ESIPUHE (continued 4)

Marcian ääni petti, ja hän kääntyi poispäin temmaten pöydältä paperipalan, jolle alkoi kirjoittaa.

"Kas niin", hän virkkoi ojentaen täyteen töherretyn paperin sedälleen. "Tässä on sähkösanoma. Ole hyvä ja pidä huolta, että se lähetetään aivan heti."

Copley silmäili ääneti sen läpi, ja hänen suunsa vetäytyi tahtomattaankin hymyyn.

"No niin, Marcia, katson, että se menee perille. Kuka tietää — ehkäpä siitä loppujen lopuksi voi olla jotain hyötyä." Hän oli hetken aikaa ääneti. "Annatko anteeksi?" hän kysyi. "En olisi tahtonut puhua mitään pahaa isästäsi; mutta muista, että hän on veljeni, ja vaikka itse moitin häntä, en sallisi kenenkään sivullisen sitä tehdä. Olet oikeassa; hän ei tiedä mitä hän tekee. Sinun täytyy unohtaa minun sanani. Olen liiaksi ajatellut sitä asiaa. Joka ainoa italialainen luulee, että minulla on oma osani jutussa; ja kun kuitenkin teen parhaani hädän lieventämiseksi, on hiukan kovaa kun kaikki ne, joita autan, syyttävät minua kurjuutensa aiheuttajaksi."

"Aivan niin, setä, minä ymmärrän; en moiti sinua", Marcia vastasi väsyneellä äänellä; "mutta isä on varmasti maailman hyväsydämisin ihminen."

"Ah, Marcia, hyväsydämisinkin ihminen saattaa meidän päivinämme sähkölennättimen kautta saada aikaan paljon surkeutta, hänen tarvitsematta vastata seurauksista."

Sybert tuli huoneen poikki Marcian luo harvinaisen lämmin ilme silmissään. Hän jo puoleksi ojensi kätensä, mutta Marcia kääntyi pois ikäänkuin ei olisi sitä huomannutkaan. Hän otti pöydältä setänsä maksuosoituskirjan, repi siitä lehden ja kirjoitti siihen.

"Kas tuossa on vähän rahaa Avustuskomitealle", hän virkkoi ojentaen paperiliuskan pöydän yli Sybertille. "Siinä on kaikki, mitä minulla on pankissa tällä hetkellä, mutta kun saan lisää, annan enemmän."

Aivan virallisen näköisenä katsoi Sybert paperiin ja sitten taas Marciaan.

"Kolmetoistatuhatta liiraa on suuri summa. Arveletteko, että —"

"Minä teen omalla rahallani mitä haluan — tämä on minun omaani", hän jatkoi. "Se on äitini perintöä."

"Kuten haluatte", virkkoi Sybert kohauttaen hiukan olkapäitään. "Calabriassa on eräs kylä, joka ylen kiitollisena ottaa vastaan avustusta, siksi kunnes öljypuun hedelmät kypsyvät."

"Päivällinen on valmis", ilmoitti samassa Pietro ovensuusta.

Marcia nyökkäsi molemmille herroille.

"En halua päivällistä", hän virkkoi ja kääntyi menemään omaan huoneeseensa. Siellä hän istui puolisen tuntia tuijottaen hämärtyvälle Campagnalle; vihdoin hän nousi, sytytti kynttilän ja ryhtyi laatimaan kirjettä isälleen. Hänen kynänsä oli kuin vereen kastettu. Hän kuvaili Italiasta kaiken, minkä oli kuullut, nähnyt tai mielessään kuvitellut — nälkähulluudesta pohjoisosissa ja etelämaakuntien nääntyvistä talonpojista; hän kertoi Castel Vivalantin köyhistä ihmisraukoista ja pienestä Gervasiosta. Hän kirjoitti mitä ihmiset puhuivat setä Howardista; miten he nimittivät häntä, Marciaa, "Vehnäprinsessaksi", ja miten pienet lapsetkin kadulla herjasivat häntä hänen ohikulkiessaan. Hän kertoi, että Copleyn nimi oli vihattu yli koko Italian. Kaikki rikokset, joista milloinkaan on syytetty hallitusta, kirkkoa tai ihmisten tietämättömyyttä, sälytti Marcia nyt isänsä hartioille, mutta samalla kertaa anteeksiantavaisena vakuuttaen tietävänsä, ettei isä tarkoittanut sitä mitä hän teki. Hän pyysi, että isä näyttäisi, että niin oli asian laita. Hänen pitäisi heti lopettaa keinottelu ja lähettää vehnää Italiaan. Tällainen kirje oli omiaan liikuttamaan isänsydäntä — ja ehkäpä liikemiehenkin.

XVII Luku.

Seuraavalla viikolla Marcia vältti tapaamasta ihmisiä. Huvilalla ei käynyt vieraita, eikä hänen ollut vaikeata löytää tekosyitä, joiden nojalla jäädä pois Roomasta. Hänestä olisi ollut äärimmäisen vastenmielistä tavata tuttujaan, ja yleensä jokaista, joka tunsi hänet nimeltä. Marcia luuli heidän hymyilynsä ja ystävällisten puheittensa takaa osaavansa lukea heidän todelliset ajatuksensa! Hänestä kaikui jokaiseen hänelle puhuttuun lauseeseen kätkettynä sana "vehnä, vehnä, vehnä." Ratsastusretkillään hän ajoi poispäin Castel Vivalantista, ja jos sattumalta joskus joku hänen entisistä kylätuttavistaan tuli vastaan, nelisti hän katsomatta ohitse.

Mrs. Copley puuhaili innolla suunniteltujen tanssiaisten valmistuksia. Ne oli tarkoitus pitää osittain Roystonien, osittain Marcian syntymäpäivän kunniaksi. Roomasta aiottiin kutsua Copleyn koko seurapiiri, ja vieraat majoitettaisiin yöksi Villa Vivalantiin ja kreivitär Torrenierin Tivolissa sijaitsevaan huvilaan. Marcia osoitti näissä tärkeissä valmistuksissa kerrassaan tavatonta harrastuksen puutetta, kuten hänen tätinsä valitti. Aina ennen hänellä oli ollut loppumattomiin ehdotuksia, niin ettei hänen äkillinen haluttomuutensa saattanut jäädä muilta huomaamatta. Usein katseli Mr. Copley häntä surullisena, kuin olisi hän tuntenut itsensä syypääksi siihen, ja jos Marcia silloin sattui kohtaamaan hänen katseensa, yritti hän heti tekeytyä iloiseksi. Ei kumpikaan ollut sanallakaan koskettanut tuon illan kohtausta, paitsi silloin, kun Marcia sai isältään tälle luonteenomaisen sähkösanoman, jossa hän ilmoitti toimittavansa tyttärelleen vehnälähetyksen syntymäpäivälahjaksi.

"Siinä näet, Howard setä", Marcia virkkoi ojentaessaan sedälleen paperipalan, "sähkösanoman välityksellä voi saada aikaan myöskin hyviä asioita."

Copley luki sen hymyillen itsekseen. "Kun kaikki selviää, niin alan uskoa, että hän on aivan yhtä hyvä ihminen kuin me muutkin!" Tämän jälkeen ei enää kosketeltu tätä kysymystä.

Mutta seuraavina päivinä Mr. Copley oli erikoisen huomaavainen veljentytärtään kohtaan. Hän tahtoi sillä ikäänkuin sovittaa tapahtunutta, ja Marcia puolestaan salli hänen sen tehdä, näyttääkseen antaneensa anteeksi; tämän satunnaisen riitaantumisensa kautta he olivat oppineet paremmin ymmärtämään toisiansa. Mrs. Copley luki Marcian haluttomuuden syyksi (eikä aiheetta) sen, että hän oli saanut malariatartunnan vanhasta viinikellarista, ja nyt täti lääkitsi häntä kiniinillä, kunnes tyttöparan pää meni aivan pyörälle.

Näin ollen, kun kreivitär Torrenieri eräänä iltana kutsui ystäviänsä soitannolliseen illanviettoon huvilallensa, saattoi Marcia varsin hyvin kiittäen kieltäytyä lähtemästä mukaan. Kreivi oli vasta palannut Rivieralta, ja kutsut pidettiin hänen kunniaksensa; Marcia olisi tosin ollut hieman utelias näkemään kreiviä, mutta sen halun hän saattoi helposti hillitä, kun hänen samalla olisi tarvinnut kohdata koko muukin seurapiiri.

Villa Torrennieri Tivolissa oli noin yhdeksän mailin matkan päässä ja siitä syystä syötiin Villa Vivalantissa päivällinen aikaisemmin kuin tavallisesti. Kun Marcia, Pietron kutsua noudattaen, lähti alakertaan, pysähtyi hän äkkiä portaiden käänteessä; hänen korviinsa oli sattunut Sybertin matala ääni salista päin. He eivät olleet tavanneet toisiaan tuon Pyhän Markuksen juhlan myrskyisen loppunäytöksen jälkeen, eikä Marcia ollut vielä varmasti päättänyt mille kannalle hän Sybertiin nähden asettuisi. Hän seisoi hetken epäröiden, tuntien sydämensä lyövän tavallista kiivaammin. Mutta samassa hänen mieleensä välähti kiusallisen selvänä syy, minkätähden Sybert näin odottamatta oli saapunut — hän oli tullut Napolista ollakseen läsnä kreivitär Torrennierin illanvietossa. Marcia astui hitaasti portaat alas ja tuli saliin sangen kylmän näköisenä. Sybert tervehti tapansa mukaan kohteliaan välinpitämättömästi. Hänen käytöksessään ei huomannut pienintäkään merkkiä mistään väärinymmärryksestä. Kävi ilmi, ettei hän tiennyt mitään kreivittären kutsuista; hän oli puettunakin vain vaatimattomaan arkinuttuunsa. Mutta hän lausui kernaasti lähtevänsä mukaan, vaikkakaan ei ollut saanut kutsua — epäilemättä se kuitenkin oli Napolissa odottamassa häntä — jos vain Mr. Copley suostuisi lainaamaan hänelle vierailutakin. Isäntä mörähti myöntyen, ja Sybert tiedusteli milloin aiottiin lähteä, samalla kuin hänen katseensa kulki Mrs. Copleyn samettipuvusta ja jalokivistä Marcian yksinkertaiseen villapukuun.

"Kello kahdeksan aikaan; matka kestää parisen tuntia", vastasi Mrs. Copley; "Marcia jää kotiin", hän lisäsi.

"Minkä vuoksi, Miss Marcia?"

Hiukan itsetietoisesti selitti Marcia syyn. "Olen saanut pienen malarianpuuskan, ja Katherine täti arveli, että yöilma kenties —"

"Muistan vielä, että minullakin ennen koulupoikana oli aina maanantai-aamuisin päänsärkyä", lausui Sybert myötätuntoisesti.

Marcia istui hiljaa huoneessaan, kunnes kuuli vaunujen vierivän pihasta. Sitten hän työnsi nojatuolin idän puoleiselle parvekkeelle, josta näki kauas yli kukkuloiden, jotka hämärtyvässä iltavalaistuksessa eroittuivat varjokuvien tavoin taivasta vasten. Hän nojautui taapäin tuolissa, kädet helmassa, ja katseli iltahämyyn häipyvää vanhaa luostaria. Hän ajatteli nuorta, kalpeata munkkia, jolla oli niin ihmettelevät silmät, ja hänen päähänsä pälkähti ajatus, mitähän suruja luostarissa elävillä ihmisillä saattoi olla. Eivät ne ainakaan olleet hänen surujaan, hän tuumi, ajatellessaan Paul Dessartia.

Marcia nojautui äkisti kaiteen yli vetäen sieramiinsa vienoa tuulenhenkeä, joka tuli puutarhan puolelta. Liljojen ja oleanderien vienoon tuoksuun sekaantui väkevä sikarin haju. Hänen sydämensä alkoi äkkiä kiivaasti sykkiä. Voisikohan —? Hän työnsi tuolinsa taapäin ja nousi tehden kärsimättömän eleen. Pietro oli taas kohtaamassa ystäviänsä, joita hän kestitsi Mr. Copleyn tupakalla. Ilta oli kolea ja Marciaa alkoi palella. Hän palasi sisään pimeään huoneeseen naurahtaen itselleen: hänhän jäi pois kreivittären illanvietosta välttääkseen kylmää yöilmaa!

Hän kopeloi pöydältä kirjan ja lähti alakertaan aikoen kuluttaa iltansa sen ääressä salissa. Iltapäivällä oli takkaan sytytetty tuli, jotta haihtuisi kosteus, jota pienimmänkin itätuulen vallitessa uhoi kiviseinistä. Puut olivat jo palaneet, ja hiillos levitti hohdettaan huoneeseen, jota sen lisäksi valaisi vain pari pöydällä lepattavaa kynttilää — Pietron säästäväisyysvaisto piti ilmeisesti lamppujen käyttöä tarpeettomana Mr. ja Mrs. Copleyn poissa ollessa. Marcia lisäsi puita pesään pudistellen päätään italialaisille palvelijoille. He eivät ikinä saattaneet oppia lämmittämään; sukupolvien säästäväisyys oli juurruttanut heihin käsityksen, että puuaine oli liian kallisarvoista poltettavaksi.

Kun valkea jälleen loimusi, vaipui Marcia pehmeään tuoliin, istui siinä mukavasti ja tuijotti liekkeihin. Hän ei viitsinyt soittaa lamppua, jotta olisi voinut lukea. Italia oli jo tehnyt vaikutuksensa häneen, kietomalla hänet uneliaan velttouden lumoihin. Hän olisi vain tahtonut sulkea silmänsä ja kulkeutua jonnekin virran mukana.

Äkkiä Marcia havahtui kuullessaan ulko-oven ensin avautuvan ja sitten taas sulkeutuvan, jonka jälkeen kuului askeleita käytävästä. Hän kohottautui hämmästyneenä tuolistaan ja näki Laurence Sybertin ovensuussa.

"Mitä nyt — yllätinkö teidät?" hän kysyi.

"Luulin, että olitte lähtenyt kreivittären kutsuihin."

"Olinhan viinikellarissa aivan yhtä kauan kuin tekin", Sybert vastasi nauraen, ja veti tuolinsa Marcian viereen. "Miksi ei minuakin voisi vaivata malaria?"

Hänen odottamaton ilmestymisensä oli saattanut Marcian hämilleen. Hän kadotti kokonaan tavallisen itseluottamuksensa eikä keksinyt mitä puhuisi. Hän teki liikkeen noustakseen.

"Aioin juuri soittaa Pietroa tuomaan lampun, kun te tulitte. Pietro on sen varmaan unohtanut. Sallitteko, että —"

Sybert katsahti soittokelloon huoneen toiseen päähän. "Oh, istukaa alallanne. Onhan meillä kylliksi valoa keskustellaksemme, arvelen nimittäin että te ette aio lukea, kun teillä on vieras." Hän ojensi kätensä ja tarttui Marcian kirjaan.

"En halua uskotella itselleni, että olisitte jäänyt pois kreivittären luota puhellaksenne minun kanssani", Marcia vastasi istuutuen hiukan hymähtäen takaisin tuoliinsa.

"Minkä muun vuoksi sitten olisin jäänyt?" Sybert kysyi. "Luuletteko, ettei setänne olisi lainannut minulle vierailutakkia?"

"Ehkäpä se ei sopinut teille."

Sybert nauroi. "Ei, Miss Marcia; en edes koettanut sitä. Jäin tänne koska — halusin puhua teidän kanssanne".

Hiljaisuus seurasi näitä hänen sanojaan. Sybert ryhtyi perinpohjin kohentamaan pesää. Kun hän lopulta laski hiilihangon kädestään, hän virkkoi tavallisella äänellään: "Esitän teille anteeksipyyntöni — tahdotteko ottaa sen korviinne?"

"Minkä vuoksi?"

"Teillä näyttää olevan paljonkin minua vastaan — suostutteko, ettemme takerru yksityisseikkoihin. Esitän yleisen anteeksipyynnön."

"Senkö vuoksi, että sanoitte minua 'Vehnäprinsessaksi'? Oh niin, suon sen anteeksi. Myönnän, että olitte siihen oikeutettu."

Sybert nojautui eteenpäin rypistäen hiukan kulmiaan.

"En missään tapauksessa ollut oikeutettu; se ei ollut ystävällisesti eikä ritarillisesti tehty ja olen pahoillani, että sanoin niin. Voin vain luvata käyttäytyä vastaisuudessa paremmin."

Marcia teki liikkeen osoittaakseen ettei halunnut puhua siitä enempää.

"Sallitteko, että kerron mitä hyvää teidän rahanne on saanut aikaan."

"Ei, älkää kertoko! En tahdo kuulla. Tiedän miten kauheata se on ja uskon, että käytitte rahani niin hyvin kuin oli mahdollista. Olen iloinen, jos siitä on ollut hyötyä. Isäni lähettää hiukan vehnää, joka saapuu tänne parin viikon kuluttua."

"Miss Marcia", Sybert virkkoi hitaasti, "toivoisin, että ette ottaisi tätä asiaa niin pahalta kannalta. Setänne oli aivan suunniltaan puhuessaan teille, eikä hän itse aavistanut mitä sanoi. Hän on kauhean pahoillaan siitä. Hän kertoi minulle tänään, että hän pelkää tärvelleensä teidän kesäilonne, eikä hän kuitenkaan mistään hinnasta olisi tahtonut loukata teitä."

Marcian silmät täyttyivät äkkiä kyynelillä ja hän puri huultaan. Sybert kumartui eteenpäin ja kohensi pesää.

"Tahtoisin puhua teidän sedästänne", hän virkkoi katse kiinnitettynä palaviin kekäleihin. "Hän on hienoimpia miehiä mitä milloinkaan olen tuntenut. On harvinaista, että mies hänen asemassaan saavuttaa mitään huomattavampaa — tarkoitan nimittäin henkisessä suhteessa; siinä on monet kiusaukset. Moni ihminen, joka omistaa yhtä suuren rikkauden ja samalla lailla kehittyneen maun, tyytyy vain kokoamaan norsunluuveistoksia ja hopeata varoita ja muuta törkyä. Ei kukaan ymmärrä miten paljon teidän setänne tekee, kaikkein vähimmin ne, joiden hyväksi hän uhrautuu. Hän tekee sen kaikessa hiljaisuudessa pyytämättä mitään kiitosta itselleen. Mutta olen varma, että pieninkin kiitollisuudenosoitus ilahduttaisi häntä; mutta joka puolella häntä vain parjataan. Tämä vehnäjuttu sai asiat vielä kireämmiksi, eikä ihme että hän sen vuoksi on hiukan ärtynyt nykyään. Tuona iltana hän oli eräästä roomalaisesta sanomalehdestä lukenut vallitsevasta kurjuudesta, ja minä pääsin juuri kertomasta teidän yhteentörmäyksestänne kyläläisten kanssa, kun te astuitte sisään. Tulitte onnettomana hetkenä, ja silloin hän menetti tasapainonsa. Toivoisin että te osoittaisitte hänelle ystävällisyyttä niin paljon kuin mahdollista, sillä maailmalla häntä parjataan ja —" Sybert epäröi hetken — "sen vuoksi hän tarvitsee myötätuntoa kotona."

Marcia veti syvään henkeään.

