ENSIMÄINEN LUKU. (continued 4)

"Hyvää päivää, herra Vulfran, hyvää päivää neiti Aurelie."

Ja heti vaunujen ehdittyä portin sivuitse hän kertoi kumppaneillensa miten hän oli hankkinut tuolle nuorelle neidelle, joka asui heillä, niin hyvän paikan herra Vulfranin luona puhumalla hyvää hänen puolestansa Pihdille.

"Hän on todellakin kelpo tyttö eikä varmaankaan unohda missä kiitollisuuden velassa hän on minulle, sillä meitä hänen on kaikesta kiittäminen."

Mitäpä tietoja hän olisi voinut antaa, kun ei itse tietänyt mitään?

Ja sitten hän tekaisi jutun sen nojalla, mitä oli kuullut Rosalielta Perrinen tulosta Maraucourtiin ja hänen syntyperästään, niin epämääräinen, että jokaisella oli erinomainen tilaisuus lisäillä ja koristella sitä mielensä mukaao. Eikä niitä lisiä kauan tarvinnut kaivatakaan, niin että kohta oli liikkeellä eriskummallisia kertomuksia, sitä ihmeteltävimpiä kun ei kukaan voinut oikein selvittää tuon onnen potkauksen varsinaisia syitä.

Jos Maraucourtilaiset olivat kummissaan nähdessänsä herra Vulfranin ottaneen Perrinen ajajaksensa, niin joutui tirehtööri Talouel melkein pois suunniltansa nähdessään vaunujen seisahtuvan konttorin rappusten edessä.

"Taivaan nimessä, missä on Guillaume!" hän huudahti syösten verannanrappusia alas ottamaan herraa vastaan.

"Hän on sannut matkapassinsa parantumattomana jnoppona", vastasi herra Vulfran hymyillen.

"Arvelenpa teidän jo kauan miettineen sitä asiaa", vastasi herra Talouel.

"Aivan oikein."

Tuo "arvelenpa" sana se juuri oli perustanut Talouelin menestyksen ja hankkinut hänelle kauppahuoneessa voimansa ja mahtavuutensa. Hänen varsinainen taitonsa oli se, että hän oli osannut luulotella herra Vulfranille olevansa ainoastaan tuo valpas ja kuuliainen käskyläinen, joka toimitti isännän tahdon ja määräykset.

"Jos minulla on mitään kykyä", oli hänellä tapa sanoa, "niin se on kyky arvaamaan isännän tahdon, syventymään hänea etuihinsa ja lukemaan hänen ajatuksensa."

Sentähden hän melkein aina aloitti lauseensa sanoen:

"Arvelenpa tahtovanne…"

Ja kun hän jotenkin viekkaasti aina osasi luottaa vakoilemiseensa, niin hän ei kammoksunut minkäänlaisia keinoja hankkiessaan tietoja kaikesta mitä tapahtui hänen ympärillään, niin että herra Vulfranin ei milloinkaan tarvinnut lausua muuta vastaukseksi kuin:

"Aivan oikein", niin aina tahi aivan niin!

"Minä arvelen", jatkoi Talouel auttaen herra Vulfrania vaunuista, "sen, jonka olette valinnut tuon juopporatin sijaan myöskin osottavan ansaitsevansa luottamuksenne."

"Aivan niin."

"Se ei ensinkään minua kummastuta; heti hänen tullessansa tänne pikku Rosalien seurassa, arvelin voitavan tehdä jotakin hänestä ja että te sen kyllä vielä huomaattekin."

Sitä sanoen hän merkitsevästi loi katseensa Perrineen, joka selvästi ilmaisi ajatusta:

"Näetkö mitä minä teen puolestasi; muista sinäkin puolestasi aikanasi tehdä minulle vastapalvelus."

Tuota vastavaatimusta ei tarvittu kauan odottaa. Perrinen lähtiessä pois konttorista hän pysäytti hänet pihalla ja kysyi puoliääneen, ettei kukaan muu kuulisi:

"Mitä on tapahtunut Saint-Pipoyssa ja mitä pahaa oli Guillaume tehnyt?"

Kun asia ei ollut tärkeä, niin Perrine luuli voivansa kertoa tapauksen ja vastasi siihen todenmukaisesti:

"Hyvä", vastasi herra Talouel, "voit olla aivan huoletta; kun Guillaume palaa ja pyrkii jälleen paikkaansa niin hän saapi minun kanssani tekemistä."

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Illallispöydässä sai Perrine uudestaan kuulla saman kysymyksen:

"Mitä on tapahtunut Saint-Pipoyssa Guillaumen kanssa?" Kaikki ihmiset jo tiesivät hänen olleen ajajana Guillaumen sijassa ja insinööri Fabry ja herra Mombleux nyt tahtoivat tarkempia tietoja. Ja Perrine kertoi heille samaa kuin tirehtööri Talouelille. Kumpikin herroista selitti juomarin ansainneen kohtalonsa.

"Ihme on ettei hän jo kymmenesti ole kaatanut herra Vulfranin vaunuja, sillä ajoihan hän vallan hurjasti…"

"Sanokaa ennemmin hänen ajaneen kuin hullun."

"Jo aikoja sitten hänet olisi pitänyt erottaa."

"Ja niin olisi ihan varmasti tapahtunutkin, ellei hänellä olisi ollut joku, johon turvautua…"

Perrine oli pelkkää korvaa, vaikka koetti kaikki voitavansa näyttäytyäksensä välinpitämättömältä.

"Sen avun ja turvan hän kyllä maksoi."

"Niin mitenkä hän olisi siitä päässyt?"

"Olisi kyllä jos ei olisi antanut syitä valituksiin. Jos vaan aina pysyy oikealla tiellä, niin on myöskin voimia vastustamaan kaikkia viettelyksiä ja yllytyksiä, tulkoot ne sitten miltä taholta hyvänsä."

"Eipä ollut todellakaan hänen helppo pysytellä oikealla tiellä."

"Oletteko varma siitä ettei häntä viekoiteltu juoppouteen sen sijaan, että olisi hänelle huomautettu siitä, että vielä menettää paikkansa sentähden?"

"Kai erään naama venyi jotensakin pitkäksi, kun Guillaume ei ollut mukana. Olisin tahtonut olla siellä näkemässä."

"Kyllä eräs hankkii hänen sijaansa toisen, joka tulee yhtä hyväksi vakoojaksi ja osaa yhtä mainiosti kertoa kaikki mitä tapahtuu."

"Kuitenkin on kummallista, ettei tuon vakoomisen esine arvaa eikä käsitä tuon eriskummallisen mielipiteiden ja ajatusten yhtäläisyyden olevan sangen tarkkojen tiedonantojen tuloksena. Jos joku tänä aamuna olisi kertonut minulle teidän sanovan pitävänne paljon paistetusta vasikan maksasta porkkanoiden kanssa, niin olisinhan minä tänä iltana voinut sanoa arvelevam teidän pitävän paljon maksasta ja porkkanoista."

Ja molemmat rupesivat nauramaan hyvin veitikkamaisesti.

Jos Perrine olisi tarvinnut selitystä siitä ketä tarkoitettiin, olisi sana "arvelenpa" ollut arvoituksen selityksenä. Mutta hän käsitti heti että tuo "eräs" joka pani toimeen tuon vakoilemisen, oli herra Talouel ja että sen uhri oli herra Vulfran.

"Mutta mitä huvitusta hänellä mahtaa olla kaikesta noista juoruista?" kysyi herra Mombleux.

"Mitäkö huvia? Joko eräs on kateellinen tahi ei ole samaten kuin voi olla kunnianhimoinen tahi ei. Janyt voipi sattua niin että hän on sekä kunnianhimoinen että kateellinen. Halvasta työmiehestä hän on kohonnut toiseksi johtajaksi toiminimeen, joka on ranskalaisen teollisuuden ensimmäisenä ja tuottaa puhdasta voittoa kaksitoista miljoonaa vuodessa. Onko sitten kummallista, jos hän tahtoo pyrkiä sen ensimmäiseksi eli omistajaksi? Onhan semmoista jo ennenkin tapahtunut ja nähty on myöskin halvan palvelijan joutuneen arvokkaiden kauppahuoneiden johtajaksi. Kun on nähty miten kivulloisuus ja perhesurut voivat milloin hyvänsä saattaa päämiehen johtoon kykenemättömäksi, niin on tuo toinen osannut tehdä itsensä välttämättömäksi ja astuu silloin ainoana kykenevänä esille kantamaan tuota musertavan raskasta taakkaa voimakkailla hartioillaan. Paras onnistumisen keino on tietysti mielistellä sitä, jonka seuraajaksi aikoo, aamusta iltaan huomauttamalla erinomaisesta hallitsijakyvystänsä, tavattomasta asioimistaidostansa ja ajatuskyvystänsä. Ja se tapahtuu sopivimmin sillä tavalla, että jo edeltäpäin tietää mitä isäntä tekee, sanoo tahi aikoo, niin että aina voi olla samaa mieltä, jopa olla niin yhtä hänen kanssansa, että sanoessansa 'arvelen' teidän mieluummin tahtovan porkkanoita vasikanmaksan lisäkkeenä, vastaus ei voi olla muu kuin: 'aivan oikein'."

Sitten he nauroivat uudestaan ja Zenobien vaihtaessa lautasia ja tarjotessa jälkiruokaa he olivat viisaasti vaiti. Hänen mentyään he jatkoivat keskusteluansa arvatenkin luullen tuon pikku tytön, joka istui siinä niin hiljaa nurkassa, ei voivan ymmärtää mitään keskustelusta, jonka he ehdoin tahdoin tekivät niin salaperäiseksi.

"Mutta jos tuo kadonnut äkkiarvaamatta ilmestyisi kotiin jälleen?" sanoi herra Mombleux.

"Sitäpä kaikki soisivat. Mutta hän ei palaa ja hänellä on varmaankin pätevät syynsä siihen. Ehkä hän sitäpaitsi jo on kuollutkin."

"Joka tapauksessa on kerrassaan liikaa, että moinen henkilö tahtoo päästä tänne isännäksi, kun tiedetään mikä hän on ollut ja mimmoinen hän on sekä mimmoisen makupalan hän aikoo juonitella itsellensä."

"Ellei tuo omanvoitonpyytäjä tarkasti olisi punninnut asianhaaroja, jotka erottavat häntä tavotellusta päämaalista ja ellei hän jo kauvan olisi pyrkinyt siihen, niin hän ei suinkaan aina olisi niin viekkaan mielistelevä. Älkää kuitenkaan missään tapauksessa erehtykö veitikastanne, sillä hän on mahtavampi kuin luulemmekaan, etenkin verratessamme hänen entisyyttänsä nykyiseen asemaansa."

"Mutta hän ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että tuo kadonnut joutui täältä pois."

"Ken tietää, ehkä hän juonillaan sai hänen lähtemään, tahi ainakin vaikutti sen, että hän edelleen pysyy poissa."

"Niinkö luulette?"

"Me emme olleet kumpikaan täällä siihen aikaan, emmekä voi tarkkaan tietää mitä täällä silloin oli tapahtunut. Mutta kun tunnemme puheena olevan henkilön luonteenominaisuudet, niin voimme varmaankin pitää totena, että niin tärkeä seikka ei ole voinut tapahtua hänen pahentamatta asiaa, niin että se kallistui sille puolelle, joka oli hänelle eduksi."

"Tuota en ole milloinkaan tullut ajatelleeksi; te olette viisas, Fabry."

"Niin ajatelkaa sitä ja kuvailkaa sitä osaa — en sano sitä osaa jota hän on siinä näytellyt — vaan jota hän olisi voinut näytellä huomatessaan miten tärkeäksi henkilöksi hän tuon katoomisen kautta äkkiä oli tullut"

"Tietysti hän ei silloin voinut arvata toisten tulevan tavottelemaan kadonneen paikan perimistä. Mutta mitä toiveita hänellä nyt enää voi olla, kun tuo paikka jo on kaksinkertaisestikin täytetty?" uteli Mombleux.

"Kaikki riippuu siitä ovatko nuo paikan anastaneet saaneet siinä lujaa jalansijaa. Ja onko se sitten niin varmaa?"

"Tarkoitatte että…"

"Tultuani tänne luulin heidän asemansa varmaksi. Mutta sen perästä olen huomannut yhtä ja toista vähäpätöistä ja jota tekin varsin hyvin olisitte voinut huomata ja se todistaa, että täällä tehdään myyräntyötä heikontaakseen tuota jalansijaa. Mutta se tapahtuu sangen viekkaasti ja salaa. Onnistutaanko siinä? Kysymys on, voidaanko saattaa asema niin sietämättömäksi, että asianomaiset uupuvat ja vapaaehtoisesti antautuvat tuossa taistelussa, vai keksitäänkö toinen keino millä päästä heistä? Sitä en voi sanoa, mutta saadaanpa nähdä."

"Ei tietysti, jos vaan ovat kyllin varovaiset. Mutta jos he luottavat asemaansa eivätkä ole varuillansa eivätkä aina ole puolustusasemassa, jos he tekevät virheità… ja ken ei sitä tee, etenkin jos luulevat olevansa mahtavat ja varmat tulevaisuudestansa… jos niin käy, niin luulen ihan varmasti saavamme nähdä täällä mieltäkiinnittäviä vallankumouksia."

"Vallankumoukset eivät kuulu minun alaani, niinkuin tiedätte."

"Enpä juuri luule teillä olevan niistä enempää hyötyä kuin minullakaan. Mutta mitä me voimme siinä toimittaa? Asettuako toisen tahi toisen puolelle? Sitä en tee ainakaan minä, etenkin kuin todellisuudessa kallistun sen puolelle, jonka he tahtovat periä, perustaen toiveensa kivulloisuuteen, jonka kummallakin puolella toivovat saattavan perinnön piankin heidän käsiinsä, vaikka se minusta kuitenkin näyttää olevan jotenkin epävarmaa."

"Niin minustakin."

"Sitäpaitsi ei kumpikaan puolue ole pyytänyt minun apuani eikä minusta ole tarjoilijaa."

"Eikä minustakaan."

"Minä esiinnyn ainoastaan katsojana, ja kun näen, että erästä kappaleen henkilöistä huvittaa silmiemme edessä ryhtyä epätasaiseen taisteluun, joka syrjästä katsojasta näyttää yhtä mahdottomalta kuin mielettömältäkin, hänellä kun ei ole muita aseita nuin rohkeutensa ja kykynsä, niin…"

"Lisätkää konnamaisuutensa."

"Tahdoin vain sanoa tuon huvittavan minua, kun tiedän että iskut, jotka annetaan siinä taistelussa eivät satu minuun. Sentähden minä tutkien tarkastelen tuota henkilöä, jolla ei ole juuri muita kuin kurjia ominaisuuksia, mutta kuitenkin on naurettavakin juuri niinkuin pitääkin, jotta näytelmä olisi hyvä ja nerokkaasti sommiteltu."

"Minä puolestani en löydä siitä mitään hullunkurista."

"Kuinka? Eikö teistä ole hullunkurista kun henkilö joka kahdenkymmenen ikäisenä tuskin osasi lukea ja piirtää nimeänsä nyt luulee koulumestarin tavalla voivansa hallita koko maailman, sentähden vaan, että kestävällä työllä on hankkinut itselleen lukutaidon ja moitteettoman käsialan ja oikeinkirjoitustaidon."

"Kunniani kautta se on erinomaista!"

"Minunkin mielestäni se on erinomaista, mutta hullunkurisuus on siinä, että sivistys ei ole voinut pysyä tuon alkeisopetuksen tasalla, vaan tuo henkilö luulottelee olevansa taitavin mies maailmassa kauniin käsialansa ja moitteettoman oikokirjoituksensa nojalla. Sentähden en voi olla nauramatta kuullessani hänen huolellista puhettansa, kun sanoo turkinpavut 'parsaksi' ja kurpitsat 'melooneiksi.' Me puolestamme tyydymme lihakeittoon, hän sitä vastoin syö ainoastaan 'suurustettua lihalientä.' Kun minä tahdon tietää oletteko jo ollut kävelemässä niin kysyn teiltä: 'Oletteko jo ollut kävelemässä?' mutta hän sanoo: 'Oletteko jo ollut kävelyllänne?' 'Mikä teille tuottaa suurinta nautintoa?' 'Mmä rakastan eniten matkustelemista' ja muuta semmoista teeskenneltyä. Ja kun huomaan miten hän noilla korulauseillansa luulee olevansa kaikkia muita ylevämpi, niin sanon itselleni että milloin hän pääsee näiden tahtaiden herraksi, niin hän pyrkii niin korkealle kuin mahdollista, senaattoriksi, suurten yhtiöiden perustajaksi, jopa Ranskan akateemian jäseneksi eikä käsitä miksi häntä ei sinne huolita."

Samassa astui Rosalie saliin ja kysyi Perrineltä eikö häntä haluttaisi tulla mukaan kävelylle. Kuinka hän voisi kieltää? Jo kauan aikaa sitten hän oli lopettanut ateriansa, jonka tähden paikoilleen jääminenkio olisi herättänyt epäluuloa, että hän istui siinä kuuntelemassa. Sitä hän ei millään tavoin tahtonut, sillä silloin he eivät toiste olisi puhuneet vapaasti hänen läsnäollessansa.

Ilta oli lammin ja herttainen ja kylän väki istui jutellen porteillansa; Rosalie olisi tahtonut kävellä kauan, vaan Perrine syytti väsymystä ja meni kotiin.

Hän ei kuitenkaan tahtonut mennä nukkumaan, vaan hänen täytyi saada miettiä mitä oli kuullut ja pienessä rauhallisessa huoneessaan lukitun oven suojassa palauttaa mieleen herrojen puhe ja sen mukaan sovittaa menettelynsä.

Jo kuullessansa huonekumppanien puheet mummo Françoisen luona oli hän saanut sen käsityksen herra Talouelista, että hän oli häijy ja vaarallinen ihminen. Kun samainen herra sittemmin oli urkkinut häneltä mitä tyhmyyksiä insinööri Fabry oli tehnyt, lisäten olevansa herra paikalla ja jokaisen olevan velvollinen kertomaan hänelle kaikki mitä oli tapahtunut, niin hän oli huomannut, millä tavalla hän ylläpiti mahtiansa ja älysi siihen käyttämänsä keinotkin. Mutta tuo kaikki ei merkinnyt mitään sen rinnalla mitä hän äsken oli kuullut.

Perrine oli jo kyllä huomannut herra Talouelin käyttäytyvän itsevaltiaan tavoin herra Vulfranin nimessä, mutta hän ei ollut edes aavistanutkaan häosn toivovan kerran pääsevänsä Maraucourtin kaikkivaltiaan herran sijalle, ja jo kauan salaisesti työskennellyt päästäksensä toiveidensa perille.

Ja kuitenkin hän huomasi varsin selvästi insinööri Fabryn ja herra Mombleuxin keskustelusta, heidän, jotka paremmin kuin muut osasivat arvostella ja tuntea niitä henkilöitä, joiden seurassa elivät ja joista puhuivat.

Tuon "henkilön", joksi häntä sanoivat, luultiin siis pian hankkivan toisen vakoilijan menetetyn sijaan. Mutta tuo toinen oli juuri hän, Perrine, joka oli astunut Guillaumen sijaan.

Miten hän osaisi pitää puoliansa?

Hänen tilansa oli todellakin tukala. Ja hän oli vielä lapsi vain, ilman kokemusta ja tukea. Mitä piti hänen tehdä?

Samanlaiset kysymykset olivat jo ennenkin pyörineet hänen päässänsä, mutta silloin olivat olot hänen mielestänsä aivan toisenlaiset.

Hän nousi istualleen tilallensa, sillä hänen oli vallan mahdotonta olla pitkällään tahi koettaa nukkua, sanasta sanaan palauttaen mieleensä mitä vähää ennen oli kuullut.

