ENSIMÄINEN LUKU. (continued 2)

Jos hän olisi ollut entisellään ei pitkänkään matkan juokseminen olisi tuntunut hänestä miltään ja hän olisi voinut vaivatta rientää eteenpäin. Mutta nälkäisenä, sun kuivuneena, pää raskaana ja läähättäen hän tunsi voimansa pettävän ja oli vähällä lannistua taistelussaan.

Onneksi oli metsä lähempänä kuin hän luulikaan ja hän voi jo eroittaa muutamia suuria puita siellä missä metsä hakkuun vuoksi oli harvempi.

Vielä muutama minuutti ja hän pääsee sen suojaan, ainakin hän ehtii sen reunaan, ja sekin jo on parempi kuin aava tie. Ei tarvinnutkaan enempää kuin tuon toivon kipinän niin pieni kuin olikin, elvyttämään hänen masentunutta rohkeuttansa: kuinka monta kertaa olikaan hänen isänsä lausunut suurimmat pelastumisen toiveet olevan sillä, joka kestää lujana ja rohkeana loppuun asti.

Ja hän kesti sen muiston rohkaisemana, juuri kuin isänsä olisi ollut siinä ja taluttanut häntä.

Jyrähdys, entisiä paljo mahtavampi ja jymisevämpi vallan naulasi hänet maahan tulimeren keskelle. Ukkonen ei enää seurannut hänen jälkiään, se oli jo hänet saavuttanut ja oli hänen yllänsä; nyt hän jo voi hiljentää vauhtiansa, sillä parempi oli kastua läpimärjäksi kuin kuolla salaman iskusta.

Hän ei ollut ehtinyt kahtakymmentä askelta, kun jo putosi muutamia suuria, raskaita sadepisaroita ja hän luuli rankkasateen saavuttaneen itsensä. Mutta siitä ei tullutkaan mitään, rajuilma kuljettikin sadepilven syrjään. Niin hän oli siis päässyt metsään, mutta siellä oli niin pimeätä, ettei hän voinut nähdä montakaan askelta eteensä; salaman valossa hän kuitenkin oli näkevinänsä ihan lähellä pienen risumajan, jonne vei huono syväraiteinen tie ja sinne hän umpimähkään suuntasi kulkunsa. Uudet ukkosen tulet todistivat hänen nähneen oikein: siellä oli todellakin pieni risumaja, jonka varmaankin puunhakkaajat olivat rakentaneet ja oksilla peittäneet saadaksensa suojaa sateelta, rajuilmalta jopa auringonpaahteeltakin. Vielä viisikymmentä askelta — kaksikymmentä, kymmenen ja hän oli päässyt sateensuojaan. Hän kokosi viimeiset voimansa ja riensi siihen juosten ja vallan uupuneena, hengästyneenä hän heittäytyi lehtivuoteelle jonka näki majan nurkassa.

Tuskin hän oli ehtinyt hengähtää kun kovaa ryskettä kuului metsästä. Olisi melkein luullut koko metsän kaatuvan. Suuret hakkuulta säästyneet puut taipuivat ja huojuivat kuin ruo'ot, oksat temmaistiin irti rungosta ja kuivuneita risuja sinkoili alas vetäen mukanaan nuoria ja terveitä tahi musertaen alla olevat pienet puut.

Kestäneekö tuo hatara suojus hirmumyrskyn kovissa kourissa? Tahi kaatuneeko se ensi puuskan kynsissä?

Tuskin se ajatus oli juolahtanut hänelle mieleen kun suuri sinertävä ukonnuoli, entisiä vielä mahtavampi vallan sokaisi hänet ja sitä heti seuraava paukaus silmänräpäykseksi saattoi hänet tainnoksiin. Selvittyään siitä hän tunnustellen koetteli oliko säilynyt vahingoittumatta ja huomasi silloin lähellä olevan suuren tammen rungon valkoisena kiiltävän metsän pimeydessä. Ukon nuoli oli sattunut siihen, kuorinut sen, halaissut puun ja reväissyt pois oksia ja lehtisiä, jotka sinkoillen olivat pudonneet hänen turvapaikkansa katolle. Suurimmat haarat riippuivat irtirevittyinä pitkin puun runkoa ja ratisivat myrskyr kourissa.

Istuessansa siinä kalpeana ja pelästyksissään hän ajatteli miten lähellä kuolemaa hän oli ollut, niin lähellä että sen tuhoava hengitys oli vallan painanut hänet maahan. Silloin hän näki metsän peittyvän sumuun ja kuuli samalla mahtavan huminan, paljoa kovemman kuin ohikiitävän junan kohina — rankkasade se siinä kohisi ja rakeet rapisivat metsässä. Risumaja ratisi kaikista liitoksistaan, katto taipui veden painosta, mutta kesti kuitenkin, ei edes vuotanutkaan.

Eipä aikaakaan niin vettä valui virtanaan alas kaltevalta katolta ja Perrinen tarvitsi vaan itse kastumatta ojentaa kätensä saadaksensa yllin kyllin juomaa millä sammuttaa polttavan janonsa.

Sitten hänen ei auttanut muuta kuin odottaa rajuilman taukoamista, sillä jos maja kerran on kestänyt kovimmat täräykset niin miksikä se ei myöskin kestäisi tasaista rankkasadetta. Ei mikään komeasti rakennettu talo, olkoon se sitten miten mukava tahansa olisi hänen mielestänsä voinut vetää vertoja tälle kurjalle hökkelille, jossa hän oli yksin valtiaana. Se ajatus virkisti hänet suurimmaksi osaksi sentähden, että häntä juuri ennen oli ahdistanut kärsimykset, sekä pelon ja kauhun tunteet. Hän järjesti itselleen vuoteen höylänlastuista, risuista ja kuivuneista lehdistä, kääriytyi vanhaan saaliinsa ja nukkui huolimatta ukkosen jyrinästä, sateista ja tuulesta, joka vielä hillitsemättä raivosi majan ulkopuolella, nauttien rauhan, levon ja lohdutuksen tunnetta jommoista ei pitkään aikaan ollut saanut kokea. Olihan sittenkin totta, että juuri ne pelastuvat vaaroista, joilla on rohkeutta kauvimmin taistella niitä vastaan.

Yhdeksäs luku.

Kun Perrine heräsi pitkästä, virkistävästä unestaan oli ukkonen lakannut pauhaamasta, mutta koska sataa vihmoi tasaisesti ja hienosti ja metsä oli läpikastunut, niin hän ei voinut ajatellakaan matkansa jatkamista; hänen täytyi siis odottaa.

Se seikka ei ensinkään saattanut häntä levottomaksi eikä ollut hänelle vastenmielinen. Metsän hiljaisuus ja yksinäisyys ei ensinkään pelottanut häntä ja tuo pieni maja, josta oli löytänyt suojapaikan ja jossa oli nauttinut virkistävää unta oli jo ehtinyt tulla hänelle rakkaaksi; mikä esti häntä viettämästä siellä yönsäkin, kun varmasti tiesi voivansa nukkua katon alla ja saavansa kuivan vuoteen.

Taivas oli harmaiden pilvien peitossa eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä miten kauvan hän oli nukkunut, mutta se oli vähäpätöinen seikka, sillä ainakin hän huomaa illan tulon.

Lähdettyään Parisista Perrine ei ollut vielä saanut tilaisuutta kertaakaan pestä itseänsä, ja maantien pöly oli myrskyn lennättämänä tarttunut häneen kiireestä kantapäähän, levinnyt harmaaksi kuoreksi hänen koko ruumiinsa yli ja liannut ihon sekä vaatteetkin. Kun hän oli ihan yksin, kun kirkasta sadevettä juoksi runsaasti majan läheisyyteen muodostuneissa ojissa, niin oli hänen mielestänsä aika otollinen ryhtyä oikein perinpohjaiseen pesuun, sillä olihan hän nyt varma siitä ettei kukaan tulisi häntä häiritsemään.

Hameensa taskussa hänellä oli paitsi matkakarttaa ja äitinsä vihkimätodistusta pieneen riepuun kääritty saippuapalanen, kampa, sormustin ja rihmakerä, johon oli pistetty pari silmäneulaa. Sen hän avasi, riisui nuttunsa, kenkänsä ja sukkansa sekä rupesi ojan yli kumartuneena pesemään saippualla kasvojansa, kaulaansa ja jalkojansa virkistävässä, kirkkaassa vedessä. Pyyhinliinaa hänellä ei ollut, vaan hänen täytyi tyytyä kääreriepuun, joka kyllä oli pieni ja ohut, mutta kuitenkin tyhjää parempi.

Tämä peseminen virkisti häntä melkein yhtä paljon kuin nauttimansa rauhallinen unikin ja sen jälkeen hän istahti hitaasti suorimaan pitkää vaaleata tukkaansa, jonka sitten kokosi kahteen paksuun palmikkoon ja antoi niiden riippua selkää pitkin. Ellei nälkä olisi ruvennut häntä ahdistamaan ja ellei hänen paisuneita jalkojansa ahtaat kengät olisi puristaneet, olisi hän ollut sekä tyytyväinen että terve.

Hänen oli nälkä ja hänen täytyi kärsiä sitä, sillä ei mistään ollut apua saatavissa, mutta hän ei kuitenkaan ollut vallan suojatta niin kauan kuin hänellä oli risumaja turvanaan. Jaloilleeenkin hän arveli voivansa hankkia helpotusta parsimalla kuluneihin sukkiinsa matkalla syntyneet reijät. Se työ oli vaikeata ja pitkällistä, sentähden että hänellä ei ollut tavallista sukkalankaa vaan ainoastaan ompelurihmaa.

Oli siitä työstä kuitenkin se etu, että hän ahkeroidessaan melkein unohti nälkänsä, mutta sitä ei voinut ijankaiken kestää. Kun hän sai parsimisen loppuun tuli sadetta milloin hiljaa vihmoen, milloin rankemmin ja vatsakin rupesi yhä kapinallisemmin muistuttamaan olemassaolostansa ja ravinnon vaatimuksistansa.

Kun sadetta yhä vaan jatkui niin hänestä oli selvää ettei voinut ennen huomispäivää jättää niin arvaamatta löytämäänsä suojapaikkaa. Hän ei myöskään voinnt toivoa ihmeen tapahtuvan nälän tyydyttämiseksi ja miettimistänsä hän mietti mistä löytää jotakin syömäkelpoista. Viimein hän taittoi pureskellaksensa majan ympärillä kasvaneiden koivujen nuoria oksia. Olihan hän matkoillaan isänsä kanssa saapunut semmoisiin seutuihin joissa koivunmahlaa juotiin, miksikä eivät sen lehdet sitten kelpaisi pureskeltavaksi. Kysymys oli vain olivatko ne myöskin ravitsevaiset.

Sopihan sitä koettaa. Puukollansa hän leikkasi muutamia oksia ja palotellen ne ihan pieniksi hän rupesi niitä pureskelemaan.

Se oli vaikeaa; vaikka hänellä kyllä oli lujat hampaat oli hänen mahdotonta saada niitä hienoksi, sitäpaitsi ne maistuivat kitkeriltä ja karvailta. Hän ei odottanutkaan niistä mitään herkkuruokaa ja olisi kuitenkin syönyt niitä huolimatta niiden katkerasta mausta, jos vaan olisi saanut nälkäänsä tyydytetyksi. Kuitenkin hän ei voinut niellä niitä kuin mitättömän vähän ja sittenkin hän ryki joka kerralla ensin lukemattomia kertoja käänneltyään suussansa pureksittavaansa. Lehdet luiskahtivat alas hiukkasen helpommin.

Hänen pestessänsä, korjatessansa sukkiaan ja koettaessansa syödä koivunoksia oli aika kulunut ja vaikka pilvinen taivas esti häntä auringon suunnasta päättämästä miten myöhäistä oli, niin hän huomasi kuitenkin illan jo lähestyvän. Sadekin taukosi ja vaikeahko sumu nousi maasta leviten puiden juurille; hetkinen vielä niin Perrine oli pimeässä yksinäisyydessä: hän ei voinut erottaa esineitä kymmenen askeleen päästä, ei läheltä eikä etäältä kuulunut muita ääniä kuin vesipisarain tippumista puiden oksilta ja risumajan katolta.

Vaikka olikin valmistautunut siinä yönsä viettämään, niin Perrineä kuitenkin vähäisen vapisutti ajatus jäädä ypö yksin turvatonna tuohon pimeään, synkkään metsään. Tosin hän oli ennenkin ollut yhtä yksinään samalla paikalla tuntematta mitään vaaran pelkoa, mutta metsä ei ole päivän aikana sama kuin yön pimeydessä, jolloin sen juhlallinen hiljaisuus ja salaperäiset varjot tuovat mieleemme niin kummallisia kammoksuttavia kuvia.

Sentähden hän ei voinutkaan heti nukkua, vaikka kyllä olisi tahtonut, vatsa, kun yhä tuntuvammin muistutti läsnäolostansa, jota paitsi häntä ahdistivat ikävät ajatukset, jopa pelkokin.

Mitä petoja asustaneekaan metsässä. Ehkäpä susia? Se ajatus karkotti häneltä kaiken nukkumishalun. Hän nousi, otti nurkasta ennen huomaamansa paksun sauvan, vuoli puukollaan siihen kärjen, kantoi nurkkaan suojakseen risukimppuja, joiden takaa toki voisi petojen tullessa suojella itseään. Varmaankaan häneltä ei puuttuisi uskallusta. Tuo rohkaisi hänen mielensä ja sauva kädessä hän laskihen levolle lastukasalleen risukimppujen taakse ja nukkui vähän ajan kuluttua.

Lintujen viserrys herätti hänet. Täyteläisistä huilunäänistä hän heti tunsi rastaan. Hän avasi silmänsä ja näki risukimppujensa takaa kalpean valon puiden runkojen väliltä. Aamu jo sarasti.

Sade oli tauonnut kokonaan, ei tuulen henkäyskään liikuttanut kosteita lehtiä ja koko metsässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus, jota vaan silloin tällöin keskeytti laululintusen viserrys johon kaikui muiden lintujen vastaus läheltä ja kaukaa: aamujulistus ympäri metsää.

Hän kuunteli miettien joko piti nousta jatkamaan matkaa. Häntä puistutti ja vaatteitaan koskettaessaan hän huomasi ne kosteiksi. Metsän kosteus oli tarttunut niihin ja aamun viileydessä rupesi häntä viluttamaan. Silloin ei Perrineä enään epäillyttänyt; joutuun hän hypähti pystyyn ja rupesi jaloittelemaan. Jatkaessaan matkaansa hänen kyllä vielä tulisi lämmin.

Kuitenkin hän vielä viivähti hetkisen. Ei ollut vielä täysi päivä ja ehkä olisi viisainta odottaa nähdäksensä rupeaisiko uudestaan satamaan ennenkuin jälleen läksisi taivaltamaan.

Saadaksensa ajan kulumaan ja etenkin lämmetäksensä hän rupesi asettamaan risukimppuja jälleen paikoilleen, sitten hän kampasi tukkansa ja peseytyi täyden ojan luona.

Hänen lopettaessaan oli aurinko jo noussut ja karkottanut sumuvaipan puiden väliltä, taivas oli vaalean sininen ja ihan pilvetön: aamu oli kaunis ja varmaan tulisi kirkas päiväkin; hän voi siis lähteä.

Vaikka hän olikin levähtänyt ja parsinut sukkansa, niin tuotti matkalle lähteminen hänelle kovin suurta tuskaa, sillä hänen jalkansa olivat arat ja niitä pakotti, ne kun olivat edellisen päivän pitkästä astumisesta pahasti turvonneet. Mutta pian hän tottui siihen ja lisäksi oli tiekin sateesta pehmennyt. Aurinko paistoi hänelle selkään ja sen vinosäteet virkistivät häntä ja loivat hänen eteensä maantielle pitkähkön varjon joka askel askeleelta seurasi häntä matkakumppanina. Hän katseli varjoa ja vertaili sitä sitten itseensä, katseli pukuaan ja kenkiään: tuloksena oli arvelu että vaikkei ollutkaan mikään hyvin puettu tyttönen, niin hän oli kuitenkin puhdas eikä enään näyttänyt tuommoiselta inhottavalta pesemättömältä, takkupäiseltä risukintulta. Ehkeivät koiratkaan enää haukkuisi häntä kun hän astuisi kylien lävitse eivätkä ihmisetkään epäluuloisesti häntä katselisi.

Ihana aamu oli omiansa elvyttämään hänen toivoansa: hän ei mielestänsä milloinkaan ollut nähnyt niin suloista aamua, niin viehättävää luontoa. Huuhtoessansa pois pölyn tieltä, puista ja kentältä oli rajuilma saattanut koko luontoon, niin puihin kuin ruohoon ihan uuden elämän, joka yön kuluessa oli puhjennut ilmi. Tuhannet leivoset liitelivät taivaan sinessä iloisesti liverrellen ja metsän rinteelle asti ulottuvasta ruohokentästä ja viljavainiosta levisi suloinen, virkistävä tuoksu.

Kuinka hän yksin voi olla surullinen kaikessa tässä yleisessä riemussa? Pitikö onnettomuuden alati seurata häntä? Miksikä ei onni voisi kerran olla hänellekin suosiollinen? Olihan se jo auttanut häntä löytämään metsästä yöksi niin hyvän suojapaikan. Voisihan se vastedeskin olla hänelle yhtä suopea.

Ja hänen astuessansa eteenpäin pääsi hänen mielikuvituksensa yhä enemmän valloilleen, alati palaten samaan aiheeseen: ehkä joku rikkinäisestä taskustaan olisi pudottanut rahaa maantielle. Ei ollut niinkään hullua kuvailla löytävänsä sitä, ei suurta kukkaroa, joka olisi annettava takaisin omistajalleen, vaan ainoastaan yhden sousin jopa kymmenen sousin kappaleen, jonka hän hyvällä omallatunnolla voisi pitää omanaan syystä ettei kukaan tulisi sitä perimään ja joka olisi hänen pelastuksensa.

Sitäpaitsi hänestä ei tuntunut ensinkään mahdottomalta toivo saada jonkimmoista työtä, jolla voisi lisäksi ansaita muutaman sousin.

Tarvitsihan hän niin perin vähän tullaksensa toimeen kolme tahi neljä päivää.

Ja hän astui eteenpäin silmät tarkasti luotuina puhtaaksi huuhdottuun maantiehen, mutta turhaan, hän ei löytänyt siltä suurta vaskirahaa enempää kuin pientä valkoista pudonnutta hopeakolikkoakaan eikä hän myöskään keksinyt sitä työn tilaisuutta, jonka mieli oli kuvaillut niin helpoksi, mutta jota todellisuudessa ei ollut olemassakaan häntä varten.

Sillä välin oli tuo rahan pikainen löytäminen tullut hänelle jo miltei pakkoasiaksi, sillä edellisen illan pahoinvointi uudistui aika ajoin niin valtavasti, että häntä rupesi pelottamaan ajatus ettei voisikaan jatkaa matkaansa. Se ilmeni sydämen tykytyksenä, kuvottamisena, pyörrytyskohtauksena ja hikoilemisena, jotka tekivät hänet vallan hervottomaksi.

Hänen ei tarvinnut kauan etsiä syytä siihen, vatsansa huusi hänelle sen tuskallisesti; kun hän ei voinut uudistaa eilispäivän huonosti onnistunutta koetta syödä koivunoksia ja lehtiä niin hänellä ei ollut muuta keinoa kuin kysellä itseltään miten hänen käy, kun uusi entisiä ankarampi pyörrytys kohtasi hänet pakottaen hänen istahtamaan tien vierustalle tointumaan.

Jaksaneeko hän ollenkaan enään nousta siitä?

Ja jos hän ei jaksaisi, pitikö hänen kuolla siihen ypö yksin ilman että kukaan edes pitäisi hänen kättänsä omassansa?