"Nyt ymmärrän setäni", hän virkkoi. "Olen toisinaan ajatellut —" nyt hänkin vähän epäröi — "ettei hän ole oikein onnellinen, vaikka en tiennyt syytä siihen. En tietystikään soimaa häntä siitä mitä hän sanoi; tiedän että hän oli hermostunut eikä tarkoittanut sitä mitä puhui. Mutta joka tapauksessa oli hyvä, että kuulin totuuden. Mitä taas tuohon vehnäjuttuun tulee", hän jatkoi, "ei isääni voi siitä syyttää niinkuin te luulette. Hän ja setä eivät ymmärrä toisiaan, mutta minä ymmärrän heidät kummatkin, ja jos olisin aikaisemmin saanut tietää asian, olisin voinut sen ehkäistä. Hänellä ei ole pienintäkään halua vahingoittaa Italiaa yhtä vähän kuin mitään muutakaan maata. Hän vain tahtoi päästä muita edelle ja — tiedättehän mistä miehet pitävät — saada ihmisten katseet itseensä kääntymään. Hän on sangen nopsa; hän on kaukonäköisempi kuin muut; jo edeltäkäsin hän tietää mitä on tapahtuva, ja voiko silloin vaatia että hän olisi käyttämättä olosuhteita hyväkseen? Tietysti" — Marcia karahti punaiseksi — "hän haluaa myöskin rahaa; mutta se ei ole ainoa tarkoitusperä, sillä hän ei käytä sitä saatuaan sen hankituksi. Häntä huvittaa antaa toisille selkään, hän rakastaa voimaa, jonka se tuottaa. Pelkäänpä", hän lisäsi liikuttavan hellästi hymyillen, "että minun on mentävä kotiin pitämään häntä aisoissa."

"Oh, Miss Marcia, tiedämmehän kaikki varsin hyvin, ettei teidän isänne ensinkään tahtonut ehdoin tahdoin vahingoittaa Italiaa eikä mitään muutakaan maata. Ja totta puhuen, ei amerikkalaisten vehnäkeinottelu ole ollut lainkaan niin suurena syynä Italiassa vallitsevaan kurjuuteen, kuin hallitus on koettanut uskotella. Yksinkertainen totuus on, että teidän isänne on vain pantu syntipukiksi. Samalla kun Rooman sanomalehdet ovat visusti vaienneet muutamista asioista, on niillä ollut paljon puhumista Amerikan Vehnäkuninkaasta."

"Ovatko ne puhuneet hänestä hyvin pahaa?"

Sybert hymyili hiukan.

"Eipä niissä juuri sellaista liene, jota hän haluaisi leikata irti säilytettäväksi."

"Eikö totta, että meidän kutsumme ensi viikolla tuntuvat kerrassaan sydämettömiltä — on aivan kuin pitäisimme tanssiaisia, vaikka naapurissamme on hautajaiset? Olisin tahtonut peruuttaa koko asian, mutta setä tuli niin pahoilleen, että luovuin siitä ajatuksesta."

"Ei mitenkään. Se olisi tyhmää ja hyödytöntä. Jos muutamien ihmisten on kärsittävä, ei siltä kaikkien tarvitse olla onnettomia."

"Luonnollisesti ei", Marcia myönsi miettiväisesti; sitten hän lisäsi: "Oli niin paljon hauskempi elää silloin, kun en tiennyt mitään maailman kurjuudesta — toivoisin melkein, ettei minun olisi tarvinnut joutua sitä näkemään!"

"Miss Marcia, sanoin teille kerran, että on helpotus joskus nähdä ihmisiä, jotka ovat läpeensä huolettoman iloisia; jotka kulkevat tanssien yli syvyyksien tietämättä että niitä onkaan. Sen, joka kerran on itse käynyt noiden kuilujen pohjalla ja tuntee kaikki niiden kauhut — joka luulee jo kantavansa niiden leimaa itsessään — sen on suloista kerran tavata ihmisiä, joilla ei ole aavistustakaan kurjuuden olemassaolosta. Mutta kuitenkin, luuletteko että tuollaista sokeutta saattaa kunnioittaa? Ettekö usko, että ihminen on arvokkaammassa merkityksessä onnellinen, jos hän elää elämäänsä avoimin silmin ja ottaa niin pahan kuin hyvänkin vastaan todellisena?"

Marcia istui ääneti hetken aikaa nähtävästi miettien hänen sanojaan Sitten Sybert taas jatkoi: —

"Mitä taas teidän kutsuihinne tulee, arvelen että voitte tanssia hyvällä omallatunnolla. Olettehan tehnyt mitä olette voinut ja vastaisuudessa teette vielä paljon enemmän."

"Pelkäänpä etten omantuntoni vuoksi tahtonut peruuttaa tanssiaisia", Marcia tunnusti hiukan hymyillen tuntiessaan itsensä syylliseksi. "En yksinkertaisesti voi sietää seurustelua ihmisten kanssa. Minusta tuntuu, että he minulle puhuessaan aina mielessään nimittävät minua 'Vehnäprinsessaksi'."

"Tuo on hyvin lapsellista. Se hinta teidän täytyy maksaa. Mutta älkää antako sen kiusata itseänne; sillä on varma asia, ettei täällä ole montakaan miestä, jotka eivät itse haluaisi olla 'vehnäkuninkaita', jos heillä vain olisi siihen tilaisuutta, — vaikka he jo edeltäpäin tietäisivät miten paljon kurjuutta se toisi tähän runneltuun maahan. Mutta nyt ehdotan, että jätämme vehnäasian rauhaan. Te olette jo ilmankin ajatellut sitä aivan liikaa."

"Te ette ole erittäin optimistinen ihminen, Mr. Sybert."

"Oh, se on totta. Minä en, nähkääs, ole sokea. Täytyy olla italialainen, jotta tässä maassa saattaisi olla optimisti."

"Pidättekö italialaisista vai ettekö?" Marcia kysyi. "Toisinaan näytätte pitävän, kun taas toisinaan on kuin inhoisitte heitä."

"Totisesti minä pidän heistä; olen syntynyt Italiassa."

"Mutta tehän olette amerikkalainen", Marcia virkkoi kiihkeästi.

Sybert nauroi tytön innolle.

"Tietysti tahdotte olla amerikkalainen", hän intti.

"Henry James sanoo, Miss Marcia, että ei voi itse valita itselleen isänmaata paremmin kuin isänäitiäkään."

Marcia tuijotti hetken aikaa ääneti tuleen, ja Sybert katseli häntä sivulta nojautuen taapäin tuolissaan. Hän hämmästyi Marcian seuraavasta huomautuksesta.

"Sanoitte kerran, Mr. Sybert, että jokaisella ihmisellä on jokin aate. Olen itsekseni kysellyt minkä hyväksi te elätte."

Omituinen ilme levisi Sybertin kasvoille.

"Ettehän voi vaatia että kertoisin; olen diplomaatti."

"Minulla on käsitys, ettei sillä ole paljonkaan tekemistä diplomatian kanssa."

"Olisin kehno diplomaatti jos kertoisin."

"Mr. Sybert, te teette ihmisiin sangen omituisen vaikutuksen. On aivan kuin te näyttelisitte jotain osaa tahtoen alati peitellä ihmisiltä sisimpänne."

"Anarkistin täytyy olla varovainen; poliisi —"

"Sitä minä juuri uskon teistä!" Marcia huudahti.

"Älkää nyt säikähtykö. Vakuutan teille, etten ole. Mutta", hän jatkoi, "tällaisessa maassa tahtoisi toden totta olla anarkisti ja kohdistaa kaiken toimintansa siihen! Oh, en minä mieletön ole", hän lisäsi vastaukseksi Marcian hymyilyyn. "Me elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla emmekä kolmannellatoista. Anarkia kuuluu samoihin hämäriin aikoihin kuin feodalismi."

"En osaa asettaa teitä mihinkään puolueeseen. Tahdon aina tietää, ovatko ihmiset demokraatteja vai tasavaltalaisia, presbyterisiä vai episkopaalisia. Silloin aina tietää mikä on heidän sydämellään ja osaa olla loukkaamatta heidän tunteitaan."

"Pelkäänpä ettei minua tarvita missään noin kunnianarvoisessa puolueessa", nauroi Sybert.

"Toiselta puolen voisi teitä luulla katolilaiseksi, kun puolustatte pappeja; mutta seuraavassa hetkessä jo moititte heitä ja silloin arvelee, että teillä ei ole mitään uskontoa."

"Tuollaista luokittelukiihkoa! Mikä ero siinä on, jos ihminen lukeutuu katolilaisiin, baptisteihin, unitaareihin tai buddalaisiin? Kaikki on samaa. Eihän ihmisen välttämättä tarvitse olla vailla uskontoa, vaikka hän ei kuulukaan mihinkään lahkokuntaan."

"Mr. Sybert", Marcia virkahti, "olen ollut hirveän epäluuloinen teihin nähden. Tiesin, että ette ole juuri sitä, miltä näytätte, ja luulin teitä huonommaksi; mutta nyt alan pitää teitä harvinaisen hyvänä ihmisenä."

"Oh, kuulkaa mitä sanon, Miss Marcia. Mihin te oikein tähtäätte? Tahdotteko että tunnustaisin kantavani jouhipaitaa takkini alla? — Luulen, että saatte jättää sen munkkiystävämme osalle tuolla vuoristoluostarissaan."

"En tarkoittanut juuri sitä. Ruoskinta ja jouhipaita ovat minusta jotenkin mitättömiä hyveen ilmaisumuotoja."

"Kyllä tuollainen nuori vahva ihminen tekee tosiaan huonon kaupan", Sybert myönsi, "kun luopuu koko elämästään vain saadakseen sielunsa paratiisiin."

"Ja kuitenkin, jos hän koko sydämestään toivoo pääsevänsä sinne ja on valmis uhraamaan —"

"Silloin hän pitää sieluansa hyvin kallisarvoisena. Minä en milloinkaan katsoisi omaa sieluani koko elämän kestävien ponnistusten arvoiseksi."

"Minun mielestäni ihminen itse määrää sielunsa hinnan."

"Niin, tietysti, jos pitää sieluaan hatturasiassa, voi sen säilyttää tahrattomana loppuun asti; mutta minkä arvoinen on sielu, josta ei ole mitään hyötyä? Onhan paljon parempi elää lähimmäistensä keskuudessa, ja auttaa heitä säilyttämään sielunsa puhtaina, sillä uhallakin, että oma sielu samalla hiukan tahraantuisi."

"Niin, ehkäpä se on totta", Marcia myönsi. "Sellaiset tahrat varmaan lopulla pyyhitään pois."

"Uskon sen, jos asioita arvostellaan oikein."

"Mutta minua säälittää sittenkin tuo nuori munkkiparka; hänelle on niin suuri pettymys, kun hän, tuodessaan uuden, kirkkaan sielunsa huomaa, ettei sitä pidetäkään yhtään parempana kuin joitakin niistä likaisista sieluista, jotka ovat laahautuneet halki maailman."

"Se on hänelle aivan oikein", Sybert selitti. "Hänen olisi pitänyt ajatella toisten sieluja enemmän kuin omaansa."

"'On vaarallista leikkiä sieluilla ja syytä varoa omaansa'", saneli Marcia.

"No niin", Sybert hymähti, "en tahdo väitellä, kun sekä papit että runoilijat ovat minua vastaan; mutta sittenkin —"

"Te pidätte omaa kirjavaa sieluanne aivan yhtä hyvänä kuin toisten valkoiset ja puhtaat ovat?"

"Kaikki riippuu siitä", Sybert puolusteli, "millä tavalla heidän sielunsa säilyy puhtaana ja miten minä tahrin omani."

"Tuo luostariveli hankki meille pitkän moraaliväittelyn", nauroi Marcia.

"Niin — mutta minä otaksun, että hän ei ole aivan sen arvoinen. Miesparka näytti siltä, kuin hänen sydämensä olisi vielä maailmassa kiinni huolimatta siitä, että hän itse on luostarissa."

"Siinä tapauksessa", vastasi Marcia, "hän on luopunut maailmasta turhan takia, sillä hänen rukouksiaan ei kuulla, jollei sydän ole niissä mukana."

"Se on traagillista!" virkkoi Sybert — "luopuu maailmasta, ja siitä huolimatta loppujen lopuksi tahraa sielunsa!"

He katselivat vakavina toisiinsa ja purskahtivat samassa nauramaan.

"Filosofia on omituista", virkkoi Marcia. "Saattaa mennä miten pitkälle hyvänsä, mutta lopuksi kuitenkin joutuu takaisin lähtökohtaansa."

"'Kuplia, jotka kimaltelevat syntyessään ja häviävät turhanpäiväisen filosofian lavertelevaksi sanahelinäksi'", Sybert lausui hitaasti, tuijottaen tuleen; hän kääntyi taas Marcian puoleen ja virkkoi nauraen: "Miss Marcia, tiedättekö, että minulla on muuan ajatus?"

"Mikä sitten?"

"Se koskee teitä ja minua — luulen, että meistä taitaa tulla erittäin hyvät ystävät."

"Minusta olemme jo olleetkin jonkun aikaa", vastasi Marcia vältellen. "Kaikki setäni ystävät ovat minunkin ystäviäni."

"Niinkö, sitä en olisi uskonut! Mutta ystävien suhteen on sama kuin politiikan ja uskonnon: niillä ei ole suurtakaan arvoa, ennenkuin itse löytää ne."

Marcia mietti ääneti hänen sanojaan.

"Minun mielestäni", virkkoi Sybert, "olemme koko tämän ajan pitäneet yllä pientä vihollisuutta keskenämme. Mitä arvelisitte, jos rupeaisimme ystäviksi vaihteen vuoksi?"

Marcian valtasi äkkiä ujous, ja hän katsahti pois.

"Koetammeko?" Sybert kysyi hiljaa kääntyen tytön puoleen ja ojentaen kätensä hänelle.

Epäröiden laski Marcia omansa siihen ja Sybert puristi sitä. Hän katsahti tuleen ja sitten jälleen tytön kasvoihin.

"Marcia", hän lausui hiljaa, "oletteko koskaan kuullut toskanalaista sananlaskua, 'Eilisen päivän vihollisista tulee tänään ystävät ja huomenna rakastavaiset'?"

Marcia lehahti punaiseksi ja Sybertinkin kasvoilla ilmeni mielenliikutusta. Marcia veti nopeasti kätensä irti, nousi seisomaan ja virkkoi naurahtaen, mikä sai näiden viimeisten hetkien tunnelman häipymään kuin vuorien taa:

"Taitaa jo tulla myöhäinen ja täti Katherine harmistuisi, jos löytäisi malariapotilaansa jalkeilla odottamassa häntä. Jätän teidät polttelemaan rauhassa."

Sybert nousi ja saattoi hänet eteissaliin. Hän otti uunin reunukselta tukevan kynttiläjalan, sytytti kynttilän ja ojensi sen kumartaen Marcialle.

"Kiitoksia", sanoi Marcia katsahtaen nopeasti hänen kasvoihinsa. Sybert seisoi matolla portaiden juuressa ja katseli iloisesti hymyillen tyttöön.

"Buona notte, Signor Siberti", Marcia kuiskasi.

"Buona notte, signorina", hän vastasi naurahtaen. "Kauniita unia!"

XVIII Luku.

"Kampaanko korkean vai matalan tukkalaitteen, neiti?"

Marcia, joka istui pitsitetyssä aamupuvussaan peilin edessä, liikahti kärsimättömästi.

"Oh, laita miten haluat, Granton, mutta nopeasti — ehkä matalaksi tällä kertaa. Se sopii paremmin pukuuni. Mutta ole nopea. Minun täytyy kiiruhtaa alas."

"Vielä on hyvää aikaa", vastasi tyttö tyynesti. "Mutta kampaan kyllä nopeammin, jos istutte hiukan rauhallisempana."

"Kyllä, kyllä, Granton; en liikahda viiden minuutin ajalla. Mutta alan jo todella hermostua; en välitä sitten enää mitään näistä kutsuista, kunhan ne vain ovat alkaneet."

"Aivan niin, neiti. Tahtoisitteko kääntää päätänne hiukan tuohon suuntaan. Kas noin, kello on vasta hyvin vähän."

"Niin, mutta minun täytyy mennä alas katsomaan, että Pietro osaa sytyttää valot. Hän on niin tollo, että pitää aina valvoa mitä hän tekee. Ja Granton, niin pian kuin olet saanut Mrs. Copleyn valmiiksi, ole hyvä ja mene auttamaan Biancaa. Hän pukee Miss Roystonia, mutta ei ymmärrä kampauksesta enempää kuin kaniini."

Grantonin äänettömyys ilmaisi myöntymystä ja mielissään Marcian lausumasta kiitoksesta hän alkoi liikkua hiukan vilkkaammin ja kiinnitti taitavasti Marcian kellertävänruskean tukan keveälle solmulle niskaan. Viimeisinä kolmena päivänä talo oli ollut täynnä vieraita, ja vaikka Marcia oli koettanut hyvin kylmäverisesti ajatella tätä iltaa, hän iloitsi kuitenkin sydämestään, kun se vihdoin tuli. Joka päivä oli tehty ratsastus- ja ajeluretkiä ja keksitty kaikenlaista tilapäistä hauskaa. Paul Dessart oli ollut kaiken johtavana henkenä, ja hän suoriutui osastaan loistavasti. Joka paikassa kuului hänen leikkipuheensa, ja hän oli esiintynyt niin tahdikkaasti, että sekä talon isäntä että emäntä kiitollisina siunailivat häntä mielessään, ja Marcia oli tahtomattaan luonut useammin kuin kerran hyväksyvän katseen häneen. Ja nyt oli sitten Marcian syntymäpäivä ja tanssiaisilta. Hän oli ollut päivän sankari ja saanut osakseen onnitteluja monissa eri muodoissa; se oli luonnollisesti hänestä sangen hauskaa. Iltajunassa tuli yhä lisää vieraita Roomasta, ja Villa Vivalantin kaikki yhdeksäntoista vierashuonetta olivat nyt hyvään tarpeeseen. Kello viiden tee oli jo ollut kuin juhla, iloinen, kirjavapukuinen seura, äänten sorinaa, liikettä, naurua; italialaiset palvelijat liikkuivat vieraiden keskellä kantaen kuppeja ja järjestellen teepöytiä.

Marcia oli tuntenut salaista pettymystä, kun eräs vieraista, jota hän itsekseen oli odotellut, ei ollutkaan saapunut — ja Eleanor Royston oli suoraan lausunut mielipahansa samasta asiasta.

"Mr. Copley", hän virkkoi talon isännälle, kun tämä ojensi hänelle teekupin, "missä on ystävänne Mr. Laurence Sybert?"

"Otaksuttavasti kapinallisia rauhoittamassa. Tällä hetkellä hän harrastaa sitä enemmän kuin tanssiaisia."

"Minun mielestäni ei mikään ole valtiomiehelle mielenkiintoisempaa kuin olla tanssiaisissa! Siinä he juuri oppivat selvittämään salaisuuksia. Hän juuri on minusta Rooman mielenkiintoisin mies", Eleanor valitti. "Olisin tahtonut lisätä hänet kokoelmaani."

"Kokoelmaanne?" Mr. Copley tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Niin, intresanttien miesten kokoelmaan", selitti Eleanor. "Älkää ensinkään pelästykö; ei ole tarkoitukseni riistää häneltä päänahkaa. Kokoelmani on puhtaasti sielullinen — se on toistaiseksi kyllin pieni, jotta voin sen säilyttää omassa päässäni. Tämä johtuu vain siitä, että tutkin ihmisluonnetta ja pyrin aina löytämään siitä uusia näytteitä. Teidän Mr. Sybertinne on käsittämätön olento; en oikein tiedä miten häntä arvostelisin."

"Vai niin! Te siis otatte hänet vain tieteelliseltä kannalta." Mr. Copleyn ääni ilmaisi helpotuksen tunnetta. "Jos minä saan antaa tietoja hänestä, niin olen varma, että hän pääsee koristamaan teidän kokoelmaanne."