"Ken tietää, ehkä hän juonillaan sai tuon lähtemään tahi ainakin vaikutti sen, että kadonnut edelleen pysyy poissa?" "Onnistuuko hänen saattaa heidän asemansa, jotka tahtovat kadonneen sijalle, niin sietämättömäksi, että asianomaiset uupuvat ja vapaaehtoisesti antautuvat, tahi keksiikö hän muuta keinoa päästäksensä heistä."

Jos Talouelilla oli valtaa karkottaa heidät, jotka olivat omansa vastaisuudessa tulemaan tehtaan isänniksi, kuinka paljon helpompaa olikaan karkottaa hänet, Perrinen, joka oli niin mitätön, jos hän vaan rupesi vastustamaan ja kieltäytyi rupeamasta hänen vakoilijaksensa!

Jospa hän vaan voisi käyttäytyä niin, ettei tulisi valitukseen syytä.

Kauan hän mietti kaikkea tuota ja viimein nukkuessansa hän ei vielä ollut keksinyt ainoatakaan selvitystä noille vaikeille arvotuksille.

Kolmaskymmenes luku.

Herra Vulfranin ensimmäinen tehtävä saavuttuaan aamulla konttorihuoneeseensa oli kirjeiden aukaiseminen. Palvelija oli jo aikaisin aamulla käynyt noutamassa ne postista ja asettanut ne kahteen pakkaan hänen pöydällensä, kotimaiset ja ulkomaiset erikseen. Ennen hän itse aukaisi kaikki ranskalaiset kirjeet ja saneli kirjurille mitä piti vastata; mutta tultuaan sokeaksi toimitti sen herra Talouel tahi veljen tai sisaren poika, jotka lukivat ne ääneen ja kirjoittivat vastaukset muistiin. Ulkomaiset kirjeet jätettiin herra Benditille ja tämän sairauden aikana englantilaiset Fabrylle ja saksalaiset Mombleuxille.

Seuraavana aamuna herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelun jälkeen, joka oli niin peljästyttänyt Perrineä, olivat Théodore, Casimir ja Talouel avaamassa ja lukemassa herra Vulfranille vastatulleita kirjeitä ja silloin ilmoitti Théodore:

"Tässä on kirje päivätty Dakkassa kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä toukokuuta."

"Ranskaksiko?" kysyi herra Vulfran.

"Ei, englanniksi."

"Mikä allekirjoitus?"

"Nimi on vaikea lukea, voipi olla Feldes, Faldes tai Fildes ja sen edellä nimi, jota en voi lukea; neljä sivua; nimenne on siinä monessa kohdassa; kai se on lähetettävä Fabrylle käännettäväksi?"

"Ei, jätä se tänne."

Théodore ja Talouel katsoivat kumpikin herra Vulfrania, mutta huomatessaan osottaneensa uteliaisuutta he heti näyttivät sangen välinpitämättömiltä.

"Panen kirjeen tänne pöydälle", lausui Théodore.

"Ei, anna se minulle!"

Kohta oli työ päättynyt ja kirjeenvaihtajat läksivät vieden mukanaan vastattavat kirjeet. Herrat Théodore ja Talouel tahtoivat jäädä saamaan päivän määräyksiä, mutta herra Vulfran lähetti heidät pois käskien heidän tulla takaisin myöhemmin. Jäätyään yksin hän heti soitti Perrineä.

Perrine saapui heti.

"Mikä kirje tämä on?" kysyi herra Vulfran.

Perrine otti kirjeen ja katsahti siihen. Jos herra Vulfranilla vielä olisi ollut näkövoimansa, niin hän välttämättömästi olisi huomannut miten hän kalpeni ja vapisi.

"Tämä on englantilainen kirje päivätty Dakkassa kahdentenakymmenentenä yhdeksäntenä päivänä toukokuuta."

"Entä allekirjoitus?"

Perrine katsahti viimeistä sivua.

"Isä Fildes."

"Oletko varma siitä?"

"Kyllä herra, isä Fildes."

"Mitä se sisältää?"

"Saanko ensin lukea muutamia riviä ennenkuin vastaan?"

"Tietysti, mutta joutuun."

Hän koetti tietysti totella, mutta joutui yhä suuremman liikutuksen valtaan, niin ettei voinut rauhoittua ja kirjaimet vallan hyppivät hänen silmiensä edessä.

"No, kuinka käy?" kysyi herra Vulfran malttamattomasti.

"Herra, käsiala on epäselvä ja minun on vaikea saada siitä selvää, kun on niin pitkät lauseet."

"Älä käännä, selitä ainoastaan muutamin sanoin sen sisällys?"

Kului vielä hetkinen ennenkuin hän vastasi, mutta viimein hän lausui.

"Isä Fildes kirjoittaa että isä Leclerc, jolle olette kirjoittanut, on kuollut, ja että hän itse isä Leclerciltä oli saanut toimekseen vastata kirjeesenne, mutta että matkat ynnä vaikeus hankkia pyydettyjä tietoja on ollut syynä vastauksen viipymiseen. Hän myöskin pyytää anteeksi, että kirjoittaa englannin kielellä, ja sanoo osaavansa liian huonosti kaunista kieltänne voidaksensa käyttää sitä."

"Ja nuo tiedot?" huudahti herra Vulfran.

"En ole vielä ehtinyt siihen asti."

Vaikka vastaus lausuttiin hyvin nöyrästi, käsitti herra Vulfran ettei hyödyttänyt mitään sen jouduttaminen.

"Olet oikeassa", hän sanoi, "eihän tämä ole ranskalainen kirje, jota nyt luet; täytyyhän sinun ensin ymmärtää, ennenkuin käännät sen. Tee siis näin: ota kirje ja mene sen kanssa herra Benditin huoneeseen, siellä saat kääntää sen niin tarkkaan kuin voit ja sitten lukea sen minulle. Älä menetä minuttiakaao. Minun on kiire, niinkuin näet, saada tietää sen sisällys."

Ferrine astui ovelle, mutta hän kutsui hänet takaisin.

"Kuuntele tarkkaan mitä minä sanon sinulle. Tässä kirjeessä puhutaan yksinomaan yksityisistä asioista, joita ei kenenkään tule tietää — ei kenenkään, käsitäthän. Jos joku, ken hyvänsä, kysyy sinulta, jos joku rohkenee tulla urkkimaan sinulta sen sisällystä, niin et saa ilmoittaa mitään, et edes antaa syytä arveluihin. Nyt näet kuinka luotan sinuun ja toivon myöskin että ansaitset luottamukseni. Jos palvelet minua uskollisesti, niin on sinulla siitä paljon etua, luota siihen."

"Minä lupaan, herra, tehdä kaikki ansaitakseni luottamuksenne."

"Mene oyt ja koeta joutua niin pian kuin mahdollista."

Siitä kehotuksesta huolimatta hän kuitenkin ensin rupesi lukemaan kirjettä ennenkuin ryhtyi sen kääntämiseen ja lopetettuaan hän alotti uudestaan ja otti sitten vasta esille paperin ja kynän sekä ryhtyi työhön.

Dakka 29 p. toukok.

"Korkeasti kunniotettava herra! Haikealla mielellä saan ilmoittaa Teille, että meitä on kohdannut suuri suru, kun olemme kuoleman kautta kadottaneet kunnianarvoisan paimenemme, isä Leclercin, jolta olitte pyytäneet tietoja eräästä asiasta, joka näyttää olevan Teille siksi tärkeä, että minä katson velvollisuudekseni hänen sijastansa vastata kirjeesenne, samalla pyytäen anteeksi viivytyksen, jonka syynä on ollut osaksi matkat sisämaahan, osaksi myöskin vaikeus niin monen vuoden kuluttua saada edes kutakuinkin luotettavia tietoja, joista syistä toivon teidän hyväntahtoisesti antavan laiminlyömiseni anteeksi, niinkuin myöskin sen, että olen liian vähän perehtynyt kauniiseen kieleenne voidakseni vastata ranskaksi, vaan on minun pakko kirjoittaa englannin kielellä…"

Saatuaan paperille tämän lauseen joka oli tavattoman pitkä ja sentähden mutkikaskin, Perrine luki sen uudestaan ja korjasi. Juuri paraillaan innokkaasti tehdessä sitä aukesi huoneen ovi ja Théodore Paindavoine astui sisään ja pyysi lainata englantilais-ranskalaista sanakirjaa.

Kysymyksenalainen kirja oli juuri avattuna hänen edessänsä; hän sulki sen ja ojensi Théodorelle.

"Ettekö käytä sitä?" kysyi nuori herra tullen hänen luoksensa.

"Kyllä, mutta voin tulla toimeen ilmankin."

"Kuinka niin?"

"En tarvitse sitä muuta kuin ranskalaisten sanojen oikeinkirjoituksen tähden ja silloin on ranskalais-englantilainen sanakirja yhtä hyvä."

Perrine tunsi hänen kumartuvan ylitsensä ja vaikka ei tohtinut kääntyä niin hän varsin hyvin ymmärsi herra Théodoren lukevan hänen takanansa pöydällä olevaa kirjotusta.

"Dakkasta tullutta kirjettäkö käännätte?"

Perrineä kovin kummastutti se, että hän tunsi tuon kirjeen jonka piti pysyä niin salassa. Mutta heti hänelle johtui mieleen, että ehkä juuri saadaksensa tietää sen sisällyksen hän teeskenteli tuntevanta sen ja että sanakirjan lainaaminen ainoastaan oli tekosyynä päästäksensä sen perille. Mitähän hän tekisi englantilais-ranskalaisella sanakirjalla, hän, joka ei osannut sanaakaan englannin kieltä.

"Niin", hän vastasi.

"Ja sujuuko käännös?"

Perrine tunsi miten Théodore kumartui hänen ylitsensä sillä hän oli lyhytnäköinen. Kiireesti hän väänsi paperin niin, että kirjotus joutui ylösalaisin.

"Oi! Pyydän älkää lukeko tätä, se ei kelpaa mihinkään, sehän on vain töherrystä."

"Se ei tee mitään."

"Kyllä, herra, se tekee paljonkin. Saisin hävetä…"

Herra Théodore tahtoi ottaa paperin, mutta Perrine peitti sen käsillään. Jos hän alussa koettikin verukkeilla puolustautua, niin hän oli nyt sitä lujemmin päättänyt vastustaa, vaikka yhtä kauppahuoneen esimiehistäkin.

Herra Théodore oli siihen asti puhunut leikillisesti ja jatkoi edelleen mielistelevästä:

"Antakaa minun katsella tuota töherrystä! Luuletteko minun aikovan tekeytyä nuoren, sievän neitosen koulumestariksi?"

"Ei, ei, herra! Se ei käy päinsä."

"Olkoon menneeksi, otan sen sitten väkisin."

Hän tahtoi väkisin riistää paperin, mutta Perrine piti siitä kiinni.

"Ei, herra, ei. Minä en anna sitä teille."

"Tämähän on leikkiä vain."

"Ei minun mielestäni. Minulle se on hyvinkin vakava asia. Herra Volfran on kieltänyt minua näyttämästä tätä kenellekään ja minä tottelen häntä."

"Minähän sen arvasinkin."

"Englantilainen alkuperäinen kirje ei ole käännös."

"Setäni kyllä heti näyttää minulle tuon merkillisen käännöksen."

"Jos setänne näyttää sen teille, niin hän menettelee mielensä mukaan; minua hän on kieltänyt sitä näyttämästä ja minun on totteleminen. Suokaa anteeksi, mutta minä en voi muuta."

Hänen äänensä oli niin päättäväinen ja käytöksensä niin vakava, että nuori herra huomasi täytyvänsä käyttää väkivaltaa, jos mieli ottaa paperi ja silloin Perrine ehkä rupeisi huutamaan.

Niin pitkälle hän ei tohtinut mennä, sillä voisihan se kuulua sedän huoneeseen.

"Minua ilahuttaa", hän lausui, "nähdä teidän niin uskollisesti tottelevan setäni käskyjä, silloinkin kun on kysymys vähäpätöisistä asioista."

Hänen mentyään aikoi Perrine heti ryhtyä keskeytettyyn työhönsä, mutta oli niin liikutettu ja säikähtynyt, että se oli hänelle mahdotonta. Mikä mahtoi olla tuon vastustuksen seurauksena, josta herra Théodore sanoi iloitsevansa, vaikka päinvastoin oli siitä perin kiukustunut? Jos hän aikoi kostaa sen hänelle, niin miten voisi hän, yksinään oleva orpo tyttö, puolustautua niin mahtavaa vihollista vastaan? Jo ensimmäinen hyökkäys hänet musertaisi. Ja silloin oli hänen jättäminen talo, missä tuskin vielä oli ehtinyt saada jalansijaa.

Silloin ovi aukeni uudestaan, mutta hiljaa ja varovasti ja herra Talouel astui hiipien sisään silmät luotuina kirjotuspöytään, jossa olivat englantilainen kirje ja sen alotettu käännös.

"No, kuinka sujuu Dakkasta saapuneen kirjeen käännös?"

"Olen vasta sen alulla."

"Herra Théodore keskeytti sinut? Mitä hänellä oli täällä tekemista?"

"Hän lainasi englantilais-ranskalaisen sanakirjan."

"Mitä hän sillä tekee? Eihän hän osaa sanaakaan englannin kieltä?"

"Sitä hän ei sanonut."

"Eikö hän myöskin tahtonut tietää mitä puhutaan tuossa kirjeessä?"

"Enhän ole vielä ehtinyt kuin ensimmäiseen lauseeseen."

"Ethän toki aikone uskotella minulle, ettet ole sitä lukenut?"

"En ole kääntänyt kuin muutamia rivejä."

"Et ole kirjoittanut ranskaksi, mutta olet kyllä lukenut sen."

Perrine ei vastannut.

"Mutta nyt kysyn minä sinulta oletko lukenut sen; ehkä olet hyvä ja vastaat siihen."

"En voi vastata."

"Minkätähden et?"

"Sentähden että herra Vulfran on kieltänyt minua puhumasta kenellekään tästä kirjeestä."

"Tiedät varsin hyvin että herra Vulfran ja minä olemme yhtä. Kaikki hänen käskynsä ja määräyksensä kulkevat minun kauttani ja kaikki hänen jakelemansa palkinnot ja lahjat tapahtuvat myöskin minun kauttani; minun täytyy senvuoksi tuntea kaikki, mikä koskee häntä."

"Hänen yksityiset asiansakin?"

"Vai niin! Tämä kirje koskee siis yksityisiä asioita?"

Perrine huomasi joutuneensa ansaan, mutta vastasi kuitenkin rauhallisesti:

"Sitä en ole sanonut, mutta kysyin vain täytyykö minun ilmottaa kirjeen sisällys teille, vaikka se sisältäisi ainoastaan yksityisiä asioita."

"Semmoiset minun juuri täytyy saada tietää herra Vulfranin omaksi eduksi. Et tiedä sinä, että hän on tullut kivulloiseksi suruista, jotka ovat olleet vähällä surmata hänet. Jos hänelle tulee joku odottamaton uutinen, iloinen tahi surkea, ja se kerrotaan hänelle äkkiarvaamatta, niin voi se olla syynä hänen kuolemaansa. Siinä syy minkätähden minun täytyy edeltäpäin tietää kaikki mikä koskee häntä, niin että voin valmistaa häntä vastaanottamaan tiedot; sentähden ei käy päinsä, että muitta mutkitta luet hänelle käännöksesi."

Kaiken tuon herra Talouel lausui mielistelevän hellällä äänellä, joka ei ensinkään muistuttanut hänen tavallista tylyä ja kiukkuista käytöstänsä.

Kun Perrine oli äänettä ja katseli häntä vallan kalpeana pelosta, niin hän jatkoi:

"Toivon sinulla olevan senverran järkeä, että käsität mitä olen sanonut ja kuinka on tärkeätä meille kaikille koko seudulle, joka kokonaan saa elantonsa herra Vulfranin tehtaista, sinullekin joka olet saanut niin hyvän paikan hänen luonansa se kun aikaa myöten voi tulla vieläkin paremmaksi, ettei hänen terveyttänsä minkäänmoinen äkkiarvaamaton mielenliikutus saa vahingoittaa. Hän kyllä vielä näyttää sangen voimakkaalta, mutta se on vaan ulkokiiltoa; surut ovat murtaneet hänen terveytensä ja näkönsä menettäminen on saattanut hänet epätoivoon. Siinä kylliksi meille tehdä työtä hänen puolestansa ja koettaa huojentaa hänelle elämän katkeruutta ja etenkin se on minun velvollisuteni, siitä syystä että hän luottaa minuun ja minä olen hänen sijaisenansa."

Ellei Perrine olisi ennen kuullut mitään herra Talouelista, niin hänet varmaankin nuo viekkaat sanat olisivat kietoneet pauloihinsa; mutta nyt hän muisteli mitä äsken oli kuullut huonekumppaniensa, noiden yksinkertaisten työnaisten puhetta ynnä herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelua, he kun olivat arvostelukykyiset. Hän ei siis voinut epäillä heidän puheensa todenperäisyyttä, eikä siis luottaa tirehtöörin sanoihin eikä vilpittömyyteen. Herra Talouel varmaankin tahtoi saada hänet kielimään, siinä kaikki ja onnistuaksensa hän ei kammoksunut mitään, vaan olivat kaikki keinot hyvät: valhe, petos ja pelotus. Ehkä hän kuitenkin olisi joutunut ansaan ellei Théodore vähää ennen olisi käynyt siellä samoilla asioilla, tirehtööri ei ollut veljenpoikaa vilpittömämpi, siitä hän oli aivan varma. Kumpikin tahtoi tietää mitä sisälsi Dakkasta tullut kirje, siinä kaikki. Varmaankin herra Vulfran tarkoitti juuri heitä sanoessaan: "Jos joku rohkenee tulla urkkimaan sinulta sen sisällystä, niin et saa ilmoittaa mitään, et edes antaa syytä arveluihin." Ja herra Vulfrania, joka tietysti tunsi heidät, hänen tietysti piti totella välittämättä toisten vihasta ja kiukusta, vaikka tulisikin vastaisuudessa niiden esineeksi.

Talouel seisoi hänen edessänsä nojautuneena kirjotuspöytään, kumartuen hänen puoleensa ja tuimasti katsellen häntä silmiin. Perrinen täytyi koota kaikki rohkeutensa vastatessansa hänelle vähän epäselvällä, mutta kuitenkin vakavalla äänellä:

"Herra Vulfran on kieltänyt minua puhumasta kenellekään tästä kirjeestä."

Herra Talouel ojensihen suoraksi vallan raivoissansa tuosta vastauksesta, mutta tyyntyi heti jälleen, kumartui Perrinen puoleen ja lausui mielistelevästi, melkein hyväilevän hellästi:

"Ei kenellekään, sehän on juuri minulle, sillä minähän olen herra Vulfranin toinen minä, samaa kuin haa itse."

Perrine ei vastannut.

"Oletko vallan höperö?" hän huudahti pois suunniltaan vihasta.

"Varmaankin olen."

"Koeta ainakin käsittää, että sinun pitää olla järkevä, jos mielit säilyttää itsellesi paikan, jonka herra Vulfran on sinulle antanut, ja ettet voi sitä pitää kun järkeä sinulta puuttuu. Sentähden on minun pakko avun asemasta, jota aioin tarjota sinulle, lähettää sinut pois. Ymmärrätkö sen?"

"Kyllä, herra."

"Hyvä! Mieti siis mimmoista sinun on tänään ja mimmoista huomenna heitettynä maantien varaan, ja päätä sitten. Illalla tahdon vastauksesi."

Hän viipyi hetkisen nähdäksensä epäröikö tyttö ja hiipi sitten ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Kolmaskymmenesyhdes luku.

