Front matter (continued 6)

Unkas seisoi majan kaukaisimmassa sopessa taaksepäin nojaten, sillä hänet oli sidottu käsistä ja jaloista vahvoin vitsoin. Kun tuo peloittava kummitus ensin osui nuoren mohikaanin silmiin, ei hän suonut pedolle ainoatakaan katsetta. Metsästäjä, joka oli jättänyt Davidin ovelle vartioimaan, ettei heitä huomattaisi, katsoi parhaaksi pysyä valepuvussaan niin kauan, kunnes olisivat varmasti muiden silmiltä salassa. Rupeamatta puhumaan jäljitteli hän siis esittämänsä eläimen liikkeitä ja elkeitä. Nuori mohikaani, joka ensin luuli vihollistensa lähettäneen oikean pedon häntä säikyttelemään ja koettelemaan hänen hermojansa, keksi pian noissa heilutuksissa ja nyykäytyksissä, jotka olivat Heywardista näyttäneet niin luonnollisilta, eräitä erehdyksiä, ja ne paljastivat heti asian oikean laidan. Jos Haukansilmä olisi huomannut, kuinka pienessä arvossa taidokkaampi Unkas piti hänen esityksiään, olisi hän epäilemättä suutuksissaan jatkanut yhä ilvettään. Mutta nuoren miehen halveksivan katseen saattoi selittää niin monella eri tavalla, että arvoisa erämies säästyi sellaisen keksinnön nöyryytykseltä. Heti kun siis David antoi ennakolta sovitun merkin, kuului karhun äkeän mörinän sijasta majassa hiljainen sihinä.

Unkas oli heittäytynyt nojalleen majan seinää vasten ja sulkenut silmänsä päästäkseen katselemasta niin halveksittavaa ja epämiellyttävää olentoa. Mutta heti kun käärmeen sihinä kuului, kavahti hän koholleen ja pälyili joka taholle, painoi päänsä alas ja käänteli sitä tutkivasti sinne tänne, kunnes hänen terävä silmänsä pysähtyi petoon, joka yhä istui paikallaan kuin jonkin taikavoiman pitelemänä. Jälleen kuului sama ääni, ja tällä kerralla ilmeisesti pedon suusta. Jälleen kiitivät nuoren miehen silmät yli koko majan sisustan, ja kun ne lopulta palasivat äskeiseen pysähdyspaikkaansa, lausui Unkas syvällä, hillityllä äänellä: "Haukansilmä!"

"Leikatkaa hänen siteensä", virkkoi Haukansilmä Davidille, joka juuri silloin läheni heitä.

Laulumestari teki työtä käskettyä, ja pian olivat Unkasin jäsenet vapaina. Samassa rutisi myös pedon kuiva nahka, ja ketterästi nousi metsästäjä omassa olemuksessaan jaloilleen. Mohikaani näytti vaistomaisesti käsittävän ystävänsä yrityksen luonteen, koska ei kieli eivätkä kasvot antaneet pienintäkään hämmästyksen merkkiä. Kun Haukansilmä oli heittänyt hartioiltaan pörröisen vaatetuksensa, mikä tapahtui vain irroittamalla muutamia nahkahihnoja, veti hän esiin pitkän kiiltävän puukon ja pisti sen Unkasin käteen.

"Punaiset huronit ovat ulkona", virkkoi hän. "Olkaamme valmiit."

Samalla hän laski sormensa merkitsevästi toiselle samanlaiselle aseelle, jotka molemmat olivat hedelmiä hänen tämän illan kuluessa osoittamastaan urheudesta vihollisten keskuudessa.

"Me lähdemme", lausui Unkas.

"Minne?"

"Kilpikonnien luo; he ovat minun iso-isieni lapsia."

"Niin, poikani", sanoi metsästäjä englanninkielellä, jota hän aina unohtui käyttämään ollessaan hieman hajamielisenä, "sama veri virtaa luullakseni suonissanne, mutta aika ja etäisyys ovat hiukan muuttaneet sen väriä. Mitä teemme noille mingoille tuolla oven ulkopuolella? Heitä on kuusi, ja tätä laulumestaria voi tuskin laskea miksikään."

"Huronit ovat kerskureita", virkkoi Unkas halveksien. "Heidän vertauskuvansa on hirvi ja kuitenkin he juoksevat kuin etanat. Delavarit ovat kilpikonnan lapsia, mutta he voittavat nopeudessa metsäkauriinkin."

"Niinpä niin, poikani, onpa tosiaan perää puheissasi; enkä minä lainkaan epäile sinun kilpajuoksussa jättävän jälkeesi koko kansakunnan; ja taitaisitpa vain suoralla parin peninkulman pituisella taipaleella ehtiä perille ja puhaltaa hengästymisesi ennenkuin ainoakaan niistä konnista olisi kerinnyt toisen kylän kuuluvillekaan. Mutta valkoisen miehen kyvyt ovat enemmän hänen käsissään kuin säärissään. Mitä eritoten minuun tulee, niin osaan halkaista huronin kallon yhtä hyvin kuin joku parempikin mies, mutta kun on kysymys kilpajuoksusta, kävisivät ne roistot minulle ylivoimaisiksi."

Unkas, joka oli jo lähestynyt ovea valmiina astumaan edellä, peräytyi nyt ja asettui jälleen majan kaukaisimpaan soppeen. Mutta Haukansilmä, joka puuhaili liian ahkerasti omine ajatuksineen huomatakseen tätä liikettä, jatkoi yhä puhetta enemmän itsekseen kuin kumppanilleen.

"Loppujen lopuksi on kuitenkin järjetöntä pitää miestä vankina toisen miehen kykyjen takia. Siispä, Unkas, onkin sinun parasta ottaa koivet selkääsi, sillä välin kun minä pukeudun uudelleen nahkaani ja luotan viekkauteeni, kun en voi luottaa nopeuteeni."

Nuori mohikaani ei vastannut sanaakaan, laski rauhallisesti käsivarret ristiin rinnalleen ja nojasi selkäänsä erästä majan seinää tukevaa pystysuoraa pylvästä vasten.

"No", virkahti metsästäjä häneen katsoen, "miksi viivyttelet? Kyllä minulle jää tarpeeksi aikaa, kun konnat ensin tavoittelevat sinua kiinni."

"Unkas jää tänne", kuului tyyni vastaus.

"Miksi?"

"Tapellakseen isänsä veljen rinnalla ja kuollakseen delavarien ystävän kanssa."

"Kas niin, poikani", vastasi Haukansilmä puristaen Unkasin kättä rautaisilla sormillaan. "Olisikin ollut enemmän mingon kuin mohikaanin kaltaista, jos olisit minut jättänyt. Mutta arvelin, että sopiihan sitä sentään ehdottaa, koska nuoret tavallisesti rakastavat elämää. No. mitä ei sodassa voida suorittaa selvän rohkeuden avulla, siinä täytyy käyttää viekkautta. Puikahda nahkaan; minä en epäile sinun osaavan näytellä karhua melkein yhtä hyvin kuin minä itse."

Mikä saattoikaan olla Unkasin yksityinen mielipide heidän kyvyistään tässä suhteessa, eivät hänen totiset kasvonsa ainakaan millään tavoin ilmaisseet hänen vaativan itselleen etevämmyyttä. Äänettömänä ja ketterästi vetäytyi hän pedon nahkaan ja odotti sitten muita ohjeita, joita hänen iäkkäämpi kumppaninsa suvaitsi antaa.

"Kuulkaahan, ystäväni", puhui Haukansilmä Davidille, "teillä ei liene mitään puvun vaihdosta vastaan, niin tottumaton kuin olettekin salojen hätäkeinoihin. Kas tässä, ottakaa metsästysnuttuni ja lakkini ja antakaa minulle vaippanne ja hattunne. Teidän täytyy uskoa minulle myöskin kirjanne ja silmälasinne samoin kuin puhalluspillinnekin; jos vielä joskus tapaamme toisemme parempina aikoina, saatte kaikki takaisin, ja monet kiitokset vielä kaupanpäällisiksi."

David luovutti pyydetyt tavarat niin auliisti, että moinen olisi herättänyt suuria ajatuksia hänen anteliaisuudestaan, ellei hän olisi vaihdoksessa hyötynyt useassa kohdin. Haukansilmä sukaisi pian päälleen lainavaatteensa; ja kun hänen vilkkaat silmänsä olivat kätkeytyneet lasien taakse ja kun hänen päätänsä peitti majavannahkainen hattu, saattoi hän tähtien valossa hyvinkin käydä laulumestarista, etenkin kun he olivat melkein saman kokoisia. Heti kun nämä valmistelut oli suoritettu, kääntyi metsästäjä Davidin puoleen ja antoi hänelle lähtöohjeensa.

"Oletteko taipuvainen pelkurimaisuuteen?" kysyi hän suorasukaisesti, päästäkseen soveliaasti selville asiasta, ennenkuin ryhtyi yksityiskohtaisiin neuvoihin.

"Tarkoitukseni ovat rauhallisia, ja luonnonlaatuni, sen nöyrästi uskon, kallistuu vahvasti vain kiitokseen ja rakkauteen", vastasi David hiukan närkästyneenä niin suorasta hyökkäyksestä hänen miehuutensa kimppuun; "mutta kukaan ei ole sanova, että minä olisin koskaan, suurimmankaan hädän hetkellä, unohtanut luottaa Herraan Jumalaan."

"Suurimman vaaranne hetki lyö silloin, kun villit huomaavat, että heitä on vedetty nenästä. Ellei teitä silloin napsauteta kalloon, suojelee teitä otaksuttu heikkomielisyytenne, ja teillä on silloin hyvä syy toivoa kuolevanne koreasti vuoteessanne. Jos jäätte tänne, on teidän paras istua tuohon varjoon ja olla olevinanne Unkas siksi, kunnes viekkaat intiaanit keksivät petoksen, jolloin, kuten jo viittasin, teidän koetushetkenne on tullut. Valitkaa siis itse: pötkikää käpälämäkeen tai jääkää tänne."

"Aivan niin", lausahti David lujasti, "minä jään tänne delavarin tilalle. Urhoollisesti ja jalomielisesti on hän taistellut puolestani, ja tämän ja enemmänkin uskallan minä hänen palveluksekseen."

"Te puhutte miehen lailla, miehen, josta järkevämmässä koulussa olisi voinut tulla parempaakin. Pitäkää päätänne kumarassa ja vetäkää jalat allenne, sillä niiden muoto ilmaisisi totuuden liian aikaisin. Olkaa vaiti niin kauan kuin mahdollista, ja viisainta olisi teidän ääneen ruvetessanne äkkiä parkaista jokin niistä mahtavista virsistänne, jotta intiaanit muistaisivat, ettette ole yhtä vastuunalainen teoistanne kuin ihmisten yleensä tulisi olla. Jos he kuitenkin ottavat teidän päänahkanne, mitä minä en toivo enkä usko heidän tekevän, niin luottakaa siihen, että Unkas ja minä emme unohda tekoa, vaan kostamme sen kuten sopii oikeiden soturien ja luotettavien ystävien."

"Seis!" huudahti David huomatessaan toisten aikovan lähteä tämän vakuutuksen annettuaan. "Olen Hänen arvoton ja halpa seuraajansa, joka ei opettanut koston evankeliumia. Jos minä siis saisin surmani, niin älkää sentähden etsikö uhreja haamulleni, vaan antakaa mieluummin anteeksi murhaajilleni, ja jos heitä lainkaan muistatte, niin tapahtukoon se rukouksin heidän sielujensa valistamiseksi ja heidän iankaikkiseksi autuudekseen."

Metsästäjä epäröi ja näytti syvästi miettivän.

"Siinäpä on periaate", virkkoi hän vihdoin, "joka kokonaan poikkeaa metsän laeista, mutta joka siitä huolimatta on kaunis ja jalo, kun sitä oikein ajattelee." Puhaltaen raskaan huokauksen, ehkäpä viimeisen niistä, joita hän milloinkaan puhalsi kaivatessaan jo ammoin hylkäämäänsä olotilaa, lisäsi hän sitten: "Minä kyllä haluaisin sitä itsekin noudattaa, kun nyt kerran olen puhdasrotuinen mies, vaikkei aina olekaan helppoa kohdella intiaania samoin kuin kristittyä lähimmäistään. Jumala siunatkoon teitä, ystäväni. Minä luulen, että te ette olekaan niin kovin väärillä jäljillä, kun asiaa tarkemmin harkitsee ja pitää iankaikkisuutta silmäinsä edessä, vaikka paljon riippuukin luonnollisista taipumuksista ja kiusauksen voimasta."

Näin puhuen kääntyi metsästäjä pudistamaan sydämellisesti Davidin kättä, minkä ystävyydenosoituksen jälkeen hän viipymättä lähti majasta uuden pedonesittäjän seuraamana.

Heti kun Haukansilmä huomasi joutuneensa huronien nähtäville, kohensi hän kookasta vartaloaan Davidin kankeaan tapaan, heilutteli kättään muka tahtia lyödäkseen ja aloitti hänen virrenveisuunsa jäljittelyksi aiotun juohotuksen. Onneksi tämän aran seikkailun menestymiselle oli hän joutunut tekemisiin korvien kanssa, joilla oli sangen vähän aavistusta sulosoinnuista, sillä muutoin olisivat hänen surulliset yrittelynsä ajaneet ehdottomasti karille. Oli välttämätöntä kulkea vaarallisen läheltä ohi villien mustan joukon, ja metsästäjän ääni yhä vain lujeni heidän tullessaan likemmäksi. Heidän saavuttuaan aivan heidän kohdalleen ojensi se huroni, joka puhui englantia, toisen kätensä ja pysäytti valelaulumestarin.

"Entä se delavarikoira?" sanoi hän nojaten eteenpäin ja tirkistellen himmeässä valossa erottaakseen toisen kasvojenilmeen, "pelkääkö hän? Saavatko huronit kuulla hänen voivotuksensa?"

Samassa mörähti peto niin tavattoman äkeästi ja luonnollisesti, että nuori intiaani päästi otteensa ja hypähti syrjään, ikäänkuin päästäkseen selville, oliko siinä oikea vai teeskennelty karhu heilumassa hänen edessään. Haukansilmä, joka pelkäsi äänensä ilmaisevan hänet hänen taitaville vihollisilleen, käytti kerkeästi keskeytystä puhjetakseen uuteen niin mahtavaan laulunkärinään, että sitä hienostuneessa seurassa olisi sanottu suorastaan "korviasärkeväksi". Mutta hänen nykyisten kuulijainsa kesken tuotti se hänelle vain uusia lisiä siihen kunnioitukseen, jota intiaanit eivät milloinkaan kiellä heikkomielisyyden vaivaamiksi otaksutuilta ihmisiltä. Villien pieni parvi peräytyi yhtenä miehenä ja päästi luulemansa loitsijan ja hänen pyhää intoa uhkuvan apulaisensa menemään.

Kysyttiinpä siinä Unkasilta ja metsästäjältä tavallista suurempaa kylmäverisyyttä, kun heidän piti yhä vain jatkaa sitä arvokasta ja malttavaista käyntiä, jota he olivat noudattaneet majojenkin ohi kulkiessaan, ja etenkin kun he pian huomasivat uteliaisuuden siihen määrin voittaneen pelon, että vartijat olivat lähestyneet majaa nähdäkseen loitsujen vaikutuksen. Davidin pieninkin varomaton tai äkkipikainen liikahdus voisi ilmaista heidät, ja aikaa tarvittiin välttämättä metsästäjän paon varmentamiseen. Äänekäs melu, jota jälkimmäinen katsoi viisaimmaksi yhä jatkaa, houkutteli monta uteliasta töllistelijää heidän sivuuttamiensa majojen oville, ja kerran, pari astui joku synkännäköinen soturi heidän polkunsa poikki taikauskon tai valppauden johtamana. Heitä ei kuitenkaan pidätetty, koska hetken hämäryys ja yrityksen otaksumaton rohkeus olivat heidän parhaita liittolaisiaan.

Seikkailijat olivat selvinneet kylästä ja lähenivät nyt nopeasti metsän suojelevaa pimentoa, kun äänekäs ja pitkä huuto kajahti siitä majasta, minne Unkas oli ollut kytkettynä. Mohikaani ponnahti pystyyn ja täristeli villavaa peittoaan, ikäänkuin olisi hänen kuvailemansa eläin ryhtymäisillään johonkin epätoivoiseen ponnistukseen.

"Seis!" lausui metsästäjä, tarttuen ystäväänsä olkapäästä, "anna niiden kirkaista toistamiseen! Sehän oli vain hämmästyksen ilmausta."

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä täytti uusi kirkuna ilman ja kulki pitkin koko kylän raitteja. Unkas heitti nahkansa siihen ja astui näkyviin omine sopusuhtaisine muotoineen. Haukansilmä taputti häntä keveästi olkapäälle ja kiiruhti eteenpäin.

"Seuratkoot nyt vain jälkiämme!" sanoi metsästäjä kiskoen kahta pyssyä kaikkine tarvikkeineen erään pensaan alta ja Unkasille aseen ojennettuaan heiluttaessaan 'Hirventappajaa'; "kaksi heistä ainakin huomaa tehneensä sen surmakseen."

Laskettuaan pyssynsä asentoon, jota metsästäjät käyttävät ollessaan valmiina ampumaan otustansa, riensivät he sitten tulisesti eteenpäin ja hautautuivat pian metsän synkkään pimentoon.

XXVII luku.

Antonio. Kyllä muistan: Kun Caesar sanoo: "tee se", on se tehty.

Julius Caesar.

Kuten edellä nähtiin, oli Unkasin vankilan edustalla odottavain villien uteliaisuus saanut voiton heidän pelostaan loitsijan tuhoisaa henkäystä kohtaan. He hiipivät varovasti ja jyskyttävin sydämin eräälle seinän halkeamalle, josta heikkoa valoa kajasteli. Useiden minuuttien ajan he pitivät erehdyksissään Davidia vankinaan, mutta sitten sattui juuri se tapaturma, jota Haukansilmä oli aavistellut. Väsyneenä pitämään pitkän ruumiinsa ulottimia niin lähellä toisiaan päästi laulaja alaraajansa vähitellen oikenemaan, kunnes hänen toinen epämuotoinen jalkansa joutui suoranaiseen kosketukseen nuotion hiiltyväin kekäleiden kanssa ja potkiskeli niitä syrjään. Ensimmältä luulivat huronit noitavoiman muuttaneen delavarin sellaiseksi. Mutta kun David aavistamattakaan, että häntä pidettiin silmällä, käänsi päätänsä tulta kohti ja näytti säyseät, yksinkertaiset kasvonsa todellisen vangin ylväiden piirteiden asemesta, oli herkkäuskoisen alkuasukkaankin enää mahdotonta epäillä. Soturit syöksyivät yhtenä joukkona majaan ja käydessään varsin suorasukaisesti vankiinsa käsiksi keksivät heti paikalla petoksen. Silloin kajahti pakenijain ensiksi kuulema huuto. Sitä seurasi mitä hurjimpia ja kiukustuneimpia kostonhalun ilmauksia. Davidin, joka siitä huolimatta pysyi lujana päätöksessään turvata ystäväinsä pakoa, oli pakko uskoa, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut. Kun hänellä ei ollut enää kirjaa eikä soittokonetta, täytyi hänen luottaa muistiin, joka kuitenkin harvoin petti hänet sellaisissa seikoissa, ja puhjeten äänekkääseen, liikutettuun lauluun koetti hän viihdyttää siirtymistään toiseen maailmaan turvautumalla erään hautausvirren alkusäkeistöihin, Intiaanit tajusivat oikeaan aikaan hänen heikkomielisyytensä ja syöksyen ulos he herättivät kylän edellä kerrotulla tavalla.

Intiaanisoturi nukkuu niinkuin hän taisteleekin: ilman minkäänlaisia keinotekoisia puolustusvälineitä. Tuskin oli siis hälytyskirkuna kajahtanut, kun pari sataa miestä oli jalkeilla valmiina tappeluun tai takaa-ajoon, mihin kulloinkin tarvittiin. Pako tuli pian tunnetuksi, ja koko heimo tungeskeli sankkana joukkona neuvottelumajan ympärillä, kärsimättömänä odotellen päälliköittensä määräyksiä. Kun niin äkkiä vedottiin heidän viisauteensa, ei kestänyt kauan, ennenkuin taitavaa Maguaa kaivattiin. Hänen nimeään mainittiin, ja kaikki katselivat ihmetellen ympärilleen, kun ei häntä kuulunut. Lähettäjä toimitettiin sitten hänen majalleen kiirehtimään hänen tuloaan.

