ENSIMÄINEN LUKU. (continued 5)

"Älä puhu omaksi vahingoksesi."

"En puhu edukseni enkä vahingokseni, vaan oikeuden puolesta."

"Oikeuden!"

"Niin oikeuden, semmoisena kuin minä sen käsitän, tahi semmoisen, jos niin tahdotte, kuin minä tietämättömyydessäni sen käsitän. Juuri sentähden että hänen syntyperäinen oikeutensa on epäilyksenalainen, luulen tuon nuoren tytön, päästyään teidän turviinne, olevan sitä kiitollisemman ja rakastavan teitä sitä syvemmin."

Perrine pani kätensä ristiin ja katseli häntä silmiin ikäänkuin hän olisi voinut nähdä hänet ja lausui liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Oi herra, ettekö soisi poikanne tyttären teitä rakastavan?"

Herra Vulfran nousi kärsimättömästi tuolilta.

"Olenhan jo sanonut ettei hän milloinkaan tule tyttärekseni. Minä vihaan häntä, niinkuin vihasin hänen äitiänsäkin. Hehän ovat riistäneet minulta poikani eivätkä luovuta häntä minulle takaisin. Luuletko todellakin ettei Edmondini jo aikoja sitten olisi täällä luonani elleivät he ole lumonneet häntä? Ja ovathan he olleet hänelle kaikki kaikessa, kun minä, hänen isänsä, en ole ollut mitään."

Hän puhui kiivaasti, lyhyin askelin astuen edestakaisin huoneessansa melkein raivoten, jommoista kohtausta Perrine ei vielä milloinkaan ollut nähnyt.

Äkkiä herra Vulfran seisahtui hänen eteensä.

"Mene huoneesesi", hän käski, "äläkä milloinkaan enää, kuuletko, älä milloinkaan enää rohkene puhua noista olennoista. Ja mitä sinun onkaan niiden kanssa tekemistä? Ken on käskenyt sinua puhumaan kanssani semmoista?"

Hetkisen Perrine seisoi siinä säikähtyncenä, mutta vastasi sitten:

"Oi, ei kukaan, herra, vannon sen. Minä olen vain tulkinnut mitä sydämeni minulle kuiskasi, kun en, ollen itse orpo, isätön ja äiditön, voinut olla asettumatta pikku tyttönne sijalle."

Herra Vulfran tyyntyi, mutta lisäsi kuitenkin vieläkin uhkaavalla äänellä:

"Ellet tahdo perin suututtaa minua, niin älä milloinkaan koske tähän aineeseen, joka, näethän sen, tuskastustaa minua. Et saa vastustaa minua tuolla tavoin."

"Antakaa minulle anteeksi", rukoili Perrine itku kurkussa, "minun ei olisi pitänyt sanoa mitään."

"Ei, sitä sinun ei olisi pitänyt", vastasi herra Vulfran, "etenkin kun se, mitä olet sanonut, ei ole hyödyttänyt mitään."

Kolmaskymmenesknudes luku.

Koittaakseen täyttää kaikki aukot kirjeenvaihtajiensa tiedonannoissa poikansa vaiheista viime kuluneena kolmena vuotena pani herra herra Vulfran ilmoituksen Kalkutan, Dakan, Debran, Bombayn ja Lontoon enimmin levinneihin sanomalehtiin, ja siinä luvattiin neljänkymmenen punnan [neljäkymmentä puntaa = 1000 Smk. Suom. muist.] palkinto pienimmästäkin varmasta tiedonannosta herra Edmond Paindavoinen kohtalosta. Semmoinen ilmoitus näkyi niissä joka viikko. Kun yksi vastaus Lontoosta kertoi herra Edmondin aikoneen matkustaa Egyptiin ehkäpä Turkinmaallekin, niin ulotti herra Vulfran ilmoituksensa Kairoon, Aleksandriaan ja Konstantinopoliin. Ei saanut laiminlyödä mitään keinoa, eipä mahdottomiakaan eikä uskomattomimpiakaan. Sitäpaitsi juuri uskomattomin keino tässä kuljeksivassa elämässä saattoikin olla uskottava.

Jotta pääsisi hävyttömistä nylkemisistä ei herra Vulfran ilmottanut omaa osotettansa, vaan olivat vastaukset lähetettävät hänen pankkiirillensa Amiensissa, joka otti vastaan kaikki tuhannen frangin palkinnon toiveessa kirjoitetut kirjeet ja lähetti ne Maraucourtiin.

Mutta ei ainoakaan noista kovin lukuisista kirjeistä ollut semmoinen, että siihen voisi perustaa mitään tiedusteluja. Suurin osa tuli jos jonkinmoisilta asiamiehiltä, jotka sitoutuivat tiedustelemaan ja vakuuttivat onnistuvansa, jos vaan saisivat etukäteen tiedustelemisiin tarvittavan rahamäärän. Muutamat olivat pelkkiä juttuja perustuen luulotteluihin ja arveluihin luvaten kaikki antamatta mitään. Toiset kertoivat viisi, kymmenen, kaksitoista vuotta sitten tapahtuneita seikkoja. Ei ainoakaan kosketellut viimeksi kulunutta ilmoituksessa mainittua kolmea vuotta eivätkä maininneet nekään varmoja tapahtumia.

Perrine luki ja käänsi kaikki nuo kirjeet, ja vaikka ne olivat tykkönään arvottomia, niin herra Vulfran ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa.

"Ahkera ilmotus tässä yksistään auttaa", lausui herra Vulfran aina.

Ja väsymättä hän uudisti ilmotuksensa.

Vihdoin tuli eräänä päivänä kirje Sarajevosta Bosniasta, jota voi ottaa varteen. Se oli kirjotettu huonolla englanninkielellä ja siinä luvattiin varmoja tietoja Edmond Paindavoinesta edellisen vuoden marraskuuhun asti, jos Times-lehdessä luvattu rahamäärä sijoitettaisiin erääseen Sarajevon pankkiin. Jos tarjous otetaan varteen niin vastattakoon N:o 910:lle Sarajevon postikonttoriin.

"Siinä nyt näet että olin oikeassa", huudahti herra Vulfran, "siitä ei ole enää pitkä aika… marraskuussa viime vuonna."

Hänen ilonsa kuvaili ennen kärsimäänsä epävarmuuden tuskaa ja pelkoa; mutta nyt hän voi näyttää toteen että Edmond vielä oli elossa, näyttää sen toteen varmoilla todistuksilla eikä ainoastaan luottaa isällisiin tunteihinsa ja lujaan uskoonsa.

Ensi kerran hän myöskin alettuaan tiedustelujaan puhui pojastansa Talouelin ja veljensä- sekä sisarensapojalle.

"Minulla on suuri ilo kerrottavana teille, olen saanut tietoja Edmondista; hän oli Bosniassa viime marraskuussa."

Suuri oli hämmästys ja kulovalkean tavoin uutinen levisi ympäri kauppalaa. Nyt niinkuin tavallisesti huhu suureni kun kaikki liioitellen sitä kertoivat:

"Herra Edmond palajaa kotiin!" kerrottiin kaikkialla.

"Onko mahdollista?"

"Jos tahdotte varmuutta, niin katselkaa nuoria herroja ja herra Talouelia."

Itse asiassa heidän naamansa olivat katseltavia. Théodore ja Casimir näyttivät huolestuneilta, juuri kuin suuri suru heitä painaisi. Talouel sitä vastoin, joka jo kauan oli totuttanut kasvojansa ilmaisemaan ihan päinvastaisia tunteita kuin ajatteli, näytti erinomaisen iloiselta ja tyytyväiseltä.

Kuitenkin oli niitäkin, jotka eivät oikein ottaneet uskoaksensa pojan palaamista:

"Vanhus on ollut liian kova ja ankara. Poika ei ollut ansainnut niin suurta rangaistusta muutamista veloista että hänet lähetettiin Intiaan. Kun kotiperhe sysäsi hänet luotaan, hän siellä perusti oman. Ja sitäpaitsi jospa hän olisikin ollut Bosniassa tai Turkinmaalla, niin eipä sen vuoksi ole sanottu että hän onpi kotimatkalla: Eihän toki tie Intiasta Ranskaan kulje Bosnian kautta!"

Se oli herra Benditin arvelu, hän kun englantilaisella kylmäkiskoisuudella arvosteli asioita ainoastaan käytännölliseltä kannalta seoittamatta niihin vähääkään tunteellisuutta.

"Minäkin soisin pojan tulevan kotiin", hän sanoi, "liike saisi siitä sen arvon, jota se nyt on vailla, mutta minulle ei riitä että toivon jotakin, minulla pitää myöskin olla syytä uskoa sitä. Tämmöinen meno on ranskalaista eikä englantilaista ja puolestani I am an Englishman, olen englantilainen."

Juuri sentähden, että nuo huomautukset olivat englantilaisen lausumia, kaikki kohottivat niille olkapäitään.

"Jos isäntä kerran puhui poikansa kotiintulosta, niin voi myöskin luottaa siihen; isäntä ei puhu joutavia."

"Niin, ei kauppa-asioissa. Mutta nyt ei puhukaan tehtaanomistaja vaan isä."

Ja herra Vulfran puhui alinomaa Perrinen kanssa toiveistaan:

"Nyt on vain kysymys ajasta: Bosnia ei ole Intia, ei mikään meri, johon voi hukkua jäljettömiin. Jos vain saamme varmoja tietoja siitä missä hän oleskeli marraskuussa, niin on meillä varma jälki, jota meidän on helppo seurata."

Ja niin täytyi Perrinen etsiä kirjastosta kaikki kirjat, joissa puhuttiin Bosniasta ja hakea niistä, mitään löytämättä, selitys minkätähden hänen poikansa oli matkustanut sinne ja viipynyt semmoisessa puolisivistyneessä ja karkealuontoisessa maassa, jossa ei ole suurta kauppaa eikä teollisuutta.

"Ehkä hän oli siellä ainoastaan läpikulkiessansa", arveli Perrine.

"Se on hyvin luultavaa ja yksi todistus lisäksi hänen pikaisesta kotiintulostansa. Ja jos hän oli siellä läpimatkalla, niin voimme myöskin olla varmat siitä ettei hänellä ollut puolisonsa eikä tyttönsä seurassaan, sillä Bosnia ei ole mikään matkailijamaa. Siis hän on varmaankin eronnut vaimostaan."

Kun Perrine ei vastannut mitään, vaikka häntä kyllä halutti, niin herra Vulfran loukaantui.

"Sinä et sano mitään."

"En, siitä syystä etten tohdi vastustaa teitä."

"Tiedät varsin hyvin että minä tahdon sinun sanomaan kaikki mitä ajattelet."

"Niin te kyllä tahdotte muutamissa asioissa, toisissa ette. Ettekö ole kieltänyt minua puhumasta tuosta… nuoresta tytöstä? Ja minä pelkään taaskin suututtavani teitä."

"Sinä et suututa minua, kun sanot minulle syyt minkä tähden luulet heidän olevan mukana Bosniassa."

"Olemmehan lukeneet siksi paljon Bosniasta, että meidän pitäisi tietää sen olevan semmoinen maa, missä naiset kyllä voivat matkustaa, etenkin semmoiset, jotka ovat matkustelleet Intian vuoristoissa, joihin Balkanin vuoria ei voi edes verratakaan vaarojen ja ponnistusten suhteen. Ja vaikkapa herra Edmond olisikin ainoastaan läpikulkien oleskellut Bosniassa, niin en käsitä miksikä eivät hänen puolisonsa ja tyttärensä olisi voineet olla hänen seurassansa, kun kaikki Intian eri osista saapuneet kirjeet yksimielisesti kertovat heidän aisa olleen hänen mukanaan. Lopuksi on vielä toinenkin seikka, jota en rohkene sanoa teille, sentähden että se ei sovellu teidän omiin toivoihinne."

"Sano se kuitenkin."

"Kyllä, mutta pyydän jo edeltäpäin huomauttaa että tarkotan ainoastaan omaa parastanne ja terveyttänne, joka aina kärsii, jos toivonne pettyvät. Eikö ole niin?"

"Selitä sanasi tarkemmin."

"Siitä syystä, että herra Edmond oli Sarajevossa viime marraskuussa, luulette hänen olevan paluumatkalla tänne ja saapuvan… pian."

"Aivan oikein."

"Ja kuitenkaan häntä ei löydetä."

"Siihen johtopäätökseen en suostu."

"Toinen tahi toinen syy on voinut estää häntä tulemasta. Onhan hän voinut kadota."

"Kadotako?"

"Niin, onhan hän voinut palata Intiaan… tahi lähteä muuanne, vaikkapa Amerikkaankin."

"Ei saa arvata noin umpimähkään."

"Ei suinkaan, herra, mutta valitessaan sen, mitä toivoo ja hylätessään vastenmieliset mahdollisuudet joutuu…"

"Mihin?"

"Ainakin voi silloin tulla kärsimättömäksi. Muistelkaa vain kuinka levoton olette ollut koko ajan tuon kirjeen Sarajevosta saavuttua. Eikä kuitenkaan ole siitä vielä kulunut niin paljon aikaa, että vastaus olisi ehtinyt saapua. Te ette enää rykinyt juuri ollenkaan, nyt sitä teette monta kertaa päivässä, hengästytte ja on sydämen tykytystä, punastutte ja kalpenette vuorotellen ja otsasuonenne paisuvat. Kuinka sitten käy, jos todellakin saatte kauan odottaa vastausta ja jos se saavuttuaan on… toisenlainen kuin soisitte ja toivotte? Te olette jo niin tottunut sanomaan: 'Niin se on eikä toisin', niin etten voi muuta kuin olla levoton. On niin kauheata, kun ihmistä kohtaa kauhein isku, juuri silloin kuin toivoo parahinta. Minä tunnen sen, sillä minä olen saanut kokea sitä. Kun isän sairasteltua niin kauheasti pelkäsimme pahinta, ja hän sitten näytti paranevan, niin uskoimme ja luotimme sokeasti hänen paranemiseensa, samana päivänäkin kuin hän kuoli. Me olimme houkkiot, äiti ja minä antautuessamme toiveiden valtaan ja minä luulen tuon odottamattoman surun juuri murtaneen äiti raukkani voimat. Hän ei enää tointunut siitä iskusta ja puolen vuoden kuluttua oli hänkin kuollut. Ja muistellessani tuota kaikkea, sanon itselleni että tekin…"

Hän ei voinut lopettaa, itku oli kurkussa puristaen sen kokoon, ja tahtoessaan jatkaa, kun tiesi ettei herra Vulfran häntä täydelleen käsittänyt, hän luuli tukehtuvansa.