"Mieti!"

Hän olisi tahtonut miettiä, mutta miten siihen olisi aikaa, kun herra Vulfran odotti?

Hän ryhtyi siis uudestaan työhön toivoen työn kestäessä ehkä rauhottuvansa ja sitten voivansa paremmin miettiä asemaansa ja mitä oli tehtävä.

'Suurin vaikeus on meillä tiedusteluissamme, niinkuin äsken mainitsin, siinä että niin monta vuotta on kulunut rakkaan poikanne herra Edmond Paindavoinen naimisista. Samalla täytyy minun tunnustaa, että, kun en enää voinut saada tietoja kunnioitettavalta isä Leclerciltä, joka toimitti vihkimisen, niin en ensinkään ollut selvillä mistä alottaa kuulusteluitani ja minun täytyi senvuoksi monelta taholta poimia tietoja voidakseni kyhätä teille edes vähänkään tyydyttävän vastauksen.

Niistä tiodoista selvenee että hän joka tuli herra Edmond Paindavoinen puolisoksi, oli nuori neiti jolla oli monta kiitettävää ja herttaista ominaisuutta: älykkäisyyttä, hyvyyttä, nöyryyttä, hienotunteisuutta, oikeudentuntoa, puhumattakaan ulkonaisista avuista, jotka, vaikka ovatkin katoavaisia, kuitenkin usein ovat erittäin tärkeitä tämän mailman turhuuksiin kiintyneelle sydämelle.'

Neljä kertaa hän uudestaan alotti tätä lausetta, joka oli tämän mutkikkaan kirjeen mutkikkain kohta, mutta hän oli päättänyt kääntää sen sanasta sanaan. Jos hän ei ollutkaan tyytyväinen työhönsä, niin hän kuitenkin tiesi koettaneensa parasta.

'Se aika on jo ohitse, jolloin hindulaisnaisten tietomäärä rajottui ainoastaan tietoon miten sievästi käyttäytyä, suloisesti nousta seisomaan ja jälleen istahtaa ja jolloin kaikki sen ulkopuolella olevat tiedot muka olivat alentavaisia. Nykyään on Indiassa syntyperäisessä kastisäädyssäkin paljon sangen sivistyneitä ja lukeneita naisia, jotka muistavat lukujen ennen aikaan Intiassa olleen Sarasoati jumalattaren suojeluksen alaisena. Äsken mainittu nuori nainen kuuluu niiden joukkoon ja sekä hänen isänsä että äitinsä kuuluivat brahmanisäätyyn, se on, hindulaisten puhetavan mukaan kahdesti syntyneiden luokkaan. He tulivat onnellisiksi siten, että kunniarvoisa isämme Leclerc käänsi heidät yksinään autuaaksi saattavaan uskoon ja heidät otettiin roomalais-katolilaisen apostolisen kirkon helmaan. Pahaksi onneksi lähetystoimellemme täällä Intiassa on kastilaitos kaikkivoipa, niin että ken heittää uskonsa, menettää myöskin kastinsa, se on, säätynsä, arvonsa ja kunnallisasemansa. Niin kävi tämänkin perheen, joka ainoastaan kääntymisensä vuoksi kristinuskoon hindulaisten silmissä muuttui jonkinlaiseksi pariaksi, hylyksi.

Tästä oli luonnollisena seurauksena että mainittu perhe hindulaisen ylimyspiirin hylkäämänä etsi eurooppalaisten seuraa ja sen seurauksena taas oli läheinen ystävyys ja kauppayhteys erään ranskalaisen perheen kanssa ynnä suuremmoisen musliinitehtaan perustaminen nimeltä Doressang (intialainen) ja Bercher (ranskalainen).

Bercherin perheessä herra Edmond Paindavoin tutustui neiti Marie Doressanyyn ja rakastui häneen. Sen helposti käsittää siitä, että neiti todellakin oli semmoinen, jommoiseksi äsken koetin kuvailla häntä. Kaikki hänestä saamani tiedot ovat siinä yhdenpitävät, mutta itse puolestani en voi mitään sanoa, kun tulin tänne Dakkaan hänen jo muutettuaan täältä pois.

Kerrotaan heidän avioliitollansa olleen paljo esteitä. Miksi? Siinä on kysymys johon en tiedä antaa minkäänlaista vastausta.

Olkoon miten hyvänsä, niin tuli avioliitosta kuitenkin täysi tosi ja kirkossamme kuonianarvoisa isä Leclerc antoi kirkollisen siunauksen herra Edmond Paindavoinelle ja neiti Marie Doressanylle. Avioliitto on täydellisesti merkitty kirkonkirjoihimme ja voin minä, jos vaan tahdotte, lähettää teille siitä kopion.

Neljä vuotta asui herra Edmond Paindavoine vaimoineen appensa kodissa ja siellä Herra armossansa lahjotti heille lapsen, pienen tytön. Heidän jälkeenjättämänsä muistot Dakkassa ovat heille mitä suosiollisimmat ja kaikki, jotka ovat tunteneet heitä kiittävät heitä aviokumppanien esikuviksi, vaikka ehkä olivat vähän kiintyneet maallisiin huvituksiin, mutta olivathan he nuoria, niin että pitää antaa nuoruudelle se anteeksi.

Doressanyn ja Bercherin kauppaliike oli kauan sangen kukoistava, mutta sai sittemmin kärsiä suuria vahinkoja ja joutui lopulta vararikkoon. Herra ja rouva Doressany kuolivat jotenkin peräkkäin ja Bercherin perhe muutti takaisin Ranskaan. Herra Edmond Paindavoine matkusti sisämaahan ja rupesi kasvien ynnä kaikenlaisten harvinaisten kapineiden kokoilijaksi englantilaisille kauppiaille. Hänellä oli mukanaan matkoillansa puolisonsa ja pieni noin kolmivuotinen tyttönsä.

Hän ei ole sen jälkeen palannut Dakkaan, mutta olen kuullot eräältä hänen ystävältänsä hänen monta kertaa kirjottaneen sinne ja rouva Paindavoinen olleen kirjeidenvaihdossa isä Leclercin kanssa. Eräs veljistämme on viimemainitulta kuullut perheen monta vuotta asuneen Debrassa, jonka kaupungin, ollen Tibetin ja Himalaijan rajalla, herra Paindavoine oli valinnut matkojensa keskustaksi, ne kun lienevät olleet hyvin tuottavat.

En tunne Dehraa, mutta meillä on siellä lähetysasema ja jos luulette olevaa tiedusteluillenne eduksi, niin mielelläni kirjotan veljillemme sinne, joka ehkä voisi silloin helpottaa niitä.'

Vihdoin se siis oli valmiiksi käännetty tuo kauhea kirje ja malttamatta kääntää kohteliasta loppulausetta hän kokosi lehdet ja riensi herra Vulfranin luokse, joka maltittomasti käveli edestakaisin huoneessansa lukien askeleitansa yhtä paljon rauhottaaksensa mieltään kuin estääksensä törmäyksiä vasten seinää.

"Olet käyttänyt paljon aikaa tuohon", hän lausui.

"Kirje on pitkä ja vaikea."

"Eikö kukaan ole käynyt sinua häiritsemässä? Luulen kuulleni huoneesi oven kaksi kertaa auenneen ja sulkeutuneen."

Kun herra Vulfran kysyi, niin Perrine katsoi olevansa velvollinen sanomaan hänelle totuuden. Kentiesi se juuri oli ainoa rehellinen ja oikea selvitys kaikkiin kysymyksiin, joita oli miettinyt löytämättä tyydyttävää vastausta.

"Herrat Théodore ja Talouel ovat käyneet huoneessani."

"Ah, vai niin!"

Herra Vulfran näkyi aikovan kysyä enempää, mutta muutti mieltänsä ja lisäsi:

"Kirje ensiksi, niin saan sitten kuulla lisàà, istu tähän viereeni ja lue verkkaan ja selvästi, korottamatta ääntäsi."

Perrine teki niin kuin oli käsketty ja luki enemmän heikolla kuin kovalla äänellä.

Vähä väliä herra Vulfran keskeytti lukemisen toistaen sanoja, mutta ainoastaan itseksensä kääntymättä Perrinen puoleen.

"… Aviokumppanien esikuvat…"

"… Maallisia huvituksia…"

"… Englantilaisia kauppahuoneita… mitä kauppahuoneita?"

"… Eräs heidän ystävistänsä… kuka?"

"… Mihin asti kesti tuota kirjeenvaihtoa?"

Ja Perrinen lopetettua lukemisensa supistui vanhuksen käsitys kirjeen sisällyksestä seuraavaan:

"Lorua, tyhjää puhetta kaikki tyynni! Ei ainoatakaan nimeä. Eikä ainoatakaan ajanmäärää. Miten tuommoiset ihmiset ovat epäkäytännöllisiä!"

Kun hän lausui nuo muistutukset enemmän itsekseen, niin Perrine ei katsonut voivansa vastata niihin ja siten syntyi äänettömyys, jonka herra Vulfran katkaisi vasta kotvasen kuluttua.

"Osaatko kääntää ranskan kielestä englanniksi samaten kuin englannin kielestä ranskaksi?"

"Kyllä, ellei ole liian vaikeita lauseita."

"Sähkösanomiakin?"

"Kyllä luulen."

"Hyvä, istu sitten tuohon pieneen pöytään ja kirjota."

Hän saneli:

'Isä Fildes Lähetysasema Dakka.

Kiitos kirjeestä. Vastatkaa sähköteitse, ystävän nimi, joka tuntee kirjeenvaihdon. Mikä on niiden viimeinen päivämäärä? Ilmoittakaa myöskin Dehralaisen veljen nimi. Mainitkaa hänelle että kirjotan hänelle. Vastaus maksettu.

Paindavoine.'

"Käännä tämä englanninkielelle niin lyhyeen kuin mahdollista. Ei huoli tuhlata, kun sana maksaa 1 frangin 60 centimea. Kirjoita hyvin selvästi."

Perrine käänsi sen helposti ja luki sitten ääneen.

"Montako sanaa?" kysyi herra Vulfran.

"Englanniksi aeljäkymmentäviisi."

Herra Vulfran laski ääneen:

"Se tekee seitsemänkymmentäkaksi sähkösanomasta jaa kolmekymmentäkaksi vastauksesta; yhteensä sataneljä frankia, jotka jätän sinulle. Mene sitten itse sähkösanomatoimistoon ja lue sanoma ääneen virkamiehelle niin että hän ei voi erehtyä."

Astuessansa verannan poikki tapasi Perrine Talouelin, joka käveli siellä tapansa mukaan kädet taskussa. Siellä hän oleskeli mielellään, sillä sieltä oli helppo nähdä kaikki mitä tapahtui tehtaan pihoissa ja konttorirakennusten edustalla.

"Minne menet?" hän kysäsi.

"Menen viemään sähkösanoman toimistoon."

Perrinellä oli rahat toisessa kädessä, toisessa sähkösanoma. Herra Talouel veti sitä niin lujasti hänen kädestänsä, että Perrinen oli pakko antaa se, jotta se ei revähtäisi. Herra Talouel rupesi heti lukemaan sitä, mutta kiukustui kovasti huomatessansa sen olevan englannin kielellä.

"Tästä meidän tulee myöhemmin puhe, tiedä se", hän lausui raivoissaan.

"Kyllä, tiedän sen, herra."

Vasta kello kolme hän jälleen näki herra Vulframnin tämän soittaessaan häntä sisään ja tahtoessaan mennä ajelemaan. Monta kertaa Perrine oli kysellyt itseltään ken nyt tulisi Guillaumen sijalle. Mutta suuresti hän hämmästyi kun herra Vulfran, lähetettyään pois rengin, joka oli ajanut hevosen rappusten eteen, käski hänen nousta vaunuihin viereensä.

"Ajoithan erittäin hyvin eilen, miksikä et sitten tekisi samaten tänäänkin. Sitäpaitsi on minulla paljon sanottavaa sinulle ja silloin on parasta, että olemme kahden kesken."

Vasta heidän päästyään kauppalasta, jossa heidän matkansa herätti yhtä suurta uteliaisuutta kuin edellisenä päivänäkin ja vaunujen vieriessä eteenpäin tasaista maantietä peltojen keskitse, missä heinänkorjuu oli täydessä vauhdissaan, katkaisi herra Vulfran äänettömyyden. Perrineä oikein pelotti ja hän olisi mielellään lykännyt hänen mielestään niin vaarallisen selityksen tuonnemmaksi.

"Sanoit äsken herra Théodoren ja herra Talouelin käyneen luonasi."

"Niin, herra."

"Mitä he tahtoivat?"

Perrineä epäilytti ja hän jäi hetkiseksi vastaamatta.

"Minkätähden epäilet? Etkö ole velvollinen sanomaan minulle kaikki?"

"Kyllä, herra, kyllä se on velvollisuuteni, mutta se ei estä minua olemasta kahden vaiheella."

"Ei pidä koskaan epäillä, kun on kysymyksessä velvollisuuden täyttäminen. Jos luulet velvollisuudeksesi olla vaiti, niin älä sano mitään; jos luulet olevasi velvollinen vastaamaan kysymykseeni, niin tulee sinun tehdä se epäilemättä."

"Minä luulen että minun on velvollisuus vastata."

"Kerro sitten."

Perrine kertoi todenmukaisesti kaikki mitä oli tapahtunut herra Théodoren ja hänen välillänsä, salaamatta tahi lisäämättä sanaakaan.

"Siinäkö kaikki?" kysyi herra Vulfran hänen lopetettuaan.

"Niin herra, siinä kaikki."

"Entä Talouel?"

Hän kertoi tirehtöörin käynnistä yhtä tarkkaan kuin veljenpojankin hiukan muuttaen ainoastaan sitä, mikä koski herra Vulfranin sairautta, ettei tarvinnut kertoa että paha uutinen valmistamatta kerrottuna voisi tuottaa kuoleman. Sitten hän myöskin kertoi miten Talouel ensimäisen yrityksen jälkeen koetti riistää sähkösanoman hänen kädestänsä eikä salannut sitäkään, että Talouel oli käskenyt häntä päivätyön päätyttyä tulemaan hänen puheillensa.

Kertoessansa hän oli antanut Colon kulkea astuen. Hepovanhus käyttikin sitä vapautta hyväkseen ja astui vaan kävellen, nauttien vasta kuivaneiden heinien tuoksua, jota vieno tuulahdus toi hänen sieramiinsa, samalla kun kuului viikateitten sihinää niiden katkaistessa kaunista heinää. Hepo silloin ehkä muisteli ensimmäisiä ikävuosiaan jolloin vielä työhön kykenemättömänä juoksenteli niityillä toisten varsojen parissa, aavistamatta, että hänenkin kohtalokseen vielä tulee vaunujen vetäminen pölyisillä maanteillä, kärsimykset ja raakojen ihmisten ruoskanlyönnit.

Perrinen vaiettua ei herra Vulfran pitkään aikaan lausunut sanaakaan. Perrine, joka hänen tietämättään voi tarkasti tutkia hänen kasvojensa ilmettä, luuli siitä huomaavansa tuskallisia tunteita, tyytymättömyyttä ja surua. Vihdoin herra Vulfran katkaisi äänettömyyden.

"Ennen kaikkea tahdon rauhoittaa sinua; ole varma siitä ettei mitään pahaa sinulle tapahdu sen johdosta mitä nyt olet kertonut. Semmoinen tiedustelu ei saa uudistua, ja jos kukaan joskus tahtoisi kostaa sinulle tätä uljasta vastarintaa, niin minä kyllä osaan suojella sinua. Sitäpaitsi olin minä syypää siihen mitä äsken tapahtui. Minä aavistin näitä urkkimisyrityksiä kieltäessäni sinua puhumasta kenellekään tästä kirjeestä, joka kyllä on herättänvt eräiden uteliaisuutta eikä minun olisi pitänyt antaa sinua alttiiksi heidän juonilleen. Vastedes ei saa tapahtua samoin. Huomispäivästä alkaen saat muuttaa Benditin huoneesta, jossa voivat käydä sinua tapaamassa ja asettua minun huoneeseeni pienen pöydän ääreen, jossa tänä aamuna kirjoitit sähkösanoman. Enpä luule kenenkään rohkenevan minun läsnäollessani urkkia sinulta tietoja. Mutta semmoiseen ehkä rohjetaan ryhtyà konttorin ulkopuolella illalla mummo Françoisen luona. Sentähden et enää saa asua siellä vaan saat huoneen linnasta ia atrioida minun kanssani. Arvaanpa saavani hyvinkin vilkkaan intialaisen kirje- ja sähkösanomavaihdon, josta en tahdo puhua kenellekään toiselle. Minun täytyy asettaa niin, ettei kukaan tohdi väkisin eikä viekkaudella riistää sinulta kirjeitä eikä sähkösanomia, jotka ovat salassa pidettävät. Minun luonani olet turvassa. Sitäpaitsi tämä on vastaus niille, jotka ovat koittaneet houkutella sinua puhumaan tahi aikovat vielä kerran koettaa taivuttaa sinua siihen. Ja lopuksi se on palkintona sinulle."

Perrine, jota tämä kaikki alussa oli pelottanut rauhoittui sangen pian; mutia ilo oli siihen määrin vallannut hänet, ettei hän saanut sanaakaan lausutuksi.

"Rupesin heti luottamaan sinuun kuullessani miten urhoollisesti olet kestänyt taisteluss hätää ja kurjuutta vastaan", jatkoi herra Vulfran. "Kun on rohkea ja uskalias kuin sinä olet ollut, niin on myöskin rehellinen. Olen nyt saanut todistuksen siitä, etten ole erehtynyt ja että voin luottaa sinuun ikäänkuin olisin tuntenut sinua jo kymmenen vuotta. Olet varmaankin tultuasi tänne kuullut minua mainittavan kateudella: olla herra Vulfranin vaatteissa, mikä onni! Tosiasia on että elämäni on kova, sangen kova, katkera, kurja, katkerampi kuin halvimman työmieheni. Mitä on rikkaus ilman terveyttä sen nauttimiseen? Kaikista taakoista raskain. Ja sen taakan alle painun näännyksiin asti. Jokainen aamu on mielessäni että seitsemäntuhatta työmiestä saa minun kauttani toimeentulonsa; heidän puolestansa minun pitää ajatella, ahkeroida ja toimia ja jos kuolen, niin on se onnettomuus heille kaikille, köyhyyttä ja kurjuutta monelle, ehkä kuolemakin. Minun pitäisi kulkea heidän eturivissänsä edustaen tätä kauppahuonetta jonka olen perustanut ja joka on iloni, ylpeyteni… ja minä olen sokea!"

