ENSIMÄINEN LUKU. (continued 3)

Saavuttuaan metsästysmajaan hän rupesi kantamaan ulos kaikki mitä siellä oli, nimittäin puupölkyn ja vuoteen. Sen perästä hän tarttui luutaansa ja rupesi kaikin voimin lakaisemaan kattoa, seiniä ja lattiaa. Silloin kuului lammikon kaislikosta ja ympärillä olevasta ruohistosta surkeaa piipitystä ja hätähuutoja, metsän linnut kun melun häiritseminä pelokkaasti lennähtivät ylös pesistänsä, jotka niin kauan olivat olleet heidän kieltämättömänä omaisuutenaan.

Maja oli niin pieni, että puhdistaminen oli varsin pian päättynyt, vaikka hän olikin toimittanut sen sangen huolellisesti. Hänellä ei ollut enää muuta tekemistä kuin kantaa sisään pölkky ja vanhat ensin puhdistamansa vuodeheinät, joita sitten peitti äsken leikkaamillansa tuoreilla tuoksuvilla, auringon paahtamilla sananjaloilla.

Ilta oli jo kulunut, niin että oli aika ryhtyä illallista syömään. Hänen olikin mielestänsä melkein yhtä nälkä kuin matkalla Ecouenista Chantillyhyn. Onneksi olivat ne kamalat päivät ainiaaksi ohitse! Olihan hänellä nyt tyyssija tässä sievoisessa pikku saaressa, oma vuoteensa eikä ketään peljättävää, ei sadetta, ei rajuilmaa eikä mitään. Riittävä leipäpalanen hänellä oli taskussa, ja jos hän tuona ihanana iltana muisteli entisiä kärsimyksiään, niin hän sitä vilkkaammin vertaili nykyistä onneaan ja mukavuuttaan entiseen tuskaansa ja epätoivoonsa, siten lujentaen luottamuksensa ja toiveensa tulevaisuuteen.

Verkkaan hän pureskeli leipäänsä, leikkeli sitä pieniksi palasiksi varoen sen murenemista. Hiljaa hän istui siinä katsellen miten lammikon siivekkäät asujamet rauhoituneina palasivat pesiinsä viettämään keskeytettyä yölepoaan. Laskeuva aurinko kultasi milloin liitelevän siipiparin, milloin vesilintujen soreita vartaloita, niiden varovasti, kaula ojennettuna, kuunnellen uidessa kaislikkoon ikäänkuin tutkien oliko entinen rauhallisuus jo palannut. Ja yhtä paljon kuin lammikon lintumaailman aamuinen herääminen oli lumonnut hänet, yhtä paljon viehätti nyt sen levolle meno.

Kun hän oli syönyt kaiken leipänsä, mikä tapahtui liiankin sukkelaan, vaikka hän koetti toimittu atrioitsemisensa niin verkkaan kuin mahdollista leikkaamalla suupalat hyvin pieniksi, rupesi lammikon äsken häikäisevän kirkas pinta tummenemaan, taivaan punainen rusko sammui. Muutaman minuutin kuluessa oli yö levittänyt kaikkialle mustan vaippansa: oli maatapanon aika.

Mutta ennenkuin sulki ovensa ja etsi lepoa heinävuoteeltansa hän tahtoi vielä käyttää erästä varokeinoa, nimittäin vetää ojan yli vievän sillan omalle puolellensa. Tosin hän kyllä luuli olevansa täydessä turvassa tässä majassa; ei kukaan tule häntä häiritsemään, siitä hän oli varma. Ei kukaan lähestyisi saarta ja majaa lammikon hyväkuuloisten asukasten varottamatta häntä huudoillansa. Mutta kaikissa tapauksissa oli sillan poistaminen hyvä asia, jos se vaan oli hänelle mahdollista.

Ja paitsi tuota turvallisuuden tunnetta oli siinä vielä toinenkin puoli: hauska tieto olevansa ypö yksin, ilman vähintäkään yhteyttä muiden kanssa todellisella saarella, jonka oli ottanut haltuunsa. Vahinko että hän ei voinut nostaa lippua majansa katon harjaan ja laukaista pyssyänsä, niinkuin usein oli lukenut matkakertomuksista.

Kiireesti hän ryhtyi työhön ja kaivoi luutansa varrella maata siltansa päästä, kunnes sai rungon pään näkyviin, jolloin voi vetää sen omalle puolellensa.

Nyt vasta hän oli oikein kotonaan, valtakuntansa hallitsijana, saarensa kuningattarena. Vielä piti hänen antaa sille nimi, niinkuin kaikkien suurten matkustajien. Nimi ei suinkaan saattanut häntä kahden vaiheille: mikä voikaan olla sopivampi kuin se nimi, joka täydelleen täytti hänen mielensä ja sopi hänen sikäläisiin oloihinsa:

Hyvän toivon saari.

Tosin oli jo ennestään olemassa Hyväntoivonniemi, mutta onhan suuri erotus saaren ja niemen välillä.

Yhdeksästoista luku.

On sangen huvittavaa olla kuningattarena, etenkin kun ei ole alamaisia, eikä naapurivaltioita — silloin hänellä ei olisi muuta tehtävää kuin mennä huveista huvituksiin valtakuntansa toisesta päästä toiseen.

Ja siihen hauskaan huvituskohtaan hän ei ollut vielä ehtinyt.

Kun hänet seuraavan aamun koittaessa herättivät lintujen viserrys ja luukusta sisään kurkistava auringon säde leikkien hänen kasvoillansa, oli hänen ensimäinen ajatuksensa se, ettei hän saisi nukkua siellä raskaasti, vaan päinvastoin hyvin kevyesti, voidaksensa herätä ensi vihellyksestä, joka vain oli oleva herätyksenä.

Mutta ei raskas uni aina ole paras, päinvastoin on uni paras silloin, kun välistä herää, nukkuu jälleen ja herää taas, muistaa unennäkönsä ja ne jatkuvat siitä, missä herätessä keskeytyivät. Perrine ei enää nähnytkään muuta kuin miellyttäviä unia. Hän nukkui pois kaiken päivän uupumuksen, niin ettei hän sitä enää edes muistanutkaan. Hänen vuoteensa oli pehmoinen, lämmin ja tuoksuva, ilma, jota hengitti, lemusi metsän kukista. Linnut riemastuttivat häntä iloisella viserryksellään ja pajunlehtiin kokoontunut aamukaste, joka tippui suorina pisaroina alas veteen, muodostivat hänestä suloisen soiton, joka hiveli hänen kaikelle kauniille herkkää mieltänsä.

Tehtaan pillin ensimäisen vihellyksen kuuluessa hän jo hypähti vuoteeltaan, toimitti huolellisesti pesemisensä lammikon rannalla ja laittautui matkalle työhön. Mutta hänestä oli varomatonta lähteä saareltansa jàttäen sillan entiselle paikalleen, niin että ken hyvänsä voisi sinne päästä, vaikkei ollutkaan luultavaa, että kukaan oli siellä käynyt viime talvesta asti. Hän jäi epäröiden seisomaan ojan reunalle, kysyen itseltään uskaltaisiko hyppäyksellä päästä sen ylitse. Silloin hän huomasi pitkän seipään, joka oli ollut ampumamajan tukena sillä puolen, jossa ei kasvanut puita; sen hän otti ja hyppäsi sen avulla kapeimmalta kohdalta ojan ylitse, joka oli hänelle varsin helppo asia, hän kun usein oli huvitellut sillä tavalla. Tuo ei tosin ollut mikään juhlallinen ja arvokas keino lähteä kuningaskunnastansa, mutta se ei tehnyt mitään, kun ei kukaan syrjäinen ollut sitä temppua katselemassa. Sitäpaitsi on paljon asioita, jotka soveltuvat nuorille kuningattarille, vaikkeivät sovi vanhain arvokkaisuudelle.

Kätkettyään pitkän seipäänsä pajupensastoon ja pantuaan paikat muistoon hän läksi matkaansa ja oli ensimäisenä tehtaalla. Odottaessaan siinä hän huomasi tulevien seisahtuvan ryhmiin ja innokkaasti puhelevan. Mitä se mahtoi olla?

Muutamat lausutut sanat heti ilmaisivat hänelle asian:

"Tyttö raukka!"

"He ovat leikanneet häneltä sormen."

"Minkä sormen?"

"Sakarisormen."

"Entä toiset?"

"Niitä ei ole otettu."

"Valittiko hän?"

"Oi, siinä oli valitusta niin että sydäntä vihloi niiden, jotka sen kuulivat."

Perrinen ei tarvinnut kysyä kuka tuo oli, jolta sormi oli poisleikattu; hän siitä peljästyi ja tuli surumieliseksi. Tosin hän ei ollut tuntenut tuota tyttöä kauemmin kuin ainoastaan pari päivää, mutta juuri tuo samainen tyttönen oli kohdellut häntä ystävällisesti, opastanut häntä hänen saapuessansa sinne, neuvonut hänellä miten menetellä ja yleensä ollut hänelle hyvänä kumppanina, ja nyt hänen täytyi kärsiä niin paljo ja elinajaksensa jäädä raajarikoksi.

Hän jäi siihen levotonna ja surumielin seisomaan kahden vaiheilla mitä tehdä, kun koneentapaisesti katsellen ympärilleen huomasi herra Benditin lähestyvän. Oikein tietämättä mitä teki ja ajattelematta rohkeuttansa puhutella niin mahtavaa henkilöä, hän kysyi häneltä englanninkielellä:

"Suvaitsetteko minun kysyä tiedättekö miten on Rosalien laita?"

Kumma oli, että herra Bendit suvaitsi katsahtaa häneen ja vastata:

"Tapasin äsken hänen mummonsa, joka kertoi hänen nukkuneen hyvin."

"Tuhat kiitosta, herra!"

Herra Bendit, joka ei milloinkaan elämässänsä ollut kiittänyt ketään, ei käsittänyt sitä liikutusta eikä suurta kiitollisuuden tunnetta, joka piili niissä muutamissa sanoissa.

"Niin, minäkin olen iloinen siitä", hän lausui jatkaen matkaansa.

Koko aamuna Perrine ei ajatellut muuta kuin Rosalieta, ja hänellä olikin tilaisuutta antaa ajatuksensa liidellä minne hyvänsä, sillä hän oli jo niin perehtynyt työhönsä, ettei se vaatinut paljoakaan tarkkaavaisuutta.

Tehtaan pillin annettua päivällismerkin, hän juoksemalla riensi mummo Françoisen taloon katsomaan Rosalieta, mutta kun hän pahaksi onneksi sattui kohtaamaan Zenobie tädin, niin hän ei päässyt edemmäksi kuin portaille vain.

"Nähdäkö Rosalien? Minkätähden? Lääkäri on määrännyt hänelle häiritsemätöntä hiljaisuutta. Päästyään liikkeelle jälleen hän kyllä kertoo teille, miten hän on antanut heidän tehdä itsensä raajarikoksi, mokoma kelvoton letukka!"

Tapa, millä hänet aamupuolella otettiin vastaan, riisti häneltä kaiken halun illalla uudestaan koettaa onneaan; kun häntä varmaankaan ei kohdeltaisi illalla sen ystävällisemmin niin hän riensi kotiin saarelleen.

Siellä oli kaikki semmoisenaan kuin hänen lähtiessänsä aamulla. Kun siis siellä ei ollut mitään puuhattavaa, niin hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin ryhtyä heti illalliseen.

Hän oli päättänyt syödä illallisensa hyvin verkkaan, mutta vaikka koettikin leikata leipänsä hyvin pieniksi palasiksi, niin hän ei kuitenkaan voinut lukemattomiin palotella sitä, ja hänen lainatessaan alas viimeisen suupalan, oli aurinko vielä korkealla. Hän nosti "tuolinsa", pölkyn, avonaisen oven suuhun, istahti siihen ja rupesi, katsellen lammikkoa, puita ja toisella puolella olevia niittyjä, miettimään asemaansa ja läheisintä tulevaisuuttansa.

Ensiksi oli hänen punnittava kolme tärkeätä kohtaa: asnnto, elatus ja vaatteet.

Vapaa asunto hänellä oli lokakuuhun asti, kiitos tuolle onnelliselle sattumalle, joka ohjasi hänen kulkunsa saarelle.

Mutta molemmista toisista kohdista, ruoasta ja vaatetuksesta, hän ei suoriutunut yhtä helposti.

Olisiko mahdollista yhden naulan leipää päivässä kuukausi kuukaudelta olla riittävä hänen voimiensa ylläpitämiseksi, niin että työ sujuisi? Sitä hän ei tiennyt, sillä sitä ennen hän ei ollut tehnyt työtä toden teolla. Tosin hän kyliä oli saanut kärsiä puutetta, nähdä nälkää jopa tehdä työtäkin yli voimiensa, niin että hän tiesi mitä työnteko todellakin on, mutta hän oli tehnyt sitä ainoastaar satunnaisesti. Niitä vaikeita päiviä seurasi aina lepo ja rauha, jotka korvasivat ponnistukset. Päivä päivältä jatkuvasta työstä hänellä ei ollut aavistustakaan, vielä vähemmän mihin elantokustannuksensa pitemmältä ajalta voivat oousta. Hän kyllä oli huomannut molempien viime päivien ruoka-annokset liian niukiksi, mutta se oli kuitenkin vain vähäpätöinen asia hänelle, joka oli ollut vähällä kuolla nälkään, pääasia oli vaan voiko hän sillä tavoin säilyttää terveytensä ja voimansa. Sitäpaitsi hän kohta voi suurentaa leipämääräänsä ja panna kakullensa vähäisen voita tahi ostaa palasen juustoa. Hänen vaan tarvitsi odottaa muutamia päiviä, korkeintaan viikko ja muutama päivä enemmän tahi vähemmän ei vaikuttanut asiaan mitään. Pahempi oli vatteiden laita etenkin kun osa niistä oli niin kurjassa tilassa, että pikainen korjaaminen oli kipeästi tarpeen, sillä La Rouquerien luona tehdyt korjaukset eivät voineet enää kauan kestää. Etenkin hänen kenkänsä olivat niin pahasti kuluneet, että pohja vallan painui hänen sormella koskiessaan siihen, eikä ollut vaikea laskea milloin ne puhkeaisivat. Se hetki kyllä oli koittava piankin, sitä enemmän kun hänen piti aina astua kivettyä tietä kuljettaessaan vaunujansa, joka tehtävä juuri oli omiansa kuluttamaan jalkineita. Mitä hän silloin tekee, kun niin on tapahtunut? Tietysti ostaa uudet, mutta tahto ja pakko ovat kaksi eri asiaa ja mistä hän hankkii rahoja siihen menoon?

Hänen ensimäinen ja tärkein, kiirein tehtävänsä oli siis tehdä itsellensä kengät ja se toimi näytti hänestä niin vaikealta, että hän vallan menetti rohkeutensa. Hän ei ollut milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi ja tutkineeksi, miten oli kenkä tehty. Mutta kun hän oli riisunut sen jalastansa ja tarkastanut miten päällys oli ommeltu anturaaan ja syrjät sievästi käännetyt, sekä miten kantapää oli siihen kiinnitetty, niin hän huomasi sen työn olevan kerrassaan hänelle liian vaikeata, vaikka hänellä hyvää tahtoa kyllä oli sen toimittamiseen. Hänet valtasi mitä suurin kunnioitus suutarinammattia kohtaan. Kokonaan puusta ja yhdestä kappaleesta tehdyt kengät olisivat varmaankin olleet paljoa helpommat tehdä, mutta miten hän voisi kovertaa semmoisen, hän, jolla ei ollut muuta työkalua kuin puukkonsa?

Hän istui siinä vaipuneena synkkiiin ajatuksiin katse vaistomaisesti harhaillen ympäri lammikon pintaa ja pitkin sen rantoja. Silloin silmänsä sattuivat rannalla olevaan kortekasaan ja hänelle juolahti mieleen matkoillaan nähneensä ihmisten käyttävän jonkinlaisia kortepohjaisia, vaatepäällisiä kenkiä, joiden nimenä oli espadrillos ja jotka olivat palmikoidut tuommoisesta kortteesta. Eiväthän kaikki käytä nahka- tahi puukenkiä. Tämä korte oli taipuisaa, pitkää, vahvaa ja sen keväisten joukosta hän näki viimevuotisiakin jo kuivaneita, vaan vedessä ollen vielä notkeita. Onhan myöskin semmoisia kortekenkiä, joissa ainoastaan pohjat ovat palmikoidut, vaan päälliset vaatetta. Minkätähden hän ei voisi palmikoida itselleen semmoisia pohjia tuosta ruohosta, joka näkyi olevan siinä juuri häntä varten ja hänen käytettäväksensä, jos hänellä vaan olisi siihen taitoa?

Hän astui heti rantaan tuon ruohokasan luokse, joka oli niin kiinnittänyt hänen huomiotansa. Siinä hänen ei tarvinnut muuta kuin valita sylyksen parhaita, se on semmoisia, jotka jo olivat kuivuneina, mutta kuitenkin vielä säilyttivät taipuvaisuutensa.

Hän leikkasi kiireesti suuren kimpun ja vei sen ampumamajaaan sekä ryhtyi heti työhön.

Mutta palmikoituaan noin metrin pitkuisen pätkän hän oivalsi, ettei se kelvannutkaan, sillä antura tulisi liian ohut kun ruohot olivat liian kovia. Ne eivät kestäisi mitään, jonka tähden hänen ennen palmikoimista täytyi jollakin tavalla valmistaa ne kelvollisiksi hakkaamalla säikeet litteiksi ja siten saada ne taipuisiksi.

Se asia ei voinut estää häntä eikä saattaa pulaan: olihan hänellä "tuolinsa", pölkynpää, jolle voi panna korteruohot ja siten takoa ne pehmeiksi. Häneltä puuttui vain vasara tahi nuijantapainen. Sileä kivi, jommoisen hän meni etsimään tieltä, sai toimittaa nuijaa virkaa. Hän ryhtyi sitten takomistyöhön varoen, etteivät kortteet vain joutuisi sekaisin. Pimeä hänet yllätti ahkerasta työstä ja nukuttuaan illalla hän koko yön näki hauskoja unia kauniista sininauhaisista espadrillos-jalkineista, jommoisia hän ei ensinkään epäillyt osaavansa tehdä, ellei ensimäistä kertaa koettaessansa niin ainakin toisena, kolmantena, kymmenentenä kertana.

Mutta niin monta koetta hänen ei ollut tarvis tehdä: seuraavan päivän illalla hänellä oli kylliksi pitkää palmikkoa voidaksensa ryhtyä anturan tekoon ja sitä seuraavana päivänä hän osti lyhyen, käyrän satulasepänneulan, joka maksoi yhden sousin, samanhintaisen rihmakerän ja puuvillaisen sininauha-tukun sekä neljällä sousilla kaksikymmentä sentimetriä hamppupalttinaa yhteensä seitsemän sousin arvosta. Enempää hänen ei ollut varaa tuhlata, jos mieli saada leipää lauantaina. Hän koetti sitten tehdä anturan kenkänsä pohjan mallin mukaan, mutta se ei ottanut oikein onnistuaksensa. Ensimäinen tuli melkein pyöreä, joka muoto ei ole juuri jalan mukainen, toinen oli jo "taiteellisempi", mutta ei ollut minkään näköinen, kolmas tuskin oli sen onnistuneempi, mutta vihdoin neljäs, ollen kapea keskeltä, leveä kärkipuolelta ja pyöreä kantapäästä, oli jo jotenkin kengänpohjan muotoinen.

Mikä ilo! Vielä kerran hän oli saanut kokea että onnistuu, kun vaan on tahdon lujuutta ja kestävyyttä, vaikka tehtävä näyttääkin mahdottomalta, syystä ettei tekijällä ole rahaa eikä työkaluja, ei mitään muuta kuin vähäisen kekseliäisyyttä apunaan.

