taitetun oksan ja repineet loputkin saadakseen meidät luulemaan uroskauriin reuhtoneen pensaissa sarvillaan."

"Tietääkseni ei terävänäköisyytenne teitä pettänytkään, sillä jotakin sentapaista sattui tosiaankin!"

"Sehän oli helppoa huomata", lisäsi metsästäjä, joka ei vähimmässäkään määrässä tuntenut osoittaneensa sen kummempaa terävänäköisyyttä, "ja aivan toista maata kuin koikkerehtiva hevonen! Sitten pisti päähäni, että mingot varmaankin yrittävät tälle lähteelle, sillä nuo konnat varsin hyvin tietävät sen veden oivallisuuden!"

"Onko se sitten tosiaankin niin mainiota?" kysyi Heyward katsastellen uteliaasti syvännettä ja sen pulppuavaa lähdettä, jota ympäröi tummanruskea maa.

"Ei ole suurilta järviltä etelään ja itään matkaavaa punanahkaa, joka ei olisi kuullut sen oivallisista ominaisuuksista. Haluatteko maistaa?"

Heyward otti leilin, mutta nieltyään muutamia pisaroita hän heitti sen inhoavin irvistyksin menemään.

Metsästäjä nauroi hiljaista, mutta sydämellistä naurua ja pudisti päätään hyvin tyytyväisenä.

"Niinpä niin, vaaditte makua, johon olette tottunut. oli aika, jolloin minäkin pidin siitä yhtä vähän kuin te nyt; mutta minä olen vähitellen mieltynyt siihen ja nyt himoitsen sitä niinkuin kauris suolalampareita. Te ette voi pitää enemmän kirpeämakuisista viineistänne kuin punanahka tästä vedestä, etenkin sairaana ollessaan. Mutta Unkas on suorinut tulensa ja meidän on aika ajatella syömistä, sillä matkamme on pitkä ja vielä kokonaan tekemättä."

Tämä äkillinen sivuhyppäys keskeytti metsästäjän juttelun ja hän kävi siekailematta käsiksi niihin ruuantähteisiin, jotka olivat säästyneet ahneilta huroneilta. Yksinkertaisesta aterian valmistuksesta suoriuduttiin sangen yksinkertaisin menetelmin, ja hän ja mohikaanit aloittivat vaatimattoman illallisensa äänettöminä ja innokkaina kuin miehet, jotka syövät kestääksen suuria ja herkeämättömiä ponnistuksia.

Kun metsän pojat olivat suorittaneet tämän välttämättömän ja mieluisan tehtävän, kumartui kukin juomaan pitkän siemauksen tästä yksinäisestä, hiljaisesta lähteestä, jonka, samoin kuin sen sisarlähteiden ympärille viidenkymmenen vuoden kuluttua kerääntyivät suurin joukoin kokonaisen maanosan rikkaimmat, kauneimmat ja lahjakkaimmat ihmiset etsimään terveyttä ja huvia.[8] Sitten Haukansilmä kehoitti lähtemään matkaan. Sisarukset nousivat jälleen satulaan; Duncan ja David tarttuivat pyssyihinsä ja kulkivat heidän perässään, metsästäjä näytti tietä ja mohikaanit muodostivat jälkijoukon. Koko seurue matkasi sitten nopeasti pitkin kapeata polkua pohjoiseen päin, jättäen lähteen parantavan veden yksinäisyydessään juoksemaan naapuripuroon ja kaatuneiden ruumiit mätänemään läheiselle töyräälle ilman hautajaismenoja — kohtalo, joka oli liian tavallinen metsien sotureille herättääkseen sääliä yhtä vähän kuin huomiotakaan.

XIII luku.

Mä polun mukavamman etsin.

Parnell.

Haukansilmän johtamana matka kävi poikki samojen hiekkatasankojen, joita seurue oli saman päivän aamuna kostonaikeissaan pettyneen Maguan opastamana kulkenut ja joita siellä täällä laaksot ja harjanteet katkaisivat. Aurinko oli jo vaipunut kaukaisia vuoria kohti, ja kun he matkasivat äärettömässä metsässä, ei kuumuus enää rasittanut. Heidän nopeutensa oli tietysti sen mukainen, ja paljoa ennen kuin hämärä oli laskeutunut heidän ympärilleen, olivat he taivaltaneet monta väsyttävää peninkulmaa paluutiellään.

Villin tavoin, jota hän täydellisesti vastasi, näytti metsästäjäkin vaistomaisesti huomioivan heidän raivaamattoman polkunsa viitat kaikenlaisista salaisista merkeistä, koska hän harvoin astui verkkaisammin eikä milloinkaan pysähtynyt miettimään. Nopea syrjäsilmäys puiden sammalpeitteeseen, katsaus laskevaan aurinkoon tai varma, mutta lyhytaikainen lukuisain vesireittien suunnan tarkkaaminen, joiden yli hän kahlasi, riittivät osoittamaan tien ja poistamaan suurimmatkin vaikeudet. Vähitellen alkoi metsä vaihtaa värejänsä, kun voimakas vihreys, joka oli tähän asti sen lehväkatoksia kaunistanut, tummeni ennustaen päivän sammumista.

Sisarusten koettaessa edes vilahdukselta puiden välitse nähdä aurinkoa ympäröivää kultahohtoista sädekehää, joka koristi vähän matkan päähän läntisten kukkulain yläpuolelle pinoutuneet pilvet punaisin juovin tai kapein keltakimalteisin reunoin, käännähti Haukansilmä äkkiä ja loistavaa taivasta kohti viitaten puhui:

"Kas tuossa on ihmiselle merkki, milloin hänen tulee etsiä ravintoansa ja luonnollista lepoa; parempi ja viisaampi hän olisi, jos hän ymmärtäisi luonnon viittaukset ja ottaisi oppia ilmojen linnuista ja ketojen eläimistä! Meidän yömme menee kuitenkin pian ohi, sillä kun kuu nousee, on meidän taas oltava jalkeilla ja jatkettava matkaa. Muistelen jossakin näillä paikoin taistelleeni makvojen kanssa ensimmäisessä sodassa, missä minä olen ihmisestä verta vuodattanut, ja tänne me rakensimme hirsivarustuksen estääksemme niitä ryöstönhimoisia roistoja pääsemästä käsiksi maapahkoihimme. Elleivät merkkini petä, tapaamme sen paikan tästä muutamia syliä vasemmallamme."

Odottamatta mitään myöntymystä tai edes minkäänlaista vastausta tunkeutui uljas metsästäjä rohkeasti tiheään kastanjavesakkoon, työntäen syrjään tavattomasti versoneiden, maan melkein kauttaaltaan peittävien puunalkujen oksat, ja toivoi joka askelella keksivänsä esineen, jonka hän ennestään tunsi. Metsästäjän muisti ei pettänytkään. Kuljettuaan orjantappurapensaiden täyttämää kiusallista viidakkoa muutamia satoja jalkoja hän tuli metsäaukealle, jonka keskellä kohosi ruohottunut ja rappeutunut, matala hirsivarustus. Tämä karkeatekoinen ja hoitamaton rakennus oli yksi niitä hylättyjä linnoituksia, joita kaikessa kiireessä kyhätään hädän hetkellä ja jotka sitten vaaran hälvettyä jätetään oman onnensa nojaan rauhallisesti raukenemaan metsän yksinäisyyteen, kenenkään niistä välittämättä ja melkein yhtä unohdettuina kuin tapaukset, jotka niiden pystyttämisen aiheuttivat. Tuollaisia muistomerkkejä ihmisen oleskelusta ja taisteluista tapaa vieläkin usein koko sillä leveällä metsävyöhykkeellä, joka kerran erotti vihollismaakunnat toisistaan, ja ne ovat tavallaan historiallisia raunioita, jotka läheisesti liittyvät siirtomaiden vaiheisiin ja jotka erinomaisesti sopivat niitä ympäröivän maiseman synkän yksinäiseen luonteeseen. Tuohikatto oli aikoja sitten hajonnut ja pudonnut pala palalta maahan, mutta valtavat mäntyhirret, jotka oli kaikessa kiireessä pinottu päällekkäin, olivat vielä alkuperäisillä sijoillaan, vaikka eräs varustuksen kulma olikin painunut alas uhaten muullekin karkean rakennuksen osalle pikaista luhistumista. Heywardin ja hänen seuralaistensa epäröidessä lähestyä rappeutunutta rakennusta astuivat Haukansilmä ja intiaanit matalain seinien sisäpuolelle eivät ainoastaan pelkäämättä, vaan myös ilmeisesti uteliaina. Sillä välin kun metsästäjä tarkasteli raunioita sekä sisältä että ulkoa mielenkiinnolla, jonka vain hetki hetkeltä heräävät muistot voivat synnyttää, kertoi Chingachgook pojalleen delavarinkielellä, voittajan ylpeys eleissään, tässä yksinäisessä paikassa nuoruudessaan tapahtuneen kahakan lyhyen historian. Hiven alakuloisuutta sekoittui kuitenkin hänen voitonriemuunsa ja muutti hänen äänensä, kuten tällaisissa tapauksissa, pehmeäksi ja sointuvaksi.

Sisarukset laskeutuivat tällä välin iloisina satulasta ja valmistautuivat nauttimaan pysähdyksen tuottamaa lepoa illan vilpoisuudessa ja rauhassa, jota he eivät luulleet muiden kuin metsän petojen voivan häiritä.

"Eiköhän levähdyspaikkamme olisi ollut paremmassa kätkössä, arvoisa ystäväni", kysyi varovainen Duncan huomattuaan metsästäjän jo lopettaneen lyhyen tarkastelunsa, "jos olisimme valinneet tietymättömämmän ja vähemmän käytetyn suojan kuin tämän?"

"On elossa enää vain harvoja ihmisiä, jotka tietävät, että tämä hirsivarustus on joskus rakennettu", kuului hidas ja miettivä vastaus. "Eipä usein kyhätä kirjoja eikä laiteta kertomuksia taistelusta, josta äsken oli puhe, mohikaanien ja mohokkien välisessä sodassa, johon he omasta halustaan olivat ryhtyneet. Minä olin silloin nuorukainen vielä, ja minä lähdin sotimaan delavarien puolesta, koska minä tiesin heidän kuuluvan syyttömästi parjattuun ja väärin kohdeltuun rotuun. Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä himoitsivat nuo paholaisen sikiöt vertamme tämän puukasan ulkopuolella — sivumennen sanoen minä olin suunnitellut tämän varustuksen sekä sen osaksi rakentanutkin, vaikka en ole, kuten muistanette, mikään intiaani, vaan puhdasrotuinen valkeaihoinen. Delavarit avustivat myöskin työssä, ja tässä me pidimme puoliamme kymmenen kahtakymmentä vastaan siksi, kunnes meitä oli yhtä paljon, ja silloin me hyökkäsimme noiden koirien kimppuun, eikä ainoakaan mies heistä palannut kotiinsa kertomaan partiojoukkonsa kohtalosta. Niin, niin, minä olin silloin nuori ja tottumaton näkemään verta, ja kun en voinut kestää ajatusta, että olennot, joilla oli kuolematon sielu niinkuin minullakin, jäisivät virumaan paljaalle maalle petojen raadeltaviksi ja sateiden huuhdeltaviksi, hautasin kuolleet omin käsin juuri siihen pieneen kumpareeseen, jossa te nyt istutte; eikä se suinkaan ole huono istuinpaikka, vaikka se nyt peittää ihmisluita."

Heyward ja sisarukset hypähtivät kiireesti ruohoiselta hautakummulta, eivätkä naiset huolimatta hirveistä elämyksistä, joita he aivan äskettäin olivat saaneet kestää, voineet kokonaan tukahduttaa luonnollisen kauhun värähdystä joutuessaan näin läheisiin tekemisiin kuolleiden mohokkien kätköpaikan kanssa. Harmahtava iltavalaistus, jota tumman nurmen kattama synkkä aukeama, viidakkoreunus ja sen takana hengähtämättömän hiljaisuuden keskeltä näköjään aina pilviin asti kohoavat hongat rajoittavat, ja rannattoman metsän kuolemankaltainen äänettömyys, kaikki yhdessä olivat omiansa vahvistamaan tuollaista vaikutelmaa.

"He ovat menneet muille maille ja ovat nyt aivan vaarattomia", jatkoi Haukansilmä kättään huiskauttaen ja surumielisesti hymyillen heidän ilmeisen säikähdyksensä nähdessään; "he eivät enää koskaan kohota sotahuutoa eivätkä iske kirveellään! ja kaikista niistä, jotka olivat puuhaamassa heitä sinne, missä he nyt loikovat, olemme vain Chingachgook ja minä elossa. Mohikaanin veljet ja sukulaiset muodostivat meidän sotavoimamme, ja te näette edessänne heidän heimonsa viimeiset miehet."

Kuulijain silmät kääntyivät kuin itsestään intiaaneihin, joiden surulliseen kohtaloon he suhtautuivat säälin ja osanoton tuntein. Heidän mustat muotonsa erottuivat yhä selvästi hirsivarustuksen varjosta, ja poika kuuntali hartaana isänsä kohottavaa kertomusta miehistä, joiden nimiä hän oli kauan kunnioittanut heidän urhoutensa ja luontaisten avujensa takia.

"Minä luulin delavareja rauhalliseksi kansaksi", virkkoi Duncan, "enkä minä uskonut heidän koskaan itse antautuvan sotaan, koska he olivat luovuttaneet maittensa puolustamisen juuri samoille mohokeille, joita te surmasitte!"

"Se on osaksi totta", vastasi metsästäjä, "ja kuitenkin se on itse asiassa hävytön valhe. Sellainen sopimus tehtiin tosiaankin menneinä aikoina hollantilaisten toimesta, sillä nämä halusivat riisua aseet niiltä alkuasukkailta, joilla oli etuoikeus heidän anastamaansa maahan. Vaikka mohikaanit olivatkin samaa kansaa, eivät he englantilaisten ystävinä kuitenkaan suostuneet tuohon typerään kauppaan, vaan säilyttivät miehuutensa, ja samaten menettelivät delavaritkin, kun heidän silmänsä olivat auenneet näkemään tekemänsä tyhmyyden. Te näette edessänne päällikön, joka kuuluu mahtavaan heimoon! Kerran saattoi hänen heimonsa metsästää hirviä laajemmilla alueilla kuin mitä nyt kuuluu Albanyn suojelusherruuteen tapaamatta ainoatakaan puroa tai kukkulaa, joka ei olisi ollut heidän omansa; mutta mitä on jäänyt heidän jälkeläiselleen? Ehkä hän saa itseään varten, jos Jumala hyväksi näkee, kuusi jalkaa maata, jonka povessa hän voi rauhassa nukkua, mikäli hänellä on ystävä, joka ottaa vaivakseen laskea hänen päänsä niin syvään, etteivät aurankärjet siihen satu!"

"Riittää!" pyysi Heyward peläten tämän puheenaiheen johtavan sananvaihtoon, joka voisi rikkoa hänen kauniiden suojattiensa turvallisuudelle välttämättömän sovun seurueen keskuudessa; "me olemme kulkeneet pitkälti ja harvat meistä ovat saaneet lahjaksi sellaisen ruumiin kuin te, sillä se ei näytä tuntevan väsymystä eikä heikkoutta."

"Miehen jäntereet ja miehen luut kestävät kaikki sellaiset rasitukset", vastasi metsästäjä, katsellen lihaksisia jäseniään koettelemattakaan peittää kohteliaisuuden synnyttämää vilpitöntä mielihyvää: "siirtokunnissa lienee kyllä kookkaampia ja jykevätekoisempia miehiä kuin minä, mutta saattepa monet päivät kaupungeissa tallustella tavataksenne miehen, joka kykenisi kävelemään viisikymmentä englanninpeninkulmaa pysähtymättä kertaakaan huoahtamaan tai joka voisi pitää koirat kuulomatkan päässä useita tunteja kestävän metsästyksen aikana. Mutta koska lihaa ja verta on toisella ihmisellä enemmän kuin toisella, lienee sangen järjellistä otaksua näiden kauniiden neitien halajavan lepoa kaiken sen jälkeen, mitä he ovat tänään nähneet ja kestäneet. Unkas, puhdista lähde sillä välin kun isäsi ja minä rakennamme katoksen heidän suloisten päittensä suojaksi näistä kastanjanvesoista ja vuoteen ruohoista ja lehdistä."

Keskustelu taukosi tähän, ja metsästäjä ja hänen toverinsa puuhailivat mukavaa lepopaikkaa ja suojaa opastettavilleen. Lähde, joka useita pitkiä vuosia sitten on saanut alkuasukkaat valitsemaan tämän mäen tilapäisen varustuksensa paikaksi, oli tuota pikaa puhdistettu lehdistä, ja kirkas vesi syöksähti pikku syvänteestä lähettäen polveilevan puron juoksemaan viheriöivän töyrään rinnettä alas. Erääseen rakennuksen kolkkaan laitettiin katos seudun ilmastolle ominaisen runsaan yökasteen tunkeutumista estämään, ja sen varjoon kasattiin tuoksuvia oksia ja kuivia lehtiä sisarusten makuusijaksi.

Uutterain metsänpoikain puuhaillessa tällä tavoin haukkasivat Cora ja Alice pari suupalaa enemmän velvollisuuden kuin minkään todellisen ruokahalun pakottamina. Sitten he vetäytyivät seinien suojaan ja kiitettyään ensin kaikesta nauttimastaan armosta ja anottuaan jatkuvaa jumalallista laupeutta tulevankin yön varalle he laskeutuivat tuoksuvalle vuoteelleen ja kaikista muistoista ja aavisteluista huolimatta he vaipuivat pian uneen, jota luonto niin käskevästi vaati ja jota vielä sulostuttivat kauniit toiveet huomisesta päivästä. Duncan oli valmistautunut valvomaan yön heidän läheisyydessään aivan hirsiraunion seinustalla, mutta metsästäjä huomattuaan hänen aikomuksensa osoitti Chingachgookia, heittäytyi levollisena nurmelle pitkäkseen ja sanoi:

"Valkoisen miehen silmät ovat liian raskaat ja sokeat tällaiseen vahdinpitoon kuin tämä! Mohikaani on vartijanamme, nukkukaamme siis."

"Minä olin oikea unikeko vartijapaikallani viime yönä", sanoi Heyward, "enkä minä siis niin paljon tarvitse lepoa kuin te, jotka tuotitte suuremman kunnian sotilaan ammatille. Levätköön siis koko joukkomme, minä pidän vahtia."