Jos joku edellisenä iltana, jolloin hän epätoivoisesti ponnistaen voimiansa oli päässyt risumajan suojaan, olisi sanonut hänelle että hän seuraavana päivänä luuli nurisematta kuolevansa nälkään ja voimattomuuteen, niin hän olisi epäilemättä vastustanut semmoista luuloa. Eivätkö juuri ne pelastu, jotka jaksavat kestää loppuun asti?

Mutta tämä päivä ei ollut samanlainen kuin eilispäivä: eilen hänellä vielä oli vähäisen voimia jäljellä, tänään ne häneltä puuttui; hänen päänsä oli silloin selvä, nyt sitä huimasi.

Hän luuli olevan tarpeellista säästää itseään ja joka kerta kuin heikkous hänet yllätti, hän istahti ruohikkoon hiukan levähtämään.

Ehdittyään erään hernepellon luokse hän näki neljä ikäistänsä tyttöä maalaisvaimon seurassa astuvan sinne ja ryhtyvän palkoja poimimaan. Silloin hän kokosi kaiken rohkeutensa, hypähti ojan yli ja astui vaimon luokse, mutta tämä ei sallinut hänen lähestyvänkään vaan huusi:

"Mitä täältä tahdot?"

"Tahtoisin kysyä tarvitsetteko apua."

"Me emme tarvitse apua."

"Voitte maksaa minulle mielenne mukaan."

"Mistä olet kotoisin?"

"Tulen Parisista?"

Yksi tytöistä oikaisihe, katseli häntä vihaisesti sekä huusi:

"Mokomakin maankulkija, joka tulee Parisista riistämään työn kunniallisilta ihmisiltä!"

"Kuulithan ettemme tarvitse apuasi", jatkoi vaimo.

Ei auttanut muuta koin palata ojan yli ja horjuvin jaloin jatkaa matkaansa, vaikka sydän oli pakahtumaisillansa.

"Tuossa tulevat santarmit — juokse pian pakoon!"

Perrine säpsähti ja katsahti taaksensa ja kaikki takana olevat purskahtivat kovaan nauruun muka onnistuneelle pilalleen.

Hän ei ehtinyt astua kauas ennenkuin hänen oli pakko seisahtua, sillä hän ei voinut kyyneliltä nähdä tietä.

Mitä pahaa hän olikaan tehnyt heille kun he kohtelivat häntä niin tylysti!

Varmaankin oli vaeltajan yhtä vaikea saada työtä kuin löytää rahaa maantieltä. Sen hän kyllä nyt oli saanut kokea. Eikä hän rohjennut uudestaan koettaa, vaan jatkoi matkaansa kovin suruissaan. Hänellä tuskin oli enemmän rohkeutta rinnassa kuin voimia jaloissa.

Keskipäivän aurinko rasitti häntä sanomattomasti. Hän vaivoin liikutti jalkojaan ja joudutti askeleitansa ainoastaan kulkiessansa jonkun kylän lävitse välttääksensä ihmisiä, joiden luulotteli häntä epäilevästi katselevan. Kuullessansa vaunujen ratinaa takanansa hän hiljensi askeleitansa, mutta yksin jäätyään hän seisahtui vähä väliä levähtämään ja hengähtämään.

Mutta silloin hänen aivonsa olivat sitä vilkkaammassa toimessa ja surulliset ajatukset lisäsivät hänen alakuloisuuttansa.

Mitä hyödytti lepäämiset, kun hän ei kuitenkaan tuntenut voivansa kestää loppuun asti?

Kohta hän saapui suureen metsään, jossa snora tie näytti jatkuvan loppumattomiin asti ja jossa kuumuus tuntui vielä rasittavammalta kuin tasangolla. Aurinko paahtoi tulisesti, ei tuntunut tuulen henkäyskään ja pensastoista ja ojanvierustoista nousi kuumia höyryjä uhaten vallan tukahduttaa hänet.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin hän vallan uupuneena ja hikisenä sykkivin sydämin vaipui ruohoon voimatta liikkua tahi ajatellakaan.

Silloin saavuttivat hänet takaa kärryt.

"Onpa nyt kuuma", lausui talonpoika joka niissä ajoi, "onpa melkein kuolettava helle."

Puoli houreissaan Perrine käsitti hänen sanansa aiotuksi itselleen ja kuolemantuomioksi.

Tottapa siis hänen täytyisi kuolla. Hän oli kyllä monesti itsekin lausunut noin, mutta nyt tuli Tuonen sanansaattaja ja virkkoi samoin.

Niin, hänen täytyi kuolla, ei ollut mitään pelastusta, oi auttanut vastustaminen, hän ei sitä tahtonutkaan vaikka olisi voinutkin. Olihan hänen isänsä kuollut, niin hänen äitinsäkin; nyt tuli hänen vuoronsa.

Ja katkerin kaikista noista ajatuksista, jotka risteilivät hänen päässänsä, oli kuitenkin se että miksikä hän ei saanut kuolla yhdessä heidän kanssansa yhtä hyvin kuin täällä maantien ojassa kuin mikäkin eläin!

Ei, hän tahtoi vielä viimeisen kerran ponnistaa voimiansa ja astua metsään, etsiä sieltä rauhallisen paikan, jossa nukkuisi viimeiseen uneen piilossa kaikilta uteliailta silmiltä. Toinen tie kulki siinä ristiin, hän poikkesi sille ja noin viisikymmentä metriä tiestä hän löysi pienen avopaikan metsästä, jonka ruohikkoa koristivat kauniit punertavat digitaliskukat. Hän istahti kastanjapensaston suojaan ojentautui pitkäkseen ja pani kätensä pään alle niinkuin aina ennenkin iltaisilla nukkuessansa.

Kymmenes loka.

Jokin kuuma esine kosketti hänen kasvojansa ja saattoi hänen avaamaan silmänsä. Silloin kän peljästyi nähdessänsä suuren karvaisen pään kuvastuneena ylitsensä.

Hän tahtoi heittäytyä syrjään, mutta suuri kieli, joka voimakkaasti nuolaisi hänen kasvojansa, pidätti hänet paikallaan ruohikossa.

Vaikka se olikin tapahtunut sangen sukkelaan, niin hän ehti kuitenkin älytä mikä se oli. Tuo suuri karvainen pää oli aasin pää, ja suuren kielen nuoleskellessa oli hänellä aikaa ojennetuin käsiensä lomitse lähemmin tarkastella aasia.

"Palikar!"

Ja hän kiersi kätensä elukan kaulaan ja syleili sitä itkuun purskahtaen.

"Palikar, rakas Palikar kultani!"

Kuullessaan nimensä aasi lakkasi häntä nuoleskelemasta, kohotti päänsä ja kiljasi viisi kuusi kertaa riemuisasti, taukosi hetkiseksi ja ilmotti sitten uusilla kiljumisilla suuren ilonsa ikäänkuin ensimmäiset kerrat eivät olisi riittäneet.

Perrine huomasi silloin aasin olevan siloitta ja suitsitta, ei ollut edes liekaa jalassa.

Hän oli noussut ja seisoi nojautuneena aasin kaulaan ja hyväillen sen päätä. Palikar vilkutti korviaan kuin ennenkin nostaen toisen pystyyn ja laskien toisea alas. Samassa kuului käheä ääni läheisyydestä huutavan.

"Helei, veitikka! Missäs olet? Odotapas! Tulen heti kohta, poikaseni!"

Kiireellisiä askeleita kuului epätasaisella tiellä ja Perrine näki lähestyvän miehen väljä pusero yllä, nahkahattu päässä ja piipunnysä suussa.

"Hei letukka, mitä sinulla on aasini kanssa tekemistä?" hän huusi, ottamatta piippua suustansa.

Heti paikalla Perrine tunsi La Rouquerien romukauppiaan, jolle oli myönyt Palikarinsa hevostorilla, vaikka hän olikin nyt miehen vaatteisiin puettuna. Mutta romukauppias ei tuntenut häntä ja vasta hetkisen tyttöä tarkasteltuaan hän kummastuneena lausui:

"Milloin olen nähnyt sinut ennen?"

"Silloin kuin möin teille Palikarin."

"Mitä? Sinäkö se olet, pikkku tyttöni? Mitä teet täällä?"

Perrine ei voinut vastata; heikkous valtasi hänet pakottaen hänen istahtamaan ja hänen kalpeutensa ynnä ruskeat silmänsä kyllä puhuivat hänen puolestansa.

"Mikä sinun on?" huudahti La Rouquerie. "Oletko sairas?"

Perrine liikutti huuliaan saamatta ääntäkään suustansa ja nojautuen ensin käsivarteensa hän ojensihen ruohoon kalpeana, vavisten ja uupuneena yhtä paljon mielenliiktituksesta kuin ruumiillisesta heikkoudesta.

"No, no, no", huudahti La Rouquerie, "etkö osaa sanoa mikä sinua vaivaa?"

Mutta sitäpä juuri Perrine ei voinut, vaikka ei ollutkaan menettänyt tietoisuuttansa siitä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui.

Mutta La Rouquerie oli kokenut nainen ja tunsi kurjuuden kaikissa sen muodoissa.

"Hän ehkä kohta kuolee nälkään", hän mumisi itsekseen.

Sen enempää sanomatta hän kiiruhti takaisin maantielle pienten riisuttujen kärryjen luokse, joita koristivat laidoissa riippuvat kaniininahat. Joutuun hän avasi arkun, otti sieltä suuren vehnäleivän, juustonpalasen ja pullon sekä juoksi takaisin Perrinen luokse.

Tyttö makasi siinä niinkuin äsken hänen mennessään.

"Odota vähäisen, tyttöseni, odota", lausui La Rouquerie.

Laskeutuen polvilleen hän ojensi pullon suun Perrinen huulilla

"Juo aika siemaus, se virkistää."

Viinikulaus todellakin nosti veren Perrinen poskille ja palautti liikkumiskyvän.

"Sinun oli varmaankin nälkä?"

"Niin."

"Hyvä, nyt sinun pitää syödä, mutta varovasti alussa. Odotahan vähäsen."

Hän leikkasi palasen leipää ja juustoa ja tarjosi Perrinelle.

"Vitkalleen ennen kaikkea. Parasta on että syön kanssasi, se hillitsee sinua."

Varoitus oli kylläkin paikallaan, sillä Perrine oli vähällä niellä koko leipäpalasen kerrallaan kuuntelematta ollenkaan La Rouquerien kehotusta.

Sillä aikaa oli Palikar suurilla, lempeillä silmillään katsellut mitä hänen ympärillään tapahtui. Nähdessään La Rouquerien istuvan ruohossa Perrinen vieressä sekin paneutui siihen maata.

"Tuo veitikka varmaan tahtoisi sekin leipä-palasen", lausui La Rouquerie.

"Saanko antaa sille palasen?"

"Mielelläni, yhden, kaksi, niin monta kuin vaan tahdot, ja kun ne loppuvat, niin on kyllä uutta; älä ujostele tyttöseni, tuo hyvä poika on niin tyytyväinen kun on jälleen tavannut sinut; tiedäthän että se on hyvä."

"Niin, eikö ole?"

"Syötyäsi tämän palasen, mutta ei ennen, sillä olisi todellakin julmaa estää sinua syömästä, pitää sinun kertoa miten olet joutunut tänne metsään, jossa olit vähällä kuolla nälkään."

Huolimatta La Rouquerien varotuksista antoi Perrine palasen kiireesti luistaa alas.

"Kai tahdot toisenkin vielä?" kysyi eukko ensimäisen loputtua.

"Kyllä, jos vaan saan."

"Saat, mutta vasta kerrottuasi seikkailusi; kertoessasi se painuu, minkä jo olet syönyt."

Perrine rupesi kertomaan äitinsä kuolemasta alkaen. Kun hän kertoi kohtauksesta Saint-Denisin leipurinmyymälässä, otti La Rouquerie vasta sytytetyn piippunsa pois suustansa voidakseen oikein tehokkaasti lausua paheksumisensa leipurinrouvan käytöksestä.

"Käsitäthän että hän on varas", hän huudahti, "minä en tyrkytä kenellekään vääriä rahoja enkä myöskään anna kenenkään niitä petkuttaa itselleni. Ole huoletta, minä kyllä vielä pakotan hänen maksamaan sen itselleni takaisin jahka joudun Saint-Denisiin. Ellei hän suostu, niin ärsytän koko korttelin häntä vastaan. Minulla on paljon ystäviä Saint-Denisissä ja me sytytämme hänen puotinsa tuleen ellei muu auta."

Perrine jatkoi kertomustansa loppuun asti ja silloin lausui La Rouquerie:

"Miltä sinusta tuntui kun olit kuolemaisillaan?"

"Ensin alussa se oli kovin surullista ja minun täytyi kerrankin kovasti huutaa niin kuin huudetaan yöllä kun tuntuu siltä kuin tukehtuisi, mutta sitten näin unta paratiisista ja niistä herkuista, joita siellä saisin nauttia; äitini odotti minua ja keitti minulle suklaata; tunsin jo sen hajun."

"Kummallista että juuri kuumuus, joka oli vähällä tappaa sinut, sen sijaan tavallaan pelasti sinut, sillä muutoin en olisi seisahtunut tähän metsään lepuuttaakseni Palikaria, enkä silloin olisi löytänyt sinua. Mitä nyt aiot tehdä tämän perästä?"

"Jatkaa matkaani."

"Ja mitä sinulla huomenna on syötävänä? Pitää olla sinun ikäisesi voidakseen antautua semmoisiin seikkailuihin."

"Mitä minun sitten teidän mielestänne pitäisi tehdä?"

La Rouquerie vetäisi juhlallisesti pari kolme mahtavaa savupilveä piipustansa ja mietti kotvasen ennenkuin vastasi:

"Kuulepas nyt! Minä aion Creiliin, en kauemmaksi, ostan ja kaupittelen tavaroitani kaikissa kylissä ja pikku kaupungeissa, jotka ovat matkani varrella tahi lähellä Chantillytä ja Senlistä; sinä voit seurata minua. Huuda vähäisen, jos jaksat: Ostetaan kaniininnahkoja, lumppuja ja rautaromua!"

Perrine teki niin.

"Hyvä, sinulla on kirkas ääni; minun ääneni on painunut ja sen tähden saat sinä huutaa minun puolestani ja ansaita siten leipäsi. Creilissä on minulla tuttu kanojen- ja munienkauppias, joka matkustelee Amiensiin asti ostelemaan munia; minä pyydän häntä ottamaan sinut mukaan vaunuihinsa. Kun olet saapunut Amiensiin niin ostat rautatielipun päästäksesi sinne missä sukulaisesi asuvat."

"Millä? Minulla ei ole rahaa."

"Niillä viidellä frangilla, jotka saat lainaksi minulta niiden sijaan, jotka leipurinvaimo varasti sinulta ja jotka minä kyllä kiskon häneltä takaisin. Ole varma siitä."

Yhdestoista lukit.

Kaikki sovitettiin La Rouquerien ehdotuksen mukaan.

Kahdeksan päivää kulki Perrine ympäri kyliä Chantilly-metsän tienoilla: Gouvieuz, Saint Maximin, Saint Firmin, Mont l'Evéque, Chamont käytiin, kunnes he saapuivat Creiliin. Silloin La Rouquerie ehdotti että Perrine kokonaan rupeisi hänen kumppanikseen.

"Sinulla on vallan mainio ääni lumppujen kauppiaaksi, sinä olisit minulle hyödyksi ja sinun olisi hyvä olla. Sitäpaitsi ansaitsisit hyvin elatuksesi."

"Olen teille hyvin kiitollinen, mutta minun on mahdoton jäädä."

Huomattuaan että kehotus ei houkutellut Perrineä, La Rouquerie keksi toisen houkuttelukeinon.

"Silloin sinun ei tarvitse jättää Palikaria."

Se syy vaikutti silminnähtävästi paljon tehokkaammin. Mutta Perrine pysyi yhä sittenkin lujana.

"Minun täytyy mennä sukulaisteni luokse."

"Sukulaisesiko? Ovatko he pelastaneet henkesi niinkuin Palikar?"

"En tottelisi äitiäni ellen menisi!"

"Niin, mene sitten; mutta jos joskus kadut ettet ottanut vaaria tarjoamastani tilaisuudesta, niin älä syytä ketään muuta kuin itseäsi."

"Olkaa varma siitä että aina muistelen minulle osottamaanne hyvyyttä."

La Rouquerie ei ensinkään pahastunut Ferrinen kiellosta, vaan piti kunnollisesti lupauksensa ja sopi matkasta Amiensin tienoille asti ystävänsä, munienkauppiaan, kanssa. Kokonaisen päivän sai Perrine huvitella ajamalla hyvissä vaunuissa kahden virkun hevosen vetämänä, ja maata olkivuoteella vaatekatoksen alla, sen sijaan että hänen muuten olisi ollut pakko kulkea samaa vaivaloista tietä jalkapatikassa. Vertailessaan tätä matkatapaa entiseen tuntui hänestä vielä mukavammalta. Essentauxissa hän nukkui heinäladossa ja seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, hän tarjosi Aillyn rautatieaseman lippuluukussa viisifrangisensa, joka tällä kertaa otettiinkin estelemättä vastaan. Siitä hän sai takaisin kaksi frangia seitsemänkymmentä centimea ynnä lipun Picquignyhyn, jonne saapui kello yksitoista eräänä kirkkaana, lämpimänä aamupäivänä, joka oli yhtä vähän sen paahtavan kuuman aamupäivän kaltainen, jona hän oli ollut Chantillyn metsässä, kuin hän itse oli silloisen nälkään nääntyvän pikku tytön näköinen.

Seuratessaan La Rouquerieta hänellä oli ollut runsaasti tilaisuutta siistimään ja korjaamaan hamettansa ja puseroansa, leikkaamaan pois repaleiset paikat huivistansa, pesemään liinavaatteensa ja kiillottamaan kenkiänsä; Aillyssä hän junan lähtöä odotellessansa sai tilaisuuden huolellisesti joen mutkassa pestä ja siivota itsensä; sentähden hän astuessaan junaan olikin puhdas, terve ja reipas.

Mutta vielä enemmän kuin tuo puhtaus ja taskuissa helisevät omistamansa viisikymmentäviisi sousta häntä ilahdutti itseensäluottamuksen tunne, jonka kestetyt kärsimykset olivat hänelle tuottaneet. Olihan hänellä oikeuskin iloita siitä, ettei nääntynyt tuskiinsa, vaan pysyi lujana loppuun asti. Ja hän toivoi voivansa voittaa nekin esteet, jotka vielä kohoisivat hänen tiellensä. Vaikkei vaikein ollutkaan vielä voitettu, niin hän oli kuitenkin jo kestänyt vaarallisimmat ja tukalimmat kohdat, sillä nyt hän kaikissa tapauksissa oli päässyt matkansa perille.

Lähdettyään asemalta hän meni sulkusillan yli ja astui sitten reippaasti vihannoivien niittyjen poikki kulkevaa poppelipuiden ja raitojen reunustamaa tietä. Vähä väliä pilkahti tien vieressä pieni järvi tahi tekolampi, joiden rannoilla näkyi monta kalastajaa ongenvapa kädessä tarkasti katsellen kohoa. Heidän ympärillään oli kalastuskapineita, joista selvästi huomasi heidän kaupungista tulleiksi sunnuntaikalastajiksi. Lammikkojen loputtua kulki tie pitkin laajoja rahkasoita. Niiden punertavalla pinnalla näkyi suorassa rivissä pieniä mustia neliöitä, joista jo kaukaa pisti silmään valkoiset numerot. Ne olivat turvelohkareita, kuutioita, jotka oli pantu siihen kasoihin kuivamaan.

