ESIPUHE (continued 5)

Äkkiä välähti kauhea ajatus hänen päähänsä. Gervasion isäpuoli olisikohan hän kostoksi ryöstänyt Geraldin? Senkö vuoksi Bianca itki? Tässä oli salajuoni. Bianca oli sattumalta saanut vihiä asiasta, ja he olivat uhanneet tappaa hänet, jos hän kertoisi. Ehkä he vaatisivat pojasta lunnaita. Ehkä alhaalta kuului samassa Marcian korviin setä Howardin huoleton nauru, ja silloin kouristuksentapainen nyyhkytys pusertui tytön rinnasta, ja hänen täytyi nojautua seinää vasten saadakseen tukea.

XXIV Luku.

Hetken kuluttua Marcia tointui senverran, että hän käsitti, että pitäisi varoa hälyttämästä tätiä ennen aikojaan. Hän kiiruhti pääportaille ja pysähtyi hetkeksi käänteeseen epäröiden mitä tehdä. Sybert seisoi ovenpielessä, joka vei ulkohalliin. Marcia kumartui kaiteen yli ja lausui hiljaa Sybertin nimen, jotta ei herättäisi toisten huomiota. Sybert käännähti äkisti kuullessaan nimeänsä mainittavan ja vastaukseksi Marcian viittailuun, hän astui huolettoman näköisenä käytävän poikki hänen luokseen. Mutta portaiden juurella nähdessään kynttilän himmeässä valossa vilaukselta tytön kasvot, hän säpsähti ja riensi parilla askeleella hänen luokseen.

"Mikä nyt on? Mitä on tapahtunut?" hän huudahti.

"Gerald!" pääsi Marcialta nyyhkytyksentapaisena kuiskauksena.

"Gerald!" toisti Sybert tuskainen ilme kasvoillaan. "Taivaan tähden, Marcia! Mitä on tapahtunut?"

"En tiedä; hän on poissa", lausui Marcia tuskissaan. "Tulkaa tänne yläkertaan, ettei täti Katherine kuule." He astuivat portaita ylös, ja tultuaan käytävään, selitti Marcia katkonaisin lausein koko asian.

Sybert kääntyi lausumatta sanaakaan ja meni suoraan Geraldin huoneeseen. Hän pysähtyi kynnykselle jääden katsomaan pientä, tyhjää vuodetta, jonka pielukset olivat epäjärjestyksessä.

"Setä Howard ja täti Katherine yksinkertaisesti murtuvat, jos hänelle on jotain tapahtunut", änkytti Marcia.

"Ei hänelle ole mitään tapahtunut", Sybert vastasi varmasti. "Nuo lurjukset eivät uskaltaisi ryöstää lasta. He saisivat kaikki Italian salapoliisit niskaansa. Hän mahtaa olla jossain Biancan kanssa."

Hän kääntyi pois huoneesta ja suuntasi askeleensa talon perähuoneisiin. Portaiden keskikohdalla hän pysähtyi ja mietti asiaa otsa rypyssä, samalla kuin Marcia levottomana tarkasti hänen kasvojaan. Heidän siinä seisoessaan kuun valjusti valaistessa porraskäytävää, kuului äkkiä alhaalta paljaiden jalkojen tassutusta, ja seuraavassa hetkessä ilmestyi Gerald itse kiviportaiden käänteeseen näyttäen hämärässä valaistuksessa pieneltä valkoiselta rotalta.

Marcialta pääsi ilohuuto ja Sybert liikahti ikäänkuin raskas paino olisi vierinyt hänen harteiltaan. Mutta katsahtaessaan tarkemmin lapsen kasvoja, he huomasivat, että jotain oli tapahtunut. Pojan pieni, valkea yöpaita oli kostea kasteesta, hänen kasvonsa nytkähtelivät hermostuneesti, ja silmissä oli kauhistunut ilme. Päästyään portaiden päähän, hän vaipui Marcian syliin puhjeten rajuihin nyyhkytyksiin.

"Gerald, Gerald, mikä sinun on? Koetahan olla hiljaa. Vaiti, vaiti, kultaseni; äiti saattaa pelästyä. Marcia ei anna kenenkään tehdä sinulle pahaa. Kerro minulle mikä sinua vaivaa."

Gerald puristautui lähemmäksi Marciaa, itkien ja vavisten, ja sopertaen käsittämättömiä italialaisia sanoja. Sybert kumartui hänen puoleensa, nosti pojan käsivarsilleen ja kantoi hänet takaisin hänen omaan huoneeseensa. "Ei kukaan tee sinulle pahaa. Lakkaa itkemästä ja kerro meille, mitä on tapahtunut", hän virkkoi rauhoittavasti.

Gerald veti henkeään ja ryhtyi kertomaan, sopertaen sekaisin englantia ja italiankieltä. Oli ollut niin kuuma ja satakielet olivat pitäneet sellaista melua, että hän ei saattanut nukkua; hän oli senvuoksi noussut hyvin hiljaa vuoteestaan, jotta ei häiritsisi äitiä ja mennyt takatietä ulos vain poimiakseen muutamia kirsikoita. (Aivan huvilan vieressä takapihalla kasvoi ryhmä hoitamattomia hedelmäpuita, niiden joukossa kirsikka-, manteli- ja granaattiomenapuita.) Hänen istuessaan puun juurella kirsikoita syömässä, muutamia miehiä lähestyi paikkaa pysähtyen pensaikkoon aivan hänen viereensä; hän kuuli mitä he puhuivat ja tunsi, että yksi heistä oli Pietro. Tässä poika alkoi jälleen itkeä ja hänen täytyi saada tyyntyä, ennenkuin hän saattoi jatkaa kertomusta.

"No, ja mitä he sanoivat? Kerro meille, mitä he sanoivat, Gerald", keskeytti hänet Sybert matalalla, päättäväisellä äänellä.

"He sanoivat, että isä on paha mies, ja että he aikovat tappaa hänet, koska hänellä on taskussaan heidän rahojansa — ja, minä en tahdo, että isä tapetaan!" hän nyyhkytti.

Marcia ja Sybert katsoivat ääneti toisiinsa ja Sybert veti henkeään puoleksi viheltäen.

"Mitä muuta he sanoivat, Gerald? Ei sinun tarvitse pelätä. Me emme anna heidän tehdä pahaa isälle, mutta sinun täytyy nyt muistaa kaikki mitä he sanoivat, niin että saamme heidät kiinni."

"Pietro sanoi, että hän tappaa sinutkin, koska sinä olet täällä ja olet yhtä paha kuin isäkin", kertoi Gerald nyyhkyttäen.

"Jatka", Sybert kehoitti. "Mitä muuta he sanoivat?"

"He eivät sanoneet mitään muuta, vaan menivät sitten puutarhaan. Ja minä pelkäsin kauheasti, mutta istuin ihan hiljaa piilossa puiden alla; sitten minä hiivin sisään ja löysin teidät — ja minä en tahdo että sinut tapetaan, enkä myöskään että isä tapetaan."

"Älä yhtään pelkää. Eivät he saa tehdä meille pahaa. Koetapas nyt muistaa, miten monta miestä siellä oli."

"Pietro ja muutamia muita ja ne menivät kaikki puutarhaan."

He kyselivät häneltä vielä yhtä ja toista, mutta eivät saaneet selville mitään enempää; hän oli nähtävästi jo kertonut kaiken minkä tiesi. Marcia kutsui Grantonin istumaan pojan viereen ja selitti varovaisesti hänelle tilanteen. Granton suhtautui siihen aivan rauhallisesti; hän ei ollut milloinkaan odottanut parempaa italialaisista.

Tultuaan takaisin käytävään, katsahti Marcia kysyvästi Sybertiin; hän oli nyt aivan tyyni. Olihan Gerald ainakin turvassa, ja he tiesivät mitä oli odotettavissa. Marcia tunsi, että Howard setä ja Sybert kyllä osaisivat hoitaa asian.

"Mitä me nyt teemme?" hän kysyi.

Sybert seisoi käsivarret ristissä miettien asiaa.

"Siinä on ilmeisesti sekaisin ryöstönhalua, kostonhimoa ja väärään suuntautunutta isänmaallisuutta. Kunhan vain tietäisimme, miten monta heitä oli; Pietron, Gervasion isäpuolen ja teidän krusifiksimiehenne voimme varmasti laskea mukaan, mutta muista meillä ei ole mitään tietoa. Olkoon miten on, missään tapauksessa he eivät ryhdy toimimaan, ennenkuin uskovat meidän nukkuvan." Hän katsoi kelloaan. "Kello on nyt neljännestä vailla kymmenen. Meillä on runsaasti kaksi tuntia ja sillä ajalla voimme valmistaa heille yllätyksen. Emme vielä kerro mitään toisille tuolla alakerrassa, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä, ja sitä paitsi heidän puheensa ja naurunsa ovat tällä hetkellä meidän parhaana suojanamme. Ette kai tiedä, missä setänne säilyttää revolveriaan?"

"Tiedän kyllä; se on hänen kirjoituspöytänsä ylimmässä laatikossa." Hän meni Mr. Copleyn huoneeseen ja veti laatikon auki. "Mitä, se on poissa!"

"Minä huomaan, että juoni mutkittuu!" virkkoi Sybert, ja päästi lyhyen, matalan naurun, aivan kuten Copley pengermällä.

"Rihlapyssykin on poissa", lisäsi Marcia kun hänen katseensa sattui nurkkaukseen, jossa pyssy tavallisesti oli.

"On ilmeistä, että ystävämme Pietro on varustanut itsensä; mutta jos hän luulee, että meidät ammutaan omilla aseillamme, niin hän erehtyy. Meidän täytyy saada sana sotilaille Palestrinaan — sanoitteko, että kaikki palvelijat ovat poissa?"

"Kaikki paitsi Granton. Koko talo on tyhjä."

"Se on Camorran työtä!" Sybert huudahti hiljaa.

"Camorran?" Marcia kalpeni kuullessaan tuon nimen.

"Niin — asiahan on aivan selvä. Meidän olisi jo edeltäpäin pitänyt arvata se. Pietro on salaliiton jäsen, ja on toiminut täällä vakoojana. Tässä näyttää olevan kysymyksessä sangen ovelasti harkittu salajuoni. He ovat odottaneet, kunnes tietävät talossa olevan rahaa ja nyt on setänne juuri myynyt suuren vehnälähetyksen. He ovat arvatenkin antaneet palvelijoiden mennä menojaan tavallisella uhkauksellaan: 'Vaietkaa, niin saatte elää; jos puhutte, teidät hukka perii'. Palvelijat pelkäävät Camorraa enemmän kuin poliisia. — Miten on tallirenkien laita?"

"Voi, en saata uskoa, että he olisivat liittyneet vehkeilemään meitä vastaan", huudahti Marcia. "Angeloon ja Giovanniin luottaisin missä hyvänsä."

