ESIPUHE

Jos lähdet kaupungista Porta Maggioren luona ja kuljet Sabine-vuoristoon vievää Via Praenestinaa, jää vasemmalle puolellesi noin kolmenkymmenenkuuden kilometrin päässä Roomasta harmaarakennuksinen kylä kukkulan rinteellä. Se on Palestrina, jota vanhan Rooman aikoina sanottiin Praenestiksi; hiukan edempänä — samoin vasemmalla — poikkeaa suorasta Rooman valtatiestä äkkijyrkkä vuoristotie, joka lopuksi tehtyään monet mutkat vie Castel Madamaan ja Tivoliin.

Kuljettuasi tätä tietä useita kilometrejä näet alastomalla kallionkielekkeellä yläpuolellasi pienen, kivestä rakennetun kyläsen, jota ympäröi vanhan keskiakaisen linnoituksen rauniot. Kaupunki, nimeltään Castel Vivalanti, rakennettiin niihin aikoihin, jolloin mieluummin asuttiin turvassa vuoristossa kuin vesien lähistöllä, ja siitä aikain ovat sen asukkaat vanhan tavan mukaan tai ehkä suorastaan välttämättömyyden pakottamina aina aamuisin menneet työhönsä laaksoon palaten illalla takaisin vuoristoonsa. Kaupunki on rakennettu niin jyrkälle paikalle, että toisen rakennuksen sisäänkäytävä on viereisen talon katon tasalla, ja sen kapeat kivikadut nousevat jyrkkinä kuin portaat. Kaupunkiin pääsee vain edestäpäin, pitkin kiemurtelevaa tietä, joka lopulta vie Porta della Lunalle, jonka läpi kaikki liikenne kaupungin ja ulkomaailman välillä tapahtuu. Porttia koristaa Vivalantin vaakuna, liekeistä kohoava feeniks-lintu, paistava täysikuu kummallakin puolellaan, ja yläosa on varustettu ampumarei'illä, joista entisaikoina heiteltiin kiviä ja kaadettiin kiehuvaa öljyä kutsumattomien vieraiden niskaan.

Kaupunki on kuin pieni taulu, voisi tuskin löytää toista paikkaa, joka sopisi niin hyvin maalattavaksi, mutta kuten kaikki Sabine-vuoriston kylät, on tämäkin surkean köyhä. Vuosisatojen kuluessa se on ränstynyt ja kadottanut merkityksensä; sitä katsellessa voisi tuskin uneksia, että kirkkaina päivinä kohoaa näköpiirissä nykyajan Rooman muurit ja tornit. Tälläkin eristetyllä pikku kaupungilla on oma historiansa. Se on rohkeana uhmannut sekä ryöväriparooneja että paavien sotaväkeä. Sitä on piiritetty, se on valloitettu, onpa sen oma ruhtinas sen häpeällisesti kavaltanutkin. Kahdesti se on hävitetty maan tasalle, kahdesti uudelleen rakennettu. Olkoon miten on, se on säilynyt halki vuosisatojen ja vielä tänä päivänä se seisoo harmaana ja hylättynä omissa, oloissaan muuriensa keskellä.

Keskiajasta alkain on muuan roomalainen ruhtinassuku johtanut nimensä Castel Vivalantista. Vivalanti-suku oli aikoinaan mahtava ja Kirkkovaltion historiassa esiintyy usein sen ruhtinaita, vaikkakaan ei edullisessa valossa. He olivat useammin riidassa kuin sovussa paavinistuimen kanssa, ja kerrotaanpa eräästä paavista, joka vietti neljä raskasta kuukautta katsellen maisemaa hyvin kapeasta ikkunasta Vivalantin linnasta. Mutta huolimatta jumalattomasta riitaisuudestaan olivat ruhtinaat taas ajoittain hyvinkin hurskaita, ja kahdesti on tässä suvussa kannettu kardinaalin hattua. Viime vuosina on sekä sen rikkaus että merkitys jossain määrin vähentynyt, mutta siitä huolimatta mainitaan Vivalanti-nimeä yhä vieläkin kunnioituksella Rooman vanhojen aatelisnimien joukossa.

Sen kukkulan alemmat penkereet, jolla kaupunki sijaitsee, ovat metsäisiä ja vihreiden sypressien ja pinjojen, oliivi- ja viinitarhojen peittämiä. Tänne rakensivat ruhtinaat huviloitaan, kun sodat paavien kanssa olivat onnellisesti päättyneet ja he uskalsivat laskeutua alas turvapaikoistaan vuorelta. Vanha huvila rakennettiin noin mailin päähän kaupungista alaspäin ja sen puutarha sijoitettiin penkereittäin pitkin rinnettä. Jo kauan se on ollut raunioina, mutta sen perustukset ovat yhä pystyssä ja puutarhan alkuperäisen suunnitelman eroittaa selvästi. Tien vasemmalla puolen näet sisäänkäytävän, suunnattoman suuren kiviportin sammalen peittämine uurnineen ja kartionmuotoisten sypressien reunustaman kujan, joka kerran on ollut komea, mutta nyt on aivan rikkaruohojen peittämä. Jos pysähdyt hetkeksi — etkä voikaan olla sitä tekemättä — näet porttiholvien välistä kujan päässä muutamia rappeutuneita holvikaaria, ja jos sinulla on hyvät silmät, voit erottaa suihkukaivonkin.

Jokainen, jonka tapaat tiellä, voisi kertoa tarinan vanhasta Vivalantin huvilasta ja "Pahasta Ruhtinaasta", joka, Jumalan kiitos, sai surmansa parisataa vuotta sitten. Sinulle kerrotaan Italiassa hyvin tavallinen tarina täpötäysistä vilja-aitoista, talonpoikien nääntyessä nälkään, ja siitä miten eräänä kuutamoisena yönä ruhtinaan kävellessä pengermällä tyytyväisenä mietiskellen ilkeyksiään eräs talonpoika hänen omasta vuoristokylästään hiipien takaapäin hiljaa kuin kissa pisti hänet kuoliaaksi ja upotti ruumiin suihkukaivoon. Sain kuulla, että palavan huvilan liekit näkyivät aina Rocca di Papalle asti Alban vuoristoon; ja kertoja lisää hymyillen ja olkapäitään kohauttaen, että toiset sanovat vanhan ruhtinaan täysikuun aikana palaavan suihkulähteen reunalle ajattelemaan syntejään, mutta kertoja puolestaan pitää sitä vanhojen ämmien juttuna. Sen sanottuaan hän katsahtaa nopeasti taakseen sypressien synkkiin varjoihin tehden salaa ristinmerkin toivottaessaan sinulle a revederla.

Et voi ihmetellä sitä, että nuori ruhtinas (kaksi vuosisataa sitten) ei rakentanut uutta huvilaansa entisen paikalle; sillä vaikka ei hän, kuten ei urhoollinen talonpoikakaan välittänyt lainkaan aaveista, ei paikka kuitenkaan tuntunut mitenkään pyhitetyltä, eikä rakastavaisia haluttanut kävellä suihkulähteen ympärillä. Sen vuoksi sinun täytyy kulkea jonkun matkaa eteenpäin samaa tietä, ennenkuin saavut uudelle huvilalle, joka rakennettiin anno Domini 1693, Hänen Pyhyytensä paavi Innocentius XII:nnen hallituksen aikana. Täällä ei tapaa mitään synkkiä sypressejä: sisäänkäytävää reunustaa lehtevät vaahterat. Itse huvila on säännötön ja vaikkakin hiukan ajan kuluttama, se on vielä hyvin käyttökelpoinen useine siipirakennuksineen, parvekkeineen, makuusuojineen ja marmoripengermineen.

Uudesta huvilasta — siksi sitä voi sanoa — on näköala länteen ja pohjoiseen päin. Lännessä näkee yli oliivi- ja viinitarhojen Rooman Campagnalle asti, taustalla Pyhän Pietarin kirkon valkoisena pilkkuna ja sen takana kapean, kimaltelevan kaistaleen merta. Pohjoista kohti näkee Sabine-vuoristoon, jossa Soracten huippu kohoaa kuin saari näköpiirissä. Muutoin huvilaa ympäröi laakeri- ja paatsamalehdot pitkine varjoisine käytävineen ja vilpoisine lehtimajoineen, suihkulähteineen, vesiputouksineen ja särkyneine kuvapatsaineen, kaikki seitsemännentoista vuosisadan ylhäisen kaavamaista tyyliä. Mutta puut eivät ole enää niin huolellisesti hoidettuja kuin ne olivat sata vuotta sitten; auringon säteet pääsevät vaivoin tunkeutumaan vihreisiin lehtokujiin, ja satakieli laulaa kaiket päivät. Kaikkina vuodenaikoina, mutta erittäinkin keväisin, puutarha on väriloiston peittämä. Ruusupensasaidat, oleanderit, kullanväriset laburnumit, tulipunaiset granaattiomenan kukkaset, punaiset ja valkeat kameliat, päivänkukat ja liljat ja purppuranväriset kurjenmiekat, kaikki kukkivat samaan aikaan häikäisevin värein. Kahdesti vuodessa, keväisin ja syksyisin peittää huvilan matalia keltaisia muureja lavendeli ja vaaleanpunainen köynnösruusu ja jokainen tuulenhenki tuo niiden tuoksun tullessaan.

Tällä paikalla voi hyvin uneksia vanhasta Italiasta, kardinaaleista, paaveista, komeiden hoviherrojen ja kauniiden naisten loistavapukuisista palvelijoista, Romeon ja Julian lemmenkohtauksista marmoripengermällä Italian kuutamossa. Mutta jos Vivalantien joukossa on rakastajia, niinkuin epäilemättä tiedämme olevan, niin tapaammepa heissä vihankin valtaamia henkilöitä, ja usean ruhtinaan kerrotaan saaneen väkivaltaisen lopun, joka ei aina tapahtunut omien talonpoikien kätten kautta. Uuden huvilan muurit ovat kahdensadan elinvuotensa aikana nähneet monet murhenäytelmät ja Vivalantin aikakirjat ovat kaameata luettavaa.

Ja nyt, seurattuasi Vivalantien historiaa näin pitkälle, tunnet luultavasti pettyväsi, kun kuulet, ettei kertomuksellamme olekaan mitään tekemistä heidän kanssaan. Mutta jos haluat tietää enemmän tästä suvusta, voit tavata Hänen Ylhäisyytensä Anastasio di Vivalantin, nykyisen ruhtinaan ja haaransa viimeisen, Monte Carlon kasinossa. Hän on hoikka, nuori mies, jolla on tummat, kellahtavat kasvot ja silmien alla joukko hienoja vakoja.

Miksi sitten, jos kerran emme joudu tekemisiin Vivalantien kanssa, olemme niin kauan viipyneet heidän puutarhassaan, kysynet? Niin näetkös, puutarha kyllä koskee meitä, vaikkakaan emme välitä nuoresta ruhtinaasta, ja sinun täytyy tunnustaa, että puutarha on paikka, jossa mielellään viipyy. Ja henkilöt, joihin saamme tutustua, ovat (sanon sen epäröiden, pelosta että särjen lumouksen) amerikkalaisia. Niin, on parasta tunnustaa suoraan, amerikkalaisia miljonäärejä. Nyt se on sanottu — pahin siis tiedetään. Mutta, saan minä vuorostani kysyä, onko niin ehdottomasti ikävystyttävää ajatella amerikkalaista miljonääriperhettä viettämässä kesää Sabine-vuoristossa, italialaisessa huvilassa, joka on peräisin seitsemänneltätoista vuosisadalta, — erittäinkin kun oikea perillinen mieluummin elostelee Monte Carlossa? Turmelevatko he ehdottomasti romantiikan? Hekin ovat ihmisiä ja heillä on intohimonsa kuten kaikilla meillä; ja ainakin yksi heistä on nuori ja miehet ovat sanoneet häntä kauniiksi — vieläpä tässä samassa puutarhassa.

I Luku.

Oli myöhäinen ilta ja taiteilijan työhuone oli jo sangen täynnä väkeä, kun kaksi uutta tulijaa ohjattiin huoneeseen. Toinen oli nainen, vielä jotenkin nuori ja yhä, olletikin edullisessa valaistuksessa kaunis; toinen tyttö, jonka säihkyvä nuoruus toistaiseksi himmensi muut ominaisuudet, jotka vastaisuudessa painaisivat leimansa häneen. Äkkinäinen, melkein pahaenteinen äänettömyys täytti huoneen heidän astuessaan kynnyksen yli ja tervehtiessään isäntää. Eräässä ryhmässä oven luona muuan nuori mies pysähtyi keskellä lausettaan huudahtaen: "Kas, Vehnäprinsessa!" Puhuja oli Laurence Sybert, Amerikan lähetystön ensimmäinen sihteeri.

"Ole varuillasi, Sybert! Hän voi kuulla", huomautti harmaahapsinen pääkonsuli hänen vieressään.

Sybert vastasi naurahtaen ja kohauttaen hiukan olkapäitään; mutta hänen sanansa, vaikkakin hiljaa lausutut, olivat kuuluneet, ja tyttö vilkaisi sinne päin ruskeilla, vilkkailla silmillään puoleksi hämmästyneen, puoleksi kysyvän näköisenä aivan kuin olisi kuullut sanat, mutta ei käsittänyt niitä. Hänen epävarma ilmeensä kirkastui samassa, ja hän nyökkäsi molemmille valtiomiehille, kääntyessään tervehtimään muutamia nuoria luutnantteja, jotka upeilivat kirkkaan sinisissä, kultakoristeisissa univormuissaan ja kiiltävissä saappaissaan.

"Kuka hän on?" kysäisi eräs toinen joukosta korjaten silmälasejaan ja kääntyen tarkastelemaan amerikkalaista tyttöä. Tämän saattoi heti huomata amerikkalaiseksi, alkaen puvun silmiinpistävistä yksityiskohdista aina siihen käskevään tapaan, jolla hän kohteli neljää nuorukaista.

"Ettekö tiedä?" Sybertin äänessä oli ivallinen sävy. "Miss Marcia Copley, amerikkalaisen vehnäkuninkaan tytär, luultavasti olette nähneet sen nimen sanomalehdissä!"

"Olen kyllä! Vai niin, tuossa on siis Williard Copleyn tytär?" Hän korjasi uudelleen silmälasejaan ja tarkasteli taas tyttöä tältä uudelta näkökulmalta. "Hän ei ole hullumman näköinen", hän päätteli "Vehnäprinsessa!" Hän kertasi nimen naurahtaen. "Hän on kai tullut meren yli naimaan italialaisen prinssin tehdäkseen totta nimestään?"

Nimen lausuja kohautti taas olkapäitään, osoittaen että hänestä oli samantekevää kenen kanssa Miss Marcia Copley meni naimisiin.

"Entä kuka sitten on tuo nainen hänen seurassaan?"

"Hänen tätinsä, Mrs. Howard Copley. He asuvat Palazzo Rosicorellissa", vastasi pääkonsuli Melville.

"Ah, tottakin! Niin, niin tiedänhän ketä he ovat. Hänen puolisonsahan on uudistusten harrastaja tai ihmisystävä tai jotain sinnepäin, eikö niin? Olen nähnyt hänet kokouksissa. Katsokaas", hän lisäsi kunnioittavasti, "on tosiaan hyvä tapa, jolla veljekset ovat toistensa vastapainona, ihmisystävä ja vehnäkuningas!"

Muuan samassa ryhmässä oleva englantilainen tyttö kääntyi ja tutkisteli amerikatarta hetkisen arvostelevan tarkasti. Marcia Copleyn käytös oli sievä ja puoleensavetävä. Hänen hattunsa ja turkiksensa olivat kiiltävän ruskeat ja aivan hänen tukkansa väriset; pieninkin osa hänen puvussaan oli tarkasti huoliteltu. Koko hänen käytöksensä, hänen luonnollinen sulonsa todisti, että hän koko elämänsä oli saanut nauttia rikkauden tuottamia etuja. Hänen olemuksessaan oli käskevä piirre, hän näytti tahtovan hallita koko maailmaa. Englantilainen neitonen pani sen merkille tuntien mielessään naisellista kateutta.

"Tosiaan", hän lausui, "en siedä nähdä, miten häikäilemättömästi hän kohtelee ihmisiä ympärillään. Minun mielestäni hänen pitäisi tuntea pistos sydämessään jokaisesta kerjäläisestä, jonka kohtaa kadulla."

"Italiassa on ollut kerjäläisiä jo kauan ennenkuin Williard Copley korjasi vehnäsatojaan", vastasi Melville.

"Jos on totta se, mitä Tribune kirjoittaa", puuttui taas joku puheeseen, "kuuluu Howard Copley olevan yhtä paljon asiaan sekaantunut kuin hänen veljensä."

"Voimmepa sanoa", hymyili muuan, "että miljonääri-ihmisystävä ottaa vasemmalla kädellään takaisin sen, mitä oikea on antanut."

Sybert oli kuunnellut puoleksi välinpitämättömänä arvosteluja veljentyttärestä, mutta vastaukseksi sedästä lausuttuun huomautukseen hän pudisti innokkaasti päätään.

"Howard Copleylla ei ole jutussa enempää osaa kuin minullakaan", selitti hän. "Viimeisten kymmenen vuoden kuluessa ei veljeksillä ole ollut mitään yhteyttä keskenään. Hänen ihmisystävällisyytensä on vilpitöntä, ja hänen rahansa on niin rehellisesti ansaittua kuin kenen muun hyvänsä."

Nämä sanat eivät olleet tuulesta temmattuja. Sybert tunnettiin yleisesti Howard Copleyn ystäväksi; hänen tiedettiin sitäpaitsi innokkaasti ajavan erinäisiä aatteita, mutta siihen, mikä oli hänen harrastustensa ulkopuolella, hän suhtautui välinpitämättömyydellä, joka oli sangen omituista nousevan valtiomiehen taholta.

Sybert ja pääkonsuli kumarsivat ryhmälle vetäytyen ovelle päin. Sihteeri aikoi poistua niin aikaisin kuin mahdollista. Teekutsut kuuluivat hänen jokapäiväiseen elämäänsä, mutta saapumalla niihin myöhään ja lähtemällä niistä aikaisin oli hän keksinyt yksinkertaisen keinon, jota noudattamalla vältti suuren osan niiden väsyttävää yksitoikkoisuutta. Sybert oli lähetystön sihteeri ja lähettilään veljenpoika, ja tätä jälkimmäistä hän piti rasittavampana taakkana kuin edellistä. Hänen Ylhäisyydellänsä oli ikävä tapa sälyttää seurusteluvelvollisuudet nuoremman miehen vastahakoisille hartioille.

He pysähtyivät Mrs. Copleyn kohdalla, joka tervehti heitä ojennetuin käsin, ja erinomaisen sydämellisesti, kun taas veljentytär vain nopeasti nyökäytti päätään; hän oli ilmeisesti liiaksi syventynyt upseereihinsa, jotta hänen huomionsa olisi riittänyt muuhun.

"Missä teidän miehenne on?" kysyi Sybert.

Lady kohotti silmäkulmiaan teennäisen tapaan.

"Kerjäläiset", hän huoahti, "niille on taas jotakin tapahtunut." Mr. Copleyn viimeinen ihmisystävällinen yritys oli "Kerjäämistä vastustava Yhdistys". Leipäkortteja hankittiin, kerjäläisiä etsittiin ja heille toimitettiin työtä ja seurauksena tästä oli, että Copleyn nimeä kirottiin kautta Rooman toisesta päästä toiseen.

Miehet mumisivat hymyillen surkuttelunsa.

"Entä mitä te molemmat valtiomiehet täällä toimitatte?" kysyi Mrs. Copley. "Luulin Mr. Dessartin kutsuvan vain taiteilijoita teeiltoihinsa."

Sybertin synkkä ulkomuoto hänen silmäillessään ovelle oli vastauksena kysymykseen. Melville puolestaan lausui: "Oh, mehän olemme taiteen ihailijoita, vaikkakaan emme käytännössä sitä harjoita. Sitäpaitsi olemme Mr. Dessart ja minä vanhoja ystäviä. Tutustuimme toisiimme Pittsburgissa, kun hän oli vielä poika, ja minä olin koko joukon nuorempi kuin nyt."

Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi talon isäntään, joka seisoi hilpeässä piirissä Miss Copleyn ympärillä. Hän oli hyvin taiteellisen näköinen nuori olento, jolla oli tavalliset taiteilijan tuntomerkit, samettinuttu, liehuva kaulahuivi, pitkä ruskeahtava tukka, joka aina pyrki silmille ja pakotti hänet puhuessaan pudistamaan kärsimättömästi päätään. Kasvot olivat avomielisen ja rehellisen näköiset, sinisilmät veitikkamaiset ja hänen olentonsa verraton iloisuus todisti, että hän rakasti elämää.