Kuinka usein olikaan hänen isänsä kertonut noista rahkasoista ja vesilätäköistä, jotka olivat muodostuneet niihin paikkoihin, mistä turpeita oli nostettu. Nuo suot olivatkin Sommelaakson merkillisyytenä. Samalla hän myöskin muisteli isänsä kertoneen noista innokkaista kalastajista, joita ei mikään sää pelottanut, ei kuumuus eikä pakkanen. Hän ei siis nyt ollut missään vieraassa paikassa, vaan päinvastoin tutussa ja rakkaassa seudussa, vaikka ei ollutkaan sitä ennen omin silmin nähnyt. Tutut olivat nuo paljaat, rosoiset harjanteet, jotka ympäröivät lakeutta; tuttuja harjanteita koristavat tuulimyllyt, joiden siivet ahkeraan pyöriskelivät tuulettomallakin ilmalla, merituulen vaikutuksesta, sen voima kun tuntui tänne asti.

Ensimäinen kylä tahi kauppala, johon Perrine saapui, oli sekin tuttu punaisine tiilitaloineen. Se oli Saint-Pipoy ja siellä olivat kaikki kutomatehtaat, joihin Maraucourtin kehruutehtaiden tuotteet vietiin kankaiksi valmistumaan. Ja ennenkuin ehti sinne asti hän näki eräästä kohdasta, jossa useita rautateitä yhdistyi, viisi kauppalaa nimeltä: Hercheux, Bacourt, Flexelles, Saint-Pipoy ja Maraucourt, ja hän tiesi niiden kaikkien olevan Vulfran Paindavoinen tehtaiden keskuspaikkoja ja tien yhtyvän Boulognen rautatieverkkoon. Laakson poppelipuiden välistä pilkisti kauppalain liuskakiviset kellontornit ja tehtaiden korkeat tiilipiiput. Sinä päivänä kun oli sunnuntai niistä ei kuitenkaan noussut tavallista korkeaa savupylvästä.

Kun hän astui Saint-Pipoyn kirkon ohi purkautui kansa juuri kirkosta messua kuulemasta ja kuunnellessansa ohikulkevain puhetta hän vielä tunsi Picardien hitaan murteen ja laulavan ääntämistavan, jota hänen isänsä niin usein oli matkinut huvittaaksensa häntä.

Saint-Pipoyn ja Maraucourtin välinen tie on kovin mutkikas maaperän kosteuden vuoksi. Kulkija ei senvuoksi sen molemmilla puolilla kasvavien pajupuiden väliltä voi nähdä kauas eteensä eikä taaksensa. Se olikin syynä että hän äkkiarvaamatta kohtasi nuoren tytön, joka astui sangen vitkaan ja kantoi suurta, painavaa koria käsivarrellaan.

Rohkaistuna viime päivien myötäkäymisestä Perrine puhutteli häntä kysyen:

"Tämähän tie vie Maraucourtiin, eikö niin?"

"Niin, ihan suoraan."

"Ihanko suoraan", kysäsi Perrine hymyillen; "minua mielestäni se ei ole minkään suora."

"Jos teidän on vaikea osata sinne, niin voitte astua minun seurassani, minä olen juuri menossa Maraucourtiin."

"Hyvin mielelläni. Ehkä sitten sallitte minun kantaa koria kanssanne."

"Siihen kylläkin suostun. Se painaa tavattomasti."

Niin sanoen hän laski korin maahan läähättäen uupumuksesta.

"Te ette tietenkään ole Maraucourtista?" hän kysyi.

"En. Mutta entäs te?"

"Tietysti olen sieltä."

"Työskentelettekö tehtaassa?"

"Tietysti, minä niinkuin kaikki muutkin; minä teen työtä kehruutehtaassa."

"Mikä se on?"

"Mitä? Ettekö tiedä mikä on kehruu- tahi käämintätehdas! Mistä sitten olette kotoisin?"

"Parisista."

"Eikö Parisissa tunneta kehruutehdasta? Sepä kummaa! No niin, sielä valmistetaan lankaa ja käämitään se valmiiksi kutomatehdasta varten."

"Ansaitseeko siinä hyvän päiväpalkani?"

"Siitä voi saada kymmenen sousta."

"Onko se vaikeata?"

"Ei varsin; mutta siellä pitää olla silmät auki eikä saa tuhlata aikaansa. Tahtoisitteko tekin ryhtyä siihen työhön?"

"Kyllä, jos minut vaan otetaan."

"Olkaa varma siitä. Sinne otetaan kuka vaan tulee; mistä he muutoin saisivat seitsemäntuhatta työntekijää, jotka tarvitaan tehtaissa. Teidän ei tarvitse muuta kuin ilmoittautua huomenna tehtaan ristikkoportin luona. Mutta nyt en jouda enää lörpöttelemään, muuten myöhästyn."

Hän tarttui korin sangan toiseen päähän, Perrine toiseen ja rupesivat tasaisesti astumaan eteenpäin.

Perrine ei tahtonut jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta kysyäkseen mitä tahtoi tietää; mutta kun hän ei voinut sitä suoraan urkkia tuolta vieraalta nuorelta tytöltä, niin täytyi hänen teeskennellä välinpitämättömyyttä ja kysyä näöltään yleisiä asioita, jotka kuitenkin selvittivät hänelle olot.

"Oletteko syntynyt täällä Maraucourtissa?"

"Olen kuin olenkin, ja äitini oli myöskin, mutta isäni oli Picquignystä."

"Oli? Ovatko he siis molemmat kuolleet?"

"Ovat. Minä asun isoäitini luona, jolla on ruokatavarankauppa ja joka sitä paitsi pitää ruokavieraita, rouva Françoisen luona?"

"Vai rouva Françoisen luona!"

"Tunnetteko hänet?"

"En, sanoin vaan vai rouva Françoisen luona."

"Niin katsokaa, hän on hyvin tunnettu näillä seuduin ruokapaikkansa tähden ja vielä senkin tähden, että hän on ollut herra Edmond Paindavoinen imettäjä. Kun ihmiset tahtovat pyytää jotakin herra Vulfran Paindavoinelta, niin he ensin kääntyvät hänen puoleensa."

"Ja saavatko he myöskin sen, mitä haluavat?"

"Välistä saavat, välistä eivät. Riippuu siitä, millä päällä herra Vulfran on."

"Mutta miksikä hän ei käänny suoraan herra Edmondin puoleen, koska kuitenkin on ollut hänen imettäjänsä?"

"Herra Edmond Paindavoinenko? Hän läksi pois maasta kauan aikaa ennenkuin minä olin syntynytkään eikä ole sen koommin palannut. Hän oli joutunut riitaan isänsä kanssa, kun hänet oli lähetetty Intiaan ostamaan jutea…. Mutta kun ette tiedä mikä on kehruutehdas, niin ette varmaankaan tiedä mikä jute on?"

"Kasvi varmaankin."

"Hamppu, suuri hamppulaji, joka kasvaa Intiassa, ja niitä kehrätään, kudotaan ja värjätään Maraucourtin tehtaissa. Juteteollisuudella herra Vulfran Paindavoine juuri onkin rikastunut. Sillä tietäkää, herra Vulfran ei ole aina ollut rikas; hän on alottanut vetämällä pieniä käsikärryjä, jossa oli lankoja. Ne hän sitten jakoi maaseudulle kutojilleen ja kuljetti samalla kotiin valmiiksi kudotut vaatepakat. Kerron sen teille sentähden, ettei hän itsekään pidä sitä salassa."

Hän keskeytti puheensa:

"Vaihdetaanko toiseen käteen?"

"Mielelläni neiti…. Mikä on nimenne?"

"Rosalie."

"Niinkuin tahdotte, neiti Rosalie."

"Ja te, mikä on tiedän nimenne?"

Perrine ei tahtonut lausua oikeaa nimeään, vaan vastasi umpimähkään:

"Aurelie."

"Vaihtakaamme sitten kättä, neiti Aurelie."

Levähdettyään hetkisen he läksivät uudestaan liikkeelle. Perrine sitten heti jatkoi keskeytettyä urkkimistansa.

"Te sanoitte herra Edmond Paindavoinen olleen epäsovussa isänsä kanssa lähtiessänsä Intiaan."

"Kun hän oli ollut jonkun aikaa Intiassa niin he joutuivat vielä pahempaan epäsopuun, syystä että herra Edmond siellä muka oli nainut intialaisen tytön, joka avioliitto ei liene täällä laillinen, ja herra Vulfran olisi tahtonut hänen naimaan erään Picardien korkeasukuisimman neiden. Sitä varten herra Vulfran on rakennuttanut pojalleen miniälleen huvilinnan, joka on maksanut monta miljoonaa. Siitä huolimatta herra Edmond ei tahtonut erota puolisostansa tuolla kaukana eikä naida täkäläistä neitiä ja siitä syystä heidän välinsä täydellisesti rikkoontui; nyt ei ensinkään tiedetä onko herra Edmond enää elävien joukossa vai koullut. Muutamat sanovat niin, toiset näin; mutta ei tiedetä mitään varmasti, syystä ettei vuosikausiin ole kuultu hänestä mitään… ihmisten puheiden mukaan, sillä herra Vulfran ei puhu siitä milloinkaan ja häneu sisarensa ja veljensä pojat vielä vähemmin."

"Herra Vulfranilla on siis sisaren ja veljen poikia?"

"Herra Theodor Paindavoine on hänen veljensä poika ja herra Casimir Bretonneux, sisarenpoika, jotka molemmat hän on ottanut tänne avuksensa. Jos herra Edmond ei palaa, lankee kaikki rikkaus ja tehtaat heille?"

"Sepä kummallista!"

"Voisitte pikemmin sanoa että on sangen surkeata, ellei herra Edmond palaisi."

"Hänen isällensä?"

"Niin, ja seudulle myöskin, sillä ei ole ensinkään varmaa miten käy tehtaiden, joista niin monet ihmiset saavat elatuksensa, jos nuoret herrat pääsevät valtaan. Siitä puhutaan paljon, ja sunnuntaisin, jolloin toimitan pöytäpalvelusta saan kuulla siitä yhtä ja toista."

"Sukulaisistako?"

"Niin, ja muuta myöskin, mutta sehän ei kuulu meihin, eikä meillä ole sen kanssa mitään tekemistä?"

"Ei tietysti."

Ja kun Perrine ei tahtonut ilmaista uteliaisnuttansa, niin hän astui eteenpäin muutamia minuutteja lausumatta sanaakaan, arvellen Rosalien, joka tuntui olevan jotensakin puhelias, piankin taasen ryhtyvän puheluun. Ja niin kävikin.

"Ja teidän vanhempanne, tulevatko he myöskin tänne?"

"Minulla ei ole enää vanhempia."

"Eikö isää eikä äitiä?"

"Ei, ei isää eikä äitiä."

"Te olette siis orpo niinkuin minäkin; mutta minulla on mummoni, joka on hyvin hyvä ja joko olisi vieläkin minulle hellempi ellei minulla olisi tätejä ja enoja joita hän ei tahdo suututtaa. Ellei heitä olisi niin minun ei olisi pakko tehdä työtä tehtaassa, vaan saisin ottaa osaa pöytäpalvelukseen. Mutta mummo ei saa menetellä mielensä mukaan. Siis te olette ihan yksin?"

"Ihan yksin."

"Itsekö olette tuuminnut tulla Parisista Maraucourtiin hakemaan työtä?"

"Minulle sanottiin että ehkä saisin työtä Maraucourtissa ja sen sijaan että jatkaisin matkaani sukulaisteni luokse tahdoin nähdä Maraucourtin syystä etten niinkään tiedä mimmoista kohtelua saisin osakseni ihan tuntemattomilta sukulaisilta."

"Se on ihan totta, niitä on pahoja jos hyviäkin."

"Niin on."

"Älkää olka millännekään, te kyllä saatte työtä tehtaassa; päiväpalkka tosin ei ole suuri, kymmenen sousta vaan, mutta se on kuitenkin jotain ja se voipi kohota kahteenkymmeneenkahteen asti. Tahtoisin kysyä teiltä jotakin; voitte vastata jos tahdotte. Ellette tahdo, voitte olla vastaamatta. Onko teillä rahaa?"

"Vähäisen."

"Hyvä! Jos tahdotte asua mummo Fraoçoisen luona, niin maksaa se teille kaksikymmentäkahdeksan sousta viikossa, mutta se on maksettava etukäteen."

"Voin kyllä maksaa kahdeksankolmatta sousta."

"En tosin voi luvata teille mitään kaunista erityistä huonetta siitä hinnasta; teitä tulee asumaan siellä kuusi yhdessä, mutta saatte kuitenkin eri vuoteen, lakanat ja peitteet; ei ole kaikilla semmoista."

"Suostun kiitollisena siihen."

"Ei mummoni luona asu ainoastaan kahdeksankolmatta sous'in viikkovuokran henkilöitä; meillä on myöskin uudessa talossa kauniita huoneita vuokralaisillemme, jotka ovat tehtaan palveluksessa: siellä asuvat herra Fabry, koneinsinööri; herra Mombleux, rahastonhoitaja; herra Bendit, ulkomainen kirjeenvaihtaja. Jos joskus puhuttelette häntä niin älkää unohtako lausua hänen nimeänsä herra Benndit; hän on englantilainen ja suuttuu, jos hänen nimeänsä lausutaan Bandit, sillä hän luulee itseänsä silloin haukuttavan 'rosvoksi'." [Ranskalainen sana Bandit on suomeksi rosvo. Suom. muist.]

"Koetan muistaa sen; muuten osaan minä englannin kieltä."

"Osaatteko te englannin kieltä?"

"Äitini oli englannitar."

"Vai niin, senkö tähden. Hyvä, herra Bendit tulee erittäin iloiseksi siitä että voi jutella kanssanne ja hän iloitsisi vielä enemmän jos osaisitte kaikkia kieliä, silla hänen suurin huvituksensa on lukea sunnuntaina isä meidän kirjasta, jossa se on painettuna kahdellakymmenellä viidellä eri kielellä; lopetettuaan hän alkaa uudestaan ja sitten taas uudestaan; ja aina samalla tavalla joka sunnuntaina. Mutta kaikissa tapauksissa hän on kunnon mies."

Kahdestoista lnkn.

Tien kumpaakin puolta koristi kaksi riviä suuria puita ja niiden välillä, milloin eivät estäneet näkemästä etemmäksi, pilkisti esiin oikealta harmaa liuskakattoinen kirkontorni, vasemmalta muutamia suuria hammastettuja lyijykattoja ja vähäisen etemmällä tehtaiden korkeat tiilipiiput.

"Nyt lähestymme Maraucourtia", lausui Rosalie, "kohta saatte nähdä herra Vulfranin huvilinnan ja sen perästä tehtaat. Kauppala, jossa asumme, on taempana puiden takana; me emme voi nähdä sitä ennenkuin olemme vallan lähellä. Joen toisella puolella on kirkko ja hautuumaa."

Todellakin he samassa saapuivat paikkaan, jossa raidat olivat karsitut ja heidän eteensä levisi linna kaikessa suuremmoisessa komeudessaan näyttäen heille kauniin etusivunsa laajoine valkokivisine siipineen, jyrkkine kattoineen, hoikkine savupiippuineen. Linna seisoi siinä keskellä avaraa nurmikkoa, jonka kauas alla oleviin niittyihin asti loivasti viettävällä rinteellä kasvoi komeita istutettuja puu- ja pensasryhmiä. Niityilläkin pieniä kukkuloita ja harjanteita.

Perrine seisahtui ällistyneenä tästä äkkiarvaamattamasta komeudesta, mutta Rosalie, joka oli tottunut siihen, jatkoi matkaansa, ja silloin putosi kori maahan heidän käsistänsä.

"Luulenpa tämän teidän mielestänne olevan hyvin kaunista — vai mitä?" sanoi Rosalie.

"Erittäin kaunista."

"Niiin. Herra Vulfran asuu siellä ypö yksin ja hänellä on siellä tusinan verta palvelijoita lukematta puutarhureita ja tallirenkejä, jotka asuvat noissa rakennuksissa tuolla alhaalla puiston laidassa ennenkuin saavutaan kauppalaan, niiden rakennusten vieressä, joilla on kaksi savupiippua matalampaa kuin tehtaan. Niissä ovat sähkökoneet linnan valaistusta varten ja höyrykone kasvihuoneiden lämmittämiseksi. Ja linnassa on niin ylen kaunista; siellä on melkein kaikki kullattua. Sanotaan nuorten herrojen mielellään tahtovan asua siellä herra Vulfranin kanssa, mutta hänen ei huolivan heitä sinne, vaan ennemmin asuvan ja ruokailevan ihan yksikseen. Olkoon miten tahansa, se vaan on varma, että hän on asettanut heidät asumaan toisen entiseen asuntoonsa tehtaan vieressä ja toisen ihan sen lähelle. Siten he ovat paljon lähempänä konttoria. Se ei kuitenkaan estä heitä vähä väliä myöhästymästä, kun sitä vastoin heidän setänsä vaikka onkin herra ja kuudenkymmenenviiden vuoden vanha ja tarvitsisi lepoa, on aina täsmällinen kesällä ja talvella, kauniilla ja rumalla säällä paitsi sunnuntaisin, sillä sunnuntaina ei täällä milloinkaan tehdä työtä. Herra Vulfran ei sitä tee eikä kukaan muu ja sentähden ette näe savupiippujen tänään savuavan."

Kun he jälleen tarttuivat koriinsa ei enää kestänyt kauan ennenkuin heidän silmäinsä eteen levisivät tehtaat ja kauppala. Mutta Perrinen mielestä siinä oli vaan rakennuksia yhtenä ainoana sekasortona, mikä uusi, mikä vanha ja niiden tiili- tahi liuskakatot kohosivat kaikki suunnattoman suuren savupiipun ympärillä, joka miltei ylhäältä alas asti nokisena melkein musertaen painoi toiset maan tasalle.

Mutta heidän päästyään lähemmäksi Perrinen huomio kääntyi ympäristöön, kun hän näki ensimäiset talot pienine pihoineen ja kituvine omenapuineen ja heti tunsi kauppalan samaksi, jommoiseksi niin usein oli kuullut sitä kuvailtavan.

Kaikista enimmän tavaton ihmisvilinä herätti hänen huomiotansa: juhlapukuiset miehet, naiset, lapset kokoontuneina ryhmiin talojen ympärille tahi mataloihin saleihin, joiden avonaisista ikkunista voi nähdä kaikki mita sisällä tapahtui — suuressa kaupungissa väkitungos tuskin olisi voinut olla suurempi. Ulkoilmassa ihmiset juttelivat käsiään heilutellen kömpelön ja typerän näköisinä; sisällä juotiin väristä päättäen omenaviiniä, kahvia ja viinaa ja lasit laskettiin meluten ja huutaen pöydälle ikäänkuin siellä olisi ollut suuri riita.

"Oi, miten paljon väkeä siellä on juomassa!" huudahti Perrine.

"Näkisittepä miten on palkanmaksun jälkeisenä sunnuntaina; silloin saisitte nähdä kuinka paljon on väkeä, jotka jo aamupuolella ovat juoneet itsensä vallan humalaan."

Huomattavinta noissa taloissa, joiden ohi he kulkivat oli kuitenkin se, että useimmat niistä, niin tiili- kuin puisetkin, vaikka kuinkakin vanhat, kurjat ja kaatumaisillaan, kuitenkin komeilivat mitä loistavimman värisiksi maalatuilla ikkuna- ja ovipielillään, niin että oikein osoitekilven tapaisesti vetivät huomion puoleensa. Tavallaan ne olivatkin semmoisia, sillä niissä vuokrattiin työmiehille huoneita ja koreat maalaukset ikäänkuin lupailivat halullisille puhtautta, jonka hätäisinkin silmäys huoneeseen heti osoitti valheeksi.