Työkalu joka häneltä puuttui saadaksensa kenkänsä valmiiksi, oli sakset. Mutta niiden ostamiseen tarvittiin niin paljo rahaa, että hän ei voinut ajatellakaan semmoista. Onneksi hänellä oli puukkonsa, jonka joenrannalta löytämänsä sieran avulla hioi kyllin teräväksi voidaksensa pölkylle levitetystä vaatepalasesta leikata kengänpäälliset.

Päällisen ompeleminen pohjiin ei ensinkään käynyt yhtä helposti ja varmasti, vaan onnistui vasta monen koettelemisen perästä; mutta viimein hän sai työnsä valmiiksi ja lauantaiaamuna hän iloksensa voi mennä työhön, sievät, harmaat, sininauhaiset kengät jalassa.

Tehdessänsä tuota työtä, joka vei häneltä neljä iltaa ja kolme aamua, hän monta kertaa oli kysynyt itseltänsä mitä tehdä kengillensä lähteissänsä majastaan. Varmaankaan hänen ei tarvinnut peljätä varkaita, kun ei kukaan käynyt siellä, mutta voivathan hiiret ne syödä. Jos niin kävisi, niin tapahtuisi suuri onnettomuus. Estääksensä semmoista täytyi hänen keksiä joku säilytyspaikka, jonne nuo pienet pedot eivät pääsisi, kun hänellä ei ollut kaappia eikä laatikkoa minne panna niitä. Ei hänellä siis ollut muuta neuvoa kuin ripustaa ne kattoon pistettyyn puikkoon.

Kahdeskymmenes luku.

Perrine tosin ylpeili vähäisen palmikoiduista jalkineistansa, mutta oli samalla sangen levoton niiden kestävyydestä, hänen kun työssään aina täytyi astua edestakaisin. Mahtoiko pohja säilyttää muotonsa ja saumat kestää?

Täyttäessänsä vaununsa ja sysiessänsä sitä edestakaisin hän vähä väliä vilkaisi jalkojaan. Vielä jalkineet pysyivät eheinä, mutta kestäisivätkö ne kauan?

Tuo tutkimus varmaankin herätti erään kumppanin huomiota, sillä erästä tyttöä ne miellyttivät niin, että hän kysyi:

"Mistä olette ostanut nuo kengät?"

"Eivät ne ole mitkään kengät, vaan tohvelit."

"Joka tapauksessa ne ovat sievät; ovatko ne kalliit?"

"Olen itse tehnyt ne palmikoidusta korteruohosta ja ostanut lisäksi neljällä sousilla hamppupalttinaa."

"Ne ovat oikein sievät."

Tuo menestys rohkaisi häntä ryhtymään toiseen melkoisen vaikeampaan työhön, jota usein oli tuuminut, mutta jälleen jättänyt sikseen, osaksi sentähden, että se tulisi liian kalliiksi, ja toiseksi siitä syystä, että se tuottaisi liian voittamattomia vaikeuksia. Se työ oli paidan leikkaaminen ja ompeleminen, hänen entisensä kun oli niin repaleinen ja kulunut, ettei enää kestäisi pesemistä. Kuinka paljon mahtoi siihen tarvittavat kaksi metriä palttinaa maksaa? Siitä hänellä ei oliot aavistustakaan. Ja kuinka hän leikkaisi sen, jos hänellä olisikin vaatetta? Ei hän sitäkään tietänyt. Siinäpä oli koko sarja kysymyksiä, jotka kyllä antoivat miettimisen aihetta, etenkin kun hän tuumi eikö olisi viisaampaa ensiksi ostaa pusero ja puuvillainen hame entisten sijaan, jotka nekin olivat tuiki kuluneet, kun hän ei voinut riisua niitä edes yöksikään. Hetkeä, jolloin nekin olivat lopussa, ei ollut vaikea arvata, vaikka hän kuinkakin niitä paikkailisi ja parsisi. Kuinka hän silloin pääsisi työhön? Ja toimeentulokseen, jokapäiväistä leipäänsä varten yhtä paljo kuin toiveidensa täyttymiseksi hänen täytyi edelleen jatkaa, täytyi olla tehtaan työssä.

Mutta kuitenkaan, kun hänellä lauantai-iltana oli kädessänsä viikkopalkkansa kolme frangia, hän ei voinut vastustaa paidanostohaluaan. Tosin hame ja pusero olivat erittäin tarpeen nekin, mutta uusi paita oli kuitenkin välttämätön ja muistutti sitä enemmän tarpeellisuuttansa, kun puhtaus, johon hänet oli lapsuudesta asti totutettu sekä itseänsä kunnioittaminen puhuivat sen puolesta ja vaikuttivat hänen päätökseensä. Pusero ja hame saivat kelvata edelleen ja kun ne olivat tehdyt kestävästä vaatteesta, niin ne varmaankin vielä jonkun aikaa pysyivät koossa.

Joka päivä, kun hän päästyään tehtaasta aamiaiselle meni mummo Françoisen luokse kuulustelemaan Rosalien vointia — josta milloin sai tietoja milloin ei, mikäli sattui tapaamaan mummon tahi tädin — hän seisahtui erään pienen puodin näyttelyikkunan eteen ihailemaan näytteille pantua tavaraa: palttinaa, puuvilla- ja muita leninkikankaita. Toisessa puoliskassa levisi sanomalehtiä, kuvia, arkkiviisuja ja kaikenlaista rihkamaa. Hän oli aina katselevinaan sanomalehtiä ja kukkakorttia, mutta itse asiassa hän ihaili tuota haluttua kangasta. Oi, kuinka onnelliset olivat nuo, joilla oli varoja mennä tuohon viettelevään puotiin mittauttamaan itselleen minkälaista vaatetta vain halusivat! Siinä seisoessaan hän usein oli nähnyt työvaimojen menevän sinne sisään ja palaavan paperiin huolellisesti käärityt tavaramytyt kädessä ja hän oli silloin aina itsekseen lausunut että semmoinen ilo ei ollut häntä varten — ei ainakaan vielä.

Mutta nyt hänkin voi mennä sinne sisään, jos vaan tahtoi, sentähden, että hänenkin taskussaan kilisi kolme kolikkoa. Sangen peloissaan hän astuikin sisään.

"Mitä haluatte, neitini?" kysyi eräs pienenlainer vanha rouva kohteliaasti ja ystävällisesti hymyillen.

Oli pitkä aika kulunut siitä, kun Perrine oli kuullut kenenkään puhuttelevan itseään niin ystävällisesti. Tuo kohteliaisuus rauhoitti häntä eriskummallisesti.

"Tahdotteko olla hyvä", hän kysäsi, "sanoa minulle, mitä maksaa puuvillapaitana — minä tarkoitan halvin laji?"

"Minulla on semmoista neljästäkymmenestä centimesta metri."

Perrineltä pääsi helpotuksen huokaus.

"Tahtoisitteko mitata minulle kaksi metriä?"

"Se ei ole varsin kestävää kun sen sijaan kuudenkymmenen centimen hintainen…"

"Kiitos, mutta tuo neljänkymmenen on sopivaa minulle."

"Kuten tahdotte, tahdoin vaan huomauttaa siitä omaksi hyödyksenne; en soisi kenenkään moittivan minua ja sanovan saaneensa täältä huonoa tavaraa."

"Minä en suinkaan moiti teitä siitä, rouvani."

Vanha rouva levitti neljänkymmenen centimea vaatteen eteensä ja Perrine huomasi, ettei se ollut niin valkoista eikä kiiltävää kuin se, jota hän oli ikkunassa ihaillut.

"Vieläkö muuta?" kysyi rouva revittyään irti mitatun määrän.

"Tarvitsisin rihmaa myöskin."

"Kerän, vyyhden vai rullan?"

"Halvinta lajia."

"Siis kerärihmaa. Kymmenen centimea. Olkaa hyvä. Kaikki maksaa yhteensä kahdeksantoista sousta."

Tällä kertaa oli Perrinen vuoro ilomielin astua ulos puodista vanhaan sanomalehteen kääritty vaate lujasti puserrettuna rintaansa. Kolmesta frangistaan hän oli menettänyt ainoastaan kahdeksantoista sousta ja hänelle jäi siis seuraavaan lauantaihin neljäkymmentäkaksi, se on: käytettyään määrätyt kaksikymmentäkahdeksan sousta leipään jäi hänelle vielä muihin ostoksiin seitsemän sousta, kun hänen ei tarvinnut maksaa mitään vuokraa.

Hän melkein juoksi koko matkan saareensa, jonne saapui vallan hengästyneenä. Mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä heti ryhtymästä työhön, sillä muoto mimmoiseksi aikoi ommella paitansa oli hänellä jo kauan sitten ollut selvillä, hänen ei siis tarvinnut tuumia sitä. Siihen piti tulla ryppynauha. Hän oli tuuminut niin osaksi sentähden, että se oli helpointa ja yksinkertaisinta, hän kun ei ollut milloinkaan ennen leikannut paitaa eikä hänellä ollut edes saksia. Sitä paitsi hän silloin voi käyttää entisen kuluneen paitansa kurenauhaa.

Hän ei muistellut muuta kuin ompeluaan, kun kaikki niin kävi hänen toivomustensa mukaan ja hän jo edeltäpäin ihaili työtään ennenkuin ehti siihen edes ryhtyäkään. Kuitenkin siinä oli paljokin vaikeuksia, sillä pitihän paita leikata, kun siihen tarvittiin reiät sekä päätä että käsivarsia varten. Ei ollut muuta neuvoa kuin levittää vaate pölkylle ja ainoalla aseellaan, veitsellään, leikata siihen tarpeelliset reijät. Tuo oli hänen mielestänsä kovin vastuunalainen toimi ja hän oikein vapisi ennenkuin kylliksi rohkaisi mielensä leikkaamaan rikki uutta, kaunista vaatetta. Viimein hän päätti ryhtyä siihen ja tiistaiaamuna hän jo voi mennä tehtaaseen puettuna uuteen paitaansa, jonka itse oli työllään ansainnut ja omin käsin leikannut ja ommellut.

Kun hän aamiaislomalla tapansa mukaan kävi mummo Françoisen luona, tuli Rosalie itse häntä vastaan käsi sidottuna.

"Joko olette terve?"

"En, mutta olen saanut luvan olla liikkeellä täälll pihalla."

Hyvin iloisena hänen tapaamisestaan, kyseli Perrine hänen vointiaan, mutta Rosalie vastasi ainoastaan lyhyesti ja tylysti.

"Mitä maailmassa se merkitsee?"

Viimein Rosalien kysymys selitti hänelle asian:

"Missä siis nykyään asutte?"

Perrine ei tohtinut vastata suoraan, vaan lausui kiertäen:

"Entinen asuntoni oli liian kallis minulle, ei jäänyt mitään vaatteihin ja ruokaan."

"Oletteko saanut halvemmalla muualta?"

"En maksa mitään."

"Ettekö mitään?"

Rosalie vaikeni hetkisen ikäänkuin epäröiden, sitten uteliaisuus pääsi voitolle.

"Kenen luona sitten asutte?"

Sillä kertaa Perrine ei voinut kierrellä tuota selvää kysymystä.

"Minä kerron sen teille myöhemmin."

"Niinkuin tahdotte; sen vain sanon, että jos toisten näette Zenobie tädin pihalla niin on teidän paras olla käymättä sisään. Tulkaa ennemmin iltaisin, silloin hänellä on talousaskareet."

Perrine palasi työhön sangen allapäin tuosta kohtelusta. Oliko siis hän tehnyt niin suuren rikoksen kun ei voinut asua tuossa mummo Frauçoisen vuokrahuoneessa?

Koko päivän tuo ajatus häntä painoi ja tuntui melkein vaikeammalta illalla hänen ollessaan ypö yksin majassa, ensimäisen kerran ilman työtä koko sinä viikkona. Päästäksensä tuosta painostavasta tunteesta hän päätti tehdä pienen löytöretken ympäristöön, mihin hänellä ei aikaisemmin ollut ollut aikaa. Kesäilta olikin ihastuttava, ilma oli selkeä ja lämmin, hiukan autereinen, niin että puiden latvat näyttivät ikäänkuin kylpevän kalpeankultaisissa usvissa, ja apila ja niityn kukat tuoksuivat.

Perrine siirtyi toiselle rannalle ja seurasi sitä, kunnes oli kiertänyt koko lammen. Korkea ruoho, jota ei ollut leikattu eikä poljettu sen noustessa keväällä taimelle, ulottui melkein hänen vyötäisiinsä asti. Silloin tällöin hän katsahti kaislikosta majaansa, joka todella upposi; niin eksyttävästi pajujen vehreyteen, että metsän eläimet eivät mitenkään voineet epäillä sitä ihmiskätten työksi, paikaksi, johon ihmiset kätkeytyivät pyssy kädessä.

Kerran, kun Perrine oli käynyt lammen kauimmassa laidassa ja kaislikosta silmäillyt majaansa, kuului aivan hänen jalkojensa juuresta omituista kahinaa, juuri kun hän oli nousemassa ylemmälle rannalle. Sorsa kohosi lentoon ja ui pelästyneenä lammelle. Perrine katsahti paikkaan, josta lintu oli pyrähtänyt esiin, ja näki avoimen pesän ja siinä kahdeksan, yhdeksän munaa, väriltään likaisenvalkeita ja ruskeapilkkuisia. Perrine tutki näkemäänsä tarkasti uskaltamatta kuitenkaan koskea siihen. Perrine istahti korkeaan ruohoon, joka kokonaan kätki hänet, ja kyyristyi maahan odottaakseen sorsaemon paluuta.. Siinä hän istui liikahtamatta melkoisen ajan, mutta sorsa ei palannut. Nähtävästi se oli perheaskareissaan jostakin syystä myöhässä eikä ollut vielä ruvennut hautomaan. — Perrine jatkoi matkaansa, ja kuivan kaislan ja viimevuotisen kortteen kahina peloittivat muitakin vesilintuja — kurppia, jotka kevyesti ja nopeasti hypähtivät leveille lumpeenlehdille niiden painumatta veteen, punanokkaisia viiriäisiä, pitkäpyrstöisiä västäräkkejä ja variksia, jotka lensivät raakkuen häiritsijän perässä.

Pian Perrine oli ennättänyt lampensa toiseen laitaan ja huomasi nyt, että sen vesi laski paljon isompaan paljasrantaiseen lampeen. Siellä eivät linnutkaan näyttäneet viihtyvän yhtä hyvin.

Hänen "kotonaan", hänen lampensa rannalla, tuuheiden puiden ja pensaiden ja runsaiden vesikasvien kätkössä, jotka peittivät vedenpinnan liikkuvalla, viheriöivällä matolla, sinne olivat linnut rakentaneet pesänsä, sillä siellä oli sekä turvaa että ravintoa. Ja kun Perrine tuntia myöhemmin palasi ja näki oman pikku pesänsä niin vihreänä, rauhallisena ja turvallisena, hän iloitsi sydämestään siitä, että oli ollut yhtä viisas kuin linnut.

Kahdeskymmenesyhdes luku

Perrine näki kuten useimmat nuoret paljon unia, useimmiten päivän tapahtumista. Viime aikoina hän oli enimmäkseen kokenut surullisia päiviä ja ikäviä tapahtumia, ja lukemattomia kertoja hän oli herännyt hikisenä ja pelästyneenä jostakin unesta, joka vielä lisäsi hänen todellista suruaan ja kaipaustaan. Mutta hänen saavuttuaan Maraucourtiin olivat työ ja uudet toiveet herättäneet iloisempia ajatuksia, ja siten unetkin olivat muuttuneet vähemmän piinallisiksi ja masentaviksi, lopulta jopa virkistäviksi.

Nukahtaessaan Perrine tavallisesti ajatteli viimeksi tehtaan töitä, saartaan, majaansa, kotiaskareitaan — kenkien ja vaatteiden valmistusta — puseron ja uuden puvun hankkimista. Ja sitten hän näki ajatustensa jatkoksi unta samoista asioista, vain vielä mielikuvituksellisemmissa muodoissa. Milloin vaihtui puujalkaukko haltiaksi, jonka taikasauva pani liikkeelle kaikki koneet, tyttöjen tarvitsematta koskea niihin ja panematta sormiaan vaaralle alttiiksi; milloin saivat kaikki työläiset vapaapäivän ja tilaisuuden nauttia iloiten säteilevästä auringosta; milloin taas haltia loihti esiin ihanan saaren, ja linnan, jossa Perrine sai lahjaksi maailman kauneimmat kiiltonahkakengät tai ihanimmat puvut, joita hyvät ja ahkerat henget kutoivat timantti- ja rubiiniluolissa.

Kun Perrine tehtyään pitkän vaelluksensa lampien ympäri nukahti majaansa, oli sorsanpesä munineen viimeinen hämärä kuva, joka häämötti hänen tajunnassaan, viimeinen järkevä ajatus, joka vilahti hänen aivoissaan, ennen kuin hän nukahti. Hän ei kuitenkaan nähnyt unta siitä sen enempää kuin iltakävelystäkään, vaan valtavasta keittiöstä, jossa oli massoittain patoja ja pannuja ja suuri joukko kokkipoikia ja hekin sekottivat munia tehdäksensä niistä kaikenlaisia ja -kokoisia piirakoita, kohokkaita ja muuta hyvää. Ja joka kerta kuin hän puoliksi heräsi, hän koetti karkottaa tuota hullunkurista unta, mutta aina se palasi, jolloin kokkipojat, jotka sivumennen sanoen eivät ensinkään nauraneet hänelle, jatkoivat tarumaista työtään, kunnes tehtaan pilli kokonaan herätti hänet, hänen juuri valvoessansa suklaahyytelön valmistusta, joka vieläkin tuoksui niin viehättävästi hänen nenässänsä ja jonka makua hän tunsi huulillansa.

Kun hänen ajatuksensa olivat vähän selvinneet, niin hän oivalsi, ettei se ollutkaan kaunis luonto, tyyni ilma ja ihana ilta, jotka enimmin olivat viehättäneet häntä edellisen illan kävelymatkalla, vaan paljastaan sorsanmunat jotka ilmottivat hänen vatsallensa, ettei hän ollut kahden viikon kuluessa tyydyttänyt sen vaatimnksia muulla kuin vedellä ja kuivalla leivällä. Nuo munat ne olivat näyttäneet hänelle tuon hullunkurisen unen kokkipoikineen ja jättiläiskeittiöineen. Hänen oli nälkä ja kaikki nuo herkut ilmoittivat sen hänelle omalla tavallaan tehden nuo vaatimukset niin viehättäviksi kuin mahdollista, siten saaden vastalauseensa enemmän ikäänkuin kouraantuntuvaksi.

Minkätähden hän ei voisi ottaa noita munia tahi ainakin osaa niistä, kun ne eivät olleet kenenkään omia? Onhan sorsa vapaa metsänelävä eikä kenenkään oma. Tosin hän ei, kun hänellä ei ollut takkaa eikä keittoastiata käytettävänänsä, voinut valmistaa semmoisia herkkuja joita oli nähnyt unissansa silmiensä edessä toinen toistaan houkuttelevampia ja taidokkaampia. Mutta munilla on juuri se etu, etteivät tarvitse niin mutkikasta valmistustapaa: tulitikun vain millä sytyttää metsästä kootut risut palamaan, jolloin hänen oli helppo tuhkassa paistaa ne kokonaisina niin koviksi kuin tahtoi, kunnes hänelle koitui varoja kasarin tahi pannun ostoon. Vaikkei hän voinutkaan verrata sitä tapaa unessaan näkemiinsä herkkuihin, niin tulisi siitä kuitenkin arvokas ruokalaji.