Kun keskustelu näytti käyvän yleiseksi, jättivät upseerit kumartaen mutta silminnähtävän vastenmielisesti paikkansa äsken tulleille. Nyt sai tyttö aikaa ojentaa sydämellisesti kätensä Melvillelle, kun taas sihteeri sai osakseen sangen huolimattomasti lausutun: "Hyvää iltaa, Mr Sybert."

Jos Miss Marcian peittelemätön käytös ilmaisi jotain pahempaa kuin välinpitämättömyyttä, niin osoitti ainakin Sybert huvitettuna hymyillen hänelle puhuessaan, että tytön tarkoitettu epäystävällisyys ei suinkaan loukannut, ja että hän oli liian nuori voidakseen kiinnittää valtiomiehen huomiota.

"Onko totta, mitä olen kuullut, että muutatte keväällä jonnekin huvilaan?" hän tiedusteli kääntyen Mrs. Copleyn puoleen.

"Olemme kyllä ajatelleet, mutta sitä ei ole vielä päätetty."

"Puuttuu vain setä Howardin suostumus", puuttui puheeseen tyttö. "Aluksi hän ensimmäisenä kannatti huvilaa, mutta nyt, kun meillä tosiaan on tiedossa sellainen, pelkäämme kovin, että hän paneekin vastaan."

"Se ei saa tapahtua, Miss Marcia", sanoi Melville. "Teidän täytyy vedota hänen omiin sanoihinsa."

"Huomenna aiomme mennä tarkastamaan sitä, ja jos se miellyttää täti Katherinea ja minua, niin —" Hän keskeytti lauseensa sirolla liikkeellä, johon sisältyi paljon.

Sybert nauroi. "Setä Howard parka!" mumisi hän.

Uusien vieraiden saapuminen pakoitti isännän poistumaan ja Mrs. Copleyn ja Melvillen kääntyessä tervehtimään joitakin tuttujaan Miss Copley jäi hetkeksi kahden kesken Sybertin kanssa. Tämä otti jotenkin pintapuolisesti osaa keskusteluun, kun taas tyttö puolestaan salli pienen vastenmielisyyden piirteen pistää esiin vilkkaasta puheestaan.

"Missä huvila sitten tulee sijaitsemaan, Miss Marcia — Frascatissa arvatenkin?"

"Kauempana kuin Frascati; Castel Vivalantissa."

"Castel Vivalantissa!"

"Sabine-vuoristossa, Palestrinan ja Tivolin välillä."

"Tiedän kyllä missä se on; muistan eräänä kuumana päivänä kavunneeni rinnettä ylös. Olin suuresti ihastunut paikkaan, se on jotakuinkin syrjäinen, eikö totta?"

"Sen paras etu onkin juuri, että se on syrjässä. Meidän vuoristoon muuttomme tarkoituksena on päästä irti alituisista vieraista, ja jos jäämme Frascatiin, ei asia ole autettu."

Ei ollut juuri kohteliasta puhua perheen tavallisimmalle vieraalle tähän tapaan, ja huvitettuna Sybert veti suunsa hymyyn.

Nähtävästi huomaten mitä oli sanonut, lisäsi tyttö melkein liioitellun ystävällisesti: "En toki tarkoita teitä, Mr. Sybert. Tehän käytte meillä niin usein, että pidän teitä aivan perheen jäsenenä."

Sihteeri aikoi vastata hiukan terävästi, mutta katsoi kuitenkin paremmaksi vaieta. Äänettömyyden kestäessä isäntä lähestyi heitä esitellen muutamia vastatulleita, erään ladyn, jonka nimestä Miss Copley ei saanut selvää, mutta josta huomautettiin, että hän kirjailee, sekä joukon nuoria miehiä, jotka kaulahuiveistaan päättäen olivat myös taiteilijoita. Puhe kääntyi taas huvilaan ja Miss Copleya pyydettiin kertomaan siitä.

"En ole itse nähnyt sitä", hän vastasi, "mutta hovimestarin kertomuksista päättäen se on Italian komeimpia. Siellä on laakerilehto ja kuja, parvekkeita, suihkulähteitä, marmoripengermä, näkötorni, vieläpä kummituskin."

"Kummitusko?" virkkoi Dessart epäillen. "Minä olen luullut niiden jo hävinneen, rautatiet ja matkailijat ovat ajaneet ne kaikki takaisin hautoihinsa."

"Eivät kuitenkaan 'Pahan Ruhtinaan' haamua; olemme vuokranneet sen huvilan mukana — ja se onkin hauskempi haamu, kuin mitä voitte uneksiakaan! Ruhtinas kokosi eläessään vehnää varastoaittoihinsa talonpoikain nääntyessä nälkään, ja ne murhasivat hänet kaksisataa vuotta sitten." Hän kertoi tarinan matkien verrattomalla tavalla Ruhtinas Vivalantin hovimestarin liikkeitä ja murteista englantia.

Hiukan odottamaton hiljaisuus syntyi, kun kertomus oli päättynyt, ja kuuntelijat katsahtivat toisiinsa koettaen peittää hämmästystään. Heidän mielessään nousi kysymys oliko tyttö tietämättömyydessään vaiko pelkästä kerskailuhalusta kertonut noin yksityislaatuisen tarinan. Sitä ei olisi häneltä voinut odottaa. Yksin Laurence Sybert huomasi, ettei tyttö tiennyt, miten vaarallista aihetta hän käsitteli, ja hän korjasi asian naurahtaen hyväksyvästi.

"Sangen sattuva tarina, Miss Copley. Ukko sai ansaitun palkkansa."

Marcia Copley yhtyi häneen hymyillen ja kirjailijatar johti keskustelun taitavasti äänettömyyden yli.

"Mr. Dessart, te valititte eräänä päivänä, että ulkomaalaiset tekevät Italian liian nykyaikaiseksi. Miksi ette vangitse kummitusta? Se on ainakin tosi vanhanaikainen."

"Mutta minä en ole impressionisti", hän väitti.

"Kuka vastustaa impressionisteja?" kysäisi muuan nuori mies murteellisella englannilla pysähtyessään toisten joukkoon.

"Ei kukaan", vastasi Dessart, "minä vain tunnustin, etten ole perillä heistä ja heidän tavoistaan. Miss Copley, sallikaa minun esitellä Monsieur Benoit, Rooman viimeinen kuuluisuus — hän voi kyllä maalata teidän kummituksenne. Hän on impressionisti eikä harrasta mitään muuta."

"Luulen että teillä on tarpeeksi kummituksia Villa Medicissä tarvitsematta etsiä niitä Sabine-vuoristosta."

"Oi kyllä, mademoiselle, Villa Medicissä on monenlaisia kummituksia — esimerkiksi kuolleiden toiveiden ja haihtuneen kunnianhimon haamuja."

"Voisiko impressionistikaan kuvata kuolleen kunnianhimon haamua?" kysyi Miss Copley.

"Ehkäpä impressionisti onkin paremmin perehtynyt niihin kuin mihinkään muuhun", lausui Dessart hiukan pisteliäästi.

"Ei ainakaan jos hän on nuori ja Rooman kuuluisuus", hymyili kirjailijatar.

Toisella puolen huonetta Mrs. Copley viittasi veljentyttärelleen, ja tämä lähti kumartaen seurasta ja poistui. Kirjailijatar katsahti hänen jälkeensä hämmästyneen huvitettuna.

"Eikö Miss Copley ensinkään lue sanomalehtiä?" huomautti hän lempeästi.

"Ilmeisesti hän ei lue", vastasi Sybert hymyillen samalla kun lausui hyvästit ja poistui.

* * * * *

Puoli tuntia myöhemmin Marcia Copley tehtyään kierroksen huoneessa teetarjoilun aikana huomasi taas olevansa uuden tuttavansa läheisyydessä. Hän istuutui hänen viereensä leposohvalle tuntien hiukan vapautuksen tunnetta, kun pääsi hetkeksi rauhaan. Hänen seurakumppaninsa oli vilkas, pieni, noin keski-ikäinen nainen; vaikka hän puhui virheetöntä englantia, lausui hän sanansa niin täsmällisesti, että saattoi luulla häntä ulkomaalaiseksi. Hänen keskustelunsa oli huvittavaa, se todisti että hän omisti laajat tiedot, samalla kun hän oli kovin innostunut toisten ihmisten asioihin. Hänen keskustelualansa oli hyvin avara. Huomaamatta siirryttiin arvostelemasta joitakin Augustuksen aikuisia taideteoksia, joita hiljattain oli kaivettu esiin Porta Pian ulkopuolelta, vertailemaan ranskalaisia ja italialaisia räätäleitä toisiinsa ja ennustamaan kuka kardinaaleista ensi kerralla valittaisiin paaviksi.

Pienellä pöydällä heidän vieressään oli luonnosvihko, jota kirjailijatar nyt rupesi selailemaan. "Katsokaammepa millä tuo nuori mies nykyään huvitteleiksen!" hän lausui.

Siinä oli puolisen tusinaa vesivärimaalauksia ja pari punaisella liidulla piirrettyä muotokuvaluonnosta. Niistä ei ainoakaan ollut valmis; mutta pikainenkin silmäys niihin ilmaisi katsojalle niissä piilevän huomattavaa kykyä, ja aiheet olivat ainakin omintakeisia. Siellä ei näkynyt mitään St. Angelon linnaa joku kalastajavenhe etualalla, eikä mitään Vestan temppeliä papittarineen. Eräs liitupiirustus kuvasi ruskeapukuista naista kumartuneena hiilivalkeansa yli; toisessa nähtiin vahtiupseeri San Giovannin porttiholvissa tutkimassa teräsmiekallaan aasivankkurien sisältöä. Siellä oli sypressien varjostamia muurinnurkkauksia, rakennustaiteellisia koristuksia, nopeasti piirretty luonnos Villa Madaman jäkälänpeittämästä suihkulähde-elefantista. Kaikki ne olivat, vaikkakin kevyesti piirrettyjä, jossain määrin erikoisia, ja osoittivat roomalaisen ilmapiirin vaikutusta. Marcia tarkasteli niitä huvitettuna.

"Ne ovat erinomaisen hyviä", hän lausui laskiessaan viimeisen kädestään.

"Niin ovat", myönsi hänen seuralaisensa; "ne ovat niin hyviä, että niiden sietäisi tulla paremmiksi, mitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tunnen Paul Dessartin tarpeeksi hyvin tietääkseni, ettei häneltä milloinkaan synny maalausta. Hänellä on lahjoja, hänellä on kykyä, mutta hän hajoittaa voimansa liiaksi. Ei todellisella työntekijällä ole aikaa tuhlata seurusteluun. Olkoon miten oli", sanoi hän lopuksi, "ei ole meidän asiamme moittia häntä. Jos hän alkaisi todenperään työskennellä, ei hän enää pitäisi teekutsuja ja se olisi vahinko, eikö totta?"

"Olisi tietysti", myönsi Miss Copley. "Miten hauskalta näyttääkään työhuone tänä iltana! Olen nähnyt sen vain päivänvalossa ja kuten yleensä kaikki, on sekin edullisemman näköinen kynttilöiden valossa." Hänen katseensa kiersi ympäri suuren huoneen tarkastellen sen vanhoja verhoja ja antiikkisia leikkauksin koristettuja tuoleja. Raskaat uutimet oli osaksi vedetty ikkunoiden eteen ja siten oli saatu huoneeseen miellyttävä hämärä. Ilman täytti liinaöljyn ja tupakansavun voimakas katku orvokkien raikkaaseen tuoksuun sekaantuen.

Paul Dessart, "Rooman kuuluisuuden" ja erään nuoren, lupaavan englantilaisen kuvanveistäjän seuraamana, liittyi nyt naisten seuraan; puhe kääntyi Rooman politiikkaan — aiheeseen, jonka suhteen taiteilijat yhdestä suusta vakuuttivat olevansa kokonaan tietämättömiä ja välinpitämättömiä.

"Oh, minua aluksi innostutti heidän kinailunsa", lausui englantilainen; "mutta huomasin ajoissa, että minun oli valittava sen ja kuvanveiston välillä; minulla ei ollut aikaa molempiin."

"Minä en tiedä edes kuka on pääministeri", pisti Dessart väliin.

"Tuohan on aivan häpeällistä harrastuksen puutetta!" väitti amerikkalainen tyttö. "Minä olen ollut Roomassa vain kaksi kuukautta ja olen jo täydelleen perillä kolmiliitosta ja Abessinian sodasta; tiedän mihin Cavour tähtäsi toimintansa ja mitä Crispi on saanut aikaan."

"Tuo ei ole oikein rehellistä peliä, Miss Copley," huomautti Dessart. "Te olette käynyt lähetystössä ja siellä saa tietoja toisten puheista. Mutta minä varoitan teitä, se ei ole oikein luotettava harrastuksen esine; siitä voi sairastua kuten opiumin käytöstä."

"Hän ei poikkea paljonkaan totuudesta", myönsi kuvanveistäjä. "Keskustelin tänään erään Sybert-nimisen henkilön kanssa, joka — ehkä tunnette hänet, Miss Copley?"

"Kyllä, mitä hänestä?"

"Hm — ei mitään siinä tapauksessa."

"Olkaa hyvä ja panetelkaa vain Mr. Sybertiä, jos teitä haluttaa — voin luvata, etten kerro mitään. Hän on setäni ystävä, ei minun."

"En tosiaan aikonut häntä panetella", huomautti nuori mies hiukan ujosti. "Ainoa, mikä minulla on Sybertiä vastaan, on se, että keskusteluni ikävystyttää häntä."

Marcia nauroi sydämellisen myötätuntoisesti.

"Sanokaa mitä vain haluatte", toisti hän herttaisesti. "Minunkin keskusteluni ikävystyttää häntä."

"No, aioin sanoa, että hän harrastaa aina sitä puoluetta, josta hänellä on hyötyä. Jollei hän pidä varaansa, hän on pian pääsemättömissä."

"Pääsemättömissä?" epäili Marcia.

Dessart jatkoi samaa aihetta pahansuopa sävy äänessään. Laurence Sybert ei näyttänyt olevan niin suosittu henkilö, kuin valtiomiehen pitäisi olla.

"Hän on asunut Roomassa jo monet vuodet, ja ihmiset alkavat ihmetellä, mitä hänellä oikein on mielessään. Lähetystö on sopiva paikka sellaiselle, jolla on luottamusta siihen, mutta hänelle se ei merkitse enempää kuin Tammany Hallin toiminta New Yorkissa. Sybert harrastaa vain Italian sisäpolitiikkaa ja useat arvelevat, että hän tietää siitä hyvän joukon enemmän kuin olisi suotavaa. Hän on selvillä kirkkopuolueesta ja hallituksesta, — on hyvä ystävä ensin oikeistolaisten, sitten vasemmistolaisten kanssa."

"Monsieur Sybert koettelee kaikkea ja pitää parhaimman", huomautti Benoit.

"En ole varma siitä", väitti Dessart synkännäköisenä. "Hän harrastaa muitakin puolueita kuin Vatikaania ja Quirinaalia. On olemassa joitakin pieniä vallankumouksellisia yhdistyksiä Roomassa ja olen kuullut kuiskailtavan —"

"Ette suinkaan tarkoita" — kysyi Marcia silmät selkoselällään hämmästyksestä.

Kirjailijatar pudisti nauraen päätään: "Luulen, että syy Mr. Sybertin pitkäaikaiseen oleskeluun Roomassa voidaan lausua aivan lyhyessä muodossa. Oli hyvin viisas se henkilö, joka ensiksi lausui sanat: 'cherchez la femme', etsikää nainen!"

"Tosiaanko?" lausui Marcia osoittaen uutta mielenkiintoa. Laurence Sybert oli mies, jonka hän aina oli uskonut kokonaan tunteettomaksi, päinvastainen ajatus tuli hänelle yllätyksenä.

"Huhu kertoo hänen vieläkin kiinnittävän sangen paljon huomiota pieneen somaan kreivitär Torrenieriin. Varmasti ainakin tiedän, että yhdeksän, kymmenen vuotta sitten, kun tämä vielä oli nimeltään Margarita Caretti, Mr. Sybert lukeutui julkisesti hänen ihailijoittensa joukkoon; mutta luonnollisesti valitsi tyttö kreivin — tai ainakin hänen vanhempansa sen tekivät, mikä Italiassa määrääkin asian."

Tytön silmät aukenivat vieläkin suuremmiksi. Kreivitär Torrenieri oli myös tavallinen vieras palatsissa. Mutta Dessart suhtautui juttuun hyvin epäilevästi hymyillen.

"Luuletteko sitten todella, että hän vain odottaa, kunnes aika on täytetty ja vanha kreivi Torrenieri menee samaa tietä kuin kaikki muutkin kreivit? Olen valmis tunnustamaan, madame, että tiedätte paljon asioita, mutta siitä huolimatta epäilen suuresti, tokko tämä on Laurence Sybertillä huolena."

"Ette kai toden teolla tarkoita, että hän on anarkisti?" kysyi Marcia.

"Lakkaan puhumasta hänestä, Miss Copley." Nuori mies kohautti olkapäitään ja levitteli käsiään italialaiseen tapaan.

"Puhutteko politiikasta?" kysyi Mrs. Copley yhtyessään seuraan Mr. ja Mrs. Melvillen kanssa.

"Aina politiikkaa", nauroi veljentytär — "taikka tällä kertaa on aiheena Mr. Sybert."

"Ne vuorottelevat", virkkoi Dessart. "Sanoitteko häntä anarkistiksi, Miss Marcia?" kysyi Melville.

Tyttö puolustelihe nauraen. "Pelkäänpä, että Mr. Dessart on siihen syyllinen."

"No, no, se ei käy päinsä! Sybert on minun erikoinen ystäväni. En salli että häntä syytetään mistään senkaltaisesta."

"Vähäinen, käytännöllinen anarkia on aivan paikallaan", väitti nuori mies. "Minäkin puolestani tunnen kiusausta käyttää hiukan dynamiittia nähdessäni miten nykyinen erinomainen hallitus hävittää kaikki Viktor Emmanuelin kuvapatsaat koko maasta."

"Jos palaatte politiikkaan", lausui Mrs. Copley nousten seisomaan, "pelkään, että meidän siinä tapauksessa on lähdettävä kotiin. Tiedän kokemuksesta, että se on pitkäveteinen puheenaine."

Mrs. Copley veljentyttärineen lähti vaunuillensa, Dessartin ja ranskalaisen saattamina. Jäljelle jääneet istuutuivat takaisin paikoilleen. Kirjailijatar kuunteli hetken iloista puhetta ja naurua, joka kuului avonaisen oven kautta, ja lausui sitten: "Mr. Dessartin tyttö on hyvin miellyttävä."

"Mr. Dessartin?" kysyi Melville.

"Siitä on ehkä vielä liian aikaista puhua", myönsi hän, "mutta niin tulee käymään, sen uskallan ennustaa."

"Hyvä lady", lausui Mrs. Melville painokkaasti, "te ette tunne Mrs. Copleya. Hänen veljentyttärensä menee paljon mieluummin naimisiin italialaisen prinssin kanssa kuin nuoren vasta-alkavan taiteilijan."

"Yhtä mielellään hän nai jonkun etelä-Afrikkalaisen neekeripäällikön kuin italialaisen prinssin", vakuutti hänen miehensä. "Miss Marcia on nuori nainen, joka nai juuri sen, jonka tahtoo — vaikkakin", lisäsi hän miettivästi, "en ole ensinkään varma että se on oleva Paul Dessart."

"Hän voisi kyllä valita huonomminkin", sanoi Mrs. Melville. "Paulhan on hauska poika."

"Niinpä kyllä, mutta hän voi valita paremminkin. Voin pilkulleen sanoa sinulle kuka tuo tuleva on", lisäsi hän innostuen, "se on Laurence Sybert."

Naiset hymyilivät huvitettuina väitteelle ja kuvanveistäjä kohautti olkapäitään.

"James rakkaani", lausui Mrs. Melville, "sinä lienet etevä liikeasioissa, mutta naittajaksi et pysty. Se on sinun selvintä jättää naisväen huoleksi. Mitä taas tulee ystävääsi Laurence Sybertiin, niin hän ei ole onnen suosikki, eikä hän sitä haluakaan."

"Epäilen, että hänellä on nykyään toiset tuumat mielessään", huomautti kuvanveistäjä.

"Sybert on kunnon mies", lausui Melville lämpimästi.