"Nyt olemme perillä", ilmoitti Rosalie vapaalla kädellään osoittaen tasaiseksi leikatulla pensasaidalla tiestä erotettua pientä tiilirakennusta. "Pihan perällä tämän talon takana on takapiha, jossa myöskin on rakennuksia, ja sieltä vuokraamme huoneita työnaisille. Kivirakennus rakennettiin ruokatarjoilua varten ja toisessa kerrassa asuvat täyshoitolaisemme."

Pensasaidassa olevasta portista päästiin pienelle pihalle. Omenapuiden väliltä vei karkea hiekkatie asuinrakennukseen. Tuskin he olivat ehtineet astua montakaan askelta sitä kujaa ennenkuin nuorehko nainen näkyi kynnyksellä huutaen:

"Joutuin siinä, sinä laiskuri! Oliko sekin nyt kauheata astua tuo pieni väli täältä Picquignyhyn! Nyt olet jälleen viipynyt poissa puolen päivää laiskottelemassa."

"Tuo on täti Zenobie", lausui Rosalie puoliääneen, "hän ei ole aina niinkään hyvällä tuulella."

"Mitä sinä mumiset?"

"Minä sanoin että ellen olisi saanut apua korin kannossa, niin en suinkaan olisi vielä ehtioyt kotiin."

"Tekisit paremmin jos olisit vaiti senkin tyhjäntoimittaja."

Täti Zenobie torui miltei huutaen, niin että kuului sisälle asti, sentähden tuli lihavahko vanha nainen näkyviin eteiseen.

"Mistä täällä nyt riitelette", hän kysyi leppyisesti.

"Täti Zenobie tässä toruu minua, mummo, että muka olen viivytellyt matkalla. Kori oli kovin painava."

"Hyvä on, hyvä on", sanoi mummo sovittavaisesti, "laske pois korisi ja tule ottamaan päivällsesi uunista; se on siinä lämpöisenä."

"Odottakaa minua täällä pihalla", sanoi Rosalie Perrinelle, "minä palaan heti ja sitten syödään päivällistä yhdessä; menkää sillä aikaa ostamaan itsellenne leipää; leipuri on kolmannessa talossa täältä vasemmalle; rientäkää."

Palatessansa Perrine näki Rusalien istuvan penkillä omenapuun siimeksessä, ja hänen edessänsä olevalla pöydällä oli kaksi kukkurapäistä lautasta perunamuhennosta.

"Istukaa", kehoitti Rosalie, "niin maistelemme yhdessä herkkujani."

"Mutta…."

"Te voitte varsin hyvästi tehdä niin, olen kysynyt mummolta ja hän antoi luvan."

Koska asian laita oli niin, niin Perrine ei luullut sopivaksi kursailla, vaaa istahti pöytään.

"Olen myöskin puhunut teidän asunnostanne, sekin asia on järjestetty; teidän ei tarvitse muuta kuin maksaa kahdeksankolmatta soustanne mummo Françoiselle. — Tuolla saatte asua."

Hän osoitti sormellaan rapattua rakennusta, josta ei voinut nähdä kuin osan vain, toista osaa peitti tiilirakennus. Sekin, mikä siitä näkyi oli niin vanha ja ränstynyt, että ehdottomasti tuli itseltään kysyneeksi tokko se ollenkaan kestää pystyssä.

"Siellä mummo Françoise asui ennenkuin rakennutti tämän talon niillä rahoilla, jotka oli ansainnut herra Edmondin imettäjänä. Teillä ei tietysti voi olla tuolla yhtä hyvä asua kuin kivirakennuksessa; mutta työntekijät eivät voikaan asua yhtä komeasti kuin säätyhenkilöt, eikö niin?"

Toisen pöydän luona, vähän kauempana istui noin neljänkymmenen vuotias herra, totisena ja suorana, puettuna leukaan asti napeilla kiinnitettyyn nuttuun, päässä korkea hattu. Hän luki erittäin tarkkaavaisesti jotakin kirjaa.

"Se on herra Bendit, hän lukee Isä meitäänsä", kuiskasi Rosalie hiljaa.

Siltea hän heti välittämättä englantilaisen lukemisesta meni hänen luoksensa ja lausui:

"Herra Bendit, tuossa on nuori tyttö, joka osaa englannin kieltä."

"Vai niin!" vastasi herra nostamatta silmiään kirjastansa.

Ja sen perästä kului vähintään kaksi minuuttia ennenkmn hän katsahti Perrinen puoleen.

"Are you an Englich girl?" [Oletteko englantilainen tyttö?] hän kysyi.

"No sir, but my muther was." [En herra, mutta äitini oli englantilainen.]

Tuhlaamatta enää sanaakaan herra jälleen syventyi lukemiseensa.

Tytöt jatkoivat lepoansa kun tieltä alkoi kuulua keveiden ajopelien ratinaa, joka hiljaa lähestyi pensasaitaa.

"Tuo kuuluu kuin herra Vulfranin vaunujen ratinata", huudahti Rosalie, ja nousi vilkkaasti.

Vaunut vierivät vielä hiukkasen ja seisahtuivat sitten portille.

"Hän se on!" huudahti Rosalie rientäen kadulle päin.

Matalissa vaunuissa oli kaksi henkilöä: nuori mies ajajana ja harmaahapsinen, kalpea ryppyinen vanhus, poskisuonet vähän punottavina. Päässä hänellä oli valkoinen olkihattu ja hän istui siinä vallan liikkumatonna sekä näytti pitkältä, kookkaalta mieheltä, vaikkei noussutkaan istualtaan. Se oli herra Vulfran Paindavoine.

Rosalie meni vaunujen luo.

"Täällä tulee joku", lausui nuori mies yrittäen astua alas vaunuista.

"Kuka se on?" kysyi herra Vulfran Paindavoine.

"Minä, Rosalie!"

"Käske mummosi tänne minun puheilleni."

Rosalie juoksi sisään ja palasi pian tuoden mukanaan mummonsa, joka yhtä joutuin seurasi häntä.

"Jumala antakoon hyvää päivää, herra Vulfran!"

"Hyvää päivää, Françoise."

"Millä voin teitä palvella, herra Vulfran?"

"Tahdon puhua veljestänne Omerista. Tulen juuri hänen luotansa, mutta tapasin ainoastaan hänen juopon vaimonsa, joka ei kyenuyt käsittämään mttään."

"Omer on Amiensissa, hän palaa tänä iltana."

"Sanokaa hänelle, että olen kuullut hänen vuokranneen tanssisalinsa jollekin roisto-seuralle kokouspaikaksi ja että minä en salli sitä kokousta pidettävän."

"Hän on arvattavasti luvannut."

"Hänen täytyy peruuttaa lupauksensa tahi muuten minä heitätän hänet kokouksen jälkeisenä päivänä mäelle. Yhtenä vuokraehtona on ettei kokouksia saa pitää ja minä vaadin että niitä tarkasti noudatetaan. Minä en suvaitse semmoisia kokouksia täällä."

"Mutta Flexellessä on semmoisia pidetty."

"Flexelles ei ole Maraucourt; en tahdo minun väkeni tulevan samanlaiseksi kuin he siellä Flexellessä. Velvollisuuteni on pitää huolta teistä. Te ette ole anjoulaisia ettekä artoisilaisia irtolaisia, pysykää semmoisina kuin olette. Ilmoita se Omerille. Hyvästi, Françoise."

"Hyvästi, herra Vulfran."

Herra Vulfran kaiveli liivinsä taskua.

"Missä on Rosalie?"

"Tässä olen, herra Vulfran."

Herra Paindavoine ojensi kätensä, jossa kiilsi kirkas kymmenen sousin kappale.

"Tässä on sinulle."

"Oi, kiitos herra Vulfran."

Vaunut läksivät pois.

Perrineltä ei ainoakaan lausuttu sana mennyt hukkaan, mutta vielä enemmän kuin herra Vulfranin sanat oli häntä kummastuttanut hänen käskevä käytöksensä ja komentava äänensä, jolla hän ilmaisi tahtonsa: Minä en salli sitä kokousta pidettävän… Se on minun tahtoni! Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan sillä tavoin, joka selvästi ilmaisi miten jyrkkä ja taipumaton tuo tahto oli; liikkeet olivat sitävastoin siksi epävarmat, etteivät ensinkään sopineet sanojen kovuuteen.

Rosalie palasi pian iloisen ja ylen onnellisen näköisenä.

"Herra Vulfran lahjoitti minulle kymmenen sousta", hän kertoi näyttäen rahaansa.

"Minä näin sen."

"Se ei tee mitään, kunhan vaan täti Zenobie ei saa sitä tietää, sillä silloin hän ottaisi ne minulta säästääksensä ne minulle."

"Minä luulin ettei herra Vulfran teitä tuntenut."

"Kuinka? Ettäkö hän ei tuntisi minua! Hänhän on kummini."

"Mutta kysyihän hän! 'missä on Rosalie?' vaikka seisoitte ihan hänen vieressänsä."

"Niin, kun hän ei näe."

"Eikö hän näe?"

"Ettekö sitten tiedä että hän on sokea?"

"Sokea!"

Ihan hiljaa Perrine toisti tuon sanan pari kolme kertaa.

"Onko hän jo kauan ollut sokea?"

"On kyllä jo pitkä aika siitä kun hänen näkönsä heikontui, mutta ei kukaan ottanut sitä huomioon; kaikki luulivat sen johtuneen surusta poikansa poissaolon tähden. Hänen terveytensä, joka ennen oli ollut niin luja, heikontui: häntä kohtasi usein keuhkokuume ja alituinen yskä, ja sitten eräänä päivänä hän ei enää nähnyt lukea eikä astua yksin. Ajatelkaa sitä peljästystä täällä, sillä kaikki yleisesti luulimme hänen olevaa pakoitetun myömään tehtaat. Mutta katsokaa, hän ei sittenkään peräytynyt, vaan on jatkanut liikettänsä ikäänkuin hänellä olisi näkönsä vielä jäljellä. Ne jotka ovat toivoneet etua hänen sairaudestansa — tässä hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi — minä tarkoitan veljen- ja sisarenpoikia ja tirehtööriä, Talouelia — he ovat saaneet pitkän nenän."

Silloin seisoi Zenobie jälleen ovessa huutaen:

"Rosalie, tahdotko tulla laiskuri?"

"Olenhan juuri syömässä."

"Sinun täytyy tulla tarjoilemaan."

"Täytyyhän minun sitten mennä."

"Älkää välittäkö minusta."

"Tavataan jälleen illalla."

Hitaasti ja vastahakoisesti hän astui rakennusta kohti.

Kolmastoista lako.

Rosalien mentyä Perrine olisi mielellään jäänyt istumaan paikoilleen ikäänkuin kotonaan. Mutta siinäpä se junri olikin, hän ei ollutkaan kotonaan, sillä tämä piha oli varattu "täyshoitolaisille" eikä työväelle, jolla ei ollut oikeutta oleskella muualla kuin pienessä takapihassa, missä ei ollut tuoleja ei penkkejä eikä pöytiä. Hän jätti siis penkkinsä ja läksi ulos kadulle, jossa sitten verkkaan kuljeskeli eteenpäin katsellen kauppalaa.

Mutta vaikka hän astuikin verkkaan hän oli kuitenkin pian kulkenut kaikki kadut. Ja kun huomasi kaikkien uteliaasti katselevan itseään hän ei tohtinut seisahtua milloin olisi haluttanut, ei palata samaa tietä eikä myöskään kulkea samaa katua monta kertaa. Kauppalan toisessa laidassa tehtaitten vastaisella puolella maanpinta kohosi ja hän huomasi siellä metsän, jonka tumman vihreät latvat kuvastuivat taivaanrantaa kohtaan; siellä hän ehkä löytäisi rauhan ja sunnuntailevon, siellä hän ehkä voisi istahtaa kenenkään huomaamatta ja tarkastamatta.

Siellä oli todellakin hiljaista ja autiota, ei yksistään metsässä, vaan myöskin sen alla olevalla kentällä, niin että hän päästessänsä sen reunaan, mukavasti voi heittäytyä pitkäksensä sammalikkoon katselemaan edessänsä olevaa laaksoa ja koko kauppalaa, joka muodosti sen keskustan. Vaikka hän tunsikin sen tarkalleen isänsä kertomuksista ei hän kuitenkaan astuessansa sen katuja voinut saada siitä oikein selvää kuvaa; mutta nyt, kun hän voi nähdä kaikki, hän huomasi kaikki semmoiseksi kuin oli niitä mielessänsä kuvitellut, semmoiseksi kuin hän oli niistä kertonut äidilleen pitkällä matkallaan ja semmoiseksi kuin hän nälän tuottamissa hourailuissaan oli nähnyt luvattuna maana, jolloin hänestä epätoivossaan tuntui siltä, ettei hän milloinkaan sitä saavuttaisi.

Ja nyt hän oli saapunut siihen, nyt se levisi hänen silmiensä eteen. Sormellaan hän nyt voi osottaa, missä jokainen talo sijaitsi.

Mikä ilo! se oli totta! tämä oli siis tosiaan tuo Maraucourt, jonka nimen hän oli niin monta kertaa lausunut taikasanana ja jota hän oli tultuansa Ranskaan etsinyt ohikulkevien vaunujen tahi rautatievaunujen laidoista ikäänkuin hänellä olisi ollut tarvis nähdä tuo kirjoitus tullaksensa vakuutetuksi siitä, ettei tuo kaikki ollutkaan ihmeellistä, käsittämätöntä unta, vaan aivan totista totta.

Vastaisella rinteellä hänen edessänsä oikealla, kylän toisella puolella kohosivat tehtaiden rakennukset ja kattojen eri väristä hän osasi seurata niiden rakennushistoriaa yhtä tarkasti kuin olisi joku sen seudun asukas sen hänelle kertonut.

Kauppalan keskellä joen reunalla kohosi vanha tiilinen, mustakattoinen ja korkeapiippuinen tuulien ja sateitten pieksämä ja savun mustaama rakennus. Se oli vanha kehruutehdas, joka jo silloin oli hyljättynä, kun kolmekymmentäviisi vuotta sitten eräs mitätön pikkutehtailija nimeltä Vulfran Paindavoine sen vuokrasi häviökseen, niinkuin seudun kaikki järkevät ihmiset arvelivat surkutellen hänen hulluuttaan. Mutta häviön asemasta tulikin vähitellen rikkaus tuoden frangin toisensa perästä, jotka pian muuttuivat miljooneiksi.

Tämän "kultahanhen" ympärille kasvoi sitten hyvin sukkelaan koko parvi pikku hanhia. Vanhimmat olivat huonossa ulkoasussa, rumanmuotoiset ja kurjat kuin äitinsäkin, juuri niinkuin usein on niiden laita, jotka ovat kärsineet puutetta. Toiset sitävastoin etenkin nuorimmat, uudemmat olivat komeita, suuria ja vahvemmat kuin ehkä tarpeellista. Niitä kaunistivat eriväriset koristeet eikä niissä ollut tuon kuluneen rappauksen jälkeäkään, joka oli vanhempien sisarusten kuluneena pukuna. Nuo rautatukkeiset punavalkeat, kiillotetut tiiliseinäiset rakennukset näyttivät voivan vastustaa niin työn kuin ajankin kuluttavaa hammasta. Vanhat rakennukset muodostivat ahtaan sykerön vanhan tehtaan ympärille, mutta uudet levisivät sensijaan laajalle ympärille olevalle tasangolle ja niitä yhdisti erityinen rautatieverkko ja johtopylvästö sähkölankoineen, niin että tehdaslaitos kokonaisuudessaan oli vallan sähköverkon ympäröimänä.

Kauan hän istui siinä katse miltei eksyneenä noihin katusokkeloihin, mahtaviin savupiippuihin, korkeihin ja leveihin ukkosenjohtimiin, jotka pistiminä kohosivat katoilla, sähköpatsaihin, rautatievaunuihin ja hiilivarastoihin, koettaen kuvitella mielessään miltä elämä näyttäisi tuossa näennäisesti kuolleessa kauppalassa silloinkuin kaikkialla tulet olivat sytytetyt, ja savusi ja liike oli vilkkaammillaan ja koneet kävivät kauhealla melulla ja ratinalla, jommoista oli kuullut Saint-Denisin tasangolla lähdettyään Parisista.

Kääntäessään katseensa ihmisasuntoihin hän huomasi niissä samanlaista edistystä kuin tehtaissakin. Vanhat turvekatot, jotka kukkivan kattokeltamon peittäminä kimelsivät kullankarvaisina, olivat ikäänkuin tiheästi sullotut kirkon ympärille. Uudet talot sitävastoin vielä punertavista äsken poltetuista tiilistä tehtyine kattoineen olivat hajallaan laaksossa puiden ympäröiminä pitkin joen rantoja; mutta ihan päinvastaisen vaikutuksen ne tekivät kuin tehtaat, sillä vanhat asunnot näyttivät vieläkin vankoilta ja vahvoilta ja uudet kurjilta, ikäänkuin olisivat talonpojat, tuon entisen maataviljelevän Maraucourt-kylän asukkaat, olleet paljon varakkaammat kuin nykyisen tehdaskauppalan.

Vanhojen talojen joukossa kohosi eräs toisten reunalla ja erosi toisista senkin kautta, että sitä ympäröi tuuheapintainen puutarha, joka kahtena penkereenä ulettui rantaan asti ja päättyi pesulaituriin. Se oli Perrinelle vanhastaan tuttu talo: siinä herra Vulfran asui rakentaessaan Maraucourtin tehtaat siihen asti kunnes muutti komeaan linnaansa. Miten monta tuntia hänen isänsä olikaan lapsena viettänyt sen laiturilla kuunnellen pesuakkojen kertovan noita pitkiä satuja ja taruja, joita hän sitten myöhemmin kertoi pikku tytöllensä: satuja semmoisia kuin Rahkasuon peikko, Englantilainen joka hukkui lentohiekkaan, Hangestin ihmissusi ja kymmenittäin muita, jotka kaikki siinä johtuivat hänelle mieleen juuri kuin hän olisi kuullut ne edellisenä päivänä.

Auringonsäteet kohtasivat häntä silmiin ja pakottivat hänen valitsemaan toisen paikan. Hänen ei sitä varten tarvinnut muuta kuin siirtyä muutamia askeleita löytääkseen semmoisen, jossa ruoho oli yhtä pehmoinen ja tuoksuva ja näköala kylän ja laakson ylitse yhtä ihana. Siellä hän viipyi koko illan nauttien hyvinvoinnista, jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut.

Kuitenkin hän oli saanut kärsiä liian paljon ja kokea elämän kovuutta antautuakseen tuon suloisen levon tunnelman helmaan ja kuvitellaksensa kärsimyksiensä jo loppuneen. Ei ollut siinä kylliksi, että hän nyt varmana tiesi saavansa työtä ja siten ansaitsevansa myöskin ruokansa ja asuntonsa, häneltä puuttui vielä paljon ennenkuin osaisi saada äidin toiveet toteutumaan, sillä ne tuntuivat hänestä niin tavattoman vaikeilta jopa mahdottomilta saavuttaa, että tuskin tohti vapisematta niitä ajatellakaan. Mutta kuitenkin hän oli jo paljon saavuttanut päästessänsä Maraucourtiin, jonne hän niin vähän tuskin ollenkaan voi toivoa koskaan pääsevänsä. Sen vuoksi hän ei saisi menettää rohkeuttansa eikä joutua epäilyksien valtaan, vaikka odotusaika tulisi kuinkakin pitkäksi ja vaikka paljon aikaa kuluisi hänen taistellessansa päästäksensä pyrkimyksiensä perille. Eikö katto pään yllä ja kuuden sousin päiväpalkka ollut oikea aarre tyttöraukalle, jolla ei aikaisemmin ollut parempaa kotia kuin maantienoja makuupaikkana eikä muuta ruokaa kuin koivun kuorta pureskella?