"Enpä uskokaan", virkkoi Marcia. "Odottakaahan kunnes kuulette, ketä muita siinä on, setä Howard! Eräs Kansasin poliitikko, joka tahtoi tulla runoilijaksi, eräs Claytonin huvipurren insinööri, eräs venäläinen ruhtinas, joka puhuu kuutta eri kieltä, mutta ei osaa ilmaista ajatuksiaan ainoallakaan, ja — ketä muita siinä olikaan, Eleanor? Ai niin! eräs kengittäjä, joka nai palvelustyttösi ja nyt pieksee häntä."

"Sinä kohtelet heitä aivan väärin", huomautti Eleanor. "Nuo ovat vain heidän satunnaisia, ulkokohtaisia ominaisuuksiaan. Se, mikä tekee heidät mielenkiintoisiksi, on sisällistä."

Mr. Copley katsoi häneen huvitettuna, ja istuutui hänen viereensä aikoen ottaa asiasta täyden selvän.

"Siinä luettelossa on paljon mahdollisuuksia", hän vakuutti, "vaikka eihän ihmistä voi arvostella ellei tunne häntä mieskohtaisesti. Saanko kysyä, kenen kanssa rinnastatte Mr. Sybertin?"

"Oh, hän saa oman lokeronsa. Se juuri tekeekin kokoelmani mielenkiintoiseksi." Tämä tuntui olevan Eleanorille erittäin miellyttävä keskusteluaihe. "Useimmat miehet, katsokaas, ovat sellaisia, että aivan heti näkee heidän lävitsensä ja saa heti sijoittaa heidät joukkoon, jossa jo ennestään on paljon muita; mutta äkkiä sattuu tapaamaan miehen, joka on täydellisesti oma itsensä — mitä ranskalaiset tarkoittavat sanalla original — ja sellaista kannattaa tutkistella."

Mr. Copley otti savukkeen ja tarkasteli sitä miettiväisenä. "Näin ollen", hän virkkoi, "ihmisluontoa on siis tutkittava miehessä, — ja teidänkö mielestänne Sybert on sellainen, joka ansaitsee oman lokeronsa?"

"Niin, luullakseni, vaikka en ole aivan selvillä siitä vielä. Sen vuoksi minusta on ikävä, ettei hän tullut tänään. On niin kiusallista kun tuollaiset pikkuseikat jäävät ratkaisematta."

"Surkuttelen teitä sydämestäni, kun olette menettänyt hyvän tilaisuuden. Minä kerron hänelle teidän mielipiteenne."

"Ei mitenkään!" huudahti Eleanor. "Tapaan hänet kyllä jonakin päivänä, ja jos te kerrotte hänelle, en milloinkaan pääse selville totuudesta. Jos osaa toimia heidän itsensä huomaamatta, vain silloin saattaa onnistua."

"Te olette sangen terävä ihminen, Miss Royston."

"Olen jo yhdeksän vuotta ollut seuraelämässä", hän virkkoi nauraen. "Voitte luottaa siihen, että tunnen miehen!"

"Toivoisin että opettaisitte sen taidon Marciallekin", mumisi Mr. Copley itsekseen kääntyessään menemään portaille vastaanottamaan uusia vieraita.

Vaikka yksi puuttui, oli vieraiden joukossa muita jotka korvasivat hänet, ja Marcia olikin vain ohimenevästi kiinnittänyt huomiota Sybertin poissaoloon. Nauru ja äänten sorina, iloiset valmistukset ja edestakaisin häärivät palvelijat vangitsivat koko hänen huomionsa. Kun Granton kiinnitti hänen kaulaansa Mr. Copleyn ruhtinaallisen lahjan — etruskilaisen mallin mukaan valmistetut käädyt, joissa helmet ja ehjät smaragdit loistivat kilpaa kullan kanssa — oli hän niin ihastuksissaan kuin vain nuori nainen saattaa olla vähän ennen syntymäpäivätanssiaisiaan.

"Kas niin, Granton; nyt olen valmis", hän huudahti, ja kooten pariisilaispukunsa helman hän lennähti ovelle. "Käske toisten kiiruhtaa, sillä pian alkavat vieraat tulla."

Marcia astui alas portaita vetäen mennessään hansikkaita käteensä. Hän pysähtyi hetkiseksi käänteeseen katsellakseen näköalaa edessään. Hän räpäytteli silmiään pari kertaa, sillä hänestä näytti kuin Sybert olisi seisonut portaiden juurella katsellen häntä aivan samaan tapaan kuin silloin, kun he viimeksi olivat toisensa nähneet ja toivottaneet hyvää yötä. Marcia tunsi väristyksen käyvän ruumiinsa läpi, mutta nopeasti hän hillitsi itsensä ja astui alas tervehtimään häntä.

"Mr. Sybert! Pelkäsimme, että ette tulisikaan. Miten pääsitte tänne?"

"Tulin viimeisellä junalla. Olin matkustellut etelässä ja vasta tänään iltapäivällä tulin kaupunkiin."

"Te tulette ja menette aivan kuin näytelmäkappaleessa", Marcia virkkoi. "Olimme jo kokonaan kadottaneet toivomme teidän suhteenne ja kun nostamme silmämme, näemmekin teidät ilmielävänä edessämme."

"Minun mielestäni se on aivan päinvastaista."

"Oletteko tavannut setä Howardia? Saitteko enää mitään paikkaa täällä? Talo on täpösen täynnä."

"Kyllä, kyllä, minut on jo toivotettu tervetulleeksi. Vuoteeni on teidän setänne pukuhuoneessa."

"Saatte olla siitä kiitollinen. Pelkään, että seuraava tulija täytyy sijoittaa kellariin."

Sybert ei viitsinyt pitkittää näitä tervetuliaiskohteliaisuuksia, vaan seisoi ääneti katsellen miten Marcia napitti hansikkaitaan. Hän oli tänä iltana erikoisen säteilevä. Tukka näytti tavallista pehmeämmältä kynttilöiden valossa, ja hänen pähkinänruskeat silmänsä säihkyivät innosta. Hänellä oli yllään kaunis, valkea harsopuku, jonka alta hohti viheriää. Helmet hänen kaulassaan säteilivät ja jalokivet kimaltelivat. Hän katsahti Sybertiin ja kosketti helminauhaa kädellänsä.

"Tämän antoi Howard setä minulle syntymäpäivälahjaksi", hän virkkoi. "Eikö se ole ihastuttava? Se on tehty erään ikivanhan kaulakoristeen mukaan, joka on Castellanin muinaiskokoelmassa. Setä lahjoittaa minulle helmiä, ja isä lähettää vehnää."

Marcia kääntyi mennäkseen saliin ja Sybert seurasi häntä. Jos Marcia oli hetkiseksi hämmentynyt Sybertin odottamattoman ilmestymisen johdosta, niin oli hän nyt jälleen saavuttanut täydellisen tasapainonsa. Hän oli taas entistään iloisempi. Hänen käytöksensä oli tuttavallinen, melkeinpä liehittelevä; ja kuitenkin — Sybert pani sen ymmärtävästi hymyillen merkille — hän vältti katsomasta häntä suoraan silmiin. Tuo hetki tulen ääressä oli vielä liian tuoreessa muistossa. He palasivat eteissaliin, ja Marcia kääntyi verannan ovelle. Katosta riippui pieniä, kirjavia lamppuja ja paraillaan sytytteli palvelija samanlaisia pengermällä. Marcia kääntyi Sybertiin päin, joka seisoi hänen takanaan.

"Ette kai mene ulos?" Sybert kysyi.

"Hetkiseksi vain. Tahdon nähdä miltä kaikki näyttää."

Sybert katsahti otsaansa rypistäen hänen paljaisiin olkapäihinsä.

"Tuo signorinalle vaippa!" hän virkkoi ovella seisovalle palvelijalle.

"En minä tarvitse", Marcia sanoi; "on niin lämmin ilta."

Sybert pudisteli päätään ja hymy, jonka Marcia hyvin tunsi, levisi hänen kasvoilleen.

"Oh, jos teillä on jotain sanottavaa, niin puhukaa!" Marcia huudahti. "Mutta älkää katselko minua hymyillen tuolla tavalla. Niin teitte silloin, kun ensi kerran tapasimme — minä en pidä siitä."

"Ei minulla ole mitään sanottavaa. Kun malariaa sairastava nuori nainen tahtoo mennä ulos italialaiseen yö-ilmaan avokaulaisena, silloin jää mies sanattomaksi."

"Ylpeys lämmittää minua."

"Sitä en epäile; mutta jos se sattuisi hetkiseksi horjumaan —". Hän otti pitkän valkoisen huivin palvelijalta ja katseli sitä huvitettuna laskiessaan sen tytön hartioille. Se oli pelkkää harsoa ja pitsiä. "Kaikki on turhuutta, mikä on kotoisin Pariisin muotikaupoista!" nauroi Marcia.

Sybert sytytti savukkeen ja seurasi häntä ulos. "No?" hän kysyi, kun he pysähtyivät kaiteen luo. "Saavuttaako tämä teidän hyväksymisenne?"

"Tämä on ihastuttavaa, eikö totta?" huudahti Marcia luodessaan katseensa talon valaistuun julkisivuun. Ei ollut kuutamo, mutta taivas oli kirkas ja täynnä tuikkivia tähtiä. Koko maisema ympärillä oli pimeä, vain huvila oli kuin elämän ja valon sykkivä sydän. Portille johtava käytävä oli valaistu lyhdyillä, ja paatsamalehdossa loisti pieniä punaisia, valkoisia ja sinisiä valoja oksien välissä, ikäänkuin ne olisivat olleet jotain troopillisien maiden öiseen aikaan kukkivia kasveja. Ikkunoista näkyi edestakaisin hääriviä palvelijoita, orkesteri alkoi viritellä soittokoneitaan, ja kaikkialla näkyi kiihkeätä valmistelua.

"Nyt on siis teidän syntymäpäivänne", Sybert virkkoi. "Olette kai saanut paljon kauniita onnentoivotuksia tänään, Miss Marcia; toivon, että ne kaikki täyttyisivät." Marcia katsahti hänen kasvoihinsa ja Sybert hymyili hänelle vastaan. "Kaksikymmentäkolme vuotta on jo sangen paljon!"

Varjo kulki yli Marcian kasvojen. "Eikö olekin?" lausui hän huoaten. "Minusta kahdessakymmenessä kahdessakin oli kylliksi, — ja nyt kaksikymmentäkolme! Muutaman vuoden perästä alan jo todella tulla vanhaksi."

Sybert nauroi. "On pitkä aika siitä kuin minä olin kahdenkymmenenkolmen ikäinen — se oli silloin, kun asetuin Roomaan asumaan."

"Kaksitoista vuotta sitten", virkkoi Marcia.

"Sen laskun tekee nopeasti päässään, ketä huvittaa. Minulla ei enää ole siihen halua."

"Ei miehillä ole hätää", sanoi Marcia; "mutta nainen vanhenee niin aikaisin!"

"Ei teidän juuri vielä tarvitse sitä surra. Harmaat hiukset tulevat vasta jonkun ajan kuluttua."

"En minä surekaan", Marcia nauroi. "Ajattelin vain, että mahtaa olla ikävää tulla vanhaksi, eikö totta?"

"On toden totta. Se on elämän suuri tragedia; ja se on kaikilla edessä. Miss Marcia — teillä yhtä hyvin kuin jokaisella köyhällä Castel Vivalantin talonpoikaistytölläkin. Elämässä on kuitenkin loppujen lopuksi jotain oikeudenmukaista."

Marcia käänsi selkänsä valaistulle huvilalle ja katseli yli laajan Campagnan. Se levisi synkkänä ja pimeänä tähtitaivaan alla, vain muutamia paimenten nuotioita paloi siellä täällä, sytytettyinä karkoittamaan ilman myrkyllisiä kaasuja.

"Maailmassa on paljon vääryyttä", lausui Marcia hiljaa.

"Niin on", myönsi Sybert; "ja on vaikea uskoa, että se tulisi milloinkaan muuttumaan — ei tässä elämässä paremmin kuin tulevassakaan."

"Olisi lohdullista ajatella ihmisten onnettomuutta rangaistuksena, jonka he hyvin ansaitsevat."

"Se olisi ihana vakaumus, mutta Italiassa siihen ei voi uskoa."

"Sääli Italiaa!" huokasi Marcia.

"Niin — sääli Italiaa!" Sybert toisti.

Hän viskasi kiivaalla liikkeellä pois savukkeensa ja sytytti heti uuden. Marcia katseli häntä tulitikun valossa. Hänen silmänsä näyttivät tavallista syvemmiltä, leuka entistään voimakkaammalta ja suun ympärillä oli hermostuneita vakoja. Hän näytti laihtuneen viime viikkojen aikana.

He lähtivät kävelemään paatsamalehtoon.

"On heillä kuitenkin jotain hyvitystä", Sybert jatkoi samaa aihetta. "Noilta ihmisparoilta puuttuu monet meidän huvituksemme, mutta ei heillä ole kaikkia meidän huoliammekaan. Castel Vivalantissa on monen monta tyttöä, jotka eivät milloinkaan saa pitää syntymäpäivätanssiaisia, ja joiden elämä on sangen köyhää. He tekevät työtä, syövät ja nukkuvat, rakastavat ja ehkä vihaavatkin ja siinä kaikki. Teillä on paljon muitakin iloja, joita he eivät ymmärrä. Te nautitte esimerkiksi lukiessanne Egoistia. Mutta samalla" — hän pysähtyi vähän — "teillä on myöskin kärsimyksiä, joita he eivät ymmärrä. Te olette yksilö, kun he taas ovat yleensä vain inhimillisiä olentoja. Gervasion äiti nai erään miehen ja rakasti häntä epäilemättä suuresti, vieläpä itki viikon hänen kuoltuaan. Sitten hän nai toisen, eikä nähnyt mitään eroitusta tämän ja ensimmäisen välillä. Hän saa tehdä työtä ankarasti, ehkä toisinaan nähdä nälkääkin, mutta hän pääsee elämän pahimmasta kärsimyksestä, josta te, Marcia, kaikista etuoikeuksistanne huolimatta ette pääse."

"En kuitenkaan vaihtaisi", Marcia vastasi. "Tahdon kokea ja tuntea kaiken."

"Ah!" Sybert huudahti, "niinhän meidän kaikkien pitäisi. Mutta nuo kurjat talonpoikaraukat, jotka tuntevat vain nälkänsä ja surkeutensa, heiltä menee suurin osa elämästä hukkaan. He ovat tuskin inhimillisiä olentoja; he ovat kuin vetojuhtia, työtätekeviä, kärsivällisiä, huolettomia härkiä, jotka menevät minne niitä ajetaan edes uneksimattakaan omasta voimastaan. Se on vääryys; siinä on yhteiskunta heille velkaa; heillä ei ole mitään kehitysmahdollisuutta. Mutta", hän keskeytti naurahtaen, "eihän nyt ole aika kiusata teitä toisten ihmisten murheilla — teidän syntymäpäiväiltananne. Toivokaamme, että teidän osallenne ei niitä tulisi paljon."

He olivat kävellessään tulleet suihkulähteelle ja pysähtyivät siinä. He seisoivat kahden ihanassa lehdossa; satakieli heläytteli suloisia säveleitään oksalla heidän päänsä päällä. Marcia hengitti syvään ja katseli hämärää, vihreätä käytävää, jota myöten he olivat tulleet. Hän tunsi, että Sybert katseli häntä, ja hitaasti hän kohotti päänsä ja kohtasi hänen katseensa. He seisoivat hetken niin; mutta samassa kuului pyörien ratinaa; Marcia säpsähti ja kääntyi lähtemään.

"Vieraita alkaa tulla. Pelkään, että täti Katherine kaipaa minua", hän virkkoi hiukan vapisevalla äänellä.

Sybert seurasi häntä ääneti.

Joku oli kerran sanonut, että Sybertin äänettömyys merkitsi enemmän kuin muiden ihmisten sanat, ja kun he nyt yhdessä palasivat, koetti Marcia miettiä, kuka sen oli lausunut. Ah niin — hän muisti jo! Kreivitärhän se oli.

XIX Luku.

Koko illan, nauraessaan ja puhellessaan vieraiden kanssa, seurasi Marcia vaistomaisesti Sybertin liikkeitä. Hän näki hänen etuhuoneessa laskettelevan sukkeluuksia Englannin lähettilään seurassa. Hän näki hänen puhelevan Eleanor Roystonin kanssa ja kumartuvan kreivitär Torrenierin puoleen. Ja kerran, kun Marcia tanssi ohitse, hän näki vilaukselta oven suussa hänen tummat kasvonsa. Hän seurasi silmillään Marciaa, ja silloin tyttö antoi mielessään hänelle anteeksi sekä Eleanorin että kreivittären. Hän tutki koko ajan ihmetellen itseään. Sybert oli äkkiä tullut hänelle ainoaksi henkilöksi huoneessa, josta hän välitti, ja samalla kun hän kuunteli, mitä muut herrat hänelle puhuivat, hänen mielessään koko ajan väikkyi Sybertin kuva sellaisena kuin hän oli ollut tuona äänettömänä hetkenä suihkulähteen luona. Hän eli kuin huumauksessa koko illan, odottaen koko ajan sitä ainoata tanssia, joka hänellä oli Sybertille varattuna.

Illan jo lähetessä loppuaan, havahtui Marcia äkkiä, kun huomasi kävelevänsä puistokäytävällä Paul Dessartin rinnalla. Hän oli lörpötellyt kaikenlaista eikä oikein itsekään käsittänyt miten oli siihen joutunut. Vaistomaisesti hän nyt koetti panssaroida itsensä; hän tunsi mitä oli tulossa ja yritti parhaansa mukaan vielä torjua sitä. Kunhan vain pääsisi takaisin ihmisten joukkoon! Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan valaistua huvilaa, josta tanssimusiikin keskeltä saattoi erottaa äänten sorinaa ja naurua. Häntä halutti kääntyä pois ja juosta tiehensä. Paulkin oli pysähtynyt ja katseli häneen kysyvästi.

"Minä — minä luulen, että olisi parasta kääntyä takaisin", Marcia sammalsi. "Tämä tanssi on kohta lopussa, ja —"

"Emme lähde juuri vielä", vastasi Paul. "Tahtoisin puhella teidän kanssanne. Uhratkaa minulle parisen minuuttia, Marcia. Tulkaa tänne istumaan ja kuulkaa mitä sanon."

He astuivat pieneen ympyrään suihkulähteen luona ja Marcia vaipui penkille, ja katsoi rukoilevasti Pauliin. Nyt ei saattanut enää esittää mitään verukkeita; molemmat tiesivät, että nyt oli asia selvitettävä, ja Paul kävi siihen käsiksi suoraan.

"Niin, Marcia, tahdotteko tulla vaimokseni?"

Marcia istui hypistellen hermostuneena viuhkaansa, koettaen mielessään keksiä vastausta, joka ei loukkaisi Paulia.

"Olen ollut kärsivällinen; en ole teitä kiusannut. Teidän täytyy jo olla selvillä päätöksestänne. Teillä on ollut kuukausi aikaa — se kuukausi ei ole minulle ollut erittäin hupainen. Sanokaa nyt minulle, Marcia. Älkää antako minun enää kauemmin odottaa."

"Oh Paul!" lausui Marcia katsellen häntä pelokas ilme silmissään. "Kaikki on erehdystä."

"Erehdystä! Mitä tarkoitatte? Marcia, minä luotin teihin. Ettehän voi minua hyljätä. Sanokaa pian!"