"Älä herätä noita muistoja eloon lapsi raukka", lausui herra Vulfran, "äläkä luule sentähden, että sinä olet saanut kärsiä niin paljon, ettei ole maailmassa muuta kuin surua ja onnettomuutta. Se vaikuttaa sinuun pahaa, eikä sitäpaitsi ole oikeudenmukaistakaan."

Silminnähtävästi oli kaikki, mitä Perrine sanoi tahi teki, turhaa sillä hän ei voinut järkyttää tuota lujaa luottamusta, joka ei voinut uskoa muuta kuin että kaikki tapahtuisi toivomuksen mukaan. Hän ei enää voinut muuta kuin odottaa, tuskaantuneena arvaillen miten käy, kun saapua Amiensin pankkiirin kirje ja vastaus Sarajevosta.

Mutta ei tullutkaan mitään kirjettä, pankkiiri tuli itse.

Eräänä aamuna herra Talouel tapansa makaan, kädet taskussa, astuskeli edestakaisin verannallaan, katseellaan tarkastellen tehtaiden pihoja. Silloin hän näki pankkiirin, jonka erittäin hyvin tunsi, sangen vakavana ja huolestuneen näköisenä astuvan portin luona vaunuistaan ja suuntavan askeleensa konttoriin päin.

Parilla harppauksella oli Talouel rientänyt verannalta alas ja riensi hänen luoksensa. Lähestyessään hän heti tulijan vakavista liikkeistä huomasi hänen tuovan huonoja uutisia.

Voimatta hillitä uteliaisuuttansa hän huudahti:

"Arvelenpa teidän tuovan huonoja uutisia, hyvä herra?"

"Huonoja."

Vastaus supistui siihen ainoaan sanaan.

Herra Talouel jatkoi:

"Mutta…"

"Huonoja."

Muuttaen puhetapaansa pankkiiri heti sen jälkeen kysyi:

"Onko herra Vulfran konttorissaan?"

"Kyllä."

"Tahtoisin heti päästä hänen puheillensa."

"Mutta ehkä minä…"

"Ei käy päinsä."

Jos pankkiiri, joka hämillään ja levottomasti katseli maahan olisi katsahtanut ylös, niin hänelle myöskin olisi selvinnyt, että sinä päivänä kuin herra Talouel pääsee Maraucourtin tehtaitten isännäksi hän kalliisti vielä saa maksaa tuon salaperäisyyden.

Herra Talouel oli ollut nöyrä ja matelevainen niin kauan kuin vielä toivoi saavansa tietää mitä halusi, mutta nähdessään pettyneensä tuli toinen ääni kelloon ja hän lausui röyhkeästi:

"Osaattehan itsekin herra Vulfranin huoneeseen", ja meni pois kädet taskuissa.

Kun pankkiiri ei ollut ensimäistä kertaa Maraucourtissa, niin hänen ei myöskään ollut vaikea osata herra Vulfranin huoneeseen. Mutta kuitenkin hän seisahttri oven eteen vähäisen miettimään mitä sanoa.

Hän ei vielä ehtinyt kolkuttaa, kun herra Vulfranin ääni kuului sisältä:

"Sisään!"

Hänellä ei enää ollut miettimiseen aikaa, vaan astui sisälle sanoen:

"Hyvää päivää, herra Vulfran!"

"Mitä, tekö? Ja täällä Maraucourtissa!"

"Niin, minulla oli asioita Picquignyhyn ja poikkesin samalla tänne tuomaan teille vastauksen Sarajevosta."

Perrine istui pöytänsä ääressä vallan kivettyneenä, sillä hän tiesi mitä sitten seurasi.

"No?" kysyi herra Vulfran maltittomasti.

"Eivät ole asiat niin, kuin teidän oli syytä toivoa, niin, kuin me kaikki toivoimme."

"Tuo mies on siis tahtonut peijata meiltä tuhatta frangiamme?"

"Ei, hän näyttää rehelliseltä mieheltä."

"Hän ei siis tiedä mitään."

"Hänen tietonsa ovat liiankin varmat… onnetonta kyllä."

"Onnetontako?"

Ne olivat herra Vulfranin lausumat ensimäiset epäilevät sanat.

Syntyi äänettömyys ja herra Vulfranin synkistyvästä otsasta oli helppo lukea hänen tunteensa: kummastusta ja levottomuutta.

"Siis ei ole minkäänlaisia uutisia Edmondista marraskuun jälkeen?" hän kysyi.

"Ei ole."

"Mutta mitä tietoja meillä on siihen asti? Ovatko ne varmoja ja luotettavia?"

"Meillä on virallisia, Sarajevossa olevan Ranskan konsulin allekirjoittamia paperia, jotka todistavat saamiemme tietojen todenperäisyyden."

"Mutta puhukaa toki, kertokaa nuo uutiset."

"Viime marraskuussa oli herra Edmond saapunut Sarajevoon… valokuvaajana."

"No, no! Eihän toki. Tarkotatte hänellä olleen valokuvauskone mukanaan."

"Hän saapui sinne matkustavana valokuvaajana, vaunut työpajana ja niissä hän asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Muutamia päiviä hän valokuvasi eräällä torilla…"

Hän etsi muutamista papereista, joita oli levittänyt herra Vulfranin pöydänkulmalle.

"Kun teillä näkyy olevan papereita mukananne, niin lukekaa ne, se käy pikemmin", lausui herra Vulfran.

"Kyllä minä luen. Kerroin hänen työskennelleen valokuvaajana kaupungin torilla Filippovitsh-torilla. Marraskuun alussa hän läksi Sarajevosta lähteäkseen…"

Hän etsi uudestaan papereistansa.

"Lähteäksensä Trawnikiin ja sairastui tahi saapui sairaana molempien kaupunkien välillä olevaan kylään."

"Herra Jumala!" huudahti herra Vulfran. "Oi Jumalani, Jumalani!"

Ja hän pani kätensä ristiin, tuskaantuneen näköisenä, vavisten kiireestä kantapäähän, kauhistuneena ikäänkuin näkisi poikansa haahmon edessänsä.

"Tehän olette lujaluontoinen mies…"

"Mitä auttaa lujaluontoisuus kuolemaa vastaan? Poikani…"

"Niin, täytyyhän teidän saada tietää tuo kauhea totuus: seitsemäntenä päivänä marraskuuta kuoli herra Edmond… Busovatshin kylässä keuhkojen tulehdukseen."

"Se on mahdotonta!"

"Oi, herra Paindavoine! Niin sanoin minäkin saadessani nämä paperit, vaikka ne ovat Ranskan konsulin todistamat; mutta tämä kuolintodistus: Edmond-Vulfran Paindavoine, syntynyt Maraucourtissa Sommen departementtia, kolmenkymmenen neljän vuoden vanhana. Soveltuuhan se alusta loppuun. Kun sittenkin epäilin, niin sähkötin konsulillemme Sarajevoon ja tässä on vastaus: 'Paperit oikeat, henkilö todellakin kuollut'."

Mutta herra Vulfran ei näyttänyt kuuntelevan. Kokoonkyyristyneenä nojatuolissansa, pää alas painuneena rinnalle asti hän ei antanut elon merkkiäkään. Ja Perrine istui siinä tohtimatta liikahtaakaan, saamatta ääntäkään kurkustansa ja peljästyneenä sekä luuli hänen kuolleen.

Äkkiä vanhus kohotti kyynelten huuhtomat kasvonsa, ojensi kätensä ja painoi soittonappulaa, joka johti Talouelin, Théodoren ja Casimiria huoneeseen.

Soitto oli niin kiivas, että kaikki kolme heti saapuivat.

"Oletteko siellä Talouel, Théodore, Casimir?"

Kaikki kolme vastasivat yhtä aikaa.

"Olen juuri saanut tiedon poikani kuolemasta. Talouel keskeyttäkää heti paikalla työ. Käskekää telefonilla että naulaavat taululle ilmotuksen että työtä jatketaan ylihuomenna ja että huomenna pidetään surujumalanpalvelukset Maraucourtin, Saint Pipoyn, Hercheuxin, Bacortin ja Flexellesin kirkoissa."

"Enoni, setäni!" huudahtivat molemmat nuoret herrat ikäänkuin yhdestä suusta.

Mutta hän keskeytti heidät.

"Minun tarvitsee saada olla yksin, jättäkää minut."

Kaikki menivät ulos. Perrine yksin jäi hänen luoksensa.

"Aurelie, oletko täällä?" kysyi herra Vulfran.

Hän vastasi purskahtamalla itkuun.

"Mennään kotiin."

Niinkuin aina, niin nytkin hän toisella kädellä nojasi Perrinen olkapäähän ja sillä tavoin he saapuivat pihalle ensimäisten työmiesjoukkojen lähtiessä työstä. Sillä tavoin he astuivat kauppalan läpi, jonne uutinen jo oli levinnyt talosta taloon, ja jokainen kyseli itseltään, nähdessään heidän astuvan ohitse, jaksaako hän kestää tuon musertavan iskun. Olihan hän jo niin surunpainamana, hän joka tavallisesti aina astui niin jäykkänä ja suorana, kallistuneena kuin puu, jonka myrsky on keskeltä katkaissut.

Samaa kysyi Perrinekin vielä tuskaantuneempana, sillä hän tunsi miten vanhuksen käsi vapisi hänen olkapäällään, vaikkei hän lausunut sanaakaan. Hän siitä kyllä käsitti miten kovasti hän kärsi.

Saatettuaan hänet huoneeseensa hän lausui:

"Ilmota, minkätähden tahdon olla yksin. Ei kukaan saa tulla sisälle eikä kukaan puhutella minua."

Perrinen mennessä hän jatkoi:

"Ja minä kun en tahtonut uskoa sanojasi?"

"Oi, jospa saisin…"

"Anna minun olla!" vastasi hän tylysti.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Koko yön oli linnassa vilkasta liikettä ja melua, sillä vähitellen saapuivat Parisista herra ja rouva Stanislas Paindavoine, joille Théodore oli sähköttänyt, herra ja rouva Bretonneux Casimirin kutsusta ja lisäksi Dunkerquesta ja Rouenista rouva Bretonneuxin molemmat naimisissa olevat tyttäret miehineen ja lapsineen. Ei ketäkään saanut puuttua tuosta Edmond raukan surujuhlasta. Täytyihän sitäpaitsi jokaisen olla siellä valvomassa etujansa ja vakoilemassa toisia. Nyt kun paikka oli tyhjä, ken anastaisi sen? Nyt oli oikea aika toimia ja jokaisen ottaa avuksi kaikki kestävyytensä, älynsä ja juonittelutaitonsa. Mikä onnettomuus, jos tämä teollisuuslaitos, joka oli koko paikkakunnan tukena, joutuisi tuommoisen kelvottoman tyhjäntoimittajan käsiin kuin Théodoren! Mikä vahinko, jos tuommoinen ylpeä, typerä poika kuin Casimir joutuisi sen herraksi! Ei kummallekaan noista molemmista perheistä johtunut mieleen mahdollisuus veljellisesti jakaa serkkujen kesken tuo suuri perintö. Molemmat tahtoivat kaikki itselleen, eivät suoneet mitään toiselle. Mitä oikeutta olikaan toisella siihen?

Perrine odotti aamulla että sekä rouva Paindavoine että rouva Bretonneux kävisivät hänen luonaan; mutta ei kumpikaan tullut ja siitä hän ymmärsi etteivät enää luulleet tarvitsevansa häntä, ei ainakaan sillä hetkellä. Mitä hän olikaan siinä talossa? Nythän olivat siellä herroina herra Vulfranin veli, sisar, veljen- ja sisaren pojat, he kun olivat perijät.

Hän odotti sitäkin, että herra Vulfran käskisi häntä seuraamaan itseään kirkkoon, niinkuin teki joka sunnuntai Perrinen saatua Guillaumen viran; mutta ei siitäkään tullut mitään, ja kun kirkonkellot, jotka edellisestä päivästä asti olivat soineet joka täysi tunti ja neljännes, taasen äänellään kutsuivat ihmiset kuolinmessuun, hän näki vanhuksen astuvan vaunuihin veljensä tukemana ja että hänen kanssaan astuivat sinne paitsi veljeä sisar ja käly, muiden perheenjäsenten sijoittuessa toisiin vaunuih.

Hänellä siis ei ollut aikaa tuhlata, jos vielä mieli ajoissa jalkaisin ehtiä kirkkoon.

Hän läksi siis talosta, johon Tuoni juuri oli painanut leimansa. Hän kummastui suuresti kiirein kaupan astuessaan kaupungin katuja ja nähdessään siellä vallitsevaa sunnuntai asua. Toisin sanoen: kapakat olivat täynnä ryypiskeleviä, räyhaaviä työmiehiä ja talojen pihoissa ja rappusilla istuivat heidän vaimonsa jaaritellen ja lapset leikkimässä. Eikö siis kukaan ollut mennyt messua kuuntelemaan?

Perrine oli astunut kovin kiireesti peljäten jäävänsä paikatta, muttu tultuaan kirkkoon hän huomasi sen puolityhjäksi. Omaisille oli järjestetty paikka kuoriin; sieltä täältä näkyivät kauppalan mahtimiehet, tehtaiden virkamiehistö ja tavarain hankkijat, mutta harvat, sangen harvat olivat ne työmiehet, vaimot ja lapset jotka sinä, heille ehkä sangen tärkeänä, heidän toimeentuloaan uhkaavana päivänä muistamalla isäntäänsä olivat saapuneet kirkkoon hänen kanssaan rukoilemaan.

Sunnuntaisin oli Perrinen tavallinen paikka herra Vulfranin vieressä, mutta tänään hän huomasi, ettei hänellä ollut minkäänlaista oikeutta siihen. Sentähden hän istahti tuolille Rosalien ja surupukuisen mummo Françoisen viereen.

"Oi! Pikku Edmond raukkani!" mumisi vanha imettäjä itkien. "Mikä onnettomuus! Mitä sanoo herra Vulfran?"

Messu alkoi samassa ja säästi Perrineltä vastauksen eikä kumpikaan häntä sen jälkeen enää puhutellut, kun näkivät miten hän oli kovin liikutettu.