"Siinä tapauksessa heidät on pakotettu vaikenemaan; heidät on varmaan teljetty jonnekin, mistä he eivät voi päästä apuun ennenkuin on liian myöhäistä. Luulenpa, että nuo roistot ovat päättäneet työnsä tehtyään ratsastaa tiehensä huvilan hevosilla. Aamuun mennessä he ehtisivät hyvin Abruzzin vuorille, joka on camorristien tyyssija. Meidän on saatava apua Palestrinasta. Jos vain voisimme saada käsiimme nuo vahtisotilaat tien risteyksessä, niin he voisivat sitten viedä sanan eteenpäin. Sinne on vain kaksi mailia, mutta —" Sybert veti otsansa ryppyyn. "Otaksun, että talo on joka puolelta vartioitu, ja saattaisi käydä vaikeaksi päästä livahtamaan heidän huomaamattaan. Mutta meidän on kuitenkin yritettävä."

"Kenet lähetämme?"

Sybert oli hetken aikaa vaiti. "En tahtoisi jättää teitä", hän virkkoi hitaasti, "mutta pelkään, että minun on mentävä."

"Oh!" sai Marcia sanotuksi. Hän katseli tuskaisin ilmein maahan, ja Sybert seisoi tarkastaen häntä ja unohtaen kokonaan ajan kulun.

Äkkiä Marcia kohotti päänsä helpotuksesta huoahtaen. "Gervasio!" hän huusi. "Me voimme lähettää Gervasion."

"Voimmeko luottaa häneen?" virkkoi Sybert epäröiden.

"Täydellisesti. Sitäpaitsi hän voi paljon paremmin kuin te päästä huomaamatta ulos. Olen varma, että hän suoriutuu tuosta tehtävästä; hän on harvinaisen älykäs."

"Olin aivan unohtanut hänet. Uskon kyllä, että on viisainta menetellä niin. Menkää te herättämään hänet, minä kirjoitan sillä aikaa muutaman sanan sotilaille." Näin sanoen Sybert istuutui kirjoituspöydän ääreen, ja Marcia kiiruhti Gervasion huoneeseen.

Poika nukkui makeasti, ja kuu valaisi hänen sieviä kasvojaan pehmeällä pieluksella. Marcia kumartui epäröiden hänen ylitseen; oli vaikea herättää hänet syvästä unesta sellaiselle asialle. Mutta seuraavassa hetkessä hän tajusi, että tämä oli ainoa mahdollisuus, ja hän laski hellästi kätensä pojan otsalle.

"Gervasio", hän kuiskasi. "Herää, Gervasio. Sh — silenzio. Pukeudu niin pian kuin vaan voit. Ei, et sinä ole tehnyt mitään pahaa; älä yhtään pelkää. Signor Siberti kertoo sinulle kohta salaisuuden — un segreto", hän jutteli vakuuttavasti. "Pukeudu näihin vaatteisiin", hän lisäsi, etsien vaatesäiliöstä tumman puvun. "Et tarvitse kenkiä etkä sukkia. Pukeudu pian, pian ja sitten varpaisillaan — pianissimo — Signor Sybertin huoneeseen."

Gervasio oli tuossa tuokiossa valmis ja seurasi Marciaa aivan hänen kintereillään. Kun vain Bianca ei sekaantunut asiaan, oli hänen pukeutumisensa aina sangen yksinkertainen temppu.

Sybert veti hänet kynnyksen yli huoneeseen ja sulki oven. "Mitä sanomme hänelle?" hän virkkoi luoden kysyvän katseen Marciaan.

"Kertokaa hänelle totuus. Hän kyllä ymmärtää asian, ja me voimme luottaa häneen." Marcia laskeutui polvilleen pojan viereen, laski kätensä hänen harteilleen ja virkkoi kankealla italiankielellään: "Gervasio, muutamat ilkeät miehet aikovat tänä yönä tulla tänne tappamaan meidät ja varastamaan kaikki meidän tavaramme. Pietro on yksi heistä, (Pietro oli juuri samana iltana löylyttänyt Gervasiota, kun poika oli näpistellyt sokeria teepöydästä.) ja sinun isäpuolesi on myös heidän joukossaan. Hän tahtoo viedä sinut takaisin Castel Vivalantiin, etkä enää koskaan saa nähdä meitä."

Gervasio kuunteli tuijottaen suoraan Marcian kasvoihin huulet kauhusta värähdellen. Tässä Sybert puuttui puheeseen ja kertoi hänelle sotilaista, miten hänen tulisi etsiä vahdit tienristeyksessä, ja jättää heille kirjelappu, jonka hän kätki hänen puseronsa alle. "Ymmärrätkö?" hän kysyi lopuksi, "ja osaatko toimittaa asian?"

Gervasio nyökkäsi, silmät jännityksestä kiiluen. "Minä tuon sotilaita", hän kuiskasi, "sicure, signore, sicurissimo! Ja jos ne ottavat minut kiinni", hän lisäsi, "niin sanon, että karkaan pois talosta, kun herra on lyönyt minua."

"Tee niin", Sybert virkkoi naurahtaen. Sitten hän otti poikaa kädestä, ja kaikki kolme hiipivät alakertaan niin hiljaa kuin mahdollista.

He kulkivat varpaillaan läpi pitkän käytävän, joka johti keittiöön ja pysähtyivät kynnykselle. Suuri huone harmaine kiviseinineen oli tyhjä, hiljainen ja kaikuva, aivan kuin ensimmäisenä päivänä, jolloin he olivat huvilaan tulleet. Ovet ja ikkunat olivat selkoselällään ja kuunsäteet tulvivat sisään.

Sybert pudisti hämmästyneenä päätään. "Minä vain en saata käsittää", hän virkkoi hiljaisella äänellä, "miksi he ovat jättäneet kaikki näin avoimeksi. Täytyyhän heidän tietää, että ennenkuin me menemme levolle, huomaamme heidän laiminlyöntinsä. Kuka tavallisesti lukitsee ovet?"

"Pietro."

"Tänä iltana lukitsemme me kaksi yhdessä." Hän mietti hetkisen. "Emme saa laskea poikaa ulos sellaisesta paikasta, joka näkyy lehtokäytävään. Paras olisi ikkuna huvilan itäseinällä, jossa pensaat kasvavat aivan kiinni muurissa."

Marcia näytti tien pieneen ruokasäiliöön, josta pääsi ulos, ja Sybert antoi Gervasiolle viimeiset ohjeet.

"Pysy tarkasti puiden varjossa yrittäessäsi maantielle ja kierrä alempi pengermä. Ryömi polvillasi vehnäpellon poikki, ja oikaise sitten suoraan tienhaaraan ja kiiruhda joka askeleella. Capissi?"

Gervasio nyökkäsi. Marcia kumartui suutelemaan häntä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Jos tuot sotilaat, Gervasio, niin saat aina olla meillä, ja sinusta tulee meidän oma poikamme aivan kuten Gerald."

Poika nyökkäsi taas, vapisten kiihkosta päästä lähtemään. Sybert avasi varovaisesti ikkunan, ja tuo pieni otus pudottautui maahan ja ryömi ketterästi kuin kissa puiden varjoon. He viipyivät vielä hetken avonaisen ikkunan ääressä jännittäen korvansa, mutta mitään ääntä ei kuulunut paitsi kesäyön rauhallista musiikkia — hyönteisten surinaa ja satakielen laulua. Gervasio oli päässyt turvassa lähtemään.

"Nyt lukitsemme talon", Sybert virkkoi merkitsevästi, "niin että kun ystävämme tulevat luoksemme, heidän täytyy käyttää pääovea."

Hän veti hiljaa ikkunan kiinni ja tutki arvostelevasti sisäluukkuja. Ne olivat tehdyt tukevasta puusta ja raudoitetut paksuilla salvoilla ja saranoilla. Huvila oli entisaikojen mallia, jolloin poliisin valta ei ollut yhtä tehokas kuin nykyään, ja kykeni kestämään vaikkapa piiritystä.

"Tarvitaan joltinenkin voima ennenkuin nämä aukeavat, eikä sitä voi suinkaan suorittaa ääneti", huomautti Sybert sulkiessaan luukut ja kiinnittäessään rautasalvat paikoilleen.

He kulkivat sitten yhdessä huoneesta huoneeseen sulkien samalla tavalla kaikki ikkunaluukut niin hiljaa kuin mahdollista. Sybert tuntui Marcian suureksi hämmästykseksi olevan sangen kepeällä mielellä. Pari kertaa hän naurahti pehmeästi ja kerran, kun Marcian käsi sattui koskettamaan hänen kättään, tyttö tunsi samanlaisen lämpimän väristyksen kulkevan läpi ruumiinsa, kuin silloin kuutamoyönä puutarhassa.

Viimeksi he tulivat korkeaholviseen ruokasaliin, jota Vivalantien hurskastapaisina aikoina oli käytetty kappelina. Kaikki kolme lasiovea huoneen perällä olivat auki, ja niiden kautta tulvi huoneeseen kuunvaloa, joka pehmensi kattomaalausten karkeatekoiset muodot, ikäänkuin ne olisivat olleet vanhojen mestarien kädestä lähteneitä. Sybert kääntyi selin oviin ja katseli arvostelevasti ympärilleen.

"Huomaatteko, että tämä huone ei ole hullumpi tässä valaistuksessa", hän virkahti Marcialle. "Tuokin vanha hirviö tuolla ylhäällä", hän osoitti Baccusta, joka lepäili viinilehvien keskellä, "näyttää näin kuutamossa vaikkapa Michelangelon työltä, kun se taas päivänvalossa ei ole edes Carlo Dolcin arvoinen."

Marcia katseli Sybertiä suurin silmin. Mitä hän saattoi ajatella, kun ryhtyi tällaisessa tilanteessa lausumaan taidearvosteluja? Marcia ei vielä milloinkaan ollut kuullut hänen osoittavan pienintäkään harrastusta tuohon asiaan. Hän oli jo niin kauan jännittänyt hermojansa ja koettanut peittää mielenjärkytystään, että hänen itsehillitsemiskykynsä oli pian lopussa. Ja nyt Sybert vielä rupesi näyttelemään noin ennenkuulumattomalla tavalla! Marcia katsoi hänen ohitseen paatsamien synkkiin varjoihin, ja hän värisi ajatellessaan mitä niiden pimentoon saattoi kätkeytyä. Samassa Sybert astui parvekkeelle.

"Mr. Sybert!" huudahti Marcia säikähtyneenä. "He saattavat pitää meitä silmällä. Tulkaa takaisin."

Sybert nauroi ja istuutui sivuttain rautakaiteelle. "Jos he tarkastelevat meitä, niin he epäilemättä ihmettelevät, miksi me niin huolellisesti suljemme talon. Me viivymme täällä hetken ja annamme heidän nähdä, ettemme aavista mitään pahaa; me suljemme luukut vain vedon vuoksi, emmekä suinkaan murtovarkaiden takia."

"He ampuvat teidät", läähätti Marcia luoden katseensa hänen valkeaan kesäpukuunsa, joka kuunvalossa oli mainio maalitaulu.

"Loruja, Miss Marcia! He eivät osuisi minuun vaikka koettaisivatkin." Hän arvioi katseellaan matkan lehtokäytävälle. "Ei ole sitä paitsi mitään pelkoa, että he yrittäisivät. He eivät panisi alttiiksi koko puuhaansa saadakseen vain minut; en ole kuningas Umberto. He eivät vihaa minua kylliksi." Hän nojautui eteenpäin naurahtaen taas. "Tulkaa tänne, Miss Marcia ja puhukaa minulle jotain. Näyttäkää minulle kuinka rohkea olette."