"Antakaa minulle anteeksi, Paul", Marcia sopersi tuskissaan. "Mi — minä erehdyin. Luulin silloin luostarissa — —"

Paulista tuntui kuin Marcia olisi ollut soljumaisillaan hänen käsistään, ja hänen täytyisi taistelemalla koettaa voittaa hänet takaisin. Hän tarttui tytön käteen, kumartui intohimoisesti hänen puoleensa ja puhui niin kiihkeästi, että sanat melkein takertuivat kurkkuun.

"Niin, silloin luostarissa. Silloin välititte minusta hiukan, eikö totta, Marcia — välitittehän hiukan? Annoitte minun toivoa — sanoittehan, että ette rakastanut toista — ja te olette aina siitä asti ollut niin ystävällinen minulle. Koko tämän kuukauden olen elänyt tuon ainoan hetken muistosta. Sanokaa minulle mikä teitä vaivaa — älkää antako minkään tulla välillemme. Meillä on ollut niin ihana kevät — miksi sen täytyisi nyt loppua? Me olemme eläneet Arkadiassa, Marcia — te ja minä. Jääkäämme sinne ainiaaksi. Miksi me palaisimme takaisin — miksi emme painuisi yhä syvemmälle yhdessä? Jos silloin välititte minusta, niin teette sen nytkin, sillä minä en ole muuttunut. Sanokaa, miksi epäröitte. En tahdo pakoittaa teitä ratkaisuun, mutta tämä epävarmuus on minulle kuin helvetti."

Marcia kuunteli voimatta tuskin hengittää ja tunsi kuin huumaantuvansa hänen kiihkeistä sanoistaan. Hän istui kuin horroksissa katsellen Pauliin tuskaisin silmin, ja huulet yhteenpuristettuina. Hän ei voinut koota ajatuksiaan voidakseen vastata hänelle. Mitä hän saattaisi sanoa, hän tuskissaan kysyi itseltään. Miten hän osaisi selittää asian?

Paul oli kumartunut eteenpäin ja katseli kiihkeänä Marciaa silmiin odottaen, että hän sanoisi jotain. Samassa kuului askeleita hiekkakäytävältä. Molemmat säpsähtivät ja nostaessaan katseensa, he näkivät Laurence Sybertin savuke suupielessään astelevan käytävällä. Kun hän huomasi heidät, hän pysähtyi kuin naulattuna, ja hetkisen ajan silmäilivät nuo kolme ääneti toisiaan. Sitten Sybert äkkiä suoristautui, kumarsi jäykästi, mumisten samalla jotain anteeksipyyntöjä ja käännähti ympäri.

Marcia vuoroin punastui ja kalpeni ja riuhtaisi kätensä irti.

Paul katseli häntä hetkisen ja hänen silmiinsä tuli synkkä ilme. "Te rakastatte Laurence Sybertiä!" hän kuiskasi.

Marcia vetäytyi sohvan kulmaan ja kätki kasvonsa selkänojaa vasten. Paul kumartui hänen ylitsensä.

"Katsokaa minuun"; hän huudahti; "sanokaa että se ei ole totta. Ettehän saata, Marcia! Te olette pettänyt minua. Te ette ole sanonut totuutta. Niin, kyllähän minä ymmärrän, te olette varonut antamasta lupauksia sanoin, mutta te olette niitä antanut monella muulla tavalla, ja minä olen luottanut teihin. Olen ollut kyllin mieletön uskoakseni teidän tarkoittavan täyttä totta, kun te olettekin vain leikitellyt koko ajan!"

Marcia nosti silmänsä ja katsoi häneen. "Paul, sitä en ole tehnyt. Siinä erehdytte. En käsitä muuta, kuin että olen muuttunut; en osaa selittää. Silloin luostarissa luulin rakastavani teitä paljonkin. Ja jollei Margaret olisi tullut, niin kenties — en ole hetkeäkään halunnut pettää teitä, tiedättehän sen."

"Sanokaa minulle, ettehän rakasta Sybertiä."

"Paul, teillä ei ole oikeutta —"

"Minulla ei ole oikeutta! Sanoitte, että teillä ei ollut mielessänne ketään muuta, ja minä uskoin teitä; ja nyt kun pyydän selitystä työnnätte minut luotanne. Olette kai alkanut väsyä minuun näinä viime päivinä, ja —"

"Teillä ei ole oikeutta puhua minulle tuolla tavalla. En ole tahtonut pettää teitä. Te kysyitte rakastinko ketään toista, minä vastasin kieltävästi, ja se oli totta. Olen niin, niin pahoillani, että loukkaan teitä, mutta onhan parempi, että kaikki tulee selväksi nyt."

Paul nousi seisomaan naurahtaen katkerasti.

"Oh niin, tietysti on parempi, että asia nyt on ratkaistu. Olisi vain ollut vieläkin parempi, jos jo aikaisemmin olisitte sen päättänyt."

Hän kääntyi ympäri ja alkoi synkkänä potkia suihkulähteen reunustaa. Marcia astui hänen luokseen ja kosketti hänen käsivarttaan.

"Paul", hän virkkoi, "en voi antaa tämän loppua näin. Tiedän kyllä että olen menetellyt väärin, mutta en niinkuin te luulette. Pidin teistä niin paljon."

Paul kääntyi ja hänen nähdessään kyyneleitä Marcian silmissä, hänen vihansa heti asettui.

"Oh, minä ymmärrän. Ei minulla ole syytä puhua niin — mutta — olen niin nöyryytetty, käsitättehän. Älkää itkekö, ettehän voi sille mitään. Jos ette voi minua rakastaa, niin ette voi, ja siihen se jääköön. Kyllä minä vielä toivun, Marcia." Hän hymyili surullisesti. "En minä jää kädet ristissä ruikuttamaan, jos en voi saada sitä mitä tahdon. Olen ennenkin tullut ilman toimeen." Hän tarjosi Marcialle käsivartensa. "Emmekö lähde nyt? Pelkään, että teiltä menee tansseja hukkaan."

Marcia tarttui tahdottomana hänen käsivarteensa, ja he palasivat ääneti huvilalle. Paul vei hänet eteissaliin, kumarsi hänelle silmät maahan luotuina ja lähti takaisin ulos. Marcia tunkeutui ihmisjoukon keskitse. Hänen täytyi nauraa ja rupatella parin kolmen ryhmän kanssa, ennenkuin pääsi yläkerran portaille. Kun hän vihdoin tuli omaan huoneeseensa, hän vaipui oven lukittuaan maahan vuoteen viereen. Surut olivat yllättäneet hänet aikaisemmin, kuin hän oli osannut aavistaakaan, ja samalla kun hän tunsi omantunnonvaivoja ja syvää sääliä Paulia kohtaan, lepäsi hänen sydämellään toinen, lyijynraskas paino. Se oli Sybertin katse hänen kääntyessään pois.

Silloin naputettiin ovelle ja avainta väännettiin.

"Marcia, Marcia!" kuului Eleanor Roystonin ääni. "Oletko siellä?" Marcia kohotti päätään ja kuunteli hiljaa.

Taas naputettiin. Hän nousi ja meni ovelle.

"Mitä haluat?" hän kysyi.

"Tahtoisin tulla sisään. Minä täällä olen — Eleanor. Avaa ovi. Miksi et tule alas?"

Marcia suoristi pukuansa, silitti tukkaansa ja avasi oven.

"Kaikki kysyvät sinua. Lähettiläs sanoi, että olit luvannut — mutta mikä sinun on?"

Marcia vetäytyi nopeasti varjoon. Eleanor astui sisään ja sulki oven jäljessään.

"Mikä nyt on, lapsi parka?" kysyi hän uudestaan. "Sinä olet itkenyt! Onko Paul —?" hän kysäsi äkkiä. Eleanorin havaintokyky oli harvinaisen kehittynyt. "Hän mahtoi olla hyvin inhoittava", hän jatkoi käsittäen Marcian vaitiolon myöntymiseksi. "Sellainen hän saattaa olla toisinaan. Mutta totta puhuen, hänellä on siihen syytäkin. Minun mielestäni sinä ansaitset sen."

Marcia vaipui murheissaan tuolille, ja Eleanor käveli ympäri huonetta tutkien sen koristuksia.

"Oh, tiesin kyllä, että hän rakasti sinua. Paul ei voi mitään peittää. Jos kellään, niin hänellä ainakin on sydän kielellä. Mutta käsitätkö mitä sanon, Marcia: sinä olet leikitellyt jotenkin ylimielisesti. Ei ole laillistakaan ehdoin tahdoin antaa miehen rakastua."

"Minä en ole leikitellyt. En tarkoittanut sitä."

"Oh, loruja! Miehet eivät rakastu, jollei heitä siihen yllytä; en ole sokea — olen tarkannut sinua. Jos tahdot kuulla mitä ajattelen, niin sanon, että olet menetellyt hyvin väärin Paulia kohtaan."

"Tiedän sen", vastasi Marcia onnettomana; "sinä et voi syyttää minua ankarammin kuin mitä itse teen. Mutta et sinäkään voi rakastaa, jos se on sinulle mahdotonta."

"En moiti sinua siitä että sinä et rakasta häntä, vaan siitä että hän rakastaa sinua. Olisit ehkä voinut välttää sen, jos olisit ollut varovaisempi. Mutta enpä tiedä olenko minä oikeutettu sinua siitä torumaan." Eleanor istahti naurahtaen tuolille, nojasi pään käteensä ja katseli Marciaa. "Minulla on eräs käsitys, Marcia — se on enemmänkin kuin käsitys; se on jonkunlainen taikausko, että kerran saamme itse maksaa kaikista teoistamme. Olen kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, ja monet miehet ovat rakastuneet minuun, kun taas minä itse olen säilynyt aivan kylmänä. Mutta kerran vielä rakastun itse syvästi — ja silloin käy niin, että joko hän ei rakasta minua tai jotain tulee välillemme, niin että emme voi saada toisiamme. Siitä tulee tragedia. Tiedän sen niin varmaan, kuin nyt tässä istun. Saan maksaa niiden yhdeksän vuoden edestä, jotka olen elänyt seuraelämässä, vieläpä korkoineen. Se saa minut uhkarohkeaksi; olen jo niin paljon velkaa, että pieni lisä ei merkitse mitään. Mutta tiedän, että minunkin murhenäytelmäni lähenee, ja mitä kauemmin se viipyy, sen surullisempi siitä tulee. Se on ehdoton totuus; sinäkin saat siitä oman osasi, Marcia."

Marcia hymyili surullisesti. Ei hän nyt olisi kaivannut tuollaisia sanoja. Hän jo itsekin ennusti sen kohtalokseen, eikä Eleanorin olisi tarvinnut pukea sitä sanoiksi.

"Mitä Pauliin tulee, et tietystikään olisi voinut toisin menetellä. Ette nyt, paremmin kuin vastakaan, sovi toisillenne. Paul tarvitsee objektiivisemman luonteen — sellaisen, joka ei ajattele liikaa, — kuten esimerkiksi, niin, vaikkapa Margaretin. Ei sinun tarvitse surra, Marcia, kyllä Paul siitä toipuu." Hän nousi naurahtaen toistamiseen ja asettui Marcian eteen. "Tehty on tehty eikä sitä voi auttaa; ei siinä itku hyödytä. Mutta ota huomioon sanani, Marcia Copley, sinä itse rakastut joskus, ja se kostaa Paulin. Sinulla on vielä edessäsi monta vuotta ja hyvää aikaa. Tule nyt; meidän on palattava alas. Vieraat lähtevät kohta. Huuhdo silmäsi, minä kiinnitän tukkasi paremmin."

Marcia meni alakertaan ja nauroi ja tanssi taas kuten ennenkin. Mutta kesken kaiken hänen täytyi pysähtyä ihmettelemään, että hän saattoi sen tehdä. Kun vieraat vihdoin alkoivat lähteä, tunsi Marcia suurta helpotusta sydämessään. Kerran, hyvästellessään muutamia vieraitaan, sattui hän näkemään, miten Sybert kumartui suutelemaan kreivittären kättä. Marcia tarkasteli salaa hänen kasvojaan, mutta ne näyttivät tutkimattomammilta ja synkemmiltä kuin milloinkaan. Niin pian kuin viimeiset vaunut olivat vierineet pois, riensi Marcia yläkertaan omaan huoneeseensa; mutta vasta kauan senjälkeen, kun aurinko oli noussut, sulki hän silmänsä. Hän mietti miettimistään Eleanor Roystonin ennustusta.

XX Luku.

Tanssiaiset olivat ohi, vieraat lähteneet ja Villa Vivalanti vaipui taas tavanmukaiseen rauhalliseen uneliaisuuteensa, unohtaen tuon äkillisen ilonpurkauksensa. Päivät muuttuivat lämpimiksi. Valkoiset muurit kylpivät auringonpaisteessa, hyönteiset surisivat puutarhan tuoksuvissa kukkalavoissa, paatsamalehto viheriöitsi, suihkulähde lorisi, ja kaikki oli niin ihanan italialaista, ja niin kovin, kovin yksinäistä! Kun keskipäivä oli kuumimmillaan, istui Marcia vanhan huvilan raunioilla tai käveli pitkin lehtokäytäviä, mieli täynnä sekavia ajatuksia. Hän ei ollut tavannut Paul Dessartia eikä liioin Laurence Sybertiä syntymäpäiväiltansa jälkeen. Hän ei saattanut mielihyvin muistella tuota hetkeä suihkulähteen luona, jolloin he kolme olivat ääneti silmäilleet toisiaan. Mutta hän ei saanut mielestään tuota hetkeä ja yhä uudelleen se kohosi hänen muistiinsa.

Sybertistä Marcia ei tietänyt mitään. Tiedustellessaan joskus ohimennen sedältään, milloin hän taas tulisi käymään talossa, sai hän vastaukseksi, että Sybertillä oli nykyään tärkeämpiä asioita mietittävinään kuin huviretket Sabine-vuoristoon. Sensijaan oli Paul Dessartista ja Roystoneista tullut sangen odottamattomia uutisia. Paulin isä oli liikarasituksesta saanut "kohtauksen", ja kaikki aikoivat nyt matkustaa kotiin. Kirjeet olivat kirjoitetut junassa matkalla Cherbourgiin; Margaretilta tuli pitkä, Eleanorilta vain muutama sana. Siitä sai Marcia paljon ajatuksen aihetta, mutta valaistusta se ei tuonut hänelle paljonkaan. Se oli näin kuuluva:

'Rakas Marcia.

Olen pahoillani, etten enää saa tavata sinua, ja (sanoakseni suoraan) yhtä pahoillani, että minun täytyi lähteä näkemättä uudelleen Mr. Sybertiä. Minusta tuntuu, että jos minulla olisi ollut enemmän aikaa, ja kohtalo olisi minua suosinut, olisin voinut saada jotakin valmista tieteellisissä harrastuksissani.

Margaret tietysti kertoi sinulle, että Paul matkustaa meidän kanssamme kotiin. Toivottavasti hänen isänsä sairaus ei ole mitään vakavampaa, mutta hän halusi kuitenkin lähteä. Ei mikään pidätä enää häntä Roomassa, kuten hän itse väittää. Poika parka! sinun täytyy kirjoittaa hänelle hauska kirje. Älä vain sure liikaa hänen tähtensä; kyllä hän siitä selviää.

Jospa kertoisin sinulle jotain. Minulla on pieniä aavistuksia, että — edellyttäen, että tuuli pysyy suotuisana ja matka sujuu hauskasti — te voitte saada tärkeitä uutisia, ennenkuin saavumme meren yli. Et kuitenkaan ansaitse, että kertoisin niistä enemmän, ja senvuoksi vaikenen. Olenko nyt parahiksi herättänyt uteliaisuutesi? Jos olen, niin, c'est tout.

Toivon, että tapaamme ensi syksynä Pittsburgissa. Se on kuitenkin, Marcia kultaseni, pikemminkin vain kohteliaisuus, jossa ei ole paljon totta. Toivon paremminkin, että näkisin sinut Pariisissa, Roomassa tai Venetsiassa. Luulen, etten voi enää milloinkaan vapautua vaelteluhalustani. Onhan maailma aivan liian laaja, jotta viitsisi vakituisesti jäädä asumaan yhteen kohtaan — esimerkiksi sellaiseen kuin Pittsburg; eikö totta? Voisiko olla onnellinen, kun ajattelee kaikkea mitä maailmalla tapahtuu saamatta itse olla mukana.

Au revoir, syksyyn asti; sitten kävelemme yhdessä Champs-Elyséellä.

Eleanor.'

Marcia sai vielä isältäänkin kirjeen, joka sai hänet hyvin rauhattomaan mielentilaan. Copley oli kirjoittanut sen tapansa mukaan arvostellen tilannetta leikillisen arvokkaasti; mutta siitä huolimatta saattoi Marcia rivien välistä lukea, että hän oli loukannut isäänsä. Hän kielsi kaiken osallisuutensa ja syyllisyytensä Trippel Alliansiin ja Abessinian sotaan. Hän pahoitteli raskaita veroja, mutta lausui, ettei hänellä ollut mitään tekemistä Italian rahamenoarvion kanssa. Mitä taas vehnään tuli, ei sen kalleus ollut ainoa seikka, jonka vuoksi ei Italia kyennyt sitä hankkimaan. Marcia saattoi antaa talonpojille niin paljon kuin halusi, korvatakseen sillä isänsä erehdyksiä; hän liitti kirjeen mukaan tyhjän pankkiosoituksen Marcian täytettäväksi — se oli tosiaan liikemiehen puolelta suurenmoinen katumusosoitus. Kirjeen lopussa isä valitti yksinäisyyttään ja pyysi Marcian seuraavaksi talveksi kotiin torjumaan kaikki mieliharmit vanhalta isältään.

Marcia luki viimeiset rivit uudelleen ja tunsi ikäänkuin palan nousevan kurkkuunsa. Se oli totta. Isä parka, miten yksin hän mahtoikaan olla! Hänenhän olisi pitänyt korvata äidin paikka ja valmistaa koti isälle. Marcia tunsi äkkiä selvästi velvollisuutensa, mutta se oli hänelle yhtä vähän tervetullut kuin yleensä velvollisuudet ihmiselle. Pari kuukautta sitten hän ei olisi pitänyt siitä väliä, mutta nyt oli Italia vanginnut hänet kokonaan. Hän ei halunnut lähteä; hän olisi vain tahtonut istua auringonpaisteessa, onnellisena, huolettomana ja antaa päivien hiljalleen vieriä eteenpäin. Hän näki kuin kuvasta, minkälaista elämä Amerikassa tulisi olemaan — talvisin ruskeassa kivitalossa Fifth Avenuen varrella ja kesällä Berkshiressä jollakin maatilalla; joku äidin täti olisi hänellä kaitsijana, seurana isän ystäviä, lakimiehiä, pankkiireja ja välittäjiä, jotka keskustelisivat rautateistä ja osakepörsseistä; hänen huvikseen pidettäisiin sitten tanssiaisia ja kutsuja, hän panisi toimeen kirjallisia kerhoja ja ottaisi osaa armeliaisuustyöhön. Marcia huokasi murheissaan. Hän muisteli kauhulla tuota kivitaloa New Yorkissa; sellaista elämää hän ei olisi halunnut uudelleen. Mutta näitä mietteitään hän ei antanut isän aavistaa. Hän kirjoitti hellän, anteeksipyytävän kirjeen, luvaten tulla kotiin talveksi, mainitsematta sanallakaan, että se ei suinkaan ollut hänelle mieluista.

Näytti siltä, että kerran vauhtiin päästyä joka puolella alkoi ilmetä muutoksia. Itse Mr. Copley heitti seuraavan pommin. Palatessaan eräänä iltana Roomasta hän virkkoi, että ilma alkoi käydä kuumaksi, ja perheen olisi senvuoksi syytä lähteä seuraavalla viikolla Sveitsiin.