Hänestä tnntui että oli viisasta miettiä suunnitelmaa, miten hänen oli menetteleminen, mitä hänen tuli tehdä, mitä välttää, mitä sanoa ja mitä jättää sanomatta siinä uudessa elämässä, joka huomenna hänelle alkaisi. Mutta tuo kaikki tuntui hänestä niin vaikealta noissa uusissa oloissa, että hän oivalsi sen menevän yli voimiensa. Jos hänen äitinsä olisi sallittu saapua Maraucourtiin niin hän olisi epäilemättä tietänyt miten oli meneteltävä. Mutta hän ei mielestään omannut äidin kokemusta, neroa, varovaisuutta eikä hienotunteisuutta — ei ainoatakaan tuon äiti raukan mainioista ominaisuuksista. Hänhän oli vain lapsi vielä, eikä hänellä ollut ketään neuvonantajaa, joka olisi hänelle tukena ja turvana.

Tuo ajatus ynnä vielä enemmän äidin muisteleminen saattoi hänen kyyneleensä virtanaan tulvanaan ja hän alkoi itkeä hillittömästi yhä uudestaan toistellen niitä sanoja, joita oli niin usein haikeasti lausunut lähdettyään hautuumaalta, juuri kuin niiden taikavoima olisi voinut häntä auttaa ja pelastaa:

"Äiti, rakas äiti kulta!"

Eivätkö nuo sanat todellakin monta kertaa olleet auttaneet, vahvistaneet ja virkistäneet häntä milloin hän oli vähällä sortua uupumuksesta ja epätoivosta? Olisiko hän voinut kestää loppuun asti ellei hän olisi vähä väliä toistanut kuolemaisillaan olevan äidin viimeisiä sanoja: "minä näen sinut… niin, minä näen sinut onnellisena?" Eikö ole totta että kuolonhetkenä, jolloin sielu jo on liitelemässä taivaan ja maan välillä, kuoleva näkee paljon salaperäistä, josta terveillä ei ole vihiäkään?

Tuo tunteiden purkaus teki hänelle hyvää ja virkisti hänen mielensä. Toivo elpyi hänen sydämessänsä täyttäen sen luottamuksella, ja liikutuksen valtaamana hän kuvaili miten iltatuulahdus, joka vähä väliä keskeytti illan tyyneyden ja vienosti suuteli hänen kyyneleisiä poskiansa, oli tervehdys äidiltä, joka hiljaisena kuiskeena toisti hänen viimeiset sanansa: "Minä näen sinut onnellisena."

Ja miksikä ei? Miksikä ei äiti sinä hetkenä voisi olla hänen lähellänsä kumartuneena hänen ylitsensä kuin suojelusenkeli?

Silloin hänelle johtui mieleen että hän voisi vieläkin olla yhteydessä äitinsä kanssa ja pyytää hänen toistamaan ennustuksensa jonka oli Parisissa lausunut. Vaikka mielensä olikin kiihtynyt hänelle ei kuitenkaan johtunut mieleen tavallisin sanoin puhutella häntä kuin elävää olentoa eikä hän myöskään uskotellut äidin voivan vastata hänelle sillä eiväthän henget puhu niinkuin elävät olennot, mutta että ne puhuvat heille siitä hän oli ihan varma, jos ihmiset sitten vain ymmärtäisivät heidän salaperäistä kieltänsä.

Kauan hän istui siinä vaipuneena mietteihinsä, ajatellen tuota käsittämätöntä, tuntematonta, joka vallan pelottavan lumoavasti veti häntä puoleensa. Koneentapaisesti hän katsahti eteensä ja huomasi metsänreunassa kukkivan päivänkakkararyhmän valkokukkia, jotka sievästi erosivat rehevästä ruohosta. — Hän nousi kiireesti ja umpimäärin poimi niistä muutamia.

Sen perästä hän palasi entiselle paikalleen ja istahti totisena ruohoon. Liikutuksesta vapisevin käsin hän sitten rupesi repimään irti kukan valkolehtiä kuiskaten:

"Onnistun, vähän… hyvin .. täydelleen… en ollenkaan…"

Ja sillä tavalla hän arastellen jatkoi, kunnes puuttui vaan muutamia valkolehtiä.

Montako? Hän ei rohjennut niitä lukea, sillä silloin se olisivat ilmoittaneet hänelle vastauksen; mutta sitten hän vapisevin sydämin repi irti loputkin.

Onnistun… vähän… hyvin… täydelleen.

Ja samassa lempeä tuulahdus hyväillen siveli hänen otsaansa ja huuliansa: äidin vastaus, suudelma, mitä hellin, hellempi kuin milloinkaan ennen.

Neljästoista luku.

Viimein hän päätti palata kauppalaan; aurinko oli mailleen menemäisillään ja syvemmistä, etäisistä laaksoista niinkuin La Sommen muodostamasta, nousi jo keveitä valkoisia sumuvaippoja, jotka harsontapaisesti liitelivät suurten puiden latvasykermien ympärillä. Kauppalassa pienet tulet siellä täällä tuikkivat pimeästä valaisten talojen ikkunat ja nousten ja laskien kuin aalto kuului illan tyyneydestä melua, jota vähä väliä laulunpätkät keskeyttivät.

Perrine oli kylliksi karaistu ja rohkeamielinen ollaksensa pelkäämättä myöhästymistä tahi yöpymistä metsässä tahi maantien läheisyydessä. Mutta eihän hänen nyt ollut pakkokaan. Olihan hänellä nyt — ja sitä vailla oli niin vaikea elää — katto, jonka suojaan voi vetäytyä ja sänky. Ja kun hänen tuli nousta varhain seuraavana aamuna mennäksensä työhön, niin hänen oli nyt parasta käydä aikaisin levolle.

Saapuessansa kauppalaan hän huomasi melun ja laulun tulevan kapakoista, jotka nytkin olivat yhtä täynnä juomareita kuin päivällä hänen tullessansa sinne. Avonaisista ovista tunki ulos väkijuomain löyhkää, tupakansavua ja kahvinhajua, joka täytti kadun juuri kuin se olisi ollut joku avara tupakkahuone. Ja kapakoita oli toinen toisensa rinnalla, välistä ovi oven vieressä, niin että kolmesta talosta ainakin yksi oli pelkästään väkijuomamyymälänä. Pitkillä matkoillaan niin monissa maissa hän oli valtamaanteiden varsilla kyllä nähnyt kapakoita ja jos jonkinmoisia juomaseuroja, mutta ei milloinkaan ennen kuullut semmoista hälinää ja huutoa kuin noista matalista ikkunoista.

Päästyään mummo Françoisen pihaan hän huomasi herra Benditin istuvan saman pöydän luona kuin ennenkiu yhä vaan lukemassa. Pöydällä palavan kynttilän liekkiä suojeli tuulelta ympärille kääritty sanomalehti ja sen ympärillä lenteli yöperhosia ja itikoita, jotka pyrkivät valoa kohti herran huomaamatta, sillä hän näytti olevan lukemiseensa syventyneenä.

Perrinen astuessa ohitse, hän kuitenkin katsahti ylös ja tunsi hänet. Varmaankin saadaksensa kuulla omaa kieltänsä hän lausui tälle:

"A good night's rest to you." [Hyvää yölepoa teille.] "Good evening sir. Hyvää yötä sir."

"Missä olette ollut?" jatkoi herra Bendit englannin kielellä.

"Olen ollut kävelemässä metsässä", vastasi Perrine samalla kielellä.

"Ihanko yksin?"

"Ihan yksin, en tunne ketään täällä Maraucourtissa."

"Miksi ette sitten ole jäänyt kotiin lukemaan? Ei ole mitään paretnpaaa sunnuntaihuvitusta kuin lukeminen."

"Minulla ei ole kirjoja."

"Oletteko katolilainen?"

"Olen, herra."

"Minä kyllä lainaan teille muutamia: farewell. Jääkää hyvästi."

"Good-bye sir. Hyvästi herra."

Rosalie istui talon kynnyksellä nojautuneena ovipieleen. Hän näytti lepäävän ja nauttivan raitista ilmaa.

"Ehkä tahdotte jo mennä levolle?" hän kysyi.

"Niin, kyllä mielelläni menisin."

"Minä saatan teitä, mutta ensin täytyy teidän sopia asiasta mummoni kanssa. Mennään sisään ruokahuoneeseen."

Rosalie oli jo ennen puhunut asiasta mummollensa, niin että se oli piankin sovittu maksamalla kaksikymmentäkahdeksan sousta, jotka Perrine luki pöydälle ynnä vielä kaksi sousta viikolta valaistuksesta.

"Tahdotteko siis asettua meille, pikku ystäväni?" kysyi mummo Françoise lempeästi ja hyväntahtoisesti.

"Niin, jos vaan mahdollista."

"Se kyllä käy päinsä, jos vaan tahdotte tehdä työtä."

"En toivo parempaa."

"No, silloin on kaikki hyvin. Ette ainiaaksi jää viidenkymmenen centimen palkalle, te pääsette kyllä frangiin jopa kahteenkin. Ja jos sitten myöhemmin menette naimisiin jollekin kunnon työmiehelle, joka ansaitsee kolme frangia niin ansaitsette viisi frangia päivässä; siinähän on jo koko rikkaus… ellei hän ole juomari, ainoastaan siinä tapauksessa, että hän ei ole juomari. On vallan onni että herra Vulfran on antanut työtä koko paikkakunnalle. Onhan tosin maanviljelys jäljellä, mutta maanviljelys ei elätä kaikkia niitä, jotka tahtovat syödä."

Sillä aikaa kun vanhus arvokkaasti ja painavasti piti tuota puhetta, ollen silminnähtävästi tottunut siihen, että hänen sanojansa kunnioitettiin, oli Rosalie ottanut eräästä kaapista lakanat, ja sitä tointa Perrine koko ajan katseli. Hän huomasi silloin niiden olevan jotenkin karkeata, kellertävää käärekangasta. Mutta kun ei ollut pitkään aikaan saanut maata kunnollisella vuoteella, niin hän tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan nukkua kerrankin semmoisella, olkootpa lakanat sitten kuinka karkeat hyvänsä. Oikeinko riisuutuneena! La Rouquerie ei milloinkaan matkoillansa hankkinut itsellensä semmoista mukavuutta kuin kunnon vuoteen, vielä vähemmin juolahti hänelle mieleen toimittaa Perrinelle semmoista ylellisyyttä. Jo aikoja ennenkuin hän äitinsä kanssa oli ehtinyt Ranskaan, olivat heidän omat vaunussa käyttämät lakanansa, paitsi äidin lakanaa, joko myödyt tahi kuluneet repaleiksi.

Perrine otti toisen puolen Rosalien kannettavasta ja seurasi häntä takapihan poikki, jossa istui parisenkymmentä henkeä työväkeä, miehiä, naisia ja lapsia hajallaan pihalla olevilla kivillä, pölkynpäillä tahi missä sattui, tupakoiden ja jutellen, kunnes tuli maatapanonaika. Kuinka semmoinen ihmisjoukko voikaan asua tuossa vanhassa rakennuksessa, joka päällepäätteeksi oli niin pieni?

Nähdessänsä tuon pienen ullakkokamarin, jossa Rosalie nyt sytytti rautaverkon sisässä olevan pienen kynttilän, Perrine sai vastauksen kysymykseensä. Noin kymmenen metrin pituisella alalla oli kuusi vuodetta rivissä seinänvierustalla, ja kapea käytävä niiden välillä oli tuskin metrin levyinen. Kuuden hengen oli määrä viettää yönsä huoneessa, jossa tuskin oli kunnollista tilaa kahdelle. Tosin oli pienoinen ikkuna auki eteisessä, mutta ilma oli siellä kuitenkin niin ummehtunut ja tympäisevä, että Perrineä oikein tukahdutti. Mutta hän ei huomauttanut siitä kun Rosalie nauraeu kysyi häneltä:

"Teistä tämä kai näyttää jotensakin ahtaalta ja pieneltä?"

Hän tyytyi vaan vastaamaan:

"Jotensakin."

"Niin, mutta toista on maksaa yksi frangi koin viisi frangia viikossa."

"On tietysti."

Kaikissa tapauksissa oli tämä pieni suoja metsää tahi maantietä parempi. Kun hän oli sietänyt Grain de Selin hökkelin turmeltunutta ilmaa, niin hän epäilemättä kestäisi tämänkin.

"Tuossa on teidän tilanne", sanoi Rosalie osottaen ikkunan edessä olevaa vuodetta.

Tuo niin sanottu tila oli pari poikkipuulla varustettua lautaa asetettuna kahdelle pukille ja siinä sitten matrassi ja päänalus.

"Matrassi on vasta täytetty uusilla sananjaloilla", lausui Rosalie. "Jokaiselle uudelle vuokralaiselle pannaan aina tuoreita sananjalkoja, sillä emme anna kenenkään uuden tulokkaan maata vanhoilla lehdillä, vaikka, niinkuin olemme kuulleet, ravintoloissa ei olla siinä niinkään tarkkoja."

Jos olikin liian paljon vuoteita tuossa pienessä huoneessa, niin ei siinä sen sijaan ollut ainoatakaan tuolia.

"Seinissä on nauloja", lausui Rosalie ikäänkuin vastaukseksi Perrinen mykkään kysymykseen. "Sopii varsin hyvin ripustaa niihin vaatteita."

Olipa myöskin laatikoita sänkyjen alla ja koreja, joissa ne joilla oli liinavaatteita, voivat niitä säilyttää, mutta kun Perrinellä ei ollut niitä, niin vuoteen jalkapäässä oleva vaatenaula oli hänelle kyllin riittävä.

"Te joudutte täällä kunnon ihmisten pariin", lausui Rosalie; "voipi tapahtua että La Noyelle rupeaa juttelemaan yöllä, jos hän taas on juonut itsensä humalaan, mutta ei tarvitse pitää siitä lukua. Hän on nimittäin vähän juoppo. Huomenna voitte nousta muiden kanssa niin minä silloin neuvon teille miten teidän on meneteltävä päästäksenne tehtaan työhön. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, kiitoksia."

"Ei kestä kiittää."

Perrine riensi riisuutumaan iloisena koska sattui olemaan yksinään, eikä tarvinnut tyydyttää huonekumppaniensa uteliaisuutta. Mutta jouduttuaan tilalle hän ei saanutkaan kokea tuota toivottua hyvinvoinnin tunnetta, sillä lakanat olivat kovin karkeat. Vaikka olisivat olleet kudotut lastuvilloista ne eivät olisi voineet olla sen karkeammat. Mutta vähät siitä, olihan maakin kova hänen ensi kertaa siinä maatessaan ja hyvin pian hän oli siihen tottunut.

Ei kestänyt kauan ennenkuin ovi aukeni ja nuori noin viidentoistavuotias tyttö astui sisään ja rupesi heti riisuutumaan, vähä väliä vilaisten Perrineen kuitenkaan mitään virkkaamatta. Hänellä oli paljoa puuhaa, sillä pyhàvaatteet olivat riisuttavat. Sen tehtyään hän pani ne kaikki arkkuun, otti sieltä arkipukunsa ja ripusti sen naulaan huomispäivää varten.

Hetken perästä saapui toinen, sitten kolmas ja vielä neljäs. Silloinpas alkoi huumaava lörpötys ja naurun kikatus; kaikki neljä puhuivat yhtä aikaa, jokainen kertoi päivän tapahtumia. Laatikot ja vasut vedettiin esille vuoteiden alta ja ne saivat yhteen törmätessään aikaan tyytymättömyyden ja kiukun purkauksia, jotka tavallisesti kohdistuivat huoneen omistajaan.

"Mokomakin pesä!"

"Kylläkai tänne vielä nostetaan pari tilaa lisää."

"Silloin en aicakaan minä enää jää tänne."

"Minnepä menet? Luuletko olevan parempaa muualla?"

Ja semmoista kesti loppumattomiin. Viimein kun ensiksi saapuneet olivat päässeet levolle niin toisetkin vähän tyyyntyivät ja pian olivat kaikki vuoteet täynnä paitsi yksi ainoa.

Puhe ei silti suinkaan tauonnut, käsitteli vain muita aineita. Keskusteltuaan päivän huvituksista tytöt rupesivat puhelemaan huomispäivästä, tehtaan työstä, tyytymättömyydestä, valituksista, riidoista, tehtaan kielikelloista ja yleensä omistajasta ja päälliköistä: herra Vulfranista, hauen veljensä ja sisaressa pojista, joita sanottiin "nuoriksi" ja tirehtöri Talouelista. Viimemainittua sanottiin vaan kerran nimeltä, mutta sen sijaan häntä mainittiin liikanimillä, jotka paremmin kuin mitkään lauseet ilmaisivat yleisen mielipiteen ja vihan; niinkuin esimerkiksi nimet Näätä, Pihdit, Juudas.

Perrinen valtasi outo tunne kun hän kuuli noita kummallisia väittelyitä. Hän tahtoi olla pelkkänä korvina, hyvästi tajuten miten hyödyllistä hänen oli saada sikäläisistä oloista niin paljon tietoja kuin mahdollista mutta toisekseen häntä taas hävetti tuo salaa kuunteleminen.

Sillä välin jatkui lörpötystä, mutta kaikki viittaukset olivat niin epämääräiset vaikka kohdistuivatkin yksityisiin henkilöihin, että oli välttämätöntä tuntea panettelun esineet voidakseen ymmärtää kenestä oli puhe. Senvnoksi kestikin melkoisen kauan ennenkuin hänelle selveni että Näädällä, Pihdillä ja Juudaksella tarkoitettiinkin Talouelia, joka näkyi olevan työväen musta pukki, kaikkien pelkäämä ja vihaama. Mutta se viha ja pelko kuitenkin aina lausuttiin niin varovasti ja ulkokullatusti, ettei kukaaa rohjennut edes kumppanillensa sanoa suoraan mielipidettänsä hänestä. Sentähden kaikki lauseet päättyivätkin jotenkin siihen tapaan kuin:

"Mutta se ei estä hänen olemasta erittäin rehellinen mies."

"Niin, ja oikeutta noudattava myös."

"Paras on olla siitä puhumatta."

Mutta heti joku toinen lisäsi:

"Eihän se estä…"

Ja sitten esiintuotiin noita rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden todisteita.

"Jospa ei olisi pakko ansaita leipäänsä!"

Vähitellen puhe taukosi.

"Kunhan nyt saisi edes nukkua", kuului uninen ääni.

"Mikä sinua estää?"

"Eihän La Noyelle ole vielä tullut."

"Minä näin hänet tunti sitten."

"Mimmoinen hän oli?"

"Sikahumalassa tietysti."

"Niinkö ettei voi päästä rappusia ylös?"

"En tiedä sitä."

"Entä jos panisimme oven salpaan."

"Siitäpä hän vasta nostaisi melun."

"Tästä tulee samanlainen elämä kuin viime sunnuntainakin."

"Ehkä vielä pahempikin."

Samassa kuului rappusista raskaita ja epävakaita askeleita.

"Siinä hän nyt onkin."

Mutta askeleet lakkasivat ja sen sijaan kuului joku raskaasti kaatuvan, senperästä valitusta ja itkua.

"Kas niin, nyt hän kaatui."

"Ehkei hän voikaan nousta."

"Hän kyllä nukkuu yhtä hyvin rappusissa kuin täällä."

"Ja me nukumme paremmin."

Valituksia kuului ja väliin huutoja.

"Tule toki Laïde: auta pikkuruisen, lapseni."

"Sitä hän saa odottaa", lausui Laïde.

"Hoi, Laïde hoi, Laïde!"

Mutta Laïde ei hiiskahtanut ja hetken kuluttua huudot taukosivat.

"Hän on nukkunut."

"Sepä onni!"