"Jos makuupaikkamme olisi keskellä kuudennenkymmenennen amerikkalaisen rykmentin valkeita telttoja ja jos vastassamme olisi vain ranskalaisiin verrattavia vihollisia, en pyytäisi parempaa vartijaa", vastasi tiedustelija; "mutta pimeässä ja metsän salaisten merkkien keskellä ei teidän älynne olisi lapsen hulluutta parempi eikä teidän valppautenne auttaisi mitään. Pankaa siis maata kuten Unkas ja minäkin, ja nukkukaa kaikessa rauhassa."

Heyward huomasi tosiaankin nuoremman intiaanin heidän puhuessaan laskeutuneen pitkäkseen mäen rinteeseen parhaalla tavalla käyttääkseen lepoon suotua aikaa hyväkseen, ja hänen esimerkkiään oli seurannut David, jonka kieli kirjaimellisesti "oli tarttunut hänen kitalakeensa" heidän väsyttävän matkansa kiihoittaman haavakuumeen vaikutuksesta. Tahtomatta pitkittää hyödytöntä kiistelyä oli nuori mies noudattavinaan kehoitusta ja nojasi puolimakaavassa asennossa hirsivarustuksen seinää vasten, vaikka hän olikin mielessään vakavasti päättänyt olla ummistamatta silmiään, ennenkuin olisi jättänyt kallisarvoisen aarteensa Munron omaan syliin. Luullen saaneensa toisen vakuutetuksi nukahti Haukansilmä pian, ja tässä syrjäisessä paikassa vallitsi hiljaisuus, yhtä ehdoton kuin yksinäisyys, josta he olivat keksineet sen.

Monen minuutin ajan Duncan kykeni pitämään kuuloaistinsa vireänä tarkatakseen jokaista valittavaa ääntä, joka kuului metsästä. Hänen näkönsä teroittui sitä mukaa kuin illan varjot tihenivät, ja vielä silloinkin kun tähdet olivat alkaneet kimmeltää hänen päänsä päällä, saattoi hän erottaa nukkuvain toveriensa ääriviivat heidän maatessaan pitkänään nurmella, ja Chingachgookin, joka istui suorana ja hievahtamattomana kuin puut, mitkä tummana kehänä piirittivät aukeamaa joka taholta. Hän kuuli vielä sisarusten keveän hengityksen muutamain askelten päästä, eikä lehtikään lehahtanut vienon tuulenleyhkän liikuttamana hänen korvansa kuulematta sen kuiskivaa ääntä. Lopulta sekaantui kuitenkin kehrääjälinnun alakuloinen laulu pöllön valittavaan äännähtelyyn, ja hänen väsyneet silmänsä tavoittelivat tavantakaa tähtien kirkkaita säteitä, ja sitten hän kuvitteli näkevänsä ne suljettujen luomiensa läpi. Kerran havahduttuaan hän erehtyi pitämään pensasta vartijakumppaninaan, hänen päänsä vajosi sitten olalle, joka taas puolestaan haki tukea maasta, kunnes lopulta koko hänen ruumiinsa raukeni ja veltostui, ja nuori mies vaipui syvään uneen uneksien olevansa muinaisajan ritari ja pitävänsä keskiyöllä vahtia vapautetun kuninkaantyttären teltan edustalla, eikä hän epäillyt saavuttavansa kaunottaren suosiota moisella alttiuden ja valppauden näytteellä.

Hän ei tiennyt itsekään, kuinka kauan hän oli maannut horteessa, mutta hänen unikuvansa olivat jo aikoja sitten häipyneet olemattomiin, kun hänet herätti kevyt kosketus olkapäähän. Niin varovainen kuin tämä nyhjäys olikin, hypähti hän heti seisaalleen hämärästi muistaen tehtävän, johon hän oli vannoutunut yön alkaessa.

"Kuka siellä?" kysyi hän hapuillen miekkaansa sen tavalliselta paikalta. "Puhu, oletko ystävä vai vihollinen?"

"Ystävä", vastasi Chingachgook hiljaa ja osoitti valojuovaa, joka loi lempeätä hohdettaan puiden aukosta suoraan heidän leiripaikalleen, ja lisäsi heti kankealla englanninkielellään: "Kuu tulee, ja valkoisen miehen linna kaukana — kaukana; aika kulkea kun uni sulkee ranskalaisen molemmat silmät!"

"Olette oikeassa. Herättäkää ystävänne ja satuloikaa hevoset, minä valmistan seuralaiseni matkaan."

"Me olemme jo hereillä, Duncan", kuului Alicen vieno, hopeanheleä ääni rakennuksen sisältä; "ja valmiit kulkemaan aika nopeaan virkistävän unen jälkeen; mutta tehän olette valvonut tähtemme koko ikävän yön kestettyänne suuria vaivoja pitkän, pitkän päivän!"

"Sanokaa mieluummin, että minä olisin valvonut, elleivät petolliset silmäni olisi kavaltaneet minua; jo kaksi kertaa olen osoittautunut arvottomaksi tehtävään, joka on minulle uskottu."

"Ei, Duncan, älkää sanoko niin", keskeytti hymyilevä Alice hypähtäen rakennuksen varjosta kuunvaloon unen elvyttämän kauneuden täydessä kukoistuksessa. "Te laiminlyötte ajattelemattomasti itsenne, mutta huolehditte liiankin valppaasti muista. Emmekö voisi viipyä tällä paikalla vielä vähän aikaa, jotta saisitte tarvitsemaanne lepoa? Mielellämme, oikein mielellämme pitäisimme Cora ja minä vahtia teidän ja noiden kelpo miesten vetäessä pienet unoset!"

"Jos häpeä voisi parantaa minut unitaudistani, en enää koskaan silmiäni ummistaisi", sanoi nolostunut nuorukainen katsahtaen Alicen rehellisiin kasvoihin, joiden suloisen huolehtivassa ilmeessä hän ei kuitenkaan voinut nähdä mitään, mikä olisi tukenut hänen puolittain herännyttä epäluuloaan.

"On liiankin totta, että johdettuani teidät vaaraan varomattomuuksissani, en ole edes rikkomustani korjannut uskollisesti vartioimalla päänalusenne ääressä, niinkuin sotilaan tulisi."

"Ei kukaan muu kuin Duncan itse voisi syyttää Duncania sellaisesta heikkoudesta. Menkää siis nukkumaan ja uskokaa minua, ettei kumpikaan meistä, niin voimattomia tyttöjä kuin olemmekin, ole hoitava vartijatehtäväänsä leväperäisesti."

Nuoren miehen vapauttivat tukalasta omien virheittensä luettelemisen pakosta Chingachgookin huudahdus ja hänen poikansa hievahtamatonta tarkkaavaisuutta osoittava asento.

"Mohikaanit kuulevat vihollisen!" kuiskasi Haukansilmä, joka jo, kuten koko seuruekin, oli jalkeilla. "He vainuavat* vaaraa tuulesta."

"Niinkö?" lausui Heyward, "olemme kylliksi jo vuodattaneet verta!"

Puhuessaan tarttui nuori sotilas kuitenkin pyssyynsä ja astuen etualalle valmistautui korjaamaan äskeistä pientä huolimattomuuttaan altistaen uhmamielin henkensä turvattiensa puolustamiseksi.

"Siellä on varmaan jokin metsänelävä hiiviskelemässä lähettyvillä ruoanhaussa", kuiskasi hän heti, kun matalat ja ilmeisesti vielä kaukaa tulevat äänet, jotka olivat herättäneet mohikaanien huomiota, saapuivat hänenkin korviinsa.

"Vaiti!" vastasi tarkkaava metsästäjä; "ne ovat ihmisiä; — minäkin voin jo erottaa niiden askelet, niin kehnot kuin aistini ovatkin intiaanin aisteihin verrattuina. Huronikarkuri on nähtävästi tavannut jonkun Montcalmin vakoiluosaston ja nyt he ovat nuuskimassa jälkiämme. En minäkään kovin mielelläni vuodattaisi enää ihmisverta tässä paikassa", lisäsi hän silmäillen levottoman näköisenä synkkää ympäristöään; "mutta minkä on sallittu tapahtua, se tapahtuu! Vie hevoset varustukseen, Unkas; ja te, ystäväni, menkää tekin samaan suojaan. Niin ränsistynyt ja vanha kuin se onkin, tarjoaa se kuitenkin jonkinlaista turvaa, ja siellä on kajahtanut pyssyn laukaus aikaisemminkin kuin tänä yönä!"

Häntä toteltiin viipymättä. Mohikaanit kuljettivat narragenset-ratsut rakennukseen ja sinne kerääntyi myös koko seurue mitä suurinta hiljaisuutta noudattaen.

Lähestyvät askelet kuuluivat nyt liian selvästi varmistaakseen epäilyjä uhkaavan vaaran laadusta. Niihin sekaantui pian ääniä, jotka huutelivat toisilleen intiaanimurteella, minkä metsästäjä Heywardille kuiskaten vakuutti olevan huronien kieltä. Kun joukko saapui kohtaan, mistä hevoset olivat tunkeutuneet hirsivarustusta ympäröivään vesakkoon, joutui se ilmeisesti pulaan kadotettuaan merkit, jotka siihen asti olivat ohjanneet sen kulkua.

Äänistä päättäen saattoi noin kaksikymmentä miestä olla kiireesti kokoontunut tähän paikkaan, missä he eriäviä mielipiteitään ja ehdotuksiaan esittäessään saivat aikaan melkoisen hälinän.

"Nuo roistot tuntevat heikkoutemme", kuiskasi Haukansilmä seisoessaan siinä Heywardin vieressä pimeässä varjossa ja tirkistellessään ulos hirsien raosta, "muutoin eivät laiskottelisi akkamaisina. Kuulkaahan niitä käärmeensikiöitä! Kullakin tuntuu olevan kaksi kieltä ja vain yksi jalka!"

Duncan, niin urhoollinen kuin hän olikin tappelussa, ei voinut tällaisella tuskallisen jännittävällä hetkellä vastata mitään metsästäjän ivalliseen ja kuvaavaan huomautukseen. Hän vain tarttui pyssyynsä entistä lujemmin ja naulasi silmänsä kapeaan aukkoon, josta hän yhä kasvavalla levottomuudella tarkasteli kuutamomaisemaa. Pian sen jälkeen kuului joku puhuvan voimakkaammalla äänellä ikäänkuin hän olisi toisten käskijä, ja syntynyt hiljaisuus osoitti sitä kunnioitusta, millä hänen käskynsä tai ehkäpä vain neuvonsa otettiin vastaan. Sitten ilmoitti lehtien kahiseminen ja kuivien oksien risahteleminen villien jakaantuneen eri joukkoihin kadonneita jälkiä etsiäkseen. Vainottujen onneksi ei kuunpaiste, vaikka se loikin lempeän valohämyn raunioita ympäröivälle pienelle aukeamalle, ollut kuitenkaan kyllin voimakas tunkeutumaan metsän synkkien lehväkatosten alle, missä kaikki esineet olivat yhä petollisen hämärän vallassa. Etsintä oli hedelmätön, sillä niin lyhyt ja nopea oli ollut matkustajain poikkeaminen salaiselta polulta viidakkoon, että kaikki jalanjäljet olivat kadonneet metsän pimeyteen.

Ei viipynyt kuitenkaan kauan, ennenkuin väsymättömät villit kuuluivat samoilevan viidakossa ja vähitellen lähenevän sen tiheän kastanjavesakon sisäreunaa, joka ympäröi pientä aukeamaa.

"He tulevat", mutisi Heyward koettaen työntää pyssyään ulos hirsien raosta; "ampukaamme heti niiden lähestyessä."

"Pysykää visusti varjossa", vastasi metsästäjä; "piin napsahdus tai yhden ainoankin tulikivensirun haju toisi nälkäiset konnat kimppuumme. Jos niin olisi Jumalan tahto, että meidän täytyisi tapella päänahkojemme puolesta, luottakaa miehiin, jotka tuntien villien tavat eivät mene lymyyn kuultuaan sotaulvonnan."

Duncan katseli taakseen ja näki vapisevain sisarusten kyyristyneen rakennuksen etäisimpään soppeen, kun taas mohikaanit seisoivat varjossa suorina kuin pylväät, valmiina ja nähtävästi halukkainakin iskemään silloin, kun iskua tarvittiin. Kärsimättömyyttään hilliten katseli hän jälleen aukeamalle ja odotti tapausten kehitystä äänettömänä. Samassa avautui viidakko, ja kookas aseistettu huroni eteni muutamia askeleita avoimelle paikalle. Kun hän katseli hiljaista hirsivarustusta, paistoi kuu suoraan hänen mustille kasvoilleen ja paljasti niiden hämmästyneen ja uteliaan ilmeen. Hän päästi huudahduksen, jolla intiaani tavallisesti säestää hämmästystään ja matalalla äänellä huhuten kutsui pian kumppanin vierelleen.

Nämä metsän lapset seisoivat rinnakkain hyvän aikaa, osoittelivat luhistuvaa rakennusta ja puhelivat keskenään heimonsa oudolla kielellä. Sitten he lähenivät hitain ja varovaisin askelin pysähtyen tuon tuostakin vilkaisemaan varustukseen pelästyneen kauriin tavoin, sillä heidän uteliaisuutensa taisteli ankarasti heränneen vaaranpelon kanssa. Toisen jalka osui yht'äkkiä maakumpuun, jota hän kumartui lähemmin tarkastamaan. Tällä hetkellä huomasi Heyward metsästäjän irroittavan puukon tupesta ja laskevan pyssynsä suun. Nuori mies teki samoin valmistautuen hänkin puolestaan taisteluun, joka nyt näytti väistämättömältä.

Villit olivat niin lähellä, että hevosten pieninkin liikahdus tai tavallista voimakkaampi henkäys olisi ilmaissut pakolaiset. Mutta kun huronit olivat päässeet selville kummun laadusta, näytti heidän huomionsa kiintyneen kokonaan toisaalle. He keskustelivat jälleen, ja heidän ääntensä sävy oli yhtynyttä kunnioitusta. Sitten he vetäytyivät varovaisesti poispäin silmät kiinteästi suunnattuina hirsiraunioon, ikäänkuin he olisivat odottaneet näkevänsä vainajain haamujen nousevan esiin sen äänettömien seinien takaa, kunnes he aukeaman reunaan ehdittyään hitaasti peräytyivät viidakkoon ja hävisivät. Haukansilmä laski pyssynsä perän maahan, päästi pitkän helpotuksenhuokauksen ja virkkoi kuuluvasti kuiskaten:

"Niin, he kunnioittavat kuolleita, ja se on tällä kerralla pelastanut heidän henkensä ja ehkäpä parempainkin ihmisten hengen."

Heyward kiinnitti hetkiseksi huomionsa toverinsa puheeseen, mutta mitään vastaamatta hän kääntyi jälleen niihin päin, joita hän juuri silloin enemmän ajatteli. Hän kuuli molempien huronien poistuvan pensastosta, ja pian olivat ilmeisesti kaikki vainoojat kokoontuneet ympärille tarkkaavaisina kuuntelemaan heidän kertomustaan. Muutamia minuutteja kestäneen vakavan ja juhlallisen keskustelun jälkeen, joka kokonaan erosi heidän ensimmäisen kokoontumisensa aiheuttamasta hälisevästä kirkunasta, äänet hiljenivät ja etenivät häipyen lopulta metsän syvyyksiin.

Haukansilmä odotti siksi, kunnes kuuntelevan Chingachgookin merkinanto vakuutti hänelle, että pieninkin poistuvan joukon häly oli täydelleen hukkunut etäisyyteen, ja viittasi sitten Heywardia tuomaan hevoset esiin ja auttamaan sisarukset satulaan. Heti kun tämä oli tehty, lähtivät he varustuksesta luhistuneen oviaukon kautta ja pujahtivat hiljaa ja varovasti kulkemaan paikalta aivan vastakkaiseen suuntaan kuin mitä he olivat sinne tulleet; sisarukset loivat salaisia katseita hiljaiselle hautakummulle ja rappeutuvaan hirsiraunioon jättäessään lempeän kuunpaisteen upotakseen pian metsän pimentoon.

XIV luku.

Vartija. Ken siellä?

Orleansin Neitsyt. Talonpoikia, Ranskan säälittäviä miehiä.

Kuningas Henrik Kuudes.

Nopeasti poistuessaan hirsivarustuksesta ja vaipuessaan syvälle metsän uumeniin ajatteli matkue kokonaisuudessaan niin innokkaasti vain pakoa, ettei kukaan rohjennut puhua sanaakaan tai edes kuiskata. Tiedustelija asettui jälleen etunenään, vaikkakin hänen askelensa, heidän kuljettuaan turvallisen kauas vihollisista, alkoivat hidastua samoin kuin heidän aikaisemmalla matkallaan, koska hän ei lainkaan tuntenut ympäröivän metsän paikallisuussuhteita. Useammin kuin kerran hän pysähtyi neuvottelemaan liittolaistensa mohikaanien kanssa viitaten kuuhun ja tutkien huolellisesti puiden kuorta. Näinä lyhyinä levähdyshetkinä kuuntelivat Heyward ja sisarukset vaaran kaksinkerroin herkistämin korvin keksiäkseen joitakin merkkejä heidän vihollistensa lähenemisestä. Sellaisina silmänräpäyksinä tuntui kuin koko avara seutu olisi nukkunut ikuiseen uneen, sillä pienintäkään ääntä ei erottanut metsästä lukuunottamatta jonkin virran kaukaista ja tuskin kuuluvaa solinaa. Linnut, pedot ja ihmiset, mikäli viimeksi mainituita tosiaankaan oli tässä rannattomassa salossa, kaikki näyttivät vaipuneen samanlaiseen sikeään horrokseen. Mutta puron solina heikosta äänestään huolimatta päästi heti oppaat pulasta, joka alkoi jo käydä sangen tukalaksi, ja sitä kohti he kulkivat nyt viipymättä.

