ESIPUHE (continued 2)

Syvennyttiin laskemaan taidekokoelmia, raunioita ja kirkkoja, joissa olisi käytävä samalla matkalla ja puolen tunnin kuluttua ajeltiin jo Coloseumia kohden Paul ja Margaret toisissa, Mrs. Royston ja Eleanor toisissa vaunuissa; Paul mietiskeli itsekseen, ettei velvollisuuden tie aina välttämättä ollut niin kovin okainen.

Seuraavan viikon aikana Marcia oli Villa Vivalantissa melkein yhtä vähän kuin setänsä. Hän vietti suurimman osan ajastaan Roomassa käyden taidekokoelmissa ja kirkoissa sekä teekutsuissa ja laskiaishuveissa keventääkseen väsyttävien nähtävyyksien vaikutusta. Paul Dessart osoittautui huomaavaiseksi oppaaksi, eikä hänen uhrautumisensa velvollisuuden vuoksi jäänyt palkintoa vaille; hämärät holvit ja kappelit, palatsien ja taidekokoelmien syvät ikkunakomerot tarjosivat monet kerrat tilaisuuden salaisiin keskusteluihin. Eikä Paul ollut käyttämättä niitä hyväkseen. Kevät oli ihana; Rooma oli täynnä auringonpaistetta ja kukkia ja italialaista elämäniloa. Italian köyhien huolet, joihin Mr. Copley oli kokonaan syventynyt, eivät noina päivinä paljonkaan rasittaneet hänen veljentytärtään. Marcia oli liiaksi kiintynyt omiin asioihinsa, jotta hän olisi huomannut muita kuin onnellisia ihmisiä. Hän katseli Italiaa ruusunpunaisten silmälasien läpi, ja auringonpaisteessa hehkuva Italia hymyili hänelle myötämielisesti.

* * * * *

Eräänä aamuna sattui huvilassa muuan tapaus, ja vaikkakaan sillä ei ollut mitään vaikutusta suureen maailmaan, osoittautui se kuitenkin tapahtumain kehittyessä siksi pyöräksi, jonka ympäri kohtalon langat kietoutuivat. Gerald putosi kaiteen yli kahdeksan jalan korkeudelta pää edellä saaden nenänsä verille ja katkaisten etuhampaansa. Tällä kertaa hän ei voinut syyttää, että Marietta olisi työntänyt häntä, sillä voitiin selvästi todistaa, että Marietta sillä hetkellä istui keittiön kynnyksellä hymyillen Francois'lle. Johdonmukaisuuden vuoksi sai Marietta kuitenkin palkkansa, piletin Roomaan, ja viisikymmentä liiraa surun lievittämiseksi. Castel Vivalantista hankittiin pikimmiten uusi lapsenhoitaja. Hän oli leipuri Domenicon veljentytär ja oli palvellut ruhtinas Barberinin perheessä Palestrinassa, mikä oli tarpeeksi edullinen suositus.

Mitä taas murskautuneeseen hampaaseen tulee, oli se maitohammas ja hyvin vaivainen. Useimmat ihmiset olisivat lohduttautuneet sillä, että se luonnostaan kyllä paranisi. Mutta Mrs. Copley, joka oli kovin arka poikansa terveydestä ja kauneudesta, päätti että Gerald oli vietävä hammaslääkärille. Gerald nurisi vastaan, ja Marcia, joka kylläkään ei sinä iltana ollut aikonut mennä Roomaan, tarjoutui lähtemään toisten seuraksi, ylläpitääkseen, kuten hän itse sanoi, Geraldin rohkeutta junamatkalla. Lähdettäessä hän kertoi Mrs. Copleylle aikovansa mennä Roystoneille koko illaksi, sillä he olivat päättäneet käydä Forumilla jonakin kuutamoiltana, ja nyt näytti olevan sopiva aika. Rooman asemalla hän siis erosi heistä ja ajoi Hotel de Londres et Paris'iin.

Hän tapasi naiset paraillaan syömässä toista aamiaistaan, ja he ilostuivat suuresti hänet nähdessään. Kävi kuitenkin ilmi, että iltaa varten oli jo määrätty ohjelma, joten siis aiottu Forumin matka ei voinut tulla kysymykseen.

"Eihän sen ole väliä", sanoi Marcia vetäen hansikkaita käsistään; "voinhan tulla jonakin toisena päivänä; Roomassa on aina kuutamo"; ja niin ryhdyttiin tuumimaan, miten iltapäivä vietettäisiin. Hotellin ovenvartija oli hankkinut Margaretelle pääsylipun kuninkaalliseen linnaan ja talliin, ja kun tyttö oli innostunut näkemään kuninkaiden kotitaloutta, kannatti hän itsepintaisesti käyntiä Quirinalissa. Mutta Mrs. Royston, joka tunnollisesti tahtoi ensin käydä ikävämmät paikat, jotka Baedekerissä lueteltiin, ehdotti Lateran museota. Asia ei vielä ollut ratkaistu, kun noustiin pöydästä, ja samassa palvelija toi Paul Dessartin ja M. Adolphe Benoit'n käyntikortit.

Paul ratkaisi kysymyksen: kaupunki oli niin täynnä pyhiinvaeltajia, ettei muurien sisäpuolella olisi ensinkään hauskaa; nyt olisi senvuoksi otettava vaarin ihanasta ilmasta ja ajettava kaupungin ulkopuolelle Tre Fontanan luostariin. Mutta kaikki ei järjestynytkään niin hauskasti kuin hän oli toivonut, sillä hän huomasi joutuvansa toisiin vaunuihin kuin Marcia. Luostarin munkit olivat paraillaan messussa pienessä kappelissa, kun sinne saavuttiin, ja hetkiseksi pysähdyttiin kuuntelemaan gregorianista laulua, joka juhlallisin nousuin ja laskuin kaikui avarassa, autiossa kirkossa. Hämärä valaistus, hiljainen, yksitoikkoinen musiikki ja näkymättömät munkit muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden. Paul ottaen vaarin tällaisen tilanteen mahdollisuuksista teki parhaansa päästäkseen keskustelun alkuun Marcian kanssa, mutta tyttö oli kiusallisen vaitelias. Mrs. Roystonin opaskirja ja munkkijärjestön historia näyttivät kiinnittävän hänen koko huomionsa.

Kohtalo asettui kuitenkin lopulta Paulin puolelle. Kotimatkalla Mrs. Royston pysähtyi Pyhän Paavalin kirkon luona muurien ulkopuolella, ja koko seurue nousi vielä kerran vaunuista. Kirkossa alkoi Mrs. Royston opaskirja kädessään tavanmukaisen tarkastelunsa, silläaikaa kuin Eleanor nuoren ranskalaisen seurassa kierteli ympäri kiintyneenä tutkimaan kirkon arkkitehtuuria. Margaret oli kuullut että jollakin mosaikkiseen koristereunukseen kuvatulla paavilla oli timanteista silmät, ja hän ryhtyi innokkaasti etsimään niitä. Marcia ja Paul auttoivat häntä hetken ajan, mutta he olivat kumpikin nähneet kirkon jo monet kerrat ennen eivätkä heitä tällä hetkellä erittäin huvittaneet timanttisilmäiset paavit.

Luostarin ovi oli raollaan ja äkkiä he jättivät toiset lähtien kahden rauhalliseen sivurakennukseen, jossa oli tiilikivinen lattia ja vanhanaikaisesti rakennetut pylväät. Siellä oli rauhallista ja yksinäistä, ei aavistustakaan ulkomaailman hälinästä. He kääntyivät kulkemaan pitkin kivitystä, jossa pylväiden varjot vaihtelivat kirkkaan auringonpaisteen kanssa. Uneksiva, vanhanajan ilmapiiri valtasi heidät lumouksellaan; Marcian kiusallinen mieliala ja Paulin kärsimättömyys olivat kuin poispyyhkäistyt. He jatkoivat kävelyään ääneti, kunnes hiljaisuus pian alkoi käydä ikäväksi, ja Marcia alkoi puhua pylväsveistoksista ja puutarhan kukista, joita munkit hoitivat. Paul vastaili hänelle puoleksi ajatuksissaan, kunnes hän lopulta ilmaisi, mitä hänen mielessään liikkui; hän muisteli keskustelua, joka heillä oli ollut jo useita viikkoja sitten eräänä iltapäivänä Borghesen puutarhoissa.

"Useimmat miehet eivät panisi arvoa tuollaiseen", hän lausui osoittaen pientä, vaatimatonta puutarhaa, jossa kasvoi orvokkeja ja köynnösruusuja, jotka kiertelivät pitkin luostarin pylväskäytävää, aina ylös kirkon synkille, harmaille muureille. "Mutta muutamat siitä välittävät. Koska asian laita on niin, miksi emme antaisi enemmistön harjoittaa kivihiilituotantoa ja rakentaa rautateitään, samalla kuin hyvin pieni vähemmistö, joka panee arvoa tällaiseen, syventyy sitä ihailemaan? On onni, että emme kaikki harrasta samoja asioita, sillä onhan olemassa niin monia eri työmaita. Tietysti", lisäsi hän, "tiedän kyllä hyvin, etten koskaan tule saamaan aikaan mitään oikein suurta; en uskottele olevani mikään nero. Mutta kunhan saa aikaan edes jotain vähäpätöistä, eikö sekin ole jotain?"

He olivat saapuneet luostarin toiseen päähän ja pysähtyivät pylvään luo nojaten kaiteeseen.

"Arveletteko te, että laiminlyön velvollisuuteni, kun en elä Amerikassa?" kysyi hän.

"Enpä oikein tiedä", hymyili Marcia epäröiden. "Luullakseni kai mielipiteeni alkaa muuttua."

"Tiedän vain yhden asian, joka saisi minut toivomaan pois Italiasta", sanoi Paul matalalla äänellä.

Marcia aavisti heti mitä hän aikoi sanoa, hetkisen hän epäröi, sitten kysyi hänen katseensa: "Mikä se on?"

Paul loi silmänsä auringonpaisteiseen lattiaan, sitten hän katsahti tytön kasvoihin hymyillen ja kuitenkin totisena. "Jos te ette olisi Italiassa."

Marcia kuunteli häntä ääneti, katse kiinnitettynä kivityksessä olevaan kuolleen munkin kuvaan ja koneellisesti seuraten siinä olevaa latinankielistä omistuskirjoitusta. Oli vielä aikaa; hän oli vielä tilanteen herra. Naurulla tai äkkinäisellä käänteellä hän voisi syrjäyttää hänen sanansa ja saattaa heidän suhteensa entiselleen. Mutta hän ei ollut ensinkään varma siitä, tahtoiko hän itsekään, että entinen suhde säilyisi; hänet valtasi äkkiä kova uteliaisuus, mitä Paul tämän jälkeen sanoisi.

"Mutta Marcia!" hän huudahti. "Toivotteko te itsellenne jotain ruhtinasta tai muuta senkaltaista?"

"Ruhtinastako?" tyttö kysyi. "Miksi ruhtinasta?"

"Oh, sitähän te naiset aina toivotte — että saisitte pitää pientä kruunua vaunujenne ovessa, että teillä olisi palvelijajoukko kumartelemassa ympärillänne ja sanomassa si, si eccellenza, niin pian kuin käännähdättekään."

"Sehän olisi mukavaa", myönsi tyttö. "Satutteko tietämään ketään sopivaa naimatonta ruhtinasta?"

"Ei niitä ole ainoatakaan."

"Eikö? Onhan toki, tapasin tässä muutamana päivänä erään, joka minusta oli aivan ihastuttava. Hänen sukunsa on seitsemänsadan vuoden vanha, ja hän omistaa kaksi linnaa ja kolme kylää."

"Ei hän olisi ajan pitkään ihastuttava. Huomaisitte pian linnat tomuisiksi, kylät likaisiksi ja ruhtinaan itsensä typeräksi." Hän laski kätensä tytön kädelle, joka lepäsi kaiteella. "Valitkaa paremminkin minut, Marcia; lopulta huomaatte minut rakastettavammaksi."

Marcia pudisti päätään, mutta ei vetänyt pois kättään. "Tosiaan, Paul, en itsekään tiedä, — enkä vihaa maailmassa mitään niin kuin ratkaisun tekemistä. Teidän ei pitäisi tehdä tuollaisia kysymyksiä, joihin ei osaa vastata."

"Katso, äiti! eikö luostari ole hauska?" kuului äkkiä Margaretin ääni pienen pihan toiselta puolen. "Oi, tuollahan ovat Marcia ja Paul! Me ihmettelimme niin kovin, minne te olitte kadonneet."

"Oh, hitto vieköön!" Paul huudahti pistäen käden taskuunsa ja nojautuen pylvääseen. "Sanoinhan teille", lisäsi hän naurahtaen, "että minun sukulaiseni tulevat aina sinne, minne heitä ei toivota."

Kaikki yhtyivät jälleen kokoon, ja Marcia tuskin katsahtikaan häneen. Mutta hänen sydämensä oli aivan täynnä siitä, mitä Paul oli puhunut, ja hänen täytyi varata koko itsehillitsemiskykynsä, jotta voisi seurata keskustelua. Kun jatkettiin matkaa, ehdotti Mrs. Royston, että pysähdyttäisiin vielä katsomaan englantilaista hautuumaata juuri kaupunginportin luona. Marcia katsahti kelloonsa ja lausui pahoittelevansa, että hänen täytyi mennä suoraan, jotta tapaisi Mrs. Copleyn ja Geraldin ja ehtisi ajoissa kuuden junalle. Jättäen heille jäähyväiset Porta San Paolon luona, hän kieltäytyi päättävästi vastaanottamasta Paulin tarjousta saattaa hänet asemalle.

"Ei mitenkään, Mr. Dessart", hän huudahti, kun tämä sopi Mrs. Roystonin kanssa yhtymisestä myöhemmin illalla hotellissa, "en tahdo, että tulette kanssani; en ajattelekaan, että ottaisin teidät toisten seurasta. Tätini on asemalla, ja kykenen aivan hyvin suoriutumaan siellä yksinäni. En tosiaankaan tahdo vaivata teitä."

Paul hypähti vaunun astuimelle.

"Ei se ole mikään vaiva", hymyili hän.

"Ei, ei; menen mieluummin yksin. Minä todella suutun, jos tulette", väitti tyttö matalalla äänellä.

Nuorukainen kohautti olkapäitään ja siirsi jalkansa pois astuimelta.

"Kuten haluatte", hän vastasi äänellä, joka ilmaisi loukattua tunnetta. Ajaja katsoi taakseen odottaen määräyksiä. Paul epäröi hetken, sitten hän kääntyi tytön puoleen kuin kysyen matkan määrää. "Onko minulla mitään toivoa?" hän lausui.

Tyttö katsoi poispäin vastaamatta kysymykseen.

"Ettehän ajattele ketään muuta mielessänne?" jatkoi hän nopeasti.

Marcia katsoi hetkisen suoraan häneen. "Ei", hän pudisti päätään, "en ajattele ketään muuta."

Hän suoristautui, naurahtaen onnellisena. "Silloin minä voitan", hän kuiskasi pudistaen tytön kättä kuin sopimukseksi.

"Stazione" — asemalle, lausui Paul ajurille. Vaunujen vieriessä pois Marcia katsahti taakseen nyökäten Roystoneille ja ohimennen hymyillen Paulille.

VIII Luku.

"Hoi Sybert, sinuapa juuri halusinkin tavata!" Melville nousi paraillaan palatsin portaita, jossa Amerikan lähetystö sijaitsi, kun Sybert ilmestyi ovesta ja pysähtyi ylimmälle portaalle vetämään hansikkaita käteensä.

"Siinä tapauksessa", vastasi hän, "oli hyvä ettet tullut viittä minuttia myöhempään, jolloin jo olisin ehtinyt mennä menojani koko iltapäiväksi. Mikä nyt on?"

"Ei mitään vakavaa. Onko sinulla aikaa keskustella hetkinen kanssani? En pidätä sinua, jos sinulla on kiire."

"Ei ensinkään. Olen kokonaan käytettävissäsi. Minulla ei ole mitään erikoista iltapäivän varalle, aioin mennä kävelemään."

Molemmat herrat kääntyivät takaisin sisään Ja kulkivat läpi käytävän, joka johti lähettilään yksityiskirjastoon. Melville sulki oven katsellen toveriinsa hiukan veitikkamaisesti. Sybert istahti tuolille, osoitti toisen Melvillelle työntäen hänelle savukekotelon ja tulitikkuja pöydän yli; sitten hän kohotti katseensa huomaten Melvillen ilmeen.

"No, mitä nyt on tekeillä?" hän kysyi uudelleen. Pääkonsuli valitsi tarkasti sikarinsa, puri hiukan toisesta päästä tarkastellen sitä arvostelevasti ja samalla hymyili yhä enemmän. "Olen juuri palannut ulkomaalaisten yhteisestä kokouksesta", hän huomautti.

"Se mahtoi olla huvittavaa."

"Oli tosiaan", myönsi hän. "Siellä väiteltiin innokkaasti, miten parhaiten voitaisiin tukahuttaa kapinahankkeet."

"Miten he päättivät sen tehdä?"

"Määrättiin toimikunta."

"Tietysti toimikunta!" Sybert nauroi. "Entä mikä on toimikunnan tehtävä? Käydä kai ministerien puheilla ja kehoittaa heitä parantamaan moraaliansa? Pyytää kuningasta tuhlaamaan hiukan vähemmän rahaa sotilaitten univormuihin ja vähän enemmän heidän ruoka-annoksiinsa?"

"Toimikunta asetettiin", Melville lausui, "keräämään rahoja ruokaa varten ja auttamaan hallitusta niin paljon kuin mahdollista kansan rauhoittamisessa ja kiihottajien masentamisessa."

"Ah", huokasi Sybert.

"Ja sitten", hän lisäsi katsellen nuorta miestä, "minulla on kunnia ilmoittaa, että sinut valittiin puheenjohtajaksi."

"Oh, mitä hittoa!"

"Tämä ei ole mikään virallinen ilmoitus", hän jatkoi ystävällisesti, "mutta arvelin, että haluaisit kuulla uutisia."

"Kuka on kaiken tämän takana? Miksi taivaan nimessä et tukkinut heidän suutaan?"

"En voinut; olin kokouksen puheenjohtaja."

Sybertin tavallinen raukea välinpitämättömyys katosi. Hän nousi seisomaan ja käveli pari kertaa huoneen ympäri.

"En käsitä miksi minua tyrkytetään siihen — toivoisin, että eräät noista tungettelevista tyhmyreistä menisivät takaisin kotimaahansa, jonne kuuluvat. En halua kuulua mihinkään tuollaiseen toimikuntaan. Joudun hirsipuuhun, jos ryhdyn siihen. Minä kieltäydyn."

"Loruja, Sybert; et voi tehdä sitä. Se olisi liiaksi huomiotaherättävää. Ihmiset voisivat luulla, että sinulla on jokin syy, minkä vuoksi et halua ryhtyä toimeen. On aivan luonnollista, että sinut asetettiin sille paikalle; olet asunut Roomassa kauemmin kuin useimmat meistä, sinun otaksutaan tuntevan olosuhteet ja harrastavan hyvää hallitusta."

"Tämä saattaa minut sangen omituiseen asemaan."

"En käsitä miksi." Vanhemman herran ääni muuttui kylmäksi. "Luonnollisesti he luottivat siihen, että sinä, kuten me muutkin, haluat tukahuttaa kapinahankkeet ja masentaa kaikki vallankumoukselliset salaliitot tämän kunnon roskajoukon keskuudessa".

"Tämä on jonkun kirotun hätikköjoukon työtä; he halusivat nähdä, mitä se vaikuttaisi minuun."

Melville pidätti hetken hymyilyään. "Olkoon miten hyvänsä", hän huomautti, "en käsitä, miksi olet niin vastahakoinen palvelemaan hyvää asiaa — en usko, että sinä, enempää kuin me muutkaan haluat vallankumousta."

"Taivaan nimessä, en! Se ei hyödyttäisi mitään; hallituksella on armeija, jolla se tukahutettaisiin; vallankumoukselliset tuomittaisiin vain rangaistukseksi kaleeriorjuuteen ja poliisien sortovalta olisi pahempi kuin milloinkaan."