Sillä välin määrättiin muutamat ketterimmät ja luotettavimmat nuoret miehet kiertämään kentän metsän peitossa saadakseen selville, etteivät heidän epäillyt naapurinsa delavarit aikoneet mitään pahaa. Naisia ja lapsia juoksenteli sinne ja tänne, ja ennen pitkää oli koko leiri uudelleen hurjan, melskeisen vilinän ja sekasorron näyttämönä. Vähitellen heikkenivät kuitenkin nämä epäjärjestyksen merkit, ja muutamien minuuttien kuluttua olivat vanhimmat ja arvokkaimmat päälliköt kokoontuneet majaan totiseen neuvotteluun.

Useiden äänten hälinä ilmaisi pian jonkin partio-osaston lähenevän, ja siltä toivottiin saatavan joitakuita tietoja, jotka selvittäisivät tämän odottamattoman yllätyksen salaisuuden. Ulkona seisova ihmisrykelmä antoi tietä ja muutamia sotureja astui majaan, tuoden mukanaan onnettoman loitsijan, jonka metsästäjä oli niin pitkäksi ajaksi jättänyt mitä tukalimpaan tilaan.

Vaikka tämä mies sai huronien keskuudessa varsin erilaista arvonantoa osakseen, — toiset näet luottivat ehdottomasti hänen voimaansa, toisten taas pitäessä häntä suoranaisena petturina — kuuntelivat nyt kaikki häntä hartaina. Kun hänen lyhyt tarinansa oli lopussa, astui sairaan vaimon isä esiin ja kertoi vuorostaan muutamin ytimekkäin lausein, mitä hän tiesi. Nämä kaksi selontekoa antoivat oikean suunnan seuraaville tutkimuksille, joihin nyt ryhdyttiin kaikella villien luontaisella taidolla.

Syöksymättä sekasortoisena, hajanaisena parvena luolaan he valitsivat kymmenen viisainta ja pontevinta päällikköään toimittamaan tarkastusta. Kun ei aikaa ollut vähääkään hukattavissa, lähtivät valitut miehet heti matkalle sanaakaan sanomatta. Oviaukolle saavuttua päästivät nuoremmat miehet vanhemmat edelleen, ja niin kulki koko joukko pitkin matalaa, pimeätä käytävää askeleissaan soturien lujuus ja rohkeus, jotka ovat valmiit uhrautumaan yhteiseksi hyväksi, vaikka he samalla sentään salaisesti epäilivät sen voiman laatua, jonka kanssa he olivat antautumaisillaan taisteluun.

Luolan ulommainen huone oli äänetön ja synkkä. Vaimo lepäsi entisellä paikallaan ja entisessä asennossaan, vaikka olikin joukossa niitä, jotka vakuuttivat nähneensä tuon otaksutun "valkoisen lääkemiehen" kantaneen hänet metsään. Sellainen suora ja ilmeinen vastatodistus isän kertomukselle sai kaikkien silmät kääntymään häneen. Närkästyneenä tuosta äänettömästä syytöksestä ja sisäisesti hämmästyneenä niin selittämättömästä seikasta, astui päällikkö vuoteen ääreen ja kumartui epäluuloisena tarkastamaan nukkujan piirteitä, ikäänkuin ei olisi uskonut niitä oikeiksi. Hänen tyttärensä oli kuollut.

Luonnon erehtymätön vaisto sai hetkeksi voiton, ja vanha soturi peitti kasvonsa suruissaan. Mutta pian hän hillitsi tunteensa, kääntyi kumppaneihinsa päin ja lausui ruumista osoittaen kansansa kielellä:

"Nuoren mieheni vaimo on jättänyt meidät! Suuri Henki on suuttunut lapsiinsa!"

Tätä murheellista ilmoitusta kuunneltiin juhlallisen hiljaisuuden vallitessa. Lyhyen äänettömyyden jälkeen aikoi muuan vanhempi intiaani puhua, kun jokin musta esine vyörähti viereisestä huoneesta aivan sen kopin keskelle, missä he seisoivat. Tuntematta niiden olentojen luontoa, joiden kanssa he olivat joutuneet tekemisiin, peräytyivät kaikki hiukan ja katselivat tapausta kummissaan, kunnes outo tulija kääntyi päin valoa ja koholleen yritellen näytti Maguan vääntyneet, vaikka yhä julmat ja raivostuneet kasvot. Keksintöä seurasi yleinen hämmästyksenhuudahdus.

Mutta heti kun päällikön oikea tilanne käsitettiin, ilmestyi muutamia kerkeitä puukkoja ja hänen raajansa ja kielensä vapautettiin viipymättä. Huroni nousi seisaalleen ja ravistihe kuin jalopeura luolastaan lähtiessään. Hän ei lausunut sanaakaan, vaikka hänen kätensä tempoili suonenvedontapaisesti puukon vartta ja vaikka hänen kolkot silmänsä tutkivat koko joukkoa ikäänkuin etsiäkseen esinettä, johon sopi purkaa kostonhimon ensimmäinen puuska.

Oli Unkasin, metsästäjän ja Davidinkin onni, että he olivat kaikki hänen kätensä ulottumattomissa sellaisella hetkellä, sillä silloin ei olisi tosiaankaan mikään hienostuneen julmuuden keksintö viivyttänyt heidän kuolemaansa vastoin niin hurjan raivon täyttämän mielen käskyjä, että se melkein tukahdutti hänet. Kohdatessaan kuitenkin ympärillään vain ystävien kasvoja narskutteli villi hampaitaan kuin rautanappuloita ja nieleskeli kiukkuaan uhrin puutteessa, johon sen kohdistaa. Nämä raivonpurkaukset herättivät yleistä huomiota, mutta kun kaikki pelkäsivät vielä lisää kiihdyttävänsä mieltä, joka oli jo melkein hulluuteen asti hurjistunut, kului useita minuutteja, ennenkuin sanaakaan lausuttiin. Mutta kun oli odotettu sovelias aika, alkoi joukon vanhin puhua.

"Ystäväni on löytänyt vihollisen", virkkoi hän. "Onko hän lähellä, jotta huronit voisivat kostaa."

"Kuolkoon delavari!" huudahti Magua ukkosen äänellä.

Seurasi uusi, pitkä ja merkitsevä hiljaisuus, kunnes sen rikkoi kuten ennenkin tarpeellisen varovasti sama soturi.

"Mohikaani on nopea jaloistaan ja juoksee kauas", puhui hän, "mutta nuoret mieheni ovat hänen jäljillään."

"Onko hän karannut?" kysyi Magua niin syvällä kurkkuäänellä, että se tuntui tulevan hänen rintansa sisimmästä.

"Paha henki on ollut keskuudessamme, ja delavari on sokaissut silmämme."

"Paha henki!" kertasi toinen ivallisena. "Se on sama henki, joka on tappanut niin monta huronia, sama henki, joka surmasi nuoria miehiäni 'pauhaavan virran' rannalla, joka otti heidän päänahkansa 'parantavan lähteen' luona ja joka nyt sitoi Ovelan Ketun kädet!"

"Kenestä ystäväni puhuu?"

"Siitä koirasta, jolla on huronin sydän ja viekkaus kalpean nahkansa alla — Pitkästä Pyssystä."

Tuon pelätyn nimen lausuminen teki tavallisen vaikutuksensa kuulijoihin. Mutta kun he olivat ennättäneet hiukan miettiä ja kun soturit muistivat, että heidän kauhistuttava, rohkea vihollisensa oli tunkeutunut aivan heidän leirinsä keskelle kolttosiaan tekemään, nousi hirvittävä raivo hämmästyksen sijaan, ja kaikki ne hurjat intohimot, jotka olivat äsken raivonneet Maguan povessa, olivat nyt äkkiä siirtyneet hänen tovereihinsa. Muutamat kiristelivät hampaitaan kiukuissaan, toiset purkivat tunteitaan huutoihin ja kolmannet taas huitoivat ilmaan mielipuolten tavoin, ikäänkuin olisi heidän vihansa esine kärsinyt heidän iskuistaan. Mutta tämä äkillinen ankara purkaus antoi pian tilaa sille hiljaiselle, jurolle itsehillinnälle, jota he tavallisimmin noudattivat toimettomuutensa hetkinä.

Magua, joka oli vuorostaan saanut aikaa ajattelemiseen, muutti nyt käytöstapaansa ja esiintyi jälleen miehenä, joka tietää miten miettiä ja toimia niin vakavan asian mukaisella arvokkuudella.

"Menkäämme kansani luo", virkkoi hän. "Se odottaa meitä."

Hänen toverinsa myöntyivät äänettöminä ehdotukseen, ja koko villi joukko lähti luolasta ja palasi neuvottelumajalle. Kun he olivat istuutuneet, kääntyivät kaikkien silmät Maguaan, joka tästä merkistä ymmärsi, että he olivat kaikki yhteisesti jättäneet tapahtuneiden asiain kertomisen hänen huolekseen. Hän nousi ja esitti kertomuksensa toistelematta tai lyhentelemättä. Sekä Duncanin että Haukansilmän toimittamat petokset paljastuivat nyt tietysti täydelleen, niin ettei heimon taikauskoisinkaan soturi voinut enää epäillä tapausten oikeata kulkua. Oli liiankin ilmeistä, että heitä oli julkeasti, häpeällisesti, perinpohjaisesti vedetty nenästä. Kun hän oli lopettanut ja istuutunut, katseli koko heimo — sillä hänen kuulijakuntanaan olivat pääasiassa kaikki kansan sotakuntoiset miehet — toinen toistaan yhtä hämmästyneenä vihollisten rohkeudesta kuin heidän menestyksestäänkin. Mutta seuraavana toimena oli miettiä koston keinoja ja tapaa.

Lisäväkeä lähetettiin pakolaisten jäljille, ja päälliköt ryhtyivät sitten vakavasti pohtimaan kaikkia asianhaaroja. Monta erilaista keinoa ehdottelivat vanhemmat soturit kukin vuorostaan, ja kaikkia niitä kuunteli Magua äänettömänä ja kunnioittavasti. Tämä älykäs villi oli saanut tyyneytensä ja viekkautensa takaisin ja pyrki nyt päämääräänsä tavallisella varovaisuudellaan ja taidollaan. Vasta kun kaikki halukkaat olivat lausuneet ajatuksensa, valmistautui hän esittämään mielipiteensä. Niille antoi lisätukea se seikka, että muutamat vakoilijat olivat jo palanneet ja ilmoittaneet vihollisten jälkiä seuratun niin kauas, ettei ollut enää vähintäkään epäilystä heidän etsineen turvaa heimon epäluotettavien liittolaisten delavarien läheisestä leiristä.

Tähän tärkeään tietoon nojaten selitteli päällikkö kumppaneilleen varovasti suunnitelmiaan, ja kuten sopi odottaakin hänen kaunopuheisuudeltaan ja viekkaudeltaan, hyväksyttiin ne ilman ainoatakaan vastustavaa ääntä. Niiden tarkoitus ja perusteet olivat seuraavat.

On jo aikaisemmin viitattu siihen, että melkein poikkeuksetta noudatetun säännön mukaisesti sisaret oli heti heidän huronikylään saavuttuaan erotettu toisistaan. Magua oli piankin oivaltanut, että hän Alicen pidättämällä myös mitä varmimmin voi luottaa Coran pysymiseen. Heidät erotettaessa toisistaan hän jätti sentähden edellisen kätensä ulottuville uskoen toisen ja hänelle merkitsevämmän naisen liittolaistensa huomaan. Tätä järjestelyä pidettiin kuitenkin vain väliaikaisena ja siihen ryhdyttiin yhtä paljon naapurien mielistelemiseksi kuin intiaanien oveluuden saneleman muuttumattoman menettelytavan takia.

Herkeämättä kostonhimoisten tunteiden kiihoittamana, jotka harvoin vaimenevat villin povessa, ei päällikkö sentään unohtanut pysyvämpiä omakohtaisia etujaan. Hänen täytyi pitkällä ja vaivalloisella katumustyöllään sovittaa nuoruutensa hullutuksia ja petoksia, ennenkuin hän jälleen pääsi täydellisesti nauttimaan kansansa luottamusta — ja ilman luottamusta ei kukaan voinut saavuttaa arvovaltaa intiaaniheimon keskuudessa. Tässä arassa ja hankalassa asemassa oleva viekas huroni ei ollut lyönyt laimin ainoatakaan keinoa vaikutustaan lisätäkseen, ja muuan hänen onnistuneimpia tekojaan oli ollut se menestys, millä hän oli hankkinut heimolleen heidän mahtavain ja vaarallisten naapuriensa suosion. Hänen pyrkimyksensä tulos oli vastannut hänen valtiotaitonsa kaikkia odotuksia, sillä huronit eivät missään suhteessa poikenneet siitä luontoamme vallitsevasta yleisestä laista, että mies nostaa omat kykynsä täsmälleen yhtä korkealle kuin niitä muutkin arvostelevat.

Mutta samalla kun Magua suoritti tämän näennäisen uhrin yhteisille asioille, ei hän koskaan kadottanut näkyvistään omia yksityisiä tarkoitusperiään. Näitä viimeksimainittuja olivat kuitenkin arveluttavasti häirinneet ne odottamattomat tapaukset, jotka olivat riistäneet kaikki hänen vankinsa hänen käsistään, ja nyt hän huomasi välttämättömäksi pyydellä suosionosoituksia niiltä, joita oli äskettäin koettanut tehdä velallisikseen.

Useat päälliköt olivat esittäneet syvästi harkittuja ja taitavia suunnitelmia delavarien yllättämiseksi ja heidän leirinsä valtaamiseksi, niin että vangitkin saataisiin takaisin samalla iskulla; sillä kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että heidän kunniansa, heidän etunsa ja heidän kaatuneiden maanmiestensä rauha ja onni vaativat heitä pian kantamaan uhreja kostolleen. Mutta nämä ehdotukset olivat niin vaarallisia panna toimeen ja niiden tulos niin epätietoinen, ettei Maguan ollut vaikeata niitä kumota. Hän kuvaili tavallisella taidollaan niiden uhkarohkeutta ja epävarmuutta, ja vasta kun hän oli poistanut tieltään kaikki vastasuunnitelmien esteet, uskalsi hän käydä esittämään omia ajatuksiaan.

Hän aloitti imartelemalla kuulijainsa itserakkautta: pettämätön keino herättää tarkkaavaisuutta. Lueteltuaan ne monet tilaisuudet, missä huronit olivat osoittaneet rohkeuttaan ja urhoollisuuttaan loukkauksia rangaistessaan, poikkesi hän korkealentoisesti ylistämään viisauden voimaa. Hän kuvaili tämän ominaisuudet muodostamaa suurta erotusta majavan ja muiden eläinten, sitten eläinten ja ihmisten ja lopuksi erityisesi huronien ja muun ihmiskunnan välillä. Nostettuaan näin varovaisuuden tarpeelliseen arvoon ryhtyi hän selvittämään, miten sitä oli sovellettava heimon nykyisessä asemassa. Yhdellä puolen, sanoi hän, oli heidän suuri kalpea isänsä, Kanadan maaherra, joka katsoi lapsiinsa kovin silmin sen jälkeen kun heidän kirveensä olivat tulleet niin punaisiksi; toisella puolen oli taas kansa yhtä lukuisa kuin he itsekin, joka puhui eri kieltä, jonka edut kävivät eri suuntiin kuin heidän, joka ei heitä rakastanut ja joka mielellään käyttäisi pienintäkin tekosyytä saattaakseen heidät suuren valkoisen päällikön epäsuosioon. Sitten hän puhui heidän tarpeistaan, lahjoista, joita heillä oli oikeus odottaa tekemiensä palvelusten palkinnoksi, heidän elämästään kaukana omilta metsästysmailtaan ja kotikylistään ja välttämättömyydestä pitää niin tärkeässä asiassa silmällä enemmän varovaisuutta kuin välittömiä taipumuksia. Kun hän huomasi vanhojen miesten osoittavan suosiotaan hänen maltilleen, mutta taas monien hurjimpien ja arvokkainten soturien kuuntelevan hänen valtioviisaita esityksiään synkin otsin, johti hän heidät taitavasti siihen asiaan, joka heitä enimmän miellytti. Hän puhui avonaisesti heidän varovaisuutensa hedelmistä, joiden hän rohkeasti sanoi johtavan täydelliseen ja lopulliseen vihollisten kukistamiseen. Hän viittaili myöskin hämärästi siihen, että heidän menestyksensä saattoi sopivasti harkittuna laajentua kaikkien niiden tuhoamiseksi, joita heillä oli syytä vihata. Lyhyesti sanoen: hän yhdisti niin ovelasti etäisen varovaiseen, selvän hämärään, että hän sukoili molempien puolueiden mielitekoja ja jätti jokaiselle toivomisen mahdollisuuden, vaikkei kukaan voinut kerskailla täydelleen tajunneensa hänen tarkoitustaan.

Puhuja tai valtiomies, joka osaa synnyttää sellaisen asiaintilan, on yleisesti aikalaistensa suosiossa, miten jälkimaailma häntä sitten kohdelleekin. Kaikki käsittivät, että enemmän ajateltiin kuin lausuttiin, ja kukin luuli tuon salatun tarkoituksen olevan juuri sen, minkä hän omasta puolestaan kykeni käsittämään tai minkä hänen omat toiveensa herättivät.

Tällaisten suotuisain asianhaarain vallitessa ei olekaan ihmeellistä, että Maguan neuvo voitti. Heimo suostui toimimaan maltillisesti, ja yksimielisesti uskottiin koko asian johto sen päällikön huomaan, joka oli ehdottanut niin järkeviä ja selviä keinoja.

Magua oli nyt saavuttanut kaikella viekkaudellaan ja toimeliaisuudellaan tavoittelemistaan tarkoitusperistä yhden. Pohja, jonka hän oli kadottanut kansansa suosiossa, oli vallattu täydelleen takaisin, ja sen lisäksi hän kävi asioiden etunenässä. Hän oli itse asiassa koko heimon johtaja, ja niin kauan kun hän voi säilyttää suosionsa, ei kukaan kuningas ollut yksinvaltiaampi, etenkin kansakunnan viipyessä vihollisten alueella. Hän heitti siis pois neuvonantajan naaman ja otti tehtävänsä arvon mukaisen vakavan, käskevän ryhdin ja ilmeen.

Juoksijoita lähetettiin hankkimaan tietoja eri tahoilta, urkkijoita määrättiin lähenemään ja vakoilemaan delavarien leiriä, muut soturit toimitettiin majoihinsa lepäämään vakuutellen, että heidän palveluksiaan tultaisiin pian tarvitsemaan, ja vaimoja ja lapsia käskettiin vetäytymään tiehensä muistuttaen, että heidän asianaan oli pysyä hiljaa. Kun nämä eri valmistelut oli suoritettu, kulki Magua läpi kylän, poiketen tähän tai tuohon majaan tervehtimään henkilöitä, joille hän arveli käyntinsä voivan olla imartelevan. Hän vahvisti ystäviensä luottamusta, kiinnitti horjuvia ja tyydytti kaikkia. Sitten hän meni omaan asuntoonsa. Vaimo, jonka huronipäällikkö oli jättänyt silloin, kun hänet karkoitettiin kansansa parista, oli kuollut. Lapsia ei hänellä ollut, niin että hänellä ei nyt ollut ainoatakaan toveria majassaan. Tämä maja oli juuri se sama rappeutunut ja yksinäinen hökkeli, mistä Haukansilmä löysi Davidin; Magua oli sietänyt niinä harvoina kertoina, jolloin he tapasivat toisensa, laulumestarin läsnäoloa korskean ylemmyyden halveksivalla välinpitämättömyydellä.

Tänne siis Magua vetäytyi, kun hänen valtioviisaat toimensa olivat päättyneet. Muiden nukkuessa ei hän kuitenkaan saanut eikä etsinyt lepoa. Jos joku olisi ollut kyllin utelias seuratakseen äskettäin valitun päällikön elkeitä, olisi hän nähnyt tämän istuvan eräässä majan nurkassa miettimässä tulevia tekojaan siitä lähtien, kun hän tänne tuli, aina siihen hetkeen asti, jolloin hän oli määrännyt soturit uudelleen kokoontumaan. Joskus puhalsi yön leyhkä läpi majan rakojen, ja matala liekki, joka leijui hiiltyneiden kekäleiden yllä, loi vavahtelevan valonsa juroon erakkoon. Sellaisina hetkinä ei olisi ollut vaikeata kuvitella hämärästi näkyvää villiä pimeyden ruhtinaaksi, joka hautoi muka kärsimäänsä vääryyttä ja suunnitteli uusia ilkeitä juoniaan.