Kun oli päästy pienen virran rannalle, pysähtyi Haukansilmä uudelleen ja riisuttuaan kenkänsä hän kehoitti Heywardia ja Gamutia seuraamaan esimerkkiä. Sitten he astuivat veteen ja lähes tunnin kulkivat näin virran uomassa jälkiä jättämättä. Kuu oli jo laskenut suunnattomaan mustaan pilvirykelmään, joka raskaana riippui läntisellä taivaanrannalla, kun he nousivat matalasta, kiemurtelevasta purosta metsää kasvavan hiekkatasangon kepeäkulkuiselle sileälle kamaralle. Täällä tuntui tiedustelija olevan jälleen kuin kotonaan, sillä hän kulki nyt eteenpäin varmasti ja nopeasti kuin mies, joka liikkuu lujasti luottaen omaan pettämättömään tietoonsa. Polku muuttui pian epätasaiseksi, ja matkustajat saattoivat selvästi havaita vuorten lähenevän lähenemistään molemmin puolin ja heidän tunkeutuvan niiden väliseen solaan. Äkkiä Haukansilmä pysähtyi ja odotettuaan siksi, kunnes koko seurue oli kerääntynyt hänen ympärilleen, hän alkoi puhua varmasti ja hiljaa niin että hänen sanansa vaikuttivat sitä juhlallisemmilta äänettömyyden ja pimeyden keskellä.

"On helppoa tuntea salojen polut ja löytää suolalähteet ja virrat", virkkoi hän; "mutta kuka rohkenisi tämän paikan nähtyään sanoa, että mahtava sotajoukko on kerran levähtänyt näiden hievahtamattomien puiden ja noiden karujen vuorten keskellä?"

"Meillä ei ole enää siis pitkälti William Henrikiin?" kysyi Heyward astuen lähemmäksi metsästäjää.

"Sinne päästäksemme on meidän vielä kuljettava pitkä ja vaivalloinen polku, ja milloin ja mistä sen tapaamme, siinä on nyt suurin vaikeus. Katsokaa", jatkoi hän osoittaen puiden välitse paikkaa, missä pieni lampare heijasteli tähtiä tyynestä pinnastaan, "tuolla on 'Verilammikko', ja minä seison nyt kamaralla, jota en ole ainoastaan polkenut jalallani, vaan jossa minä myös olen otellut vihollisen kanssa auringon noususta sen laskuun."

"Tuo musta, kammottava syvennys on siis taistelussa kaatuneiden urhojen hauta. Minä olen kuullut siitä puhuttavan, mutta milloinkaan ennen en ole vielä seisonut sen rannalla."

"Kolme kertaa iskimme samana päivänä yhteen sen hollantilais-ranskalaisen[9] kanssa", puheli Haukansilmä jatkaen omien ajatustensa kulkua vastaamatta Duncanin huomautukseen. "Hän piti meitä aika ahtaalla koettaessamme saartaa häntä, ja hän ajoi meidät solien läpi Horikanin rannoille hajalleen kuin metsästäjä kauriit. Mutta sitten me kokoonnuimme jälleen hirsivarustusten taakse ja pidimme Sir Williamin johdolla — hänet aateloitiin juuri tämän urotyön takia — ankarasti puoliamme, ja hyvinpä me maksoimmekin hänelle aamuisen häpeän! Sadat ranskalaiset näkivät auringon sinä päivänä viimeisen kerran, ja heidän päällikkönsäkin, Deiskau itse, joutui käsiimme siinä määrin lyijykuulien repimänä ja raatelemana, että hän vastaisiin sotatoimiin kykenemättömänä palasi omaan maahansa.

"Uljaita puolustajia kerrassaan!" huudahti Heyward nuorekkaan innostuksen hehkussa; "maine siitä levisi pian meillekin eteläiseen armeijaan."

"Niinpä niin! Mutta siihen se ei vielä loppunut. Majuri Effingham lähetti minut Sir Williamin omasta pyynnöstä kiertämään ranskalaiset ja viemään vesien välisen taipaleen poikki uutisia heidän tappiostaan Hudsonin rannalla sijaitsevaan linnoitukseen. Matkalla sinne tapasin juuri tuolla, missä nuo puut kohoavat korkeammalle muita harjanteen huipulla, meidän avuksemme lähetetyn sotaväenosaston, ja sen johdatin suoraan paikalle, missä vihollinen parhaillaan aterioitsi aavistamattakaan, ettei päivän verinen työ ollut vielä lopussa."

"Ja te yllätitte heidät?"

"Mikäli kuolema voi olla yllätys miehille, jotka ajattelevat vain nälkänsä sammuttamista. Me annoimme heille vain vähän hengähdysaikaa, sillä he olivat pidelleet meitä varsin pahasti aamuisessa ottelussa, ja joukossamme oli harvoja, joiden ystäviä ja sukulaisia nämä eivät olisi surmanneet. Kun kaikki oli ohi, heitettiin kuolleet — ja muutamien kertoman mukaan kuolevatkin — tähän pieneen lammikkoon. Nämä silmät ovat nähneet sen veden punaisena verestä, niin punaisena, ettei luonnollinen vesi koskaan pulppua sellaisena maan uumenista."

"Se oli sovelias ja toivoakseni rauhallinen hauta sotilaalle. Te olette siis ollut kauan palveluksessa näillä rajamailla?"

"Minäkö!" huudahti tiedustelija suoristaen kookkaan vartalonsa sotilaallisen ylpeänä. "Näillä kukkuloilla ei ole monta kaikua, jotka eivät olisi vastanneet pyssyni paukaukseen, eikä ole Horikanin ja virran välillä sellaista neliöpeninkulman suuruista maa-aluetta, jolle ei 'Hirventappaja' olisi kaatanut elollista olentoa, olkoon se sitten vihollinen tai järjetön metsän otus. Mutta onko tuo hauta niin rauhallinen kuin luulette, se on kokonaan toinen kysymys. Leirissä on miehiä, jotka ajattelevat ja sanovat, ettei ihmistä, jos mieli saada hänet lepäämään rauhassa, tule haudata silloin, kun hänessä on vielä henkeä ruumiissa, ja varmaa vain on, etteivät haavurit sen illan kiireessä ennättäneet niin tarkoin katsoa, kuka oli elävä ja kuka kuollut. Vaiti! Näettekö jonkun kävelevän lammikon reunalla?"

"En usko, että olisi muitakin yhtä kodittomia kuin me tässä kolkossa metsässä."

"Hänenlaisensa eivät välitä kodista eivätkä katosta, eikä yökaste voi luonnollisesti haitata ruumista, joka viettää päivänsä vedessä", vastasi tiedustelija tarttuen Heywardin olkapäähän suonenvedontapaisesti, josta nuori sotilas tajusi tuskallisen selvästi, kuinka perinpohjin taikauskoinen pelko oli vallannut muutoin niin rohkean miehen.

"Mutta katsokaa! Siellä on tosiaankin ihmishaamu, ja se lähestyy! Tarttukaa aseihinne, ystäväni, sillä emme tiedä kenet kohtaamme."

"Kuka siellä?" kysyi ranskaksi tiukka, terävä ääni, joka tällä yksinäisellä, juhlallisella paikalla kajahti kuin kutsu toisesta maailmasta.

"Mitä haamu sanoo?" kuiskasi tiedustelija; "se ei puhu intiaanin- eikä englanninkieltä."

"Kuka siellä?" toisti sama ääni, jota säesti aseiden kalskahdus ja uhkaava asento.

"Ranska!" huusi Heyward niinikään ranskaksi astuen puiden varjosta lammikon rannalle vain muutamien sylien päähän vahtisotilaasta.

"Mistä tulette — minne menette näin varhain?" kysyi sotilas korostaen oikein emämaan ranskankielen tapaan.

"Minä tulen vakoiluretkeltä ja olen menossa nukkumaan."

"Oletteko kuninkaan upseeri?"

"Epäilemättä, toveri; pidätkö minua maalaisena! Minä olen ratsuväenkapteeni (Heyward arvasi helposti sotilaan kuuluvan johonkin jalkaväenrykmenttiin); minulla on täällä mukanani linnoituksen komentajan tyttäret. Ahaa! Sinä olet kuullut heistä puhuttavan! Minä sain heidät vangiksi lähellä toista varustusta, ja minä vien heitä nyt kenraalin luo."

"Kautta kunniani, arvoisat naiset, olen teidän tähtenne pahoillani", surkutteli nuori sotilas koskettaen viehättävästi lakkiaan; "mutta sellaista on sota! Kenraalimme on kelpo mies ja hän on naisille erittäin kohtelias."

"Sehän kuuluukin sotilaan ominaisuuksiin", virkkoi Cora ihmeteltävän levollisesti ja harkitusti. "Hyvästi, ystäväni; toivoisin vain täytettäväksenne mieluisampaa velvollisuutta."

Sotilas kumarsi syvään ja nöyrästi kiitokseksi kohteliaisuudesta, ja kun Heyward oli lisännyt "hyvää yötä, toveri", lähti seurue varovasti kulkemaan äänettömän lammikon rantaa. Sotilas, joka ei voinut aavistaakaan tavanneensa niin julkeita vihollisia, jäi itsekseen hyräilemään laulua, jonka naisten näkeminen oli tuonut hänen mieleensä.

Eläköön viini, lempi…" j.n.e., j.n.e.

"Olipa hyvä, että ymmärsitte lurjuksen puhetta!" kuiskasi tiedustelija heidän päästyään hieman loitommalle samalla laskien pyssyn käsivarrelleen. "Minä huomasin piankin, että hän oli niitä epämiellyttäviä ranskalaisroikaleita, ja mies kiittäköön onneaan, ystävällistä käytöstapaansa ja hyviä aikeitaan, muutoin olisi hänenkin ruumiilleen löydetty paikka hänen maanmiestensä luiden seasta."

Hänen puheensa keskeytti pitkällinen ja raskas ähkyntä, joka kuului pienen lammikon suunnasta ikäänkuin viipyisivät kuolleiden haamut tosiaankin vielä vetisen hautansa partaalla.

"Varmasti oli hän lihaa ja verta!" jatkoi tiedustelija; "sillä ei henki olisi voinut käsitellä aseitaan noin pontevasti!"

"Hän oli lihaa ja verta; mutta on sangen epäiltävää, kuuluuko se miesparka enää tähän maailmaan", virkkoi Heyward, joka katsahti ympärilleen ja kaipasi Chingachgookia heidän pienestä parvestaan. Toinen ähkäys, ensimmäistä heikompi, kuului jälleen ja sitä seurasi raskas, pahaenteinen molskahdus veteen, ja kaikki oli taas niin hiljaista kuin ei tuon kammottavan lammikon rantamia olisi milloinkaan herätettykään luomisen jälkeisestä äänettömyydestään. Heidän vielä seisoessaan paikoillaan epätietoisuuden vallassa nähtiin intiaanin pujahtavan esiin pensaikosta. Lähestyessään heitä kiinnitti vanha päällikkö toisella kädellään onnettoman nuoren ranskalaisen höyryävää päänahkaa vyöhönsä ja sijoitti toisella paikoilleen puukkoa ja kirvestä, jotka olivat juoneet hänen vertansa. Sitten hän asettui tavalliselle paikalleen sen näköisenä, kuin olisi hän luullut suorittaneensa hyvänkin ansiotyön.

Tiedustelija laski pyssynsä perän maahan ja asettaen molemmat kätensä sen suulle hän seisoi hetken miettiväisenä ja sanaakaan puhumatta. Sitten hän pudisti surumielisesti päätään ja mumisi:

"Se olisi ollut julma ja epäinhimillinen teko valkean miehen tekemäksi; mutta moinen kuuluu nyt kerta kaikkiaan intiaanin tapoihin ja luontoon, ja minä otaksun, ettei sitä pidä ankarasti paheksua. Minä olisin sentään mieluummin suonut sen kohdanneen jotakin kirottua mingoa kuin tätä iloista vanhan maailman poikaa."

"Riittää!" virkkoi Heyward, joka pelkäsi asiasta tietämättömien sisarten ymmärtävän syyn viivykkiin ja joka myös vaimensi inhoaan samansuuntaisilla mietteillä kuin metsästäjäkin, "se on tehty, ja vaikka olisi parempi ollut jättää se tekemättä, ei sitä voida enää auttaa. Te näette meidän liiankin selvästi olevan keskellä vihollisen vahtisotilaita. Minne meidän nyt tulee mielestänne kulkea?"

"Aivan niin", vastasi Haukansilmä jälleen havahtuen ajatuksistaan; "näyttää olevan, kuten sanoitte, liian myöhäistä enää tuumailla sitä asiaa. Ranskalaiset ovat asettuneet linnoituksen ympärille oikein tosissaan, ja jos me haluamme päästä heidän ohitseen, saamme pujotella kuin panisimme lankaa pienen pieneen silmäneulaan."

"Ja meillä on vain vähän aikaa siihen pujotteleminen!" lisäsi Heyward katsellessaan sitä pilvivuorta, joka peitti laskevan kuun.

"Ja meillä on vain vähän aikaa siihen pujottelemien." kertasi metsästäjä. "Seikka voidaan suorittaa kahdella tavalla Kaitselmuksen auttaessa, sillä ilman sitä apua se on kokonaan mahdotonta."

"Mainitkaa ne pian, sillä aika on täpärällä."

"Toinen olisi jättää naiset kulkemaan jalkaisin ja päästää heidän hevosensa harhailemaan tasangolle, lähettää mohikaanit käymään edellä, avata sitten itsellemme tie läpi vartioasemien ja astua linnoitukseen ruumiiden yli."

"Se ei käy päinsä — se ei käy päinsä!" keskeytti jalomielinen Heyward. "Sotilas voisi kyllä raivata tiensä sellaisella tavalla, mutta ei koskaan sellaisessa seurassa kuin meillä on."

"Siitä tulisi tosiaankin hirvittävä polku suloisten jalkain kuljettavaksi", vastasi tiedustelija, jota ehdotus ei myöskään miellyttänyt. "Mutta minä katsoin miehenä voivani mainita senkin keinon. Meidän täytyy siis palata entisiä jälkiämme ja poistua heidän vartiopiiristään; sitten käännymme länteen ja tulemme vuoristoon, mihin minä voin kätkeä heidät niin hyvin, että kaikki Montcalmin palkkahurtatkin eksyvät kantapäiltämme kuukausimääriksi."

"Tehkäämme siis niin viipymättä."

Pitemmät puheet olivat tarpeettomia, sillä Haukansilmä, lausuttuaan vain käskyn "seuratkaa", lähti kulkemaan takaisinpäin tietä, joka oli heidät juuri johtanut äskeiseen uhkaavaan, jopa vaaralliseenkin asemaan. Heidän kulkunsa niinkuin heidän keskustelunsakin oli varovaista ja melutonta, sillä eihän kukaan tiennyt, millä hetkellä vihollisen kulkuvartio tai väijyvä vahtisotilas nousisi heidän eteensä polulle. Kun he äänettöminä sivuuttivat lammikon rannan, katsahtivat Heyward Ja metsästäjä tuontuostakin sen kaameaan, mustaan veteen.

He etsivät turhaan ihmisolentoa, jonka he niin äskettäin olivat nähneet kävelevän pitkin sen hiljaista reunaa, ja heikko, säännöllinen laineiden loiske ilmoitti, ettei vesi vielä ollut kokonaan tyyntynyt, ja muistutti kauhistuttavasta verityöstä, joka siinä oli hetki sitten tapahtunut. Mutta niinkuin muukin katoava, synkeä maisema, häipyi matala lammikkokokin nopeasti pimeyteen ja sekaantui matkustajain edetessä tumman taustan yhteiseen epämääräisyyteen.

Haukansilmä poikkesi piankin heidän aikaisemmalta pakotieltään, kääntyä kohti vuoria, jotka muodostavat kapean tasangon länsirajan, ja johdatti seuralaisensa kerkein askelin syvälle niiden korkeiden, katkonaisten huippujen luomaan varjoon. Kulku tuli nyt hankalammaksi, sillä se kävi yli kallionjärkäleiden peittämän ja rotkojen halkoman maan, ja heidän nopeutensa oli sen mukaan pienempi. Molemmin puolin kohosi vaaleita tai mustia kukkuloita, jotka korvasivat jossakin määrin vaikeutuneen kulun herättämällä turvallisuudentunteen. Vihdoin alkoi seurue hitaasti nousta jyrkkää ja epätasaista rinnettä pitkin polkua, joka kummallisesti kierteli puiden lomitse ja kallioiden välitse, hakien tukea yhdestä ja välttäen toista, mistä saattoi päätellä salojen elämään ja tapoihin perinpohjin harjaantuneiden miesten raivanneen sen. Heidän vähitellen kohotessaan laaksojen tasalta ylemmäs alkoi päivän koittoa edeltävä pimeys hälvetä ja kaikki esineet näkyivät täyteläisessä ja loistavassa väriasussa, jonka luonto on niille lahjoittanut. Heidän astuessaan vuoren karuja kupeita kiipeilevästä vaivaismetsästä laakealle, sammalpeitteiselle kalliolle, joka muodosti sen huipun, alkoi aamurusko punertaa vastapäätä Horikanin laaksoa kohoavan kukkulan laella kasvavien viheriäin mäntyjen yläpuolella.

Tiedustelija kehoitti nyt sisaruksia laskeutumaan ratsailta. Ottaen kuolaimet uupuneiden elukoiden suusta ja satulat selästä hän päästi ne etsimään niukkaa ravintoansa tämän korkealla sijaitsevan paikan pensaiden ja harvan ruohon seasta.

"Menkää hakemaan ruokaanne sieltä, missä luonto sitä teille tarjoaa, mutta varokaa joutumasta itse verenhimoisten susien ruoaksi näillä vuorilla."

"Emmekö niitä enää tarvitse?" kysyi Heyward.

"Katsokaa ja arvostelkaa omin silmin", virkkoi tiedustelija astuen vuoren itäiselle reunalle, minne hän viittasi koko seurueenkin; "jos olisi yhtä helppoa katsoa ihmisten sydämeen kuin vaivatonta nähdä tältä paikalta Montcalmin leiri kaikessa sen alastomuudessa, olisi teeskentelijöillä pahat päivät ja mingon oveluus joutuisi aina tappiolle delavarin rehellisyyttä vastaan."

Saavuttuaan jyrkänteen reunalle näkivät matkustajat ensi silmäyksellä, kuinka oikeassa tiedustelija oli ollut väitteessään, samalla kun he älysivät ihmeteltävän taitavuuden, jota hän oli osoittanut johtaessaan heidät tälle hallitsevalle paikalle.