Monta kertaa työaikana nuo ajatukset johtuivat hänelle mieleen ja vaikkapa tuo uni ei juuri tuntunut hänestä varsinaiselta kehotukseltakaan, niin saattoi se kuitenkin hänet päättämään paluumatkalla työstä ostaa tulitikkulaatikon ja vähäisen suolaa. Saatuaan käteensä ne aartteet hän melkein juosten riensi lammikkonsa luokse.

Hän oli niin tarkkaan pannut pesäpaikan mieleensä, että hänen oli varsin helppo heti löytää se. Mutta sinä iltana emälintu ei ollutkaan siellä. Silminnähtävästi se kuitenkin päivän kuluessa oli käynyt siinä, sillä kymmenen munan sijasta siinä oli nyt yksitoista, joka oli merkkina siitä, että se ei vielä ollut ruvennut hautomaan.

Sehän oli onneksi Perrinelle, sillä silloin tietysti munat vielä olivat tuoreita ja jos hän anastaisi niistä viisi tahi kuusi, ei sorsa huomaisi mitään, se kun ei osannut laskea.

Ennen Perrinellä ei olisi ollut siitä omantunnon vaivoja, vaan hän olisi empimättä tyhjentänyt koko pesän, mutta kokemansa surut olivat opettanneet hänelle hellätuntoisuutta muidenkin suruja kohtaan, samaten kuin hänen hellyytensä Palikaria kohtaan oli opettanut häntä hellästi kohtelemaan muitakin eläviä, jommoista hellätuntoisuutta hän ei vielä lapsuutensa aikana käsittänyt. Eikö tuo sorsa ollut hänen kumppaninsa? Jos kuninkaat elävät alamaistensa veronmaksuista, niin he eivät kuitenkaan saa riistää heiltä heidän kaikkea omaisuuttansa.

Päättäessänsä riistää munat oli hän myöskin selvillä siitä miten ne keittäisi. Ei millään ehdolla se saisi tapahtua ampumamajassa eikä sen läheisyydessä, sillä pieninkin savupatsas voisi ilmottaa muille hänen läsnäolonsa. Mutta tuolla metsänrinteessä kivilouhoksessa, jossa usein lepäilivät kulkevat mustalaiset matkallaan kylästä kylään, siellä ei tuli eikä savu herättäisi kenenkään huomiota. Joutuun hän kokosi kuivia risuja, sytytti niihin tulen ja paistoi kuumassa hiilloksessa yhden muna-aarteestansa sekä jauhoi kahden sileän kiven välissä hiukkasen suolaa. Munakuppia hänellä tosin ei olllut, mutta ei se olekaan mikään välttämätön kapine, vaan soveltuu ainoastaan niille, joilla on yllin kyllin tämän maailman tavaraa. Pieni syvennys hänen leivänpalasessaan toimitti mainiosti munakupin virkaa. Sitten hän sekotti munaan hiukkasen hienoa suolaa, kastoi siihen ohuen leipäsuikaleen; pureskellessaan ensimäistä suupalaa hän ei mielestänsä milloinkaan ollut syönyt mitään niin maukasta ja hän sanoi itseksensä, että joskin unensa kaikki kokkipojat todellakin olisivat laittamassa kaikkia herkkuja, niin he eivät varmaankaan osaisi saada toimeen mitään niin mainiota kuin tämä tuhkassa paistettu sorsanmuna.

Tottunut kun oli kuivaan leipään ja raittiiseen veteen sen päälle, ja selvästi tajuten, ettei moneen viikkoon, ehkä kuukausiinkaan ole toiveita sen elantotavan parantamisesta, olisi tämän illallisen pitänyt tyydyttää hänen ruokahalunsa ja vatsansa vaatimukset. Mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt lopettaa munaansa, ennenkuin tuumi, eikö voisi keksiä toista valmistustapaa jäljellä oleville sekä niille, joita toivoi löytävänsä vastaisilla ryöstöretkillään. Kokonaisena paistettu muna oli kyllä hyvä, jopa vallan mainio, mutta hyvä olisi kuuma keittokin suurustettuna munankeltaisella. Ja tuo keittoaate oli niin elävästi anastanut kaikki hänen ajatuksensa, että hän päätti koettaa tavalla tai toisella toteuttaa tuumansa. Epäilemättä jalkineiden ja paidan valmistus olivat synnyttäneet hänessä joltisen määrän itseensäluottamusta ja uskon siihen, että kestävyydellä kyllä pääsee eteenpäin. Mutta tuota luottamusta ei riittänyt vakuuttamaan hänelle, että hän osaisi tehdä savi- tahi vaskikasarin, missä keittää keittonsa sen enempää kuin lusikkaakaan, vaikkapa vain puustakin, millä syödä keittoansa. Siinä oli vastassa mahdottomuuksia, joita hän ei voinut voittaa, ja siihen asti kunnes oli ansainnut kyllin paljon ostaaksensa semmoisia, hän sai tyytyä hajuun, jota tunkeutui muiden keittiöistä ynnä muiden lusikkain kalinaan.

Tuota juuri hän sanoi itselleen seuraavana aamuna mennessään työhönsä. Vähää ennen, kuin saapui kauppalaan hän huomasi erään talon vieressä, josta väki edellisenä päivänä oli muuttanut olki- ja ruhkakasassa maantien ojassa koko joukon läkkipurtiloita, joista silminnähtävästi ennen oli ollut liha-, kala- ja kasvisäilykkeitä. Niitä oli siinä erilaisia ja kokoisia, suuria, pieniä, korkeita, mataloita, ympyriäisiä ja neliskulmaisia.

Nähdessään niiden kiiltävän siinä auringonpaisteessa hän seisahtui vaistomaisesti; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hänellä oli kaikki selvillä: siinähän hänellä oli kaikki valmiina, kasarit, vadit, lusikat, ottimet, kaikki mitä häneltä puuttui. Jotta saisi keittovarastoonsa kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa, ei hänen tarvinnut muuta kuin käyttää hyväksensä näitä vanhoja purtilolta. Yhdellä hyppäyksellä hän oli alhaalla ojassa ja valitsi joutuun neljä, viisi kappaletta, jotka kiireesti kätki pensastoon kuivuneeseen lehtikasaan. Paluumatkalla hän sitten veisi ne sieltä ja sitten hän saisi olla ahkera saadaksensa niistä sopivia tslouskapineita millä valmistaa kaikkia niitä ruokia, jotka hänellä jo oli selvillä.

Mutta saisivatko ne pysyä paikoillaan? Siinä kysymys, joka koko päiväksi tuotti hänelle levottomuuden aihetta. Entä jos joku ryöstäisi hänen aarteensa, niin raukeaisivat kaikki hänen toiveensa ja tuulentupansa kuin tuhka tuuleen juuri silloin, kun hän oli niin varma niiden toteuttamisesta.

Onneksi ei ketään ohikulkevaa haluttanut etsiä niitä ja kun hän illalla palasi ensin annettuaan kaikkien työmiesten mennä siitä ohi, niin hän löysi ne kaikki pensastosta samasta paikasta, jonne oli ne aamulla kätkenyt.

Hän tohti yhtä vähän saada aikaan minkäänlaista melua saarella kuin sytyttää siellä tultakaan ja sentähden hän laittoi itselleen työpajan kivilouhikkoon. Sieltä hän myöskin toivoi löytävänsä tarvittavia työkaluja, kiviä ja ehkä jonkun rautapalasen, joilla takoa läkkilevyn mieleisensä muotoiseksi: litteitä kiviä alasimeksi ja pöyreitä taltoiksi. Toisilla terävillä hän taasen koettaisi leikata levyt kahtia.

Se työ olikin vaikeinta ja kestikin kolme päivää, ennenkuin hänen onnistui muodostaa itselleen lusikka. Epävarmaa kuitenkin on voisiko kenkään edeltäpäin tietämättä arvata sitä lusikaksi. Mutta muoto oli tässä sivuseikka, pääasia oli se, että hän tulisi toimeen tuolla kummallisen muotoisella lusikalla. Eihän kukaan muu ollut sillä syöpä, ei siis kukaan myöskään ollut moittimassa sen vaillinaisuuksia.

Voidaksensa saada itselleen tuota toivottua keittoa puuttui häneltä ainoastaan voita ja kasviksia.

Voita hänen täytyi ostaa samaten kuin leipää ja suolaakin, sen hän varsin hyvin tiesi, sillä eihän hän voinut omin käsin valmistaa sitä, kun ei ollut maitoa ellei sitä ostanut.

Mutta kasviksien oston hän kyllä välttäisi, niitä kun kyllä kasvoi niityllä vaikka viljelemättöminä. Sieltä hän kyllä löytäisi suolaheinää pinaatin asemasta, mutta myöskin porkkanoita ja sokerijuuria, vaikkeivät olleetkaan niin suuret ja kauniit kuin viljellyt, mutta siltä kyllin hyvät hänelle.

Pitihän hänen sitäpaitsi osata saada jotain muutakin kuin munia ja kasviksia, josta saada itselleen päivällinen, kun hänen oli onnistunut valmistaa itselleen keittoastioita, läkkisen kasarin ja puisen ottimen. Olihan kalojakin lammikosta saatavana, jos hänellä vaan oli aikaa niiden onkimiseen. Mitä häneltä puuttui saadaksensa niitä? Onki, johon sai vavan metsästä, siimaa ostamastaan ompelurihmasta jota vielä oli melkoinen määrä jäljellä, ja matoja maasta. Hänen ei tarvinnut ostaa muuta kuin koukku. Tallin edustalta poimimillaan jouhilla hän sitten vahvistaisi siimansa siihen määrin, että sillä voisi onkia useita lajia kaloja. Koettaessaan hän kuitenkin näki miten muhkeimmat kalat lammen kirkkaassa vedessä halveksivasti karttoivat hänen yksinkertaista siimaansa pitäen sitä liian halpana. Muutamat pienenlaiset kalat vaan tarttuivat onkeen, mutta olivat nekin kyllin riittävät hänelle.

Kahdeskynnneneskahdes luku.

Perrinen aika kului niin tyystin kaikissa näissä askareissa, ettei hänelle jäänyt ensinkään aikaa käydä Rosalien luona. Eräältä kumppaniltaan, joka asui mummo Françoisen luona hän joka päivä sai kuulla miten Rosalien laita oli, ja kun hän sitä paitsi pelkäsi joutuvansa tekemisiin tuon kauhean Zenobie tädin kanssa, antoi hän toisen päivän kulua toisensa perästä käymättä tuttavaansa katsomassa. Mutta viimein eräänä iltana hän päätti olla menemättä suoraan kotiinsa, kun hänen jo edellisenä päivänä oli onnistunut saada onkeensa pieni kala, jonka jo oli valmiiksi keittänyt, niin ettei hänen sinä päivänä tarvinnut ryhtyä ruuan laittoon.

Sattumalta Rosalie istui yksin pihalla omenapuun siimeksessä Perrinen saapuessa. Huomatessaan Perrinen hän astui häntä vastaan sanoen osaksi iloisesti, osaksi moittivasti:

"En luullut teidän enää milloinkaan aikovan käydä täällä."

"Minulla on ollut kiire."

"Mitä sitten olette tehnyt?"

Perrine ei voinut olla vastaamatta: Hän näytti jalkineitansa ja kertoi miten vaikea hänen oli ollut leikata niitä ja paitaansa.

"Ettekö ole voinut lainata saksia niiltä, joiden luona asutte?" kysyi Rosalie kummastuneena.

"Siellä ei ole ketään, jolla olisi ollut lainata minulle saksia."

"Jokaîsellahan on sakset."

Perrine oli vähäisen kahden vaiheella, oliko viisasta enää säilyttää salaisuuttansa, mutta kun hän sillä pelkäsi suututtavansa Rosalien, niin hän päätti kertoa kaikki:

"Ei ketään asu siellä missä minä oleskelen", hän lausui nauraen.

"Mahdotonta!"

"Mutta kuitenkin se on totta, ja kun minulla ei ollut kasaria, millä ketttää ruokani, ei lusikkaa millä sitä syödä, niin on minun ollut pakko tehdä itselleni niitä ja minä vakuutan teille, että on ollut paljon vaikeampi vuolla lusikka kuin tehdä kengät."

"Älkää tehkö minusta pilaa."

"En ollenkaan. Minä puhun täyttä totta."

Ja salaamatta mitään Perrine kertoi kaikki: miten oli osunut ampumamajaan, miten oli tehnyt itselleen kasarin missä keittää ruokansa ja lusikan millä sitä syödä, miten oli löytänyt vesilinnunmunia, onkinut kaloja lammikosta ja miten oli laittanut itselleen keittiön kivilouhikossa.

Vähä väliä Rosalie oikein huudahti ilosta ja kummastuksesta ikäänkuin olisi kuullut jonkun erinomaisen ihmesadun.

"Miten hauskaa tuo kaikki mahtaa olla!" hän huudahti Perrinen kerrottua mistä oli keittänyt ensimäisen vihanneskeittonsa.

"On kyllä, kun vain onnistuu; mutta, kun ei ota onnistuaksensa! Kolme päivää työskentelin, ennenlrum minun onnistui saada itselleni lusikka; en voinut mitenkään muodostaa sitä kuperaksi. Turmelin jo kaksi peltipalasta eikä minulla enää ollut jäljellä kuin yksi; ajatelkaa miten monta kertaa olin lyönyt sormiini kivellä, muodostaessani lusikkaani kuperaksi."

"Minä ajattelen keittoanne."

"Se olikin maukas koitto."

"Sen kyllä uskon."

"Niin, ainakin se oli minun mielestäni hyvä; mutta minä en tavallisesti saakaan mitään lämmintä ruokaa."

"Minä kyllä syön sitä joka päivä, mutta se on aivan toista; eikö oie hullua kun kasvaa pinaaattia niityillä, ja porkkanoita ja sokurijuuria?"

"On siellä vielä paljo muutakin syötäväksi kelpaavaa, esim. krassia, ruoholaukkaa, salattia, pasternakkoja, nauriita, silleriä, retikoita ja paljon muutakin."

"Pitää osata käyttää niitä."

"Isäni opetti minua tuntemaan niitä ja niiden hyötyä."

Rosalie oli hetkisen vaiti ikäänkuin miettien jotakin; mutta sitten hän epäröiden lausui:

"Saanko käydä teitä katsomassa?"

"Hyvin mielelläni, jos vaan lupautte olla kenellekään kertomatta missä asun."

"Sen kyllä lupaan."

"Mutta milloinka tahdotte tulla?"

"Menen sunnuntaina Saint-Pipoyhin erästä tätiäni katsomaan; palatessani sieltä iltapuolella sopii minun poiketa luoksenne."

Nyt Perrine vuorostansa muuttui vähäisen miettiväiseksi.

"Tulkaa sitten ennemmin päivällisille luokseni."

Rosalie kyllä rupesi kursailemaan niinkuin sikäläisen kansan oli tapana, niin ettei kieltänyt eikä luvannut, mutta helppo oli nähdä, että hänen kovin teki mieli suostua pyyntöön.

Perrine keskeytti:

"Minä vakuutan teille, että tekisitte minulle oikein mieleen suostumalla pyyntööni, minä olen niin yksin."

"Niin olen minäkin."

"Se on siis päätetty; mutta olkaa hyvä ja tuokaa mukananne lusikkanne, sillä minulla ei ole peltiä eikä aikaakaan tehdä toista."

"Tuonko leipää myöskin, eikö niin?"

"Kiitoksia. Minä odotan teitä kivilouhoksessa, josta löydätte minut keittiöstäni."

Perrine puhui aivan totta lausuessaan olevansa iloinen, kun sai Rosalien vieraaksensa, ja jo edeltäpäin hän iloitsi siitä: Miten hänellä nyt oli paljon ajateltavaa, päivälliskutsut, tuumia mitä saada päivälliseksi, ruokavarojen hankinta! Oi miten hauskaa! Hän tuli siitä samalla oikein levottomaksi: ken olisi paria päivää aikaisemmin voinot luulla hänen voivan toimittaa päivällispidot vieraalle?

Tärkeimmät kaikesta olivat nyt metsästys ja kalastus, sillä ellei hänen onnistuisi saada munia ja kalaa, niin päivälliseksi ei tulisi muuta kuin vihanneskeittoa, joka yksinään olisi kerrassaan liian laihaa.

Perjantai- ja lauvantai-illat hän kulutti tutkimalla lähiseutua toivoen löytävänsä heinäkurpan pesiä, joista saada joku tahi joitakuita munia. Tosin kyllä kurpan munat ovat pienemmät kuin sorsan, mutta hänellä ei oliot varaa valita. Sitä paitsi onnisti hänen kalastuksensa tavallista paremmin, niin että hän kastemadolla höystetyllä siimallansa veti maalle suuren kauniin kyhmyselkäisen ahvenen, kyllin suuren riittääksensä sekä hänelle että Rosalielle. Vielä lisäksi hän tahtoi jälkiruokaakin ja sitä hän sai karviaismarjapensaasta, joka oli kasvanut kaatuneen raidan rungosta. Voipi olla etteivät marjat vielä olleet täysin kypsyneitä, mutta karviaismarjat ovat semmoista lajia, jota voi syödä vähän kypsymättömänpuoleisinakin.

Kun Rosalie sunnuntaina keskipäivällä saapui kivilouhokseen oli Perrine jo siellä tulensa ja pannujensa luona, jossa keitto kiehua porisi.

"Olen juuri odottanut teitä ennenkuin suurustan keittoni tällä munalla", lausui Perrine. "Teidän ei tarvitse muuta kuin terveellä kädellänne hämmentää sillä aikaa kuin minä varovasti kaadan keiton siihen. Leivän olen jo ennestään leikannut kuutioiksi."

Rosalie ei epäillyt ottaa osaa ruoan valmistukseen vaikka olikin juhlan kunniaksi pukeutunut pyhävaatteihinsa, sillä olihan tuo toimi leikkiä vain ja sitäpaitsi hänen mielestänsä erittäin hauskaa.

Kohta oli keitto valmis eikä puuttunut muuta kuin sen kuljettaminen saarelle ja sen teki Perrine.

Kohteliaisuudesta vierastansa kohtaan, jolla vielä oli käsi siteessä, oli Perrine asettanut siltapuun entiselle paikalleen.

"Tämän seipään avulla", hän lausui, "minä tavallisesti kuljen tästä ylitse, mutta se ei käy päinsä teille, jolla vielä on käsi kipeänä."

Ovi avattiin ja Rosalien silmien eteen levisi pieni sievonen maja, jonka kaikkiin neljään kulmaan Perrine oli märkiin sammaliin pannut suuret kirjavat kukkavihot — keltaisia kurjenmiekkoja, sinisiä kukonkaonuksia, punertavia rimpiä ja lattialle laittanut "päivällispöydän." Tyttö ei voinut olla ilmaisematta ihastustaan, vaan lyöden kätensä yhteen huudahti:

"Oi, kuinka kaunista!"

Maahan oli levitetty tuoreita sananjalkoja, jotka saivat toimittaa sekä pöydän että pöytäliinan virkaa; suuria lehtiä oli "lautasina" ja suurin lehti oli vatina ja sillä komeili tärkein ruokalaji, kyhmyselkäinen ahven, krassin ympäröimänä. Toinen lehti, vaikka pienempi, oli salattikulhona, samaten kuin toinen, joka toimitti jälkiruokamaljan virkaa, ja jälkiruokana oli karviaismarjoja. Jokaisen vadin väliä koristi lummekukka, jonka puhtaan valkoinen väri erinomaisen viehättävästi erosi mehevän vihreästä pohjasta.

"Olkaa hyvä, istukaa!" lausui Perrine kehottavasti ojentaen kätensä.

Ja sitten he istahtivat ja päivällinen alkoi.

"Olisin ollut oikein pahoillani, jos en olisikaan päässyt tulemaan tänne", lausui Rosalie suu täynnä ruokaa, "täällä on niin sievää ja keitto on niin hyvää."

"Miksikä ette olisi päässyt?"