Mutta hän ei ollutkaan nukkunut; päinvastoin hän koetti uudestaan nousta rappusia ylös ja rupesi huutamaan:

"Laïde tule auttamaan mi-mi-nua. Ojenna mi-nulle vaan kätesi la-apseni, Laïde, Laïde!"

Nähtävästi hän ei päässyt paikaltaan, sillä huudot kuuluivat koko ajan rappujen alaosasta ja muuttuivat viimein itkunsekaisiksi valituksiksi:

"Pi-ikku Laïdeni! Pi-ikku Laïdeni, pi-ikkn-ikku Laïdeni! Rappuset pu-utoavat a-alas! Oi, voi-voi!"

Kaikki tytöt purskahtivat nauruun.

"Sinä et muka ole sisällä, Laïde! Hiljaa, hiljaa! Minä huudan sinua ja silloin olet sinä vastaamatta."

"Niin silloin varmaankin on hiljaa", lausui toinen ääni.

"Uskokaa sitä", keskeytti toinen ääni. "Silloin hän menee hakemaan Laïdea löytämättä häntä ja niin palaa hän tunnin kuluttua ja meluaa vielä pahemmin."

"Eikö tässä saa milloinkaan nukkua?"

"Mene auttamaan häntä ylös, Laïde."

"Mene itse."

"Sinuahan hän huutaa."

Laïde suostui viimeio, heitti hameen yllensä ja meni ulos rappusiin.

"Oi, pi-hikku la-hapseni! Pi-hikku la-hapseni!" huudahti La Noyelle itkien liikutuksesta.

Etpä olisi luullut tarvitsevan muuta kuin astua ylös rappusia jotka nyt pysyivät paikoillaan, mutta Laïden näkemisen ilo karkotti sen ajatuksen.

"Tu-hule ni-iin ta-harjoan sinu-hulle la-hasin vi-hiiniä."

Mutta Laïde ei kuunnellut sitä ehdotusta.

"Tule nukkumaan kanssani." "E-en! Tu-hule ka-hanssani, pi-ikku La-haïdeni."

Siinä he keskustelivat kauan sillä La Noyelle, ollen innostunut uuteen ajatukseensa toisti toistamistansa tuumaansa:

"Pi-hikkainen la-hasi!"

"Tuosta ei ikinä tule loppua", kuului ääni sisältä.

"Ja minä kun tahtoisin niin mielelläni nukkua."

"Kun meidän täytyy olla niin varhain ylhäällä huomenna."

"Ja tämmöistä on elämä joka sunnuntai."

Ja Perrine, joka luuli saavansa nauttia mitä makeinta unta kun vaan oli päässyt katon alle! Monta vertaa parempi hänen oli ollut maata metsässä, vaikka pimeys olikin pelottava ja yksinäisyys kammottava, kuin sullottuna tähän pieneen kamariin, jossa hälinä ja sekasorto häntä kiusasi ja ilma muuttui yhä inhottavamman ummehtuneeksi, niin että hän jo kysyi itseltään oliko mahdollista kestää aamuun asti.

Ulkoa kuului yhä juopuneen La Noyellen lallatusta: "Vaan pi-ikkuinen la-hasi" ja Laïden vastaus siihen: "Kyllä, huomenna!"

"Minä menen auttamaan Laïdea", lausui yksi naisista, "muuten tätä elämää kestää huomiseen asti."

Hän nousikin ja meni alas; mutta silloin syntyi rappusissa vielä entistään pahempi melu ja huuto. Kuului raskaita askeleita, lyöntejä ja alakerrassa asuvien huutoja, he kun metelistä kiukustuneina yhtyivät sekasortoon ja käskivät heitä poistumaan. Koko talo näkyi olevan liikkeellä?

Vihdoin he saivat ulvovan ja huutavan La Noyellen retuutetuksi huoneeseen.

"Mitä pa-hahaa olen te-hehnyt teille?"

Välittämättä hänen valituksestansa he riisuivat hänet ja panivat hänet levolle; mutta hän ei ottanut nukkuaksensa vaan jatkoi valituksiansa ja itkuaan.

"Mi-hitä olen te-hehnyt te-heille että no-hoin pi-hitelette minua? Voi, ku-huinka olen onneto-hon! O-holenko va-aras, kun ette ta-hahdo juoda ka-hanssani? La-hide minun on ja-hano!"

Mitä enemmän hän ruikutti, sitä enemmän huonekumppanit kiukustuivat häneen, jokainen huusi hänellä vihaisesti.

Mutta hän jatkoi vaan: "suuri suu, kova luu, kirkas kun, ei kukaan muu."

Lausuttuaan kaikki mieleensä johtuneet uu-päätteiset sanat hän rupesi kertomaan muita sanoja, joissa ei ollut sen enempää pontta eikä perää.

"Hyvä sisko, hernelisko, rautakisko. Teräslanka, veneen honka, pannunsanka. Kyllä tiedän, pois mä viedään, kapakkaan, juodaan vaan, humalaan, humalaan, humalaan."

Vähitellen hiljeni ääni ja vaikeni, ikäänkuin uni jo olisi tullut häntä valtaamaan, mutta silloin hän jälleen kiireesti ja kimakasti jatkoi lallatustansa herättäen vastikään nukkuneet kumppaninsa, jotka unen pöppörössä hypähtivät ylös raivoisasti huuutaen, niin että La Noyelle kyllä säikähti, vaan ei suinkaan siltä vaiennut.

"Mi-inkä tä-ähden olette ni-hiin hä-äijyt. Mitä pahaa olen te-hehnyt? Anteeks antakaa, jälleen nukkukaa, ulos astukaa."

"Siinäpä palkkamme kun laahasimme hänet tänne."

"Sinäpä sitä juuri tahdoit."

"Viemmekö hänet ulos takaisin?"

"Silloinhan tänne ei milloinkaan tule rauhaa."

Sitä Perrinekin ajatteli. Jos elämä on joka sunnuntai samanlaista niin kuinka hän voisi kestää sitä ja kuinka voivat La Noyellen makuukumppalit kärsiä sitä. Eikö ollut Maraucourtissa toisia vuokrahuoneita, joissa saisi levollisempaa unta?

Mutta ei ainoastaan tuo hälinä ja pauhu häntä vaivanneet. Ilmakin tuli tuskastuttavan raskaaksi ja ummehtuneeksi ja kuumuus sietämättömäksi. Sitä paitsi levisi sinne humalaisen naisen tultua niin inhottavaa hajua että hänen mieltänsä oikein rupesi vellomaan.

Vähitellen La Noyellen sanatulva kuitenkin lakkasi, ei kuulunut enää kuin silloin tällöin katkonaisia sanoja, mutta sensijaan hän rupesi kaikuvasti kuorsaamaan.

Mutta vaikka hiljaisuus muuten vallitsi huoneessa ei Perrine kuitenkaan saanut unta, ilma oli hirvittävän painostava, ohimosuonet tykyttivät ja hiki valui virtanaan kiireestä kantapäähän.

Ei ollut vaikea käsittää syytä siihen: häntä pyörrytti, sentähden että oli liian vähän ilmaa hengittää ja joskin hänen huonekumppaneitansa ei tukehduttanutkaan niinkuin häntä, niin oli syy etsittävänä siitä, että he olivat tottuneet elämään semmoisessa ilmassa, vaikka se oli sietämätöntä sille, joka oli tottunut nukkumaan raittiissa metsässä.

Mutta miksipä hän ei voisi tottua hengittämään semmoista turmeltunutta ilmaa, kun nuo talonpoikaisnaiset voivat sitä sietää; hänestä tuntui että pitäisi hänenkin voida yhtä hyvin kuin heidänkin. Epäilemättä siihen tarvittiin rohkeutta ja kestävyyttä. Vaikka hän ei ollutkaan talonpoikaisnainen, niin hän oli kuitenkin saanut kokea ainakin yhtä kovaa kuin kurjin heistä ellei kovempaakin; miksi hän ei siis sietäisi sitä mitä he kestivät? Eihän hänen tarvinnut muuta kuin olla hengittämättä, tuntematta tuota turmeltunutta ilmaa, silloin kyllä uni tulisi ja hän tiesi varsin hyvin että nukkuessa hajuaisti lepää.

Mutta pahaksi onneksi ei ihminen hengitä silloin kuin tahtoo ja niinkuin tahtoo. Ei auttanut suun ja nenän tukkeaminen, hänen täytyi kohta avata huulensa ja hengittää entistään syvempään, kun hänellä ei enää oliot ilmaa keuhkoissansa; ja pahin kaikesta oli että hänen vähä väliä täytyi uudistaa se temppu.

Mitä hänen oli tekeminen? Ellei hengitä niin hän tukehtuu; jos hän hengittää niin hän tulee sairaaksi.

Kääntyessään tuskissansa vuoteellaan hänen kätensä vahingossa sattui päänalasen päässä olevan ikkunan paperiseen ruutuun, joka oli pantu siihen lasiruudun paikaksi. Paperi ei ole lasintapaista, se särkyy melutta ja reiästä voi raitis ulko-ilma virtailla sisään. Mitä pahaa siinä olisi jos hän sen särkisi? Vaikka muut olivatkin tottuneet tuohon turmeltuneeseen ilmaan he varmaan kuitenkin kärsivät siitä. Eikä kenenkään tarvinnut herätä siitä, että hän varovasti rikkoi tuon paperin.

Mutta hänen ei tarvinnut sitä rikkoakaan; koetellessansa sitä hän huomasi sen olevan huolimattomasti kiinnipannun, niin että hän kynnellään voi helposti irrottaa yhden sivun. Painaen suutansa tekemäänsä aukkoon hän voi hengittää ja siinä asennossa uni hänet viimeinkin saavutti.

Viidestoista luku.

Perrinen herätessä sarasti jo päivä ja lähetti heikon valonsäteen hiukkasen valaisemaan huonetta. Naapuristosta kuului kukkojen kiekuntaa ja ikkunasta tunkeutui sisään viileä tuulen henki. Päivä ilmaisi tuloaan.

Huolimatta tuosta ulkoa tulevasta ilmavirrasta oli huoneessa yhtä tukehduttavaa kuin ennenkin. Vaikka raitista ilmaa tuli sisään, niin ei kuitenkaan tuo huono ilma hävinnyt. Se pysyi siellä yhtä kuumana, painostavana ja ummehtuneena, miltei tukehduttavana.

Siitä huolimatta kaikki nukkuivat liikahtamatta ja hiljaisuutta keskeytti vaan silloin tällöin joku tukahdutettu valitus.

Koettaessansa suurentaa paperin reikää hän tahtomattaan tuli sysänneeksi kyynäspäällään ikkunaa, joka siitä tärisi, huolimattomasti kun oli kiinnitettynä pieleen. Ei ainoakaan huoneessa herännyt. Hän säikähti ja pelkäsi kaikkien heräävän, mutta ei ainoakaan liikahtanut siitä tavattomasta räminästä.

Silloin hän teki päätöksensä. Hän nousi hyvin hiljaa, puki yllensä, otti kengät käteensä ja hiipi hiljaa paljain jaloin oven luokse, joka häämöitti heikossa aamuvalossa. Ovi olikin vaan säpissä ja aukeni äänettä ja Perrine pääsi rappusiin kenenkään huomaamatta. Silloin hän istahti rappusille, veti kengät jalkaansa ja meni alas pihalle.

Oi, mikä raitis ilma, mikä suloinen viileys! Hän ei milloinkaan ennen ollut hengittänyt niin mielihyvällä! Hän astuskeli pienessä pihassa edestakaisin, suu ammollaan, sieramet pullollaan, heiluttaen käsiään ja nyykyttäen päätään. Hänen askeleensa herättivät naapuristossa koiran, joka rupesi haukkumaan ja toiset vastasivat siihen heti vihaisesti.

Mutta mitä se teki! Hän ei enää ollut maankuljeksija, jota koiratkin saivat vapaasti haukkua, ja jos häntä huvitti nousta noin aikaisin sängystään, niin hänellä epäilemättä oli siihen oikeuskin — rahalla maksettu oikeus.

Piha oli liian pieni hänen liikkumistarpeellensa, jonka tähden hän astui avonaisesta portista ulos kadulle ja rupesi umpimähkään astumaan suoraan eteenpäin, välittämättä minne meni. Tie oli vielä yön varjojen vallassa, mutta korkealla päänsä yli hän näki jo aamuvalon valaisevan puiden latvat ja talojen kattoja; hetken kuluttua on jo täysi päivä. Samassa kuului kellon kaiku katkaisevan tuon syvän hiljaisuuden. Tehtaan kello löi kolme ilmoittaen hänellä vielä olevan kolme tuntia virkistysaikaa ennenkuin tuli mennä työhön.

Miten hänen tuli kuluttaa aikaansa siihen asti? Hän ei tahtonut uuvuttautua ennen työhön menoa astuskelemalla kaiken aikaa, parempi siis istahtaa johonkin paikkaan odottamaan.

Hetki hetkeltä taivas vaaleni ja esineet hänen ympärillään näkyivät yhä selvemmin enenevässä päivän valossa, niin että hän jo oivalsi missä oli.

Hän oli lähellä yhtä niitä lammikkoja, jotka olivat muodostuneet niihin paikkoihin, joista oli turpeita kaivettu. Ne näkyivät jatkuvan kauemmaksi, liittyvän toisiin samanlaisiiin vesisäiliöihin, suuriin ja pieniin ja siten jatkuvan suureen jokeen asti, mikäli sieltä vielä turpeita nostettin. Eikö tuo ollut samanlaista kuin se mitä hän oli nähnyt lähtiessänsä Picquignystä, mutta syrjäisempi, autiompi ja ehkä metsäisempikin, niin että varjot pikemmin sulivat yhdeksi?

Hän viipyi siinä hetken aikaa, mutta ei voinut löytää mieleistänsä istuinpaikkaa. Hän jatkoi sentähden astumistansa pientä polkua myöten, joka, jättäen lammikon rannan, vei pienellä kukkulalla kasvavaan metsikköön. Sieltä hän varmaankin löytäisi jonkun kaatuneen puunrungon.

Mutta juuri suunnatessansa askeleensa metsään hän näki lammikon toisella rannalla tuommoisen pienen ruovoista ja risuista tehdyn majan, jota paikkakunnan murteella sanotaan aumuche'ksi ja jommoista talvisaikana käytetään muuttolintujen metsästykseen. Silloin hänelle johtui mieleen, että jos hänen onnistuisi päästä siihen, niin hän siitä saisi hyvän ja syrjäisen turvapaikan, niin ettei kukaan voisi urkkia mitä hänellä oli tekemistä siellä niin ani varhain aamulla. Siellä hän myöskin olisi turvassa kastepisaroilta, jotka helmeilivät alas puiden oksilta muodostaen pieniä vesilätäköitä tielle ja kastellen häntä aivan kuin tavallinen sade.

Hän astui alas kukkulalta ja hetkisen etsittyään hän löysi sen juurella kasvavasta pajupensastosta kapean, tuskin ollenkaan käytetyn polun, joka näkyi vievän metsästysmajaan; hän kulki sitä ja pääsikin perille, ei kuitenkaan aivan, sillä maja oli rakennettu pienelle saarelle, jossa kasvoi kolme suurta raitaa. Nuo puut olivat sen tukena ja leveä oja erotti pienen saaren vieressä olevasta pajupensastosta. Onneksi oli puunrunko pantu ojan yli, ja vaikka se oli kapea ja kasteesta liukas ei se kuitenkaan pelottanut Perrineä yrittämästä. Hän käytti tuota tilapäistä siltaa hyväksensä ja seisoi heti pienen ruokoisen ja pajuisen oven edessä eikä hänen tarvinnut muuta kuin nykäistä sitä ja ovi aukeni.

Maja oli muodoltaan soikean neliskulmainen ja seinät katosta maahan asti tehdyt paksuste ruoko- ja kaislakerroksesta. Joka seinällä oli pieni ulkoapäin huomaamaton aukko, josta voi vapaasti katsella joka taholle; niistä majaan myöskin tuli tarvittava valo. Maahan oli makuupaikaksi levitetty runsaasti heiniä ja sananjalkoja ja nurkassa poikkisahattu puupölkky toimitti tuolin virkaa. Oi mikä viehättävä pesänen! Miten suuri vastakohta se olikaan sille huoneelle, jonka hän äsken oli jättänyt! Ja kuinka paljon parempi olisi nukkua tässä, puhtaassa ja raittiissa ilmassa luonnon hiljaisessa helmassa, heinissä, kuulematta muuta kuin lehtien rapinaa ja aaltojen loisketta. Paljon parempi kuin rouva Françoisen karkeilla lakanoilla, kuuntelemassa La Noyellen huutamista ja kumppanien torumista, tuossa sietämättömässä hajussa, joka häntä vieläkin ahdisti ja tuotti hänelle pahoinvointia. Hän heittäytyi heiniin ja hiipi nurkkaan pehmeän ruokoseinän luokse ja ummisti silmänsä. Mutta kun häntä rupesi suloisesti painostamaan, niin hän kiireesti hypähti pystyyn, sillä hänen ei käynyt nukkuminen kun silloin ehkä olisi myöhästynyt työstä.

Sillä välin oli aurinko noussut ja idänpuolisesta seinän aukosta tunki säde majaan täydelleen valaisten sen; ulkopuolella linnut visertelivät ja kaikkialta, lammikosta, kaislikosta, pajupuiden oksilta kuului sadottain ääniä, vedenloisketta, suhinaa, vihellystä ja kukertamista ilmoittaen yön loppuneen ja metsän asujainten jälleen vironneen eloon auringon suuteloista.

Perrine asettui aukon luokse katselemaan, miten saaren pienet asujamet turvallisesti liikkuivat metsästysmajan ympärillä, sudenkorennot liitelivät siellä täällä kaislikossa. Pitkin rantaa noukkivat lintuset matosia kosteasta maasta ja lammikon sumuharsossa näkyi sukulaistaan, kotiankkaa sirompi ruskea sorsa uiskentelevan pienokaistensa ympäröimänä, joita koetti alituisilla kehotuksilla pysytellä ympärillään vaikkei onnistunutkaan, sillä ne poistuivat alinomaa lummekukkien houkuttelemina, etsimään niiden lehtiin piiloutuneita hyönteisiä ja toukkia. Äkkiä sinertävä varjo välähti salamannopeasti vedenpinnalla ja vasta sen hävittyä Perrine huomasi sen vesimittariksi, joka oli liidellyt pitkin lammikon pintaa.

Kauan aikaa Perrine aukossa katseli niiden elämää liikahtamatta, jotta ei häiritsisi noita luonnon asukkaita. Miten tuo kaikki oli kirkkaassa aamuvalossa kaunista, iloista, elävää, hauskaa ja uutta hänen mielestänsä, kyiliksi satumaista jotta hän voi kysyä itseltänsä eiköhän tuo ollut Noan arkin pienoiskuva.

Samassa hän näki mustan varjon peittävän lammikon ja sen oikullisesti milloin suurenevan milloin pienenevän, milloin vaalenevan ilman huomattavaa syytä. Ilmiö näytti hänestä sitä selittämättömämmältä kun vasta noussut aurinko valaisi maisemaa pilvettömältä taivaalta. Mistä siis tuli tuo varjo? Metsästysmajan pienet ikkuna-aukot estivät häntä näkemästä laajalti ympärillensä. Sentähden hän avasi oven ja huomasi varjon syntyneen savupilvistä, jotka nousivat tehtaan korkeista piipuista, sillä tuli oli jo sytytetty, jotta höyryä olisi tarpeeksi väen alkaessa päivätyötänsä.