Hän kulki pari kertaa edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten kädet taskuissa ikkunan eteen tuijottaen synkkänä ulos. Melville poltti sikariaan, tarkastellen häntä hiukan levottomana. Useimmille Sybertin ystäville oli arvoitus, mitä hän oikein toimitti Roomassa — mitä yksityisiä tehtäviä hänellä oli suoritettavanaan. Melville ei ymmärtänyt häntä paremmin kuin muutkaan, lukuunottamatta Howard Copleya; mutta usein hänkin oli aivan ymmällä niistä kokemuksista, joita Sybertillä oli asioissa, jotka eivät pinnalta katsoen ensinkään koskeneet häntä. Sybert ei ollut mikään lörpöttelijä, päinvastoin häntä pidettiin tuppisuuna, ja senvuoksi hänen harrastuksiaan oli alettu innokkaasti pitää silmällä. Italiassa oleskelevat ulkomaalaiset arvelivat hänen tietävän maan valtiollisista asioista enemmän kuin itse pääministeri; ja lisäksi arveltiin hänen — liekö se sitten ollut totta vai ei — olevan ehkä liiaksikin perillä hallitusta vastustavista hämäristä virtauksista.

Erikoisesti tänä keväänä nuo virtaukset olivat tavattoman uhkaavia ja vaarallisen vuolaita. Nuori Italia oli hurjistellut ja tulokset alkoivat kypsyä. Tämä oli tuskan ja pettymyksen aikaa niille, jotka olivat nähneet maan urhoollisen kamppailun yhdistymisensä ja itsenäisyytensä puolesta kolmekymmentä vuotta sitten. Viktor Emmanuel, Cavour ja Garibaldi olivat poissa; isänmaanystävät olivat siirtyneet syrjään ja politikoitsijat olivat tulleet sijalle. Jo kauan oli keinottelu, epärehellisyys ja taidon puute, kiihkeä juonittelu ja rasittava verotus vallinnut ja saattanut maan sangen surkeaan tilaan. Ihmisten luottamusta olivat horjuttaneet lukuisat häpeälliset pankkiskandaalit, ja lisäksi se, että hallitusta johtivat aivan kykenemättömät miehet. Kuningaskunnan joka sopessa oli herättänyt tyytymättömyyttä Italian afrikkalaisen siirtokunnan onneton loppu, ja sydäntäsärkevä sotaretki kuningas Menelikiä ja hänen dervishejään vastaan, jolta tuhansittain rekryyttejä oli lähetetty haavoitettuina kotiin. Kaiken tämän surkeuden lisäksi oli tullut vehnäkato ja siitä johtuva kurjuus; ja samaan aikaan kohotettiin ulkomaisen vehnän hinta Amerikan markkinoilla kaksinkertaiseksi.

Sinä aikana papit muistuttivat talonpojille niitä vääryyksiä, joita kirkko oli kärsinyt; sosialistit levittivät lentokirjasia, joissa suorin sanoin paljastettiin alaston totuus; rahamiehet kieltäytyivät lainaamasta hallitukselle, ja italialaiset valtiomiehetkin alkoivat jo käydä vakaviksi.

Tilapäisistä matkailijoista tuntui maa ryysyissäänkin yhtä kauniilta ja huolettomalta kuin konsanaan. Kirkon portailla oli ehkä enemmän kerjäläisiä, jotka pyysivät leipäpalaa hiukan itsepintaisemmin kuin ennen; mutta ihmiset, joilla oli mielessä vain Italian taidekokoelmat ja rauniot ja puodit, eivät huomanneet tätäkään muutosta. Mutta ne, jotka ymmärsivät asian, jotka huolehtivat kansan tulevaisuudesta ja näkivät miten pinnan alla kiehui ja kuohui, heidät valtasi pelko ja epäilys. Laurence Sybert kuului niihin, jotka sekä käsittivät asian että välittivät siitä. Hän näki ehkä paremminkin kuin italialaiset itse, mihin suuntaan maan kohtalo oli kulkemassa. Hän katseli asiain kehittymistä syrjästä ja etäämpää, ollen puolueettomampi kuin ne, jotka itse kulkivat virran mukana. Mutta vaikkakin hän oli oikeastaan syrjässä — hän kun oli Amerikan kansalainen — hän oli kuitenkin tunteittensa puolesta sydämestään ja sielustaan yhtä italialaisten kanssa.

Pääkonsuli katseli vielä hetken nuorempaa miestä, joka seisoi selin, mutta jonka olennosta kuitenkin saattoi huomata hermostumista, itsepäisyyttä ja jotakin vielä voimakkaampaa, joka ilmeni hänen leveissä hartioissaan — sitten hän nousi ja lähestyi ikkunaa.

"Katsohan, Sybert", hän sanoi suoraan tapaansa, "minä olen ystäväsi, enkä tahdo nähdä sinun tekevän mitään tyhmää. Tiedän kyllä kantasi ja jos me muutkin voisimme nähdä asian yhtä selvästi, on mahdollista, että olisimme samaa mieltä kanssasi. Mutta se ei muuttaisi asiaa; emmehän voi tehdä mitään, samoinkuin et sinäkään. Sinun täytyy ajatella omaa asemaasi — olethan Amerikan lähetystön sihteeri ja lähettilään veljenpoika. Oikeastaan ei olisi sopivaa osoittaa liiaksi mielenkiintoa hallituksen vihollisia kohtaan. Sanot itse, ettet toivo vallankumousta. Siksi on velvollisuutesi, lain ja järjestyksen suosijana, tehdä voitavasi sen ehkäisemiseksi".

"Oh, tahdon tehdä kaiken minkä voin, huojentaakseni kärsimyksiä ja rauhoittaakseni ihmisiä; mutta kun mennään niin pitkälle, että täytyy ruveta vakoilemaan ja toimittaa noita kurjia raukkoja kahdenkymmenen vuoden ajaksi vankeuteen siitä syystä, että ovat huutaneet, 'Alas savoijilaiset!' Minä kieltäydyn."

Melville kohautti olkapäitään. "Siitä saavat salapoliisit pitää huolta; he kykenevät siihen."

"Epäilemättä", mutisi Sybert.

"Sinun tehtäväsi on vain omalta osaltasi rauhoittaa ihmisiä ja kerätä avustusta ruoan hankkimiseen. Sinä tunnet rikkaita ulkomaalaisia ja voit saada heiltä rahoja paremmin kuin muut."

"Sillä nähtävästi tarkoitetaan, että minun on kerjättävä Copleylta."

"Luulen, että hän mielelläänkin antaa; se on hänen tapaistaan. Luonnollisesti hän on meikäläisiä, enkä minä tahdo syyttää häntä mistään, sillä tiedän, ettei vehnän hinta hänen toimestaan ole kohonnut. Mutta hänet on sekoitettu juttuun ja siksi olisi hänelle itselleen edullista nyt antaa rahojaan. Viljakeinottelija on Italian pahahenki ja veljen on senvuoksi yritettävä hyvittää minkä voi."

"Italian pahanahenkenä on kohtuuton hallitus ja rasittava verotus ja lamassa oleva teollisuus. Vehnäpula on tosin huolestuttava; mutta se ei ole pahin surkeus, sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä."

"Pahin surkeus", keskeytti pääkonsuli terävästi, "on se tosiasia, että papit ja anarkistit ja sosialistit ja muut tyytymättömät villitsijät ärsyttävät kansaa siinä määrin, että hallituksen on asetuttava nykyiselle kannalleen."

Sybert pyörähti ympäri ja katsoi häneen kulmat rypyssä, ja silmät äkillisestä raivosta säihkyen. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta hillitsi itsensä, ja jatkoi rauhallisella, puoleksi ivallisella äänellä —

"Luullakseni sosialistit ja papit ja muut teidän tyytymättömänne pakoittivat pääministerimme hallitukseen ja pitävät häntä siellä. Luullakseni he saivat Italian yhtymään kolmiliittoon ja ajoivat sotilaat Abessiniaan sikojen lailla teurastettaviksi. He kai olivat syynä pankkiskandaaleihin ja pistivät almurahat taskuihinsa, jättäen viisitoistatuhatta talonpoikaa nääntymään nälkään viime vuonna — viisitoistatuhatta! —" Hänen äänensä petti äkkiä ja hän kääntyi puoleksi poispäin. "Jumalan nimessä, Melville, Italian köyhyys on ihan kauhistuttava!"

"Se on totta, myönnän sen kyllä, mutta siinä on kuitenkin vain asian toinen puoli. Valtakunta on nuori, etkä saata odottaa, että se samaan aikaan kehittyisi joka suhteessa. Hallitus on tehnyt muutamia sangen anteeksiannettavia virheitä, mutta samalla se on toimittanut erittäin paljon hyvääkin. Se on yhdistänyt joukon sekasortoisia valtioita, joissa vallitsi eri tavat ja eri harrastukset, järjestyneeksi kokonaisuudeksi; se on pystyttänyt uudenaikaisen valtion, nykyaikaisine sivistyskoneistoineen uskomattoman lyhyessä ajassa. Luonnollisesti se on maksanut kansalle suuria kieltäymyksiä — kaikissa suurissa valtiollisissa mullistuksissa joutuvat muutamat kärsimään, sille ei voi mitään. Mutta kärsimys on vain hetkellistä, kun taas hyvä jää pysyväiseksi. Sinä pysyttelet niin itsepintaisesti kiinni menneissä tapahtumissa, että olet vaarassa kadottaa tulevaisuudentoivosi."

Sybert kohautti olkapäitään vajoten taas tavalliseen välinpitämättömyyteensä.

"Italia on ollut yhdistyneenä kaksikymmentäviisi vuotta, ja mitä on sillä ajalla toimitettu?" hän kysyi. "On hankittu vakinainen sotajoukko, joka on Euroopan hienoimpia, jos niin tahdot, joukko hyödyttömiä rautateitä, joitakin vesijohtoja ja muita laitteita sekä posti- ja lennätinlaitos. On pystytetty joukko jättiläismäisiä yleisiä rakennuksia, teattereja, holvikäytäviä ja Viktor Emmanuel II:n patsaita, mutta mitä on tehty köyhien ihmisparkojen hyväksi, joita on verotettu kaiken tämän aikaansaamiseksi? Mitä on tehty Sisilian ja Sardinian hyväksi, pohjoismaakuntien pellagrauhrien ja Agra Romanan nälkään nääntyvien talonpoikien puolesta? Miksi on Sisiliassa enemmän rikoksia kuin muualla Euroopassa; miksi muuttaa maasta siirtolaisia vuosittain kaksisataatuhatta henkeä? Parlamentti myöntää viisi miljoonaa liiraa oikeuspalatsin rakentamiseen, ja antaa vartijoiden murhata miehen vankilaan nostamatta siitä oikeusjuttua. Hallitus ylläpitää monet yliopistot rikkaitten poikia varten, mutta onko olemassa mitään kansakouluja? Totisesti, Italia on suurvalta — jos siihen sisältyy kaikki, mitä te toivotte — ja sen kansan on valittava joko muutto pois kotimaasta tai nälkään nääntyminen."

"Niin, tiedän kyllä miten huonosti on asian laita; mutta epäilen, onko sittenkään niin surkeata, kuin sinä meille uskottelet. Sinä olet periaatteesta pessimisti, Sybert. Sinä et tahdo nähdä asioiden valopuolia."

"Valopuolia on sangen niukasti," hän vastasi terävästi. "Italian valtiomiehet ovat muuttuneet Viktor Emmanuelin ja Cavourin ajoista."

"Sehän on aivan luonnollista. Et voi odottaa, että mikään kansa pysyisi ajan pitkään sellaisessa isänmaallisen innostuksen huippukohdassa, jossa Yhdistynyt Italia syntyi. Valtakunta on nyt hiukan taantunut, mutta voimakas aines elää vielä."

"Valtakunta on koko joukon taantunut", hän myönsi. "Oh, niin, kyllä minäkin uskon — tai ainakin toivon — — että tämä on vain ohimenevä tila Italialaisissa on liian paljon luontaista voimaa jotta he antaisivat epärehellisten politikoitsijoiden ajan mittaan hallita itseään. Mutta ei kukaan, joka käy silmät avoinna, voi kieltää, että nyt ollaan matalikolla ja salakareja on joka puolella. Parlamentti on tuhlaavainen, ymmärtämätön ja epärehellinen, verot ovat rasittavia, valtiovelka on suunnaton, käyttörahan kurssi alhainen. Jollei tuollainen hallitus voi pitää huolta asioistaan, ei minun nähdäkseni ole ulkomaalaisten asia auttaa sitä."

"Sepä onkin juuri tarkoitus, Sybert. Hallitus voi pitää huolta omista asioistaan, ja tahtookin sen tehdä. Erikoisesti ihmisystävällisyyttä harrastavien ulkomaalaisten pitäisi auttaa kansaa niin paljon kuin vain voivat."

Sybert näytti hetkisen tarkastavan Melvillen kasvoja; sitten hän loi silmänsä alas ja tuijotti lattiaan…

"Nyt on vallassa olevien valittava tiensä hyvin varovaisesti. On sangen paljon tyytymättömiä ihmisiä ja hallitus saa otella kovemmin kuin luuletkaan voidakseen pitää puoliaan ilmassa on vallankumousta."

Melville katsoi häneen suoraan. "Taivaan tähden, Sybert, en tiedä miten suuri vaikutusvalta sinulla on, tai onko sinulla sitä yhtään, mutta tee kaikki minkä voit, jotta rauha säilyisi. Onhan hallitus kyllä tehnyt erehdyksiä, kuten kaikki muutkin. Mutta niin kauan kuin ei ole mitään parempaa asettaa sijalle, ei vastustelemisesta ole mitään hyötyä. Suoraan sanoen, kansa on liian yksinkertaista osatakseen itse hallita itseänsä, ja Savoijin kuningassuvussa on ainoa pelastus."

Sybert heilautti kärsimättömästi kättään.

"En ole koettanut laskea miinoja hallituksen tuhoksi, sen vakuutan sinulle. Tiedän aivan hyvin, ettei Italialla vielä moneen vuoteen ole mitään parempaa tarjottavaa, ja koko minun vaikutusvaltani italialaisiin, mikä luonnollisesti ei ole suuri, on todistanut samaa. Tiedän sangen hyvin, että jokaista radikaalista muutosyritystä seuraisi vain anarkia; siksi neuvonkin noille nälkiintyneille kerjäläisparoille kärsivällisyyttä, kuten piileskeleville pelkureille."

"Aivan niin; en käsitä senvuoksi, minkätähden et tahdo edelleen antaa samaa neuvoa, ja samalla kertaa hankkia heille syötävää."

"Teen sen asian ulkonaisen puolen tähden — julkisuudessa joudun olemaan viranomaisten puolella, kun itse asiassa olen heitä vastaan."

"Se on sinun asemassasi olevalle henkilölle paljon viisaampaa kuin julkinen viranomaisten vastustaminen."

"Oh, mitä siihen tulee, aion vetäytyä pois lähetystöstä ja sitten olen vapaa tekemään mitä haluan."

Melville laski kätensä nuoremman miehen hartioille.

"Sybert, voit vetäytyä pois lähetystöstä, mutta olet silti setäsi veljenpoika. Sitä et voi muuttaa. Se mitä teet, voi saattaa hänet huonoon maineeseen. Hän on vanha mies, ja pitää sinusta. Älä ole tyhmä. Ei amerikkalaisen kannata sekaantua italialaisten riitoihin; Italian täytyy itse pelastaa itsensä, ilman ulkomaalaisten apua. Garibaldi oli oikeassa — 'Italia fara da se'."

"Italia fara da se", hän kertasi. "Uskon, että se on totta. Italian täytyy lopultakin itse luoda oma tulevaisuutensa, kukaan sivullinen ei siinä voi auttaa — mutta olenhan minä ainakin koettanut."

"Rakas ystävä, jos sallit minun puhua suoraan, paras asia minkä voit tehdä itsellesi ja omaisillesi, Amerikalle ja Italialle on, kuten itse sanoit, vetäytyä pois lähetystöstä — ja palata kotiin."

"Palata kotiin!" Sybert kohotti päänsä naurahtaen, mutta antaen oman itsensä, jonka hän niin tarkoin peitti suurelta maailmalta, pilkistää esiin. "Minä olen syntynyt Italiassa; täällä sain kasvatukseni, aivan kuten pieni Gerald Copley. Täällä olen elänyt koko elämäni, lukuunottamatta kuutta vuotta, jotka käytin opiskeluun. Kaikki minun harrastukseni, kaikki sympatiani liittyvät Italiaan, ja sinä kehotat minua menemään kotiin! Ei minulla ole kotia, minne voisin mennä. Jos riistät minulta Italian, olen mies ilman kotimaata."

"Tarkoitan totta, Sybert. Huolimatta siitä, onko sinulle mieleen vai ei, sinä olet amerikkalainen, etkä pääse siitä, vaikka eläisit täällä sata vuotta. Voit puhua italiaa, näyttää italialaiselta, mutta et voi tulla italialaiseksi. Miehen kansallisuus on ulkonaisia seikkoja syvemmällä. Olet läpikotaisin amerikkalainen, ja on vahinko, ettet hiukan ylpeile siitä tosiasiasta. Ainoa tapa, millä maailmassa voidaan saada aikaan edistystä tulevienkin aikojen varalle, on se, että italialainen työskentelee Italian, amerikkalainen Amerikan hyväksi. Emme juuri vielä ole valmiit poistamaan kansallisuusrajoja; ja jos olisimmekin, niin olisi edessämme roturajat, jotka ovat vielä horjumattomammat. Amerikka on maa, jota kannattaa rakastaa aivan yhtä hyvin kuin Italiaa, on niitä, jotka pitävät sitä parempanakin, riippuen siitä, miltä kannalta asiaa katsoo."

"Oh, se on kyllä totta", vastasi Sybert naurahtaen lyhyesti. "Kaikki maailmassa riippuu siitä, miten asiaa katsoo; pahinkin paikka on hyvä, jos vain päättää ajatella niin päin. Luulen, että helvettikin olisi kyllin miellyttävä salamanterille, mutta siinäpä se — minä en olekaan salamanteri."

Melville kohautti avuttomana olkapäitään ja kääntyi takaisin tuolilleen.

"Ei kannata väitellä kanssasi, minä tiedän sen. Sinä tuhlaat kykysi asioihin, jotka eivät sinulle kuulu, mutta sehän on oma asiasi. Jonakin päivänä saat itse huomata totuuden; ja minä toivon, ettei se tapahdu liian myöhään. Mutta mitä tulee tähän toimikuntakysymykseen, sinun täytyisi setäsi tähden suostua. Kerron sinulle suoraan — ja luultavasti se ei olekaan sinulle uutta — että Italian hallitus on iskenyt silmänsä sinuun; ja jos sinut onnistutaan vangitsemaan kiihotustyöstä, lienet sitten syyllinen tai syytön, siitä nousee ruma sanomalehti juttu. Grido del Popolon toimittaja ja henkilökunta vangittiin tänä aamuna. Poliisi avaa sähkösanomia ja kirjeitä ja pitää silmällä epäilyttäviä henkilöitä. Sinun sietäisi varoa askeleitasi."

Sybert nauroi vastustaen. "Ei minusta ole mitään vaaraa. Ulkomaalaisen avustustoimikunnan innokas puheenjohtaja on turvassa hallituksen ahdisteluilta."

"Sinä siis suostut?"

"Oh, en tiedä — mietin asiaa. Tuo on kirottu pesä, johon täytyy mennä; vaikka uskon, kuten sanot, että se on ainoa tapa auttaa. Epäilemättä voin jakaa leipää ja kerätä rahaa yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä."

"Mainitse Copleysta jossakin pienemmässä piirissä. Hän antaa hyvin mielellään."

"En tahdo pyytää häneltä. Hän ei suostu antamaan almuja; hän säästää kaiken tulevaisuuden varalle — vaikka tällaisena aikana —"

"Tällaisena aikana tahtoisimme kaikki astua hiukan syrjään. Olen iloinen, että olet päättänyt toimia hallituksen puolella. Asiain nykyisellä kannalla ollen on järkevintä tehdä niin."

"En ole vielä päättänyt. Ja kuten jo sanoin sinulle, en välitä rahtuakaan siitä, miten hallituksen käy. Minä autan kansaa."