Astuessaan ulos kirkosta hän kohtasi neiti Belhommen, joka hänkin, samaten kuin mummo Françoise, tiedusteli herra Vulfranin vointia. Kummallekaan hän ei voinut vastata muuta kuin ettei ollut sitten edellisen päivän ensinkään nähnyt häntä.

"Menettekö jalkaisin kotiin?" kysyi opettaja.

"Menen."

"Hyvä, silloin meillä on sama matka koululle asti."

Perrine olisi tahtonut olla yksinään, mutta ei voinut kieltää, joten hänen täytyi sekä kuunnella opettajatartansa että vastata hänelle.

"Tiedättekö mitä ajattelin nähdessäni herra Vulfranin nousevan seisomaan, istahtavan, lankeavan polvilleen messun aikana niin murtuneena, niin heikkona, että joka kerta en luullut hänen jaksavan enää nousta? Minä arvelin että ehkä tänään ensi kerran oli hyvä että hän on sokea."

"Minkätähden?"

"Siksi että hän ei voinut tietää kuinka harvalukuinen yleisö todellakin oli. Varmaankin hän olisi tullut vielä surullisemmaksi nähdessään miten välinpitämätön työväki oli hänen raskaasta surustansa."

"He eivät olleet lukuisat, se on kyllä totta."

"Ainakaan hän ei ole nähnyt sitä."

"Mutta oletteko varma siitä ettei hän huomannut sitä siitä hiljaisuudesta päättäen, joka vallitsi kirkossa ja meluavasta kapakkaelämästä ajaessaan kauppalan lävitse. Tarkalla kuulollansa hän huomaa enemmän kuin voimme luullakaan."

"Siinä olisi lisää surunaihetta hänelle jota hän ei suinkaan ole ansainut, vanhusraukka, ja kuitenkin…"

Neiti Belhomme vaikeni silmänräpäykseksi; mutta kun hänen tapansa ei ollut salata ajatuksiansa niin hän jatkoi:

"Ja kuitenkin on siinä muistutus, oikeutettu moite, sillä katsopas, lapseni, me emme voi vaatia muita ottamaan osaa suruumme, ellemme itse osota myötätuntoisuutta muiden kärsimyksille ja vastoinkäymisille. Ja tässä sitä voi sanoa, sillä se on todellakin tosiasia…"

Hän hiljensi ääntänsä:

"Niin on aina ollut herra Vulfranin laita. Hän on kyllä suonut oikeutta työväellensä, antaen jokaiselle ansaitun palkkansa, mutta siinä myöskin kaikki, eikä paljas oikeus elämänohjeena ole riittävä: Oikeudemukaisuus muuttuu usein vääryydeksi. Surkuteltavaa on ettei herra Vulfranille ole milloinkaan johtunut mieleen, että voisi olla isänä työväestöllensä; mutta hänen liikkeensä vie häneltä kaiken ajan eikä hän käytä suurta kykyänsä muuhun kuin ainoastaan liikeasioihinsa. Kuinka paljon hyvää hän olisikaan voinut vaikuttaa, ei yksistään täällä, joka sekin jo olisi ollut siunattu asia, vaan muuallakin hyvällä esimerkillänsä. Jos niin olisi ollut, niin ole varma siitä, ettemme olisi saaneet nähdä sitä… mitä äsken näimme."

Tuo kaikki voi kyllä olla totta, mutta Perrine ei ollut yhteiskunnallisten kysymysten keskustelutuulella ja häntä loukkasi kovasti neiti Belhommen sanat, ehkä suurimmaksi osaksi sentähden, että ne lähtivät henkilön suusta, jota niin kunniotti ja rakasti. Jos joku toinen olisi lausunut ne, niin hän ehkei olisi niin välittänyt niistä. Nyt ne koskivat häneen, syystä että ne lausui nainen, joka hänen silmissänsä oli niin kunnioitettava ja korkealla kannalla.

Heidän ehdittyään koululle tahtoi Perrine rientää kotiin.

"Miksi et tule sisään niin syödään aamiaista yhdessä", kysyi neiti Belhomme, joka aivan oikein arvasi, ettei Perrinellä sillä kertaa ollut sijaa perhepöydässä.

"Paljon kiitoksia, mutta herra Vulfran voi tarvita minua."

"Siinä tapauksessa sinun täytyy mennä."

Mutta tultuaan kotiin hän heti huomasi, ettei herra Vulfran tarvitse häntä, ei edes muistellutkaan häntä, sillä Bastien, joka tuli häntä vastaan rappusissa, kertoi herra Vulfranin heti menneen huoneeseensa, ja kieltäneen häntä laskemasta ketään sisään.

"Täänkaltainen päivä, eikä hän tahdo edes syödä aamiaista omaistensa seurassa!"

"Viipyvätkö sukulaiset vielä kanan?"

"Mitä ajattelettekaan? Ei suinkaan. Heti aamiaisen jälkeen kaikki lähtevät; en luule hänen tahtovan edes jättää heitä hyvästi. Oi, hän on vallan murtunut! Mitä meidän pitää tehdä? Oi Jumala! Teidän täytyy auttaa meitä."

"Minäkö? Mitä minä voin?"

"Te voitte paljonkin: Herra Vulfran luottaa teihin ja pitää teistä."

"Pitääkö minusta?"

"Minä tiedän mitä sanon. Eikä se ole pieni asia se."

Niinkuin Bastien oli ilmottanut, koko suku läksi aamiaisen jälkeen. Perrine pysyi koko päivän huoneessansa, mutta herra Vulfran ei kutsunut häntä luoksensa. Myöhäänlaiseen illalla tuli Bastien ilmottamaan, että herra käski hänen olemaan valmis seuraavana aamuna tavalliseen aikaan seuraamaan häntä konttoriin.

"Hän tahtoo ryhtyä työhön jälleen, mutta mahtaako hän jaksaa? Hyvä on jos voi, sillä työ on hänen elinehtonsa."

Seuraavana aamuna Perrine seisoi tavallisena aikana eteisessä odottamassa herra Vuifrania, joka kohta tulikin Bastienin taluttamana, vanhuuttaan kumarassa ja murtuneena. Bastien äänetönnä muutamalla käden liikkeellä selitti yön olleen vaikean.

"Onko Aurelie siellä?" kysyi herra Vulfran liikutetulla, heikolla ja vapisevalla äänellä, sairaan lapsen tavoin.

Perrine lähestyi kiireesti.

"Täällä olen, herra."

"Astukaamme vaunuihin."

Perrine olisi mielellään tahtonut kysyä hänen vointiaan, mutta ei rohjennut. Päästyään vaunuihin vanhus ikäänkuin vaipui kokoon, pää painui alas eikä hän lausunut sanaakaan.

Konttorinrappusten edessä seisoi herra Talouel odottamassa matelevaisen nöyrästi auttaaksensa isäntäänsä astumaan alas vaunuista.

"Toivon voivanne hyvin, kun olette tullut tänne", hän lausui osaaottavaisella äänellä, jonka todellisuutta silmien iloinen ilme selvästi väitti valheeksi.

"En voi ensinkään hyvin, mutta olen tullut, sentähden, että niin on velvollisuuteni."

"Sitä minä juuri tarkoitinkin…"

Herra Vulfran keskeytti hänet huutamalla Perrinea, jota käski taluttamaan itseään sisään.

Sitten alkoi kirjeiden lukeminen ja niitä olikin kasaantunut tavaton määrä näinä kahtena päivänä. Hän antoi toisten tehdä sitä lausumatta ainoatakaan huomautusta, ainoatakaan määräystä, ihan kuin olisi mykkä tahi nukkuisi.

Hetken kuluttua kokoontuivat eri osastojen johtajat ja tirehtöörit, sillä sinä päivänä oli päätettävä tärkeä asia joka läheisesti koski kauppahuoneen etuja: Pitikö nyt kun hinnat olivat korkeat myydä suuret jutevarastot, joita oli Intiassa ja Englannissa paitsi mitä määräaikana tarvittiin tehtaan omaan työhön, ja sitten hintojen laskettua ostaa uutta? Sanalla sanoen käyttää hyväksensä kurssin ylenemistä tahi alenemista?

Tavallisesti tuommoiset asiat päätettiin sangen kaavanmukaisesti, jotta ei kukaan erehtyisi: Jokainen, nuorimmasta alkaen lausui mielipiteensä ja selitti niiden syyt. Herra Vulfran kuunteli niitä ja lausui viimeksi päätöksensä, jonka mukaan aikoi toimia. Ei ollut siltä sanottu, että hän sitä seurasi, sillä monesti tapahtui että puolen tahi vuoden kuluttua saatiin kuulla hänen toimineen ihan päinvastaisesti. Mutta kaikissa tapauksissa hän lausui ajatuksensa ja tahtonsa niin selvästi, että sillä ihmetytti kaikkia virkamiehiä ja lopetti kaiken keskustelun.

Tänäkin aamuna kävi kaikki tavallista kulkuaan. Jokainen lausui mielipiteensä pitikö myödä vai ostaa; mutta kun tuli herra Talouelin vuoro, niin tämä ei ollutkaan selvillä tehtävästä, vaan oli hyvin kahden vaiheilla.

"En ole milloinkaan ennen ollut niin kahdella päällä. On erinomaisia syitä sekä myödä että ostaa."

Hän kyllä oli vilpitön lausuessaan epäilystään, sillä hänellä oli tapana aina tutkia herra Vulfranin kasvoja ja sen mukaan muodostella lausuntonsa vähääkään välittämättä omasta vakaumuksestansa, hän kun monivuotisella kokemuksellaan oli oppinut tarkoin tuntemaan niiden ilmeen. Hän siis ikäänkuin punnitsi mielipiteensä isännän ajatusten vaa'alla, kummalle puolelle se kallistui, siihen hänkin lisäsi sanansa imarrellaksensa häntä. Mutta sinä aamuna isännän kasvot eivät ilmaisseet mitään paitsi epämääräistä surua. Tahtoiko hän ostaa vai myydä? Totta puhuen hän ei näyttänyt olevan kummankaan ehdotuksen puolella, vaan istui siinä vaipuneena toiseen maailmaan. Talouel oli erittäin hämillään.

Talouelin perästä lausui pari tirehtööreistä mielipiteensä ja sen jälkeen kaikki odottivat isännän päätöstä ja niinkuin aina, vieläpä entistä enemmän, syntyi kunnioittava hiljaisuus ja kaikkien silmät olivat käännetyt isäntään.

Odotettiin, mutta kun hän hän ei lausunut mitään, katselivat kaikki kysyväisesti toisiaan: Oliko hän menettänyt käsityskykynsä vai oliko hänen ympärillään seisovat joutuneet unholaan?

Vihdoin hän kohotti kätensä sanoen:

"Minä myönnän etten ole selvillä siitä mitä päättää."

Suuri ällistys! Joko oli mennyt niin pitkälle!

Ensimäisen kerran heidän kaikkien tutustuttuaan häneen hän näytti olevan epävarma, hän, joka aina oli ollut niin päättäväinen ja oman tahtonsa hallitsija.

Ja samat katseet, jotka juuri ennen olivat etsineet hänen kasvojaan, välttivät toisiansa, muutamat säälistä, toiset niinkuin Talouelin ja nuorten herrojen itsensä ilmaisemisen pelosta.

"Saadaan nähdä… myöhemmin", lausui isäntä viimein.

Kaikki poistuivat sanomatta sanaakaan, jopa mennessäänkään vaihtamatta sanaakaan.

Perrine oli koko ajan istunut oman pöytänsä ääressä sanaakaan hiiskahtamatta. Herra Vulfrankin jäi paikoilleen eikä edes näyttänyt huomaavankaan virkamiestensä lähtöä, vaan istui siinä kuin kivettyneenä.

Aika kului, hän ei liikahtanutkaan. Usein oli Perrine nähnyt hänen istuvan liikkumatta ikkunassansa vaipuneena ajatuksiinsa tahi unelmiinsa ja hänen asentonsa ilmaisi silloin samaa kuin tuo mykkyys. Sitä ei sopinut kummastella, syystä että hän ei enää osannut lukea eikä kirjottaa. Mutta se ei ollut tämäntapaista. Silloin huomasi selvästi hänen vilkkaista, elävistä kasvoistaan miten hän seurasi kaikkea, miten hän kuuli kaikki mitä tapahtui tehtaissa; hän kuuli sieltä melua, seurasi työtä ikäänkuin näkevin silmin olisi ollut sitä valvomassa jokaisessa salissa tahi pihassa. Hän kuuli kangaspuiden kalskeen, höyryn ulosvirtaamisen, kehruukoneitten surinan, käämikoneiden jyskeen, valssilaitoksen kitinän, vaunujen naksauksen irtilaskettaessa ja kiinnitettäessä, veturien vihellykset, johtajien komentohuudot, jopa työväen astunnankin heidän jonossa astuessaan kivettyä tietä; ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta, kaikesta hän oli selvillä mitä piti tietää ja tuntea. Ja miten vilkkaasti ja vaivatta hän tuon kaiken huomasi!

Mutta oyt oli korva kuulematon, kasvot, ilmeet, koko olentonsa ikäänkuin kivettynyt ja hän istui siinä kivipatsaan tapaisena. Tuo äänettömyys ja liikkumattomuus tuntui niin hirvittävältä, että Perrinen valtasi pelko ja kauhistus, joka tuntui hänestä todellakin masentavalta.

Äkkiä herra Vulfran peitti kasvonsa käsillään, huudahti ääneen ikäänkuin luullen olevansa yksin tahi oikeammin tietämättä missä oli tahi että läheisyydessä oli ihmisiä, jotka voisivat häntä kuulla:

"Jumalani, Jumalani! Minkätähden olet hyljännyt minut! Mitä olen rikkonut, kun niin rankaiset minua?"

Sitä huudahdusta seurasi uusi äänettömyys, Perrinen mielestä vieläkin surkeampi ja masentavampi, vaikka ei voinut koko laveudelleen käsittää sitä epätoivon syvyyttä, joka siinä ilmeni.