Marcia painautui seinää vasten. "En ole rohkea. Mr. Sybert, pyydän teitä, tulkaa pois. Meidän täytyy mennä kertomaan setä Howardille mitä olemme kuulleet."

Jos Sybert oli Marcialle tänä iltana arvoitus, ei hän käsittänyt itse itseään sen paremmin. Hän jännitti itseänsä vielä enemmän kuin Marcia. Hän oli vannonut, ettei enää tapaisi tyttöä, ja tänä iltana hän oli ollut niin heikko, ettei saattanut vastustaa kiusausta; hän oli luvannut, ettei puhuisi Marcialle ja päättänyt tarkasti peittää tunteensa, ja nyt hän huomasi joutuneensa mitä läheisimpiin suhteisiin tytön kanssa. Heillä oli yhteinen salaisuus; he olivat samassa vaarassa. Oli mahdollista, että hänet murhattaisiin tänä yönä. Camorristit olivat jo ennenkin yrittäneet sitä; tällä kertaa he saattoivat onnistua. Itse asiassa hän ei siitä välittänyt, pikemminkin hän oli siitä hyvillään. Kaikki hänen halunsa olivat kuolleet; hänellä ei ollut mitään, minkä eteen elää, ja se teki hänet uhkarohkeaksi. Hän luuli Marcian rakastavan toista, mutta siitä huolimatta hän hämärästi tunsi omaavansa vaikutusvaltaa tyttöön. Ainakin kerran, hän mietti itsekseen, ennenkuin Marcia palaisi omansa luo, täytyisi hänen tunnustaa hänen voimansa; tytön täytyisi taivuttaa tahtonsa hänen mukaansa. Hän tiesi, että Marcia pelkäsi, mutta hänen piti voittaa pelkonsa. Hänen täytyi tulla ulos kuutamoon ja seisoa hänen, Sybertin vieressä, käsi kädessä, suoraan paatsamalehdon synkkien varjojen edessä.

Hän kumartui eteenpäin ja katseli tyttöä, hänen seisoessaan siinä valkeassa iltapuvussaan, joka erottautui jyrkästi seinän tummaa väriä vasten, tukka ympäröi pehmeänä ja kiiltävänä hänen kasvojaan, ja hänen harmaat silmänsä olivat suurina pelosta ja hämmästyksestä.

Sybert ojensi kätensä häntä kohden. "Marcia", hän kuiskasi kiihkeästi. "Tulkaa tänne, Marcia. Tulkaa tänne ulos, ja seisokaa minun rinnallani, taikka muuten luulen, että olette pelkuri."

Marcia kääntyi sivuttain väristen pelosta ja painoi kasvonsa seinää vasten. Mitä, jos he ampuisivat Sybertin takaapäin hänen istuessaan tuossa?

Äkkiä Sybert malttoi mielensä ja hypähti anteeksipyytäen tytön luo. "Oh, suokaa anteeksi, Miss Marcia; ei ollut tarkoitukseni pelottaa teitä. En itse tiedä, mitä puhun."

Hän alkoi sulkea etäisempiä ovia ja ikkunaluukkuja. Tullessaan Marcian kohdalle, hän katsahti tyttöön. Hän seisoi silmät kiinni, eikä liikahtanutkaan. Sybert sulki viimeisen luukun, asetti salvan sen eteen, ja nyt he seisoivat molemmat ääneti pimeässä. Marcia taisteli, koettaen tukahuttaa pelkonsa. "Luulen, että olette pelkuri", nuo sanat soivat hänen korvissaan. Hän oli sinä päivänä kestänyt jo paljon, aina siitä hetkestä alkaen, kun tapasi miehen nukkumassa ruohikossa; ja nyt, kun hän avasi silmänsä ja joka puolella oli pimeä, valtasi hänet yht'äkkiä samanlainen kauhun tunne, kuin silloin vanhassa viinikellarissa. Tuo pelko ei kohdistunut mihinkään erikoiseen asiaan; näkyvän vaaran edessä hän kyllä saattaisi olla yhtä rohkea kuin kuka muu hyvänsä. Se oli pikemminkin rajua, järjetöntä mielenliikutusta, jota hänen kiihtynyt ja ylenmäärin rasittunut hermostonsa ei voinut vastustaa. Hän ojensi kätensä ja kosketti Sybertiä, saadakseen varmuuden, että hän ei ollut lähtenyt pois. Seuraavassa hetkessä hän ei enää voinut hillitä itseään. "Minua pelottaa", hän nyyhkytti ja tarrautui kiinni Sybertiin.

Marcia tunsi Sybertin kiertävän käsivartensa hänen ympärilleen. "Marcia! Pieni, rakas tyttöni. Sinun ei tarvitse mitään pelätä. Kun he huomaavat, että olemme varuillamme, eivät he uskalla meitä ahdistaa. Ei kukaan voi tehdä sinulle pahaa." Hän puhui aivan kuin Geraldille, Marciaa olisi naurattanut, jos hän vain olisi voinut tukahduttaa itkunsa. Sitten Sybert äkkiä puristi hänet lujasti rintaansa vasten. "Marcia", hän kuiskasi käheästi, "Marcia", ja hän kumartui tytön puoleen, kunnes kosketti hänen huuliaan. He seisoivat hetken liikkumatta; sitten Marcia äkkiä tunsi hänen jäykistyvän päästäessään hänet irti ja hellästi irroittaessaan hänen kätensä. He hapuilivat pimeässä halliin vaihtamatta sanaakaan, ja katsahtamatta toisiinsa. Molemmat olivat hämillään. Marcian silmissä kimalteli vielä kyyneleitä, mutta hänen poskensa olivat tulipunaiset. Ja Sybert oli tavallistaankin kalpeampi.

Hän astui salin ovelle. "Hoi, Copley", hän virkkoi matalalla äänellä. "Joko pian olet valmis? Tahtoisin kertoa sinulle jotain."

Copley liikahti hiukan, mutta ei katsahtanutkaan häneen. "Sh — tässä on jännittävä kohta. Olemme tasoissa ja vain yksi peli on jälellä. Tulen tuossa paikassa."

Marcia istahti tuolille. He olivat nyt toisella puolen taloa, ja siinä samassa oli hänen pelkonsa haihtunut. Kaikki oli kuin pois pyyhitty hänen mielestään paitsi se, mikä juuri oli tapahtunut. Hänen tunteensa ja ajatuksensa riehuivat sekaisina; vain yksi asia oli hänelle selvä. Hän oli painautunut Sybertin syliin ja Sybert oli suudellut häntä; ja sitten — Sybert oli irroittanut hänen kätensä. Tuota ajatellessaan hän sulki silmänsä ja liikahti tuskallisesti.

Eteissalin toisessa päässä Sybert asteli edes takaisin sytyttäen savukkeen toisensa jälkeen ja viskaten ne taas pois järjestäin. Hänkin soimasi itseään katkerasti. Hän oli peloittanut Marcian, vaikka tyttö ilmankin oli hermojännityksestä aivan suunniltaan; hän oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta silloin, kun Marcia ei itse tiennyt, mitä teki; hän tiesi, että tyttö oli kihloissa Paul Dessartin kanssa, eikä hän kuitenkaan käyttäytynyt kuten gentlemanin sopii. Katsahtaen nopeasti salin puoleen, hän heitti pois savukkeensa, astui eteissalin poikki ja istuutui tuolille Marcian viereen. Tyttö vetäytyi äkisti taapäin, ja Sybert kumartui eteenpäin kyynärpäät polvien varassa ja tuijotti lattian kuvioihin.

"Marcia", hän virkkoi tuskin kuuluvalla äänellä, "minä rakastan teitä. Tiedän, että ette välitä minusta; tehän olette toisen oma. En aikonut tavata teitä enää; ja ennen kaikkea, en aikonut tunnustaa teille rakkauttani. Minulla ei olisi ollut oikeutta käyttää hyväkseni hetkeä, jolloin te ette voinut hillitä itseänne, mutta — en saattanut muuta; en ole niin vahva kuin luulin olevani. Pyydän teitä, antakaa minulle anteeksi ja unohtakaa mikä äsken tapahtui."

Marcia veti syvään henkeään ja sulki silmänsä. Hänen kurkkunsa tuntui äkkiä kuumalta ja kuivalta. Ilon väristys kulki hänen lävitseen, ja hänestä tuntui, että nyt hän kestäisi mitä hyvänsä. Hänen tarvitsisi sanoa vain 'en ole toisen oma', ja kaikki muuttuisi hyväksi. Hän kohotti päänsä ja katsoi suoraan Sybertin syvämietteisiin silmiin. Ja tällä kertaa Sybertin vuorostaan täytyi painaa katseensa maahan.

"Mr. Sybert —" Marcia kuiskasi.

Samassa lankesi varjo heidän välilleen, ja he hypähtivät molemmat seisomaan hämmästyksestä huudahtaen. Heidän edessään seisoi mies, niin äkkiä, kuin olisi hän noussut maan alta tai pudonnut taivaasta. Hän oli lyhytkasvuinen ja tanakka ja hänen kasvoillaan oli kova ilme; hänen yllään oli avara, valkea paita ja vyötäisillä punainen vyö, ja vaikka paita oli kaulasta kiinni, luuli Marcia kuitenkin selvästi eroittavansa hänen ruskeaan ihoonsa tatuoidun krusifiksin.

"Tuo on tatuoitu mies", hän läähätti, mutta tuntiessaan Sybertin hillitsevän otteen käsivarressaan, hän rauhoittui.

Mies otti kohteliaasti kumartaen lakin päästään ja hymyili tunkeilevasti.

"Buona sera, signorina", hän soperteli. "Buona sera, te köyhäin ystävä. Olen pahoillani, että minun täytyy häiritä, mutta asiani on sangen tärkeä, molto urgente."

"Mitä tahdotte?" Sybert kysyi terävästi.

"Minulla on asiaa Signor Copleylle."

"Mitä nyt? Hakeeko joku minua?" kysyi Copley, joka juuri oli tullut ovelle. "Vai niin, tekö ystäväiseni", hän lisäsi italiankielellä, "millä voin teitä auttaa?"

"Setä Howard, älä puhu hänelle! Hän on juuri tuo tatuoitu mies", huusi Marcia. "Tässä on salajuoni. Hän tahtoo tappaa sinut."

Kevyt hymy levisi Mr. Copleyn kasvoille hänen katsoessaan vierastaan.

"Tahdon puhua yksin signorelle, kahden kesken hänen kanssaan, sangen tähdellisistä asioista", intti mies, katsellen uhkaavasti toisesta toiseen. Hän ei ymmärtänyt vierasta kieltä, jota he käyttivät, ja tunsi, että heillä oli siitä hyötyä.

"Älä päästä häntä kahden kesken puheillesi", varoitti Sybert. "Hän on vaarallinen."

"Kas niin, mitä haluatte?" Copley kysyi päättäväisesti. "Sanokaa tässä, mitä teillä on puhuttavaa."

