ENSIMÄINEN LUKU.

Niinkuin usein lauantaisin oli nytkin noin kello kolmen aikana lukuisa väkijoukko kokoontunut ajopeleineeu Pariisin Bercy portin eteen. Rantakaduilla oli vaunuja ahdinkoon asti neljässä epäsäännöllisessä rivissä — retelejä lastattuina viinitynnyreillä, kuormavankkureita hiilillä tahi jollakin muulla polttoaineella, sitä paitsi heinä- ja olkikuormia, jotka kaikki seisoivat siinä pilvettömän kesäpäivän paahteessa odotellen tullitarkastusta, innokkaasti toivoen pyhäaattona päästä kaupunkiin.

Niiden joukossa melkoisen kaukana katusalvasta oli eriskummalliset miltei naurettavan ja surkean näköiset ajopelit, jonkinmoiset markkinavankkorit, mutta paljoa yksinkertaisemmat; vaateseinäinen tervattu pahvikattoinen kummitos, matalapyöräisellä vaununpohjalla.

Ennen aikaan oli seinävaate ollut siniseksi maalattu, mutta oli jo niin kauhtunut, likainen ja kulunut, ettei voinut muuta kuin arvaamalla päättää minkä näköinen se uutena oli ollut. Arvaamiseen oli myöskin pakko turvautua jos mieli selittää sen kaikilla seinämillä olevia puoleksi näkymättömiin kuluneita ilmoituksia: ylinnä oli kreikkalaisilla kirjaimilla luettavana alku: photo sanasta, sen alla oleva näytti olevan saksaa: graphie, sen perästä arvatenkin lopputavu italiankielellä fia; viimeksi oli selvimmin ranskaksi sana photographie, silminnähtävästi käännös edellisistä, samalla tienosoittajana ilmuttaen mitä maita nuo kurjat ajoneuvot olivat kulkeneet, ennenkuin olivat ehtineet Ranskaan ja viimein Parisin portille.

Oliko todellakin mahdollista, että vaunujen eteen valjastettu aasi oli jaksanut vetää tuota kummitusta niin pitkän matkan?

Ensi silmänräpäyksessä se oli sangen epäilyttävää, sillä se oli niin laiha, uupuneen ja nälkäisen näköinen; mutta tarkemmin katsottua täytyi myöntää että tuo voimattomuus ei ollut muuta kuin pitkän matkan tuottaman väsymyksen seurauksia. Itse asiassa eläin oli vahvarakenteinen, voimakas ja melkoista korkeampi europpalaisia aaseja, solakka, kaaniin harmaavärinen, vatsanalus vaaleampi huolimatta maantien pölystä, joka sitä likasi. Mustat poikkiviivat tekivät hienot jalat vielä siromman muotoisiksi, ja huolimatta uupumuksestansa se piti päätänsä korkealla, itsepäisen päättäväisesti ja veitikkamaisen ylpeästi. Valjaat olivat täydelleen vaunujen arvoiset, paikatut kun olivat kaikenvärisillä nauhan- ja köydenpätkillä, toinen paksua, toinen vaan purjerihmaa, mikäli sitä oli maantieltä löydetty; mutta ne melkein hävisivät lehtiköynnösten ja kaislojen peittoon, joita matkan varrella oli poimittu ja pistetty valjaiden väliin suojelemaan aasia auringonpaahteelta ja kärpäsiltä.

Sen lähellä katukäytävän reunalla istui pieni noin yhden- tai kahdeotoistavuotias tyttö sitä vartioimassa.

Hän erosi ulkonäöltään melkoisesti muista; kasvonpiirteet olivat epäsäännölliset, vaan eivät siltä epämiellyttävät ja ilmaisten hänen olevan synnyltään sekarotua. Päinvastoin hänen vaalea tukkansa verrattuna tummaan ihoon antoi kasvoille erinomaisen hienon muodon, jota vielä enensi suuret, syvät, mantelinmuotoiset silmät. Suukin oli hieno ja lujan näköinen. Levätessä oli ruumis täydellisesti vapaa ja yhtä miellyttävän näköinen kuin pää hienoine mutta samalla voimakkaine piirteineen. Hartioiden piirteet esiintyivät sorjan ja pyöreähkön näköisinä yksinkertaisen ja väriltään epämääräisen puseron alta, joka arvatenkin alkuaan oli ollut musta ja lujat täyteläiset sääret pistivät esiin vanhan liiankin paikatun ja parsitun hameen helman alta. Mutta kaikki tuo puvun ilmaisema köyhyys ei kuitenkaan ollut voinut painaa sen käyttäjää alas siitä itsetietoisuuden asemasta, jossa hän silminnähtävästi oli elänyt.

Hänen ei olisi ollut vaikea istumapaikastaan pitää aasia silmällä, se kun seisoi korkean ja leveän heinäkuorman takana, ellei se vähänväliä olisi suvainnut siepata heiniä edessään olevasta kuorman runsaasta varastosta. Ja sen tempun se joka kerta uudisti niin viekkaasti ja salaa, että varsin hyvin huomasi sen käsittävän menettelevänsä väärin.

"Palikar, etkö jo lopeta!"

Heti aasi painoi alas päänsä katuvaisen ja pahantekijän tavoin, mutta niin pian kun se vilkuttaen silmiään ja liipottaen korviaan oli nielaissut pureskelemansa heinät se alotti uudestaan syöntiään niin innokkaasti, että siitä helposti voi huomata miten kovasti sen oli nälkä.

Kun nuori tyttö neljännen tahi viidennen kerran nuhteli tottelematonta aasiaan, kuului vaunuista ääni huutavan:

"Perrine!"

Heti tyttönen kavahti pystyyn, nosti vaunun seinävaatetta ja astui vaunuihin, joissa lepäsi vaimo-ihminen niin ohuella matrassilla, että olisi luullut hänen makaavan paljaalla pohjalla.

"Tarvitsetko minua, äiti?"

"Mitä tekee Palikar?"

"Se syö heiniä edessään olevista vaunuista."

"Niin se ei saa tehdä."

"Sen on niin nälkä."

"Nälkä ei oikeuta meitä ottamaan semmoista, joka ei ole meidän omaamme, mitä vastaisit kuorman omistajalle, jos hän suuttuisi?"

"Kyllä pidän tarkempaa huolta Palikarista äiti."

"Emmekö pian pääse Pariisiin?"

"Meidän täytyy odottaa tullitarkastusta."

"Kestääkö se vielä kauvan?"

"Oletko nyt sairaampi?"

"Älä pelkää, lapseni, kuumuus ja ummehtunut ilma vaaa vaivaa; se ei tee mitään", hän sanoi hengästyneenä tuskin kuuluvalla äänellä.

Näillä sanoilla äiti tahtoi rauhoittaa tyttöänsä; ken hyvänsä olisi huomannut hänen olevan melkein kuolemaisillaan. Tuskin hän jaksoi hengittää, voimat olivat lopassa ja hän näytti olevan hivutustaudin viime asteella,, Hän näytti olevan noin kahdeukymmenenkuudea tahi -seitsemän vuoden ikäinen ja surkastuneista kasvoista näkyi vielä erinomaisen kauneuden jälkiä; pää oli siromuotoinen, mustat silmät lempeät ja syvät niinkuin tyttärensäkin, vaikka niissä nyt paloi kuumeen tuli.

"Tahdotko, äiti, että toimitan sinulle jotakin virkistävää?" kysyi Perrine.

"Mitä sitten?"

"Täällä on kauppapuoteja läheisyydessä, voisia niistä ostaa sinulle sitruunan. Minä kyllä palaan heti."

"Ei, meidän täytyy säästää rahojamme; meillä on niitä niin niukasti! Mene Palikarin luokse ja pidä huolta siitä ettei se enää varasta heiniä."

"Sa ei ole mikään helppo tehtävä."

"No, pidä häntä ainakin silmällä."

Tyttö palasi aasin luokse, ja kun jonon alkupäässä olevat vaunut sillä aikaa olivat tarkastetut ja siten päässeet kulkemaan, olivat hänen edessään olevat ajaneet eteenpäin, niin että hän pidättäen aasia paikallansa, jäi siksi kauas heinäkuormasta, ettei elukka yltänytkään saamaan siitä mitään.

Alussa aasi vastusteli ja tahtoi sekin siirtyä eteenpäin, mutta Perrine puhutteli sitä lempeästi, hyväili ja suuteli sen turpaa; Palikar liipotti pitkiä korviaan, näytti sangen tyytyväiseltä ja seisoi sitten vallan hiljaa.

Kun tyttösen ei enää tarvinnut pitää huolta aasistaan, hän voi huvitella katselemalla ympärilleen; pienet höyryveneet riensivät joella edsstakaïsïn; kömpelöt hinaajalaivat kulkivat työläästi jokea ylös; proomuja iyhjennettiin suurien nostimien avulla, jotka vahvoilla rautakourillaan tarttuivat laivojen lastiin heittäen viljasäkit odottaviin vaunuihin, tahi tynnnyrit riveihin laiturille. Hän katseli miten junat kiitivät eteenpäin ratakiskoillaan vallilla, jonka holvien läpi hän näki tahi pikemmin aavisti vilauksen Parisista harmajan sumun peitossa. Vallan hänen vieressänsä tullivirkamiehet ahkerasti hääräsivät työssään, pistäen pitkät keihäänsä heinä- ja olkikuormiin tutkiaksensa niitä, tahi kiiveten retelikärryissä oleville viinitynnyreille, joihin pienellä näverillä porasivat pienen reiän, antoivat sisällyksestä tilkkasen juosta pieneen hopeatappiin, maistoivat sitä ja sylkivät sen heti jälleen suustansa.

Miten kaikki tuo oli Perrinelle uutta ja kummallista; hän innostui niin sitä katsomaan, että aika kului hänen huomaamattaan.

Noin kahden- tahi kolmentoistavuotias poika, joka nähtävästi kuului kiertelevään silmänkääntäjäseurueeseen, jonka oli vuoro päästä heti Perrinen jälkeen, oli jo kymmenen minuuttia tehnyt temppujaan hänen edessänsä, ilman että sitä huomasi. Vihdoin poika päätti puhutella tyttöä.

"Tuossapa on kaunis aasi!"

Perrine ei vastanut.

"Tuo aasi on varmaankin ulkomaalainen? Muuten olisi kummallista."

Perrine katseli terävästi poikaa, joka hänen mielestänsä oli kunnon pojan näköinen. Voihan hän puhella hänen kanssansa.

"Aasi on Kreikanmaasta."

"Kreikanko maasta?"

"Niin ja sen vnoksi sillä on nimenä Palikar."

"Vai niin, senkö tähden?"

Mntta vaikka merkitsevällä hymyllä teeskenteli ymmättäneensä vastauksen, niin poika ei kuitenkaan ollut ensinkään selvillä siitä minkätähden kreikkalaisella aasilla piti olla nimenä Palikar.

"Onko pitkä matka Kreikkaan?" hän sitten kysyi.

"On, hyvin pitkä."

"Vieläkö pitempi kuin — Kiinaan?"

"Ei, mutta kuitenkin hyvin pitkä."

"Siis tulette Kreikasta?"

"Emme, vaan paljon, paljon kauempaa!"

"Kiinastako?"

"Ei; Palikar vaan on Kreikasta."

"Aiotteko mukaan Invaliidijuhlaan?"

"Emme."

"Minne aiotte matkustaa?"

"Parisiin."

"Mihin aiotto jättää vaununne?"

"Meille kerrottiin Auxerressa, että on vapaita paikkoja linnoitusten luona olevilla bulevardeilla?"

Poika löi käsillään reisiään ja pudisti päätään.

"Linnoitusten luona olevilla bulevardeilla, oh hah, vai siellä."

"Eikö siellä sitten olekaan vapaita paikkoja?"

"On kyllä:"

"Kuinka niin?"

"Mutta ei teitä varten. Siellä on rauhatonta noiden linnoitusten luona. Onko teillä miehiä seurassanne, rotevia miehiä, jotka eivä kammoksu puukoniskuja. Minä tarkoitan sekä antaa että saada niitä?"

"Meitä ei ole kuin äiti ja minä, ja äiti on sairas."

"Ja pidättekö aasistanne?"

"Hyvin paljon."

"No niin. Huomenna olisi aasinne sieltä varastettu. Se on vaan alkua ja sitten saisitte nähdä mitä seuraa. Se ei ole niinkään hauskaa. Uskokaa minua; Gras Double teille sen sanoo."

"Onko tuo oikein totta?"

"Hitto vie! Tottako? Huomaan ettette ole milloinkaan ennen ollut Parisissa."

"En milloinkaan!"

"Sen kyllä huomaa; nuo Auxerrelaiset pölkkypäät siis ovat uskotelleet teille, että voisitte majautua sinne? Miksi ette ennemmin pyydä päästä Grain de Selin luokse?"

"En tunne Grain de Seliä."

"Ettekö tunne? Hänhän on Champ Guillotin omistaja ja sitä taloa ympäröi korkea lauta-aita, ja portit suljetaan yöksi. Siellä teidän ei ole tarvis pelätä, sillä koko maailma tietää että Grain de Sel heti on valmis lennättämään haulipanoksen sen ruumiiseen, joka yrittäisi tnnkeutua sinne yöllä."

"Onko siellä kallista?"

"Talvella kyllä, kun kaikki ihmiset pyrkivät Parisiin, mutta tähän aikaan luulen teidän pääsevän neljälläkymmenellä sous'illa [sous = viisi centiniä (penniä)] viikossa ja siihen hintaan saa aasi syödä pihalta ohdakkeita, joita siellä kasvaa oikein kosolta, jos se nimittäin pitää niistä."

"Takaan sen niistä pitävän."

"No sehän on sen asia; eikä Grain de Sel olekaan mikään paha mies."

"Onko hänen nimensä Grain de Sel?" [Grain de Sel = suolarae.]

"Häntä sanotaan siksi siitä syystä että häntä aina janottaa. Hän on entinen juoppo, joka on ansainnut suuria summia rääsyjen kokoilemisella, mutta hänen on täytynyt luopua siitäkin, sitte kun hänen kätensä murskautui, sillä ei ole niinkään helppoa pidellä kokoomakoukkua vaan yhdellä kädellä. Sen perästä hän rupesi vuokraamaan talvisin pihansa ja huoneensa markkinaväelle ja heidän vankkureilleen ja kesällä kelle vaan sattui; sitä paitsi hän tekee muitakin kauppoja: hän myö koiranpanikoita."

"Onko täältä pitkä matka Champ Guillotiïn?"

"Ei ole kuin Charonneen asti; mutta lyönpä vetoa ettette tunne edes Charonneakaar?"

"En ole milloinkaan ennen ollut Parisissa."

"Vai niin, Charonne on tuonne päin."

Hän ojensi kätensä pohjoiseen päin.

"Kun ensin olette päässeet katusalvan ohitse pitäa teidän heti kääntyä oikealle ja kulkea bulevardia linnoituksia myöten lähes puoli tuntia. Kun sitten olette jättäneet taaksenne Vincennes-torin, joka on sangen leveä ja suuri, niin teidän on poikettava vasemmalle. Siellä voitte kysellä; kaikki ihmiset tuntevat Champ Guillotin."

"Paljon kiitoksia; minä menen kysymään äidiltä — ja jos tahtoisitte jäädä hetkeksi Palikarin luokse niio kerron hänelle koko jutun."

"Kyllä minä jään, minä pyydän sitä sillä aikaa opettamaan minulle kreikkaa."

"Olkaa hyvä estäkää sitä varastamasta heiniä."

Perrine katosi vaunuihin ja kertoi äidilleen mitä tuo nuori klovnipoika oli sanonut hänelle.

"Jos asia on semmoinen, niin ei meidän ole epäilemistäkään, meidän täytyy menuä Charonneen; mutta luuletko osaavasi sinne? Muista että nyt ollaan Parisissa."

"En luule sitä vaikeaksi."

Mennessänsä hän kumartui äitinsä ylitse ja kuiskasi:

"Täällä oo paljon kuormia joiden osoitelaudoissa on luettavana: 'Tavaraa Maraucourtista' ja niiden alla: 'Vulfran Paindavoine'; viinitynnyreille levitetyissä kangaspeitteissä on luettavana samaa."

"Sehän ei ole kummallista."

"Minua kummastuttaa se että näen niitä nimiä niin usein."

Toinen luku.

Palatessansa Palikarinsa luokse, näki Perrine aasin pistäneen päänsä syvälle heinäkuormaan ja pureskelevan maukasta ravintoaan yhtä rauhallisesti kuin tallissa heinähinkalonsa luona.

"Oletteko antanut sen syödä heiniä?" hän huudahti.

"No sen vakuutan."

"Entä jos ajaja suuttuu?"

"Koettakoon! Silloin hän joutuu tekemisiin minun kanssani."

Hän asettui puolustusasentoon kädet nyrkissä, pää taapäin heitettynä.

"Tänne päin, roisto!"

Mutta hänen ei tarvinnutkaan näyttää puolustusintoansa; oli juuri heinäknorman vuoro joutua tullinuuskijain tutkittavaksi, jotka pistelivät sitä ristiin rastiin ja antoivat sitten luvan päästä katusalvan läpi.

"Nyt on teidän vuoronne, ja nyt minäkin lähden. Hyvästi neiti, näkemiin asti. Jos milloin haluatte tavata minua, niin kysykää vaan Gras Doublea, koko maailma kyllä minut tuntee."

Parisin porttia vartioivat tullimiehet ovat kyllä tottuneet näkemään jos joitakin eriskummallisuuksia, mutta se tullimies, joka astui noihin valokuvausvaunuihin säpsähti kuitenkin kummastuksesta nähdessään siellä yksinäisen, nuoren, sairaan naisen. Hän loi silmänsä ympärilleen eikä nähnyt siellä muuta kuin suurinta köyhyyttä ja puutetta.

"Onko teillä mitään tullattavaa?" hän kysyi alkaen tutkimustansa.

"Ei mitään."

"Eikö ollenkaan viiniä tahi ruokavaroja?"

"Ei mitään."

Nuo kahdesti lausutut vastaukset olivat täydelleen todet. Paitsi matrassia ja kahta ruokatuolia, pientä pöytää ja uunilaitosta, jonka voi siirtää paikasta toiseen, valokuvauskonetta ja -tarpeita ei vaunuissa ollut mitään, ei arkkuja, ei leipää eikä vaatteita.

— "Hyvä on, saatte kulkea."

Päästyään portista Perrine heti kääntyi oikealle niinkuin Gras Double oli neuvonut. Koko ajan bän talutti aasiansa päitsistä bulevardilla, joka kulki pitkin linnoituksia. Vallien kuivuneessa pölyisessä ruohossa makasi siellä täällä miehiä, mikä selällään, mikä vatsallaan, sen mukaan kuin kestivät auringon paahdetta; toiset taas ojensivat käsiään, kun heitä häirittiin nauttimasta suloista untaan, heti valmiina uudestaan vaipumaan sen helmaan. Näbdessänsä noita likaisia, ryysyisiä, parrakkaita, kurjia olentoja ynnä sitä tapaa millä he repaleitansa kantoivat, Perrine varsin hyvin käsitti etteivät nämä linnoitusten asukkaat olleet niinkään luotettavaa väkeä etenkään öillä ja että puukoniskut olivat jotenkin helposti annetut.

Hän ei kuitenkaan kauan kiinnittänyt huomiotansa heihin, hänellä kun ei ollut aikomus jäädä sinne, vaan sen sijaan hän katseli tutkivasti eteenpäin, se on hän etsi silmillään Parisia.