Paljon ennen päivän koittoa astui kuitenkin soturi toisensa jälkeen Maguan yksinäiseen majaan, siksi kunnes heitä oli kerääntynyt sinne kaksikymmentä miestä. Kullakin oli pyssynsä ja muut sotatarpeensa, vaikka maalaus olikin kauttaaltaan rauhallinen. Ei kukaan kiinnittänyt mitään huomiota näiden julmannäköisten olentojen tuloon; muutamat istuutuivat varjoisemmille paikoille, mutta toiset seisoivat liikkumattomina kuin patsaat, kunnes määrätty joukko oli koossa.

Silloin nousi Magua ja antoi lähtömerkin. Itse hän asettui parvea johtamaan. Tämä seurasi opastansa yksitellen tuossa tunnetussa järjestyksessä, joka on saanut kuvaavan nimen "intiaanijono" ja jota myös sanotaan "hanhenmarssiksi".

Poikkeamatta polulle, joka vei suoraan delavarien leiriä kohti, johdatti Magua joukkoansa jonkin matkaa alaspäin pitkin virran mutkittelevaa vartta ja ohi majavain pienen tekojärven. Päivä alkoi sarastaa heidän astuessaan metsänaukeamalle, jonka nämä älykkäät ja toimeliaat eläimet olivat raivanneet. Vaikka Magualla, joka oli pukeutunut vanhaan pukuunsa, olikin ketun kuva nuttunsa erikoisesti valmistetussa nahassa, oli hänen partioparvessaan muuan päällikkö, jonka erikoisena tunnusmerkkinä eli vertauskuvana oli majava. Olisi ollut jonkinlainen rikollinen laiminlyönti, ellei tämä mies kuviteltujen sukulaistensa mahtavan yhteiskunnan ohi kulkiessaan olisi jollakin tavoin osoittanut kunnioitustaan. Hän pysähtyi siis ja puhui niille niin hellin ja ystävällisin sanoin kuin olisivat olleet kysymyksessä suorastaan järjelliset olennot. Hän sanoi eläimiä serkuikseen ja huomautti heille, että hänen suojeleva vaikutuksensa esti ketään heitä häiritsemästä, vaikka niin monet ahnaat kauppamiehet yllyttivät intiaaneja ryöstämään heidän henkensä. Hän lupasi heille edelleenkin suosiotaan ja kehoitti heitä olemaan kiitollisia. Sitten hän puhui retkestä, johon hän itsekin otti osaa, ja viittaili, vaikka tarpeellisen varovasti ja kiertelevästä, miten heidän oli välttämätöntä antaa sukulaiselleen osa siitä viisaudesta, jonka takia he itse olivat niin suuressa maineessa.

Tämän kummallisen puheen aikana seisoivat soturin toverit niin vakavina ja tarkkaavaisina kuuntelemassa hänen sanojaan kuin olisi heillä kaikilla ollut yhtä syvä vakaumus niiden tarpeellisuudesta. Kerran tai kahdesti kohosi mustia täpliä veden pinnalle, ja huroni oli mielissään, koska hänen nähdäkseen puhe ei ollut mennyt hukkaan. Juuri kun hän oli lopettanut ylistyksensä, pistihe erään ison majavan pää muutaman pesän aukosta; tämän pesän multaseinät olivat varsin rappeutuneet ja intiaanijoukko olikin sen asemasta päättäen luullut sitä asumattomaksi. Sellaista tavatonta luottavaisuuden osoitusta piti puhuja erinomaisen hyvänä enteenä, ja vaikka eläin vetäytyikin varsin äkkiä takaisin, ei hän säästänyt kiitoksiaan eikä kehujaan.

Kun Maguan mielestä oli kylliksi aikaa tuhlattu tämän soturin sukulaisuustunteiden hyvittämiseen, antoi hän jälleen lähtömerkin. Intiaanien poistuttua yhtenä joukkona ja niin kepein askelin, etteivät tavallisen ihmisen korvat olisi niitä lainkaan kuulleet, rohkeni sama kunnianarvoisa majava uudelleen pistää päänsä esiin piilostaan. Jos joku huroneista olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt eläimen seuraavan heidän liikkeitään sellaisella tarkkuudella ja hartaudella, että sitä olisi varsin helposti voinut erehtyä pitämään järjellisenä olentona. Niin selviä ja käsitettäviä olivat tosiaankin tuon luontokappaleen tuumat ja teot, että kokeneinkin huomioija olisi joutunut pulaan yrittäessään saada kaikkia sen elkeitä sopimaan majavan tapoihin, kunnes partiojoukon hävittyä metsään koko salaisuus sai selityksensä: eläin ryömi kokonaisuudessaan ulos majasta ja turkisnaamion takaa paljastuivat silloin Chingachgookin vakavat kasvot.

XXVIII luku.

Pian, pyydän, sillä näettehän, että minun on kiire.

Paljon Melua Tyhjästä.

Se delavarien heimo tai oikeammin heimon puolikas, joka on ollut niin usein puheena ja jonka nykyinen leiripaikka oli lähellä huronien tilapäistä kylää, saattoi koota melkein saman määrän sotureita kuin tämä viimeksi mainittu kansakin. Naapuriensa tavoin olivat hekin seuranneet Montcalmia Englannin kruunun alueille ja tehneet hankaloita ja tuloksellisia hyökkäyksiä mohokkien metsästysmaille, vaikka eivät alkuasukkaiden kesken usein tavattavassa selittämättömässä toimettomuudessaan olleetkaan katsoneet sopivaksi antaa apuaan silloin, kun sitä parhaiten tarvittiin. Ranskalaiset olivat koettaneet keksiä eri syitä tähän liittolaistensa odottamattomaan laiminlyöntiin. Yleisenä mielipiteenä kuitenkin oli, että heihin oli vaikuttanut kunnioitus vanhaa sopimusta kohtaan, joka oli kerran tehnyt heidät sotaiseen suojelukseen nähden riippuviksi Kuuden Kansakunnan liitosta ja joka nyt esti heitä lähtemästä entisiä isäntiään vastaan. Mitä heimoon itseensä tulee, oli se vain lähettiensä välityksellä tyytynyt ilmoittamaan Montcalmille oikealla intiaanien harvasanaisuudella, että heidän kirveensä olivat tylsät ja että aikaa tarvittiin niiden teroittamiseen. Kanadan valtioviisas päällikkö oli katsonut paremmaksi kärsiä toimetonta ystävää kuin jollakin huonosti harkitulla ankarammalla keinolla muuttaa hänet ilmi viholliseksi.

Tuona aamuna, jolloin Magua johti äänetöntä joukkoaan majavain raivaukselta metsään edellä kerrotulla tavalla, nousi aurinko delavarien leirin näkyviin ihmeissään todetakseen, että se oli äkkiä yllättänyt keskipäivän toimeliaassa touhussa ja kaikissa totutuissa askareissa hyörivän kansan. Naisia juoksenteli majalta majalle, toiset puuhaillen aamuateriaansa, muutamat harvat totisina ottaen tapoihinsa kuuluvaa virkistystä, mutta enimmät seisoen vaihtamassa ystävättärineen nopeita, kuiskaavia lauseita. Soturit oleskelivat ryhmäkunnissa miettien enemmän kuin puhuen, ja kun muutamia harvoja sanoja lausuttiin, tapahtui se miesten tavoin, jotka syvästi harkitsevat mielipiteensä. Metsästysvälineitä näkyi runsaasti majojen ympärillä; mutta kukaan ei lähtenyt erän ajoon. Siellä täällä tutki joku soturi aseitaan niin tarkoin, että harvoin niille kapineille niin suurta huomiota omistetaan, ellei odoteta muiden vihollisten kuin metsän otusten vastaan joutuvan. Ja joskus kääntyivät koko joukon silmät yht'aikaa erästä suurta, äänetöntä majaa kohti kylän keskellä, ikäänkuin olisi se sisältänyt heidän yhteisten ajatustensa esineen.

Tämän kohtauksen vielä kestäessä ilmestyi yht'äkkiä muuan mies sen kalliotasanteen äärimmäiselle reunalle, jolle kylä oli rakennettu. Hänellä ei ollut aseita ja hänen maalauksensa tarkoitti pikemminkin lieventää kuin tehostaa hänen synkkien kasvojensa luontaista tylyä ilmettä. Tultuaan täydelleen delavarien nähtäviin hän pysähtyi ja teki ystävyyttä ilmoittavan liikkeen, nostamalla ensin käsivartensa taivasta kohti ja sitten laskemalla sen ilmehikkäästi rinnalleen. Kylän asukkaat vastasivat hänen tervehdykseensä matalalla suosionhyminällä ja kehoittivat häntä käymään lähemmäksi samanlaisin ystävällisin merkein. Näiden vakuutusten rohkaisemana jätti tumma haamu luonnollisen kalliopengermän reunan, missä hän oli hetkisen seisonut ja missä hän oli tarkoin ääriviivoin kuvastunut punertuvaa aamutaivasta vasten, sekä astui arvokkaasti aivan majojen keskeen. Hänen lähetessään kuului vain niiden keveiden hopeahelyjen kilinä, joita oli runsaasti hänen käsivarsissaan ja kaulassaan, sekä niiden pikku tiukujen kilinä, joita oli pitkin hänen kauriinnahkaisten kenkiensä saumoja. Edetessään tervehti hän kohteliaasti niitä miehiä, joiden ohi hän kulki, kun hän sitävastoin ei ollut naisia huomaavinaankaan, ikäänkuin ei olisi nykyisessä asiassaan pitänyt heidän suosiotaan minkään arvoisena. Ehdittyään joukon luo, jossa asenteen uljuudesta päättäen heimon arvokkaimmat päälliköt olivat, pysähtyi vieras, ja silloin näkivät delavarit, että heidän edessään seisova jäntevä ja ryhdikäs mies ei ollut kukaan muu kuin huronien tunnettu päällikkö Ovela Kettu.

Hänet otettiin vastaan vakavasti, äänettömästi ja varovasti. Hänen eteensä osuneet soturit väistyivät sivulle ja avasivat siten tien luotetuimmalle puhujalleen, miehelle, joka osasi kaikkia pohjoisten alkuasukasheimojen käyttämiä kieliä.

"Viisas huroni olkoon tervehditty", virkkoi delavari makvain kielellä; "hän on tullut syömään papumaissiansa järvien rannoilla asuvain veljiensä kanssa."

"Hän on tullut", kertasi Magua kumartaen päätään arvokkaasti kuin joku itämainen ruhtinas.

Päällikkö ojensi käsivartensa, kumpikin tarttui toistaan ranteeseen, ja niin he vaihtoivat vielä ystävällisiä tervehdyksiä. Sitten kutsui delavari vierastaan majaansa jakamaan hänen murkinaansa. Kutsua noudatettiin, ja niin poistuivat molemmat soturit kolmen, neljän vanhemman miehen seuraamina tyynesti paikalta, jättäen muun heimon kiihkeänä arvailemaan niin odottamattoman käynnin syitä, vaikkei sentään kukaan ilmaissut malttamattomuuttaan elein eikä sanoin.

Seuraavan lyhyen ja vaatimattoman aterian aikana johdettiin keskustelua äärimmäisen varovasti ja se liikkui yksinomaan Maguan äskeiseen metsästysretkeen liittyvissä tapauksissa. Hienostuneimmankin kasvatuksen saaneen miehen olisi ollut mahdotonta hänen isäntiään taitavammin teeskennellä muka pitävänsä toisen käyntiä kaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa, vaikka jokainen läsnäolija tajusi täydellisesti, että sen täytyi olla yhteydessä jonkin salaisen tarkoituksen kanssa, vieläpä sellaisen, joka saattoi olla heille erikoisen tärkeä. Kun seurueen nälkä oli tyydytetty, korjasivat naiset lautaset ja juomaleilit, ja kumpikin puolue valmistautui ankaraan oveluuden ja älyn koetukseen.

"Onko suuri kanadalainen isäni jälleen kääntänyt kasvonsa lastensa huronien puoleen?" kysyi delavarien puhuja.

"Milloinka oli sitten toisin?" vastasi Magua. "Hän sanoo kansaani 'rakastetuimmakseen'."

Delavari kumarsi totisena kuin myöntääkseen todeksi asian, minkä tiesi valheeksi, ja jatkoi:

"Teidän nuorten miestenne kirveet ovat olleet hyvin punaiset."

"Niin ovat, mutta nyt ne ovat kiiltävät ja tylsät, sillä Englannin miehet ovat kuolleet ja delavarit ovat naapureitamme."

Toinen kiitti rauhallisesti kohteliaisuudesta käden liikkeellä ja pysyi vaiti. Sitten kysyi Magua, ikäänkuin verilöylyn viittauksesta johtuneena muistamaan asiaa:

"Tuottaako vankini veljilleni paljon vaivaa?"

"Hän on tervetullut."

"Polku huronien ja delavarien välillä on lyhyt ja avonainen; lähetettäköön hänet naisteni luo, jos hän tuottaa vaivaa veljelleni."

"Hän on tervetullut", vastasi jälkimmäisen kansan päällikkö yhä painokkaammin.

Pettynyt Magua oli vaiti muutamia minuutteja, vaikka hän näennäisesti ei vähääkään välittänyt siitä jyrkästä epuusta, jonka hän sai heti ensi yritykseensä hankkia Cora jälleen valtaansa.

"Jättävätkö nuoret mieheni delavareille metsästystilaa vuorilla?" kysyi hän vihdoin.

"Lenapit ovat omien kukkulainsa herroja", vastasi toinen hiukan kopeasti.

"Se on hyvä. Oikeus on punanahan herra! Miksi kirkastaisivat he kirveensä ja teroittaisivat puukkonsa toisiaan vastaan? Eikö kalpeanaamoja ole tiheämmässä kuin pääskysiä kukkien aikaan?"

"Hyvä!" huudahti pari, kolme hänen kuulijaansa yht'aikaa.

Magua odotti hiukan antaakseen sanojensa lauhduttaa delavarien tunteita, ennenkuin lisäsi:

"Eikö ole vieraita kenkiä kulkenut metsissä? Eivätkö veljeni ole vainunneet valkoisten miesten jalkoja?"

"Kanadalainen isäni voi tulla", vastasi toinen vältellen; "hänen lapsensa ovat valmiit näkemään hänet."

"Kun suuri päällikkö tulee, astuu hän polttamaan piippua intiaanien majoihin. Huronit sanovat myös, että hän on tervetullut. Mutta Englannin miehillä on pitkät käsivarret ja jalat, jotka eivät koskaan väsy! Nuoret mieheni uneksuivat nähneensä Englannin miesten jälkiä delavarien kylän lähettyvillä!"

"He eivät tule tapaamaan lenapeja nukkumassa."

"Se on hyvä. Soturi, jonka silmät ovat auki, näkee vihollisensa", puheli Magua, jonka täytyi uudelleen vaihtaa lähtökohtaa, kun ei kyennyt muutoin puhkaisemaan keskustelukumppaninsa varovaisuutta. "Minä toin lahjoja veljelleni. Hänen kansansa ei lähtenyt sotapolulle, koska se ei katsonut sitä hyväksi; mutta sen ystävät muistavat, missä se asuu."

Ilmoitettuaan näin anteliaat aikomuksensa nousi ovela päällikkö seisaalleen ja levitti vakavana lahjansa isäntäinsä häikäistyneiden silmien eteen. Lahjoina oli pääasiallisesti kaikkea vähäarvoista korua, jota oli ryöstetty William Henrikin surmatuilta naisilta. Näiden esineiden jakelussa osoitti viekas huroni yhtä suurta taitoa kuin niiden valinnassakin. Antaessaan suuremmat ja kauniimmat kahdelle arvokkaimmalle soturille, joista toinen oli hänen puhekumppaninsa, mausti hän tarjouksensa heidän alemmilleen niin osuvin ja harkituin kohteliaisuuksin, ettei heille jäänyt vähintäkään valittamisen syytä. Lyhyesti sanoen: koko toimitus yhdisti niin onnellisesti hyödyn imarteluun, ettei lahjoittajan ollut vaikeata heti lukea niin sopivasti ylistelyyn liittyneen anteliaisuuden vaikutusta isäntäinsä silmistä.

Tämä Maguan taidokas ja valtioviisas temppu ei jäänytkään välittömiä seurauksia vaille. Delavarien jyrkkä totisuus suli ystävällisemmäksi ilmeeksi, ja mitä etenkin majan isäntään tulee, niin toisti hän varsin painokkaasti nämä sanat, ensin hetkisen sangen tyytyväisenä katseltuaan omaa huomattavaa osaansa saaliista:

"Veljeni on viisas päällikkö. Hän on tervetullut."

"Huronit rakastavat ystäviään delavareja", vastasi Magua. "Ja kuinka eivät niin tekisikin? Sama aurinko on heidät punaisiksi polttanut, ja heidän hurskaat miehensä metsästävät samoilla mailla kuoleman jälkeen. Punanahkain tulee olla ystäviä ja katsoa avoimin silmin valkoisia miehiä. Eikö veljeni ole vainunnut urkkijoita metsissä?"

Delavari, jonka nimi käännettynä oli "Kova Sydän", unohti tahdon itsepintaisuuden ja jyrkkyyden, joka oli ehkä hankkinut hänelle niin kuvaavan mainesanan. Hänen piirteensä sulivat huomattavasti lempeämmiksi, ja nyt suvaitsi hän vastata suoremmin.

"Minun leirini ympärillä on tosiaankin kulkenut vieraita kenkiä. Niiden jälkiä on seurattu aina minun majoihini asti."

"Pieksikö veljeni tiehensä ne koirat?" kysyi Magna muka muistamatta päällikön aikaisempaa kiertelyä.

"Se ei olisi käynyt päinsä. Vieras on aina tervetullut lenapien lasten luo."

"Vieras kyllä, mutta ei vakoilija."

"Lähettäisivätkö Englannin miehet naisensa urkkimaan? Eikö huronipäällikkö sanonut ottaneensa naisia taistelussa vangiksi?"

"Hän ei puhunut valhetta. Englannin miehet ovat lähettäneet metsiin tiedustelijansa. Ne ovat olleet majoissani, mutta he eivät tavanneet siellä ketään, joka olisi sanonut heille: tervetuloa! Silloin he pakenivat delavarien luo — koska, niin he sanovat, delavarit ovat ystäviämme; heidän mielensä on kääntynyt heidän kanadalaisesta isästään!"

Tämä viittaus oli naseva isku ja se olisi kehittyneemmissä yhteiskunnallisissa oloissa hankkinut Magualle taitavan valtiomiehen maineen. Heimon äskeinen luopuminen oli herättänyt, kuten he itsekin hyvin tiesivät, paljon pahaa verta heidän liittolaisissaan ranskalaisissa, ja heidät pakotettiin nyt käsittämään, että heidän vastaisia tekojansa tultaisiin pitämään tarkasti ja epäluuloisesti silmällä. Ei tarvittu kovinkaan syvää syiden ja seurausten tajuntaa nähdäkseen, että sellainen asian tila saattoi käydä sangen turmiolliseksi heidän tuleville yrityksilleen. Heidän kaukaiset kylänsä, metsästysmaansa ja sadat vaimonsa ja lapsensa, jopa merkittävä osa heidän sotavoimaansakin olivat nykyään ranskalaisella alueella. Tämä säikähdyttävä huomautus herätti siis, kuten Magua oli tarkoittanutkin, ilmeistä vastustusta, jopa pelkoakin.

"Katsokoon isäni kasvoihini", sanoi Kova Sydän; "hän ei ole mitään muutosta huomaava. On kyllä totta, etteivät nuoret mieheni lähteneet sotapolulle; sillä he näkivät unia, jotka kielsivät heitä sitä tekemästä. Mutta he rakastavat ja kunnioittavat suurta valkoista päällikköä."

"Onko hän sitä uskova, kun hän kuulee suurinta vihollistaan ruokittavan lastensa leirissä? Kun hänelle kerrotaan verisen Englannin miehen polttavan piippua heidän tulensa ääressä ja sen kalpeanaaman, joka on niin monta hänen ystävistään surmannut, tulevan ja menevän vapaasti delavarien keskellä? Menkää! Suuri kanadalainen isäni ei ole houkkio!"

"Missä on se Englannin mies, jota delavarit pelkäävät?" kysyi toinen; "kuka on tappanut nuoria miehiäni? Kuka on suuren isäni kuolemanvihollinen?"

"Pitkä Pyssy."

Delavarisoturit säpsähtivät tämän tunnetun nimen kuullessaan, ilmaisten hämmästyksellään vasta nyt saaneensa tietää, että Ranskan intianiliittolaisten keskuudessa niin kuuluisa mies oli heidän vallassaan."