Hän vaikeni ja tuon kaiken valituksen katkeruus nosti liikutuksen kyyneleet Perrinen silmiin. Pian herra Vulfran kuitenkin jatkoi:

"Olet varmaankin työväeltä kuullut ja olet sitäpaitsi äsken käännetystä kirjeestä huomannut, että minulla on poika. Mutta tämän pojan ja minun välilleni on syntynyt eripuraisuutta, jota en monesta syystä tahdo selittää sinulle, eripuraisuutta, joka, hänen vastoin tahtoani mennessään naimisiin, yltyi varsinaiseksi välimme rikkoutniseksi, vaikkei rakkauteni häneen siltä ole sammunut, sillä minä rakastan häntä vieläkin näin monen vuoden poissa olon jälkeenkin yhtä paljon kuin ennen, rakastan häntä, ikäänkuin hän yhä vieläkin olisi kasvattamani lapsi. Ja muistellessani häntä, se on päivin öin, jotka nykyään ovat minulle niin pitkät, niin lapsen minä aina sokeilla silmilläni näen edessäni. Mutta poikani pitää vierasta naista parempana, joka rakastaa häntä ja jonka hän on tehnyt puolisoksensa, vaikka semmoinen avioliitto on laiton ja siis mitätön. Hän ei ole palannut minun luokseni, vaan elää mieluummin hänen kanssansa, kun en tahtonut enkä voinut ottaa vaimoa vastaan. Olen toivonut hänen mukautuvan, hän puolestansa on varmaankin luullut minun peräytyvän. Mutta me olemme kumpikin samaa puuta: ei kumpikaan meistä taivu. Sen jäljestä en ole kuullut hänestä mitään. Kuitenkin odotin sairastettuani hänen palaavan sillä hän varmaankin siitä tiesi, sillä minulla on perustetuita syitä uskoa, että hänellä on tarkat tiedot kaikesta mitä täällä tapahtuu. Hän ei ole palannut. Varmaankin tuo huono nainen pidättää hänet luonaan. Ei siinä kyllä, että hän on riistänyt hänet minulta… nyt hän vielä estää häntä tulemasta takaisinkin, tuo katala ihminen!…"

Perrine kuunteli hengähtämättä katse kokonaan riippuen herra Vulfranin huulissa. Viimeisiä sanoja kuullessaan hän vastasi:

"Isä Fildesin kirjeessä seisoo: Nuori neiti, jolla oli monta kiitettävää ja herttaista ominaisuutta: älykkäisyyttä, hyvyyttä, nöyryyttä, hienotunteisuutta, oikeudentuntoa; ei puhuta sillä tavoin katalasta olennosta."

"Mitä kirje merkitsee todellisuuden rinnalla? Ja syy minkätähden vihaan häntä katkerimman vihan vimmalla on se, että hän on riistänyt minulta poikani, sen sijaan että luopuisi hänestä niinkuin sopii hänen kaltaisellensa olennolle, niin että poikani voisi palata ja astua hänelle kuuluvalle paikalle. Sen sijaan olemme nyt erotetut hänen kauttansa ja sinä näet miten en, huolimatta kaikista tiedustelemisistani, edes tiedä missä hän oleskelee. Voit myöskin huomata että suuret vaikeudet ovat noiden tiedustelujen esteenä ja niitä vaikeuksia lisää vielä seikat, joita nyt selitän sinulle, vaikka tuskin niin nuorella ijällä vielä käsität niitä. Mutta sinun täytyy koettaa syventyä niihin niin paljon kuin mahdollista, sillä minä luotan sinuun ja sentähdcn tahdon turvautua sinun apuusi tiedusteluissani. Poikani pitkä poissaolo, rikkoutunut välimme, pitkä aika siitä kuin viimeksi olen kuullut hänestä mitään ovat pahaksi onneksi herättäneet eräiltä tahoilta toiveita… Jos poikani ei ole täällä astumassa minun sijalleni, kun itse olen kykenemätön johtamaan tätä laitosta, ja perimässä minua kuolemani jälkeen, ken silloin saa tämän paikan? Kenen omaksi tämä rikkaus silloin joutuu? Käsitätkö mitä toiveita piilee noiden kusymysten takana?"

"Jotakuinkin, herra."

"Hyvä on! Jopa olen tyytyväisempi siihen, ettet kokonaan käsitä sitä. Nyt on luonani henkilöitä, joiden pitäisi auttaa minua ja olla minulla tukena mutta jotka sen sijaan katsovat poikani kuoleman eduksensa ja jotka juuri sentähden, etcä nuo toiveet ovat panneet heidän päänsä pyörälle, luulottelevat hänen kuolleen. Poikaniko kuollut! Voisiko semmoinen olla mahdollista? Olisiko Jumala tahtonut rangaista minua niin kauhealla onnettomuudella! He voivat sen uskoa… minä en. Mitäpä minulla on maailmassa tekemistä, jos Edmondini on kuollut? Luonnonlaki on että lapset kadottavat vanhempansa eivätkä vanhemmat lapsiansa. Niin, on tuhat syytä toinen toistaan luonnollisempia, jotka todistavat noiden toiveiden hulluuden. Jos Edmond olisi kuollut tapaturmaisesti niin olisin saanut siitä ilmoituksen; hänen leskensä olisi ollut ensimmäinen, joka olisi ilmottanut siitä minulle. Ei, Edmond ei ole, ei voi olla kuollut; olisin sangen huono isä jos uskoisin sitä!"

Perrine ei enää katsellut herra Vulfrania, sillä hän oli kääntänyt päänsä toisaalle, ikäänkuin peittääksensä sen, vaikka herra Vulfran ei voinut sitä nähdä.

"Toiset, he jotka eivät luota häneen niinkuin minä, he soisivat hänen kuolleen ja se juuri selittää heidän uteliaisuutensa ja minun varovaisuuteni, jotta tiedustelemiseni pysyisivät salassa. Minä selitän sen sinulle suoraan. Ennen kaikkea sentähden, että olet selvillä siitä mitä vaadin sinulta, nimittäin että autat minua löytämään poikani ja minä olen varma siitä että sydämestäsi tahdot siinä palvella minua. Ja toiseksi sentähden, että aina on ollut tapani kulkea suoraan päämaaliani kohti ja suoraan sanoa mikä on aikomukseni. Välistä he eivät ole tahtoneet uskoa sitä ja ovat luulleet minun tahtovan viskata heille sumua silmiin, mutta siinä he ovat aina pettyneet. On jo koetettu viekoitella sinua kiertämään kieltoani; he kyllä koettavat uudestaankin ja eri tahoilta. Nyt tiedät olla varuillasi ja siitä minä juuri tahdoin puhua."

He olivat jo ehtineet niin pitkälle, että Hercheuxin tehtaat olivat näkyvissä, vaikka ne olivat etäisimmät Maraucourtista.

Perrine liikutuksen vallassa ja vavisten etsi sanoja vastataksensa, mutta ei keksinyt sopivia. Hänestä tuntui ikäänkuin hän kuristuisi ja huulet olivat kuivuneet.

"Ja minä", hän huudahti viimein, "minä tahtoisin sanoa että kaikesta sydämestäni tahdon palvella teitä, herra, vaikken osaa oikein lausua sitä."

Kolmaskymmeneskahdes luku.

Lopetettuaan tavallisen käyntinsä tehtaissa ei herra Vulfran ajattanut itseänsä konttoriin niinkuin tavallista, vaan käski Perrinen ajamaan suorastaan linnalle. Ja ensi kerran Perrine kulki siitä kullatusta ristikkoportista, joka oli alallaan mestariteos ja jota, niinkuin sanottiin, eräällä kuninkaalla ei viimeisessä maailmannäyttelyssä ollut varaa ostaa. Sitä ei kuitenkaan rikas tehtaanomistaja katsonut liian kalliiksi hankkiakseen maalaisasuntoonsa.

"Aja suurta ajotietä!" käski herra Vulfran.

Ensimmäisen kerran Perrine nyt läheltä näki nuo suuren suuret kukkaryhmät, joita ennen oli kaukaa ihaillut ainoastaan hehkuvan punaisina tahi ruusunkarvaisina täplinä vehreällä samettivaipalla. Tottuneena tiehen juosta hölkytti hepo vanhus itsestään tuttua tietä Perrinen tarvitsematta huolehtia ohjaksista. Sentähden hänellä oli hyvää tilaisuutta mielin määrin katselemaan ympärillensä ja ihailemaan tuon ihanan puiston kukkakoreja ja ryhmikköjä ynnä pensastoja. Siellä kaikki hoidettiin yhtä huolellisesti ja laitettiin yhtä komeaksi kuin jos omistaja aamuin ja illoin kulkisi niitä tarkastelemassa ja ihailemassa.

Ihan itsestään seisahtui vanha Cocokin leveiden rappusten eteen, jossa vanha palvelija jo portinvartian kellon ilmoituksen johdosta seisoi valmiina odottamassa herraansa.

"Bastien, oletko siellä?" kysyi herra Vulfran astumatta alas vaunuista.

"Kyllä minä olen täällä."

"Mene saattamaan tämä nuori neiti perhoshuoneeseen, jossa hän saa asua ja pidä huolta siitä, että hän saapi kaikki mitä tarvitsee pukemiseensa. Kata hänellekin pöytään, mutta mene ensin kutsumaan Feliks tänne, sillä hänen tulee ajaa minut takaisin konttoriin."

Perrine arveli itseksensä oliko oikein hereillä.

"Päivällinen syödään kello kahdeksan", lausui herra Vulfran, "siihen asti olet vapaa."

Perrine astui alas vaunuista ja seurasi kamaripalvelijaa huumautuneena, lumoutuneena ikäänkuin hänet vietäisiin ihmeelliseen loihtulinnaan.

Ja ruhtinaallinen olikin tuo muhkeansuuri eteinen komeine, leveine valkoisine marmoriportaineen, joissa pehmoiset matot muodostivat punaisen kulkutien. Eikö tämä ollut oikea lumolinna? Jokaisessa porrasjaksossa komeat, loistavat kukat kurkistivat esiin rehevien lehtikasvien väliltä ja niiden hurmaava lemu täytti ilman suloisella tuoksulla.

Bastien saattoi hänet toiseen kertaan ja avasi siellä oven astumatta sisään.

"Lähetän tänne heti kamarineitsyen", hän lausui ja meni alas takaisin.

Ensin Perrine astui pieneen pimeänlaiseen eteiseen ja sieltä suureen hyvin valoisaan huoneeseen. Sen seinät olivat peitetyt elefantinluun värisellä vaatteella, jolle oli tiheään sirotettu kaikenvärisiä koreita perhosia, huonekalut olivat täplikästä vaahteraa ja vaaleanharmaalle lattiamatolle oli ikäänkuin ripoteltuna kirjavia heleänvärisiä metsäkukkia niinkuin tuhatkaunoja, unikukkia, ruiskukkia ja voikukkia.

Mitenkä tuo kaikki oli uutta ja kaunista. Hän ei vielä ollut tointunut ihmettelystänsä, vaan huvittelihe astumalla sinne tänne pehmoisella matolla, johon jalka vajosi joka askeleella, kun kamarineitsyt astui sisään.

"Bastien on käskenyt minut tänne kuulustelemaan, voinko olla teille, neiti, miksikään avuksi."

Harsomyssyinen, vaaleapukuinen kamarineitsyt sen palveluksessa, joka muutamia päiviä aikaisemmin nukkui ruokomajassa kaislakimpuilla pienen lammikon reunalla sammakkojen ja ojamyyrien seurassa! Totta tosiaan tarvittiin vähäisen aikaa kotiutua semmoisissa uusissa oloissa.

"Kiitoksia paljon", lausui Perrine viimein "mutta… minä en luule tarvitsevani mitään."

"Mutta, ehkä suvaitsette minun näyttää teille huonetta."

"Huoneen näyttämisellä" hän tarkoitti sitä, että avasi peilikaapin ovet, näytti missä oli vaatesuoja sekä avasi peilipöydän laatikot, jotka olivat vallan täynnä kaikenlaisia harjoja, saksia, saippuoita, ja pullosia. Sen tehtyä hän painoi sormellaan erästä seinässä olevaa nappia.

"Tämä oo soitinkello", hän lausui, "ja tässä toinen valaistusta varten."

Hän painoi nappulaa ja samassa silmänräpäyksessä huonetta, eteistä ja pukukammiota valaisi häikäisevä valo, joka kuitenkin heti jälleen sammui. Perrinestä tuntui samalta kuin ollessaan tuolla aukealla tasangolla Pariisin läheisyydessä, kun rajuilma hänet saavutti, jolloin tietä valaisi salamoiden pelottava välke tai joutui se synkkien varjojen peittoon.

"Olkaa hyvä, neiti, soittakaa milloin tarvitsette apua painamalla tätä nappulaa: Kerran Bastieniä tarvittaessa, kaksi kertaa minua varten."

Mutta "netti" tahtoikin mieluimmin olla yksinään, yhtä paljon itse tutkiaksensa huonettansa kuin myöskin tointuaksensa ja kootaksensa ajatuksensa kaiken sen ihmeellisen jälkeen, jota oli sinä aamuna hänelle tapahtunut.

Mitä ihmeellisiä ja odottamattomia tapauksia muutamassa tunnissa! Ken olisi aamulla voinut aavistaakaan, että juuri nuo samaiset Théodoren ja Talouelin lausumat uhkaukset, jotka näyttivät hänestä niin vaarallisilta, lopuksi kääntyisivät hänelle semmoiseksi onneksi! Olihan oikein naurettavaa ajatella että juuri heidän vihamielisyytensä olisi hänen menestymisensä välikappaleena!

Joka tapauksessa hän olisi makeasti nauranut, jos olisi ollut tilaisuudessa näkemään tirehtöörin naaman hänen konttorin rappujen edessä ottaessansa vastaan isäntäänsä.

"Luulenpa tuon tytön tehneen itsensä syypääksi johonkin virheeseen tahi tuhmuuteen."

"Ei suinkaan."

"Mutta onhan teillä Feliks ajajana!"

"Jätin hänet ohi ajaessani linnaan, jotta hän saisi tilaisuutta siistiytyä päivälliselle."

"Päivällisellekö! Arvelen…"

Hän oli niin ällistynyt, ettei heti voinut keksiä mitä luulla ja arvella.

"Minä puolestani arvelen", lausui herra Vulfran, "ettette tiedä mitä arvella."

"Minä arvelen hänen saavan atrioida teidän seurassanne."

"Aivan oikein. Olen jo kauan aikaa toivonut lähelleni jotakuta uskollista hienotunteista ja älykästä henkilöä, johon voisin täydelleen luottaa. Tämä pikku tyttö näyttää juuri omaavan nuo ominaisuudet. Lahjakas hän on, sen tiedän, uskollinen ja hienotunteinen hän on myöskin, sen olen jo kokenut."

Tuo lausuttiin minkäänlaisetta äänenpainotta, mutta kuitenkin semmoisella tavalla että Talouel ei voinut erehtyä sen tarkotuksesta.

"Olen siis ottanut hänet palvelukseeni, ja kun en tahdo saattaa häntä erityisiin kiusauksiin… en hänen itsensä tähden, sillä minä olen varma siitä, että hän ne kyllä voittaa, vaan muiden suhteen… joka pakottaisi minua erottamaan nuo muut läheisyydestäni…"

Nyt hän pani sanoihinsa huomattavaa painoa:

"Olkoon miten tahansa, niin hän ei enää joudu pois läheisyydestäni. Täällä hänen tulee työskennellä omassa huoneessani ja muutenkin hän saa seurata minua kävelyilläni ja atrioida omassa pöydässäni. Tulevathan atriani vähäisen iloisemmiksi. Ja sitäpaitsi hän saa asua linnassa."

Talouel oli sillä välin ehtinyt tointua hämmästyksestään, ja kun ei ollut hänen luonteensa eikä muutenkaan tapansa mukaista millään tavalla vastustaa isäntäänsä, niin hän vastasi:

"Luulen teidän tulevan tyytyväiseksi, johon teillä mielestäni on täysi oikeus."

"Niin minäkin luulen."

Tuon keskustelun aikana istui Perrine, käsi nojautuneena ikkunalautaan, haaveksivasti katsellen tuota ihanaa kuvaa joka levisi hänen silmäinsä eteen: puiston kukkakenttiä, kauppalaa kirkkoineen ja taloineen, niittyjä, lammikoita, joiden pintoja auringon vinosäteet hopeoitsivat ja niiden toisella puolella pientä metsikköä, missä hän saman päivän iltana, jolloin oli saapunut, istui ja luuli kuulevansa äitinsä hellän äänen suloisen hiljaa kuiskaavan: 'Näen sinut onnellisena'.

Hän oli aavistanut mitä tulevaisuus kantoi helmassaan, tuo kallis äiti, ja nuo suuret päivänkukkarat olivat tutkineet hänen lausumansa ennustukset sekä puhuneet totta nekin: Onnellinen, niin semmoiseksi hän nyt oli tulemassa. Ja vaikka hänen toiveensa eivät vielä olleet toteutuneet, eikä hän edes vielä ollut ehtinyt kuin alulle vain, niin täytyy kuitenkin myöntää hänen olevan hyvällä aiulla. Jospa hänellä vain olisi kärsivällisyyttä; jospa hän vain malttaisi odottaa niin selviytyisi kaikki ikäänkuin itsestään. Eihän sitäpaitsi ollut minkäänlaista kiirettä. Eihän tässä linnassa, josta hän niin pian oli löytänyt tyyssijan, häntä uhannut minkäänmoista kurjuutta eikä vaaroja.

Tehtaan pillin kimakka vihellys joka ilmotti työn päättymisen herätti hänet vihlovalla äänellään todellisuuteen. Korkeasta tähystyspaikastaan hän osasi nähdä kauppalan kadut ynnä vehreiden niittyjen ja kellertävien viljavainioiden keskitse kulkevat valkoiset maantiet, näki tehtaan työväestön suuren muurahaispesän kaltaisena kuhisevan tehtaan pihoilla ja sitten hajaantuvan kaduille ja teille, etenevän, sitten muodostavan pieniä ryhmiä ja viimein haihtuvan näkyvistä. Heti sen jälkeen soi portinvartian kello ja herra Vulfranin vaunut näkyivät hiljaa vierivän eteenpäin vanhan Cocon vetäminä.

Kuitenkaan Perrine ei vielä lähtenyt kamaristansa, vaan rupesi vähäisen siistimään itseänsä oikein kaatamalla ylitsensä hajuvettä ja pesemällä itseänsä tuolla tuoksuavalla saippualla. Vasta uuninreunuksella olevan kellon lyödessä kahdeksan hän astui rappusia alas.

Siihen hän jäi miettimään miten osata ruokahuoneeseen, mutta hän ei tarvinnut etsiä sen ovea, sillä eteisessä oleva mustiin puettu palvelija avasi sen. Melkein heti kohta astui herra Vulfrankin sisään toiselta puolen. Ei kukaan taluttanut häntä, mutta Perrine huomasi hänen seuraavan ovelta pöydän luo vievää pehmoista mattoa, joten jalat siinä saivat toimittaa silmien virkaa ja hänen niin muodoin oli helppo osata paikallensa pöytään. Pöydän keskustaa koristi kaunis kukkakori, täynnä ihanalle tuoksuvia orvokkia ja sitä ympäröi kallisarvoiset hopeakalut ja kattokruunun sähkövalossa säkenöivät kristallilasit ja maljat.

Perrine seisoi hetkisen kahdenvaiheilla tuolinsa takana tietämättä pitikö jo istahtaa. Onneksi herra Vulfran sen huomasi ja tuli hänelle avuksi ystävällisesti lausuen:

"Istu, lapseni."

Heti päivällinen alkoikin ja mustiin puettu palvelija asetti häneu eteensä lautasellisen liemiruokaa, ja Bastien puolestansa asetti samanlaisen isännällensä, mutta aivan reunojaan myöden täytettynä.

Ollen kahdenkesken herra Vulfranin kanssa, häntä ei ensinkään olisi hävettänyt, mutta molempien palvelioiden uteliaat, vaikkei siltä nenäkkäät katseet vaivasivat häntä. Hän tunsi että heitä huvitti nähdä miten tuommoinen pieni metsäläinen menettelisi. Tuo kaikki vaikutti sen että hän tunsi itsensä miltei masentuneeksi siihen määrin, että liikkeensä muuttuivat kömpelöiksi ja mieli tukalaksi. Onneksi sattuma tuli hänelle avuksi, niin että hän ei käyttäytynyt naurettavasti.

"Jouduttuani sairaaksi", lausui herra Vulfran, "on minulla ollut tapana syödä kahta eri liemiruokaa, syystä että se on mukavampaa minulle, mutta sinun ei ole pakko seurata minun esimerkkiäni, vaan voit sinä, jolla vielä on näkösi, tehdä siinä mielesi mukaan."