Mitä! Nuoko kurjat mökit, nuo hajoovat liiterit, nuo likaiset siivottomat pihamaat, nuo epämäärättävät alueet, joille oli kaadettu suuriin kasoihin kaikenlaista törkyä, tuoko olisi Parisi? Parisi, josta niin usein oli kuullut isänsä kertovan, jota niin kauan ikävöiden oli halunnut nähdä ja jota lapsellisessa mielessään kuvitteli yhä lumoavammaksi, mitä enemmän kilometripatsaiden numerot ilmoittivat matkan lähenevän loppuansa? Täytyihän sen olla Parisi, samaten koin nuo roistomaiset miehet ja naiset jotka eläinten kaltaisina viruivat bulevardin toisella puolella olevien vallien ja linnoitusten rauhassa, olivat parisilaisia.

Hän huomasi saapuneensa Vincennestorille, jonka tunsi suuruudestaan, kääntyi vasemmalla päästyään sen yli ja kyseli sitten Champ Guillotia. Jos todellakin "koko maailma" tunsi paikan, niin tuskin kukaan oli samaa mieltä toisen kanssa sinne vievästä tiestä ja hän eksyi monta kertaa niistä kaduista, joita hänen neuvottiin kulkemaan. Vihdoin hän kuitenkin saapui korkean lauta-aidan eteen, jonka laudat olivat mikä höyläämätöntä, mikä kuorimatonta puuta, mikä maalattu, mikä tervattu. Katsahtaessaasa sisään avonaisesta portista, hän näki pihalla vanhan pyörättömän omnibussin ja kelpaamattoman rautatievaunun, sekin pyörätön. Siitä hän päätti ettei läheisyydessä ollut parempia taloja ja että tämä kyllä oli Champ Guillot, Paremmaksi varmuudeksi ilmestyi vielä paikalle kymmenkunta pientä koiranpentua leikkien ja pyöriskellen maassa.

Hän jätti Palikarin vaunujen kanssa kadulle ja astui pihaan. Heti paikalla pennut tuppautuivat hänen ympärilleen yrittäen purra hänen jalkojaan ja haukkua nalkuttaen.

"Ken siellä?" kuului ääni pihan pohjasta.

Hän katsahti sinne päin mistä ääni kuului ja huomasi vasemmalta puolen rakennuksen, jota ehkä voi käyttää asuntona, mutta joka myöskin voi olla mikä hyvänsä muukin; seinät olivat tiilestä, katukivistä, puusta ja läkkilaatikoista, katto oli pahvista ja tervatusta purjekankaasta, ikkunain ruudut olivat paperista, sinkkipellistä ja osaksi lasista. Kaikki oli rakennettu niin yksinkertaisesti, että olisi voinut luulla Robinsonin sen tehneen Perjantain ja isänsä avulla. Avosuisen katoksen alla rakennuksen toisessa nurkassa seisoi tuuheapartainen mies lajittelemassa erilaisia ryysyjä koreihin.

"Älkää tallatko koirasiani", hän sanoi. "Tulkaa tänne puheilleni."

Perrine totteli.

"Mitä tahdotte?" hän kysyi kun tyttö oli päässyt hänen luoksensa.

"Tekö olette Champ Guillotin omistaja?" kysyi Perrine.

"Niinpä sanotaan."

Perrine selitti muutamin sanoin asiansa ja mies häntä knullessansa tarttui lähelia olevaan litranmittaan ja kaatoi siitä lasiin viiniä, jottei aika menisi hukkaan, ja tyhjeosi sen.

"Voi käydä päinsä, jos maksatte etukäteen", vastasi mies ikäänkuin tiedustellen.

"Kuinka paljon?"

"Neljäkymmentäkaksi sousta viikossa vaunuista j& kaksikymmentä aasista."

"Se on kovin kallista"

"Se on hintani."

"Kesähintanneko?"

"Kesähintani."

"Saako aasi silloin syödä pihamaalta ohdakkeita?"

"Saa, jopa ruohoakin jos sen hanpaat vaan siihen pystyvät."

"Me emme voi ryhtyä viikkokauppaan, sillä me emme viivy täällä niin kauan; olemme matkalla Amiensiin ja aiomme vaan levähtää täällä Parisissa."

"Sama se, silloin maksaa kuusi sousta päivässä vaunuista ja kolme aasista."

Perrine pisti kätensä taskuuu, otti sieltä yksitellen yhdeksän sousta ja antoi ne isännälle.

"Hyvä! Sano vanhemmillesi että voivat ajaa vaunut tänne. Kuinka monta teitä on? Jos teitä on kuljeskeleva joukko niin tulee kaksi sousta lisää hengeltä."

"Meitä ei ole kuin äitini ja minä."

"Hyvä. Mutta miksi ei äitisi tullut sopimaan tätä asiaa?"

"Hän makaa sairaana vaunuissa."

"Sairasko? Tämä ei ole mikään sairashuone."

Perrineä jo pelotti etteivät tahtoisikaan ottaa vastaan sairasta.

"Asia on niin, että hän on uupunut. Käsitättehän, me olemme kulkeneet pitkän matkan."

"Minä en koskaan kysy keneltäkään mistä he tulevat."

Hän ojensi kätensä pibannurkkaa kohden:

"Voit ajaa vaunut tuonne ja riisua aasisi, jos sa potkaisee kuoliaaksi koirani, niin saat maksaa siitä sata sousta."

Sitten hän huusi Perrinen takaisin kun tämä aikoi lähteä.

"Juokaa lasillinen viiniä.."

"Kiitoksia, minä en juo viiniä."

"Sama se; sitten juon sen itse."

Hän kaatoi suuhunsa tarjoomansa viinin ja ryhtyi uudestaan ryysynlajittelemistyöhänsä.

Talutettuaan Palikarin osoitettuun paikkaan, mikä ei suinkaan voinut tapahtua niin etteivät vaunut vähä väliä olisi tärähtäneet kiviä vasten, meni Ferrie heti äitinsä luokse.

"Vihdoinkin olemme perillä, äiti kulta."

"Miten hyvä, kun saamme pysyä paikoillamme tarvitsematta kulkea tärisevissä vaunuissa! Niin ja niin monta kilometriä päivässä! Hyvä Jumala miten maa on suuri!"

"Nyt kun voimme levähtää, niin minä laitan vähän ruokaa. Mitä tahdot syödä?"

"Ennen kaikkea riisu Palikar raukka, joka varmaankin on kovin väsynyt, anna sille vettä ja ruokaa ja hoida sitä hyvästi."

"Täällä kasvaa ruusaasti ohdakkeita — en ole milloinkaan nähnyt niitä niin paljon samassa paikassa ja sitten täällä on kaivokin. Tulen heti takaisin."

Hän palasi todellakin hyvin pian ja rupesi askaroimaan vaunuissa, josta hän kantoi pihalle uunin, pari hiiltä ja vanhan kasarin. Sitten hän sytytti tulen muutamalla lastulla, laskihe polvilleen sen eteen ja rupesi sitä puhaltamaan voimiensa takaa.

Kun tuli oli syttynyt iloisesti palamaan, bän palasi vaunuihin.

"Keitettyä riisiä kai tahdot, äiti, eikö niin?"

"Minun ei ole nälkä."

"Ehkä jokin muu maistuisi sinulle? Minä meneu hakemaan mitä vaan tahdot. Haluatko?…"

"Voinhan syödä riisiä."

Perrine pani kourallisen riisiä kasariin, johon oli ennen kaatanut vähän vettä ja kun se rupesi kiehumaan, hän hämmensi sitä parilla kuoritulla valkoisella puupuikolla eikä jättänyt keittoansa paitsi kiireesti mennäksensä katsomaan Palikaria ja lausuaksensa sille muutamia ystävällisiä sanoja. Ne eivät tosin tällä kertaa olleet välttämättömän tärkeitä, sillä se oli täydessä toimessa ja pureskeli ahkeraan ohdakkeita vähä väliä korviaan liipottamalla ilmaisten mielihyväänsä.

Kun riisi oli juuri parahiksi keitetty eli sen verran että suurimmat olivat haljenneet eivätkä menneet puuroksi niin kuin parisilaiset keittäjät sen usein valmistavat, hän kaatoi sen pieneen vatiin ja vei vaunuihin.

Edeltäpäin hän oli jo asettanut sinne äidin vuoteen viereen pienen ruukullisen raikasta kaivovettä, kaksi lasia, kaksi lautasta ynnä kaksi otinta; hän asetti riisivatinsa niiden viereen ja istahti ristijaloin lattialle levittäen hameet ympärilleen.

"Nyt, äitiseni", hän lausui samalla tavoin kuin pieni tyttö puhuttelee nukkeansa, "nyt me aletaan syödä, minä tarjoon."

Vaikka ääni olikin iloinen hän kuitenkin huolestuneena tarkasteli äitiään, joka oli noussut istumaan matrassillensa kääriytyneenä saaliin, joka silminnähtävästi oli ollut sangen kallisarvoinen, vaikka nyt jo kulunut, kauhtunut ja risainen.

"Onko sinun nälkä?" kysyi äiti.

"No sen vakuutan, onhan jo pitkä aika sitten kuin söin."

"Minkä vuoksi et ole syönyt leipää?"

"Olen syönyt kaksikin palasta, mutta minun on sittenkin kovin nälkä. Saatpa nähdä, jos ruokahalu tulee kun näkee muiden syövän, niin kylläpä sitten vati kohta tyhjenee."

Äiti oli maistanut riisiä, mutta pureskeli ja käänteli sitä kauan suussaan voimatta sitä niellä.

"Eipä onnistu oikein hyvin", hän lausui ikäänkuin vastaukseksi tyttönsä katseihin.

"Äiti, sinun täytyy koettaa: toinen suuntäysi luisuu paremmin alas, kolmas vieläkin paremmin."

Mutta niin pitkälle äiti ei päässyt, sillä toisen periltä hän jo laski ottimensa lautaselle lausuen:

"Sydäntäni kääntää, on parempi että lopetan."

"Oi äiti kulta."

"Älä ole siitä milläsikään, kultaseni, ei se tee mitään. Voi varsin hyvin elää syömättä, kun ei tarvitse liikkua. Levähtäessä ruokahalukin palaa."

Hän riisui saalinsa ja ojentautui matrassillensa, mutta vaikka olikin heikko, niin hän ei kuitenkaan unohtanut tyttöään ja lausui, nähdessään hänen silmänsä täynnä kyyneleitä, häntä lohduttaaksensa:

"Tämä riisi on oikein hyvää; syö se loppuun, sinä kun teet työtä; sinun pitää pysyä vahvana, että voit hoitaa minua; syö, armaani, syö."

"Kyllä, äiti, syönhän; näethäo että syön."

Hänen oli todellakin kovin vaikea niellä, mutta vähitellen äidin lempeiden, hellien sanojen vaikutuksesta kurkku väljeni niin, että ruoka luiskahti helposti alas. Siinä riisikeko sukkelaan hupeni sillä aikaa kun äiti häntä surullisesti ja hellästi katseli.

"Näetbän että se käy!"

"Jospa tohtisin sanoa jotakin, äiti."

"Tohdi vaan, lapseni!"

"Vastaisin sinulle samaa kuin sinäkin sanoit minulta, ihan samaa minäkin sinulle sanoin."

"Mutta minähän olen sairas."

"Mutta juuri sentähden toivoisin sinun suostuvan siihen että menen hakemaan lääkärin; olemmehan ayt Parisissa, ja Parisissa on hyviä lääkäreitä."

"Hyvät lääkärit eivät vaivaudu ilman hyvää maksua."

"Maksetaan heille."

"Mutta millä?"

"Rahallamme; pitäisihän sinun taskussasi olla seitsemän frangia ja vielä sen lisäksi yksi floriini, jonka voimme vaihtaa täällä; minulla on seitsemäntoista sousta. Katso toki taskuasi!"

Rouvan musta hame oli yhtä huono kuin Perrinen, vaikkei niin pölyinen, syystä että sitä oli harjattu; se oli levitettynä matrassille ja sen taskussa oli todellakin nuo äskenmainitut seitsemän frangia ja itävaltalainen floriini.

"Kuinka paljon on tuo kaikki yhteenluettuna", kysyi Perrine. "Minä tunnen niin huonosti ranskalaisia rahoja."

"Tuskin minä tunnen niitä sen paremmin."

He rupesivat laskemaan ja, luettuaan floriinin kahdeksi frangiksi, saivat summan nousemaan yhdeksään frangiin neljäänkymmeneenviiteen centimeen.

"Näethän meillä on enemmän kuin tarvitaan lääkärille", jatkoi Perrine.

"Hän ei voi parantaa minua paljailla sanoilla, hän määrää myöskin rohtoja ja millä ne maksamme?"

"Tietysti, mutta minulla on tuumani. Sinä ïuulet vsnnaankin että, kun astun Palikarin rinnalla, koko ajan vaan juttelen sen kanssa, siitä syystä että se pitää siitä. En suinkaan, vaan minä muistelen sinuakin, etenkin sinua, äiti raukka, liiatenkin sen perästä kun sairastuit, muistelen matkaamme ja kuvailen mielessäni tuloamme Maraucourtiin. Olen miettinyt sitäkin että voimmeko esiintyä siellä näissä markkinavaunuissa, joille niin asein matkallamme on naurettu? Luuletko heidän kohtelevan ystävällisesti jos ilmestymme niissä heidän luoksensa?"

"Kyllä tosiaan semmoisetkin sukulaiset, joita ei muuten ylpeys vaivaa, hieman häpeisivät semmoista tuloa."

"Olisi kuitenkin parasta välttää semmoista; ja kun emme enää tarvitse vaunuja, niin voisimmehan myödä ne. Eihän meillä enää ole niistä mitään hyötyä. Sinun sairastuttuasi ei kukaan ole tahtonut tulla minun valokuvattavakseni, ja jos sattuisikin niin kunnon ihmisiä, että tahtoisivat luottaa minuun, niin eihän meillä ole valokuvaustarpeitakaan. Loppurahoistamme ei liikene kolmea frangia kehitysjauheeksi, kolmea frangia kulta- ja kiinnitysnesteeseen eikä kahta frangia lasilevyihin. Meidän täylyy myödä vaunut."

"Ja kuinka paljon luulet voivamme saada niistä?"

"Aina niistä jotakin saamme; kone ja objektiivi ovat hyvät ja sitten meillä vielä on matrassi ja —"

"Tarkoitatko kaikkea?"

"Tuntuuko se sinusta vaikealta, äiti?"

"Olemme jo toista vuotta asuneet näissä vaunuissa, isäsi elämänlanka niissä katkesi ja niin kurja tyyssija kuin tämä on ollutkin, niin minusta tuntuu kuitenkin ikävältä erota siitä. Tämä on kaikki mitä meillä enää on jäljellä eikä tässä ole ainoatakaan kohtaa, ei pienintäkään esinettä, joka ei muistuttaisi hänestä."

Hän vaikeni äkkiä vallan hengästyneenä ja suuret kyynelkarpalot, joita hän ei voinut pidättää, vierivät alas pitkin hänen kuihtuneita postiaan.

"Oi, äiti kulta", huudahti Perrioe, "aona minulle anteeksi, että rupesin puhumaan siitä!"

"Eihän minulla ole mitään anteeksi annettavaa, sydänkäpyni; onneton tilammehan se on, joka on syynä siihen, ettemme kumpikaan voi puhua siitä joutumatta liikutuksen valtaan, ja surkeinta kaikesta on, että tautini riistää minulta kaikki voimat, niin etten voi ajatella puolestasi, en järjestää mitään — olenhan tässä avuton kuin lapsi, avuttomampi kuin milloinkaan sinä. Eikä minun juuri olisi pitänyt miettiä tuota kaikkea, josta nyt puhut, tuota, ettemme voi saapua Maraucourtiin näissä vaunuissa, et sinä tuossa hameessa enkä minä tässä puvussa? Mutta samallahan olisi myöskin minun asiani keksiä keino millä hankkia paremmat ja heikot aivoni tarjosivat siksi ainoastaan tuulentupia ja huomispäivän toiveita, juurikuin huomispäivällä olisi helmassaan meille ihmeitä: minä muka paranisin ja me ansaitsisimme paljon rahaa. Tuo kaikki oli vaan epätoivoisen houreita, jotka elävät ainoastaan mielikuvituksessa. Hulluutta kaikki! Järki on puhunut suusi kautta: minä en parane huomenna, me emme ansaitse mitään, emme paljoa emmekä vähää, meidän on pakko myödä vaunut ynnä kaikki mitä niissä on. Mutta siinä ei ole kaikki, meidän täytyy myöskin päättää myödä…"

Hän vaikeni ja syntyi hetkeksi tuskallinen hiljaisuus.

"Palikar", lausui Perrine.

"Oletko ajatellut sitäkin."

"Olenko sitä ajatellut! Mutta minä en tohtinut sanoa sitä, ja sen perästä kuin ajatus painoi mieltäni, että meidän kerran oli pakko myödä se, en uskaltanut oikein katsella sitä silmiin pelosta että se arvaisi meidän pitävän erota ja etten viekään sitä Maraucourtiin niinkuin olin luvannut ja jossa se saisi elää onnellista elämää kaikkien kärsimiensä vaivojen perästä."

"Oi, jospa edes itsekin tietäisimme otetaanko meidät vastaan Maraucourtissa! Mutta kun meillä ei ole muutakaan toivottavas, niin ei meillä ole muuta keinoa jäljellä jos meidät hyljätään, koin paneutua kuolemaan maantionojaan. Sentähden täytyy meidän mistä hinnasta hyvänsä päästä Maraucourtiin, lisäksi semmoisessa asussa, ettei meiltä suljeta ovea…"

"Olisiko semmoinen mahdollista, äiti? Emmekö isävainajan muistonkaan turvissa? Olihan hän niin hyvä ja lempeä! Voiko vihata kuolleitakin?"

"Minä kerroin sinulle ainoastaan mitä isäsi on sanonut, ja meidän täytyy menetellä määräyksensä mukaan. Meidän pitää siis myödä vaunut ja Palikar. Niistä saamillamme rahoilla haemme lääkärin; hän minulle hankkii voimia muutamaksi päiväksi ja silloin olen tyytyväinen. Jos voimistun, niin hankimme siistin puvun itsellemme ja matkustamme rautateitse Maraucourtiin, jos meille riittää siihen rahaa, ellei, niin menemme sillä tavoin niin pitkälle kuin pääsemme ja loput jalkaisin."

"Palikar on kaunis aasi; sen sanoi jo poika, joka puhutteli minua kaupungin portilla ja hän kuuluu sirkusseuraan sekä ymmärtää semmoisia asioita. Juuri sentähdes että Palikar hänen mielestänsä oli niin kaunis, hän puhutteli minua."

"Me emme tiedä missä hinnassa aasit ovat Parisissa, vielä vähemmän mitä maksetaan ulkomaalaisesta aasista. Mutta saammehan nähdä, älkäämmekä puhuko siitä enää, kun kerran olemme selvillä asiasta ja sen päättäneet. Se on niin surullista — ja minä olen niin uupunut."

Hän näytti todellakin perin uupuneelta ja hänen oli monta kertaa ollut pakko keskeyttää voidaksenss lausoa sanottavansa.

"Tahdotko nyt nukkua?"

"Tarvitsen levätä ja nauttia vaikean päätöksen tuottamaa rauhaa sekä antautua paremman tulevaisuuden toiveihin."