Mies katsahti Marciaan ja Sybertiin, kohautti sitten aito italialaiseen tapaan olkapäitään ja kääntyi Copleyn puoleen.

"Tahdon takaisin köyhien ihmisten rahan", hän virkkoi.

"Köyhien rahan? Minulla ei ole mitään köyhien rahaa."

"Si, si, signore. Ne rahat, jotka varastitte köyhien suista, — vehnärahat."

Marcia säpsähti kuullessaan sanan 'vehnä'. Hänestä tuntui, että se seuraisi häntä aina kuolemaan asti.

"Ah! Vai vehnärahat? No niin, hyvä ystävä, mutta ne sattuvatkin olemaan minun omaisuuttani. En ole varastanut niitä köyhiltä. Ostin itse vehnää jakaakseni sen köyhille ja möin sen puolta halvemmalla, kuin mitä itse olin siitä maksanut; ja saamillani rahoilla aion ostaa lisää viljaa. Mutta kyllä säilytän rahat väliajan omassa tallessani."

"Te ette enää tunne minua, signore, mutta minä kyllä muistan teidät. Me olemme tavanneet kerran Napolissa."

Copley kumarsi. "Samassa tilaisuudessa, jossa panetin teidät kahleisiin — ja jos vielä vaivaatte minua, saan saman ilon toisen kerran."

"Olen tullut perimään rahoja."

"Voi teitä tyhmää! Luuletteko, että kuljen ympäri kantaen tuhatta liiraa taskussani? Rahat ovat Roomassa, Banca l'Italiassa. Voitte käydä siellä, jos haluatte."

Mies pani sormet suuhunsa ja vihelsi kimakasti.

"Ahaa! Tuo onkin salajuoni, niinkö!" huudahti Copley.

"Si, signore. Me olemme liitossa, ja aiomme panna tahtomme täytäntöön."

Hän käännähti muristen, ja ennenkuin Sybert ehti ehkäistä, oli hän vetänyt tikarin vyöltään. Copley nosti kätensä suojellakseen itseään, ja sai iskun olkapäähänsä. Mies ei ennättänyt pistää uudelleen, ennenkuin Sybert oli hänen kimpussaan heittäen hänet maahan kaiteen yli. Samassa hetkessä hyökkäsi paatsamalehdosta noin kuusi miestä juosten pengermän poikki; yksi heistä — Pietro — tähtäsi juostessaan varastetulla rihlapyssyllä.

"Peräytykää sisään huvilaan!" Sybert komensi, "ja sulkekaa salin ikkunaluukut."

Hän juoksi itsekin talon kynnykselle ja ojensi revolverinsa.

"Te hullut!" hän huusi italialaisille edessään. "Me olemme kaikki aseistettuja. Me ammumme teidät kuin koirat."

Vastaukseksi Pietro laukaisi rihlapyssyn, ja joku yläkerran ikkuna särkyi helisten.

Sybert sulki oven ja veti rautasalvan sen eteen. Hiukan naurahtaen hän silmäili kiihtynyttä ryhmää käytävässä. "Jos tuo on osoitus Pietron tarkka-ampujataidosta, ei meillä ole paljon pelättävää hänen puoleltaan."

Hänen katseensa kulki nopeasti toisesta toiseen. Salissa Marcia läjähytti kiinni ikkunaluukkuja. Mrs. Melville ja Mrs. Copley seisoivat molemmat kalpeina ovella, kykenemättä pelon vuoksi liikahtamaankaan. Copley oli keskellä käytävää, hänen oikea kätensä riippui hervottomana, ja siitä tippui verta lattialle; hän pyysi kovalla äänellä pistooliansa. Melville oli noussut tuolille ja kiskoi kiireissään seinältä vanhoja, neljännentoista vuosisadan aikuisia aseita.

"Pietro on vienyt sinun pistoolisi", virkkoi Sybert. "Mutta minulla on viisi luotia omassani, ja kuudennen miehen varalle meillä on nuo lyijysauvat. Minun olisi pitänyt ampua tuo tatuoitu mies äsken, kun siihen olisi ollut niin hyvä tilaisuus — hän näyttää olevan joukon johtaja — mutta saan sen kyllä vastakin tehtyä."

Samassa sateli iskuja ovelle, ja se sai Sybertin uudelleen nauramaan. "Tuo ovi on yhtä vahva kuin talon seinät. Ne saavat hakata sitä vaikka koko yön pääsemättä sisään."

Hyökkääjät tulivat ilmeisesti samaan tulokseen, sillä iskut vaikenivat pian, ja miehet tuntuivat neuvottelevan. Hetken perästä kuului salista lasin helinää, Sybert juoksi sinne, käskien Melvillen vartioida käytävän ikkunoita. Luukut kestivät ensimmäisen sysäyksen, miehet ulkona hengähtivät hetkisen ja työnsivät sitten uusin voimin. He käyttivät nähtävästi apunaan pyssynperää muurinsärkijänä, eikä siinä vahvinkaan sarana voinut kauan pitää puoliaan. Särähtäen murtui luukun toinen puoli, ja lennähti sisään riippuen kiinni vain toisesta saranastaan.

"Sammuttakaa valot", huusi Sybert Marcialle, joka seisoi hänen takanaan, ja samassa hän ampui laukauksen aukosta. Kiroten ja muristen vetäytyivät hyökkääjät hiukan taaksepäin, mutta seuraavassa hetkessä he kohottivat huudon, "Avanti! Avanti!" ja hyökkäsivät sisään, camorristi etunenässä, varastettu pistooli kädessään. Sybert tähtäsi tarkasti ja laukaisi. Mies vaipui hitaasti polvilleen ja kaatui suulleen maahan. Toverit laahasivat hänet pois.

Marcia seisoi pimeässä, aivan lähellä. Hän sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin. Ensimmäisen kerran eläissään hän näki ihmisen kuolevan, ja tuo näky pöyristytti häntä. Miehet vetäytyivät edemmäksi ikkunan luota, ja sisällä olijat kuulivat heidän neuvottelevan keskenään matalalla, äkäisellä kurkkuäänellä. Samassa helähti hallissa ikkuna, joka oli pengermälle päin, ja taas käytettiin rihlapyssyn perää muurinsärkijänä.

"Ah!" virkkoi Sybert hillitysti ja työnsi revolverin Marcian käteen. "Viekää nopeasti tämä Melvillelle ja tuokaa minulle joku noista terävistä piikeistä. Meidän täytyy uskotella heille, että täällä on täydellinen asevarasto."

Sanaakaan sanomatta Marcia totteli, ja seuraavassa hetkessä kajahteli halli huudoista ja laukauksista. Hän ehti tuskin ojentaa Sybertille kömpelön aseen, kun eräs miehistä ilmestyi salin ikkuna-aukkoon. He olivat ilmeisesti päättäneet jakaa voimansa ja ahdistaa molemmilta haaroilta yht'aikaa. Siinä silmänräpäyksessä sekä Sybert että Marcia tunsivat miehen. Siinä oli Tarquinio, Domenicon, Castel Vivalantin leipurin poika.

"Tarquinio! Hullu! Käänny takaisin!" Sybert huusi.

"Ah-h — Signor Siberti!" huusi nuori mies tullen häntä kohti tikari kädessä. "Te olette pettänyt meidät!"

Sybert puristi huulensa tiukasti yhteen, ojensi aseensa ja antoi sen kahvalla ankaran iskun suoraan miehen päähän. Tarquinio tupertui suulleen pimeään huoneeseen, ja kuun säteet valaisivat hänen verisiä kasvojaan.

Sybert kumartui hänen ylitseen vapisevin huulin. "Sinä mieletön ihmisparka!" hän mumisi. "Minun täytyi se tehdä."

Samassa Marcia päästi iloisen huudahduksen, joka kajahti läpi huoneiden.

"Kuunnelkaa!"

Syntyi kymmenen sekunnin hiljaisuus, jolloin sekä piiritetyt, että piirittäjät henkeään pidättäen jännittivät kuuloaan. Ei voinut erehtyä äänestä — kuului huutoa maantien puolelta ja nelistävien hevosten kavioiden kapsetta.

"Sotilaita!" Marcia huusi, ja ikäänkuin he olisivat ymmärtäneet tuon sanan, kuului kuin kaikuna ulkoa:

"I soldati! I soldati!"

Seuraavassa hetkessä tuli kaksitoistamiehinen karabinierijoukkue näkyviin; heidän kiiltävät varustuksensa loistivat kuutamossa. Miehet pengermällä heittivät aseensa syöksyen pakosalle, samalla kuin sotilaat hyökkäsivät hevosiltaan ja kiiruhtivat terävine pistimineen heidän jälkeensä puutarhaan.

Sybert kumartui nopeasti Tarquinion puoleen ja laahasi hänet varjoon.

"Elääkö hän?" kuiskasi Marcia.

"Hän on tainnoksissa. Poika parka, hänellä ei ollut käsitystä mistään paremmasta; nuo toiset pitivät häntä narrinaan. On sääli, jos hän nyt joutuu elinijäkseen kaleeriorjaksi."

He heittivät vaatteen miehen yli ja palasivat eteissaliin, jossa ilma oli täynnä ruudin ja savuavien kynttilöiden käryä. Sybert avasi oven selkoselälleen antaen kuunsäteiden tulvia sisään. Ne valaisivat omituisen ryhmän. Heikkona saamastaan haavasta, oli Copley vaipunut nojatuoliin, ja molemmat vanhemmat naiset kumartuivat veren tahraamissa iltapuvuissaan hänen ylitseen. Melvillellä oli kädessään vielä savuava revolveri, ja hänen taskustaan pisti esiin jalokivin koristettu tikari. "Herran tähden, eikö kellään ole viiniä?" huusi hän katsellen avuttomana ympärilleen. Gerald seisoi valkeassa yöpaidassaan paljain jaloin portailla, kirkuen peloissaan; ja Granton katseli tuiman näköisenä ryhmää alakerrassa, kasvoillaan koston jumalattaren synkkä ilme. Silloin työntyi joukottain sotilaita sisään ja samassa hetkessä huoneet kajahtelivat huudoista ja kiihtyneistä kysymyksistä. Kesken yleistä hämminkiä Mrs. Copley äkkiä ponnahti pystyyn ja julisti kovalla äänellä uhkavaatimuksensa.

"Ensimmäisellä laivalla, joka lähtee, purjehdimme takaisin Amerikkaan elämään!"

Marcia naurahti hermostuneesti ja Melville yhtyi siihen.

"Minun mielestäni sinun on viisainta tehdä heille seuraa, poikaseni", hän virkkoi laskien raskaasti kätensä Sybertin olalle. "Luulen, että olet keittänyt kelpo sopan itsellesi täällä Italiassa."

Sybert työnsi vanhemman miehen käden pois, naurahtaen hiukan katkerasti.

"Olen jo jonkun aikaa aavistanut sitä." Näin sanoen hän käännähti kantapäillään ja meni ulkohalliin, jossa alkoi puhella sotilaiden kanssa.

"Mies parka!" Melville katsahti Marciaan ja pudisti päätään. "Se on karvas pala!" hän mutisi. "Olenpa utelias näkemään, miten hän saa sen niellyksi."