"Minä olen niin kauvan saanut elää ilman liemiruokia", vastasi Perrine vaatimattomasti, "että mielelläni syön toisenkin lautasellisen."

Mutta sillä kertaa ei tuotukaan heille samallaista lientä, vaan ihan toista, jossa oli kaalia, porkkanoita ja perunaa, mutta muuten yhtä yksinkertaista kuin työväen ruoka.

Ylipäänsä oli päivällinen perin yksinkertainen paitsi jälkiruoat: lammaslihaa papujen ja lisäkkeiden kanssa. Mutta jälkiruuaksi oli neljää lajia kaakkuja ynnä neljä kukilla koristettua hedelmämaljaa täynnä eri lajeja, jotka kaikki suuruutensa ja kauneutensa kautta houkuttelivat herkuttelemishalua.

"Huomenna voit, jos mielesi tekee, mennä katsomaan kasvihuoneita, joissa näitä hedelmiä kasvatetaan", lausui herra Vulfran.

Perrine oli hyvin vaatimattomasti tyytynyt ainoastaan muutamaan kirsikkaan, mutta herra Vulfran tahtoi että hän maistaisi myöskin persikoita ja rypäleitä.

"Sinun ijässäsi olisin syönyt suuhuni kaikki pöydällä olevat hedelmät… jos minulle olisi semmoisia tarjottu."

Bastien jätti paikkansa herransa tuolin takana ja asetti hyväntahtoisesti "tuon pienen raukan" lautaselle, aprikoosin ja persikan, joita tuntijan tavoin valitsi hedelmämaljasta.

Huolimatta kaikesta herkullisuudesta oli Perrine sangen iloinen, kun päivällinen oli ohi. Mitä lyhyempi tuo koetushetki oli, sitä parempi. Arvatenkin palvelijat seuraavana päivänä jättäisivät hänet rauhaan, kun uteliaisuutensa jo oli tyydytetty.

"Nyt olet vapaa huomisaamuun asti", lausui herra Vulfran nousten pöydästä, "voit kävellä puutarhassa kuutamossa, lukea kirjastossa tahi viedä kirjasi huoneeseesi."

Perrine oli kahdenvaiheella tohtisko vastata herra Vulfranille ja tarjoutua hänen käytettäväksensä. Siinä epäillessään hän huomasi Bastienin viittaavan kädellään, mutta hän ei sitä alussa käsittänyt. Vasemmalla kädellään hän ikäänkuin oli pitävinään kirjaa jonka lehtiä hän oikealla kädellään käänteli osottaen herra Vulfrania ja liikuttaen huuliaan juuri kuin lukien. Äkkiä hänelle selvisi Bastienin tarkottavan että hän ehkä tarjoutuisi lukemaan ääneen, mutta kun hän jo itsekin oli ennen ajatellut sitä, niin hän pelkäsi ennemmin lausuvansa oman ajatuksensa kuin Bastienin. Kuitenkin hän rohkaisi mielensä ja kysyi:

"Mutta ettekö sitten enää tarvitse minua, herra? Ehkä saan lukea teille ääneen."

Mielihyväksensä hän näki Bastienin osottavan tyytyväisyyttänsä vilkkaasti nyökäyttäen päätään. Hän oli siis arvannut hänen viittauksensa.

"Ken tekee työtä, hänen täytyy myöskin saada vähän lepoaikaa", vastasi herra Vulfran.

"Mutta mina vakuutan etten ole ensinkään väsynyt."

"Olkoon menneeksi sitten. Seuraa minua niin mennään huoneeseeni."

He menivät suureen pimeään huoneeseen eteisen toiselle puolelle ja sinnekin johti lattiamatto, jota seuraten herra Vulfranin oli helppo osata huoneeseensa astumatta harhaan, hänellä kun oli välit yhtä paljo päässä kuin jaloissakin.

Perrine oli monta kertaa miettinyt millä herra Vulfran mahtoi kuluttaa aikaansa ollessaan yksinään, kun hän ei voinut lukea, mutta hän ei siinäkään huoneessa, herran painettua nappia ja siten saatua sen valaistuksi, vielä saanut vastausta kysymykseensä. Suuri papereilla peitetty pöytä, muutamia tuoleja ja ikkunan edessä suuri, mukava nojatuoli… siinä kaikki kalusto. Nojatuolin kulunut päällys näkyi kuitenkin ilmottavan että herra Vulfran pitkät tunnit istui ikkunassa, vaikkei voinut nähdä taivasta eikä pilviä.

"Mitä tahdot lukea minulle?" hän kysyi.

Sanomalehdet olivat vieläkin pöydällä avaamatta ristisiteihinsä käärittyinä.

"Ehkä sanomalehtiä, jos suvaitsette."

"Mitä vähemmän kuluttaa aikaa sanomalehtien lukemiseen, sitä parempi."

Perrine ei voinut vastata siihen mitään, etenkin kun oli lausunut ehdotuksensa oikeastaan sanoaksensa jotakin.

"Pidätkö matkakertomuksista?"

"Kyllä, herra."

"Niin minäkin; ne huvittavat, mutta kysyvät samalla ajatuskykyäkin."

Sitten hän jatkoi ikäänkuin itsekseen muistamatta Perrinen läsnäoloa:

"Joutua oman itsensä ulkopuolelle — elää muiden elämää, eikä omaansa."

Mutta hetken kuluttua hän katkaisi äänettömyyden lausuen:

"Menkäämme kirjastoon."

Viereinen huone oli kirjastona eikä tarvittu muuta kuin avata ovi ja painaa nappulaa saadakseen siihenkin valaistuksen. Mutta kun silloin yksi ainoa lamppu syttyi, niin jäi suurin osa isosta huoneesta mustine kirjakaappineen hämärään.

"Tunnetko Le tour du monden?" kysyi herra Vulfran.

"En tunne."

"Etsitään sitten aakkosellisesta luettelosta, se on tässä lähimmässä kaapissa. Sieltä kyllä löydämme mitä tahdomme."

Hän saattoi Perrinen kaapin luokse ja käski hänen etsiä sieltä I kirjaimen. Vähän aikaa kesti etsimistä, sitten hän laski kätensä määräkirjaimelle.

"Mitä minun pitää etsiä?"

"Etsi sana Intia."

Siis hän alituisesti mietiskeli samaa asiaa, ja tuskin hän osaisi elää toisten elämää, vaikka kyllä ehkä niin tahtoi, sillä poikansa elämää hän vain tahtoi elää lukemalla kertomuksia niistä maista, mistä paraikaa tiedusteli poikansa kohtaloa.

"Lue siitä muutamia alkunimiä."

"Intia ja sen kuninkaat, matka Sisä Intian kuningaskunnissa ja Bengalissa, 1871 2, 209 ja 288. Se merkitsee että 1871 vuoden toisen osan 209 sivulta löydämme tämän matkakertomuksen alun. Ota se osa ja palatkaamme huoneeseeni."

Mutta löydettyään puheena olevan kirjan kaapin alihyllyltä Perrine ei noussutkaan, vaan jäi polvilleen katselemaan uunilla riippuvaa suurta taulua, jonka nyt vasta oli huomannut silmien paremmin totuttua hämärään.

"Mitä nyt?" kysyi herra Vulfran.

Ujostelematta vaikka liikutetulla äänellä Perrine vastasi:

"Katselen uunilla riippuvaa kovaa."

"Se on poikani kova maalattuna kaksikymmenvuotiaana, mutta sinä et voi nähdä sitä, minä valaisen sen."

Hän astui laudotukselle, painoi siinä olevaa nappulaa ja heti syttyi reunuksen yläreunassa oleva lamppurivi levittäen kuvalle oikean valovirran.

Perrine, joka oli noussut lattialta, astui lähemmäksi, huudahti liikutuksesta ja pudotti kirjan lattiaan.

"Mutta mikä sinun on?" kysyi herra Vulfran.

Mutta tyttöraukka ei ajatellut vastata, vaan jäi katselemaan vaalean veristä vihreään samettinuttuun puettua nuorta miestä, jolla oli leveälippuinen metsästyslakki päässä, pyssy toisessa kädessä, toinen käsi hyväillen mustaa lintukoiraa. Kuva näytti oikein elävänä astuvan ulos kehyksestä. Perrine vapisi kiireestä kantapäähän ja kyyneleet juoksivat virtanaan hänen silmistänsä hänen koettamattakaan niitä pidättää.

Herra Vulfran kuuli tyttö raukan nyyhkytykset ja kysyi liikutettuna:

"Minkä tähden itket?"

Täytyyhän hänen vastata. Suurimmalla ponnistuksella Perrinen onnistui voittaa mielenliikutuksensa siihen määrin, että osasi sammaltaa muutamia katkonaisia sanoja.

"Tuo kuva tuossa… poikanne… te, hänen isänsä… se muistuttaa…"

Herra Vulfran näkyi odottavan selvempää vastausta, mutta vastasi sitten säälivästi:

"Se muistuttaa ehkä omaasi?"

"Niin, herra… niin paljon."

"Pikku raukka!"

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Seuraavana aamuna "nuoret herrat" suuresti hämmästyivät, kun tavan mukaan myöhästyneinä astuivat enon työhuoneeseen ja näkivät siellä Perrinen istuvan pienen kirjotuspöydän ääressä niin tyynenä, että selvästi huomasi hänen aikovan vastedes siinä työskennellä.

Talouel oli tarkkaan varonut edeltäpäin ilmottaa heille siitä, mutta oli asettanut niin, että saisi olla mukana näkemässä "heidän pitkää naamaansa."

Se oli todellakin sangen hullunkurista, ja siis hänelle erittäin hauskaa. Sillä vaikka hänkin raivoisasti vihasi tuota kerjäläistä, joka kenenkään puoltamatta, kenenkään omaisen pyynnöttä oli tunkeunut ja päässyt vanhuudesta heikon ukon suosioon, niin oli kuitenkin hänen lohduttavaa nähdä noiden arvoisain sukulaisten vihaa, joka ei suinkaan ollut hänen kiukkuansa miedompi. Oli todellakin huvittavaa nähdä miten he kummastuneina ja vihaisina silmäilivät tuota anastajaa. He eivät silminnähtävästi voineet käsittää mitä tekemistä tuolla tytöllä oli tuossa pyhätössä, enon työhuoneessa, jossa he eivät saaneet milloinkaan viipyä kauemmin kuin parahiksi sen ajan, minkä tarvitsivat kuullakseen enon käskyjä, tahi lausuakseen kerrottaviaan. Serkkujen vaihtamat silmäykset heidän tohtimattansa lausua sanaakaan tahi kysellä mitään, huvittivat herra Talouelia erittäin, niin että hän nauroi heille vasten silmiä yrittämättäkään salata vahingoniloansa. Tosin ei ollut heidän välillänsä selvää sotaa, mutta he tiesivät kuitenkin jotakuinkin millä oksalla toinen istui ja millä mielellä he katselivat toinen toisensa salaisia toiveita: Talouel serkkujen vastustajana; he Talouelin vihollisina ja myöskin toinen toisensa.

Tavallisesti tyytyi Talouel siihen, että ivallisen kohteliaasti ja pistelevästi hymyillen osotti heille vihamielisyyttänsä. Mutta sinä päivänä häntä huvitti tehdä heistä pilaa… noista herroista, jotka mielestänsä olivat häntä niin paljon korkeammalla, toinen siitä syystä että oli isännän veljenpoika, toinen siitä syystä että oli isännän sisarenpoika, kun hän, Talouel, oli vain työnsä lapsi, nousukas, vaikka olikin kaikella voimallaan ja taidollaan työskennellyt tämän suuremmoisen tehdaslaitoksen hyväksi, joka osaksi, suureksi osaksi oli hänen. Niin niin! Saavatpa nähdä vielä! Noh, noh! Saavatpa nähdä.

Hän seurasi heitä ulos, ja vaikka he näyttivät tahtovan mennä huoneihinsa lausumaan toisilleen arvelujansa ja epäilemättä myöskin neuvottelemaan mitä tehdä tuon anastajan suhteen, jota heidän ehkä vielä oli totteleminen, niin hän veti heidät ulos verannalleen josta maltillisten äänten oli mahdotonta kuulua herra Vulfranin huoneeseen.

"Kai te kovin kummastuitte nähdessänne tuon… tuon pienokaisen saaneen työpaikkansa isännän yksityishuoneessa", hän ivallisesti lausui heille.

Herrat eivät katsoneet tarvitsevansa vastata, kun eivät tahtoneet myöntää kummastustaan eivätkä olisi voineet sitä kieltääkään.

"Minä huomasin sen varsin hyvin", hän jatkoi kumartuen heihin; "jos ette olisi myöhästyneet, vaan saapuneet ajoissa, niin olisin voinut valmistaa teitä siihen ja te paremmin salata hämmästystänne."

Tuo oli kaksinkertainen moite: ensiksi hän huomautti heitä myöhästymisestä ja toiseksi hänellä, sivistymättömällä, lukuja harjoittamattomalla miehellä, joka ei ollut käynyt polyteknillistä opistoa eikä ollut ylioppilas, oli aihetta huomauttaa heille, etteivät olleet käyttäytyneet sopivalla tavalla. Tuo läksytys oli ehkä vähäsen karkea, mutta juuri hänen sivistymättömyytensä oikeutti hänet semmoiseen puhetapaan. Sitä paitsi asianhaarat pakottivat heitä kuulemaan häntä ja pitämään hyvänään, mita hän suvaitsi heille sanoa. Ja hän käyttikin sitä oikeutta hyväksensä.

Hän jatkoi:

"Jo eilen illalla herra Vulfran ilmotti minulle ottaneensa tuon pienen tytön palvelukseensa, antaneensa hänelle asunnon linnassansa ja hän on määrännyt hänelle omaa huoneensa pienen pöydän työpaikaksi."

"Mutta ken on tuo tyttö?"

"Sitäpä minäkin juuri kysyn. Minä en tiedä, ja tuskin herra Vulfrankaan."

"Entä vielä?"

"Edelleen hän selitti jo kauan aikaa halunneensa läheisyyteensä jotakuta älykästä, luotettavaa ja uskollista henkilöä, jolle voisi uskoa salaisimmat aikeensa."

"Mutta olemmehan me molemmat", keskeytti herra Casimir.

"Juuri sitä minäkin sanoin hänelle! Onhan teillä herrat Casimir ja Théodore. Herra Casimir polyteknillisen opiston läpikäynyt, jossa hän on oppinut kaikki, teoreettisesti tietysti, jonka ei tarvitse peräytyä milloinkaan kun on kysymyksessä tuntematon X, ja joka lisäksi vielä niin sydämestänsä on teihin kiintynyt. Ja vielä herra Théodore, jonka juuri vanhempiensa vararikon tähden on ollut pakko jo nuorella ijällä syventyä kauppa-asioiden salaisuuksiin. Hänkin rakastaa teità vilpittömästi. Eivätkö he ole lahjakkaita, hienotunteisia, vaiteliaita ja uskollisia? Ettekö voi luottaa heihin? Eivät he ajattelekaan muuta kuin hyvinä, rakkaina, kiitollisina sukulaisina auttaa teitä ja vähentää huolianne laajan liikkeenne suhteen, herttaisesti yhdistyneinä kuin rakkaat veljekset ainakin, jotka ovat samanmieliset sentähden että heillä on yhteinen tarkoitusperä."

Vaikka hänellä olisi ollut erinomaisen hyvä halu, niin ei hän kuitenkaan tohtinut lausua ivasanojansa erityisellä painolla, mutta hän kuitenkin alleviivasi ne pilkallisesti hymyillen ja katsellen Théodorea puhuessansa Casimirin etevyydestä tuon tuntemattoman X:n suhteen ja päinvastoin kosketellessaan Théodoren perhesuhteita. Puhuessaan heidän veljellisestä rakkaudestansa, jolla oli sama tarkotusperä, hänen ivalliset silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.

"Arvatkaa mitä hän vastasi?" hän jatkoi. Mutta peläten heidän jättävän arvaamisen sikseen ja kääntävän hänelle selkänsä, ennen kuin hän ehtisi lausua sanottavaansa hän lisäsi heti:

"Hän vastasi: 'Niin! Veljeni ja sisareni pojat!' Mitähän se merkinnee? Tietysti minä en ole edes yrittänytkään selvittää sitä… minä ainoastaan kerron mitä olen kuullut. Ja heti sen perästä herra Vulfran lisäsi että tyttö oli asuva linnassa ja että hänen täällä tulee työskennellä hänen omassa huoneessansa, jotta ei joutuisi kiusauksiin… ei tytön itsensä tähden, sillä häneen hän täydelleen luottaa, mutta muiden tähden, joista hänen silloin olisi pakko erota, olkoot he ketä hyvänsä. Minä vannon sanasta sanaan kertoneeni hänen sanansa. Ja ketä ovat toki nuo toiset? Minä vain kyselen?"

Serkukset seisoivat siinä vallan masentuneina tietämättä mitä vastata. Herra Talouel jatkoi:

"Ketä hän tarkotti noilla toisilla, jotka voisivat saattaa pienokaisen vaaroihin? Mihinkä vaaroihin? Minulle se on mahdoton arvata, mutta juuri tuon epäselvyyden tähden katsoin velvollisuudekseni ilmottaa siitä teille, jotka herra Edmondin poissaolon aikana sukulaisuutenne kautta tietysti olette tämän tehdastoimen apulaisjohtajina."

Hän oli leikkinyt heidän kanssansa kuin kissa hiirellä ja tahtoi vielä käpälällään oikein tuntuvasti iskeä heihin, niin että he joutuisivat täydelleen tasapainosta.

"Tosi on että herra Edmond minä päivänsä hyvänsä voipi palata kotiin, vaikkapa jo huomennakin, niistä herra Vulfranin toimittamista innokkaista, kuumeentapaisista tiedusteluista päättäen, juuri kuin olisi hän saavuttanut luotettavia jälkiä hävinneestä pojastaan."

"Oletteko sitten kuullut mitään?" kysyi herra Théodore voimatta enää antaa arvokkaisuutensa hallita uteliaisuuttaan.

"En mitään muuta kuin mitä näen, nimittäin että herra Vulfran ei ole muun vuoksi ottanut tuota tyttöä palvelukseensa kuin kääntämään Intiasta tulleet kirjeet ja sähkösanomat."

Sitten hän jatkoi teeskentelevän hyväntahtoisesti:

"On todellakin surkuteltavaa, että te, herra Casimir, joka olette oppinut kaikkea, ette osaa englanninkieltä. Silloiu tuntisitte täydelleen tämän asian, puhumattakaan siitä, että silloin saisimme niskoiltamme tuon pienokaisen, joka on anastamaisillansa paikan linnasta, johon hänellä ei ole oikeutta. Voittehan tosin keksiä toisia ja parempia karkottamiskeinoja. Jos siinä tapauksessa voin olla teille apuna, niin luottakaa minuun. Minä kyllä pidän teidän puoltanne… tietysti näkymättä."

Puhellessaan hän enemmän vanhan tavan mukaan kuin tarpeen vaatimana tarkastellen katseli pihalle ja huomasi sähkösanomankantajan rientämättä ja uteliaasti katsellen ympärillensä lähestyvän konttorirakennusta.

"Kas tuossa", hän lausui, "tuossa ehkä saapuu eilen Dakkaan lähetetyn sähkösanoman vastaus. On kahta vertaa ikävämpi teille ettette ymmärrä sitä, sillä mikä ilo olisikaan teille olla ensimäinen joka ilmottaa isännällemme hänen poikansa kotiintulon. Mikä verraton ilo, eikö niin? Minulla on jo lamppuni täynnä öljyä juhlavalaistusta varten. Mutta te ette osaa englanninkieltä ja tuo tyttö, hän osaa, hän."