"Hyvä, sitten jätän sisut rauhaan, ja kun vielä on pari tuntia valoisata, niin käytän sen hyväkseni ja menen pesemään vähän liinavaatteita itsellemme. Kai sinusta tuntuisi hyvältä saada huomenna yllesi puhdas paita?"

"Älä rasita itseäsi."

"Tiedäthän sen etten ole milloinkaan rasittunut."

Syleiltyään äitiään hän askaroitsi hiljaa mutta vilkkaasti vaunuissa. Pienestä arkusta hän otti muutamia liinavaatteita ja pani ne vatiin, asetti laudanpätkälle pienen käytetyn saippuapalasen ja vei ne mukanaan vaunuista. Keitettyään riisin hän oli kaatanut vettä kasariin, niin että hänellä oli kuumaa vettä valmiina ja sen hän sitten kaatoi pestävälleen. Sen jälkeen hän riisui nuttunsa, laskihe polvilleen ruohoon ja rupesi ahkerasti hieromaan ja saippuoimaan pesuansa. Kun vaatteita oli ainoastaan kaksi paitaa, kolme nenäliinaa ja kaksi paria sukkia, oli kaikki pesty ja huuhdottu parissa tunnissa, jopa ripustettu nuoralle kuivamaankin nuoran ja aidan väliin.

Hänen puuhatessaan oli aasi vähän matkan päästä pari kertaa kääntänyt päätänsä ikäänkuin katsoaksensa mitä nuori emäntä siinä hommasi, mutta kuitenkaan häntä keskeyttämättä. Sitten kun Perrine oli lopettanut, Palikar ojensi kaulaansa ja kiljasi viisi tahi kuusi kertaa päättävästi ikäänkuin kutsuen häntä luoksensa.

"Luuletko minun unohtaneen sinut?" kysäsi Perrioe leikillisesti.

Hän meni aasin luokse, siirsi sen toiseen paikkaan, huuhtoi huolellisesti vadin, täytti sen raittiilla vedellä ja vei sille juotavaksi; sillä vaikka Palikar tyytyi kuinka huonoon ruokaan hyvänsä, niin se oli yhtä tarkka juomastansa, joksi ei kelvannut muu kuin ihan puhdas raitis vesi perin puhtaasta astiasta, tahi hyvä viini, jota se intohimoisesti rakasti.

Toimitettuaan tuon kaiken Perrine ei jättänyt eläintä siihen vaan rupesi sitä taputtelemaan ja silittämään, puhutellen sitä hellästi koin pientä lasta. Aasi, joka heti oli ruvennut ahmimaan uutta ruohoa, lakkasi syömästä ja painoi päänsä nuoren emäntänsä olalle, että sitä vielä enemmän hyväiltäisiin ja silitettäisiin. Vähä väliä Palikar vilkutti korviaan ja hiukkasen pudisteli päätään suuren mielihyvänsä ja tyytyväisyyden merkiksi.

Hiljaisuus vallitsi suuressa, huolellisesti lukitussa pihassa samaten kuin korttelin autioilla kaduilla. Ei kuulunut muuta kuin etäältä epämääräistä kumeaa kolinaa, mahtavan syvää ja salaperäistä kuin meren kuohunta, Parisin elämän hengitys siinä taukoomatta kuumeentapaisena jatkui suomatta itselleen yölläkään lepoa.

Silloin illan raskasmielinen synkkyys ynnä tunto siitä mitä se merkitsi valtasi Perrinen niin syvästi, että häa kadotti kaiken lujuutensa ja antautuen surun valtaan nojautuen uskollisen aasinsa kaulaan, vuodatti katkeria kyyneleitä, joita oli niin kauan pidättänyt, ja Palikar osotti hänelle myötätuntoisuuttaan nuoleskelemalla hänen kättään.

Kolmas luku.

Sairaalle tuli vaikea yö; Perrine, joka makasi hänen vuoteensa vieressä kokoonkääritty saali päänalasena, täytyi monta kertaa nousta tuomaan kaivosta raitista vettä äidille, jota kuume ja jano vaivasi. Alkuyö oli leuto, mutta sitten tuntui aamun koitteessa yön kylmyys, joka aina Parisissa on kovanlainen, niin että sairasta rupesi viluttamaan. Häntä oikein värisytti ja Perrinen täytyi kääriä hänet vanhaan saaliin, heidän ainoaan jäljellejääneeseen lämpimään vaatteeseensa.

Perrine olisi mielellään niin varhain kuin mahdollista mennyt noutamaan lääkäriä, mutta hänen täytyi odottaa kunnes Grain de Sel oli noussut, sillä keneltä muulta kuin häneltä hän olisi kysynyt lääkärin nimeä ja osotetta?

Kyllä, hän kyllä tunsi hyvän lääkärin, oikein kuuluisan, joka ajoi sairaittensa luoksi omissa vaunuissaan eikä kulkenut jalkaisin kuin mikäkin kelvoton puoskari: tohtori Cendrierin, joka asui Riblette kadun varrella lähellä kirkkoa. Osataksensa Riblettekadulle ei tarvitse muuta kuin seurata rautatietä asemalle asti.

Kuullessaan puhuttavan oikein kuuluisasta lääkäristä, joka ajaa vaunuissa, Perrine pelkäsi ettei rahoja riittäisikään maksuksi ja rupesi sentähden kierrellen kaarrellen ujosti kyselemään Grain de Seliltä, oliko hän kuinkakin kallis. Lopulta tämä tajusi hänen tarkoituksensa.

"Mitäkö hän maksaa?" hän viimein vastasi. "Niin, kyllä se on kallista. Vähintäin kaksi frangia. Ja ollaksesi varma hänen tulostansa, pitää sinun maksaa hänelle etukäteen."

Helposti Perrine osasi lääkärin asunnolle Riblettekadon varrella, kulkien neuvottua tietä. Mutta tohtori ei ollut vielä noussut, joten hänen täytyi odottaa. Hän istahti siis pienelle penkille katukäytävällä liiterin eteen, jossa juuri oltiin valjastamassa hevosta vaunujen eteen; siinä hän muka varmimmin tapaisi tohtorin, ojentaisi häaelle kaksi frangiansa ja siten saisi hänen lupautumaan tulemaan heidän luoksensa, jota hän vaistomaisesti epäili; jos häntä pyydettäisiin vaan käymään jonkun Champ Guillotin asukkaan luona.

Aika kului hänestä hirvittävän hitaasti; hänen tuskansa kasvoi ajatellessaan äidin levottomuutta, tämä kun ei voinut arvata viivytyksen syytä. Hän arveli että vaikka lääkäri ei voisikaan heti parantaa äitiä, hän kuitenkin voisi helpottaa hänen tuskiansa. Ennenkin hän oli nähnyt lääkärin kutsuttuna heidän vaunuihinsa, silloin kuin isänsä oli sairas. Silloin he olivat jylhässä vuoriseudossa eikä äidillä ollut mahdollisuutta päästä kaupunkiin. Niin sanottu lääkäri olikin ainoastaan välskäri, joka myös harjoitti noitumista, eikä mikään oikea oppinut tohtori, elämän ja kuoleman herra, niinkuin Parisin lääkärit, semmoinen kuin tämän täytyy olla koska häntä sanottiin kuuluisaksi.

Vihdoin vaunuliiterin ovet aukenivat ja sieltä pyörivat ulos vanhanaikuiset, keltaisiksi maalatut vaunut rotevan työhevosen vetäminä. Ne seisahtuivat talon rappusten eteen ja melkeio heti sen perästä näkyi lääkäri, suuri, lihavanlainen, punakka ukko, jonka harmaa parta saattoi hänet enemmän maalaisukon kuin pääkaupunkilaisen tohtorin näköiseksi.

Ennen kuin tohtori ehti astua vaunuihinsa oli Perrine hänen vieressänsä lausumassa pyyntönsä.

"Champ Guillotiinko?" hän kysäsi. "Onko siellä ollut tappelua?"

"Ei, herra tohtori. Äitini siellä on sairaana, kovin sairaana."

"Äitisikö. Mitä hän oo väkeä?"

"Me olemme valokuvaajia."

Tohtori jo asetti jalkansa vaunujen astuinlaudalle. Kiireesti Perrine veti esiin kahden frangin kappaleensa.

"Me voimme maksaa teille."

"Vai niin, se maksaa kolme frangia."

Parrioe lisäsi siihen frangin ja tohtori otti rahat seka pisti ne liivinsä taskuun.

"Tulen kohta äitisi luokse, noin neljännestunnin kulottua."

Juosten Perrine rinesi kotimatkalle iloisena tuomistansa hyvistä uutisista.

"Hän kyllä saa sinut terveeksi jälleen, äiti. Hän on oikea tohtori."

Vilkkaasti hän auttoi äitiään, pesi hänen kasvonsa ja kätensä, kampasi hänen kauniin mustan silkinhienon tukkansa ja järjesti vähäisen vaunuissa olevia kapineita, jonka seurauksena oli vaan se että sairas joutui yhä enemmän uuvuksiin.

Heidän ei tarvinnut kauan kärsiä odotuksen epätietoisuutta; vaunujen viereminen kadulla ilmaisi tohtorin saapuneen. Perrine riensi ulos hänelle vastaan.

Astuttuaan sisään portista tohtori suuntasi askeleensa rakennusta kohti, mutta Perrine osotti vaunuja.

"Me asumme vaunuissamme."

Vaikka ne eivät lainkaan olleet ihmisasunnon kaltaiset ei tohtori kuitenkaan näyttänyt ensinkään kummastuneelta, tottunut kun oli näkemään jos jonkinlaista kurjuutta; mutta Perrine huomasi hänen katseensa synkistyvän nähdessään sairaan makaavan siinä avutonna matrassillansa niin kurjassa ympäristössä.

"Näyttäkää kielenne ja ojentakaa minulle kätenne."

Ne, jotka maksavat lääkärilleen neljä tahi viisikymmentä frangia, eivät voi aavistaakaan miten sukkelaan köyhän taudindiagnoosi toimitetaan; vähemmässä kuin minuutissa oli kuulustelu päättynyt.

"Teidän täytyy sairashuoneeseen", hän lausui.

Äidiltä ja tyttäreltä pääsi yht'aikaa kauhun ja pelon huudahdus.

"Lapseni, jätä minut yksin äitisi kanssa", lausui tohtori käskevällä äänellä.

Ferrine epäili hetkisen; mutta äitinsä viittauksesta hän läksi vaunuista, vaan pysytteli kuitenkin niiden vieressä.

"Olenko kuoleman oma?" kysyi äiti liikutetulla äänellä.

"Ken niin on sanonut: te olette hoidon tarpeessa, jommoista ette voi saada täällä."

"Saako sairashuoneessa tyttöni olla luonani?"

"Hän saa käydä teitä katsomassa torstaina ja sunnuntaina."

"Meidän pitää siis erota! Mitä hänestä tulee ilman minua, yksinään täällä Parisissa? Mitä minusta tulisi ilman häntä? Jos minun pitää kuolla, niin tapahtukoon se niin että hänen kätensä on minun kädessäni."

"Ette missään tapauksessa voi jäädä näihin vaunuihin, joissa yökylmä teidät heti tappaa. Teidän täytyy vuokrata huone. Voitteko tehdä niin?"

"Kentiesi, ellei se vaan ole pitkäksi ajaksi."

"Grain de Sel vuokraa huoneitaan verraten halvalla. Mutta huone ei ole teille kylliksi, te tarvitsette myöskin lääkkeitä, hyvää ravintoa, hoitoa: sen kaiken saisitte sairashuoneessa."

"Herra tohtori, mahdotonta, minä en voi erota tyttärestäni. Mihin hän täällä joutuisi?"

"Niinkuin tahdotte, se on oma asianne, minä olen täyttänyt velvollisuuteni."

Hän huusi "Lapsi!"

Sitten hän veti muistikirjan taskustaan, kirjoitti lyijykynällä muutamia riviä ja repi irti lehden.

"Vie tämä apteekkiin", hän lausui, "siihen joka on kirkon luona, ei muualle. Anna sitten äidillesi n:o 1, sen perästä lusikallinen joka tunti n:o 2 ja kiinaviiniä syödessä, sillä hänen täytyy syödä; anna kaikkea mikä hänelle maistuu, etenkin munia. Minä palaan illalla."

Perrine saattoi hänet ulos.

"Koeta taivuttaa häntä menemään sairashuoneeseen."

"Luuletteko hänen parantuvan?"

"Epäilemättä sitä toivon; mutta minä en voi toimittaa hänelle täällä sitä mitä hän saisi sairashuoneessa. On hulluutta olla menemättä sinne; hän kieltää syystä ettei tahdo erota sinusta; sinä et siltä jouda hukkaan, silla sinä näyt olevan neuvokas ja viisas tyttö."

Pitkin askelin hän astui vaunujensa luokse; Perrine olisi tahtonut pidättää häntä kyselläksensä häneltä muutakin, mutta hän astui vaunuihinsa ja ajoi pois.

Sitten tyttö palasi vaunuihin.

"Mitä sanoi lääkäri?" kysäsi äiti.

"Hän sanoi sinun paranevan."

"Mene sitten joutuun apteekkiin ja tuo myöskin kaksi munaa. Ota kaikki rahat."

Mutta rahat eivät riittäneet; luettuaan määräyksen apteekkari katseli tutkivasti Perrinea ja kysyi:

"Onko teillä millä maksaa tämä?"

Perrine avasi kätensä ja näytti rahansa.

"Kaikki maksaa seitsemän frangia ja viisikymmentä centimea", selitti apteekkari laskettuaan hinnan.

Perrine luki rahansa ja sai niistä kuusi frangia kahdeksankymmentä viisi centimea itävaltalainen floriini siihen luettuna kahdeksi frangiksi; häneltä siis vielä puuttui kolmetoista sousta.

"Minulla ei ole kuin kuusi frangia kahdeksankymmentäviisi centimea siihen luettuna itävaltalainen floriini", hän sanoi; "tahdotteko ottaa floriinin?"

"Ken semmoista huolisi?"

Mitä hänen piti tehdä? Hän jäi epätoivoisena ja tuskaantuneena siihen seisomaan käsi avoinna.

"Jos tahtoisitte ottaa floriinin, niin minulta puuttuisi ainoastaan kolmetoista sousta", bän lausui viimein; "minä kyllä toisin teille toiste loput."

Mutta apteekkari ei suostunut kumpaankaan ehdotukseen, ei ottamaan vastaan floriinia eikä jättämään velaksi kolmeatoista sousta.

"Eihän ole kiinaviinin kiire", hän lausui, "voittehan tulla toiste sitä hakemaan. Minä heti paikalla valmistan jauheet ja muun rohdon ja ne maksavat ainoastaan kolme frangia viisikymmentä sousta."

Jäännösrahoilla Perrine osti munia ja pienen wieninleivän, jotka varmaankin herättäisivät äidin ruokahalun, ja palasi juosten Champ Guillotiin.

"Munat ovat tuoreet", hän selitti, "olio itse tarkastanut ne aurinkoa vasten; katsopas leipää, äiti, miten se on kystä; syöthän?"

"Kyllä, sydänkäpyni."

Kummassakin oli toivo elpynyt; Perrinessä se oli kasvanut varmuudeksi. Olihan lääkäri luvannut parantaa äidin ja johtopäätös siitä oli: miokätähden hän valebtelisi? Kun pyydetään lääkärin sanomaan totuus, niin hän on velvollinen sen sanomaankin.

Toivo on elvyttävä lääke; sairas, joka kahteen päivään ei ollut voinut nauttia mitään ruokaa, söi oyt munaa ja puolet pienestä leivästä.

"Näethän äiti kulta, että se käy?" sanoi Perrine.

"Vastedes se käy vieläkin paremmin."

Kaikissa tapauksissa potilaan heikkohermoisuus helpotti; hän tyyntyi melkoisesti ja Perrine käytti sitä hyväksensä mennäksensä neuvottelemaan Grain de Selin kanssa tavasta miten saisi vaunut ja Palikario myödyksi.

Vaunutko — no ei mikään ollut helpompaa, hän Grain de Sel voisi ostaa ne samaten kuin hän osti kaikkea muutakin: huonekaluja, vaatteita, työkaluja, soittokoneita, kankaita ja kaikenlaista tavaraa, uutta ja vanhaa; mutta Palikaria, sitä hän ei voinut käyttää, syystä että hän ei ostanut elukoita paitsi koiranpentuja; hänen neuvonsa oli että piti odottaa keskiviikkoon ja silloin myödä se hevosmarkkinoilla.

Keskiviikkoon asti! Sehän oli pitkä aika, sillä Perrine oli oiin perin pohjin antautunut toivon helmoihin, että luuli äidin jo ennen sitä päivää olevan siksi parantanut että pääsisivät matkalle Maraucourtiin. Toiselta puolen oli edullista viipyäkio, sillä silloin heille jäisi aikaa ostaa vaunujen hinnalla itselleen vaatteita rautatiematkaa varten ja, mikä olisi vielä parempi, säästää Palikar, jos Grain de Sel maksaisi siksi runsaasti vaunuista että kävisi päinsä; Palikar saisi jäädä Champ Guillotiin ja saavuttuaan Maraucourtiin he tuottaisivat sen sinne. Miten bän olisi iloinen jos saisi pitää sen ystävän, jota niin rakasti! Ja miten sen olisi vastaisuudessa hyvä elää upeassa tallissa ja käydä laitumella kauniilla niityllä!

Mutta nuo muutaman minuutin kestäneet iloiset unelmat haihtuvat seuraavassa silmänräpäyksessä, sillä määräämättömän, mutta toivotun summan sijaan ei Grain de Sel pitkällisen ja tarkan tutkimisen jälkeen tarjonnut vaunuista kaikkine sisällyksineen enempää kuin viisitoista frangia.

"Viisitoista frangia!"

"Niin, ja sen määrän tarjoon ainoastaan teidän tähtenne. Miti luulette minun oikeastaan tekevän niiila?"

Ja rautakoukulla, jota käytti kätensä asemasta, hän löi muutamiin vaununosiin, pyöriin ja vietereihin ylenkatseellisen säälivästi kohottaen olkapäitään.

Ainoa, mihin Perrine pitkillä puheilla voi taivuttaa häntä oli hinnan kohottaminen kahdella ja puolella frangilla ynnä lupaus että vaunuja ei purettaisi ennen heidän lähtöänsä, jotta saisivat asua niissä päivällä, sillä tytön mielestä oli äidille terveellisempää viettää päivänsä siellä kuin sisällä umpinaisessa huoneessa.

Perrine oli erittäin tyytyväinen tekemästään ehdosta nähtyään Grain de Selin tarjoamat vuokrahuoneet. Hän huomasi miten paljon paremmat markkinavaunut olivat, sillä huolimatta siitä ylpeydestä millä Grain de Sel puhui huoneestansa ja ylenkatseesta millä lausui mielipiteensä vaunuista oli hänen talonsa niin kurja ja likainen, että ainoastaan suurin puute pakotti ihmisiä siinä asumaan.

Tosin siinä olivat seinät ja katto tukevampaa ainetta kuin vaatetta, mutta siinä olikin kaikki etu vaunuinuihin verraten. Sen ulkopuolella oli kasoissa tavaraa, jota Grain de Sel kaupitteli, jotka eivät pahenneet sään muutoksista, rikkinäisiä lasiastioita, luita, raudanromua. Sisällä käytävissä ja pimeissä koppiloissa sitä vastoin oli semmoista rojua, joka tarvitsi sateensuojaa, vanhaa paperia, tilkkuja, korkkeja, leipäkannikoita, saapasrojuja, vanhoja kenkiä, kaikkia noita lukemattomia esineitä, jotka muodostavat Parisin tunkiot ja joista levisi melkein tukehduttava löyhkä.