"Mitä veljeni tarkoittaa?" kysyi Kova Sydän äänellä, jonka kummasteleva sävy poikkesi tuntuvasti hänen rotunsa tavallisesta välinpitämättömyydestä.

"Huroni ei valehtele koskaan!" vastasi Magua kylmästi ja nojasi päätään majan seinään, vetäen kevyttä nuttuaan tummanruskealle rinnalleen. "Laskekoot delavarit vankinsa; he löytävät miehen, jonka nahka ei ole punainen eikä kalpea."

Seurasi pitkä ja mietteliäs hiljaisuus. Päällikkö neuvotteli syrjässä tovereineen, ja lähettejä toimitettiin kutsumaan paikalle eräitä muita heimon arvokkaimpia miehiä.

Kun soturi toisensa jälkeen valahti sisään, ilmoitettiin heille kullekin vuorostaan se tärkeä tieto, jonka Magua oli juuri lausunut. Hämmästynyt ilme ja tavallinen matala, syvä kurkkuhuudahdus olivat kaikille yhteisiä. Uutinen levisi suusta suuhun, kunnes koko leiri joutui voimakkaan kiihtymyksen valtaan. Naiset herkesivät askareistaan siepatakseen lennosta ne varomattomat sanat, jotka sattuivat putoamaan neuvottelevain soturien huulilta. Pojat lopettivat leikkinsä ja kävellen pelottomina isiensä joukossa he katselivat heitä uteliaan ihmettelevinä, kuullessaan ne lyhyet kummastelun huudahdukset, joita nämä niin usein päästivät saadessaan tietää pelätyn vihollisensa rohkeuden. Lyhyesti sanoen: kaikki toimi taukosi hetkeksi ja kaikki muut tarkoitusperät näyttivät unohtuneen sen yhden ainoan tieltä, että nimittäin heimo saisi vapaasti omaan erikoiseen tapaansa tulkita tunteitaan.

Kun kiihtymys oli ennättänyt hiukan asettua, ryhtyivät vanhat miehet vakavasti neuvottelemaan, mitä tuli heimon kunnian ja turvallisuuden säilyttämiseksi tehdä niin arkaluontoisissa ja pulmallisissa olosuhteissa. Kaiken tämän liikehtimisen ja yleisen hälinän aikana ei Magua ollut ainoastaan pysynyt entisessä istuvassa asennossaan, vaan myöskin nojannut, kuten ennenkin, majan seinää vasten niin liikkumattomana ja näennäisesti niin välinpitämättömänä kuin ei asiain kehitys olisi häntä vähääkään koskenut. Mutta samalla ei ainoakaan viittaus hänen isäntiensä tuleviin aikomuksiin jäänyt hänen valppailta silmiltään huomaamatta. Kun hän perinpohjin tunsi sen kansan luonteen, jonka kanssa oli joutunut tekemisiin, arvasi hän ennakolta jokaisen heidän päättämänsä toimenpiteen, ja saattaapa melkein sanoa, että hän monessa tapauksessa tiesi heidän aikeensa ennenkuin ne olivat heille itselleenkään selvinneet.

Delavarien neuvottelu oli lyhyt. Kun se oli loppunut, ilmaisi yleinen hälinä, että sitä tulisi heti seuraamaan koko kansakunnan juhlallinen ja virallinen kokous. Kun moiset suuremmat kokoukset olivat harvinaisia, niitä kun pidettiin vain erikoisen tärkeiden asiain takia, oivalsi viekas huroni, joka yhä istui syrjässä ja seurasi synkkänä katselijana tapausten kulkua, että kaikki hänen ehdotuksensa tulisivat nyt saamaan lopullisen ratkaisunsa. Hän lähti sentähden majasta ja käveli äänettömänä sille paikalle leirin edustalle, jonne sotureita oli alkanut kokoontua.

Kului ehkä puoli tuntia, ennenkuin kaikki, siihen luettuna myös naiset ja lapset, olivat saapuneet. Viivykin olivat aiheuttaneet ne vakavat valmistelut, joita pidettiin välttämättöminä niin juhlallisen ja harvinaisen kokouksen sattuessa. Mutta kun aurinko kiipesi yli sen vuoren harjan, jonka juurelle delavarit olivat rakentaneet leirinsä, istuivat jo useimmat paikoillaan, ja kun sen kirkkaat säteet pilkistelivät kukkulaa reunustavan puurivin takaa, näkivät ne niin totisen, tarkkaavaisen ja syvästi mielenkiintoisen väkijoukon, jommoista aamuaurinko tuskin koskaan ennen oli valaissut. Kokouksessa oli hiukan toistatuhatta ihmistä.

Näin vakavain villien parvessa ei näe koskaan malttamatonta ennenaikaisen maineen tavoittelijaa, joka haluaisi johtaa kuulijansa johonkin pikaiseen ja ehkäpä vahingolliseenkin väittelyyn saadakseen siten oman arvonsa nousemaan. Sellainen ajattelematon ja röyhkeä teko sinetöisi ikiajoiksi rehentelevän rikkiviisauden tuomion. Vain iäkkäimpien ja kokeneimpien miesten tehtävänä oli esittää neuvottelun aihe kansalle. Ennen kuin joku näistä oli pannut asian alkuun, ei mikään sotainen urotyö, eivät synnynnäiset lahjat, ei suurinkaan puhujamaine olisi oikeuttaneet pienimpäänkään keskeytykseen. Nyt esiintyneessä tilaisuudessa vaikeni yhä se vanha soturi, jonka etuoikeutena oli puhuminen, ilmeisesti tehtävänsä tärkeyden painamana. Äänettömyyttä oli jo kestänyt kauan yli sen tavallisen mietiskelevän hiljaisuuden, joka aina käy kokousten edellä, mutta siitä huolimatta ei nuorinkaan poika osoittanut vähintäkään kärsimättömyyden tai oudostelun merkkiä. Vain joskus kohosi jokin silmä maasta, mihin enimmät katseet olivat suunnatut, ja kääntyi erästä majaa kohti, joka ei kuitenkaan millään tavoin eronnut sitä ympäröivistä hökkeleistä, paitsi ehkä siinä erikoisessa huolellisuudessa, millä oli koetettu suojella sitä ilman hyökkäyksiltä.

Vihdoin kuului matalaa hälinää, joka yleensä niin helposti saa kansanjoukot liikkeeseen, ja koko parvi nousi kuin yhteisestä sopimuksesta jaloilleen. Samassa aukeni edellä mainitun majan ovi, ja kolme miestä astui siitä ulos hitaasti läheten neuvottelupaikkaa. He olivat kaikki iäkkäitä, jopa iäkkäämpiä kuin vanhinkaan läsnäolijoista, mutta keskimmäinen, joka nojasi tovereihinsa pysyäkseen pystyssä, luki varmaankin iäkseen niin suuren määrän vuosia, että ihmisen harvoin sallitaan sellaiseen päästä. Hänen ruumiinsa, joka oli kerran ollut kookas ja suora kuin seetri, oli nyt kumartunut yli vuosisadan painosta. Intiaanin tavallinen kimmoinen, kevyt käynti oli kadonnut, ja sen sijaan piti hänen nyt raahautua hitaasti kentän yli tuuma tuumalta. Hänen mustat, ryppyiset kasvonsa muodostivat omituisen, villin vastakohdan hänen pitkille valkeille hapsilleen, jotka liehuivat hänen hartioillaan niin runsaina, että siitä päättäen oli varmaankin kulunut sukupolvien aika, kun niitä oli viimeksi leikattu.

Tämän patriarkan puku — sillä patriarkaksi saattoi häntä korkean ikänsä, laajojen sukulaisuussuhteittensa ja suuren vaikutusvaltansa vuoksi sanoa — oli komea ja kunnioitusta herättävä, niin tarkoin kuin se noudattikin heimon yksinkertaista kuosia. Hänen nuttunsa oli tehty hienoimmista nahoista, joista oli karva poistettu, niin että oli saatettu kuvien ja piirrosten avulla esittää hänen kuluneina aikoina suorittamiaan urotekoja. Hänen rintansa oli täynnä mitaleja, joista useat olivat puhdasta hopeaa, jopa pari kultaakin, kristittyjen hallitsijain lahjoja hänen pitkän elämänsä aikana. Hän kantoi myöskin rannerenkaita ja nilkkavanteita, jotka olivat niinikään viimeksimainittua kallisarvoista metallia. Hänen päätään, jonka tukan oli sallittu kokonaan peittää, sotatoimet kun jo niin kauan aikaa olivat olleet häneltä syrjässä, ympäröi jonkinlainen hopearipa, josta taas vuorostaan riippui pienempiä, kimaltelevampia helyjä; nämä hohtelivat kolmen syvänmustan, kiiltävän, roikkuvan kamelikurjensulan lomitse, jotka olivat voimakkaana vastakohtana hänen lumivalkoisille hapsilleen. Hänen tapparansa oli melkein kokonaan hopean peitossa, ja hänen puukkonsa pää hohti kuin puhtaasta kullasta muovailtu sarvi.

Niin pian kuin ensimmäinen riemastuksen ja liikutuksen humina, jonka tämän kunnianarvoisan vanhuksen äkillinen ilmestyminen oli herättänyt, oli hieman vaimentunut, kuului nimi "Tamenund" käyvän kuiskeena suusta suuhun. Magua oli usein kuullut puhuttavan tämän viisaan ja oikeamielisen delavarin maineesta, joka oli mennyt niinkin pitkälle, että hänelle oli suotu harvinainen lahja pitää salaista yhteyttä "Suuren Hengen" kanssa ja joka on sittemmin siirtänyt hänen nimensä pienin muutoksin hänen entisten alueittensa valkoisille anastajille suuren valtakunnan kuviteltuna suojeluspyhimyksenä.[13] Huronipäällikkö astuikin sentähden innokkaana hieman väljemmälle tungoksesta paikkaan, mistä paremmin saattoi tarkastella miehen kasvoja, jonka päätöksestä tulisi riippumaan myöskin hänen oma kohtalonsa.

Vanhuksen silmät olivat kiinni, ikäänkuin olisivat ne väsyneet niin kauan katseltuaan inhimillisten intohimojen synnyttämää itsekkyyttä. Hänen nahkansa väri erosi useimpain läsnäolijain väristä, sillä se oli voimakkaampi ja tummempi, ja tätä jälkimmäistä sävyä tehostivat vielä ne hienot, sinne tänne kiertelevät, toisiinsa sekautuvat, mutta sittenkin kauniit viivat ja kuviot, joita oli tatuoitu hänen ihoonsa. Huolimatta huronipäällikön läheisyydestä kulki hän tarkkaavaisen, äänettömän Maguan ohi tätä huomaamatta ja astui molempiin kunnianarvoisiin saattajiinsa nojaten väkijoukon keskeen kunniapaikalle, mihin hän istuutui kansansa ympäröimänä, arvokkaana kuin hallitsija ja lempeänä kuin isä.

Sanoin kuvaamaton oli se kunnioitus ja rakkaus, millä kansa otti vastaan tämän pikemmin toiseen kuin nykyiseen maailmaan kuuluvan vanhuksen odottamattoman esiintymisen. Soveliaan ja vakavan äänettömyyden jälkeen nousivat etevimmät päälliköt, lähenivät, patriarkkaa ja laskivat hänen kätensä kunnioittavasti päänsä päälle, ikäänkuin siunausta pyytääkseen. Nuoremmat miehet tyytyivät vain koskettamaan hänen nuttuaan tai lähestymään häntä, saadakseen hengittää edes samaa ilmaa kuin tämä iäkäs, hurskas ja urhoollinen vanhus. Vain arvokkaimmat nuoret soturit uskalsivat ryhtyä edes tähänkään toimitukseen, mutta suuri joukko näytti pitävän riittävänä onnena saadessaan edes katsella niin syvästi kunnioitettua ja rakastettua henkilöä. Kun nämä rakkauden ja kunnioituksen osoitukset oli suoritettu, palasivat päälliköt jälleen paikoilleen, ja hiljaisuus valtasi koko leirin.

Lyhyen ajan kuluttua nousivat muutamat nuoret miehet, joille toinen Tamenundin iäkkäistä seuraajista oli kuiskannut ohjeitaan, jättivät väkijoukon ja astuivat siihen samaan majaan, jonka on jo mainittu olleen erikoisen huomion esineenä koko aamun. Muutama minuutti vain, ja he tulivat uudelleen näkyviin saattaen henkilöitä, jotka olivat aiheuttaneet kaikki nämä juhlalliset valmistukset, tuomioistuinta kohti. Väkijoukko asettui kujaksi, ja kun saapuva ryhmä oli kulkenut ohi, sulkeutui se jälleen ja muodosti mahtavan ja tiheän, avonaiseksi kehäksi järjestyneen ihmisvyön.

XXIX luku.

Miehet istuvat, ja seisaallansa Akilles näin lausui puheessansa.

Popen Iliaadi.

Cora seisoi vangeista etumaisena, käsivarret kietoutuneina Alicen käsivarsiin hellimmän sisarellisen rakkauden merkiksi. Huolimatta siitä julmasta ja uhkaavasta villirivistä, joka ympäröi häntä joka taholta, ei pieninkään pelko omasta puolestaan estänyt tätä jalosydämistä neitoa pitämästä silmiään kiinnitettyinä vapisevan Alicen kalpeihin, tuskaa ilmaiseviin kasvoihin. Aivan heidän sivullaan seisoi Heyward, yhtä pelokkaana ajatellen kummankin kohtaloa, sillä sellaisella levottoman epätietoisuuden hetkellä hän tuskin osasi antaa etusijaa sille, jota hän eniten rakasti. Haukansilmä oli jättäytynyt hieman jälkeen, kunnioittaen seuralaistensa korkeampaa arvoa, jota ei heidän nykyisen tilansa samanlaisuuskaan saanut häntä unohtamaan. Unkasia ei näkynyt heidän muassaan.

Kun täydellinen hiljaisuus jälleen vallitsi ja kun tavallinen pitkä, tehoisa äänettömyys oli kulunut, nousi toinen patriarkan sivulla istuvista iäkkäistä päälliköistä ja kysyi hyvin ymmärrettävällä englanninkielellä:

"Ken vangeistani on Pitkä Pyssy?"

Ei Duncan eikä metsästäjä vastannut. Edellinen loi kuitenkin silmäyksen mustaan, hiljaiseen kansanjoukkoon ja peräytyi askelen keksiessään Maguan ilkeät kasvot. Hän näki heti, että tällä kavalalla villillä oli jokin salainen osansa heidän nykyiseen esiintymiseensä heimon edessä, ja hän päätti kaikin mahdollisin keinoin estää häntä toteuttamasta kaameita suunnitelmiaan. Hän oli nähnyt esimerkin intiaanien päätäpahkaisesta rangaistustavasta, ja hän pelkäsi nyt toverinsa valitun sen uudeksi uhriksi. Tässä pulmassa, jossa oli vähän tai ei ensinkään aikaa miettimiseen, päätti hän äkkiä suojella verratonta ystäväänsä, käyköön hänen itsensä sitten kuinka tahansa. Ennenkuin hän oli kuitenkaan ennättänyt vastata, toistettiin kysymys kovempaan ja selvemmin.

"Antakaa meille aseet ja viekää meidät tuonne metsään. Tekomme puhuvat puolestamme!" vastasi nuori mies ylpeästi.

"Tämä on siis se soturi, jonka nimi on täyttänyt korvamme!" virkkoi päällikkö, katsellen Heywardia yhtä uteliaan hartaasti kuin ihminen yleensä katselee ensimmäisen kerran kohdatessaan henkilön, jolle ansio tai sattuma, hyve tai rikos on hankkinut erikoista kuuluisuutta. "Mikä on tuonut valkoisen miehen delavarien leiriin?"

"Pulani. Tulin etsimään ruokaa, suojaa ja ystäviä."

"Se ei ole mahdollista. Metsät ovat täynnä riistaa. Soturin pää ei tarvitse muuta suojaa kuin pilvettömän taivaan. Ja delavarit ovat Englannin miesten vihollisia eivätkä ystäviä. Menkää! Suu puhui, mutta sydän ei sanonut mitään."

Duncan, joka ei oikein tiennyt, miten jatkaa, pysyi vaiti; mutta tiedustelija, joka oli tarkkaavana kuunnellut kaikkea sanottua, astui nyt lujana eturintaan.

"Kun en minä vastannut 'Pitkää Pyssyä' kysyttäessä, ei se johtunut häpeästä eikä pelosta", selitti hän, "sillä ei enempää toinen kuin toinenkaan kuulu rehelliselle miehelle. Mutta minä en myönnä mingoille oikeutta antaa sitä nimeä miehelle, jonka ystävät ovat muistaneet hänen erikoisia kykyjään tässä suhteessa, sitäkin vähemmän, kun heidän käyttämänsä nimi on suora valhe, koska 'Hirventappaja' on rihlakivääri eikä mikään tavallinen pyssy. Minä olen kuitenkin se mies, joka on saanut nimen Natanael suvultaan sekä kohteliaan mainesanan 'Haukansilmä' oman virtansa varrella asuvilta delavareilta ja jota irokeesit ovat juljenneet ruveta sanomaan 'Pitkäksi Pyssyksi', kysymättä lainkaan lupaa siltä, jota asia eniten koskee."

Kaikkien läsnäolijain silmät, jotka olivat tähän asti totisina tutkineet Duncania, kääntyivät nyt tuossa tuokiossa tämän kunnioitettavan nimen uuteen ryhdikkääseen, jäntevään tavoittelijaan. Ei ollut suinkaan kummeksuttavaa, että kaksi miestä pyrki vaatimaan niin suurta kunniaa, sillä vaikka pettureita tavattiinkin harvoin alkuasukkaiden joukossa, eivät ne sentään olleet aivan tuntemattomia. Mutta delavarien oikeamielisille ja ankaroille periaatteille oli erikoisen tähdellistä, ettei tässä suhteessa mitään erehdystä tapahtunut. Muutamat vanhemmat miehet neuvottelivat keskenään ja näyttivät sitten päättäneen kysyä asian oikeata laitaa vieraaltaan.

"Veljeni sanoi käärmeen ryömineen leiriin", virkkoi päällikkö Magualle; "kuka hän on?"

Huroni osoitti tiedustelijaa.

"Uskooko viisas delavari parjaavaa sutta?" huudahti Duncan, joka tuli yhä lujemmin vakuuttuneeksi vanhan vihollisensa pahoista aikomuksista. "Koira ei valehtele milloinkaan, mutta onko kuultu suden puhuvan totta?"

Maguan silmät iskivät tulta, mutta kun hän oivalsi, kuinka välttämätöntä hänen oli säilyttää malttinsa, kääntyi hän poispäin äänettömän halveksivasti, varmana siitä, että intiaanien terävänäköisyys saisi kyllä lopulta selvän kiistanalaisen kysymyksen oikeasta laidasta. Hän ei pettynytkään, sillä toisen lyhyen neuvottelun jälkeen kääntyi viekas delavari jälleen hänen puoleensa ja ilmoitti päällikköjen päätöksen, vaikka kylläkin hyvin varovaisin kääntein.

"Veljeäni on sanottu valehtelijaksi", virkkoi hän, "ja hänen ystävänsä ovat vihoissaan. He tahtovat osoittaa hänen puhuneen totta. Annettakoon vangeilleni pyssyt, niin että he saavat näyttää, kumpi on se mies."

Vaikka Magua tiesi tämän keinon syntyneen kokonaan epäluulosta hänen suhteensa, oli hän pitävinään sitä pelkkänä kohteliaisuutena ja teki myöntävän eleen, ikäänkuin olisi ollut mielissään, kun hänen väitteensä todenmukaisuuden tulisi selvittämään tiedustelijan kaltainen taitava ampuja. Aseet laskettiin viipymättä ystävällisten vastustajain käsiin ja heitä käskettiin ampumaan yli istuvan joukon päiden erästä saviastiaa, joka sattumalta näkyi kannolla ehkä viidenkymmenen kyynärän päässä paikalta, missä he seisoivat.

Heyward hymyili itsekseen, kun hänen piti muka esiintyä metsästäjän kilpailijana, vaikka hän päättikin yhä pysyä petoksessaan, siksi kunnes saisi selon Maguan todellisista tarkoituksista. Kohottaen pyssynsä hyvin huolellisesti ja uudistaen kolme kertaa tähtäyksensä hän vihdoin laukaisi. Kuula iski puuhun pari tuumaa astiasta, ja yleinen tyytyväisyyden huudahdus ilmoitti laukausta pidettävän oivallisena taidonnäytteenä tuliluikun käyttelyssä. Haukansilmäkin nyykäytti päätään ikäänkuin sanoakseen: "Sepä kävi paremmin kuin odotinkaan." Mutta osoittamatta vähintäkään halua kilpailla menestyksellisen ampujan kanssa, seisoi hän pyssyynsä nojaten yli minuutin ajan aivan kuin kokonaan ajatuksiinsa hautautuneena. Tästä mietiskelystä herätti hänet kuitenkin se nuori intiaani, joka oli aseet tuonut ja joka nyt kosketti häntä olkapäähän sanoen tavattoman murteellisella englanninkielellä:

"Voiko kalpeanaama osata siihen?"