Kirjailijatar nousi hymyillen. "On mielenkiintoista nähdä, miten käy", hän sanoi; "mutta pankaa mieleen minun sanani, että isäntämme saa tytön."

II Luku.

Parikymmentä minuuttia ennen kuutta seuraavana iltana vierivät vaunut Palazzo Rosicorellin kivitetylle pihamaalle, ja Copleyn perhe nousi niistä palaten kotiin kolmenkymmenen mailin pituiselta ajomatkaltaan Villa Vivalantiin. Vaikka ulkona vielä oli valoisaa, vallitsi sisällä palatsissa, johon valoa tuli raskailla uutimilla verhottujen ikkunasyvennysten kautta, jo melkein pimeä. He astuivat avaraan saliin, jota valaisi vain teepöydälle asetettu seitsenhaarainen kynttiläjalka. Pöydän ääressä, leikkauksin koristetussa Savonarolan aikuisessa tuolissaan istui pieni Gerald puettuna valkoiseen merimiespukuun polvet paljaina, juhlallisen näköisenä. Kuullessaan heidän saapuvan hän laskeutui nopeasti lattialle ja syöksyi Mrs. Copleya vastaan.

"Äiti kulta! Sybert tuli teelle, ja minä tarjoilin sitä hänelle; ja hän sanoi, että se oli paljon parempaa kuin Marcian tee, ja hän joi sitä seitsemän kuppia ja minä join neljä."

Naurettiin yhteen ääneen ja nojatuolin syvyydestä kuului laimea ääni: "Sanoinhan sinulle, Gerald, että et saa kertoa niin kauheita asioita, muuten ei äitisi uskalla enää koskaan jättää minua yksinäni teepöydän ääreen." Puhuja kohottautui tuolistaan ja astui tervehtimään vastatulleita.

Laurence Sybertin lähestyessä talon emäntää, lankesi hänestä pitkä kapea varjo seinälle. Hänellä oli laihat, tummat, paljaaksi ajellut kasvot, syvämietteisine, vakavine silmineen; hän oli tyypillinen kosmopoliitti, ensi silmäyksellä ei olisi voinut määrätä hänen kansallisuuttaan. Mutta jos hänen kasvojensa ilme oli italialaisen tai itämaalaisen, tai minkä muun hyvänsä, oli hänen ryhtinsä kuitenkin epäilemättä anglosaksin. Kauemmin tarkastellessa ilmaisi jonkinlainen liikkeiden joustavuus jokaiselle, joka tuntee arojen vapaat ratsastajat, että hän oli selvästi amerikkalainen.

"Teidän poikanne panettelee minua, Mrs. Copley", sanoi hän ojentaessaan kätensä, "vakuutan kunniani kautta, että join vain kuusi kupillista."

"Hoi, Sybert! Onko Roomassa tapahtunut mitään tänään? Mitä uutta tietää Rialto?" näin tervehti Mr. Copley.

Marcia katsahti häntä nauraen vetäessään hansikkaita kädestään ja sytyttäessään lampun.

"Olemme nyt olleet poissa kello yhdeksästä aamulla, ja nyt jo setä Howard on uutisten janoinen! Mitä hän tekeekään sitten, kun todella lähdemme kaupungista, en osaa sitä kuvitellakaan."

"No, hyväksyittekö siis huvilan?"

Marcia nyökkäsi.

"Teidän pitäisi nähdä se! Se on komea kuin paavin palatsi. Ensimmäisen kerran ruhtinas Vivalanti suostuu vuokraamaan sen ulkomaalaisille, se on hänen virallinen asuntonsa."

"Siinä hän tekee tavattoman armollisesti", nauroi nuori mies, "oletteko myös vastuunalaisia hänelle paikasta."

"Sen nykyisen hoitajan puheista päättäen ei ruhtinas Vivalanti paljonkaan välitä siitä."

"Se on kylläkin totta."

"Tunnetteko hänet?"

"Vain kuulopuheista. Tunnen kylän; sen kurjempaa paikkaa tuskin voisi löytää koko Sabine-vuoristosta. Väestö ei rakasta ruhtinastaan, sillä tämä ei harrasta mitään parannuksia, joita siellä kipeästi kaivattaisiin."

"Ne näyttivät sangen köyhiltä", myönsi Marcia; "mutta ne ovat erinomaisen viehättäviä. Minusta jokainen heistä on sennäköinen, kuin olisi astunut esiin jostain vesivärimaalauksesta. Setä Howardkin oli ihastunut ja hän kuitenkin on elänyt täällä niin kauan, että kohta kadottaa innostumiskykynsä".

"Se on sangen sievä paikka", myönsi Copley, "vaikka minulla on salainen pelko, että se on sittenkin liian kaukana. Mutta toiset perheenjäsenet pitivät siitä ja minun tarkoitukseni elämässä —"

"Loruja, setä Howard! Sinähän olit aivan haltioissasi. Sinä kirjoitit vuokrasopimuksen alle vastaansanomatta. Eikö totta, täti Katherine?"

"Minä allekirjoitin vuokrasopimuksen ladatun pistoolin edessä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Te uskottelitte, että jos menemme peninkulmaakaan — luulen että sanoitte tuumaakaan — lähemmäksi Roomaa, pitäisitte kutsut joka ilta; ja jollei se ole kuin ladattu pistooli minunlaiselleni rasittuneelle miesparalle, en tosiaan tiedä mikä sitten on."

"Näyttää tosiaan siltä", myönsi Sybert. Kääntyen Marcian puoleen hän lisäsi: "Pelkään että hallitsette hyvin itsevaltiaasti, Miss Marcia."

Marcian silmäkulmat rypistyivät tuskin huomattavasti, mutta hän vastasi nauraen: "En sentään, Mr. Sybert; olette erehtynyt. En minä, vaan Gerald on itsevaltias Copleyn talossa."

Samassa ilmestyi Mrs. Copleyn englantilainen palvelustyttö Granton ovelle. "Marietta odottaa master Geraldia illalliselle", ilmoitti hän.

Gerald pakeni äitinsä turviin itkien.

"Äiti kulta, anna minun syödä tänä iltana teidän kanssanne."

Hetkisen näytti Mrs. Copley myöntyväiseltä, mutta huomatessaan Grantonin taipumattomat kasvot hän vastasi: "Ei, rakkaani, sinä olet jo tarpeeksi juhlinut tämän illan osalle. Juo nyt teetä ja mene sitten nukkumaan kilttinä pikku poikana."

Gerald jätti äitinsä ja piiloutui Sybertin taakse. "Kun Sybert on täällä ja minä pidän niin Sybertistä", pitkitti hän epätoivoisena.

Mutta Granton teki tyhjäksi tämänkin yrityksen. "Tulkaa master Gerald; illallinen jäähtyy", sanoi hän laskien päättävästi kätensä hänen olkapäälleen ja vieden hänet pois.

"Tuossa on oikea itsevaltias", nauroi Copley. "Minunkin täytyy vapista Grantonin edessä."

Pietro saapui samassa tuoden lautasellisen paahdettuja teeleipiä ja iltapostin. Mr. Copley istuutui korituoliin asettaen kirjepinkan viereensä oikealle käsinojalle; silmäiltyään kirjeet järjestään, repi hän ne palasiksi tehden uuden kasan vasemmalle puolelleen. Useimmat niistä olivat kerjuukirjeitä. Hän sai niitä joukoittain ja tähän tapaan hän tavallisesti vastasi niihin; ei siksi että hän olisi ollut saita, vaan hän ei periaatteesta tahtonut tätä tietä hankkia itselleen jalomielisen mainetta.

Repiessään näin päättävällä kädellä kirjekuoren toisensa jälkeen palasiksi näkyi Copleyn kasvoilla sarja vaihtelevia ilmeitä: vuoroin vakavuutta ja leikkiä; tunteellisuutta ja ankaruutta — voimakkaan toimintatarmon tunnetta, ja sen vastavaikutuksena taas halua kohauttaa olkapäitä ja antaa kaiken mennä menojaan. Useimmille ystävilleen Copley oli arvoitus, toisinaan omalle vaimolleenkin; mutta tämä luuli omituisuuden johtuvan hänen rikkaudestaan, ja vaikka hän ei aina ymmärtänytkään miehensä toimia ja niiden vaikuttimia, hän antoi kuitenkin tämän olla rauhassa. Useimmille ihmisille tuottaa rikkaus siunausta. Copleylle se oli pikemminkin kirouksena. Hän olisi voinut saavuttaa mitä hyvänsä, mihin olisi vaadittu hänen omaa tarmoansa; mutta ensinnäkään häntä ei miellyttänyt se työ, mitä rikkaat miehet Amerikassa harrastavat, nimittäin astua kilpakentälle ja koettaa joka tavalla lisätä omaisuuttaan, eikä Copleyllä ollut siihen taipumustakaan. Tässä hän erosi vanhemmasta veljestään. Ja toisessakin suhteessa veljekset olivat erilaisia. Vaikka heidän isänsä oli ollut lainkuuliainen ja rehellinen mies, oli hänen kauttansa kilpailussa moni sortunut, ja nuoremmassa veljessä oli jo varhain vakiintunut mielipide, että sen vuoksi rikkaus ei ole oikeutettua. Hänellä oli halu — mitä veli piti hulluutena — käyttää omaa osaansa rikkaudesta niin paljon kuin mahdollista yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

Howard Copleyn ensimmäinen koe tuottaa siunausta ihmiskunnalle oli ollut yritys ratkaista neekerikysymystä; mutta neekerit olivat hidasveristä rotua ja Copley sai kärsimättömänä odottaa tuloksia työstään. Lopuksi hän jätti heidät rauhassa kehittymään ja antautui kiihkeästi ajamaan itämaiden politiikkaa. Kyllästyttyään siihenkin ja joutuessaan syrjäytetyksi eräässä vaalissa, hän etsi turhaan uutta sisältöä elämälleen. Silloin sattui Mrs. Copley ehdottamaan, että perhe muuttaisi vuodeksi Pariisiin, jotta Gerald oppisi ranskaa; lapsi oli vasta neljän vuoden vanha, mutta Mrs. Copley korosti nimenomaan sitä seikkaa, ettei kieliopintoja koskaan voinut aloittaa liian aikaiseen. Hänen miehensä suostui vastaansanomatta ja niin he astuivat laivaan lähteäkseen Pariisiin. He valitsivat kiertotien Välimeren kautta, poikkesivat Napoliin ja pysähtyivät sinne. Mr. Copleylle oli täällä tarjona viehättävä ajanviete — hän antautui omalta osaltaan auttamaan, kun tässä Yhdistyneen Italian alati levottomassa osassa yritettiin saada aikaan hyvä hallinto. Vuoden kuluttua perhe siirtyi Roomaan asettuen asumaan Palazzo Rosicorelliin aikoen jäädä sinne pysyväisesti. Copley ainakin oli täysin tyytyväinen; hänellä ei ollut mitään rotuennakkoluuloja, ja Rooma oli aivan yhtä kiitollinen työmaa uudistuksille kuin New York ja lisäksi paljon hauskempi. Vaikkakaan italialaiset eivät aina häntä ymmärtäneet, ottivat he vastaan hänen palveluksensa vilpittömän kiitollisina.

Mitä taas Mrs. Copleyin tulee, ei hän mitenkään ollut aikonut vakinaisesti asettua asumaan ulkomaille. Mutta hän tuumi mielessään, että hänen miestään täytyi jollain tavoin huvittaa, ja tuo työskentely Italian olojen järjestämiseksi oli vaarattominta, mitä tämä oli voinut keksiä. Hän itse puolestaan antautui hyvin tyytyväisenä seurustelemaan pääkaupungin jotakuinkin kirjavan ulkomaalaisen seurapiirin kanssa, muistaen vain harvoin new-yorkilaisia ystäviään ja Geraldin ranskan oppimista.

Nojautuen tuolinsa selkään Marcia huomasi setänsä silminnähtävästi hyvillään lopettavan kirjeittensä lukemisen. Mr. Copleylla oli kapeat, hermostuneen näköiset, jo hiukan ryppyiset kasvot, terävä leuka ja suu, joka helposti vetäytyi hymyyn. Mutta tänä iltana murtaessaan auki kuoren toisensa jälkeen hän rypisti otsaansa useammin kuin hymyili; ja äkkiä avatessaan erään kirjeen häneltä pääsi vihainen huudahdus.

"Lue tämä", hän lausui lyhyesti, ojentaen kirjeen Sybertille.

Tämä luki sen ilmettään muuttamatta ja kumartuen eteenpäin heitti hän sen avonaiseen takkaan.

Marcia nauroi ääneensä. "Eihän postisi näykään olevan mieluinen, setä Howard."

"Suurin osa on nimettömiä kirjeitä eivätkä ne juuri ole kohteliaita."

"Sitähän sinä voit odottaakin, kun kiusaat nuo kerjäläisparat ihan kuoliaiksi."

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa puoleksi huvitettuina, puoleksi suuttuneina. Kysymyksessä olevalla kirjeellä ei ollut mitään tekemistä kerjäläisten kanssa, mutta Mr. Copleya ei haluttanut ruveta väittelemään sen sisällyksestä veljentyttärensä kanssa.

"Luulenpa että hyväntekeväisyyden tavallinen palkka tässä maailmassa on nimetön kirje", huomautti hän pudistaen nämä mietteet päältään ja asettuen mukavasti nauttimaan teetä.

Vieras ei tahtonut ottaa hänelle tarjottua kuppia.

"En uskalla", hän selitti, "Geraldin ilmiannon jälkeen."

"Sivumennen sanoen, Sybert", lausui Copley, "olen kuullut sinusta tänään pahoja juttuja. Veljentyttäreni ei pidä siitä, että minä seurustelen kanssasi."

Marcia katsahti avuttomana setäänsä; kun tämä kerran alkoi kiusoitella, ei siitä tullut koskaan loppua.

"Olen pahoillani", lausui Sybert nöyrästi. "Mikä on hätänä?"

"Hän on huomannut sinut anarkistiksi."

Molemmat miehet nauroivat ja Marcia punastui keveästi.

"Hyvä Miss Marcia", pyysi Sybert, "antakaa minulle sen verran aikaa, että ehdin poistua maasta, ennenkuin annatte minut ilmi poliisille."

"Ei ole mitään syytä pelätä", tyttö vastasi. "Minä en uskonut kertomusta, koska arvasin, ettei teillä voi olla kylliksi tarmoa juostaksenne pakoon pommin tieltä, vielä vähemmän kykenisitte sitä itse heittämään. Siksi minua ihmetytti, että toiset saattoivat uskoa sen todeksi."

"Useimmilla ihmisillä onkin minusta parempi käsitys kuin teillä", muistutti hän.

"Eipä niinkään, Mr. Sybert; päinvastoin minulla on teistä parempi käsitys kuin toisilla, minähän todella pidän teitä viattomana."

Nuori mies nauroi ja kumarsi kiitokseksi, kääntyen sitten Mrs. Copleyn puoleen.

"Toivottavasti Villa Vivalanti on onnistuneempi kuin huvilanne Napolissa."

Mrs. Copley katsoi häneen moittivasti. "Se kauhea mies! Aina kun häntä ajattelen, toivon että olisimme kunnialla jälleen Amerikassa."

"Älä sitten ajattele häntä ensinkään", lausui hänen miehensä. "Hän on sellaisessa paikassa, josta hän ei vast'edes tule sinua vaivaamaan."

"Mikä mies?" kysyi Marcia havahtuen äänettömyydestään.

"Onko mahdollista että Miss Marcia ei ole koskaan kuullut tatuoidusta miehestä?" kysyi Sybert totisena.

"Tatuoidusta miehestä! Mitä te oikein puhutte?"

"Sillä on hiukan teatterimainen kaiku", myönsi Mr. Copley.

"Se ei ollut niinkään vähäpätöistä", sanoi hänen vaimonsa. "On ihme, että pelastuimme hengissä. Kolme vuotta sitten ollessamme Napolissa", hän lisäsi veljentyttärelleen, "sinun setäsi, uhkarohkeana kuten aina, sekaantui erään salaliiton asioihin. Huvilamme oli kaupungin ulkopuolella Posilipoon päin, ja muutamana iltapäivänä minä ajoin hämärissä kotiin oltuani kaupungissa ostoksilla, ja silloin, juuri kun saavuimme autioon kohtaan tiellä, kahden korkean kallioseinämän väliin —"

Mr. Copley keskeytti hänet: — "hyökkäsi tielle naamioitu mies asestettuna kiireestä kantapäähän ja hirveästi sadatellen."

"Ihanko totta!" huudahti Marcia nojautuen eteenpäin ihastuksissaan. "Täti Katherine, hyökkäsikö naamioitu mies —"

"Ei hän ollut naamioitu, mutta olisin toivonut, että hän olisi ollut; hän olisi näyttänyt vähemmän julmalta. Hän tuli suoraan vaunujen luo ja ottaen hatun päästään hyvin kohteliaasti kumartaen sanoi, että jollemme poistuisi Napolista kolmen päivän kuluessa, ei setäsi henki olisi turvattu. Hänen paitansa oli kaulasta auki ja rinnassa näkyi tatuoitu risti. Voit kuvitella miten raaka hänen täytyi olla — täällä Italiassa kun kaikki ihmiset ovat niin uskonnollisia."

Molemmat miehet nauroivat viimeiselle johtopäätökselle.

"Mitä sinä teit?" kysyi Marcia.

"Olin liian järkytetty voidakseni puhua ja Gerald, lapsi parka, huusi koko loppumatkan."

"Lähdittekö sitten kaupungista?"

"Jotenkuten pääsimme lähtemään", puuttui setä puheeseen, "mutta viivyimme vielä niin kauan, että ehdin saada roiston kiinni ja kahleisiin."

"Saatte olla kiitolliset, että he olivat kyllin säädyllisiä varoittaakseen teitä edeltäkäsin", huomautti Sybert.

"Sehän on aivan kuin jossain kirjassa!" huokasi Marcia. "Murhaajia ja varoituksia ja tatuoituja miehiä ja salaliittoja! Miksi et lähettänyt hakemaan minua, setä Howard?"

"Katsos, enhän tiennyt, että sinusta oli kasvanut niin ihastuttava olento — vaikka enpä tiedä olisiko se auttanut. Minulla oli tarpeeksi puuhaa pitäessäni huolta yhdestäkin naisesta."

"Siinäpä ollaan", valitti tyttö. "Juuri siksi, että on tyttö, täytyy vain istua kotona aina kun jotain jännittävää tapahtuu."

"Jos pidätte niin kovin verenvuodatuksesta", lausui Sybert, "saatte mahdollisesti tilaisuuden nähdä sitä tänä keväänä."

"Tänä keväänäkö? Hankkiiko Camorra taas levottomuuksia?"

"Oh ei, ei Camorra. Mutta jolleivät merkit petä, on vireillä hyvin jännittäviä kapinahankkeita."

"Todellako? Täällä Roomassako?"

"Ei aivan; luultavasti ei sentään Roomassa, täällä on liian paljon sotaväkeä. Todennäköisemmin Napolin puolella. Olen pahoillani", lisäsi hän, "ettemme voi luvata teille kapinaa oman kotinne edustalla, vaikka teistä se on niin hauskaa; mutta rohkenen sanoa, että kun asiat ovat kärjistyneet niin pitkälle, on teistä vielä Napolikin tarpeeksi lähellä."

"Hälyytän sinut ajoissa, setä Howard", lausui tyttö. "Jos Napolissa tulee kapina, aion mennä sinne katsomaan. Mikä niillä on hätänä? Miksi ne kapinoivat?"

"Jos siellä on kapinahankkeita", sanoi setä "silloin sinä, rakas nuori neitoseni, huvittelet parhaasi mukaan Villa Vivalantissa, kunnes se on ohi", ja tämän sanottuaan hän vaihtoi äkkiä puheenainetta.

Keskustelu kääntyi taas huvilaan. Mrs. Copley selitti sitä vieraalle yksityiskohtia myöten.

"Siellä on yhdeksäntoista makuuhuonetta lukuunottamatta palvelijoiden suojia, ja tallissa on tilaa kolmellekymmenelle hevoselle!" hän lopetti.

"Vivalantin ruhtinaat ovat varmaankin pitäneet suurenmoista hovia, ennenkuin asettuivat Rivieralle."

"Eivätköhän olekin", yhtyi Marcia innostuen. Uudesta huvilasta tuli odottamattoman rauhoittava puheenaihe. "Mekin hankimme suuren hovin", hän jatkoi. "Me pidämme perhekutsuja, kun Roystonit palaavat Pariisista, ja — minäpä tiedän mitä teemme! Pidämme tanssiaiset minun syntymäpäivänäni — suostuthan, setä Howard? Kutsumme kaikki ystävämme Roomasta ja sitten koristetaan laakerilehdot kirjavilla lyhdyillä!"