Marcia katsoi Sybertin jälkeen rakkautta säteilevin silmin. Hän aavisti, että hänellä oli vaikea hetki, vaikka hän ei ymmärtänyt siihen syytä; mutta hän oli nähnyt, miten Sybertin kasvot värähtivät hänen kuullessaan Tarquinion huudon, "te olette pettänyt meidät." Marcia oli juuri aikeissa mennä hänen jälkeensä, mutta samassa hän vetäytyi takaisin. Avonaisesta ovesta hän oli nähnyt vilaukselta Sybertin ja sotilaiden kumartuneina camorristin ruumiin puoleen. He olivat avanneet hänen paitansa kaulasta, ja Marcia näki punaisen, veren tahraaman krusifiksin. Hän nojautui seinää vasten, tuntien päätänsä huimaavan. Hänestä tuntui, että tämä hirveä päivä jäisi ainaiseksi kalvamaan hänen mieltään.

XXV Luku.

Mr. Copleyn haavoittunut käsivarsi sidottiin niin hyvin kuin taidettiin, ja eräs sotilas lähetettiin Palestrinaan lääkäriä noutamaan. Gerald pantiin takaisin vuoteeseen jo kolmannen kerran sinä iltana. Kun Marcia palasi häntä rauhoittamasta, oli melu ja hälinä alakerrassa tauonnut hiljaiseksi puheensorinaksi. Melville tuli häntä vastaan ulko-oven luona ilmeisesti peläten hänen lähtevän ulos. Sitä ei Marcia ollut aikonut; hän oli jo ilmankin nähnyt kyllikseen.

"Olemme saaneet kiinni kaksi miehistä", hän virkkoi; "mutta pelkään, että muut ovat päässeet livahtamaan tiehensä, niiden joukossa teidän hovimestarinne, joka olisi ollut oiva saalis."

"Missä on Mr. Sybert?" Marcia kysyi Hänen mieleensä johtui äkkiä Tarquinio, jonka hän oli kokonaan unohtanut sen hälinän aikana, joka syntyi setä Howardin haavan vuoksi.

"Hän lukitsee taloa."

"Menen katsomaan voisinko auttaa häntä", näin sanoen Marcia kääntyi saliin.

Melville katseli hetken hymyillen tytön jälkeen. Hänellä oli omat mietteensä, joita ei edes hänen vaimonsa hyväksynyt.

Marcia astui tyhjän salin poikki pieneen perähuoneeseen, ja seisoi hetken epäröiden ruokasalin oven takana. Hänellä oli epäselvä tunne, että Sybert oli siellä; hän käänsi hiljaa lukkoa ja astui huoneeseen.

Sybert hypähti nopeasti seisomaan, huudahtaen heikosti. "Oh, tehän siinä olettekin!" hän virkkoi. "Luulin lukinneeni oven. Olkaa ystävällinen ja vetäkää salpa eteen. Toin hänet tänne ja koetan saada hänet tajuihinsa. Jos sotilaat löytävät hänet, joutuu hän kaleeriorjaksi, ja sitä en soisi. Hänellä on vaimo ja lapsi elätettävänään."

Marcia katsoi maahan, jossa Tarquinio makasi. Sybert oli jälleen avannut lasiovet, ja kuunvalo tulvi huoneeseen. Nuoren italialaisen pää oli kääritty karkeaan pyyhkeeseen; se ympäröi hänen kalpeita kasvojaan, joissa kuvastui hänen rotunsa koko synkkä, traagillinen kauneus.

"Mies parka!" Marcia huudahti kumartuen hänen puoleensa. "Oletteko varma, että hän elää?" hän kysyi vetäytyen kauemmaksi.

"Kautta taivaan, olen! Tarvitaan enemmän kuin tuollainen napaus, ennenkuin näistä talonpojista henki lähtee. Hän äänteli, kun kannoin hänet tänne. Kas niin, nyt annan hänelle hiukan viiniä."

Hän kohotti miehen päätä ja painoi pullon hänen huulilleen. Tarquinio äänteli taas ja avasi samassa silmänsä. Sybert auttoi hänet istumaan seinän nojaan. Jonkun aikaa hänen katseensa harhaili ympäri huonetta epäselvänä ja tylsänä. Mutta kun hänen silmänsä osuivat Sybertiin, tuli niihin äkkiä hurja, raivoisa kiilto. "Petturi!" läähätti hän ja ponnisteli pystyyn.

Marcia näki taas tuskan ilmeen valahtavan Sybertin kasvoille; hän nieleskeli hetken aikaa, ennenkuin kykeni puhumaan, ja kun hän korotti äänensä, kuului se kovalta ja kylmältä.

"Voitko kävellä? Jos voit, niin kiipeä tuon kaiteen yli ja pakene niin nopeasti kuin voit. Täällä on sotilaita, ja jos ne löytävät sinut, joudut kaleeriorjaksi, — eipä siltä, että se olisi suuri vahinko", hän lisäsi ivallisesti naurahtaen. "Italia ei tarvitse sinun laisiasi miehiä."

Nuorukaisen hurja ilme lauhtui hiukan, ja hän loi Sybertiin rukoilevan, lapsekkaan katseen, joka on ominainen italialaisille talonpojille. Hetken silmäilivät molemmat miehet ääneti toisiaan, sitten Tarquinio kääntyi avonaiselle ovelle kohauttaen olkapäitään — se oli nuoren Italian elämänfilosofiaa.

He jäivät ääneti katselemaan hänen jälkeensä, miten hän kumartui maata vasten ja kulki epävarmasti avonaisen pihamaan poikki puiden varjoon. Sybert liikahti ensiksi. Hän kääntyi poispäin huoahtaen väsyneesti, puoleksi voihkaisten ja vaipui istumaan nojatuoliin nojaten pää käsien varassa polviinsa. Koko se raju vilkkaus, joka ylläpiti häntä koko illan, oli nyt jättänyt hänet, ja sen sijalla oli enää vain sanomattoman raskas epätoivo. Kuluneina viikkoina hän oli koettanut salata itseltään totuutta. Tänä yönä hän kohtasi sen silmästä silmään. Ihmiset eivät enää luottaneet häneen; hän ei saattanut enää tehdä mitään hyvää Italiassa; hänen työnsä oli päättynyt. Miksi he eivät tappaneet häntä? Se olisi ollut sopiva loppu kaikesta.

Marcia seisoi vieressä katsellen hänen painunutta vartaloaan. Hän aavisti hämärästi, mitä Sybertin mielessä liikkui. Hetken hän epäröi, mutta sitten hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan äkillisen tunnetulvan valtaamana hän kiersi kätensä hänen kaulaansa. "En rakasta ketään muuta kuin sinua", hän kuiskasi.

Sybert istui hetken liikkumatta, sitten hän kohotti hitaasti päänsä ja katsoi Marciaa suoraan silmiin. "Mitä tarkoitatte, Marcia?"

"Minä rakastan sinua."

"Ja — ja olet valmis tulemaan omakseni?"

Marcia nyökkäsi.

Sybert hypähti seisomaan. Syvä, onnesta värähtävä huokaus puristui hänen rinnastaan. "Olen kadottanut Italian, Marcia, mutta olen löytänyt sinut!"

Marcia katsoi häneen hymyillen kyyneltensä läpi, ja Sybertin silmissä paloi synkkä ilme.

"Olit vähällä saada minut toisenlaisena", hän virkkoi katkonaisesti. "Minä — olin juuri aikeissa ampua itseni."

Äkillinen väristys kulki Marcian läpi. Hän veti Sybertin pään luokseen ja suuteli häntä.

He seisoivat kauan pienellä parvekkeella, käsi kädessä, katsellen paatsamalehdon tummia varjoja; mutta varjot eivät heistä enää tuntuneet synkiltä, sillä heidän oman sydämensä valo loi hohdettaan niihinkin. Sybert kertoi itsestään, menneisyydestään, suoraan ja peittelemättä; hän puhui myös Italiasta, joka oli hänelle kuin isänmaa. Hän kertoi Marcialle mitä hän oli yrittänyt, ja missä hän oli epäonnistunut. Ja Marcian kuunnellessa monet piirteet, jotka hänestä olivat tuntuneet käsittämättömiltä ja arvoituksellisilta Sybertin luonteessa, pääsivät vasta nyt oikeaan valoon. Se synkkä verho, joka puoleksi oli peittänyt kaikki ne vaikuttimet, jotka määräsivät hänen toimintansa, oli nyt äkkiä kuin syrjään työnnetty. Marcia näki hänen hellän, voimakkaan luonteensa, ulkonaisesti välinpitämättömän ja pidättyvän kuoren alla. Hänen puhuessaan Italian historiasta, niistä uhrauksista, siitä rohkeudesta ja vaikuttimien vilpittömyydestä, joilla kansa kokoontui yhteen, sai hänen äänensä tahtomattaankin riemuitsevan sävyn. Alakuloisuus, joka oli vallannut hänet viimeisten viikkojen aikana, oli kadonnut; sillä kun hän ajatuksissaan punnitsi niitä positiivisia tekoja, jotka jo oli suoritettu, ne tuntuivat vievän voiton kaikista täyttymättömistä toiveista, jotka häämöittivät taustalla. Avarammalta näkökulmalta katsellessa tietoisuus kansan pienistä erehdyksistä, virheistä ja rikoksista hälveni mitättömiin. Hän puhui suuren maan ja suuren kansan historiasta. Isänmaanystäviä oli ennen ollut, eikä niitä vastakaan tulisi puuttumaan. Sama voima, joka kansakunnan oli muodostanut, kehittäisi ja ylläpitäisi sitä.

* * * * *

"Hoi, Sybert! Miss Marcia!" kaikui Melvillen ääni läpi talon.

"Olin kokonaan unohtanut, että maailmassa on muitakin kuin me kaksi", Marcia kuiskasi heidän palatessaan eteissaliin.

"Eräs nuorukainen kyselee teitä täällä, Miss Marcia." Melville oli laskenut kätensä pienen paljasjalkaisen ja pölyisen olennon olkapäälle.

"Gervasio!" Marcia huudahti tuntien sydämessään omantunnonvaivoja. Hän oli kokonaan unhoittanut pojan.

Gervasio riuhtaisi itsensä ylpeästi irti ja viittasi sotilaihin, jotka kävelivät edestakaisin pengermällä.

"Ecco! signorina. I soldati!"

Marcia kumartui herttaisesti naurahtaen hänen puoleensa. "Kultaseni!" hän virkkoi, vetäen pojan syliinsä ja suudellen häntä.

Sybertkin kääntyi häneen päin ja ravisti hänen kättään. "Sinä olet urhea poika, Gervasio", hän virkkoi; "olet tänä yönä luultavasti pelastanut henkemme."

"Saanko nyt aina olla teillä", hän kysyi, "aivan kuin Gerald?"

"Aina", lupasi Marcia, "ihan kuin Gerald."

Pojan silmät kävivät suuriksi. "Tuleeko minustakin sitten amerikkalainen?"