Sillä herra Vulfran oli, sentähden että onni aina oli ollut hänelle myötäinen ja suosiollinen, mielestänsä etuoikeutettu ihminen, joka kaitselmuksen johdattamana kulkee elon tietä minkään onnettomuuden kohtaamatta. Kuinka hän muuten olisi niin mitättömästä alusta päässyt niin korkealle ainoastaan omasta ansiostansa? Kaikkivoipa käsi oli kohottanut hänet kansan ylitse ja sittemmin johdattanut häntä niin varmasti, että hänen ajatuksensa ja tuumansa muka aina olivat olleet jonkun korkeamman vaikutuksen alaiset, silloinkin kun hän inhimillisestä heikkoudesta erehtyi. Kaikki hänen toiveensa toteutuivat; jokaisesta kilpailusta hän pääsi voittajana ja vastapuoli joutui tappiolle. Ja nyt äkkiä hän ei menestynytkään siinä, mikä oli hänen hartahin toivonsa, siinä jonka varmasti luuli saavuttavansa! Ensi kertaa hänen tahtonsa ei voittanut: hän oli odottanut poikaansa, hän oli aivan varma hänen tulostansa, koko loppuelämänsä hän oli perustanut siihen yhtymiseen ja… hänen poikansa oli kuollut.

Minkä hyväksi hän siis olikaan elänyt?

Hän ei voinut käsittää,… ei nykyisyyttä eikä entisyyttä.

Mitä hän oli ollut?

Mitä hän oli?

Ja jos hän todellakin neljäkymmentä vuotta oli ollut sitä mitä luuli olevansa, miksikä hän ei ollut sitä enää.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Tuota haluttomuutta ja tarmottomuutta kesti kauan aikaa ja siihen kattui vielä taudinoireita. Ryintä ja sydämentykytys lisääntyi ja viimein keuhkokuume pakotti viikon ajaksi herra Vulfrania vuoteen omaksi. Sillä aikaa joutui tehtaiden johto kokonaan riemuitsevan Talouelin käsiin.

Vähitellen sairas parani, mutta yleinen masentunut tila ei muuttunut, niin että lääkärikin joutui siitä levottomaksi.

Monta kertaa oli Perrine yrittänyt kysyä häneltä sairaan tilaa, mutta lääkäri oli tuskin vastannut mitään, sillä tohtori Ruchon ei ollut niitä, jotka tyydyttivät "maankulseksijan" uteliaisuutta. Onneksi hän ei ollut yhtä salaperäinen Bastienille ja neiti Belhommelle, jota usein tapasi siellä iltakäynneillään, niin että Perrine häneltä ja vanhalta kamaripalvelijalta sai jotenkin tarkat tiedot sairaan tilasta.

"Ei ole henki vaarassa", lausui Bastien, "mutta tohtori Ruchon tahtoisi nähdä herra Vulfranin jälleen työssä."

Neiti Belhomme oli avomielisempi ja kun oli, tullessaan linnaan tunnilleen, tavannut tohtorin ja keskestellut hänen kanssaan, niin hän mielellään kertoi oppilaalleen kaikki mitä tämä oli sanonut. Ja kaikki hänen sanansa päättyivät aina seuraavaan loppuponteen:

"Tähän tarvitaan jotakin elvyttävää, jotakin, joka panee siveellisen koneiston jälleen liikkeelle, sillä sielunvoimat eivät vielä ole lopussa, vaikka ovatkin veltostuneet."

Kauan aikaa olivat kaikki suuresti peljänneet jokaista mielenliikutusta ja tuo pelko oli juuri ollut syynä siihen, että monesti täytyi äkkiarvaamatta lykätä leikkaus, vaikka yleinen terveydentila oli vähää ennen ollut jotenkin tyydyttävä. Mutta nyt päinvastoin toivottiin jotakin tuommoista ulkonaista sysäystä. Silloin herra Vulfran sen vaikutuksesta kyllä jälleen ryhtyy työhön ja kiintyy liikkeensä johtoon ja saapi jälleen elämän- ja toiminnanhalua. Vastaisuudessa se ehkä on onnistuva, kun ei enää tarvitse pelätä kotiinpalaamisen tahi kuolonsanoman tuottamia vahingollisia liikutuksia. Silloin voi rohkeammin ryhtyä tuohon kauan lykättyyn leikkaukseen, kun on parempia takeita sen onnistumisesta.

Mutta mistä tulisi tuo sysäys, tuo elähyttävä tapaus?

Sitä jokainen kysyi saamatta tyydyttävää vastausta, sillä herra Vulfran näytti väliäpitämättömältä kaikesta, ei tahtonut edes vastaanottaa Talouelia eikä veljenpoikia vaan pysyi huoneessansa, ja lähetti aina, kun herra Talouel kahdesti päivässä aamuin illoin kunniottavasti tuli saamaan ohjeita, Bastienin kanssa vastauksen:

"Menetelkää asiainhaarain mukaan liikkeen hyväksi."

Ja noustuaan sairasvuoteelta ja jälleen päästessään ulos, hän kyllä kävi konttorissa niinkuin ennenkin, mutta tuskin kuunteli Talouelin tiliä toimistaan, hänen sairastumisensa aikana, vaan luotti niihin täydellisesti, Talouel kun oli liiaksi tottunut ja varovainen määrätäksensä jotakin, jota ei tietänyt isännän täydellisesti hyväksyvän.

Tuo välinpitämättömyys ei kuitenkaan estänyt häntä Perrinen seuraamana säännöllisesti käymästä joka päivä tehtaissa niinkuin ennenkin; mutta matkat kuluivat hänen lausumattansa sanaakaan, hän ei edes vastannut Perrinen huomautuksiin, ja saavuttuaan tehtaihin hän tuskin kuunteli tirehtöörien selityksiä.

"Siitä voitte neuvotella Talouelin kanssa", hän aina sanoi vastaukseksi.

Eikö milloinkaan ollut muutosta tapahtuva?

Eräänä iltapuolena heidän lähetessään Maraucourtia paluumatkalla tehtaista, vanhan hevosen hiljaa hölkätessä eteenpäin, kuului helakka torven ääni.

"Seis!" käski herra Vulfran, "luulenpa olevan tulipalon merkkiä."

Vaunut seisahtuivat, he kuuntelivat ja silloin kuului selvästi sama ääni.

"On tulipalo", sanoi herra Vulfran, "näetkö mitään?"

"Kyllä, näkyy musta savupilvi."

"Kummaltako puolen?"

"Poppelipuiden takaa, mutta en voi sanoa mistä."

"Oikealtako vai vasemmalta?"

"Ehkä enemmän vasemmalta."

"Vasemmalta, se on tehtaiden puolelta."

"Ajanko täyttä neliä?" kysyi Perrine.

"Ei, vaan muuten sukkelaan."

Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin kuului toitotus, mutta kun tie kävi mutkissa kiertäen poppelipuurantaisia lammikkoja, ei Perrine voinut varmasti sanoa missä tuli riehui. Kuitenkin se näytti olevan pikemmin kauppalan keskustassa kuin tehtaissa.

Hän mainitsi siitä herra Vulfranille, joka tavallisuuden mukaan ei vastannut siihen mitään.

Hän joutui siihen johtopäätökseen siitäkin, että toitotus kuului ihan vasemmalta, se on tehtaiden läheisyydestä.

"Toitotus ei ole sieltä missä palaa", hän arveli.

"Se on totta se", vastasi herra Vulfran.

Mutta hän lausui tuon niin väliäpitämättömästi, ikäänkuin ei ensinkään kuuluisi hänen missä tulipalo oli.

Vasta saapuessaan kauppalaan he saivat varman tiedon palopaikasta.

"Teidän ei tarvitse kiirehtiä, herra Vulfran", huus eräs työmies, "eihän tulipalo ole teillä, vaan la Tiburcen talohan se palaa."

La Tiburce oli vanha juoppo, joka otti, äitien ollessa tehtaantyössä, hoitaaksensa semmoisia pikku lapsia, jotka vielä olivat liian pienet päästäksensä lastenkotiin. Hän asui kurjassa, puoleksi lahonneessa hökkelissä pihan perällä jotenkin koulun läheisyydessä.

"Ajakaamme sinne", käski herra Vulfran.

Ei tarvittu muuta kuin seurata sinne rientäjiä. Nyt näkyi korkealle ilmaan kohoavia savupatsaita ja liekkejä ja kitkerää savunkatkua tuntui kaikkialla. Ennen kuin pääsivät palopaikalle oli heidän jo pakko seisahtua, elleivät tahtoneet ajaa uteliaiden joukkojen päälle, ne kun eivät millään tavalla ottaneet hajotaksensa. Herra Vulfran sen vuoksi astui alas vaunuista ja meni Perrinen taluttamana palopaikalle. Hänen astuessaan sisään portista tuli insinööri Fabry häntä vastaan, kypäri päässä, sillä hän johti palokuntaa ja sammutustyötä.

"Tulen valta on voitettu", hän sanoi, "mutta rakennus on palanut poroksi ja, mikä on pahinta, monta lasta, viisi jopa ehkä kuusikin on hävinnyt tuleen. Yksi on palanut, kaksi on tukehtunut ja kolmesta ei ole mitään tietoja."

"Kuinka tuli pääsi irti?"

"La Tiburce oli juovuksissa ja nukkunut… hän ei ole vieläkään selvä… suurimmat lapset leikkivät tulitikuilla ja juoksivat pakoon, kun rupesi palamaan. La Tiburce heräsi ja pakeni kauhistuneena hänkin, unohtaen kätkyissä makaavat pikku lapset."

Pihan perältä kuului huutoa, itkua ja valitusta. Herra Vulfran suuntasi askeleensa sinne päin.

"Ei, ei, älkää menkö sinne, siellä ovat noiden molempien tukehtuneiden lasten äidit ja he itkevät lapsiaan."

"Keitä he ovat?"

"Tehtaan työväkeä."

"Minun täytyy puhutella heitä."

Hän laski kätensä Perrinen olalle merkiksi, että hänen piti taluttaa häntä heidän luoksensa.

Fabry astui edellä avaten heille teitä, niin että he pääsivät pihaan, jossa palokuntalaiset yhä vaan ruiskuttivat vettä palaneen rakennuksen vielä pystyssä olevien seinien jäännöksiin, sillä hajonneiden hirsien väliltä vähä väliä vielä liekit leimusivat korkealle.

Pihan vastaiseen nurkkaukseen oli kokoontunut suuri joukko naisia ja sieltä kuului itkua ja valitusta. Fabry hajotti joukon ja herra Vulfran lähestyi Perrinen taluttamana molempia äitiä, jotka istuivat siinä kuolleet lapset sylissänsä. Kesken itkuaan toinen heistä ehkä luuli yliluonnollisen avun saapuvan, mutta nähdessään vain isännän lähestyvän hän heristi hänelle nyrkkiään uhkaavasti huutaen:

"Tulkaa katsomaan miten menetellään lastemme kanssa, meidän ahertaessamme teidän hyväksenne! Luuletteko voivanne kentiesi saada lapsen uudestaan eloon? Oi pikku rankkani, lapsi kultani!"

Ja kumartuen lapsensa ylitse hän rupesi uudestaan itkemään ja voivottelemaan.

Hetkisen herra Vulfran seisoi siinä kahden vaiheella, sitten hän lausui insinööri Fabrylle:

"Te olitte oikeassa, menkäämme pois täältä."

He menivät konttoriin eikä sen enempää puhuttu tulipalosta ennenkun herra Talouel tuli ilmottamaan herra Vulfranille, että noista kuudesta kuolleeksi luullusta lapsesta kolme oli löydetty hyvässä turvassa naapurien luota, jonne heidät ensi peljästyksen hetkenä oli viety suojaan. Siis oli tulen uhreja ainoastaan kolme, ja niiden hautaus oli määrätty tapahtuvaksi seuraavana päivänä.

Herra Talouelin mentyä päätti Perrine mainita herra Vulfranille ehdotuksen, jota oli miettinyt koko ajan palattuaan tulipalopaikasta.

"Ettekö aio knnniottaa hautajaisia läsnäolollanne?" hän kysyi vapisevalla äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen liikutustansa.

"Miksi sinne menisin?"

"Sentähden, että se olisi vastauksenne… arvokkain, minkä osaatte antaa… vaimoraukan syytteihin."

"Oliko minun työväkeni läsnä minun poikani surujumalanpalveluksessa."

"He tosin eivät osottaneet myötätuntoisuutta teille; mutta jos te otatte osaa heidän suruihinsa, niin on sekin vastaus, jopa semmoinen, jonka he ymmärtävät."

"Sinä et tiedä miten kiittämätöntä työväki on."

"Kiittämätöntäkö? Mistä? Palkkansako suhteen? Voipi olla; mutta se ehkä tulee siitä, että se käsittää saadut rahat toiselta kannalta kuin rahojen maksaja. Eikö sillä ole oikeutta niihin rahoihin, joita itse on työllään ansainnut? Sen ei muka tarvitse olla kiitollinen niistä. Mutta luuletteko sitä myöskin kiittämättömäksi osanottavaisuuden osotuksesta ja ystävällisestä avusta? Hyvyys ja ystävällisyys herättävät hyvää mieltä ja ystävyyttä. Tottakai te pidätte niistä, jotka teitä rakastavat, ja minusta tuntuu, että jos te osotatte olevanne heidän ystävänsä, niin teette heidätkin ystäviksenne. Suloista on helpottaa toisten kurjuutta ja köyhyyttä, mutta suurempaa ja jalompaa on vielä lohduttaa toisten suruja… ottamalla osaa niihin!"

Hänestä tuntui siltä kuin olisi vielä hyvin paljo sanottavaa siitä asiasta, mutta kun herra Vulfran ei vastannut sanaakaan, ei näkynyt häntä edes kuulevankaan, niin hän ei rohjennut jatkaa. Hän päätti kuitenkin myöhemmin uudestaan ottaa asian puheeksi.

Heidän astuessaan herra Talouelin verannan ohitse mennäkseen linnaan seisahtui herra Vulfram.

"Ilmottakaa pastorillemme, että minä kustannan lasten hautaamisen; pyytäkää häntä järjestämään se arvokkaalla tavalla; minä tulen surujuhlaan."

Herra Talouel oli vähällä saada halvauksen ällistyksestä.

"Ilmottakaa", jatkoi herra Vulfran, "että jokainen kuin tahtoo huomenna mennä kirkkoon saakoon vapaapäivän. Tämä tulipalo oli suuri vahinko."

"Me emme ole siitä vastuunalaiset."

"Tavallamme emme."