Vaikka tuoja kovin vastenmielisesti muutteli jalkojaan eteenpäin, niin täytyi hänen kuitenkin viimein saapua rappusten luokse. Herra Talouel riensi vilkkaasti häntä vastaan.

"Sinäpä et ainakaan pidä kiirettä", hän lausui.

"Pitääkö sitten juosta itsensä kuoliaaksi, vai kuinka?"

Talouel ei malttanut vastata, vaan sieppasi sähkösanoman ja riensi suurella pauhulla sisään herra Vulfranin huoneeseen.

"Kai minun pitää avata tämä sähkösanoma?"

"Aivan oikein."

Mutta hän oli tuskin avannut sen ennenkuin huudahti:

"Se onkin englanninkielellä!"

"Jättäkää se sitten Aurelielle", vastasi herra Vulfran äänellä, joka vaati ehdotonta kuuliaisuutta.

Heti hänen mentyään käänsi Perrine sen ranskaksi.

'Leclercin ystävä Leserre, ranskalainen kauppias; viimeiset uutiset viisi vuotta sitten; Dehrassa isä Mackerness, kirjotan hänelle tahtonne mukaan.'

"Viisi vuotta!" toisti herra Vulfran, ajattelematta alussa mitään muuta, "kuinka paljo onkaan siitä ajasta voinut tapahtua ja kuinka on mahdollista osata viiden vuoden kuluttua seurata epävarmaa jälkeä?"

Mutta hän ei ollut niitä miehiä, jotka menettävät aikaa hyödyttömiin valituksiin.

"Ei milloinkaan maksa vaivaa valittaa mitä jo on tapahtunut. Koettakaamme sen sijaan käyttää hyväksemme vasta saamiamme tietoja. Kirjota heti sanelemiseni mukaan englanninkielelle käännettävä sähkösanoma isä Mackernessille ja toinen, ranskalainen, kauppias Leserrelle."

Hän kirjotrt joutuisasti englannin kielelelle käännettävän sähkösanoman, mutta kun toinen oli kirjoitettava, niin hän pyysi saada etsiä sanakirjaa herra Benditin huoneesta.

"Etkö ole varma oikeinkirjotnksesta?"

"Oi! En ollenkaan, herra, enkä soisi heidän sähkösanomatoimistossa saavan naurun aihetta lukiessaan teidän lähettämäänne sähkösanomaa."

"Etkö siis osaa virheettömästi kirjoittaa kirjettä?"

"Virheettömästikö? Ihan varmaan siinä olisi hyvinkin monta virhettä. Vartaloista olen kyllä varma, vaan en päätteistä, ne kun ovat niin kummallisia, etten ensinkään tiedä milloin pitää olla pitkä kirjain, ja vielä paljon muutakin: Englannin kieltä on paljon helpompi kirjottaa. Ja minusta näyttää että minun pitää heti suoraan tunnustaa se teille."

"Etkö ole milloinkaan käynyt koulua?"

"En milloinkaan. En osaa muuta kuin mitä isäni ja äitini matkoillamme ehtivät opettaa minulle milloin levähdimme tahi viivyimme kauemman aikaa jossakin paikassa. Silloin he opettivat minua lukemaan ja kirjottamaan, mutta totta puhuen en ole todenperäisesti paljoa opetelllut."

"Sinä olet kumma tyttö, kun tunnustat tuon minulle suoraan. Ajatelkaamme sitä vastaisuudessa; tällä hetkellä meillä on muuta ajateltavaa."

Vasta iltapäivällä heidän tavallisella matkallaan tehtaihin herra Vulfran otti koulukysymyksen uudestaan puheiksi.

"Joko olet kirjottanut sukulaisillesi?"

"En ole."

"Miksikä et?"

"Siksi etten toivo parempaa kuin ainiaaksi jäädä tänne teidän luoksenne, joka olette ollut niin hyvä minulle ja olette tehnyt oloni niin onnelliseksi."

"Et siis tahtoisi jättää minua?"

"Tahtoisin joka päivä ja kaikilla tavoin osottaa teille sydämeni kiitollisuutta… ja muitakin kunnioituksen tunteita, joita en rohkene ilmi tuoda."

"Siinä tapauksessa on ehkä parasta ettet kirjotakaan… et ainakaan vielä. Sitten saamme nähdä. Mutta jotta voit olla minulle hyödyksi, niin täytyy sinun tehdä työtä oppimalla kirjottamaan niin, että voit tulla sihteerikseni monessa asiassa ja kirjottaa kunnollisesti, kun sinun tulee kirjottaa minun nimessäni. Toiselta puolen on omaksi hyödyksesikin, että saat harjottaa opinnoita. Tahdotko sitä?"

"Olen valmis kaikkeen mitä tahdotte, ja minä vakuutan etten suinkaan kammoksu työtä."

"No niin! Sitten voimme sovittaa sen asian minun tarvitsemattani olla ilman apuasi. Meillä on täällä mainio kansakoulunopettajatar; paluumatkallamme pyydän häntä opettamaan sinua koulutuntien loputtua kello kuudesta kahdeksaan, jolloin en tarvitse sinua. Hän on sangen etevä henkilö eikä hänellä ole kuin kaksi vikaa: ulkomuotonsa, sillä hän on minua suurempi ja paljon hartiakkaampi, vaikkei vielä ole nelikymmenvuotinen, ja nimensä: Belhomme, joka erittäin kouraantuntuvasti todistaa nimen sopivaisuuden: parraton kaunis mies [Belhomme on suomeksi kaunis mies. Suom. muist.], vaikkei ole niinkään varmaa ettei sitäkin löytäisi hänen leuastansa tarkkaan häntä katsellessa. Muuten hän on erinomainen opettaja ja oli alkanut yksityisopettajana, mutta hänen oli pakko luopua siitä tavattoman kokonsa tähden, pikku tyttöset kun pelkäsivät hänen jättiläiskokoansa ja äidit ynnä suuret siskot nauroivat hänen nimellensä. Silloin hän jätti kaupunkielämän ja astui uskaliaasti kansakoulun työalalle, alalle, jossa hän on onnistunut erinomaisen hyvin. Hänen luokkansa ovat piirin paraimmat ja tarkastajat pitävät häntä malliopettajana. En voisi Amiensista saada sinulle parempaa opettajaa."

Herra Vulfranin kiertomatkan päätyttyä tehtaissa, seisahtuivat vaunut koulun edessä ja neiti Belhomme riensi ulos häntä vastaan. Mutta herra Vulfran tahtoi astua sisään lausumaan pyyntönsä. Perrine seurasi häntä ja voi silloin itseksensä tehdä huomioitansa: tuossa on varmaankin tuo jättiläisnainen, josta herra Vulfran oli puhunut, tosin tavattoman kookas, mutta samalla arvokkaan ja lempeännäköinen, niin ettei pitäisi ketään huvittaa hänen pilkkaamisensa.

Luonnollisesti neiti ei voinut muuta kuin suostua Maraucourtin kaikkivaltiaan isännän pyyntöön. Mutta jos olisikin ollut esteitä, niin neiti Belhomme olisi ehdottomasti poistanut ne, sillä opettaminen oli hänen ainoa huvituksensa ja häntä sitä paitsi miellytti tuo tummasilmäinen, syväkatseinen pikku tyttö.

"Minä koetan saada hänestä hienosti sivistyneen, taitavan neidon", hän lausui. "Tiedättekö, hänellä on kauriinsilmät? Ei siltä että milloinkaan olisin nähnyt kauriita, mutta olen kuitenkin varma siitä että niillä on semmoiset silmät."

Mutta vielä innostuneempi hän oli muutaman päivän kuluttua, jolloin parin opetustunnin perästä paremmin voi arvostella kauristaan, kun herra Vulfran kysyi mitä hän arveli oppilaastansa.

"Olisi ollut korvaamaton vahinko…", neiti Belhomme käytti mielellään voimakkaita lauseita, yhtä voimakkaita kuin hän itsekin, "… oikea onnettomuus, jos tuo nuori neitonen olisi jäänyt koulusivistyksettä!"

"Siis lahjakas, eikö niin?"

"Lahjakas, nerokas, jos tohdin käyttää sità sanaa."

"Entä käsiala?" kysyi herra Vulfran lähinnä muistellen sitä mihin tarvitsi Perrinen apua.

"Ei hyvä, mutta kyllä vielä korjaantuu."

"Ja oikeinkirjotus?"

"Heikko."

"Mutta mikä siinä sitten on?"

"Sen sanoa teille heti. Olisinhan voinut arvostellakseni hänen taitoaan antaa hänen kirjottaa palasen sanelemisen mukaan, josta olisin nähnyt sekä käsialan että oikeinkirjotuksen, vaan siinä olisikin ollut kaikki. Mutta minä tahdoin tarkempia tietoja ja pyysin häntä kirjottamaan palasen Maraucourtista, kaksikymmentä riviä tahi satakin, ja kertomaan miltä tämä seutu tuntuu. Vähemmässä kuin tunnissa hän kirjoitti minkä kynästä lähti etsimättä sanoja, nelisivuisen todellakin erinomaisen kertomuksen: siitä löytyi kaikki, kauppala, tehtaat, maisema kokonaisuudessansa ja osia siitä; kokonainen sivu on omistettu lammikoille ja niiden kasvillisuudelle, linnuille ja kaloille, mimmoisilta ne näyttävät aamusumussa ja illan vienossa valossa… kaikki niin mainiosti kerrottuna, että luulisin hänen kopioineen sen jonkun hyvän kirjailijan teoksista ellen itse olisi nähnyt hänen sitä kirjottavan. Pahaksi onneksi eivät käsiala eikä oikeinkirjotus vedä vertoja sisällykselle, mutta mitä se oikeastaan siihen koskee. Parin kuukauden kuluttua se asia on autettu, kun sitä vastoin kaiken maailman oppitunnit eivät olisi voineet opettaa häntä kirjottamaan sillä tavoin, ellei hänelle olisi annettu lahjaa nähdä ja tuntea, ja sitten kertoa mitä on nähnyt ja tuntenut. Milloin teillä on aikaa, voitte pyytää häntä lukemaan mitä hän on kirjottanut lammikoista ja silloin saatte nähdä etten liiottele."

Herra Vulfrania tuo ylistely ja todenmukainen arvostelu ilahutti ja rauhottikin, sillä häntä oli vaivannut tuo eriskummallinen mieltymys, jonka nojalla hän noin vain oli ottanut taloonsa tuommoisen vieraan tytön. Neiti Belhommen kertomus hänessä vielä lujemmin vahvisti luulon, että Perrine todellakin oli sivistyneiden vanhempain lapsi. Hän siis kertoi neidelle miten Perrine oli asunut metsästysmajassa perimäisen lammikon rannalla ja miten hän ilman tahi vähillä työkaluillaan oli tehnyt itselleen jalkineet ja hankkinut tarvittavat keittoastiat, joissa oli keittänyt kummalliset atriat, kalastellut lammikosta ja hankkinut munia, kasviksia, marjoja ja muuta tarvittavaa.

Neiden suuremmoisen kasvot kirkastuivat herra Vulfranin kertoessa ja hänen lopetettuaan hän oli hetken ääneti.

"Ettekö luule", hän vihdoin lausui, "että taito hankkia mitä elannon tarpeet vaativat, on ylevä ominaisuus, ehkä kadehdittavin kaikista?"

"Epäilemättä, ja se se juuri minua heti miellytti ja veti hänet puoleeni, se ja hänen kestävyytensä ynnä luonteensa lujuus. Antakaa hänen joskus kertoa teille elämänsä vaiheet, niin saatte nähdä, että on lujuutta kysytty ja että hän on tarvinnut kestävyyttä päästäksensä tänne asti."

"Hän on saanut palkintonsa, kun te olette mieltynyt häneen ja ottanut hänet luoksenne."

"Niin mieltynyt, jopa kiintynytkin, sillä en pane mihinkään niin suurta arvoa kuin kestävyyteen; kestävyyttäni minun on kiittäminen siitä mitä itse nykyään olen. Sentähden minä pyydän teitä karkaisemaan hänen mielensä lujuutta niin paljon kuin suinkin voitte, sillä jos onkin ihan oikein että ihminen voi mitä lujasti tahtoo, niin tarvitaan siihen kuitenkin tahtomisen taitoa, joka ei ole kaikille suotu. Lujaa tahtoa voi kasvatuksen kautta saada, jos vaan on olemassa hyvä kasvatustapa. Tavallisesti pidetään kasvatuksessa luonnonlahjojen kehitystä liian paljon silmällä ja luonteen kehitystä liian vähän, vaikka se olisi ennen kaikkea kehitettävä. Mutta kun tässä on monipuolisesti lahjakas oppilas, niin pitää meidän koettaa silläkin alalla kehittää hänen taipumuksiansa hyvään päin."

Neiti Belhommen oli yhtä mahdotonta imarrella kuin olla puhumatta suutansa puhtaaksi.

"Esimerkki vaikuttaa enemmän kuin opetus", hän lausui. "Tuota, jota äsken sanoitte, hän oppii paremmin teidän koulussanne kuin minun. Nähdessänsä miten te, joka olette rikas, joka voisitte syyttää vanhuuttanne ja kivuloisuuttanne, ette hetkeäkään veltostu velvollisuutenne suhteen, niin hänen luonteensa kehittyy juuri siihen suuntaan kuin tahdotte. Mutta joka tapauksessa minä kyllä pidän asian mielessäni ja huomautan häntä siitä sopivassa tilaisuudessa."

Ja kun hän aina pysyi sanassansa, niin hän myöskin, milloin sattui sopivaa tilaisuutta, mainitsi jotakin herra Vulfranista ja hänen elämäntyöstänsä. Siten syntyi usein keskustelu, joka tosin ei kuulunut oppiaineeseen, mutta kuitenkin kehitti Perrinessä toivottua luonteen- ja tahdonlujuutta.

Kiitettävimmällä ahkeruudella ja tarkkaavaisuudella hän kuunteli neiti Belhommen kieliopin selityksiä "adjektiivin suhteista substantiiviin tahi participe passéen suhdetta aktiivisiin, passiivisiin ja personattomiin verbeihin." Miten säihkyivätkään "kauriinsilmät" lämpimästä osanotosta milloin puhe kääntyi herra Vulfraniin, etenkin johonkin seikkaan, jota hän ei tuntenut, tahi Rosalien kertomusten ja Fabryn ynnä Mombleuxin salaperäisten keskustelujen johdosta oli väärin käsittänyt.

Monta kertaa hän oli tiedustellut Rosalielta herra Vulfranin tautia, kuinka hän oli tullut sokeaksi, mutta ei ollut milloinkaan saanut päteviä tietoja. Neiti Belhomme tunsi hänen tautinsa ja sen eri puolet ja tiesi myöskin ettei hänen sokeutensa ollut parantumatonta lajia, vaan että leikkaus hyvinkin onnistuisi, jos hän ensin paranisi muutamista muista taudeista, jotka vaikeuttavat leikkauksen.

Samaten kuin koiro Maraucourtia, niin neiti Belhommea hyvin vilkkaasti liikutti herra Vulfranin terveydentila, niin että hän, joka usein oli keskustellut siitä tohtori Ruchonin kanssa, voi antaa Perrinelle siitä luotettavampia tietoja kuin Rosalie.

Herra Vulfrania vaivasi harmaa kaihi. Mutta se ei ollut parantumaton, vaan voi hän leikkauksen kautta saada näkönsä takaisin. Hänen yleinen terveytensä oli syynä siihen, ettei vielä oltu voitu ryhtyä leikkaukseen. Häntä vaivasi pitkällinen henkitorven tulehdus, joka kyllä ajoittain oli kokonaan poissa, mutta erittäin helposti uudistui usein tuottaen mukanaan keuhkokatarria, sydämentykytystä, tulehduskohtauksia, ruoansulatushäiriöitä ja levotonta unta. Jotta leikkaukseen voitaisiin ryhtyä, täytyi ensiksi parantaa henkitorventulehdus ja sen kanssa muutkin vammat. Mutta herra Vulfrania oli vaikea hoitaa, sillä hän vähä väliä unohti kaiken varovaisuuden eikä ensinkään tahtonut tarkasti seurata lääkärin määräyksiä. Tosin se ei ollut aina niinkään helppoa. Kuinka hän voisi saavuttaa tohtori Ruchonin määräämää mielen rauhaa, kun vireille panemansa poikansa tiedustelut yhtenään jännittivät hänen mieltänsä, niin että hän alituisesti eli kuumeentapaisessa tilassa, jota ainoastaan ankara työ voi vähäisen haihduttaa? Ennenkuin hän oli saanut varman tiendon poikansa kohtalosta, oli mahdotonta ryhtyä leikkaukseen. Ja tulisiko se sittenkään mahdolliseksi? Se oli vallan epätietoista, ja niinkauan kuin herra Vulfranin terveys oli noin häilyväineo, täytyi hänen ja alustalaisensa pysyä siinä epätietoisuudessa.

Perrinelle oli sangen helppo asia saada opettajaltaan kaikki nuo tiedot. Mutta koettaessansa täydentää herrojen Fabryn ja Mombleuxin keskustelua "nuorten herrojen" ja Talouelin perinnön toiveista herra Vulfranin kuoltua, supistuivat kaikki hänen kokeensa vain siihen yritykseen, sillä neiti Belhomme ei antanut kenenkään viekoitella itseään puhumaan siitä sanaakaan, ei suoraan eikä kautta rantain.

Jos Perrine olikin utelias tietämään mikä herra Vulfrania vaivasi, miten hänen kivuloisuutensa oli kehittynyt ja oliko paranemisen toiveita, niin että hän vielä saavuttaisi näkönsä, niin oli se ihan luonnollista jopa asiaan kuuluvaa, että hän harrasti hyväntekijänsä terveyttä.

Mutta jos hän osotti samanlaista uteliaisuutta "nuorten herrojen" ja Talouelin juonien suhteen, joista puhuttiin niin paljo kauppalassa, niin oli se sangen moitittavaa. Sopivatko semmoiset asiat pikku tytöille? Onko semmoinen sopivaa puheenainetta opettajalle ja oppilaalle? Semmoisilla juoruillako kehitetään ja jalostetaan nuoren tytön luonnetta?

Varmaankaan Perrine ei milloinkaan olisi saanut siitä tarkempia tietoja kuin mitä jo edeltäpäin oli arvannut, ellei sattuma olisi tullut hänelle avuksi siten, että rouva Bretonneuxin, Casimirin äidin, tulo Maraucourtiin äkkiä avasi neiti Belhommen muuten niin huolellisesti suljetut huulet.

Perrine oli herra Vulfranilta saanut tiedon siitä ja ilmotti sen johdosta neiti Belhommelle, että huomispäivän luvut mahdollisesti sen kautta eivät sujuisi tavallisen säännöllisesti. Heti kuultuaan sen neiti Belhomme tuli sangen hajamieliseksi, joka oli hänen suhteensa varsin tavatonta. Sillä hänen parhaimpia ominaisuuksiansa oli juuri täydelleen syventyminen aineeseensa ja oppilaidensa kurissa pitäminen, samaten kuin tottunut ajaja ohjaa vaunujansa vaarallista tietä äkkijyrkän reunalla.

Mikä opettajaan oli tullut? Perrine ihmetteli sitä suuresti, mutta ei päässyt asiasta selville ennenkuin vähä ennen lukutunnin loppua.

"Lapsikultani", lausui neiti Belhomme heikontaen ääntänsä meilkein kuiskaukseksi, "pidän velvollisuutenani neuvoa sinua olemaan hyvin varovainen, umpimielinen ja vaitelias sen rouvan suhteen, joka huomenna tulee linnaan herra Vulfrania katsomaan."

"Varovainenko? Minkä vuoksi? Ja miten ja minkätähden umpimielinen?"