"Ei, Gervasio", virkkoi Sybert nopeasti. "Sinusta ei koskaan tule amerikkalaista. Olet syntynyt italialaiseksi ja se olet kuolemaasi asti. Sinun täytyy olla siitä ylpeä — se on sinun synnyinperintösi. Me olemme amerikkalaisia, ja me palaamme kotimaahan. Sinä saat seurata meitä, saat lukea ja oppia, mutta kun sinusta tulee mies, silloin palaat takaisin omaan maahasi. Se tarvitsee sinua — mutta juokse nyt vuoteeseen. Ja te myöskin, Miss Marcia", hän lisäsi. "Te olette väsynyt, eikä täällä ole enää mitään tehtävää. Melville ja minä hoidamme kyllä talon lukitsemisen."

"Lukitsemisen!" huudahti Melville. "Herran tähden, hyvä mies, miten moneen kertaan tämä talo oikein lukitaan?" Hän tarkasteli heitä hetkisen ääneti ja tokaisi sitten: "Mitä turhaa pitää salaisuuksia ystävien kesken? Olen tiennyt sen koko ajan." Hän ojensi heille kätensä. "On erittäin hauskaa; toivotan teille sydämestäni onnea."

"Luotat liikaa terävänäköisyyteesi", Sybert vastasi pitäen kätensä lujasti taskussa.

Marcia helähti nauramaan, punastui hiukan, mutta ojensi sitten molemmat kätensä. "Tämä on salaisuus", hän lausui. "En tiedä, mistä te sen arvasitte, mutta teidän täytyy gentlemanin ja diplomaatin kunniasanalla luvata, että ette kerro sitä yhdellekään sielulle."

"Saanhan kertoa vaimolleni", Melville pyysi. "Hänen on aina tapana sanoa, 'enkös sitä sanonut', ja nyt, kun minä kerran ensimmäisenä olen arvannut asian oikean laidan, en voi olla puhumatta siitä hänelle."

"En välitä, vaikka kertoisittekin Mrs. Melvillelle", Marcia vastasi. "Mutta luvatkaa minulle eräs asia: että ette ikinä virka sanaakaan — en muista hänen nimeään — tuolle kirjailijattarelle."

"Kirjailijattarelle? Ketä hän sillä tarkoittaa, Sybert?"

"Tarkoitan häntä, joka on Rooman vaarallisin kielikello", täydensi Marcia.

"Madame Laventi!" huudahti Melville nauraen. "Huomaatte sen liian myöhään, Miss Marcia. Hän on jo perillä asiasta. Madame Laventi ei kerro uutisiaan toisten puheiden perusteella; hän saa ne itse pikkulinnuilta. Hyvää yötä", hän lisäsi ja astui hienotunteisesti saliin, jättäen nuoret kahdenkesken. Mutta hänen varovaisuutensa oli tarpeeton; rakastavaiset erosivat toisistaan sangen viattomalla tavalla.

Sybert otti uuninreunustalta tukevan messinkisen kynttiläjalan ja ojensi sen kumartaen Marcialle.

"Kiitos", virkkoi Marcia.

Hän pysähtyi mennessään hetkeksi portaiden käänteeseen ja katseli hymyillen alas.

"Buona notte, Signor Siberti", hän sopersi.

Sybert hymyili hänelle portaiden juurelta.

"Buona notte, signorina. Kauniita unia!"

Kuullessaan ääniä Mrs. Copleyn huoneesta, Marcia pysähtyi kysyäkseen setänsä vointia. Hän tapasi siellä tätinsä ja Grantonin avonaisten matka-arkkujen ääressä; vaatesäiliöt oli tyhjennetty, ja niiden sisältö levitetty ympäri huonetta.

"Herranen aika, täti Katherine!" hän huudahti hämmästyksissään. "Mitä hullua teette? Kellohan on yksi."

"Me pakkaamme, rakkaani."

Marcia istahti sängylle purskahtaen nauruun. "Täti Katherine, jos en tietäisi asian oikeata laitaa, luulisin voivani vannoa, että olet synnynnäinen Copley."

Mrs. Copley nosti päänsä etsien jotakin vaatetta, jonka laskisi arkkuun. Hän heitti nuhtelevan katseen tyttöön. "En käsitä, Marcia, miten voit olla noin ajattelematon kaiken sen jälkeen, mitä tänä iltana olemme kokeneet, ja kun lisäksi setäsi makaa haavoitettuna viereisessä huoneessa! Vain yksi mahdollisuus sadasta oli, että emme nyt kaikki makaa hengettöminä. En voi päästä rauhaan, ennenkuin olemme kunnialla päässeet takaisin New Yorkin turvallisille kaduille. Olepa nyt ystävällinen ja anna minulle nuo tavarat tuolta tuolilta." Hän osoitti kasaa, joka sisälsi valikoiman kirjavia nauhoja, pitsejä ja hansikkaita.

Marcia ei taaskaan voinut pidättää nauruaan. "Täti Katherine, kyllä minä tiedän, että nyt ei sopisi nauraa, mutta en voi hillitä itseäni. Sinä olet niin puuhakas. Minun mieleeni ei olisi milloinkaan juolahtanut ruveta pakkaamaan tänä yönä."

"Ensi työksemme huomenna matkustamme Roomaan, ja kun meillä on vain Granton apunamme, emme saa hetkeäkään hukata. Saatoimme varsin hyvin alkaa nyt, kun odotamme lääkäriä — hänen pitäisi muuten oikeastaan jo olla täällä", hän lisäsi levottomana. "Miksi hän viipyy näin kauan? On kulunut jo tunti siitä kuin lähetimme häntä hakemaan."

"Palestrinaan on neljä mailia, täti Katherine. Etkä saa unohtaa, että on keskiyö; mies varmaan nukkui kaikessa rauhassa vuoteessaan. Kestää vielä vähintäin puoli tuntia, ennenkuin hän on täällä."

"Niin — olet oikeassa" — myönsi Mrs. Copley ja kumartui taas pakkaamaan — "mutta en voi mitään sille, että olen hermostunut! Tämänkaltaisen kokemuksen jälkeen epäilee kaikkia. Olen tosiaan sangen levoton setäsi käden vuoksi; hän ei itse piittaa siitä mitään, mutta siitä saattaa tulla vakavampi asia, kuin voimme uskoakaan. Tuollaisesta haavasta voi hyvin helposti saada jäykkäkouristuksen tai verenmyrkytyksen. En rauhoitu sen suhteen ennenkuin pääsemme Roomaan neuvottelemaan jonkun amerikkalaisen lääkärin kanssa."

"Saanko mennä hänen luokseen?" Marcia kysyi, "vai nukkuuko hän?"

"Ei, hän on kyllä hereillä; mutta sinä et saa kiihdyttää häntä."

Marcia naputti hiljaa Mr. Copleyn ovelle ja astui sisään. Setä makasi tyynyjen varassa käsivarsi siteessä. Marcia tuli lattian poikki hänen luokseen ja istuutui vuoteen reunalle. "Miten ikävää, setä Howard", hän virkkoi.

"Oh, ei tästä kannata pitää melua. Pääsin mielestäni sangen vähällä."

"En tarkoita yksin sinun käsivarttasi, vaan yleensä kaikkea."

"Hm", hymähti Copley sulkien silmänsä.

"Mutta sittenkin", Marcia jatkoi, "saattaa olla parasta, että kävi näin. Italialaiset eivät ymmärrä sinua. Luulen, että kaksi niin erilaista rotua ei milloinkaan voi oppia ymmärtämään toisiaan."

Copley avasi silmänsä hymyillen leikillisesti. "Tämä on melkein kuin jonkun koomillisen oopperan loppu. Minusta tuntuu, että ennenkuin esirippu laskee, on minun mentävä lyömään kättä rosvojen kanssa ja käytävä kumartamaan yleisölle."

"Sinulla on paljon tehtävää Amerikassa, ja siellä osataan panna arvoa työllesi."

"Luulenpa, että ostan huvipurren ja rupean harrastamaan purjehtimista, kuten tätisi ehdottaa. Voisin perehtyä siihen — jos minulla vain olisi kapteeni."

Marcia istui vaiti hetken aikaa katsellen setänsä hienopiirteisiä, tuntehikkaita kasvoja.

"Setä Howard", Marcia lausui hitaasti. "Minun mielipiteeni on, että kaikki hyvä, mitä sinä toimitat, on maailman suuressa tilikirjassa tulopuolella, ja se auttaa osaltaan aivan yhtä paljon taistelussa pahaa vastaan, joko sitten ihmiset sen tietävät tai eivät. Sinä voit lähteä pois, ja jättää kaikki jälkeesi saamatta koskaan kiitosta töistäsi, mutta niiden positiivinen vaikutus on sittenkin olemassa."

Setä hymyili jälleen.

"Luulen, että tuo on liian ihanteellista filosofiaa nykypolven oloissa. Elämme materialistista aikaa, ja tarvitaan jotain voimakkaampaa kuin hyvää tahtoa, että voisi jättää siihen hiukan jälkeä. Alan uskoa, että en ole syntynyt maailman parantajaksi. Monet miehet harrastavat nuoruudessaan uudistuksia, mutta minä alan saavuttaa iän, jolloin ilta klubissa ja erinomainen päivällinen on paras lievitys sekä omiin että toisten murheisiin."

Marcian kasvot synkistyivät ja hän loi ääneti katseensa alas.

Hetken kuluttua Copley kysäsi: "Missä Sybert on, Marcia?"

"Luulen, että hän odottaa alhaalla lääkäriä."

"Ah!" huoahti Copley.

Marcia vaipui vuoteen viereen polvilleen. "Setä Howard", hän kuiskasi, "tahtoisin kertoa sinulle jotain — minä aion mennä naimisiin Sybertin kanssa."

Copley kohottautui kyynärpäänsä varaan ja tuijotti Marciaan.

"Sinä aiot mennä naimisiin Sybertin kanssa?" hän kertasi epäilevästi.

"Niin, setä"; hän hymyili. —"Hän pyysi minua."

"Sybert!" toisti Copley hämmästyksestä nauraen. "Pyhä Fransiskus! Mikä nyt on asiat muuttanut?"

"Luulin sinun iloitsevan siitä", Marcia virkkoi ääni vähän väristen.

Copley ojensi kätensä Marcialle. "Rakas tyttöni, ei mikään olisi voinut minua enemmän ilahduttaa. Hän on hienoin mies, mitä milloinkaan olen tuntenut ja alan uskoa, että sinä olet hienoin tyttö. Mutta — hyvänen aika, Marcia! Minä mahdan olla sokea ja kuuro ja mykkä. Olin aivan siinä luulossa, että ette sietäneet toisianne."

"Olemme muuttaneet mieltämme", Marcia vastasi; "ja halusin kertoa tämän sinulle, koska arvelin, että se tekisi sinulle hyvää."

"Sen se tekee, Marcia", setä virkkoi sydämellisesti. "Tästä vuodesta on sittenkin ollut jotain hyötyä; olen iloinen Sybertin puolesta, että hän sai tämän nyt juuri; mies parka, hän on kokenut suuremman pettymyksen kuin minä."

Marcia puristi kiitollisena setänsä kättä; samassa astui täti sisään syli täynnä vaatteita.

"Howard", hän kysyi, "annanko Grantonin panna lämpimät flanellipaitasi matka-arkkuun, vai tarvitsetko niitä laivalla?"

Copley yritti kärsimättömästi kohauttaa olkapäitään, mutta käsivarren siteet eivät sitä sallineet.