Työn piti siis pian alkaa ja oli siis aika hänen lähteä metsästysmajasta palataksensa tehtaalle. Mutta ennenkuin läksi hän kuitenkin katseli puupölkyllä nurkassa olevaa sanomalehteä, jota ei ollut huomannut ennenkuin avasi oven. Melkein koneentapaisesti hän silmäili sen nimeä. Se oli Journal d'Amiens lehti 25 päivältä helmikuuta. Päättäen siitä että lehti oli majan ainoalla istuinpaikalla, hän siis arveli että helmikuussa 25 päivänä oli majassa viimeksi käyty.

Kuudestoista loka.

Perrinen saapuessa pienestä viidakosta maantielle kuului tehtaanpillin vihlaisevan kimakka vihellys, ja heti sen perästä muiden tehtaiden pillien vastaus läheltä ja etäämmältä.

Hän oivalsi sen olevan merkin Maraucourtin tehtaasta työväelle lähteä työhön ja se merkki uudistui heti kylästä kylään, Saint-Pipoyssä, Hercheuxissä, Bacourtissa, Flexellessä kaikissa Paindavoinen tehtaissa, ilmoittaen omistajalle että ne olivat kaikkialla valmiit ryhtymään työhön.

Peläten myöhästyvänsä Perrine koetti jouduttaa askeleitansa. Saapuessaan kauppalaan olivat kaikki ovet auki; portailla istuivat työmiehet syöden aamiaistansa tahi he seisoivat kynnyksellä nojaten ovipieleen. Kapakoissa toiset olivat aamuryyppyään saamassa ja toiset pihamaan kaivolla silmiään pesemässä; mutta ei kukaan vielä suunnannut askeleitansa tehtaihin, ja siitä Perrine huomasi ettei kello ollutkaan vielä niin paljon, että hänen tarvitsi pelätä myöhästyvänsä.

Torninkellosta kuului kolme lyhyttä lyöntiä ja niitä seurasi kohta vihellys ensimäistä kovempi ja kimakampi, ja heti syntyi entisen rauhan sijaan vilkas liike. Taloista, pihoista, kapakoista, kaikkialta virtaili ihmisjoukkoja täyttäen kadun, joka kihisi kuin muurahaispesä, ja tuo tiheä joukko miehiä, naisia, lapsia suuntautui yhtäänne päin tehtaihin, muutamat piippu suussa, toiset vielä kiireesti ja läähättäen pureskellen aamiaisleipäänsä, suurin osa kuitenkin äänekkäästi nauraen ja jutellen. Joka hetki samosi syrjäkaduilta lisäjoukkoja, jotka liittyivät tuohon mustaan ihmisvirtaan ja paisuttivat sitä valtavammaksi mitä enemmän lähestyivät päämaaliansa.

Eräässä vastatulleessa joukossa huomasi Perrine Rosalien La Noyellen kera ja riensi liittymään heidän seuraansa.

"Missä olette ollut", kysyi Rosalie kummastuneena.

"Nousin varhain ja olin vähäisen kävelemässä."

"Vai niin. Minä kävin ylhäällä teitä hakemassa."

"Kiitoksia siitä, mutta ei tarvitse etsiä minua, minä nousen aina varhain."

Väkijoukko saapui tehtaalle ja hajaantui sen eri osiin. Heidän täytyi jokaisen astua pitkän, laihan miehen ohitse, joka seisoi rautaportin luona kädet nutun taskuissa, hattu niskassa ja pää eteenpäin kumarassa tarkastellen ohikulkevia, niin ettei kukaan voinut hänen huomaamattansa hiipiä ohitse.

"Pihdit", kuiskasi Rosalie hänelle korvaan. Mutta Perrine tuskin tarvitsi sitä selitystä, hän oli heti arvannut sen olevan tirehtööri Talodlin.

"Pitääkö minun astua sisään teidän kanssanne?" kysyi Perrine.

"Tietysti."

Perrinelle oli tuo hetki ratkaiseva, mutta hän hillitsi pelkoansa. Miksikä hänen ei onnistuisi saada työtä kun kaikille muillekin annettiin?

Heidän saapuessaan tirehtöörin lähelle, käski Rosalie Perrinen seuraamaan itseään ja astui suoraa päätä Talouelin luokse. Ensinkään ujostelematta hän kysyi:

"Herra tirehtööri, tässä on minulla kumppani joka pyytää työtä."

Talouel loi kiireesti tutkivan katseen tuohon "kumppaniin".

"Odota hiukan, niin saamme nähdä", hän vastasi.

Ja Rosalie, joka tiesi mitä oli tekeminen, vetäytyi syrjään Perrinen kanssa.

Samassa syntyi tungosta portissa ja työväki vetäytyi kunnioittavasti syrjään jättäen tilaa herra Vulfranin vaunuille, joita ajoi sama nuori mies kuin eilenkin. Vaikka kaikki tiesivät, ettei hän voinut nähdä mitään, niin lensivät kaikkien lakit päästä ja naiset niiasivat tervehtien.

"Siinä näette, hän ei suinkaan ole viimeisiä", lausui Rosalie.

Tirehtööri riensi vaunujen luo.

"Herra Vulfran, minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta", hän lausui hattu kädessä.

"Hyvää huomenta, Talouel."

Perrine seurasi katseellaan ohi ajavia vaunuja ja kääntyessään jälleen porttiin päin hän huomasi toisten virkamiesten toisen toisensa perästä saapuvan: insinööri Fabryn, Benditin, Mombleux'in ynnä muiden joiden kaikkien nimet Rosalie hänelle mainitsi.

Sillä aikaa oli väkijoukko vähentynyt ja ne muutamat, jotka vielä saapuivat tulivat juosten, sillä kello oli kohta kuusi.

"Luulenpa 'nuorten herrojen' myöhästyvän", laosui Rosalie kuiskaten.

Kello soi, vielä saapui viimeinen joukko, sen jälkeen muutamat myöhästyneet juoksivat läähättäen peräkkäin ja tie oli jälleen tyhjä. Talouel ei kuitenkaan lähtenyt paikaltansa, kädet taskussa ja pää pystyssä hän tähysteli tielle päin.

Parin minuutin kuluttua näkyi kookas nuori mies tulevan. Hän ei näyttänyt kuuluvan työväen luokkaan, vaan oli hieno herrasmies jopa huolellisesta puvustaan ja ylpeästä ryhdistään päättäen paljo herrasmaisempi käin insinööri Fabry ynnä tehtaan muut virkamiehet. Astuessaan sisään portista hän solmitsi kaulahuiviansa, nähtävästi hänellä ei ollut aikaa tehdä sitä kotona.

Hänen ehtiessään tirehtöörin luokse, Talouel nosti hattuaan samalla tavalla kuin herra Vulfranille, mutta Perrine huomasi kuitenkin, etteivät nuo molemmat tervehdykset laisinkaan olleet samallaiset.

"Herra Théodore, minulla on kunnia toivottaa teille hyvää huomenta", hän lausui.

Mutta vaikka toivotus oli lausuttu aivan samoin sanoin kuin herra Vulfranille, niin oli jokaiselle aivan selvää, että tarkoitus oli vallan toisenlainen.

"Hyvää huomenta, Talouel. Joko setä on tullut?"

"Hyvänen aika, herra Théodore! Hän on jo ollut täällä vähintäin vitsi minuuttia."

"Niinkö?"

"Te ette ole tänään viimeinen. Tänään herra Casimir on Matti myöhäinen, vaikkei olekaan niinkuin te käynyt Parisissa; mutta tuollapa hän tulee."

Herra Théodoren rientäessä konttoriin herra Casimir lähestyi nopein askelin.

Herra Casimir ei ensinkään ollut serkkunsa näköinen, ei kooltaan eikä olemukseltaan, hän oli pieni, kuiva ja jäykkä. Astuessansa tirehtöörin ohitse tuo jäykkyys ilmeni siinä tavassa, millä vastasi tämän tervehdykseen; hän nimittäin ainoastaan hiukan nyykäytti päätänsä lausumatta ainoatakaan sanaa.

Kädet yhä vaan nutun taskuissa Talouel tervehti häntäkin ja kääntyi vasta hänen mentyään Rosalien puoleen.

"Mitäpä hän sitten osaa tehdä tuo sinun kumppanisi?"

Perrine vastasi itse siihen kysymykseen.

"En ole vielä milloinkaan työskennellyt tehtaissa", hän vastasi äänellä, jonka koetti saada niin rohkeaksi kuin mahdollista.

Herra Talouel loi häneen vielä läpitunkevan katseen ja lausui sitten Rosalielle:

"Käske minua puolestani Oneux'in antaa hänelle vaunut. Mutta sukkelaan!"

"Mitä merkitsee saada vaunut?" kysyi Perrine seuratessaan Rosalieta autioiden, suurten pihojen läpi, jotka yhdistivät tehdasrakennukset. Olisiko tuo työ todellakin hyvin vaikeata ja lieneekö hänellä siihen kylliksi voimia ja taitavuutta? Täytyneekö hänen ensin suorittaa oppiaika? Nuo kysymykset pyörivät vallan pelottavina hänen mielessään saattaen sen kovin levottomaksi, sillä hän oivalsi varsin hyvin, että nyt, kun hän kerran oli saanut työtä, hänestä itsestään myöskin riippui voisiko hän pysyä siellä?

"Älkää peljätkö", lausui Rosalie rohkaisevasti. Hän oli ymmärtänyt hänen liikutuksensa ja tahtoi rauhottaa häntä, "ei mikään ole sen helpompaa."

Perrine pikemmin arvasi kuin kuuli hänen sanansa, sillä kaikissa tehtaissa oli työ täydessä vauhdissa ja koneet saivat aikaan semmoisen hirvittävän melun, että siihen tottumattoman oli miltei mahdotonta erottaa toisen sanoja. Työhuoneissa kangaspuut kolisivat, sukkulat lensivät edestakaisin, käämikoneet ja kelat kailottivat ja ulkona vaihtohihnat, pyörät, vetohihnat ja turbiinit lakkaamatta pyöriskelivät, niin että silmiä huikasi yhtä paljon kuin korvia huimasi.

"Olkaa hyvä, puhukaa vähän kovemmin", pyysi Perrine, "minä en kuule sanaakaan."

"Siihen te kyllä pian totutte", huusi Rosalie, "minä sanoin ettei se työ ole ensinkään vaikeata; ei tarvitse muutaa kuin täyttää käämien kuljettimet; tiedättekö mimmoiset ne ovat?"

"Pienet vaunut tahi kärryt kai?"

"Niin, ja kun vaunut ovat täyteen ahdetut, niin ne ovat lykättävät kutomatehtaaseen, jossa ne tyhjennetään. Ei tarvitse kuin rivakan sysäyksen lähtiessä ja sitten ne pyörivät ihan itsestään."

"Ja entä käämi? Mikä se on?"

"Etteko tiedä mikä on käämi? Käämikoneet ovat niinkuin jo eilen sanoin semmoiset koneet, jotka kiertävät rihman käämin eli puolan ympärille, joka sitten pannaan sukkulaan. Ymmärrättekö?"

"En oikein."

Rosalie katseli häntä, arveli hänen nähtävästi olevan oikean tyhmeliinin, nuijapään. Sitten hän jatkoi:

"Käämikoneessa on monta rautapiikkiä ja niihin pannaan pieniä rullia eli käämejä, niihin kiinnitetään rihma ja sitten kone rupeaa pyörimään. Kun käämit ovat täydet niin ne otetaan pois koneesta ja pannaan kääminkuljettimiin, jotka kulkevat rautakiskoja pitkin kutomatehtaaseen. Siinä täytyy astua niiden mukana; minäkin olen alkanut sillä, mutta nykyään työskentelen käämikoneella."

Sillä välin he olivat kulkeneet varsinaisen pihasokkelon lävitse eikä Perrine ensinkään huomannut katsella ympärillensä, sillä hänen oli niin perin tärkeätä tietää tehtävänsä. Viimein Rosalie kädellään osotti vallan uutta yksikerroksista rakennusriviä, jossa ei ollut ensinkään ikkunia, valo kun pääsi työsaleihin kattolasista.

"Tässä se on."

Hän avasi oven ja vei Perrinen pitkään saliin, jossa tuhannet käämikoneet pyörinällään saivat aikaan vallan korvia särkevän melun ja pauhun.

Mutta keskeltä tuota pauhinaa kuului miehen vihainen ääni:

"Joko viimeinkin tulet, laiskuri!"

"Laiskuriko? Minä laiskuri?" huusi hänelle Rosalie. "Minä en ole mikään laiskuri, kuuletteko ukko la Quille."

"Mistä tulet?"

"Pihdin luota, joka käski minun saattaa tämän nuoren tytön tänne, jotta toimittaisitte hänelle kääminkuljetus-työtä."

Tuon herttaisen tervehdyksen lausuja oli vanha toisjalkainen työmies, joka kymmenkunta vuotta sitten oli loukkaantunut tehtaantyössä ja puujalkansa tähden saanut liikanimen Puupietari. Ollen kykenemätön muuhun työhön oli hänelle uskottu puolakoneiden huolenpito ja sen tehtävän hän toimitti alituisesti toruen, huutaen ja kiroillen, sillä työ vaati tekijältänsä suurta huolellisuutta, tarkkuutta ja näppäryyttä täysien käämien poistamisessa ja pantaessa koneihin uudet tyhjät sekä solmitessa katkenneet langat. Ukko oli aivan varma siitä, että ellei hän säestäisi valvontaansa ja määräyksiänsä alituisilla huudoilla ja kirouksilla ynnä tarmokkaasti polkemalla puujalkaansa lattiaan, niin hän saisi nähdä kaikki käämikarat tyhjinä, joka hänestä oli vallan kauheata. Mutta kun hän pohjaltaan kuitenkin oli hyvänluontoinen eikä puoletkaan hänen nuhteistaan ja torumisistaan voinut kuulua tuossa koneiden kalskeessa, niin eivät tytöt ensinkään välittäneet niistä, vaan antoivat ukon pauhata mielin määrin.

"Kuitenkin on sinun käämikoneesi yhä vielä seisomassa!" hän huusi Rosalielle puiden nyrkkiään.

"Onko se minun syyni?"

"Laita itsesi työhön ja sukkelaan!"

Sen perästä hän kääntyi Perrinen puoleen.

"Mikä on nimesi?"

Vaikka hänen kylläkin olisi pitänyt edeltäpäin arvata sitä häneltä kyseltävän, niin hän kuitenkin joutui hämilleen eikä voinut heti vastata.

Ukko luuli ettei hän ollut kuullut kysymystä, kumartui eteenpäin ja huusi polkien puujalkaansa:

"Minä kysyn mikä on nimesi."

Perrine oli sillä välin ehtinyt vähäisen tointua ja muistella minkä nimen hän jo ennen on sanonut omakseen.

"Aurelie", hän vastasi.

"Aurelie, mitä muuta?"

"Ei mitään muuta."

"Hyvä, seuraa minua."

Vanhus vei hänet erääseen nurkkaan lastatun vaunun tahi nelipyöräisen laatikon luokse ja selitti hänelle saman jonka Rosalie jo ennestään oli kertonut, keskeyttäen sanansa alinomaa huutamalla:

"Ymmärrätkö?"

Perrine vastasi siihen myöntäväisesti nyökäyttäen päätänsä.

Itse asiassa hänen tehtävänsä oli niin yksinkertaista, että hän olisi ollut oikea tyhmeliini ellei olisi heti osannut sitä suorittaa. Ja kun Perrine koetti parhaansa mukaan ja uutterasti toimittaa työnsä, niin Puupietarin ei tarvinnut koko aamupäivänä kuin kymmenisen kertaa huutaa hänelle ja silloinkin enemmän varoitukseksi kuin toruen: "Älä vitkastele matkalla!"

Vitkastellako? Sitä hän kaikista vähimmin aikoi, mutta sysätessään pieniä vaunujansa tasaista vauhtia hän kyllä voi nähdä kaikkia mitä tapahtui hänen ympärillänsä tehtaan eri osissa sekä huomata senkin mikä häneltä jäi huomaamatta Rosalien puheesta. Aimo sysäys panemaan pikku kärrit liikkeelle, luja pidätys jolla sai ne pysäytetyksi, kun joku este oli tiellä, siinä kaikki. Silmillä ia ajatuksilla oli täysi vapaus lentää minne halutti.

Aamiaishetkellä kun kaikki muut riensivät kotiin, hän meni leipuriin ostamaan puoli naulaa leipää, jonka söi astuskellen pitkin katuja ja nauttien avoporteista tuoksuvaa ruuanhajua. Silloin hän käveli verkkaan kun oli joku maukas ruokalaji, joutuun taas jos tuoksu ei ollut mieleinen. Hänen ruokahalunsa tyydyttämiseksi ei puoli naulaa leipää ensinkään riittänyt, ja senvuoksi se hävisikin perin sukkelaan, mutta vähät siitä, sillä olihan hän sinäkin aikana, jolloin hänen täytyi masentaa vatsansa vaatimukset, voinut sangen hyvin. Ainoastaan silloin kun on tottunut syömään liian paljon luulottelee olevan vaikeata kärsiä nälkää, samoin kuin jokainen, jolla on yllin kyllin tämän maailman tavaraa, luulee olevan mahdotonta kämmenestänsä kirkkaan joen tahi puron varrella sammuttaa janoansa.

Seitsemästoista Inka.

Paljon ennen työajan alkua oli Perrine jälleen tehtaan portin edessä. Hän istahti rajakivelie pylvään suojaan odottamaan pillin vihellystä. Muutamat hänen ikäisensä pojat ja tytöt, jotka niinkuin hänkin olivat tulleet liian aikaisin, leikkivät siinä juosten ja hypellen. Hän katseli heitä tohtimatta sekaantua leikkiin, vaikka hänellä kyllä oli palava halu siihen.

Kun Rosalie saapui niin Perrine yhtyi hänen seuraansa ja ryhtyi jälleen työhön, samaten kuin aamupuolellakin Puupietarin huutojen ja poljennan jouduttamana. Ukolla olikin kyllä enemmän syytä siihen mitä enemmän aikaa kului, sillä uupumus ja työhön tottumattomuus tuli yhä tuntuvammaksi. Alinomainen kumartuminen ja kohoaminen, kuormaa lastatessa ja purkaessa, eteenpäin sysääminen tahi vauhdin hiljentäminen ja seisauttaminen oli alussa kuin leikin tekoa vaan, mutta levähtämättä jatkuen siitä koitui täysi työ joka aikaa myöten etenkin viime tunneilla tuntui yhä raskaammalta. Viimein häntä rasitti pahempi uupumus kuin konsanaan.

"Älä siinä vitkastele noin kauheasti!" huusi Puupietari.

Säikähtyneenä tuon huudon säestämästä jalan poljennasta Perrine joudutti kulkuaan samoin kuin uupunut hevonen ruoskan sivalluksesta, mutta hiljensi heti vauhtiansa päästyään näkyvistä, ja sen perästä hän tuskin voi ajatellakaan muuta kuin lukea kellonlyontejä neljänneksen, puolitunnin, täydentunnin päästä, arvellen milloin työ päättynee ja jaksaneeko hän kestää siihen asti.

Mutta sitten tuo heikkous ja uupumus häntä harmitti. Eikö hän jaksaisikaan tehdä työtä, niinkuin muutkin, jotka eivät suinkaan olleet häntä vanhempia eivätkä vahvempia ja jotka eivät ensinkään näyttäneet kärsivän siitä, vaikka heidän työnsä silminnähtävästi oli raskaampaa kuin hänen ja vaati suurempaa kykyä ja taitoa? Miten olisi käynyt jos hänet olisi heti pantu käämikoneen luokse eikä vaunuja sysimään? Hän oli varma siitä että tuommoiseen työhön se vaan oli tottumattomuutta ja kunhan hänellä vaan oli rohkeutta, luottamusta, lujaa tahtoa ja kestäväisyyttä, niin hän kyllä tottuisi. Ja tässä niinkuin aina riippui kaikki ainoastaan hyvästä tahdosta ja tahtoa hänellä kyllä oli ja oli edeskinpäin oleva. Jospa hän nyt vaan jaksaisi kestää tämän ensimäisen päivän, niin toinen jo olisi helpompi ja kolmas sitä vielä helpompi!