Tuo ei ollut ainoa asia, josta Perrinelle tuli kummastelemisen syytä; seuraavana aamuna herra Vulfran kirjeiden lukemisen ja neuvottelujen loputtua eri osastojen päällikköjen kanssa, pidätti insinööri Fabryn lausuen:

"Teillä ei ole tällä haavaa mitään kiireellistä työtä, mikäli luulen?"

"Ei, herra."

"Hyvä, matkustakaa sitten Roueniin. Olen kuullut sinne perustetun oikean mallilastenseimen, jossa ovat käyttäneet hyväksensä parasta, mitä sillä alalla on tarjottavana. En tarkota kaupungin omaa, jossa kaikki kuitenkin aikaa myöten muuttuu ammatintapaiseksi. Mutta siellä on eräs yksityinen tahtonut sillä tavalla kunniottaa kuolleen omaisensa muisto. Tutkikaa se seimi ja sen erityisosastoja: rakennustapaa, lämmityslaitosta, ilmanvaihtoa, ylläpitämisknstannuksia, rakennuskustannuksia y.m. semmoista. Kysykää sitten sen rakentajalta, mitkä seimet hänellä ovat olleet malleina. Käykää niitäkin tutkimassa ja palatkaa niin pian kuin mahdollista. Meillä täytyy kolmen kuukauden kuluttua olla oma seimi jokaista tehdastamme varten, sillä samanlaista onnettomuutta kuin eilinen ei saa millään ehdolla uudestaan tapahtua. Me emme voi emmekä saa ottaa semmoista edesvastausta päällemme."

Illalla, Perrinen kerrottua suuren uutisen innostuneelle neiti Belhommelle, keskeytti herra Vulfran oppitunnin astumalla kirjastoon.

"Neiti", hän lausui, "tulen pyytämään teiltä suurta apua niin omasta kuin paikkakuntamme työväen puolesta, apua, joka asian menestymiseen katsoen on sangea tärkeä, kun minulla ei ole mitään takeita sen menestymisestä. Sen vuoksi on uhraus teidänkin puoleltanne melkoinen. Sanalla sanoen, seikka on seuraava":

Kysymys oli tahtoisiko hän jättää opettajan paikkansa kansakoulussa siirtyäksensä noiden viiden perustettavan seimen ylijohtajaksi. Herra Vulfran kyllä oli muistellut muita, mutta ei tietänyt ketään, joka niinkuin neiti Belhomme oli ymmmärtäväinen, helläsydäminen ja käytännöllinen, että osaisi hoitaa niin vastuunalaista ja tärkeätä virkaa. Valmistuneina herra Vulfran aikoi ne tarjota Maraucourtin, Saint-Pipoyn, Hercheuxin, Bacourtin ja Flexellesin kunnille lahjaksi sekä riittävän rahamäärän niiden ylläpitämiseksi, eikä hän asettanut muuta kuin sen ehdon, että hänellä olisi itsellään valta asettaa ja pysyttää siellä henkilön, johon niin täydellisesti luotti, että voi olla varma niiden mepestymisestä.

Sillä tavalla esitettynä ei neiti Belhomme voinut olla pyyntöön suostumatta, mutta se ei kuitenkaan ollut mikään helppo asia; uhraus oli niinkuin herra Vulfran heti myönsi, sangen tuntuva innostuneelle opettajattarelle.

"Oi, herra Paindavoine", huudahti neiti, "te ette aavista kuinka välttämätön koulutyö on minulle!"

"Opettaa lapsia, hankkia heille tietoja ja valistusta on suurta, minä tiedän sen, mutta antaa heille terveyttä, eloa, ei sekään ole vähää ja se tulisi teidän tehtäväksennne. On sekin tehtävä siksi suuri ja tärkeä, ettette toivoakseni sitä hylkää."

"Enkä minä ansaitsisi teidän valintaanne, jos kuuntelisin yksityisiä epäilyksiäni… Itse puolestani tulen ensimäiseksi oppilaakseni ja minulla on vielä niin paljo opittavaa, että opettamishaluni siitä saa sangen suuren ja laajan työalan. Suostun ehdotukseenne kaikesta sydämestäni; ja tämä sydän on enemmän liikutettu kuin voin selittääkään, täynnä kiitollisuutta…"

"Jos meidän tulee olla kiitolliset jollekin, niin se on oppilastanne eikä minua kohtaan, sillä hän se on herättänyt minussa nämä ajatukset eloon, jotka tähän asti ovat olleet minulle aivan outoja ja osottanut minut polulle, jossa en vielä ole astunut kuin askeleen vain sen rinnalla mitä vielä aion toimittaa ja joka on tekemättä."

"Oi, herra!" huudahti Perrine iloisena ja ylpeänä, rohkaistuna näistä sanoista, "jospa suvaitsisitte astua vielä toisenkin askeleen."

"Minnepäin?"

"Sinne, minne veisin teidät tänä iltana."

"Sinähän et epäile menestymistäsi."

"Oi, jospa minun ei tarvitsisi epäillä?"

"Minuako sitten epäilet?"

"En, herra, vaan itseäni. Mutta sillä ei ole ensinkään yhteyttä sen kanssa, mitä nyt tarkotan, ehdotellessani viedä teidät tänä iltana erääseen paikkaan."

"Mutta minne sitten aiot viedä minut tänä iltana?"

"Erääseen paikaan, jossa läsnäolonne vain muutaman minuutin aikana voi saada aikaan erinomaisia seurauksia."

"Etkö edeltäpäin tahdo kertoa missä tuo salaperäinen paikka on?"

"Jos ilmaisisin sen, niin haihtuisi käynnistänne odottamani vaikutus mitättömiin. Tämä ilta on lämmin ja kaunis eikä teidän tarvitse peljätä vilustumista — minä rukoilen teitä, tulkaa kanssani."

"Minä luulen voivanne luottaa häneen", lausui neiti Belhomme, "vaikka hän esittääkin ehdotuksensa hieman kummallisessa ja lapsellisessa muodossa."

"Olkoon menneeksi, tehdään sitten tahtosi mukaan ja minä seuraan sinua. Mihin aikaan menemme tutkimusretkellemme?"

"Mitä myöhemmin sitä parempi."

Illan kuluessa herra Vulfran monta kertaa puhui tuosta retkestä onnistumatta saada Perrineä ilmaisemaan matkan tarkotusta.

"Tiedäpäs, että olet oikein herättänyt uteliaisuuttani."

"Vaikken olisikaan voittanut enempää, niin on jo siinäkin jotakin. Eikö ole teidän parempi arvailla mitä huomenna tapahtuu, kuin surra sen menettämistä, mitä toivoitte eilen?"

"Olisit ihan oikeassa, jos minulla olisi huomispäivää; mutta mimmoista tulevaisuutta minä voin toivoen uneksia itselleni? Tulevaisuus on menneisyyttäkin paljoa surkeampi, sentähden että se on tyhjä."

"Ei suinkaan! Se ei ole tyhjä, jos vain muistelette muitakin eikä yksistään itseänne. Lapsena ollessa… kun on onneton… muistelee usein kaikkea mitä pyytäisi kaikkivoivalta haltialta, jos semmoinen esiintyisi teille, semmoinen, jonka ei tarvitse muuta kuin tahtoa vain, niin kaikki toiveet toteutuisivat. Mutta kun on itse tuo kaikkivoipa haltia, joka voi saada kaikki mitä suinkiu tahtoo, niin silloin varmaankin usein miettii mitä keksiä tehdäksensä onnellisiksi ne jotka eivät ole, olkoot he sitten lapsia tahi täyskasvuisia. Eikö ole niin? Sillä kun on tilaisuutta siihen, on kai aina hauskaa käyttää tuota voimaa. Minä sanon tämän vain siksi, että tämä on samaa kuin satu; todellisuudessa sillä on toinen nimitys."

Ilta kului niissä pakinoissa; monta kertaa herra Vulfran kysyi eikö jo ollut aika lähteä, mutta Perrine viivytteli menoa niin kauan kuin mahdollista.

Viimein hän kuitenkin ilmotti olevan aika lähteä matkaan: ilta oli lämmin niinkuin hän oli arvannut, tyyni, selkeä, muttei pimeä; vähä väliä salama silmänräpäykseksi valaisi mustan taivaan. Heidän saapuessansa kauppalaan, oli siellä jo pimeätä ja hiljaista. Kaikki näkyivät nukkuvan eikä ainoatakaan kynttilää palanut tyhjissä ikkunoissa, ei kuulunut hisaustakaan paitsi veden kohina joen padon luona.

Samaten kuin kaikki sokeat, osasi herra Vulfran liikkua yhtä varmasti yöllä kuin päivällä ja hän tiesi yhtä selvästi kuin näkeväkin mitä tietä olivat astuneet.

"Nyt olemme saapuneet mummo Françoisen talolle", hän lausui hetken astuttuaan.

"Sinne meidän juuri on mentäväkin", vastasi Perrine. "Mutta nyt on meidän paras olla puhumatta mitääa. Minä talutan teitä. Sen vain sanon edeltäpäin, että meidän tulee astua rappusia ylös, mutta ne ovat suorat ja siis helpot. Päästyämme ylös minä avaan oven, jonka jälkeen astumme huoneeseen, mutta meidän ei ole tarvis viipyä siellä kauemmin kuin teitä haluttaa, minuutti vain tahi kaksi."

"Mitä tahdot minua näkemään, sokea kun olen?"

"Teidän ei olekaan tarvis nähdä."

"Minkätähden meidän sitten pitää mennä sinne?"

"Jotta olette käynyt siellä. Unohdin sanoa, ettei ole vaarallista vaikka vähäisen meluammekin astuessamme."

He menettelivät sen mukaan ja saapuessansa heti sen perästä peräpihalle valaisi salama heille raput. He nousivat niitä ja heidän saavuttuaan ylös Perrine avasi oven sekä veti hiljaa herra Vulfranin sisälle ja sulki oven.

Huoneessa oli ilma tavattoman tukehuttava, kuuma ja pahanhajuinen.

Uninen ääni kysyi:

"Ken siellä?"

Kädenpuristus ilmotti herra Vulfranille olevan paras olla vastaamatta.

Sama ääni jatkoi:

"Miksikä et voi mennä nukkumaan La Noyelle?"

Tällä kertaa herra Vulfran kädenpuristuksella ilmotti Perrinelle tahtovansa lähteä.

Perrine avasi oven ja he astuivat alas; äkäistä mutinaa kuului rappusissa heidän jäljessänsä.

Vasta päästyään kadulle herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.

"Tahdoit minua tuntemaan huoneen, missä vietit ensimäisen yön, saavuttuasi tänne?"

"Minä tahdoin, että tuntisitte yhden noista Maraucourtin ja muiden kylien lukuisista huoneista, missä makaa suurin osa työväestänne: miehiä, naisia, lapsia. Ja minä arvelin, että saatuanne edes minuutinkaan ajan vain hengittää tuota turmeltunutta ilmaa, ottaisitte selvää kuinka monta heistä kuolee siihen."

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

Aivan päivälleen oli kulunut kolmetoista kuukautta siitä ihanasta sunnuntaiaamusta, jolloin Perrine saapui Maraucourtiin, köyhänä, epätietoisena siitä, mikä tulisi hänen kohtaloksensa.

Oli nytkin sunnuntai ja ilma yhtä hurmaavan kaunis kuin silloinkin, mutta Perrine itse ja kauppala olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi kuin edellisenä vuonna.

Samalla paikalla, jossa hän oli viettänyt ensimäisen päivänsä iltaa, surullisena istuen metsänreunassa pienellä kummulla ja katsellen kauppalaa ja tehtaita, siinä kohosivat nyt rakenteilla olevat suuret rakennukset: komea sairashuone, joka näkyi laajalle ympäri seutua ja oli aiottu herra Vulfranin kaikkien tehtaiden työväkeä varten, asukoot sitten Maraucourtissa tahi muualla.

Siitä paikasta oli laaja näköala yli koko seudun ja sieltä voi paraiten nähdä kaikki siellä tapahtuneet muutokset… ja ne olivat erinomaisen suuret… verraten siihen lyhyen aikaan, jossa ne oli tehty.

Itse tehtaat eivät olleet sanottavasti muuttuneet: mitä ne silloin olivat, semmoisina ne pysyivät edelleenkin, ikäänkuin niiden ei olisi tarvis, jouduttuaan kukoistavaan tilaan, muuta kuin säännöllisesti ja johdonmukaisesti seurata ennestään määrättyä suuntaa.

Mutta tehtaan portin läheisyydessä, siinä missä ennen oli ollut muutamia miltei hajoamistilassa olevia hökkeleitä, niin sanottuja "lastenhoitoloita", semmoisia kuin La Tiburcen muutama kuukausi sitten palanut mökki, siinä loisti nyt herra Vulfranin äsken rakennuttaman kivisen lastenseimen punainen tiilikatto.

Hänen tapansa sopia noiden hökkelien omistajien kanssa oli suora ja mutkaton. Hän kutsui heidät luoksensa ja selitti, ettei enää voinut sallia heidän lastensa olla aina tulipalon ja tautien alaisina, jommoisia väittämättä syntyi noissa epäterveellisissä asunnoissa, vaan hän aikoi rakennuttaa seimen, jonne lapset otetaan hoidettaviksi äitien ollessa työssä, missä heidät elätetään maksutta, kunnes täyttävät kolme vuotta.

Hänen seimiinsä ei voisi verratakaan noita entisiä hoitoloita. Jos he suostuivat myömään talonsa niin hän oli maksava niistä määrätyn hinnan tahi elinkautisen eläkkeen. Elleivät tahtoneet, niin ei kukaan pakottaisi heitä; rakennuspaikkoja oli yllin kyllin saatavana. Heillä oli miettimisaikaa seuraavaan päivään kello yksitoista. Kello kaksitoista oli jo liian myöhäistä.

Kauppalan keskestä näkyi toisia rakennuksia, paljon korkeampia, suurempia ja mahtavamman näköisiä: Ryhmä puolitekoisia rakennuksia, jotka olivat aiotut erityistä tarkotusta varten; siinä oli yhteisiä ruokasaleja, ravintoloita, ruokakauppoja ynnä asuntoja naineille työmiehille ja -naisille. Hankkiessaan rakennusalan herra Vulfran menetteli samoin kuin lastenseintäkin rakentaessa.