"Sitä ei tehdä, jos minulla on mitään sananvaltaa", sanoi Mr. Copley.

"Mutta eihän sinulla ole", väitti Marcia.

"Ainoa seikka, jonka tähden suostuin vuokraamaan huvilan", lausui setä Howard, "oli, että luulin sen olevan kyllin kaukana päästäksemme joksikin aikaa irti ainaisista kutsuista. Sanoit —"

"Sanoin, että jos asetumme lähemmäksi Roomaa, pidämme kutsut joka ilta, kun taas tässä tapauksessa suunnittelen yhtä ainoata kutsuiltaa koko kolmen kuukauden ajalla."

"Sybert ja minä emme tule silloin", nurisi hän.

"Ehkäpä teitä ei kutsutakaan."

"Mistä muualta voit löytää kaksi niin ihastuttavaa miestä?" kysyi Mrs. Copley.

"Rooma on niitä täynnä", vastasi Marcia kylmäverisesti.

"Ketä ovat Roystonit, Miss Marcia?" kysyi Sybert.

"Tutustuin heihin viime syksynä laivamatkalla. Tehän tunnette Mr. Dessartin?"

"Taiteilijanko? Kyllä tunnen hänet."

"Mrs. Royston on hänen tätinsä ja hänellä on kaksi tytärtä, jotka —"

"— ovat hänen serkkujaan", täydensi Mr. Copley.

"Aivan oikein; he ovat hyvin miellyttäviä tyttöjä. He viettävät suuren osan ajastaan täällä, ainakin Mrs. Royston ja Eleanor, Margaret on vielä ollut koulussa."

"Entä Mr. Royston", kysyi Copley, "Onko hän Amerikassa hoitamassa liikeasioitaan?"

"On, ja Mrs. Royston menee Eleanorin kanssa hyvin usein häntä tervehtimään, jotta ei hän tuntisi oloaan yksinäiseksi."

"Hehän ovat kovin jalomielisiä", nauroi Sybert.

"He ovat viettäneet talvia Kairossa ja Wienissä ja Pariisissa ja monessa muussa paikassa", jatkoi Marcia. "Eleanor", lisäsi hän miettivästi, "on yhdeksän vuotta ottanut osaa seuraelämään ja hänellä on jo paljon kokemuksia."

"Voi sinua, kultaseni!" sanoi setä; "ja sinä panet koko Rooman alttiiksi —"

"Hän on hyvin miellyttävä", sanoi Marcia ja katsoi nauraen Sybertiin. "Entä jos hän esimerkiksi sattuisi mieltymään teihin, Mr. Sybert!"

Nuori mies nousi ja etsi hattuaan. "Hyvänen aika!" mumisi hän, "mitä te tarkoitatte?"

"Eihän sitä voi tietää." Marcia katsoi häneen tutkiva ilme silmissään.

"Nuori nainen, joka on ollut seuraelämässä yhdeksän vuotta, mahtaa olla jonkun verran perehtynyt asioihin", myönsi Copley. "Ehkäpä sittenkin olisi parasta, Sybert, ettemme ensinkään tutustuisi häneen."

Sybert löysi hattunsa ja pysähtyi hetkeksi.

"Ette voi peloittaa minua tuolla tavoin, Miss Marcia", sanoi hän pudistaen päätään. "Minähän olen itse ollut seuraelämässä jo kolmetoista vuotta."

III Luku.

"Saanko tulla sisään teetä juomaan, Marcia serkku?" pyyteli Gerald rukoilevalla äänellä heidän noustessaan Palazzo Rosicorellin kiviportaita. He olivat viettäneet iltapäivän Borghesien puutarhoissa ja pojan epäilyttävän likainen merimiespuku todisti, että hän vastoin kieltoja oli huvikseen pyydystänyt kultakaloja lammikosta.

"Et tietenkään", vastasi Marcia jyrkästi, "sinun täytyy pyytää Mariettalta puhtaat vaatteet, ennenkuin tulet äidin näkyviin."

Gerald totteli ja suostui kauniisti menemään sisään toista tietä, vaikka salista päin kuului Sybertin houkutteleva ääni. Marcia jatkoi matkaansa hattu päässä, eteisessä kohtasi hän Melvillet lähtöhankkeissa.

"Hyvää päivää. Miksi lähdette näin aikaisin?" kysyi hän.

"Me palaamme takaisin myöhemmin; menemme juuri kotiin pukeutumaan. Setänne pitää päivälliset tänä iltana — velvollisuudesta tietysti."

"Onko se totta?" nauroi Marcia. "Minua ei ole kutsuttu."

"Kyllä teidät kutsutaan, älkää huoliko loukkaantua. Nämä ovat yleiset kutsut, joihin kaikki ovat tervetulleita."

Sisällä ei Marcia tavannut muita kuin tätinsä, setänsä ja Mr. Sybertin.

"Onko tänään päivälliset, täti Katherine?" kysyi hän istuutuessaan korituoliin ja ottaessaan vastaan teekupin.

"Kysy sedältäsi. Minuun se ei mitenkään kuulu", selitti Mrs. Copley. "Hän kutsui vieraat, ja hän saa huolehtia ruokalistastakin."

"Mitä sinulla on mielessäsi, setä Howard?"

"Vain pienet lähtöpäivälliset. Katsos, minusta meidän on näytettävä iloista naamaa viimeisenä iltanamme."

"Luulisi aivan, että teidät viedään huomenna mestauslavalle."

"Toivokaamme, että maanpakokin riittää", lausui Sybert.

"Keitä vieraita tulee ja mihin aikaan?"

"Vieraat ovat samat, jotka olivat tänään teellä; en huomannut ajatella asiaa kyllin aikaisin, jotta olisin voinut kutsua suuremman seuran. Lista sisältää Melvillet, Signora Androit'n ja kreivitär Torrenierin, kuvanveistäjä Sidney Carthropen ja erään erittäin miellyttävän ranskalaisen nuorukaisen, jonka nimeä en tällä hetkellä satu muistamaan."

"Adolphe Benoit", lausui Sybert.

"Rooman kuuluisuusko?" kysyi Marcia. "Tunnen kyllä hänet. Tapasin hänet pari viikkoa sitten teekutsuissa; hän on hyvin miellyttävä. Toivottavasti", lisäsi hän silmäillen listaa, "hän tulee minun osalleni?"

"Jollet pidä Mr. Sybertiä parempana."

"Vaikea tilanne, Miss Marcia", nauroi Sybert. "Jos helpottaisi asiaa, niin voisimmehan vetää arpaa."

"Ei ensinkään", sanoi Marcia armollisesti, "tiedän, että kreivitär halusta ottaisi teidät; ja koska hän on vieras, annan hänen valita. Toivon, että päivällisesi onnistuvat", hän lisäsi kääntyen setänsä puoleen, "mutta en voi olla huomauttamatta, että osoitat todella liikuttavaa luottamusta keittäjääsi."

"Kiitos, kultaseni; minulla on toivorikas mielenlaatu; eikä Francois ole vielä koskaan minua pettänyt. — Mitä pidit Borghesen taidekokoelmista?"

"Erittäin paljon. Tapasin Mr. Dessartin siellä — ja ulkopuolella kohtasin kuninkaan."

"Vai niin, toivottavasti Hänen Majestettinsa voi hyvin?"

"Siltä hän ainakin näytti. En pysähtynyt puhelemaan hänen kanssaan, mutta pappiskokelaitten joukossa oli eräs poika, joka huusi: 'Viva il papa' — eläköön paavi — juuri kun kuningas ajoi ohi."

"No mitä hänelle tehtiin?" kysyi Sybert. "Ampuiko kuninkaan henkivartija hänet siihen paikkaan vai lähetettiinkö hänet vain kaleeriorjaksi elämäniäkseen?"

"Henkivartija piti onneksi silmällä vain kuningasta ja vanha pappi ehti kerätä laumansa kokoon ja pujahtaa pakoon sivutietä, yhtä pelästyneenä kuin kana joka näkee haukan."

"Siihen olikin syytä — mutta odottakaahan, kunnes pojat ovat varttuneet suuremmiksi, silloin he tekevät muutakin kuin vain huutavat ja juoksevat."

Sybertin äänessä oli sävy, joka erosi hänen tavallisesta huolettoman venyttelevästä puhetavastaan. Marcia katsahti nopeasti häneen ja Dessartin salainen viittaus välähti hänen mieleensä.

"Tarkoitatteko, että mieluummin haluaisitte kuninkaaksi Leo XIII:n kuin Umberton?" kysyi hän.

"Taivaan tähden, en! Ei kukaan, eivät edes katolilaisetkaan tahdo paavin maallista valtaa takaisin."

"Kun italialaiset ovat saaneet kärsiä niin paljon, ennenkuin saivat itselleen kuninkaan, pitäisi heidän minun mielestäni olla tyytyväisiä häneen. Heidän pitäisi olla kärsivällisempiä eikä odottaa, että maa rikastuisi käden käänteessä. Eihän kaikkea voi heti saada aikaan. Eikä sovi moittia hallitusta epäonnistuneesta Afrikan sodasta, saattoihan jokainen edeltäpäin arvata tuloksen. Sehän oli erehdys eikä mikään rikos."

Sybert katseli häneen laimeasti, hymyillen huvitettuna. "Suokaa anteeksi, Miss Marcia, jos kysyn teiltä, ovatko nuo omia johtopäätöksiänne, vai ystävämme, nuoren amerikkalaisen taiteilijan mielipiteitä?"

"Hän ei ainakaan vehkeile kuningasta vastaan!" vastasi Marcia terävästi.

"Hyvä Miss Marcia", pyysi Sybert, "älkää ajatelko minusta niin pahaa. En todellakaan ole mikään anarkisti. En minä tahdo räjähdyttää ilmaan Hänen Majesteettiansa."

"Mene kotiin pukeutumaan, Sybert", lausui Copley tarttuen hänen käsivarteensa. "Minun täytyy mennä valvomaan kokin toimia enkä uskalla jättää sinua ja veljentytärtäni kahdenkesken. Ei voi ensinkään tietää, mitä saattaisi tapahtua."

"Hän on epäluuloinen nuori nainen", valitti Sybert. "Etkö voi saada häntä luottamaan ystäviisi?"

"Ei ihmekään!" sanoi Marcia. "Unohdin kertoa teille toisen seikkailuni. Juuri kun vaunumme kääntyivät Corsolle, jouduimme kovaan tungokseen ja meidän täytyi seisahtua. Katsahdin ylös ja näin erään miehen sivukäytävällä seisovan ja tuijottavan minuun sanomalehtensä takaa — suoraan sanoen tuijottavan — ja äkkiä hän hyppäsi vaunujen luo työntäen sanomalehden käteeni. Hän puhui jotain italiankielellä, mutta niin nopeasti, etten saanut siitä selvää, ja ennenkuin ehdin liikahtaakaan, oli Marietta siepannut lehden heittäen sen takaisin vasten miehen kasvoja. Sanomalehti oli nimeltään 'Kansan ääni', erotin vain yhden ainoan sanan siitä ja se oli — hän pysähtyi teatterimaisesti — 'Copley!' No nyt, setä Howard", lopetti hän, "arveletko, että sinua kohtaan voisi tuntea luottamusta? Kun mennään niin pitkälle, että ihmiset kadulla —"

Hän keskeytti äkkiä. Hän oli huomannut setänsä ja Sybertin iskevän toisilleen nopeasti silmää. "Mitä se oikein oli?" kysyi hän. "Tiedättekö mitä se tarkoitti?"

"Se oli kirotun häpeämätöntä!" sanoi hänen setänsä. "Saatan toimittajan vankilaan, jollei hän osaa pitää suutansa kiinni", molemmat herrat katselivat toisiinsa hetken aikaa ääneti. Sitten Copley naurahti lyhyesti. "Ei haittaa", hän sanoi, "en luule, että Grido del Popolo voi pilata mainettani. Ei kukaan lue sitä." Hän katsoi kelloaan. "Olisi parasta että menisit pukeutumaan, Marcia. Vieraani saapuvat tasan kahdeksalta."

"Ei sinun tarvitse käyttää noin kömpelöjä keinoja päästäksesi minusta", nauroi tyttö. "En minä aio olla siellä, missä minua ei tarvita. Kaikki mitä minulla on sanottavaa", huusi hän ovelta, "on, että sinun olisi parasta lakata harrastamasta noita kerjäläisparkoja, taikka muuten sinua kehoitetaan poistumaan Roomasta samoin kuin Napolista."

Marcia soitti Grantonia.

"Onko sinulla nyt aikaa kammata tukkani?" kysyi hän tytön saapuessa, "vai tarvitseeko Mrs. Copley sinua?"

"Mrs. Copley ei ole vielä alkanut pukeutua; hän katselee, kun master Gerald syö illallistaan."

"Hyvä on, meillä on kyllä sitten tarpeeksi aikaa, minä ehdin valmiiksi ennenkuin hän tarvitsee sinua. Kampaa tukkani ranskalaiseen tapaan", määräsi hän istuutuessaan peilin eteen. "Minkä puvun sinun mielestäsi panen ylleni?" hän jatkoi sitten. "Otanko valkoisen, joka minulla oli viime viikolla, vai uuden vihreän, joka eilen tuli Pariisista?"

"Ottakaa valkoinen, Miss Marcia, ja säästäkää uusi pukunne joihinkin suurempiin kutsuihin."

"Kyllähän se olisi järkevämpää", Marcia myönsi, "mutta", lisäsi hän nauraen, "luulen, että sittenkin panen uuden."

Granton toi sen nyrpeän näköisenä, hän tahtoi näyttää sillä, ettei ensinkään hyväksynyt tätä amerikkalaista tuhlaavaisuutta. Hän oli ollut kymmenen vuotta erään vanhan englantilaisen herttuattaren kamarineitsyenä ja luuli tuntevansa ylhäisön tavat.

Puku oli ohutta vihreää villakangasta ja koristettu punaisella sametilla ja keltaisilla pitseillä. Marcia puki sen ylleen ja tarkasteli itseään arvostellen. "Mitä arvelet tästä, Granton?" kysyi hän.

"Se on erittäin pukeva, Miss Marcia", vastasi Granton kainosti.

"Niin", huokasi Marcia — "ja kauhean tiukka." Hän otti viuhkansa ja kääntyi ovelle. "Ethän loukkaannu, vaikka en noudattanutkaan sinun neuvoasi", sanoi hän kääntäen hiukan päätään. "Katsos, minä pidän aina oman pääni, Granton."

Hän tapasi setänsä yksinään salissa rauhattomana ja otsa rypyssä lattiaa mitellen. Hän pysäytti kävelynsä Marcian saapuessa ja hänen synkkä ilmeensä vaihtui nopeasti hymyilyksi.

"Olet hyvin hauskan näköinen tänä iltana", huomautti hän hyväksyvästi. "Hm, sinulla näyttää olevan uusi puku, eikö totta?"

"On kyllä, setä Howard", nauroi tyttö. "Puku on ihka uusi. Siitä saat antaa kunnian ompelijalleni, joka asuu Pariisissa Oopperakadun n:o 45:ssä. Arvelin, että pukeudun siihen Mr. Sybertin kunniaksi; näemmehän hänet niin harvoin luonamme."

Mr. Copley kuunteli hänen puhettaan hiukan muristen partaansa.

"Rakkahin Howard setä, en aikonut loukata tunteitasi. Mr. Sybert on suloisin mies, mikä koskaan on elänyt maailmassa. Erittäinkin pidän hänessä siitä, että hän on niin nerokas, laajasydäminen ja ajattelee aina toisia koettaen parhaansa mukaan rauhoittaa ihmisiä."

Mr. Copley ei nauranut. "Olen pahoillani Marcia, ettet pidä Sybertistä", sanoi hän rauhallisesti. "Se johtuu siitä, että sinä et ymmärrä häntä."

"Se on kyllä totta; ja luulen, että hän puolestaan saman syyn tähden ei siedä minua."

"Hän on oivallinen mies; en ole koskaan tavannut toista parempaa — ja mies osaa arvostella."

Marcia nauroi. "Howard setä, tiedätkö ketä nyt muistutat? Olet aivan kuin italialainen isä, joka järjestelee tyttärensä naimista ja valittuaan miehen suosittelee sitä tytölle."

"Oh ei; en sentään mene niin pitkälle, että pyytäisin sinua rakastumaan häneen — vaikka voisithan tehdä hullummankin tempun — mutta olisin mielissäni, jos tahtoisit kohdella häntä — hm —"

"Kunnioittavasti kuten isääni."

"Ainakin kunnioittavammin kuin kohtelet setääsi. Eihän hän kyllä ole sellainen, jota sanot naissankariksi —"

"Naissankariksi! Setä Howard, minä aivan raivostun, kun puhut tuolla tavalla; aivan kuin minä pitäisin vain sellaisista miehistä, joilla on hymykuopat poskissaan, jotka tanssivat hyvin ja tuovat minulle jäätelöä! Olen pahoillani, ellen kohtele Mr. Sybertiä tarpeeksi arvokkaasti; mutta toden totta ei hänkään puolestaan kohtele minua sen arvokkaammin. Te luulette, että minä en tiedä mitään, koska en osaa selittää erotusta oikeiston ja vasemmiston välillä. Minähän olen juuri tullut Roomaan, enkä käsitä, miten voitte vaatia, että minun pitäisi tuntea Italian politiikkaa. Molemmat te nauratte kun teen yksinkertaisimpiakin kysymyksiä."

"Mutta rakkaani, sinä teet niin äärimmäisen yksinkertaisia kysymyksiä."

"Eihän sitä voi auttaa, kun saan niin typeriä vastauksia."

"Suo anteeksi! Koetamme vasta olla parempia. Luullakseni olemme kumpikin hieman rasittuneita tänä keväänä ja sinä koskettelet meidän heikkoa kohtaamme."

"Mutta onko kukaan kuullut, että ihminen voisi todella rasittua politiikasta — nimittäin, jollei hän erikoisesti aja jotain asiaa. Sehän on vain huvitusta, että saisi ajan kulumaan. Sinä ja Mr. Sybert olette niin somia; otatte huvittelunne niin vakavalta kannalta."

"Politiikkaan sisältyy paljon, Marcia", vastasi setä rypistäen hiukan otsaansa; "ja silloin kun se kohdistetaan talonpoikiin, joita sorretaan, rääkätään ja näännytetään nälkään, se on otettava vakavalta kannalta."

"Onko asian laita todellakin niin huonosti, setä?"

"Taivaan nimessä, Marcia! Se on aivan hirvittävä!"

Tyttö hämmästyi ääntä, jolla setä tämän sanoi, ja katsahti nopeasti häneen. Hän tuijotti tuleen, kova ilme silmissään, suu tiukasti kiinni puserrettuna.

"Olen pahoillani, setä Howard; en tiennyt sitä. Mitä minä voisin tehdä?"

"Mitä kukaan meistä voi tehdä?" kysyi hän katkerasti. "Päivällä voimme antaa jotain, ja ennen iltaa se on jo syöty. Ja me voimme yhä edelleen antaa, mutta mitä se hyödyttää? Koko rakennus on laho perustuksiaan myöten."

"Eivätkö ihmiset voi saada työtä."

"Eivät; ja jos he sattuvat saamaan, menee koko ansio veroihin. Voin kertoa sinulle, että etelämaakunnissa ihmiset nääntyvät nälkään sanan varsinaisessa merkityksessä ja tänä vuonna vielä pahemmin kuin tavallisesti, ja siitä saa kiittää senkaltaisia miehiä kuin isäsi ja minä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Hetkisen teki hänen mieli kertoa koko totuus. Mutta katsahtaessaan tyttöön hän pysähtyi nopeasti. Hän oli niin kukoistavan, niin ylimyksellisen näköinen ja tuntui olevan yläpuolella kaiken likaisen ja ja kurjan; eihän hän voinut millään auttaa asiaa, ja siksi oli parempi, ettei hän saanut mitään tietää.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Marcia uudelleen. "Mitä isä on tehnyt?"

"Oh, eipä mitään erittäin rikollista", vastasi hän. "Tällaisena aikana vain tuntuu häpeältä omistaa rahaa. Italia on vaikeassa asemassa nyt; viime vuonna tuli vehnästä kato, ja siitä johtuu, että makaronista elävät ihmiset ovat sangen tukalassa tilassa."

"Luuletko, että tosiaan on olemassa ihmisiä, joilla ei ole mitään syötävää?"

"Ei heillä ainakaan paljon ole."