"Sentähden, että tahtoivat lähettää minut Piquignyhyn herra Benditin tähden, joka on sairastunut."

"Mikä herra Benditiä vaivaa?"

"Hänessä on lavantauti. Hän on kovin sairas siitä päättäen, että hän eilisestä asti ei tiedä mitä sanoo eikä tunne ketään; juuri hänen tähtensä olin eilen vähällä käydä luonanne."

"Minunko? Minkätähden?"

"Olen ajatellut jotakin."

"Jos voin tehdä jotakin herra Benditin hyväksi, niin teen sen mielelläni. Hän on ollut ystävällinen minulle; mutta mitä minä, köyhä tyttö rukka, voin tehdä? Sitä en käsitä."

"Antakaa minulle vielä vähäisen kalaa ja krassia, niin selitän sen teille. Tiedättehän, että herra Benditin tehtävä on kaikki ulkomaalainen kirjeenvaihto. Hän se juuri kääntää ranskaksi kaikki saksalaiset ja englantilaiset kirjeet. Kun hänen ajatuksensa nyt eivät ole selvät, niin hän tietysti ei voi mitään kääntääkään. Jo aiottiin hankkia toinen hänen sijaansa, mutta kun tuo sijainen varmaankin herra Benditin parannuttua tahtoisi pitää paikkansa, niin ovat herra Mombleux ja insinööri Fabry luvanneet hoitaa hänen virkaansa, kunnes hän paranee. Mutta eilen täytyi insinööri Fabryn matkustaa Skotlantiin ja herra Mombleux on joutunut pulaan, sillä vaikka hän osaakin saksaa erittäin hyvin, niin hän ei osaa kääntää englannin kielestä muuten käin herra Fabryn avulla, joka on oleskellut monta vuotta Englannissa. Yksinään hän ei sitä osaa, etenkin kun englantilaiset kirjeet ovat niin huonoa käsialaa, että täytyy arvaamalla lukea puolet. Hän kertoi tuon kaiken eilen pöydässä, jossa minä suoritin palveluksen ja valitti ehkä olevansa pakotettu kieltäytymään hoitamasta herra Benditin virkaa. Silloin juolahti minulle mieleen sinä, ja olisin mielelläni kertonut sinun puhuvan englannin kieltä yhtä hyvin kuin ranskaa…"

"Minä puhuin aina ranskaa isäni kanssa, englantia äidilleni ja kun kaikki kolme juttelimme, niin käytimme molempia kieliä ajattelematta kumpaako kieltä se oli."

"En tohtinut kuitenkaan lausua ihan varmasti. Mutta nythän saan kertoa sen hänelle, eikö niin?"

"Kyllä tietysti, jos luulet minun kaltaiseni köyhän tytön olevan heille avuksi."

"Siinä ei ole erotusta oletko köyhä tyttö vai neiti — pääasia on että osaat englannin kieltä."

"Minä osaan puhua ja kirjottaa, mutta affäärikirjeen kääntäminen on vallan toista."

"Ei ole herra Mombleuxin avulla, joka tuntee semmoiset kirjeet."

"Ehkä se voi käydä päinsä. Sanokaa sitten herra Mombleuxille että hyvin mielelläni teen sen herra Benditin hyväksi, jos osaan."

"Kyllä minä sanon hänelle."

Vaikka ahven olikin koko suuri, niin se syötiin kaikki ja krassikin katosi samaa tietä. Nyt oli jäikiruoan vuoro. Perrine nousi, korjasi pois "kalavadin" ja asetti sen sijalle suonikkaat ja emaljinkiiltoiset lumpeenlehdet. Sitten hän tarjosi marjojaan.

"Olkaa hyvä", häa lausui nauraen, "tässä on vähän hedelmiä puutarhastani."

"Missä on teidän puutarhanne?"

"Tuolla ylhäällä, päämme päällä, karviaismarjapensas on itänyt ja juurtunut vanhan raidan onnessa rungossa, joka on tämän ampumamajan tukeena."

"Tiedättekö, ettette voi varsin kauan enää asua tässä majassa?"

"Toki talveen asti, luulemana."

"Talveenko asti! No, miten sitten käy kun sorsan metsästysaika alkaa? Silloin käytetään aina tätä majaa."

"Oi, herranen aika!"

Niin onnellisesti alkanut päivä päättyi semmoisella surkealla tiedolla ja sitä seuraava yö oli vannaankin rauhattomin kaikista, jolloin Perrine oli nukkunut oman katon alla.

Minne hän sitten joutuisi?

Ja kaikki hänen suurella vaivalla hankitat talouskapineensa, mitä hän niillä tekisi?

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Jos Rosalie olisi kertonut ainoastaan tulevasta sorsanmetsästyksestä olisi Perrine joutunut siitä vallan epätoivoon, mutta kertomus herra Benditin sairaudesta ja toiveet saada olla herra Mombleuxille apuna kirjeiden kääntämisessä lievensi hiukkasen tuota pelkoa.

Niin, se oli kaunis hänen saarensa ja hänen kyllä tulee tavattoman vaikea lähteä sieltä; mutta ellei hän jättäisi sitä, hän ei myöskään lähenisi hiuskarvankaan vertaa äitinsä osottamaa päämäärää, jonne hänen kuitenkin oli pyrkiminen. Kun hän nyt sai tilaisuuden auttaa herroja Benditiä ja Mombleuxia, niin hän samalla hankki itselleen puolustajia, jotka niin sanoakseen avaisivat hänelle ovet, mistä myöhemmin päästä edemmäksi. Se oli seikka, joka korvasi kaiken jopa surunkin kuningaskuntansa jättämisestä. Eipä se ollutkaan leikkiäksensä, niin hauskaa kuin se olikin, ei ryöstääksensä vesilintujen pesiä, onkiaksensa kaloja, poimiaksensa kukkia, kuunnellaksensa lintujen laulua eikä pannaksensa pieniä päivällispitoja toimeen, että hän oli kärsinyt ja kestänyt matkan kaikki vaivat ja korjnudet.

Maanantaina hän päivällislomalla meni eilisen sopimuksen mukaan mummo Françoisen asunnolle, ollaksensa käsillä jos herra Mombleux häntä tarvitsi. Mutta Rosalie tulikin vaan ilmoittamaan hänelle, että maanantaina ei tulekaan kirjeitä Englannista, joten ei sinä päivänä ole mitään käännettävää; ehkä kuitenkin oli oleva tiistaina.

Perrine palasi työhönsä ja oli jo täydessä toimessa kun Puupietari seisautti hänet.

"Mene heti konttoriin!"

"Mitä minun pitää tehdä siellä?"

"Koskeeko se minuun? Minua käskettiin lähettämään sinut sinne, mene nyt."

Perrine ei kysynyt sen enempää, osaksi sentähden ettei kannattanut kysellä sen enempää ja toiseksi että hän jo arvasi mistä oli kysymys. Kuitenkaan hän ei käsittänyt, jos hänen piti yhdessä herra Mombleuxia kanssa kääntää jotakin vaikeata kirjettä, minkätähden hänen juuri piti mennä konttoriin, jossa aina oli väenliikettä ja jokainen näkisi herran tarvitsevan hänen apuaan.

Herra Talouel seisoi lasikattoisella verannallansa ja huusi hänet luoksensa:

"Tule tänne!"

Perrine riensi ylös rappusia.

"Sinäkö englannin kieltä puhut?" kysyi Talouel, "vastaa suoraan äläkä valehtele."

"Äitini oli englannitar."

"Ja ranskaa? Kuinka olet sitä oppinut? Sinä et murra ollenkaan."

"Isäni oli ranskalainen."

"Puhut siis kumpaakin kieltä?"

"Kyllä, herra."

"Hyvä. Sinun tulee mennä Saint-Pipoyhin. Sillä herra Vulfran tarvitsee sinua."

Kuullessaan sen Perrine rupesi vapisemaan liikutuksesta niin että tirehtööri huomasi sen ja suuttui.

"Mitäs juonia tuo on?"

Perrinellä oli vähäisen aikaa tyyntyä sekä keksiä selityksen liikutukseensa.

"Minä en tiedä missä on Saint-Pipoy."

"Saat ajaa sinne, se ei ole sinulle vahingoksi."

Ja verannaltaan hän huusi:

"Guillaume!"

Herra Vulfranin pienet vaunut ajoivat heti rappusten eteen rakennuksen siimeksestä.

"Tuossa on tyttö", lausui Talouel, "eikö sinun heti pitänyt viedä hänet herra Vulfranin luokse?"

Perrine oli jo alhaalla vaunujen luona ja aikoi juuri astua niihin Guillaumen viereen, mutta tämä pysäytti käden viittauksella.

"Ei tänne", hän lausui, "takalaudalle."

Pieni yhden hengen istuin olikin alaslasketun kuomin takana. Perrine astui siihen ja sitten sitä mentiin hyvää kyytiä. Päästyään pois kauppalasta kääntyi Guillaume Perrinen puoleen hiljentämättä hevosen juoksua.

"Onko totu että osaatte englannin kieltä?" hän kysyi.

"On."

"Silloin on teillä tilaisuus auttaa patruunaa."

Perrine rohkaisi mielensä ja kysyi:

"Kuinka niin?"

"Sentähden että tänne on tullut muutamia englantilaisia koneenrakentajia asettamaan paikoilleen uusia koneita, eivätkä he osaa puhua sanaakaan semmoista kieltä kuin ihmiset ymmärtävät. Herra Mombleux kyllä on siellä ja hän sanoo puhuvansa englannin kieltä; mutta hänen englantinsa on jotakin toista kuin koneherrojen, niin että nyt he siinä kiistelevät ymmärtämättä toisiaan ja patruuna on vallan raivoisa. Sitä saa nauraa ihan katketaksensa. Kun viimein herra Mombleux ei osannut sanoa mitään ja tahtoi rauhottaa patruunaa, niin hän kertoi käämikoneilla työskentelevän nuoren Aurelie nimisen tytön osaavan puhua englantia ja silloin lähetti patruuna minut noutamaan teidät sinne."

Oli hetkisen hiljaa, sitten hän uudestaan kääntyi Perrinen puoleen:

"Tahdon sanoa teille, että jos puhutte samanlaista englannin kieltä kuin herra Mombleux, niin tekisitte viisaammin astumalla heti alas."

Hän lisäsi nenäkkäästi:

"Pitääkö minun seisahtaa?"

"Ajakaa vaan eteenpäin."

"Sanoin sen omaksi eduksenne."

"Kiitos vaan."

Varmasta vastauksestaan huolimatta oli Perrine kuitenkin sangen peloissaan. Sillä vaikka hän olikin varma kielen taidostansa, ei hän tuntenut sitä murretta, jota koneenasettajat puhuivat, ei tietänyt muuta koin että se ei ollut samaa kuin herra Mombleuxin, niinkuin Guillaume pilkallisesti lausui. Sitä paitsi hän tiesi että jokaisella ammatilla on omat sanansa, etenkin teknillisellä alalla. Jos hän siis epäröisi eikä ymmärtäisi niin varmaankin herra Vulfran suuttuisi häneen yhtä paljon kuin herra Mombleuxiin.

Jo näkyivät Saint-Pipoyn savuavat piiput ja kohta näkyivät tien mutkauksessa tehtaatkin. Hän tieri Saint-Pipoyssa valmistettavan lankaa ja kankaita niinkuin Maraucourtissakin ja että siellä sitäpaitsi tehtiin köysiä ja purjelankaa. Kuitenkin oli hänelle yhdentekevää mitä siellä tehtiin; yksi vaan olisi ollut hänen tärkeä tietää: mitä hänen siellä piti tulkita ja selittää.

Tien mutkauksesta hän kohta näki koko tehdaslaitoksen levenevän eteensä tasaisella maalla ja oli se hänen mielestänsä Maraucourtia pienempi, mutta silti kylläkin suuremmoinen. Samassa vaunut ajoivat portista sisään sekä pysähtyivät kohta konttorirakennuksen eteen.

"Seuratkaa minua", sanoi Guillaume.

Hän vei hänet sisään huoneeseen, jossa herra Vulfran vilkkaasti keskusteli Saint-Pipoyn tirehtöörin kanssa.

"Tässä on tyttö", ilmotti Guillaume hattu kädessä.

"Hyvä on, saat mennä."

Kääntymättä Perrinen puoleen herra Vulfran viittasi tirehtööriä lähemmäksi ja kysyi häneltä puoli ääneen jotakin. Tirehtööri vastasi samalla tavalla, mutta Perrinellä oli hyvät korvat ja hän käsitti ehkä paremmin kuin kuuli herra Vulfranin kysyvän ken hän oli ja tirehtöörin vastaavan:

"Nuori, noin kahden- tahi kolmentoista vuotinen tyttö, joka ei näytä ensinkään typerältä."

"Tule lähemmäksi, lapseni", kehotti herra Vulfran samalla lempeällä äänellä, jolla Perrine aikaisemmin oli kuullut hänen puhuttelevan Rosalieta ja joka ei ollut ensinkään sentapainen millä hän puhutteli alustalaisiaan.

Se rohkaisi Perrineä, niin että voitti liikutuksensa ja pelkonsa.

"Mikä on nimesi? kysyi herra Vulfran."

"Aurelie."

"Ketkä ovat vanhempasi."

"He ovat kuoleet."

"Kuinka kauan olet ollut täällä työssä."

"Kolme viikkoa."

"Mistä olet kotoisin?"

"Tulen Pariisista."

"Puhutko englannin kieltä?"

"Äitini oli englannitar."

"Siis osaat englannin kieltä?"

"Osaan puhua englannin kieltä sillä kielellä keskusteltaessa, mutta…"

"Ei mitään muttia, osaatko vai etkö osaa?"

"En osaa eri ammattien kieltä, missä käytetään sanoja joita en ole ennen kuullut."

"Kuuletteko, herra Benoist, tuo pienokainen tuossa ei vastaa niinkään hullusti."

"Niinkuin äsken sanoin hän ei ole ensinkään typerännäköinen, vaan päinvastoin."

"No, sitten hän ehkä voi ollakin meille hyödyksi."

Herra Vulfran nousi, nojasi keppiinsä ja tarttui tirehtöörin käsivarteen.

"Seuraa meitä, lapseni."

Tavallisesti Perrine huomasi kaikki mitä tapahtui hänen ympärillään, mutta siinä seuratessaan herra Vulfrania täytti vaan ainoa ajatus hänen mielensä: Kuinkahan suoriudun tuosta keskustelusta englantilaisten kanssa.

Suuren ihka uuden valkoiseksi ja siniseksi maalatun tiilirakennuksen ulkopuolella hän näki herra Mombleuxin pitkin askelin ja suuttuneen näköisenä astuskelevan edestakaisin ja luuli huomaavansa hänen luovan karsaan silmäyksen heihin päin.

He astuivat ensimäiseen kertaan ja siellä oli suuressa salissa suuria puulaatikoita, joihin eri värillä oli kirjotettu sanat Matter, Platte, Manchester. Eräällä semmoisella laatikolla istuivat englantilaiset koneenasettajat ja Perrine huomasi heidän ainakin puvusta päättäen olevan sivistyneitä henkilöitä, puetut kun olivat verkavaatteihin, hopeinen koruneula kaulaliinassa. Sen vuoksi hän toivoi paremmin ymmärtävänsä heitä, koin jos olisivat tavallisia työntekijöitä. Herra Vulfranin saapuessa he nousivat seisomaan.

Herra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen sanoen: "Ilmota heille että puhut englannin kieltä ja että olet täällä tulkkina."

Hän teki niin ja jo ensimäisiä sanoja kuullessaan englantilaisten tyytymätön ilme muuttui iloiseksi; tosin Perrine oli lausunut ainoastaan tavallisen lauseen, mutta heidän hymyilynsä ennustivat kuitenkin hyvää vastaisille käännöksille.

"Ihan varmasti he ymmärsivät häntä", sanoi tirehtööri.

"Kysy heiltä sitten minkätähden he ovat saapuneet kahdeksan päivää ennen määräaikaa, jonka vuoksi insinööri jonka tulee opastaa heitä ja joka puhuu englannin kieltä nyt on matkoilla?"

Perrine käänsi kysymyksen sanasta sanaan ja sai heti toiselta vastauksen:

"He sanovat päättäneensä Cambraissa koneiden paikoilleen asettamisen aikaisemmin kuin luulivat ja olivat tulleet suorastaan tänne eivätkä menneet muutaman päivän takia Englantiin."

"Kenelle he ovat asettaneet koneita Cambraissa?" kysyi herra Vulfran.

"Veljeksille Avelinelle."

"Mimmoisia koneita ne olivat?"

Heidän englannin kielinen vastauksensa saattoi Perrinen niin hämilleen, että rupesi sammaltamaan.

"Mitä nyt? Etkö tiedä?" kysyi herra Vulfran vilkkaasti ja vähäisen maltittomasti.

"Se on koneen nimi, jota en tunne."

"Lausu sama nimi englannin kielellä."

"Hydraulic mangle."

"Niin se varmaan on."

Herra Vulfran toisti sanan englannin kielellä, mutta ihan toisella tavalla kuin he, joka hyvästi selvitti minkä vuoksi hän ei ollut heitä ymmärtänyt. Sitten hän kääntyi tirehtöörin puoleen:

"Siinä näette että toiminimi Aveline on ennättänyt ennen meitä; sentähden meidän ei auta hukata aikaa. Minä lähetän sähkösanoman Fabrylle palata niin pian kuin suinkin; mutta sillä aikaa meidän täytyy panna nuo pojat työhön. Kysy heiltä, tyttöseni, miksi istuvat siinä kädet ristissä."

Perrine käänsi kysymyksen ja sai siihen pitkän vastauksen siltä, joka näytti päällysmieheltä.

"No, miten on?" kysyi herra Vulfran.

"He vastaavat semmoista, jota on vaikeata kääntää. Siinä on asioita, joita en käsitä."

"Koeta kuitenkin kääntää heidän vastauksensa."

"He sanovat että lattia ei ole kyllin vahva kannattaaksensa heidän konettansa, joka painaa satakaksikymmentätuhatta naulaa…"

Hän keskeytti kuulustellaksensa sitä tarkemmin englantilaiselta.

"One hundred and twenty?"

"Yes."

"Niin, satakaksikymmentituhatta naulaa. Lattia ei voi kestää sen käydessä."

"Palkit ovat kuudenkymmenen centimetrin paksuiset"

Perrine käänsi selityksen, kuunteli heidän vastaustansa ja jatkoi:

"He sanovat tutkineensa lattian kannattavaisuuden ja sen pettävän. He pyytävät kannattavaisuuslaskua tahi tukeita lattian alle."

"Fabry kyllä toimittaa laskun palattuaan; tukeet he saavat heti. Ryhtykööt heti työhön menettämättä minuuttiakaan! Heille kyllä annetaan runsaasti työvoimia: kirvesmiehiä, muurareita, seppiä. Heidän ei tarvitse muuta kuin ilmottaa kuinka paljon, kääntyen sinun puoleesi ja sinä kerrot heidän vaatimuksensa herra Benoistille."

Perrine käänsi nuo määräykset englantilaisille, jotka selittivät täydellisesti tyytyvänsä hänen tulkitsemiseensa.

"Saat jäädä tänne", jatkoi herra Vulfran. "Saat lipun, jonka nojalla saat asua ja syödä ravintolassa maksamatta mitään. Jos ovat tyytyväiset sinuun, niin saat lahjapalkkion insinööri Fabryn palattua."