Ennestään oli siinä joukko vanhoja rakennuksia, mikä paremmassa mikä huonommassa kunnossa, enimmäkseen mitä kurjimmassa tilassa ja niissä oli työväenperheillä huoneensa. Herra Vulfran kutsutti luoksensa hökkelien omistajat ja puhui heille jotensakin seuraavalla tavalla:

"Jo kauan aikaa on kuulunut valituksia, että asumanne huoneet ovat ylen kurjat. Ja juuri huonot asuntosuhteenne ovat syypäät niihin koviin tauteihin, jotka raivoavat keskuudessanne: keuhkotauteihin ja lavantauteihin. En voi enää sallia semmoisen jatkumista. Olen päättänyt rakennuttaa kaksi suurta taloa, joihin tulee erityinen valoisa hnone joka perheelle kolmen frangin kuukausivuokrasta. Saman rakennuksen alakertaan sijoitan ruokasalin ynnä ravintolan, josta saa atrian: liemiruuan, paistia tahi lihamuhennosta, leipää ja kaljaa seitsemälläkymmenellä centimella. Jos tahdotte myödä minulle talonne niin rakennutan asuntoja niiden paikalle. Ellette tahdo, niin pitäkää ne. Ehdotukseni on teidän eduksenne, sillä minulla on omia ja muitakin rakennuspaikkoja tarjona, jotka tulevat helpompihintaisiksi. Annan teille miettimisaikaa huomiseen kello yksitoista; kello kaksitoista on jo liian myöhäistä."

Sinne tänne siroteltuina näkyi joukko uusia, pieniä tiilikattoloita, jotka siisteytensä ja helakan punavärinsä kautta miellyttävästi erosivat vanhoista turvekatoista. Ne olivat vasta rakennetut, aiotut perheellisille työmiehille ja pienien puutarhojen ympäröiminä, joissa kukin voi kasvattaa kaikenmoisia hyödyllisiä kasviksia perheensä elatuksen lisäksi. Vuotuista vuokraa oli niistä maksettavaa sata frangia ja silloin sai kukin perhe erityisen rakennuksen haltuunsa, jotta oman kodin tunne heitä aina seuraisi.

Muttu muutos, joka enimmän olisi kummastuttanut vuodenajan Marancourtista poissa ollutta, oli kuitenkin se, joka oli tapahtunut herra Vulfranin omassa puistossa, jonka ruohokentät ulottuivat lammikkoihin asti. Puiston alava puoli oli ollut ihan luonnon tilassa ja nyt se erotettiin lähimmästä osasta suurella ojalla. Keskellä sitä luonnollista metsää kohosi nyt sveitsiläiseen tapaan rakennettu talo, muiden pienempien rakennusten ympäröimänä ja kaikki nuo yhteensä saattoivat paikan julkisen puiston näköiseksi, jossa oli jos jonkinlaisia huvitusesineitä: karuselli, kiikkuja, voimistelutelineitä, keilirata, pallokenttiä, ampumakenttiä niin pyssyllä kuin jousella ammuntaa varten, kiipeämätankoja, polkupyöräkenttiä, nukketeatteri ja soittolava.

Se olikin julkinen puisto, sillä se oli aiottu huvipaikaksi kaikkien tehtaiden työväelle, yhtä hyvin Hercheuxin, Saint-Pipoyn, Bacourtin ja Flexellesin kuin Maraucourtin kansalle. Herra Vulfran ei tahtonut omaa huvikenttää kullekin tehtaalle, vaan tahtoi työväelle yhteisen huvipaikan, jossa saisivat tutustua toisiinsa, niin että he tuntisivat itsensä enemmän ikäänkuin kuuluvan yhteen. Ja kirjasto lukusaleineen, jonka hän ensin aikoi perustaa, sijotettiinkin, hän ei itsekään tietänyt kenen vaikutuksesta, tuohon laajaan puistoon, jonka lukusalit ja keskusteluhuoneet siten ympäröivät suuren sveitsiläisrakennuksen, anastaen semmoisen alan puistosta, että sitä oli suurennettava, ja muodosti rakennusrenkaan, joka tavallaan suojeli linnaa ja puolusti sen olemassaoloa.

Vaikka nuo muutokset olivatkin päätetyt ja toimeenpannut kovin sukkelaan, niin olivat ne kuitenkin nostaneet mielenosotuksia liikkeelle ja saaneet aikaan kovaa kiihtymystä.

Vihamielisimmät olivat talonisännät, kapakoitsijat ja kauppiaat, jotka huusivat vararikkoa ja sortoa: eikö ole sulaa vääryyttä, yhteiskunnallinen rikos ruveta heidän kilpailijakseen ja estää heitä harjottamasta luvallisia toimiaan ja ammattiaan, jommoiset heillä oli ollut jo ammoisista ajoista ja joita olivat hoitaneet mielensä ja etunsa mukaan. Eivätkö he olleet vapaita ihmisiä, kun heitä noin sorrettiin? Tehtaiden perustamisesta asti olivat maanviljelijät olleet vihamieliset noille laitoksille, jotka riistivät heiltä työväen tahi pakottivat heitä lisäämään heille palkkaa ja pikkukauppiaat yhtyivät täydellisesti heidän nurinaansa. Vähällä oli että herra Vulfrania vainottiin ja ahdistettiin pahantekijänä hänen Perrinen seurassa astuessansa kauppalan kaduilla: eikö hän siis vielà ollut kyllin rikas, tuo sokea vanhus, kun tahtoi saattaa varattomatkin perikatoon! Eikö hänen poikansa kuolemakaan ollut pehmittänyt hänen armotonta sydäntànsä! Olihan työväki oikein nuijapäinen, kun ei käsittänyt sitä, että tuolla ei ollut muuta tarkotusta kuin heidän kovempi kahlehtimisensa ja toisella kädellä sen riistäminen, mitä toisella oli heille antanut. Pidettiin kokouksia, joissa keskusteltiin, mitä oli tehtävä ja joissa yhä useampi työmies vakuutti, ettei hän ollut semmoinen nauta kuin muut kumppanit.

Herra Vulfranin lähin seura eli oikeammin hänen omat sukulaisensa olivat joutuneet samanlaiselle levottomalle ja moittivalle kannalle. Oliko hän tulemassa hulluksi? Aikoiko hän saattaa itsensä… se on heidät aineelliseen perikatoon? Eikö olisi viisainta asettaa häntä holhouksenalaiseksi? Varmaankin hänen mieltymyksensä tuohon pikku tyttöön, joka sai hänet tekemään mitä ikinä tahtoi, oli vanhuuden heikkouden selviä oireita. Pitäisihän sen olla selvää jokaiselle tuomioistuimelle. Ja kaikkien viha kärjistyi tuon vaarallisen maankulkurin päähän, joka ei ymmärtänyt sitä pahaa, mitä sai aikaan. Mitäpä tuohon tyttöön koskikaan kuinka paljo rahaa siinä tuhlattiin, eiväthän ne olleet hänen omiaan.

Onneksi tuon vihan esine sai todellisilta ystäviltään rohkeutta kestämään kaikkia ilkeyksiä, joita alituisesti välillisesti tahi välittömästi häntä kohtasi.

Niin oli esimerkiksi Talouel varsinaisena onnenonkijana asettunut hänen puolellensa. Perrinehän onnistui kaikissa toimissaan ja saattoi herra Vulfranin tekemään kaikki mitä suinkin tahtoi, sekä vielä lisäksi oli pahoissa väleissä nuorten herrojen kanssa; siinähän oli jo kylliksi hänen esiintyäkseen hänen ystävänään. Syvemmälle katsoen, mitä häneen, Taloueliin koski vaikkakin herra Vulfran tuhlasi tavattomia summia laitoksiin, jotka todellisuudessa kuitenkin enensivät tehtaiden arvoa. Eivätkö nuo rahat vielä tulevaisuudessa joudu hänelle, Talouelille, kun hän kerran tavalla tahi toisella joutuu kaikkien noiden tehtaiden omistajaksi. Jos hänellä vain oli aavistustakaan siitä, että joku parannus oli tekeillä, niin hän aivan varmaan hankki itselleen tilaisuutta "arvella" herra Vulfranin oivaltaneen oikean hetken koittaneen sen toteuttamiseksi.

Mutta Perrinellä oli muita vilpittömämpiäkin ystäviä, nimittäin tohtori Ruchon, neiti Belhomme ja insinööri Fabry ynnä ne työmiehet, jotka herra Vulfran oli valinnut eri laitostensa kaitsijamiehiksi.

Nähdessään miten maankuljeksijatyttö oli palauttanut herra Vulfranin tarmon ja päättäväisyyden oli tohtori ruvennut kohtelemaan häntä kokonaan toisin, melkeinpä isällisesti, semmoisena, jonka mielipiteet ovat sangen painavat ja jonka sanoja ei suinkaan saa jättää omaan arvoonsa.

"Tuo pikkuinen tuossa on tehnyt enemmän kuin kaikki rohdot, ilman häntä en todellakaan tiedä miten olisi käynyt herra Vulfranin."

Neiti Belhommen ei tarvinnut ensinkään muuttaa kohteluaan, eikä enentää ystävyyttään, mutta siihen oli nyt sekaantunut ylpeyden tunne. Joka päivä hän muutaman minutin ajan lukutunnilla selvästi osotti tunteitaan, vaikka kyllä itselleen myönsi semmoisen ei ensinkään sopivan "opettajan ja oppilaan" keskinäisiin suhteihin.

Insinööri Fabry puolestansa oli liiaksi osallinen kaikkiin näihin mullistaviin muutoksiin pysyäkseer syrjässä. Hän siis oli täydelleen Perrinen puolella, vaikka ei alussa ollut ensinkään sen enempää pannut huomiotansa tuohon pikku tyttöön, joka niin lyhyellä ajalla oli muuttunut niin tärkeäksi henkilöksi, ja joka herttaisuudellaan olisi saanut hänet mihin suinkin vain tahtoi.

"Herra Fabry, eikö teidän pitäisi matkustaa Noiseliin tutkimaan työväen asuntoja?"

"Herra Fabry, teidän pitäisi matkustaa Englantiin tutkimaan the Working men's club Union, työväeoyhdistyskysymystä."

Ja Fabry matkusti, minne häntä vain pyydettiin laiminlyömättä mitään, joka näytti hänestä hyvältä ja hyödylliseltä. Palattuaan hänellä aina oli pitkät neuvottelut herra Vulfranin kanssa ja niiden tuloksena oli lisättyä työtä piirustuskonttoreissa, sillä näytti melkein siltä, että arkitehdin toimi olikin muuttunut suuren tehdasliikkeen tärkeimmäksi osaksi. Perrine ei milloinkaan ottanut osaa noihin neuvotteluihin eikä milloinkaan lausunut sanaakaan, mutta hän oli aina läsnä. Tavattoman typerä olisi jokainen ollut, joka ei olisi huomannut juuri hänen huomaamatta valmistaneen vanhusta ja kylväneen niitä siemeniä, jotka sitten itivät siellä ja sen perästä kantoivat hedelmiä.

Perrine ei sen enempää sekaantunut herra Vulfranin neuvotteluihin valittujen työmiestenkään kanssa, mutta he kuitenkin älysivät hänen suuren vaikutusvaltansa, vaikka hän ei sanalla eikä ainoallakaan viittauksella ilmaissut mielipidettänsä ja ylpeillen he aina lausuivat:

"Tiedättehän, hän on itse ollut käämikoneen ääressä."

"Olisiko hän semmoinen, ellei olisi itse ollut työntekijä?"

Ei olisi sen käynyt hyvin, joka olisi rohjennut hätyyttää Perrineä hänen kävellessänsä kauppalan kaduilla. Räyhääjien rähinä kyllä silloin joutuisaan ja kouraantuntuvasti olisi takertunut kurkkuun takaisin.

Sinä sunnuntaina odotettiin insinööri Fabrytä kotiin, hän kun oli jo muutamia päiviä matkustanut pois salaiselle asialle, jota herra Vulfran ei ollut kertonut edes Perrinellekään. Aamulla hän oli Parisista lähettänyt sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan muutamia sanoja:

"Täydellisiä tietoja; virallisia papereita, tulen kello kaksitoista."

Kello oli jo puoli yksi eikä häntä vielä kuulunut, joka seikka vastoin tavallisuutta oli saattanut herra Vulfranin sangen levottomaksi, hän kun aina oli niin tyyni ja rauhallinen.

Syötyään aamiaisensa tavallista sukkelammin hän siirtyi huoneeseensa Perrinen seuraamana ja siellä hän vähä väliä meni puutarhaaan vievän ikkunan luokse kuuntelemaan.

"Kummaîlista ettei Fabryta jo kuulu."

"Juna on ehkä myöhästynyt", arveli Perrine.

Mutta herra Vulfran ei tyytynyt siihen selitykseen, vaan viipyi ikkunan luona, josta Perrine mielellään olisi houkutellut häntä pois, sillä siellä ja puistossa tapahtui jotakin, josta hänen ei olisi pitänyt saada tietää. Siellä puutarhurit tavallista joutuisammin ripustivat köynnöksiä ja kukkalaitteita tankojen nenään ja toiset ryhmittivät harvinaisia lehtikasveja sametin hienoille ruohokentille. Suuret portit olivat seljällään ja työväen puistossa olivat rakennukset sekä voimistelutelineet koristetut vaatepunoksilla, ja kattojen harjasta liehuivat kirjavat liput iloisesti vienossa merituulessa.

Äkkiä herra Vulfran soitti palvelijaansa ja kielsi tämän tultua laskemasta ketään sisälle paitsi insinööri Fabryta.

Tuo käsky kummastutti kovasti Perrineä, sillä tavallisesti herra Vulfran otti kaikki vastaan, jotka tahtoivat häntä tavata, vanhat ja nuoret, sillä yhtä jyrkkä ja jäykkä kuin olikin arkipäivinä, yhtä ystävällinen ja herttainen hän oli sunnuntaina, jolloin kauppa- ja raha-asiat eivät täyttäneet hänen mieltänsä.

Vihdoin kuului vaunujen pyörinää maantieltä lammikkojen luota, se on Piquignyhyn vievältä tieltä.

"Nyt tulee Fabry", huudahti herra Vulfran yhtä aikaa iloisella ja pelonsekaisella äänellä.