Perrine seisahtui ollen kahden vaiheella kestäneekö äiti tuota löyhkää, mutta Grain de Sel maltittomasti lausui:

"Päättäkää sukkelaan, lumpunkokoojani voivat saapua; minun täytyy ottaa heidät vastaan ja panna erilleen kukin laji mitä ovat tuoneet."

"Tunteeko tohtori nämä huoneet?" kysyi Perrine.

"Tunteehan toki; hän on käynyt täällä monta kertaa silloin kun hoiti Markiisitarta."

Ne sanat ratkaisivat asian: koska tohtori tunsi huoneet, niin hän myöskin tiesi mitä sanoi ehdottaessaan heitä vuokraamaan yhden niistä, ja kun Markiisitar asui yhdessä, niin tottapa hänen äitinsä voi asua toisessa.

"Tämä maksaa teille kahdeksan sousta päivässä", selitti Grain de Sel, "paitsi maksua aasista ja vaunuista."

"Vaunuistako? Mutta nehän olette ostanut?"

"Tietysti, mutta kun tahdotte asua niissä päivällä, niin on kohtuullista että maksattekin niistä."

Perrine ei voinut vastata siihen mitään. Ei ollut tämä ensimäinen kerta kun häntä siten nyljettiin, sitten kun hän oli ruvennut hoitamaan heidän asioitansa. Olipa häntä vielä mitä kelvottomimmin nyljetty ja hän rupesi jo uskomaan luonnon laiksi että niillä, joilla oli omaisuutta, oli myöskin oikeus ryöstää kaikki niiltä, joilla ei oliot mitään.

Neljäs luku.

Perrine käytti suuren osan päivää puhdistaaksensa huonetta, johon heidän oli määrä muuttaa; hän pesi lattian, harjasi seinät ja katon ja siivosi ikkunan, jota varmaankaan ei ainoatakaan kertaa vielä oltu pesty eikä pyyhitty.

Lukemattomilla matkoillaan kaivolle vettä tuomaan hän huomasi pihan laidassa, jonne ei ennen ollut tullut katsoneeksi, kasvavan paitsi ruohoa ja ohdakkeita, myöskin kukkia. Tuuli läheisyydessä olevista puutarhoista tahi linnut nokassansa olivat kuljettaueet sinne siemenen, naapurit olivat heittäneet aidan yli kasveja, joista eivät enää välittäneet. Siten oli osa siemeniä itänyt ja kasveja uudestaan juurtunut, kun olivat osuneet sopivaan maaperään, ja ne kukkivat nyt, mikä rehevämmin, mikä huonommin. Tietysti eivät olleet yhtä rehevät kuin puutarhan hoitokukat, mutta olivat kuitenkin säilyttäneet värinsä, tuoksunsa ja suloutensa.

Tytölle juolahti mieleen poimia muutama noista punaisista ja valkoisista leukoijista ja neilikoista ja sitoa ne kimppuun, jonka asettaisi huoneeseensa haihduttamaan sen pahaa hajua ja samalla saattamaan sen vähäisen hauskemmaksi. Hänen mielestänsä nuo kukat eivät olleet kenenkään omaisuutta, kun Palikarin vallassa kerran oli syödä ne, jos vaan mieli teki; kuitenkaan hän ei tohtinut taittaa ainoatakaan kysymättä ensin lupaa Grain de Seliltä.

"Myödäksesikö ne ottaisit?"

"En, vaan ainoastaan saadakseni huoneemme vähän hauskemman näköiseksi."

"Ota niitä sitten niin paljon kuin tahdot; jos olisit tahtonut niitä myödäksesi, niin olisin ensin myönyt ne sinulle. Koska ne ovat itseäsi varten, pienokaiseni, niin älä haikaile; sinä pidät kukkien tuoksusta, minä viinin, sitäpaitsi en tunnekaan muuta hajua."

Suuresta lasiromukasasta hän löysi pari siksi vähäsen särkynyttä maljaa, että voi panna niihin kukkavihkonsa. Ja kukat, poimitut kun olivat päivänpaisteessa, täyttivät huoneen sulotuoksullaan, karkottaen siten huoneesta pahan hajun, puhumattakaan siitä miellyttävästä vaikutuksesta, jonka kukat aina tekevät, etenkin valaistessaan synkän huoneen seiniä.

Puhdistaessansa huonetta Perriae tutustui tuleviin naapureihinsa, huoneen kummallakin puolella olevien kamarien asukkaihin: vanhaan naiseen, jonka harmaata tukkaa aina peitti Ranskan kolmivärisillä nauhoilla koristettu myssy, ja suurikasvuiseen, koukkuselkäiseen mieheen, joka alituiseen käytti niin suurta nahkaista esiliinaa, että olisi luullut sen olevan hänen ainoana pukunansa. Häneltä Perrine sai tietää kolmivärinauhaisen rouvan olevan katulaulajattaren, joka ei ollut sen vähempi kuin Grain de Selin mainitsema Markiisitar; joka aamu hän läksi Champ Guillotista kainalossaan punainen sateenvarjo ja pitkä ruokokeppi, jonka pisti maahan kadunkulmissa tahi siltojen päissä ja johon sitten sitoi sateenvarjonsa; siinä hän sitten lauloi ja möi laulujensa sanoja. Markiisittarelta Perrine taas sai tietää esiliinamiehen olevan vanhan rajasuutarin, joka aamusta iltaan työskenteli ääneti kuin myyrä ja sen tähden oli saanut liikanimeksensä Le Carpe. Mutta jos hän ei melunnut kielellään, niin hänen vasaransa, jolla taukoamatta koputteli ja kalkutteli, piti sitä suurempaa ääntä.

Vähä ennen auringonlaskua he voivat muuttaa huoneeseensa. Äiti nähdessänsä silloin kukat ilostui ja tuli liikutetuksi.

"Miten hyvä ja hellä olet äidillesi, tyttöseni!" hän lausui.

"Hyvä itseäni kohtaan, sillä silloin olen onnellisin kun voin toimittaa sinulle iloa, äiti."

Ennen maatapanoa hänen täytyi viedä kukat ulos ja silloin vanhan talon ummehtunut ilma rupesi tuntumaan tuskastuttavalta, mutta sairas ei vaan sitä valittanut; mitä se olisikaan auttanut, kun hän ei kuitenkaan voinut jättää Champ Guillotia lähteäksensä edelleen?

Hän nukkui huonosti, hänessä oli kova kuume niin että houraili ja tohtori huomasi hänen seuraavana aamuna olevan paljoa huonomman. Hän päätti sen tähden antaa toisia rohtoja ja käski Perrinen käymään apteekissa, jossa sillä kertaa pyydettiin viisi frangia. Perrine maksoi empimättä, mutta tuskin tohti vetää henkeään palattuaan kotiin. Jos menoja jatkusi niinkuin siihen asti, niin miten päästä keskiviikkoon asti, jolloin hänellä olisi käytettävänä Palikarin hinta? Jos lääkäri seuraavana päivänä taasen määrää toiset viiden frangin rohdot, niin mistä ottaa siihen tarvittavat rahat?

Siihen aikaan kun hän vanhempiensa seurassa kuljeskeli vuoriseuduissa, he olivat montakin kertaa kärsineet puutetta ja monta kertaa he myöskin jätettyään Kreikanmaan olivat kärsineet nälkää. Mutta se oli kuitenkin aivan toista. Vuoriseuduissa heillä aina oli useinkin toteutuva toivo löytää hedelmiä, kasviksia tahi saada ammutuksi joku metsäkauris, jonka lihasta saivat hyviä ruokavaroja. Saavuttuaan Europpaan he tapasivat vähä väliä kreikkalaisia, bosnialaisia tahi tyrolilaisia talonpoikia, jotka muutamasta sousta olivat halukkaat antamaan valokuvata itsensä. Sen sijaan Parisissa ei ollut mitään toimeentulon mahdollisuutta sille, jolla ei ollut rahaa taskussa, ja heidän varansa lähenivät jo loppuaan. Mihin he sitten ryhtyisivät? Ja kauheinta kaikesta oli, että juuri hänen oli vastattava siihen kysymykseen, hänen, joka ei tietänyt mitään; kauheata, että juuri hänen oli vastattava kaikesta, kun tauti teki äidin kykenemättömäksi ajattelemaan heidän puolestansa ja hän oli siten astunut äidin sijaan, hän joka vielä tunsi itsensä varsin lapseksi.

Jospa edes tapahtuisi pieninkin muutos parempaan päin! Silloin hänen mielensä rohkaistuisi ja vahvistuisi; mutta niin ei käynyt, ja vaikka äiti ei milloiokaan valittanut, vaan päinvastoin aina sanoi: Kyllä tästä vielä paranen! — niin hän kuitenkin näki että hän ei parannut: äiti ei saanut unta, ruokahalu oli kadonnut, kuume rasitti ja heikkous eneni enenemistänsä — ja äiti huononi hänen mielestänsä päivä päivältä.

Tiistai-aamuna, kun lääkäri kävi potilastaan katsomassa, tapahtui se jota Perrine niin pelkäsi. Kiireesti tutkittuaan sairasta tohtori Cendrier veti muistikirjansa taskustaan, tuon kauhean muistikirjan, joka oli Perrinen kauhistus, kirjoittaaksensa siihen uuden lääkemääräyksen; mutta samassa kun lääkäri jo lähensi kynää paperille Perrine rohkaisi mielensä ja keskeytti hänet.

"Herra tohtori, jos nämä lääkkeet eivät kaikki ole yhtä tärkeitä, niin pyytäisin teitä tänään kirjoittamaan ainoastaan tärkeimmät."

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi lääkäri suuttuneen näköisenä.

Perrine vapisi, mutta rohkaisi heti mielensä ja sanoi

"Tarkoitan sitä, että meillä ei öle tänään rahoja ja ettemme saa niitä ennenkuin huomenna; silloin…"

Tohtori katseli häntä ja loi sitten nopean silmäyksen ympärilleen ikäänkuin nyt vasta huomaten heidän puutteensa. Hän pisti muistikirjansa takaisin taskuunsa ja sanoi:

"Emme huoli muuttaa rohtoja ennenkuin huomenna; ei ole kiirettä — voimme jatkaa antamalla eilisiä vielä tänään."

Ei ole kiirettä, ne sanat painuivat Perrinen mïeleea ja niitä hän vähä väliä toisti: Jos ei ollut kiirettä, siis ei äiti varmaankaan ollut niin heikko kuin hän pelkäsi; siis oli vielä toivoa hänen parantumisestansa.

Keskiviikkopäivää hän oikein odottamalla odotti, mutta hänen malttamattomuuteensa sekaantui paljon suruakin, sillä ne rahat, jotka hän silloin toivoi saavansa, olivat hänen rakkaan Palikarinsa hinta, Palikarinsa, josta hänen silloin täytyi erota. Jokaisena joutohetkenä, jona hän vaan voi jättää äitinsä, hän riensi alas pihalle juttelemaan uskollisen ystävänsä kanssa, joka, vapaana kaikesta työstä keskellä tuommoista ravinnon runsautta, ei milloinkaan ollut niin iloinen ja hyvällä tuulella. Heti nähtyään Perrinen aasi kiljahti neljä tahi viisi kertaa, niin että Champ Guillotin ikkunaruudut tärisivät, juoksi hänelle vastaan niin pitkälle kuin liekaköysi myönsi, hypähtäen ilosta. Mutta heti kun Perrine laski kätensä sen selkään se rauhoittui, ojensi kaulaansa ja laski päänsä nuoren emäntänsä olalle ja seisoi siten liikahtamatta. Sillä tavalla he seisoivat pitkän ajan, Perrine silitellen ja taputellen, aasi puolestansa vilkuttaen korviaan ja räpytellen silmiään tavalla, joka oli yhtä selvä kuin puhe. "Jospa tietäisit", kuiskasi Perrioe. Mutta Palikar ei tietänyt mitään, ei aavistanut mitään. Täysin tyytyväisenä nykyisyyteen, lepoon, hyvään laitnmeen se oli onnellisin aasi koko maailmassa. Sitäpaitsi se oli tullut hyväksi ystäväksi Grain de Selille, joka osotti sille ystävyyttään tavalla, joka sangen paljon imarteli sen herkkusuisuutta. Palikarin oli näet maanantaina onnistunut päästä irti lieastansa ja silloin se oli lähestynyt Grain de Seliä, joka paraikaa oli lajittelemassa vasta saapuneita ryysyjä, ja siihen se jäi uteliaana katselemaan. Grain de Selillä oli aina säännöllisesti vieressänsä litrallinen viiniä ynnä lasi sen varalle että rupeaisi janottamaan. Ja häntä janotti melkein aina. Sinä aamuna hänellä oli vähän kiire, niin ettei joutanut niin usein katselemaan ympärilleen, mutta siitä huolimatta ei tuo jano, josta hän oli saanut liikanimensäkin, lakannut muistuttamasta olemassa olostansa. Samassa kun keskeytti työnsä tarttuaksensa pulloon hän huomasi Palikarin kaula ojennettuna katselevan häntä.

"Kuulepas veitikka, mitä sinulla on täällä tekemistä?"

Kun ääni ei ollut ollenkaan tyly, niin aasi ei liikahtanut mennäkseen pois.

"Tahdotko juoda lasillisen viiniä kanssani?" kysäsi Grain de Sel, jonka kaikki ajatukset aina kierivät 'juoda' sanan ympärillä.

Hän täytti lasin, mutta sen sijaan että olisi vienyt sen omille huulillensa hän leikillä tarjosi sen Palikarille; tämä joka luuli tarjouksen todeksi, lähestyi pari askelta, suipensi turpansa niin että se piteni niin paljon kuin mahdollista ja joi suuhunsa puolet viinistä, ehkä vähän enemmänkin.

"Oh! kas tuota veitikkaa?" huudahti Grain de Sel nauraen täyttä kurkkua.

Ja sitte hän rupesi huutamaan:

"Markiisitar! La Carpe!"

Nämät saapuivat siinä tuokiossa samaten kuin eräs ryysyjen kerääjä, joka samassa astui pihaan täysine koreineen, ynnä eräs karamellintekijä, joka asui pihalla olevassa tyhjässä rautatievaunussa milloin ei ollut matkoilla markkinoilla ja juhlissa. Niissä hän keitetystä ja sulatetusta sokurista koukun ympäri vetäisi ikäänkuin vyyhdeksi pitkiä keltaisia, punaisia ja vihreitä, sitkeitä karamellejä.

"Mitä täällä on tapahtunut?" kyseli Markiisitar.

"Saatte nähdä; tästä saatte hyvän naurunaiheen."

Hän täytti lasin uudelleen ja ojensi sen Palikarille, joka niinkuin äskenkin tyhjensi siitä runsaasti puolet ympärillä olevain suureksi huviksi ja riemuksi.

"Olen kyllä kuullut aasien juovan viiniä", lausui eräs, "mutta en ole uskonut sitä todeksi."

"Tuohan on oikea juomari", arveli joku toinen.

"Teidän pitäisi ostaa se", neuvoi Markiisitar kääntyen Grain de Selin puoleen, "siitähän saisitte hyvän juomatoverin."

"Teistäpä tulisi oiva pari."

Grain de Sel ei ostanut sitä, mutta rupesi myötätuntoisuudella kohtelemaan sitä ja ehdotti Perrinelle seuraamaan häntä keskiviikkona hevostorille. Tämä ehdotus oli oikeana lohdutuksena lapsi raukalle, jolla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä miten osata suuren Parisin hevostorille, vielä vähemmin miten menetellä myödessään siellä aasin, selvitä sen hinnasta tulematta peijatuksi. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan parisilaisista pettureista ja varkaista ja tunsi voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä puolustautumaan heitä vastaan jos joutuisi heidäo kynsiinsä.

Keskiviikko-aamu kului huolellisesti siivotessa ja harjatessa Palikaria ja siinä oli hänellä yllin kyllin tilaisuutta sitä hyväillä ja syleillä. Mutta oi! Miten surkealla mielellä se tapahtui! Eihän hän sitten enää saisi nähdä uskollista toveriansa! Kenen käsiin se sitten joutuisi? Poloinen parka! Perrine ei voinut torjua sitä ajatusta, kuvailematta mielessään kaikkia niitä kurjannäköisiä, kidutetuita aasiraukkoja, joita oli matkallaan nähnyt jos jossakin suurilla valtateillä, ikäänkuin maailmassa ei olisi olemassa aaseja muuta kuin kiduttamista varten, ja nyt hän luuli Palikarinsa joutuvan niiden joukkoon. Tosin Palikar kyllä, jouduttuaan heidän omaksensa, oli saanut kärsiä puutetta, jopa kurjuuttakin, saanut uupua pitkillä matkoilla, kärsiä vilua ja hellettä, lunta, sadetta ja rakeita sekä nähdä nälkää, mutta sitä ei oltu ollenkaan ruoskittu ja se tunsi saavansa hellää kohtelua heidän puoleltansa, joiden vaivoihin sen tuli ottaa osaa. Tyttö raukka oikein vapisi kysyessänsä mimmoiselle omistajalle se nyt joutuneekaan. Perrine oli nähnyt niin monta julmuria, jolla ei edes ollut käsitystä julmuudestansa.

Palikar näytti oikein kummastuneelta, kun sille asetettiin riimu päähän vaikkei sitä valjastettukaan vaunujen eteen, ja kummastus yhä suureni kun Grain de Sel, jota ei haluttanut astumalla kulkea pitkää matkaa Charonnesta hevostorille, nousi sen selkään; mutta kun Perrine piteli sitä päästä jutellen sen kanssa, niin ihmettely ei muuttunut vastarinnaksi: olihan Grain de Sel sitä paitsi sen byvä ystävä.

He siis läksivät, Palikar arvokkaasti astuen Perrinen taluttamana, ja kun heidän kuljettavillaan kaduilla liike ei ollut kovinkaan vilkas, niin he onnellisesti saapuivat eräälle sangen leveälle sillalle, joka vei suureen puutarhaan.

"Tämä Jardin de Plantis", kertoi Grain de Sel, "olen varma ettei siellä ole ainoatakaan näin komeata aasia."

"Silloinhan voisimme ehkä myödä sen heille", vasrasi Perrine, arvellen että eläintieteellisessä puutarhassa elävillä ei ole muuta tekemistä kuin elää mielensä mukaan.

Mutta Grain de Seliä se tuuma ei ensinkään miellyttänyt.

"Silloin pitää antautua tekemisiin virkamiesten kanssa", hän vastasi "eihän se ole byvä… sillä katsos virkamiehet!…"

Virkamiehet eivät nähtävästi olleet saavuttaneet Grain de Selin luottamusta.

Nyt muuttui ajopeli ja raitiotieliike niin vilkkaaksi, että Perrinen täytyi ottaa kaikki älynsä ja tarkkaavaisuutensa avuksensa päästäkseen kunnolla eteenpäin. Hän ei joutanut katselemaan ympärillensä eikä ihailemaan patsaita eikä muita merkillisyyksiä joiden ohitse kulkivat, ei myöskään lainaamaan korvaansa ajurien enemmän tahi vähemmän älykkäille pilkkasanoille, joita he lennättivät nähdessänsä Grain de Selin ratsastavan aasin selässä. Mutta tämä, jolla ei ollut mitään varottavaa, ei jäänyt heille vastauksen velkaan, niin että pitkin matkaa oli huutoa ja naurua siihen määrin, että jalkamiehetkin siihen viimein ottivat osaa.