Kukkula, jonka laella he seisoivat ehkäpä tuhannen jalan korkeudessa, oli suipon kartion muotoinen ja kohosi taivasta kohti hieman ulompana vuorijonosta, joka useiden peninkulmain matkan kulkee järven länsirantaa, kunnes se veden tuolla puolen sisarjononsa tavattuaan häipyy näkyvistä Kanadaan päin sekavana, katkonaisena, harvan havumetsän peittämänä kallio-rykelmänä. Aivan katselijain jalkojen juuressa kaartui Horikanin eteläranta leveänä puoliympyränä vuoresta vuoreen, ja siitä lähti avara maakaistale, joka tuonnempana kohosi epätasaiseksi ja korkeahkoksi ylängöksi. Pohjoisessa kimalteli "Pyhän Järven" kirkas, ja, kuten täältä pyörryttävästä korkeudesta näytti, kapea vedenpinta, jota reunustivat lukemattomat lahdet, kaunistivat haaveelliset niemet ja täplittivät lukemattomat saaret. Muutamien peninkulmain päässä katosi järven uoma vuoren väliin tai kääri sen vaippaansa paksu utukerros, jota kevyt aamutuuli vyörytteli hitaasti pitkin sen povea. Mutta kapea aukko vuorenhuippujen välissä osoitti solaa, mistä se painui yhä kauemmas pohjoiseen avartamaan siellä jälleen puhdasta ja leveätä kuvastintansa ennen laskemistaan etäiseen Champlainiin. Etelässä näkyi tuo usein mainittu rotkolaakso tai paremmin sanoen tasangonmurtuma. Useiden peninkulmien alalla täälläpäin näyttivät vuoret taistelevan säilyttääkseen ylivaltansa, mutta jo silmänkantomatkan päässä ne haarautuivat ja sulivat viimein siihen hiekkatasankoon, jonka poikki me olemme seuranneet seikkailijoitamme heidän kaksinkertaisella matkallaan. Pitkin molempia vuorenharjanteita, jotka vastakkaisilta puolilta rajoittivat järveä ja laaksoa, kohoili keveitä kiemurtelevia sumupilviä asumattomista metsistä näyttäen salaisten piilomajojen savuilta tai toisinaan ne vierivät rinteitä alas yhtyäkseen alamaan paksumpaan usvaan. Vain yksinäinen lumivalkoinen pilvi leijui laakson yllä osoittamassa äänettömän lammikon paikkaa.

Suoraan järven rannalla ja lähempänä sen läntistä kuin itäistä äyrästä sijaitsivat William Henrikin avarat multavallit ja matalat rakennukset. Kaksi suurta kylkivarustusta näytti aivan uivan vedessä, joka huuhteli niiden perustuksia, kun taas syvä kaivanto ja laajat rämeet suojelivat linnoituksen muita sivuja ja kulmia. Maa oli puhdistettu puista kohtalaisen matkan päähän varustuksesta, mutta kaikki muut maiseman kohdat upeilivat luonnon viheriässä puvussa, paitsi siellä, missä kirkas vesi loi siihen pehmeämmän vivahduksen tai missä rohkeat kalliot kohottivat alastomia mustia huippujaan vuorijonojen aaltoilevan ääriviivan yli. Linnoituksen edustalla näkyi vahtisotilaita siellä täällä pitämässä tarkasti silmällä lukuisia vihollisiaan, ja vallien sisäpuolella erottivat matkustajat miehiä, joita vielä uni painoi edellisen yön valvonnasta. Kaakossa, linnoituksen välittömässä yhteydessä levisi valleilla ja kaivannoilla varustettu, kalliokunnaalle rakennettu leiri, joka olisi paljoa paremmin sopinut itse päälinnoituksen paikaksi ja jossa Haukansilmä ilmoitti äskettäin Heywardin seurueen mukana Hudsonin rannalta lähteneiden apurykmenttien oleskelevan. Hiukan etelämpänä nousi metsästä lukuisia mustia, raskaita savuja, jotka saattoi helposti erottaa lähteiden puhtaammista huurupilvistä ja joita tiedustelija myöskin osoitti Heywardille sanoen niiden todistavan vahvan vihollisosaston sijoittumista sille suunnalle.

Mikä enimmän kiinnitti nuoren sotilaan mieltä, oli näky järven läntisellä äyräällä, aivan lähellä sen eteläkärkeä. Maakaistaleella, joka ylhäältä katsoen tuntui liian kapealta niin suuren sotavoiman majapaikaksi, mutta joka itse asiassa ulottui useita satoja kyynäröitä Horikanin rannalta vuoren juurelle, hohtivat kymmenentuhatta miestä käsittävän leirin valkoiset teltat ja surmakojeet. Tykkipenkereitä oli jo luotu sen eteen, ja vielä katselijain sieltä ylhäältä niin erilaisin tuntein tarkastellessa maisemaa, joka kartan tavoin levisi heidän jalkojensa juuressa, kuului kanuunanjyskettä laaksosta ja jylisevä kaiku kiiriskeli pitkin itäisiä kukkuloita.

"Aamu saavuttaa juuri ihmiset tuolla alhaalla", virkkoi vakavana miettivä metsästäjä, "ja valveille päässeet aikovat herättää nukkumatteja kanuunainpaukkeella. Me tulemme muutamia tunteja liian myöhään! Montcalm on jo täyttänyt metsät kirotuilla irokeeseillaan."

"Linnoitus on tosiaankin joka taholta piiritetty", vastasi Duncan, "mutta eikö ole mitään keinoa tunkeutua sinne siitä huolimatta? Jääminen vangiksi vihollisen leiriin olisi paljoa parempi kuin joutua uudestaan väijyväin intiaanien käsiin."

"Katsokaa!" huudahti metsästäjä tietämättään suunnaten Coran huomion tämän isän olinpaikkaan, "katsokaa, kuinka tuo laukaus pani kivet lentämään komentajan talon kyljestä! Niinpä niin, nämä ranskalaiset hajoittavat sen alkutekijöihinsä paljoa pikemmin kuin se on rakennettu, vaikka se on niin jykevä ja paksu."

"Heyward, minä kärsin nähdessäni vaaran, jota en voi jakaa", sanoi tuo tavallisesti rohkea tyttö pelästyksissään. "Menkäämme Montcalmin luo ja pyytäkäämme päästä hänen puheilleen; hän ei voi vastustaa lapsen rukousta."

*Te tuskin pääsisitte ranskalaisen teltalle tukka päässänne", sanoi suorapuheinen tiedustelija. "Olisipa minulla vain yksikin noista tuhansista veneistä, jotka viruvat tyhjinä tuolla pitkin rantoja, olisi temppu piankin tehty. Katsokaa, näyttää tulevan äkillinen loppu pommituksesta, sillä tuolta nousee sumu, joka muuttaa päivän yöksi ja tekee intiaanin nuolen valettua kanuunaa vaarallisemmaksi. No, jos te olette valmiit seuraamaan minua, tahdon minä uskaltaa ja yrittää, sillä minun tekee mieleni päästä tuonne alas leiriin, vaikkapa vain hajoittaakseni nuo muutamat mingokoirat, joiden näen asettuneen väijyksiin tuon koivuviidakon liepeille."

"Me olemme valmiit seuraamaan", vastasi Cora lujasti; "sellaisessa tarkoituksessa seuraamme mihin vaaraan tahansa."

Tiedustelija käännähti häneen päin huulillaan rehellisen hyväksyvä, sydämellinen hymy ja vastasi:

"Tahtoisinpa, että minulla olisi tuhannen jänteväraajaista, nopsasilmäistä miestä, jotka pelkäisivät kuolemaa yhtä vähän kuin te! Ennen viikon loppua lähettäisin silloin nuo lörpöttelevät ranskalaiset luolaansa takaisin ulvoen yhtä pahasti kuin kahlekoirat tai nälkäiset sudet. Mutta matkaan!" jatkoi hän kääntyen Corasta koko seurueen puoleen, "sumu vyöryy alaspäin niin nopeasti, että me juuri ja juuri ennätämme tasangolle sitä tapaamaan ja käyttämään sitä suojanamme. Muistakaa, jos minulle jokin vahinko sattuisi, pitää aina tuuli vasemmalla poskellanne — tai seuratkaa mieluummin mohikaaneja: he vainuavat tiensä, olkoon sitten yö tai päivä."

Sitten hän viittasi heitä seuraamaan ja alkoi laskeutua jyrkkää rinnettä reippain, mutta varovaisin askelin. Heyward autteli sisaruksia, ja muutamissa minuuteissa olivat he kaikki ennättäneet pitkälle alas vuorta, jonka kupeita he äsken olivat kiivenneet niin monin vaivoin ja vastuksin.

Haukansilmän käymä suunta johti heidät piankin tasangolle, melkein vastapäätä linnan läntisen keskivarustuksen rynnäkköporttia, minne oli vielä matkaa noin puoli peninkulmaa kohdalta, johon metsästäjä oli pysähtynyt odottamaan Duncania ja tämän turvatteja. Innoissaan ja maan laadun avustamina olivat he kuitenkin päässeet edelle sumusta, joka raskaasti vyöryi järveä alas, ja sentähden oli välttämätöntä pysähtyä siksi, kunnes usva oli käärinyt vihollisleirin pehmeään vaippaansa. Mohikaanit käyttivät seisahdusta puikahtaakseen ulos metsästä ja vakoillakseen ympäristöä. Heitä seurasi vähän matkan päässä tiedustelija, joka halusi hyvissä ajoin saada ilmoituksen heidän huomioistaan ja itsekin hieman tutustua lähitienoon paikallisuussuhteisiin

Hetken kuluttua hän palasi takaisin kasvot punaisina harmista ja muristen pettymyksissään sanoja, joiden sisältö ei ollut juuri lempeintä laatua.

"Ovela ranskalainen on asettanut tänne etuvartioston aivan polullemme", noitui hän, "ja siinä on sekä punanahkoja että valkoisia; ja tässä sumussa voimme yhtä hyvin osua aivan heidän keskelleen kuin päästä heidän ohitseen!"

"Emmekö voisi tehdä pientä kierrosta vaaraa välttääksemme ja palata polullemme jälleen, kun se on ohi?"

"Ken kerran poikkeaa kulkusuunnastaan sumussa, kuinka voi hän sanoa milloin ja miten hänen pitää kääntyä osuakseen tielle uudelleen! Horikanin usvat eivät ole rauhanpiipun savukiemuroita tai sääskitulen yllä väikkyvää haikua."

Hänen vielä puhuessaan kuului ryskettä, ja kanuunankuula tohahti viidakkoon, iski erään nuoren puun runkoon ja ponnahti maahan, sillä sen voimaa olivat jo suurimmaksi osaksi heikontaneet aikaisemmat esteet. Intiaanit seurasivat heti tämän kauhistavan sanansaattajan jälkiä kuin toimeliaat palvelijat, ja Unkas alkoi haastella vakavasti ja monin elein delavarinkielellä.

"Olkoon sitten niin, poikani", mumisi tiedustelija hänen lopetettuaan; "sillä ankaroita kuumetauteja ei ole hoidettava niinkuin tavallista hammassärkyä. Tulkaa siis, sumu laskeutuu."

"Seis!" huusi Heyward, "selittäkää ensin mitä aiotte."

"Se on pian tehty, eikä siinä ole juuri paljoa toivomista, mutta onhan se aina parempi kuin ei mitään. Tuo kuula, jonka näitte", lisäsi tiedustelija potkaisten vaaratonta rautamöhkälettä jalallaan, "on kyntänyt maata matkallaan linnoituksesta, ja jos kaikki muut merkit jättävät meidät pulaan, seuraamme sen uurtamaa vakoa. Ei sanaakaan enää, vaan tulkaa perässäni, muutoin jättää sumu meidät puolitiehen molempien sotajoukkojen ampumatauluksi."

Huomattuaan, että ratkaiseva silmänräpäys, jolloin tarvittiin tekoja enemmän kuin sanoja, oli tosiaankin tullut, asettui Heyward sisarusten väliin ja johti heitä nopeasti eteenpäin pitäen hellittämättä oppaan tummaa haamua näkyvissään. Kävi pian selväksi, ettei Haukansilmä ollut liioitellut sumun voimaa, sillä ennen kuin he olivat kulkeneet pariakymmentä kyynärää, oli seurueen jäsenten vaikea erottaa toisiaan usvan seasta.

He olivat tehneet pienen mutkan vasemmalle ja aikoivat juuri kääntyä oikealle jälleen, astuttuaan Heywardin arvelun mukaan lähes puolet välimatkasta ystävällisiä varustuksia kohti, kun hänen korviinsa kajahti seuraava tuima ranskankielinen kysymys, ilmeisesti vain parinkymmenen jalan päässä heistä:

"Kuka siellä?"

"Eteenpäin!" kuiskasi tiedustelija jälleen kaartaen vasemmalle.

"Eteenpäin!" kertasi Heyward, kun samassa kysymys uudistettiin kymmenin äänin, joista jokainen tuntui olevan uhkaa täynnä.

"Minä", huusi Duncan niinikään ranskaksi, vetäen pikemminkin kuin johtaen kuljetettaviaan nopeasti edelleen.

"Pässinpää! — kuka minä?"

"Ranskan mies."

"Tunnutpa pikemminkin olevan Ranskan vihollinen. Seisahdu! Etkö? Ampukaa, toverit!"

Käskyä toteltiin viipymättä, ja usvaan räiskähti viisikymmentä väkipyssyn laukausta. Onneksi oli tähtäys huono, ja kuulat leikkasivat ilmaa hieman toiselta suunnalta kuin mihin pakolaiset olivat kiirehtineet, vaikka kuitenkin niin läheltä, että Davidin ja tyttöjen tottumattomat korvat luulivat niiden viuhahtaneen vain muutaman tuuman päässä heidän ohimoistaan. Huuto kuului uudelleen, ja käsky ei ainoastaan ampua jälleen, vaan myös lähteä takaa-ajoon, oli liiankin selvästi erotettavissa. Heywardin lyhyesti selitettyä heille huudettujen ranskalaisten sanain tarkoituksen, pysähtyi Haukansilmä ja puhui kerkeän päättävästi ja lujasti:

"Laukaiskaamme pyssymme, niin viholliset luulevat tässä olevan kysymyksessä hyökkäyksen linnasta ja he väistyvät tai odottavat lisäväkeä." Tuuma oli hyvä, mutta ei tuottanut toivottua tulosta. Heti kun ranskalaiset kuulivat pamaukset, tuntui koko tasanko vilisevän miehiä ja pyssyt räiskähtelivät pitkin sen pituutta järven rannalta kaukaisimpaan metsänreunaan.

"Nyt me vedämme niskaamme koko heidän sotajoukkonsa ja saamme aikaan yleisen rynnäkön", sanoi Duncan; "käykää edellä, ystäväni, oman henkenne ja meidän kaikkien hengen nimessä."

Tiedustelija näytti halukkaalta noudattamaan kehoitusta, mutta hetken hälinässä ja aseman muututtua oli hän eksynyt oikealta suunnalta. Turhaan hän käänsi kumpaakin poskeaan heikkoon tuuleen: ne tuntuivat molemmat yhtä kylmiltä. Tässä pulassa löysi Unkas kuitenkin kanuunankuulan vaon, missä se oli uurtanut maata muutamain läheisten muurahaiskekojen kohdalta.

"Päästäkää minut edelle!" sanoi Haukansilmä, kumartuen vilkaisemaan suuntaa ja sitten lähtien heti eteenpäin.

Huutoja, kirouksia, huhuiluja, pyssynpamauksia kajahteli jälleen tuhkatiheään ja ilmeisesti heidän joka puoleltaan. Yht'äkkiä valaisi valtava leimaus maiseman, sumu vyörähteli ylöspäin paksuin kiertein, useat kanuunat purskauttivat sisältönsä poikki tasangon ja niiden jylinä ponnahti raskaasti takaisin vuoren kumisevan kaiun vahvistamana.

"Se tuli linnoituksesta!" huudahti Haukansilmä, käännähtäen ympäri, "ja me pelästyneet hupsut syöksyimme päätä pahkaa metsään makvain puukkojen saapuville."

Samassa kun erehdys oli korjattu, koetti koko seurue äärimmäisellä kiireellä voittaa menetettyä aikaa. Duncan luovutti mielellään Coran tukemisen Unkasin käsivarren huoleksi, ja Cora otti yhtä mielellään vastaan tervetulleen avun. Kiivaasti, innokkaasti rientäviä miehiä ajoi heitä ilmeisesti takaa aivan läheltä, ja joka hetki uhkasi heitä vangiksi joutumisella ja kuolemalla.

"Ei armoa roistoille!" kiljaisi ranskaksi joku kiihkeä vainooja, joka tuntui ohjaavan vihollisen toimia.

"Seisokaa lujina ja olkaa valmiit, urheat kuudennenkymmenennen rykmentin poikani!" kajahti äkkiä ääni heidän edestään; "odottakaa, kunnes näette vihollisen; ampukaa matalalta ja lakaiskaa vallinvieru puhtaaksi!"

"Isä! isä!" kuului kimakka huuto sumun seasta. "Minä olen täällä! Alice, oma Elsiesi! Säästä, oi säästä tyttäresi!"

"Seis!" huusi jälleen ensimmäinen ääni isällisen tuskan värisyttämänä niin lujasti, että juhlallinen kaiku kiiriskeli aina metsänrantaan asti. "Se on hän! Jumala on antanut minulle lapseni takaisin! Avatkaa hyökkäysportti, kentälle, kuudeskymmenes, kentälle; älkää koskekokaan liipasimeen, jotta ette tappaisi karitsojani! Ajakaa ranskalaiset koirat tiehensä pistimillänne!"

Duncan kuuli ruostuneiden saranain kitisevän ja kiiruhdettuaan paikalle tuon äänen johtamana hän tapasi pitkän rivin tummanpunaisia sotilaita, jotka nopeasti kulkivat vallinvierua kohden. Hän tunsi heidät oman kuninkaallisen Amerikkalaisen rykmenttinsä pataljooniksi ja asetuttuaan heidän etunenäänsä hän pian puhdisti linnoituksen edustan perinpohjaisesti vainoojistaan.

Hetkisen olivat Cora ja Alice seisoneet vapisevina ja pelästyneinä tämän odottamattoman poistumisen nähdessään, mutta ennenkuin he olivat ennättäneet sanaakaan lausua tai edes muodostaa valmista ajatusta, ryntäsi sumusta esiin jättiläismäinen upseeri, jonka hapsia vuodet ja sotapalvelus olivat harmaannuttaneet, mutta jonka uhkeata sotilaallista ryhtiä aika oli pikemmin miedontanut kuin vahingoittanut, painoi heidät povelleen suurten polttavain kyynelten vieriessä pitkin hänen kalpeita, ryppyisiä poskiaan ja huudahti omituisella skotlantilaisella äänenpainollaan:

"Tästä minä kiitän Sinua, Herra! Tulkoon vaara millaisena tahansa, palvelijasi on nyt valmis sitä kohtaamaan.