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Tulkin ammatti oli paljoa parempi kuin käämikärryjen kuljettajan. Perrine tuli ehdottomasti niin ajatelleeksi illalla työn päätyttyä saatettuansa englantilaiset ravintolaan, jonne toimitti heille asunnon ja sen jälkeen itselleenkin, ei mitään kurjaa kumppanihökkeliä, vaan erityisen pienen huoneen, jossa hän voi olla kotonaan. Kun nuo muukalaiset eivät ymmärtäneet ainoatakaan ranskalaista sanaa, niin he tahtoivat häntä atrioimaan kanssansa. Hänen kauttansa he tilasivat päivällisen, joka olisi riittänyt kymmenelle Picardialaiselle eikä nimeksikään muistuttanut noita herkullisia kasvipitoja, joita Perrine pari päivää sitä ennen oli toimittanut uudelle ystävälleen Rosalielle.

Sinä yönä hän siis saisi nukkua oikeassa sängyssä ja pujahtaa oikeiden lakanoiden väliin. Kuitenkin hän valvoi kauan ennen kuin uni hänet yllätti. Ja kun uni vihdoinkin oli tullut, niin hän nukkui kovin levottomasti heräten vähä väliä. Kuitenkin hän koetti rauhoittua sanoen itsekseen, että hänen piti antaa tapausten mennä menojaan koettamatta arvata miten kaikki päättyisi, käyköön sitten hyvin tahi pahoin. Hänen tuli ainoastaan olla iloinen kohtalonsa muutoksesta ja kärsivällisesti odottaa asiain menoa. Mutta kauneimmat puheet, etenkin jos ne ovat tarkoitetut puhujalle itselleen, eivät suinkaan ole omansa tuudittamaan ketään uneen, päinvastoin mitä kauniimmat ovat sitä vilkkaammaksi ne tekevät kuulijansa.

Seuraavana aamuna hän jo oli ylhäällä tehtaanpilIin ensi vihellyksestä ja riensi kolkuttamaan molempien koneenasettajien oville. Mutta englantilaiset työmiehet eivät tottele tehtaanpillin eivätkä kellon kehotuksia, eivät ainakaan mannermaalla, niin että he ensin pukeutuivat ainakin picardialaiselle talonpojalle vallan aavistamattoman perinpohjaisesti ja sitten nauttivat lukemattomia lasillisia teetä paahdetun leivän kanssa. Vasta sen perästä he laittautuivat työhön Perrinen saattamana, joka oli vaatimattomasti odottanut heitä oven takana ja jo levottomasti kysellyt itseltään eivätkö he milloinkaan lopeta, sekä pelkäsi herra Vulfranin ennättäneen tehtaaseen ennen heitä.

Mutta herra Vulfran ei tullutkaan ennenkuin päivällissn perästä sisarensapojan herra Casimirin saattamana, jonka piti katsella hänen sijastaan kuinka työ edistyi.

Herra Casimir katseli kovin halveksivasti koneen asettajien työtä, joka totta puhuen ei ollut vielä edistynyt kuin valmistuksiin.

"Ihan varmaa on, että nuo veikot tuossa eivät ole päässeet kunnollisesti alkuunkaan, ennenkuin insinööri Fabry on kotona; muuten se ei ole kuminallistakaan semmoisen kaitsijan johdolla kuin, eno, olette heille antanut."

Hän lausui viimeiset sanansa kovin pilkallisesti, mutta se ei näyttänyt miellyttävän herra Vulfrania, joka päinvastoin siitä näkyi pahastuvan.

"Jos sinä olisit kyennyt tuoksi kaitsijaksi, niin minun ei olisi ollut pakko ottaa tänne tuota lasta käämikoneen luota."

Perrine huomasi herra Casimirin kiukustuvan tuosta ankaralla äänellä lausutusta moitteesta, mutta nuori herra näennäisesti rauhoittui pian ja vastasi melkein huolimattomasti:

"Jos todellakin olisin edeltäpäin arvannut, että minut siirrettäisiin virkamiesuralta käsityöläiseksi, niin totta tosiaankin olisin ennemmin oppinut englannin kuin saksan kieltä."

"Ei ole milloinkaan oppimiseen liian myöhäistä", vastasi herra Vulfran äänellä, joka ehdottomasti katkaisi tuon kummaltakin puolelta sangen pisteliään keskustelun.

Perrine oli lyyhistynyt kokoon niin paljon kuin mahdollista, jotta häntä ei huomattaisi. Herra Casimir ei katsahtanutkaan sinnepäin, vaan tarjosi heti sen perästä käsivartensa enolleen ja molemmat poistuivat. Perrine katseli heitä kummastuneena: herra Vulfran oli todellakin kova sisarensapojalle, mutta olipa tämäkin tyly ja röyhkeä enollensa. Jos he todellakin rakastivat toisiansa, niin ei sitä ainakaan voitu huomata. Minkätähden oli niin? Minkätähden ei nuori mies kohdellut tuota surun ja taudin sortamaa vanhusta hellästi ja kunnioittavasti? Minkä tähden vanhus oli niin ankara toiselle niistä kahdesta, jotka olivat hänelle pojan sijassa?

Hänen miettiessänsä sitä palasi herra Vulfran takaisin tällä kertaa tirehtööri Benoistin taluttamana. Vanhuksen istuuduttua pakkalaatikolle tirehtööri selitti hänelle englantilaisten työn edistymisen.

Hetken perästä hän kuuli tirehtöörin kahdesti huutavan:

"Aurelie! Aurelie!"

Mutta hän ei liikahtanut, vaikka kyllä kuuli huudon, ollen ajatuksissansa, niin ettei ensinkään muistanut sitä sikäläiseksi niineksensä.

Uudestaan tirehtööri huusi:

Silloin hän ikäänkuin heräten kavahti pystyyn ja riensi heidän luoksensa.

"Oletko huonokuuloinen?" kysyi Benoist.

"En, herra, mutta minä kuuntelin koneenasettajien puhetta."

"Te voitte mennä", sanoi herra Vulfran tirehtöörille.

Herra Benoistin mentyä herra Vulfran kääntyi Perrinen puoleen.

"Osaatko lukea, lapseni?"

"Osaan, herra."

"Osaatko lukea englannin kieltäkin?"

"Osaan, niinkuin ranskaakin. Minulle on yhdentekevää kumpaako luen."

"Mutta osaatko kääntää luettavasi englannin kielestä ranskaksi?"

"Kyllä osaan, ellei puhuta varsin vaikeista asioista."

"Sanomalehden uutisia esimerkiksi?"

"En ole milloinkaan koettanut sitä, sillä minun ei tarvinnut lukiessani englanninkielistä sanomalehteä kääntää sitä ranskaksi. Minä ymmärsin sen kääntämättäkin."

"Jos ymmärrät, niin osaat kääntääkin."

"Kyllä minä melkein luulen, mutta en ole ensinkään varma siitä."

"No niin, voimmehan koettaa; ilmota englantilaisille, että voivat huutaa sinua jos tarvitsevat tulkitsemistasi; senperästä voit tulla tänne, niin koetamme voitko kääntää minulle sanomalehdestä paikkoja, joita pyydän."

Puhuteltuaan miehiä Perrine meni herra Vulfranin luokse, istahti kunnioittavasti hänen eteensä ja tarttui herra Vulfranin ojentamaan sanomalehteen Dundee Newsiin.

"Mitä minun pitää lukea", hän kysyi avatessaan lehden.

"Etsi kauppauutiset."

Peloissaan hän selaili pitkiä palstoja toista toisensa perästä. Ne siinä jatkuivat loppumattomiin, ja vavisten Perrine kysyi itseltään tokko hän osaisi suorittaa tuota uutta outoa tehtävää herra Vulfranin mieliksi tahi edes niin, ettei hän vallan menettäisi kärsivällisyyttänsä.

Mutta herra Vulfran ei kiirehtänyt, ei torunut, vaan päinvastoin rauhotti häntä, sillä hänen sokeille ominainen tarkka kuulonsa oli ilmottanut tytön, paperin kahinasta päättäen, olevan levoton.

"Älä kiirehdi", hän sanoi, "meillä on kyllä aikaa. Sitäpaitsi et ehkä milloinkaan ole lukenut kauppalehteä."

"En milloinkaan ennen."

Perrine jatkoi etsimistänsä ja äkkiä huudahti vähäisen.

"Joko löysit?"

"Niin luulen."

"Etsi sitten otsakirjotukset: Linen, hemp, jute, sacks, twine."

"Mutta, herra, osaattehan itsekin englannin kieltä", huudahti Perrine tahtomatta.

"Viisi tahi kuusi ammattisanaa, siinä paha kyllä kaikki."

Löydettyään sanat Perrine rupesi kääntämään hitaasti, alinomaa korjaten ja toistaen lauseet. Viimein hän joutui vallan epätoivoon ja tuskan hiki nousi hänen otsalleen, vaikka herra Vulfran koko ajan rohkaisi häntä virkkaen:

"Hyvä on, ymmärrän, jatka vaan."

Ja hän alkoi uudestaan kovemmalla äänellä, mikäli työmiesten vasarain kalkutukset uhkasivat tukehuttaa kaikki muut äänet.

Vihdoin hän pääsi loppuun.

"Katsopas nyt onko siellä uutisia Kalkutasta?"

Perrine etsi.

"Kyllä, tässä: erityiseltä kirjeenvaihtajaltamme."

"Se se on, lue."

"Dakasta saamamme uutiset…"

Perine lausui Dakka nimen vavisten ja herra Vulfran heti huomasi sen.

"Minkätähden vapiset?" hän kysyi.

"En tiedä vapisinko; epäilemättä sentähden, että pelkään."

"Olenhan sanonut, että sinun ei tarvitse peljätä. Sinä osaat paljon enemmän kuin toivoin ja odotinkaan."

Perrine käänsi niin hyvis kuin suinkin osasi Dakan kirjeen, jossa puhuttiin juten sadosta Bramaputran rantamilla. Sen loputtaa herra Vulfran käski hänen etsiä meriuutisten joukosta nimen Sankt Helena.

"Nimi on samanlainen englannin kielellä", ilmotti herra Vulfran.

Jälleen hän silmäili tiheitä palstoja ja viimein nimi Sankt Helena pisti hänen silmäänsä.

23 p. ohikulkenut englantilainen laiva Alma Kalkutasta Dundeehen; 24 p. norjalainen laiva Grundloven Naraingaudjista Boulogneen.

Herra Vulfran näytti tyytyväiseltä:

"Hyvä on", hän lausui. "Olen tyytyväinen sinuun."

Mielellään Perrine olisi vastannut, mutta ei uskaltanut pelosta, että ääni olisi ilmaissut hänen iloansa.

Herra Vulfran jatkoi:

"Huomaan voivani käyttää sinua kunnes herra Bendit paranee."

Annettuaan vieraiden työmiesten Perrinen kautta selittää itselleen työn edistymistä ja samalla tavalla kehotettuaan heitä jouduttamaan työtänsä hän käski Perrinen saattamaan häntä tirehtöörin konttoriin.

"Herra, pidänkö teitä kädestä?" kysyi tyttö ujosti.

"Tietysti, lapseni, kuinka muuten osaisit taluttaa minua. Sinun pitää ilmoittaa milloin on joku este tiellämme, äläkä ole hajamielinen."

"Oi, herra Vulfran. Minä vakuutan että voitte luottaa minuun."

"Näethän että minä luotankin."

Kunnioittavasti Perrine tarttui vanhuksen vasempaan käteen ja oikeassa kädessä olevalla kepillä tämä hapuili eteenpäin. Ja niin he astuttuaan ulos pihalle heti saapuivat rautatielle, josta Perrine luuli tarvitsevansa ilmottaa.

"Ei tarvitse", vastasi herra Vulfran, "minulla on tehtaitteni kartta sekä päässä että jaloissa. Ainoastaan tiellä olevia esineitä en voi tuntea. Niistä sinun tulee ilmottaa minulle."

Mutta eipä ollut yksistään tehdasalue, joka hänellä "oli päässä", siinä oli työväkikin. Hänen astuessaan pihoilla työväki aina tervehti ei yksistään kumartamalla kuin näkevälle, vaan myöskin mainitsemalla hänen nimensä.

"Hyvää päivää, herra Vulfran."

Ja suurelle osalle heistä, ainakin vanhoille, hänellä aina oli vastaus valmiina "Hyvää päivää, Jacque" tahi "hyvää päivää, Puskal", erehtymättä äänestä. Jos oli kahdenvaiheilla — mikä tapahtui aniharvoin — niin hän pysähtyi lisäten:

"Sinähän se olet?"

Jos oli erehtynyt, niin hän kohta selitti syyn siihen:

Verkkaan he astuivat tehtaan pihojen poikki konttoriin. Ja Perrinen saatettua hänet nojatuoliinsa hän iaski hänen menemään sanoen:

"Huomenna siis."

Kahdeskymmenesviides luku.

Samaan aikaan seuraavana päivänä saapui herra Vulfran tehtaaseen tirehtööri Benoistin seuraamana. Perrine olisi mielellään mennyt häntä vastaan, mutta ei voinut sentähden, että oli juuri parhaan taitonsa mukaan tulkitsemassa englantilaisten käskyjä ranskalaisille työmiehille muurareille, kirvesmiehille, sepille ja mekanikoille. Sujuvasti, varmasti ja toistamatta hän käänsi jokaisen käskyn ja selitti sitten vieraille päällysmiehillä ranskalaisten työmiesten kysymykset. Kummaltakin puolelta hänellä oli hyvänä apuna vilkkaat viittaukset ja elävä kasvojen ilme.

Herra Vulfranin saapuessa keskeytyi tulkitseminen, mutta hän sauvallaan viittasi heitä jatkamaan ikäänkuin häntä ei olisi siellä ollut.

Perrinen kuuliaisesti jatkaessa tointansa hän kääntyi tirehtöörin puolen lausuen puoliääneen:

"Tiedättekö että tuosta pienokaisesta tulisi vielä oivallinen insinööri?"

Vaikka sanat olivat aiotut ainoastaan tirehtöörille, niin Perrinen tarkka korva kuitenkin ne kuuli.

"Niin, hän on todellakin eriskummallisen varma asiassansa."

"Eikä ainoastaan tässä asiassa. Eilen hän käänsi minulle Dundee Newsia taitavammin kuin herra Bendit, ja kuitenkin hän sillä kertaa ensimäisen kerran loki kauppalehteä."

"Tiedättekö ketkä ovat hänen vanhempansa?"

"Ehkä Talouel sen tietää, minä en tiedä."

"Olkoon miten on, mutta hän näyttää äärettömän köyhältä."

"Minä olen antanut hänelle viisi frangia ruokaan ja asuntoon."

"Minä tarkotan hänen vaatteitansa. Pusero on harva kuin harso, enkä vielä milloinkaan ole nähnyt kenelläkään niin kulunutta hametta paitsi mustalaisilla. Varmaankin hän itse on tehnyt nuo kortekengät, jotka hänellä on jalassa."

"Entä kasvot, Benoist? Minkä näköinen hän on?"

"Älykkäännäköinen, erinomaisen älykkään."

"Viekkaanko näköinen?"

"Ei suinkaan. Päinvastoin hän näyttää avomieliseltä ja rehelliseltä. Hänen silmänsä ovat läpitunkevat, mutta samalla lempeät, katse kuitenkin ehkä hiukan ylpeä."

"Mistä ihmeestä hän on kotoisin?"

"Ei ainakaan täältäpäin, se on varmaa."

"Hän kertoi minulle äitinsä olleen englantilainen."

"Hänessä ei ole ensinkään semmoista englantilaisuutta, jota olen huomannut muissa; siinä on jotakin muuta, jotakin ihan toista. Mutta siitä huolimatta hän on kaunis, vaikka hänen kurja pukunsa onkin epäedullinen hänen kasvoillensa. Todellakin hänessä täytyy olla jotakin puoleensa vetävää ja synnynnäistä ylevyyttä, sillä muutoin ei meikäläinen työväki suostuisi vastaanottamaan ohjeita tuommoiselta ryysyläiseltä."

Kun Benoistin ei ollut tapana antaa livahtaa käsistänsä sopivan tilaisuuden lausua isännälle imartelevan sanan, jolla oli lahjapalkkioiden päätösvalta niin hän vielä lisäsi:

"Näkemättäkin olette jo arvanneet tuon."

"Hänen lausumistapansa herätti huomiotani."

Perrine ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja tuosta keskustelusta, ja ne saattoivat hänet kovaan pelkoon, niin että hänen täytyi koota kaikki taitonsa voidaksensa kunnollisesti toimittaa tehtävänsä. Entäs jos hän erehtyisi tehtävässään, kuunnellessaan mitä puhuttiin hänen takanansa, niin ettei tulkitsisikaan oikein johtajan määräyksiä! Mitä herra Vulfran silloin ajattelisi hänen velvollisuuden tunnostansa; hänet varmaankin valtaisi tyytymättömyys ja vastenmielisyys, kun hän oli noin epätarkka.

Kuitenkin onnistui hän paremmin koin uskalsi toivoakaan, ja kun työväki näkyi ymmärtävän tehtävänsä, niin huusi herra Vulfran hänet luoksensa.

"Aurelie!"

Tällä kertaa hän kyllä muisti nimen, joka siitä lähtien oli oleva hänen omansa.

Samaten kuin edellisenäkin päivänä hän sai istahtaa herra Vulfranin lähelle ja tämä ojensi hänelle sanomalehden luettavaksi. Mutta Dundee Newsin sijaan tällä kertaa oli sen lisälehti vain, jonkinmoinen virallinen selonteko juutekaupasta. Sentähden hänen ei silläkertaa tarvinnutkaan etsiä luettavaansa, vaan kääntää alusta loppuun.

Sen jälkeen hänen nytkin täytyi lukemisen loputtaa taluttaa häntä konttoriin. Mutta nyt herra Vulfran kyseli tarkemmin hänen elämänsä vaiheita.

"Sanoit minulle vähäisen aikaa sitten kadottaneesi äitisi; milloin hän kuoli?"

"Hän kuoli noin viisi viikkoa sitten."

"Missä se tapahtui?"

"Me olimme Parisissa."

"Ja isäsi?"

"Hänet kadotin puoli vuotta sitten."

Perrinen liikutuksesta vapiseva käsi ilmotti herra Vulfranille noiden surullisten muistojen uudestaan virkoneen eloon. Sentähden häo, syrjäyttämällä tiedustelunsa tarkoitusta, rupesi kysymään muita siihen kuuluvia seikkoja, joihin tytön oli helpompi vastata.

"Oliko vanhemmillasi jotakin tointa?"

"Meillä oli vaunut ja me matkustelimme kaupitellen tavaroita."

"Parisin tienoillako?"

"Milloin siellä, milloin täällä me kuljeskelimme."

"Ja äitisi kuoltua läksit Parisista?"

"Niin, herra."

"Minkätähden?"

"Senvuoksi että äitini tahtoi minut lupaamaan heti lähtee Parisista kun hän — häntä ei enää ollut olemassa, ja että menisin isäni sukulaisten luokse Pohjois-Ranskaan."

"Kuinka sitten jouduit tänne."

"Äiti raukkani oli niin sairas ja meidän oli pakko myödä vaunumme, aasimme ja ne vähät tavarat, mitkä meillä oli, ja niistä saamamme rahat hupenivat kovasti sairauden aikana ja hautajaisia varten. Palatessani hautuumaalta oli minulla jäljellä ainoastaan viisi frangia koimekymmentäviisi centimea, jotka eivät riittäneet rautatielippuun. Silloin päätin mennä jalkaisin."

Herra Vulfranin käsi liikkui ja Perrine, joka ei käsittänyt sen tarkotusta lausui kiireesti:

"Suokaa anteeksi, jos ikävystytän teitä; herra, minä kerron varmaankin asiaan kuulumattomia seikkoja."

"Sinä et ikävystytä; päinvastoin olen iloinen kuullessani sinun olevan kunnon tyttö. Minä pidän lujaluontoisista, rohkeista ja päättäväisistä ihmisistä. Jos mielelläni huomaan niitä ominaisuuksia aika ihmisissä, niin pidän niistä vielä enemmän nähdessäni niitä sinun ikäisissäsi lapsissa. Sinä siis matkustit sata seitsemän sousta taskussa…"

"Niin ja vielä puukko, saippuapalanen, sormustin, kaksi silmäneulaa, rihmaa ja matkakartta, siinä kaikki."