Viimein, astuttuaan pientä ylämäkeä, he saapuivat suurelle ristikkoportille, joka vei laajalle kentälle. Se oli rimoilla ja laudoilla jaettu moneen osaan, ja niissä oli myötäväksi tuotuja hevosia ynnä muita elukoita. Siinä Grain de Sel astui maahan.

Mutta sillä aikaa oli Palikar ehtinyt katsahtaa ympärillensä ja kun Perrine tahtoi taluttaa sitä portista sisään, se ei liikahtanut paikaltaan. Oliko viisas eläin älynnyt siellä myötävän hevosia ja aaseja? Tahi valtasiko sen pelko? Olkoon miten hyvänsä, mutta se ei vaan liikahtanut eikä vähääkään välittänyt Perrinen hellistä kehotuksista. Grain de Sel luuli saavansa sen eteenpäin lykkäämällä sitä takaapäin, mutta Palikar, joka ei arvannut ken siellä niin tuttavallisesti piteli sen takapuolta, ei kärsinyt semmoista tungettelevaisuuttä, vaan rupesi potkimaan ja kulkemaan takaperin vetäen Perrineä mukanaan.

Heidän ympärilleen oli tietysti kokoontunut joukko uteliaita; ensi rivissä seisoi kuten tavallista sähkösanomien kuljettajia, leipurien juoksupoikia y.m., jokainen lausui sanansa ja neuvoi mitä keinoja tulisi käyttää saadaksensa itsepäistä elukkaa portista sisään.

"Tuossapa aasi, joka vielä tuottaa paljon hauskuutta ostajalleen", kuului yksi ääni.

Semmoiset väitteet helposti voisivat vahingoittaa kaupantekoa, jonka vuoksi Grain de Sel huomasi tarpeelliseksi torjua moiset syytökset.

"Sepä vasta aika veitikka", hän lausui. "Se on arvannat että on aikomus myödä se ja kujeilee nyt saadaksensa jäädä entiselle isäntäväellensä."

"Oletteko varma siitä, Grain de Sel?" kuului sama ääni, joka oli lausunut äskeisen arvelun.

"Hoi! Ken täällä tuntee nimeni?"

"Ettekö enää tunne La Rouquerieta?"

"No, toden totta!"

— 43 —

Ja he kättelivät toisiaan.

"Teidänkö on tuo aasi?"

"Ei, vaan tuon pienen tytön."

"Tunnetteko elukan?"

"Olemme yhdessä tyhjentäneet monta lasia; jos tarvitsette hyvän aasin, niin suosittelen teille tätä."

"Voinhan tarvita ja voinhan olla tarvitsemattakin."

"Otetaanpas pieni ryyppy. Mitäpä hyödyttää viedä aasi sinne ja maksaa siellä sen puolesta?"

"Etenkin kun sitä ei saada sinne menemään."

"Aasi on viisas veitikka, sen vakuutan teille."

"Jos ostan aasin, niin tahdon myöskin että se tekee työtä hyväkseni eikä juodaksensa tahi kujeillaksensa."

"Kunniani kautta, tämä on silloin sopiva. Se on yhtä päätä tullut Kreikasta asti."

"Kreikastako?"

Grain de Sel viittasi Perrinelle, joka seurasi heitä, vaikkei kuunnellut heidän puhettansa. Palikarkin oli nyt vallan myöntyväinen ja seurasi sekin ilman että tytön tarvitsi edes nyäistä riimunnuoraa.

Kuka oli tuo ostaja? Oliko hän mies? Vai oliko hän nainen? Astunnasta ja parrattomista kasvoista päättäen hän oli noin viidenkymmenen vuotias nainen. Mutta vaatteista, roimahousuista, puserosta ja hatusta, jommoista omnihussin ohjaajat käyttivät, olisi luullut häntä mieheksi, etenkin kun hänellä alati oli hampaissa pieni piipunnysä, joka ei hetkeksikään eksynyt hänen suustansa. Mutta hänen kasvonsa ne kuitenkin enimmin vetivät Perrinen huomiota puoleensa, hän kun koetti niistä lukea oliko tuo ostaja häijyn vai hyvännäköinen ja ne ilmaisivat hyväluontoisuutta eikä kovuutta tahi pahuutta.

Astuttuaan muutamia askeleita pienelle syrjäkadulla seisattuivat Grain de Sel ja La Rouquerie pienen viinikapakan eteen. He istahtivat katukäytävällä olevan pienea pöydän ääreen ja tilasivat pullon viisiä ynnä kaksi lasia.

Perrine sillä aikaa seisoi heidän läbellänsä pitäen Palikariansa.

"Saatte nähdä mimmoinen veitikka tuo aasi on", kehui Grain de Sel täyttäen lasinsa.

Heti paikalla Palikar kurotti kaulaansa ja suippohuulillansa joi suuhunsa puolet lasista Perrinen tohtimatta sitä estää.

"No, mitä sanotte?" huudahti Grain de Sel riemuiten.

Mutta La Rouquerie ei ollut niinkään ihastunut siitä tempusta.

"En minä tarvitse aasia viiniäni juomaan, vaan vetämään rattaitani, kaniininahka-kuormaani."

"Mutta sanoinhan minä jo sen vetäneen tänne markkinavaunut Kreikasta asti."

"No, se muuttaa asian."

Ja nyt alkoi La Rouquerie tarkasti tutkia Palikaria; sen lopetettuaan hän kysyi Perrineltä, mistä hinnasta tämä aikoi sen myödä. Hän oli ennakolta sopinut Grain de Selin kanssa, että pyydettäisiin sata frangia ja mainitsi siis sen hinnan.

Mutta La Rouquerin rupesi kovasti päivittelemään: "Satako frangia aasista, jonka kelpoisuudesta ei ole minkäänlaisia takeita! Semmoisella hinnalla Perrine suorastaan teki pilaa kunnon ihmisistä." Ja nyt poloinen Palikar sai kuulla kunniansa korvien päistä aina kavioihin asti. "Kaksikymmentä frangia — sen suuremman arvoinen se ei suinkaan ole — tuskin sitäkään…"

"Hyvä on", lausui Grain de Sel pitkän kaupanhieromisen perästä, "huomaanpa että meidän täytyy viedä se torille."

Perrine hengitti helpommin, sillä pelkkä ajatus ettei saisi aasistansa enempää kuin kaksikymmentä frangia, oli tykkänään masentanut hänet. Mihin riittäisi kaksikymmentä frangia heidän suuressa hädässänsä, kun ei edes satakaan frangia ollut kylliksi tärkeimpien menojen suorittamiseen?

"Saa nähdä onko helpompi saada se nyt sinne kuin ensi kerralla", arveli La Rouquerie.

Torin portille asti Palikar siivosti seurasi emäntäänsä, mutta siinä se pysähtyi ja kun Perrine pakottaen veti riimunvarresta koettaen sekä torumalla että rukoilemalla saada sitä tottelemaan, niin se muitta mutkitta laskihe maata keskelle katua.

"Palikar, minä rukoilen sinua", huusi Perrine vallan epätoivoisena, "Palikar kulta!"

Mutta Palikar tekeysi vallan kuuroksi eikä ollut kuulevinaankaan.

Uudestaan kokoontui väkeä heidän ympärilleen nauraen ja pilkaten.

"Sytyttäkää sen häntä tuleen!" arveli joku.

"Silloinhan sen saa helposti myödyksi", arveli toinen.

"Potkaiskaa elukkaa!"

Grain de Sel oli raivoissaan, Perrine epätoivoinen.

"Näettehän sen, se ei mene sinne", lausui La Rouquerie. "Minä maksan siitä kolmekymmentä frangia, sillä minä huomaan sen olevan viisaan elukan ja silloin siitä kyllä vielä tulee hyvä; mutta joutuun nyt, muuten ostan toisen."

Grain de Sel loi Perrineen silmäyksen, joka kehoitti suostumaan kauppaan. Kuitenkin hän oli vallan masennuksissaan pettyneine toiveineen eikä voinut päättää suostuisiko siihen, kunnes eräs poliisi ankarasti käski hänen väistymään syrjään.

"Menkää eteenpäin tahi takaisin, mutta älkää sulkeko katua!"

Kun hän ei voinut mennä eteenpäin syystä että Palikar teki vastarintaa, niin oli hänen pakko peräytyä. Samassa kun Palikar älysi sen emäntänsä aikomukseksi, se nousi ja seurasi häntä tyytyväisesti vilkuttaen korvillaan myöntymykseksi.

"Ja nyt", lausui La Rouquerie, "maksan kolmekymmentä frangia viiden frangin kappaleina Perrinen kouraan, mutta täytyy teidän saattaa tämä aasi majapaikkaani, sillä jos oikein käsitän sen luonnetta, niin sille voi sangen helposti pälkähtää päähän olla seuraamatta minua. Château des-Rentiers ei ole kaukana täältä."

Mutta Grain de Sel ei hyväksynyt sitä päätöstä, matka oli hänen mielestänsä liian pitkä.

"Mene rouvan mukaan", hän lausui Perrinelle, "älä ole liian epätoivoinen, aasillasi ei ole mitään hätää hänen luonaan, hän on hyvä ihminen."

"Ja kuinka osaan takaisin Charonneen?" kysyi Perrine vallan säikähtyneenä muistellen Parisia, jonka suunnatonta suuruutta hän nyt vasta oikein alkoi oivaltaa.

"Seuraa vaan bulevardia pitkin linnoituksia, ei mikään ole helpompaa."

Château-des Rentierskatu ei todellakaan ollut kaukana hevostorista, eikä siis kestänyt kauan ennenkuin he saapuivat samanlaisen hökkeliryhmäo luokss kuin Champ Guillot.

Eronhetki oli tullut ja katkerasti itkien Perrine nojasi päänsä ystävänsä kaulaan, kun ensin oli vienyt sen talliin ja sitonut sen kiinni.

"Sille kyllä tulee hyvät päivät, sen vakautan sinulle", lupasï La Rouquerie.

"Me olemme niin pitäneet toinen toisistamme."

Viides luku.

Miten he voivst tulla toimeen kolmellakymmenellä frangilla, kun olivat perustaneet laskunsa sadan frangin hintaan?

Se kysymys pyöri lakkaamatta Perrinen päässä kun hän astui pitkin linnoituksia takaisin Champ Guillotiin, vaan hän ei keksinyt siihen tyydyttävää vastausta. Ja kun hän laski äidin käteen La Rouquerielta saamansa rabat, niin hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mihin heidän täytyi käyttää niitä.

Äiti se tällä kertaa ratkaisi asiaa.

"Meidän täytyy matkustaa", hän lausui, "matkustaa heti Maraucourtiin."

"Jaksatko lähteä matkaa?"

"Minnn täytyy jaksaa. Olemme jo liian kauaa odottaneet parantumistani, enkä minä kuitenkaan parane — en ainakaan täällä, ja odottaessamme sitä ovat kaikki varamme tykkänään loppuneet, ja odottaessamme loppuvat vielä nekin varat, jotka olemme saaneet Palikarista. Olin sitä paitsi toivonut ettei meidän tarvitsisi saapua sinne näin huonoissa vaatteissa, mutta ehkä juuri tämä kurjuus herättää heidän sääliänsä. Meidän täytyy, täytyy lähteä."

"Tänäänkö?"

"Tänään on jo liian myöhäistä, me saapuisimme perille keskellä yötä, tietämättä minne joutuisimme, mutta huomen-aamuna. Koeta tänä iltana ottaa selvää milloin juna lähtee ja lippujen hinnasta: se on pohjoinen rata: ja aseman nimi on Picquigny."

Perrinellä ei ollut ketään muuta, jolta kysyisi neuvoa kuin Grain de Sel, joka vastasi neuvomalla häntä etsimään paperikasoista aikataulua, jommoinen siellä varmaankin olisi. Hän löysikin sen ja pääsi siten käymästä Pohjoisradan asemalta katsomassa, sinne kun oli sangen pitkä matka Charonnesta. Siitä hän näki että aamulla läksi kaksi junaa, toinen kello kuusi, toinen kello kymmenen ja että kolmannen luokan lippu maksoi yhdeksän frangia kaksikymmentäviisi centimea.

"Me lähdemme siis kymmenen junassa", päätti äiti "ja meidän täytyy lähteä hevosella asemalle, sillä minä en jaksa astua jalkaisin sinne, kun on pitkä matka. Minä kyllä jaksan ajurin luo."

Mutta hän ei jaksanut niinkään pitkälle, sillä kun hänen kello yhdeksän piti nojautuneena tyttöönsä astua vaunujen luokse, niin hän ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin puolitiehen kun voimat pettivät ja hän olisi kaatunut, ellei Perrine olisi tukenut häntä. Matka huoneesta kadullekin oli jo liian pitkä.

"Minun täytyy vähäisen levähtää", hän kuiskasi heikosti, "älä ole levoton, kyllä se kohta menee ohitse."

Mutta se ei mennytkään ohitse ja Markiisittaren, joka seisoi ikkunassaan katsomassa heidän lähtöänsä, täytyi tuoda hänelle tuoli, sillä voimain ponnistus oli hänelle liian suuri. Sairas vaipui siihen pyörtyneenä.

"Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi", lausui Markiisitar hieroen häntä; "älä pelkää tyttöseni, ei tämä ole vaarallista, mene pyytämään tänne La Carpe; me kannamme hänet jälleen sisään huoneeseenne; te ette voi matkustaa — — — ette ainakaan nyt."

Markiisitar oli ymmärtäväinen ja kokenut nainen; niinpä heti kun olivat laskeneet sairaan tilalleen sydän alkoi jälleen toimintansa, hengitys palasi, mutta heti kun rouva raukka koetti nousta istumaan, niin hän uudestaan pyörtyi.

"Näethän, että hänen täytyy jäädä pitkälleen", lausui Markiisitar päättäväisesti. "Teidän täytyy lykätä matkanne huomiseksi ja minä menen heti noutamaan kupillisen lihalientä La Carpelta, sillä lihaliemi on hänen mielitekonsa, niinkuin viini on meidän herra isäntämme. Niin kesällä kuin talvella hän nousee kello viisi aamulla asettaaksensa patansa tulelle ja mainioksi hän osaa keittää liemensä; ei monella varakkaammallakaan ole niin maukasta pöytään tuotavaksi."

Odottamatta vastausta hän meni naapurinsa luokse, joka jälleen oli asettunut työhönsä.

"Tahtoisitteko antaa minulle kupillisen lihalientä sairastamme varten?" hän kysyi.

La Carpen vastaus oli hyväntahtoinen hymy ja heti sen perästä hän nosti pois kannen padastansa, joka kiehui tulella. Ja höyryn levitessä pieneen huoneeseen hän katseli Markiisitarta ihastunein silmin sieramet pullistuneina, tyytyväisen ja ylpeän näköisenä.

"Niin tämä tuoksuu hyvälle", vakuutti Markiisitar, "ja jos mikään voi pelastaa rouva raukkaa, niin tämä sen tekee; mutta" — tässä hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi — "tiedättehän että hän on kovin heikko: se ei voi enää kestää kauan."

La Carpe kohotti kätensä kohti taivasta.

"Minun on kovin sääli tuota suloista tyttöä."

La Carpe painoi alas päänsä ja ojensi toisen kätensä liikkeellä, joka selvästi ilmaisi: "Emmekä me voi tehdä siihen mitään."

Ja kuitenkin he kumpikin tekivät minkä suinkin voivat, mutta köyhät ovat niin tottuneet kurjuuteen, etteivät voi sitä kummastella, vielä vähemmin siitä nurista. Ken heistä ei ole saanut kärsiä tässä maailmassa? Tänään sinä, huomenna minä.

Kun knppi oli täysi, Markiisitar otti sen ja astui hyvin varovasti, ettei suinkaan läikyttäisi siitä pisaraakaan.

"Ottakaa tästä, hyvä rouva", hän kehoitta laskeutuen polvilleen vuoteen viereen, "vaan älkää suinkaan liikkuko, avatkaa ainoastaan vähäisen huulianne."

Hyvin varovasti hän sitten kaatoi pienen lusikallisen lientä sairaan suuhun; mutta potilas ei voinut sitä siellä, vaan rupesi antamaan ylen. ja sitten seurasi uusi pyörtymiskohtaus, vielä pitempi kuin edelliset.

Oli selvää että lihaliemestä ei ollut enää apua. Markiisitar sen hyvin älysi ja pakotti Perrinen nauttimaan sen, ettei kallis herkku menisi hukkaan.

"Te kyllä tarvitsette vielä kaikki voimanne, pienokaiseni, tämä virkistää teitä."

Kun Markiisitar ei lihaliemellään, joka hänen mielestänsä kyllä jos mikään oli omiaan parantamaan kaikki vammat, saanut sairasta virkistymään niinkuin oli toivoout, niin hän ei keksinyt mitään neuvoa eikä voinut ehdottaa muuta kuin että uudestaan haettaisiin lääkäri: ehkä hän voi tehdä jotakin.

Lääkäri tuli ja kirjotti määräyksen, mutta selitti samalla suoraan lähtiessänsä Markiisittarelle, ettei hän voinut tehdä mitään sairaan parantamiseksi:

"Hänet ovat kurjuus, suru ja levon puute saaneet knoleman omaksi. Jos hän olisi jaksanutkin lähteä tänään, niin hän olisi kuollut rautatievaunuun; tätä ei voi kestää kuin muutamia tunteja, uusi pyörtymyskohtaus ja silloin on kaikki lopussa."

Mutta sitä kesti päiviä, sillä elämä, joka vanhoissa väleen sammuu, on voimakkaampi nuorissa: hän ei tullut terveemmäksi eikä heikontunutkaan, ja vaikka hän ei voinut nauttia ravinnon rahtustakaan eikä lääkkeitä ja vaikka hän makasi siinä ikäänkuin nukkuen ihan liikkumatta, välistä melkeinpä hengittämättä, niin hän eli kuitenkin.

Perrine alkoi uudestaan toivoa. Tuoni, joka aina muistuttaa vanhuksia läsnäolostansa ja näyttää aina olevan lähellä, silloinkin kun se todellisuudessa vielä on heistä kaukana, on nuorille niin vastenmielinen, etteivät tahdo häntä tuntea, si edes silloinkaan kun se kolkuttaa heidän ovellensa. Miksikä hänen äitinsä ei vielä paranisi? Minkä tähden hän kuolisi? Viiden- tahi kuudenkymmenen vuoden vanhoina on aika kuolla eikä hänen äitinsä vielä ollut kolmeakaankymmeatä! Mitä häo oli rikkonut että häntä rangaistaisiin ennenaikaisella kuolemalla, häntä, joka oli puolisoista lempein, äideistä hellin ja aina niin hyvä omaisillensa. Se ei voi olla mahdollista! Päinvastoin hän kyllä vielä paranee. Ja hän keksi kaikenlaisia perusteita toiveillensa, jopa hän luuli tuon horrostilankin ainoastaan suotavaksi levoksi kaikkien vaivojen ja ponnistusten perästä. Milloin kuitenkin epäilys liian paljon rasitti ja hän tuli levottomaksi, silloin hän turvautui Markiisittareen, joka aina vahvisti hänen toivoansa lausumalla:

"Kun hän on jaksanut kestää nuo pitkät pyörtymiset, niin hän ei varmaankaan kuole."