XV luku.

Siis mennään sanomata kuulemaan, vaikk' arvaan kyllä jo sen sisällyksen, ennenkuin ranskalainen mitään virkkaa.

Kuningas Henrik Viides.

Seuraavat päivät vietettiin keskellä piirityksen puutteita, hämminkiä ja vaaroja, eikä Munrolla ollut riittäviä voimia vastustamaan saartajain pontevaa etenemistä. Näytti aivan siltä kuin olisi Webb joukkoineen nukkunut Hudsonin rannalla ja unohtanut kokonaan ahdistuksen, mihin hänen maanmiehensä olivat joutuneet. Montcalm oli täyttänyt vesien välisen taipaleen metsät villeillään, ja niiden jokainen huuto ja kirkaisu kuului läpi brittiläisen leirin vavahduttaen miehiä, jotka olivat jo muutoinkin taipuvaisia liioittelemaan vaaraa.

Niin ei ollut kuitenkaan piiritettyjen laita. Johtajainsa sanojen innostamina ja heidän esimerkkinsä kiihoittamina olivat he saaneet rohkeutensa takaisin, ja nyt he pitivät yllä entistä mainettaan toimekkuudella, joka teki oikeutta heidän ylipäällikkönsä tuimalle luonteelle. Väsyneenä vaivalloiseen matkaansa salojen läpi vihollistaan vastaan oli ranskalainen kenraali, niin koeteltu kuin hänen taitonsa olikin, jättänyt valtaamatta läheiset kukkulat, mistä piiritetyt olisi voitu surmata ilman vähintäkään vaaraa ja joita uudenaikaisemmassa sodassa ei niissä olosuhteissa olisi pidetty hetkeäkään vapaina. Tällaisten korkeuksien halveksuntaa tai oikeammin sanoen niiden kiipeämisen tuottaman vaivan pelkoa saattaakin katsoa silloisen sodankäyntitavan johtavaksi heikkoudeksi. Se luki nähtävästikin alkunsa yksinkertaisista intiaanikahakoista, joissa taistelun laatu ja metsien tiheys tekivät linnoitukset harvinaisiksi ja tykistön melkein hyödyttömäksi. Tällaisen tottumuksen synnyttämä huolimattomuus jatkui aina vapautussotiin asti, sai vapaavaltiot menettämään Ticonderogan tärkeän linnoituksen ja avasi Burgoynen armeijalle tien maan silloiseen sydämeen. Me katselemme kummastellen tällaista tietämättömyyttä tai sokeutta, miten sitä vain nimitämmekään, koska tiedämme, että esim. sellaisen vuoren kuin Mount Defiancen halveksiminen, jonka tarjoamia vaikeuksia on niin paljon liioiteltu, osoittautuisi nykyaikana tuhoisaksi sen insinöörin maineelle, joka olisi suunnitellut linnoituksia sen juurelle, tai sen kenraalin kunnialle, jonka osaksi olisi tullut niiden puolustaminen.

Älköön matkailija, sairas tai luonnonkauneuden ihailija, nelivaljakkonsa vetämissä vaunuissa liikkuessaan nykyään kautta maisemien, joita olemme yrittäneet kuvata, etsiäkseen tietoa, terveyttä ja huvia, tai lipuessaan vakavasti päämääräänsä kohti pitkin keinotekoisia vesireittejä, joita myöhemmin on luotu, älköön hän luulko esi-isiensäkin yhtä helposti kulkeneen poikki näiden vuorten tai taistelleen näitä virtoja vastaan. Yhden ainoan raskaan kanuunan kuljettamista jollekin vaikealle paikalle pidettiin usein taistelussa saavutetun voiton veroisena, ellei nimittäin tien hankaluus ollut erottanut siitä sen välttämätöntä apulaista, ampumavaroja, niin kauas, että se itse jäi hyödyttömäksi kömpelöksi rautaputkeksi.

Tämä asiain onneton tila huolestutti ankarasti sitä tarmokasta skotlantilaista, joka nyt puolusti William Henrikiä, Vaikka hänen vastustajansa ei käyttänytkään hyväkseen kukkuloita, oli tämä kuitenkin harkitusti rakennellut tykkipenkereitään tasangolle ja saanut ne toimimaan pontevasti ja taitavasti. Näitä hyökkäystoimenpiteitä vastaan saattoivat piiritetyt asettaa vain erämaanlinnoituksen epätäydelliset ja kiireessä kyhätyt varustukset.

Piirityksen viidennen ja palvelukseen astumisensa neljännen päivän iltana käytti majuri Heyward erästä juuri puhallettua neuvottelu-aselepoa mennäkseen vedenpuoleisen kylkivarustuksen valleille hengittämään raikasta järvi-ilmaa ja katsahtamaan saarroksen edistymistä. Hän oli yksin, ellemme ota lukuun vallilla käyskentelevää vahtisotilasta, sillä tykkimiehetkin olivat kiiruhtaneet nauttimaan tästä hetkellisestä raskaiden velvollisuuksiensa taukoamisesta. Ilta oli ihanan tyyni, ja kirkkaan veden pinnalla karehtiva vieno tuuli oli raitis ja hyväilevä. Tuntui kuin olisi luonto kanuunain jyskeen ja kuulien vinkunan lakattua ottanut tilaisuudesta vaarin pukeutuakseen lempeimpään ja viehättävimpään luotoonsa. Laskiessaan valoi aurinko kultahohdettaan maille ja vesille, mutta nyt oli sen voimakkaista säteistä poissa se tukahduttava kuumuus, joka muutoin kuuluu sen seudun ilmastoon ja vuodenaikaan. Vuoret paistoivat vihreinä, vehmaina ja miellyttävinä illan lempeässä loisteessa tai verhoutuivat pehmeään varjoon, kun ohuita utupilviä sattui solahtamaan niiden ja auringon väliin. Lukemattomat saaret uinuivat Horikanin helmassa, toiset mataloina ja ikäänkuin veteen vajonneina, toiset taas viheriään samettiin peittyneiden kunnaiden tavoin kohonneina yli järven pinnan; niiden liepeillä soutelivat piirittävän sotajoukon kalastajat kaikessa rauhassa ruuhiaan tai istuivat hiljaisina keskellä kuvastimenkirkasta lakeutta äänettömissä askareissaan.

Maisemassa oli samalla kertaa sekä eloa että lepoa. Kaikki mikä kuului luontoon oli vienoa tai yksinkertaisen suurta, kun taas kaikki ihmisen puuhasta ja mielenlaadusta riippuva oli hilpeätä ja vireätä.

Kaksi pientä valkoista viiriä liehui ilmassa, toinen linnoituksen ulkonevalla sakaralla, toinen piirittäjäin etumaisimman tykkipenkereen harjalla; ne kuvasivat sitä rauhaa, joka vallitsi ei ainoastaan taistelevien toimissa, vaan myöskin, siltä näytti, heidän vihamielisissä tunteissaan.

Näiden takana taas kohosivat Englannin ja Ranskan kilpailevat liput, raskaasti avaten ja sulkien silkkipoimujaan.

Satakunta iloista ja huoletonta ranskalaista veti verkkoa kohti somerikkorantaa, vaarallisen lähellä linnoituksen uhkaavia, mutta äänettömiä kanuunoita, ja läntiset vuoret kajahtelivat siitä riehakkaasta iloilusta ja niistä raikuvista huudoista, joilla he työtään säestivät. Toiset kiiruhtivat innoissaan ottamaan osaa järvellä tapahtuvaan huviin ja toiset kiipeilivät heidän kansalleen omituisen levottoman uteliaisuuden valtaamina läheisiä kukkuloita ylös. Kaikkien näiden aherrusten ja ilojen toimettomina, vaikka vilkkaasti seuraavina katselijoina olivat ne viholliset, jotka vartioivat piiritettyjen liikkeitä, sekä piiritetyt itse. Siellä täällä oli kuitenkin jokin kenttävartiosto virittänyt laulun tai järjestänyt pienet hypyt, mitkä olivat houkutelleet synkät villitkin kätköpaikoistaan metsistä niitä katselemaan. Sanalla sanoen: kaikki kantoi pikemminkin hilpeän huvittelupäivän kuin leppymättömän sodan vaarojen ja ponnistusten keskeltä anastetun lyhyen lepohetken leimaa.

Duncan oli seisonut muutamia minuutteja mietteissään ja katsellut tätä näkyä, kun lähestyväin askelten kaiku sai hänet luomaan silmänsä vallinvieruun vastapäätä ylempänä mainittua hyökkäysporttia. Hän eteni varustuksen kulmaan ja näki metsästäjän lähenevän linnoituksen keskikohtaa ranskalaisen upseerin vartioimana. Haukansilmän kasvot olivat vääntyneet ja huolten uurtamat, ja hän näytti aivan masentuneelta, ikäänkuin tuntisi hän syvintä alennusta ja häpeää vihollistensa valtaan joutumisestaan. Hänellä ei ollut enää mieliasettansa, ja hänen kätensäkin oli sidottu selän taakse kauriinnahasta leikellyin siimoin. Neuvotteluviirien saapuminen vaatimuksiaan esittävien lähettiläiden turvana oli viime aikoina tapahtunut niin usein, että kun Heyward ensin loi huolettoman silmäyksen tähän ryhmään, odotti hän näkevänsä jälleen jonkun vihollisen upseerin samanlaisine sanomineen; mutta heti tunnettuaan ystävänsä metsästäjän kookkaan vartalon ja yhä voimakkaat, vaikka alakuloiset kasvonpiirteet, säpsähti hän hämmästyksestä ja kääntyi laskeutumaan vallilta linnoitukseen.

Toisten äänten kaiku kiinnitti kuitenkin hänen huomiotansa ja sai hänet hetkiseksi unohtamaan aikeensa. Vallin sisäkulmassa hän tapasi sisarukset kävelemässä rintanojan ääressä ja niinkuin hänkin hengittämässä raitista ilmaa ja saamassa liikuntoa pitkän sisällä-oleskelun jälkeen. He eivät olleet kohdanneet toisiansa sitten sen tuskallisen hetken, jolloin nuori sotilas oli jättänyt heidät tasangolle, mutta vain turvatakseen heidän pelastumisensa. Lähtiessään heidän luotaan oli hän nähnyt heidät huolten murtamina ja väsymyksen kalventamina; nyt he seisoivat hänen edessään virkistyneinä ja kukoistavina. Meitä ei ihmetyttäne, vaikka nuori mies moisen houkutuksen alaisena kadottikin hetkiseksi kaikki muut seikat näkyvistään puhutellakseen heitä. Hänen edelleen ehätti kuitenkin vilkkaan, avosydämisen Alicen ääni.

"Ahaa! Tuossahan nyt tuleekin huolimaton, uskoton ritari, joka hylkää naisensa juuri taistelutantereella!" huusi hän. "Täällä me olemme odottaneet päiväkausia, ei, iankaikkisuuden, nähdäksemme teidät jalkojemme juuressa rukoilemassa armoa ja anteeksiantamusta pelkurimaisesta peräytymisestänne tai kuten mieluummin sanoisin, paostanne — sillä tosiaankin pakenitte sellaista vauhtia, ettei arvoisan ystävämme metsästäjän sanantapaa käyttääkseni haavoitettu kauriskaan olisi teille nopeudessa riittänyt!"

"Te ymmärrätte Alicen tahtovan ilmaista kiitoksiamme ja siunauksiamme", virkkoi vakavampi ja ajattelevampi Cora. "Me olemme tosiaankin hiukan ihmetelleet, miksi niin jyrkästi pysyttelette poissa paikasta, missä tytärten kiitollisuus voisi saada tukea isän sydämellisistä vakuutuksista."

"Isänne olisi itse voinut kertoa teille, että vaikka en olekaan ollut välittömässä läheisyydessänne, en ole kuitenkaan kokonaan unohtanut ajatella turvallisuuttanne", vastasi nuori mies. "Tuon hökkelikylän omistamisesta", lisäsi hän, osoittaen läheistä varustettua leiriä, "on käyty kiivasta taistelua, ja kenen vallassa se on, hän saa myöskin olla varma hallitsevansa tätä linnoitusta ja kaikkea, mitä sen sisällä on. Päiväni ja yöni ovat kaikki kuluneet siellä eroamisemme jälkeen, koska minä luulin velvollisuuteni kutsuvan minua sinne. Mutta", jatkoi hän kasvoillaan mielipahan ilme, jota hän koetti peittää, vaikka menestyksettä, "jos minä olisin arvannut selitettävän sitä, mitä minä pidin oikean sotilaan käytöksenä, tuolla tavoin, olisi häpeä yhtynyt järkisyihin!"

"Heyward! — Duncan!" huudahti Alice kumartuen eteenpäin nähdäkseen hänen puoliksi syrjään käännetyt kasvonsa, niin että muuan kultakihara valahti hänen punastuneelle poskelleen ja salasi melkein hänen silmäänsä kihonneen kyynelen, "jos minun täytyisi uskoa tämän typerän kielen tuottaneen teille vähintäkään mielenkarvautta, tahtoisin sen vaikenevan iäksi. Cora voi sanoa, jos Cora tahtoo, kuinka oikeudenmukaisesti me olemme arvostaneet avuliaisuuttanne, ja kuinka syvä — minä melkein sanoisin, kuinka palava — on kiitollisuutemme!"

"Ja tahtooko Cora vahvistaa näiden sanojen todenperäisyyden?" kysyi Duncan sallien peittelemättömän mielihyvän hymyn karkoittaa kasvoiltaan pilven. "Mitä sanoo vakava sisaremme? Onko hän löytävä sotilaan uskollisuudesta puolustusta ritarin laiminlyönneille?"

Cora ei heti vastannut, vaan kääntyi järvelle päin ikäänkuin katsellakseen Horikanin näkyjä. Kun hän sitten jälleen kiinnitti tummat silmänsä nuoreen mieheen, oli ne nyt täyttänyt tuskallisen levottomuuden ilme, joka viipymättä ajoi Heywardin mielestä kaikki muut ajatukset paitsi hellän huolehtimisen.

"Te ette voi hyvin, rakkain neiti Munro!" huudahti hän; "me olemme loruilleet kärsiessänne."

"Ei se ole mitään", vastasi neito kieltäen tarjotun tuen naisellisen kainosti. "Etten minä voi suhtautua aurinkoisesti elämään, kuten tämä avomielinen, vilkas haaveilija", jatkoi hän laskien kätensä kevyesti, mutta hellästi sisarensa käsivarrelle, "on kokemuksen rangaistus ja ehkäpä luonteeni onnettomuus. Katsokaa ympärillenne, majuri Heyward", lisäsi hän ikäänkuin päätettyään pudistaa heikkouden mielestään muistelemalla velvollisuuttaan, "ja sanokaa, millaisia toiveita tämä kaikki herättää sellaisen sotilaan tyttäressä, jonka korkein onni on hänen kunniansa ja hänen sotilasmaineensa."

"Kumpaakaan eivät saa eivätkä voi tahrata olosuhteet, joille hän ei voi mitään", vastasi Duncan lämpimästi. "Mutta sananne muistuttavat minuakin velvollisuuksistani. Menen nyt urhean isänne luo kuulemaan hänen päätöstään puolustusta koskevista erinomaisen tärkeistä seikoista. Jumala siunatkoon teitä kaikissa vaiheissanne, jalo … Cora — sitenhän minä kai saan ja minun täytyykin teitä yhä nimittää." Neito ojensi hänelle avosydämisesti kätensä, vaikka hänen huulensa vapisivat ja poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi. "Kaikissa vaiheissa tiedän teidän pysyvän sukupuolenne kaunistuksena ja kunniana. Alice, hyvästi" — tässä hänen äänensä ilmaisi ihailun sijasta hellyyttä — "hyvästi, Alice; me tapaamme pian taas, voittajina, toivon minä, ja yleisen riemun ympäröiminä!"

Odottamatta vastausta kummaltakaan riensi nuori mies vallin nurmettuneita portaita alas, oikaisi nopeasti harjoituskentän poikki ja oli piankin heidän isänsä luona. Munro mitteli ahtaan asuntonsa lattiaa jättiläisaskelin ja hämmentyneen näköisenä Duncanin astuessa sisään.

"Te ennätitte edelle, majuri Heyward", virkkoi hän tulijalle; "aioin juuri etsiä tätä mieluisaa kohtausta.

"Olen pahoillani, jalo herra, kun näen niin lämpimästi puoltamani sanansaattajan palanneen ranskalaisten vartioimana! Toivon, ettei ole mitään syytä epäillä hänen uskollisuuttaan?"

"'Pitkän Pyssyn' uskollisuus on minulle hyvin tunnettu", vastasi Munro, "ja yläpuolella kaiken epäilyn, vaikka hänen tavallinen hyvä onnensa näyttääkin hänet vihdoin jättäneen. Montcalm sai hänet käsiinsä ja kansansa kirotulla kohteliaisuudella lähettää hänet nyt takaisin valitellen ja surkeillen sitä, että 'koska minä tiedän, kuinka suuressa arvossa te pidätte tätä miestä, en voi ajatellakaan hänen pidättämistään luonani!' Jesuiittamainen keino tuo, majuri Duncan Heyward, ilmoittaa toiselle hänen onnettomuutensa!"

"Mutta entä kenraali ja hänen apujoukkonsa?"

"Katsahditteko etelään päin, kun tulitte tänne, ja näittekö ne?" vastasi vanha sotilas katkerasti naurahtaen. "Hävetkää! Te olette malttamaton poika, ettekä anna herroille tarpeeksi aikaa marssiin!"

"Ovatko ne sitten tulossa? Onko tiedustelija sanonut edes sen?"

"Milloin ja mitä tietä? Sen unohti se pöllöpää sanoa minulle. Näyttää siinä olleen kysymys myös jostakin kirjeestä, ja se on aina miellyttävä puoli asiassa. Tuon markiisi Montcalmin — takaanpa teille, Duncan, että Lothianin markiisi voisi ostaa tusinan tuollaisia markiisi-nimiä — tavalliset huomaavaisuudenosoitukset sikseen, mutta jos kirjeen sisältämät uutiset olisivat olleet huonoja, olisi sen ranskalaisen hienostelijan kohteliaisuus varmasti pakottanut hänet ilmoittamaan ne meille."