"Miten kauheata, setä Howard! Eikö hallitus voi tehdä mitään?"

"Hallitus tekee kaiken voitavansa. Firenzessä kapinoitiin viime kuussa ja sen johdosta alennettiin viljaveroa; kuningas Umberto antoi pari viikkoa sitten yhdeksäntuhatta liiraa Pisan väestön ruokkimista varten. Sinä voit tehdä samoin jollekin toiselle kaupungille, jos tahdot näytellä prinsessaa."

"Luulin että sinun mielestäsi on parempi hankkia heille työtä eikä antaa rahaa."

"Niin, tietysti periaatteessa. Mutta ymmärräthän, ettei voi antaa niiden kaatua kuolleina oman kynnyksensä eteen."

"Ajatella sitten, että meillä on tänä iltana päivälliset, vaikka emme ole hituistakaan nälkäisiä!"

"Pelkään ettei monikaan nälkäinen Italiassa tulisi ravituksi meidän päivällisellämme."

"Miltä minun pukuni näyttää, kultaseni?" kysyi Mrs. Copley ovensuusta. "Olen niin harmistunut siitä, ompelija ei kiinnittänyt pitsikoristetta ensinkään niinkuin minä käskin. Näistä italialaisista ompelijoista ei koskaan voi olla varma. Minun olisi todellakin pitänyt käydä Pariisissa tänä keväänä, jollet sinä Howard olisi ollut niin sitä vastaan."

Marcia katseli tätiään hetkisen silmät selällään. "Hyvänen aika!" hän ajatteli, "puhunko minäkin tavallisesti noin? Onko sitten ihme ettei Mr. Sybert pidä minusta!" Ja sitten hän nauroi. "Minusta se on oikein soma, Katherine täti, ja se pukee sinua erittäin hyvin."

Vieraiden saapuminen lopetti keskustelun italialaisista ompelijoista. Kreivitär Torrenieri oli pieni, hoikka, kalpeakasvoinen nainen, hänellä oli tuuhea musta tukka ja ilmehikkäät silmät. Hänen kätensä olivat alituisessa hermostuneessa liikkeessä, ja hänessä oli ihmeellinen voima, joka veti miehiä puoleensa ja herätti naisissa halun panetella häntä. Marcia ei ollut mikään poikkeus sukupuolestaan ja siksi ei hänkään tavallisesti arvostellut kreivittären tekoja suopeasti.

Tänä iltana kreivittärellä oli ilmeisesti jotain erikoista mielessään. Tuskin tervehdittyään hän kiinnitti huomionsa Marciaan. "Tulkaa, Signorina Copley, minun viereeni sohvaan; me olemme niin sopusoinnussa keskenämme", sanoi hän katsahtaen omasta ruusunpunaisesta puvustaan Marcian punaisiin koristeihin. "En tavannut teitä teeaikaan tänään", lisäsi hän. "Toivottavasti kävelymatkanne oli hauska?"

"Kävelymatkako?" kysyi Marcia pahaa aavistamatta.

"Kuljin teidän ohitsenne ajaessani Borgheseen puistoon. Mutta te ette nähnyt minua; olitte liian innostunut." Kreivitär pudisti hymyillen päätänsä. "Ei se sovi Italiassa, kultaseni! Italialainen tyttö ei koskaan kävelisi yksinään nuoren miehen seurassa."

"Onneksi minä en ole italialainen tyttö."

"Kreivitär, te olette liian ankara", pisti nauraen väliin Sybert, joka istui lähettyvillä. "Jos Miss Copleya huvittaa, ei mikään estä häntä kävelemästä nuoren miehen kanssa puistossa."

"Ehkä joku alempisäätyinen voisi sen tehdä, mutta ei Signorina Copley. Suurine myötäjäisineen hän nai jonakin kauniina päivänä italialaisen aatelismiehen."

Marcia punastui sen kuullessaan. "Minulla ei ole pienintäkään aikomusta naida italialaista aatelismiestä", hän vastasi.

"Täytyyhän mennä jonkun kanssa naimisiin", väitti kreivitär.

Mr. Melville tuli oikeaan aikaan välittäjäksi ja kysyi: "Kuka sitten oli tämän välikohtauksen sankari, Miss Marcia? Emme ole vielä kuulleet hänen nimeään."

Marcia nauroi hyväntuulisesti. "Ystävänne Mr. Dessart." Melvillet iskivät toisilleen silmää. "Tapasin hänet taidekokoelmissa, vaunut eivät olleet vielä saapuneet, Gerald leikki suihkulähteellä, Marietta keimaili erään sotilaan kanssa (voi minua! Hyvä täti Katherine, en aikonut kertoa sitä) ja sillä aikaa kävelimme hiukan yhdessä, kunnes vaunut saapuivat. En tosiaankaan aikonut mitenkään loukata Italian ylhäisöä; se tapahtui aivan harkitsematta."

"Jollei Italian ylhäisö milloinkaan saa kärsiä sen pahempia loukkauksia, on se onnellisemmassa asemassa kuin mikään muu ylhäisö", lausui hänen setänsä. Samassa saapui Monsieur Benoit, päivälliset alkoivat, ja huomio kääntyi muuhun.

Seura oli pieni, ja jokainen tunsi miellyttävää kodikkuutta, joka puuttuu aina silloin, kun laaja vierasjoukko kutsutaan jo paria viikkoa aikaisemmin. Puhuttiin ristiin yli pöydän, naurettiin ja laskettiin leikkiä välittömään tapaan, joka syntyy vain silloin, kun odottamatta saadaan aikaan jotain hauskaa. Marcia katsahti puolittain vaistomaisesti pari kertaa setäänsä. Hän näytti niin huolettomalta maailmanmieheltä kääntyessään nauraen vastaamaan johonkin Mrs. Melvillen sutkaukseen, että Marcia tuskin voi tuntea häntä samaksi mieheksi, joka juuri vähän aikaa sitten oli puhunut hänelle niin vakavasti. Hän katsahti Sybertiin. Tämä hymyili jollekin kreivittären huomautukselle, johon hän vastasi italiankielellä.

"En käsitä miten kukaan järkevä mies voi pitää kreivittärestä!" tuumi Marcia mielessään kääntyessään taas vieressään istuvan nuoren ranskalaisen puoleen.

Milloin vain keskustelu näytti kääntyvän politiikan alalle, käänsi Mrs. Copley sen heti muuhun tietäen kokemuksesta, että se oli liian polttava kysymys keskusteluaiheeksi päivälliskutsuissa.

"Italiaa, italiaa! Täällä puhutaan pelkkää italiaa", valitti Marcia nuorelle ranskalaiselle oikealla puolellaan. "Eikö se saa teitä ikävöimään kotiin bulevardeillenne?"

"Kärsin aikanani koti-ikävästä", tunnusti hän, "mutta Rooma on hyvä parannuskeino."

Marcia pudisteli päätään tekeytyen toivottomaksi. "Siis tekin, Monsieur Benoit! Isänmaallisuus alkaa todellakin hävitä maailmasta."

"Ei sinun eläessäsi", sanoi hänen setänsä.

"Niin, tiedänhän itse olevani aivan tavattoman isänmaallinen", hän myönsi, "mutta te kaikki olette niin välinpitämättömiä siinä suhteessa, että minäkin kohta tulen samanlaiseksi."

"On muitakin tärkeitä hyveitä kuin isänmaallisuus", huomautti Sybert.

"Odottakaa, kunnes olette viettäneet kevään Sabine-vuoristossa, Miss Copley", puuttui Melville puheeseen, "silloin olette aivan yhtä pilalla kuin me muutkin."

"Ah, mademoiselle", lisäsi Benoit lämpimästi, "kevätaika Sabine-vuoristossa on useimmille meistä saavuttamaton paratiisi."

"Yhdyn setääni siinä, että tuo on jonkinlaista Rooman tartuttamaa kuumetta", huudahti tyttö. "En koskaan olisi voinut odottaa, että ranskalainen kieltäisi isänmaansa."

"En minä silti halveksi Ranskaa", puolustautui nuori mies. "Rakastan Ranskaa yhtä paljon kuin ennenkin, mutta samalla avaan sylini Italialle. Jos rakastaa toista maata ja sen kansaa omansa ohella, tulee ihminen, ei pienemmäksi, vaan kuten te sanotte, laajasydämisemmäksi — suuremmaksi. Me olemme — me olemme — Ah, mademoiselle!" hän keskeytti, "jos sallitte minun puhua ranskaa, silloin voisin sanoa mitä tarkoitan; mutta kuinka voi kukaan puhua kaunopuheisesti teidän ontuvalla kielellänne?"

"Corraggio, rohkeutta, Benoit! Tehän suoriudutte urhoollisesti", nauroi Sybert.

"Me olemme", jatkoi nuori mies äkkiä innostuen, "me olemme sitä, mitä te englanninkielellä nimitätte maailmankansalaiseksi. Te, mademoiselle, olette amerikkalainen, kreivitär italialainen, Mr. Carthrope englantilainen, minä ranskalainen, mutta me kaikki olemme saman maailman kansalaisia, ja missä maassa lienemmekin, tunnustamme siellä toisemme veljiksi ja olemme aina kuin kotonamme, sillä kaikkihan on samaa maailmaa."

Nuoren ranskalaisen kaunopuheisuus otettiin vastaan hyväksyvällä naurulla. "No, mitä sitten arvelette paratiisista?" kysäisi joku.

"Oi ystäväni, vain siellä tulemme olemaan muukalaisia!" vastasi Benoit surullisesti.

"Maailman kansalaisia", Sybert käänteli viinilasiansa kerraten lauseen. "Minusta tuntuu, että me, huolimatta Miss Marcian väitteestä, emme voi olla sen parempaa. Jos olemme isänmaallisia maailmankansalaisia, olemme minun käsittääkseni tehneet inhimillisen velvollisuutemme ja ansaitsisimme täydellä syyllä palkkamme Benoit'n paratiisissa."

Hän nauroi kohottaen lasiaan. "Maailman, meidän isänmaamme malja! Olkaamme kaikki rauhallisia kansalaisia!"

"Minun mielestäni", Mrs. Melville lausui, "koska nämä nyt ovat jäähyväispäivälliset ja me juomme maljoja, niin juokaamme Villa Vivalantin malja ja hauskan kevään onneksi Sabine-vuoristossa."

Copley kumarsi kiitokseksi. "Jos tahdotte kaikki käydä huvilalla, juomme tämän maljan Vivalantin hyvässä viinissä."

"Ja nyt Vivalantin haamun malja!" sanoi nuori ranskalainen. "Eläköön ja kukoistakoon hän kauan!"

"Italia onkin paikka, missä haamut viihtyvät", vastasi Copley.

"Kaikkien köyhien italialaisten malja — saakoot he tarpeekseen syödäkseen!" lausui Marcia.

Sybert katsahti hämmästyneenä häneen; mutta tyttö ei katsonut sinnepäin; hän vain hymyili pöydän yli sedälleen.

IV Luku.

Tieto, että amerikkalainen ruhtinas asettuisi asumaan Villa Vivalantiin sai aikaan suuren hämmingin kylässä. Kuormallisia huonekaluja nähtiin tuotavan Roomasta pitkin tietä kaupunkiin, ja viinitarhoissa työskentelevät miehet keskeyttivät työnsä tuijottaen niihin ja kuiskaillen toisilleen huhuja tarumaisista rikkauksista, joita tämän ruhtinaan sanottiin omistavan. Huonekalujen he antoivat rauhassa mennä ohi. Mutta kun kahdet vaunulliset kukkivia puita ja pensaita kuljetettiin pitkin tietä huvilalle päin, pudistelivat he epäilevästi päätään. Tuo ulkomaalainen mahtoi olla ahne ihminen — ikäänkuin Sabine-vuoristossa ei olisi jo ennestään tarpeeksi puita hänen tarvitsematta tuoda niitä lisää Roomasta!

Ruhtinas Vivalantin uuden vuokralaisen arvosteleminen vei niin paljon aikaa ihmisiltä, että viinitarhojen kevätoksiminen joutui melkein laiminlyödyksi. Yleisenä tietolähteenä oli Croce d'Oro'n isäntä. Hän oli saanut kunnian tarjota Heidän Ylhäisyyksilleen aamiaista heidän käydessään ensimmäistä kertaa Castel Vivalantissa, ja muuttumattoman kaunopuheisesti hän kertoi saman jutun joka ilta tarkkaavaiselle kuulijajoukolleen; mitenkä hän oli valmistanut munakkaan ilman sipulia, koska ruhtinailla on arka vatsa, eivätkä he voi syödä samanlaista ruokaa kuin tavalliset ihmiset; mitenkä he olivat istuneet juuri saman pöydän ääressä, jonka ympärillä nyt oltiin, ja miten nuori Signorina principessa, joka oli kaunis kuin taivaan pyhät enkelit, oli omalla suullaan sanonut, että se oli paras munakas, mitä hän milloinkaan oli maistanut; ja senkin hän kertoi, että he maksoivat viisitoista liiraa tinkimättä vähääkään, antoivatpa vielä kolme liiraa lisää juomarahoiksi. Kahdeksantoista liiraa! Corpo di Bacco! sellaisia vieraita toivoisi hän saavansa joka päivä.

Mutta kun Domenico Paterno, Castel Vivalantin leipuri, kuuli kertomuksen, hän kohautti olkapäitään, huitoi käsillään ja väitti että ruhtinas aina hallitsi koko maailmaa, ja että tuo amerikkalainen ei ollut jalomielinen, vaan päinvastoin hyvin typerä. Omasta puolestaan hän arveli, että paholainen on aina sama, puhukoon hän sitten amerikan- tai italiankieltä. Mutta toiselta puolen kerrottiin myös, että Bianca Rosini oli keskustellut metsänvartijan vaimon kanssa, kun tämä pesi vaatteita joessa. Silloin oli hevoset ohimennessä pysäytetty, oli katseltu työtä ja Signorina oli hymyillen kysynyt, eikö vesi ollut kylmää; omasta puolestaan kertoja oli varma siitä, että ylhäisillä amerikkalaisilla oli hyvä sydän.

Mutta Domenicoa ei voitu masentaa millään tämän kaltaisilla jutuilla. "Hymyilyt eivät merkitse mitään", vastasi hän epäilevänä. "Tietääkö kukaan heidän antaneen rahaa?"

Sitä ei kukaan tiennyt, mutta joukko pikku poikia todisti, että he olivat juosseet kilometrejä vaunujen vieressä kerjäten soldia, mutta herra oli vain pudistanut päätään heidän vaivojensa palkaksi.

"Siinäpä saatte, enkös jo sitä sanonut?" päätteli Domenico voitonriemuisena. "Amerikkalaiset ruhtinaat ovat aivan samanlaisia kuin muutkin — ehkä vielä hiukan typerämpiä, mutta muuten aivan samanlaisia."

Ei ollut mitään todistuksia, joilla olisi voinut kumota nuo väitteet.

Eräänä iltana ilmestyi Domenico Croce d'Oroon tuoden tuoreita uutisia; hänen poikansa, Tarquinio, jolla oli ravintola Roomassa, tiesi koko jutun.

"Hänen nimensä on Copli — Signor Edoardo Copli — ja hänen tähtensä —" Domenico rypisti otsaansa — "saamme me maksaa vehnäjauhoistamme kaksinverroin suuremman hinnan kuin tavallisesti. Kun viime vuonna tuli kato ja hän näki, että vehnää tulisi olemaan sangen niukasti, hän osti kaiken Amerikan vehnän ja pani sen vilja-aittoihinsa. Nyt hän pitää sitä siellä, sillaikaa kuin hinnat kohoamistaan kohoavat. Ja kun Italian köyhät ihmiset oikein nälkiintyvät ja ovat valmiit maksamaan mitä ikinä hän vaatii, silloin hän ehkä hyvin armollisesti suostuu myymään. Semmoinen on totuus", väitti hän synkästi. "Roomassa tietää sen jokainen. Epäilemättä hän aikoo paeta rikostaan tänne vuoristoon — mutta hän saa nähdä — se on seuraava häntä, minne ikänä hän meneekin. Maché! Siinä on taas 'Pahan Ruhtinaan' tarina."

Lopultakin eräänä aamuna — eräänä perjantaiaamuna — jotkut kylän lapset, joilla oli tapana vetelehtiä maantiellä toivoen saavansa jonkun soldon, toivat sanoman, että amerikkalaisten ajajat olivat pysähtyneet Sant Agapito'n ravintolan luona tilaten viiniä kuin herrat ainakin. Lisäksi huhuiltiin, että itse ruhtinas aikoi saapua iltapäivällä. Tästä asiasta väiteltiin suurella innolla tavanmukaisen päivällislevon aikana.

"Minun mielipiteeni on", lausui hevosenkengittäjä Tommaso Ferri istuessaan leipurin portailla huuhdellen suuntäysiä leipää ja sipulia alas Vivalantin viinillä — "minun mielipiteeni on, että Signor Americano mahtaa olla hyvin uhkarohkea mies, kun uskaltaa matkustaa perjantaipäivänä ja lisäksi paaston aikaan. On hyvin tunnettu asia, että jos köyhä lähtee perjantaina markkinoille, särkyvät myytävät munat matkalla; ja kun rikkaalla ei ole munia, jotka saattaisivat särkyä, onko hyvällä Jumalalla senvuoksi mitään syytä olla välittämättä hänen synneistään? Jumala näkee asiat oikeammassa valossa kuin ihmiset", lisäsi hän juhlallisesti; "ja senvuoksi minun mielipiteeni on, että ulkomaalainen ei tule viihtymään huvilassaan, jos hän saapuu sinne tänään."

Domenico nyökkäsi hyväksyvästi.

"Niin, niin, Tommaso on oikeassa. Amerikkalainen on jo kylliksi kiusannut taivasta vehnäjutullaan, eikä hän tee viisaasti lisätessään vielä tämän kautta syntiluetteloaan. Halvaus voi yhtähyvin kohdata ruhtinaan kuin leipurinkin, ja kuollut ruhtinas ei eroa jostain muusta vainajasta missään muussa suhteessa kuin siinä, että hän joutuu helvettiin."

Joka tapauksessa oli ilmeistä, että ulkomaalainen aikoi toden teolla uhmata kohtaloa; sillä iltapäivällä lähtivät kahdet tyhjät vaunut huvilalta Palestrinaan selvästi menossa asemalle. Koko Castel Vivalantin väki odotteli tien varsilla nähdäkseen heidän kulkevan ohi ja pyytääkseen lantteja; ja kävi niinkuin Domenico oli ennustanut, he eivät saaneet soldon puolikastakaan.

Sinä iltana ei principe Americanosta lausuttu kohteliaisuuksia; mutta pientä keltatukkaista principinoa arvosteltiin suopeammin. Pienet, mustakiharaiset italialaispojat kertoivat, miten hän nauroi, kun he heittelivät kuperkeikkaa vaunujen vieressä, ja miten häneltä pääsi itku, kun isä ei antanut hänen viskata soldoa; oltiin yksimielisiä siitä, että jos pikku poika kuolisi nuorena, pääsisi hän ainakin paratiisiin.

V. Luku.

Sillä välin järjestelivät nuo viattomat henkilöt, joita Castel Vivalantilaiset niin varmasti olivat ennustaneet halvauksen kohtaavan, hilpeinä vanhaa rakennusta uudeksi asunnokseen. Iloisen elämän humu oli taas valloittanut linnan, ja ylt'ympäri kajahtelivat sen seinät lapsen naurusta. Nämä amerikkalaiset olivat hyvin käytännöllistä väkeä, ja he omaksuivat itselleen tuon isiltä perityn Vivalantin linnan, ikäänkuin se olisi kuulunut heille yhtähyvin kuin joku tupanen merenrannalla Newportissa. Yläkerrassa purkivat Granton ja Marietta matkalaukkuja ja koreja ja ripustivat pariisilaispukuja vanhanaikaisiin roomalaisiin vaatekaappeihin; huvilan keittiössä kiilloitti Francois kuparikattiloita ja patoja koettaen tuskissaan sovittaa uudenaikaisia ranskalaisia aatteitaan keskiaikaiseen roomalaiseen lieteen; Gerald juoksenteli huoneesta huoneeseen, ja hänen riemuhuutonsa kajahteli aina, kun jotain uutta sattui eteen.