"Se on sama asia."

"Ei ole Italiassa."

"Oh sinua! Olet parantumaton. Säilytä ainakin tuollaiset mielipiteet omana tietonasi."

"En haluakaan julistaa niitä kaikille nykyisen hallituksen aikana. Mitä taas tuohon kirottuun toimikuntaan tulee — oh sentään, minä ajattelen asiaa."

"Se on oikein; ajattele nyt edullisesti. Muista, että se on ainoa keino, millä voi auttaa, ja lisäksi sangen hyvä menettelytapa. Jonakin kauniina päivänä sinäkin, poikaseni, tulet järkeväksi. Jää hyvästi!"

Sybert käveli viiden, kymmenen minuutin ajan huoneessa edestakaisin Melvillen mentyä, sitten hän otti hattunsa ja lähti taas ulos. Kääntyen Piazza Barberinille hän kulki pitkin askelin, rypistäen tietämättään otsaansa ohikulkijoille. Hän kumarsi koneellisesti vastaantulijoille, jotka tervehtivät häntä. Corsolla hän kohtasi vaunukulkueen matkalla Pinciolle. Ladyt nyökkäsivät ystävällisesti päätään, kääntyivätpä vielä puolittain katsomaan hänen jälkeensä. Mutta hän ei tiennyt siitä mitään; hänen ajatuksensa eivät liikkuneet siinä osassa Rooman seurapiiriä, joka ajeli vaunuissa. Hän kulki Corson läpi ja oli pian likaisilla kaduilla Tiberin vasemmalla rannalla. Näillä kapeilla syrjäkaduilla tungeskelevat ihmiset olivat sangen kehnosti puettuja. Kuljettuaan noin kaksikymmentä minuuttia hän kääntyi kapealle kadulle Marcellus teatterin siivottomien jäännösten luona, ja pysähtyi erään viinikaupan ovelle, jossa oli komea ilmoitus "Osteria del Popolo Italiano — Tarquinio Paterno". Tuskin katsahtaen taakseen hän astui pieneen likaiseen kahvilaan, johon pääsi kadulta. Etuhuone, neliskulmaisine puupöytineen ja korkeaselkäisine tuoleineen oli tyhjä, Tarquinio Paternon vaimo vain lakaisi siellä lattiaa. Sybert tervehti häntä kulkiessaan huoneen läpi keittiöön vievälle ovelle, jolle hän naputti kahdesti. Ovea raoitettiin heti hiukan ja tulijaa tarkastettiin, mutta sitten se työnnettiin selkoselälleen, ja hänet päästettiin sisään.

Huone oli kivikeittiö, johon tuli valoa pieniruutuisesta ikkunasta pimeältä pihalta. Tuskin voi sanoa, että sen kautta tuli valoa, sillä synkältä takapihalta pääsi päivä vain vaivoin tunkeutumaan likaisen ruudun läpi. Mutta sisällä ei näyttänyt synkältä. Korkeassa kivitakassa räiskähti puuhiilivalkea silloin tällöin iloisesti luoden eriskummallisia loimoja huoneessa istuvien miesten kasvoille.

Sybert pysähtyi kynnykselle ja katseli miehestä toiseen. Kolme, neljä istui matalilla penkeillä pitkän pöydän ympärillä juoden viiniä ja keskustellen. Eräs heistä puhui paraillaan, kun Sybert ilmestyi ovelle, jolloin hän vaikeni suun vielä jäädessä auki. Mutta toiset, jotka tunsivat tulijan, huudahtivat sydämellisesti: "Buona sera, Signor Siberti", ja Tarquinio kiiruhti tuomaan hänelle tuolin ja suuren, vaahtoavan maljallisen punaista Frascatin viiniä. Sybert vastasi tervehdyksiin ja istuutui katsoen kysyvästi innostuneeseen muukalaiseen. Tarquinio esitti hänet juhlallisesti Girolamo Mendamoksi Napolista ja lausui lopuksi vakuuttaen: "Olkaa huoleti; hän on kunnon mies ja kuuluu meikäläisiin", antaen siten itsekunkin päättää tarkoittiko lausunto Sybertiä vai napolilaista. Jälkimmäinen arveli sen tarkoittavan Sybertiä ja hetken epäröityään hän jatkoi keskeytynyttä puhettaan.

"Niin, ja kun köyhät kalastajat haluavat hiukan suolaa ja koettavat koota sitä merivedestä, jottei tarvitsisi maksaa, mitä tekevät silloin poliisit? He heittävät kalastajat vankeuteen. Camorran oli tapana suojella kansaa poliisilta, mutta nyt ei Camorra enää uskalla nostaa päätään, eikä kansalla ole mitään suojelijoita. Ennen aikaan, kun poliisi tarvitsi enemmän rahaa, he tyytyivät koroittamaan veroja, mutta nyt täytyy niiden koroittaa leivän ja makaronin hintaa samalla kertaa."

Alussa hän puhui matalalla äänellä, mutta sitä mukaa kuin hän jatkoi, se koveni kovenemistaan.

"Ja viime viikolla murtautui suuri ihmisjoukko leipureihin ja ryösti jauhoja, ja poliisit pelästyivät ja alensivat hinnan, — mutta ei kylliksi. Sitten ihmiset uhkailivat uudelleen ja ecco! koko vero poistettiin. Sillä tavalla täytyy menetellä poliisien kanssa; he ovat pelkureita, ja vain pelko saa heidät tekemään oikein."

Mies nauroi käheästi ja katseli ympärilleen, mitä toiset arvelivat. He nyökkäsivät myöntäen.

"Gia, se on totta. Vain pelko saa heidät tekemään oikein."

"He ovat pelkureita — pelkureita", kertasi napolilainen. "Jos ihmiset tekisivät samoin kaikissa Italian kaupungeissa, katoaisivat piankin kaikki verot ja kaikki poliisit."

"Pelkään, että erehdytte siinä, ystäväni", puuttui Sybert puheeseen. "Aina on oleva veroja, ja aina on oleva poliiseja. Mutta on totta, mitä sanotte, että verot ovat liian raskaat ja poliisit eivät ole oikeudenmukaisia. Vielä ei ole tullut aika, jolloin voitte saada mitään aikaan kapinoimalla ja vallankumouksella. Hallituksella on sotajoukko, joka on liian vahva teitä vastaan. Voitte mahdollisesti peloittelemalla saada hallituksen alentamaan vehnäveron joksikin aikaa, mutta siitä saavat raskaasti kärsiä ne, jotka katsotaan syyllisiksi."

"Kuka te olette?" kysyi mies epäluuloisesti.

"Olen amerikkalainen, joka tahtoisin nähdä Italian yhtä onnellisena, kukoistavana ja hyvin hallittuna kuin Yhdysvallat." Sybert hymyili itsekseen tälle vertaukselle.

"Mitä — te olette vakooja?" huusi mies uhkaavan näköisenä.

"En ole vakooja, vaan olen tullut varoittamaan teitä, että jollette tahdo viettää lähivuosia vankeudessa, täytyy teidän olla tarkkoja siitä, että hurraatte Savoijin kuningassuvulle vappuna. Salapoliisit kulkevat paraillaan ympäri silmät auki."

Toiset nyökkäsivät rauhallisesti päätään, mutta napolilainen yhä rypisteli otsaansa. Äkkiä hän nojautui eteenpäin yli pöydän ja tuijotti Sybertiin silmät kiihkosta kiiluen tulen valossa. Sitten hän taas puhkesi puhumaan matalalla kurkkuäänellä —

"Teidän on helppo puhua Signor, minkä niminen lienettekin. Teillä on leipää syödäksenne. Mutta jos tekisitte työtä koko päivän, auringon noususta sen laskuun, tekisitte työtä, kunnes olisitte niin väsynyt, ettei unikaan enää maita, ja sitten nousisitte ja tekisitte taas työtä — ja jos sitten poliisi tulisi ja veisi kaiken rahanne veroihin, niin ettei teille jäisi millä ostaisitte perheellenne ruokaa, ja sitten jäisitte työttömiksi, niin, että teidän täytyisi joko varastaa tai kuolla, ja jos ette löytäisi edes mitään varastettavaa — silloin olisi toinen ääni kellossa. Odottakaa, odottakaa, te sanotte. Tämä on ainaista odottamista. Tuleeko milloinkaan parempia aikoja, jos me istuudumme niitä odottamaan? Kuka meille hankkii paremmat ajat? Ehkä kuningas? Kaiketi Umberto?"

Mies päästi ilkkuvan naurun.

"Oh — me kuolemme odotukseen ja lapsemme meidän jälkeemme. Ja kuoltuamme antaa hyvä Jumala meidän odottaa paratiisin ulkopuolella, koska meillä ei ole rahaa, millä maksaa sielumessuja. Ei kukaan välitä niistä, jotka eivät pidä huolta itsestään. Köyhät ihmiset, joilla ei ole edes kylliksi syötävää, maksavat kultaisen päärmeen kuninkaan viittaan ja kustantavat ministereille heidän vaununsa. Minun mielestäni meidän tulisi ensin hankkia lapsillemme leipää."

Sybert katsoi miehen palaviin kasvoihin ja hänen omansakin syttyivät. Hän tiesi, että oli totta joka sana, mitä vieras oli puhunut ja hän tunsi, miten toivoton hänen oma neuvonsa oli. Mitä tekisivät nämä tuliset, ymmärtämättömät, kiihkoa hehkuvat talonpojat vallalla, jos saisivat sen käsiinsä? Pahempaa kuin ei mitään. Heidän oma asemansa tulisi vain entistään toivottomammaksi. Hän katseli pöydän ympärillä olevia, miehestä toiseen. He olivat kaikki nojautuneina eteenpäin odottaen hänen vastaustaan. Heidän kasvoissaan kuvastuva hurja kiihkeys oli tarttuvaa. Tuntien äkkiä toivotonta sääliä heitä kohtaan, hän menetti malttinsa ja joutui hetkeksi vallan suunniltaan.

"Jumalani! miehet", puhkesi hän puhumaan. "Tiedän, että tuo on totta. Tiedän että te näännytte nälkään, sillä aikaa kuin toiset kuluttavat teidän rahojanne. Teille ei ole olemassa mitään oikeutta, eikä tule koskaan olemaankaan. Ainoa asia maailmassa mitä minä tahtoisin, on nähdä Italia onnellisena. Olen yhtä valmis kuolemaan sen puolesta kuin te, mutta mitä minä voin tehdä? Voiko kukaan meistä tehdä mitään? Sotilaat ovat meitä vahvemmat, ja jos me kohotamme kättämmekään, ammutaan meidät kuin koirat, siinä kaikki." Hän pysähtyi syvään hengähtäen ja jatkoi sitten rauhallisemmin. "On huonoa ruokaa, kun nälkiintyneelle miehelle kauppaa kärsivällisyyttä, mutta siinä on sittenkin sekä teidän että Italian ainoa toivo. Ainoa asia, minkä voitte tehdä, on mennä vaaleihin ja äänestää rehellisiä ministereitä."

"Kaikki ministerit ovat samanlaisia", lausui eräs joukosta.

"Entä kuka ruokkii meidät sillä aikaa kuin odotamme vaalipäivää?" kysyi muuan, joka tähän asti oli kuunnellut ääneti.

Kysymys jäi vastaamatta ja Sybert istui tuijottaen pöytään otsa rypyssä. Napolilainen puhkesi taasen puhumaan. Hänen sanoissaan ja siinä voimassa, joka hänessä piili, oli jotain sähköistä. Kaikki kuuntelivat jännittyneinä.

"Mikä on kuningas?" hän kysyi. "Hän on vain ihminen. Minä olen myös ihminen. Mikä sitten saa aikaan niin suuren eroavaisuuden meidän välillämme? He saavat ampua minut, jos haluavat, mutta sitä ennen on minulla muuan työ suoritettavanani. Kuningas saa tutustua minuun, ennenkuin kuolen. Eikä hän yksin", hän lisäsi synkästi. "Tiedättekö miksi vehnää on niin niukasti? Siihen on syynä eräs herra täällä Roomassa — Signor Copli — sama, joka vangitsi Camorran Napolissa ja raahaa kerjäläisiä vankeuteen."

Huoneessa kuului vihaista murinaa.

"Siinä te erehdytte", keskeytti hänet Sybert. "Ei tämä Signor Copli ostanut vehnäsatoa; sen teki hänen veljensä Amerikassa. Tämä Signor Copli on köyhäin ystävä. Joka vuosi hän antaa monet, monet tuhannet liirat, eikä kukaan tiedä siitä mitään."

Nyt kuului hiukan ystävällisempää murinaa, mutta napolilainen oli yhä taipumaton.

"Se on juuri sama Signor Copli", hän vakuutti itsepintaisesti. "Hän piiloittaa vehnän Amerikkaan, luullen ettei siitä siellä kukaan tiedä mitään. Ja sitten varastettuaan sen kaiken köyhien ihmisten suista, hän luovuttaa suurella melulla siitä hiukan takaisin näön vuoksi. Mutta kyllä me tiedämme asian oikean laidan. Grido del Popolo'ssa se oli painettuna mustalla ja valkealla kaikille, jotka kykenevät lukemaan."

"Ja Grido del Popolo lakkautettiin tänä aamuna ja sen toimittaja vangittiin valheiden kirjoittamisesta", lausui Sybert terävästi.

"Oh, te olette salapoliisi. Tekeydytte meikäläiseksi, jotta saisitte meidät puhumaan." Melkein vaistomaisesti vetäytyi hänen kätensä vyötä kohti.

Sybert nousi pystyyn laskien raskaasti kätensä miehen hartioille. "Paras palvelus, minkä voitte tehdä maallenne on, että heitätte tuon tikarin tuleen." Hän kääntyi inhon valtaamana poispäin, ja työnsi muutaman hopearahan pöydälle maksuksi viinistä. Pysähtyen sitten hetkeksi, hän silmäili kehässä istuvien miesten synkkiä kasvoja. Vähitellen hänen ilmeensä pehmeni. "Olen koettanut varoittaa teitä. Poliisit pitävät vahtia, ja kehoitan teitä siivosti pysymään kodeissanne sekaantumatta salaliittoihin. Teen voitavani hankkiakseni ruokaa ja rahaa köyhille ihmisille — en tiedä muuta tapaa millä auttaa. Jumala tietää, että tekisin jos voisin!"

Hän nyökkäsi heille hyvästiksi, viittasi Tarquinion seuraamaan itseään ja meni etuhuoneeseen. Sulkien oven jälkeensä hän kääntyi ravintoloitsijan puoleen.

"Tarquinio, luulen, että sinun olisi viisainta lähteä vuoristoon muutaman viikon ajaksi hoitamaan viinitarhaasi."

Nuoren italialaisen kasvot kuvastivat hämmästystä. "Entä ravintola, Signor Siberti; kuka sitä hoitaa?"

"Vaimosi voi pitää huolta siitä. Ilmoita vain, että käyt katsomassa viinitarhaasi Sabine-vuoristossa. Se on näinä päivinä turvallisin ammatti. Jollen suuresti erehdy, tulee poliisi käymään täällä ennen pitkää — ja mitä tehnetkin, karta tuollaisia ihmisiä kuin tuo napolilainen."

Tarquinion kasvot synkistyivät epäluuloisesti. "Olen vain köyhä ravintoloitsija. Minun täytyy toivottaa kaikki tulijat tervetulleiksi."

Sybert kohautti olkapäitään. "Tarkoitan vain omaa turvallisuuttasi. Tuollaiset vieraat ovat vaarallisia. Addio." Hän meni ovelle, mutta kääntyi vielä hetkeksi takaisin. "Seuraa neuvoani ja lähde hoitamaan viinitarhaasi."

Tarquinio saattoi hänet kynnykselle hyvästellen häntä notkein kumarruksin ja pyytäen Signor Americanoa kunnioittamaan hänen vaatimatonta kahvilaansa toistekin käynnillään; jokainen ohikulkija olisi arvellut herrasmiestä vain satunnaiseksi vieraaksi. Sybert hymyili hänen yksinkertaiselle valtioviisaudelleen. Italialaiselle maittaa pieni vehkeily paremmin kuin päivällinen, ja hän on onnellisin silloin, kun saa olla osallisena jossakin juonessa. Mutta tällä kertaa johtui Sybertin mieleen, että hänen isäntänsä varovaisuus oli aivan paikallaan; ja hän puolestaan vakuutti innokkaasti, että viini oli ollut erinomaista, ja lupasi vastaisuudessa lähettää ystäviänsäkin Osteria del Popolo Italianoon.

IX Luku.

Sybert lähti viinikaupasta hymyillen Tarquinion pienelle juonelle ja samalla rypistäen otsaansa muistellessaan napolilaisen julmia sanoja, jotka yhä kaikuivat hänen korvissaan. Hän kulki katse maahan luotuna tuskin huomaten ympäristöään, kun äkkiä kiihkeä sanasota aivan hänen lähellään herätti hänet ajatuksistaan. Hän katsahti ylös välinpitämättömästi, mutta ällistyi suuresti tuntiessaan Marcia Copleyn, joka nojautui erästä Marcellus-teatterin pohjakerroksen kivistä pilaria vasten. Hänen päänsä oli pystyssä ja poskilla oli kaksi punaista vihan täplää. Sätkyttelevä poikajoukko tunkeili hänen ympärillään huutaen ja tuuppien toisiaan.

Kun Sybert pysähtyi ottamaan selvää asiasta, kuuli hän Marcian — ilmeisesti vihansa tähden unohtaen italiansa — sanovan englanninkielellä: "Te ilkeät pikku raukat! Antakaa tuon eläinparan olla rauhassa, kun se ei edes voi millään puolustautua!" Hän vahvisti puhettaan voimakkaasti pudistelemalla erästä poikapahasta, jota hän piteli kiinni olkapäistä. Poika ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta liikkeen hän käsitti ja pyristeli vastaan vimmatusti. Poikajoukko nauroi ja tungeskeli hänen ympärillään. Marcia otti esiin kukkaronsa. "Kenen tämä koira on?" hän kysyi. Nähdessään rahan, tunkeutuivat he yhä lähemmäksi ja olisivat seuraavassa silmänräpäyksessä siepanneet kukkaron; mutta samassa Sybert astui esiin ja kohottaen keppinsä ajoi heidät oikealle ja vasemmalle.

"Mitä maailmassa teette täällä? Mitä tämä tarkoittaa?" hän kysyi.

"Oi, Mr. Sybert! Kuinka olen iloinen, että tapasin teidät. Katsokaa! nuo kauheat pikku otukset aikoivat tappaa tämän koiran."

Sybert katsoi maahan hänen jalkoihinsa, jossa rääkätty rakki makasi kyyryssä, väristen ja katsoen heihin rukoilevin silmin. Verta vuosi sen kyljessä olevasta haavasta, ja sen häntään oli nuoralla sidottu raskaita tinakappaleita. Sybert otti veitsensä ja päästi sen vapaaksi, ja Marcia kumartui ja nosti koiran syliinsä.

"Varokaa, Miss Marcia", sanoi Sybert inhoa tuntien. "Se on kauhean likainen, ja te tahraannutte vereen."

Marcia pani nenäliinansa koiran haavalle ja se lepäsi hänen sylissään vikisten ja vapisten.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi Sybert uudelleen melkein tylysti. "Mitä te toimitatte yksinänne tässä kaupunginosassa?"

Tuo äänensävy olisi muulloin ärsyttänyt Marciaa, mutta nyt oli tyttö liiaksi kiitollinen hänen tulostaan, jotta olisi voinut olla muuta kuin sydämellinen häntä kohtaan ja nopeasti hän selitti —

"Vietin iltapäivän muutamien ystävieni kanssa Tre Fontanessa. Erosin heistä englantilaisen hautuumaan luona ja ajoin juuri asemalle, kun näin noiden kurjien poikapahasten ahdistavan tätä koiraa. Hyppäsin ajurista ja sieppasin sen syliini ja silloin ne kaikki rupesivat seuraamaan minua."

"Minä ymmärrän", lausui Sybert, "olipa onni, että satuin paikalle ajoissa, muuten teille ei olisi jäänyt yhtään rahaa, millä olisitte voinut maksaa ajurinne. Näillä roomalaisilla poikanulikoilla ei ole niin nuhteeton käytös, kuin saattaisi toivoa."