"Osaatko käyttää matkakarttaa?"

"Oppiihan sitä kulkiessaan valtamaanteitä; se oli ainoa, jonka sain pelastetuksi vaunujamme sisustuksesta."

Herra Vulrran keskeytti:

"Kasvaahan tässä suuri puu vasemmalla puolellamme, eikö niin?"

"Kyllä ja siinä on istuinsija rungon ympärillä."

"Mennään sinne, meidän on parempi penkillä."

Heidän istuttuaan Perrine jatkoi kertomustansa, jota ei enää välittänyt lyhentää, kun huomasi sen huvittavan herra Vulfrania.

"Eikö sinulle juolahtanut kerjääminen mieleen?" hän kysyi Perrinen kerrottua lähdöstänsä metsästä, kun rajuilma oli hänet yllättänyt.

"Ei, herra, ei milloinkaan."

"Mutta mitä aioit tehdä, kun aina huomasit mahdottomaksi saada työtä?"

"En ajatellut mitään; arvelin vaan että jos yhä astuisin eteenpäin niin kauan kuin voimat riittäisi, niin muka pelastuisin, ja kun voimani olivat lopussa, niin en enää jaksanut ajatella selvästi. Luulin silloin kuolevani. Jos olisin vain tuntia aikaisemmin uupunut, niin olisin ollut hukassa."

Hän kertoi sitten miten hän uskollisen aasin nuolemisista oli jälleen herännyt tajuihinsa ja miten oli saanut apua romukauppiaalta. Oloansa La Rouquerien luona hän kosketteli ainoastaan muutamin sanoin ja kertoi laveammin tutustumisestansa Rosaliehen.

"Puhuessani hänen kanssansa sain tietää kaikkien hakijain saavan työtä näissä tehtaissa ja silloin päätin minäkin pyrkiä tänne, ja pääsinkin heti käämiosastoon."

"Milloin aiot jatkaa matkaasi?"

Perrine ei odottanut sitä kysymystä ja mietti sentähden mitä vastata.

"En aio enää lähteä täältä", hän lausui hetkisen perästä.

"Entä sukulaisesi?"

"En tunne heitä enkä tiedä ottaisivatko he minua ystävällisesti vastaan, syystä että olivat epäsovussa isäni kanssa. Aioin mennä heidän luoksensa, kun minulla ei ole mitään turvaa, vaikken tiedä tunnustaisivatko minua sukulaiseksensa. Mutta kun minun nyt on onnistunut saada työtä täällä, niin tuntuu minusta melkein olevan parasta jäädä tänne. Mitä minusta tulee, jos he hylkäävät minut? Täällä minun ei ainakaan tarvitse kuolla nälkään, mutta ken tietää miten kävisi jos uudestaan lähden seikkailuretkelle? En rohkene tehdä niin, ellei minulla ole varmoja takeita onnistumisestani."

"Eivätkö sukulaisesi milloinkaan ole kysyneet sinua?"

"Eivät milloinkaan."

"Silloin varovaisuutesi kentiesi on paikallaan; mutta ellet tahdo lähteä noin epävarmalle matkalle kolkuttamaan ovelle, joka kuitenkin ehkä sulkeutuu edestäsi, jättäen sinut ulkopuolelle, niin voithan kumminkin kirjottaa joko sukulaisille suorastaan, kaupungin pormestarille tahi papille. Voivathan he mahdollisesti olla niin varattomiakin, etteivät voi ottaa sinua luoksensa, ja niin ollen on sinun parasta jäädä tänne, missä sinulla kuitenkin on toimeentulosi. Mutta he voivat myöskin elää onnellisissa oloissa ja ottaa sinut avosylin vastaan; silloin löydät heiltä rakkautta, huolenpitoa ja sitä turvaa, jota nyt kaipaat tänne jäädessäsi. Tiedä se, elämä on vaikeaa sinun ikäisellesi yksin maailmassa olevalle nuorelle tytölle… ja synkkää myöskin."

"Kyllä, herra, synkkä se on, sen tiedän, tunnen sen joka päivä ja minä vakuutan, että jos löytäisin sieltä avoimen sylin, niin ilolla heittäytyisin siihen, mutta se voipi jäädä minulta suljetuksikin kuin isältäni…"

"Oliko sukulaisillasi vakavaa tyytymättömyyden syytä isääsi? Minä tarkotan, oliko hän pahasti rikkonut heitä vastaan?"

"En voi käsittää että isäni, joka aina oli niin hyvä kaikille, niin jalo ja urhea, niin hellä ja uhraavainen äidilleni ja minulle, olisi milloinkaan rikkonut vanhempiansa vastaan. Mutta kuitenkin heillä luultavasti oli tyytymättömyyden syytä, vaikkei hän voinut siihen mitään."

"Varmaankin; mutta heidän tyytymättömyytensä häneen ei voi ulettua sinuun. Lasten ei pidä kärsiä vanhempiensa rikoksista."

"Oi, jospa niin olisi!"

Tuo huudahdus tuli niin sydämestä, että herra Vulfrania oikein liikutti.

"Näethän, sydämessäsi kuitenkin ikävöit heidän luoksensa."

"Mutta minä en pelkää mitään niin paljon kuin tulla hyljätyksi."

"Minkätähden sitten tulisit? Oliko heillä muita lapsia kuin isäsi?"

"Ei ollut."

"Minkätähden he eivät mielellään ottaisi sinua poikansa sijaan? Sinä et tiedä mitä on olla yksin maailmassa."

"Oi, tiedän sen liiankin hyvin."

"Yksinäisellä nuorukaisella on tulevaisuus. Siinä oo suuri ero. Vanhuksella ei ole muuta odotettavissa koht kuolema."

Jos herra Vulfran ei voinutkaan nähdä, niin Perrine sen sijaan ei voinut kääntää katsettansa hänestä, vaan koetti hänen kasvojensa ilmeistä lukea mitä hänen sydämessänsä liikkui ja vaipui siihen niin, että unohti vastata.

"No", lausui herra Vulfran hetken kuluttua, "mitä olet päättänyt?"

"Oi älkää luulko minun epäilevän; olin vain liian liikutettu voidakseni vastata. Oi, jospa voisin toivoa että ottaisivat minut tyttäreksensä eivätkä hylkäisi muukalaisena!"

"Sinä et ollenkaan tunne elämää, lapsi raukka; muutoin tietäisit että vanhuus ei voi olla yksinään paremmin kuin lapsuuskaan."

"Luuletteko kaikkien vanhojen ajattelevan samalla tavalla?"

"Jos eivät ajattele niin ainakin tuntevat sen."

Mutta sitten hän nousi kiivaasti ikään kuin karkoittaakseen tuskallisia ajatuksia, ja sanoi tavalliseen sävyynsä:

"Nyt menemme konttoriin."

Kahdeskymmeneskuudes luku.

Milloin insinööri Fabry palaa?

Sitä Perrine ajatteli usein, sillä sinä päivänä, jolloin Fabry saapuisi, olisi hänen tulkinuransa päättynyt. Ja vielä enemmän häntä huolestutti kysymys, tulisiko hän edelleenkin lukemaan herra Vulfranille englantilaisia lehtiä, kunnes herra Bendit olisi parantunut.

Torstaiaamuna tehtaaseen tullessaan Perrine näki insinöörin jo saapuneen. Hän keskusteli täyttä päätä englantilaisten kanssa. Perrine pysytteli järkevästi etäällä ja varoi tarkoin vähimmälläkään tavalla sekaantumasta keskusteluun. Toinen monttööri huomasi hänet kuitenkin.

"Ilman tätä tyttöä, hän sanoi — olisimme saaneet istua täällä kädet ristissä."

Fabry katsoi häneen, muttei sanonut mitään, eikä Perrine puolestaan uskaltanut kysyä, tarvittiinko häntä vai pitikö hänen palata Maraucourtiin. Hän päätti kuitenkin jäädä ajatellen, että koska herra Vulfran oli noudattanut hänet sinne, oli hänen asiansa määrätä. Herra Vulfran tuli kuitenkin vasta tavalliseen aikaan johtaja Benoistin saattamana, joka ilmoitti hänelle insinöörin antamat ohjeet ja tekemät huomautukset. Jokin näytti kuitenkin unohtuneen, sillä herra Vulfran sanoi tyytymättömän sävyisesti:

"Vahinko, ettei sitä tyttöä enää ole täällä."

"Kyllä hän on täällä vielä", sanoi johtaja ja viittasi Perrinen lähemmäksi.

"Miksi et ole mennyt takaisin Maraucourtiin?" kysyi vanhus.

"Ajattelin, etten saisi tehdä sitä, ennen kuin käskettäisiin."

"Se oli järkevästi ajateltu", sanoi Vulfran, "sinä voitkin jäädä tänne siltä varalta, että minä —"

Hän keskeytti yhtäkkiä puheensa, mutta jatkoi heti:

"Minä tarvitsen sinua kai sittenkin paremmin Maraucourtissa. Mene siis tänä iltana kotiin ja tule aamulla aikaisin konttoriin. Minä sanon sinulle siellä, mitä sinun pitää tehdä."

Perrinen käännettyä vielä muutamia käskyjä, jotka herra Vulfram tahtoi antaa monttööreille, tämä lähti kotiin, eikä sinä päivänä puhuttu mitään lehtien lukemisesta.

Mutta mitä se merkitsi? Kun huomispäivä näytti niin lupaavalta, ei kannattanut olla huolissaan pienestä vastoinkäymisestä tänään.

"Minä taidan tarvita sinua paremmin Maraucourtissa."

Nämä sanat hän toisti ajatuksissaan kerta kerran jälkeen, kävellessään nyt jalan samaa tietä, jota myöten hän muutama päivä sitten oli ajanut. Minkähän tehtävän hän nyt saisi? Hän arvaili sinne tänne, mutta ei voinut päästä varmuuteen muuta kuin yhdestä asiasta: ettei hänen enää tarvitsisi tehdä työtä tehtaassa. Muuten hän sai luvan odottaa, kärsivällisesti odottaa, ilman levottomuutta, ilman malttamattomuutta. Se mitä hän jo oli saavuttanut, antoi aihetta toivoa parasta, jos hän vain olisi kyllin järkevä seuratakseen äitinsä viitoittamaa tietä, hitaasti, varovasti, kiirehtimättä, panematta mitään peliin. Häkeltyneenä hän ajatteli, että hänellä nyt oli tulevaisuus kädessään.

Saapuessaan takaisin saareensa hän löysi kaiken ennallaan. Linnut olivat jopa kunnioittavasti välttäneet hänen karviaismarjapensastaan, jonka kypsemmiksi käyneet marjat lisäsivät odottamattomalla tavalla hänen illallistaan. Hän oli tullut kotiin aikaisemmin kuin työpäivinään tehtaasta ja istuutui hetkeksi majan edustalle, paikalle, josta hän näki yli lammikon ja sen ympäristön. Nyt vasta hän huomasi, että niittomiehiä oli työssä läheisellä rantaniityllä.

Siis oli hänen piankin jätettävä pesänsä, joka sen perästä ei enää ollut asumakelpoinen. Mutta yhdentekevä tapaktuiko se metsästyksen tahi heinänkorjuun tähden; seuraus oli kummassakin tapauksessa sama, eikä siinä vaikuttanut mitään muutama päivä enemmän tahi vähemmän.

Vaikka jo oli ehtinyt tottua oikeaan vuoteeseen, ikkunoihin ja suljettuihin oviin, niin hän kuitenkin nukkui yhtä hyvin sananjalkavuoteellaan kuin ei olisi milloinkaan ollut sitä jättänyt, nukkui niin että nouseva aurinko hänet herätti.

Tavalliseen aikaan hän aamulla läksi tehtaaseen,, mutta ei seurannutkaan kumppaneitansa käämintäpuolells vaan suuntasi askeleensa konttoriin kysyen itseltään mitä tehdä, mennäkö sisälle vai odottaa ulkopuolella.

Hän päätti jäädä odottamaan. Kun hän pysytteli ulkopuolella, niin he tietysti näkisivät hänet ja käskisivät sisään, milloin häntä tarvittaisiin.

Mutta hän sai odottaa lähes tunnin ennen kuin kukaan huomasi hänet. Viimein hän näki herra Talouelin tulevan ja tämä kysyi ankarasti mitä hänellä oli siellä tekemistä.

"Herra Vulfran on käskenyt minun tänä aamuna tulla konttoriin."

"Tämäkö sitten muka on konttori."

"Olen odottanut käskyä mennä sisälle."

"Tule ylös sitten."

Perrine seurasi häntä verannalle. Herra Talouel istahti kahdareisin tuolille ja viittasi kädellään Perrineä lähemmäksi.

"Mitä olet tehnyt Saint-Pipoyssa."

Perrine kertoi mitä herra Vulfran oli käskenyt häntä tekemään.

"Herra Fabryn määräykset olivat varmaankin päin mäntyyn?"

"Siitä en tiedä mitään."

"Kuinka? Etkö tiedä? Etkö ymmärrä mitään?"

"Varmaankaan en sitä tee."

"Et sinä ole niin tyhmä, ja kun et vastaa, niin teet siten senvuoksi ettet tahdo vastata. Älä unohda kenen kanssa puhut. Tiedätkö ken minä olen?"

"Olette tirehtööri."

"Se on sama kuin isäntä, käsitätkö? Ja kun minä olen isäntä niin pitää kaiken tapahtua minun kauttani. Minun pitää tietää kaikki. Ne, jotka eivät tottele minua, ne minä ajan pois. Älä unohda sitä."

Tuo oli siis mies, josta naiset illalla olivat puhuneet — tuo oli siis kova, ankara isäntä, tyranni joka tahtoi olla määrääjänä tehtaissa ei ainoastaan Maraucourtissa, vaan myöskin Saint-Pipoyssa, Bacourtissa, Flexellesissa, kaikkialla, jolle kelpasivat kaikki keinot pysyäksensä vallassa, jopa herra Vulfranin itsensä vertaisena.

"Minä kysyn sinulta mitä tyhmyyksiä insinööri Fabry on tehnyt?" jatkoi herra Talouel hiljentäen ääntänsä.

"En osaa sanoa sitä, kun en tiedä; mutta minä voin kertoa teille mistä herra Vulfran eilen käski minun huomauttaa englantilaisille."

Hän kertoi mitä oli sanonut lisäämättä tahi salaamatta sanaakaan.

"Onko siinä siinä kaikki?"

"On kaikki."

"Onko herra Vulfran käskenyt sinun kääntämään kirjeitä?"

"Ei, herra. Olen ainoastaan kääntänyt kappaleita Dundee Newsista ja Dundee Newsin lisälehden kokonaisuudessaan."

"Tiedä, että ellet kerro minulle totuutta, koko totuutta, niin saan sen kuitenkin tietää, ja silloin — pois täältä."

Käden liike vahvisti vielä viimeiset, muutenkin ankarat sanat.

"Miksikä en puhuisi totta?"

"Minä vaan ilmotan mikä sinua odottaa."

"Herra, kyllä lupaan pitää sen mielessäni."

"Hyvä. Saat mennä istumaan penkille tuonne pihalle. Jos herra Vulfran sinua tarvitsee, niin hän kyllä lähettää sinua hakemaan."

Roimatta tuntia hän istui penkillään tohtimatta liikkuakaan Talouelin siellä viipyessä. Tuskin hän rohkeni miettiäkään mitä vähää ennen oli kuullut. Talouelin mentyä Perrineltä pääsi helpotuksen huokaus, vaikka hän silti ei juuri rauhoittunut. Sillä ollakseen pelkäämättä sitä miestä tarvittiin suurempi määrä itseensäluottamusta kuin kuului hänen luonteeseensa. Hän varsin hyvin älysi mitä häneltä vaadittiin: eipä muuta kuin että hän tulisi vakoojaksi herra Vulfranin luokse ja kertoisi Talouelille käännettävien kirjeiden sisällyksen.

Jos tuo olikin suuressa määrin huolettavaa, niin oli hän samalla saanut sen hyvän tiedon, että herra Talouel tiesi tahi ainakin arvasi hänen saavan englantilaiset kirjeet käännettäväksensä tahi toisin sanoin, että herra Vulfran käyttäisi häntä siihen toimeen herra Benditin sairauden aikana.

Viisi tahi kuusi kertaa hän näki Guillaumen, joka aina seurasi herra Vulfrania palvellen häntä, tulevan verannalle ja aina hän luuli hänen etsivän häntä, mutta tämä meni aina kiireesti ohitse häntä puhuttelematta ja ollen erittäin olevinaan. Kerran hänellä oli mukanaan kolme työmiestä, joita saattoi konttoriin ja sinne seurasi häntä herra Talouelkin. Jotensakin kauan he viipyivät siellä ja Perrine kuuli oven auetessa siellä puheltavan ääneen ja kiivaasti. Varmaankin herra Vulfranilla oli muuta ajateltavaa kuin häntä.

Vihdoin työmiehet tulivat ulos Talouelin seuraamana. Mennessään sisälle he olivat varman ja päättäväisen näköiset, palatessaan he sitä vastoin näyttivät tyytymättömiltä, epätietoisilta ja masentuneilta. Heidän aikoessaan mennä edelleen Talouel pysäytti heidät kädenviittauksella.

"No, saitteko isännältä kuulla muuta kuin minä jo ennaltaan olin teille sanonut? Siinäpä näitte! Saitte vaan vielä ankarammin sanoin kuulla kunnianne, ja hän oli oikeassa."

"Oikeassako! vai oikeassa!"

"Älkää sanoko niin."

"Kyllä sanon niin, sentähden että se on totta. Minä pidän aina totuuden ja oikeuden puolta. Ja ollen teidän ja isännän välillä en pidä teidän puoltanne sen enempää kuin hänenkään, minä pidän omaa puoltani, joka on keskiväli. Kun te olette oikeassa, niin minä sen myönnän, kun olette väärässä niin sanon senkin. Ja tänään te olette väärässä. Valituksenne eivät hyödytä mitään. Teidät työnnetään eteenpäin ettekä älyä parastanne. Te väitätte isännän elävän teidän työstänne, mutta he jotka köyhyyttänne vääryydellä käyttävät hyväksensä, he tekevät samalla tavalla. Isäntä pitää ainakin sen verran huolta, että voitte tulla toimeen; nuo toiset antavat teidän kuolla nälkään vaimoinenne, lapsinenne. Tehkää vain mielenne mukaan, se on oma asianne eikä liikuta minua. Mutta minä voin tilata uusia koneita, jotka kahdeksan päivän kuluttua jo ovat saapuneet ja ne toimittavat teidän tehtävänne sukkelammin ja halvemmin, kenenkään tarvitsematta niitä toruskella. Onhan sekin hyvä asia. Ja kun olette kyllin kauan nuolleet kämmeniänne ja sitten haluatte takaisin, niin on paikkanne jo täytetty — ei teitä enää tarvita. Uusien koneiden hinnan kyllä pian ansaitsen takaisin. Niin on asian laita."

"Mutta…"

"On paha, jos ette ole ymmärtäneet minua; minulla ei ole enempää aikaa kuunnella teitä."

Sangen allapäin ja pahoilla mielin poistuivat nuo kolme työmiestä ja Perrine sai vielä odottaa, kunnes viimein Guillaume tuli viemään hänet avaraan työhuoneeseen, jossa herra Vulfran oli istumassa suuren paperien peittämän pöydän luona. Eri paperitukkoja peitti korkokirjaimiset paperipainimet, niin että sokean käsi voi selvästi tietää mitä papereita kukin niistä peitti. Pöydän pää oli täynnä sähkökellon nappuloita ja telefoneja.