"Kyllä, huroni!" huudahti metsästäjä, nostaen lyhyen pyssyn oikealla kädellään ilmaan ja ravistaen sitä Maguaan päin yhtä vaivattomasti kuin se olisi ollut kevyt ruoko; "kyllä, huroni, minä osaisin sinuun nyt, eikä mikään maallinen mahti voisi sitä tekoa estää! Liihoitteleva haukka ei ole varmempi kyyhkysestään kuin minä olen tällä hetkellä sinusta, jos minä vain tahtoisin lähettää kuulan sydämeesi! Ja miksi en sitä tekisi? Miksi! — Siksi että värini periaatteet sen kieltävät ja siksi, että minä siten tuottaisin tuhon heikoille ja viattomille. Jos tunnet sellaisen olennon kuin Jumalan, niin kiitä Häntä siis sisimmässä sielussasi, sillä siihen on sinulla totisesti syytä!"

Tiedustelijan tulistuneet kasvot, kiukkuisa katse ja ikäänkuin kasvava olemus herättivät salaista kauhua kaikissa kuulijoissa. Delavarit pidättivät henkeä jännityksissään, mutta Magua, vaikka hän ei kovin paljoa luottanutkaan vihollisensa itsehillintään, pysyi yhä liikkumattomana ja tyynenä siinä, missä seisoi väkijoukon puserruksessa ikäänkuin paikalleen juurtuneena.

"Osaa siihen", penäsi jälleen nuori delavari tiedustelijan vieressä.

"Osaa mihin, hupsu! — mihin?" huudahti Haukansilmä, joka yhä heilutteli asettaan raivostuneena päänsä päällä, vaikkei hänen silmänsä enää etsinytkään Maguaa.

"Jos valkoinen mies on se soturi, joka hän väittää olevansa", sanoi vanha päällikkö, "niin osatkoon hän lähemmäs maalia!"

Tiedustelija nauroi kovaa — mikä Heywardista tuntui säikähdyttävältä kuin olisi hän kuullut jonkin yliluonnollisen äänen — sitten hän laski pyssyn raskaasti ojennetulle vasemmalle kädelleen, jolloin se laukesi ikäänkuin pelkästä töytäyksestä; mutta astian sirpaleet lentelivät ilmaan ja putoilivat joka haaralle. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuului pyssynperän kolahdus, kun metsästäjä pudotti sen halveksien maahan.

Ensimmäinen vaikutelma niin oudosta näystä oli kaikkivoittava ihmettely. Sitten kävi matala, yhä koveneva humina läpi kansanjoukon, kunnes se lopulta paisui selviksi ääniksi, jotka ilmaisivat voimakkaan mielipiteiden vastakkaisuuden vallitsevan katsojissa. Kun toiset avonaisesti ilmaisivat ihastuksensa niin uskomattomasta taitavuudesta, oli ehdottomasti suurin osa heimoa taipuvainen luulemaan laukauksen menestystä sattuman aiheuttamaksi. Heyward ei hidastellut vahvistamasta näkökantaa, joka oli niin edullinen hänen omille tarkoituksilleen.

"Se oli vain sattumaa!" huudahti hän. "Eihän kukaan voi ampua tähtäämättä!"

"Sattumaa!" kertasi kiihtynyt erämies, joka nyt itsepintaisesti halusi osoittaa olevansa se, joksi hän itseään sanoi, seurasipa siitä sitten mitä tahansa, ja joka ei välittänyt vähääkään Heywardin salaisista kehoitusmerkeistä myöntyä petokseen. "Luuleeko tuokin valehteleva huroni sen olleen sattumaa? Antakaa hänelle toinen pyssy ja pankaa meidät naama vasten naamaa ilman suojaa ja juonia ja antakaa Kaitselmuksen ja meidän omien silmiemme ratkaista riitamme! Minä en tee teille tätä tarjousta, majuri, sillä veremme on samaa väriä ja me palvelemme samaa herraa."

"Onhan kerrassaan ilmeistä, että huroni on valehdellut", vastasi Heyward levollisesti. "Kuulittehan itsekin hänen väittävän teitä Pitkäksi Pyssyksi."

On mahdotonta sanoa, mihin kiivaaseen väitteeseen itsepäinen Haukansilmä olisi lähinnä turvautunut maltittomassa halussaan puolustaa nimeään, ellei vanha delavari olisi jälleen käynyt väliin.

"Haukka, joka tulee pilvistä, voi sinne palatakin milloin sitä miellyttää", virkkoi hän. "Antakaa heille pyssyt!"

Tällä kertaa tarttui tiedustelija tuliluikkuunsa kiihkeästi, eikä Magualla, niin epäluuloisin silmin kuin hän seurasikin ampujan kaikkia liikkeitä, ollut enää vähintäkään syytä pelkoon.

"Näytettäköön nyt sitten koko tämän delavariheimon edessä, kuka tässä on taitavin pyssymies!" huusi metsästäjä, napahduttaen aseensa tukkia sillä sormella, joka oli jo niin monta tuhoisaa kertaa vetänyt liipasimesta. "Te näette tuolla puussa riippuvan juomaleilin, majuri. Jos olette oikea rajamaiden pyssyniekka, niin särkekäähän sen kylki!"

Duncan tarkasteli esinettä ja valmistihe uuteen kilpailuun. Juomaleili oli intiaanien käyttämiä tavallisia pikku astioita ja se riippui kauriinnahkaisen hihnan kannattamana erään pienen männyn kuivuneessa oksassa, hyvinkin sadan kyynärän päässä paikalta. Niin kummallinen oli itserakkauden tunne, että nuori sotilas, vaikka hän oivalsikin villien katselijain arvostelun täydellisen mitättömyyden, unohti riidan äkilliset syyt, tahtoessaan kunnostautua. On jo nähty, ettei hänen taitonsa ollut suinkaan halveksittava, ja hän päätti nyt osoittaa sitä loistavimmalla tavalla, mihin kykeni. Jos hänen elämänsä olisi riippunut tuloksesta, ei Duncanin tähtäys olisi ollut tyynempi eikä huolellisempi. Hän laukaisi, ja kolme neljä nuorta intiaania, jotka pamahduksen kuultuaan juoksivat paikalle, ilmoittivat huutaen, että kuula oli tunkeutunut puuhun hyvin vähän syrjään itse maalista. Soturit kiljuivat yhteisvoimin ihastustaan ja käänsivät sitten kysyvät silmänsä toiseen kilpailijaan.

"Kelpaahan se Kuninkaallisen Amerikkalaisen rykmentin ampumiseksi tuo!" myönsi Haukansilmä nauraen taasen omalla hiljaisella, sydämellisellä tavallaan; "mutta jos minun pyssyni olisi usein poikennut noin paljon oikeasta suunnasta, olisi moni näätä, jonka turkki on nyt jonkun neidin puuhkana, jäänyt ikiajoiksi metsään, niin, ja moni mingo, jonka oli pakko lähteä viimeiselle tililleen, toimittelisi tänä päivänäkin konnantöitään maakuntien välillä. Toivoakseni on sillä naisella, joka tämän leilin omistaa, useampia tuontapaisia astioita majassaan, sillä se ei tule enää koskaan pitämään vettä."

Metsästäjä oli puhellessaan ravistanut sankkiruutiaan ja nostanut hanan; lopetettuaan hän heitti toisen jalkansa taaksepäin ja kohotti sitten hitaasti pyssynsuuta maasta. Liike oli vakava, tasainen ja samansuuntainen. Kun piippu oli noussut maalin tasalle, pysähtyi se silmänräpäykseksi vapisematta tai huiskumatta, ikäänkuin olisivat mies ja pyssy olleet samasta kivestä veistetyt. Tämän liikkumattomuuden aikana se purki sisältönsä kirkkaana, välähtelevänä tulenliekkinä. Jälleen loikkasivat nuoret intiaanit paikalle, mutta heidän hätäinen etsintänsä ja pettynyt katseensa ilmoittivat, ettei kuulasta ollut jälkeäkään nähtävissä.

"Mene!" sanoi vanha päällikkö tiedustelijalle syvästi halveksien. "Sinä olet susi koiran nahoissa. Minä tahdon puhua Englannin miesten 'Pitkälle Pyssylle'."

"Ah! Olisipa minulla ollut tässä se tuliluikku, joka on hankkinut minulle käyttämänne nimen, olisin sitoutunut katkaisemaan hihnan ja pudottamaan leilin sitä puhkaisematta!" vastasi Haukansilmä vähääkään hämmentymättä toisen puheista. "Houkkiot, jos tahdotte näiden metsien tarkk'ampujan kuulan löytää, täytyy teidän tutkia maalia eikä sen ympäristöä!"

Nuoret intiaanit käsittivät heti hänen tarkoituksensa — sillä nyt hän puhui delavarin kieltä — sieppasivat leilin alas puusta, pitivät sitä ilmassa riemuissaan huutaen ja näyttivät reikää sen pohjassa, jonka kuula oli puhkaissut, kuljettuaan läpi sen päällimmäisen kyljen keskelle kaiverretusta suuaukosta. Tämä ennen kuulumaton taitavuus houkutteli äänekkään, hurjan ihastushuudon jokaisen läsnäolevan soturin suusta. Se ratkaisi myös kysymyksen ja jätti lopullisesti Haukansilmän omistamaan vaarallisen maineensa. Samat uteliaat ja ihailevat silmät, jotka olivat uudelleen kääntyneet Heywardiin, suuntautuivat nyt kiinteästi metsästäjän ahavanpuremiin kasvoihin, niin että hänestä tuli heti häntä ympäröivien yksinkertaisten ja teeskentelemättömien olentojen huomion keskushenkilö. Kun äkillinen, meluisa kiihtymys oli hiukan tyyntynyt, ryhtyi vanha päällikkö jatkamaan kuulusteluaan.

"Miksi tahdoit tukkia korvani?" kysyi hän Duncanilta. "Ovatko delavarit hulluja ja eivätkö he osaa erottaa nuorta pantteria kissasta?"

"He tulevat vielä näkemään, että huroni on laulava lintu", vastasi Duncan yrittäen jäljitellä alkuasukasten kuvakieltä.

"Se on hyvä. Me saamme nähdä, kuka voi sulkea miesten korvat. Veli", jatkoi päällikkö kääntäen katseensa Maguaan, "delavarit kuuntelevat."

Näin erikoiseen tapaan puhuteltuna ja suoraan kehoitettuna esittämään tarkoituksensa nousi huroni seisaalleen, astui tyynesti ja arvokkaasti kehän keskelle, mihin hän pysähtyi vastapäätä vankeja, ja valmistihe aloittamaan. Mutta ennenkuin aukaisi suunsa, antoi hän silmiensä hitaasti liukua pitkin vakavain kasvojen muodostamaa elävää piiriä, ikäänkuin sovitellakseen puheensa kuulijainsa käsityskyvyn mukaan. Haukansilmään hän loi kunnioittavan vihamielisyyden katseen; Duncania hän silmäsi sammumattoman raivon ilme piirteissään; vapisevaa Alicea hän tuskin huomasi; mutta kun hänen katseensa osui lujaan, käskevään ja kuitenkin viehättävään Coraan, viivähti hänen silmänsä siinä näyssä hetkisen, kuvastellen tunnetta, jota olisi ollut vaikea määritellä. Kaameiden aikomustensa täyttämänä alkoi hän sitten puhua Kanadan kielellä, jota tiesi useimpain kuulijainsa ymmärtävän.

"Henki, joka ihmiset loi, antoi heille erilaisen värin", alkoi ovela huroni. "Toiset ovat mustempia kuin kömpelö karhu. Ne hän määräsi orjiksi ja niitä Hän käski aina tekemään työtä majavan tavoin. Kun etelätuuli puhaltaa, voitte kuulla heidän huokailevan kovemmin kuin mylvivät puhvelit suuren suolajärven rannoilla, missä heitä kuljettavia suuria veneitä vilisee laumoittain. Toiset teki Hän taas kalpeammiksi kasvoiltaan kuin metsien kärpän, ja nämä hän määräsi olemaan kauppiaita, koiria naisilleen ja susia orjilleen. Tälle kansalle hän antoi kyyhkysen luonnon: siivet, jotka eivät koskaan väsy, poikia lukuisammin kuin puille lehtiä ja sellaisen ruokahalun, että he söisivät suuhunsa koko maan. Hän antoi heille kielen, joka on petollinen kuin villikissan houkutus, kaniinin sydämen, sian (mutta ei ketun) kavaluuden ja käsivarret pitemmät kuin hirven koivet. Kielellään he tukkivat intiaanien korvat; heidän sydämensä opettaa heitä palkkaamaan sotureita, jotka lähtevät taisteluun heidän puolestaan; heidän kavaluutensa neuvoo heitä kokoomaan kaiken maailman tavaran, ja heidän käsivartensa sulkevat syleilyynsä maan suolaisen veden rannoilta suuren järven saariin asti. Heidän ahneutensa tekee heidät sairaiksi. Jumala antoi heille tarpeeksi, ja kuitenkin puuttuu heiltä kaikki. Sellaisia ovat kalpeanaamat.

"Toisille taas Suuri Henki antoi kirkkaamman ja punaisemman nahan kuin tuo aurinko", jatkoi Magua viitaten ilmehikkäästi päivän himmentyneeseen kultakehrään, joka parhaillaan taisteli taivaanrannan usvakerroksia vastaan; "ja ne Hän loi oman mielensä mukaisiksi. Hän antoi heille tämän saaren sellaisena kuin hän oli sen tehnyt, puiden peittämänä ja täynnänsä riistaa. Tuuli raivasi heille ahot saloihin; aurinko ja sateet kypsyttivät heidän hedelmänsä, ja lumi tuli opettamaan heille kiitollisuutta. Mitä olisivat he tehneet teillä matkatakseen? He näkivät kukkulain läpi! Kun majavat tekivät työtä, makasivat he varjossa ja katselivat niitä. Tuulet virvoittivat heitä kesällä, ja talvella lämmittivät heitä nahat. Jos he keskenään taistelivat, tapahtui se todistukseksi, että he olivat miehiä. He olivat urhoollisia, he olivat hurskaita, he olivat onnellisia."

Tässä puhuja pysähtyi ja katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen tarinansa koskettanut kuulijain tunteisiin. Kaikkialla hän tapasi kasvoihinsa nauliutuneita silmiä, kohotettuja päitä ja laajentuneita sieraimia, ikäänkuin olisi jokainen läsnäolija halunnut ja kyennyt yksinäänkin kostamaan rotunsa kärsimän vääryyden.

"Jos Suuri Henki antoi erilaisen kielen punaisille lapsilleen", jatkoi hän matalalla, murheellisella äänellä, "teki hän sen siksi, että kaikki eläimet heitä ymmärtäisivät. Toiset Hän asetti lumien sekaan heidän serkkunsa karhun kanssa. Muutamat Hän lähetti laskevaan aurinkoon päin, autuaitten metsästysmaiden tielle. Joillekuille määräsi Hän taas maat suurten vilppaiden vesien ympärillä, mutta suurimmalle, rakkaimmalle kansalleen Hän antoi suolaisen järven hiekkarannat. Tietävätkö veljeni näiden suosittujen miesten nimen?"

"He olivat lenapeja!" huusi parikymmentä innokasta ääntä kuin yhdestä suusta.

"He olivat lenni lenapeja", vahvisti Magua, ollen kumartavinaan päätänsä kunnioittaakseen heidän muinaista suuruuttaan. "He olivat lenapien heimo! Aurinko nousi vedestä, joka oli suolaista, ja laski veteen, joka oli makeata, eikä se koskaan kadonnut heidän silmistään. Mutta miksi kertoisin minä, metsien huroni, viisaalle kansalle sen omaa tarinaa? Miksi muistuttaisin heille heidän kärsimiään vääryyksiä, heidän entistä mahtavuuttaan, heidän urotekojaan, heidän kunniaansa, heidän onneaan — heidän häviöitään, heidän tappioitaan, heidän kurjuuttaan? Onhan heidän joukossaan mies, joka on kaiken sen nähnyt ja joka tietää sen olevan totta! Olen puhunut. Kieleni on vaiti, sillä sydämeni on lyijyä. Minä kuuntelen."

Puhujan vaiettua kääntyivät kaikki kasvot ja kaikki silmät yht'aikaa kunnianarvoisaan Tamenundiin. Siitä hetkestä lähtien, kun hän istuutui, aina tähän asti eivät patriarkan huulet olleet avautuneet ja tuskin hän oli antanut elon merkkiä. Hän kyhjötti heikkona kumarassa ja näennäisesti kokonaan tietämättömänä, missä oli, koko sen alkukohtauksen ajan, jolloin metsästäjän taito oli niin selvästi tullut näkyviin. Maguan äänen noustessa ja laskiessa tarkasti harkituin vivahduksin tuntui hän kuitenkin tulleen tajuihinsa ja kerran, pari hän nosti päätäänkin ikäänkuin kuunnellakseen. Mutta kun ovela huroni mainitsi hänen kansansa nimen, kohosivat vanhuksen silmäluomet ja hän katsoi väkijoukkoon kasvoillaan samanlainen tylsä, ajatukseton ilme, jonka luulisi kuuluvan kummitukselle. Sitten hän yritti nousta seisomaan ja avustajainsa tukemana onnistuikin hänen päästä asentoon, joka vaikutti arvokkuudellaan, vaikka hän horjuikin heikkouttaan.

"Kuka kutsuu lenapien lapsia?" kysyi hän syvällä kurkkuäänellä, jonka teki kaamean kuuluvaksi kansan hengähtämätön hiljaisuus. "Kuka puhuu menneistä? Eikö munasta tule mato — madosta hyönteinen, joka kuolee? Miksi tarinoivat delavarit hyvästä, joka on kadonnut? Parempi olisi kiittää Manitoa siitä, mitä on jäänyt jäljelle."

"Wyandot", selitti Magua astuen lähemmäksi sitä karkeatekoista kohonnetta, jolla toinen seisoi, "Tamenundin ystävä."

"Ystävä!" kertasi vanhus rypistyneillä kulmillaan ankaruus, joka muistutti hänen parhaiden päiviensä kauhistuttavaa katsantoa. "Ovatko mingot maan valtijaita? Mikä tuo huronin tänne?"

"Oikeus. Hänen vankinsa ovat hänen veljiensä luona, ja hän on tullut ottamaan omaansa."

Tamenund käänsi päänsä toisen tukijansa puoleen ja kuunteli hänen lyhyttä selitystään. Sitten loi hän jälleen katseensa anojaan ja tarkasteli häntä hetkisen tutkivasti, minkä jälkeen hän virkkoi matalalla ja vastustelevalla äänellä:

"Oikeus on suuren Maniton laki. Lapseni, antakaa vieraalle ruokaa. Sitten, huroni, ota omasi ja lähde."

Tämän juhlallisen tuomion lausuttuaan istuutui patriarkka ja sulki silmänsä jälleen, ikäänkuin hän mieluummin olisi katsellut oman kypsyneen kokemuksensa kuvia kuin näkyväisen maailman esineitä. Sellaisesta päätöksestä ei ainoakaan delavari uskaltanut nurista, vielä vähemmin ruveta sitä vastustamaan. Sanat olivat tuskin lausutut, kun neljä, viisi nuorempaa soturia kiepahti Heywardin ja metsästäjän taakse ja kiersi niin taitavasti ja kerkeästi hihnat heidän ranteisiinsa, että he olivat silmänräpäyksessä kytketyt. Edellinen oli niin kokonaan kiintynyt kallisarvoisen ja melkein tajuttoman taakkansa tukemiseen, ettei huomannut heidän aikomustaan, ennenkuin se oli jo täytetty; ja jälkimmäinen, joka piti delavarien vihamielisiäkin heimoja korkeampina olentoina, antautui vastustelematta. Ehkäpä ei metsästäjä olisi sentään käyttäytynyt näin veltosti, jos hän olisi täydelleen ymmärtänyt kieltä, jolla aikaisempi keskustelu oli tapahtunut.