Niin olikin. Hetkisen kuluttua insinööri astui huoneeseen. Hänkin näytti erinomaisen liikutetulta ja silmäys, jonka loi Perrineen, saattoi tytön hämilleen tietämättä mistä syystä.

"Veturi viottui, siinä syy myöhästymiseeni."

"Olette kuitenkin saapunut, ja se on pääasia."

"Sähkösanomani on jo ilmottanut että olen onnistunut."

"Sähkösanomanne oli liian lyhyt ja epämääräinen, se on herättänyt minussa toiveita, mutta minä tahdon varmuutta."

"Sitä olette saapakin, niin täydellisiä kuin suinkin haluatte."

"Puhukaa sitten! sanokaa pian!"

"Neidenkö läsnäollessa?"

"Niin, jos asiat ovat niinkuin sanotte."

Ensi kertaa Fabry silloin tehdessään selkoa matkasta kysyi saisiko puhua Perrinen läsnäollessa. Ollen jo ennestään eriskummallisen levottomalla mielellä Perrinen mielenliikutus yhä lisääntyi herra Vulfranin ja insinöörin sanoista ja vapisevista äänistä.

"Niinkuin se, jolle olitte uskonut kuulustelut, aivan oikein oli aavistanut", alkoi Fabry katselematta Perrineä, "oli hänen etsimänsä henkilö, joka monta kertaa oli kadonnut jäljettömiin, kuitenkin vihdoin saapunut Parisiin. Siellä asiamiehenne on tarkastellut kaikki kuolemantodistukset ja viimein löytänyt todistuksen viime vuoden kesäkuulta Marie Doressanyn, Edmond Vulfran Paindavoinen nimellä. Tässä on kopio siitä."

Hän laski sen herra Vulfranin vapiseviin käsiin.

"Tahdotteko että luen sen?"

"Oletteko todistuttanut nimet oikeiksi?"

"Tietysti."

"Älkää sitten lukeko. Katselkaamme sitä myöhemmin. Jatkakaa!"

"En kuitenkaan tyytynyt tuohon paperiin", jatkoi Fabry, "tahdoin kuulustella talon omistajaa, nimeltä Grain de Sel, jossa vainaja kuoli; olen myöskin nähnyt molemmat henkilöt, jotka olivat läsnä tuon poloisen nuoren rouvan kuolinhetkellä, erään katulaulajattaren liikanimeltä Markiisitar ja vanhan rajasuutarin, La Carmen. Vainaja kuoli liikaponnistuksista, nälästä ja puutteesta. Kävin lääkärinkin luona, joka häntä hoiteli, tohtori Cendrieren luona Riblettekadun varrella. Hän tahtoi lähettää potilaan sairashuoneeseen, mutta tämä kieltäytyi jättämästä tytärtään. Viimein Grain de Sel lähetti minut täydentääkseni tietojani Chateau des Rentiers-kadulle erään ryysyjen kaupustelijan La Rouquerien luokse ja hänet minä tapasin vasta eilen hänen palattuaan maaseudulta."

Fabry vaikeni hetkiseksi, kääntyi sitten ensi kertaa Perrinen puoleen, tervehti kunniottavasti ja lausui:

"Olen nähnyt Palikarin, neiti, se jaksaa hyvin."

Perrine oli jo alussa noussut seisomaan, oli jäänyt siihen liikahtamatta, kuunnellen kiihkoisasti kyynelten valuessa hänen silmistänsä.

Fabry jatkoi:

"Varmana äidin suhteen, ei minun enää tarvinnut muuta kuin saada selvää tyttären kohtalosta, ja sen sain tietää La Rouquerielta, joka kertoi miten oli tavannut Chantillyn metsässä lapsi raukan puolikuolleena nälkään, uskollisen aasinsa löytämänä."

"Ja sinä", huudahti herra Vulfran, kääntyen Perrinen puoleen, joka seisoi siinä vavisten kiireestä kantapäähän, "voitko sanoa minulle, miukätähden tuo lapsi ei ole ilmaissut itseään? Etkö voi sanoa minulle, sinä, joka tunnet nuoren tytön sydämen…"

Perrine astui muutaman askeleen häntä kohti.

Hän jatkoi:

"Minkätähden hän ei tule avonaiseen syliini…?"

"Jumalani!"

"Isoisänsä syliin."

Neljäskymmenes luku.

Insinööri Fabry poistui jättäen isoisän yksin poikansatyttären kanssa.

Kumpikin oli niin liikutettu, että istuivat siinä käsi kädessä puhumatta juuri mitään muuta kuin vaihtaen muutamia helliä sanoja.

"Tyttöni, armas lapsi kultani!"'

"Isoisä!"

Hetken perästä, heidän vähäisen tyynnyttyään rupesi herra Vulfran häntä kuulustelemaan:

"Minkätähden et ole ilmaissut itseäsi?"

"Olenhan monta kertaa koettanut sitä tehdä. Ettekö muista mitä eräänä iltana lausuitte, silloin kun viime kerran otin äitini ja itseni puheeksi: Älä milloinkaan, kuuletko, älä milloinkaan enää puhu minulle noista katalista olennoista."

"Mitenkä minä osasin aavistaa sinua poikanityttäreksi?"

"Mutta jos tuo tyttö muitta mutkitta olisi tullut luoksenne ja ilmottanut olevansa poikannetytär, etteköhän silloin häntä kuuntelemattakin olisi ajanut häntä luotanne?"

"Ken tietää mitä olisin tehnyt!"

"Sentähden päätin olla itseäni ilmaisematta kunnes, niinkuin äitini kehotti, huomaisin olevani rakastettu."

"Ja olet odottanut näin kauan! Eikö sinulla ollut alituisia todisteita siitä, että rakastin sinua?"

"En rohjennut uskoa niiden lähtevän isänsydämestä."

"Ja niin minun täytyi Fabryn kautta pakottaa sinut tulemaan syliini, kun, kovia sieluntaisteluja ja epäilyksiä kestettyäni, olio ruvennut luulemaan sinua tytökseni. Niistä kaikista olisin säästynyt, jos muutamalla sanalla vain olisit aikaisemmin lausunut toduuden."

"Eikö tämän hetken ilo täydelleen korvaa sitä ja todista sen olleen hyvä?"

"Onhan kaikki nyt hyvin, olkaamme puhumatta siitä. Kerro minulle kaikki, mitä olet salannut antaessasi minun jatkaa tiedustelujani, vaikka yhdellä ainoalla sanalla olisit voinut selittää kaikki."

"Ettäkö olisin ilmaissut ken olen?"

"Niin. Kerro minulle isästäsi. Kuinka jouduitte Sarajevoon? Minkätähden hän rupesi valokuvaajaksi?"

"Mimmoista meidän oli Intiassa voitte helposti…"

Herra Vulfran keskeytti hänet:

"Sinuttele minua; nyt puhut isoisällesi etkä herra Vulfranille."

"Saapuneista kirjeistä tiedät jotakuinkin mimmoista elämämme oli siellä; minä kyllä myöhemmin kerron sinulle kasvitieteellisistä retkistämme ja petoeläinten metsästyksestä, niin saat kuulla isän urhollisuudesta ja äitini kestävyydestä, sillä en voi kertoa toisesta mainitsematta toista…"

"Ole varma siitä, että se mitä Fabry kertoi hänen kieltäytymisestänsä mennä sairashuoneeseen siitä syystä, ettei tahtonut jättää sinua, on kovasti liikuttanut minua."

"Sinä kyllä vielä rakastat häntä!"

"Saat kertoa hänestä niin paljon kuin sinua vain haluttaa."

"Minä kyllä tutustutan hänet sinulle ja olen varma aita, että vielä rakastatkin häntä opittuasi häntä tuntemaan. Me olimme lähteneet Intiasta palataksemme Ranskaan ja saapuessamme Sueziin kadotti isä kaikki rahansa. Ne häneltä varastivat jotkut, joiden kanssa hän oli kauppa-asioissa. En tiedä millä tavoin."

Herra Vnlfran teki liikkeen, joka selvästi ilmaisi hänen kyllä tietävän miten se oli tapahtunut.

"Kun meillä ei enää ollut rahoja, niin emme voineet suorastaan matkustaa Ranskaan, vaan läksimme Kreikkaan, jonne matka ei ollut niin kallis. Isällä oli valokuvauskoneita ja Atenassa hän valokuvasi ja me elimme siitä. Sitten hän osti vaunut, aasin, Palikarin, joka pelasti henkeni, ja aikoi maitse palata Ranskaan elättäen meitä matkalla valokuvauksella. Mutta oi, siitä ei koitunut paljoa ansiota, ja kun vuoritiet olivat kurjan huonot, usein ainoastaan poluntapaisia, oli Palikar monta kertaa päivässä vähällä taittaa jalkansa ja niskansa. Minä olen kertonut sinulle miten isä kuoli matkalla; se tapahtui Bousovatchassa. Mutta minä rukoilen sinua, älä pyydä minua tänään kertomaan hänen kuolemastansa, minä en voi sitä tehdä. Kun hän ei enää ollut luonamme, meidän täytyi jatkaa matkaamme Ranskaan. Jos työansio oli vähäinen hänen ollessansa kanssamme ja voidessansa herättää luottamusta siihen määrin, että ihmiset otattivat kuvia, niin supistui se tyhjiin meidän jäätyämme yksin! Vastedes kerron sinulle kuinka kauheasti saimme kärsiä koko talven marraskuusta toukokuuhun, kunnes saavuimme Parisiin. Herra Fabryltä kuulit jo miten äiti siellä kuoli Grain de Selin talossa ja kertoessani siitä lähemmin kerron sinulle myöskin äidin viimeiset varotukset ja käskyn minun heti tulla tänne."

Perrinen kertoessa kuului puutarhasta ja puistosta epämääräistä melua.

"Mitä se on?" kysyi herra Vulfran.

Perrine astui ikkunan luo: Koko puisto ja lehtikujat vilisivät juhlapukuista yleisöä, miehiä, naisia, lapsia, ja heidän yllään hulmusivat liehuvat liput vienossa tuulessa. Ja tuo kuuden, seitsemäntuhannen joukko ulettui puutarhasta ja puistosta kauas ulos niityille ja teille ja saivat aikaan tuon melun, joka oli kummastuttanut herra Vulfrania ja kääntänyt hänen huomiotansa Perrinestä ja tämän kertomuksesta, joka kyllä muuten kiinnitti kaikki hänen ajatuksensa.

"Mitä se on?" hän toisti uudestaan.

"Onhan tänään syntymäpäiväsi", kertoi Perrine, "ja kaikkien tehtaiden työväki on päättänyt viettää sitä yhteisenä juhlana siten osottaen sinulle kiitollisuuttaan kaikesta siitä, mitä olet tehnyt heidän hyväksensä."

"Oh, todellakin! Vai todellakin!"

Hän astui ikkunan luokse ikäänkuin voisi heitä nähdä. Hänet tuonnettiin kohta ja heti levisi ryhmästä ryhmään huuto joka paisui paisumistansa, kunnes todellakin tuli kauhistuttavaksi.

"Herra Jumala! He voisivat todellakin olla kauheita ollessansa vastustajinamme", hän mutisi ensi kertaa tajuten käskettäviensä joukkojen voimaa.

"Kyllä, mutta nyt he ovat samaa mieltä kanssamme, sentähden että katsomme heidän parastansa."

"Ja se kaikki oli sinun ansiosi, pikku tyttö kultani. Nyt on ihan toista kuin silloin, kun isäsi sielumessu pidettiin ihan tyhjässä kirkossa!"

"Jnhlatoimikunta on määrännyt seuraavan järjestyksen juhlamenoille: Minä talutan sinut ummelleen kello kaksi ulos rappusille, jossa seisot kaiken kansan nähtävänä. Silloin lähestyy viisimiehinen lähetystö, yksi mies kustakin tehtaasta, astuu rappusille ja kaikkien nimessä vanha Gathoye pitää sinulle pienen puheen."

Samassa löi kello kaksi.

"Annapas minulle kätesi", lausui Perrine.

He saapuivat rappusille ja silloin kaikui mahtava eläköönhuuto. Juhlamenojen mukaan tuo viisimiehinen lähetystö astui rappusille ja isä Gathoye, vanha pellavanhäkilöitsijä, astui pari askelta lähemmäksi pitääkseen puheensa, joka vähintäin kymmenen kertaa oli sinä aamuna hänelle luettu.

"Herra Vulfran, olemme saapuneet onnittelemaan teitä… onnittelemaan teitä… onnittelemaan teitä siitä…"

Siinä se nyt kuitenkin kävi hullusti; hän huitoi käsillään, mumisi jotakin, niin että edempänä seisovat todellakin luulivat hänen lausuneen onnellisesti puheensa loppuun asti.

Hetkisen hän koetti uudestaan, mutta ei päässyt sen pitemmälle, jonka tähden hän epätoivoisena repi harmaata tukkaansa samoilla liikkeillä kuin pellavia häkilöiden ja lausui viimein:

"Minä kerron kuinka asiat ovat: minun piti pitää teille puhe, mutta en voi muistaa siitä sanaakaan ja se seikka minua pahottaa. Mutta kuitenkin minun piti siinä toivottaa teille onnea ja kiittää teitä kaikesta sydämestäni siitä, mitä olette tehnyt hyväksemme."

Hän nosti juhlallisesti kätensä:

"Sen vannon, niin totta kuin nimeni on Gathoye."

Vaikka puhe olikin yksinkertainen ja valmistamaton, niin se kuitenkin liikutti herra Vulfrania, joka ei ollut sillä tuulella, että olisi huomannut sen puutteellisuutta. Käsi yhä Perrinen olalla hän astui rappusten kaidinpuiden luokse, niin että oli siinä ikäänkuin puhujalavalla:

"Ystäväni", hän lausui vahvalla äänellä, "ystävyytenne osotukset ilahuttavat minua sanomattomasti, sitä enemmän, kun esiintuotte ne minulle elämäni onnellisimpana päivänä, hetkenä, jolloin juuri olen löytänyt pikku tyttöni, kuolleen poikani tyttären; tunnette hänet kaikki, olette nähneet hänet työssä, ja olkaa varma siitä, että hän päättää sen minkä olemme yhdessä alottaneet. Olkaa vakuutettut siitä että tulevaisuutenne ja lastenne tulevaisuus on turvattu ja hyvissä käsissä."