Guillaume sulki oven hänen takanansa ilmoittamatta hänen läsnäoloansa. Hetkisen odotettuansa Perrine luuli velvollisuudeksensa ilmottaa herra Vulfranille läsnäolostansa.

"Minä se olen, minä, Aurelie."

"Kyllä tunsin askeleesi. Tule lähemmäksi ja kuuntele mitä minulla on sanottavaa. Kertomus kovasta onnestasi ja uljaasta taistelustasi sitä kestääksesi on herättänyt myötätuntoisuuttani ja sääliäni. Toiselta puolen on taito, jolla olet suoriutunut tulkinvirastasi ynnä käännöstyöstäsi, osottaneet minulle sinun olevan teräväpäinen tyttö, jota paitsi olen keskusteluistani huomannut köyhyydestäsi huolimatta saaneesi hyvää kasvatusta. Siitä pitäen kun tauti minulta riisti näkölahjan, tarvitsen jonkun, joka näkee minun puolestani ja samalla osaa huomata mitä minä tahdon häntä näkemään sekä voipi selittää minulle mikä selitystä ansaitsee. Luulin löytäneeni Guillaumessa semmoisen, sillä hänkin on hyväpäinen, mutta pahaksi onneksi on hänestä tullut semmoinen juomari, ettei hänestä enää ole ajajaksikaan, vielä vähemmin muuksi seuraksi, etenkin kuin hän muutoinkin on käynyt kovin huolimattomaksi. Tahdotko astua Guillaumen sijaan ja ottaa paikan, jota hän ei ole voinut säilyttää, saat palkaksi alussa yhdeksänkymmentä frangia kuukaudessa ja palkkaa kyllä lisään, mikäli, niinkuin toivon, tulen olemaan tyytyväinen sinuun."

Ilon valtaamana Perrine ei voinut vastata siihen sanaakaaa.

"Et vastaa mitään."

"Sanat takertuivat kurkkuuni enkä osaa kiittää teitä niinkuin minun pitäisi, mutta minä olen niin liikutettu, niin iloinen… en voi selittää… älkää uskoko…"

Herra Volfran keskeytti:

"Kyllä uskon tarjoukseni sinua todellakin liikuttaneen, äänesi sen ilmottaa, ja olen iloinen siitä. Onhan siinä ikäänkuin lupaus, että teet kaiken voitavasi tyydyttääksesi minua. Mutta nyt toiseen asiaan. Joko olet kirjottanut sukulaisillesi?"

"En, herra; en ole voinut kun minulla ei ole ollut paperia…"

"Hyvät Voit tehdä sen vielä. Herra Benditin huoneesta, jossa saat työskennellä, kunnes hän tulee terveeksi, löydät kyllä tarpeelliset kirjotuskojeet. Kerro sukulaisillesi mimmoista sinun on täällä ja asemasi minun luonani. Jos heillä on parempaa tarjona, niin he pyytävät sinua tulemaan, ellei, niin he antavat sinun jäädä tänne."

"Ihan varmasti he jättävät minut tänne."

"Niin minäkin luulen, ja luulenpa sen olevan parempaakin sinulle nykyään. Mutta kun sinun vastedes tulee olla paljon konttorissa kun joudut tekemisiin virkamiesten kanssa, joiden luokse usein lähetän sinut toimittamaan asioitani, niin et voi esiintyä entisessä puvussasi, se kun herra Benoistin kertomuksen mukaan on kovin huono…."

"Ihan loppuun kulunut; mutta minä vakuutan ettei se laiskuuteni eikä huolimattomuuteni tähden ole tullut semmoiseksi, vaan varojen puutteesta."

"Ei sinun ole tarvis puolustaa itseäsi. Mutta siinä pitää muutos tapahtua. Voit mennä rahastonhoitajan luokse saamaan häneltä määrälipun, jonka nojalla voit rouva Lachaiselta ostaa kaikki mitä tarvitset täydelliseen pukuun, liinavaatteita, hattuja, leninkijä."

Perrine kuunteli, ikäänkuin sokean vanhuksen sijasta olisi puhunut ihana haltiatar ojentaen taikasauvaansa häntä kohden.

Herra Vulfranin sanat kuitenkin saattoi hänet jälleen todellisuuden maailmaan:

"Vallassasi on valita mitä ikinä tahdot, mutta älä unohda, että valintasi antaa minulle luonteesi avaimet. Hommaa nyt itsellesi uusia vaatteita. Tänään en enää tarvitse sinua. Tule takaisin huomenna."

Kahdeskymmenesseitsemäs loka.

Saatuaan herra Vulfranin lupaaman osotuksen kassasta jossa häntä kummastellen tarkasteltiin kiireestä kantapäähän, meni Perrine kauppalaan itseltään kysyen missä asui rouva Lachaise.

Hän olisi suonut kaupan omistajan olevan sama vanha rouva, jolta oli ostanut palttinansa, syystä että tunsi hänet ennestään ja häntä siis vähemmän hävettäisi neuvottelu siitä mitä ostaa, mitä jättää ostamatta.

Hän tunsikin olevansa kauheasti kahden vaiheilla, sillä herra Vulfranin viimeiset sanat soivat vieläkin hänen korvissansa: 'Valintasi antaa minulle luonteesi avaimet'. Varotus oli kyllä tarpeeton, sillä hän ei missään tapauksessa olisi tuhlannut; mutta olisiko herra Vulfranin mielestä se ollut parahiksi mikä hänen mielestänsä oli kohtuullista ja tarpeellista. Lapsuudessaan hän kyllä oli nähnyt kauniita pukuja, jopa käyttänyt semmoisia ja ollut niistä lapsellisen ylpeä, vaan nyt ei semmoisista ollut mitenkään puhetta. Mutta sopisivatkohan yksinkertaisimmat, mitkä suinkin voi saada, paraiten hänen nykyisiin oloihinsa?

Jos joku edellisenä iltana olisi sanonut hänelle, hänen tuskaantuneena miettiessään surkeata tilaansa, että hän mielensä mukaan saisi valita itselleen uuden puvun, liinavaatteita ja kaikkia pukutarpeita, niin hän kyllä olisi luullut häiritsemättömällä ilolla vastaanottavansä semmoisen lahjan. Ja kuitenkin pelko ja epätietoisuus nyt vallitsivat hänen sydämessänsä.

Kirkkotorin varrella oli rouva Lachaisen kauppa, kieltämättä Maraucourtin kaunein ja paraiten varustettu. Sen suuret näyttelyikkunat olivat täynnä kaunista vaatetta, silkkinauhoja, liinavaatteita, hattuja, koristeita ja hajuvesiä, jotka kaikki olivat omansa kiihottamaan kauppalan nuorten ja keikailevien neitosten turhamaisuutta, houkutellen heitä sinne tuhlaamaan raha-ansionsa samalla tavoin kuin heidän isänsä tuhlasivat omansa kapakoissa.

Tuo komeus yhä enemmän lisäsi Perrinen pelkoa ja ahdistusta ja kun tuommoisen ryysyläisen tulo ei herättänyt kaupanomistajan huomiota sen enempää kuin apulaistenkaan jäi tyttö epätietoisena seisomaan keskelle lattiata tietämättä kenen puoleen kääntyä. Viimein hän näytti kädessään olevan kirjekuoren.

"Mitä tahdot, lapsi?" kysyi rouva Lachaise.

Perrine ojensi hänelle paperin, jonka jokaiseen kulmaan oli painettu: "Maraucourtin tehtaat, Vulfran Paindavoine."

Tuskin rouva Lachaise oli lukenut paperin loppuun ennenkuin katseensa kirkastui ja hän kohteliaasti hymyillen nousi paikaltaan, nosti Perrinelle tuolin ja kysyi:

"Ja mitä haluatte, neitini?"

Perrine vastasi tarvitsevansa leningin, liinavaatteita, kenkiä ja hatun.

"Tuota kaikkea on kyllä täältä saatavana ihan parasta lajia. Suvaitsetteko että alamme leningillä? Eikö niin? Minä näytän teille vaatetta…"

Mutta Perrine ei tahtonut nähdä vaatetta, vaan valmiita pukuja, joista voisi valita itselleen sopivan, niin että jo seuraavana aamuna sopisi mennä ulos herra Vulfranin kanssa.

"Ah, teidän on siis saatettava herra Vulfrania?" toisti muotikauppiasrouva vilkkaasti äärettömän kummissaan siitä, että Maraucourtin mahtava herra haluaa tuommoisen maankulkijan palveliaksensa ja seuralaiseksensa.

Perrine ei kuitenkaan vastannut siihen mitään, vaan jatkoi selityksiään ja tilauksiaan. Leningin piti olla musta, sillä hänellä oli surua.

"Pitääkö teidän olla mukana joissakin hautajaisissa?"

"Ei."

"Ymmärrättehän neiti, että jos tiedän milloin puku on käytettävä, niin tiedän myöskin mimmoinen sen pitää olla niin tekonsa, hintansa kuin vaatteenkin puolesta."

"Tekonsa puolesta ihan yksinkertainen, vaate kestävää ja kevyttä, hinta halvin."

"Hyvä, hyvä!" vastasi rouva, "kyllä saatte nähdä semmoisia. Virginie tule neiden käytettäväksi."

Niin ääni kuin käytös muuttui heti ja rouva Lachaise palasi mahtavasti kassan luo ollen liian ylpeä palvellakseen niin vaatimatonta ostajaa. Varmaankin hänen mielestänsä tuo tyttö oli joku palvelija, jolle herra Vulfranio oli pistänyt päähän lahjottaa surupuku, jopa vielä tuommoinen palvelija.

Kun sitten Virginie toi nähtäväksi punoksilla ja helmillä koristetun mustan kashimiripuvun, niin rouva sekaantui asiaan:

"Tuo ei ole sen hintainen; näyttää hametta, johon kuuluu mustan valkean pilkullinen pusero. Hame tosin on ehkä liian pitkä ja pusero liian väljä, mutta pienennettynä se sopii mainiosti. Sitäpaitsi meillä ei ole muuta sen hintaista."

Se seikka ratkaisi asian. Sitäpaitsi puku Perrinen mielestä oli sangen sievä ja kun hänelle vakuutettiin sen pienillä muutoksilla sopivan erinomaisesti, niin miksi hän ei heitä uskoisi?

Sukkien ja liinavaatteiden valinta oli verraten helppoa, kun hän halusi halvinta lajia. Mutta hänen selitettyään tahtovansa ainoastaan kaksi paria sukkia ja kaksi paitaa muuttui neiti Virginie yhtä epäsuosiolliseksi kuin emäntänsäkin ja ainoastaan armosta hän suvaitsi näyttää kenkiä ja pientä olkihattua tuon pienen houkkioo puvun täydentämiseksi. Mokomakin tyhmeliini! Kaksi paria sukkia ja kaksi paitaa! Ja kun Perrine lisäksi tahtoi kaksi nenäliinaa, jotka jo kauan olivat olleet hänen hartaimman toiveensa esineenä, niin tuo uusi osto ei ensinkään muuttanut kaupanomistajan eikä palvelijan nyrpeyttä. Tyytyä siihen, kun voisi saada mitä ikinä tahtoi!

"Eikä tuon enempää?"

"Ei."

"Ja mihin saan lähettää nämä?" kysyi rouva Lachaise.

"Kiitoksia, rouva, kyllä käyn illalla ne noutamassa."

"Älkää sitten tulko ennen kello kahdeksaa eikä yhdeksän jälkeen."

Perrinellä oli omat syynsä olla lähetyttämättä kotiin ostamiansa tavaroita, kun ei itsekään tietänyt missä "asui." Saarellensa menoa ei ollut ajatteleminenkaan. Kenellä ei ole mitään omaisuutta, hän ei tarvitse lukkoja eikä salpoja, mutta rikkauksia, aarteita — ja huolimatta puotineiden halveksimisesta olivat nuo tavarat kuitenkin rikkautta Perrinen mielestä — niitä täytyy varjella. Hänen täytyi siis ennen illan tuloa etsiä itselleen uusi asunto ja luonnollisesti hän silloin ensiksi muisteli Rosalien mummoa. Tultuaan ulos rouva Lachaisen puodista hän siis suuntasi askeleensa mummo Françoisen talolle saadakseen selville saisiko sieltä mitä tarvitsi, nimittäin pienen kamarin, joka olisi sekä huokea että siisti.

Saapuessansa portille tuli Rosalie häntä vastaan.

"Menettekö ulos?"

"Entä te? Oletteko vapaa?"

Muutamat sanat selvittivät asian. Rosalie oli menossa Picquignybyn tärkeälle asialle eikä voinut heti kääntyä takaisin mummonsa luokse niinkuin olisi tahtonut, voidaksensa paremmin selvittää Perrinen vuokra-asian. Mutta miksikä ei Perrine, jolla myöskin oli lupapäivä, voinut tehdä hänelle seuraa Picquignyhyn niin he palaisivat yhdessä ja toimittaisivat vuokra-asiansa myöhemminkin. Siitähän tulisi hauska huvimatka.

Matka sinne kului sukkelaan ja asiakin oli pian suoritettu. Mutta paluumatka kesti kauemmin, he kun hiljakseen astuessansa ahkeraan juttelivat sekä vähä väliä poikkesivat viereisille niityille poimimaan kukkia ja lepäsivät puiden siimeksessä, niin että aika kului huomaamatta ja mailleen menevä ilta-aurinko saattoi varjot pitenemään ennenkuin he ehtivät takaisin Maraucourtiin. Vasta heidän saapuessansa kotiportille Rosalie huomasi illan jo tulleen ja peloissaan huudahti:

"Mitähän Zenobie täti nyt sanoo!"

"Niin tosiaankin."

"Kyllä tästä syntyy aika mellakka, mutta vähät siitä, minulla on joka tapauksessa ollut äärettömän hauskaa. Entä teillä?"

"Jos teidän on ollut hauska, teidän, jolla koko päivä on seuraa, niin ajatelkaapa mitä tämä kävelyretki on ollut minulle, joka olen niin yksinäni ilman mitään kumppania."

"Niin, se on aivan totta."

Onneksi oli Zenobie täti ruokasalissa ruokavieraita palvelemassa, niin että Perrine sai sopia vuokra-asiasta mummo Françoisen kanssa, josta oli se etu että kauppa tuli sekä helpommaksi että päättyi sukkelammin. Viisikymmentä frangia kuukaudessa kahdesta ruokaverosta päivässä ja kaksitoista frangia pienestä huoneesta "jossa oli oikea ikkuna, peili ja pesukaappi" ei suinkaan ollut kovin kallista; jäisipä siitä vielä Perrinelle melkoinen määrä rahaa vaatteihin — ainakin hänestä tuntui siltä.

Kello kahdeksan hän atrioitsi ruokasalissa eri pöydässä oikea ruokaliina levitettynä polville. Kello puoli yhdeksän hän meni hakemaan tilaamiansa vaatteita, jotka jo olivatkin valmiit. Kello yhdeksän hän jo oli omassa kamarissansa, lukitsi oven ja meni levolle, vähäisen levotonna ja liikutettuna, pää pyörällä päivän tapauksista, mutta kuitenkin hyvien toiveiden elähyttämänä.

Niin, huomenna hän saa nähdä. Mutta hän saikin nähdä aivan toista kuin oli toivonut.

Kun herra Vulfran seuraavana aamuna annettuaan määräyksensä osastojen johtajille käski hänen tulla sisälle, sillä vanha herra näytti niin tyytymättömältä, että hänen oli vallan mahdotonta erehtyä sen merkityksestä. Sillä vaikka hän ei voinutkaan nähdä mitään eikä katseensa ilmaista hänen ajatuksiansa, niin Perrine ei voinut erehtyä kasvojen ilmeestä, siksi hän jo oli ehtinyt kyllin tarkkaan tutkia niiden tunteen vivahduksia.

Ei toden totta niistä nyt näkynyt hyväntahtoisuuden tahi suopeuden jälkeäkään, vaan päinvastoin tyytymättömyyttä ja suuttumusta.

Mitä hän oli tehnyt voidaksensa niin suuressa määrin herättää hänen vihaansa?

Siihen kysymykseen hän ei voinut keksiä muuta kuin yhden ainoan vastauksen: ostoksensa rouva Lachaiselta. Niistähän herra Vulfran sanoi saavansa hänen luonteensa avaimet. Ja hän kun oli niin vilpittömästi koettanut olla vaatimaton ja kohtuullinen, Mitä vanha herra olisi siis tahtonut hänen ostaa ja mitä jättää ostamatta?

Mutta hänen ei tarvinnut kauan olla epätietoinen.

"Miksikä et ole puhunut minulle totta?"

"Mitä siis olen sanonut, joka ei ole totta?" kysyi Perrine vavisten pelosta.

"Olet valehdellut kertoessasi täällä olostasi."

"Minä vakuutan, minä vannon että olen puhunut teille totuuden."

"Sanoit minulle asuneesi mummo Françoisen luona. Mutta missä olet oleskellut sittemmin? Eräälle, joka tahtoi tietoja sinusta, on Zenobie, Françoisen tytär, kertonut sinun viettäneen heidän luonaan vaan yhden ainoan yön ja sinun sitten hävinneen, niin ettei kukaan tiedä missä sittemmin olet oleskellut."

Perrine oli kuunellut tuon syytöksen alkupuolta kovin peloissaan, mutta mikäli herra Vulfran jatkoi sikäli hän rauhottui.

"On olemassa yksi, joka tietää missä olen oleskellut ja toiminut lähdettyäni mummo Françoisen luota."

"Ken?"

"Rosalie, hänen tyttönsä, joka voi todistaa, minkä nyt kerron teille, jos vielä tahdotte tietää sen."

"Toimen tähden, jonka olen aikonut sinulle on minun välttämätöntä tuntea sinut lähemmin."

"Kyllä kerron kaikki todenmukaisesti. Tunnustettuani kaikki voitte kutsua Rosalien tänne ja kysyä häneltä, minun sitä ennen tapaamatta häntä."

"Niin voin todellakin tehdä", myönsi herra Vulfran leppeämtnin, "kerro siis."

Perrine alkoi heti kertoa laveasti ensi yön kauhuja tuossa ullakkokopissa, pahoinvointiansa, kuvotuksiansa ja pyörryttämistänsä.

"Etkö sinä siis sietäisi mikä muillekin kelpaa?"

"Toiset eivät ole eläneet eikä niin tottuneet raittiiseen ilmaan kuin minä, sillä minä vakuutan teille etten suinkaan ole vaativainen, köyhyys ja kurjuus kun ovat opettaneet minua kestämään paljon; mutta minä olisin kuollut, tukehtunut siellä, enkä voi käsittää pahaksi välttää kuolemaa."

"Onko tuo mummo Françoisen makuuhuone siis niin epäterveellinen?"

"Oi herra! Jos voisitte nähdä sen, niin ette sallisi työntekijäinne asuvan semmoisessa."

"Jatka."

Hän kertoi miten oli osunut "saareen" ja miten oli muuttanut ampumamajaan.

"Etkö pelännyt ollenkaan?"

"Olee tottunut olemaan pelkäämättä."

"Tarkotat varmaankin viimeistä lammikkoa vasemmalla Saint-Pipoyhyn päin?"

"Niin, herra."

"Ampumamajan olen minä rakennuttanut ja veljeni ja sisarenipojat käyttävät sitä metsästysaikana. Sinä siis nukuit siellä?"

"En ainoastaan nukkunut vaan tein työtä, atrioitsin, jopa pyysin Rosalien päivällisillekin, jonka hän kyllä voi kertoa teille. En ole ollut sieltä poissa paitsi ollessani Saint-Pipoyssa, kun käskitte minun jäämään sinne englantilaisten käytettäväksi ja nyt viime yön, jolloin asuin mummo Françoisen luona, kun minulla nyt on varaa maksaa eri huoneesta itseäni varten."

"Olit siis niin rikas, että voit pyytää kumppanisi päivällisille?"