"Voi, setä kulta, ei vielä!" Marcia huudahti. "Minun mielestäni odottaisimme kesäkuun loppuun. Siihen mennessä ei vielä tule liian kuuma. Täällä vuoristossa on koko kesän hyvä ilma. En tahtoisi lähteä huvilasta."

"Rooma kiehuu nykyään muustakin kuin kuumuudesta", hän vastasi. "Minun olisi turvallista tietää teidän olevan Sveitsissä tai Tyrolissa mellakoiden aikana. Taivas yksin tietää, mitä lähiaikoina tulee tapahtumaan. Joka aamu pelkään herääväni Ranskan mallin mukaiseen vallankumoukseen ja tahtoisin saada teidät maan rajojen ulkopuolelle ennenkuin teloitus alkaa."

"Onko todellakin vallankumouksen vaara?" Marcia kysyi henkeään pidättäen.

"Ei siellä, missä joka toinen ihminen on sotilas, ja minne hallituksen ohjat ulottuvat. Mutta on tapahtunut paljon laittomuuksia, on murtauduttu taloihin, ja me olemme jotakuinkin yksin täällä syrjässä."

"En siedä ajatella, että lähtisimme pois", Marcia huokasi. "Palaammehan takaisin syksyllä, Howard setä?"

"Miksi ei, jos haluat. Voisimme asua noin kuukauden ajan täällä, ennenkuin muutamme talveksi palazzoon."

"Minä aion viettää talveni Amerikassa", virkkoi Marcia huoaten.

Setä katsahti hymyillen tyttöön. "Oletko sinä, Marcia, sama tyttö, jonka oli tapana pitää saarnoja sedällesi siitä, että niin monet amerikkalaiset jättävät isänmaansa ja asettuvat ulkomaille asumaan?"

Marcia hymyili laimeasti.

"Minähän juuri itse toteutan omia periaatteitani, eikö totta?"

"Aivan niin", setä myönsi, "kun siihen asti ehdimme, voit tehdä miten haluat. Voisihan isäsi elää vielä vuoden ilman sinua."

"Ei, kyllä minun pitäisi lähteä, sillä hän on sangen yksin, mutta — minä jäisin tänne paljon mieluummin! Tämä tuntuu kodiltani enemmän kuin mikään muu paikka maailmassa. En vielä koskaan ole oikein täydellisesti kuulunut minnekään niinkuin tänne, ja sitäpaitsi tahtoisin niin mielelläni olla sinun luonasi."

"Pikku tyttö parkani! Sinulla on ollut levoton elämä."

"Aivan niin, setä; ja sellainen se tulee vastakin olemaan. Olen ollut huvilalla tuskin kolmea kuukautta, enkä muista vielä milloinkaan asuneeni niinkään pitkää aikaa samassa paikassa. Täällä on ollut hauskaa, eikö sinustakin? On aivan kauheata, jos kaikki nyt on lopussa. Minusta tuntuu kuin jättäisin taakseni sellaisen osan elämästäni, joka ei enää milloinkaan palaa."

"Vai niin, jos sinulla on sellaisia mietteitä, niin voinhan ostaa huvilan, ja sitten tulemme joka kevät tänne. Voit tuoda isäsikin Amerikasta, ja me kastamme hänetkin Lethen virtaan."

"Minä pelkään, että hän ei suostuisi siihen", nauroi Marcia. "Hän hankkisi tänne sähkölennättimen kaapeleineen voidakseen seurata rahamarkkinoita, samalla kun ihailisi näköalaa pengermältä."

Mr. Copleyn huulet värähtivät hiukan, kun hän kuvitteli tytön sanoja mielessään.

"Meillä on kai kaikilla omat keppihevosemme; muutenhan maailma olisikin sangen ikävä."

Marcia katseli setäänsä; hän näytti epäröivän.

"Setä Howard, oletteko te isän kanssa — tuota noin — ymmärrätkö mitä tarkoitan? — oletteko te oikein hyvät ystävät?"

Mr. Copley rypisteli hetken kulmiaan vastaamatta kysymykseen. "Katsos Marcia, hän on hyvän joukon minua vanhempi, emmekä muuten ole juuri hengenheimolaisia." Hän suoristautui ja naurahti. "No niin, ei ole syytä peitellä epämieluista totuutta. Se näyttää kuitenkin pyrkivän loppujen lopuksi esiin. Totta puhuen, isälläsi ja minulla ei ole ollut mitään tekemistä toistemme kanssa viimeisten kymmenen vuoden kuluessa. Hän ensin osoitti elonmerkkejä itsestään kirjoittaessaan minulle sinusta viime syksynä — et kai itse tiennyt, että tulit kuin öljypuunoksaa tuoden?"

"En tiennyt; isä ei puhunut minulle siitä mitään, mutta — minä arvasin kuitenkin hiukan. Olen niin pahoillani siitä, setä Howard. Uskon varmasti, että se johtuu vain siitä, että te ette ymmärrä toisianne."

"Pelkään, ettemme ole koskaan ymmärtäneet emmekä siihen vastaisuudessakaan kykene, mutta voimmehan yrittää vielä kerran."

"On niin vaikea rakastaa ihmisiä, joita ei ymmärrä, kun taas päinvastaisessa tapauksessa se on hyvin helppoa", virkkoi Marcia.

"Monet asiat käyvät helpoiksi, jos ymmärtämys vallitsee", myönsi setä.

"Minä luulen, että alan ymmärtää Mr. Sybertiä", lausui Marcia hiukan epäröiden. "Niin pian kuin koettaa ymmärtää häntä, huomaa hänet aivan erilaiseksi, kuin ennen olisi saattanut aavistaa."

"Niin, Sybert!" Mr. Copley käänsi katseensa ympäröivästä maisemasta. "Luulin tuntevani hänet, mutta tänä keväänä hän on tuottanut minulle suuren yllätyksen."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Marcia koettaen peitellä mielenkiintoa, joka ilmeni äänessä.

"Tarkoitan sitä tapaa, millä hän on käynyt käsiksi asioihin. Kuuluu ehkä mielettömältä, kun väitän, että hänellä on aivan yhtä suuri vaikutusvalta kuin poliisilla metelien rauhoittamisessa. Kansa tottelee häntä ihmeellisesti — en tiedä miten hän on hankkinut itselleen sellaisen aseman. Hän ymmärtää heitä kuin syntyperäinen italialainen, ja kuitenkin hän on ulkomaalainen. Se on hänelle jossain suhteessa suureksi hyödyksi. He luottavat häneen, sillä he uskovat, ettei hänestä ulkomaalaisena ole mitään vaaraa. Hän on ihmeellinen mies, kun toiminta tulee kysymykseen."

"Sitä ei hänestä päältä päin saattaisi arvata!" Marcia virkahti. "Miksi hän on olevinaan niin elämään kyllästynyt?"

"Elämään kyllästynyt? Hm, on kai asioita, jotka vaivaavat häntä. Hänen mielipiteensä eivät saa paljon kannatusta Roomassa, ja ollen diplomaatti hän pitää ne itsellään."

"Millaisia mielipiteitä hänellä sitten on?" kysyi Marcia tunnustellen. "En tahtoisi syyttää häntä anarkistiksi, koska hän itse vakuuttaa, ettei hän ole. Mutta kun mies tahtoo kukistaa hallituksen —"

"Loruja! Sybert ei tahdo kukistaa hallitusta paremmin kuin minäkään. Nykyään hallitus on kokonaan muutamien kehnojen politikoitsijoiden hallussa, mutta sellaista saattaa tapahtua missä maassa hyvänsä, ja tuo on vain hetkellinen paha. Vuoden kuluttua italialaiset ovat taas jaloillaan, ja he ovat pienen keikauksensa jälkeen voimakkaampia kuin ennen, sen tietää Sybert. Hänellä on lujempi usko hallitukseen kuin useimmilla italialaisilla, sen tiedän."

"Mutta hän puhuu kauheasti sitä vastaan."

"Niin, hän tuntee pahan, joka siinä piilee. Hän on saanut nähdä sen sangen läheltä ja tietää, että sitä on paljon; ja kun Sybert kerran tuntee jotain, on hänen tunteensa voimakas. Mutta", Copley hymyili, "vaikka hän itse moittii maata, voit huomata, ettei hän salli kenenkään muun sitä tehdä."

"Mitä ihmiset ajattelevat hänestä nyt, kun hän on sekaantunut kaikkiin noihin kapinahankkeisiin?"

"Oh, nykyään hän seisoo oikealla puolella ja virkamiehet ovat hyvin halukkaita taputtelemaan häntä. Mutta mitä taas kansaan tulee, luulen että hän ei nyt ole yhtä hyvässä suosiossa. Ihmiset tuntevat ihmeellistä vetäymystä laittomuuteen päin, eivätkä pidä ystävinään niitä, joilla ei ole sama tunne. Hänellä on nyt vaikeana tehtävänään kehoittaa noita ihmisparkoja pysymään rauhallisina ja kaikessa hiljaisuudessa nääntymään nälkään." Copley huoahti ja asetti käsivarret ristiin rinnalleen. "Olen pahoillani, Marcia, että et voi pitää Sybertistä. Hänen kaltaisiaan ei ole monta."

Marcia ei vastannut siihen mitään.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun Mrs. Copley ja Marcia istuivat hallissa ääneti syventyneinä kirjoihinsa ja neulomuksiinsa, kuului tieltä pyörien ratinaa ja he näkivät kreivittären valkeine turkiskauluksineen ajavan huvilalle vaakunakruunuin koristetuissa vaunuissaan. Sekä lakeija että ajaja olivat pukeutuneina torrenierilaiseen livreaan, vihreään pukuun keltaisine röyhelöineen. He muodostivat hauskannäköisen kokonaisuuden; kreivitär oli kuin luotu sellaiseen ympäristöön. Hän hypähti vaunuista sirosti ja kepeästi, yllään vaaleanvihreä kesäpuku, joka sopi hänelle mainiosti. Nopein askelin hän riensi eteissalissa istuvien naisten luo päästäen pienen valittavan huudahduksen.

"Cara signora, signorina, olen epätoivoissani! Meidän täytyy lähteä! Eikö ole surullista? Lähden Bartolomeon kanssa", (Bartolomeo oli hänen miehensä, kreivi) "istuttamaan öljypuita hänen maatilalleen Abruzzi'in. Eikö ole synkkää viettää koko kesä autiossa linnassa vuoren huipulla, jossa vain näköala on seurana? Kaikki ystäväni ovat joko kylpylaitoksissa tai järvien rannoilla tai Sveitsissä, niin — yleensä kaikkialla, paitsi minun vuorenhuipullani!"

Marcia nauroi kreivittären epätoivolle.

"Mutta miksi te sitten lähdette sinne, kun kerran ette halua?" hän kysyi.

"Mieheni tahtoo. Hän on intohimoinen maanviljelijä, ruletin jälkeen se on hänen mieluisin huvinsa. Hänessä, Bartolomeossa, on hyvä annos maahenkeä. Hän jumaloi vuoristoa, näköaloja ja oliivitarhoja. Ja Italiassa, signorina, vaimon täytyy noudattaa miehensä tahtoa."

"Pelkäänpä, hyvä kreivitär, että vaimojen täytyy tehdä sitä ympäri koko maailman."

"Oi ei, signorina, sitä en usko; olen itse nähnyt toista. Amerikassa mies täyttää kaikki vaimonsa toiveet. Se on varmaan ihana maa. Teillä on paljon kauniita tapoja. Niin, antaisin teille hyvän neuvon: olkaa viisas ja menkää naimisiin amerikkalaisen kanssa. He eivät pidä vuorenhuipuista. Mutta kenties tahtoisitte käydä katsomassa minun vuoristolinnaani?" hän kysäisi. "Näköala — ah tuo ihana näköala! Se ei ole hullumpi."

"Pelkään, ettei siitä tule mitään. Matkustamme itse Tyroliin huomisesta viikon perästä."

"Niinkö pian! Kaikki lähtevät. Ensi viikolla tulee varmaan Roomassa maailman loppu."

Marcia huomasi muuttuvansa odottamattoman sydämelliseksi vierasta kohtaan. Tuntuipa kreivitär äkkiä hänestä oikein rakkaalta. Hän jätti hänelle hellät hyvästit ja seisoi parvekkeen kaiteen luona huiskuttaen nenäliinaansa, kunnes vaunut vierivät näkymättömiin.

"Tapahtuuko vieläkin ihmeitä?" virkkoi Marcia tädilleen. "Luulen — luulen tosiaan, että pidän kreivittärestä!"

XXI Luku.

Seuraavana päivänä. — Tyrolin matka oli suunniteltu tapahtuvaksi juuri viikon kuluttua — Marcia matkusti setänsä seurassa Roomaan toimittamaan muutamia tärkeitä asioita, joita ei voitu uskoa miehisen hajamielisyyden varaan. He aikoivat palata takaisin aikaisessa iltajunassa, mutta Mr. Copley ei valmistunutkaan siihen. Marcian hämmästykseksi hän vei hänet sen vuoksi juomaan teetä lähetystöön. Sykkivin sydämin nousi Marcia portaita. Olisikohan Laurence Sybert siellä? He eivät olleet vilaukseltakaan nähneet toisiaan syntymäpäivätanssiaisten jälkeen, ja Marciasta tuntui vastenmieliseltä tavata Sybert suuressa ihmisjoukossa, jossa hänellä ei olisi minkäänlaista tilaisuutta selittää tuota hirveätä hetkeä suihkulähteellä.

Sisään tullessaan hän huomasi heti ensi silmäyksellä, että Sybert ei ollut huoneessa. Sen nähdessään hän tunsi puoleksi mielihyvää, puoleksi pettymystä mielessään. Huoneessa vallitsi kiihkeä puheensorina, keskusteltiin mellakoista ja kaikenlaisista huhuista, joita oli runsaasti liikkeellä. Marcia siirtyi ryhmän luota toiseen, ja huomasi lopulta istuvansa ikkunasyvennyksessä erään naisen vieressä, joka hänestä näytti tutulta, mutta jonka nimeä hän ei sillä hetkellä saattanut muistaa.

"Ehkä ette enää muista minua, Miss Copley?" nainen virkkoi hymyillen.

Marcia näytti hämmästyvän. "Olen koettanut palauttaa nimenne mieleeni", hän vastasi. "Muistan nähneeni teidät ennen."

"Eräänä päivänä varhain keväällä, Mr. Dessartin kutsuissa —"

"Todellakin! Kirjailijatar!" Marcia huudahti nauraen. "En koskaan päässyt selville teidän nimestänne."

"Eikö myöskin Rooman pahin juorukello? Ah, Miss Copley, tiedän kyllä, että minua siitä panetellaan. Onhan luonnollista, että on intreseerattu muiden ihmisten asioista. Saavathan he etsiä onneaan ja kadottaa sen jälleen, naida, erota ja kuolla, välittämättä vähintäkään siitä huomiosta, jota minä heihin kiinnitän."

Marcia hymyili ajatellessaan, mitä hänen seuralaisensa laski elämän sisällykseksi. Hän oli ilmeisesti ranskatar.

"Entä teidän vuoristohuvilanne?" lady kysyi. "Miten se on menestynyt? Ja Pahan Ruhtinaan haamu? Maalasiko Monsieur Benoit hänet?"

"Haamusta tuli suuri pettymys. Se olikin loppujen lopuksi vain hovimestari."

"Voi — Monsieur Benoit raukka! Hänellä on paljon pettymyksiä. C'est triste, n'est-ce pas?"

"Paljon pettymyksiä?" kysäisi Marcia istuen kokonaan varjossa.

"Nuo Miss Roystonit, Mr. Dessartin sukulaiset", jatkoi lady; "he kai ovat teidän ystäviänne. Tapasin heidät Melvillen perheessä pari viikkoa sitten. He ovat ihastuttavia, eikö totta?"

"Sangen miellyttäviä", myönsi Marcia, ihmetellen mielessään mihin suuntaan keskustelu oli kääntymässä.

"Ja tuo Monsieur Benoit parka — nyt hän on lähtenyt yksin, aivan yksin Venetsiaan maalaamaan kuutamo-maisemia. Ce que c'est que l'amour!"

"Ah!" pääsi Marcialta. Hän alkoi aavistaa jotain. Oliko Benoitkin liitetty kokoelmaan? Tuo oli jo liikaa Eleanorin puolelta!

"Miss Royston on lumoava, kuten kaikki amerikkalaiset", virkkoi taas lady. "Mutta pelkään, että hän on hiukan julma. Mais n'importe. Benoit on nuori, ja silloin on sydän kuin kumia, eikö totta?" Hän katseli hetkisen Marciaa.

Marcian silmät olivat kiintyneet ovelle päin. Laurence Sybert oli juuri tullut huoneeseen ja yhtynyt ryhmään, joka oli keräytynyt Mr. Copleyn ympärille. Marcia tunsi nopean väristyksen käyvän lävitseen. Tulisiko Sybert hänen luokseen? Mitä hän puhuisi? Minkälainen hän olisi? Marcia olisi mielellään tarkastanut hänen kasvojaan, mutta hän tunsi, että "Rooman innokkaimman juorukellon" katse lepäsi häneen tähdättynä ja hän pakottautui vastaamaan. Monsieur Benoit oli kolmin kerroin säälittävä.

"Niin, niin", lopetti lady filosofimaisesti, "ehkä on parempi niin. Nuori mies, jolla on le coeur brisé, on paljon mielenkiintoisempi kuin sellainen henkilö, jonka sydän on täysin terve. Tuolla on esimerkiksi tuo Laurence Sybert." Hän nyökkäsi ryhmään huoneen toisessa päässä. "Viimeisten kymmenen vuoden aikana, kun täällä ei ole ollut muuta puhuttavaa, on juoruttu hänestä. Ja kaikki johtuu siitä, että uskotaan hänen sydämensä murtuneen pienen, sievän kreivitär Torrenierin vuoksi."

Marcia nauroi hilpeästi. "Mr. Sybert ainakin kantaa murtuneen sydämensä sangen keveästi. Ei saattaisi aavistaakaan sen olemassaoloa."

Lady tutki häntä hetken arvostelevasti ennenkuin vastasi. "Che vuole? Ihmisillä täytyy olla jotain puhuttavaa. Hyvin monet tytöt — vieläpä sellaiset, joilla on runsaat myötäjäiset tiedossaan — ovat huoaten toivoneet katsetta hänen tummista silmistään, mutta turhaan. Näin meidän kesken puhuen, uskon että miehellä ei ole lainkaan sydäntä, ei särkynyttä paremmin kuin ehjääkään. Mutta minunhan ei pitäisi panetella häntä", lady naurahti. "Hän on muistaakseni teidän sukulaistenne ystäviä."

"Mr. Sybert on setäni ystävä; me muut näemme häntä sangen harvoin", Marcia vastasi yrittäen samalla keksiä uutta puheenaihetta. Mutta lady säästi hänet siitä vaivasta.

"Ettekö hämmästynyt Mr. Dessartin paosta?"

"Mr. Dessartin paosta?" Marcia kertasi sanat samalla kun hän tunsi silmäluomiensa hiukan värähtävän.

"Vaihtaa Rooma Pittsburgiin! Te amerikkalaiset olette niin äkkinäisiä toimissanne! Henki aivan salpautuu."

"Hänen isänsähän sairastui, ja häntä haluttiin kotiin."

"Aivan niin; mutta ihmeellisintä on, että hän lähtee ainiaaksi. Maalaukset, puuleikkaukset ja muut taideteokset kaikki sälytettiin matka-arkkuihin; ikkunoissa on ilmoitus, että huoneusto on vuokrattavana — hän jättää taiteensa, ryhtyäkseen sensijaan kaivamaan kivihiiltä."