"Niin, eikö totta?"

"Samaa luulevat Grain de Sel ja La Carpe."

Kun muutkin näkyivät luulevan hänen äitinsä vielä paranevan, niin hän itsekin vähitellen tuli siitä varmaksi ja oli sen tähden levoton ainoastaan siitä riittäisivätkö La Rouquerielta saamansa rahat heidän menoihinsa, niin pienet kuin ne olivatkin. Ne hupenivat kaikesta säästäväisyydestä huolimatta hirveän sukkelaan, milloin oli joku odottamaton meno, milloin toinen. Mihin he turvautuisivat kun viimeinen ropo olisi mennyt? Mistä saisivat pienintäkään apua, kun heille ei enää jäisi muuta kuin vaateriepunsa? Mitenkä pääsisivät Maraucourtiin?

Välistä, kun hän istui äitinsä vuoteen vieressä, nuo ajatukset vaivasivat häntä niin kauheasti, että tuskanhiki oikein nousi hänelle päähän ja hän luuli nyt vuorostansa pyörtyvänsä. Eräänä iltana juuri semmoisena hetkenä hän tunsi heikon puristuksen äidin kädestä, jota piti omassansa.

"Tahdotko jotakin, äiti?" hän kysyi innokkaasti, samassa palautuneena todellisuuteen.

"Minun täytyy puhutella sinua, sillä hetki on tullut; lausua sinulle viimeiset sanani, viimeinen tahtoni."

"Oi äiti, äiti!"

"Älä keskeytä minua, sydänkäpyseni, ja koeta hillitä suruasi, samaten kuin minäkin koetan hillitä epätoivoani. En ole tahtonut saattaa sinua levottomaksi ja siinä syy miksi en ole ennen puhunut, säästääkseni sinulta tuskaa, mutta se mikä minulla on sanottavana, on sanottava, niin kauhealta kuin se meistä tuntuukin. Olisin huono äiti, heikko ja pelkuri, ainakin ymmärtämätön, jos vielä lykkäisin sen tuonnemmaksi."

Hän vaikeni, yhtä paljon hengähtääksensä kuin kootaksensa ajatuksiansa.

"Meidän täytyy erota…"

Perrine ei voinut olla nyyhkimättä.

"Niin, se on kauheata, lapsi kultani, enkä kuitenkaan voi torjua itsestäni ajatusta, että ehkä on sinun parempi aivan orpona kuin äidin seurassa tulla sukusi luokse, joka hänet hylkäisi. Kuitenkin tapahtuu Jumalan tahto — sinä jäät yksin — ehkä muutaman tunnin kuluttua — ehkä huomenna —"

Mielenliikutus esti häntä jatkamaata ja vasta hetken kuluttua hän jaksoi lisätä:

"Kun minua — ei enää ole olemassa, niin sinulla on monta tointa tehtävänä muodollisuuden vuoksi; silloin sinun pitää ottaa taskustani eräs kaksinkertaiseen silkkiin kääritty paperi sekä antaa se niille, jotka sitä sinulta kysyvät: se on vihkitodistukseni; siinä on minun ynnä isäsi nimet. Mutta sinun pitää vaatia se takaisin, siliä se on siuulle välttämätön näyttääksesi toteen syntyperäsi. Sen vuoksi sinun tulee säilyttää se erittäin huolellisesti. Voipi kuitenkin sattua että hukkaat sen ja siksi sinun pitää oppia se ulkoa eikä milloinkaan unohtaa sitä silloin kun sinun on tarvis näyttää se, sinun tulee pyytää uusi. Kasitäthän minut? Ja muistathan mitä sanon sinulle?"

"Kyllä, äiti, kyllä!"

"Sinä tulet kovin onnettomaksi ja mielesi murtuu, mutta et saa antautua tuskan valtaan kun — kun jäät yksin — yksin Parisiin. Silloin sinun pitää heti matkustaa Maraucourtiin: rautateitse, jos sinulla on siihen kylliksi rahaa, jalkaisin ellei sinulla ole kylliksi rahaa junalippuun; parempi on nukkua maantien ojassa ja kärsiä nälkää kuin jäädä Parisiin. Lupaathan minulle!"

"Sen lupaan, äiti."

"Niin hirvittävä on oykyinen tilamme, että tuntuu melkein helpotukselta ajatella sinun joutuvan täältä pois."

Mutta tuo helpotus ei kuitenkaan ollut kyllin suuri torjuaksensa uutta heikkouden kohtausta ja hän makasi kauan aikaa liikahtamatta miltei hengittämättä ja lausumatta sanaakaan.

Mitä suurimman pelon ja tuskan valtaamana Perrine kumartui hänen ylitsensä huutaen:

"Äiti, äiti!"

Tuo huuto näytti palauttavan hänet henkiin.

"Odota vähän", hän kuiskasi niin heikosti, että sanat pikemmin tuntuivat katkonaiselta hengitykseltä, "olihan minulla vielä muutakin sanottavaa sinulle, joka sinun tulee painaa mieleesi — mutta en muista mitä jo olen sanonut — odota vähäsen."

Hetken perästä hän jatkoi:

"Niin sitähän se oli: kun saavut Maraucourtiin, niin älä hätäile; sinulla ei ole oikeutta vaatia mitään. Minkä saavutat, sen saavutat itsesi tähden, kun olet hyvä ja tulet rakastetuksi… Toimi niin, että sinua rakastetaan… itsesi tähden, siinä kaikki. Mutta minä toivon… minä tiedän että he vielä rakastavat sinua… ken voisi olla sinua tskastamatta… Silloin kova onnesi on lopussa."

Hän pani kätensä ristiin ja silmiin tuli kirkas loiste.

"Näin sinnt… niin, näin sinut ooneliisena… Oi! Jospa saisin kuolla siinä uskossa ja toivossa että muistoni aina pysyy elävänä sydämessäsi!"

Tuon sairas lausui rukouksen tapaan taivaaseen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipui jälleen tuiki uupuneena matrassillensa ikäänkuin tuo ponnistus olisi riistänyt viimeisetkin voimat; hän makasi siinä uuvuksissa, menehtyneenä vaikkei tainnuksissa, mikäli voi päättää hänen läähättävästä hengityksestänsä.

Perrine jäi hetkeksi seisomaan vuoteen viereen, mutta nähdessään että äidin tila ei muuttunut, hän meni hiljaa ulos. Tuskin hän kuitenkaan ennätti pihalle ennenkuin ennemmin kaatui knin heittäytyi suulleen ruohoon ja purskahti katkeraan itkuon. Hänen sydämensä sykki rajusti, hänen päätään huimasi, jalat eivät ottaneet kannattaaksensa häntä, kauan hillitty tuska puhkesi surkeaan valitukseen.

Niin hän makasi muutamia minuutteja vallan masentuneena, itkun tukehduttamana, mutta kohta omatunto häntä soimasi siitä, että oli jättänyt äidin hetkeksi yksin; hän siis nousi koettaaksensa vähäisen rauhottua urhoollisesti taistellen kyyneleitänsä ja tuskaansa vastaaa.

Sinne tänne hän asteli suurella pihalla, jossa varjot jo rupesivat tihenemään, tietämättä minne meni, milloin suoraan eteenpäin, milloin sen ympäri tarhaan koettaen pidättää kyyneleitänsä.

Kun hän ehkä kymmenettä kertaa astui tuon rautatievaunun ohitse, jonka ovesta karamellintekijä jo hetken aikaa oli häntä katsellut, niin tämä astui hänen luoksensa pari sitkeätä karamellia kädessä.

"Sinun on varmaankin kovin ikävä tyttöseni", hän lausui säälivästi.

"Kyllä."

"Kas tässä, ota nämä…" hän ojensi hänelle karamelliputkensa, "… makeiset tekevät hyvää?"

Kuudes luku.

Pappi oli jo lopettanut viimeiset rukoukset ja juuri lähtenyt, mutta Perrine jäi yhä avohaudan luokse, silmät käsiin kätkettyinä. Silloin Markiisitar, joka ei ollut jättänyt häntä, kumartui hänen ylitsensä ja tarttui hänen käteensä.

"Meidän täytyy mennä", hän lausui.

"Oi, täytyykö meidän?"

"Niin, meidän täytyy mennä", hän toisti vakavasti.

Ja hän tarttui Perrinen käteen ja vei hänet pois.

He astuivat pari silmänräpäystä eikä Perrine tietänyt mitä hänen ympärillään tapahtui, tahi minne hänet vietiin: hänen ajatuksensa, hänen sydämensä, hänen sielunsa ja koko elämänsä jäivät kirkkomaahan äitinsä luokse.

Viimein he seisahtuivat yksinäiseen lehtikujaan, Perrine ja Markiisitar, joka häntä talutti, Grain de Sel, La Carpe ja karamellintekijä, mutta tuskin hän heitä tunsi surussansa. Markiisittarella oli mustat nauhat hatussansa, Grain de Sel oli pukeutunut herraksi ja pannut päähänsä korkean silkkihatun, La Carpella oli tuon ainaisen nahkaisen esiliinan sijasta pähkinänkarvainen päällysnuttu, joka ulettui jalkoihin asti ja karamellintekijä oli vaihtanut valkoisen palttinanuttunsa verkanuttuun. Oikeina pariisilaisina he olivat kaikki pukeutuneet juhlavaatteihinsa kunnioittaaksensa vainajata, jonka maallisia jäännöksiä he äsken olivat kätkeneet viimeiseen lepoon.

"Tahdon sanoa sinulle, pienokaiseni", alkoi Grain de Sel, joka luuli velvollisuudeksensa ensiksi puuttua puheeseen ollen seuran etevimpänä henkilönä, "että voit jäädä asumaan Champ Guillotiin maksamatta mitään vuokraa niin kauaksi aikaa kuin sinua suinkin haluttaa."

"Jos tahdot ruveta laulamaan minun kanssani", jatkoi Markiisitar, "niin kyllä aina ansaitset leipäsi; se on hieno ammatti."

"Jos enemmän pidät karamellinteosta", lausui karamellintekijä, "niin otan sinut luokseni; se on myöskin hieno ammatti, vieläpä oikea ammatti."

La Carpe ei lausunut sanaakaan, mutta hymy hänen kokoonpuristetuilla huulillaan ynnä ojennetun käden ikäänkuin tarjoava liike ilmaisivat nekin että hänelläkin olisi jotakin tarjottavana: joka kerta kuin Perrine vaan haluaa kupillisen hyvää lihalientä, niin tarvitsee vaan pyytää, niin hän kyllä sitä antaa, ja oikein erinomaisen hyvää.

Näin monta ystävyyden osotetta yhtä aikaa täytti Perrinen silmät kyyneleillä, kiitollisuuden kyyneleillä, ja ne huuhtoivat pois ne katkerat vedet, jotka kaksi päivää olivat polttaneet hänen silmiään.

"Miten hyvät te olette minulle", hän kuiskasi kiitollisesti.

"Kukin tekee minkä voi", vastasi siihen Grain de Sel.

"Emmehän voi jättää sinun kaltaistasi rehellistä tyttöä Parisin kaduillekaan", vakuutti puolestansa Markiisitar.

"Minä en saa jäädä Parisiin", vastasi Perrine, "minun täytyy heti lähteä sukulaisteni luokse."

"Onko sinulla sukulaisia?" keskeytti Grain de Sel merkitsevästi katsellen toisia ikäänkuin tarkoittaen: semmoiset sukulaiset eivät mahda olla mistään kotoisin.

"Missä ovat sukulaisesi?"

"Lähellä Amiensia."

"Ja kuinka luulet pääseväsi Amiensiin? Onko sinulla rahaa?"

"Ei kylliksi matkustaakseni rautatiellä; sentähden aion mennä jalkaisin."

"Osaatko sinne?"

"Minulla on kartta taskussani."

"Mutta neuvooko karttasi sinulle miten osaat täällä Pariisissa Amiensiin vievälle tielle."

"Ei, mutta ehkä tahdotte neuvoa minulle…"

Jokainen riensi antamaan hänelle neuvoja, jotka olivat niin sekavia ja ristiriitaisia kuin mahdollista, kunnes Grain de Sel äkkiä heidät keskeytti.

"Jos tahdot eksyä Parisissa", hän lausui, "niin kuuntele vaan heitä. Näin sinun pitää tehdä: mene paikallisjunalla Chapelle Nordin assmalle, siellä on Amiensin tie ihan edessäsi eikä sinun tarvitse muuta kuin seurata sitä ja silloin kyllä tulet toimeen oppaallasi. Lippn ei maksa kuin kuusi sousta. Milloin aiot lähteä?"

"Nyt heti; lupasin äidilleni lähteä heti."

"Sinun tulee totella äitisi käskyä", lausui Markiisitar. "Lähde siis, mutta anna minun ensin syleillä sinua; sinä olet kunnon tyttö."

Toiset pudistivat hänen kättänsä.

Sitten heidän piti lähteä kirkkomaalta, mutta Perrine siinä hieman epäili ja kääntyi haudalle päin, joka hänen juuri oli jättäminen; silloin Markiisitar, arvaten hänen aikomuksensa, joutuun keskeytti:

"Koska sinon pitää lähteä, niin on sinun paras matkustaa heti."

"Niin lähde heti", kehoitti Grain de Selkin.

Perrine jätti heidät kaikki hyvästi kiitollisesti puristaen heidän kättänsä ja sitten hän meni joutuun ikään kuin peljäten jotakin.

"Minä tarjoan lasillisen viiniä", lausoi Grain de Sel.

"Ei hyvä pahaa tee", vastasi siihen Markiisitar.

Ensi kertaa La Carpe avasi suonsa sanoen:

"Lapsi poloinen! Pieni raukka!"

Istuuduttuaan rautatievaunuihin Perrine otti esille vanhan Ranskanmaan matkakartan, jota monen monituisesti oli käyttänyt lähdön jälkeen Italiasta ja johon siis oli hyvinkin perehtynyt. Parisista Amiensiin oli tie vallan selvä, ei tarvinnut muuta kuin kulkea samaa tietä kuin Calaisiin menevät postivaunot. Sitä näytti hieno viiva hänen matkakartallaan: Sain-Denis, Ecouen, Luzarches. Chantilly, Clermont ja Breteuil. Amiensissä hänen tuli poiketa Boulogneen vievälle tielle. Hyvästi osaten arvostella tien pituutta hän laski että Maraucourtiin piti olla noin sadanviidenkytamenen kilometrin matka. Jos hän siis jaksaisi astua kolmekymmentä kilometriä päivässä, niin hän olisi perillä kuuden vuorokauden perästä.

Mutta jaksaisiko hän kuusi päivää peräkkäin säännöllisesti astua kolmekymmentä kilometriä?

Juuri sentähden, että hän oli tottunut astumaan peninkulman peninkulman perästä Palikarin rinnalla, hän tiesi, ettei ollut lainkaan sama asia joskus astua kolmekymmentä kilometriä kuin taivaltaa sama määrä päivä toisensa perästä, jalat siitä tulisivat aroiksi eivätkä polvetkaan sitä kestäisi. Ja toiseksi olisiko sitten ilma kaunis koko viikon? Selkeällä ilmalla ja päivänpaisteessa hän kyllä voi kulkea olkoonpa vaikka kuinka kuuma, mutta jos rupeaisi satamaan. Mitä hän silloin tekee, kun ei ole parempaa suojaa kuin vanhat ryysyiset vaatteensa? Kauniin yön hän kyllä voisi nukkua taivasalla metsässä tahi pensaikossa; mutta lehtikatos, joka imee itseensä kasteen, läpäisee sadepisarat etenkin jos ne putoavat suurina karpaloina. Kastunut hän oli sangen usein vallan läpimärjäksi eikä hän peljännyt rankkasadettakaan, mutta voisiko hän kestää läpimärkänä koko viikon, aamusta iltaan ja jälleen illasta aamuun?

Sanoessaan Grain de Selille ettei hänellä ollut kylliksi rahaa rautatiematkaa varten, hän jätti tämän siihen luuloon, joka häntä itseäänkin elvytti, nimittäin että hänellä oli kylliksi jalkamatkaa varten, ellei se vaan venyisi kovin pitkäksi.

Hänellä oli viisi frangia ja kolmekymmentäviisi centimea jättäessänsä Champ Guillotin ja lunastettuaan kuudella sous'lla rautatielippunsa hänelle jäi viiden frangin kappale ja yksi sous, joita hän kilisteli taskussansa, milloin tuhlaamiskiusaus häntä yritti ahdistelemaan.

Näiden rahojen oli siis määrä riittää koko matkaan, vieläpä vähäisen kauemminkin jotta hän voisi tulla toimeen Marauconrtissa muutamia päiviä.

Oliko se mahdollista?

Hän ei voinut ratkaista sitä kysymystä, eikä muitakaan samanlaisia kun kuuli huudettavan Chapelle aseman nimen. Hän astui siis alas junasta ja jatkoi heti matkaansa Saint-Denisin tietä pitkin.

Hänen tuli vaan pysyä maantiellä ja kun aurinko vielä valaisi pari kolme tuntia niin hän toivoi ennen pimeän tuloa ehtivänsä siksi kauas Parisista että voisi nukkua jossakin pensaikossa, joka hänen mielestänsä oli turvallisin paikka.

Mutta vastoin luuloansa kaupungista ei näkynyt loppua tulevan. Yhä vaan jatkuivat talonrivit, tehdas tehtaan perästä ikäänkuin kohosi maasta tien kummallakin puolella ja niin pitkälle kuin silmä kantoi ei näkynyt muuta kuin kattoja ja korkeita piippuja, joista tuprusi musta, sakea savu. Ja noista tehtaista, tavarahuoneista ja ladoista kuului huumaavaa melua, koneiden jyskettä ja pauhua, höyrypillien vinhaa vihellystä miltei ulvontaa; tietkin olivat täynnä väkeä, joka punertavan tomupilven peitossa liikkui kuljettaen vaunuja, rattaita, ratavaunuja pitkissä jonoissa. Ja noiden kuormien peitevaatteissa oli luettavana sama nimi, joka jo heidän saapuessansa Parisiin, Bercyn portille oli herättänyt hänen huomionsa: 'Maraucourtin tehtaat, Vulfran Paindavoine'.

Eikö tämä Parisi siis koskaan lopu! Eikö hän milloinkaan pääse siitä pois! Ei maalaiselämän yksinäisyys, yön hiljaisuus häntä pelottanut, vaan häntä kammoksutti päinvastoin Parisi, sen talot, sen aaltoillevat väkijoukot ja sen häikäisevä valo.

Sininen nimitaulu erään talon kulmassa ilmaisi valkoisilla kirjaimillaan hänen saapuneen Saint-Denisiin, kun hän yhä vielä luuli olevansa Parisissa, ja se seikka elvytti hänen toivonsa: Saint-Denisin perästä ihan varmaan tulee maaseutu.

Hän arveli olevan välttämätöntä ennen kaupungista lähtöä ostaa naula leipää, jota voisi syödä ennen maatapanoaan ja hän astui siis leipurinmyymälään.

"Olkaa hyvä myykää minulle naula leipää."

"Onko sinulla rahaa?" kysyi leipurin vaimo, jonka mielestä hänen ulkoasunsa ei ollut niinkään luottamusta herättävä.

Perrine näytti viiden frangin rahaansa leipurinvaimolle.

"Tässä on viisi frangia, jonka pyydän saada pieniksi."

Ennenkuin leikkasi leipää vaimo otti rahan ja tutki sen tarkkaan.