"Hän piti siis kirjeen ja päästi vapaaksi kirjeentuojan?"

"Niin, aivan niin hän teki, ja kaiken tuon iankaikkisen 'ihmisystävyyden' nimissä. Löisinpä vetoa, jos vain totuudesta voisi päästä selville, että sen veijarin isoisä opetti jaloa tanssitaitoa!"

"Mutta mitä sanoo tiedustelija? Hänellähän on silmät ja korvat ja kieli: mitä hän kertoo suullisesti?"

"Oh, herra, häneltä ei suinkaan puutu luonnollisia aistejansa ja hän on vapaa puhumaan kaiken näkemänsä ja kuulemansa. Ja lopputulos on tämä: Hudsonin rannalla on olemassa hänen majesteettinsa linnoitus, jota nimitetään Edwardiksi hänen kuninkaallisen korkeutensa Yorkin prinssin kunniaksi, kuten tiedätte, ja se on täynnänsä aseistettuja miehiä, niinkuin sellaisen varustuksen tuleekin."

"Mutta eikö siellä havaittu mitään liikettä, mitään merkkiä aikeista lähteä meidän avuksemme?"

"Pidettiin siellä aamu- ja iltakatselmuksia; ja kun joku niistä maalaisjolpeista — te kyllä ymmärrätte sanan, Duncan, tehän olette tekin puoliksi skotlantilainen — kun joku niistä maalaisjolpeista kaatoi ruutia rokkaansa ja sattui tipahuttamaan sitä hiilillekin, niin se oikein räiskähteli!" Mutta vaihtaen sitten äkkiä katkeran, ivallisen puhetapansa vakavammaksi ja miettivämmäksi hän jatkoi: "Ja kuitenkin oli kaiketi siinä kirjeessä, ja täytyi olla jotakin, joka olisi ollut hyvä tietää!"

"Meidän täytyisi tehdä pian päätöksemme", sanoi Duncan, kerkeästi käyttäen tätä mielialan muutosta saadakseen esille käyntinsä tärkeämmät aiheet. "En voi salata teiltä, herra ritari, ettei leiri ole enää pitkää aikaa puolustettavissa, ja minun on hyvin ikävä lisätä, etteivät asiat ole juuri paremmin itse linnassakaan; yli puolet kanuunoistamme ovat haljenneet."

"Ja kunka muutoin voisi ollakaan? Muutamat oli ongittu järven pohjasta; toiset ovat ruostuneet metsissä sitten tämän maan löydön; ja toiset eivät ole koskaan kanuunoita olleetkaan — vain kaapparilaivan leikkikaluja! Luuletteko, herrani, tapaavanne Woolwich Warrenin keskellä erämaata, kolmentuhannen peninkulman päässä Isosta Britanniasta?"

"Vallit sortuvat niin että korvissa kumisee, ja muonavaratkin alkavat loppua", jatkoi Heyward, välittämättä tästä uudesta vihastuksenpuuskasta; "ja miehistökin osoittaa tyytymättömyyden ja levottomuuden oireita."

"Majuri Heyward", sanoi Munro, kääntyen nuoreen taistelutoveriinsa kaikella ikänsä ja korkeamman asemansa suomalla arvokkuudella, "olisin palvellut hänen majesteettiaan puolen vuosisataa ja hankkinut nämä harmaat hapseni turhaan, ellen olisi täysin selvillä kaikesta mitä sanotte ja uhkaavasta tilastamme; mutta sittenkin on kaikki tehtävä kuninkaan aseiden kunnian ja jotakin oman henkemme pelastamiseksi. Niin kauan kun on toivoa avusta, puolustan minä tätä linnaa, vaikka se olisi sitten tehtävä järven rannoilta kootuilla kivillä. Meidän täytyisi siis päästä vilkaisemaan siihen kirjeeseen, jotta saisimme tietää, mitä se mies oikeastaan aikoo, jonka Loudonin kreivi jätti joukkoomme sijaisekseen?"

"Ja voinko minä olla miksikään avuksi siinä suhteessa?"

"Herra, voitte kyllä. Markiisi Montcalm on muiden kohteliaisuudenosoituksiensa jatkoksi kutsunut minut henkilökohtaiseen keskusteluun näiden vallien ja hänen oman leirinsä välille, jotta hän siinä tekisi, kuten hän sanoo, muutamia lisäilmoituksia. Nyt ei minun ymmärtääkseni olisi viisasta näyttää sopimatonta intoa rientää häntä tapaamaan, ja sen vuoksi minä haluaisin käyttää teitä, korkeampaa upseeria, edustajanani; sillä huonosti sopisi Skotlannin kunniaan, jos voitaisi sanoa jonkun sen aatelismiehen joutuneen tappiolle kohteliaisuudessa minkä muun maan pojan kanssa tahansa."

Ryhtymättä kokonaan hedelmättömään puuhaan väittelemällä eri kansojen suhteellisista kohteliaisuusavuista suostui Duncan mielellään vanhan sotakarhun sijaiseksi lähestyvässä keskustelussa. Seurasi sitten pitkä ja tuttavallinen mielipiteiden vaihto, jonka kestäessä nuori mies päällikkönsä kokeneisuudesta ja synnynnäisestä terävä-älyisyydestä sai uutta oppia ammattiinsa, ja sen jälkeen lausui edellinen jäähyväiset.

Kun Duncan saattoi vain esiintyä linnan komentajan edusmiehenä, supistettiin luonnollisesti niitä juhlallisia menoja, jotka muutoin olisivat liittyneet kahden vihollisvoiman ylipäällikköjen kohtaukseen. Aselepoa kesti yhä, ja rummun päristessä ja pienen valkoisen viirin suojaamana astui Duncan ulos hyökkäysportista, kymmenen minuuttia sen jälkeen kun hän oli saanut ohjeensa. Hänet otti vastaan muuan toimeen määrätty ranskalainen upseeri tavallisin muodollisuuksin, ja tätä hän seurasi viipymättä siihen etäämmällä sijaitsevaan telttaan, missä asui ranskalaista armeijaa johtava mainehikas sotilas.

Viholliskenraali näyttäytyi nuorelle lähettiläälle arvokkaimpien upseeriensa, häntä sotaan seuranneiden alkuasukaspäällikköjen mustan joukon ja näiden eri heimojen sotilaiden ympäröimänä. Luodessaan nopean silmäyksen näiden jälkimmäisten kolkkoon parveen säpsähti Heyward hiukan, kun hän näki siinä Maguan ilkeät kasvot ja niillä sen tyynen, mutta tuhoatietävän ilmeen, jolla tämä häntä tarkasteli ja joka oli niin ominaista tuolle ovelalle villille. Heikko hämmästyksen huudahduskin pääsi nuoren miehen huulilta, mutta samassa muistaen toimensa ja seuran, missä oli, tukahutti hän heti kaiken mielenkuohun ja kääntyi vihollispäällikköön, joka oli jo edennyt askeleen häntä vastaan.

Markiisi Montcalm oli siihen aikaan, jota me kuvailemme, ikänsä kukoistuksessa ja, sopinee lisätä, onnensa ja menestyksensä huipulla. Mutta tässä kadehdittavassa asemassakin ollen hän esiintyi aina kohteliaasti ja herätti yhtä paljon huomiota sievien seuratapojen noudattamisellaan kuin sillä ritarillisella urheudellaankin, joka vain kaksi lyhyttä vuotta myöhemmin sai hänet menettämään henkensä Abrahamin tasangoilla. Käännettyään silmänsä Maguan nuivista piirteistä katseli Duncan mielikseen ranskalaisen kenraalin hymyileviä, hyväntahtoisia kasvoja ja hänen uljasta sotilaanryhtiään.

"Herra", virkkoi tämä jälkimmäinen ranskaksi, "minun on hyvin hauskaa ta… no! — minne se tulkki puikahti?"

"Minä en luule, herra, häntä tarvittavankaan", vastasi Heyward vaatimattomasti niinikään ranskankielellä; minä puhun hieman ranskaa."

*Ahaa! Se miellyttää minua suuresti", virkkoi Montcalm tarttuen Duncania tuttavallisesti käsivarresta ja johtaen hänet syvemmälle teltan sisään kaikkien kuuluvilta; "minä inhoankin niitä lurjuksia, koska ei niistä milloinkaan tiedä, mitä peliä ne milloinkin pitävät. No niin, herra!" jatkoi hän yhä ranskaa puhuen, "vaikka minä olisinkin tuntenut itseni ylpeäksi saadessani tavata komentajanne, olen minä sentään onnellinen, kun hän on nähnyt hyväksi käyttää sijaisenaan niin kunnianarvoista ja, minä olen varma, niin rakastettavaa upseeria kuin teitä!"

Duncan kumarsi syvään kohteliaisuudesta mielissään, vaikka hän olikin sankarillisesti päättänyt olla antamatta minkään taidokkaan sanakoreilun houkutella häntä unohtamaan ruhtinaansa etua. Montcalm vaikeni hetkiseksi, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan, ja jatkoi sitten: "Komentajanne on urhoollinen mies ja hyvin tarmokas lyömään hyökkäykseni takaisin. Mutta, hyvä herra, eiköhän olisi nyt jo aika kuunnella enemmän ihmisyyden ja vähemmän rohkeuden neuvoja? Edellinen on yhtä tunnusmerkillistä sankarille kuin jälkimmäinenkin."

"Me pidämme näitä molempia ominaisuuksia erottamattomina", vastasi Duncan hymyillen; "mutta kun meillä on Teidän Korkeutenne pontevissa hyökkäyksissä oiva kiihoitin toiselle, emme me nykyisissä olosuhteissa havaitse mitään erikoista aihetta toisen harjoittamiseen."

Montcalm kumarsi vuorostaan keveästi, mutta tavalla, joka osoitti hänenlaisensa miehen olevan liian kokeneen pannakseen suurempaa painoa imartelun puheille. Hetken mietittyään hän lisäsi:

"Onhan mahdollista, että kaukoputkeni on pettänyt minut ja että varustuksenne kestävät pommitustamme paremmin kuin luulinkaan. Tehän tunnette voimamme?"

"Laskelmamme vaihtelevat", sanoi Duncan huolettomasti; "korkein ei kuitenkaan ole mennyt yli kahdenkymmenentuhannen miehen."

Ranskalainenkin puri huultaan ja kiinnitti katseensa terävästi toiseen, ikäänkuin lukeakseen hänen ajatuksensa; sitten jatkoi hän hänelle ominaisella valmiudella, ollen muka uskovinaan laskelmaa, joka kohotti hänen sotajoukkonsa luvun kaksinkertaiseksi.

"Eipä juuri imartele meidän sotilasten valppautta, hyvä herra, että mitä tehnemmekin, me emme voi koskaan salata todellisen voimamme suuruutta. Jos se yleensä olisi mahdollista, niin luulisi sen ainakin onnistuvan näissä metsissä. Mutta vaikka teidän mielestänne onkin liian aikaista kuulla ihmisyyden ääntä", jatkoi hän viekkaasti hymyillen, "niin sallinette minun kuitenkin uskoa, ettei teidän kaltaisenne nuori mies ole unohtanut kohteliaisuuden ja ritarillisuuden vaatimuksia. Komentajan tyttäret ovat, niin olen kuullut, saapuneet linnaan sen jälkeen kun se on joutunut piiritystilaan?"

"Se on totta, herra; mutta lainkaan heikontamatta ponnistuksiamme, ovat he meille päinvastoin urhouden esikuvana lujuudellaan. Ellei tarvittaisi muuta kuin tarmoa ja päättäväisyyttä sellaisen täydellisen sotilaan kuin markiisi Montcalmin vastustamiseksi, uskoisin minä mielihyvin William Henrikin puolustuksen vanhemmalle näistä neideistä."

"Meidän saalalaisissa laeissamme on muuan viisas määräys, joka sanoo, että 'Ranskan kruunu älköön koskaan omaksi alennuksekseen siirtykö keihäältä värttinälle'", vastasi Montcalm kuivasti ja hieman korskeastikin, mutta lisäsi heti aikaisemmalla suorasukaisuudellaan: "Kun kerran kaikki jalot ominaisuudet periytyvät, uskon minä sanojanne kernaasti, vaikka, kuten jo olen huomauttanut, urhoollisuudellakin on rajansa, eikä ihmisyyttäkään ole kokonaan unohdettava. Minä otaksun siis, hyvä herra, teidän saapuneen tänne valtuutettuna neuvottelemaan linnoituksen luovuttamisesta?"

"Onko Teidän Ylhäisyytenne mielestä puolustuksemme ollut niin heikkoa, että se on saanut luulemaan moista menettelyä tarpeelliseksi?"

"Olisin pahoillani, jos puolustusta jatkettaisiin niin kauan, että nuo punaiset ystäväni tuolla yhä enemmän ärtyisivät", jatkoi Montcalm katsahtaen vakavain ja tarkkaavaisten intiaanien parveen kiinnittämättä huomiota toisen kysymykseen; "minun on nyt jo vaikeata pitää heitä sodankäyntitapojen rajoissa."

Heyward vaikeni, sillä tuskallinen muisto vaaroista, joista hän oli niin äskettäin pelastunut, valtasi hänen mielensä ja loihti hänen eteensä niiden turvattomien olentojen kuvat, jotka olivat ottaneet osaa kaikkiin hänen kärsimyksiinsä.

"Ne herrat", jatkoi Montcalm, käyttäen hyväkseen etua, jonka hän älysi saavuttaneensa, "ovat mitä peloittavimpia, kun he ovat pettyneet toiveissaan, ja teille lienee tarpeetonta kertoa, kuinka vaikeata on hillitä heidän raivoansa. No niin, hyvä herra, ehkä nyt rupeamme puhumaan ehdoista?"

"Minä pelkään Teidän Ylhäisyytenne joutuneen harhaan arvostellessaan William Henrikin lujuutta ja sen vartijaväen voimaa!"

"Minä en ole asettunut Quebecin, vaan multalinnoituksen edustalle, jota puolustaa kaksituhattakolmesataa urhoollista miestä", kuului lyhyt ja suora vastaus.

"Vallimme ovat kyllä mullasta kyhätyt, eivätkä ne tosiaankaan lepää Cape Diamondin kallioperustalla, mutta ne seisovat sentään rannalla, joka osoittautui niin tuhoisaksi Dieskaulle ja hänen joukolleen. Ja muutaman tunnin matkan päässä täältä on mahtava sotavoima, jonka me myöskin otamme lukuun puolustuskuntoisuuttamme arvioidessamme."

"Kaikkiaan vain kuusi- tai kahdeksantuhatta miestä", vastasi Montcalm näennäisesti hyvin välinpitämättömänä, "jotka heidän päällikkönsä viisaan harkinnan mukaan ovat paremmassa turvassa varustuksissaan kuin avoimella kentällä."

Nyt oli Heywardin vuoro puraista harmistuneena huultansa vastustajan niin kylmästi viitatessa sotavoimaan, jonka suuruuden nuori mies tiesi toisen arvostelleen liian korkeaksi. Molemmat miettivät äänettöminä hetkisen aikaa, kunnes Montcalm jatkoi keskustelua tavalla, joka osoitti hänen luulevan vieraansa käynnin tarkoittaneen yksinomaan antautumissopimuksen ehtojen määräämistä. Toiselta puolen yritteli Heyward kaikenlaisia keinoja houkutellakseen ranskalaisen kenraalin ilmaisemaan, mitä hän oli saanut tietoonsa kaapatusta kirjeestä. Kumpaisenkaan temput eivät onnistuneet, ja pitkän ja hyödyttömän kohtauksen jälkeen sanoi Duncan hyvästit saatuaan hyvän vaikutuksen vihollispäällikön kohteliaisuudesta ja älykkyydestä, mutta jäätyään yhtä tietämättömäksi kuin tullessaankin siitä, mistä hän oli lähtenyt ottamaan selkoa. Montcalm saattoi häntä teltan ovelle, uudistaen pyynnön, että linnoituksen komentaja suostuisi aivan ensi tilassa kohtaukseen avonaisella paikalla molempain sotajoukkojen välillä.

Sitten he erosivat, ja Duncan palasi ranskalaisten etuvarustukselle samalla tavalla saatettuna kuin ennenkin, sekä kiiruhti sieltä viipymättä linnaan oman komentajansa puheille.

XVI luku.

Edgar. Taiston eellä avatkaa tää kirje.

Kuningas Lear.

Majuri Heyward tapasi Munron vain tytärtensä seurassa. Alice istui hänen polvellaan siirrellen hennoilla sormillaan ukon harmaita otsakiharoita, ja milloin tämä vain rypisti kulmiaan muka toisen leikistä suuttuneena, tyynnytti tyttö hänen teeskennellyn vihastuksensa lempeästi painamalla punaiset huulensa hänen kurttuiselle otsalleen. Cora istui heidän lähellään tyynenä, huvitettuna katselijana ja katseli nuoremman sisarensa vallattomia eleitä sillä äidillisellä hellyydellä, joka oli luonteellista hänen rakkaudelleen Aliceen. Eivät ainoastaan vaarat, joista he olivat päässeet, vaan myöskin vaarat, jotka vielä uhkasivat, näyttivät vähäksi aikaa unohtuneen tällaisen perhekohtauksen viihdyttävässä rauhassa. Oli kuin olisivat he käyttäneet lyhyttä aselepoa omistaakseen hetkisen puhtaimmille, parhaille tunteille: tyttäret olivat unohtaneet pelkonsa ja vanha sotakarhu huolensa silmänräpäyksen turvallisessa tyyneydessä. Duncan, joka innoissaan paluunsa kertomisesta oli tullut sisään ilmoittamatta, seisoi hyvän aikaa tämän kohtauksen huomaamattomana ja ihastuneena katselijana. Mutta Alicen kerkeät harhailevat silmät näkivät piankin vilahduksen hänen kasvoistaan erääseen kuvastimeen heijastuneina, ja hän hypähti punastuen isänsä polvelta ja huudahti ääneensä:

"Majuri Heyward!"

"Mitä siitä pojasta?" kysyi isä. "Minä lähetin hänet hieman soittamaan suutaan ranskalaisen kanssa. Ohoo, hyvä herra, te olette nuori ja ketterä jaloistanne! Pois täältä, tytöt! Ikäänkuin ei sotilaalla olisi kylliksi huolta ilman teidänkaltaisia loruilevia hepsankeikkoja."