Kuluneina kahtena viikkona olivat roomalaiset puusepät ja Castel Vivalantin siivoojavaimot ahkerasti täyttäneet Mrs. Copleyn käskyjä. Viimeisen Vivalantin kukikkaat huonekalut oli ajettu ullakolle (taikka sinne, mikä vastaa ullakkoa roomalaisessa huvilassa), edellisen sukupolven haalistuneita silkkiverhoja tomutettiin ja asetettiin jälleen kuntoon. Seinille ja marmoriportaiden kaiteille ripustettiin verhoja. Pehmeitä, tummia mattoja levitettiin punaisille tiililattioille; veistoksilla koristettuja arkkuja, vanhanaikaisia tuoleja ja kirjavia marmoripöytiä, joissa oli jalkoina kullatut kotkat, kuljetettiin huoneisiin. Makuuhuoneissa oli raskaat verhot vaihdettu ilmavampiin, samalla kuin korituolit ja sitsikankaalla päällystetyt leposohvat antoivat huoneille roomalaisen mukavuuden tunnun.

Huolimatta tavallisesta nurinastaan muuttopäivän vastuksissa huomasi Mr. Copley olonsa erittäin mukavaksi auringon varjostimen alla poltellessaan savukettaan ja katsellessaan tasangolle laskeutuvia varjoja. Gerald oli jo kyynärpäitään myöten suihkulähteessä, ja laakerilehto kaikui poikasen ilohuudoista, hänen leperrellessään italiankielellä Mariettalle kivenkolosta löytämästään sisiliskosta, jolla oli kaksihaarainen pyrstö. Copley hymyili sitä kuunnellessaan, sillä hänen pikku poikansa, päinvastoin kuin Castel Vivalanti, oli hyvin lähellä hänen sydäntään.

Marcia oli hilpeänä valvonut matkatavaroiden purkamista ja juossut edestakaisin huoneissa yhtä ihastuneena ympäristöönsä kuin Gerald.

"Mihin aikaan syödään Villa Vivalantissa päivällistä?" kysyi hän käväistessään kerran pikimmältään tätinsä huoneessa.

"Kello kahdeksalta, jos joku on kaupungissa, ja muuten puoli kahdeksalta."

"Luulen, että syömme tänään puoli kahdeksalta, alors! Täytyykö minun pukeutua hienoksi tilaisuuden kunniaksi?"

"Pane yllesi jotain lämmintä, olkoon se mitä hyvänsä; en luota tähän ilmanalaan auringonlaskun jälkeen."

"Sinä olet niin epäluuloinen ihminen, täti Katherine! En voi käsittää miten kellään on sydäntä syyttää tätä viatonta vanhaa huvilaa malarian tyyssijaksi."

Hän palasi omaan huoneeseensa ja etsi hyväntuulisena päivällispuvun vanhanaikaisesta vaatesäiliöstä, itsekseen hymyillen ajatellessaan miten monenlaisia pukuja siellä aikojen kuluessa oli ollutkaan. Ehkäpä oli tässä huoneessa ennenkin asunut joku nuori tyttö; olihan mahdollista, että joku Vivalantin ruhtinatar parisataa vuotta sitten oli ripustanut silkillä kirjaillun pukunsa tähän samaan vaatesäiliöön. Huone oli suuri, melkein alaston, italialaismallinen, suurine ikkunoineen, joissa oli tukevat luukut. Ikkunoista näki laajalti yli tasangon ja kukkuloiden. Marcia pukeutui katse kiinnitettynä maisemaan, ja sitten hän seisoi pitkän aikaa tarkastellen Sabinen vuorenhuippuja, jotka ikäänkuin hehkuivat pehmeässä iltavalaistuksessa. Hän näki kuin taulussa pieniä vuoristokyliä harmaakivirakennuksineen siellä täällä pitkin vuoren rinnettä; ja etäällä erottautuivat kirkasta taivasta vastaan puoleksi raunioina olevan luostarin muurit ja tornit. Hän hengähti syvään ihastuksissaan. Jospa olisi taiteilija ja ymmärtäisi ja osaisi kuvata tämän kauneuden! Hänestä tuntui äkkiä, että sellainen olisi ihanteellista elämää. Hän hymyili itsekseen muistaessaan, mitä oli sanonut Paul Dessartille edellisenä päivänä museossa; hän oli neuvonut häntä — taiteilijaa — vaihtamaan Italian Pittsburgiin!

Mr. Copley, kävellen edestakaisin pengermällä, katsahti ylös, ja nähdessään veljentyttärensä, pysähtyi hänen parvekkeensa kohdalle sanellen:

"Vaan vait', mi valo tuolta ikkunasta tuikkaa? Se itä on, ja Juliasta hohde."

Marcia siirsi silmänsä etäisestä maisemasta setäänsä; sitten hän avasi lasioven, astui verannalle ja nojautui hymyillen sen kaiteeseen.

"Sinähän sovit hyvin suloiseksi Romeo paraksi, setä Howard", huusi hän alas. "Pelkään vain, ettei oikea Romeo koskaan kulkenut pitkässä takissa eikä polttanut savuketta."

Mr. Copley teki torjuvan kädenliikkeen.

"Mitä siihen tulee, enpä luule, että Juliankaan puku oli kotoisin — mistä se nyt olikaan — Oopperakadun n:o 45:stä. Mitä sinä pidät tästä talosta?" kysyi hän.

"Loistavaa! Minusta tuntuu aivan kuin olisin ruhtinatar, joka odottaa metsästäjää kotiin."

"Minä taas en voi päästä ajatuksesta, että itse olen anastaja, ja että oikea omistaja istuu kuihtuneena jossain tuolla alhaalla kellarissa. Tule alas juttelemaan kanssani. Aika alkaa käydä pitkäksi näin etäällä maailmasta."

Marcia katosi parvekkeelta ja ilmestyi pari minuuttia myöhemmin alas eteissaliin. Eteissali oli uudessa asussaan erinomainen lepopaikka nukuttavana kesäiltana. Se oli sisustettu mukavilla itämaalaisilla ruokotuoleilla karmosiinipunaisine verhoineen, markiisit suojasivat auringonpaisteelta ja molemmin puolin portaita kasvoi valkeita sielikköjä marmoriuurnissa.

"Oletko milloinkaan nähnyt ihanampaa, setä?" kysyi tyttö luoden katseensa taas Mr. Copleyin, joka odotteli alhaalla pengermällä. "Aamuisin juomme kahvin täällä, ja kun aurinko alkaa paahtaa iltapäivällä, siirrymme tuonne pengermän päähän paatsamapuiden varjoon. Villa Vivalanti on täydellisin paikka, missä koskaan olen asunut." Hän juoksi portaita alas setänsä luo. "Eivätkö nuo pienet puut ole somia?" kysyi hän osoittaen oleandereja, jotka kasvoivat rivissä matemaattisen säännöllisin välimatkoin pitkin reunaa. "Minun mielestäni suunnittelimme täti Katherinen kanssa kaiken erinomaiseksi!"

"Jos vain kaikki olisivat niin mieltyneet omaan työhönsä, kuin sinä näytät olevan, olisi maailma täydellinen. Ei mikään ole kauniin nuoruudeninnon vertaista."

"On sangen hyvä asia omistaa sitä", sanoi Marcia hyväntuulisena; "ja mainitsematta mitään nimeä, tunnen erään henkilön, joka olisi vähemmän vastenmielinen, jos hänessä olisi sitä hiukan enemmän."

"Älä puhu semmoisia!" sanoi setä. "Sovimmehan, että jos minä lakkaan nurisemasta siitä, että huvila on niin kauhean etäällä Roomasta, et sinäkään puhu mitään — hm —"

"Epämiellyttäviä totuuksia Mr. Sybertistäkö? No niin, en mainitse enää hänen nimeään; ja sinä olet rakastettava etkä viittaa yhdeksäänneljättä kilometriin — se on ehtona. Mutta olenpa varma, että Gerald on löytänyt suihkulähteen", lisäsi hän, kun kaikuvia ilohuutoja kuului lehtokujalta.

"Taikka yhtä hyvin eläintarhan."

"Jospa hän vain ei toisi niitä sisään! Näen varmasti unta, että sängystäni löytyy sisiliskoja."

"Jos uneksit vain niistä, voit olla hyvin iloinen. Vakuutan sinulle, että tämä paikka on täynnä lepakkoja, sisiliskoja, huuhkajia ja kaikennäköisiä raunioiden asukkaita."

"Sinä olet kovin synkkä, setä Howard. Sinun ja täti Katherinen kesken ei huvilaparan maineesta jäisi mitään jälelle. Minun mielestäni taas täällä on kaikki erinomaista — erittäinkin rauniot. Palan halusta käydä katsomassa niitä — arveletko, että nyt on liian myöhäistä?"

"Aivan liian myöhäistä; saisit malarian, puhumattakaan siitä, että jäisit ilman päivällistä. Tuossahan Pietro tuleekin kutsumaan aterialle."

Kun perhe kokoontui ruokailuhuoneeseen, pysähtyi jokainen vaistomaisesti huoneen kynnykselle, hämmästyneenä vastakohdista, joita ilmeni vanhan ja uuden välillä. Kardinaali Vivalantin aikoina oli huonetta käytetty linnankappelina, ja katto oli vielä säilytetty goottilaismallisena, vaikka se huoneen nykyiseen virkaan soveltuakseen oli koristettu rypäleköynnösmaalauksin ja keskilautoihin oli kuvattu Baccus-jumala viiniseppele päässään. Uudenaikainen päivällispöytä laseineen, hopeineen ja kynttilöineen näytti naurettavan sopimattomalta ympäristöönsä pitkässä, hämärässä, holvikattoisessa huoneessa, joka, huolimatta iloisista kattomaalauksistaan, sittenkin säilytti kappelin leiman. Pienelle parvekkeelle vievät lasiovet olivat auki ja sieltä näki puutarhaan ja lehtokujalle, ja satakielen laulu virtasi huoneeseen.

Marcia taputteli ihastuksissaan käsiään.

"Eikö tämä ole täydellistä? Eikö ole hauskaa, että tulimme tänne, täti Katherine? Minusta tuntuu niinkuin voisin rakastaa kaikkia vihollisianikin! Setä Howard, melkeinpä pidän Mr. Sybertistäkin."

"Älä lupaa mitään liian aikaisin", nauroi hän. "Totut tähän kyllä parissa päivässä."

Geraldinkin sallittiin tilaisuuden kunniaksi syödä toisten seurassa, kun Marietta sitäpaitsi oli yleisen hälinän tähden unohtanut antaa hänelle illallista. Ylpeillen tästä odottamattomasta etuoikeudestaan ja ihastuneena uuteen ympäristöönsä, hän leperteli iloisesti hevosmatkasta, pienistä pojista, jotka heittelivät kuperkeikkaa tienvarsilla ja sievästä sisiliskosta, jonka pyrstö oli kaksihaarainen ja jonka ihastuttavia ominaisuuksia hän ei lakannut ylistämästä. Mutta hän ei ollut ensinkään nukkunut päivällä, ja vaikka hän urhoollisesti sai ponnistelluksi kolmen ensimmäisen ruokalajin läpi, nuokahti pää kananpoikapaistin ja salaatin yli, ja Marietta kantoi pois unisen pojan, joka vielä puolinukuksissakin sotkien englantia ja italiankieltä kehui kauniita eläimiään, joita hän seuraavana aamuna pyydystäisi lammikosta.

"Onpa vahinko", sanoi Marcia, kun hänen jutteluaan ei enää kuulunut, "ettei Geraldilla ole samanikäistä leikkitoveria."

"Niin, on sääli tosiaan", vastasi Copley. "Minulla itselläni oli yksinäinen lapsuus, ja siitä tiedän miten ikävä se on."

"Se onkin tärkein syy, joka saa minut toivomaan takaisin New Yorkiin", sanoi hänen vaimonsa.

Mr. Copley hymyili. "Luulenpa, että lapsia on muuallakin kuin New Yorkissa."

"Roomassa on kyllä poikia", myönsi hän; "mutta ne ovat niin vallattomia, ja ne riitelivät aina Geraldin kanssa, kun he leikkivät yhdessä."

"Voihan olla, että Geraldkin riiteli heidän kanssaan", vastasi hänen miehensä. Miten suuresti hän rakastikin perillistään, ei hän kuitenkaan sietänyt mitään äidillisiä harhaluuloja. "Mutta ehkäpä olet oikeassa", hän lisäsi hiukan huoahtaen. "Ehkä olisi viisainta viedä hänet takaisin Amerikkaan. Epäilen itsekin onko hyvä antaa pojan kasvaa tällaisessa kosmopoliittisesssa ilmanalassa."

"Olisin tahtonut viettää talven Pariisissa hänen ranskansa tähden", valitti Mrs. Copley; "mutta toivottavasti hän oppii sitä myöhemminkin. Eihän Marciakaan alkanut opetella ennenkuin kahdentoista ikäisenä, ja minusta hän ääntää sangen hyvin."

Mr. Copley käänteli ääneti lasiaan.

"Luulenpa sittenkin", sanoi hän lopulta, puoleksi itsekseen, "jos osaa kasvattaa pojasta hyvän kansalaisen, on saanut jotain aikaan maailmassa."

"Enpä tiedä", huomautti Marcia naurahtaen. "Otaksukaamme, että mies, joka on hyvä kansalainen, kasvattaa poikansakin hyväksi kansalaiseksi tekemättä mitään muuta. Minun mielestäni ei maailma sillä ole paljonkaan voittanut. Toinen on vain siirtänyt oman vastuunalaisuutensa toiselle."

Mr. Copley kohautti hiukan olkapäitään. "Ehkäpä poika kykenee sen paremmin kantamaan."

"Ainakin on isän helpompi ajatella niin", myönsi Marcia. "Mutta jos jokainen luopuisi vastuunalaisuudestaan, ei maailma edistyisi paljonkaan. Pojathan taas ajattelisivat samoin miehiksi tultuaan."

Mrs. Copley nousi pöydästä. "Jos te kaksi alatte keskustella yliluonnollisista asioista, menen minä saliin ja juon kahvin yksinäni."

"Eihän tämä ole mitään yliluonnollista; tämä on jumaluusoppia", vastasi hänen miehensä. "Marciasta tulee pian kauhea saarnaaja."

"Tiedän sen kyllä", tunnusti Marcia. "Olen tulemaisillani surkean moraaliseksi; luulen, että se johtuu Rooman ilmasta."

"Se ei vaikuta tavallisiin ihmisiin sillä tavalla", nauroi setä. "En välitä kahvista, Katherine. Poltan savukkeeni pengermällä ja odotan teitä siellä ulkona."

Hän lähti verannan ovesta, kun taas Marcia tätinsä seurassa meni saliin.

Marcia kaatoi kahvia. Ottaessaan kuppinsa lausui täti: "Uskon todellakin, että setäsi alkaa väsyä Roomaan ja on ennen pitkää valmis palaamaan takaisin kotiin."

"En usko, täti Katherine, että hän on väsynyt Roomaan. Luulen, että hän on nykyään hiukan — hm, masentunut."

"Loruja, lapseni! ei hänellä ole mitään syytä olla masennuksissa; hän alkaa yksinkertaisesti taas tulla rauhattomaksi. Tunnen oireet! Hän ei ole vielä koskaan pysynyt näin kauan yhtämittaa samassa paikassa. Toivon vain, ettei hän taas mieti mielessään jotain uutta, naurettavaa asiaa, vaan tyytyy palaamaan takaisin New Yorkiin ja rupeaa elämään rauhallisesti kuten muutkin ihmiset."

"Minusta tuntuu", lausui Marcia hitaasti, "että hän voisi tehdä enemmän hyötyä siellä, ymmärtäessään paremmin ihmisten tarpeita. Onhan New Yorkissakin paljon tehtävää."

"On toki; jos hän vaan kerran oikein asettuisi sinne, löytyisi hänelle kyllä koko joukko harrastuksia, jotka veisivät hänen aikansa. Hän voisi kerran koettaa purjehtimistakin, vaihteen vuoksi; olen varma, että miehet voivat siihen innostua."

Marcia joi kahvinsa ääneti ja tarkasteli ikkunasta setäänsä, joka käveli edestakaisin pengermällä kädet taskuissa. Hän näytti niin yksinäiseltä hämärässä valaistuksessa. Marcian päähän pälkähti äkkiä, ettei hän ymmärtänyt setäänsä; siihen saakka ei tyttö tuskin ollut huomannutkaan, että hänessä oli jotain, mitä hänen olisi pitänyt ymmärtää.

Mrs. Copley asetti kuppinsa pöydälle; Marcia nousi. "Täti Katherine, menkäämme pengermälle."

"Mene sinä kultaseni edellä, minä tulen myöhemmin. Tahtoisin nähdä nukkuuko Gerald. Unohdin hankkia hänelle seinäsängyn, ja se lapsikulta potkii niin unissaan — voisihan käydä vaikka miten, kun hänen vuoteensa on neljän jalan korkeudella kivilattiasta."

"Sehän olisi hirmuista", myönsi Marcia.

Hän kulki hallin läpi pengermälle alkaen hiljaa astuskella setänsä rinnalla. Oli melkein pimeä, ja puolikuu loisti Guadagnolon huipun yläpuolella. Vaalean kellervä ruskotus hohti vielä läntisellä taivaalla, jossa Alban vuoret ääriviivoineen erottuivat hämärinä kuin korkokuvassa. Laakerilehto oli synkkä — kaamean synkkä ja satakielien iloinen laulu ja suihkulähteen lorina kuuluivat kammottavina pimeydestä; mutta huvila, muodostaen valkoisen, epäsäännöllisen rykelmän, oli loistavine valoineen iloisena vastakohtana luoden hohdettaan puihin ja marmoripengermälle.

Marcia katseli ympärilleen syvään hengittäen. "Tämä on ihanaa, eikö olekin, setä?" He pysähtyivät hetkeksi kaiteen luo, katsellen alas tasangolle päin. "Eikö tuo Campagnakin ole viehättävä", lisäsi hän, "noin puoleksi sumun verhoamana?"

"Onhan se viehättävä — ja sumu on siellä asuvien talonpoikien surma."

Tyttö huudahti melkein kärsimättömästi:

"Setä Howard, miksi et anna täällä minkään olla kaunista, pilaamatta sitä kaivamalla aina jotain ilkeää esiin sen alta?"

"Suo anteeksi; eihän se ole minun syyni, että tuo ilkeä on olemassa. Pidä sumua taivaan siunaavana kasteena, jos sinusta niin on parempi."

"Tietysti tahdon mieluummin kuulla totuuden, mutta minusta näyttää siltä kuin italialaiset olisivat onnellisia huolimatta kaikista asianhaaroista. He tuntuvat onnellisimmilta ihmisiltä, mitä koskaan olen nähnyt".

"No niin, ehkäpä he ovat onnellisempia kuin uskommekaan."

"Varmasti he ovat", lausui Marcia rauhoittuneena. "Anglosaksit, erikoisesti uus-englantilaiset ja erittäinkin Mr. Howard Copley huolehtivat liian paljon."

"Se ainakin on vika, jota italialaiset eivät ole omaksuneet", vastasi hän. "Mutta olkoon miten on, uskon mitä sanot, että olisi parempi jos omistaisi vähemmän ja myös huolehtisi vähemmän."

VI Luku.

Seuraavana aamuna Marcia nousi aikaisin ja istui hevosenselkään lähteäkseen ympäristöä tarkastamaan. Kun siis Castel Vivalantilaiset pitivät tavanmukaista lauantaisiivoustaan, he kuulivat äkkiä kavioiden kopsetta kapealla solatiellä, jonka kivitys oli niin huono, että yhden ainoan hevosen askelet, miten kevyesti se kulkikin, kuuluivat kuin olisi liikkeellä koko ratsasjoukko. Joka ovelle riensi ihmisiä katsomaan uutta Signorina Americanaa, joka iloisesti ratsasteli pitkin kapeaa tietä hymyillen kaikille, oikealla ja vasemmalla aivan kuin itse kuningatar. Vaimoväki tyytyi töllistelemään suu auki ovilta, mutta lapset juoksentelivat rohkeina perässä, kunnes signorina astui alas satulasta ja antaen ohjat renkipojalle, istuutui erään talon kynnykselle juttelemaan heidän kanssaan, yhtä tuttavallisesti, kuin hän olisi tuntenut heidät jo kauan. Lopuksi hän kysyi heiltä, mitä he kaikista mieluinten söisivät, ja he selittivät yhdestä suusta Cioccolata — suklaata.

Silloin lähdettiin yhdessä joukossa leipuripuotiin ja Domenicon kummastukseksi tilattiin puodin koko suklaavarasto. Sillä aikaa kuin hän hieman äkeissään toi sen esiin, jutteli signorina hänelle koko ajan ilmasta ja maisemasta ja öljysadosta, kunnes hän tunsi itsensä niin ylpeäksi kunniastaan, että hän vain kumarteli mumisten Si, si, eccellenza; si, si, eccellenza, kaikkeen mitä tämä sanoi.