Niin sanoen hän kumartui Perrinen puoleen ja enenkuin tämä voi sitä aavistaakaan, hän oli vahvoilla käsillään nostanut hänet seisomaan aidalle, jossa näytti häntä kansalle ja kaikkien nähden syleili.

Silloin kuului tuhansilta huulilta ilohuuto, joka muutaman minuutin kuluessa levisi miehistä naisiin ja lapsiin, ryhmästä ryhmään. Sen jälkeen alkoi määrätty ohiastunta, jolloin jokainen astuessansa isännän ja hänen poikansatyttären ohitse kumartaen nosti lakkiansa.

"Jospa näkisit kuinka iloisen näköiset kaikki ovat", lausui Perrine.

Kuitenkin oli olemassa niitäkin, jotka eivät näyttäneet niinkään onnellisilta, nimittäin veljen- ja sisarenpojat tullessaan onnittelemaan "serkkuaan."

"Minä puolestani", lausui herra Talouel, joka ei tahtonut antaa tilaisuuden nähdä heidän pitkää naamaansa livahtaa käsistänsä ja etenkin kun samalla sai mielistellä tehtaiden nuorta perijää, "minä puolestani olin jo alusta asti arvannut asianlaidan."

Nuo monet mielenliikutukset eivät voineet olla terveellisiä herra Vulfranille. Syntymäpäivänsä edellisenä päivänä hänen terveytensä tila oli ollut sangen tyydyttävä ja hän yleensä tunsi itsensä terveemmäksi kuin pitkiin aikoihin; hän ei rykinyt, hän nukkui hyvästi ja ruokahalu oli hyvä. Seuraavana päivänä sitä vastoin olivat yskä ja hengenahdistus palanneet; kaikki mitä niin suurella vaikeudella oli voitettu, oli yhdessä päivässä menetetty.

Tohtori tuotettiin heti.

"Ymmärrättehän", lausui herra Vulfran, "että palan halusta nähdä poikani tyttären ja sentähden täytyy teidän tehdä minut siksi terveeksi, että voin kestää leikkauksen."

"Älkää menkö ulkoilmaan, nauttikaa yksinomaan maitoruokia, puhukaa vähäisen ja minä vakuutan teille, että tämmöisen kauniin ilman vallitessa yskä ja hengenahdistus sekä sydämentykytys häviävät ja me voimme menestyksen toivossa ryhtyä leikkaukseen."

Tohtorin ennustus kävi toteen ja kuukauden kuluttua syntymäpäivästä todisti kaksi Parisista kutsuttua lääkäriä yleisen terveydentilan niin hyväksi, että leikkaus voisi tapahtua. Tutkiessa silmää pimeässä huoneessa huomattiin verkkokalvon säilyttäneen herkkätuntoisuutensa, joka oli välttämätön ehto leikkauksen onnistumiselle. Sentähden lääkärit päättivät toimittaa leikkauksen poistamalla osan silmäterän kalvosta.

Lääkärit tahtoivat nukuttaa hänet, mutta hän kieltäytyi siitä.

"Ei", hän sanoi, "mutta soisin pikkutytölläni olevan uskallusta pitää kättäni omassansa; saatte nähdä minun siitä saavan rohkeutta. Onko leikkaus hyvinkin tuskallinen?"

"Kokaiini lieventää tuskan."

Leikkaus tapahtui. Sairas ei heti saanut käyttää silmäänsä ja viisi tahi kuusi päivää kului ennenkuin haavan yhteensovittaminen voi tapahtua, jolloin pantiin siihen kevyt side.

Miten pitkä olikaan seuraava aika isälle ja pojantyttärelle, nuo odotuksen ja jännityksen päivät. Silmälääkäri kyllä oli jäänyt linnaan itse hoitaaksensa sairasta ja muuttaaksensa siteitä, mutta eihän hän ollut kaikkivoipa: sillä mitä voisikaan tapahtua, jos kurkunpääntulehdus uudistuisi? Taikkapa vain yskänkohtaus, aivastus tahi jokin muu tilapäinen kohtaus. Sehän kerrassaan turmelisi kaikki.

Ja uudestaan Perrine sai kokea samat levottomuuden ja epätietoisuuden tuskat kuin isänsä ja äitinsä sairauden aikana. Oliko hän siis löytänyt isoisänsä heti kadottaaksensa hänet ja uudestaan jäädäksensä yksin maailmaan.

Mutta aika kului mitään häiritsevää tapahtumatta ja herra Vulfran sai luvan pimitetyssä huoneessa, jonka luukut olivat suljetut, käyttää leikattua silmäänsä.

"Oi, jos minulla vain olisi ollut näköni", hän huudahti hetkisen katseltuaan tyttöä, "niin olisin ensi silmäyksessä tuntenut hänet poikani tyttäreksi? He ovat äärettömän typerät kaikki tyyni, kun eivät ole huomanneet miten olet isäsi näköinen. Olisiko Talouel kuitenkin ollut oikeassa sanoessaan 'arvelleensa' sen?"

Mutta hän ei saanut pitkäksi aikaa antautua tunteidensa valtaan: Hänelle ei saatu toimittaa minkäänlaisia mielenliikutuksen syitä; hänen piti välttää yskimistä ja sydämentykytystä.

"Pian uudistetaan koe."

Kahden viikon kuluttua side vaihdettiin vieläkin kevyempään ja kahdenkymmenen päivän perästä se poistettiin tykkönään; mutta vasta kolmenkymmenenviiden päivän kuluttua silmälääkäri palasi Parisista määräämään silmälasit, jotka tekisivät herra Vulfranille mahdolliseksi lukemisen ja esineiden erottamisen etempää. Jos potilas olisi ollut tavallinen kuolevainen, olisivat nuo kaikki toimenpiteet varmaankin olleet paljoa vähempimutkaiset, mutta upporikkaan herra Vulfranin tähden olisi ollut sulaa typeryyttä ja hulluutta olla koettamatta kaikki voitavansa ja tekemätttä kaksinkertaisia matkoja.

Enimmän kaikesta herra Vulfran ikävöi nähdä poikansatyttären kasvoja ja sen jäljestä tehtaitansa ynnä kaikkia uusia rakennuksia. Mutta se tuuma vaati uusia varokeinoja jotka vaikuttivat uutta viivytystä, sillä hän ei tahtonut ajaa umpivaunuissa lasien takana, vaan käyttää vanhoja vaunujansa ja Perrinen ajamana näyttäytyä kaikille hänen seurassansa. Tuo vaikutti sen, että oli valittava pilvinen, tyyni ja lämmin päivä.

Vihdoin koitti semmoinen päivä, lauhkea ja tuuleton, taivas keveän valkoisen pilviharson peitossa, jommoista päivää harvoin tapaa niillä tienoin. Aamiaisen perästä Perrine käski Bastienin pitämään huolta siitä, että Coco valjastettaisiin.

"Heti kohta, neiti."

Perrine hieman kummasteli ääntä, millä tuo vastaus lausuttiin, mutta ei muistellut sitä sen enempää puuhassa kuin oli valvoessaan, ettei isoisää puettaisi liian keveästi eikä lämpimästi.

Heiken perästä Bastien palasi ilmottamaan vaunujen olevan rappusten edessä ja he astuivat ulos. Perrine ei kääntänyt silmiään isoisästä, joka yksinään astuen kohta saapui alimmalle portaalle; silloin kova kiljunta saattoi hänen kääntämään päätänsä ääntä kohti.

Oliko mahdollista? Aasi oli valjastettu vaunujen eteen ja tuo aasi oli korvien päästä kavioihin asti Palikarin näköinen, mutta Palikar kiiltävänä, suittuna, kaviot mustattuna ja kauniissa keltaisissa sinitupsuisissa valjaissa pitäen päänsä uljaasti pystyssä ja koettaen väkisin pyrkiä Perrinen luokse huolimatta tallirengin pidättävästä kädestä.

"Palikar!"

Perrine riensi sen luokse ja syleili sitä.

"Oi, isoisä, mikä hauska, äkkiarvaamaton tapaus!"

"Sinun ei tule kiittää minua siitä, vaan insinööri Fabryta, joka on ostanut sen La Rouquerielta; konttorimiehistö on täten tahtonut antaa mieluisen lahjan entiselle kumppanillensa."

"Insinööri Fabryllä on hellä sydän."

"Niin on. Hän olikin ajatellut sitä, joka ei ollut juolahtanut serkuillesi mieleen. Olen minäkin tuuminut jotakin, nimittäin tilata Parisista pienet korivaunut Palikarille. Ne saapuvat parin päivän kuluttua eikä niitä saa muu vetää, sillä nämä vaunut eivät ensinkään ole sopivat sille."

He astuivat vaunuihin ja Perrine tarttui ohjaksiin.

"Minne ensiksi mennään?"

"Minnekö? Tietysti ampumamajan luokse? Luuletko etten hartaasti tahdo nähdä sitä pesää, missä oleskelit ja mistä tulit minun luokseni?"

Maja oli aivan samassa kunnossa kuin Perrinen jättäessä sen edellisenä vuonna, ihan saman rehevän kasvullisuuden ympäröimänä, eikä kukaan ollut siellä käynyt sen jälkeen, aika vain oli tehnyt sen entistään enemmän viehättäväksi.

"On kummallista", lausui herra Vulfran, "että pari askelta tämmöisestä työväen ja kehityksen keskustasta olet voinut elää täydellistä metsäelämää!"

"Intiassa metsien helmassa oli kaikki meidän omaamme; täällä valistuksen keskustassa ei minulla ollut oikeutta mihinkään; olen usein ajatellut sitä."

Käytyään ampumamajassa herra Vulfran tahtoi ensi työkseen tarkastaa Maraucourtin lastenseimeä.

Hän kyllä luuli tuntevansa sen sekä sisältä että ulkoa pitkistä neuvotteluistaan insinööri Fabryn kanssa, mutta tulessaan sisään ja nähdessään yhdellä ainoalla silmäyksellä kaikki muutkin salit: makuusalin, jossa lapset sukupuolensa mukaan nukkuivat punaisissa tahi sinisissä kätkyissä, leikkihuoneet, joissa oleskelivat ne, jotka jo osasivat liikkua omin päin, keittiön, kylpyhuoneet, niin hän ihastui, kun arkitehdin oli onnistunut toteuttaa tuo vaikea tehtävä ja tehdä seimestä oikea lasitalo, jossa äidit lähimmästä salista perimmäiseen asti voivat nähdä kaikki mitä siellä tapahtui tarvitsematta astua sisälle.

Heidän tullessaan makuusalista leikkisaliin ympäröivät lapset heti Perrinen ja näyttivät hänelle lelunsa: torven, päristimen, puuhevosen, kanan tahi nuken.

"Huomaanpa sinun olevan ikäänkuin kotonasi täällä", lausui herra Vulfran.

"Sitäpä luulisin!" vastasi neiti Belhomme, joka heitä seurasi. "Sanokaa enemmin, että lapset häntä ihailevat ja jumaloivat; hän on heille pikku äiti: ei kukaan osaa niinkuin hän leikkiä noiden pienokaisten kanssa."

"Muistatteko, että kerran lausuitte olevan suuremmoista osata toimittaa semmoista, joka on tarpeellista itsellemme, mutta minusta on vielä kauniimpaa ja jalompaa osata pitää huolta muiden tarpeista ja juuri sitä on pikku tyttöni tässä tehnyt. Ja kuitenkin olemme vasta alulla, hyvä neiti: Lastenseimien ja työväenasuntojen ja kokoushuoneiden rakentaminen on vasta yhteiskunnallisen kysymyksen alkukirjaimet eikä sitä sillä selvitetä. Toivon voivamme päästä siinä pitemmälle ja pohjaan asti. Olemme vasta lähtökohdalla: saatte nähdä, saatte nähdä!"

Saapuessansa paluumatkalla ensimäiseen saliin lopetti siellä juuri eräs vaimo lapsensa imettämisen; vilkkaasti hän kohotti sen ja näytti herra Vulfranille:

"Katselkaapä sitä, herra Vulfrao, eikö se ole kaunis lapsi?"

"Kyllä, kyllä se on pulska lapsi."

"Niin, ja se on teidän ansionne."

"Todellakin!"

"Minulla on jo ollut kolme ja olen kadottanut heidät, he ovat kuolleet ja sentähden täytyy tämän jäädä eloon. Näettehän sen olevan teidän ansionne. Jumala teitä siunatkoon, teitä ja rakasta tytärtänne!"

Lastenseimestä he läksivät tarkastamaan työväenasuntoja, sitten majataloa, ravintolaa ja työväen kokoushuonetta. Lähdettyään Maraucourtista he menivät Flexellesiin, Bacourtiin ja Hercheuxiin ja Falikar juoksi iloisesti ja ylpeästi pikku emäntänsä ohjaamana, jonka käsi oli hellempi kuin La Rouquerien ja joka ei milloinkaan astunut alas vaunuista taputtelematta sitä — hyväily, johon se vastasi totuttuun tapaansa liputtamalla korviaan, niin vilkkaalla ja elävällä tavalla, ettei se tarvinnut selityksiä.

Muissa tehtaissa eivät rakennukset vielä olleet yhtä pitkällä kuin Maraucourtissa, mutta jokaisessa voi jo lähimmiten määrätä valmistusajan.

Aamupuoli oli hyvin käytetty ja he palasivat hitaasti ennenkuin rupesi kallistumaan iltaan. Silloin he seisahtivat hetkeksi mäenkukkulalle, josta oli laaja näköala kaikkialle ja uudet katot loistivat uutuuttaan korkeiden savupiippujen keskeltä, jotka tuprusivat mustia savupilviä taivasta kohti. Herra Vulfran ojensi kätensä sanoen:

"Tuossa on sinun tekosi, nuo kaikki, joita en minä, ollen toimien hyörinässä, olisi tullut ajatelleeksikaan, eikä minulla olisi ollut siihen aikaakaan. Mutta jotta tuo kaikki olisi pysyväistä ja edelleen kehittyisi täytyy meidän etsiä sinulle puoliso, sinun arvoisesi puoliso, joka toimii meidän ja kaikkien hyväksi. Ja minulle on juolahtanut mieleen, että kyllä voimme tavata miehen täältä kotosaltakin, joka omaa kaikki nuo hyvät ominaisuudet. Ja silloin elämme kaikki onnellisina, kun olet päässyt kotiin, olet vihdoinkin kotona."

Loppu.