Niin hän mietti sysätessään ja täyttäessään vaunujansa, silloin tällöin luoden silmäyksen kumppaneihinsa, joiden tottumusta ja taitoa hän melkein kadehti. Kerran taasen katsahtaessaan hän näki Rosalien horjuvan ja kaatuvan äkkiä vieruskumppaninsa eteen: kova valitushuuto kuului ja kaikki koueet seisahtuivat yht'aikaa. Niiden kalsketta, surinaa, pyörinää, kalkatusta, ovien ja ikkunien tärinää ja melua seurasi haudan hiljaisuus, jota vaan lapsellinen valittava ääni keskeytti:

"Oi, oi, oi!"

Tytöt, pojat, kaikki salissa olijat riensivät paikalle, Perrine niinkuin muutkin huolimatta Puupietarin raivoamisesta:

"Tuhat tulitnmaista! kääminihän seisovat!"

Toiset olivat jo ehtineet nostaa Rosalien pystyyn ja kaikki tunkivat hänen ympärillensä, niin että hän oli vähällä tukehtua.

"Mikä häntä vaivaa?"

Rosalie vastasi itse:

"Käteni on murskaantunut."

Hän oli kalmankalpea ja hänen värittömät huulensa värisivät; veri tippui loukatusta kädestä lattialle.

Lähemmin kättä tutkiessa huomattiin kuitenkin että hän oli loukannut ainoastaan kaksi sormea ja niistäkin vaan toinen oli murskautunut tahi pahasti litistynyt.

Silloin Puupietari, joka alussa oli osoittanut sääliä, joutui vallan raivoihinsa ja rupesi torumaan Rosalien kumppaneita.

"Pois tieltä! Takaisin työhön? Onko tuokin nyt mikä melun aihe?"

"Eikö ollut silloinkaan melun syytä, kun teiltä jalka särkyi?" kuului joukosta mumiseva ääni.

Ukko katseli tutkivasti ympärilleen saadaksensa selvää ken rohkeni lausua nuo röyhkeät sanat, mutta hänen oli mahdoton tiheästä joukosta löytää syyllistä. Silloin hän huusi vielä kovemmin:

"Korjatkaa luunne kaikki!"

Hitaasti hajaantuivat kaikki ja Perrine meni niinkuin kaikki muutkin työhönsä vaunujen luokse, kun esimies huusi hänet takaisin.

"Hei, vastatullut, tule tänne sinä, mutta sukkelaan!"

Perrine palasi peloissansa, itsekseen miettien oliko hän syyllisempi koin muut, jotka olivat keskeyttäneet työnsä. Mutta nyt ei ollutkaan puhetta rangaistuksesta.

"Mene viemään tämä aasi tirehtöörin luekse", hän sanoi.

"Minkätähden haukutte minua aasiksi?" huusi Rosalie täyttä kurkkua, sillä koneet olivat jälleen alkaneet huumaavan melunsa.

"Kuka käski pistää tassua koneeseen?"

"Minäkö olen siihen syypää?"

"Tietysti oli syy sinun, kelvoton laiskuri."

Kuitenkin hän sitten jatkoi lempeämmin:

"Pakottaako kovasti?"

"Ei niin varsin pahasti."

"Menkää matkoihinne sitten molemmat."

Tytöt menivät molemmat, Rosalie pitäen loukattua vasenta kättänsä oikeassa.

"Tahdotteko nojautua minuun?" kysyi Perrine.

"Kiitos vaan, mutta nyt ei pakota, niin että kyllä jakssn itse."

"Ehkei sitten ole niin vaarallista, vai kuinka?"

"En tiedä. Ensimäisenä päivänä ei milloinkaan ole niin vaikeata — se tuntuu vasta myöhemmin."

"Kuinka se tapahtui?"

"En käsitä ensinkään. Varmaankin lipesin."

"Teitä ehkä väsytti", arveli Perrine muistellen itseään.

"Silloin sitä aina loukkaantuu kun on väsynyt. Aamulla on jokainen virkeämpi ja huomaavaisempi. Mitä nyt Zenobie täti sanonee tästä?"

"Mutta kun se ei ollut teidän syynne."

"Mummo kyllä uskoo ettei syy ollut minun, mutta täti Zenobie kyllä sanoo että tein sen tahallani päästäkseni työstä."

"Älkää välittäkö siitä."

"Luuletteko olevan hauskaa kuulla semmoisia syytöksiä?"

Matkalla vastaantulevat työmiehet seisahduttavat heidät kyselläksensä mitä oli tapahtunut. Muutamat surkuttelivat Rosalieta, enimmät kuuntelivat välinpitämättöminä, he kun olivat tottuneet semmoiseen ja sanoivat semmoista voivan tapahtua milloin hyvänsä. Voi loukkaantua yhtä helposti kuin sairastuakin, onni voi olla myötäinen jos vastainenkin. Jokainen vuoroonsa, minä tänään, sinä huomenna. Mutta muutamat siitä kovasti suuttuivat:

"He eivät tyydy ennenkuin ovat saaneet meidät kaikki raajarikoiksi!"

"Onko sitten parempi kuolla nälkään?"

He saapuivat tirehtöörin konttoriin keskellä tehdasryhmää, suureen sini- ja punatiiliseen rakennukseen, jossa oli kaikki tehtaankonttorit. Ne olivat kaikki, jopa herra Vulfraninkin, ulkoasultaan sangen yksinkertaisia, tirehtöörin konttori vaan veti huomion puoleensa suuren lasiseinäisen verannan vuoksi, jonne pääsi leveitä kaksoisportaita myöten.

Kun tytöt astuivat verannalle oli herra Talouel siellä mittaillen kiirein askelin lattiata, kädet taskussa ja lakki päässä, niinkuin mikäkin kapteeni laivansa kantta.

Hän näytti kovin kiukustuneelta.

"No, mikä nyt?" hän huusi.

Rosalie näytti hänelle verisen kätensä.

"Kääri toki käpäläsi nenäliinaasi!" hän huusi vihaisesti.

Sillä aikaa kun Rosalie vaikeasti veti esiin nenäliinansa ja kääri sen käteensä, hän yhä pitkin askelin mittaili lattiata. Viimein hän seisahtui tytön eteen:

"Näytä minulle mitä sinulla on taskussa!" hän komensi.

Rosalie katseli häntä käsittämättä hänen oikeata tarkoitustansa.

"Minä tahdon että otat esille kaikki mitä on taskussasi, käsitäthän?"

Rosalie teki niin ja veti taskustansa sangen sekalaista tavaraa: pienen pähkinänkuoresta tehdyn vihellyspillin, muutamia luupalasia, sormustimen, lakritsipalasen, kolme sousta ja pienen sinkkipeilin.

Sen herra Talouel heti anasti.

"Sitäpä juuri arvelin!" hän tiuskasi. "Katsellessasi itseäsi peilistä rihma katkesi ja käämi seisahtui; sinun piti voittaa takaisin hukkaamasi aika ja silloin kävi hullusti."

"Minä en suinkaan katsonut peiliin", vakuutti Rosalie.

"Te olette kaikki samaa maata, ikäänkuin minä en tuntisi teitä. No, mikä sinun sitten on?"

"En tiedä, luulen sormieni olevan murskaantuneet."

"No, mitä luulet minun siihen voivan?"

"Isä Puupietari lähetti minut tänne teidän luoksenne."

Herra Talouel kääntyi Perrinen puoleen.

"Ja entä sinä, mikä sinua sitten vaivaa?"

"Minuako? Ei minua mikään vaivaa", vastasi Perrine hämmillään.

"No, mitä sitten täällä teet?"

"Puupietari käski hänen saattamaan minut tänne", selitti Rosalie.

"Vai niin! Vai sinua pitää saatettaman, sinua! No, saattakoon sitten sinut tohtori Ruchonin luokse. Mutta tiedä se: minä kyllä tiedustelen miten tämä on tapahtunut ja jos olet itse syypää siihen niin varo itseäsi!"

Hän puhui niin huutamalla että verannan ruudut miltei tärisivät ja että kuului melkein koko talossa. —

Tyttöjen juuri poistuessa näkyi herra Vulfran ovessa, hän kulki varovasti pitkin seinänvierustaa.

"Mistä on kysymys? Talouel?"

"Ei mistään erinomaisesta, herra Vulfran, eräs käämikonetytöistä on vaan loukannut kätensä."

"Missä hän on?"

"Tässä olen, herra Vulfran", vastasi Rosalie astuen lähemmäksi.

"Eikö tuo ole tuttu ääni? Etkö ole mummo Françoisen pikku tyttö?"

"Kyllä, herra Vulfran, minä se olen, minä, Rosalie."

Hän purskahti itkuun, sillä herra Talouelin tylyt sanat olivat pelottaneet häntä ja äsken lausutut lempeät sanat liikuttivat häntä sen vuoksi.

"Kuinka sinun on, tyttöraukkani?"

"Kun minun piti kiinnittää rihmaa niin lipesin, en tiedä miten, mutta käteni joutui koneistoon ja luulen kaksi sormea musertuneen."

"Onko kovin tuskallista?"

"Ei juuri."

"Minkätähden sitten itket?"

"Sentähden että te ette toru minua."

Talouel kohotti olkapäitään.

"Voitko käydä itse", kysyi herra Vulfran.

"Kyllä, varsin hyvin, herra Vulfran."

"Riennä sitten kotiin; lähetetään tohtori Ruchon luoksesi."

Ja hän kääntyi Talouelin puoleen:

"Kirjoittakaa lippu tohtori Ruchonille ja pyytäkää hänen heti menemään Françoisen luokse, viivatkaa heti sanan alle ja lisätkää: vaarallisesti vahingoittunut."

Sitten hän kääntyi jälleen Rosalien puoleen:

"Tahdotko ketään saattamaan itseäsi?"

"Kiitoksia herra Vulfran, minulla on täällä toveri."

"Mene lapseni, sano mummollesi että saat silti palkkasi."

Nyt Perrine vuorostansa oli vähällä purskahtaa itkuun, mutta herra Talouelin nähden hän ei tohtinut näyttää liikutustansa. Hän oli siis vaiti, kunnes olivat ehtineet pois pihasta, mutta silloin hän lausui liikutettuna:

"Hän on hyvin hyvä, tuo herra Vulfran."

"Hän kyllä olisi jos saisi menetellä mielensä mukaan, mutta Pihti ei sitä salli. Sitäpaitsi hänellä on niin paljon muuta ajattelemista."

"Kaikissa tapauksissa hän oli teille hyvä."

Rosalie ojentautui suoraksi.

"Niin, sen uskon, tietäkääs, minut nähdessä johtuu poikansa hänelle mieleensä. Äitini, katsokaas, oli herra Edmondin rintasisar."

"Muisteleeko hän paljon poikaansa?"

"Hän ei ajattele muuta."

Väki asettui avo-oviin katselemaan heidän astuvan ohitse, sillä Rosalien käden ympäri kääritty verinen nenäliina herätti heidän uteliaisuuttansa. Muutamat kyselivätkin:

"Oletko loukannut itseäsi?"

"Saanut sormeni murskaksi."

"Oi, mikä vahinko!"

Oli yhtä paljon sääliä kuin vihaa siinä huudahduksessa, sillä jokainen ajatteli että mikä sillä kertaa oli tapahtunut tuolle tytölle, voipi seuraavana päivänä sattua hänelle itselleen, heidän miehilleen, isälleen, lapsilleen — elihän koko Maraucourtin väestö yksinomaan tehtaantyöstä…

Huolimatta noista viivykkeistä saapuivat tytöt vihdoin mummo Françoisen talolle, joka jo kauan aikaa oli näkynyt harmaan aidan takaa.

"Kai te seuraatte minua sisälle?" kysäsi Rosalie.

"Mielelläni."

"Ehkä se vähäisen hillitsee Zenobie tätiä."

Mutta Perrinen läsnäolo ei ensinkään hillinnyt kauhean tädin raivoa, sillä tämä, nähdessään Rosalien palaavan tavattomalla ajalla käsi sidottuna, rupesi heti kovasti huutamaan:

"Kas niin, tyttö letukka, nyt olet loukkaantunut! Voin lyödä vetoa että olet tehnyt sen tahallasi!"

"Minä saan kuitenkin palkkani", vastasi Rosalie puoleksi itkein.

"Ja niin luulet?"

"Herra Vulfran on itse luvannut minulle sen."

Mutta se ei ensinkään rauhoittanut Zenobie tätiä, joka yhä huutaa torui niin äänekkäästi, että mummo Françoisen täytyi jättää myymälänsä ja tulla ulos. Hän ei kuitenkaan lausunut vihaista sanaakaan pienelle tyttösellensä, vaan riensi hänen luoksensa otti hänet syliinsä ja huudahti:

"Oletko loukkaantunut?"

"Vähäisen, mummo kulta, sormet vain, ei se ole vaarallista."

"Täytyy hakea tohtori Ruchon."

"Herra Vulfran on jo haettanut hänet."

Perrine aikoi seurata heitä sisään, mutta Zenobie täti pidätti hänet.

"Luuletteko meidän tarvitsevaa teidän apuanne häntä hoitaessa?"

"Kiitos, kiitos!" huusi Rosalie sisältä.

Perrine ei voinut muuta kuio palata tehtaaseen, mutta juuri kun hän ehti portille ilmoitti pitkä vihellys työn päättyneen.

Kahdeksastoista luku.

Kymmenen, kaksikymmentä kertaa Perrine sinä päivänä kyseli itseltänsä miten hänen olisi mahdollista viettää seuraava yö siinä huoneessa, missä oli ollut vähällä tukehtua ja jossa ei ollut voinut juuri ollenkaan nukkaa. Varmaankin hänestä siellä tuntuu yhtä tukehduttavalta seuraavana yönä ja varmaankaan hän ei voisi nukkua silloinkaan sen paremmin. Ja jos hän ei voisi saada levollista unta korvataksensa päivän uupumusta, niin mitä hänestä silloin tulisi?

Tuo oli kauhea kysymys, jonka luonnolliset seuraukset masensivat häntä äärettömästi; ellei hän jaksaisi tehdä työtä, niin hänet erotettaisiin ja silloin olisivat hänen kaikki toiveensakin lopussa. Jos hän sairastuisi, niin hänet vielä varmemmin erotettaisiin eikä hänellä ollut ketään, keltä pyytää apua ja hoitoa.

Tosin hänellä oli täydellinen oikeus olla käyttämättä vuokraamaansa yösijaa; mutta mistä hän silloin löytäisi toisen paremman? Ja kuinka loukkaamatta Rosalieta sopivalla tavalla selittää että mikä oli kyllin hyvää muille, ei kelvannut hänelle? Ehkä toiset kuullessaan hänen vastenmielisyydestänsä rupeavat häntä vihaamaan? Eikö semmoinen vihamielisyys kohta kentiesi pakottaisi häntä jättämään tehtaan työn? Ei siinä kylliksi että hänestä tulisi kummallinen työntekijä, hänestä piti tulla työntekijä samanlainen kuin muutkin.

Ja niin oli päivä kulunut hänen voimattaan päättää mitään.

Mutta Rosalien sairastuminen muutti asiat tykkänään. Nyt tyttöraukan varmaankin täytyi pysyä useita päiviä vuoteen omana, eikä hän siis voinut tietää mitä tapahtui ylhäällä kamarissa, kuka siellä makasi, kuka ei. Perrinen ei siis tarvinnut peljätä hänen tiedustelujaan. Toiselta puolen huonekumppanien oli mahdoton tietää ken yhtenä ainoana yönä oli ollut heidän makuutoverinaan, vielä vähemmin he välittäisivät siitä ken oli tuo vieras, joka puolestansa varsin hyvin olisi voinut muualtakin sittemmin hankkia itselleen toisen asunnon.

Tuo oli kaikki päivän selvää. Ei siis puuttunut muuta kuin jonkun toisen paikan keksiminen, josta saada tyyssijan, jos hylkäisi entisen makuupaikkansa.

Ei tarvinnut hänen ajatuksiansa kauan harhailla. Kuinka usein hän olikaan ihastuksella ja ikävöiden muistellut metsää ja siellä olevaa pientä ampumamajaa? Miten rauhallista unta hän voisikaan nauttia siellä, jos vaan tohtisi ottaa sen haltuunsa! Siellähän ei olisi mitään peljättävää, sitä kun ei ollut käytetty muulloin kuin metsästysaikoina, jonka asian siellä oleva Journal d'Amiens todisti. Entäs jos hän voisi asustella siellä? Katto päänsä yllä, suojelevat seinät, suljettava ovi ja sängyn asemasta pehmoinen kuiva heinä- ja sananjalkavuode, lukuunottakaan oman talon viehätystä, joka oli kaikkien tulevaisuuden toiveiden loppukohta.

Ja nyt näytti kaikki tuo saavuttamaton äkkiä muuttuneen mahdollisuudeksi, jopa varsin helpoksi asiaksi.

Hän ei enää toista kertaa epäillyt, vaan päätti asiansa, osti leipurilta puolen naulaa leipää illalliseksi ja sen sijaan että palaisi mummo Françoisen luokse, hän meni takaisin samaa tietä kuin aamulla mennessänssä tehtaaseen.

Mutta siihen aikaan Maraucourtin kauppalassa asuvat työmiehet palasivat koteihinsa, ja kun hän ei tahtonut, että he näkisivät hänen hiipivän pajupensastoon, niin hän istahti tien viereen metsän rinteeseen. Kaikkien mentyä ohi hän aikoi mennä ampumamajaan, hän aikoi istua avoimen oven viereen kalalammikon rannalle ja laskevan auringon valossa syödä illallisensa verkkaan ja mukavasti, paljon hauskemmin kuin aamulla leipäpala kädessä kulkiessansa pitkin katuja.

Tuo tuumaa täytti kaikki hänen ajatuksensa ja hän ikävöi saada sen pian toteutetuksi, mutta hänen täytyi malttaa mielensä, sillä yhä vielä kulki työväkeä hänen asunnollensa vievän polun ohitse. Silloin juolahti hänelle mieleen, että hän voisi käyttää tuota odotusaikaa muutamiin valmistuksiin pieneen metsämajaan muuttoaan varten.

Metsänrinteessä, jossa hän istui, kasvoi rehevä koivikko ja koivujen siimeksessä sananjalkoja. Niistäpä hàn voisi leikata joukon koivunoksia ja tehdä oivallisen luudan millä lakaista majasensa. Sananjalkoja hän taitteli itselleen raittiiksi, tuoreeksi vuoteeksi, jossa sitten saisi nauttia virkistävää lepoa.

Hän unohti kaiken väsymyksen, joka oli rasittanut häntä viime tunteina ja hän ryhtyi innokkaasti työhön. Kohta olivat oksat asetetut kimppuun ja sidotut vitsalla kiinni kepin nenään, hyväksi luudaksi; yhtä sukkelaan hän oli leikannut poikki sananjalat ja koonnut ne yhteen viedäksensä ne metsästysmajaan.

Sillä aikaa olivat kaikki siellä päin asuvat ehtineet kulkea ohitse, tie oli tyhjä niin pitkältä kuin hän voi nähdä. Hetki oli siis tullut hänen lähestyä pajupolkua. Sananjalkakimppu seljässä ja luuta kädessä hän miltei juosten riensi pois metsärinteestä, mutta päästyään polulle hänen täytyi hiljentää vauhtiaan, sillä kimppu tarttui pajun oksiin, polku kun oli niin ahdas ja tukossa, että hänen välistä täytyi ryömiä nelinkontin päästäksensä eteenpäin.