Heti kun Marcia oli taas noussut hevosen selkään ja ratsastanut pois huiskuttaen kädellään pienille, mustasilmäisille lapsille, kiiruhti Domenico Croce d'Oroon ilmoittamaan isännälle, että hänkin oli saanut kunnian pitää luonaan signorina Americanaa, joka oli ostanut suklaata kokonaista viidellä liiralla — viidellä liiralla! Ja kaiken sen hän oli jakanut pois! Mutta hevosenkengittäjän vaimo, joka oli seurannut Domenicoa kuullakseen uutisia, huomautti että hänen mielestään oli synti tuhlata niin paljon rahaa suklaaseen; aivan yhtä hyvin hän olisi voinut antaa pelkkää rahaa, jolla olisi saanut ostaa lihaa sunnuntaiksi. Mutta tällä kertaa Domenico antoi virheen mielellään anteeksi. "Si, si", virkkoi hän päätään nyökäyttäen, "epäilemättä tarkoitti signorina hyvää, mutta hän ei voinut ymmärtää köyhien ihmisten tarpeita." Hän arveli, että huvilassa syötiin aina vain suklaata, eikä signorina luonnollisestikaan käsittänyt, että työtätekevät ihmiset pitivät lihaa ravitsevampana ruokana.

Kun Marcia palasi kotiin kertoen käyneensä Castel Vivalantissa, vastasi hänen setänsä otsa rypyssä: "Sinä kai heittelit rahaa ylt'ympäri katuja hankkien siten viidellekymmenelle nuorelle italialaiselle vapaan matkan vaivaistaloon."

"En antanut ainoatakaan soldoa!" vakuutti hän. "En jakanut heille muuta kuin muutaman suklaakakun, eivätkä ne kai voi heitä suuresti turmella."

"Sinusta tulee tieteellinen ihmisystävä, jos jatkat tuohon tapaan", nauroi Mr. Copley, mutta sisimmässään hän ajatteli jotenkin samaan tapaan kuin hevosenkengittäjän vaimo.

Marcia ulotti tutkimusmatkansa muihinkin suuntiin, ja ennen viikon loppua hän oli käynyt useimmissa kylissä Palestrinan ja Subiacon välillä. Tuloksena oli, että Sabine-vuoriston suklaavarastot alkoivat loppua; sensijaan että olisi ollut kiitollinen tästä odottamattomasta tulolähteestä leipuri Domenico alkoi ystävilleen valittaa niitä vaivoja, mitä se hänelle aiheutti. Tuskin hän ehti hankkia Roomasta uuden varaston, kun jo signorina tuli ja vei kaiken pois. Asiain näin ollen hänen oli mahdotonta pitää sitä varastossaan.

Jakamalla näin runsain määrin suklaata lapsille, hymyilemällä ja osoittamalla ystävällisyyttä kaikille Marcia oli joutunut koko ympäristönsä kanssa hyvin lyhyessä ajassa erittäin tuttavallisiin suhteisiin. Aurinkoisina aamuina, hänen ratsastaessaan oliivikujien ja vehnäpeltojen keskitse oikaisi moni työmies selkänsä toivottaen hyväntahtoisesti "Buona passegiata, signorina", nuorelle vaaleatukkaiselle ulkomaan prinsessalle, joka oli tullut kaukaisesta maasta meren tuolta puolen, jossa kerrottiin kaivettavan kultaa niinkuin perunoita ja jossa kaikki olivat rikkaita.

Koko paikkakunnalla oli ulkomaalaisten tulo pääasiallisimpana puheenaineena — erittäinkin siksi, että he olivat amerikkalaisia ja useat olivat juuri itse hankkeissa muuttaa Amerikkaan. Huvilan palvelijat olivat yleisen kunnioituksen esineinä saapuessaan juomaan lasin viiniä Croce d'Oroon, hehän voivat niin tarkasti tehdä selkoa noiden "ulkomaan ruhtinaiden" elämästä — ulkomaan ruhtinaat olisivat kyllä hämmästyneet, jos olisivat kuullet kaikki yksityiskohdat, mitä siellä kerrottiin.

Näin alkoi siis Copleyn ruhtinassuvun hallituskausi Castel Vivalantissa. Elämä alkoi kulkea tavallista rataansa, kuten se tekee parhaimmissakin paikoissa. Kolme ateriaa ja teenjuonti, lukuhetki paatsamalehdon varjossa suihkulähteen loristessa, lyhyt uni keskipäivällä, ajeluretki iltapäivällä ja lopuksi pitkä yön lepo, siinä olivat Vivalantin huvitukset. Marcia piti siitä. Italia oli vallannut hänen mielensä, ja sillä hetkellä hän oli valmis antautumaan. Mutta Mr. Copley, vietettyään ikävissään muutamia päiviä pengermällä, poltettuaan lukemattomia savukkeita ja nälkäisesti ahmittuaan tiedot joistakin sattumalta saapuneista sanomalehdistä, valjastutti eräänä aamuna hevosensa lähteäkseen Palestrinan asemalle. Senjälkeen hän kävi Roomassa melkein joka päivä, ja talonpojat viinitarhoissaan tienvierillä tunsivat vähitellen hänet yhtä hyvin kuin veljentyttären. Mutta hänet nähdessään he eivät ottaneet lakkia päästään eivätkä hymyilleet kuten Marcialle, sillä hän ratsasti ohi luomatta silmiänsä heihin. Eivät rikkaat miehet välitä heidänlaisistaan, arvelivat he painuen uhkaavan äreinä takaisin työhönsä. Työ on itsessään kovaa ja on vahinko, ettei suoda hymyilyäkään, joka saattaisi sitä hiukan keventää; Howard Copley olisi ensimmäisenä sen suonut, jos hän vain olisi sen tiennyt. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eivätkä talonpojat voineet aavistaa, että hän siinä nelistäessään hevosensa selässä hartaasti tuumi keinoja, millä voisi hankkia heille leipää.

Marcia vietti ensimmäisinä viikkoina monet puolituntiset harhaillen vanhan huvilan raunioilla. Se oli runollinen paikka, joka kertoi liikuttavasti menneestä ajasta menneine ihanteineen. Hän ei tahtonut saada rappeutuneita holveja, kalliolaitteita ja ruohopengermää sopusointuun Monte Citorion kolmenkymmenen mailin päässä olevan "Nuoren Italian" kanssa. Sellaisesta, joka oli tottunut elämään uudessa maailmassa, tuntui tämä puoleksi satumaiselta.

Eräänä iltapäivänä Marcia oli lähtenyt kävelemään peltojen poikki Castel Vivalantiin, mutta tie oli liian paahteinen ja siksi hän oli pysähtynyt sypressien varjoon. Rauniotkin näyttivät auringon lämpöisestä kosketuksesta heränneen uuteen eloon. Joka kivenkolosta pisti esiin sini- ja valkovuokkoja, ruusunpunaisia cyclameja ja keltaisia laburnumeja. Marcia silmäili ympärilleen iloisin mielin. Puuttui vain Pan huiluineen, jotta kuva olisi ollut täydellinen. Hän kumartui suihkulähteen reunalle ja tuijotti uneksien käsi poskella sammalpartaiseen vedenhaltijaan, joka kaksi vuosisataa sitten kierretystä putkesta suihkutti vettä. Hän havahtui äkkiä unelmistaan, kuullessaan äänekkään huudahduksen. "Buona giorno, signorina!" Katsahtaessaan nopeasti ylös, hän näki edessään Paul Dessartin.

"Mr. Dessart!" hän huudahti hämmästyneenä. "Miten maailmassa olette tänne joutunut?"

"Tulen Sant Agapiton ravintolasta Palestrinasta. Benoit ja minä olemme tehneet siitä piirustusretkeilyjemme keskuksen. Me saamme joka kevät jonkinlaisen vuoristokuumeen, ja kun tauti kehittyy määrättyyn kohtaan, panemme tavaramme kokoon ja lähdemme Sabine-vuorille."

"No, entä miten satuitte löytämään meidät?"

"Onnellisen sattuman kautta", hän vastasi puhumatta kuitenkaan täyttä totta. "Valitsin tämän tien, kun huomasin siellä paljon hauskoja maalausaiheita ja tullessani vanhan linnan porttiaukon kohdalle en, taiteilija kun olen, voinut vastustaa kiusausta poiketa, sisälle. En tiennyt, että tämä oli Villa Vivalanti tai että tapaisin teidät täällä." Hän istuutui suihkulähteen reunalle katsellen ympärilleen.

"No, mitä tästä arvelette?" kysyi Marcia.

"En ensinkään ihmettele, että halusitte vaihtaa Rooman tähän! Piirtäisin pienen luonnoksen, voitteko viipyä hetkisen ja keskustella kanssani, kunnes se on tehty?"

"Se riippuu siitä, kauanko teiltä menee siihen. En koskaan suostu mihinkään umpimähkään."

Hän kaivoi norfolkilaisnuttunsa taskuista vesivärilaatikon ja suuren siveltimen ja täyttäen maalikupin pienestä mutaisesta purosta, joka aikoinaan oli tuonut suihkulähteeseen vettä, ryhtyi työhön muitta mutkitta.

"Kuulin tänä aamuna uutisia Roystoneista", lausui Marcia, mutta katui samassa, että oli valinnut tuon puheenaineen. Paul ei milloinkaan ollut osoittautunut erittäin suosiolliseksi sukulaisiaan kohtaan, kun keskustelu oli kääntynyt heihin.

"Pahojako uutisia?" hän kysyi vilkkaasti.

"He tulevat noin viikon päiviksi Roomaan."

"Kärsimysviikoksi — olisihan minun pitänyt tietää se! Miss Copley", hän katsoi surkean näköisenä tyttöön, "tiedättehän miten itsepäinen nainen minun tätini on. Minun on nyt saatettava hänet joka ainoaan uskonnolliseen juhlaan, joita tuossa onnettomassa kaupungissa pannaan toimeen; hänen ei ole tapana jäädä pois ainoastakaan."

Marcia hymyili hiukan kuvalle; se oli sangen onnistunut.

"Minä jään Palestiinaan, kun he tulevat", lisäsi Paul.

Marcia jätti paheksuvan näköisenä vastaamatta viimeiseen huomautukseen.

"No niin", huokasi Dessart, "voinhan pysyä Roomassa ja kuljettaa heitä pitkin kaupunkia, jos te niin tahdotte. Raamatussa sanotaan, kuten tiedätte: 'Rakastakaa lähimmäisiänne ja olkaa armeliaat niitä kohtaan, jotka teitä pahoin kohtelevat'."

Marcia purskahti nauruun, mutta muuttui samassa vakavaksi.

Paul katsahti häneen nopeasti. "Luullakseni tätini on kertonut teille paljon pahaa minusta?"

"Onko siihen sitten aihetta?"

Hän kohautti olkapäitään. "Olen tehnyt sen anteeksiantamattoman synnin, että mieluummin harrastan taidetta Roomassa kuin kivihiilen kauppaa Pittsburgissa."

Hän keskeytti puheensa ja kumartui takaisin maalauksensa puoleen Marcian katsellessa, miten hän huolellisesti sekoitti värejä. Sattumalta kohtasivat heidän katseensa toisensa, kun taiteilija kohotti päänsä antaen katseensa levätä tytössä kauemmin kuin olisi ollut sopivaa, ellei hän olisi ollut taiteilija. Tyttö sopikin viehättävän hyvin ympäristöönsä, sammalpeitteiseen suihkulähteeseen. Nuori mies olisi halusta vielä pitkittänyt tilannetta; auringonsäteet sattuivatkin jo vinosti, kun hän lopulta kokosi värinsä ja kumartaen ojensi Marcialle kuvan. Se oli sievä, pieni luonnos rappeutuneesta luolasta ja särkyneestä kuvanveistoksesta, auringonsäteiden pilkistäessä puiden lomitse kukkaiselle nurmikolle.

"Saanko minä sen todellakin?" kysyi Marcia. "Sehän on herttaista, Mr. Dessart; kun lähden Roomasta, muistan sitä katsellessani sekä teitä että vanhaa huvilaa."

"Menettekö pois?" kysyi Dessart ilmeinen tuska äänessään. "Minä luulin, että aioitte kokonaan muuttaa setänne luo."

"Niin, joksikin aikaa kyllä", vastasi hän. "Mutta epämääräisessä tulevaisuudessa palaan takaisin Amerikkaan."

Taiteilija huoahti helpotuksesta.

"Siitä epämääräisestä tulevaisuudesta en minä välitä. Ennenkuin se tulee, olette ehtinyt muuttaa mielenne, niinkuin kaikki muutkin. Tahdoinkin juuri tietää nykyhetkestä."

Marcia silmäili häntä nauraen puoleksi ärsyttävällä tavalla; vastaamatta hän käänsi sitten päänsä pois ja näytti tarkastelevan kivestä rakennettua kylää vuoren kukkulalla. Marcia tunsi selvästi, että Dessart katseli häntä, hän tiesi myös, että hänen vaaleansininen pukunsa ja ruusunnupuilla koristettu hattunsa muodostivat kauniin vastakohdan vanhalle ryppyiselle vedenhaltijalle. Kääntyessään taas taiteilijan puoleen oli hänen katseessaan jotain veitikkamaista. Paul ei puhunut mitään, mutta hän ei myöskään kääntänyt katsettaan eikä millään tavoin koettanut peitellä silminnähtävää ihastustaan. Marcia kohottautui hiukan hymähtäen pystyyn työntäen otsaltaan itsepintaisen kiharan, joka pyrki silmille.

"Minun on nälkä", hän huomautti kiusallisen kuivasti. "Mennään kotiin teetä juomaan."

"Voinko tulla Mrs. Copleyn eteen nutussa ja polvihousuissa?"

"Se vain ilahduttaa häntä. Villa Vivalantissa on jokainen vieras odottamaton lahja."

He lähtivät sypressien varjosta aurinkoiselle paatsamakujalle, joka reunusti vehnäpeltoa. He nauroivat ja laskivat leikkiä kulkiessaan hitaasti huvilalle; mutta tärkeimmät asiat tulivat sanotuksi silloin, kun ei mitään sanoja vaihdettu. Nuori mies piti hattua kädessään hosuen sillä huolettomasti puiden oksia ohikulkiessaan. Hänen kiiltävä, ruskeahtava tukkansa, joka oli jotenkin Marcian tukan värinen, oli valahtanut epäjärjestyksessä otsalle ja liehui hauskasti tuulessa. Marcia huomasi sen katsahtaessaan häneen salaa sivultapäin, mutta kääntyi taas nopeasti poispäin, ettei Paul huomaisi hänen tarkasteluaan.

He pysähtyivät hetkeksi paatsamalehtoon kuullessaan vieraita ääniä pengermältä.

"Hiljaa", kuiskasi Marcia sormi suulla; tuntiessaan äänet hän veti suunsa hiukan pilkalliseen hymyyn. "Minun kaksi vihollistani! Kreivitär Torrenieri ja Mr. Sybert. Kreivittärellä on huvila Tivolissa. Hän on kovin ystävällinen, eikö totta? Onhan yhdeksän mailia sangen pitkä matka, kun on kysymys vastavierailusta."

Heidän lähestyessään teepöytää, joka oli sijoitettu puiden varjoon pengermän päähän, he kohtasivat siellä sangen kunnianarvoisen seurueen. Siellä oli, paitsi kreivitär Torrenieriä ja lähetystön sihteeriä, myöskin Amerikan pääkonsuli. Herrat olivat nähtävästi juuri saapuneet, sillä Mrs. Copley paraillaan tervehteli heitä.

"Mr. Melville, tepä tulette juuri oikeaan aikaan. Saamme tänä iltana sienipaistosta, joka muistaakseni on teidän mieliruokanne — mutta miksi ei vaimonne tullut?"

"Vaimoni, arvoisa lady, on nykyään Caprilla eikä näytä haluavan palata sieltä kotiin. Säälien yksinäisyyttäni teidän miehenne vaati minut tulemaan tänne iltaa viettämään."

"Se oli ystävällistä — toivottavasti saamme teidät tänne uudestaan kun vaimonnekin voi tulla. Mr. Sybert", lisäsi hän kääntyen nuoremman herran puoleen, "ette tiedäkään, miten olemme kaivanneet teitä, kun enää niin harvoin käytte meillä. Vasta nyt huomaamme, miten tärkeä perheemme jäsen teistä oli tullut."

Marcia hillitsi kohteliaisuudesta hymynsä kuullessaan tämän puheen, kun hän esitteli nuoren maalarin. Hänetkin otettiin ihastuksella vastaan.

"Tämähän on aivan hurmaavaa!" huudahti Mrs. Copley. "Valittelin juuri kreivitär Torrenierille, ettei ainoakaan ihmissielu ollut käynyt meitä tervehtimässä, siitä asti kuin muutimme huvilalle, ja tuskin olin sen sanonut kun jo saimme kolme vierasta!"

Pietro lopetti tämän kohteliaisuuksien tulvan tuomalla teekupit pöytään; ja Gerald mukaan luettuna oli nyt koolla erittäin juhlallinen teeseurue. Mr. Copley oli kerran huomauttanut Paul Dessartista, että hän koristaisi jokaista päivällispöytää ja tänään hän todellakin esiintyi sangen edukseen.

Melville johti keskustelun erääseen kuuluisaan luostariin, jonka hallitus hiljattain oli lakkauttanut, ja se aiheutti väittelyn, jossa lausuttiin paljon eriäviä mielipiteitä. Kreivitär ja Dessart puolustivat innokkaasti kodittomia munkkeja, kun taas toiset herrat olivat valtiolliselta näkökannalta katsoen taipuvaiset hyväksymään hallituksen toimenpiteet. Heillä oli vahvat perustelut, mutta pieni kreivitär ojennellen vilkkaasti somia, kapeita käsiään pysyi horjumatta väitteessään; hän kuului valkoiseen puolueeseen, mutta siitä huolimatta hän kallistui toisinaan mielipiteissään aivan vastakkaiseen suuntaan. Kirkon omistusoikeus oli jo viiden vuosisadan vanha, hallituksen vain neljännesvuosisadan. Kummalla oli siis suuremmat oikeudet? Ja paitsi asian oikeudellista puolta — huomautti puolestaan Dessart — olisi munkkien jo askeettisten syiden perustuksella annettava jäädä paikoilleen. Kukapa toivoisi hallitusvirkamiehiä epätaiteellisine, sinisine univormuineen näyttämään freskomaalauksien ihanuuksia ja vanhojen rippituolien leikkauksia. Sehän aivan pilaisi runollisuuden. Kardinaalin, prelaattien ja italialaisten ruhtinaiden nimiä mainittiin arkailematta ja hallituksen puolustajat myönsivät joutuneensa tappiolle. Marcia ajatteli kuunnellessaan, että nuori taiteilija veti aivan vertoja valtiomiehille, eikä hän voinut myöskään olla myöntämättä, että olipa kreivittärellä miten paljon vikoja hyvänsä, typerä hän ei ainakaan ollut.

Mutta Gerald sai sinä iltana yleisen huomion käännetyksi itseensä. Kun häntä oli kielletty ottamasta kolmatta maritozzoa hän nousi haluttomasti pöydästä, pudisteli muruset puseroltaan ja suuntasi kulkunsa laakerilehtoon, huvitellakseen siellä sisiliskoillaan, joita hän säilytti laatikossa kivisen puutarhasohvan alla. Äkkiä pelästytti teeseurueen loiskahdus ja kova parkaisu ja kaikki ryntäsivät suoraa päätä onnettomuuspaikalle. Mr. Copley, saapuen ensimmäisenä, ehti tarttua poikaansa kantapäähän ja vetää hänet suihkukaivosta kuten Akilleen.

"Mitä on tapahtunut, Howard?" kysyi Mrs. Copley tuskissaan, kun toisetkin kiiruhtivat paikalle.

"Ei mitään vaarallista", rauhoitti hänen miehensä. "Gerald vain yritti sulautua ympäristöönsä."

Mutta Gerald, josta valui vettä virtanaan, ei hyväksynyt tätä selitystä, vaan väitti kaikkien hämmästykseksi, että Marietta oli työntänyt häntä. Mutta silloinkos Marietta alkoi päivitellä. Hänkö olisi työntänyt poikaa! Madonna mia, se oli selvä hätävalhe! Kannattaisiko hänen tehdä sellaista, kun hän siitä hyvästä vain sai vaivakseen uudelleen vaatettaa pojan? Hän oli yhtämittaa varoittanut Geraldia putoamasta suihkulähteeseen, mutta niin pian kuin hän käänsi selkänsä, tämä oli ollut tottelematon.