"Käytös", Marcia tuhisi suuttuneena. "Minä inhoan italialaisia! Minusta he ovat raaimpia ihmisiä, mitä koskaan olen nähnyt. Nuo pojat olisivat kivittäneet tämän koiraparan kuoliaaksi."

"Luulenpa, että he eivät ole saaneet elämässään nauttia samoja etuja kuin te."

"Ne olisivat tappaneet sen, ellen olisi juuri parahiksi ehtinyt paikalle."

"Ette kai lähde yksinänne huvilalle?"

"En; tapaan täti Katherinen ja Geraldin asemalla."

"No niin, se on hyvä", hän vastasi selvästi hyvillään kun he palasivat odottaville vaunuille. "Antakaa minulle koira, niin vien sen muutaman kadunkulman eteenpäin, niin että pojat eivät löydä sitä uudelleen."

"En annakaan", vastasi Marcia suuttuneena. "Jotkut toiset pojat löytäisivät sen siellä. Vien sen kotiin ja ruokin sitä. Näyttää siltä, kuin se ei olisi saanut ruokaa viikkokausiin."

"Siinä tapauksessa", sanoi Sybert alistuvaisesti, "ajan minä teidän kanssanne asemalle, sillä tuo ei juuri ole mikään sylikoira ja teidän on vaikea saada sitä junaan." Ja huolimatta tytön vastaväitteistä hän astui vaunuihin ja asetti koiran lattialle jalkojensa väliin. Mutta koira ei hyväksynyt tätä muutosta, vaan ojensi käpälänsä koskettaen apua anoen ja vikisten Marcian polvea.

"Eläin parka! Älä nyt enää vapise! Ei sinua enää kukaan satuta", näin puhellen hän kumartui alas ja suuteli koiraa kuonolle.

Marcia oli haltioissaan. Hän ei vielä ollut oikein saavuttanut tasapainoaan Paul Dessartin kanssa luostarissa sattuneen kohtauksen jälkeen, ja koirajupakka oli kiihoittanut häntä uudelleen. Hän jutteli iloisesti Sybertin kanssa kaikesta, mikä mieleen johtui, Geraldin katkenneesta hampaasta, Mariettan lähdöstä, Tre Fontanessa vietetystä iltapäivästä ja koirakohtauksesta, unohtaen kokonaan tavallisen jäykkyytensä seuralaistaan kohtaan. Sybert kuunteli häntä kohteliaisuuden vuoksi, mutta ei ollut ajatuksineen mukana keskustelussa.

Hänen mielensä täytti liiaksi se, mitä hän oli jättänyt taakseen kahvilaan, jotta hän olisi voinut kärsivällisesti kuunnella Marcian lörpöttelyä. Katsellessaan tyttöä, joka istui siinä hehkuvana ja hymyilevänä nuhteettoman kauniissa vaatteissaan, mikä todisti rahojen runsautta, hän tunsi melkein vihaa häntä kohtaan. Hänen teki mieli lausua tytölle pari peittelemätöntä totuuden sanaa. Oliko hänellä oikeutta nauttia turhanpäiväistä ylellisyyttä, kun hänen isänsä — kuten napolilainen oli sanonut — riisti rahansa köyhien ihmisten suista? Niiden työ teki hänen kaltaiselleen elämän mahdolliseksi — ja oliko hän sen arvoinen? Hän oli saanut maailmassa paljon; hän oli saanut hyvän kasvatuksen, hän oli sivistynyt, hänen tunteitansa ja mielitekojansa oli noudatettu, ja mitä teki hän muille sen edestä? Hän pelasti koiran. Sybert tunsi inhoa mielessään ja hän oli jo heittämäisillään koiran kadulle. Mutta hän malttoi kuitenkin mielensä puoleksi naurahtaen. Eihän se ollut tytön syy. Hän ei tietänyt mitään isänsä liikeasioista; hän ei tietänyt mitään Italian hädästä. Miksi ei hän saisi olla onnellinen? Ja lopulta Sybert myönsi väsyneenä, että oli helpotus, kun sai kerran nähdä jonkun, jota eivät huolet rasittaneet.

Äkkiä Marcia keskeytti iloisen pakinansa katsoen kelloaan. "Hyvänen aika! Minulla ei ole enää paljon aikaa jälellä. Olkaa hyvä, Mr Sybert, ja kehoittakaa ajuria kiiruhtamaan hiukan!"

Ajuri totteli läimäyttäen hevosta kaikuvasti piiskallaan, mistä hyvästä Marcia nykäisi häntä takinliepeestä ja sanoi, että jos mies vielä löisi hevosta, ei hän saisi ensinkään juomarahaa.

Mies kohautti olkapäitään ja antoi hevosen kävellä.

"Eikö ole olemassa mitään yhdistystä eläinrääkkäyksen estämiseksi?" Marcia kysyi. "Nämä italialaiset ovat aivan toivottomia."

"Voitte tuskin odottaa heidän osoittavan suurempaa huomaavaisuutta eläimilleen, kuin heidän itsensä osaksi tulee", muistutti Sybert.

"Oi, hyvä ystävä!" Marcia huudahti valitellen huomaten äkkiä, miten hitaasti matka edistyi. "Pelkään, että myöhästymme junasta. Ettekö luule, että hän voisi hiukan kiiruhtaa lyömättä hevostaan?"

Sybert esitti taas hänen toivomuksensa ajurille, ja matkaa jatkettiin nyt hiukan vilkkaammassa tahdissa; mutta kun saavuttiin asemalle, oli juna lähtenyt eikä odotushuoneesta löytynyt Mrs. Copleya eikä Geraldia. Marcia kalpeni hiukan käsittäessään tilanteen, ja vaistomaisesti hän toivoi mielessään, että Sybertin sijalla olisi nyt Paul Dessart. Hän kuittasi asian kuitenkin naurulla, selittäen toverilleen —

"Täti Katherine kai luuli, että olin päättänyt jäädä yöksi Roystonille. Sanoin hänelle, että aioin sen tehdä, mutta kuulin, että heidän oli mentävä päivälliskutsuihin. Mutta mitä siitä; odotan täällä seuraavaa junaa. Ennen pitkää lähtee joku juna Palestrinaan — täti Katherine meni Tivolin kautta. Hyvin paljon kiitoksia, Mr. Sybert, kun saatoitte minut asemalle, ei teidän tarvitse odottaa junan lähtöä. Koirasta saan kyllä tarpeeksi seuraa."

Sybert tarkasteli ääneti aikataulua. "Seuraava juna ei lähde ennen seitsemää, eikä teillä ole vaunuja vastassa asemalla. Miten luulette pääsevänne huvilalle?"

"Oh, kyllä Palestrinan asemamies hankkii minulle vaunut. Hän on oikein mukava ihminen ja on usein kyydinnyt meitä."

Sybert rypisteli otsaansa miettiessään asiaa. Hänen oli jotenkin sopimatonta lähteä huvilalle sinä iltana; mutta hän tuumi, että hänen velvollisuutensa Copleya kohtaan oli saattaa hänen veljentyttärensä turvallisesti kotiin eikä jättää häntä yksin suoriutumaan seitsemän mailin hevosmatkasta oudon palestrinalaisen ajurin kanssa; muu ei voinut tulla kysymykseenkään.

"Luulen, että lähden teidän kanssanne", hän lausui katsoen kelloonsa.

Marcia oli nähnyt hänen rypistelevän kulmiaan ja pelännyt jotain sen kaltaista ehdotusta. "Ei mitenkään", huudahti hän. "En salli sitä. Olen kulkenut satoja kertoja tuota tietä, enkä pelkää vähääkään. Ei ehdi tulla myöhä."

"Sabine-vuoristo on täynnä rosvoja", hän selitti. "Minun mielestäni tarvitsette saattajan."

"Miten hassua, Mr. Sybert! Tiedän miten varattu teidän aikanne on" (tämä oli tarkoitettu ivaksi, mutta kun se sattui olemaan totta, ei Sybert sitä siksi huomannut), "enkä tahdo, että tulette kanssani."

Sybert nauroi. "Sitä en epäile, Miss Marcia; mutta siitä huolimatta tulen. Olen pahoillani, mutta teidän täytyy lähteä minun kanssani."

"Toivoisin kernaimmin, että te ette tekisi sitä", hän vastasi; "mutta menetelkää kuten haluatte."

"Kiitos kutsusta", hymyili Sybert. "On vielä puolitoista tuntia junan lähtöön — ehditte vielä tulla lähetystöön juomaan kupillisen teetä."

"Kiitos kutsusta, mutta luulen, että jään tänne. En halua myöhästyä toisesta junasta, enkä tiedä mihin panisin koiran."

"No niin, jos voitte jäädä hetkeksi yksin, lähden minä puolestani, esitän asiani päällikölleni ja voin sitten hyvällä omallatunnolla ottaa loman. Minun on neuvoteltava eräästä asiasta setänne kanssa, ja lähden erittäin mielelläni huvilalle." Hän kohotti hattuaan jotenkin ystävällisesti kumartaen ja lähti.

Palatessaan tunnin kuluttua tapasi hän Marcian ruokkimassa koiraa makkaralla, ympärillään joukko kantajia, joista muudan oli tuonut hänelle lihan.

"Oi hyvä ystävä!" huudahti tyttö. "Toivoin, että Marcellus olisi ehtinyt lopettaa ateriansa, ennenkuin te tulitte takaisin. Mutta ettehän niin kovasti välitä tavoista kuin kreivitär", hän lisäsi, "ja ettehän pane pahaksenne, vaikka syötän koiria asemalla?"

"Eläin parka taisi olla nälkäinen."

"Nälkäinen! Minulla oli kokonainen kilo makkaraa, ja olisittepa nähnyt, miten se katosi."

"Nuo kantajamiehet näyttävät siltä kuin he mielellään ottaisivat osaa ateriaan."

"Ihmisparat, ne näyttävät nälkäisiltä", Marcia veti esiin kukkaronsa ja antoi heille uran kullekin. "Koska minulla ei ollut matkatavaroita teidän kannettavaksenne ja koska pidätte minun koirastani", selitti hän italiankielellä. "Älkää kertoko setä Howardille", hän lisäsi englanniksi. "En usko,että yksi liira voi tehdä heitä köyhäinhoitolaisiksi."

"Tuskinpa he juuri voisivat tulla vaivaisemmiksi kuin nyt ovat", myönsi hän.

"Te ette siis kannata setä Howardin armeliaisuusaatteita?" kysyi Marcia tunnustellen.

"Oh, en täydelleen; mutta älkäämme väitelkö siitä. — Ehkä on parasta", hän ehdotti, "että lähdemme ulos ja etsimme itsellemme tyhjän vaunuosaston, niin kauan kuin junailijat eivät huomaa. Pelkään, että he eivät sallisi Marcelluksen — sekö sen nimi oli? — tulla ensimmäisen luokan vaunuun."

"Sen nimi on Marcellus senvuoksi, että löysin sen teatterin luota."

"Ah, toivottavasti siitä tulee yhtä lumoava kuin kaimansa. Tule, Marcellus; meidän on aika lähteä."

Hän nosti koiran niskasta ja niin lähdettiin asemasillalle ja ryhdyttiin etsimään tyhjää vaunua. Niitä olikin paljon; matkustajia oli vähän ja ensimmäistä luokkaa käytetään Italiassa harvoin. Auttaessaan Marciaa vaunuun Sybert huomasi ilokseen Tarquinion, "Italian kansan ravintolan" omistajan kiiruhtavan kolmannen luokan osastoon vilkuillen arasti ympärilleen, ikäänkuin epäilisi joka nurkkaa salapoliisin väijytyspaikaksi. Varoitus oli ilmeisesti langennut hyvään maahan, ja mies parka pakeni henkensä edestä kaikkitietävän pääministerin ilkeitä vehkeitä.

"Sallitteko, että hetkeksi menen puhuttelemaan erästä tuttavaani?" lausui Sybert hankittuaan Marcialle paikan; ja odottamatta vastausta hän palasi takaisin asemasillalle.

Marcia oli nähnyt nuoren italialaisen, joka kantoi raskasta peitteeseen käärittyä myttyä, katsovan heihin tuntevasti ohikulkiessaan; ja nähdessään Sybertin astuvan kolmannen luokan vaunuun, oli Marcia varma siitä, että se tuttava, jota Sybert etsi, oli juuri tuo italialainen. Hän nojautui taaksepäin rypistäen hämmästyneenä otsaansa. Miksi Sybertillä oli niin paljon omituisia ystäviä niin monissa omituisissa paikoissa, ja miksi piti hänen kokonaan vaieta niistä?

X Luku.

Sybert palasi pian ja istuutui vastapäätä Marciaa; junailija sulki oven, ja juna alkoi hiljalleen puhkia Campagnalle. Molemmat olivat omissa ajatuksissaan, ja kun ei kumpaakaan huvittanut puhua toiselle, ja molemmat sen tiesivät, he eivät ryhtyneet minkäänlaiseen keskusteluun.

Marcian kiihtynyt mieliala oli asettunut, ja hän nojautui eteenpäin pää käden varassa miettiväisenä katsellen pehmeätä, roomalaista hämärää, joka laskeutui Campagnalle. Mutta itse asiassa hän näki kaupungin ulkopuolella olevan Pyhän Paavalin päivänpaisteisen luostarin ja Paul Dessartin kasvot, kun hän puhui hänelle. Rakastiko hän tosiaan Paulia, vai oliko oikea rakkauden esine Italia, sitä hän kysyi itseltään? Hän ei tietänyt eikä hän tahtonut sitä ajatella. Oli niin paljon mukavampaa antaa asiain itse kehittyä ja niin vaikeata ruveta tekemään päätöksiä. Kaikki oli tähän asti ollut niin huoletonta, miksi täytyisi tämä kysymys nyt jo ratkaista? Hän ei tahtonut vielä pitkiin, pitkiin aikoihin päättää sitä. Suostuisiko Paul odottamaan, — odottamaan epämääräistä tulevaisuutta, joka ehkä loppujen lopuksi ei koskaan tulisikaan? Kärsivällisyys ei kuulunut Paulin ominaisuuksiin. Jos hän kieltäytyisi odottamasta, jos hän itsepintaisesti vaatisi vastausta nyt heti — voisiko Marcia hyljätä hänet? Ei; aivan varmaan hän ei voisi. Hän muisteli häntä mielessään sellaisena kuin hän oli ollut seisoessaan lämpimän auringonpaisteen keskellä, luostarin pylvään varjossa, hän muisti hänen nauravat, poikamaiset kasvonsa, jotka sillä hetkellä olivat vakavat, hänen jännittyneet, rukoilevat silmänsä luotuina häneen ja sanat, jotka tuntuivat epäröiviltä ja änkyttäviltä. Paul oli hänestä sangen miellyttävä ja puoleensavetävä; ja kuitenkin Marcia huokasi. Varsinainen elämä oli vielä hänen edessään. Maailma oli hänelle uusi ja vaihteleva ja vastaisine kokemuksineen houkutteleva. Hänellä oli paljon nähtävää ja tehtävää ja hän halusi olla vapaa.

Lyhyt etelän hämärä oli pian ohi, ja täysikuu nousi pilvettömälle, syvänsiniselle taivaalle. Loistava valovirta tunkeutui hämärään vaununosastoon, ja ulkona oli melkein häikäisevän kirkasta. Marcia nojautui ikkunaan katsellen ohivierivää tasankoa. Aqua Felicen korkeat holvikaaret erottuivat varjokuvien tavoin taivasta vasten, ja etäällä leikkasi näköpiiriä Sabine-vuorten epäselvät ääriviivat. Silloin tällöin kuljettiin yksinäisten maatalojen ohi, joita oli rakennettu yhteen ryhmään kuumetaudilta suojaavien eucalyptuspuiden varjoon, mutta enimmäkseen oli maisema karu ja autio, ja siinä voi tuskin havaita jälkeäkään elävästä, toimivasta ihmisälystä. Via Appialla näkyi vanhojen latinalaisten hautojen ääriviivoja ja kerran vilahtivat ohitse keskiaikaisen vahtitornin rappeutuneet jäännökset. Kuva oli kauneudessaan melkein liian täydellinen; se oli kuin maalattu, etäinen tausta näyttämölaitteineen: näky oli miltei epätodellinen ja kuitenkin vanhimpia maailmassa, ohitse vierivä Campagna vesijohtolaitteineen, Rooma taustana ja Sabine-vuoristo edessä. Niin oli ollut jo vuosisatoja; tuhannet ihmiset olivat siellä eläneet elämänsä. Siinä oli sen tenho. Kuva ei ollut eloton, vaan syvästi inhimillinen. Kun Marcia katseli yli tasangon, joka oli niin surullisen ihana autiudessaan, tunsi hän äkkiä rinnassaan tunteiden vyöryn, hän tunsi mieletöntä rakkautta Italiaa kohtaan, samaa, joka on vallannut niin monet ulkomaalaiset Lethen vesien varsilla. Hän ymmärsi nyt Paulin tunteet. Italia! Italia! Hänkin rakasti sitä.

Hän huoahti hiljaa itsekseen, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti ja painautui takaisin nurkkaansa katsahtaen vastapäätä istuvaan toveriinsa nähdäkseen tarkasteliko tämä häntä. Hän ei katsonut sinne päin. Hän istui suorana, katsellen ulos Campagnalle silmäluomet puoleksi suljettuina. Hän oli työntänyt toisen kätensä syvälle taskuun ja toinen lepäsi rauhoittaen koiran pään päällä. Marcia huomasi hämmästyksekseen, että samalla kuin Sybert näytti niin rauhalliselta, hän ojenteli hermostuneesti sormiaan. Hän katsahti taas matkatoverinsa kasvoihin. Hän katseli maisemaa edessään yhtä tunteettomasti kuin valkoista muuria; mutta hänen silmänsä näyttivät tavallista syvämietteisemmiltä ja varjot niiden alla tummemmilta. Melkein huomaamattaan Marcia alkoi tarkastella hänen kasvojaan ihmetellen mielessään, mitä tuon katseen takana piili; mitä hän mahtoi ajatella?

Äkkiä Sybert katsahti ylös ja huomasi Marcian tutkivan katseen.

"Anteeksi, en kuullut", hän lausui.

"En minä mitään sanonut."

"Näytitte siltä kuin olisitte puhutellut minua", hän sanoi naurahtaen ja kääntyi pois valosta. Ja nyt oli Marcialla epämieluinen tunne, että Sybert tarkasteli häntä kulmiensa alta. Hän kääntyi taas ikkunaan päin koettaen keskittää huomionsa vaihtelevaan maisemaan, mutta häntä vaivasi matkatoverinsa äänettömyys. Sybertin kasvot olivat varjossa, eikä Marcia saattanut erottaa olivatko hänen silmänsä auki vai kiinni. Hän koetti ajatella jotain puheenainetta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa. Hän tunsi syvää helpotusta, kun juna vihdoin pysähtyi Palestrinan asemalle.

Hetken odotuksen jälkeen asemamies sai hankituksi heille vaunut ja jotenkin virkeän näköisen hevosen. Kun Sybert auttoi Marcian vaunuihin, kysyi hän, sallisiko Marcia erään köyhän miehen, jolla oli kannettavaan suuri mytty, istua ajajan vieressä etuistuimella.

"Emme tapaa ketään näin myöhään illalla", hän lisäsi. "Hän on matkalla Castel Vivalantiin, ja sinne on pitkä matka."

"Hän saa mielellään ajaa", vastasi Marcia. "Minusta on aivan sama, tapaammeko ketään vai emme."

"Oi, suokaa anteeksi", lausui Sybert hymyillen. "En tarkoittanut mitään pahaa. Jotkut naiset välittäisivät siitä, kuten tiedätte. Tarquinio", huusi hän, kun italialainen vaatemyttyineen vilahti heidän ohitsensa. "Signorina pyytää teitä hevoseen, kun meillä on sama matka."