Alice seurasi nauraen sisartaan tämän viipymättä poistuessa huoneesta, missä hänen huomatakseen heidän läsnäolonsa ei enää ollut suotava. Kysymättä nuorelle miehelle uskotun toimen tulosta mitteli Munro lattiaa muutaman hetken, kädet selän takana ja pää painuneena, nähtävästi hyvien ajatusten vallassa. Vihdoin hän kohotti silmänsä, joista hohti isällinen hellyys, ja huudahti:

"Siinä oli pari oivia tyttöjä, Heyward, sellaisia, että niistä voisi kuka tahansa ylpeillä."

"Te ette nyt ensi kertaa kuulisi minun mielipidettäni tyttäristänne, eversti Munro."

"Totta, poika, totta", keskeytti kärsimätön ukko. "Te olitte jo avaamaisillanne sydäntänne siitä asiasta tarkemmin silloin, kun tänne tulitte; mutta minun arvellakseni ei vanhan sotilaan sopinut puhua vihkiäisistä ja hääiloista hetkellä, jolloin hänen kuninkaansa viholliset saattoivat tulla kutsumattomiksi kuokkavieraiksi juhlaani. Mutta minä olin väärässä, Duncan, poikaseni, minä olin väärässä silloin, ja nyt minä olen valmis kuulemaan, mitä teillä on sanomista!"

"Huolimatta mielihyvästä, jonka vakuutuksenne minulle tuottaa, rakkahin eversti, on minulla kuitenkin juuri nyt tässä muuan sanoma Montcalmilta…"

"Heittäkää se ranskalainen seuroineen päivineen päästänne!" huusi malttamaton sotakarhu. "Hän ei ole vielä William Henrikin herrana, eikä hänestä tule koskaan, jos vain Webb on sellainen mies kuin hänen pitäisi olla. Ei, hyvä herra! Kiitos taivaan ei hätämme ole vielä niin suuri, että voitaisiin sanoa Munron olevan liian pahassa pinteessä kyetäkseen edes järjestämään perheensä pieniä yksityisasioita. Äitinne oli parhaan ystäväni ainoa lapsi, Duncan, ja minä tahdon kuunnella teitä juuri nyt tällä siunatulla hetkellä, vaikka kaikki Pyhän Ludvigin ritarit olisivat yhtenä joukkona, ranskalainen marttyyri etunenässä, kokoontuneet hyökkäysportille pyytämään erikoisesta suosiosta parin minuutin keskustelua. Kauniita ritariarvoja tosiaankin, niitä kun voi ostella muutamalla sokeritynnyrillä! Ja entäs ne kahdenpencin markiisit sitten! Ohdakkeen tähdistö[10] se vasta merkitsee arvoa ja sukua, siinä se on oikea ritariston Nemo me impune lacessit![11] Teidän esi-isiänne kuului tähän tähdistöön, Duncan, ja he olivat Skotlannin aateliston kaunistus."

Heywardin, joka huomasi esimiehensä kiusoittelevaksi huvikseen osoittavan halveksumistaan ranskalaisen kenraalin sanomaa kohtaan, oli pakostakin mukautuminen tähän pahantuulen purkaukseen, jonka hän tiesi kestävän vain vähän aikaa; sentähden hän vastasikin niin välinpitämättömästi kuin suinkin osasi:

"Kuten tiedätte, herra ritari, ei minun pyrkimykseni tarkoita mitään sen enempää eikä vähempää kuin tulemista teidän pojaksenne."

"Hei, hei, poikani, tapasittepa siinä sanat, jotka erinomaisen selvästi ilmaisivat ajatuksenne. Mutta sallikaa minun kysyä, herra, oletteko käyttänyt yhtä suoraa kieltä tytölle?"

"Kautta kunniani, enpä tosiaan", huudahti Duncan lämpimästi; "olisihan ollut minulle uskotun tehtävän väärinkäyttämistä, jos olisin asemani nojalla pyrkinyt sellaiseen päämäärään."

"Katsantokantanne on kunnianmiehen, majuri Heyward, ja sangen hyvin paikallaan. Mutta Cora Munro on liian hienotunteinen neito ja hänellä on liian jalo ja ylevä sydän tarvitakseen isän holhousta."

"Cora?"

"Niin — Cora! Emmekö nyt puhu aikeistanne neiti Munron suhteen, vai kuinka, hyvä herra?"

"Minä — minä — minä en tiennyt maininneeni hänen nimeään", sanoi Duncan tankaten.

"Ja kenen naimiseen te sitten pyydätte suostumustani, majuri Heyward?" kysyi vanha sotilas suoristautuen loukattujen tunteidensa koko arvokkuudessa.

"Onhan teillä vielä toinen ja yhtä rakastettava tytär?"

"Aliceko?" huudahti isä yhtä hämmästyneenä kuin Duncan äsken toistaessaan vanhemman sisaren nimen.

"Häneen tähtäsivät toiveeni, herra ritari."

Nuori mies odotti äänettömänä tulosta siitä merkillisestä vaikutuksesta, jonka oli saanut aikaan niin odottamaton — se selvisi nyt — ilmoitus. Useita minuutteja käveli Munro huoneen lattiaa pitkin ja poikin kiivain askelin, ankarat piirteet suonenvedontapaisessa liikkeessä ja kaikki aistit ikäänkuin hukkuneina mielen ankaraan mietiskelyyn. Vihdoin hän pysähtyi aivan Heywardin eteen ja naulaten silmänsä toisen silmiin sanoi voimakkaasti vapisevin huulin:

"Duncan Heyward, minä olen rakastanut teitä sen miehen takia, jonka verta virtailee suonissanne; minä olen rakastanut teitä omien hyvien ominaisuuksienne takia; ja minä olen rakastanut teitä, koska minä arvelin teidän voivan osaltanne lisätä lapseni onnea. Mutta kaikki tämä rakkaus muuttuisi vihaksi, jos minä saisin varmuuden, että se, mitä minä olen niin kovin pelännyt, olisi totta."

"Jumala varjelkoon ainoankaan tekoni tai ajatukseni antamasta aihetta sellaiseen muutokseen!" huudahti nuori mies, jonka silmä ei lainkaan painunut alas häneen tähdätyn läpitunkevan katseen tieltä. Ottamatta huomioon, kuinka mahdotonta toisen oli ymmärtää tunteita, jotka olivat kätketyt hänen poveensa, rauhoittui Munro keskustelukumppaninsa järkähtämättömästä ilmeestä ja jatkoi melkoista lempeämmällä äänellä:

"Te tahdotte tulla pojakseni, Duncan, ettekä tunne sen miehen elämäntarinaa, jota toivotte voivanne sanoa isäksenne. Istukaahan, nuori mies, niin minä avaan teille kärsineen sydämen haavat niin harvoin sanoin kuin mahdollista."

Tällä hetkellä olivat Montcalmin sanoman unohtaneet yhtä hyvin se, joka sitä oli tuomassa, kuin se, jonka korville se oli aiottu. Kumpikin otti tuolin, ja vanhuksen vaipuessa hetkiseksi omiin ajatuksiinsa ilmeisesti syvän surumielisyyden vallassa, osoitti nuorukainen malttamattomuuttaan vain kunnioittavaa tarkkaavaisuutta ilmaisevalla katseella ja asennolla. Viimein alkoi skotlantilainen puhua:

"Te tiedätte ennestään, majuri Heyward, että perheeni oli sekä vanhaa että kunnianarvoisaa sukua, vaikkei sen osaksi ehkä ollutkaan tullut sitä varallisuuden määrää, joka olisi vastannut sen ylhäistä asemaa. Olin ehkä teidän ikäisenne nuorukainen antaessani uskollisuuden lupauksen Alice Grahamille, erään läheisen, jonkin verran rikkaankin kartanonherran ainoalle lapselle. Liitto ei kuitenkaan miellyttänyt isää, useammistakin syistä kuin köyhyydestäni. Minä tein siis mitä kunniallisen miehen tulee — vapautin tytön lupauksestani ja jätin maan kuninkaani palveluksessa. Olin nähnyt monia seutuja, vuodattanut paljon verta eri maissa, ennenkuin velvollisuus kutsui minut Länsi-Intian saarille. Siellä kohtaloni määräsi minut solmimaan liiton naisen kanssa, josta aikanaan tuli vaimoni ja samalla Coran äiti. Hän oli erään noilla saarilla asuvan aatelismiehen tytär ja hänen äitinsä onnettomuudekseen, jos niin tahdotte sanoa", lisäsi vanhus ylpeästi, "polveutui kurjasta ihmislajista, jonka täytyy kärsiä alhaista orjuutta täyttääkseen ylellisyydessä eläväin herrojensa käskyjä. Niin, herra, tässä kirouksessa on Skotlannillakin osansa, sen kun on pakko elää luonnottomassa liitossa vieraan kauppiaskansan kanssa. Mutta tapaisinpa minä kaikkien niiden joukosta jonkun, joka rohkenisi herjata tästä syntyperästä lastani, saisi hän tuntea isän vihastuksen koko painon! Niin, majuri Heyward, te olette myös syntynyt etelässä, missä näitä onnettomia olentoja pidetään meidän rotuamme alhaisempana ihmissukuna."

"Se on totta, hyvin murheellista kylläkin, herra ritari, vastasi Duncan, joka hämmennyksissään ei enää voinut estää katsettaan vajoamasta lattiaan.

"Ja te pidätte nyt sitä suurena vikana lapsessani? Te kartatte sekoittamasta Heywardin verta niin alhaiseen naiseen — niin rakastettava ja hyveellinen kuin hän olisikin?" kysyi epäluuloinen isä tiukasti.

"Taivas varjelkoon minua järjelleni niin arvottomasta ennakkoluulosta!" vastasi Duncan, joka samalla hetkellä sentään tajusi tuon tunteen itsessään, vieläpä niin syvään juurtuneena, että se kuului ikäänkuin hänen luontoonsa. "Nuoremman tyttärenne sulous, kauneus ja tenhovoima, eversti Munro, kykenevät kyllä selittämään vaikuttimeni, ilman että minua tarvitsee syyttää tästä vääryydestä."

"Olette oikeassa, herra", myönsi vanhus, jälleen muuttaen äänensä hyvänsävyiseksi, jopa lempeäksikin; "tyttö on äitinsä kuva tämän ollessa hänen ikäisensä, ennenkuin sai tehdä tuttavuutta surun ja murheen kanssa. Kun kuolema ryösti minulta vaimoni, palasin Skotlantiin, avioliittoni rikastuttamana, ja ajatelkaapas, Duncan, se kärsivä enkeli oli pysynyt naimattomuuden ilottomassa tilassa kaksikymmentä pitkää vuotta, ja vieläpä miehen takia, joka oli voinut unohtaa hänet! Hän teki enemmänkin, herra: hän antoi anteeksi uskottomuuteni ja kun kaikki vaikeudet nyt olivat syrjäytetyt, otti hän minut miehekseen."

"Ja tuli Alicen äidiksi!" huudahti Duncan innolla, joka olisi voinut käydä vaaralliseksi, jos Munron ajatuksilla olisi ollut vähemmän askaroimista kuin tällä hetkellä.

"Niin tuli", virkkoi vanhus; "ja kalliisti hän sai maksaa siunauksesta, minkä lahjoitti. Mutta hän on nyt taivaan pyhien joukossa, herra, eikä sovi miehen, jonka jalka jo on haudan partaalla, murehtia niin onnellista kohtaloa. Minä sain pitää hänet luonani tosin vain yhden ainoan vuoden; se on lyhyt onnen aika ihmiselle, joka on nähnyt nuoruutensa kuihtuvan toivottomassa kärsimyksessä."

Vanhuksen surussa oli jotakin niin kunnioitustaherättävää, ettei Heyward rohjennut esittää ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Munrolla ei ollut aavistustakaan toisen läsnäolosta, hänen kasvonjuonteensa ilmaisivat värähdellen hänen syvän kaihonsa tuskaa, ja raskaat kyynelet virtasivat hänen silmistään ja putosivat huomaamatta hänen poskiltaan permannolle. Vihdoin hän liikahtihe ikäänkuin palaten äkkiä tajuntaansa, nousi tuoliltaan, ja käytyään kerran huoneen ympäri lähestyi keskustelukumppaniaan sotilaan ylpeä ryhti joka eleessään ja kysyi:

"Eikö teillä, majuri Heyward, ollut jokin sanoma markiisi Montcalmilta minulle kerrottavana?"

Duncan säpsähti vuorostaan ja alkoi heti takertelevin lausein esittää puoliksi unohtunutta kertomustaan. On tarpeetonta viipyä siinä välttelevässä, vaikkakin kohteliaassa tavassa, millä ranskalainen kenraali oli tehnyt tyhjäksi Heywardin jokaisen yrityksen houkutella häneltä tietoonsa sen ilmoituksen sisältöä, jonka hän oli viitannut haluavansa tehdä, tai siinä päättävässä, vaikka yhä sievistellyssä sanomassa, jolla hän nyt antoi vihollisen ymmärtää, että ellei tämä suvainnut keskustella hänen kanssaan henkilökohtaisesti, ei hän pääsisi siitä selville ensinkään. Munron kuunnellessa Duncanin yksityiskohtaista esitystä väistyivät isän kiihtyneet tunteet vähitellen hänen asemansa vaatimusten tieltä, ja kun toimen oli lopettanut, näki hän edessään vain sotakarhun, jossa kiehui sotilaan loukattu ylpeys.

*Olette puhunut kylliksi, majuri Heyward!" huudahti tulistunut vanhus, "niin kylliksi, että nyt voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan huomautuksia ranskalaiseen kohteliaisuuteen. Tuo herrasmies on kutsunut minua neuvotteluun, ja kun minä lähetän hänelle kykenevän sijaisen — sillä sellainen te olette, Duncan, vaikka teillä onkin vielä vuosia vähän — vastaa hän arvoituksilla."

"Hän ei ehkä ajatellut niin suotuisasti edustajastanne, parahin herra ritari. Ja suvainnettehan sitä paitsi muistaa, että kutsu, jonka hän nyt toistaa, oli alkuaankin osoitettu linnoituksen komentajalle, eikä tämän lähimmälle miehelle."

"No hyvä, eikö sitten edustajalla ole kaikki se valta ja arvo, mikä henkilöllä, joka hänelle tehtävän uskoo? Hän haluaa keskustella Munron kanssa! Totta tosiaan, hyvä herra, minun tekee kovin mieleni noudattaa sen miehen tahtoa, vaikkapa vain näyttääkseni hänelle sitä lujaa naamaa, jota me pidämme hänen lukuisista sotajoukoistaan ja vaatimuksistaan huolimatta. Eipä taitaisi olla niinkään huonoa valtiotaitoa se temppu, nuori mies!"

Duncan, jonka mielestä heidän oli tavattoman tärkeätä päästä pian selville tiedustelijan tuoman kirjeen sisällöstä, tuki innokkaasti tätä ajatusta.

"Eipä olisikaan; hän ei tosiaankaan voisi saada uutta luottamusta menestykseensä nähdessään meidän huolettomuutemme", virkkoi hän.

"Todempaa sanaa ette ole koskaan sanonut. Toivoisinpa hänen tulevan katsomaan keskellä päivää ja hyökkäävän sotajoukon etunenässä: se on pettämättömin keino päästä selville vihollisen lujuudesta ja paljoa parempi sitä pommitusmenetelmää, jonka hän on valinnut. Sodankäynnin kauneus ja miehekkyys, majuri Heyward, on paljon kärsinyt teidän herra Vaubaninne keksintöjen takia. Esi-isämme olivat kokonaan moisen tieteellisen pelkuruuden yläpuolella!"

"Se voi olla sangen totta, herra ritari, mutta meidän on nykyään voitettava keksintö keksinnöllä. Mitä suvaitsette päättää keskustelusta?"

"Minä tahdon tavata sen ranskalaisen, ja pelkäämättä ja viipymättä, heti paikalla, herrani, niinkuin kuninkaallisen herrani palvelijan tuleekin. Menkää, majuri Heyward, ja tarjotkaa heille pieni soitonpiipahdus ja lähettäkää sananviejä ilmoittamaan, ken on tulossa. Me seuraamme sitten pienen vartijajoukon saattamana, sillä moinen kunnia kuuluu miehelle, jonka tehtävänä on puolustaa kuninkaan kunniaa; ja kuulkaa, Duncan", lisäsi hän puoliksi kuiskaten, vaikka he olivat yksin huoneessa, "olisi ehkä viisainta pitää hieman apua lähellä sen tapauksen varalta, että kaiken tämän pohjana olisikin vain jokin koirankoukku."

Tätä käskyä noudattaen lähti nuori mies huoneesta, ja koska päivä läheni nopeasti loppuansa, kiiruhti hän heti suorittamaan tarpeelliset varustelut. Vain muutamia minuutteja kului parin rivin asettamiseen ja lippumiehen lähettämiseen ilmoittamaan linnan komentajan tuloa. Tehtyään tämän johti Duncan vartijaosaston hyökkäysportille, jonka lähistöllä hänen esimiehensäkin jo häntä odotti, valmiina matkaan. Niin pian kun sotilasjoukon lähdössä tavalliset muodollisuudet oli suoritettu, jättivät vanhus ja hänen nuorempi toverinsa linnoituksen saattoparven seuraamana.

He olivat kulkeneet vain satakunta kyynärää valleista, kun ranskalaista kenraalia neuvotteluun saattava pienoinen joukko näkyi nousevan esiin uurrostieltä, jonka muodosti piirittäjäin tykkipengerten ja linnan välillä juoksevan puron uoma. Siitä hetkestä, jolloin Munro jätti omat varustuksensa ilmestyäkseen vihollistensa eteen, oli hänen katsantonsa muuttunut juhlalliseksi ja hänen ryhtinsä ja astuntansa uljaan sotilaalliseksi. Kun hän näki ensi vilaukselta Montcalmin hatussa liehuvan valkoisen töyhdön, välähti hänen silmänsä eikä ikä enää tuntunut lainkaan painavan hänen kookasta ja yhä vielä jäntevää ruumistaan.

"Sanokaa pojille, että pysyvät valppaina", virkkoi hän hillityllä äänellä Duncanille, "ja pitäkööt tarkalla piitään ja pistimiään, sillä ei kukaan voi olla varma näistä kuningas Ludvigin käskyläisistä; mutta muutoin näytämme me niille tyynten ja levollisten miesten naamaa. Tehän ymmärrätte, majuri Heyward!"