Marcia nauroi. "Taiteesta kivihiilikaivoksiin on tosiaan seitsemän penikulman pituinen askel", myönsi hän. "Minun mielestäni hän on taiteilija kiireestä kantapäähän."

"Ah — hän oli taiteilija vain senvuoksi, että hän oli nuori, ei minkään kutsumuksen tähden, ja minä uskon, että hän väsyi siihen pilaan. Sanonpa teille kuka on tosi taiteilija — tuo nuori mies parka, joka maalaa Venetsian kuutamoita!" Lady taputti ystävällisesti Marcian käsivartta, nauraen omalle sukkeluudelleen. "Mutta te, Miss Marcia, ja minä, me tiedämme, että Paul Dessart ei lähtenyt takaisin Amerikkaan ainakaan koti-ikävän vuoksi; kun mies ei vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä, on aivan varma, että useimpien hänen tekojensa vaikuttimena on nainen."

Marcialla oli epämieluinen tunne, että lady tarkasteli häntä tutkiva ilme silmissään. Hän koetti näyttää ikävystyneeltä, kun lady taas ryhtyi uuteen keskustelukysymykseen. Nostaessaan katseensa Marcia näki setänsä Mr. sekä Mrs. Melvillen ja Laurence Sybertin seurassa tulevan huoneen poikki heidän luokseen. Sybert nauroi ja lörpötteli Mrs. Melvillen kanssa huolettoman näköisenä. Hän teki kohteliaan kylmän kumarruksen, joka oli tarkoitettu molemmille naisille. Yleisen tervehtimisen jälkeen jäi Marcia keskustelemaan Mrs. Melvillen kanssa, samalla kun hänen setänsä ja pääkonsuli yhä jatkoivat väittelyä kapinakysymyksestä, ja kirjailijatar otti Sybertin omalle osalleen.

"On ikävä, että jätätte huvilan niin pian, vaikka kyllä uskon, että me kaikki teemme teille seuraa parin viikon kuluttua", lausui Mrs. Melville. "Jo nyt kulkee kadulla mieluummin varjon puolella. Eikö tämä metelöiminen ole kauheata?" hän jatkoi. "Laurence Sybert parka rasittaa itsensä aivan laihaksi sen takia. Nykyään tuskin kuulee muusta puhuttavankaan."

Marcia vastasi järkevään tapaansa, mutta huomasi koko ajan tarkkaavansa keskustelua vieressään. Hänen suureksi harmikseen koski puhe vielä Paul Dessartia.

"Niin, kuulin, että hän sai äkkiä kutsun kotiin; olipa se kova onni", virkkoi Sybert rauhallisesti.

"Näin meidän kesken puhuen, Paul Dessart ei tosiaan jättänyt taidettaan ja palannut Pittsburgiin senvuoksi, että hän olisi väsynyt Roomaan. Sanoin jo Miss Copleyllekin, että silloin, kun mies päättää vakiintua ja asettua alalleen, ottakaa huomioon sanani, siinä on aina nainen takana. Oh, tiesin sen koko ajan." Hän madalsi ääntänsä. "Saamme lähipäivinä lukea kihlauksen Paris Heraldista."

"Uskon, että kuten tavallisesti, olette nytkin oikeassa", Sybert virkkoi kuivasti; samalla kuin Marcia tuntien raivoa sisimmässään, mutta pakoittaen huulensa hymyilemään, kuunteli taas Mrs. Melvillen puhetta.

"Kerroinko jo teille", Mrs. Melville kysyi, "että ensi lauantaina tulemme huvilalle viikonlopettajaisille? Meillä on jo ikivanha kutsu, mutta ei ole vielä ollut tilaisuutta noudattaa sitä. Siellä on niin ihastuttavaa, että meidän täytyy kaikin mokomin saada tuo nautinto, ja niinpä syrjäytämme kaiken muun, jotta voisimme tulla tällä viikolla, ennenkuin ehditte matkustaa pois."

Marcia sopersi vastaukseksi jotain kohteliaisuuksia, koettaen taas samalla ottaa selvää keskustelusta vieressään. Hän rauhoittui kuullessaan, että se ei enää koskenut Paul Dessartia. Kirjailijatar kertoi seikkailua, jossa oli kysymys jostakin leipäkorteista ja kerjäämisen vastustamisyhdistyksestä, ja molemmat herrat — Melville sekä Sybert — ilveilivät Marcian sedän kustannuksella. Kertomuksen kärki näytti kohdistuvan häneen. Lopulta Mr. Copley keskeytti heidät, ja katsahtaen kelloonsa hän kääntyi veljentyttärensä puoleen.

"Kas niin, Marcia, jos aiomme ehtiä kuuden junaan, luulen että meidän on aika lähteä."

Sybert saattoi heidät ovelle keskustellen kapina-asioista Marcian sedän kanssa, samalla kun tyttö tunsi itsensä unohdetuksi ja hyljätyksi. Melville liittyi heihin taas käytävässä, ja kolmisin syventyivät he taas väittelyyn katusuluista ja sotilaista, kunnes Copley silmäiltyään toistamiseen kelloansa, selitti nauraen, että heidän täytyi kiiruhtaa.

Ensimmäisen kerran, kuten Marcia luuli, Sybert kiinnitti huomiota hänen läsnäoloonsa.

"No, Miss Marcia", hän virkkoi, kääntyen ystävällisesti hymyillen tytön puoleen. "Setänne sanoo, että aiotte ensi talvena palata takaisin Amerikkaan. Se on sangen ikävää, mutta toivottavasti saamme vielä syksyllä hiukan nähdä teitä, ennenkuin jätätte meidät. Kuulin, että matkustatte Tyroliin kesäksi. Siellä ainakin on hauskaa."

"Puhutte ikäänkuin Amerikka olisi kauhea vaivanpaikka", lausui Marcia puhuen samassa äänilajissa.

Sybert nauroi, kohauttaen vanhaan tapaansa olkapäitään. "Ah niin, se riippuu luullakseni siitä, missä itsekunkin harrastukset liikkuvat."

Marcia lehahti jälleen punaiseksi ajatellessaan, että Sybert kenties tarkoitti Paul Dessartia, ja hän käänsi umpimähkään puheen toisaalle peittääkseen hämmennystään.

"Kertoiko Howard setä, että olemme päättäneet ottaa Gervasion mukaamme? Setä olisi tahtonut hankkia hänelle kodin Roomassa; minä halusin hänet meidän mukaamme; täti Katherine ei vielä ollut päättänyt kantaansa, mutta Gerald alkoi itkeä, kun mainittiin, että hänen täytyisi erota toveristaan ja kuten tavallista, pojan kyyneleet ratkaisivat asian."

"Gervasiolle oli suureksi onneksi tuo selkäsauna sinä iltana, jolloin me ajoimme siitä ohi", Sybert virkkoi ojentaessaan kätensä. "Niin, Miss Marcia, koska matkustatte ensi viikolla, emme luultavasti enää tapaa. Toivon teille hauskaa kesää."

Marcia pudisti hymyillen hänen kättään, mutta tunsi samalla sydämensä vaipuvan synkkään syvyyteen.

Sybert saattoi heidät vaunuihin jutellen viimeksi Mr. Copleyn kanssa.

"Kyllä teidän olisi parasta muuttaa mielenne ja tulla huvilalle lauantai-iltana Melvillein kanssa", huusi Copley vaunujen lähtiessä.

"Olen pahoillani, mutta pelkään, ettei yleinen kiihtymys salli minun ottaa itselleni loma-aikaa nykyään", näin sanoen hän kumarsi hymyillen Marcialle hyvästiksi.

XXII Luku.

Seuraavina päivinä vallitsi tuskallinen kiihtymys yli koko Italian. Toskanalaiset oljenpunojat marssivat Firenzeen huutaen, "Pane o lavore!" — Leipää tai työtä! — ja pohjoisessa oli leivän sijasta tunnussanana vallankumous. Arat matkailijat, jotka eivät halunneet joutua samanlaisen vallankumouksen jalkoihin kuin v. 1849 oli ollut, kiiruhtivat rajan yli Sveitsiin tai Ranskaan; Rivieralta tulvi maahan uhkarohkeita herrasmiehiä, jotka toivoivat seikkailuja, samalla kuin halusivat hiukan hyötyä yleisestä sekamelskasta. Havahtuneena tavallisesta lamaannustilastaan ryhtyi ministeristö pontevasti tukahuttamaan kaikenlaisia salajuonia, kuviteltuja samoin kuin sellaisia, joihin oli todella syytä. Vastapuolueen sanomalehdet otettiin takavarikkoon ja toimittajat vangittiin; sähkösanomat ja kirjeet tarkastettiin, julkisia kokouksia ei sallittu ja ihmisiä oli vangittu syystä, että he olivat laulaneet kadulla Työväen marssia. Salapoliisit työskentelivät yöt ja päivät. Vakoojia, tyhjäntoimittajiksi pukeutuneina, oli kaikkialla, minne vain ihmisiä kokoontui, joka teatterissa, joka kahvilassa; kukaan ei voinut lausua suoria sanoja naapurilleen, tarvitsematta pelätä, että tämä oli pääministerin kätyreitä.

Milanossa oli kapinalliset ruoskittu mielipuoliksi, senjälkeen kuin he olivat saaneet tuntea hiukan veren esimakua ja kolmen päivän ajan näytti Yhdistyneen Italian tulevaisuus sangen synkältä. Kaduille muodostettiin barrikaadeja rattaista ja raitiovaunuista. Katoilta ja ikkunoista sateli kiviä ja tiilejä, ja kun sotilaat komennettiin ampumaan roskaväkeä, tottelivat he nyrpeinä. Mielessään monikin heistä kannatti kapinallisia. Sosialistit toimivat pontevasti ja tekivät ankaraa työtä pitäen tunnussananaan "Tyytymättömyys levitköön!" Papit ja yliopistojen oppilaat kulkivat kiihoittamassa talonpoikia pelloillaan ja yllyttämässä heitä kapinaan. Kaikki tyytymättömät kansanluokat olivat sillä hetkellä yhdistyneet saman toivon elähyttäminä: kukistaa vallassa oleva hallitus; mikä sen sijalle tulisi, se ratkaistaisiin myöhemmin. Kun Savoijin suku olisi karkoitettu, saisivat nuo toiset — tasavaltalaiset, papit, sosialistit ja katujen nälkäinen roskaväki — keskenään tapellen päättää siitä. Ja kun jokainen puolue piti itseään vahvimpana, toisi tuo taistelu mukanaan Italian häviön.

* * * * *

Sillä aikaa kuin koko muu kuningaskunta oli sekasorron vallassa, torkkui Villa Vivalanti kaikessa rauhassa kukkuloittensa keskellä kuullen maailman melun vain etäisenä kaikuna. Marcia istui ristissä käsin päivät päästään pakoitettuna toimettomuuteen. Hän astui tuskin milloinkaan huvila-alueen ulkopuolelle; hän tahtoi noudattaa Sybertin varoitusta kirjaimellisemmin kuin se oli tarkoitettukaan. Kylään hänellä ei ollut rohkeutta mennä; näytti siltä, kuin jokainen talonpoikakin olisi tuntenut vehnäjutun ja seuraisi häntä syyttävin katsein. Olipa Marcia havaitsevinaan, että huvilan palvelijatkin täyttivät velvollisuutensa sangen pintapuolisesti, osoittaen sillä omasta puolestaan epäluottamusta isäntäväkeään kohtaan. Viimeinen viikko läheni hiljalleen loppuaan. Vain neljä päivää viivyttäisiin enää huvilalla, ja Marcia odotteli kärsimättömänä lähtöä. Hän toivoi pääsevänsä kauas vuoristoon tai mihin hyvänsä pois Italiasta, jonnekin, missä hänen ei milloinkaan enää tarvitsisi kuulla sanaa 'vehnä'.

Lauantaipäivä, jolloin Melvillein oli aikomus saapua huvilalle, valkeni hiostuttavan kuumana. Se oli esimakuna siitä, minkälaista Roomassa saattoi olla keskikesällä. Ei lehtikään värähtänyt; kukkuloilla ei ollut sumun häivettäkään ja aurinko heloitti hehkuvana yli kesäloistossaan upeilevan seudun. Huvilan muurit kylpivät kuumuudessa; mutta niiden sisäpuolella vallitsi kokonaan toinen ilmanala. Ikkunoiden eteen oli laskettu viheriät, venetsialaiset sälekaihtimet, matot oli työnnetty syrjään ja lattiat huuhdeltu vedellä. Iltapäivän aurinko sai rauhassa panna parhaansa ulkona, avarat, ilmavat huoneet olivat pimeät, viileät ja — aivan hiljaiset. Puolta tuntia aikaisemmin olivat seinät kajahdelleet Geraldin epätoivoisista huudoista, "Minä en tahdo mennä nukkumaan! Minä en tahdo mennä nukkumaan!" Gerald oli näet täysiverinen Copley, eikä pannut suurta arvoa päivällislevolle. Mutta hän sattuikin nukahtamaan kesken vastustelujensa, ja kaikkialla oli nyt hiljaista, kun Marcia tuli huoneestaan puutarhahattu kädessään.

Hän pysähtyi hetkiseksi Geraldin ovelle. Pikku mies makasi vuoteessaan kasvot tyynyihin kätkettynä, kädet ja jalat harallaan. Marcia katseli hymyillen hänen pieniä puristettuja nyrkkejään ja takkuisia keltaisia kiharoita, sitten hän taas jatkoi matkaansa astellen varpaisillaan alakertaan. Gervasio ja Marcellus nukkuivat sylitysten suuren mattokasan päällä nauttien levostaan rauhallisen ja onnellisen näköisinä. Marcia katseli heitäkin hetken herttaisesti hymyillen. Lähinnä Geraldia oli Gervasio hänelle rakkain olento maailmassa, ja Marcellus oli hänen mielestään parhain ja herttaisin koira, mitä ajatella voi.

Marcia nosti sälekaihtimen ja astui ulkohalliin. Kuuma ilma lehahti vastaan ja sai hänet epäröiden pysähtymään. Ei ollut juuri otollinen iltapäiväkävelyilma, mutta paatsamalehto näytti viileältä ja houkuttelevalta ja Marcia astui urheasti pengermän poikki ja katosi lehtokäytävän varjoisiin suojiin. Auringonpaahteinen maailma tuon pienen viheriän valtakunnan ulkopuolella hehkui kuumana ja väriloistossaan. Ei kuulunut ääntäkään paitsi suihkulähteen yksitoikkoinen lorina ja hyönteisten surina puutarhan kukkalavoissa. Marcia pysähtyi suihkulähteelle, istuutui sen reunalle ja kastoi kätensä veteen.

Pudistellen pisaroita sormistaan, hän nousi ja seisoi hetken katsellen vihreätä lehtokujaa, joka päättyi pengermän aurinkoiseen seinämään. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli mielessään, millaiselta se oli näyttänyt hänen syntymäpäiväiltanaan, kun pienet värilliset valot loistivat puiden oksilta. Hän näki mielessään Sybertin kasvot, kun he olivat seisoneet rinnakkain. Hänestä tuntui, että tuo hetki saattaisi vielä palata, jos hän vain jaksaisi kyllin voimakkaasti sitä ajatella. Mutta sitten hän muisti tuon toisen hetken ja Sybertin ilmeen hänen kääntyessään. Mitähän hän lienee ajatellut? Marcia kyseli sitä itseltään ainakin jo sadannen kerran; hän käänsi selkänsä suihkulähteelle ja kiiruhti eteenpäin pitkin laakerikujaa, ikäänkuin karistaakseen mielestään tuon hetken muiston.

Vehnäpelto oli tänään kirjavanaan loistavakukkaisia unikoita. Punaiset ja keltaiset olivat niin räikeitä, ettei ainoakaan taiteilija olisi rohjennut maalata niitä luonnonmukaisiksi. Marcia pysähtyi nauttimaan niiden näkemisestä. Hänen katseensa siirtyi tuolta värikkäältä etualalta melkein yhtä loistaviin öljypuu- ja viinitarhoihin ja pysähtyi lopuksi vuorenhuipulle, jossa Castel Vivalantin kellertävät tiilikatot leikkautuivat kirkkaan sinistä taivasta vasten epämääräisenä rykelmänä. Väreissä ei ollut mitään eri vivahduksia. Ne olivat niin koskemattoman alkuperäisiä kuin jossakin vanhassa käsikirjoituksessa, tai kuin ne vedot, jotka pieni lapsi maalilaatikostaan töhertää paperille. Italia oli kaikessa niin omapäinen. Ei mikään satunnainen vaihtelu saanut tulla turmelemaan sitä vaikutusta, jota se kulloinkin pyrki aikaansaamaan. Marcia muisti tuon äkillisen vuoristomyrskyn, miten raivoisan kiihkeä ja ankara se oli ollut; hän muisti keväisiä kuutamoöitä, jolloin koko tunnelma oli läpeensä lyyrillinen — hän muisti tornien ja raunioiden pehmeät ääriviivat, satakielen laulun ja akaasian ja magnolian kukkasten väkevän tuoksun. Italia on impressionisti ja kasvattaa siihen lapsensakin. Sen maisemissa ei ole mitään himmeitä värejä ja samanlainen on italialaisen luonnekin. Siinä ilmenee tosin monia vaihtelevia mielialoja, mutta itsekukin niistä on aina keskitetty. Tälläkin hetkellä kenties saattoi myrsky raivota, mutta ennen pitkää tulisi taas kuutamon aika, olisi laulua ja rakastelua, ja kaikki pilvet unhottuisivat.

Marcia tuli kävellessään vanhan linnan raunioille ja istuutui rappeutuneiden holvikaarien keskelle. Hän oli tällä hetkellä kokonaan toisessa mielentilassa kuin sinä päivänä aikaisin keväällä, jolloin Paul Dessart oli hänet tavannut tuossa samassa paikassa. Hän palautti mieleensä pienen maisemaluonnoksen, jonka Paul silloin maalasi, ja muisti omat sanansa ottaessaan sen häneltä vastaan: "Pidän sen muistona teistä ja huvilasta, kun lähden taas kotiin Amerikkaan." Hän oli lausunut nuo sanat ilman syvempää tarkoitusta, mutta nyt ne kaikuivat hänelle kuin ennustuksena. Silloin oli kaikki levännyt houkuttelevana hänen edessään; nyt tuntui kuin tuo kaikki olisi jo elettynä takanapäin. Muutaman kuukauden kuluttua hän olisi jälleen Amerikassa, omistamatta mahdollisesti Italiassa olostaan muuta muistoa kuin tuon maisemapiirroksen — ja kuitenkin oli tämä aika merkinnyt hänelle niin paljon; nyt, kun kaikki näytti olevan ohi, hän todella käsitti miten paljon. Hän tiesi kehittyneensä ja tunteneensa enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään; ja hänestä oli sanomattoman surullista nyt luopua kaikesta.

Marcia astui saman pienen luolalaitteen keskelle, jonka Paul oli luonnokseensa kuvannut ja pysähtyi miettiväisenä tarkastelemaan sen rappeutuneita, sammalpeitteisiä kivipilareita. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut vuosia siitä aamupäivästä, jolloin Paul sen maalasi; todellisuudessa siitä oli tuskin kahta kuukautta. Marcia muisti, miltä Paul oli näyttänyt tuona päivänä — hän oli niin innoissaan, niin nuorekas ja miellyttävä — ja nyt saattoi Marcia aivan rauhallisesti ajatella tuota kaikkea. Monet asiat olivat senjälkeen muuttuneet, ja Marcia oli muuttunut niiden mukana. Jospa vain Eleanorin aavistus kävisi toteen ja Paul alkaisi välittää Margaretista! Siitä toivosta hän piti kiinni. Eleanorin taikauskoiset ennustukset eivät huolestuttaneet häntä enää; Paulin vuoksi hänen ei tarvinnut kärsiä mitään rangaistusta.