Tarquinio kiitti signorinaa italialaisen kohteliaisuudella, nosti myttynsä vaunuihin ja kiipesi itse perästä. Marcellus asettautui mukavasti vaunujen pohjalle, ja päästäen tyytyväisen koiran huokaisun, vaipui rauhalliseen uneen. Matka kulki läpi kuutamoisten oliivikujien ja viinitarhojen, ja raunioiden ja kodikkaiden maalaistalojen päiväsaikaan selvästi erottuvat yksityiskohdat sulautuivat nyt romanttiseksi kauneudeksi. Takana näkyi Alban vuoriston ääriviivat, ja kuun säteet valaisivat kahta pientä, valkomuurista kylää rinteellä; edessäpäin kohosi autiompi Sabine-vuoristo, jonka huiput nousivat toinen toisensa vieressä taivasta kohti. Ajomatka sujui meikein ääneti. Aluksi Sybert tuntien olevansa epäkohteliaan vaitelias yritti jonkun kerran ryhtyä keskusteluun, jonka jälkeen hän taas keventynein mielin asetti käsivartensa ristiin vaipuen omiin ajatuksiinsa. Marciallakin oli mietteensä ja tuoksuvan kuutamoillan romantillisuus antoi niille määrätyn suunnan. Jos Paul olisi nyt ollut uudistamassa pyyntönsä, olisi Italia vaikuttanut asiaan. Mutta Paul oli sinä päivänä tehnyt pienen erehdyksen — hän oli noudattanut Marcian käskyä ja jättänyt hänet yksikseen — ja pienimmälläkin erehdyksellä voi usein olla laajakantoiset seuraukset.

Kerran Sybert muutti asentoaan ja hänen kätensä kosketti sattumalta Marcian kättä, joka lepäsi istuimella heidän välissään. "Suokaa anteeksi", hän mumisi ristien uudelleen käsivartensa. Marcia katsahti häneen nopeasti. Kosketus oli vaikuttanut häneen sähköiskun tavoin. Mikä hän oikein oli miehiään? Hänellä näytti olevan hehkuva sielu, ja Marcia oli aina pitänyt häntä velttona ja välinpitämättömänä. Hän katsoi matkakumppaniinsa silmät selällään; hän ei ollut milloinkaan nähnyt Sybertiä tuollaisena. Hänen mieleensä johtui rauhallisennäköinen tulivuori, joka jonakin päivänä äkkiä voimakkaasti purkautuisi. Marcia alkoi taas vuorostaan salaa tutkia hänen kasvojaan. Sybertin luonteenlaatu oli hyvin omituinen; siinä ilmeni suuria vastakohtia. Oliko se hyvä vai huono, yksinkertainenko vai monimutkainen? Siihen ei Marcia saanut vastausta. Hän mietti kaikkea, mitä tiesi hänestä, kaikkea kuulemaansa — mutta ei vain päässyt selville; toinen paha ominaisuus aina pyyhki pois toisen. Marcia tunsi hänet seuraihmisenä, hän oli sinä sangen huomattu henkilö, mutta mikä hän oli muuten? Mitä teki hän vapaahetkinään? Esimerkiksi tänä iltapäivänä. Miksi hän oli kuin kotonaan Marcellus-teatterin luona? Se oli kaukana lähetystöstä. Entä kuka sitten oli tuo mies etuistuimella? Hän keskeytti äkkiä vaitiolon kysyen sitä. Sybert hätkähti ikäänkuin olisi unohtanut hänen läsnäolonsa.

Marcia toisti kysymyksensä: "Onko tuo mies tuolla etuistuimella Tarquinio Paterno, joka pitää pientä ravintolaa Roomassa?"

"On", vastasi Sybert luoden hiukan hämmästyneen katseen häneen. "Mitenkä tiedätte hänen nimensä?"

"Oh, minä vain arvasin. Tunnen Domenico Paternon, Castel Vivalantin leipurimestarin ja hän puhui minulle pojastaan Tarquiniosta. Sehän ei ole erittäin tavallinen nimi, niin että kun te kerroitte tämän miehen tulevan samaan kylään, ja kun kuulin teidän nimittävän häntä Tarquinioksi, ajattelin — mutta miksi te hämmästytte?" kysäisi hän äkkiä. "Onko hän jossain muussa suhteessa merkillinen?"

"Teillä näyttää olevan hänen perhesuhteensa tarkasti selvillä", lausui Sybert hymähtäen.

He vaipuivat taas äänettömyyteen, eikä Marcia yrittänyt toista kertaa keskeyttää sitä.

Kun saavuttiin käänteeseen, jossa jyrkkä Castel Vivalantiin vievä tie poikkeaa valtatiestä, pysäytti ajaja hevosen päästääkseen Tarquinion maahan. Mutta Marcian mielestä oli mytty liian raskas kannettavaksi vuorta ylös, ja hän käski ajaa eteenpäin kaupungin portille saakka. Vaunut tärisivät, kun noustiin kiemurtelevaa tietä oliivitarhojen ja mantelipuiden välitse, keskellä kevätpukuista, ilmavaa lehvistöä. Edessäpäin näkyivät kylän rakennukset ryhmittäin, ikäänkuin kaveten vuoren huippua kohti, ja kattojen ja tornien ääriviivat erottuivat toinen toisensa yläpuolella jyrkästi taivasta vasten.

Marcia oli käynyt Castel Vivalantissa vain päivävalaistuksessa, jolloin rappeutunut pikku kaupunki oli esiintynyt koko kurjuudessaan. Mutta kuunvalo muuttaa kaiken. Valkeat, kiviset muurit näyttivät nyt kohoavan synkkinä kuin jonkun keskiaikaisen kaupungin linnoitukset. Ja vanha, pyöreä torni ränstyneine laskusiltoineen näytti kuin se olisi nähnyt synkkiä tekoja ja säilyttänyt salaisuutta. Juuri tuollaisessa linnoituksessa murhattiin Cenci.

Saavuttiin Porta della Lunan korkean porttiholvin edustalle. Silläaikaa kuin Tarquinio kiipesi vaunuista ja nosti mytyn selkäänsä, kiintyi Marcian huomio poikajoukkoon, joka kinastellen pelasi morropeliä portin vieressä.

Tarquinion parhaillaan kiitellessä signorinaa, kun tämä oli auttanut köyhää miestä hänen matkallaan, kaikui äkkiä äänekäs pelästynyt lapsen parkaisu, jota seurasi jatkuva kirkuna. Morron pelaajat keskeyttivät leikkinsä ja katsoivat pelokkain silmin toisiinsa. Ensimmäisen parkaisun kuullessaan Sybert hypähti vaunuista ja tarttuen erästä poikaa olkapäähän tiedusteli syytä.

Poika riuhtaisi itsensä irti tehden välinpitämättömyyttä osoittavan eleen.

"Gervasio Delanon äiti pieksee häntä. Hän meluaa aina noin kauheasti, sillä hän on niin peloissaan."

"Mitä se on?" huusi Marcia hypähtäen vaunuista Sybertin luo.

"Joku äiti pieksee lastaan."

Odottamatta enempiä selittelyjä kiiruhtivat molemmat portin kautta kapeata tietä vasemmalle ääntä kohden. Ihmisiä oli kerääntynyt pieniin ryhmiin oville ja he pudistelivat päätään keskustellen kiihkeästi. Nähdessään Marcian ja Sybertin lausui eräs vaimo tyynnyttäen, ettei Teresa vahingoittanut poikaa; hän aina huusi kovemmin, kuin oikeastaan oli syytä.

Kun he saapuivat matalalle ovelle, josta ääni oli lähtenyt, oli parkuna vaiennut hysteeriseksi nyyhkytykseksi. He tunkeutuivat huoneeseen, johon pääsi suoraan kadulta, ja pysähtyivät siihen. Sisällä oli niin pimeätä, että hetkeen ei voinut mitään nähdä. Huonetta valaisi vain lekottava öljylamppu madonnan kuvan edessä. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, he erottivat vankkarakenteisen talonpoikaisnaisen kädessään ryhmysauva, jollaisia paimenet Campagnalla käyttävät. Jonkun aikaa he luulivat että hän oli ainoa ihminen siellä, kunnes hiljainen nyyhkinä ilmaisi etäisimpään nurkkaan kyyristyneen lapsen.

"Mitä te tahdotte?" kysyi vaimo luoden uhkaavan katseen sisääntulijoihin.

"Löittekö lasta tuolla sauvalla?" Sybert kysyi.

"Lyön lasta millä haluan", vastasi vaimo. "Hän on laiska tyhjäntoimittaja ja varasti keittoa."

Marcia veti pienen pahaisen nurkastaan, jossa se nyyhkytti herkeämättä voiden vaivoin hengittää. Hänen kyyneleensä virtasivat niin vuolaasti, ettei hän voinut lopettaa, vaan tarrautui kouristuksen tavoin Marciaan, käsittäen, että jonkunlainen vapauttaja oli saapuvilla. Hän käänsi lapsen valoon päin ja huomasi leveän, punaisen jäljen hänen poskellaan, johon yksi isku oli sattunut.

"Tämä on häpeämätöntä! Tuo nainen pitäisi vangita!" lausui Marcia raivoissaan.

Sybert otti lampun seinältä ja kumartui katsomaan lasta.

"Voi pikku pahaista! Näyttää siltä, kuin se tarvitsisi keittoa", hän mutisi.

Vaimo alkoi taas kimeällä äänellä huutaa, että poika oli yksitoistavuotias, eikä ikinä tuonut kotiin soldon puolikastakaan. Hän itse raatoi yöt päivät hankkiakseen hänelle ravintoa ja hänellä oli sitäpaitsi kylliksi omia lapsia ruokittavinaan.

"Kenen lapsi tämä on?" Sybert kysyi.

"Se oli miehelläni", vastasi vaimo; "ja mies on kuollut ja nyt minulla on toinen. Poika on tiellä. Ei voi vaatia, että minä kärsisin häntä loppumattomiin. Hänen on jo aika ansaita itse itselleen jotakin."

Marcia istuutui matalalle tuolille ja veti pojan luokseen.

"Mitä me tekisimme?" hän kysyi katsellen avuttomana Sybertiin. "En tahtoisi jättää häntä tänne. Vaimo pieksee yksinkertaisesti hänet kuoliaaksi, niin pian kuin olemme kääntäneet selkämme."

"Minä uskon sen", myönsi Sybert. "Voin tietysti uhata häntä poliisilla, mutta en luule, että se paljonkaan hyödyttää." Hän mietti mielessään, että Marcian sopisi paremmin ottaa kasvatikseen poika kuin koiranpenikka, mutta hän ei viitsinyt pukea ajatustaan sanoiksi.

"Minäpä tiedän!" huudahti tyttö ikäänkuin vastaukseksi hänen äänettömään ehdotukseensa; "otan hänet kotiin juoksupojaksi. Häntä voi hyvin käyttää täällä. Olkaa hyvä ja kertokaa vaimolle, että aion pitää pojasta huolta, ja selvittäkää hänelle, ettei poika enää kuulu hänelle."

"Mitähän Mrs. Copley pitää siitä, että hän tulee huvilalle?" kysyi Sybert epäilevästi. "On tuskin oikein —"

"Mitä vielä. Ei hän pidä väliä, jos minä vain olen itsepintainen — ja aion olla. Olkaa ystävällinen ja puhukaa vaimolle."

Sybert lausui vaimolle jokseenkin lyhyesti, ettei hänen tarvitsisi enää kauempaa kustantaa pojan elatusta, signorina tahtoi ottaa hänet kotiinsa juoksupojaksi.

Tämän kuullessaan muutti vaimo heti käytöstapansa, ja kieltäytyi luovuttamasta häntä. Koska hän oli hoitanut lasta hänen pienenä ollessaan, niin nyt oli pojan aika ruveta maksamaan takaisin velkaa, kun hän itse alkoi vanheta.

Sybert selitti tarkasti, että hän nyt oli menettänyt kaiken oikeutensa lapseen, ja siinä tapauksessa, että hän vähänkin vastustelisi, Sybert kertoisi heti poliiseille, jotka, kuten hän lisäsi, olivat hänen parhaimpia ystäviään. Muitta mutkitta hän otti pojan syliinsä, ja he lähtivät talosta vaimon jäädessä vihoissaan toivottamaan, että halvaus kohtaisi heitä ja heidän jälkeläisiään.

Utelias ihmisjoukko oli kerääntynyt talon ulkopuolelle ja vaieten annettiin tietä Sybertille ja Marcialle. Portin luona leikkivät pojat keskeyttivät pelinsä ja kerääntyivät vaunujen ympärille kysellen kimeillä äänillään, mitä Gervasiolle aiottiin tehdä. Ajaja kurottautui ällistyneenä katsomaan istuimeltaan tätä matkustajien nopeaa vaihtelua. Mutta hän läimäytti hevostaan ja antoi mennä täyttä vauhtia, ilmeisesti vahvasti uskoen, että jos hän viivyttelisi kylliksi kauan, kutsuisivat he koko Castel Vivalantin ajelemaan.

Kun vaunut vierivät rinnettä alas, puhkesi Sybert iloiseen nauruun. "Pelkään, ettei teidän tätinne, Miss Marcia, tule olemaan hyvillään siitä, ette teemme Villa Vivalantista löytölasten turvapaikan."

"Ei hän sitä pane pahakseen, kun kerromme hänelle asian", vakuutti Marcia. Hän katseli pieniä laihoja kasvoja, jotka lepäsivät Sybertin olkaa vasten. "Pikku raukka! Se näyttää nälkäisemmältä kuin Marcellus. Vaimo sanoi hänen olevan yhdentoistavuotiaan, eikä hän ole juuri Geraldia suurempi."

Sybert otti hänen pienen ruskean ranteensa sormiensa väliin. "Hän on sangen laiha", lausui hän; "mutta se tulee pian autetuksi. Nuo talonpoikaislapset ovat kestävää pikku väkeä, vaikka saavatkin huonon kohtelun." Hän katseli pikku poikaa, joka kuunteli ihmeissään silmät selällään ja puoleksi pelästyneenä heidän outoa kieltään. "Älä yhtään pelkää, Gervasio", hän rauhoitti lasta italiankielellä. "Signorina ottaa sinut kotiinsa Villa Vivalantiin, jossa sinua ei milloinkaan lyödä, ja jossa saat syödä niin paljon kuin haluat. Sinun täytyy olla hyvä poika ja tehdä kaikki, mitä hän käskee."

Gervasion silmät suurenivat yhä. "Antaako Signorina minulle suklaatakin?" hän kysyi.

"Hän oli niiden lasten joukossa, joille annoin suklaata, ja vielä hän sen muistaa!" lausui Marcia iloisesti. "Minusta hän näyttikin tutulta. Kyllä, Gervasio", hän lisäsi huolellisella italiankielellään. "Sinä saat suklaata, jos teet aina mitä minä käsken, mutta et joka päivä, sillä suklaa ei ole terveellistä pikku pojille. Sinun täytyy syödä leipää ja lihaa ja keittoa ja kasvaa suureksi ja vahvaksi kuin — kuin Signor Siberti tuossa vieressä."

Sybert puhkesi nauruun ja Marcia yhtyi häneen.

"Alan jo käsittää täti Katherinen levottomuuden Geraldin vuoksi — luuletteko, että Villa Vivalantissa on malarian vaaraa?"

Lopun matkaa he juttelivat iloisesti seikkailustaan. Sybertkin unohti sillä hetkellä mietteensä; ja mitä taas Marciaan tulee — Pyhän Paavalin luostari oli kaukana Roomassa. Kun käännyttiin lehtokujalle, loistivat huvilan valot iloisesti puiden lomitse.

"Katsohan Gervasio", lausui Sybert. "Tuolla sinä tulet tästä lähin asumaan."

Gervasio nyökkäsi, tuntien liian suurta kunnioitusta voidakseen puhua. Sitten hän kuiskasi: "Saanko nähdä pienen principinon?"

"Pienen principinon? Ketä hän tarkoittaa?" kysyi Marcia.

"Pienen keltatukkaisen principinon", Gervasio kertasi.

"Geraldin!" Sybert nauroi. "Puhdasverinen amerikkalainen sopii hyvin principinoksi. Ah — ja tuolla on sitten itse Ruhtinas", hän lisäsi, kun vaunut vierivät hiekkakäytävälle rakennuksen eteen ja Copley astui eteissalista katsomaan ketä oli tulossa.

"Halloo! Sinäkö Sybert?" hän huudahti ihmeissään. "Ja Marcia! Luulin sinun päättäneen jäädä kaupunkiin — mitä hittoa olette tuoneet mukananne?"

"Pojan ja koiran, oi Ruhtinas", lausui Sybert nostaessaan Gervasion maahan. "Koirasta saa Miss Marcia kantaa syyn yksinään, minä otan kyllä puolet häpeästä pojan tähden."

Gervasio ja Marcellus vietiin eteissaliin, ja olisi vaikeata sanoa, kumpi niistä oli enemmän peloissaan. Marcellus painautui vinkuen tuolin alle ja Gervasio katseli sen jälkeen, ikäänkuin olisi aikonut tehdä samoin. Melun kuullessaan ilmestyi Mrs. Copley salista, ja nyt seurasi sekaisin kysymyksiä ja selittelyjä. Sillä aikaa istui Gervasio hyvin suorana ja hyvin peloissaan suuressa, hienossa nojatuolissa, jonne Sybert oli hänet asettanut.

"Arvelimme, että häntä saattaisi hyvin käyttää juoksupoikana", lausui Sybert, kun oli kerrottu pojan osaksi tullut huono kohtelu.

"Lapsi parka!" Mrs. Copley lausui. "Kyllä löydämme hänelle jotain tehtävää. Hän on pieni, mutta näyttää viisaalta. Olen aina aikonut ottaa pienen hovipojan — tai voisimmehan pukea hänet Geraldin ponirattaiden kuskiksi."

"Ei, täti Katherine", vastusti Marcia. "En tahtoisi, että hänet puetaan livreepukuun. Minusta on väärin tehdä hänestä palvelijaa, ennenkuin hän on kyllin vanha valitakseen itse elämänuransa."

"Opetetun palvelijan asema on paljon parempi kuin mikään, minkä hän voi itse itselleen hankkia. Hänhän on vain talonpoikaislapsi, rakkaani."

"Hän on sielutieteellinen probleemi", Marcia selitti. "Tahdon todistaa, että kasvatuksessa ympäristö on tärkein eikä syntyperä merkitse mitään, enkä tahdo, että hänet puetaan livreepukuun. Minä hänet löysin, ja hän on minun — ainakin puoleksi."

Hän katsahti Sybertiin, joka nyökkäsi hyväksyvästi.

"Luovutan omistusoikeuteni teille, Miss Marcia, koska se näyttää joutuvan hyviin käsiin."

"Marcia saakoon tahtonsa perille", lausui Mr. Copley. "Gervasio saa olla epävirallinen hovipoika ja kysymys livreepuvusta siirretään tuonnemmaksi."

"Hän voi leikkiä Geraldin kanssa", ehdotti Marcia. "Juurihan toivoimme hänelle leikkitoveria ja Gervasio sopii siihen hyvin; siitä on hyötyä Geraldin italian oppimiselle."

"En usko, että Gervasion italia kelpaa salongeissa", nauroi hänen setänsä.

"Minä lähetän pojan kouluun", jatkoi Marcia, välittämättä esitetyistä hankaluuksista, "ja todistan, että talonpoikaislapset ovat aivan yhtä sukkelia kuin ruhtinaiden pojat, jos vain kasvavat samoissa olosuhteissa. Hänestä tulee vielä nero, kuten — kuten Crispi."

"Taivas varjelkoon!" huudahti Sybert, mutta hän tarkasteli nyt Marciaa entistä mielenkiintoisemmin.

"Voimme päättää nuoren miehen urasta myöhemmin", tuumi Copley. "Häntä näyttää vaivaavan tämä ihmisjoukko."

Gervasio olikin purskahtamaisillaan itkuun, kun niin monet kunnioitettavat katseet olivat häneen kohdistettuina, mutta onneksi Mrs. Copley käänsi huomion muualle kysymällä, miten oli heidän päivällisensä laita.

"Mr. Sybert ja minä emme ole kumpikaan syöneet päivällistä", Marcia vastasi, "enkä ihmettelisi, jos Gervasiolta olisi jäänyt syömättä useampikin. Mutta Marcellus tuolla tuolin alla on kyllä nauttinut omansa", hän lisäsi.