Hänen puheensa keskeytti rummun pärrytys läheneväin ranskalaisten joukosta; siihen vastattiin heti, ja kumpikin puolue lähetti edelleen valkeata lippua kantavan sotilaan, varovaisen skotlantilaisen pysähtyessä vartijaosasto selkänsä takana. Heti kun tämä lyhyt tervehdys oli suoritettu, lähti Montcalm käymään heitä kohti nopein, mutta sulavin askelin, paljastaen päänsä vanhan sotilaan edessä ja sipaisten kohteliaisuuksissaan melkein maata hohtavalla töyhdöllään. Jos Munron ryhti ja asema olikin käskevämpi ja miehekkäämpi, niin puuttui siitä taas ranskalaisen notkeus ja viehättävä seurallisuus. Kumpikaan ei puhunut mitään pariin hetkeen, molemmat kun tarkastelivat toisiaan uteliain ja innokkain silmin. Ylhäisemmän arvonsa ja kohtauksen laadun nojalla rikkoi vihdoin Montcalm äänettömyyden. Lausuttuaan tavalliset tervehdyssanat hän kääntyi Duncaniin, hymyili hänelle ikäänkuin vanhalle tutulle ainakin ja jatkoi puhuen koko ajan ranskaa:

"Olen mielissäni, herraseni, että olette suvainnut ilahduttaa meitä seurallanne tässä tilaisuudessa. Niin ollen ei meidän ole tarvis käyttää tavallista tulkkia, sillä teille puhuessani tunnen samaa varmuutta kuin jos käyttäisin itse teidän kieltänne."

Duncan kiitti kohteliaisuudesta, ja Montcalm kääntyi vartijajoukkoonsa, joka vihollisten esimerkkiä noudattaen oli edennyt aivan hänen taakseen, ja lausui sille:

"Perääntykää, lapseni — on kovin kuuma; vetäytykää hieman taapäin."

Ennen kuin majuri Heyward noudatti tätä luottavaisuuden esimerkkiä, loi hän silmäyksen ympäri tasankoa ja huomasi levottomuudekseen ne lukuisat synkät villijoukot, jotka ympäröivän metsän rannasta uteliaina seurasivat kohtauksen kulkua.

"Herra Montcalm suvainnee vaikeuksitta havaita asemamme erilaisuuden", virkkoi hän hieman hämmennyksissään osoittaen samalla noita vaarallisia vihollisia, joita näkyi melkein kaikkialla. "Jos poistaisimme varusjoukkomme, seisoisimme tässä vihollistemme armoilla."

"Herra, teillä on turvananne ranskalaisen aatelismiehen kunniasana", vastasi Montcalm laskien kätensä ilmehikkäästi sydämelleen; "sen pitäisi riittää."

*Se riittääkin. Perääntykää!" lisäsi Duncan saattojoukkoa komentavalle upseerille, "perääntykää kuulomatkan ulkopuolelle ja odottakaa enempiä määräyksiä."

Munro katseli tätä liikettä ilmeisesti levottomana, eikä hän jättänytkään vaatimatta pikaista selitystä.

"Eikö ole meidän etujemme mukaista, herra ritari, olla osoittamatta pienintäkään epäluuloa?" vastasi Duncan. "Herra Montcalm antaa kunniansanansa meidän turvallisuudestamme, ja minä olen käskenyt miesten vetäytyä hiukan taapäin, näyttääkseni kuinka paljon me luotamme hänen vakuutukseensa."

"Se saattaa olla varsin oikein, hyvä herra, mutta minulla ei ole niin erinomaista luottamusta näiden kaikenlaisten markiisien kunniasanoihin. Heidän aateliskirjansa ovat liian käypää tavaraa, jotta voisi olla varma siitä, että niissä tosiaankin aina riippuu todellisen kunniantunnon sinetti."

"Te unohdatte, rakkahin herra ritari, että me olemme tekemisissä sekä Euroopassa että Amerikassa urotöistään kunnioitetun upseerin kanssa. Sotilaalta, jolla on hänen maineensa, ei meillä ole mitään pelättävissä."

Vanhus viittasi alistumisensa merkiksi, vaikka hänen ankarat piirteensä ilmaisivatkin hänen yhä itsepintaisesti pysyvän epäluulossa, jonka oli synnyttänyt jonkinlainen perinnöllinen vihollisensa halveksiminen pikemminkin kuin jokin sellaiseen loukkaavaan tunteeseen johtava ulkonainen merkki. Montcalm odotti kärsivällisesti tämän puoliääneen käyneen pikku väittelyn loppua, astui sitten lähemmäksi ja aloitti keskustelun.

"Olen pyytänyt tätä kohtausta esimieheltänne, herra", virkkoi hän, "koska uskon hänen itsensäkin vähitellen taipuvan myöntämään, että hän on tehnyt kaikki, mitä on tarpeen hänen ruhtinaansa kunnian pelastamiseksi, ja koska nyt toivon hänen suostuvan kuuntelemaan ihmisyyden käskyjä. Minä olen aina todistava, että hänen vastarintansa on ollut urhoollinen ja että sitä jatkettiin niin kauan kuin suinkin toiveita oli."

Kun tämä keskustelun alkulause tulkittiin Munrolle, vastasi tämä arvokkaasti, mutta tarpeellisen kohteliaasti.

"Kuinka suuressa arvossa pitäneekään sellaista todistusta herra Montcalmin suusta, on se merkitsevä vieläkin enemmän silloin, kun se on paremmin ansaittu."

Ranskalainen kenraali hymyili Duncanin tulkitessa hänelle tätä vastausta ja huomautti:

"Mitä nyt niin kernaasti suodaan koetellulle urhoollisuudelle, kielletään ehkä tarpeettomalta itsepäisyydeltä. Ehkäpä herra tahtoisi nähdä leirini ja vakuuttautua omin silmin suuresta lukumäärästämme ja mahdottomuudesta meitä menestyksellisesti vastustaa?"

"Minä tiedän, että Ranskan kuningasta palvellaan hyvin", vastasi järkähtämätön skotlantilainen, heti kun Duncan oli päättänyt käännöksensä; "mutta minun kuninkaallisella herrallani on yhtä paljon ja yhtä uskollisia joukkoja."

"Vaikkei täällä, onneksemme", ehätti Montcalm odottamatta innoissaan tulkitsemista. "Sodassa vallitsee sallimus, jonka määräyksiin urhoollinen mies osaa alistua yhtä rohkeasti kuin hän uhmaa vihollistaan."

"Jos olisin tiennyt herra Montcalmin taitavan englanninkieltä, olisin säästänyt itseltäni niin puutteellisen tulkitsemisen vaivan", virkkoi harmistunut Duncan kuivasti muistaen heti äskeisen syrjähaastelunsa Munron kanssa.

"Anteeksi, hyvä herra", sanoi ranskalainen heikon punan noustessa hänen tummalle poskelleen. "On suuri erotus jonkin vieraan kielen ymmärtämisen ja puhumisen välillä; suvainnette siis yhä vielä avustaa minua." Sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi:

"Nämä kukkulat tarjoavat meille mitä parhaimman tilaisuuden tarkastella teidän varustuksianne, hyvät herrat, ja minä tunnen ehkä niiden heikkouden yhtä hyvin kuin tekin."

"Kysykää ranskalaiselta kenraalilta, kantaako hänen kaukoputkensa Hudsonille asti", vastasi Munro ylpeästi; "ja tietääkö hän, milloin tai mistä hän voi odottaa Webbin armeijaa."

"Olkoon kenraali Webb oma tulkkinsa", vastasi valtioviisas Montcalm äkkiä ojentaen avatun kirjeen Munrolle lausuen: "Tästä olette näkevä, hyvä herra, etteivät hänen liikkeensä juuri saata pulaan minun sotavoimaani."

Vanhus tarttui ojennettuun paperiin odottamatta Duncanin käännöstä toisen puheesta, vieläpä niin innokkaasti, että hän siten paljasti, kuinka tärkeänä hän piti sen sisältöä. Hänen silmiensä kiitäessä pitkin rivejä vaihtui hänen kasvojensa ilme sotilaallisesta korskeudesta syväksi alakuloisuudeksi, hänen huulensa alkoivat vavista, ja samalla kun paperi putosi hänen kädestään, vaipui hänen päänsä alas ikäänkuin merkiksi kaikkien toiveiden raukeamisesta yhdellä iskulla. Duncan sieppasi kirjeen maasta ja rohkeuttaan puolustelematta luki hän hät'hätää sen julman sisällön. Lainkaan rohkaisematta heitä vastarintaan kehoitti heidän yhteinen esimiehensä päinvastoin pikaiseen antautumiseen, ilmaisten mitä selvimmin sanoin syyksi tähän menettelyynsä sen seikan, että hänen oli tuiki mahdotonta lähettää ainoatakaan miestä heidän avukseen.

"Tässä ei ole mitään juonia!" huudahti Duncan tarkastellen paperia sekä päältä että sisältä; "tässä on Webbin nimikirjoitus, ja tämä on varmastikin se kaapattu kirje."

"Se mies on minut pettänyt!" puhkesi vihdoin Munro katkerasti puhumaan; "hän on tuottanut häpeän ovelle, jonka sisäpuolella ei kunniattomuuden tietty koskaan ennen asuneen, ja raskaasti on hän solvannut minun harmaita hapsiani."

"Älkää sanoko niin", ehätti Duncan, "vielä me olemme linnoituksen ja kunniamme haltijoita. Myykäämme sentähden henkemme niin kalliista, että vihollisemme havaitsevat hinnan liian korkeaksi."

"Poika, minä kiitän sinua", huudahti vanhus havahtuen turruksistaan; "sinä olet jälleen muistuttanut Munroa hänen velvollisuudestaan. Me palaamme linnaan ja kaivamme hautamme noiden vallien taa."

"Hyvät herrat", virkkoi Montcalm jalomielisessä innossaan käyden askelen heitä lähemmäksi, "te tunnette vähän Ludvig de Saint Verania, jos luulette hänen voivan käyttää tätä kirjettä nöyryyttääkseen urhoollisia miehiä tai kootakseen itselleen häpeällistä mainetta. Kuunnelkaa ehtojani ennen kuin lähdette."

"Mitä ranskalainen sanoo?" kysyi vanhus tuikeasti; "pöyhkeileekö hän siitä, että sai siepatuksi kiinni päämajasta kirjeitä kuljettavan tiedustelijan? Hänen olisi parempi luopua tästä piirityksestä ja asettua Edwardin edustalle, jos hänen on mieli pelästyttää vihollistaan sanoilla."

Duncan selitti toisen tarkoituksen.

"Herra Montcalm, me kuuntelemme", lisäsi vanhus tyynemmin Duncanin lopetettua.

"Linnoituksen säilyttäminen on nykyisissä olosuhteissa mahdoton", sanoi hänen hyväntahtoinen vihollensa. "Minun herrani edut vaativat sen hävitettäväksi, mutta mitä teihin itseenne ja teidän urhoollisiin tovereihinne tulee, ei ole ainoatakaan sotilaalle kallisarvoista etua, johon ei myönnyttäisi."

"Lippumme?" kysyi Heyward.

"Viekää ne Englantiin ja näyttäkää niitä kuninkaallenne."

"Aseemme?"

"Pitäkää ne; kukaan ei osaa käyttää niitä paremmin."

"Lähtömme, linnoituksen luovuttaminen?"

"Kaikki tulee tapahtumaan teille kunniallisimmalla tavalla."

Duncan kääntyi nyt esittämään nämä ehdot päällikölleen, joka kuunteli häntä hämmästyneenä ja syvästi liikutettuna niin harvinaisesta ja odottamattomasta jalomielisyydestä.

"Menkää, Duncan", virkkoi hän sitten, "menkää tämän markiisin kanssa — ja markiisi hän tosiaankin ansaitsee olla — menkää hänen telttaansa ja järjestäkää tämä kaikki. Minä olen elänyt kyllin kauan nähdäkseni vanhuudessani kaksi seikkaa, joiden en olisi koskaan luullut tapahtuvan: englantilaisen, joka pelkää auttaa ystäväänsä, ja ranskalaisen, joka on liian rehellinen käyttääkseen hyväkseen etuaan."

Näin puhein laski vanhus päänsä jälleen povelleen ja palasi hitaasti linnaan, alakuloisella olemuksellaan ilmaisten levottomalle varusväelle tuovansa huonoja uutisia.

Tämän odottamattoman iskun seurauksista ei ylpeä Munro koskaan toipunut; mutta siitä hetkestä alkaen oli hänen jyrkässä luonteessaan huomattavissa muutos, joka seurasi häntä pikaiseen hautaan.

Duncan jäi sopimaan lähemmin antautumisen ehdoista. Hänen nähtiin palaavan linnaan ensimmäisen yövartion aikaan ja heti lyhyesti komentajan kanssa keskusteltuaan taas poistuvan sieltä. Sitten ilmoitettiin virallisesti vihollisuudet lakkautettaviksi — koska Munro oli kirjoittanut nimensä sopimukseen, jonka nojalla varustus oli luovutettava viholliselle seuraavana aamuna; mutta miehistö sai pitää aseensa, lippunsa ja kuormastonsa ja siis myöskin, sotilaskatsantokannan mukaan, kunniansa.

XVII luku.

Nyt kutomaan! On lanka valmiina, on loimi luotu, kohta kankaana.

Gray.

Horikanin saloihin leiriytyneet vihollisparvet viettivät yön vasten 9. päivää elokuuta 1757 melkein samalla tavalla kuin jos ne olisivat kohdanneet toisensa jollakin Euroopan mainioimmalla kentällä. Voitettujen esiintyessä hiljaisina, juroina ja masentuneina, riemuitsivat voittajat. Mutta rajansa on niin ilolla kuin surullakin, ja paljon ennen aamuvahdin muuttoa häiritsi näiden ääretönten metsäin hiljaisuutta vain jonkun ailahtelevan ranskalaisen iloinen huhuilu etumaisilta vahtipaikoilta tai uhkaava huuto linnasta, joka jyrkästi kielsi kaiken vihollisten lähentelyn ennen sovittua hetkeä. Nämäkin satunnaiset äänet lakkasivat kokonaan sillä kolealla hetkellä, joka käy välittömästi päivännousun edellä, ja kuuntelija olisi turhaan etsinyt merkkejä niiden kahden aseistetun joukon läsnäolosta, jotka silloin uinuivat "Pyhän Järven" rannalla.

Näinä syvän hiljaisuuden hetkinä työntyi syrjään verho, joka peitti erään tilavan teltan ovea ranskalaisten leirissä, ja muuan mies astui sen takaa ulkoilmaan. Hän oli kääriytynyt vaippaan, joka ehkä oli tarkoitettu suojaksi metsien kylmää, kosteata sumua vastaan, mutta joka samalla viitan tavoin esti hänen ruumiinsa näkymästä. Hän pääsi esteettömästi sen vahtimiehen ohi, jonka oli määrä vartioida ranskalaisen ylipäällikön unta; mies tervehti vain sotilaallista kunnioitusta osoittavalla yleisellä tavalla, toisen ketterästi kulkiessa pienen telttakaupungin läpi William Henrikiä kohti. Milloin tahansa tämä tuntematon henkilö kohtasikin niitä lukuisia vartijoita, joita oli pitkin hänen tiensä vartta, oli hänen vastauksensa nopea ja, kuten näytti, tyydyttävä, sillä hänet päästettiin aina menemään ilman enempiä kyselyjä.

Lukuunottamatta näitä yhä uudistuvia, mutta lyhyitä keskeytyksiä, oli hän äänettömänä kulkenut leirin keskikohdalta sen äärimmäisille etuvartiopaikoille, ja läheni niin sotilasta, joka piti vahtia lähinnä vihollisen valleja. Hänen edetessään kajahti tavanmukainen ranskankielinen huuto:

"Ken siellä?"

"Ranska", oli vastaus.

"Tunnussana?"

"Voitto", virkkoi toinen käyden niin lähelle, että hänen äänensä kuului kuiskauksenakin.

"Hyvä on", vastasi vartija, heittäen väkipyssynsä ojennetusta asennosta olalleen; "olettepa aikaisin jalkeilla, hyvä herra!"

"Valppaus on tarpeen, poikaseni", huomautti toinen laskien hieman viittansa poimua ja katsahtaen sotilasta läheltä silmiin kulkiessaan hänen ohitseen ja yhä jatkaessaan etenemistään kohti brittiläistä linnoitusta. Mies säpsähti, ja hänen aseensa kolahti raskaasti, kun hän tempasi sen eteensä mitä nöyrimpään ja kunnioittavimpaan tervehdykseen; ja laskettuaan pyssynsä entiseen asentoon sekä käännyttyään kävelemään vartiopaikkansa toiseen päähän, hän mutisi hampaittensa välistä:

"Valppaus on tosiaankin tarpeen! Luulenpa, että meillä on siinä korpraali, joka ei koskaan nuku!"

Upseeri jatkoi kulkuaan ikäänkuin ei olisi kuullutkaan hämmästyneen vahtisotilaan sanoja, eikä hän pysähtynyt ennen kuin saavuttuaan matalalle rannalle, melkeinpä vaarallisen lähelle linnoituksen läntistä järvenpuolista varustusta. Pilvien peittämän kuun valo riitti parahiksi hahmoittamaan esineiden ääriviivat, vaikkapa himmeästikin. Hän asettui sentähden varovaisesti puunrunkoa vasten, mihin nojaten hän seisoi useita minuutteja ja näytti hyvin tarkkaavasti katselevan englantilaisen linnoituksen mustia, äänettömiä valleja. Hänen tarkastelunsa ei ollut kuitenkaan huolimattoman tai uteliaan tyhjäntoimittajan tarkastelua, vaan hänen paikasta paikkaan vaeltavat silmänsä osoittivat hänen tarkoin tuntevan kaikki, mitä sotataitoon kuuluu, samalla kun ne ilmaisivat hänen tutkintaansa liittyvän jonkin verran epäluuloa. Vihdoin hän näytti tulleen tyydyttävään tulokseen, ja luotuaan kärsimättömän katseen itäisten vuorten huipuille päin, ikäänkuin tahtoen kiiruhtaa päivän tuloa, oli hän juuri aikeissa palata samaa tietä kuin oli tullutkin, kun kylkivarustuksen lähimmästä kulmasta kuulunut heikko ääni sattui hänen korvaansa ja sai hänet pysähtymään.