Marcia astui sivulle ja samassa sattui hänen silmiinsä muuan esine. Hän kumartui lähemmin katsomaan, mutta vetäytyi samassa takaisin pelästyksestä huudahtaen. Aivan hänen jalkojensa juuressa makasi maassa mies uneen vaipuneena, melkein kokonaan korkean ruohoston peitossa, jota kasvoi luolan sisäänkäytävällä. Vaistomaisesti hänen mieleensä välähti Gervasion isäpuoli, mutta samassa hetkessä hän huomasi, että nukkuja ei ollut hän. Gervasion isäpuoli oli vanha, harmaapartainen mies, kun taas tämä oli silminnähtävästi nuori, huolimatta sitä että hattu oli vedetty kasvoille. Marcia naurahti omalle pelästykselleen; mies oli varmaan joku talonpoika, joka palatessaan pellolta oli jäänyt varjoisaan paikkaan levähtämään.

Hän kumartui taas katsomaan ja samassa hetkessä hän tunsi sydämensä ikäänkuin seisahtuvan. Miehen paita oli avautunut kaulasta ja sen kautta näkyi tummanpunainen krusifiksi, joka oli tatuoitu hänen rintaansa. Silmänräpäyksen Marcia seisoi kuin kivettyneenä, kykenemättä liikuttamaan jäsentäkään; seuraavassa hetkessä hän lähti juoksemaan minkä jaloistaan pääsi yli kirjavakukkaisen vehnäpellon, huvilan suojiin, luoden pelokkaan katseen taakseen sypressien varjoon.

XXIII Luku.

Marcia vietti iltapäivänsä odottaen hermostuneen jännitettynä setänsä kotiintuloa. Hän ei puhunut Mrs. Copleylle mitään miehestä, jonka hän oli tavannut nukkumassa luolassa, ja tyyneys, johon hänen täytyi ulkonaisesti pakoittautua, enensi yhä hänen sisäistä kiihtymystänsä. Turhaan hän koetti järkisyillä haihduttaa pelkoansa; siihen eivät pystyneet mitkään todistelut. Yhä uudelleen ja uudelleen hän vakuutti itselleen, että mies ei saattanut olla sama napolilainen, joka oli varoittanut hänen setäänsä; hänhän oli turvassa lukkojen takana; tuo tatuoitu krusifiksi oli vain jonkun salaisen seuran tunnusmerkki. Mutta ei hän saanut itseään siitäkään vakuutetuksi. Ensimmäinen vaikutus oli iskenyt häneen niin varmana, ettei se hevillä haihtunut, ja kun se sattui juuri tällaisena kapinan ja laittomuuden aikana, oli se sitäkin voimakkaampi. Marcia oli vasta kuullut kerrottavan, miten taloihin oli murtauduttu, Campagnalla oli hyökätty matkustajien kimppuun ja heidät oli ryöstetty. Hän oli kuullut puhuttavan Camorran kostonhalusta, saman miehen, jota hänen setänsä oli vastustanut. Nuo tiedot eivät olleet rauhoittavia; ja vaikka Marcia päättäväisesti työnsi ne mielestään, huomasi hän kerta toisensa jälkeen taas pohtivansa niitä. Hän tiesi, ettei Italian huolellisesti kehitetty poliisijärjestelmä ollut vain näön vuoksi olemassa.

Mr. Copleyn ja Melvillein piti saapua viiden junassa, mutta kun heitä ei kuulunut vielä puoli kuudenkaan aikaan, istuutuivat Mrs. Copley ja Marcia teepöytään, tai oikeammin nauttimaan jäällä jäähdytettyä mehua odottamatta heitä kauempaa. Pöytä oli asetettu paatsamapuiden varjoon, sinne, missä lehtokäytävä päättyi pengermän yläpäähän, ja mihin pieninkin mahdollinen tuulenhenkäys voisi löytää tiensä. Gerald ja Gervasio hotkaisivat omat lasillisensa nopeasti ja vetäytyivät sitten paatsamien varjoon leikkimään hevosta kärsivällisen Bianca paran kanssa, käyttäen ohjaksina hänen hilkkansa liehuvia nauhoja. Mrs. Copley ja Marcia istuivat pöydän ääressä lausuen sillointälloin sanan toisilleen. Väliajoilla kiintyi Marcian katse vehnäpeltoon kirjavine unikkoineen ja kauempana siintäviin sypresseihin.

"Minä luulen, että he kuitenkin loppujen lopuksi tulevat!" huudahti Mrs. Copley varjostaen kädellä silmiään katsellessaan Roomaan johtavalle tielle, joka kulki kuin keltainen nauha suoraan halki peltojen ja viinitarhojen. "Aivan oikein, tuolla näkyvät vaunut!"

Marcia katseli liikkuvaa pilkkua ja pudisti päätään. "Sinulla on paremmat silmät, täti Katherine, kuin minulla, jos näin etäältä voit erottaa setä Howardin."

"Vaunut kääntyvät huvilatielle. Olen varma, että he tulevat. Ihmisparat! He ovat varmaan puolikuolleita ajettuaan tällaisessa helteessä. Roomassa on varmaan ollut sietämätöntä tänään." Näin sanoen hän nopeasti lähetti Pietron tuomaan lisää virvokkeita.

Mutta kymmenen minuutin kuluttua näkivät he vaunujen muuttuneenkin rämiseviksi campagnalaisvankkureiksi eikä siis ollut muuta neuvoa kuin jälleen istua odottamaan. Puoli kahdeksan aikaan alkoi Marcia hermostua. Olisikohan sedälle saattanut tapahtua jotain? Olisikohan ollut syytä kertoa kaikki tädille, ja lähettää joku setää vastaan varoittamaan häntä? Mutta eihän kukaan uskaltaisi pysäyttää vaunuja avoimella tiellä, keskellä valoisaa päivää. Sadat mielikuvat kulkivat hänen aivojensa lävitse, kunnes lopulta, kun kello jo oli kahdeksan, kuului hiekkakäytävältä pyörien ratinaa.

Sekä Mrs. Copley että Marcia päästivät helpotuksen huudahduksen. Mrs. Copley oli ollut tuskissaan päivällisen tähden, ja Marcia niiden monien huoliensa vuoksi, jotka nyt haihtuivat kuin yhdellä iskulla, kun hän tiesi setänsä olevan turvassa. Molemmat kiiruhtivat piha-aukealle vastaanottamaan tulijoita. Paitsi Melvillejä ja Mr. Copleytä astui vaunuista vielä Laurence Sybertkin. Nähdessään hänet Marcia säpsähti kysellen sykkivin sydämin mielessään, minkä vuoksi hän oli mahtanut tulla.

Katsahtaessaan heidän kasvoihinsa, keskeytti Mrs. Copley äkkiä iloiset tervetuliaissanansa huudahtaen: "Onko jotain tapahtunut? Miksi tulette näin myöhään?"

He olivat silminnähtävästi kiihdyksissä, eivätkä ehtineet hukata aikaa tervehtimisiin, ennenkuin tyhjensivät uutisvarastonsa. Oli tehty murhayritys kuningas Umbertoa vastaan juuri samana iltapäivänä Pinciolla, Rooma oli sotatilassa ja lisäksi oli paljastettu salaliitto, jonka tarkoituksena oli murhata pääministeri ja hallituksen muut johtohenkilöt.

Molemmat kotona olleet tekivät kysymyksiä, joihin ei kukaan ehtinyt vastata, kaikki olivat äänessä — kaikki paitsi Sybert. Marcia huomasi, että hän oli harvinaisen vaitelias, ja hän hämmästyi nähdessään hurjan ilmeen hänen kasvoillaan. Hän ei edes katsahtanut Marciaan päin, paitsi ohimennen häntä tervehtiessään.

"No, no", Copley keskeytti äänekkään lörpöttelyn, "tämä on tosiaan kauhea juttu. Näkisittepä miten Rooma on kiihdyksissä! Kaupunki on kokonaan vailla järjestystä; mutta kerromme teille myöhemmin yksityiskohdat. Nyt menemme ensin sisään ja juomme jotain raitista — olemme puolikuolleita. Onko täällä ollut kuuma? Roomassa on saanut tuntea helvetin esimakua."

"Ja tämä nuori mies", Melville lisäsi laskien hymyillen kätensä Sybertin olalle, "on juuri tullut näkemästä kapinaa Milanosta. Neljään vuorokauteen hän ei ole juuri nimeksikään nukkunut, ja eikös hän vain tänäänkin istunut pöytänsä ääressä, korvia myöten syventyneenä työhönsä, välittämättä siitä, oliko pyhä vai arki ja luomatta silmäystäkään lämpömittariin. Miehenne ja minä saimme väki voimin raastetuksi hänet tänne."

"Mr. Sybert raukka! te näytätte rasittuneelta. Ettekö ole nukkunut neljään vuorokauteen? Te olette kai puolikuollut väsymyksestä! Heti päivällisen jälkeen on teidän mentävä vuoteeseen, ja saatte olla aivan häiritsemättä maanantaiaamuun asti."

"Olen nukkunut aivan kylliksi kuluneen vuorokauden ajalla, Mrs. Copley, enkä tällä hetkellä todellakaan ensinkään kaipaa lepoa", vastusteli Sybert nauraen, mutta kuitenkin hiukan harmissaan. Sybertin luonteenomaisia piirteitä oli, että hän ei milloinkaan halunnut olla huomion esineenä, ja se saattoi mahdollisesti olla syynä siihen, että hän todellisuudessa sangen usein joutui siihen asemaan. Tuo vaiteliaisuus, kun oli kysymyksessä hän itse tai hänen tunteensa, vaikutti sivullisesta arvoitukselliselta. Se oli aina herättänyt Marciassa uteliaisuutta, ja oli osaltaan ollut syynä siihen, että hän niin itsepintaisesti halusi ottaa selville, mikä Sybert itse asiassa oli miehiään.

Pian oli seura kokoontunut päivälliselle, naiset viileissä, kevyissä kesäpuvuissa ja miehet valkoisissa palttinatakeissa. Mentiin ruokasaliin, eikä Marcia saanut hetkeksikään tilaisuutta tavata setäänsä kahdenkesken. Aterian aikana ei vallinnut erittäin hilpeä mieliala. Liemiruoan aikana keskusteltiin murhayrityksistä, kalaa tarjoiltaessa leipämellakoista ja senjälkeen otaksuttavista ryöstöistä ja salajuonista; koko aterian ajan palveli Pietro orjamaisen synkän näköisenä, joka sekin oli omiaan painostamaan tunnelmaa. Turhaan Mrs. Copley koetti kääntää keskustelua iloisemmalle tolalle. Miehet olivat liian kiihtyneitä voidakseen puhua mistään muusta ja päivän uhkaava surunäytelmä käytiin läpi koko laajuudessaan.

Salamurhaaja oli hyökännyt esiin ihmisjoukosta, joka täytti kadun ja hypännyt kuninkaallisiin vaunuihin, ennenkuin kukaan läsnäolijoista ehti käsittää mitä oli tapahtumassa. Vanha, valkohapsinen adjutantti, joka istui Hänen Majesteettinsa vieressä, käsitti ensimmäisenä tilanteen. Hän hypähti seisomaan vaunuissa ja iski rajusti miestä suoraan kasvoihin, juuri kun hän kohotti kätensä. Jollei adjutantti olisi toiminut niin nopeaan, olisi mies ehtinyt työntää tikarinsa suoraan kuninkaan sydämeen.

Mrs. Copley ja Mrs. Melville värisivät kauhusta, ja Marcia nojautui eteenpäin silmät selällään.

"Tuo tapahtui Pinciolla, voitteko käsittää sitä!" Melville työnsi innoissaan pöytää niin, että lasit helisivät. "Miehellä ei ollut mitään tilaisuutta päästä pakoon eikä liioin suurta mahdollisuutta täyttää aikomustansa. Hän tiesi joutuvansa kiinni. Huutaen 'Viva liberta!' hän antautui sotilaitten käsiin — olen aivan ymmällä mitä nuo ihmiset loppujen lopuksi ovat miehiään. 'Viva liberta! sitä he huusivat, kun Savoijin suku korotettiin valtaistuimelle, ja nyt he huutavat samaa, tahtoessaan kukistaa sen."

"Luulen, että vallankumouksen siemeniä on kylvetty sangen tiheään täällä Italiassa", virkkoi Copley.

"Missä sitten ei nykypäivinä olisi vallankumousta ilmassa?" päivitteli Melville. "Keski-Afrikka odottaa aina uutta hallitusta, saadakseen taas kumota sen."

"Sivumennen sanoen", pisti Copley väliin, "salamurhaaja on Sybertin ystävä."

"Sybertin ystävä!" Marcia kertasi sanat, ehtimättä ajatella niiden muotoa.

Sybert kuuli huudahduksen ja hymyili hiukan.

"Ei erittäin läheinen ystävä, Miss Marcia. Tutustuin häneen niihin aikoihin, jolloin te löysitte Marcelluksen."

"Miten se tapahtui?" Mrs. Copley kysyi.

"Kuulin hänen pitävän puheen eräässä kahvilassa."

"On vahinko, että ette toimittanut häntä silloin talteen", virkkoi Melville. "Olisitte säästänyt poliisilta paljon huolta. He ovat jo jonkun aikaa pitäneet häntä silmällä."

"Siihen aikaan en ilmiantanut ihmisiä", Sybert vastasi kuivasti. "Muuten ei poliisilla nyt ole mitään valittamisen syytä. Mies on mielestäni itse ilmiantanut itsensä mahdollisimman suorasukaisesti; nyt hän ei enää kuljeskele ympäri työntämässä tikareita kuninkaiden rintaan. Italialaiset ovat kiihkeätä väkeä, kun heidät kerran on yllytetty; he puhuvat enemmän kuin on viisasta — mutta kun tulee toiminnan aika, silloin he tavallisesti peräytyvät. Tällä miehellä näytti kuitenkin olevan rohkeutta toteuttaa vakaumuksensa. Loppujen lopuksi oli tuo hänen puoleltaan sittenkin tavallaan suurenmoisesti tehty."

"Suurenmoisesti tosiaan", virkkoi Melville otsaansa rypistäen.

"Niin tietysti", myönsi Sybert huolettomasti. "Umberto on gentlemani. En tahtoisi nähdä häntä lävistettynä."

"Mutta minä en voi käsittää tuon miehen ajatuksen juoksua", intti Melville. "Vihatkoon hän kuninkaita miten paljon hyvänsä, hänen täytyy tietää, ettei hän milloinkaan salamurhan kautta voi maata pelastaa; niinpian kuin yksi kuningas on raivattu tieltä, on toinen heti valmiina astumaan hänen paikalleen. Miehellä ei ollut mitään mahdollisuutta hyötyä Umberton kuolemasta, ja hänen täytyi tietää, että hän itse joka tapauksessa joutuisi kiinni — tunnustan, että en tajua hänen vaikuttimiansa. Ainoa, mikä mielestäni voisi selittää asian on olettamus, että mies on vähämielinen, mutta poliisi näyttää pitävän häntä täysin järkevänä."

Sybert nojautui taaksepäin tuolissaan katsellen kukkasia pöydällä ja miettiväisenä rypistäen otsaansa.

"Ei", virkkoi hän hitaasti, "mies ei ollut vähäjärkinen. Ymmärrän hänen vaikuttimensa, vaikka en tiedä osaanko niitä selittää. Hänen menettelynsä oli kenties onnistumatonta isänmaallisuutta — eikä läpeensä sitäkään. Kuulin hänen selittävän ajatuksensa ja käsitin silloin, että sama kanta on epäilemättä useimpien murhahankkeiden pohjana. Muistan hänen puhuneen jotakuinkin tähän tapaan: 'Mikä on kuningas? Hän on vain ihminen. Miksi hän eroaa niin suuresti minusta? Enkö minäkin ole ihminen? Olen, ja ennenkuin kuolen, on kuninkaan tiedettävä se'."

Sybert nosti katseensa ja katseli ympärilleen. Copley nyökkäsi, ja Melville rypisteli miettiväisenä otsaansa. Molemmat vanhemmat naiset kuuntelivat kohteliaan tarkkaavaisesti, ja Marcia istui etukumarassa, katse tähdättynä suoraan Sybertin kasvoihin. Samassa käänsi Sybert silmänsä jälleen pöydällä oleviin kukkasiin.

"Siinäpä sitä ollaan. Miksi hän tahtoi murhata kuninkaan? Oman yhdenvertaisuutensa osoitteeksi. Yksinkertaisesti saavuttaakseen itseluottamusta. Koko elämänsä ajan häntä oli sorrettu ja poljettu. Hän tunsi itsessään kehittämättömiä kykyjä, ja voimia, joita hän ei voinut käyttää. Hän taisteli raivoisasti painoa vastaan, joka oli musertaa hänet. Tuo paino oli yhteiskunta, mutta sen ulkonaisena symboolina oli kuningas. Kuninkaalla oli vain yksi elämä menetettävänään, ja tuo halveksittu, tuntematon, napolilainen talonpoika, hänen arvottomin alamaisensa, saattoi sen häneltä riistää. Se oli ainoa keino, millä mies saattoi astua julkisuuteen, osoittaa yksilöllisyytensä ja jättää jotain pysyväistä jälkeä. Eikä hän toiminut yksistään itsensä vuoksi, se tapahtui myöskin kansan puolesta; niiden lukemattomien tuhansien tulkkina, jotka kamppailevat hankkiakseen itselleen edes pienen sanan vallan maailmassa, mutta joita sitoo pelko, tietämättömyys ja velttous."

Sybert pysähtyi ja katsoi Melvilleen silmissään ikäänkuin taisteluhaaste.

"Jos tuo mies olisi saanut kehittää kykyjään, tehdä työtä, johon hänellä oli harrastusta, jossa hän saattoi esiintuoda oman yksilöllisyytensä, jos hän olisi päässyt hiukan vaurastumaan, niin ettei hänen olisi tarvinnut huolehtia perheensä elatuksesta, silloin ei toden totta kuninkaan henki tänä päivänä olisi ollut vaarassa. Ja niin kauan kuin tässä Italian kuningaskunnassa on yksikin mies, joka rehellisistä ponnistuksista huolimatta ei kykene ansaitsemaan tarpeeksi, voidakseen elättää perheensä, niin kauan on kuninkaan elämä alati vaarassa."

"Ja sellaisia miehiä on tuhansittain", puuttui Copley puheeseen.

Melville naurahti. "Taivaan nimessä, tuo on totta!" hän myönsi. "Amerikan konsulina ei kylläkään niitä suurta kunniaa, mutta enpä mielelläni vaihtaisi asemaani Umberton kanssa."

"Luuletteko, että kuningas säikähti?" kysyi Marcia. "Ihmettelen, miltä mahtaa tuntua herätä joka aamu ajatukseen, että ennen iltaa kenties on joutunut salamurhan uhriksi."

"Hän ei näyttänyt ensinkään pelästyneeltä", vastasi setä. "Hän vain kohautti olkapäitään, kun mies otettiin kiinni, huomauttaen, että se oli hänelle vain pieni sivutulo."

"Tosiaanko?" huudahti Marcia. "Eläköön Umberto!"

"Hm, hän ei ole suinkaan pelkuri", lausui Sybert. "Hän tietää, mitä kruunu meidän päivinämme maksaa."