"On ehkä parempi jättää ne esille", virkkoi hänen vaimonsa, "onhan nyt kyllä kesäkuu, mutta heinäkuussakin saattaa merimatka olla sangen kylmä."

Copley kääntyi kyljelleen ja tempoi taas käärettään.

"Voi, herran tähden! Katherine", hän tuskitteli, "pakkaa ne, heitä ne menemään, polta ne, tee mitä ikinä haluat."

Mrs. Copley tuli vuoteen viereen ja kumartui levottomana miehensä puoleen. "Mikä sinun on, rakkaani? Onko kätesi hyvin kipeä? Ethän usko", hän samassa pelästyneenä kysyi, "että tikari oli myrkytetty, ethän?"

"Herran nimessä, en!" vastasi Copley nauraen. "Kaksisataa vuotta sitten harrastettiin myrkytettyjä tikareita — tämä on vain pieni naarmu, älä ole levoton sen tähden, Katherine. Jatka vain pakkaamistasi — olisi ikävä, jos emme joutuisi ensimmäiseen laivaan."

Mrs. Copley kohenteli miehensä tyynyjä ja kääntyi sitten lähtemään. "Marcia", hän virkkoi mennessään, "mene nukkumaan, lapseni. Et muuten jaksa mitään huomenna — älä enää puhele setäsi kanssa. Pelkään, että kiihdytät häntä."

Marcia kumartui setänsä puoleen painaen keveän suutelon hänen otsalleen. "Hyvää yötä", hän kuiskasi. "Toivottavasti voit paremmin aamulla", näin sanoen hän kääntyi menemään omaan huoneeseensa.

Siellä hän istuutui lepotuolille avonaisen ikkunan ääreen ja työnsi musliiniverhot syrjään. Kuu paistoi alhaalla, läntisellä taivaalla, Rooman yläpuolella. Kevyt yötuuli puhalteli, ja ilma tuntui viileältä, niinkuin aina ennen päivänkoittoa. Marcia kiersi vaipan ympärilleen ja istui katsellen ulos; alhaalta kuului sotilaiden jalkojen töminää, ja Marcia muisteli kuluneen, pitkän päivän vaiheita. Hänen herätessään aamulla oli kaikki ollut kuten tavallisestikin, ja nyt oli kaikki muuttunut. Tämä oli viimeinen yö huvilalla, ja Marcian sydän oli samalla kertaa täynnä onnea ja surua — surua sedän, Laurence Sybertin ja talonpoika raukkojen vuoksi. Oli jälleen aito italialainen tunnelma — kauneutta, kuutamoa ja rakkautta ja niiden keskellä surua, kuolemaa ja pettymystä. Marcialla oli paljon ajateltavaa, mutta hän tunsi itsensä lopen väsyneeksi. Hiukan huoahtaen, mutta samalla onnesta hymyillen hän painoi päänsä pieluksille ja vaipui uneen.

XXVI Luku.

Marcia heräsi päivän koittoon, kun aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä. Hän hypähti hämmästyneenä seisomaan huomatessaan makaavansa lepotuolissa valkea iltapuku yllään. Samassa välähti hänen mieleensä muisto edellisen päivän tapahtumista. Lattialla oli lasinsirpaleita, ja vastakkaisella seinällä näkyi ruusukiehkuroiden välissä musta pilkku, joka osoitti, mihin Pietron harhalaukaus oli sattunut. Pengermän reunalla, juuri Marcian ikkunoiden alla istui kaksi sotilasta innokkaasti arpapeliin syventyneinä. Tuo näky oli ihmeen epätodellinen. Marcia astui parvekkeen avonaiselle ovelle ja hengitti syvään ihanaa, raikasta aamu-ilmaa. Kaukana lännessä Rooma vielä nukkui, mutta Sabine-vuoristossa joka ainoa huippu hehkui pehmeän vaaleanpunaisena, ja aurinko, joka juuri oli noussut, loisti kuin kirkas sädekehä vanhan luostarin yllä. Uusi päivä, lupauksista rikas oli koittanut.

Mutta samassa Marcian ajatukset palautuivat etäisestä näköpiiristä jokapäiväisempiin asioihin. Ruusujen ja aamukasteen tuoksuun sekoittui selvä kiehuvan kahvin haju. Marcia tunnusteli nenällään ja mietti. Joku keitti kahvia sotilaille, joiden piti vaihtua "Ave Mariaa" soitettaessa. Hän tuumi kuka mahdollisesti oli kokkina. Ei ainakaan Granton. Sotilaat olivat italialaisia, ja hänen puolestaan he saisivat vaikka kuolla nälkään matkalla Palestrinaan. Täti se ei liioin ollut. Luultavasti hän ei edes tiennyt, miten kahvia valmistetaan. Ei myöskään setä Howard, sillä hän ei kyennyt mihinkään haavoitettuine käsivarsineen. Entä Melvillet! He taas eivät tienneet missä talon keittiö oli. Hän lopetti tuumiskelunsa vaihtamalla iltapukunsa kirkkaan siniseen musliinileninkiin, ja pikainen katse peiliin hänen hiipiessään varpaisillaan huoneesta, kertoi, että kevyt kalvakkuus, joka johtui ainoastaan kolmen tunnin yölevosta, oli sangen pukeva. Hän meni hiljaa alakertaan, kulki hämärän käytävän poikki, ja pysähtyi hetkeksi ulkohallin ovelle; tahtomattaankin hänen katseensa kiintyi paikkaan salin ikkunan alla. Matto oli pantu jälleen paikoilleen ja kaikki oli tavallisessa järjestyksessä. Marcia tunsi kiitollisuutta mielessään; nyt voi helpommin unohtaa koko asian.

Hän lähestyi hiljaa keittiötä ja pysähtyi tutkivin katsein kynnykselle. Avara huone kivilattioineen ja nokisine kattohirsineen, oli aina pimeä, mutta etenkin juuri auringon nousun aikaan, sen syvään holvatut ikkunat olivat näet länteen päin. Etäisimmässä, pimeimmässä nurkassa, suuren, tiilikivistä muuratun hellan ääressä seisoi joku selkä oveen päin, ja Marcia tunsi sydämensä alkavan kiivaasti sykkiä. Hän seisoi jonkun aikaa aivan hiljaa, ja katseli Sybertiä; hän tahtoi hypnotisoida hänet kääntymään; mutta ennenkuin hän oikein ehti ruveta tuumaansa toteuttamaan, oli Sybert tarttunut kohennusraudan väärään päähän ja pudottanut sen käsistään. Olisi vaikea kääntää italialaista voimasanaa, joka pääsi hänen huuliltaan. Marcia rupesi nauraa hihittämään ovella, ja silloin Sybert käännähti ympäri.

"Se ei ollut kauniisti tehty", hän virkahti. "En olisi sanonut niin rumaa sanaa, jos olisin tiennyt sinun kuulevan."

"Tiedätkö, mitä teemme Geraldille, kun hän kiroaa italiankielellä?"

Sybert pudisti päätään.

"Me pesemme hänen suunsa saippualla."

"Toivottavasti se ei tapahdu usein", lausui Sybert ollen kauhistuvinaan.

"Hän puhuu sangen sujuvasti italiankieltä — melkein yhtä sujuvasti kuin sinä."

"Emmekö jo vaihtaisi puheenainetta?"

"Sangen mielelläni", virkkoi Marcia, tullen keskellä lattiaa olevan suuren pöydän vastakkaiselle puolelle. "Mistä puhuisimme?"

"Emme ole vielä sanoneet hyvää huomenta toisillemme."

Marcia niiasi syvään. "Hyvää huomenta, Mr. Sybert."

"Mr. Sybert! Et kai ole muuttanut mieltäsi yön kuluessa, ethän?"

Marcian silmät vakuuttivat paremmin kuin sanat. "Ee-en."

"Mitä et?"

"Sir!" nauroi Marcia.

Sybert kiersi pöydän, tullen Marcian luo ja katsoi häntä suoraan silmiin kädet housun taskuissa.

"Sinä et ole milloinkaan lausunut minun nimeäni. Mahdatko tietää mikä se on?"

Marcia kuiskasi hiljaa hänen nimensä.

"Sano kovempaa."

"Se kuulostaa niin tuttavalliselta", intti Marcia, painautuen seinää vasten silmät ja suu naurussa. "Sinä olet niin — niin vanha jo — aivan kuin setä Howard."

"Niin, kyllähän sinä olet sangen nuori, mutta ei sinun tarvitse siitä noin ylvästellä. On niitä muitakin nuoria."

"Kolmekymmentäviisi vuotta!" virkkoi Marcia pudistellen ihmetellen päätään.

"Älä puhu mitään. Sehän on erinomainen ikä. Saan juuri parahiksi sinut tottelemaan. Niin, älä naura; aion ankarasti noudattaa sitä periaatetta. Ja alotan heti paikalla." Hän asetti kädet ristiin rinnalleen, rypistäen otsansa tuiman näköiseksi, mutta huulilla leikki samalla kertaa ilveilevä, veitikkamainen, ymmärtävä ja ystävällinen hymy — se oli kuin yhdistelmä kaikista hänen edellisistä hymyilyistään. "Rakas neitiseni, nyt on kysymys, tiedätkö vai et, sen miehen nimen, jonka kanssa olet luvannut mennä naimisiin. Tule tänne ja kerro minulle; sano ääneen!"

Marcia katsoi häneen näyttäen muka kiusaantuneelta. Sitten hän loi silmänsä ympäri huonetta ikäänkuin miettisi asiaa, painoi sitten katseensa maahan ja lausui:

"Laurence."

Sybert veti hänet luokseen.

"Kahvi kiehuu hellalle!" huusi Marcia.

"Anna minulle aamusuukko."

"Kahvi kiehuu hellalle."

"Kiehukoon vaan!"

Kahvi valui äkäisesti sähisten hellalle, ja Marcia oli niin tuskissaan sen vuoksi, ettei hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään muuhun sillä hetkellä. Sybert nosti silloin taitamattomasti kahvipannun tulelta, Marcia sieppasi leipätarjottimen ja lennähti sitten ovelle. Sybert sai hänet kiinni eteissalissa.

"Kyllä nyt tiedän, miksi panit pois Mariettan", hän huudahti.

"Minkävuoksi?"

"Jos minä olisin valkolakkinen, parrakas, ranskalainen kokki, ja sinä olisit pieni, mustasilmäinen, italialainen lastenhoitaja kultaisine korvarenkaineen, niin päästäisin sangen usein keitokseni kiehumaan hellalle."

Marcia nauroi. "Ja minä antaisin luultavasti pienen pojan, jota minun olisi pidettävä silmällä, pudota kaiteen yli ja katkaista etuhampaansa, sillä aikaa kuin itse istuisin portailla hymyilemässä sinulle."

"Ja silloin meidät riistettäisiin erilleen — siinä oli murhenäytelmä!" Sybert virkkoi osaaottavaisesti. "En käsittänyt sitä ennen. Näyttää olevan niin, että ihmisen täytyy itse kärsiä, ennenkuin hän osaa panna arvoa toisten kärsimyksille."

"Valkolakkisella, ranskalaisella kokilla on venyvä sydän."