"Jos tohtisin kertoa kuinka…"

"Sinun pitää kertoa minulle kaikki."

"Tohdinko kuluttaa aikaanne kertomalla kahden köyhän tytön elämää?"

"Minulta ei milloinkaan puutu aikaa sen perästä, kun en enää voi käyttää sitä mieleni mukaisesti. Päinvastoin se on pitkä, kovin pitkä — ja kolkko."

Herra Vulfranin kasvoja peitti synkkä varjo, joka selvästi ilmaisi sen miehen elämän surkeutta, jota kaikki kadehtivat ja luulivat niin onnelliseksi. Ääni, jolla hän lausui 'kolkko' sanan liikutti syvästi Perrinen hellää sydäntä. Tyttö raukka kyllä tiesi kokemuksesta kadotettuaan isänsä ja äitinsä mitä merkitsi jäädä yksinään maailmaan, tiesi miten elämä on surkea ja kolkko, kun on ainoastaan suruja, köyhyyttä ja kurjuutta odotettavissa eikä ketään jonka kanssa jakaa kaikki huolet. Herra Vulfranin ei ainakaan tarvinnut kärsiä nälkää, puutetta eikä kurjuutta. Mutta eikö ole maailmassa muita kärsimyksiä ja suruja! Että semmoisia on olemassa todisti selvän selvästi vanhuksen äsken lausumat sanat, ääni millä ne lausuttiin, hänen alas painunut päänsä, kalpeat huulensa ynnä kuihtuneet kasvonsa, kaikki epäilemättä tuskallisten muistojen seurauksia.

Entä jos Perrine koettaisi häntä huvittaa! Se tosin olisi uhkarohkeaa, hän kun niin lyhyen ajan oli häntä tuntenut, mutta minkätähden hän ei sitä tohtisi, kun herra Vulfran itse vaati häntä kertomaan. Miksi hän ei siis koettaisi houkutella edes heikkoakin hymyä noille kalpeille huulille? Voihan hän katsella häntä silmiin ja siten nähdä huvittaako hänen kertomuksensa vai ikävystyttää, jolloin hän heti voi lopettaa.

Ja heti sen perästä hän iloisella sointuvalla äänellä alkoi kertomuksensa:

Hupaisinta koko päivällispuuhassani oli tapa millä hankin itselleni ensiksi keittoastiat ja sitten ruoka-aineet ostamatta mitään, joka oli minulle mahdotonta. Jos saan kertoa teille jutun alusta alkaen, niin on siinä myöskin selitys koko taloudestani ampumamajassa asetuttuani siihen.

Kertomuksensa aikana hän lakkaamatta tarkasteli herra Vulfrania valmiina heti lopettamaan, jos huomaisi ikävystymisen merkkiäkään.

Mutta semmoista hän ei huomannut vaan päinvastoin mieltymystä ja osanottavaisuutta.

"Ja sitä osasit tehdä!" huudahti herra Vulfran monta kertaa keskeyttäen häntä.

Hän kyseli paljon saadaksensa tarkempia tietoja siitä mitä Perrine ikävystyttämisen pelosta oli jättänyt mainitsematta, sillä hän tahtoi tietää paitsi mitä työtä hän oli tehnyt myöskin kuinka hän oli työskennellyt voidaksensa selviytyä vähillä työkaluillaan eli oikeammin työkaluin puutteessa. Ja uudestaan hän huudahti:

"Ja sen osasit tehdä!"

Perrinen lopetettua hän laski kätensä hänen päällensä, ja lausui:

"Hyvä! Sinä olet kelpo tyttö ja minä huomaan ilolla, että sinun kaltaisestasi voi tehdä jotakin. Mene nyt työhuoneesesi ja vietä aikaasi mielesi mukaan, kello kolme lähdemme ajamaan."

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Perrinen työhuonetta tahi oikeammin herra Benditin ei ensinkään voinut verrata herra Vulfranin avaraan kolmi-ikkunaiseen huoneeseen tilavine kirjotuspöytineen, paperikaappeineen, suurine vihreine nahkapäällyksisine nojatuoleineen ja seinillä riippuvine kultakehyksineen tehtaankuvineen, jotka kaikki olivat vallan omansa antamaan sisäänastujalle käsityksen, että siellä päätetään sangen tärkeitä asioita.

Herra Benditin huone sitä vastoin oli sangen pieni ja siinä oli avoin yksi ainoa pöytä ja kaksi tuolia ynnä suuri musta kirjahylly. Seinässä riippui maailman kartta, johon erivärisillä lipuilla oli merkitty tärkeimmät merikauppatiet. Lattiata peitti kiiltävä korkkimatto ja ainoata ikkunaa varjosti jutekankainen punareunainen markiisikaihdin. Huone näytti Perrinestä hauskalta ja oven ollessa auki kuului sinne mitä tapahtui herra Vulfranin ja konttorihuoneissa, joista veljen ja sisarenpojilla, Théodorella ja Casimirella oli yksi kummallakin, yksi kassöörillä ja Benditin vastapäätä oleva insinööri Fabrylla. Viimemainitussa apulaiset piirustivat suurten viistopöytien ääressä.

Kun hänellä ei ollut mitään työtä eikä hän tohtinut noin vain anastaa herra Benditin istuinpaikkaa, hän istahti tuolille oven viereen ja rupesi tutkimaan sanakirjoja, ainoata huoneessa olevaa kirjavarastoa. Tosin hän mieluummin olisi lukenut jotakin muuta, mutta hauskemman puutteessa hän ajan kuluksi tyytyi siihenkin.

Viimein soitettiin aamiaiselle ja hän oli ensimmäisiä lähtemään. Mutta matkalla hänet saavuttivat herrat Fabry ja Mombleux, jotka hekin atrioitsivat mummo Françoisen luona.

"No, neitiseni, nyt olette tullut meidän kumppaniksemme", lausui herra Mombleux, joka ei ollut unohtanut nöyryytystänsä Saint-Pipoyssa ja nyt tahtoi antaa Perrinelle senvuoksi letkauksen.

Hetkeksi tyttö joutui hämälle niistä sanoista, joiden ivallinen tarkotus ei suinkaan jäänyt häneltä huomaamatta, mutta hän tointui äkkiä ja vastasi nöyrästi:

"En teidän kumppaniksenne, herra Mombleux, vaan Guillaumen."

Tuo vaatimaton vastaus varmaankin miellytti insinööriä, sillä hän katseli Perrineä suopeasti hymyillen. Siinä oli sekä hyväksymistä että rohkaisemista.

"Mutta olettehan te saanut Benditin paikan", jatkoi herra Mombleux, joka itsepäisyyteen nähden oli oikea picardialainen.

"Sanokaa ennemmin että neiti säilyttää sen hänelle", intti insinööri Fabry.

"Se oo ihan sama asia."

"Ei suinkaan, sillä viikon tahi kahden peràstà herra Bendit parannuttuaan astuu jälleen virkaansa, joka ei tapahtuisi ellei neitiä olisi ollut säilyttämässä sitä hänelle."

"Minusta olemme me molemmat puolestamme tehneet voitavamme auttaessamme häntä siinä."

"Mekin, samaten kuin neiti puolestansa, ja siitä hyvästä herra Bendit on velvollinen uhraamaan meille kaikille kolmelle jokaiselle vahakynttilän — jos nimittäin englantilainen milloinkaan sytyttää kynttilän muille kuin itseänsä varten."

Jos Perrine olisikin erehtynyt herra Mombleuxen sanojen oikeasta tarkoituksesta, niin hän kyllä piankin olisi käsittänyt sen siitä tavasta, jolla häntä kohdeltiin mummo Françoisen luona. Hänelle ei laitetta paikkaa samaan pöytään kuin muille asukkaille ja ruokavieraille, niinkuin olisi tehty, jos häntä olisi pidetty heidän vertaisenaan, vaan pieneen syrjäpöytään salin nurkkaan, ja sinne tuotiin ruokaa viimeiseksi, kun kaikki muut ensin omasta puolestaan olivat ottaneet osaa vatien tyhjentämiseen.

Mutta hän ei välittänyt siitä tuotiinko hänelle ensiksi vai viimeiseksi, tahi olivatko paraimmat palaset jo ehtineet hävitä. Tärkeintä oli hänen päästä semmoiseen läheisyyteen, että kuulisi heidän keskustelunsa voidakseen sen mukaan laatia itselleen ohjelman miten selviytyä kaikissa niissä vaikeuksissa, jotka kyllä vielä olivat kohtaavat häntä. Hehän tunsivat talon tavat, herra Vulfranin, nuoret herrat, Talouelin, jota hän niin kovasti pelkäsi. Sana heiltä voisi poistaa hänen tietämättömyytensä ja osottaa hänelle vaaroja, joita hän ei voinut aavistaakaan eikä tietämättömyytensä tähden välttää. Hän ei suinkaan tahtonut vakoilla heitä, sillä hän ei kuuntelisi ovenrei'istä. Tiesiväthän he etteivät olleet yksinään ja hän voi siis hyvällä omallatunnolla käyttää hyväksensä heidän keskusteluaan ja asettaa käytöksensä olevien olojen mukaan.

Pahaksi onneksi he eivät sinä aamuna puhunut mistään semmoisesta, josta hän olisi välittänyt, vaan koko ajan politiikasta, metsästyksestä, rautatieonnettomuuksista ja sen semmoisesta. Hänen ei siis tarvinnut teeskennellä välinpitämättömyyttä heitä kuunnellessaan.

Sitäpaitsi hänellä oli itsellään kiire sinä aamuna, sillä hän tahtoi tavata Rosalien saadaksensa tietää mistä herra Vulfran oli kuullut että hän ei ollut nukkunut enempää kuin yhden yön mummo Françoisen luona.

"Sitä herra Vulfran ei ole voinut kuulla keneltäkään muulta kuin Pihdiltä, joka kävi täällä meidän ollessamme Picquignyssä. Silloin hän käytti aikaa hyväksensä ja urkki Zenobie tädiltä tietoja teistä, joka muuten ei ole vaikea asia, jos täti vain tietää, ettei hänen kielimisensä hanki kielittävälle juomarahoja. Hän se on, joka on kertonut ettette ole viettänyt meillä enempää kuin yhden yön ja paljon muutakin sitäpaitse."

"Mitä muuta sitten?"

"En tiedä, kun en ollut saapuvilla, mutta voitte olla varma siitä, että jotakin pahaa se oli. Onneksi ei asia kääntynytkään teille vahingoksi."

"Päinvastoin se kääntyi edukseni kun olen huvittanut herra Vulfrania kertomuksellani."

"Sen minä kerron täti Zenobielle, silloin hän vallan raivostuu."

"Älkää ärsyttäkö häntä minua vastaan."

"Ärsyttääkö häntä! Siitäpä ei ole vaaraa! Saatuaan tietää mimmoisen viran olette saanut, hän kyllä tulee paraaksi ystäväksenne, päältäpäin tietysti. Niin, saatte nähdä huomenna. Mutta ellette tahdo Pihdin saavan selvää asioistanne, niin älkää kertoko niitä tädille."

"Olkaa huoleti, minä kyllä pidän varani."

"Ette tiedä kuinka häijyn viekas täti on."

"Mutta nyt hän ei saa minulta mitään urkituksi."

Kello kolme, niinkuin jo oli ilmoittanut, soitti herra Vulfran Perrineä ja he läksivät ajamaan tavalliselle tehdasmatkallensa, sillä herra ei jättänyt päivääkään eri tehtaita tarkastamatta, ellei itse nähdäksensä, niin kuitenkin tullaksensa nähdyksi. Eri tehtaiden tirehtöörit silloin selittivät mitä tehtiin ja saivat isännältä tarpeelliset määräykset. Sitäpaitsi oli paljon, josta hän itse otti selvän juuri kuin ei olisikaan ollut sokea, hänellä kun oli monta keinoa millä korvata kadotetun näkönsä.

Sinä päivänä he alottivat Flexellestä, jossa pellavat ja hamput häkilöitiin. Siellä herra Vulfran ei antanutkaan taluttaa itseänsä tirehtöörin konttoriin, vaan astui nojanneena Perrineen suoraan tavattoman suureen varastohuoneeseen, johon paraikaa suorastaan purettiin täysistä rautatievaunuista äsken saapunutta hamppua ja pellavaa.

Oli sääntönä että missä ikinä hän kulki tehtaissa ei kukaan saanut keskeyttää työtänsä eikä häntä puhutella, vaan ainoastaan vastata hänen kysymyksiinsä. Työtä jatkui ikäänkuin häntä ei olisi siellä olemassa, ehkä vain tavallista vähäisen sukkelammin.

"Kuuntele nyt tarkasti mitä minulla on sinulle sanottavaa", hän lausui Perrinelle, "sillä minä tahdon nyt koettaa voinko nähdä sinun silmilläsi tutkiessani muutamia näistä vaunuista purettavia pakkoja. Tiedätkö mimmoinen on esimerkiksi hopean väri?"

Perrineä epäilytti.

"Tahi ennemmin helmiharmaa?"

"Helmiharmaa, kyllä, herra."

"Hyvä. Voitko myöskin erottaa vihreän eri vivahdukset: tumman vihreän vaalean vihreästä, harmahtavanruskean punertavan ruskeasta?"

"Kyllä jotensakin, luullakseni."

"Se riittää. Ota tänne hampputukko lähimmästä pakasta, katsele sitä tarkasti ja mainitse sitten sen väri."

Perrine teki niin ja tarkkaan katseltuaan sitten lausui ujosti:

"Punertavaa, tämä on varmaankin punertavanvihreätä."

"Anna tukko minulle."

Herra Vulfran haisteli sitä.

"Et ole pettynyt, hamppu on todellakin punertavaa."

Perrine katseli häntä kummastuneena, ja ikäänkuin aavistaen tytön ihmettelyä hän jatkoi:

"Haisteleppa tätä hamppua, eikö se tuoksu poltetulta sokurilta?"

"Ihan niin herra."

"Niin, tämä haju ilmoittaa minulle hampun kuivaneen riihessä ja vähäisen palaneen ja sitäpä juuri sillä onkin punertava värinsä. Kun nyt haju- ja näköaisti noin täyttävät toisensa, niin huomaan sinun olevan oikeassa ja että minulla on toiveita luottaa silmiisi. Mennään nyt toisen vaunun luokse ja otetaan sieltä toinen tukko."

Sillä kertaa hamppu Perrinen mielestä oli vihreätä.

"On parikymmentä vihreätä eri värivivahdusta; minkä kasvin värinen mielestäsi tämä on?"

"Kaalin, mielestäni, ja sitten siinä on pieniä ruskeita pilkkuloita."

"Anna tukko tänne."

Sillä kertaa herra Vulfran ei sitä haistellut, vaan otti siitä muutamia korsia ja venytti niitä. Korret katkesivat.

"Hamppu on kitketty liian aikaiseen ja kosteana pantu pakkaan; tälläkin kertaa olit oikeassa. Olen tyytyväinen sinuun, alku on hyvä."

He jatkoivat matkaansa muissakin tehtaissa, Bacourtissa, Flexellessa ja viimeksi Saint-Pipoyssa, jossa viipyivät kauimmin, englantilaisten konerakentajien työ kun oli tarkastettava.

Niinkuin aina milloin herra Vulfran oli astunut alas, oli vaunut nytkin ajettu suuren haavan siimekseen ja hevonen sidottu penkkiin, niin ettei Guillaumen tarvinnut jäädä siihen sitä vartioimaan, vaan voi hän varsin hyvin mennä hetkeksi huvittelemaan kylään herra Vulfranin saamatta vihiäkään hänen retkistänsä. Mutta Guillaume tapasikin vanhan tuttavan ja meni hänen houkuttelemanaan ja seurassansa kapakkaan sekä unohtui sinne niin pitkäksi ajaksi, ettei herra Vulfranin tullessa vaunujensa luokse siellä ollutkaan ajajaa.

"Lähettäkää joku hakemaan Guillaumea", lausui vanha herra tirehtööri Benoistille.

Kesti hyvän aikaa ennenkuin Guillaumen löydettiin, herra Vulfranin suureksi mielipahaksi, joka ei sallinut hukata minuttiakaan turhaan odottamiseen.

Viimein Perrine näki Guillaumen lähestyvän juoksujalkaa mutta kummallisesti horjuen ja kompuroiden, pää pystyssä, niska jäykkänä, jalat epävakavina, mutta joka askeleelta nostaen niitä ikäänkuin kompastuen johonkin tiellä olevaan esteeseen.

"Tuopa kummallinen astumistapa", lausui herra Vulfran, joka oli kuullut hänen epäsäännöllisiä askeleitansa. "Tuo eläin on humalassa, eikö oiin Benoist?"

"Teiltä ei voi salata mitään."

"En ole kuuro, Jumalan kiitos."

Sitten hän kääntyi Guillaumen puoleen kysyen.

"Mistä tulet?"

"Niin herra… katsokaa… minä tulen…"

"Vaiti! Hengityksesi jo puhuu asiasi. Sinä tulet kapakasta. Olet humalassa. Askeleesi jo ilmoittivat sen minulle."

"Niin, herra… saanko sanoa…"

Puhellessansa Guillaume oli irroittanut ohjakset ja laskenut ne vaunuihin, mutta pudotti ruoskan. Hän tahtoi ottaa sen ylös maasta, mutta kompastni kolme kertaa sitä koettaessansa onnistumatta saada sitä käteensä.

"Luulenpa olevan parasta että minä nyt tulen ajajaksenne", huomautti tirehtööri.

"Mitä se hyödyttää?" kysyi Guillaume röyhkeästi.

"Suu kiinni siinä", komensi herra Vulfran äänellä, joka ei sallinut vastustusta. "Tästä lähin et enää ole palveluksessani."

"Herra… tahtoisin… sanoa…"

Mutta kuuntelematta häntä herra Vulfran kääntyi tirehtöörin puoleen.

"Kiitän teitä, Benoist, mutta tämä pienokainen kyllä osaa ajaa ja saa nyt toimittaa tuoa juomarin virkaa."

"Osaako hän ajaa?"

"Hänen vanhempansa olivat markkinoilla kuljeksivia kauppiaita ja hän useia ajoi heidän vaunujansa."

"Kyllä, herra, kyllä minä osaan ajaa."

"Sitäpaitse on Coco lauhkea kuin lammas. Ei se itsestään ojaan vie ellei kukaan sitä sinne aja."

Hän astui vaunuihin ja Perrine istahti hänen viereensä tarkkaavaisena ja vakavamielisenä, hyvin tuntien toimensa vastuunalaisuuden.

"Ei kovin kiireesti", lausui herra Vulfran hänen keveästi sivaltaessansa hepoa ruoskallaan.

"En minä ensinkään tahdo ajaa kovaa, herra, sen vakuutan."

"Onhan sitä tässäkin."

Suuri oli kummastus Maraucourtissa ihmisten nähdessä herra Vulfranin, vieressänsä pieni surupukuinen tyttö, joka huolellisesti ajoi vanhaa Cocoa eikä Guillaumen tapaan pakottanut vanhaa hevosta epätasaiseen juoksuun. Mitä oli tapahtunut? Ken oli tuo pieni tyttö? Ja muijat juoksivat toinen toistensa luokse tiedustelemaan tuota tavatonta asiaa, sillä vieraat olivat harvinaisuutta kylässä ja vielä harvemmilla oli tietoa siitä paikasta, jonka tuo tyttönen oli saanut herra Vulfranin luona. Mummo Françoisen talon edustalla seisoi täti Zenobie nojautuneena porttiin jutellen naapurien kielikellojen kanssa. Huomatessaan Perrinen vaunuissa "isännän" vieressä hän ällistyen nosti kätensä korkealle, mutta tointui heti jälleen ja tervehti herra Vulfrania ja tyttöä mitä makeimmin hymyillen, ikäänkuin olisi nähnyt parhaan ystävänsä.