Mrs. Copley soitti kelloa tuntien emännän velvollisuutensa. Pietro saapui paikalle tuijottaen Gervasioon niin ällistyksissään kuin hovimestarivirkansa puolesta saattoi. Mrs. Copley määräsi, että oli katettava päivällinen kahdelle hengelle ruokasaliin ja yhdelle keittiöön ja jätti pojan Pietron huostaan.

"Voi, antakaa hänen syödä meidän kanssamme, ainakin tänä iltana." pyysi Marcia. "Eihän se teitä häiritse, Mr. Sybert, eihän? Hän on niin nälissään; minusta on niin hauska nähdä, kun pienet nälkäiset pojat syövät."

"Marcia!" vastusti täti kauhuissaan. "Kuinka voit puhua tuollaisia? Lapsihan on avojaloin."

"Koska ei oma poikani ja perilliseni saa syödä toisten kanssa, en salli, että pesemätön muukalainen otetaan hänen paikalleen", puuttui Copley puheeseen. "Gervasio syököön keittiössä."

Suureksi helpotuksekseen Gervasio pääsi keittiöön ja uskottiin Francois'n huostaan, joka myöhemmin illalla ilmaisi Pietrolle luulevansa, ettei poika vielä eläissään ollut syönyt kyllikseen. Marcia ja Sybert eivät sinä iltana kiinnittäneet suurta huomiota päivälliseensä, mikä ei ollut yleensä tapana Copleyn perheessä. Pietron harmiksi seurasivat molemmat häntä joka ruokalajin välillä keittiöön katsomaan, miten heidän suojattinsa voi.

Gervasio istui korkealla kolmijalkatuolilla pitkän keittiöpöydän ääressä, heilutellen pieniä avojalkojaan ilmassa; suuri ruokaliina oli sidottu hänen eteensä ja kyökkipiika ajoi häneen ruokaa minkä ehti. Hän ei koskenutkaan outoihin ruokalajeihin, joita hänen eteensä pantiin, vaan päättävä ilme kasvoillaan hän pisteli poskeensa makaronivadin sisältöä. Vihdoin täytyi hänen huoaten myöntää olevansa kylläinen Copleyn ruokavaroista. Marcia kutsui luokseen Biancan (Mariettan seuraajan) ja käski hänen kylvettää Gervasion ja viedä hänet vuoteeseen. Bianca tunsi pojan ennestään ja oli hänen ylenemisestään jos mahdollista vielä enemmän ällistyksissään kuin Pietro.

* * * * *

Kun Marcia sinä iltana oli lähdössä huoneeseensa, astui Sybert eteissalin poikki hänen luokseen.

"Mitenkähän olisi, jos julistaisimme aselevon", hän kysyi ojentaen tytölle kätensä — "ainakin siihen asti, että Gervasio on onnellisesti alkanut elämänuransa?"

Marcia katsoi suoraan häneen silmänräpäyksen ajan ja pudisti sitten epäilevän näköisenä päätään.

"Voimmehan koettaa", hän hymyili, "mutta pelkään, että meidän täytyy olla toistemme vihollisia."

Kuu valaisi kirkkaasti Marcian huonetta; hän riisuutui sytyttämättä kynttilää ja heittäen yllensä keveän vaipan istuutui pehmeälle tuolille avonaisen ikkunan ääreen, antaen viileän ilman leyhytellä kasvojaan.

Hetken kuluttua hän kuuli raapaistavan tulta eteissalissa, ja hänen setänsä tuli Sybertin seurassa pengermälle, jossa molemmat alkoivat kävellä edestakaisin keskustellen matalalla äänellä. Hän saattoi kuulla, miten heidän puheensa vuoroin nousi ja laski, ja silloin tällöin toi tuulen henki sikarin tuoksun. Marcia tuli yhä virkeämmäksi seuraten katseellaan heidän väsymätöntä kulkuaan edestakaisin. Pengermän päässä kuului heidän keskustelunsa matalana mörinänä, mutta talon kohdalla se tuli selvemmäksi, kunnes Marcia saattoi erottaa katkonaisia lauseitakin. Sybertin ääni kuului vihaisena, kiihtyneenä ja hänen mielestään melkein raivoisana; sedän taas oli matala, päättäväinen, puoleksi ivallinen.

Kerran, kun he kulkivat juuri Marcian ikkunan alitse, kuuli hän setänsä sanovan terävästi: "Älä ole mieletön, Sybert. Siitä koituu ruma juttu, jos se joutuu julkisuuteen — ja mitään ei ole sillä autettu."

Marcia ei kuullut Sybertin vastausta, mutta näki vihaisen liikkeen, jolla hän heitti pois sikarinsa pätkän. Miehet pysähtyivät pengermän etäisempään päähän ja jäivät jonkun aikaa väittelemään hiljaisella äänellä. Sitten Marcia näki hämmästyksekseen Sybertin hypähtävän matalan kaiteen yli laakerikujaan ja sieltä peltojen poikki eteenpäin, kun taas setä palasi yksinään pengermän poikki sisään sulkien oven jälkeensä. Marcia hypähti pamppailevin sydämin. Mitä oli tapahtunut? Oliko mahdollista, että he olivat riitaantuneet? Aikoiko Sybert asemalle? Ei hän mitenkään voinut sinne kävellä. Marcia kurottautui ulos ikkunasta, katsellen Sybertin jälkeen, joka näkyi tummana pilkkuna keskellä kuun valaisemaa vehnäpeltoa. Ei, hän meni Castel Vivalantiin päin. Miksi hän meni sinne näin öiseen aikaan? Koskiko se jollakin tavoin Gervasiota — tai kenties Tarquiniota, leipurin poikaa? Hän muisti setänsä sanat: "Älä ole mieletön. Siitä tulee ruma juttu, jos se pääsee julkisuuteen." Ehkä ihmisten epäluulot häntä kohtaan eivät sittenkään olleet aiheettomia. Hän muisti Sybertin katseen samana iltana junassa. Mitä sen takana piili? Ja sitten hänen mieleensä nousi Sybertin kuva, kun hän istui vaunuissa pitäen pientä poikaa sylissään. Miehellä, joka oli niin ystävällinen pikku lapsille, ei voinut olla paha sydän. Ja kuitenkin, jos hän oli sellainen kuin Marcian setä hänen luuli olevan, miksi hänellä oli niin paljon vihollisia — ja niin paljon epäilyttäviä ystäviä?

Tuulen henki oli käynyt viileäksi, ja Marcia nousi tuntien väristyksen ruumiissaan ja laskeutui vuoteeseensa. Hän makasi kauan silmät auki katsellen miten kevyet uutimet heiluivat tuulessa. Hän muisteli taas Paul Dessartin sanoja lämpöisessä, nukuttavassa, auringonpaisteisessa luostarissa; pientä ryysyläisjoukkoa, joka ahdisteli koiraa; pitkää, äänetöntä matkaa Sybertin seurassa; Castel Vivalantin kuutamoista porttiholvia, jonka yläpuolella kohosivat korkeat, synkät muurit. Ajatukset kävivät epäselviksi, ja hän oli jo melkein nukuksissa, kun hän puoliksi unen horroksissa kuuli askeleita pengermällä ja oven hiljaa avautuvan.

XI Luku.

Seuraavana aamuna Marcia heräsi siihen, että Bianca naputti ovelle ilmoittaen, että Gervasio halusi nousta, mutta hänen vaatteensa olivat niin risaiset, että Bianca oli ne edellisenä iltana heittänyt kokonaan pois.

Hetken aikaa tirkisteli Marcia käsittämättä mitään; mutta sitten hän äkkiä, muistaen edellisen illan vaiheet, ponnahti istumaan ja kiertäen kätensä polvien ympäri ryhtyi huolestuneena miettimään kysymystä. Hän tiesi täydellä syyllä, että Gervasion vastainen menestyminen huvilassa riippui suuresti siitä vaikutuksesta, jonka hän teki nyt ensimmäisen kerran varsinaisesti esiintyessään. Lopulta hän käski Biancan koettaa pojalle jotakin Geraldin pukua, ja katsoa hyvin tarkasti, että hänen kasvonsa olivat puhtaat. Sillä välin hän pukeutui kiireesti, jotta ehtisi itse ensimmäisenä tarkastamaan poikaa hänen uudessa asussaan.

Kiinnittäessään viimeisiä neuloja tukkaansa, hän kuuli äänten sorinaa pengermällä, ja kurkistaessaan varovaisesti ulos, näki setänsä ja Sybertin seisoskelevan kaiteen luona sauhuja vedellen. Marcia siis ei ollut uneksinut; hän oli kuullut Sybertin askeleet edellisenä iltana. Hän rypisti otsaansa miettien tuota arvoitusta ja kurkisti taas ulos. Mitä lie tapahtunutkin edellisenä iltana, nyt aamulla ei ilmassa ollut minkäänlaista sähköä. Nuo kaksi olivat ilmeisesti heittäneet kaikki kiihoittavat keskusteluaiheet taakseen ja näyttivät nyt rauhallisina odottelevan aamukahviaan.

Oli ihanan rauhallinen kevätaamu. Molempiin miehiin pengermällä se näytti painaneen leimansa — he olivat huolettomia, välinpitämättömiä tyhjäntoimittajia, ei sen enempää. Entä eilisiltana? Hän muisti heidän matalan, kiihtyneen, äkäisen äänensä; ja hän rypisti otsaansa yhä enemmän. Tämä maailma on vaihteleva kuin kameleontti, hän tuumi. Hänen katsellessaan pengermälle unohtaen hetkeksi Gervasion juoksi Gerald siellä seisovien luo iloisesti jutellen, mikä sai aikaan hilpeän naurun. Sybert ojensi veltosti kätensä vetäen pojan luokseen. Hän laski varovasti savukkeensa kellertävän kukkamaljakon reunalle, nousi seisomaan ja nosteli pikkumiestä neljä, viisi kertaa ilmaan. Gerald kirkui riemuissaan ja pyyteli yhä lisää. Sybert kielsi nauraen, otti taas savukkeensa ja istuutui jälleen kaiteelle. Tuota pientä leikittelyä katsellessaan Marcia muisti oman velvollisuutensa. Pudistaen päätään kaikille pulmallisille kysymyksilleen hän heitti ne mielestään ja kääntyi Gervasion puoleen. Bianca oli polvillaan pojan edessä suorien hänen merimiespukuaan, ja Marcia käänteli häntä hitaasti ympäri tarkastaen vaikutusta. Hänen ulkomuotonsa oli lupaavampi kuin Marcia oli odottanutkaan. Tummat kiharat olivat vielä kosteat kylvyn jälkeen, joka oli harvinainen tapaus pojan elämässä, Geraldin vanha, punainen palttinakankainen merimiespuku suurine valkoisine kauluksineen ja kaulanauhoineen oli hänen yllään, ja tällaisena häntä olisi voinut luulla vaikkapa pieneksi prinssiksi, joka omisti sata ylhäistä esi-isää, jollei ottanut lukuun hänen paljaita jalkojaan, joita ei voinut pakottaa Geraldin kenkiin.

Marcia laskeutui polvilleen hänen viereensä. "Sinä pikku kulta!" hän huudahti ja suuteli pienokaista.

Gervasio oli aivan tottumaton hyväilyihin, ja hän vetäytyi aluksi pois ruskeat silmät suurina ihmetyksestä. Mutta sitten levisi hymy hänen kasvoilleen, ja hän ojensi ujosti kätensä silittäen luottavaisesti Marcian poskea. Iloisena hän suuteli uudelleen poikaa ja tarttuen sitten hänen käteensä he lähtivät yhdessä toisten luo etuhuoneeseen.

"Ecco! hyvät ystävät. Eikö hän ole kaunis?" Marcia kysyi.

Mr. Copley ja Sybert hypähtivät seisomaan ja tulivat asiaan innostuneina paikalle.

"Vaatteet miehen muodostavat, kuka voi kieltää sen tämän nähdessään?"

"Minun mielestäni hän oli eilen aivan yhtä hauskannäköinen", virkkoi setä; "mutta epäilemättä hän on tänä aamuna puhtaampi."

"Missä Gerald on?" Sybert kysyi. "Saammepa nähdä, mitä hän arvelee uudesta tulokkaasta."

Gerald oli juuri keksinyt Marcelluksen ja telmi paraillaan sen kanssa puutarhassa; vain vastahakoisesti hän suostui tulemaan sieltä, eikä ollut ensinkään innoissaan vieraasta. Ääneti hän tarkasteli häntä hetkisen ja huomautti sitten: "Hänelle on annettu minun vaatteeni." Äkkiä pisti kauhea asia hänen päähänsä ja hän kysyi: "Onko hän uusi veikko? Jos hän on, niin saatte viedä hänet pois."

"Oi rakkaani!" huudahti äiti kauhuissaan. "Hänhän on pieni italialainen poika."

Gerald tyyntyi silminnähtävästi. Nyt hän tarkasteli Gervasiota tältä uudelta näkökannalta.

"Minäkin tahdon käydä paljain jaloin", hän selitti.

"Ei, kyllä hänkin saa sukat ja kengät, kunhan vain ehdimme hankkia hänelle sopivat", lausui Marcia.

"Tahdotko nähdä sisiliskojani?" kysyi Gerald ystävällisesti muuttaen äkkiä mieltään ja nykäisten Gervasiota hihasta.

Gervasio vetäytyi taapäin.

"Sinun täytyy puhua hänelle italiankieltä, Gerald", huomautti Sybert. "Hän on aivan kuin Marietta; ei hän ymmärrä mitään muuta kieltä. Minusta olisi hyvä, jos joku toinenkin tulisi katsomaan noita sisiliskoja", hän lisäsi. "Tulehan Gervasio", näin sanoen hän tarttui poikia kädestä ja lähti heidän kanssaan suihkulähteelle.

Mrs. Copley katseli epäilevästi heidän jälkeensä, mutta Marcia virkkoi: "Hän on oikein suloinen pienokainen, täti Katherine, ja on hyvä, että Gerald saa leikkitoverin."

"Marcia on oikeassa, Katherine; ei hänellä ole siitä mitään vaaraa, enkä usko, että poika puhuu huonompaa italiankieltä kuin Bianca."

Tällainen oli Gervasion ensi esiintyminen huvilassa. Ensimmäisinä viikkoina hän pääasiallisesti vain söi, kunnes vähitellen tuli yhtä punaposkiseksi kuin Gerald. Alkuaikoina hänen täytyi olla keittiössä, jossa Francois syötti hänelle keittoa ja makaronia niin että hän oli haljeta. Mutta opittuaan kaikella kunnialla käyttämään veistä ja haarukkaa hän pääsi lastenkamariin aterioimaan yhdessä Geraldin kanssa Grantonin ankaran valvonnan alaisena.

Kuinka olikaan, Gervasiosta tuli hyvä apu talouteen. Hän oli hyväluontoinen, auttavainen ja aivan säälittävän kiitollinen pienimmästäkin ystävällisyydenosoituksesta. Hänestä tuli Geraldin uskollinen seuralainen, joka sokeasti totteli hänen käskyjään, vastustaen niitä vain silloin, kun ne kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Hän oppi nopeasti ja ennen pitkää hän jo soperteli italian ja englanninkielen sekoitusta omistaen yhtä laajan sanavaraston kuin Gerald itse.

Viikko, joka seurasi Gervasion saapumista, kului huvilassa verrattain rauhallisesti, vain eräs, jotenkin järkyttävä pieni vastoinkäyminen oli vähällä häiritä yksitoikkoisuutta.

Pojalle oli luvattu palkinnoksi makeata suklaata, niin pian kuin hän oppisi iloisen näköisenä pitämään sukkia ja kenkiä, hän piti näet sukkia ja kenkiä sietämättömänä sivistämiskeinona. Mutta kun palkinnon saannin aika saapui, huomasi Marcia, ettei talossa ollut ensinkään suklaata, ja jottei tuottaisi pettymystä pojalle, hän määräsi valjastettavaksi Geraldin ponyhevosen, otti mukaansa molemmat pojat sekä renkipojan, ja lähti ajamaan Castel Vivalantiin leipurille. Jos hän olisi pysähtynyt ajattelemaan, olisi hän kyllä huomannut, ettei ollut viisasta lähteä Gervasion kanssa keskellä päivää Castel Vivalantiin. Mutta Copley'en luonteenomaisena piirteenä oli se, että he ajattelivat vasta jälkeenpäin. Kun Gervasio Delano nähtiin uusissa vaatteissa ja kasvot pestyinä principinon vieressä vaunuissa, sai se aikaan hirveän metelin hänen entisten leikkitoveriensa keskuudessa. He piirittivät vaunut, ja Marcian oli pakko jakaa monet kouralliset kuparilantteja, ennenkuin hän pääsi erkanemaan seuralaisistaan.

Kun hän vihdoin naurussa suin irtaantui joukosta ja ajoi ulos kaupungin portista, astui muuan mies esiin muurin nurkkauksesta ja viittasi häntä seisahtumaan. Marcian mieleen välähti hänen tätinsä kohtaus camorristin kanssa, mutta sitten hän hymyili muistaessaan, että oli kirkas päivä ja oltiin aivan kaupungin luona. Hän seisautti ponynsa ja kysyi, mitä mies halusi. Hän sanoi olevansa Gervasion isäpuoli. He olivat köyhiä työläisiä, heillä ei ollut ruokaa kylliksi, mutta he tunsivat olonsa yksinäisiksi ilman poikaa ja halusivat saada hänet takaisin kotiin. Eivät edes amerikkalaiset ruhtinaatkaan saaneet viedä köyhien ihmisten lapsia kysymättä lupaa. Ja lopuksi hän vihjaili siihen suuntaan, että jos Marcia maksaisi kyllin suuren summan, suostuisi hän kyllä luovuttamaan pojan.

Marcia ei ymmärtänyt kaikkea, mitä hän puhui, mutta kun Gervasio alkoi itkeä ja tarrautui molemmin käsin lujasti kiinni istuimeen ilmeisesti aikoen vastustaa kaikkia yrityksiä viedä häntä pois, käsitti Marcia miehen tarkoituksen ja vastasi kutsuvansa poliisin paikalle. Mutta mies piti nähtävästi itseänsä tilanteen herrana ja arveli Marcian mieluummin maksavan rahat kuin menettävän pojan. Uhkaavan näköisenä hän kurotti kätensä ja tarttui lujasti Gervasion käsivarteen. Gervasio parkaisi, ja ajattelematta pitemmältä seurauksia, Marcia sivalsi miestä tuimasti piiskallaan ja antoi samassa ponyn lähteä täyttä laukkaa eteenpäin. He kiitivät alas kivistä tietä huimaavaa vauhtia vaarallisista käänteistä, ja mies jäi laskettelemaan kirouksiaan kukkulan huipulta.

He saapuivat huvilaan vielä vapisten jännityksestä seikkailunsa jälkeen, joka aiheutti Mrs. Copleylle suurta levottomuutta. Mutta kun Marcia samana iltana tervehti setäänsä kertomalla hänelle koko jutun, selitti hän, että tyttö oli menetellyt aivan oikein; ja odottamatta päivällistä, nousi setä hevosensa selkään ja ratsasti täyttä ravia takaisin Castel Vivalantiin pienen majan ovelle, jonka sisäpuolella miespaha istui viininsä ääressä kiroten amerikkalaisia. Hän lausui nyt asiaan innostuneen todistajajoukon läsnäollessa hänelle, ettei Gervasio ollut hänen poikansa; ja koska hän ei voinut kohdella lasta säädyllisesti, hän oli kadottanut kaiken määräämisvaltansa siihen; ja jos hän vast'edes yrittäisi rosvojen tavoin vaatia itselleen maantieveroa, hän saisi maksaa sen vankeudella. Näin sanoen hän pyöräytti hevosensa ympäri ja lähti pystyssä päin kaupungista. Jos jotakin tarvittiin vakiinnuttamaan Gervasion asemaa Mr. Copleyn perheessä, niin oli ainakin tämä tapaus omiaan sen tekemään.