Magua loi voitonriemuisen katseen ympäröivään kansanjoukkoon, ennenkuin ryhtyi tarkoituksiaan toteuttamaan. Huomattuaan, etteivät miehet enää kyenneet mitään tekemään, käänsi hän silmänsä siihen henkilöön, joka hänelle merkitsi eniten. Cora kohtasi hänen katseensa niin lujin ja tyynin ilmein, että toisen päättäväisyys horjui. Mutta muistaen aikaisemman keinonsa nosti hän Alicen sen soturin pitelystä, johon tyttö oli nojannut, nyökkäsi Heywardia seuraamaan ja antoi ympäröivälle väkijoukolle merkin tehdä tietä. Mutta Cora, noudattamatta huronin otaksumaa vaikutinta, syöksähti patriarkan jalkojen juureen ja huusi äänensä korottaen:

"Oikeamielinen, kunnianarvoisa delavari, sinun viisauteesi ja valtaasi me luotamme armoa saadaksemme! Ole kuuro tuolle viekkaalle ja tunnottomalle hirviölle, joka myrkyttää korvasi petoksella sammuttaakseen verenjanoaan. Sinä, joka olet elänyt niin kauan ja joka olet nähnyt maailman pahuuden, sinä osaat varmasti kääntää sen kauhut onnettomasta!"

Vanhuksen silmät ponnahtivat raskaasti auki ja hän katsahti jälleen väkijoukkoon. Kun anojan läpitunkeva ääni värähteli hänen korvissaan, käänsi hän silmänsä hitaasti hänen puoleensa ja pysähtyi lopulta tarkastamaan häntä pitkään ja tutkivasti. Cora oli heittäytynyt polvilleen, kädet toisiinsa puristuneina ja painettuina rintaa vasten, ja niin oli hän kuin kaunis, hengittävä naisen kuvapatsas, tuijottaessaan siinä jonkinlaisen pyhän kunnioituksen valtaamana patriarkan kuihtuneisiin, vaikka yhä vielä yleviin kasvoihin. Vähitellen muuttui Tamenundin piirteiden ilme, niiden ajatuksettomuus vaihtui ihailuksi ja niitä kirkasti osittain sama terävä järki, joka vuosisata sitten oli sytyttänyt nuorekkaan tulensa delavarien monilukuisiin joukkoihin. Häh nousi seisaalleen auttamatta ja nähtävästi ponnistelemattakin ja kysyi äänellä, jonka lujuus säpsähdytti kuulijoita:

"Ken sinä olet?"

"Nainen. Vihattua rotua, jos niin tahdot — englantilainen. Mutta nainen, joka ei ole koskaan tehnyt sinulle pahaa ja joka ei voisi tehdäkään pahaa kansallesi, jos tahtoisikin, ja joka nyt pyytää apua."

"Sanokaa minulle, lapseni", jatkoi patriarkka käheästi viitaten ympärillään istuville, vaikka hänen silmänsä yhä tähystivät polvistunutta Coraa, "minne ovat delavarit leiriytyneet?"

"Irokeesien vuorille, tuolle puolen Horikanin kirkkaita lähteitä."

"Monta polttavaa kesää on tullut ja mennyt siitä, kun viimeksi join omien virtojeni vettä. Minkvonin lapset ovat rehellisimmät valkoisista miehistä; mutta heitä janotti ja he ottivat ne itselleen. Ajavatko he meitä takaa näin kauas?"

"Me emme aja ketään takaa emmekä ahnehdi mitään", vastasi Cora. "Jouduttuamme vangeiksi vastoin tahtoamme on meidät tuotu teidän luoksenne, ja me pyydämme vain lupaa saada palata kotiimme rauhassa. Etkö sinä ole Tamenund — tämän kansan isä, tuomari, sanoisinpa melkein profeetta?"

"Minä olen monen päivän Tamenund."

"Seitsemisen vuotta sitten oli eräs kansasi mies joutunut valkoisen päällikön armoille tämän maakunnan rajoilla. Hän sanoi olevansa hyvän ja hurskaan Tamenundin verta. 'Mene', sanoi valkoinen mies, 'syntyperäsi tähden olet vapaa! Muistatko tämän englantilaisen soturin nimeä?'"

"Minä muistan nauravana poikana seisoneeni meren hiekkaisella rannalla ja nähneeni suuren veneen, jolla oli siivet valkeammat kuin joutsenen ja leveämmät kuin monen kotkan ja joka tuli nousevasta auringosta päin", vastasi patriarkka korkealle iälle ominaisella tarkalla muistilla.

"Ei, ei, minä en puhu niin kaukaisesta ajasta, vaan suosiosta, jota muuan omaiseni osoitti sukulaisellesi nuorimmankin soturisi muistinikään."

"Tapahtuiko se silloin, kun Englannin ja Hollannin miehet taistelivat keskenään delavarien metsästysmaista? Silloin oli Tamenund päällikkönä ja silloin hän ensi kerran laski jousen syrjään, tarttuakseen kalpeanaamojen salamaan."

"Ei silloinkaan", keskeytti Cora, "vaan monta, monta vuotta myöhemmin. Minä puhun eilispäivän tapahtumasta. Varmaankaan et ole sitä unohtanut."

"Vasta eilenhän olivat lenapien lapset maailman herroja", tarttui vanhus puheeseen liikuttavan ilmehikkäästi. "Suolaisen järven kalat, linnut, pedot ja metsien mingot tunnustivat heidät ruhtinaikseen."

Cora laski päänsä kumaraan pettymyksissään ja kamppaili katkeran hetken tuskansa kanssa. Mutta sitten hän kohotti kukoistavat kasvonsa ja sädehtivät silmänsä taas ja jatkoi äänellä, joka oli melkein yhtä läpitunkeva kuin patriarkankin ylimaallinen ääni.

"Sano minulle, onko Tamenund isä?"

Vanhus katsahti häneen korkealta istuimeltaan hyväntahtoinen hymy riutuvilla kasvoillaan, loi sitten hitaan silmäyksen kokoontuneeseen heimoonsa ja vastasi:

"Kokonaisen kansan."

"Itselleni en pyydä mitään. Sinun ja kansasi tavoin, kunnianarvoisa päällikkö, on esi-isieni kirous langennut raskaana heidän lapsensa päälle", jatkoi Cora, puristaen käsiään suonenvedontapaisesti sydämelleen ja laskien päänsä niin alas, että hänen palavat poskensa melkein kokonaan peittyivät hänen hartioilleen sekasortoisina suortuvina valuviin mustiin, kiiltäviin kiharoihin. "Mutta tuossa on nainen, joka ei ole vielä milloinkaan tuntenut taivaan vihan painoa ennen kuin nyt. Hän on vanhan, heikon miehen tytär, miehen, jonka päivät ovat päättymäisillään. Häntä rakastavat monet, hyvin monet, ja hän on heidän ilonsa, ja hän on liian hyvä, liian kallisarvoinen joutuakseen tämän konnan uhriksi."

"Minä tiedän, että kalpeanaamat ovat ylpeä ja nälkäinen rotu. Minä tiedän, että he eivät vaadi ainoastaan maata omakseen, vaan että he väittävät halvimmankin heidän värisistään olevan paremman kuin punaisen miehen viisainkin päällikkö", jatkoi vanha ruhtinas totisena, huolimatta siitä kuinka syvästi hän haavoitti kuulijaansa, jonka pää hänen puhuessaan vajosi melkein maahan häpeän painamana. "Heidän heimojensa koirat ja varikset ulvoisivat ja raakkuisivat, jos he aikoisivat ottaa majoihinsa naisen, jonka veri ei olisi lumen väriä. Mutta älkööt he kerskailko Maniton kasvojen edessä liian äänekkäästi. He tulivat tähän maahan auringon noustessa, ja heidät kai saamme lähtemäänkin auringon laskiessa. Minä olen usein nähnyt heinäsirkkojen kaluavan lehdet puista, mutta kukkien aika on aina palannut."

"Niin tapahtuu", virkkoi Cora vetäen syvään henkeänsä, ikäänkuin huumauksesta herättyään, kohotti päänsä, pudisti taakseen kiiltävän hunnun ja jatkoi säihkyvin silmin, jotka muodostivat omituisen vastakohdan hänen kalmankalpeille kasvoilleen. "Mutta miksi — sitä ei meidän ole sallittu tutkia. Täällä on vielä muuan sinun oman kansasi jäsen, jota ei ole tuotu sinun eteesi; kuule hänen puhettaan, ennen kuin päästät huronin poistumaan voitonriemuisena."

Huomattuaan Tamenundin katselevan ympärilleen epätietoisena sanoi toinen hänen seuralaisistaan:

"Hän on käärme — Englannin miesten ostama punanahka. Me aiomme kiduttaa häntä."

"Tuokaa hänet tänne", käski tietäjä.

Sitten vajosi Tamenund jälleen istuimelleen, ja niin syvä hiljaisuus syntyi nuorten miesten suoriessa täyttämään tätä lyhyttä määräystä, että kepeän aamutuulen liikuttamien lehtien kuultiin selvästi kahisevan läheisessä metsässä.

XXX luku.

Jos kiellätte te sen, hyi lakianne! Venetsian oikeudell' ei mitään voimaa. Odotan tuomiota, saanko? mitä?

Venetsian Kauppias.

Mikään inhimillinen ääni ei katkaissut hiljaisuutta moneen tuskallisen odotuksen täyttämään hetkeen. Vihdoin avautui ja sulkeutui aaltoileva joukko, ja Unkas seisoi elävän kehän keskellä. Kaikki silmät, jotka olivat uteliaina tarkastelleet tietäjän, heidän oman älynsä lähteen piirteitä, kääntyivät samassa ja suuntautuivat nyt salaisesti ihaillen ryhdikkääseen, notkeaan ja jalomuotoiseen vankiin. Mutta ei paikka, missä hän oli, eikä se kiinteä huomio, jonka esineeksi hän oli joutunut, kyennyt millään tavoin häiritsemään nuoren mohikaanin tyyneyttä. Hän loi levollisen, tarkkaavan silmäyksen ympärilleen ja kohtasi päälliköiden kasvoilla väikkyvän sammumattoman vihan ilmeen yhtä rauhallisena kuin uteliaiden lasten innokkaan katseen. Mutta kun hän ylpeässä tarkastelussaan viimeiseksi sattui vilkaisemaan Tamenundiin, muuttui hänen katseensa kiinteäksi ja tuijottavaksi, ikäänkuin kaikki muut näyt olisivat jo unohdetut. Sitten hän astui hitain, kuulumattomin askelin tasannetta ylös ja pysähtyi aivan tietäjän jalkajakkaran eteen. Siinä hän seisoi huomaamattomana, vaikka itse pitäen kaikkea silmällä, kunnes toinen päälliköistä ilmoitti vanhukselle hänen tulonsa.

"Millä kielellä puhuttelee vanki Manitoa?" kysyi patriarkka silmiään avaamatta.

"Isiensä tavoin delavarien kielellä", vastasi Unkas.

Tämä äkillinen ja odottamaton ilmoitus sai nousemaan väkijoukosta matalan, uhkaavan murinan, jota voi hyvin verrata leijonan ärjyntään, kun sen raivo on juuri heräämäisillään — peloittava enne sen tulevan vihan kaameudesta. Vaikutus oli yhtä voimakas tietäjään, vaikka se ilmenikin eri tavalla. Hän vei käden silmilleen, ikäänkuin välttääkseen pienintäkin vilahdusta niin saastaisesta näystä, samalla kun hän käheällä kurkkuäänellään kertasi juuri kuulemiaan sanoja.

"Delavari siis! Minä olen elänyt kylliksi kauan nähdäkseni lenapien heimot karkoitettuina neuvottelunuotioiltaan ja hajoitettuina kuin ahdistetut kaurisparvet pitkin irokeesien vuoria! Minä olen nähnyt vieraan kansan kirveiden lakaisevan metsät laaksoista, joita taivaan tuulet olivat säästäneet! Petojen, jotka vuorilla juoksevat, ja lintujen, jotka lentelevät puiden yllä, olen minä nähnyt elävän ihmisten majoissa, mutta en ole vielä nähnyt niin kurjaa delavaria, että hän myrkyllisen käärmeen tavoin hiipisi kansansa leiriin."

"Laulavat linnut ovat avanneet nokkansa, ja Tamenund on kuullut heidän viserryksensä", vastasi Unkas sointuvan äänensä vienoimmin vivahduksin.

Vanhus säpsähti ja kallisti päänsä sivulle, ikäänkuin tarkemmin kuullakseen jonkin häipyvän sävelen väräjävän soinnun.

"Uneksiiko Tamenund!" huudahti hän. "Mikä ääni kaikuu hänen korvissaan? Ovatko talvet väistyneet? Tuleeko kesä jälleen lenapien lapsille?"

Juhlallinen ja kunnioittava hiljaisuus seurasi tätä delavari-profeetan huulilta kuulunutta. yhteydetöntä purkausta. Hänen kansansa oli heti valmis kuvittelemaan hänen käsittämättömän puheensa siksi salaperäiseksi keskusteluksi, johon hänen uskottiin usein antautuvan korkeamman järjen kanssa, ja odotti nyt ilmoituksen tulosta kauhistuneen jännittyneenä. Kärsivällisen hiljaisuuden jälkeen rohkeni kuitenkin muuan vanhemmista miehistä, huomattuaan tietäjän unohtaneen koko asian, muistuttaa hänelle vangin yhä seisovan hänen edessään.

"Petollinen delavari vapisee odottaessaan kuulevansa Tamenundin sanoja", virkkoi hän. "Hän on koira, joka ulvoo, kun Englannin miehet näyttävät hänelle jäljet."

"Ja te", vastasi Unkas, katsahtaen tuimana ympärilleen, "olette rakkeja, jotka vinkuvat, kun Ranskan miehet heittävät heille hirvensä perkeet!"

Kaksikymmentä puukkoa välähti ilmassa ja yhtä monta soturia hypähti pystyyn tämän purevan ja ehkäpä ansaitunkin soimauksen kuultuaan, mutta erään päällikön viittaus esti heidän raivonsa puhkeamasta teoiksi ja hankki ainakin ulkonaisen rauhan. Tehtävä olisi ehkä ollut vaikeampi, ellei Tamenund olisi liikahtaen ilmoittanut haluavansa jälleen puhua.

"Delavari!" lausui tietäjä, "huonosti ansaitset sinä nimesi. Kansani ei ole nähnyt kirkasta aurinkoa moneen talveen; ja soturi, joka hylkää heimonsa, kun päivä on peittynyt pilveen, on kaksinkertainen petturi' Maniton laki on oikea. Se on oikea, ja se on oleva oikea niin kauan kuin virrat juoksevat ja vuoret seisovat ja puiden kukat tulevat ja menevät. Hän on teidän, lapseni; kohdelkaa häntä niin kuin hän ansaitsee."

Ei jäsenkään värähtänyt eikä henkäyskään kulkenut tavallista kiivaammin eikä äänekkäämmin, ennenkuin tämän lopullisen tuomion viimeiset tavut olivat lähteneet Tamenundin huulilta. Mutta silloin räjähti kauhea kostonkiljaus yht'aikaa koko heimon suusta — peloittava ilmaus heidän säälimättömistä aikeistaan. Näiden pitkien, hurjien huutojen keskellä julisti muuan päällikkö korkealla äänellä, että vanki oli tuomittu kestämään tulikidutuksen kaamean rangaistuksen. Kehä syöksyi hajalleen, ja riemuitseva ulvonta sekaantui valmistelujen hälinään ja hyörinään. Heyward taisteli mielipuolen tavoin vartijoittensa kanssa. Haukansilmän levottomat silmät alkoivat pälyillä sivuille erikoisen vakavina, ja Cora heittäytyi jälleen patriarkan jalkoihin vielä kerran rukoilemaan armoa.

Näiden jännittävien hetkien kuluessa oli Unkas yksinään säilyttänyt arvokkaan tyyneytensä. Hän katseli valmisteluja lujin silmin, ja kun kiduttajat tulivat käymään häneen käsiksi, kohtasi hän heidät uljaan ja ylpeän näköisenä. Muuan heistä, jos mahdollista vielä julmempi ja villimpi kuin toverinsa, tarttui nuoren soturin metsästysmekkoon ja tempaisi sen yhdellä kahmauksella hänen yltään. Sitten hän hyökkäsi mielettömästä ilosta kiljuen viemään vastustelematonta vankiaan paalulle. Mutta samassa silmänräpäyksessä, jolloin villi näytti olevan vierain kaikille inhimillisille tunteille, pysähtyi hän aikeestaan yhtä äkillisesti kuin olisi jokin yliluonnollinen voima tullut Unkasin avuksi. Delavarin silmät näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, hänen suunsa aukeni ja koko hänen ruumiinsa jähmettyi rajattomasta hämmästyksestä. Kohottaen kätensä hitaasti ja tasaisesti osoitti hän sormellaan vangin rintaa. Hänen toverinsa tunkeutuivat kummissaan hänen ympärilleen ja jokaisen silmä tuijotti hänen esimerkkiään noudattaen siihen pieneen kilpikonnan kuvaan, joka oli heleällä sinivärillä kauniisti tatuoitu uhrin rintaan.

Lyhyen hetken nautti Unkas voitostaan kohtaukselle tyynesti hymyillen. Siten hän pyyhkäisi miehet ympäriltään väkevällä, ylpeällä kädenliikkeellä, astui kansan eteen ylevänä kuin kuningas ja alkoi puhua äänellä, jonka kaiku voitti väkijoukon ihastuksenhuminan.

"Lenni lenapien miehet!" huudahti hän, "minun rotuni kannattaa maata! Teidän heikko heimonne seisoo minun kirveliäni! Mikä delavarin sytyttämä tuli voisi polttaa isieni lasta", jatkoi hän osoittaen ylpeänä yksinkertaista vaakunaa ihossaan; "veri, joka tulee sellaisesta lähteestä, sammuttaisi liekkinne! Minun rotuni on kansojen iso-isä!"

"Kuka sinä olet?" kysyi Tamenund kohoten seisaalleen enemmän kuulemansa äänen hämmästyttävän soinnun kuin vangin puheesta ymmärtämänsä ajatuksen pakottamana.

"Unkas, Chingachgookin poika", vastasi vanki vaatimattomasti, kääntyi kansasta ja kumarsi päätään kunnioittaakseen toisen arvoa ja ikää; "suuren Unamisin, Kilpikonnan, poika."

"Tamenundin hetki on lähellä!" huudahti vanhus; "päivä on vihdoinkin muuttunut yöksi! Minä kiitän Manitoa, että on mies tullut tänne täyttämään paikkani neuvottelunuotion ääressä. Unkas, Unkasin poika, on löytynyt! Kuolevan kotkan silmät saakoot katsella nousevaa aurinkoa!"

Nuorukainen astui kepeästi, mutta ylpeästi korokkeelle, niin että koko tuo kiihtynyt, kummasteleva väkijoukko näki hänet. Tamenund piti häntä kauan käsivartensa ulottuvilla ja luki jokaisen kauniin viivan hänen kasvoistaan väsymättömänä kuin mies, joka muistelee onnensa päiviä.

"Onko Tamenund poika?" huudahti vihdoin hurmaantunut profeetta. "Olenko minä unena nähnyt niin monien lumien putoavan — olenko minä nukkuessani nähnyt kansani hajaantuneena kuin hiekan aalloissa — olenko minä uneksinut Englannin miehistä, joita oli enemmän kuin lehtiä puissa! Tamenundin nuoli ei enää pelottaisi hirvenvasikkaa; hänen käsivartensa on kuivettunut kuin kuolleen tammen oksa; etana voittaisi hänet kilpajuoksussa; ja kuitenkin seisoo nyt Unkas sellaisena hänen edessään kuin heidän lähtiessään taistelemaan kalpeanaamoja vastaan! Unkas, heimonsa pantteri, lenapien vanhin poika, mohikaanien ruhtinaista viisain! Sanokaa minulle, delavarit, onko Tamenund nukkunut sata talvea?"

Näitä sanoja seuraava tyyni ja syvä hiljaisuus osoitti riittävästi sitä pelokasta kunnioitusta, millä kansa kuunteli patriarkan sanoja. Kukaan ei uskaltanut vastata, vaikka kaikki odottivat hengähtämättä, mitä tuleman piti. Unkas katseli kuitenkin häntä kasvoihin lemmikkilapsen hellyydellä ja kunnioituksella ja kävi oman korkean, tunnustetun arvonsa nojalla vastaamaan.

"Neljä hänen rotunsa soturia on elänyt ja kuollut siitä, kun Tamenundin ystävä johti kansaansa taisteluun. Kilpikonnan veri on ollut monessa päällikössä, mutta kaikki ovat he palanneet siihen maahan, josta tulleetkin olivat, paitsi Chingachgook ja hänen poikansa."