Naurettiin ja lausuttiin arveluja, itkettiin ja väitettiin vastaan, kunnes vihdoin lapsenhoitaja, poika ja isä sekä äiti lähtivät sisään selvittämään asiaa jättäen vieraat onnettomuuspaikalle. Kun palattiin takaisin pengermälle, hankki kreivitär hyvin taitavasti Sybertin toiselle, Dessartin toiselle puolelleen ja kertoi heille vilkkain elein huvittavia roomalaisia juoruja. Melville ja Marcia seurasivat perässä, viimeksimainittu pitäen tarkasti silmällä edessään kulkevia ja huomaten hyvillä mielin, että nuori taiteilija olisi sangen mielellään vetäytynyt pois. Luultavasti kreivitärkin aavisti tämän; joka tapauksessa hän pidätti hänet paikoillaan. Pääkonsuli väitteli eräästä äskettäin lukemastaan kirjoituksesta, joka kosketteli Amerikan valtiollista edustusta ja hän arvosteli ankarasti kirjoittajaa. Melville esitti mielipiteensä hyvin pontevasti, ja ne saivat osakseen voimakasta vastakaikua.

"Joka tapauksessa", hän lausui lopuksi, "Amerikalla ei ole mitään syytä hävetä edustajiaan Italiassa. Hänen Ylhäisyytensä on mainio esimerkki oikeasta miehestä oikealla paikalla".

"Entä hänen Ylhäisyytensä veljenpoika?" kysyi Marcia seuraten silmillään velttoryhtistä olentoa edessään.

"Hän on yhtä mainio esimerkki oikeasta miehestä väärällä paikalla."

"Luulin teidän kuuluvan hänen puolustajiensa joukkoon."

"Luulitteko minun puolustavan häntä? No niin, luonnollisesti teen sen." Melvillen ääneen sisältyi kuin taisteluvaatimus; hän oli otellut niin monet kerrat Sybertin puolesta, että hän tätä kysymystä kosketeltaessa aina aivan vaistomaisesti otti sotaisen ryhdin.

"Oh, enpä tiedä", lausui Marcia epäröiden. "On paljon ihmisiä, jotka eivät pidä hänestä."

Melville raapaisi tulta, sytytti sikarin ja puhalsi sen kiivaasti tuleen; sitten hän huomautti: "Ihmiset ovat typeriä."

Marcia nauroi ja yritti puolustella:

"Suokaa anteeksi, mutta kaikilla teillä on niin kova touhu Mr. Sybertistä. Toisena päivänä minulle ylistetään häntä maasta taivaaseen ja seuraavana saan kuulla häntä mitä ankarimmin moitittavan. On vaikeata tietää, minkä voi pitää totena niin monivivahteisesta henkilöstä."

"Sallikaa minun sanoa eräs asia, Miss Marcia, ja se on se, että koskaan tässä maailmassa ei saa luottaa sellaiseen mieheen, jolla ei ole ainoatakaan vihollista — en tiedä, miten asia lienee tulevassa maailmassa. Mitä taas Sybertiin tulee, voitte turvallisesti uskoa sen, mitä hänen ystävänsä hänestä sanovat."

"Siinä tapauksessa hän ei todellakaan näytä maailmalle parasta puoltaan."

"Hän pitää kai sitä vain omana asianaan."

Muuan ajatus pisti samassa hänen päähänsä ja hän katsahti vaieten Marciaan heikon hymyn leikkiessä hänen voimakaspiirteisillä kasvoillaan. Tyttö ei käsittänyt sitä hymyä, mutta se hermostutti häntä hiukan, ja kun hänellä ei ollut muutakaan sanottavaa, hän jatkoi pisteliäästi samaa ainetta:

"Kun näkee ihmisen, joka ei ensinkään välitä omasta maastaan, jonka suurin halu on esiintyä kosmopoliittina, jonka ainoana virkana on seurustella ja valmistella päivällispuheita, niin luonnollisestikaan ette voi moittia sitä, että pitää häntä jotakuinkin mitättömänä henkilönä." Marcia päätti lauseensa tehden halveksivan liikkeen.

"Vähän aikaa sitten, Miss Marcia, kerroitte minulle joistakin ihmisistä Castel Vivalantissa. Te ylpeilitte laajasydämisyydestänne, kun silloin tällöin satuitte löytämään todellisen ihmisen talonpojasta. Ettekö luule voivanne tunkeutua vielä askelta eteenpäin löytämällä todellisen miehen, persoonallisuuden, maailmanmiehestä? Huomaatte sen sangen pian."

"Ette voi saada minua pitämään Mr. Sybertistä", nauroi tyttö. "Setä Howard on koettanut, mutta turhaan."

Vähän ajan kuluttua Mr. ja Mrs. Copley saapuivat vieraittensa luo, ja kreivitär ilmoitti lähtevänsä kotiin syyttäen yhdeksän mailin pituista matkaansa. Mr. Copley huomautti, että matka ei olisi päivällisen jälkeen yhtään pidentynyt, mutta lady piti oman päänsä ja hänen vaununsa tilattiin. Hän lähti jäähyväishuutojen kaikuessa. Kreivitär osasi erehtymättömällä vaistolla saada tahtonsa perille, ja sekä hänen tulonsa että poislähtönsä olivat todella katsomisen arvoiset. Hän hyvästeli Mrs. Copleyn ja pääkonsulin sekä Marcian pengermällä, käveli sitten marmorikivityksen poikki samalla kuin toiset kolme herraa saattoivat hänet vaunuille varoen tarkasti tallaamasta hänen laahustaan. Sybert auttoi hänet vaunuihin, Dessart peitteli hänet, Copley varovaisesti piteli hänen pitsistä päivänvarjoaan. Nyökäten iloisesti valkosulkaisella hatullaan pengermällä seisoville ja heittäen heihin yhteisen katseen tummista silmistään, hän lähti lopultakin, noiden kolmen herrasmiehen kohteliaasti kumarrellessa.

Marcia jatkoi kävelyään Sybertin ja Dessartin kanssa pengermällä, kun taas hänen setänsä ja tätinsä seurustelivat Melvillen kanssa nauttien eteissalin mukavista istuimista. Sybert olisi oikeastaan mieluummin mennyt sinne, mutta hän sattui paraillaan väittelemään Dessartin kanssa vastatehdystä ja useiden mielestä häpeällisestä ehdotuksesta, että Rooman seitsemän kukkulaa tasoitettaisiin. Molemmat herrat kannattivat joka kohdassa vastakkaisia mielipiteitä ja heidän perustelutapansakin oli aivan vastakkainen. Dessart esiintyi kiihkeän kaunopuheisena valiten sanansa ja vertauskuvansa, kunnes pelkällä sanojen helinällä sai kuulijansa puolelleen, kun taas Sybert puolestaan muutamin sanoin hakkasi pois kulmakiven hänen rakennuksestaan. Tuo hänen torjumistapansa oli aina suunnattomasti harmittanut Marciaa. Hän selitti aina oman kantansa panematta mitään merkitystä vastustajansa kaunopuheisuuteen, ikäänkuin siitä ei kannattaisi pitemmältä väitellä. Pääsemättä tänäänkään yksimielisyyteen piano regolatoresta he jättivät keskustelun sikseen ja pysähtyen pengermän kaiteen luo, seisoivat siinä katsellen alas laaksoon.

Dessart tarkasteli maisemaa jännittyneenä huomaten nopeasti jokaisen vastakohdan ja värivivahduksen, hän huomasi vaihtelevan purppuravärin etäisyydessä, kapean kultakaistaleen siinä, missä tasanko ja taivas yhtyivät mereen. Rooman vaalean sumuharson peitossa ja Monte Soracten jyrkästi eroittuvat ääriviivat. Se oli täydellinen taulu kokoonpanonsa, perspektiivin ja väriyhtymien puolesta, mikään ei vetäisi sille vertoja. Hän huoahti tyytyväisenä.

"En minäkään" hän mumisi itsekseen, "voisi, ehdottaa tähän pienintäkään muutosta."

Sybertin synkät kasvot vetäytyivät hymyyn.

"Minäpä voisin ehdottaa koko joukon."

Nuori maalari tuijotti häneen moittien.

"Ah niin", hän myönsi, "voin kuvitella, minkä suuntaisia ne olisivat! Miss Copley", lisäsi hän kääntyen Marcian puoleen, "sallikaa minun kertoa teille, mitä näin eräänä päivänä Rooman Campagnalla. Se oli näky, joka olisi voinut tehdä kunnon ihmisen sairaaksi. Näin —" hän pysähtyi surkean näköisenä — "McCormickin leikkuu- ja sitomakoneen!"

Sybertiltä pääsi naurahdus.

"Iloitsen siitä suuresti; toivoisin vain, että niitä voisi nähdä useampiakin."

"Mies, mies! Te ette tiedä mitä puhutte!" huusi Paul. Hänen äänensä oli itkunsekainen. "McCormick leikkuukone, kuten sanoin, maalattu punaiseksi, keltaiseksi ja siniseksi — se mies, joka sen teki, olisi oikeutta myöten tuomittava itse juomaan maalinsa."

Marcia nauroi ja taiteilija jatkoi harmistuneena: "Tuo kone kylvää, leikkaa ja sitoo, kaiken yht'aikaa. Sen nopeus aivan kauhistuttaa. Ja kaikkea tuota se tekee Agra Romanalla, jota talonpojat ovat jo tuhansia vuosia omin käsin kaivaneet, viljelleet ja kääntäneet."

"Sehän on erittäin käytännöllinen keino, jolla Campagna saadaan viljellyksi", huomautti Sybert.

"Käytännöllinen keino, jolla Campagna saadaan viljellyksi!" Dessart kertasi lauseen ähkien. "Eikö maailmassa ole ainoatakaan kauneudelle pyhitettyä paikkaa? Pitääkö Amerikan täyttää joka nurkka leikkuu- ja niittokoneilla ja työntökärryillä? Tapa, jolla he turmelevat nuo ihailtavan vanhanaikaiset talonpojat, on suorastaan rikollinen."

"Olen aivan samaa mieltä", myönsi Marcia lämpimästi, "Setä Howard sanoo, että heillä ei ole kylliksi ruokaa; mutta aivan varmaan he ovat onnellisen näköisiä, eivätkä näytä ensinkään laihoilta. En voi olla uskomatta, että hän suurentelee kurjuutta."

"Italialainen, joka ei tiedä, mistä saa hankituksi seuraavan ateriansa, asettuu selälleen auringonpaisteeseen ihaillen mielessään taivaan kauneutta; ja tuosta näystä hän saa yhtä suuren tyydytyksen kuin päivällisestään. Jollei tuo ole onnellisuutta, niin mikä sitten on? Ja juuri senvuoksi minua raivostuttaa Italian turmeleminen."

"Aivan niin, Dessart, luullakseni se raivostuttaa meitä kaikkia", vastasi Sybert. "Vaikka pelkäänpä, että lähemmin määriteltäessä joutuisimme riitaan keskenämme." Hän ojensi kätensä länteenpäin, sinne, missä tasanko ja meri yhtyivät Ostian raunioiden ja Pontinelaisten nevojen luona. Siinä oli laaja, autio, toivoton lakeus; asumaton, viljelemätön kuumeen pesäpaikka.

"Eikö teidän mielestänne olisi hyvä", kysyi hän, "jos tuo maa saataisiin kuivatuksi ja viljellyksi ja uudelleen elvytetyksi, samanlaiseksi kuin se luultavasti oli pari tuhatta vuotta sitten?"

Marcia pudisti päätään. "Minä jättäisin sen mieluimmin sellaiseksi kuin se on. Joku harvahan sillä kyllä voisi ansaita, mutta ajatelkaa miten paljon runollisuutta, taiteellista nautintoa ja romantiikkaa monet sen mukana kadottaisivat! Täällä Rooman Campagnalla näyttää käytännöllisyys kerrankin antavan tilaa runollisuudelle. Sopii niin hyvin, että se on autio ja asumaton, ja että vain jokunen lammaslauma siellä käyskentelee paimenineen, ei mitään rakennuksia, lukuunottamatta tornien raunioita ja vanhoja latinalaisia hautoja — se olisi ikäänkuin muinaisen Rooman hautausmaa."

"Nykypolvella on myös joitakin oikeuksia — itse Roomassakin."

"Niillä näyttääkin olevan koko joukko", myönsi Dessart. "Oi minä tiedän kyllä, mitä te uudistusten rakastajat haluatte! Te tahtoisitte nähdä kaupungin täynnä savutorvia ja kaikennäköisiä konelaitteita, ja Campagnan jaettuna pieniin puutarhatilkkuihin, joissa kaikki saisivat hyvän päiväpalkan ja kuusi prosenttia korkoa; kaikki ihmiset kävisivät puettuina samaan tapaan valmiina ostettuihin pukimiin talonpoikaisvaatteiden sijasta; kukaan ei olisi köyhä eikä kenelläkään olisi taiteellista arvoa."

Sybert ei vähään aikaan vastannut tähystelyssään etäisyyteen puoleksi suljettujen silmäluomiensa alta. Hän muisteli ratsastusmatkaa, jonka hän oli tehnyt pari kolme päivää sitten. Hän oli ollut metsästysretkellä Campagnalla suurella maatilalla, joka kuului eräälle roomalaiselle ruhtinaalle, jonka ainoana harrastuksena maahan nähden oli kiskoa siitä niin paljon tuloja kuin mahdollista. He olivat pysähtyneet juottamaan hevosia muutamien olkimajojen luo, joissa tilan työväki asui, ja Sybert oli laskeutunut hevosensa selästä ja mennyt sisään puhuttelemaan työmiehiä. Siellä oli pimeätä ja kosteata, lattia oli likainen ja karkeatekoiset penkit reunustivat seiniä. Tuossa hökkelissä asui viisikymmentä ihmisolentoa yhteensullottuina, hengittäen raskasta, myrkyllistä ilmaa. He olivat joukoittain tulleet vuoristokodeistaan etsimään työtä ja olivat myyneet itsensä ruhtinaalle neljänkymmenen centin päiväpalkasta.

Hänen silmiensä eteen välähtivät heidän kalpeat, tylsistyneet kasvonsa syyttävine ilmeineen, ja hänen teki mieli kuvata sitä seuralaisilleen. Mutta huomatessaan, ettei kumpikaan noista kahdesta välittäisi siitä enempää kuin maatilan omistajakaan, hän vain huolettomasti kohautti olkapäitään.

"Kestää kyllä, ennenkuin se aika ehtii tulla", vastasi hän Dessartille.

"Mutta te toivoisitte sen tulevan, eikö totta?" intti Marcia.

"Kyllä; ettekö te sitten?"

"En", nauroi tyttö. "En tosiaankaan toivoisi. Pidän talonpojista ehdottomasti enemmän sellaisina kuin ne nyt ovat. He ovat köyhinä paljon puoleensavetävämpiä, ja kun he sitäpaitsi ovat onnellisia, niin mielestäni meillä ei ole mitään syytä heitä häiritä."

Sybert katseli hetken liikkumatonna maahan; sitten hän kohotti päänsä kääntyen Marciaan päin. Hän silmäili häntä kiireestä kantapäähän, hänen hienon pukunsa jokaista yksityiskohtaa, tytön siinä huolettoman viehkeästi nojautuessa kaidetta vastaan, eikä hän yrittänytkään salata arvostelevan katseensa kylmää halveksumista. Marcia vastasi siihen ylpeän uhmaavasti; ei sanaakaan vaihdettu, mutta tämä oli selvä sodanjulistus.

VII Luku.

Roystonit lähestyivät Roomaa lyhyin päivämatkoin pitkin Rivieraa, ja kun heillä ei ollut oikein varmaa matkasuunnitelmaa, he saapuivat Roomaan ilmoittamatta tulostaan edeltäkäsin. Paul Dessart oli keskusteltuaan Marcian kanssa miettinyt tulevaisuuttaan ja päättänyt, tukahuttaen vastenmielisyytensä, täyttää velvollisuutensa sukulaisiansa kohtaan. Sillä tiellä hän arveli piankin saavansa palkan vaivoistaan.

Eräänä aurinkoisena aamuna huhtikuun alussa (hän oli laskenut ajan oikein: palmusunnuntai oli viikon kuluttua) pysähtyivät vaunut hänen asuntonsa edustalle, Mrs. Royston tyttärineen nousi niistä ja tingittyään hetken ajurin kanssa maksusta antoi tämän mennä menojaan. He soittivat ovikelloa ja odotellessaan sisäänpääsyä tutkivat epäilevän näköisinä ympäristöään. Katu oli kapea ja mutkikas, jollaisia oli paljon Corson ja joen välillä; siellä oli eri värien ja hajujen sekoitus, kirjavia pesuvaatteita liehumassa ikkunoissa, sieviä, pörrötukkaisia lapsia kultaisine korvarenkaineen inhoittavan ryysyisissä pukimissa ryömi kulkijoitten jaloissa. Itse rakennuksen kadunpuoleinen sivu oli valkeaksi rapattu ja paljas, varustettu vain lujasti suljetuilla ikkunoilla alakerrassa ja joillakin koristuskuvioilla neljännen kerroksen kohdalla, mikä todisti, että se oli aikoinaan ollut palatsi ja linnoitus.

Mrs. Royston kääntyi tarkastamasta katua ja soitti uudelleen ovikelloa. Tällä kertaa hän teki sen jo hiukan kärsimättömästi. Odotettiin vielä hetkinen, kunnes vihdoin oven avasi pieni ihmeen kaunis poikanen, tuota Italiassa tavallista paimenpoikatyyppiä. Hän otti hatun päästään, lausuen kohteliaasti "Permesso, signora", syöksyessään edellä ylös rappusia näyttämään tietä ja avaamaan oven. He saapuivat viidenteen kerrokseen jotakuinkin hengästyneinä; siellä heidät ohjattiin puhtaaksi lakaistuun ja koristeltuun työhuoneeseen, jossa Paul valkeassa puserossa, hihat käärittyinä kyynärpäihin, oli syventyneenä suureen luonnokseen, joka kiinnitti hänen huomionsa kokonaan. Hän otti sukulaisensa vastaan iloisen yllättyneenä, seisoi aivan hiljaa, kun täti pontevasti suuteli häntä poskelle, ja nähtyään serkkunsa suuteli hän puolestaan heitä.

Mrs. Royston istuutui tarkastelemaan huonetta. Se oli nuhteeton työpaja, ja oli ollut sinä jo viikon verran. Silminnähtävästi hyvillään hän siirsi katseensa veljenpoikaansa.

"Paul sinähän olet edistynyt", sanoi hän hetken kuluttua.

"Täti rakas, minähän olen viisi vuotta vanhempi, kuin olin viisi vuotta sitten."

"Niin", huoahti hän helpotuksesta, "uskon todellakin, että olet!"

"En olisi ensinkään uskonut sinua, Paul, niin ihailtavaksi serkuksi", selitti Margaret suoraan kääntäessään katseensa häneen, sitten kun ensin oli tarkastellut huonetta. "Eleanor kertoi sinun komeilevan samettihousuissa. Eihän se ole totta?"

"Minulla ei ole eläissäni ollut samettihousuja."

"Onpahan!" väitti Eleanor. "Älä koetakaan puijata. Äiti ja minä tapasimme sinut Luxembourg-puutarhassa keskellä valoisaa päivää sinisissä samettihousuissa viinipullo toisessa ja leivän kappale toisessa taskussa."

"Anna menneisyyden haudata omat kuolleensa!" pyysi Paul. "Nyt käytän Corson englantilaista räätäliä."

"Marcia Copley kirjoitti olevansa hyvin mieltynyt sinuun, mutta hän ei kertonut, kuinka hauskannäköinen sinä olet", sanoi Margaret suoraan tapaansa.

Paul punastui hiukan torjuessaan nauraen syytöksen.

"Eikö sinusta Miss Copley ole herttainen?" jatkoi Margaret. "On parasta, että pidät hänestä", jatkoi hän, "sillä hän kuuluu parhaimpiin ystäviimme."

Paul punastui yhä enemmän vastatessaan hyvin välinpitämättömästi, että Miss Copley tuntui varsin hauskalta. Ei hän kuitenkaan ollut usein tavannut häntä.

"Toivoakseni", lausui täti, "olet ollut kohtelias."

"Rakas täti", vastasi Paul kärsivällisesti, "en tosiaankaan voi parantua olemasta epäkohtelias ihmisille", näin sanoen hän otti Baedekerin tätinsä kädestä ja istuutui hänen viereensä. "Missä paikoissa haluat ensin käydä?" hän kysyi.