Tämän seikkailun seurauksena oli, että Marcia jonkun aikaa vältti Castel Vivalantia ja ulotti retkeilynsä toisiin suuntiin. Hän tuli maaseudulla pian yleisesti tunnetuksi ratsastaessaan kiiltävänruskealla raudikollaan, joka oli syntynyt ja kasvatettu Kentuckyssä; häntä seurasi aina suuren kömpelön hevosen selässä renkipoika, jonka aina tuli kunnioittavasti seisoa takana, kun neiti pysähtyi. Milloin vain hän keksi jonkun syyn, hän poikkesi talonpoikaiskoteihin ja nauroi iloissaan heidän kanssaan omalle kummalliselle kielitaidolleen. Hänen ystävällisyytensä johtui aluksi uteliaisuudesta. Heidän sukkelat selityksensä ja lapselliset kysymyksensä Amerikan oloista olivat ainaisena mielenkiinnon aiheena; mutta jonkun ajan kuluttua, kun Marcia oppi heitä paremmin ymmärtämään, hän alkoi pitää heistä heidän hyvien luonteenominaisuuksiensa vuoksi. Kun hän katseli heidän synkkiä, ahtaita huoneitaan, joissa tuskin oli muuta sisustusta kuin jokunen kuparikattila, pata ja korea madonnankuva, kun hän näki miten köyhä ja vaivalloinen heidän elämänsä oli ja miten uljaasti he sen kuitenkin kestivät, silloin vaihtui mielenkiinto kunnioitukseksi. Heidän altis myötämielisyytensä ja lämmittävä ystävällisyytensä herättivät Marciassa vastakaikua, ja eipä aikaakaan, kun hän jo oli löytänyt sen lumoavan rakastettavuuden, joka italialaisessa talonpojassa piilee.

Hän tutki ratsastusretkillään monet pienet vuoristokylät, jotka sijaitsivat korkealla Sabine-vuoriston karuilla rinteillä, ja yhä maksoivat läänitysveronsa jollekin roomalaiselle ruhtinaalle, aivan kuin tuhat vuotta sitten. Ne olivat alhaalta katsottuina sangen viehkeän näköisiä, nuo harmaakivikyläset, jotka siellä täällä ikäänkuin kasvoivat kovasta kalliosta; mutta kun Marcia oli kiivennyt jyrkkää, mutkittelevaa polkua, ja pilkistänyt sisään, hän sai nähdä miten mahdottoman kurjia ja vaivaisia ne itse asiassa olivat. Hän alkoi vähitellen nähdä, mitä ensi silmäyksellä viehättävän näköisen maiseman takana saattoi piillä.

Elämä kulki näinä aikoina tasaista latuaan Villa Vivalantissa, mutta samaa ei voinut sanoa muuhun Italiaan nähden. Joka päivä saapui tuoreita viestejä kapinoista, joita raivosi etelämaakunnissa, ja pohjoiseen kiiruhtavat matkustajat tiesivät kertoa, että joka-ainoassa kaupungissa vallitsi sotatila. Huolimatta rauhoittavista sanomalehtiartikkeleista, jotka kirjoitettiin poliisin silmälläpidon alaisena, huomasi jokainen, että lähestyttiin nopeasti jonkunlaista käännekohtaa. Rooman likimmässä ympäristössä ei oltu kovinkaan levottomia, sillä pääkaupungissa oli riittävästi sotamiehiä, joten ei tarvinnut pelätä mitään vaaraa roskaväen taholta. Koko asiaa, jos mitään, pidettiin tervetulleena vaihteluna paasto-ajan yksitoikkoisuuteen, ja lähetystössä ja suurissa hotelleissa, joihin ulkomaalaiset kokoontuivat, vallitsi miellyttävän kiihoittunut mieliala.

Lausuttiin jos jonkinlaisia ristiriitaisia arveluja. Jotkut pudistelivat tietäväisesti päätään ja arvelivat, että heidän mielestään asia oli paljon vakavampi, kuin pinnalta katsoen näytti. Ei olisi ensinkään ihme jos Ranskan kommuunin aikaiset tapaukset uusiutuisivat; ja salavihkaa he vielä ilmaisivat olevansa erittäin halukkaita jäämään paikoilleen nähdäkseen koko pilanäytelmän, joka nyt kerta kaikkiaan näytti olevan tulossa.

Useat vakuuttivat, ettei viljan hinta mitenkään ollut vaikuttanut yleiseen levottomuuteen. Nälänhätä oli ennemminkin vain tekosyy, jolla voitiin kansaa kiihoittaa. Tiedettiin yleisesti, että yliopistot, nuorempi kirjailija- ja sanomalehtimiespolvi, vieläpä kokonaiset sotajoukko-osastotkin olivat täynnä sosialistista henkeä. Todennäköistä oli, että sosialistit ja kirkon kannattajat olivat yhtyneet hallitusta vastaan aikoen sitten saavutettuaan päämääränsä kääntyä toistensa kimppuun taistellakseen keskenään ylivallasta. Tämän mielipiteen kannattajat arvelivat, että hallituksen olisi ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin, ja heidän mielestään oli hyvin typerää hankkia ravintoa roskaväelle alentamalla dazziota. Toiset taas arvelivat, että hallituksen olisi jo kauan sitten pitänyt poistaa se, ja heidän mielestään oli aivan kohtuullista, että etelämaakuntien väestö oli noussut vaatimaan oikeuksiaan. Tähän tapaan pohdittiin onnettomien napolilaisten tilaa kaikissa Rooman vieraskutsuissa; ja kaupungissa oleskelevat ulkomaalaiset saivat siitä erittäin hauskan ajanvietteen.

Mutta Marcia Copley kuuli sangen vähän yhä lisääntyvistä levottomuuksista. Hän ei lukenut sanomalehtiä, eikä hänen setänsä puhunut kotona mitään päivän kysymyksistä. Hänestä oli vastenmielistä tarpeettomasti pohtia noita asioita eikä hän sen lisäksi halunnut väitellä niistä veljentyttärensä kanssa. Kotona hän oli sangen vähän, sillä hän työskenteli luonteenomaisella tarmollaan 'Ulkomaalaisen avustustoimikunnan' asioissa, viettäen suurimman osan ajastaan Roomassa. Marcian katseluhalu oli äkkiä lauhtunut tuon iltapäivän jälkeen Tre Fontanessa. Hän oli käynyt kaupungissa vain kerran, ja silloinkin vain ostamassa Gervasiolle vaatteita. Roystonit olivat sillä kertaa olleet poissa, kun hän oli käynyt heitä tapaamassa hotellissa, ja hänen pettymyksentunteeseensa sekaantui hyvä annos mielihyvääkin, kun hän, jättäen käyntikorttinsa, vetäytyi taas takaisin Villa Vivalantin yksinäisyyteen.

Hän ei ollut perinpohjin eritellyt tunteitaan, mutta hän tunsi vaistomaista pelkoa, ajatellessaan kohtaavansa Paulin. Tuo pelko ei ollut kuitenkaan mikään epämiellyttävä tunne. Luostarikohtaus oli monet kerrat palautunut hänen mieleensä, ja usein lensivät hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Mitä sanoisi Paul ensi kerralla? Puhuisiko hän taas samasta asiasta, vai jättäisikö hän tuon illan rauhaan ja antaisi kaiken olla kuin ennen? Marcia toivoi jälkimmäistä. Heidän suhteensa tulisi sen kautta niin erikoiseksi, ja Marcia ei vielä sillä hetkellä ollut valmis tekemään päätöstään.

Paulkin puolestaan pohti samaa kysymystä. Asia ei kehittynyt niin nopeasti kuin hän olisi toivonut. Marcialla ei ilmeisesti ollut aikomusta käydä Roomassa, eikä hän itse keksinyt mitään sopivaa syytä mennäkseen huvilalle. Hänen synkät aavistuksensa olivat käyneet toteen. Kärsimysviikon viettivät Roystonit vielä kaupungissa, huvitellen itseään kaikenkaltaisilla kirkonkäynneillä. Seuratessaan tätiään kirkosta kirkkoon (Rooman läheisyydessä niitä on kolmesataaseitsemänkymmentäviisi, ja Paul väitti heidän käyneen niissä kaikissa yhden viikon ajalla) hän mietti miettimistään, mitä Marcia mahtoi hänestä ajatella. Toisinaan hän pelkäsi olleensa liian hätäinen, toisinaan taas arveli, ettei ollut ollut kylliksikään.

Eräänä päivänä käväisivät Paulin täti ja molemmat serkut pikimmältään huvilalla ja kertoivat sieltä palattuaan, että Marcia oli hankkinut itselleen ottopojan ja koiran ja oli nyt innokkaissa kasvatuspuuhissa. "Puhuiko hän mitään minusta, Madge?" kysyi Paul peittelemättä.

"Hän sanoi, että sinä olet hyvin nenäkäs otus", kertoi Margaret; ja vastaukseksi Paulin hämmästyneeseen ilmeeseen hän lisäsi armollisesti: "Ei sinun kannata olla niin itserakas, että luulet hänen puhuneen jotain sinusta. Hän ei edes maininnut sinun nimeäsikään."

Paul huoahti miettiväisenä: "Ah!" Marcia ei ollut maininnut hänen nimeänsäkään. Se ei ollut niinkään paha merkki; siinä tapauksessa tyttö ajatteli häntä. Jos hän kerran ei rakastanut toista — ja Paul oli kyllin itserakas luottaakseen tytön sanoihin — niin ei mikään edistänyt Paulin asiaa paremmin kuin yksinäisyydessä vietetty viikko Sabine-vuoristossa. Hän tiesi omasta kokemuksestaan, sekä entisestä että nykyisestä, että Italian kevät oli voimakas sydämen kiihoitin.

Kärsimysviikon tiistaina Mrs. Royston hiukan vapautui hengellisestä innostaan ja huomasi, ettei hän ollut nähnyt Marciaa kokonaiseen viikkoon, ja että heidän niin pian kuin paastonaika olisi ohi, täytyisi kutsua Copleyn perhe aamupäiväaterialle hotelliin.

"Minkävuoksi täytyy odottaa paastonajan loppua?" kysyi Paul. "Eihän sitä tarvitse tehdä viralliseksi. Sehän voi olla aivan yksityisluontoinen. Jos heidät kutsutaan torstaiksi, voimme mennä kaikki yhdessä iltajumalanpalvelukseen Pyhän Pietarin kirkkoon. Marcia Copley viettää ensimmäistä pääsiäistään Roomassa ja hän olisi varmaan halukas lähtemään kirkkoon."

Niinpä saapui huvilalle keskiviikkoaamuna kutsukirje, jossa Copleyn perhe — Gerald mukaanluettuna — kutsuttiin seuraavana päivänä aamiaispäivällisille Roystonien luo Roomaan. Torstaiaamuna tuli myöntävä vastaus, ja tuntia myöhemmin saapuivat kutsutut itse — lukuunottamatta Geraldia — Hotel de Londres et Paris'hin.

Ateria kului hupaisesti. Paul oli loistavimmalla tuulellaan ja hän tapasi pöytäseurasta vastakaikua mielialalleen. Marcia katseli tyydytyksen tuntein setäänsä, joka viime aikoina oli ollut niin vakava, mutta nyt lasketteli nauraen sukkeluuksia nuoren miehen kanssa. Marcia omisti mielestään jonkunlaisen erikoisoikeuden Pauliin, vaikka hän ei sitä oikein itselleenkään myöntänyt, ja hän oli hyvillään, kun Paul herätti mieltymystä ympäristössään. Marcia istui hänen vieressään pöydässä ja silloin tällöin, kesken naurun ja lörpöttelyn, tyttö saattoi huomata hillityn sävyn hänen äänessään. Niin kauan kuin he olivat toistensa seurassa eikä Paul voinut johtaa keskustelua arempiin asioihin, piti Marcia heidän keskinäistä seurusteluaan erittäin tyydyttävänä.

Ponnistuksistaan huolimatta Paul ei saanut tilaisuutta kahdenkeskiseen oloon Marcian kanssa sinä iltapäivänä. Aina oli toinen serkuista tiellä. Mr. ja Mrs. Copley lähtivät kotiin heti aterian päätyttyä, sillä he olivat jo ennen nähneet Pyhän Pietarin kirkon iltajumalanpalveluksen. Heidän lähtiessään lausui Mr. Copley Mrs. Roystonille:

"Uskon veljentyttäreni teidän huostaanne ja toivon, että ette päästä häntä näkyvistänne, ennenkuin jätätte hänet minun käsiini iltajunalle. En haluaisi enää sellaisia kepposia kuin tässä taannoin." Ja Marcian harmiksi kerrottiin seikkailu, jonka kautta Marcellus ja Gervasio tulivat pelastetuiksi, yksityiskohtiaan myöten. Tietämättä itsekään miksi, olisi hän toivonut, että kertomus hänen hoidokkiensa alkuperästä olisi jäänyt tuntemattomaksi.

Paulin kasvot synkistyivät hieman. "Alan tuntea yhä enemmän vastenmielisyyttä Sybertiä kohtaan", lausui hän hiljaa.

Marcia nauroi. "Olisittepa nähnyt hänet! Hän ei puhunut sanaakaan minulle koko junamatkalla. Hän istui käsivarret ristissä rinnalla ja otsa rypyssä aivan kuin — Napoleon Moskovan luona."

Paulin kasvot kirkastuivat jälleen. "Oi, minä alan sittenkin pitää hänestä", hän selitti.

* * * * *

Kellon lähestyessä viittä sinä iltapäivänä näyttivät kaikki kaupungin ajoneuvot ohjaavan kulkunsa Ponte Sant' Angeloon päin. Satunnainen katselija ei olisi saattanut arvata uskonnollisten menojen olevan kaiken tämän hämmingin aiheuttajana. Kapeat kadut sillan toisellapuolen olivat tupaten täynnä väkeä, joka etanan vauhdilla pääsi eteenpäin liikkumaan. Roystonien seurue, joka oli asettunut kaksiin vaunuihin, eksyi tässä hälinässä toisistaan. Marcia, Margaret ja Paul ajoivat yhdessä, joutuivat tungokseen kapealla Borgo Nuovolla ja saapuivat Pyhän Pietarin kirkon edustalle pyörät melkein kiinnitakertuneina erään kardinaalin vaunuihin. Molempien ajajat lausuivat jotakuinkin karkeita kohteliaisuuksia toistensa ohjaustaidosta. Kardinaali pisti lempeän nuhtelevaisesti päänsä vaunun ikkunasta ja amerikkalaiset nauroivat hilpeästi tilanteelle. Tarkastettuaan heitä hetkisen, hymyili kardinaalikin ja kaikki neljä nousivat vaunuista ja astuivat jalkaisin kirkonpihan poikki, jättäen ajurinsa kaikessa rauhassa irroittamaan vaunuja toisistaan. Kardinaali osoittautui erittäin sydämelliseksi ihmiseksi, ja kun he erosivat leveiden portaiden luona, ojensi hän kätensä ystävällisesti hymyillen, ja hetkisen epäröityään vastasivat amerikkalaiset totisina hänen kädenpuristukseensa.

"Olisikohan meidän pitänyt suudella hänen kättään?" kysyi Marcia. "Olisin kyllä tehnyt sen, mutta en tiennyt kuinka se tapahtuu."

Paul nauroi. "Hän tiesi, ettemme ole oikeauskoisia. Ei kukaan harras katolilainen voisi nauraa, kun on kaatamaisillaan kardinaalin vaunun kadulla."

He seisoivat pääovella etsien Mrs. Roystonia ja Eleanoria ja katsellen hyökyaallon tavoin ohivirtaavaa ihmisjoukkoa. Paul vaati itsepintaisesti, että he menisivät sisään odottamatta toisia, mutta Marcia tahtoi yhtä itsepintaisesti jäädä ulos. Hän oli mielestään paremmin turvattu suuressa joukossa.

Ihmeekseen huomasivat he Mrs. Roystonin tulevan heitä kohti kantaen sylissään pientä saranatuolia ja hänen jälessään astuskeli Eleanor kummassakin kädessään samanlainen tuoli.

Mrs. Roystonin kasvot kirkastuivat, kun hän huomasi heidät.

"Rakkaani, pelkäsin jo kadottaneeni teidät", hän läähätti. "Muistimme juuri sillalle saapuessamme, ettei meillä ollut ainoatakaan tuolia mukanamme, ja sen vuoksi meidän oli palattava hakemaan niitä. Paul, sinun olisi pitänyt huolehtia niistä. Luulen, että meidän on nyt parasta kiiruhtaa sisään, jotta saamme hyvät paikat."

Paul otti kärsivällisesti tuolit huostaansa ja seurasi naisia heittäen Marciaan katseen, joka näytti kysyvän: "Onko maailmassa toista niin mallikelpoista veljenpoikaa ja gentlemania kuin minä?"

Vain kärsimysviikon torstaina pidetään Pyhän Pietarin kirkossa iltajumalanpalvelus. Tuo suuri kirkko tuntuu silloin vielä avarammalta, autiommalta ja juhlallisemmalta kuin muulloin. Silmä ei eroita korkeata kupoolia, joka on hämärän peitossa. Pitkä keskilaiva tuntuu ulottuvan loppumattomiin ja sivukappelit näyttävät laajenevan, kunnes ne ovat kuin pieniä kirkkoja itsekukin. Pylväsrivit kohoavat korkeuteen kadoten hämärään. Mitä silmä ei voi erottaa, sen loihtii mielikuvitus esiin, ja avara kirkko ikäänkuin kasvaa ja laajenee ja näyttää ojentelevan käsivarsiaan sulkeakseen koko kristikunnan helmaansa. Tuona iltana se kätki sisäänsä koko Rooman — ylhäisön niinkuin alhaisonkin, italialaiset samoin kuin ulkomaalaisetkin, uskovaiset yhtä hyvin kuin nekin, jotka vain nähdäkseen olivat sinne saapuneet, hartaudenharjoittajat ja huvittelijat — kaikki vastaanotti Pyhän Pietarin kirkko yhtä puolueettomasti.

Ulkona seistessä oli näyttänyt siltä, kuin koko kaupunki olisi virrannut sisään avonaisista ovista; mutta kirkko oli vielä kutakuinkin tyhjä. Kun he astuivat leveätä keskikäytävää hämärän varjossa, kääntyi Marcia rinnallaan kulkevan nuoren miehen puoleen.

"Aluksi ei minusta Pyhän Pietarin kirkko ollut mitään verrattuna Milanon ja Kolumbian katedraaleihin — mutta se onkin kuin koko Rooma itse — se kasvaa ja kasvaa kunnes —"

"— se käsittää koko maailman", täydensi Paul.

Mrs. Royston asetti saranatuolinsa pronssikatoksen suojaan ja istuutui.

"Saimme mainion paikan", hän lausui ristien kätensä. "Emme ole liian lähellä kuoria, mutta kuulemme kuitenkin hyvin ja näemme erinomaisesti alttaritoimitukset ja pyhäinjäännökset." Hän puhui aivan kuin olisi valinnut istuinpaikkaa johonkin teatterinäytäntöön.

Silloin tällöin heidän ohitseen kulki joko Marcian tai Roystonien tuttuja, jotka pysähtyivät hetkeksi juttelemaan, mutta jatkoivat sitten matkaansa jättäen paikkansa toisille. Kun taas eräs seurue hyvästeli heitä hymyillen ja kohteliaasti kumarrellen, kääntyi Marcia Paulin puoleen, joka seisoi hänen vieressään.

"On tosiaan kauheata", hän lausui, "millä tavalla ulkomaalaiset isännöivät Roomassa. Tätä voisi aivan luulla lähetystön vastaanottohuoneeksi. Jos minä olisin paavi, panisin Pyhän Pietarin kirkon ovelle ilmoituksen: 'Pääsy kielletty ulkomaalaisilta.'"

"Niin, mutta Pyhän Pietarin kirkkoon nähden ei ole olemassa mitään ulkomaalaisia; se kuuluu kaikille kansallisuuksille."

Marcia hymyili nuorukaiselle ja kääntyi pois päin. Kun hän käänsi päänsä, hän huomasi ihmismeren keskellä eräät kasvot, jotka tähystivät häneen päin silmissä uteliaan ilveilevä ilme. Ne olivat keski-ikäisen naisen kasvot, eivät erittäin kauniit, mutta mielenkiintoisen ja älykkään näköiset. Marciasta ne näyttivät hyvin tutuilta, ja kun hän katseli niitä hetkisen, vaihtui niiden ilveilevä ilme ystävällisen tutunomaiseksi. Nainen hymyili, tervehti ja jatkoi matkaansa. Marciakin kumarsi vaistomaisesti, ja samassa välähti hänen mieleensä kuka tuo henkilö oli. Hän oli kirjailijatar, 'Rooman innokkain kielikello', jonka hän oli tavannut teekutsuissa jo monta viikkoa sitten. Hän oli aivan unohtanut oudon ystävänsä ja kääntyi nyt Paulin puoleen tiedustellakseen hänestä enemmän. Paul keskusteli paraillaan tätinsä kanssa ja ennenkuin Marcia ehti uudistaa kysymyksensä, kävi kuin humahdus yli kirkon ja kaikki muu unohtui, kun 'Misereren' ensimmäinen kuoro täytti sävelillään kirkon.