"Mitä tämä merkitsee?" hän kysyi kilahutellen rahat pöytään.

"Näetteban sen olevan viiden frangin rahan."

"Kuka on lähettänyt sinut kaupittelemaan tätä?"

"Ei kukaan; minä ostaisin naulan leipää päivällisekseni."

"Vai niin! Mutta sinä et saa mitään leipää, ja neuvon sinua korjaamaan luusi mitä pikemmin, ellet tahdo joutua vankeuteen."

Perrine säikähti eikä voinut pitää puoliansa.

"Minkätähden minut vangittaisiin?" hän sopersi.

"Sentähden että olet varas…"

"Enhän, rouvaseni!"

"… joka koetat kaupita väärää rahaa. Korjaa luusi, senkin lutus, maankiertäjä! Odotappas vaan niin haen polisin!"

Perrine kyllä tiesi olevaosa syytön varkauden syytökseen, mutta hän ei tietänyt oliko hänen rahansa todelïakin vääriä, ja maankiertäjä hän kyllä oli, Jumala paratkoon, maankiertäjä, jolla ei ollut kotia eikä isän turvaa. Mitea puolustautua jos hänet vangittaisiin? Miten hänen silïoio kävisi?

Kaikki nuo kysymykset risteilivät häaec päässään salaman nopeasti, mutta suuressa hädässänsäkin hän ensin muisteli ainoata aarrettansa, rahaansa, ennenkuin antautui pelon valtaan, joka oli vähällä hänet tukahuttaa.

"Ellette tahdo myödä minulle leipää, niin antakaa ainakin rahani takaisin", hän lausui ojentaen kätensä.

"Jotta ehkä voisit kaupitella sitä muualla, eikö niin? Eipäs, rahan minä pidäo. Etsi polisi jos tahdot, niin tutkitaan se yhdessä. Ja mene matkoihisi nyt, senkin varas ja heittiö, ja sukkelaan!"

Leipurinvaimon kiukkuiset sanat kaikuivat kadulle asti ja tietysti silloin seisahtuivat ovelle muutamia henkilöitä uteliaina kuuntelemaan sekä hekin puolestaosa lausnmaan muutaman sanan.

"Mitä on tapahtunut?"

"Tämä tyttö on yrittänyt murtaa auki puodin rahalaatikon varastaaksensa."

"Semmoiselta hän näyttääkin."

"Ei ole polisikaan koskaan saapuvilla milloin sitä tarvittaisiin."

Kovasti säikähtyneenä Perrine jo pelkäsi tokko emsinkään rohkenisi mennä pois puodista; mutta väkijoukko kyllä antoi hänen mennä, vaikka haukkumasanoja vallan sinkoillen sateli hänen jälkeen. Hän ei tohtinut juosta vaikka kovin teki mieli, ei edes kääntyäkään nähdäksensä ajettiinko häntä takaa.

Muutaman minuutin kuluttua, jotka hänestä tuntuivat tonneilta, hän saapui kaupungin ulkopuolelle ja huolimatta kaikista vastoinkäymisistänsä hän kuitenkin tunsi olevansa levollisempi. Ei mitään haukkumasanoja enää! Ei polisiakaan!

Tosin hän kyllä voi siihen lisätä: "ei leipää eikä rahaakaan!" Mutta se oli kuitenkin vielä tulevaisuuden asia. Ne jotka ovat vähällä hukkua veteen, eivät ensiksi ajattele mitä saavat illalliseksi ja seuraavana päivänä aamiaiseksi.

Kuitenkin oli tuo tulevaisuuden asia niitä, joita ei sovi syrjäyttää, ja pelastuksen ensi ilon jälkeen se palasi yhä jyrkemmin muistuttaen läsnäolostansa, tosin illallisen tähden vaan huomispäivän ja sitä seuraavien päiviea toimeentulon johdosta. Hän ei ollut kyllin lapsekas luulIaksensa kuumeen houreiden voivan ylläpitää voimiansa ja hän tiesi myöskin varsin hyvin, ettei niinkään kuljeta syömättä ja ettei ruokaa voi rahatta hankkia. Tehdessänsä matkasuunnitelmansa hän ei ensinkään ollut ottanut lukuun matkan vaivoja, öiden kylmyyttä eikä auringon paahdetta ja ravintoon hän varmasti luuli viiden frangin kappaleensa riittävän. Mutta nyt, kun tuo viisi franginen oli häneltä riistetty eikä hänellä ollut jäljellä kuin yksi ainoa sous, mistä hän nyt ottaisi tuon naulan leipää, jonka joka päivä tarvitsi ravinnoksensa? Mitä hän nyt söisi?

Ehdottomasti hän loi katseensa tien kummallakin puolella oleviin vainioihin. Ne levisivät hänen eteensä laskevan auringon miellyttävässä valossa, heilimöivät viljapellot, punajuurikka-, sipuli-, kaali-, porkkana- ja apilasvainiot heleänvihantavina, mutta niissä ei ollut mitään syötävää. Sitäpaitsi mitäpä häntä olisi hyödyttänyt vaikka pellot olisivatkin olleet kypsien meloonieo, hyötymansikoiden tai muiden hedelmien peitossa? Eihän hänellä ollut oikeutta ojentaa kättänsä ottaaksensa meloonia tahi poimiaksensa muutamia mansikoita ja yhtä vähän hän olisi ojentanut sitä varten kuin vedotaksensa ihmisten armeliaisuuteen; hän ei ollut varas eikä kerjäläinen, ainoastaan köyhä vaeltaja.

Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut kohdata jonkun yhtä köyhän ja puutteenalaisen kuin hänkin, ainoastaan kysyäksensä mistä maankuleksijat elävät vaeltaessaan maat mantereet sivistyneessä maailmassa.

Mutta oliko edes koko maailmassa toista yhtä köyhää ja hyljättyä, yhtä onnetonta knin hän! Yksinään ilman leipää, ilman kotia, ilman ketäkään johon voisi turvautua, uupuneena, surun painamana ja ilman ystäviä syvän surun synnyttämän kuumeen vallassa?

Ja kuitenkin täytyi hänen yhä vaan mennä eteenpäin tietämättä aukenisiko hänelle perille päästyänsä kodin ja turvan ovi.

Kuinka hän pääsisi sinne?

Jokaisella meistä on jokapäiväisessä elämässämme hetkiä, joissa tunnemme omaavamme runsaammin rohkeutta tahi joutuneemme alakuloisuuden valtaan, hetkiä, jolloin kannettavamme taakka joko tuntuu meistä keveämmältä tahi raskaammalta. Tälle tyttö raukalle olivat aina illat raskaimmat etenkin nyt kun entisiin suruihin liittyi äidin kaipaus siihen määrin että hänen oli entistä vaikeampi sitä kestää.

Ei milloinkaan hänen ollut niin vaikea pitää ajatuksiansa koossa; hänestä tuntui kuin olisi hän lekottavan liekin kaltainen, jota tuuli liehutti, ilman vastustusvoimaa, valmiina sammumaan milloin hyvänsä.

Oli hurmaavan kaunis mieltä virkistävä kesäilta; taivas häikäisevän kirkas, ilma tyyni ja lämmin. Mutta hänestä, joka vaelsi eteenpäin yksinään ja hyljättynä, tuntui juuri tuo illan tyyneys yhä painostavammalta. Tätä surun tunnetta vielä lisäsi kahdenkertaisesti kaikki nuo iloiset kasvot, joiden näki yltympäri riemuitsevan päivän päättymisestä. Kylän väki istui asuntojensa edustalla, tyytyväisenä päivän töihin, kotiin tulevat työmiehet näkyivät oikein nauttivan heitä odottelevan ruuan sulotuoksuista; jopa hevosetkin jouduttivat kulkuaan päästäksensä hauskaan talliin lepoon täysinäisen seimen luokse pureskelemaan makuisata niitto-ruohoa. Tuon kaiken tyttö raukka näki ja kummako sitten että hänen sydäntään ahdisti ajatellessaan että hänen yksin vaan täytyi vaeltaa eteenpäin, pois kaikesta siitä joka ilahdutti toisten sydämiä. Ja hän astui edelleen; pian hän oli jättänyt kylän taaksensa ja päässyt valtamaantielle, joka jakaantui kahdelle haaralle. Viittojen mukaan toinen niistä vei Moisellen kautta Calaisiin, toinen myöskin, mutta Ecouesin kautta ja sen tien hän valitsi.

Settsemls Inka.

Vaikka olikin sangen väsynyt ja hänen jalkojaan pakoitti, Perrine olisi kuitenkin mieluimmin jatkanut matkaansa illan viileydessä ja yksinäisyydessä, sillä hän tunsi siinä rauhaa, jommoista päivä ei ollut hänelle suonut. Mutta ennenkuin tuli liian myöhäinen, hänen oli pakko etsiä sopiva lepopaikka yöksi, sillä jos hän kulkisi niin kauan kuin jaksaisi, niin hän illan pimeässä ehkä ei löytäisi muuta lepopaikkaa kuin maantien ojan tahi sen viereisen kedon. Asian niin ollen hänen oli parasta uhrata mielihalunsa ja käyttää hyväksensä illan viimeiset valonsäteet etsiäksensä jonkun suojapaikan, jonka kätkössä voisi nauttia virkistävää unta. Meneväthän pikkulinnutkin aikaisin levolle, kun vielä on vallan valoisata, miksikä hän ei tekisi samoin; olivathan ne hyvänä esimerkkinä hänelle joka elää niiden elämää.

Hänen ei tarvinnut kulkea kauan ennenkuin löysi semmoisen, joka lupaili hänelle kaikki edut, joita halusi. Saapuessansa suuren latvus artisokka pellon luokse hän näki talonpojan vaimoineen leikkaavan latvat poikki ja kokoavan ne suuriin vasuihin; saatuaan ne täyteet he nostivat ne maantiellä oleviin kärryihin. Melkein vaistomaisesti Perrine seisahtui katselemaan työtä ja samassa seisahtuivat puolikasvuisen tytön ajamat kärritkin siinä matkalla kotiin kylään.

"Joko nyt olette korjanneet artisokkanne?" hän huusi.

"Eipä se ole liian aikaiseen", vastasi talonpoika, "enpä ole niin tyhmä että suotta makaisia tuolla joka yö vahtimassa, kunnes menehtyisin. En suinkaan, tästä yöstä alkaen aion sievästi maata omassa sängyssäni."

"Entäs Monneau?"

"Monseau on muka ollut viisas hän; hän sanoo että muut suojelevat hänenkin peltoansa vahtiessansa omaansa; mutta tänä yönä en minä ainakaae vahdi. Eikä olisi hullumpaa jos hän huomenna huomaisi peltonsa jo korjatuksi."

Ja silloin purskahtivat kaikki kolme suureen nauruun, joka selvästi ilmoitti etteivät niinkään pitäneet väliä tuosta Monneau veitikasta, joka jätti peltonsa vahtimisen naapurien huoleksi ja nukkui makiasti heidän valvoessaan.

"Sepä olisi todellakin mainiota!"

"Odotappas hetkinen, me tullaan myöskin paikalla kotiin, sillä työmme tuossa tuokiossa loppuu."

Niin todellakin, sillä hetkisen kuluttua molemmat rattaat ajoivat sieltä pois.

Alkoi jo hämärtää, mutta Perrine voi kuiteakie varsin hyvin erottaa miten toinen pelto oli huolellisesti "korjattu" ja toinen siinä vielä rehotti koskemattomana odottaen peltomiestä, antaaksensa hänelle runsaan satonsa. Toisen tuonnemmaisessa syrjässä näkyi pieni risumaja, jossa talonpoika nähtävästi oli viettänyt yönsä suojellessaan omaansa ja samalla naapurinsakiu peltoa. Miten onnellinen tyttö raukka olisikaan, jos hänellä olisi niin mainio makuupaikka?

Tuskin se aate oli välkahtänyt hänen päässään, ennenkuin sitä seurasi toinen; miksikä hän ei voisi yöpyä siihen. Mitäpä pahaa siinä olisi, se kun kuitenkin oli tyhjä? Eihän hänen tarvinnut peljätä poishäätämistä kun pelto jo oli korjattu eikä kukaan sinne enää tulisi. Läheisyydestä loisti tuli tiiliuunista, ja nähdessään sen punaiset liekit hän ei tuntenut olevansa yhtä yksinään kuin autiolla maaantiellä — illan hämärässä ne olivat hänelle valotornina aavalla merellä.

Kuitenkaan hän ei heti rohjennut asettua risumajaan, se kon ei ollut ihan tien vieressä; hänestä oli varovaisempaa mennä sinne vasta pimeän tultua. Hän istahti sentähden tienviereen odottamaan jo edeltäpäin iloiten keksimästään hyvästä yöpaikasta, jommoista hän ei voinut toivoakaan löytävänsä. Vihdoin, kun hän ei enää selvästi voinut erottaa ympärillä olevia esineitä, eikä kuulunut hisaustakaan maantieltä päin, hän varovasti tohti hiipiä artisokkien välitse majaa kohti. Siellä oli vielä parempi olla kuin hän oli kuvaillutkaan, sillä lattialla oli olkivuode ja kaislakimppu, josta sai varsin hyvän päänalusen.

Käytyään Saint-Denisin leipurissa Perrine oli ollut kuin takaa-ajettu metsäkauris ja monta kertaa hän oli katsahtanut taaksensa olivatko polisit häntä takaa-ajamassa saadaksensa selville tuon väärän viisifrangin jutun. Risumajan olkivuoteella hänen hermonsa hiukan asettuivat ja katto hänen yllänsä tuotti hänelle elähyttävää ja mieltä rohkaisevaa turvan ja toivon tunnetta, jommoista ei pitkään aikaan ollut saanut kokea: ei ollut vielä kaikki menetetty, vielä onni hänellekin koittaa.

Mutta vähän rauhoituttuaan hän kummastuksekseen huomasi itsellään olevan nälän. Astuessansa pitkin tietä hänestä tuntui kuin hänen ei milloinkaan enää tarvitsisi syödä eikä juoda.

Vaarallisin kohta hänen nykyisessä kohtalossaan oli juuri se, miten hänen olisi mahdollista viitenä tahi kuutena päivänä tulla toimeen rahojensa jäännöksillä, viidellä centimella. Sinä hetkenä se ei sen enempää merkinnyt, mutta huomenna, ylihuomenna.

Vaikka asia olikin tärkeä, hän ei kuitenkaan tahtonut siitä masentua. Päinvastoin hänen tuli taistella toivottomuutta vastaan ja karaista mielensä kestämään kaikki vastoinkäymiset. Keksittyään näin äkkiarvaamatta hyvän makuuhuoneen, kun oli luullut täytyvänsä maata taivasalla hän arveli mahdolliseksi, että ehkä voisi huomenna yhtä odottamattomalla tavalla saada ruokaa. Mistä? Mitä? Sitä hän ei osannut kuvaillakaan. Mutta tuo tietämättömyys ei kuitenkaan voinut estää häntä nukkumasta sydän täynnä toiveita.

Hän heittäytyi pitkälleen olkivuoteelle ja asetti kaislakimpun päänalukseksensa. Risumajan seinän aukosta hän näki tiiliuunin liekkien kiemuroivan yön pimeydessä ja maatessansa siinä kääriytyneenä kuluneeseen saaliinsa häntä lohdutti turvallisuuden ja rauhan tunne, joka kokonaan voitti vatsankin muistutukset että olisi jo aika atrioida.

Hän ummisti silmänsä, mutta ennenkuin nukkui, hän samaten kuin teki joka ilta, koetti muistuttaa mieleensä isänsä kuvan; mutta sinä iltana hänen kuvaansa liittyi myöskin äidin lempeä muisto, äidin jonka saman kauhean päivän aamuna oli kätkenyt maan poveen ja hänestä tuntui kuin molemmat kumartuisivat hänen ylitsensä häntä suutelemaan samalla tavalla kuin eläessään tekivät joka ilta. Siitä tyttö raukka purskahti itkuun ja surun valtaamana hän nukkui, ja kyyneleet kostuttivat hänen poskiaan.

Vaikka olikin kovin uupunut ei hän kuitenkaan saanut nauttia rauhallista, virkistävää unta; milloin hänet herätti rattaiden jyrinä kovalla maantiellä, milloin suhisten ohikiitävä juna tahi joku salaperäinen ääni, jotka kaikkialla aika ajoin keskeyttivät öisen hiljaisuuden ja jotka joka kerta saattoivat hänen sydämensä sykkimään. Hän kuitenkin aina heti nukkui uudestaan. Kerran hän heräsi siitä että luuli vaunujen pysähtyvän tielle pellon viereen ja sillä kertaa hän rupesi kuuntelemaan. Hän ei ollut erehtynyt, hän kuuli selvästi siellä olevan väkeä, kuuli heidän puoliääneen kuiskailevan ja muuten varovaisesti liikkuvan. Hiljaa hän kohosi polvilleen kurkistaaksensa ulos seinässä olevista reijistä; vaunut olivat seisahtuneet pellon toiseen päähän ja hän oli heikossa tähtivalossa eroittavinansa miten joku henkilö, mies tahi nainee heitti niistä alas suuria vasoja toisen toisensa perästä, jotka sitten kaksi muuta henkilöä vuorostansa kantoi korjaamattomalle pellolle, Monneaun pallolle. Mitä se merkitsee? Ja näin keskellä yötä!

Ennenkuin hän ehti keksiä vastausta siihen kysymykseen vaunut vierivät pois ja molemmat varjot astuivat artisokkapellolle. Heti sen perästä kuului sieltä tiheitä lyöntejä ja sen perästä kahinaa, ikäänkuin jotakin hakattaisiin poikki.

Silloin hän ymmärsi mitä väkeä ne olivat: varkaitahan ne olivat "korjaajia", jotka "puhdistivat Monneauo pellon"; sukkelaan he leikkasivat artisokat varsistaan ja täyttivät niillä vasut, jotka olivat kuljettaneet mukanaan vaunuissa, vaunut he lähettivät pois, jotta ei niiden siellä olo herättäisi ohikulkevien epääluuloa.

Mutta Perrine ei ensinkään ollut samaa mieltä kuin äskeiset talonpojat; hänestä se ei ollenkaan ollut "parahiksi", sillä ensi silmänräpäyksessä hän oivalsi mihin vaaroihin hän voisi senkautta joutua.

Mitäpä tekisivät hänelle jos keksisivät hänen piilopaikkansa? Usein hän oli kuullut kerrottavan miten varkaat milloin heidät löydettiin verekseltään toimessaan tahi heitä häirittiin, tappoivat ihmisiä, jotka olisivat voineet olla heidän rikoksensa todistajina.

Tosin kyllä oli hyvinkin todeomnkaista, ettei häntä huomattaisi, juuri sentähden että he tiesivät majan tyhjäksi ja senvuoksi olivat ryhtyneet Monneaun pellon "korjuuseen"; mutta jos heidät kuitenkin yllätettäisiin ja joutuisivat kiinni! Ehkä hänetkin silloin vangittaisiin! Miten hän voisi puolustautua ja näyttää toteen ettei kuulunut heidän joukkoonsa!

Sitä ajatellessa tuskan hiki nousi hänen päähänsä ja häntä rupesi huimaamaan, niin ettei voinut erottaa mitä tapahtui ympärillään, vaikka yhä edelleea kuuli sirppien suhinan kun varkaat hakkasivat poikki artisokat. Se seikka ainoastaan vähäsen rauhoitti häntä, että he työskentelivät niin innokkaasti, että kohta ennättäisivät korjata koko pellon.