"Se on totta — se on totta", vastasi vanhus, kun äkillisen muistamisen salama iski murskaksi kaikki hänen viehättävät kuvitelmansa ja sai hänet taas tajuamaan kansansa todellisen historian. "Viisaat miehemme ovat usein sanoneet, että kaksi soturia, jotka olivat muuttumatonta rotua, viipyi Englannin miesten kukkuloilla. Miksi ovat heidän sijansa delavarien neuvottelunuotion ympärillä olleet niin kauan tyhjinä?"

Nämä sanat saivat nuorukaisen kohottamaan päänsä, jota hän oli yhä pitänyt kunnioittavasti kumarassa, ja korottaen äänensä, niin että koko väkijoukko sen kuuli, puhui hän seuraavasti, ikäänkuin kerta kaikkiaan selittääkseen sukunsa käytöksen:

"Kerran me nukuimme siellä missä kuulimme suolaisen järven puhuvan vihassaan. Silloin me olimme maan valtiaita ja ruhtinaita. Mutta kun kalpeanaama näkyi jokaisella purolla, seurasimme me hirveä takaisin kansamme virralle. Delavarit olivat poissa. Vain muutamia sotureita kaikista heistä oli jäänyt juomaan virrasta, jota he rakastivat. Silloin sanoivat minun isäni: 'Täällä me metsästämme. Virran vedet juoksevat suolaiseen järveen. Jos menemme laskevaa aurinkoa kohti, tapaamme jokia, jotka laskevat suuriin makeisiin järviin; siellä kuolisi mohikaani niin kuin merenkalat kuolevat kirkkaissa lähteissä. Kun Manito on valmis ja sanoo 'Tulkaa', seuraamme me virtaa merelle asti ja otamme omamme takaisin.' Sellainen on, delavarit, Kilpikonnan lasten usko. Meidän silmämme katselevat mistä se tulee, mutta emme tiedä, mihin se menee. se riittää."

Lenapit kuuntelivat hänen sanojaan kaikella sillä kunnioituksella, minkä taikausko synnyttää, ja heistä oli salaista viehätystä siinä kuvarikkaassa kielessäkin, jolla nuori ruhtinas selitti aatteitaan. Unkas puolestaan tarkkasi lyhyen puheensa vaikutusta älykkäin silmin ja lievensi vähitellen sitä käskevää, voimakasta ilmettä, joka hänellä oli kasvoillaan ja ryhdissään, huomattuaan kuulijainsa tyytyväisyyden. Kun hän sitten antoi katseensa liitää yli Tamenundin korkean istuimen ympärille kerääntyneen äänettömän väentungoksen, keksi hän vasta kytketyn Haukansilmän. Hän lähti kiireesti paikaltaan, raivasi tien ystävänsä luo, leikkasi hänen hihnansa poikki yhdellä puukkonsa nopealla ja kiivastuneella vedolla ja viittasi väkijoukkoa väistymään syrjään. Intiaanit tottelivat äänettöminä ja sulkivat sitten jälleen kehänsä sellaiseksi kuin se oli ollut ennen hänen ilmestymistään heidän keskelleen.

Unkas otti metsästäjää kädestä ja vei hänet patriarkan jalkojen juureen.

"Isä", sanoi hän, "katso tätä kalpeanaamaa; hän on rehellinen mies ja delavarien ystävä."

"Onko hän Minkvonin poika?"

"Ei, mutta hän on soturi, jonka Englannin miehet tuntevat ja jota makvat pelkäävät."

"Minkä nimen on hän teoillaan ansainnut?"

"Me sanomme häntä Haukansilmäksi", vastasi Unkas käyttäen delavarinkielistä muotoa, "sillä hänen näkönsä ei petä koskaan. Mingot tuntevat hänet paremmin siitä, että hän tuottaa surman heidän sotureilleen. He sanovat häntä 'Pitkäksi Pyssyksi'."

"Pitkäksi Pyssyksi!" huudahti Tamenund aukaisten silmänsä ja katsahtaen metsästäjään tuikeasti. "Poikani ei tehnyt hyvin sanoessaan häntä ystäväkseen."

"Ystäväkseni sanon sitä, joka ystäväkseni osoittautuu", vastasi nuori päällikkö hyvin tyynesti ja lujasti. "Jos Unkas on tervetullut delavarien joukkoon, niin on Haukansilmä ystäväinsä keskellä."

"Kalpeanaama on tappanut nuoria miehiäni; hänen nimensä on suuri iskujen tähden, joilla hän on rangaissut lenapeja."

"Jos mingo on kuiskannut jotakin sellaista delavarin korvaan, on hän vain osoittanut olevansa laulava lintu", puuttui nyt puheeseen metsästäjä, joka luuli hetken tulleen puolustautua niin loukkaavilta syytöksiltä ja joka käytti keskustelukumppaninsa kieltä, maustaen kuitenkin intiaanilauseitaan omilla erikoisilla sananparsillaan. "Että minä olen makvoja surmannut, sitä ei minunlaiseni mies kiellä heidän neuvottelunuotioittensa ääressäkään, mutta että minä tieten tahtoen olisin satuttanut käteni delavariin, on vastoin kaikkia periaatteitani, jotka ovat ystävällisiä heille ja kaikelle, mikä heidän kansaansa kuuluu."

Matala mielihyvän hyminä kävi soturien joukossa, ja he vaihtoivat katseita keskenään, ikäänkuin alkaisivat vasta nyt tajuta erehdyksensä.

"Missä on huroni?" kysyi Tamenund. "Onko hän tukkinut minun korvani?"

Magua, jonka tunteita tällä Unkasin voitonriemun hetkellä on helpompi kuvitella kuin sanoin esittää, vastasi kutsuun astumalla rohkeasti patriarkan eteen.

"Oikeamielinen Tamenund", virkkoi hän, "ei ole pitävä sitä, mitä huroni on hänelle lainannut."

"Sano minulle, veljeni poika", vastasi tietäjä väistäen Ovelan Ketun mustia kasvoja ja kääntyen mieluummin katselemaan Unkasin jaloja piirteitä, "onko vieraalla voittajan oikeus sinuun?"

"Ei suinkaan. Pantteri voi joutua naisten virittämiin ansoihin, mutta hän on väkevä ja osaa hypätä niiden läpi."

"Entä Pitkään Pyssyyn?"

"Hän nauraa mingoille. Mene, huroni, kysymään naisiltasi karhun väriä."

"Ja muukalaiseen ja valkoiseen neitoon, jotka tulivat yhdessä leiriini?"

"Heidän tulee saada kulkea avonaista polkua."

"Ja naiseen, jonka huroni jätti soturieni luo?"

Unkas ei vastannut.

"Ja naiseen, jonka Mingo toi leiriini?" kertasi Tamenund totisena.

"Hän on minun", huusi Magua heristäen voitonriemuisena nyrkkiään Unkasille. "Mohikaani, sinä tiedät, että hän on minun."

"Poikani on vaiti", virkkoi Tamenund koettaen lukea murheellisen nuorukaisen sivulle käännettyjen kasvojen ilmettä.

"Niin on asia", kuului hiljainen vastaus.

Seurasi lyhyt, juhlallinen äänettömyys, jonka aikana saattoi helposti huomata, kuinka vastenmielistä väkijoukon oli tunnustaa mingon vaatimuksen oikeus. Vihdoin lausui tietäjä, jonka päätöksestä kaikki riippui, lujalla äänellä:

"Huroni, mene."

"Niinkuin hän tulikin, oikeamielinen Tamenund", kysyi viekas Magua, "vaiko kätensä täynnä delavarien rehellisyyttä? Ovelan Ketun maja on tyhjä. Tee hänet vahvaksi antamalla hänelle omansa."

Vanhus mietti hetken itsekseen ja kallistaen päänsä toisen kunnianarvoisan kumppaninsa puoleen kysyi:

"Ovatko korvani auki?"

"Ovat."

"Onko tämä mingo päällikkö?"

"Kansansa ensimmäinen."

"Tyttö, mitä sinä tahdot? Suuri soturi ottaa sinut vaimokseen. Mene! Sukusi ei ole loppuva."

"Tuhat kertaa parempi sen loppua, kuin minun joutua sellaiseen alennukseen!" huudahti kauhistunut Cora.

"Huroni, hänen sielunsa on hänen isänsä teltoissa. Vastahakoinen tyttö tekee majan onnettomaksi."

"Hän puhuu kansansa kielellä", vastasi Magua, katsellen uhriaan katkeran ivallisesti. "Hän on kauppiaiden sukua, ja hän haluaa myydä kirkkaat kasvonsa mahdollisimman kalliista. Lausukoon Tamenund sanansa."

"Ota simpukankuorivyö ja meidän ystävyytemme."

"Magua ei ota täältä mitään muuta kuin mitä hän tänne toi."

"Sitten lähde omasi kanssa. Suuri Manito kieltää delavaria tekemästä vääryyttä."

Magua kävi esiin ja tarttui vankiaan tiukasti käsivarresta. Delavarit väistyivät äänettöminä, ja Cora valmistautui alistumaan vastustelematta kohtaloonsa, huomatessaan kaikki puolustuspuheet hyödyttömiksi.

"Seis, seis!" huusi Duncan kiiruhtaen paikalle; "huroni, ole armelias! Hänen lunnaansa tulevat tekemään sinut rikkaammaksi kuin kenenkään kansasi jäsenen tiedetään ikinä olleen."

"Magua on punanahka; hän ei kaipaa kalpeanaamojen koruja."

"Kultaa, hopeaa, ruutia, lyijyä — kaikkea, mitä soturi tarvitsee, on oleva majassasi, kaikkea, mikä sopii heimon suurimmalle päällikölle."

"Ovela Kettu on hyvin väkevä", huusi Magua, ankarasti pudistaen kättä, joka piteli vastustelematonta Coraa; "hän on saanut kostonsa!"

"Kohtaloiden kaikkivaltias ohjaaja!" huudahti Heyward väännellen käsiään tuskissaan, "voitko tällaista kärsiä! Sinulta, oikeamielinen Tamenund, rukoilen armoa."

"Delavari on puhunut", vastasi tietäjä sulkien silmänsä ja vajoten taaksepäin istuimelleen. Hän oli yhtä väsynyt henkisistä kuin ruumiillisistakin ponnisteluistaan. "Miehet eivät puhu kahdesti."

"Ymmärrän, ettei päällikkö tuhlaa aikaansa peruuttamalla, mitä on kerran sanonut, ja se on oikein ja kohtuullista", virkkoi Haukansilmä viitaten Duncania vaikenemaan. "Mutta viisasta on myös jokaisen soturin miettiä ensin tarkasti, ennenkuin iskee kirveen vankinsa päähän. Huroni, minä en rakasta sinua, enkä minä voi sanoa kenenkään mingon saaneen minulta erikoisia suosionosoituksia. Ja hyvällä syyllä on otaksuttavissa, että ellei tämä sota pian lopu, on usea soturisi kohtaava minut vielä metsissä. Nyt jätän ratkaistavaksesi, pidätkö sinä parempana viedä leiriisi tuollaisen vangin kuin tuon neidin, vai minut, joka olen mies ja jonka sinun kansasi varsin mielellään näkisi paljain käsin."

"Tahtooko Pitkä Pyssy antaa henkensä naisen edestä?" kysyi Magua seisahtuen, sillä hän oli jo alkanut poistua paikalta uhreineen.

"Ei, ei, niin paljoa en ole sanonut", vastasi Haukansilmä peräytyen soveliaan varovasti huomatessaan, kuinka innostuneena Magua kuuli hänen ehdotuksensa. "Se olisi epäsuhtainen vaihtokauppa, vaikkapa kysymyksessä olisikin ikänsä ja kykynsä kukoistuksessa olevan soturin luovuttaminen rajamaiden parhaan naisen sijasta. Mutta minä suostun menemään talvileiriin jo nyt — ainakin kuusi viikkoa ennen lehtien lähtöä — ehdolla, että päästät neidin vapaaksi."

Magua pudisti päätään ja viittasi kärsimättömänä väkijoukkoa tekemään tietä.

"No hyvä", jatkoi Haukansilmä sen näköisenä, kuin ei hän olisi vielä puoliksikaan selvillä päätöksestään, "minä heitän sitten 'Hirventappajan' myös vaakaan. Uskokaa kokeneen metsästäjän sanaa: sillä pyssyllä ei ole vertaistaan näiden maakuntien välillä."

Magua ei suvainnut nytkään vastata, vaan yritteli yhä hajoittaa väentungosta.

"Ehkäpä", lisäsi tiedustelija kadottaen teeskennellyn tyyneytensä täsmälleen sitä mukaa kuin toinen tuntui suostumattomalta vaihtoon, "ehkäpä sovittaisi se mielipiteittemme pienet eroavaisuudet, jos minä sitoutuisin opettamaan nuorille miehillesi oikeata aseen käyttöä."

Kettu käski ankarana delavareja, jotka yhä seisoivat puhkaisemattomana kehänä hänen ympärillään toivoessaan hänen taipuvan ystävälliseen ehdotukseen, antamaan tietä, katseillaan uhaten muutoin uudelleen vedota heidän "profeettansa" järkähtämättömään oikeudentuntoon.

"Mikä on määrätty, sen täytyy ennemmin tai myöhemmin tapahtua", jatkoi Haukansilmä katsahtaen murheellisena ja nöyryytettynä Unkasiin. "Tuo konna tietää etunsa ja aikoo sitä käyttää! Jumala siunatkoon sinua, poika, sinulla on ystäviä luonnollisten sukulaistesi joukossa, ja minä toivon heidän osoittautuvan yhtä uskollisiksi kuin muuan, jonka sinä olet löytänyt puhdasrotuisten valkoisten miesten parista. Mitä minuun tulee, niin ennemmin tai myöhemmin pitää minun kuolla, ja onnellista on sen vuoksi, että on vain muutamia ihmisiä ottamassa osaa kuolinvalitukseeni. Kaiken kaikkiaan on hyvin luultavaa, että ne roistot tulevat nylkemään päänahkani, niin ettei päivä tai pari tee suurta erotusta ajan iankaikkisessa laskukirjassa. Jumala siunatkoon sinua!" lisäsi tuo karkea metsänkävijä kääntäen päänsä sivulle ja sitten äkkiä muuttaen sen suuntaa, luodakseen kaihoavan katseen nuorukaiseen. "Minä rakastin sekä sinua että isääsi, Unkas, vaikka meidän nahkamme eivät olekaan aivan samaa väriä ja vaikka taipumuksemme menevätkin hieman eri tahoille. Kerro vanhalle päällikölle, etten minä kadottanut häntä näkyvistäni pahimmassakaan hädässä, ja mitä sinuun tulee, niin ajattele minua joskus, kun olet päässyt onnellisille jäljille; ja luota siihen, poika, että olkoonpa sitten olemassa yksi taivas tai kaksi, niin on toisessa maailmassa sentään aina polku, jolla rehelliset miehet voivat tavata toisensa jälleen. Sinä löydät pyssyn samasta paikasta, mihin sen kätkimme; ota se ja kanna sitä minun muistokseni. Ja kuule, poika, kun nyt sinun luonnolliset periaatteesi eivät kerran kiellä sinua kostamasta, niin käytä sitä hieman vapaammin mingoihin nähden; se ehkä vähentäisi suruasi minut menetettyäsi ja huojentaisi sydäntäsi. Huroni, minä suostun tarjoukseesi. Päästä neiti, minä olen vamkisi!"

Hillitty, mutta selvään kuuluva suosionhumina nousi väkijoukosta tämän jalomielisen ehdotuksen herättämänä, koska julminkin, raainkin delavarisoturi ilmaisi ihastustaan aiotun uhrautumisen miehekkyydestä. Magua pysähtyi jälleen, ja yhden jännittävän hetken ajan saattoi sanoa hänen epäröineen, mutta sitten hän loi silmänsä Coraan kasvoillaan ilme, jossa omituisella tavalla yhtyivät kostonhimo ja ihailu, ja hänen päätöksensä vakiintui ikipäiviksi.

Hän osoitti halveksumistaan tarjousta kohtaan viskaamalla päätään taaksepäin ja sanoi lujalla, järkähtämättömällä äänellä:

"Ovela Kettu on suuri päällikkö; hänellä on vain yksi mieli. Tule", jatkoi hän laskien kätensä liian tuttavallisesti vankinsa olkapäälle pakottaakseen häntä käymään eteenpäin. "Huroni ei ole lörpöttelijä; lähtekäämme."

Neito peräytyi ylevän, naisellisen loukkautuneena, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät ja hänen tulinen verensä läikähti suuttumuksesta auringon välkähdyksen tavoin hänen ohimoilleen asti.

"Minä olen vankinne, ja kun aika on tullut, olen minä valmis seuraamaan teitä, vaikka sitten kuolemaani. Mutta väkivaltaa ei tarvitse käyttää", puhui hän kylmästi ja jatkoi sitten Haukansilmään kääntyen: "Jalomielinen metsästäjä! Minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin. Teidän tarjouksenne on turha, enkä minä olisi voinut sitä hyväksyäkään; mutta te voitte kuitenkin tehdä minulle palveluksen, vieläpä suuremman kuin äskeisellä jalolla aikomuksellanne. Katsokaa tuota riutuvaa, menehtynyttä lasta! Älkää hylätkö häntä, ennenkuin olette vienyt hänet sivistyneitten ihmisten asunnoille. Minä en tahdo sanoa", puheli hän puristaen metsästäjän kovaa kättä, "että hänen isänsä on teitä palkitseva — sillä sellaiset miehet kuin te ovat ihmisten palkintojen yläpuolella — mutta kiittävä hän on teitä ja siunaava. Ja uskokaa minua, hurskaan vanhuksen siunaus merkitsee jotakin taivaan silmissä. Tahtoisinpa minäkin kuulla siunauksen hänen huuliltaan tällä kauhistuttavalla hetkellä!" Hänen äänensä tukehtui, ja hän vaikeni vähäksi aikaa; sitten hän astui askelen lähemmäksi Duncania, joka tuki hänen tajutonta sisartaan, ja jatkoi hillitymmällä sävyllä, jossa hänen tunteensa ja hänen sukupuolensa kainous kamppailivat hirvittävällä tavalla: "Minun ei tarvitse kehoittaa teitä pitämään hellää huolta aarteesta, jonka te tulette kerran omistamaan. Te rakastatte häntä, Heyward, se peittäisi tuhat virhettä, jos niitä hänellä olisi. Hän on niin lempeä, hellä, suloinen, hyvä kuin kuolevainen ihminen suinkin voi olla. Hänen luonteessaan ja koko hänen olemuksessaan ei ole pienintäkään vikaa, josta ylpeinkään teistä kaikista voisi loukkaantua. Hän on kaunis — oi, niin voittamattoman kaunis!" lisäsi hän laskien oman kauniin, hohtavan kätensä alakuloisen hellästi Alicen vielä hohtavammalle alabasterinvalkealle otsalle ja suorien hänen kulmilleen valahtaneita kultaisia kiharoita, "ja kuitenkin on hänen sielunsa yhtä puhdas ja tahraton kuin hänen hipiänsä! Minä voisin sanoa paljon — enemmänkin ehkä kuin kylmempi järki hyväksyisi; mutta minä säästän teitä ja itseäni…" Hänen äänensä kävi kuulumattomaksi, ja hänen kasvonsa kumartuivat aivan sisareen kiinni. Suudeltuaan häntä pitkään ja palavasti kohousi hän kasvot kalmankalpeina, mutta ainoankaan kyynelen kimaltelematta kuumeisissa silmissään, kääntyi poispäin ja lisäsi villille kaikella entisellä ylpeydellään: "Nyt, mies, seuraan sinua, jos tahdot."

"Niin, mene!" huusi Duncan laskien Alicen erään intiaanitytön syliin, "mene, Magua, mene. Näillä delavareilla on lakinsa, jotka kieltävät heitä pidättämästä sinua, mutta minulla — minulla ei ole sellaisia esteitä. Mene, ilkeä, juonitteleva hirviö — miksi viivyttelet?"

Olisi vaikeata kuvailla sitä ilmettä, joka nousi Maguan kasvoille, kun hän kuunteli tätä kostonuhkausta. Siinä oli ensin julmaa, ilmeistä riemun väreilyä, kunnes sen pian peitti kylmä viekkaus.

"Metsät ovat auki", tyytyi hän vastaamaan. "'Avonainen Käsi' voi tulla."