"Kun en ole ruvennut ainoastaan opettajaksesi, vaan myöskin herra Valfranin tahdosta kasvattajaksesi, niin katson velvollisuudekseni antaa sinulle tämän neuvon niin omaksi eduksesi kuin muidenkin hyödyksi.."

"Rukoilen, neiti, selittäkää minulle tarkemmin mitä minun tulee tehdä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mistä on kysymys ja minua oikein pelottaa."

"Vaikka oletkin ollut täällä ainoastaan lyhyen aikaa, niin olet tietysti kuullut, että herra Vulfranin sairaus ja herra Edmondin katoaminen ovat suurena levottomuuden aiheena koko paikkakunnalla…. eikö niin?"

"Kyllä, neiti, kyllä olen kuullut siitä puhuttavan."

"Kuinka käy näiden tehtaiden, joista seitsemän tuhatta henkeä saa elatuksensa, jos herra Vulfran kuolee eikä herra Edmond palaa, lukuunottamatta kauppiaita ja käsityöläisiä, jotka elävät työmiehistä? Käsitäthän että nuo kysymykset herättävät toisia? Kenelle herra Vulfran silloin säätää jälkeenjääneen omaisuuden? Veljensä ja sisarensa pojille tahi toiselle heistä, joka mahdollisesti paremmin voi herättää hänen luottamustansa? Tahi mahdollisesti sille, joka jo parina kymmenenä vuotena on ollut hänen oikeana kätenään ja hänen kanssaan hallinnut tätä suunnattoman suurta koneistoa ja enemmän kuin kukaan muu on oikea mies tarttumaan peräsimeen ja ohjaamaan laivan onnellisesti eteenpäin maailman myrskymerellä. Kun herra Vulfran kutsutti tänne veljensäpojan Théodoren, niin oli yleinen luulo se, että hän oli määrännyt hänet seuraajaksensa. Mutta kun hän viime vuonna kutsutti tänne polyteknillisesta opistosta juuri päässeen sisarensapojan, huomasivat kaikki erehtyneensä ja että herra Vulfran ei vielä ollut päättänyt kummanko heistä valita, vaan ehkä vielä jättää kaiken omaisuutensa pojalleen. Sillä huolimatta kaikista riidoista, jotka jo noin viisitoista vuotta ovat heidät erottaneet toisistansa, on kuitenkin poika yksistään ainoa jota hän rakastaa isän lemmellä ja ylpeydellä ja yhä odottaa kotiin tulevaksi. Palajaako herra Edmond? Sitä ei kukaan tiedä, sillä ei kenkään tunne hänen olopaikkaansa, ei edes elääkö hän vielä vai onko kuollut. Ainoa, jolla oli hänestä tietoja ja joka luultavasti myöskin antoi hänelle täältä tietoja oli vanha pastorimme, abbé Poiret; mutta hänkin on jo kaksi vuotta ollut kuollut ja nykyään on vallan mahdotonta tietää mitä uskoa. Herra Vulfran puolestansa uskoo ja on lujasti vakuutettu siitä, että poika palajaa ehkäpä jo muutaman päivän perästä."

Ainoastaan vaivalla Perrine voi pidättää kyyneleitänsä, mutta onneksi neiti Belhomme oli liian kiintynyt arkaan puheenaineeseen odottaaksensa vastausta ja jatkoi hetken kuluttua:

"Ne henkilöt sitä vastoin, joiden eduksi olisi herra Edmondin kuolema, uskovat lujasti hänen kuolleen ja he juonittelivat minkä jaksavat, voidaksensa hallita oloja sinä päivänä, kuin herra Vulfran saa varman tiedon poikansa kuolemasta, joka tieto muuten voi tuottaa hänellekin kuoleman. Rakas lapsi, käsitätkö nyt kuinka tärkeätä sinun on, joka aina oleskelet herra Vulfranin lähellä, olla varoillasi ja vaitelias herra Casimirin äitiä kohtaan, hän kun kaikin voimin työskentelee poikansa hyväksi ja samalla kaikkien vahingoksi, jotka uhkaavat vahingoittaa hänen etujansa. Jos tulet hänen ystäväksensä, niin saat Théodoren äidin viholliseksesi. Jos taas pidät rouva Paindavoinen puolta, kun hän tulee tänne, joka varmaan piankin tapahtuu, niin olet joutunut rouva Bretonneuxin epäsuosioon. Jos taas pysyt kummankin rouvan suosiossa niin raivostuu se, jonka on peljättävä kaikkea molempien nuorten puolelta. Sentähden minun täytyy neuvoa sinua olemaan niin varovainen kuin mahdollista. Ole niin harvapuheinen kuin suinkin. Ja joka kerta kun sinulta kysytään mm, ettei voi välttää vastausta niin anna epämääräinen vastaus. Elämässä on monesti edullisempaa pysyä syrjempänä kuin asettua keskelle näyttämöä ja ennemmin esiintyä pienenä mitättömänä tyttönä kuin etevänä henkilönä. Niin ovat asiat ainakin nyt ja mitä vähemmän he luulevat sinun ymmärtävän, sitä ymmärtäväisempi itse asiassa olet."

Kolmaskymmenesneljäs luku.

Toinen sotaakäyvistä rouvista, madame Stanislas Paindavoine, Théodoren äiti, joka oli naimisissa herra Vulfranin vanhemman veljen kanssa, oli koko ikänsä odottanut, että hänen miehensä, suuren kutomoliikkeen omistaja, saavuttaisi sen loistavan aseman, johon hän katsoi olevansa oikeutettu pelkästään oman ylellisyydentarpeensa vuoksi. Mutta koska hän oli pettynyt toiveissaan, hän piti nyt vuorostaan lankoaan melkein velvollisena hyvittämään hänelle Théodoren kautta kohtalon vääryydet, niin että hän voisi kerran saada Parisin seurapiirielämässä sen aseman, joka tähän asti oli mennyt häneltä sivu suun.

Rouva Bretonneux, herra Vulfranin sisar, oli naimisissa boulognelaisen "liikemiehen" kanssa, joka oli yrittänyt kaikilla mahdollisilla liike-elämän aloilla menestymättä missään. Hän tahtoi välttämättä saada poikansa ainoaksi perilliseksi — yhtä paljon kälyään kohtaan tuntemastaan vihasta kuin rikkaudenhimosta.

Sinä päivänä, jolloin Edmond lapsellisen tuhlailunsa ja ylellisen elämänsä vuoksi lähetettiin Intiaan "ostamaan juuttia", kuten sanottiin, mutta todellisuudessa rangaistukseksi, alkoivat kälykset punoa juonia hyötyäkseen tilanteesta. Ja kun kapinallinen poika vastoin isän tahtoa meni Intiassa naimisiin, olivat he heti valmiit työntämään omat poikansa hylätyn tilalle, kun oikea hetki koittaisi.

Kun Théodore oli vielä alle kahdenkymmenen, hän ei ollut milloinkaan osoittanut taipumuksia sen paremmin työhön kuin liiketoimintaankaan. Äitinsä hcmmottelemana hän eli vain teatteria, kilpailuja ja muita huvituksia varten, joita Parisi tarjoaa sellaisille nuorille herroille, joiden lompakko tyhjenee yhtä pian kuin täyttyykin. Hänestä oli sietämätöntä joutua Parisista — setänsä kutsusta — pikkukaupunkiin, joka oikeastaan ei ollut isoista kylää parempi, ja lisäksi sellaisen miehen alaiseksi, joka ei ajatellut mitään muuta kuin työtä ja joka oli yhtä ankara häntä kuin halvinta alaistaan kohtaan. Kymmenen kertaa päivässä hän päätti antaa palttua kaikelle, ja hänet esti siitä vain toivo, että hän pian yksin hallitsisi tätä suurenmoista liikettä, jonka hän järjestäisi siten, että hän voisi ohjata sitä Parisista käsin, joten hän kerran saisi korvauksen kestämistään vaivoista.

Théodoren alkaessa työnsä setänsä liikkeessä Casimir oli vain yhdentoista ikäinen. Mutta hänen äitinsä ei sen vuoksi suinkaan heittänyt toivoa saada hankituksi lemmikilleen etusijaa. Casimirista tulisi insinööri ja hän tekisi aikanaan loistavilla matematiikan tiedoillaan valtavan vaikutuksen setäänsä ja murskaisi täydelleen serkkunsa. Mutta hänen tullessaan Maraucourtiin osoittautuikin hänen suureksi hämmästyksekseen, ettei hän tehnyt vaikutusta setään sen enempää kuin onnistui syrjäyttämään serkkuaankaan, koska siellä käytännön tiedot olivat paljon korkeammassa kurssissa kuin tuntemattomien x:ien ratkaiseminen, ja serkulla oli siinä suhteessa etumatka, jonka kymmenen vuoden käytännöllinen kokemus sedän liikkeessä soi hänelle.

"Kuinka tuollaisille voisi opettaa mitään hyödyllistä", sanoi Théodore halveksivasti, kun tuli puhe hänen serkustaan, "kun ne eivät saa aikaan edes kunnon liikekirjettä ilman oikeinkirjoitusvirheitä?"

"Kyllä on surullista", valitti Casimir puolestaan, "että arvon herra serkkuni kuvittelee, ettei voi elää muualla kuin Parisissa! Muuten hänestä olisi sedälleni todellakin paljon hyötyä. Mutta mitä voi odottaa hullulta, joka joka viikko torstaista lähtien ajattelee vain sitä, kuinka pääsisi lauantai-iltana livahtamaan Parisiin, ja vain siksi juonittelee itsensä vapaaksi kaikista tehtävistä, ja sitten maanantaista torstaihin hekumoi vain edellisen sunnuntain Parisin-muistoissa."

Äidit jauhoivat samaa asiaa hiukan eri muodoissa, mutta saivatkin molemminpuolisella panettelullaan herra Vulfranin vakuuttuneeksi siitä, että oli varmaankin totta, mitä Casimirin äiti sanoi Théodoresta ja Théodoren äiti Casimirista, ja siitä hän taas teki sen johtopäätöksen, ettei kumpaankaan ollut luottamista, nyt sen enempää kuin vastedeskään.

Siksi herra Vulfran osoittikin kaikin tavoin, että nuoria sukulaisia oli pidettävä yksinomaan sukulaisina, eikä millään muotoa tulevina poikina ja seuraajina.

"En tahdo riitoja ja kateutta läheisyydessäni", oli hänen ainainen vastauksensa.

Sen päätöksen mukaan hän oli luovuttanut Théodoren asuttavaksi rakennuksen, jossa itse oli asunut ennen kuin rakennutti linnansa ja Casimirille entisen rahastonhoitajan, Mombleuxin edeltäjän asunnon.

Kovin suuri oli sentähden sukulaisten kummastus ja kiukku, kun uppo outo, "katutyttö", mieronkulkija oli luikertanut tuohon linnaan, jonne veljen- ja sisarenpojat pääsivät ainoastaan kutsuvieraina.

Mitä se merkitsi?

Ken oli tuo pikku tyttö?

Tarvitsiko heidän peljätä häntä?

Tuota oli rouva Bretonneux kysynyt pojaltansa, mutta kun ei saanut tyydyttävää vastausta, niin hän päätti lähteä itse ottamaan selvää asiasta.

Tullessaan hän oli sangen levoton, mutta rauhoittui pian, sillä Perrine osasi oikein mainiosti näytellä neiti Belhommen neuvomaa osaa.

Vaikka herra Vulfran ei huolinut heitä asumaan luoksensa, niin hän oli kuitenkin erittäin vierasvarainen etenkin sukulaisillensa, ja aina, milloin sisar, käly, veli ja lanko kävivät Maraucourtissa heidät otettiin vastaan erittäin ystävällisesti. Silloin uunit kuumenivat kovasta lämmittämisestä, palvelijat esiintyivät liveripuvussa, vaunut otettiin esille ja hevosille pantiin hopeankiiltävät valjaat ja illalla pimeän tultua näkivät kauppalan asukkaat koko linnan pohjakerroksesta tornienhuippuihin asti loistavan juhlavalaistuksesta. Sitäpaitsi Piquignyn ja Amiensin välistä tietä kulkivat hovimestarit ja kokit edestakaisin hankkien herkkuja.

Kun rouva Bretonneux saapui Piquignyhyn, olivat siellä suuret landoovaunut ajajineen ja palvelioineen häntä vastassa, ja hänen astuessansa alas Maraucourtissa seisoi Bastien rappusilla häntä vastaanottamassa ja saattamassa hänet ensi kerrokseen siihen huoneesen joka aina oli valmiina häntä varten.

Mutta muuten ei tapahtunut mitään muutosta työn suhteen, ei herra Vulfranin eikä nuorten herrojen, ei edes Casimirinkaan. Herra Vulfran tapasi sisarensa pöydässä ja vietti illat hänen seurassansa, siinä kaikki. Työ ja toimi ennen kaikkea. Saman säännön alaiset olivat nuoret herratkin. He söivät silloin kaikki atriat linnassa ja viipyivät siellä vaikka kuinka myöhään, vaan ei muuta. Työtä ei saatu keskeyttää.

Konttoriaikaa ei saatu laiminlyödä. Sitä ei tehnyt herra Vulfran eikä silloin tietysti Perrinekään ja se oli syynä että rouva Bretonneuxin ei onnistunut saada tilaisuutta urkkimaan "maankuljeksijan" entisyyttä.

Helppo oli kuitenkin urkkia tietoja Bastienilta ja kamarineitsyeltä, käydä mummo Françoisen luona ja kysellä Zenobielta ja Rosalielta, ja siten hän oli saanut tietoonsa kaikki mitä oli tunnettu, varsinkin "maankuljeksijan" tulosta Maraucourtiin, hänen elannostansa siellä, kunnes joutui herra Vulfranin palvelukseen syystä että osasi lörpötellä vähän englannin kieltä. Mutta Perrinen tutkiminen ei ollut niinkään helppo asia, hän kun ei milloinkaan jättänyt herra Vulfrania. Rouva ei siis voinut häneltä itseltään saada tietää ken hän oli ja mistä oli tullut, eikä tulla selville siitä mitkä erinomaiset ominaisuudet olivat vaikuttaneet tuohon kadehdittavaan kohoamiseen.

Pöydässä Perrine ei virkkanut sanaakaan; varhain aamulla hän läksi herra Vulfranin kanssa konttoriin, aamiaisen jälkeen hän heti meni huoneeseensa, palattuaan kiertomatkalta tehtaissa hänellä oli tuntinsa neiti Belhommen luona, iltaisin hän heti noustuaan pöydästä meni huoneeseensa. Siis koska ja kuinka päästä hänen kanssansa kahden tutkiaksensa häntä ja antaakseen hänelle tarpeelliset viittaukset?

Kyllästyneenä tuohon odotukseen päätti rouva Bretonneux siellä olonsa viimeisenä iltana etsiä hänet omasta kamaristaan, jossa tyttö luullen olevansa vapaana hänestä jo nukkkui makeasti yöuntaan.

Koputus ovelle herätti hänet. Hän kuunteli. Kolkutettiin uudestaan.

Hän nousi ja hapuili ovelle.

"Ken siellä?"

"Avatkaa, minä se olen?"

"Rouva Bretonneuxkö?"

"Niin."

Perrine avasi oven ja rouva Bretonneux puikahti joutuun sisään, jonka jälkeen Perrine painoi valaisunappulaa.

"Menkää jälleen tilallenne", lausui rouva Bretonneux, "niin voimme paremmin jutella."

Hän tarttui tuoliin, siirsi sen sängyn viereen niin, että Perrinen silmät joutuivat hänen eteensä jà alotti sitten heti:

"Veljestäni minä tässä tahdon puhua ja huomauttaa teitä muutamista seikoista. Kun nyt olette Guillaumen paikalla, niin täytyy teidän myöskin koettaa suojella veljeni terveyttä niin, kuin hän lukuun ottamatta vikojaan kuitenkin teki. Te näytätte ymmärtäväiseltä ja hyvältä tytöltä ja minä olen varma että, jos vain tahdotte, voitte palvella meitä niinkuin hänkin. Minä vakuutan että kyllä sitten puolestamme osotamme teille kiitollisuuttamme."

Kuullessaan hänen ensimäiset sanansa Perrine jo tyyntyi: hänellähän ei ollut mitään peljättävää, kun oli puhetta herra Vulfranista. Mutta kun rouva Bretonneux sanoi hänen olevan "hyvän ja ymmärtäväisen" tytön, niin hänen epäluulonsa heti heräsi. Sillä mahdotonta oli että rouva Bretonneux, ollen itse viisas ja ymmärtäväinen, todella tarkottaisi mitä sanoo.

"Olen erittäin kiitollinen teille, rouva", vastasi Perrine teeskennellen yksinkertaisuutta, "ja olkaa varma siitä että hartain toivoni on tulla niin hyväksi palvelijaksi, että herra Vulfranin ei tarvitse kaivata Guillaumea."

"Sanoinhan minä teidän olevan älykkään tytön", vastasi rouva Bretonneux, "ja voivamme luottaa teihin."

"Teidän ei tarvitse kuin käskeä vaan, hyvä rouva."

"Ennen kaikkea teidän tulee pitää silmällä veljeni terveys ja kaikin tavoin varoa häntä vilustumasta, sillä semmoinen voisi tulla hänelle kuolemaksi vaikuttaen keuhkojen tulehduksen, jolle hän henkitorvivaivansa kautta on erittäin altis. Jos saisimme tuon henkitorvitulehduksen paranemaan, niin tulisi leikkauskin mahdolliseksi, joka tuottaisi hänelle näkönsä takaisin. Ajatelkaa mikä ilo se olisi meille kaikille!"

Siihen Perrine vastasi:

"Niin minullekin. Minäkin iloitsisin siitä sydämestäni."

"Nuo sanat ilmaisevat hyvän sydämenne, mutta, vaikka teillä onkin syytä olla kiitollinen sittä mitä hyväksenne on tehty ette kuitenkaan kuulu tähän perheeseen."

Perrine huomasi unohtaneensa varovaisuutensa ja lausui entisellä yksinkertaisella tavallaan:

"Niin, niin. Mutta se ei estä minua tuntemasta kiitollisuutta herra Vulfrania kohtaan. Uskokaa minua!"

"Sen kyllä uskonkin, mutta te voitte osottaa sitä, paitsi äsken mainitsemallani tavalla, myöskin vielä paljoa paremmin. Ei siinä kyllä että varomme häntä vilustumasta, häntä täytyy myöskin suojella kovista mielenliikutuksista, jotka voivat tuottaa hänelle kuoleman. Täkäläiset herrat ovat kertoneet minulle hänen innokkaasti Intiasta tiedustelevan poikaansa, rakasta Edmondiansa."

Hän keskeytti, mutta Perrine oli visusti vastaamatta tuohon alkulauseeseen ihan varmana siitä että "täkäläiset herrat", se on nuo kaksi nuorta herraa, eivät ole voineet kertoa rouva Bretonneuxille noista tiedusteluista. Jos Casimir olisi puhunut siitä, niin hän ei tietänyt mitään todenmukaista, koska oli kutsuttanut sinne äitinsä avuksi. Ja Théodorenkin oli mahdoton mitään tietää.

"He ovat kertoneet", jatkoi rouva, "että kaikki kirjeet ja sähkösanomat kulkevat teidän kanttanne ja että te käännätte ne ranskaksi. Hyvä! On erittäin tärkeä jos, niinkuin meidän ikävä kyllä on syytä odottaa, saapuu ikäviä uutisia, että poikani ennen muita saa siitä tiedon. Hän silloin heti sähköttää minulle, ja kun ei ole kovin pitkä matka Boulognesta tänne, niin voin heti saapua tänne lohduttamaan veliraukkaani. Sisar, etenkin vanhempi sisar, voipi tietysti paremmin käsittää veljen syvää surua kuin käly. Käsitättehän tarkoitukseni?"