Oli yhä hämärtynyt, ja korkea valkoinen kupooli hohti epäselvästi tumman ihmismeren yläpuolella. Kirkkokuoron laulu kaikui yhä valtavampana juhlallisin sävelin, ja kirkkaana erottautui 'Paavin satakielen' huilumainen sopraano yli kaikkien muiden. Ja kuin hillittynä säestyksenä musiikkiin kuului kolmituhantisen kuuntelijajoukon hiljainen kuiskailu, ikäänkuin rantatyrskyjen etäinen kohina.

Alttarin kynttilät loistivat himmeinä päiden yläpuolella. Jumalanpalveluksen kestäessä ne sammuivat toinen toisensa jälkeen. Noin puolen tunnin kuluttua alkoi odottaminen ja jännitys käydä rasittavaksi. Ihmisjoukko yhä tiheni ja Margaret Royston kurotteli kaulaansa, yrittäen turhaan laskea, miten monta kynttilää vielä paloi. Paul vastaili omasta päästään tädilleen, mitä kaikki menot tarkoittivat. Margaret kääntyi Marciaan päin.

"Nykäise tuota nuorta pappia minun edessäni", hän kuiskasi, "ja kysy italiankielellä kuinka monta kynttilää vielä palaa."

Nuori pappi, joka kuuli sanat, kääntyi huvitettuna ympäri, kohottautui kohteliaasti varpailleen nähdäkseen alttarille, ja vastasi englanninkielellä, että niitä oli vielä kolme.

"Kiitos", sanoi Margaret; "en aavistanut, että osasitte englantia."

"Olen syntynyt New Yorkissa."

"Todellako?" nauroi tyttö, ja nyt ryhdyttiin yhdessä vertailemaan Hudson- ja Tiberjokien ansioita.

Hän osoittautui erittäin ystävälliseksi, selittäen tarkasti kaikkien menojen merkityksen ja eri vertauskuvien tarkoituksen. Mrs. Royston katseli moittien veljenpoikaansa, jonka jutut nyt osoittautuivat kokonaan totuudesta poikkeaviksi.

"Eihän täti mitenkään voi vaatia, että minä tietäisin niin paljon kuin oikeat asiantuntijat", hän huomautti vähääkään punastumatta. "Minun selitykseni olivat joka tapauksessa taiteellisemmat kuin hänen; ja vaikka ne eivät olisikaan totuudenmukaisia, niin pitäisi niiden ainakin olla."

Lopulta oli viimeinenkin kynttilä sammunut ja hetken aikaa vallitsi täysi pimeys suuressa kirkossa. Sitten ääni, joka muistutti etäistä ukkosen jyrinää, oli kuvaavinaan esiripun repeämistä, ja samassa silmänräpäyksessä syttyivät valot kaikkiin holveihin, laivoihin ja kupooleihin. Kardinaalit, kuorolaulajat ja papit kulkivat pitkässä juhlakulkueessa pääalttarille, jota sanottiin "Maailman alttariksi".

Marcia seisoi alttarikehyksen luona tarkastellen heidän kasvojaan, kun he kulkivat hänen ohitsensa. Niissä oli niin ajatteleva, henkevä ja ystävällinen ilme, että Marcian kunnioitus tuota suurta voimaa — kristikunnan suurinta — kohtaan kasvoi sinä hetkenä. Häntä melkein hävetti olla pelkkänä katselijana. Hän katseli talonpoikaiskasvoja ympärillään ja mietti miten tyhjän tyhjää heidän elämänsä olisikaan ilman tätä kirkkoa, jossa he saivat nauttia sitä ainoata iloa, jota he saattoivat itselleen toivoa.

Kun alttarin öljyllä ja viinillä voiteleminen oli loppuunsuoritettu, toivotti nuori pappi heille hyvää yötä ja lähti. Hän ei voinut odottaa pyhäinjäännöksien näyttämistä, sillä heidän luostarissaan oli illallinen kello seitsemältä. Hän lisäsi kuitenkin nopeasti nähdessään hymyn leikkivän Margareten huulilla: "Ei silti, etteivät ne olisi todellisia pyhäinjäännöksiä, mutta olen nähnyt ne jo monet kerrat ennen."

Pyhäinjäännökset asetettiin kansanjoukon nähtäväksi Pyhän Veronican parvekkeelle korkealle heidän päittensä yläpuolelle. Hiukan naurahtaen kuiskasi Paul Marcialle:

"Ettekö usko, että ystävämme kardinaali olisi tyytyväinen, jos hän näkisi kerettiläisensä kumartelevan Pyhän Veronican nenäliinaa? Katsokaahan", hän lisäsi, "tuota talonpoikaisvaimoa sinisine hameineen ja tummanpunaisine huiveineen. Hän on varmaan taivaltanut viisikymmentä mailia pikku lapsi pussissa hihnalla selkään köytettynä. Hän kai arvelee, että lapselle koituu onnea elämänsä varrelle, kun se näkee edes vilahduksen pyhän ristin kappaleesta."

Marcia katseli naista, joka seisoi hänen vieressään, ja puvusta päättäen näytti olevan pyhiinvaeltaja Abruzzista. Kasvot kirkkaina hän katseli pienelle parvekkeelle, jossa pappi näytteli kuuluisaa pyhäinjäännöstä. Hänen käsivarsillaan lepäsi pienokainen, jonka kasvoja hän myös koetti kääntää ylöspäin samalla mumisten rukouksia sen korvaan. Marcia antoi katseensa kulkea yli koko ihmisjoukon, hetkiseksi oli köyhien pyhiinvaeltajaparkojen ylöspäinkäännetyt, työn ja puutteen leimaamat kasvot sulaneet pyhään kunnioitukseen. Sitten kohotti Marcia katseensa jälleen parvekkeelle, jossa valkopukuinen pappi piteli korkealla päänsä yläpuolella hopeista ristiä, johon Pyhän Pietarin kirkon kallein pyhäinjäännös, pieni kappale Kristuksen ristiä, oli sijoitettu. Valo lankesi suoraan pienelle parvekkeelle; jokainen silmä alhaalla oli siihen kiintynyt. Pappi oli lihava, punakka ja hänen liikkeensä olivat teatterimaiset. Koko toimitus tuntui teatterimaiselta. Marcian tunteet vaihtuivat nopeasti. Pari minuuttia aikaisemmin katsellessaan kardinaalien juhlakulkuetta, hän oli ollut valmis tunnustamaan menojen henkisen merkityksen; nyt hän näki enää vain niiden ulkonaisen puolen. Tämä oli pelkkää näyttelemistä, petkuttamista, jolla tahdottiin sokaista köyhää kansaa. Tämä kirkko oli ainoa, mitä he omistivat elämässään, ja mitä se oikeastaan teki heidän hyväkseen? Voiko Pyhän Veronican nenäliina tai kappale Kristuksen ristiä millään tavalla ilahduttaa heidän elämäänsä? Italian talonpojille tarjottiin taikauskoa eikä mitään uskontoa.

Hän katseli taas valtavan ihmismeren ylöspäin käännettyjä kasvoja ja pudisti päätään. "Miten säälittävää!" hän huudahti.

"Miten viehättävää!" puheli Paul.

"Tuo pappi tuolla ylhäällä tietää aivan hyvin, että hän petkuttaa kansaa, ja kuitenkin hän on niin totinen kuin hän itse vahvasti uskoisi pyhäinjäännöksiin. Kirkko on vielä toivottoman keskiaikaisella kannalla."

"Siinähän onkin juuri kirkon kauneus", huomautti Paul. "Se on yhä keskiaikainen, vaikka koko muu maailma on niin kokonaan yhdeksännentoista vuosisadan kahleissa. Katselen mielelläni näitä talonpoikia, jotka uskovat Pyhän Veronican nenäliinaan ja Pyhän Bambinon parantavaan voimaan. Minusta se on kaunis uskonnäyte maailmassa, jossa usko alkaa tulla vanhanaikaiseksi. En voi moittia pappeja siitä, että he ylläpitävät sitä. Se on kuin vastalause ajan hengelle. He kuuluvat niihin harvoihin taiteilijoihin, joita on jäänyt jälelle. Jos olisin pappi, opettelisin taikatemppuja ja lisäisin pyhäinjäännösten vaikutusta esimerkiksi jollakin ihmeellä."

"Se vain yllyttäisi taikauskoa."

"Jos otatte heiltä heidän taikauskonsa niin riistätte heidän viehättävimmän luonteenominaisuutensa."

"Te ette välitä mistään muusta kuin viehättävyydestä!" huudahti Marcia puoleksi pilkallisesti.

Paul ei vastannut. Jumalanpalvelus oli päättynyt, ja ihmisjoukko alkoi virrata kirkosta ulos. Hekin tunkeutuivat eteenpäin oikeanpuoleiselle ovelle päin, jonka läheisyydessä vaunut odottivat. Paul toimi taidolla niin, että ihmisjoukko erotti heidät muista seurueen jäsenistä.

"Minäpä kerron teille, mistä välitän eniten tässä maailmassa", hän kuiskasi Marcian korvaan, kun he raivasivat itselleen tietä pylväistössä. "Minä välitän teistä."

Marcia huomasi hänen tarkoituksensa liian myöhään ja katseli tyytymättömän näköisenä taakseen. Toisia ei näkynytkään liikkuvan ihmismeren keskellä.

Paul näki hänen katseensa ja sanoi nauraen: "Te näytätte pitävän hyvää huolta siitä, ettemme jää kahdenkesken, eikö totta?"

Marcia yhtyi nauruun. "Aivan niin", hän myönsi suoraan; "sitä juuri koetankin."

"Ei se haittaa. Minun aikani koittaa vielä kerran, te ette voi sille mitään." Hän kosketti kädellään tytön kättä puristaen sitä voimakkaasti. "Tulkaa tännepäin, että pääsemme pois ihmisjoukosta." He tunkeutuivat sivummalle ja vetäytyivät erääseen nurkkaukseen korkean pylvään suojaan. Ihmisjoukko virtasi heidän ohitseen ja laskeutui alas rappusia kuin joki, joka mereen tullessaan laajenee leveämmäksi. Kirkonpiha heidän allaan oli mustanaan touhuavia ihmisiä ja liikkeellä olevia ajoneuvoja. Vatikaani näytti tummalta rykelmältä yön pimeydessä ja sen sadat ikkunat hohtivat kirkkopihan lyhtyjen lepattavassa valossa kuin suuren mustekalan silmät. Jonakin toisena hetkenä Marcia olisi uteliaana tutkinut palatsia. Hän olisi kummissaan keksinyt jossakin noista synkistä ikkunoista paavi Leon miettiväisenä tarkastelemassa palvojien joukkoa, joka palasi kirkosta. Mitähän mahtoikaan paavin mielessä liikkua nähdessään kolmikymmentuhantisen ihmisjoukon kulkevan hänen palatsinsa ohitse vapaasti koteihinsa, samalla kuin hän itse ei saanut astua oman kynnyksensä yli? Jonakin toisena hetkenä hän olisi huvikseen pohtinut tätä kysymystä, mutta tällä kertaa hänen huomionsa oli kiintynyt muualle. Paul piteli yhä hänen kättään omassaan.

Hän asettui tytön eteen, selin ihmisjoukkoon. "Oletteko ajatellut sitä, mitä minä kysyin teiltä?"

Oliko hän ajatellut! Muuta hän ei ollut tehnytkään. Hän katsahti moittien Pauliin. "Älkäämme puhuko siitä. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä epäselvemmäksi se käy minulle."

"Se on onneton asiain tila. Ehkä minä voin auttaa teitä päätöksen tekemisessä. Ettekö jonain kauniina päivänä, ehkä piankin, voisi rakastua minuun, Marcia?"

"Minä — minä en tiedä."

Paul kumartui tytön puoleen, aivan lähelle. Marcia vetäytyi erilleen hänestä, kauemmaksi pylvään varjoon. "Tuolla ovat toiset!" hän huudahti, nähdessään Eleanorin pään toisia ylempänä. Hän koetti vetää kätensä irti.

"Mitä heistä. Kestää ainakin kolme minuuttia, ennenkuin he ehtivät tänne. Teillä on tarpeeksi aikaa vastata minulle."

"Hyvä Paul — ei nyt", kuiskasi Marcia.

"Milloin sitten?" kysyi Paul itsepintaisesti pitäen yhä lujasti hänen kädestään kiinni. "Ensi kerrallako kun tapaan teidät?"

"Niin — ehkä", vastasi tyttö ja kääntyi toisten puoleen.

XII Luku.

Pääsiäistä seuraava viikko oli sateinen ja ikävä. Silloin ei ollut huvilassa hauskaa, sillä se oli rakennettu kauniita ilmoja silmällä pitäen. Kiviset muurit imivät kosteutta, ja siitä tuli huoneiden ilma hautaholvimaiseksi. Mr. Copley, joka miehen tavoin ei piitannut kurasta ja vedestä, pääsi pakenemaan kotinsa kosteata ilmanalaa matkustamalla joka päivä lähetystöön, joka aina veti häntä puoleensa. Mutta hänen vaimonsa ja veljentyttärensä, jotka enemmän huolehtivat tukkalaitteistaan ja puvuistaan, olivat pahan ilman vankeja, ja kun sitä oli kestänyt kolme päivää, kääntyi Mrs. Copleyn puhe alituisesti malariaan.

Marcia, joka kerta kaikkiaan piti huvilasta, teki parhaansa puolustaakseen sitä yleisen epäsuopean mielialan vallitessa. Hän kulutti aikansa telmimällä Geraldin, Gervasion ja Marcelluksen kanssa avarissa huoneissa tai väristen omassa kamarissaan tulisijan ääressä, joka oli täynnä kivihiiliä. Ulkona tippuivat laakeripuut vettä virtanaan ja suihkulähde lorisi lakkaamatta. Hän luki kirjaa "Egoisti", ja se olikin Marcian kaltaiselle nuorelle naiselle erittäin hyödyllistä luettavaa. Se sai hänet epäröimään. Hän tiesi, ettei Paul Dessart ollut ensinkään suurenmoisen Sir Willoughbyn kaltainen. Hänestä ei ollut oikein vertailla heitä toisiinsa, mutta hän teki sen kuitenkin.

Kun hän seisoi ikkunansa ääressä katsellen sateen uuttamaa Campagnaa, mietti hän miettimistään tilannetta, mutta tuli yhä epävarmemmaksi. Paul oli mielenkiintoinen, puoleensavetävä ja kuten hänen setänsä sanoi "dekoratiivinen", mutta oliko hän enempää vai oliko siinä jo kylliksi? Saisiko hän katua, jos hän antaisi Paulille kieltävän vastauksen? Vai joutuisikohan hän ehkä enemmän kärsimään, jos myöntyisi? Tällaiset ajatukset askartelivat hänen mielessään, kun hän kuunteli sateen ropinaa; ja huolimatta miettimisestään, hän kulki kuin kehässä lopettaen aina siihen mistä oli alkanut.

Pääsiäisviikon jälkeinen maanantai valkeni taas kirkkaana ja kauniina. Auringonvalo tulvi sisään idän puoleisista ikkunoista, kun Marcia aamulla avasi silmänsä, ja iloisen lintukuoron äänet tervehtivät häntä ensimmäiseksi. Hän hypähti istumaan vuoteessaan ja katseli ulos, jossa kaikki oli kuin uudelleen elpynyt eloon, ja hänestä tuntui kuin kaikki sekavat ajatukset olisivat kadonneet sateen mukana. Ei hän nyt ollut selvempi päätöksestään kuin edellisenäkään päivänä, mutta nyt hän tyytyväisin mielin siirsi ratkaisun tuonnemmaksi. Kuullessaan kavioiden kapsetta ikkunansa alta hän päätteli, että setä oli lähtenyt asemalle. Hänen poissaollessaan samoinkuin silloin, kun talossa ei ollut vieraita, oli Marcian ja Mrs. Copleyn tapana syödä ensimmäinen aamiainen omissa huoneissaan. Niinpä hän nytkin kuullessaan setänsä ratsastavan pois pukeutui keveään aamupukuun ja nautti kahvinsa pikkuleipineen ja marmelaadeineen pienen pöydän ääressä parvekkeella. Oli jo myöhäinen, kun hän tapasi tätinsä ulkoparvekkeella.

Mrs. Copley kohotti katseensa mutkikkaasta kirjailutyöstään. "Hyvää huomenta, Marcia", hän lausui vastaten tytön tervehdykseen. "Niin, eikö olekin helpottavaa nähdä taas hiukan auringonpaistetta! — Minulla on sinulle muuan yllätys", hän lisäsi.

"Mikä yllätys?", kysyi Marcia. "Syntymäpäiväni on vasta kahden viikon kuluttua. Mutta mitä siitä, yllätykset ovat aina tervetulleita. Mikä se on?"

"Ei se ole mikään kovin suuri yllätys; se on vain omiaan tuomaan hiukan vaihtelua näiden neljän sadepäivän yksitoikkoisuuteen. Sain tänään kirjelapun Mrs. Roystonilta. Sen olisi pitänyt tulla jo eilen, mutta oli niin märkää, ettei Angelo käynyt postissa." Hän pysähtyi siihen alkaen penkoa silkkilankakoriaan. "Luulin sen olevan täällä, mutta eipä haittaa. Hän kirjoitti, että he olivat kokonaan muuttaneet suunnitelmiaan nykyisten kauheiden mellakoitten tähden. Napolissa he eivät aio ensinkään käydä, vaan menevät sen sijaan pohjoiseen päin noin viikon kestävälle matkalle Assisiin ja Perugiaan. Hän kirjoitti minulle lausuakseen jäähyväiset ja kertoakseen, että he palaavat takaisin Roomaan sinun kutsuihisi; he tosin pelkäävät, että eivät ehdi olla meidän luonamme kuin pari kolme päivää, sillä suunnitelmien muutos saa aina aikaan kiirettä. He lähtevät keskiviikkona."

"Sepä oli ikävää", lausui Marcia, mutta huoahti samalla helpotuksesta. Paul menisi arvatenkin heidän seurassaan; joka tapauksessa ei hänen tarvitsisi ainakaan tavata häntä; ja Marcian pelkäämä hetki siirtyisi tuonnemmaksi. "Mutta mikä se yllätys sitten oli?" hän tiedusteli.

"Ah niin, yllätys!" nauroi Mrs. Copley. "Olin sen kokonaan unohtaa. Pelkäsin, että heidän mielestään olisi epäkohteliasta, etten vastannut kirjeeseen vaikka en kylläkään saanut sitä ajoissa — niinpä pyysin setääsi käymään heidän luonaan hotellissa kutsumassa heidät kaikki yöksi tänne huvilalle. Mehän suunnittelimme ajelumatkaa juhlalle Genazzaroon huomenna, ja arvelin, että olisi hauska, jos he lähtisivät meidän mukaamme. Olen varma, että he olisivat siihen halukkaat."

Marcia istahti tuolille ja katsoi tätiinsä. "Tuleeko Mr. Dessart myös?"

"Tietysti kutsuin hänetkin. Mitä sitten? Ettekö te viihdy toistenne seurassa? Luulin sinun pitävän hänestä."

"Kyllähän niinä pidän; minä vain, hm — toivon — että olisin noussut aikaisemmin!" Hän naurahti puhuessaan. Tilanne oli itse asiassa sangen hullunkurinen. Hänen täytyi koettaa pelastaa se mikäli mahdollista. "Minä ehdottaisin, että lähettäisimme kutsukirjeen myöskin Mr. Benoit'lle Palestrinaan", hän lausui. "Hän oleskelee luullakseni siellä tämän viikon, ja olisi hauskaa, jos hänkin tulisi. Epäilen", hän lisäsi, "että hän hiukan harrastaa Eleanoria."