"Seis!" huusi Haukansilmä tarttuen Duncania käsivarteen ja väkisin estäen häntä lähtemästä. "Te ette tunne konnan oveluutta. Hän johtaisi teidät salaväijytykseen ja kuolemaan…"

"Huroni", keskeytti Unkas, joka kansansa vaiteliaita tapoja noudattaen oli vain tarkasti ja totisena seurannut tapausten kehitystä puheeseen puuttumatta, "huroni, delavarien oikeus tulee Manitolta. Katso aurinkoa. Se on nyt tuon kuusen yläoksilla. Polkusi on lyhyt ja avonainen. Kun se on noussut puiden yläpuolelle, on miehiä jäljilläsi."

"Minä kuulen variksen vaakkuvan!" huudahti Magua ivallisesti nauraen. "Menkää!" jatkoi hän heristellen nyrkkiään väkijoukolle, joka hitaasti antoi hänelle tietä. "Missä ovat delavarien hameet? Lähettäkööt he nuolensa ja pyssynsä wyandoteille, niin saavat metsänriistaa syödäkseen ja maissia viljelläkseen. Koirat, kaniinit, varkaat — minä syljen teihin!"

Hänen lähtöilkuntaansa kuunneltiin haudankaltaisen, pahaaennustavan äänettömyyden vallitessa, ja nämä purevat sanat huulillaan kulki voitonriemuinen Magua kenenkään häiritsemättä metsään vastustelemattoman vankinsa seuraamana ja intiaanien vieraanvaraisuuden loukkaamattomien lakien suojelemana.

XXXI luku.

Fluellen. Lyöd kuoljaks pojat ja trossin! Se on järjestäs sotareklamentei vasta: se on simmost riivatun kanaljantyöt, ymmärrättäk te, ku ikänäs olla voi.

Kuningas Henrik Viides.

Niin kauan kuin delavarien vihollinen ja tämän uhri olivat näkyvissä, pysyi väkijoukko liikkumattomana, ikäänkuin olisi sen loihtinut paikalleen jokin huroneille ystävällinen voima, mutta heti kun Magua oli kadonnut metsän peittoon, alkoi se riehua ja liikehtiä hurjan, väkevän intohimon vallassa. Unkas viipyi korkeammalla paikallaan katsellen Coraa aina siihen asti, kunnes hänen pukunsa värit sekaantuivat metsän lehviin; silloin hän astui alas, kulki vaieten läpi tungoksen ja hävisi majaan, josta hän oli niin hiljan ilmestynyt. Muutamat vakavammat ja tarkkaavaisemmat soturit, jotka olivat nähneet nuoren päällikön silmistä välähdelleet vihan salamat hänen käydessään ohi, seurasivat häntä paikkaan, jonka hän oli valinnut mietiskelyilleen. Senjälkeen toimitettiin Tamenund ja Alice suojaan, ja naisia ja lapsia käskettiin hajaantumaan. Seuraavan tähdellisen tunnin aikana oli leiri kuin rauhattomana suriseva mehiläispesä, jonka asukkaat vain odottivat johtajansa ilmestymistä ja esimerkkiä lähteäkseen jollekin kaukaiselle ja tärkeälle lentoretkelle.

Muuan nuori soturi tuli vihdoin Unkasin majasta, asteli jonkinlaista ponnekasta marssia erästä kalliotasanteen halkeamassa kasvavaa vaivaismäntyä kohti, kuori sen rungosta kaarnan ja palasi sitten sanaakaan sanomatta sinne, mistä oli tullutkin. Häntä seurasi pian toinen, joka katkoi puun oksat, niin että se jäi siihen törröttämään alastomana ja raastettuna. Kolmas maalasi paalun tummanpunaisin viiruin. Kaikkia näitä osoituksia kansan johtajan vihamielisistä aikomuksista katselivat miehet synkän, pahaenteisen hiljaisuuden vallitessa. Vihdoin astui esiin mohikaani itse, kaikki vaatetus riisuttuna lukuun ottamatta vyötä ja pitkiä säärystimiä, ja toinen puoli jaloja kasvoja uhkaavan mustan väripilven peitossa.

Unkas käveli hitaasti ja arvokkaasti paalulle, jota hän heti alkoi kiertää tahdikkain, jonkinlaista vanhaa tanssia muistuttavin askelin, samalla korottaen äänensä hurjaan, säännöttömään sotalauluun. Sen sävelet kulkivat ihmisäänen äärimmäisillä rajoilla: joskus ne olivat valittavia ja surullisia, kilpaillen lintujen viserryksen kanssa, joskus ne taas saivat äkillisin hämmästyttävin laskuin kuulijat vapisemaan niiden syvyyttä ja voimaa. Sanoja ei ollut pitkältä, mutta niitä toistettiin usein ja ne siirtyivät jonkinlaisesta jumaluudelle kohdistetusta rukouksesta ja ylistyksestä soturin aikeiden selittämiseen, kunnes ne päättyivät, kuten olivat alkaneetkin, myöntämällä hänen kohtalonsa kokonaan riippuvan Suuren Hengen tahdosta. Jos olisi mahdollista kääntää sitä sisältörikasta ja sointuvaa kieltä, jota hän puhui, kuuluisi laulu suunnilleen seuraavasti:

"Manito! Manito! Manito! Sä olet suuri ja hyvä ja viisas: Manito! Manito! Sä olet hurskas.

Taivaalla, pilvissä, oi! mä nään monta pilkkua — mustaa ja punaista: taivaalla, oi! mä nään monta pilveä.

Metsissä, ilmassa, oi! mä kuulen huudon ja ulvonnan ja parkuäänet: metsissä, oi! mä kuulen korkean huudon!

Manito! Manito! Manito! Mä heikko oon — Sä väkevä; mä hidas — Manito! Manito! Auta minua!"

Jokaisen säkeistön lopussa — mikäli voimme laulun eri osista tätä nimeä käyttää — hän pysähtyi venyttämään juuri esittämäänsä ääntä voimakkaammin kuin tavallista, ilmaisten sillä edellisten sanojen erikoista tunnetta. Ensimmäisen säkeistön loppu oli niin muodoin juhlallinen ja pyrki osoittamaan syvää kunnioitusta; toinen joikaus oli kuvaileva ja samalla peloittava, ja kolmantena oli tuo tunnettu, kauhistava sotahuuto, joka raikui nuoren sankarin huulilta kaikkien taistelun hirvittävien äänien yhtymänä. Viimeinen oli ensimmäisen tavoin nöyrä ja rukoileva. Kolme eri kertaa hän toisti tämän laulun, ja yhtä usein hän kiersi tanssien paalun.

Ensimmäisen kierroksen loputtua seurasi muuan arvokas ja kunnioitettu lenapipäällikkö hänen esimerkkiään laulaen kuitenkin omia sanojaan samanlaisella sävelellä. Soturi toisensa jälkeen yhtyi tanssiin, siksi kunnes kaikki mainioimmat ja etevimmät miehet liikkuivat sen tahdissa. Näky muuttui hurjaksi ja peloittavaksi, kun päälliköiden julmat, uhkaavat kasvot tulivat kahta kauheammiksi niiden hirvittävien kiljausten voimasta, joihin he yhdistivät matalat kurkkuäänensä. Silloin iski Unkas kirveensä syvälle paaluun ja päästi karjahduksen, jota saattoi sanoa hänen erikoiseksi taisteluhuudokseen. Tämä teko ilmoitti, että hän oli suostunut rupeamaan ylipäälliköksi aiotulle retkelle.

Se oli merkki, joka herätti kaikki kansan uinuvat intohimot. Satakunta nuorukaista, joita tähän asti oli pidättänyt heidän ikäänsä kuuluva arkuus, syöksyi nyt yhtenä mielettömänä joukkona muka vihollista esittävän vertauskuvan kimppuun ja raastoi sen säpäleiksi pala palalta, kunnes rungosta ei ollut enää muuta jäljellä kuin juuret maassa. Tässä kiihkeässä metelissä suoritettiin kaikkein hillittömimpiä sodan tekoja puun sirpaleita kohtaan yhtä suurella näennäisellä raivolla kuin jos ne olisivat olleet heidän julmuutensa eläviä uhreja. Toisilta nyljettiin muka päänahka; muutamiin iskettiin terävä, värisevä kirves, ja toisia puhkottiin surmaavalla puukolla. Lyhyesti sanoen: kiihkon ja hurjan innostuksen merkit olivat niin voimakkaat ja ilmeiset, että tulevaa retkeä pidettiin yleisesti koko kansan yhteisenä asiana.

Iskettyään puuta oli Unkas heti poistunut piiristä ja luonut silmänsä aurinkoon, joka oli juuri saapumaisillaan kohtaan, missä aselepo Maguan kanssa oli päättyvä. Tämän ilmoittivat pian tapahtuneeksi merkitsevä kädenliike ja sitä vastaava huuto, ja koko kiihtynyt joukko jätti valesotansa osoittaen iloaan kimakoin kirkauksin ja alkoi varustautua todellisuuden vaarallisempiin yrityksiin.

Leirin koko näkö muuttui silmänräpäyksessä. Ne soturit, jotka oli jo maalattu ja aseistettu, seisoivat niin äänettöminä ja liikkumattomina kuin eivät lainkaan kykenisi kiivaammin tunteitaan ilmaisemaan. Toiselta puolen tulivat naiset ulos majoista, juohottaen riemu- ja valituslauluja, jotka olivat niin kummallisesti toisiinsa sekaantuneita, että olisi ollut vaikeata sanoa, kumpainen mieliala oli vallitsevana. Mutta kukaan ei kuitenkaan ollut toimettomana. Toiset kantoivat kallisarvoisimpia esineitään, toiset lapsiaan, muutamat taas vanhuksiaan ja sairaitaan metsään, joka vehmaana, kirkkaanviheriänä mattona levisi vuoren juurella. Sinne vetäytyi Tamenundkin tyynenä ja rauhallisena, keskusteltuaan ensin hiukan aikaa liikuttavasti Unkasin kanssa, josta tietäjän oli yhtä vaikeata erota kuin isän kauan kadoksissa olleesta ja hiljattain löydetystä lapsestaan. Sillä välin hankki Duncan Alicenkin varmaan turvapaikkaan ja etsi sitten käsiinsä metsästäjän, koko käytöksellään osoittaen, kuinka palavasti hänkin halusi lähenevään taisteluun.

Mutta Haukansilmä oli liian tottunut alkuasukkaiden sotalauluun ja varusteluihin kiinnittääkseen sen suurempaa huomiota par'aikaa tapahtuvaan kohtaukseen. Hän loi vain silloin tällöin katseen niiden soturien lukuun ja kelpoisuuteen, jotka toinen toisensa jälkeen ilmaisivat olevansa valmiit seuraamaan Unkasia otteluun. Tässä suhteessa saattoi hän pian olla tyytyväinen, sillä kuten jo aikaisemmin on nähty, käsitti nuoren päällikön sotavoima ennen pitkää jokaisen taistelukuntoisen miehen koko kansasta. Kun tämä tärkein kohta oli selvinnyt hänen mielihyvikseen, lähetti hän erään intiaanipojan hakemaan 'Hirventappajaa' ja Unkasin pyssyä sieltä, mihin he olivat ne kätkeneet delavarien leiriin tullessaan: kaksinkerroin taitava temppu, koska se suojeli aseita heidän omalta kohtaloltaan, jos heidät otettaisiin vangiksi, ja koska se taas heidän edukseen sai heidät näyttämään vieraiden keskuudessa enemmän loukatuilta avunanojilta kuin kaikilla puolustus- ja hyökkäysvälineillä varustetuilta sotureilta. Valitessaan toisen noutamaan kuuluisaa, arvokasta pyssyään ei metsästäjä ollut suinkaan luopunut tavallisesta varovaisuudestaan. Hän tiesi, ettei Magua ollut saapunut leiriin ilman saattoväkeä ja hän tiesi myös huronivakoojain pitävän silmällä uusien vihollistensa liikkeitä metsänrannan koko pituudelta. Sentähden olisi yrityksen suorittaminen voinut käydä hänelle itselleen tuhoisaksi, jonkun soturin olisi tuskin käynyt paremmin, mutta nuori poika saattoi ehkä joutua vaaraan vasta sitten, kun hänen tehtävänsä laatu oli selvinnyt. Heywardin tullessa hänen luokseen odotteli tiedustelija parhaillaan rauhallisena kokeensa päätöstä.

Poika, joka oli saanut tarkat ohjeet ja jolta ei puuttunut riittävää oveluutta, meni vaaroja uhmaten metsään rinta ylpeydestä ja kunnianhimosta paisuneena. Hän ohjasi suuntansa vähän matkan päähän paikasta, mihin pyssyt oli piilotettu. Mutta heti kun pensaiden oksat soivat hänelle suojaa, nähtiin hänen tumman ruumiinsa käärmeenä sujahtelevan toivottua aarretta kohti. Hänen yrityksensä onnistuikin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli hän jälleen näkyviin, juosten nopeaan kuin nuoli, kummassakin kädessään voittosaalis, kapean aukeaman poikki, joka reunusti kylän asemapaikaksi valittua ylätasankoa. Hän oli jo ehtinyt rinteen juurelle ja kiiti uskomattoman ketterästi sen sivua ylös, kun metsästä kuuluva laukaus osoitti, kuinka täsmällisen oikein tiedustelija oli arvostellut aseman. Poika vastasi siihen heikolla halveksivalla huudolla, mutta samassa lähetettiin toinen kuula hänen jälkeensä toisesta väijytyspaikasta. Seuraavassa hetkessä kohosi hän tasanteelle, heilutti riemuiten pyssyjään ja riensi ylpeänä kuin voittanut sankari kohti kuuluisaa metsästäjää, joka oli kunnioittanut häntä niin suurenmoisella tehtävällä.

Huolimatta vilkkaasta mielenkiinnosta, jolla Haukansilmä oli seurannut lähettinsä retkeä, tunsi hän kuitenkin 'Hirventappajan' nähdessään sellaista iloa, ettei hänen ajatuksissaan ollut hetkiseksi lainkaan tilaa muille asioille. Vasta tarkasteltuaan tuliluikkuaan ymmärtävin silmin, avattuaan ja suljettuaan sankkipannun ainakin kymmenen tai viisitoista kertaa ja tehtyään muita yhtä tärkeitä kokeita lukolla kääntyi hän poikaan päin ja kysyi osaaottavasti, oliko hän haavoittunut. Miehenalku katseli häntä ylpeänä kasvoihin, mutta ei vastannut sanaakaan.

"Ahaa! Näenpä, poikaseni, että konnat ovat nirhaisseet käsivarttasi!" jatkoi metsästäjä tarttuen sisukkaan kärsijän jäseneen, johon toinen kuulista oli kyntänyt syvän haavan; "mutta hiukkanen survottua lepänkuorta parantaa sen kuin taikomalla. Sillä välin sidon sen oikein mahtavasti tällä helmivyöllä! Sinä olet aloittanut soturin toimet aikaisin, urhea poikaseni, ja sinä tulet epäilemättä viemään aika joukon kunniallisia arpia hautaasi. Tunnen monta nuorta miestä, jotka ovat jo nylkeneet päänahkojakin, mutta jotka eivät voi näyttää sellaista merkkiä kuin tämä. Mene!" lisäsi hän käsivarren sidottuaan, "sinusta vääntyy vielä aikaa voittaen päällikkö!"

Poika lähti ylpeämpänä vuotavasta verestään kuin turhamaisinkaan hovimies tulipunaisesta tähtinauhastaan, ja kävellessään ikäistensä keskellä hän oli yleisen ihailun ja kateuden esineenä.

Mutta niin monien vakavain ja tärkeiden tehtäväin hetkellä ei tämä yksinäinen nuorekkaan urhouden teko saanut osakseen sitä huomiota ja ylistystä, mikä sille olisi rauhallisemmissa oloissa kuulunut. Se oli kuitenkin ilmaissut delavareille vihollisten aseman ja aikeet. Senpätähden määrättiinkin parvi uljaita miehiä, jotka paremmin sopivat tehtävään kuin heikko, vaikka rohkea poika, karkoittamaan vakoilijat. Asia oli pian suoritettu, sillä useimmat huronit peräytyivät heti, huomattuaan joutuneensa keksityiksi. Delavarit ajoivat heitä takaa riittävän matkan päähän leiristä ja pysähtyivät sitten odottamaan lähempiä ohjeita, koska pelkäsivät muutoin suistuvansa salaväijytykseen. Kun molemmat puolueet pysyttelivät visusti piilossa, oli metsä jälleen niin hiljainen ja äänetön kuin leppeä kesäaamu ja syvä yksinäisyys suinkin voivat sen tehdä.

Tyyni, mutta sisäisesti kiihtynyt Unkas kutsui nyt päälliköt luokseen ja jakoi voimansa. Hän esitteli näille Haukansilmän usein koetelluksi, mutta aina luottamusta ansainneeksi soturiksi. Kun hän näki ystävänsä saaneen suosiollisen vastaanoton, uskoi hän tämän komentoon kaksikymmentä miestä, jotka hänen laillaan olivat toimeliaita, taitavia ja päättäväisiä. Hän selitti sitten delavareille Heywardin arvoaseman englantilaisissa joukoissa ja tarjosi sitten hänelle samanlaista luottamustointa. Mutta Duncan kieltäytyi tehtävästä ja pyysi saada palvella vapaaehtoisena metsästäjän rinnalla. Tämän järjestelyn jälkeen osoitti nuori mohikaani kullekin intiaanipäällikölle hänen vastuunalaisen paikkansa, ja kun aika joutui, antoi hän käskyn lähteä matkaan. Häntä totteli ilomielin, vaikka äänettöminä, yli kaksisataa miestä.

Heidän menoaan metsään ei koetettu pienimmälläkään tavalla estää, eivätkä he kohdanneet ainoatakaan elävää olentoa, joka olisi voinut joko nostaa hälytystä tai antaa heille tarpeellisia tietoja, ennenkuin tulivat omien tiedustelijainsa lymypaikoille. Siinä käskettiin pysähtymään ja päälliköt kutsuttiin "kuiskaavaan neuvotteluun".

Tässä kokouksessa esitettiin erilaisia toimintasuunnitelmia, mutta mikään niistä ei vastannut heidän tulisen johtajansa toiveita. Jos Unkas olisi seurannut oman kiihkeytensä yllykkeitä, olisi hän hetkeäkään viipymättä vienyt miehensä hurjaan rynnäkköön ja pannut riidan ratkeamaan äkillisellä onnenkaupalla, mutta sellainen menettely olisi sotinut kaikkia hänen heimolaistensa perittyjä tapoja ja katsantokantoja vastaan. Hänen oli siis pakko taipua varovaisuuteen, jota hän nykyisessä mielentilassaan inhosi, ja kuunnella neuvoja, jotka saivat hänen kiihkeän sydämensä raivoamaan, kun hän katkerana muisteli Coran vaaraa ja Maguan julkeutta.

Kun oli näin mihinkään tulokseen pääsemättä keskusteltu useita minuutteja, nähtiin erään yksinäisen olennon lähenevän vihollisten puolelta niin kiireesti, että häntä saattoi luulla rauhan sanomia tuovaksi lähettilääksi. Mutta kun muukalainen oli ehtinyt noin sadan kyynärän päähän piilopaikasta, jonka turviin delavarien neuvosto oli kokoontunut, alkoi hän epäröidä eikä tuntunut tietävän, mihin suuntaan kulkea, niin että hän lopulta kokonaan pysähtyi. Kaikkien silmät tähtäsivät Unkasiin, ikäänkuin pyytäen ohjeita, miten nyt oli meneteltävä.

"Haukansilmä", virkkoi nuori päällikkö matalalla äänellä, "hän ei saa enää koskaan puhua huroneille."

"Hänen hetkensä on tullut", vastasi suorasukainen metsästäjä pistäen pyssynsä pitkän piipun lehtien lomitse ja ryhtyen tyynellä, kohtalokkaalla tavallaan tähtäämään. Mutta vetämättä liipasimesta laski hän suun jälleen alas ja antautui tavallisen hilpeydenpuuskansa valtaan. "Minä luulin sitä veijaria mingoksi, niin totta kuin olen kurja syntinen!" puheli hän. "Mutta kun silmäni nousi hänen kylkiluitaan pitkin etsiäkseen paikkaa, mistä voisi lähettää kuulan sisään — niin osaatko ajatella, Unkas — näin laulumestarin puhaltimen; loppujen lopuksi hän onkin se mies, jota Gamutiksi sanotaan ja jonka kuolema ei hyödytä ketään, mutta jonka elämä, jos hänen kielensä kelpaa muuhunkin kuin laulamiseen, saattaa olla meidän tarkoituksillemme avuksi. Elleivät sävelet ole kokonaan mahtiaan menettäneet, pääsen minä pian sen kunnon miehen kanssa keskusteluun äänellä, joka hänen mielestään on varmastikin 'Hirventappajan' puheita paljoa miellyttävämpi.