"Kyllä! Ihan varmaan, rouva, kyllä mioä ymmärrän, ainakin luulen ymmärtäväni."

"Siis voimme luottaa siihen, että teetto niinkuin olen pyytänyt?"

Perrineä epäilytti hetkisen, mutta hän ei voinut olla vastaamatta.

"Teen kaiken minkä voin herra Vulfranin hyväksi."

"Minkä teette hänelle, teette meillekin, samaten kuin mitä teette meille, teette hänenkin hyväksensä. Saatte myöskin heti nähdä ettemme ole kiittämättömiä. Mitäpä esimerkiksi sanoisitte, jos saisitte kauniin puvun, joka sopisi teille oikein hyvin?"

Perrine olisi mielellään ollut vastaamatta, mutta kun oli pakko sanoa jotakin, hän supisti vastauksensa hymyilemiseen.

"Kauniin, laahoksisen puvun", jatkoi rouva Bretonneux.

"Minulla on suru."

"Voihan surupuvuissakin olla laahos. Te ette todellakaan ole sopivasti puettu atrioidaksenne veljeni pöydässä, päinvastoin olette sangen huonosti puettu, kummituksen näköinen kuin temppuja oppinut villakoira."

Perrine tiesi varsin hyvin olevansa huonosti ja sopimattomasti puettu, mutta kuitenkin häntä loukkasi temppuja oppineen villakoiran vertaus, etenkin kun se silminnähtävästi oli lausuttu häntä nöyryyttääksensä.

"Ostin mitä oli saatavana rouva Lachaisen luota."

"Rouva Lachaisen puvut olivat kyllin hyvät teille siioin, kun vielä olitte maankiertäjä, mutta nyt, kun veljeni on suvainnut määrätä teille paikan pöydässänsä, niin teidän täytyy olla puettuna sillä tavalla, ettei meidän tarvitse hävetä teitä, mikä, meidän kesken sanottuna, nyt on tapahtunut."

Siitä iskusta Perrine joutui niin hämilleen, että unohti näytellä pikku hölmön osaa.

"Oi! Niinkö?" hän huudahti surullisesti.

"Teillä ei voi olla aavistustakaan miten hullunkuriselta näytätte puserossanne."

Ja sitä muistellessaan rouva Bretonneux purskahti suureen nauruun, ikäänkuin tuo merkillinen pusero todellakin olisi hänen silmäinsä edessä.

"Mutta tuo kaikki on helppo auttaa ja kun aterioita varten saatte sievän puvun, joka sopii teille hyvin ja kauniin kävelypuvun matkojanne varten veljeni kanssa, niin olen varma siitä, että silloin johtuu mieleenne se, joka on nuo puvut teille hankkinut. Muuten olen varma siitä että liinavaatteennekaan eivät ole muita pukujanne paremmassa kunnossa. Katsokaamme!"

Tuota lausuessaan hän hyvin mahtavasti aukaisi toisen piironginlaatikon toisensa perästä ja sysi ne kiinni jälleen halveksivasti kohottaen olkapäitään.

"Ihan niinkuin luulin, ei mistään kotoisin, kurjan huonoa kaikki!"

Perrine oli liiaksi nolattu voidakseen vastata sanaakaan.

"On todellakin onneksi teille", jatkoi rouva Bretonneux, "että minä satuin käymään Maraucourtissa, ja minä kyllä otan tämän asian omakseni."

Perrine jo avasi huulensa kieltoa varten; hän ei tarvinnut ketään puhumaan puolestansa varsinkaan semmoisissa asioissa; mutta hän malttoi ajoissa mielensä ja nielasi vustauksensa. Hän ei saanut unohtaa että hänellä oli osa näyteltävänä, yksinkertaisen, tietämättämän tytön osa. Ehkä rouva Bretonneuxin sanat vain kuuluivat pahoilta ja sydämettömiltä, vaikka hän itse siltä oli hyväsydäminen ja suopea.

"Minä kyllä pyydän veljeäni", jatkoi rouva Bretonneux "suosittelemaltani ompelijattarelta Amiensista tilaamaan teille päivällis- ja kävelypuvun, jommoisia välttämättömästi tarvitsette ynnä täydellisen liinavaatevaraston. Luottakaa minuun, siitä kyllä tulee jotakin niin kaunista, että se alati muistuttaa minua. Nukkukaa nyt hyvästi, älkääkä unohtako mitä olen teille sanonut."

Kolmaskymmenesviides Inka.

Sanoilla "tehdä kaikki mitä voin herra Vulfranin hyväksi", ei Perrine ensinkään tarkoittanut sitä, miksi rouva Bretonneux niitä käsitti, eikä hänelle tietysti kertaakaan johtunut mieleen kertoa Casimirille sanaakaan tiedusteluista Intiasta ja Englannista.

Kuitenkin herra Casimir aina näytti ikäänkuin odottavan ilmotusta joka kerta kuin tapasi Perrinen yksin.

Mutta mitä hänellä oikeastaan olisi ollut ilmoitettavana, jos hän olisikin päättänyt rikkoa herra Vulfranin käskyä?

Dakasta, Debrasta ja Lontoosta saadut tiedot olivat kovin vaillinaiset ja vastakkaiset, jotapaitsi niissä oli aukkoja, joita oli mahdoton täyttää, etenkin viimeiseltä kolmelta vuodelta. Mutta siitä huolimatta herra Vulfran ei menettänyt toivoansa.

"Olemme jo voittaneet suurimmat vaikeudet", oli hänen tapana sanoa, "kun olemme voineet valaista kaukaisemmat vuodet; paljon helpompi on tietysti saada selvää myöhemmistä vaiheista. Jonakin päivänä kyllä löydämme semmoisen johtopylvään ja silloin meidän ei tarvitse muuta kuin seurata sen osotusta."

Jos rouva Bretonneux ei onnistunut toisessa suhteessa, niin hänen neuvonsa kohtasivat suosiollisempaa maaperää, kun hän kehotti Perrineä kohdistamaan huolenpitonsa herra Vulfranin terveyteen. Siihen asti Perrine ei suinkaan olisi tohtinut sateisina päivinä panna isäntänsä päällysnuttua mukaan vaunuihin eikä kehottaa häntä viileinä, tuulisina päivinä varovaisuuteen auttamalla nuttua hänen ylleen ja käärimällä silkkihuivia hänen kaulaansa, vielä vähemmin hän olisi tohtinut kosteina iltoina sulkea hänen huoneensa ikkunaa. Mutta siitä hetkestä asti kuin rouva Bretonneux oli ilmoittanut hänelle kylmän, kosteuden, tuulen ja sateen voivan pahentaa herra Vulfranin tautia, niin hänestä katosivat kaikki pelko ja arvelut.

Sen jälkeen Perrine ei milloinkaan noussut vaunuihin, oli ilma vaikka kuinka kaunis, ellei ensin katsonut oliko kuomu paikoillaan, kaulahuivi päällysnutun taskussa, ja vähäisimmästäkio tuulahduksesta hän ripusti nutun hänen olallensa ja huivin kaulaan. Jos putosi sadepisarakaan, niin hän seisahtui heti ja nosti ylös kuomun. Jos ilta oli viileä, niin hän pyysi häntä jäämään sisälle. Tavallisesti hän heidän kävelyillään kauppalassa astuskeli rivakasti ja vanhus häntä seurasi valittamatta, sillä valitus oli hänelle kovin vastenmielistä; mutta kun hän nyt käsitti, että rivakka astuminen oli hänelle vahingollista ja vaikutti rykimistä ja sydämen tykytystä, niin hän aina keksi jotakin tekosyytä millä estää väsyttämistä ja astui juuri parahiksi verkkaan niin kuin oli vanhuksille terveellistä.

Eräänä iltapäivänä kävellessään kauppalassa, he tapasivat neiti Belhommen. Tämä seisahtui tervehtimään herra Vulfrania ja sanoi lausuttuaan muutamia kohteliaita sanoja:

"Jätän teidät Antigonenne haltuun."

Mitä se merkitsi? Perrine ei käsittänyt sitä eikä herra Vulfrankaan kysyttäessä voinut selittää sitä. Seuraavalla lukutunnilla hän kysyi sitä opettajaltaan, joka selitti hänelle ken oli tuo Antigone ja antoi hänen lukea nuorisolle sovitetun kertomuksen Sofokleen Oidipoksesta. Illalla Perrine jätti le Tour du Monden ja luki sen sijaan tuon kertomuksen, joka näytti oikein liikuttavan herra Vulfrania, etenkin ne paikat, jotka soveltuivat häneen.

"Niin todellakin", lausui herra Vulfrao, "sinä olet todellakin minulle Antigone, vieläpä enemmänkin, sillä Antigone, onnettoman Oidipos raukan tytär, osotti hellyyttään ja rakkauttaan omalle isällensä, kun minä olen sinulle aivan vieras."

Siitä Perrine huomasi miten hänen oli onnistunut hiipiä herra Vulfranin sydämeen, tuon ankaran herran, jolla ei suinkaan ollut tapana ilmaista tunteitansa. Hän tulikin siitä niin liikutetuksi, että tarttui vanhuksen käteen ja suuteli sitä.

"Niin", sanoi herra Vulfran, "sinä olet hyvä tyttö." Ja laskien kätensä hänen päälaellensa hän jatkoi: "Et saa jättää minua silloinkaan, kun poikani on tullut kotiin. Hän kyllä on tunnustava mitä olet ollut minulle."

"Oi, olen niin vähä ja tahtoisin olla niin paljo."

"Minä kyllä sanon hänelle mitä olet ollut, vaikka hän sen itsekin kyllä näkee, sillä hänellä on sydäntä, pojallani."

Sangen usein hänen noin kiittävin sanoin oli tapana puhua pojastansa ja aina Perrinen silloin teki mieli kysyä kuinka hän oli voinut olla niin ankara pojallensa, kun hän kuitenkin niin syvästi häntä rakasti, mutta aina sanat liikutuksesta tarttuivat hänen kurkkuunsa. Sitä paitsi oli asia liian arka noin vain kosketella.

Mutta sinä iltana lausutut sanat rohkaisivat hänen mieltänsä niin, että hän tunsi voivansa koettaa. Ei voisi sitäpaitsi toistekaan sattua otollisempaa tilaisuutta: hän oli yksinään herra Vulfranin kanssa tämän yksityisessä huoneessa, jonne ei kenkään kutsumatta saanut tulla ja istui hänen vieressänsä yksinäisen lampun valossa. Pitikö hänen siis epäillä?

Ei, nyt oli varmaankin sopiva hetki.

"Sallitteko minun", hän kysyi sydän kurkussa ja vapisevalla äänellä, "sallitteko minun kysyä jotakin, jota en käsitä ja jota alituisesti mietin rohkenematta puhua siitä?"

"Kysy vapaasti."

"En käsitä sitä, että olette voineet lähettää poikanne luotanne, kun kuitenkin niin syvästi rakastatte häntä."

"Sentähden että sinun iälläsi ei tunneta muuta kuin hellyyttä ja rakkautta, ensinkään käsittämättä velvollisuuden lakeja. Tässä isän velvollisuus vaatii minua rankaisemaan poikaani virheistä, jotka ehkä olisivat voineet vaivuttaa hänet syvällekin, rankaisemaan häntä semmoisella tavalla, että hän sitä muistaisi koko elinaikansa. Hänen täytyi saada kokea että minun tahtoni oli hänen tahtoansa mahtavampi. Sentähden lähetin hänet Intiaan, mutta en milloinkaan aikonut antaa hänen jäädä sinne muuta kuin vähäksi aikaa ja minä annoin hänelle toimen, joka ei suinkaan ollut hänelle alentava, sillä hän edusti siellä liikettäni. Voisinko aavistaakaan hänen siellä rakastuvan tuohon kurjaan olentoon ja antavan viekotella avioliittoon, joka oli sulaa hulluutta… tykkänään mielipuolen tekoa."

"Mutta kirjottaahan isä Fildes että hän, jonka hän otti puolisoksensa, ei ollut mikään kurja olento."

"Hän oli semmoinen koska suostui avioliittoon, joka täällä Ranskassa on laiton ja vaikka tiesi etten milloinkaan voi tunnustaa häntä tyttärekseni sen enempää kuin voin kutsua poikaani kotiin ennenkuin hän oli hänestä eronnut. Siinähän olisin rikkonut isän velvollisuutta vastaan ja samalla tunnustaa oma tahtoni mitättömäksi. Niin pitkälle ei minun kaltaiseni mies voi mennä. Minä tahdon sitä, mikä on velvollisuuteni, hieromatta sovintoa tahtoni tahi velvollisuuteni kanssa."

Hän lausui tuon niin lujan päättävästi, että Perrinen sydän oikein jähmettyi; kohta sen perästä hän jatkoi:

"Sinulla on syytä kysyä minkätähden, kun en ole tahtonut nähdä poikaani hänen naituaan, nyt kutsun hänet kotiin. Se on sentähden, että nykyiset olot eivät ole samanlaiset kuin silloin. Tuommoisen kolmetoista vuotta kestäneen valeavioliiton perästä on poikani täytynyt kyllästyä tuohon olentoon ja siihen kurjaan elämään, jota hän on viettänyt hänen rinnallaan. Toiselta puolen olen minäkin muuttunut: terveyteni on murtunut ja olen tullut kivuloiseksi, olen sokea enkä voi saada näköäni takaisin muuten kuin leikkauksen avulla, jonka onnistuminen riippuu siitä olenko kylliksi tarve ja rauhallisella mielellä. Luuletko poikani, saatuaan tietoa siitä, hetkeäkään epäilevän? Hän kyllä silloin hylkää tuon naisen, jolle minä joka tapauksessa antaisin tyttärineen runsaan elatuksen. Minä rakastan poikaani, mutta tiedä, hän rakastaa myöskin minua yhtä paljon. Kuinka monesti hän onkaan ikävällä muistellut isänsä kotia, Maraucourtia! Kuinka katkeraan hän onkaan surrut ja katunut tekoaan! Saat nähdä että hän saatuaan tietää totuuden heti rientää tänne."

"Hän siis jättäisi puolisonsa ja tyttärensä?"

"Hänellä ei ole puolisoa eikä tytärtä."

"Mutta isä Fildes kirjottaa isä Leclercin vihkineen hänet lähetyskirkossa."

"Semmoinen avioliitto on mitätön Ranskassa; se on tapahtunut vastoin tämän maan lakeja."

"Mutta Intiassa, onko se sielläkin laiton?"

"Minä puratan sen Roomassa."

"Entä hänen tyttärensä?"

"Laki ei tunnusta semmoista tytärtä."

"Laki on siis kaikki kaikessa?"

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan sitä, että eihän se ole laki, joka velvoittaa vanhempia lempimään lapsiaan ja lapsia rakastamaan vanhempiaan. En minä lain vuoksi rakastanut isä raukkaani vaan sentähden että hän oli hyvä, lempeä, hellä ja sydämestänsä rakasti minua, sentähden että olin onnellinen ja iloinen milloin hän syleili ja suuteli minua ja puhutteli minua hellästi tahi hymyili minulle. En voinut uneksia mitään parempaa kuin olla hänen luonansa, silloinkin kun hänellä ei ollut aikaa minulle, vaan oli jossakin työssä. Ja hän rakasti minua sentähden, että hän oli kasvattanut minut, sentähden, että piti huolta minusta ja tiesi minun rakastavan häntä kaikesta sydämestäni. Lailla ei ollut ensinkään tekemistä tunteidemme kanssa. Minä en koskaan ajatellut lain yhdistävän meitä, sillä minä tiesin varmasti keskinäisen rakkauden yhdistävän meitä."

"Mihin tahdot tulla?"

"Suokaa anteeksi, jos lausun sanoja, jotka ehkä tuntuvat teistä hyvin typeriltä, mutta minä sanon suoraan mitä arvelen ja tunnen."

"Sentähden juuri minä kuuntelenkin sinua, sillä ymmärtämättömätkin sanasi kuitenkin ilmaisevat tulevansa hyvästä sydämestä."

"No niin, herra! Siihen juuri tahdoin tullakin. Jos siis rakastatte poikaanne ja tahdotte hänet luoksenne, niin tietysti hänkin rakastaa tytärtään ja tahtoo pitää hänet luonaan."

"Hän ei epäile, kun on valitseminen isän ja tyttären välillä. Kun sitäpaitsi avioliitto on mitättömäksi julistettu, niin hän ei enää merkitse pojalleni mitään. Intian tyttäret ovat aikaisin kehittyneet. Hän voi piankin naittaa hänet, joka asia ei suinkaan ole vaikea niiden runsaiden myötäjäisten tähden, jotka minä lahjotan. Hänen ei suinkaan tule vaikea erota tytöstä, joka ei varmaankaan epäile erota hänestä seurataksensa toista. Sitäpaitsi ei elämämme ole pelkkää tunteellisuutta, siinä on paljon muutakin yhtä painavaa meidän päättäessämme jotakin asiaa. Edmondin lähtiessä Intiaan ei varallisuuteni ollut lainkaan niin suuri kuin nykyään. Nähdessään aseman, joka asettaa hänet maansa teollisuusliikkeen etupäähän — ja minä näytän hänelle loistavan tulevaisuutensa kaikkine siitä seuraavine rikkauksineen ja kunnianosotuksineen — hän ei suinkaan hylkää sitä pienen mulattitytön vuoksi."

"Mutta ehkei tuo pieni mulatti ensinkään ole niin inhottava kuin kuvittelette?"

"Hindulaistyttö."

"Mutta kirjat, joita luen teille kertovat hindulaisten yleensä olevan eurooppalaisia kauniimmat."

"Matkustavaisten ylistyksiä."

"Niissä kerrotaan heidän olevan sulavaliikkeiset ja soikeakasvoiset. Heidän katseensa on syvä, suu pieni ja koko muoto lempeä. He ovat notkeat, suloliikkeiset, puhtaat, kärsivälliset, rohkeat, ahkerat ja tottunoeet työhön…"

"Oletko oppinut tuon kaiken ulkoa?"

"Eikö pidä muistaa mitä on lukenut? Kaiken sen nojalla, mitä olen lukenut hindulaisista, en voi uskoa heidän olevan niin inhottavia kun olette taipuisa uskomaan."

"Mitä se minuun koskee? Enhän minä häntä tunne."

"Mutta jos tuntisitte hänet, niin ehkä hän ei olisi niinkään inhottava, ehkä vielä pitäisittekin hänestä."

"En koskaan! Kun vaan muistelen häntä jä hänen äitiään niin raivostun."

"Mutta jos tuntisitte hänet, niin tuo viha ehkä lauhtuisi."

Herra Vulfran puristi nyrkkiään vihasta ja Perrine tosin sitä vähäisen säikähti, mutta tointui heti ja jatkoi:

"Tarkotan tietysti että hän ei olisi semmoinen kuin kuvailette, sillä hän voipi, eikö niin, olla todellinen vastakohta vihanne luomalle kuvalle. Sanoihan isä Fildes hänen äitinsä olleen hurmaavan naisen, lahjakkaan, hyvän, hellän…"

"Isä Fildes on kunnon pappi, joka katselee elämää ja ihmisiä suvaitsevaisuuden silmälasilla, sitä paitsi hän ei ole tuntenut puheenalaista naista."

"Hän mainitsee kuulustelleensa häntä kaikilta, jotka ovat häntä tunteneet, eivätkö heidän vakuutuksensa paina yhtä paljon kuin yhden yksityisen mielipide? Ja jos hän nyt olisi täällä luonanne, eikö hän, poikanne tytär, voisi paljoa paremmin kuin minä toimittaa kaikki nämä pienet tehtävät mieliksenne."