"Hm", hymähti Sybert, "niin on pienillä, mustasilmäisillä, italialaisilla lastenhoitajillakin — olen iloinen, että sinä et ole italialainen lastenhoitaja, Marcia."

"Ja minä iloitsen, että sinä et ole ranskalainen kokki — Laurence." Hän nauroi hilpeästi. "Kerro minulle eräs asia!"

"Mitä ikänä haluat tietää."

"Oletko milloinkaan rakastanut kreivitär Torrenieria?"

"Kuvittelin jotain sellaista yhdeksän, kymmenen vuotta sitten. Mutta Luojan kiitos, hän etsi kreiviä."

"Onneksi hän löysi hänet", huoahti Marcia.

He kulkivat pengermän poikki pienen pöydän luo, joka edellisen illan jäljiltä oli lehtokäytävän kulmassa — Marciasta tuntui kuin siitä olisi kulunut kokonainen vuosisata. — Eräs vahtisotilaista nousi heidän lähestyessään nopeasti, ja tuli kohteliaasti kumartaen Marcian luo. "Sallikaa, signorina", hän virkkoi ottaen tarjottimen hänen kädestään. Marcia hymyili ystävällisesti ja lausui hänelle "Grazia tanto." Nuo italialaiset olivat niin kohteliaita ja hyväsydämisiä! Kun kahvikupit oli tuotu, kattoi Marcia pöydän ja kaatoi sitten kahvia aivan yhtä juhlallisesti, kuin emännöisi hän iltakutsuissa. Sotilaiden pyynnöstä he jäivät molemmat aterioimaan heidän kanssaan. Marcia ei milloinkaan voinut unohtaa tuota kahvinjuontia pengermällä, auringon noustessa — se oli Villa Vivalantin viimeinen palvelus seuraelämälle.

Marcia kuunteli ääneti ja ihmeissään Sybertin keskustelua noiden miesten kanssa. Hän tunsi mielessään, että hänen oli opittava tuntemaan Sybert vielä paljon paremmin, hänen luonteensa tuntui Marciasta entistään salaperäisemmältä. Hän pakinoi tuttavallisesti sotilaiden kanssa, aivan kuin olisi tuntenut heidät koko elämänsä. Hän osasi täydellisesti asettua heidän kannalleen, hän oli niin sydämellinen, ystävällinen ja toverillinen, ettei Marcia ollut milloinkaan nähnyt hänen kohtelevan sillä tavalla edes läheisimpiä ystäviään lähetystössä. Eräs sotilas, huomatessaan Marcian ihmettelevän katseen, kertoi, että signore oli valvonut koko yön keskustellen vuorotellen heidän kanssaan, heidän pitäessään vahtia lehtokäytävillä, ja hän lisäsi, että tuo signore oli oikea galantuomo — gentleman ja kunnon mies.

"Mistä hän puhui teille?" Marcia kysyi.

"Kaikenlaisista asioista", vastasi mies. "Italiasta, ihmisten kärsimyksistä, papeista, Sicilian viinistä, kuninkaasta, Camorrasta ja (hän näytti joutuvan hiukan hämilleen) meidän mielitietyistämme. Hän ei ole niinkuin muut ulkomaalaiset, tämä signore; hän ymmärtää. Hän on kunnon mies."

Ja sitten tuo nuori sotilas hyvin avomielisesti alkoi kertoa Marcialle omasta lemmitystään. Hänen nimensä oli Lucia, ja hän oli kotoisin Luccasta. Hän odotti siellä, kunnes poika ehtisi suorittaa asevelvollisuutensa, jonka jälkeen he menisivät naimisiin ja perustaisivat puuveistoksien myymälän Firenzeen. Hän valmistaisi puuveistoksia ja möisi niitä sitten ulkomaalaisille — sellainen oli hänen elinkeinonsa. Se olikin hauska ammatti; hän oli oppinut sitä Sveitsissä oikein perusteellisesti. Signorina voisi itse nähdä, jos joskus sattuisi käymään Firenzessä. Miten kauan hänen vielä täytyi olla sotaväessä? Neljä kuukautta, ja sitten! — Hän käänsi silmänsä sinnepäin, missä arveli Luccan sijaitsevan.

Marcia hymyili ymmärtävästi. Lucia oli kaunis nimi hänen mielestään.

"Eikö olekin?" mies virkkoi ihastuksissaan. Mutta näkisipä signorina Lucian itsen! Häneltä puuttui sanoja kuvaamaan häntä. "Santa Lucia", hän hyräili hiljaa.

Marcia irroitti kultaketjut kaulaltaan ja työnsi ne hänen käteensä. "Kun palaatte Luccaan, niin antakaa nämä Lucialle minun puolestani — con amore."

"Kas vain, mitä täällä on tekeillä?" kysyi Sybert englanninkielellä, tullen heidän luokseen. "Annatko sinä täällä lemmenlahjoja vieraalle nuorukaiselle?"

Marcia punastui kuin syyllinen, joka joutuu kiinni. "Se oli vain eräälle ystävälleni Luccassa", hän vastasi nyökäten nuorelle sotamiehelle kääntyessään Sybertin seurassa lähtemään.

Sybert naurahti pehmeästi.

"Mitä sinä naurat?" Marcia kysyi.

"Minäkin lähetin häälahjan Lucialle."

He astuivat rinnakkain pengermän päähän ja pysähtyivät reunasuojuksen luo katsellen kauas kukkuloille. Ilman täytti aikaisen aamun raikas tuoksu, ja koko maailma näytti nuorelta ja ihanalta. Marcia kuvitteli mielessään Sybertiä kävelemässä edestakaisin lehtokäytäviä sotilaiden kanssa, silloin kun kaikki muut nukkuivat, ja hän muisti hänen hirveät sanansa tuona rajun epätoivon hetkenä edellisenä iltana. Hän loi tutkivan katseen häneen. Silmien alla oli tummat juovat, jotka kertoivat valvotusta yöstä; mutta hänen katseensa oli järkkymättömän levollinen. Hän kohtasi tytön katseen ja ymmärsi hänen ajatuksensa.

"Se on kaikki ohi, Marcia", hän lausui rauhallisesti. "Olen taistelemalla karkoittanut sen. Älä ajattele sitä enää. En usein menetä itsehillitsemiskykyäni, mutta eilen illalla se tapahtui. Kerran kolmenkymmenenviiden vuoden aikana", hän hymyili, "voi mies saada anteeksi sen, että hän on hiukan melodraamallinen."

"Voitko todella tulla onnelliseksi?" Marcia kysyi.

"Marcia, nyt on Amerikka minulle luvattu maa, niinkuin monelle köyhälle italialaiselle. Tulen kotiin sinun luoksesi."

Marcia pudisti surullisesti päätään. "Se ei ole kylliksi."

"Siinä on kaikki, mitä minulla on, ja kaikki mitä haluan. Minun sydämessäni ei ole tilaa muulle kuin sinulle, Marcia."

"Älä puhu noin", Marcia huudahti. "Juuri siksi minä rakastan sinua, että sinulla on sydämessäsi sija niin monelle. Amerikka on sinun isänmaasi. Anna sen päästä Italian-paikalle."

Sybert silmäili hetken ääneti Campagnaa ja varjo laskeutui hänen kasvoilleen. Hän pudisti hitaasti päätään ja katseli surumielisesti Marciaan.

"En tiedä, Marcia. Se saattaa käydä päinsä myöhemmin — mutta — ei aivan vielä. Et ymmärrä mitä Italia minulle merkitsee. Olen syntynyt täällä; opin tätä kieltä ennenkuin englantia; ne tunteet, mitkä muilla ihmisillä on isänmaataan kohtaan, ne ovat minulla Italiaa kohtaan. Ja nämä köyhät, raatavat, kärsivät ihmiset — heille olen tuottanut vahinkoa, vaikka tarkoitin hyvää. Niin, minä tiedän totuuden; Italian on itse autettava itseänsä. Ulkomaalaiset eivät voi siinä mitään, ja minä olen ulkomaalainen, kuten muutkin."

"Ah, Laurence", Marcia lausui rukoilevalla äänellä, "etkö huomaa, että olet amerikkalainen, eikä mikään, mikään voi sitä sinussa tukahuttaa? Sinä olet erehtynyt; sinun paikkasi ei ole täällä — se on kotona. Jokainen ihminen suorittaa varmasti parhaat tekonsa kotimaassaan, ja Amerikka tarvitsee kunnon miehiä. Muistatko, mitä sanoit setä Howardin päivällisillä viimeisenä iltana, jonka vietimme Roomassa? Sanoit, että parasta, mitä mies voi, on olla lainkuuliainen maailmankansalainen. Mutta et voi olla lainkuuliainen maailmankansalainen, jollet ennen kaikkea ole oman isänmaasi uskollinen kansalainen. Amerikka saattaa olla kypsymätön, sillä saattaa olla paljon virheitä, mutta se on sittenkin meidän isänmaamme, ja meidän täytyy rakastaa sitä enemmän kuin mitään muuta maata. Rakastathan sitä, rakastathan? Sano minulle! Sano että iloitset siitä, että olet amerikkalainen!"

Hän laski kätensä Sybertin olkapäille ja katseli häneen loistavin silmin ja hehkuvin poskin.

Kun Sybert katsoi Marciaan, käsitti hän äkkiä mitä tuo kaikki merkitsi. Hän ajatteli tuota suurta maata, sen rikkauksia, sen mahdollisuuksia, sen vastakohtia. Hän ajatteli sen elinvoimaa ja sen mahtia; sen tarmoa, sen voimaa ja sen rohkeutta. Ja hetkisen hän tunsi itse olevansa osa siitä kaikesta. Äkillinen lämmin aalto valahti hänen sydämeensä; hän tunsi outoa, käsittämätöntä, romanttista isänmaanrakkautta, sitä, joka elää kaikkialla, vieläpä kiilloitetuimman ja turmeltuneimmankin pinnan alla. Silmänräpäykseksi se valtasi hänet kokonaan; mutta kun hänen katseensa jälleen kulki yli aavan tasangon, joka lepäsi heidän edessään, silloin vanha rakkaus — hänen ensimmäinen rakkautensa — palasi voimakkaana takaisin. Hän kumartui ja suuteli Marciaa, tuntien silmäinsä äkkiä kyyneltyvän.

"Kerran, Marcia, voin ehkä sanoa sinulle, että ylpeilen siitä, että olen amerikkalainen. Älä pyydä sitä minulta vielä."

Heidän seisoessaan siinä, käsi kädessä, kantoi tuulenhenki ylhäältä kukkulan huipulta Castel Vivalantin Angelus-kellojen suloisen, profeetallisen äänen; heidän jalkojensa juuressa levisi Campagna, aavana kuten rannaton meri, kaameana, salaperäisenä ja äärettömänä — sama Rooman Campagna, joka uhriksi on vaatinut niin monen onnettoman talonpojan hengen, joka on houkutellut niin monta muukalaista etäisistä kodeistaan ja pitänyt heitä lumoihinsa kietoutuneina — tuo ihana, kuolettava, autio maa, joka on herättänyt tulisempaa rakkautta, kuin mikään muu maa maailmassa.