Mutta heitä häirittiin; vaunujen ratinaa kuului kaukaa maantieltä ja silloin varkaat piiloutuivat artisokkien väliin niin syvälle ettei edes Perrine voinut heitä nähdä.

Vaunujen mentyä ohi he nousivat jälleen jatkamaan työtänsä kahta vertaa uutterammio.

Vaikka he työskentelivät tavattoman sukkelaan ei Perrinen mielestä työ kuitenkaan ottanut milioinkaan loppuaksensa ja joka hetki hän luuli että heitä tultaisiin vangitsemaan ja silloin ihan varmaan hänkin heidän mukanansa.

Jospa hän kuitenkin voisi pelastua! Ei ollut tosin vaikeata päästä ulos majasta, mutta voisiko hän hiipiä edelleen pois herättämättä minkäänlaista huomiota? Jos hän sen sijaan jäisi sinne ja olisi hiljaa kuin hiiri, niin hän varmaankin pysyisi kokonaan huomaamatta.

Niin hän pani jälleen hiljaa maata ja oli nukkuvinaan, sentähden että hänestä oli mahdotonta paeta huomaamatta ja joutumatta kiinni; parasta oli sittenkin olla muka näkemättä mitään, ehkä varkaat silloin luulivat hänen nukkuneen koko ajan, jos sattumalta tulisivat majaa tarkastamaan.

Hyvän aikaa varkaat vielä jatkoivat työtään, sitten kuului kimakka vihellys, jonka jäljestä vaunut ratisten lähestyivät maantietä pitkin pellon laitaan asti, johon seisahtuivat. Parissa minutissa olivat vasut nostetut niihin ja sitten varkaat täyttä vauhtia ajoivat pois Parisiin vievää tietä.

Jos Perrine olisi tietänyt kuinka paljon kello oli, hänellä olisi kyllä vielä ollut aikaa nukkua kunnes päivä alkoi sarastaa, mutta kun hänellä ei ollut aavistustakaan siitä miten kauan jo oli ollut siellä, niin hänestä tuutui paraalta jatkaa matkaansa: maalla ollaan aikaisin liikkeellä. Jos päivän koitteessa joku talonpoika sattuisi näkemään hänen tulevan ryöstetyltä pellolta, tahi vaan olevan sen läheisyydessäkin niin ehkä luulisivat häntä varkaiden liittolaiseksi ja vangitsisivat hänet.

Hän hiipi varovasti ulos majasta ja varkaan tapaan peltoa pitkin maantielle tarkasti kuunnellen ja katsellen ympärilleen näkyikö ketään. Siten hän pääsi maantielle ja jatkoi joutuisasti matkaansa. Tähtien tuikkiva valo heikkeni ja itäisellä taivaanrannalla näkyi heikko ja kapea valonviiva, joka levenemistänsä leveni valaisten pimeät varjot ja ilmoittaen päivän tuloa.

Kahdeksas loka.

Perrine ei ollut astunut kauan ennenkuin näki mustan seinän kohoavan edessänsä taivaan rannalla ja vähitellen muodostuvan katoiksi, savupiipuiksi ja kirkontorneiksi samalla kun alempana olevat esineet pysyivät pimeässä.

Pian hän oli ehtinyt kaupunkiin; vaistomaisesti hän siellä säikähti omien askeleidensa kolinaa ja rupesi astumaan hiljaa ja varovasti, mutta hänen pelkonsa oli turha. Sillä paitsi muutamia kattoloilla kuljeskelevia kissoja oli kaikki vielä unen vallassa, niin ihmiset kuin eläimetkin. Ei kukaan herännytkään paitsi muutama koira, joka silloin tällöin haukahti lukitun portin takana. Koko kaupunki näytti kuolleelta.

Päästyään jälleen ulos kaupungista hän rauhoittui ja hiljensi vauhtiansa; olihan hän nyt siksi kaukana "korjatusta" pellosta, ettei häntä enää voi luulla varkaiden liittolaiseksi ja hän käsitti ettei voisi kauankaan jatkaa semmoista kulkua. Hän tunsi outoa väsymystä ja raukeutta ja huolimatta aamun viileydestä veri nousi hänelle päähän saattaen askeleensa horjumaan.

Mutta vaikka hän astuikin vitkemmin, vaikka aamu olikin raitis ja virkistävä kaste peitti maan, niin hän pysyi kuitenkin yhtä levotonna, hänen reippautensa oli kadonnut ja hän tunsi nälän ahdistuksen, joka vei häneltä kaiken tarmon.

Minne hän joutuisi, jos hän menettäisi kaiken tahdonlujuuden, kaikki voimansa?

Niin ei saisi tapahtua ja hän päätti levähtää hetkisen. Hän oli juuri päässyt vasta niitetylle apilaspellolle, jossa hyvänhajuinen heinä oli haravoitu houkutteleviin rukoihin. Hänen onnistui päästä syvän ojan ylitse ja hän valmisti ruvon kylkeen itselleen pehmeän vuoteen, joka vielä lisäksi oli lämmin ja tuoksui niin suloisen tuoreelta. Oli niin hiljaista ja rauhallista aukealla pellolla, luonto vielä uinaili ja näytti aamuruskon valossa äärettömän aavalta. Hiljaisuus, vuoteen lämpö ja heinän sulotuoksu rauhoitti hänen kiihtyneet hermonsa, eikä aikaakaan niin hän vaipui virkistävän unen helmaan.

Hänen herätessänsä päivän pyörä jo korkealta taivaalta lämpimillä säteillään valaisi maan ja suuri joukko työväkeä, miehiä, naisia hevosineen oli täydessä touhussa hänen ympärillään. Hänen läheisyydessänsä joukko miehiä perkasi ohdakkeet kaurapellosta; tuo läheisyys häntä vähäisen pelotti, mutta hän huomasi heti heidän käytöksestään etteivät olleet häntä huomanneet tahi eivät sen enempää hänestä välittäneet. Heidän ehdittyään vähän etäämmäksi hän nousi jatkamaan matkaansa.

Pitkä, sikeä nni oli virkistänyt hänet ja palauttanut hänen voimansa, niin että hän jaksoi sangen rivakasti jatkaa matkaansa muutamia kilometrejä. Mutta siiloin aälkä rupesi muistuttamaan häntä läsnäolostansa vaikuttaen pyörtymistä, kuvotusta, suonenvetoa ja painostamista sekä semmoista tunnetta kuin puristettaisiin hänen ohimojansa kovasti pihdeillä. Saavuttuaan mäen kukkulalle hän näki edessänsä suuren kylän ja sen takana metsänrinteellä komean linnan huiput kohoavan korkealle kohti taivasta. Sieltä hän päätti ostaa leipää.

Minkätähden hän kärsisi nälkää, kun hänellä vielä oli yksi sous taskussansa? Minkätähden hän ei siis sitä käyttäisi? Tosin hänelle ei enää jäänyt mitään jäljelle kun se oli mennyt, mutta kentiesi voisi olla mahdollista että hänelle sattuisi apu jossakin muodossa, Onhan ollut ihmisiä, jotka ovat löytäneet rahaa maantieltä; ehkä voisi hänellekin sattua samanlainea onni. Mtnkätähden ei onni kerrankin voisi olla hänellekin suosiollinen? Olihan hän jo saanut kärsiä siksi paljon onnettomuutta, puhumattakaan tavallisista vastoinkäymisistä, että olisi aika onnen lehden kääntyä.

Hän katseli tarkasti rahaansa ottaaksensa selvää oliko sekin väärä. Pahaksi onneksi hän ei kyllin hyvin tuntetmt ranskalaisia rahoja voidaksensa päättää oliko se oikea vai väärä. Senvuoksi hän melkein vapisi astuessaan lähimaiseen leipurinmyymälään ja peljäten Saint-Denisissä tapahtuneen kohtauksen siellä uudistuvan.

"Olkaa hyvä leikatkaa minulle leipää sen verran kum voin saada yhdellä sous'illa?" hän pyysi puodin omistajalta.

Vastaamatta mitään leipuri ojensi hänelle pienen leivän hyllyltänsä, mutta ojentamatta kättään sitä ottamaan Perrine lausui epäröiden.

"Ellette tahdo leikata leipää niin sen ei tarvitse olla tuoretta."

"Ottakaa sitten tämä."

Ja punnitsematta leipuri ojensi hänelle melkoisen suuren leivän, joka nähtävästi jo pari kolme päivää oli maannut hyllyllä.

Mutta vähät siitä oliko se kuivaa tahi tuoretta. Pääasia oli että se oli tavallista määrää suurempi ja itse asiassa se vastasikin kahta tavallista.

Heti saatuaan leivän käteen vesi oikein herahti hänelle suuhun, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut ruveta syömään ennenkuin oli päässyt ulos kylästä. Siihen ei mennyt paljon aikaa. Päästyään viimeisen talon sivuitse hän otti esiin puukkonsa ja piirusti sillä ristin leipäänsä, niin että muodostui neljä yhtä suurta osaa ja leikkasi siitä heti yhden palan, jonka tuli riittää sen päivän osaksi. Nuo kolme jäljellä olevat, olivat aiotut seuraavan kolmen päivän osaksi ja piti niiden riittämän kunnes pääsi Amiensin tienoille.

Tuon kaiken hän oli laskenut astuessansa kylän läpi ja mielestänsä se oli yhtä helppoa kuin yksinkertaistakin. Mutta tuskin hän oli haukannut ensimäisen suupalan päivänannoksestansa ennenkuin huomasi, että nälkää ei voi johtaa enempää kuin muitakaan elämän tarpeita sen mukaan mitä pitäisi tehdä, mitä ei. Hänen oli nälkä ja hänen täytyi saada syödä ja hän nielasi ensimäisen suupalan päättäen syödä toiset verkkaan ja kunnollisesti pureskelemalla. Mutta toinen luiskahti alas yhtä sukkelaan eikä hän voinut hillitä itseänsä vaikka kyllä koetti parastansa. Ei milloinkaan hän ollut tuntenut semmoista tahdon heikkoutta, semmoista eläimellistä ahmimishalua. Hän oikein häpesi itseään. Hän nuhteli itseään sanoen sitä rumaksi ja kurjaksi, mutta niin sanat kuin mielipiteetkin olivat yhtä voimattomat kalvavaa nälkää vastaan. Hänen ainoana puolustuksenaan, jos hänellä semmoista olikaan, oli että kaikki nuo pienet palaset yhteensä eivät painaneet edes puoltakaan naulaa ja ettei kokonainen naulakaan olisi riittänyt tyydyttämään tuota ääretöntä nälkää, joka vaivasi häntä ja joka varmaankin oli edellisten päivien paastoamisen seurauksena — hän kun tuskin oli nauttinut mitään sen jälkeen kuin La Carpe oli antanut hännello kupillisen lihalientä.

Tuon asian selitys, joka muuten oli vallan todenperäinen vaikutti sen, että neljäskin pala joutuun livahti alas samaa tietä kuin kolme edellistäkin, ihan yksinkertaisesti siitä syystä että hän ei voinut menetellä toisin, häneltä kun puuttui kaikki vastustusvoima.

Mutta tuo puolustus menetti voimansa heti hänen jälleen lähdettyä matkaan, eikä hän ollut ehtinyt astua viittä sataa metriä pölyistä tietä, ennenkuin kysyi miten käynee huomenna, kun nälkä jälleen vaatii tyydytystä, ellei ihmettä tapahdu, sillä muuten häntä kyllä kohtaisi samallainen nälän puuska kuin äskeinen.

Mutta sitä ennen häntä kohtasi toinen tuska, nimittäin jano, joka vallan kuivasi hänen kurkkunsa: aamu oli paahtavan kuuma ja vähä väliä tuli kuuma tuulenpuuska etelästä peittäen hänet kuivaan pölypilveen, saattaen hänet kovasti hiostumaan ja kielen vallan kuivamaan suulakeen. Oli ikäänkuin hän olisi hengittänyt hehkuvaa ilmaa ja tien reunamilla riippuivat peltokiertämön heleät kukat ja sinikellojen hennot kuvut melkein kuolleina, palaneina puoleksi surkastuneissa varsissaan.

Alussa hän ei välittänyt tuosto janosta: onhan vesi kaikkien yhteistä omaisuutta eikä tarvitse mennä puotiin sitä ostamaan. Tavatessaan ensimäisen puron tahi lähteen ei tarvitse muuta kuin kumartua suulleen tahi ammentaa kämmenellään saadaksensa sitä mielin määrin.

Mutta pahaksi onneksi hän sattui olemaan juuri sillä Ile-de Francen tasangolla, jossa Rouillonista Thèveen asti ei ole ainoatakaan jokea, vaan ainoastaan muutamia talven täyttämiä sadepuroja, jotka kesällä kuivuvat vedettömiksi. Laveat kauramaat, aukeat, puuttomat tasangot, pieni kukkula siellä täällä ynnä kellotapuli ja muutama pieni valkoinen talo, jota ei edes ainoakaan poppelipuu korista, ei syvennystä, jonka läheisyydessä voisi olettaa olevan laakson, helmassaan pieni virkistävä puro — semmoinen oli hänen eteensä leviävä maisema.

Pienessä kylässä, johon saapui jätettyään Ecouenin taaksensa Perrinellä oli hyvä aika katsella ympärilleen, mutta turhaan hän etsi toivomaansa suihkulähdettä, syystä että ne ovat harvinaisia maakylissä, missä ei juuri muisteta pölyisen maantien janoista vaeltajaa. Kullakin on oma pihakaivonsa tahi naapurin ja se riittää.

Sillä välin hän oli ehtinyt kylän laitaan sen viimeisten talojen luokse, mutta ei rohjennut palata pyytämään sieltä vähäsen vettä. Hän oli jo huomannut miten häntä katseltiin jotenkin epäluuloisesti ja tylysti; hänen mielestään koiratkin murisivat ja näyttivät hampaitansa ryysyläiselle joka heidän lepoaan häiritsi, mahtoivatko ihmiset antaa hänen toista kertaa kulkea talojensa ohitse. Jos hänellä olisi ollut säkki selässä, jos hän olisi käynyt jotakin kaupittelemassa tahi ostelemassa, niin hän varmaankin olisi saanut esteettä kulkea, mutta nyt hän kulki tyhjin käsin ja sentähden hänen muka täytyi olla varas, joka vaani tilaisuutta tehdäksensä hyvät kaupat itselleen tahi seurueelleen.

Hänen täytyi siis kulkea eteenpäin, aina vaan kulkea.

Sillä välin tuli hänelle astuminen yhä vaikeammaksi, yhä sietämättömämmäksi, kun polttava kuumuus ja melkein hehkuva hiekka häntä yhä enemmän rasittivat; tie oli aukea, ei näkynyt ainoatakaan puuta ja tuuli nosti pölypilven toisensa perästä kuivasta maasta ja kietoi hänet siihen. Jano tuli yhä tuskallisemmaksi, suu oli ihan kuiva ja kieli paisui ikäänkuin hänellä olisi ollut kurkussa joku vieras esine; suulaki koveni ja tuntui kokoonkäpristyneeltä sarvilevyltä ja tuo sietämätön tunne pakotti häntä hengittäessänsä pitämään huulet auki, joka kuivasi kielen yhä enemmän ja teki suulaen entistään kovemmaksi.

Epätoivossansa hän etsi tieltä pieniä kiviä, niin sileitä kuin löysi ja piti niitä suussaan; se vaikutti sen että kieli vähäisen kostui eikä sylky enää ollut yhtä limaista.

Toivo ja rohkeus hänessä elpyi jälleen. Ranska, siksi paljon hän jo oli kulkenut sitä, ei ollut mikään erämaa, vaan kohta hän kyllä tapaa joen, lammikon tahi lähteen. Ja sitäpaitsi oli aurinko juuri piiloutunut pilven taakse eikä enää paahtanut niin polttavasti, vaikka kuumuus silti oli melkein yhtä rasittava, tuuli kun tuntui tulevan ikäänkuin palavasta uunista. Kääntyessänsä taaksepäin hän näki suuren mustan pilven, joka peitti koko Parisin puoleisen taivaanrannan ja kohosi kohoamistaan uhaten peittää koko taivaan. Rajuilma oli tulossa ja se varmaankin toisi mukanaan sadetta, tuota siunattua vettä, joka täyttäisi kaikki purot ja ojat, niin että hän saisi vettä juodaksensa niin paljon kuin suinkin halutti.

Samassa tuli kova tuulispää, raivoisesti repien matkallaan juurineen pieniä pensaita, nostaen oikeita hiekka- ja someropyörteitä, kuljettaen mukanaan vihreitä lehtiä, oljen- ja heinänkorsia; sen tauottua kuului etäältä taivaanrannalta kumeata jyrinää jota keskeytymättä jatkui vähä väliä purkautuen kovaksi paukaukseksi.

Hän heittäytyi suulleen maahan tien viereen käsillään peittäen silmiään ja suutaan kun oli mahdoton pysyä pystyssä kauheassa hirmumyrskyssä. Ukkosen jyrinä saattoi hänen kuitenkin niin pian kuin mahdollista nousemaan jälleen. Äsken hänellä oli ollut mielessä ja häntä elvyttänyt ainoastaan toivo, että tulisi sadetta, mutta ukkosen jyrinä muistutti hänelle, että rajuilma tuo muutakin mukanaan: kirkkaita salamoita ja kauheata ukkosenjylinää.

Mistä löytää aukealta tieltä suojapaikkaa? Ja jos kastuisi läpimärjäksi, missä kuivata vaatteitansa?

Tuulispään nostaman pölyn haihduttua hän näki noin parin kilometrin päässä metsän, jonne tiekin näkyi vievän ja hän toivoi löytävänsä sieltä kivenlouhikon tahi maanluolan, johon voisi hiipiä sateen suojaan.

Ei ollut enää miettimisen aikaa, musta pilvi nousi yhä korkeammalle ja hänen ympärillään pimeni pimenemistään. Ukkonen kävi yhä kovemmin aika ajoin jyristen kauhealla paukkeella, jolloin kirkas salama välähtäen lävisti ilman ikäänkuin tahtoen hävittää maan päältä kaiken elon.

Ehtineekö hän metsän suojaan ennen rajuilman puhkeamista? Läähättäen rientäessänsä eteenpäin hän pari kertaa kääntyi katsomaan mitenkä korkealle uhkaavat pilvet olivat ehtineet ja huomasi niiden nuolen nopeasti lentävät eteenpäin; vähä väliä leimahti taivas kietoen hänet ikäänkuin ilmituleen.

Matkallaan Ranskaan hänet oli monta kertaa yllättänyt semmoinen kauhea rajuilma, mutta silloin hänellä oli isä ja äiti turvana. Nyt hän sitävastoin oli ypö yksin aukealla tasangolla, pieni muuttolintunen, hirmumyrskyn kourissa.

Jos hänen olisi täytynyt kulkea vastatuuleen, niin hän ei varmaankaan olisi päässyt mihinkään, mutta nyt tuli onneksi tuuli takaapäin ja puhalsi niin kovasti että hänen oli pakko juosta.

Miksi hän ei lakkaamatta jatkanut semmoista juoksua? Eihän rajuilma vielä ollut ennättänyt hänen päällensä.

Kyynärpäät puserrettuina kylkiin, ruumis kumartuneena eteenpäin hän riensi edelleen myrskyn takaa-ajamana niin kauvan kuin jaksoi, mutta rajuilma ennätti kuitenkin paljoa sukkelammin ja hän kuuli hirmumyrskyn ulvovan kintereillään.