"Tuo on kauheata!" huokasi Mrs. Melville. "On sentään hyvä, että murhaaja joutui kiinni. Yhteiskunta voi nukkua ensi yönä rauhallisemmin, kun hän on tallessa."

"Ah", virkkoi Sybert, "sillä tavalla ei yhteiskuntaa turvata. Tosiasia on, että hän jättää jälkeensä toisia, jotka täyttävät hänen työnsä."

"Sanoitteko miehen olevan kotoisin Napolista?" Mrs. Copley kysyi äkkiä.

Mr. Copley luki vaimonsa ajatukset ja hymyili rauhoittavasti. "Mikäli minä tunnen asian, ei hänellä ollut tatuoitua ristiä rinnassaan."

Marcia nosti nopeasti päänsä. "Setä Howard", hän kysyi, "onko se jonkun yhdistyksen, vai vain tuon yksityisen miehen tunnusmerkki?"

"En tiedä sanoa, Marcia", hän vastasi naurahtaen. "Otaksun, että se on jonkinlaista jumalanpilkkaa hänen puoleltaan, vaikka sitä saattaisi pitää hartauden merkkinä."

"Milloin on hänen aikansa lopussa?" tiedusteli Marcia yhä. "Tarkoitan, milloin hän pääsee vapaaksi vankeudesta?"

"En tiedä; en todellakaan ole pannut sitä mieleeni. On niin paljon muita asioita huolehdittavina, ettei ole aikaa kiinnittää häneen huomiota."

Marcia oli hetkeksi melkein unohtanut luolassa makaavan miehen, joutuessaan kiihdyksiin kuningasta kohdanneesta murhayrityksestä, mutta sedän huoleton nauru palautti taas kauhun tunteen hänen mieleensä. Mieshän saattoi juuri tällä hetkellä tarkastaa heitä paatsamalehdosta. Hän heitti nopean katseen avonaisiin lasioviin, jotka johtivat parvekkeelle. Oli jälleen kuutamo. Pengermän valkean marmorikivityksen jyrkkänä vastakohtana näkyivät paatsamien synkät varjot kuin sysimusta verho. Marcia tunsi väristyksen ruumiissaan ja tuijotti takaisin lautaseensa. Loppuajan ateriasta hän istui kärsimättömässä tuskassa odottaen aikaa, jolloin noustaisiin pöydästä ja hän pääsisi liikkumaan.

Kerran hän havahtui seuraamaan keskustelua. Puhuttiin sotilaista; suuri karabinieriosasto oli majoitettu Palestrinaan, ja vuoristotiet oli miehitetty. Samana iltana oli vaunujen ohi ajanut kaksi ratsumiestä, jotka sijoittuivat juuri siihen tienhaaraan, jossa Castel Vivalantiin johtava tie poikkeaa Via Praenestinasta. Mrs. Copley lausui jotain siihen suuntaan, että oli turvallista tietää niin paljon sotilaita olevan lähettyvillä. Siihen vastasi Melville, että mitä Italian hallitus lieneekin rikkonut, se ainakin vastasi ulkomaalaistensa turvallisuudesta. Marcia kuunteli keskustelua helpotuksesta huoaten, ja hän nousi pöydästä keventynein mielin. Kaikki siirtyivät saliin kahvia juomaan, ja niin pian kuin Marcia saattoi huomiota herättämättä puhutella setäänsä, hän kosketti kevyesti hänen käsivarttaan.

"Setä Howard, tule hetkeksi tuonne pihamaalle; tahtoisin kertoa sinulle jotain."

Hän seurasi tyttöä hiukan hämmästyneenä. Marcia astui alas portaita ja pysähtyi pengermälle, niin etäälle salin ikkunoista, että heidän puhettaan ei voinut sinne kuulla.

"Setä Howard, minä näin tänään tuon tatuoidun miehen."

Mr. Copley pysähtyi tulitikku toisessa ja savuke toisessa kädessään. "Missä sitten?" hän kysyi.

"Näin hänen nukkuvan luolassa, vanhan huvilan raunioilla."

"Oletko aivan varma?"

"Hänen rintaansa oli tatuoitu krusifiksi."

"Vai niin!"

Copley katseli hetken aikaa ääneti maahan ja nosti sitten päänsä, päästäen pienen hermostuneen naurahduksen, aivan kuin metsästäjä havaitessaan saaliin olevan läheisyydessä.

"Hyvä! Luulin tehneeni lopun hänestä, mutta niin ei näytä olevan asian laita." Hän astui salin ikkunoiden luo. "Sybert — hoi, Sybert", hän virkkoi matalalla äänellä, "tule hetkeksi tänne ulos."

Sybert tuli heidän luoksensa kysyvä ilme kasvoillaan. Copley sytytti savukkeensa nojaten huolettoman näköisenä kaiteeseen. "Kerro, Marcia", hän virkkoi vetäessään ensimmäiset sauhut.

Marcia tunsi tuskallisen taakan vierivän hartioiltaan. Jos Sybert suhtautuisi asiaan yhtä rauhallisesti, ei se saattanut olla kovin vakavaa laatua. Hän kertoi uudelleen mitä tiesi, ja molemmat miehet vaihtoivat äänettömän katseen. Copley naurahti taas.

"Hänen Majesteettinsa ja minä näytämme olevan samassa kadotuksessa."

"Minä varoitin sinua, että jos myyt vehnän omassa nimessäsi, saat niittää seuraukset siitä", torui Sybert.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Marcia äkisti.

"Tällä hetkellä, Miss Marcia, emme setänne ja minä ole niin hyvässä maineessa kuin oikeastaan ansaitsisimme."

"Oh, ei ole mitään vaaraa", Copley virkkoi. "He eivät uskalla murtautua taloon, enkä minä tietystikään ole niin tyhmä, että kulkisin täältä ympäri aseetonna. Lähetän aamulla ensi työkseni hakemaan muutamia karabinieriä vartioimaan huvilaa. Perhe voi muuttaa Roomaan jo maanantaina. Meillä ei ole mitään pelättävää", hän lisäsi katsoen rauhoittavasti Marciaan. "Joka on edeltäkäsin saanut varoituksen, on valmiiksi aseistettu — katsokaamme, että talo on vahvasti lukittu tänä iltana."

"Voitteko luottaa palvelijoihinne?" Sybert kysyi.

"Herran nimessä! Sitä en tosiaan tiedä. Kun tarkemmin ajattelen, luotan Pietroon vain niin kauan kuin hän on katseeni ulottuvissa. Hän on viime aikoina ollut sangen omituinen käytökseltään."

Marcian silmät laajenivat äkkiä kauhusta, kun hän muisti erään iltapäivän, jolloin hän oli tavannut Pietron keskustelemassa Gervasion isäpuolen kanssa huvilan alueella. Monet muutkin pikkuseikat, joihin hän ei silloin ollut kiinnittänyt minkäänlaista huomiota, näyttivät nyt saavan salaisen merkityksen.

Sybert näki hänen pelokkaan katseensa ja virkkoi huolettomasti: "Ei ole vähintäkään vaaraa, Miss Marcia. Aamulla saamme tänne sotilaita; mitä taas ensi yöhön tulee, niin vaikkakaan emme luota hovimestariin, on meillä talossa ainakin kolme luotettavaa miestä, jotka lisäksi ovat aseistettuja." Hän kosketti naurahtaen taskuansa. "Jos on tarvis, olen minä sangen tarkka ampuja ja samaten teidän setänne. Vähän aikaa sitten toivoitte jotain jännittävää tapahtuvaksi — jos teitä huvittaa, niin voitte pitää tätä seikkailuna."

"Aivan niin, Marcia", virkkoi setäkin. "Älä anna tatuoidun miehen häiritä untasi. Hän tuntuu vaarallisemmalta, kuin mitä hän itse asiassa on."

Toisetkin tulivat pengermälle ja ihailivat äänekkäästi illan kauneutta.

"Howard", pyysi Mrs. Copley, "etkö tahtoisi tulla neljänneksi vistipeliin?"

"Tulen heti", hän vastasi. "Emme puhu mitään toisille", hän virkkoi hiljaa Marcialle ja Sybertille. "Ei ole syytä heitä turhanpäiten kiihoittaa."

"Marcia, jos sinä ja Sybert haluatte tulla mukaan, voimme ottaa kuuden hengen pokeria vistin sijaan."

Sybert huomasi Marcian käden vapisevan, ja käsitti, että tytön hermoille olisi liikaa, jos hänen täytyisi pakoittautua syventymään korttipeliin.

"Kiitoksia, Mrs. Copley", hän vastasi; "on liian hieno ilta istua sisällä. Miss Marcia ja minä jäämme tänne."

Tuo ehdotus oli kova koetus hänen omille hermoilleen, mutta hän oli jo monien vuosien aikana harjoittautunut peittämään tunteensa; se oli kuin jumalantuomio, johon hän oli alistunut.

Vistiseurue palasi saliin ihailtuaan vielä hetken illan kauneutta. Sybert toi hallista Marcialle nojatuolin ja asettui itse pengermän kaiteelle sytyttäen savukkeensa niin huolettoman näköisenä, että Marcian täytyi häntä tahtomattaankin ihailla. Olisipa hän tiennyt, että tuo tyyneys oli vain pinnalla, vaikka tosin ei hänen sisäisellä kiihtymyksellään ollut mitään tekemistä luolassa makaavan miehen kanssa. He istuivat jonkun aikaa ääneti katsellen alas kimmeltävälle Campagnalle. Maisema oli yhtä kaunis kuin silloin eräänä iltana aikaisin keväällä, nyt oli vain täysi kesä. Se oli niin rauhallinen, niin idyllinen ja läpeensä täynnä Italian runoutta ja romantiikkaa, että tuntui kerrassaan mielettömältä ajatella kapinoita ja ryöstöjä tuon maiseman yhteydessä. Ainakaan ei Marcia niitä ajatellut tällä hetkellä; hän tahtoi luottaa setänsä sanoihin ja luovuttaa vastuunalaisuuden hänelle. Hänen mieltään poltti vain tuo hetki suihkulähteellä, joka vielä oli selittämättä heidän välillään. Hän oli nyt ensi kerran kahden kesken Sybertin kanssa sen jälkeen. Mitähän Sybert sanoisi? Oliko hän kenties jo unohtanut sen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan? Tietysti hän oli; se vain pilaisi asian; mutta jos Sybert lausuisi anteeksipyynnön ja onnittelisi, silloin Marcia saattaisi selittää. Mitähän hänen mielessään liikkui? tuo kysymys kohosi varmaan jo sadannen kerran Marcian mieleen, kun hän salaa tarkasteli hänen synkkiä, tunteettomia kasvojaan. Luuliko hän Marcian olevan kihloissa Paul Dessartin kanssa, vai aavistiko hän oikean syyn, miksi poika oli niin äkisti matkustanut Amerikkaan? Jos niin oli, ei Marcia siinäkään tapauksessa kohoaisi hänen silmissään. Sybert luulisi hänen leikkineen Paulin kanssa ja — Marcia punastui pelkästä ajatuksestakin — yrittäneen samaa häneen itseensäkin nähden.

Sybert katkaisi ensin hiljaisuuden. "Luulenpa tietäväni", hän virkkoi verkalleen, "missä tuo teidän krusifiksimiehenne tällä hetkellä liikkuu." Hän viittasi savukkeellaan kukkulaa kohti, jossa pienen Castel Vivalantin muurit kuvastuivat taivasta vasten. "Jollen erehdy, istuu hän paraillaan jonkun pienen majan peräkamarissa, seuranaan ystävämme Tarquinio, joka sivumennen sanoen on mieletön." hän lisäsi miettiväisesti. "Eivät karabinierit suotta vartioi näitä teitä. Joukko napolilaisia, joiden oikeastaan olisi pitänyt pysyä paikoillaan, on saapunut viime päivinä näille maille, he ovat suurimmaksi osaksi camorristeja ja hallitus ahdistaa heitä ankarasti. Tuo krusifiksisankari on epäilemättä juuri eräs heistä, ja todennäköisesti hän osui valitsemaan vanhoilta raunioilta lepopaikkansa, aavistamatta laisinkaan kuka täällä asui. Joka tapauksessa olen vahvasti vakuutettu siitä, että setänne ei ole se otus, jota hän metsästää. Italiassa on tällä hetkellä kylliksi muuta toimitettavaa, jotta olisi aikaa ajatella yksityistä kostoa — vaikka", hän jatkoi hymyillen, "en tahtoisi pilata teidän seikkailuanne."

Marcia ei vastannut, huoahti vain hiukan ja taas syntyi hiljaisuus heidän välilleen.

"Kerran tällaisena iltana", Sybert virkkoi uneksien, "te, Miss Marcia, ja minä olimme yhdessä ajelulla."

"Ja me emme vaihtaneet sanaakaan!"

"Taisipa olla niin", Sybert myönsi nauraen. "En ainakaan muista mistä keskustelimme."

Alhaalta laaksosta kuului miehen ääni laulavan tuttua kansanlaulua. He erottivat vain sävelen, mutta sanat olivat heille ennestään tutut:

"Avaa akkunasi, lemmikkini, niin tulen varastamaan sydämesi!"

Sybert kuunteli, katsellen tyttöä kulmiensa alta. Äkkiä hänet valtasi voimakas kiusaus, jota hänen oli vaikea vastustaa. Hän luuli Marcian kuuluvan toiselle, mutta miksi ei hän saattaisi varkaan tavoin koettaa ryöstää hänen sydäntänsä. Viime viikkoina hän oli saanut nähdä vuosikausia kestäneen toivonsa raukeavan tyhjiin; hän oli uupunut ja masentunut; hän oli taistellut taistelunsa yksinään ja oli nyt inhimillisen myötätunnon tarpeessa. Tuon taistelun aikana Marcia oli hallinnut koko hänen olentoaan. Hän oli nähnyt tytön luonteessa vielä uinuvia mahdollisuuksia, ne näyttivät lupaavilta, ja hänet oli äkkiä vallannut halu seurata ja ohjata hänen kehitystään. Tuo uusi tunne oli sitä kiihkeämpi, kun hänessä kaikki sellainen oli jo ollut melkein sammunutta. Ja sitten sekin oli häneltä riistetty. Tanssiaisillan jälkeen hän ei ollut hetkeäkään epäillyt, ettei Marcia olisi kihloissa Paul Dessartin kanssa. Hän ei milloinkaan tullut ajatelleeksi, että sinä hetkenä, jolloin hän yllätti heidät puutarhassa, Marcia juuri omalla hienolla tavallaan työnsi Paulin pois luotaan. Monet siihen asti merkityksettömät pikkuseikat olivat nousseet Sybertin mieleen, ja hän oli uskonut asian todeksi enempää kyselemättä. Oli kuin kohtalon ivaa, että tämä pantiin hänen kannettavakseen juuri silloin, kun se tuntui vaikeimmalta kestää. Tämä oli kuin Nemesiksen lopullinen kosketus, jolla vuosikausien työ täydennettiin ja viimeisteltiin.

Ja nyt, kun hän katseli tyttöä, valtasi hänet äkkiä raju kapinanhenki, joka yllytti häntä taistelemaan kohtaloa vastaan ja riistämään Marcian Paul Dessartilta. Koko hänen vaistonsa kiihoitti häntä taisteluun; vain kunnia pidätti häntä. Hän kääntyi poispäin ja tuijotti tuskaisin katsein etäisyyteen. Tyttö oli vapaasti valinnut — liekö sitten viisaasti vai ei, sen näyttäisi tulevaisuus. Sybert tiesi, ettei hänen kunniansa myöntäisi häntä ojentamaan edes pikku sormea kutsuakseen Marciaa takaisin.

Hän kokosi äkkiä päättävästi kaikki voimansa ja rupesi puhua lörpöttelemään kaikenlaisista yleisistä asioista — siitä, miten Tyrolissa oli paljon miellyttävämpi viettää kesänsä kuin Sveitsin järvien rannoilla, hän puhui sisilialaisten luonteesta, kirjoista, taiteesta, eurooppalaisista valtiomiehistä ja monista muista asioista, joita Marcia ei ollut milloinkaan ennen kuullut hänen mainitsevan. Se oli diplomaatin pientä pakinaa, miehen, jonka alituiseen täytyy olla valmis asettumaan toisen kannalle. Marcia oli aina tietänyt, että Sybert osasi, jos tahtoi, puhua muustakin kuin Italian politiikasta, sillä hän oli nähnyt hänet monilla päivällisillä ja kutsuissa, mutta hänen kanssaan Sybert ei ollut milloinkaan sitä harrastanut. Aluksi hän oli tuskin viitsinyt puhua mitään muuta kuin kaikkein pintapuolisimpia asioita, mutta sitten muuttui heidän suhteensa äkkiä sellaiseksi, ettei mikään muodollinen keskustelu ollut tarpeen. He olivat ikäänkuin syrjäyttäneet sen tilan, jolloin läheisempi tuttavuus kehittyy, ja olivat suoraan tulleet keskenään sellaiseen suhteeseen, että saattoivat ymmärtää toisiansa puhumatta sanaakaan. Ja nyt Sybert keskusteli kohteliaasti ja ylimalkaisesti, aivan kuin heidät vasta puoli tuntia sitten olisi esitelty toisilleen. Marcia tunsi itsensä loukkaantuneeksi; saattaisihan Sybert ainakin olla suora. Ajatelkoon hän hänestä mitä hyvänsä, tuollaiseen edeltäkäsin harkittuun teeskentelyyn ei olisi ollut syytä tuhlata sanoja. Marcian ei tänä iltana tarvinnut itsekseen miettiä katseliko Sybert häntä. Hänen katseensa ei hetkeksikään siirtynyt kuutamoiselta Campagnalta.

Noin puolen tunnin kuluttua tuli Mrs. Copley salin ikkunaan, tiedustelemaan eikö Marcia haluaisi vaippaa harteilleen. Oli kyllä lämmin, mutta iltakaste teki ilman kosteaksi. Marcia hymähti ajatellessaan, miten typerää oli puhua vaipoista tällaisena iltana, mutta hän nousi kuitenkin tottelevaisesti. He menivät sisään ja pysähtyivät salin ovelle. Vistin pelaajat tutkivat otsa rypyssä korttejaan; peli näytti olevan jännittävä.

Marcia pudisti nauraen päätään. "Pelata vistiä tällaisena iltana!"

Melville katsahti häneen hymyillen. "Niin, niin, Miss Marcia, me tulemme vanhoiksi — kuutamo ja romantiikka ovat nuoria varten."

Sybert hymyili melkein kolkosti kääntyessään poispäin. Hänestä tuntui, että tuo huomautus oli hänelle kuin ivaa.

Marcia meni huoneeseensa ja heittäen hartioilleen ohuen harsohuivin, hän pysähtyi hetkeksi avonaisen lasioven luo katsellen kuun valaisemaa maisemaa. Hän tunsi mielensä tuskaisen särkyneeksi ja toivottomaksi. Sybert oli etäällä hänestä, Marcia ei käsittänyt häntä ensinkään. Hän oli ilmeisesti tehnyt ratkaisunsa, jota mikään ei voinut järkyttää; Marcia ei saisi milloinkaan tilaisuutta selittää. Äkkiä hän kohotti päänsä ja oikaisi vartalonsa. Jos Sybert halusi asettua sille kannalle, niin — olkoon menneeksi! Marcia antaisi takaisin samalla mitalla. Hän lähti takaisin alas ja pysähtyi mennessään Geraldin ovelle. Iltaisin oli yleisenä tapana milloin hyvänsä pistäytyä katsomaan, että poika varmasti nukkui ja oli huolellisesti peitetty, vaikka tosin tänä iltana tuskin saattoi peitettä pitää välttämättömänä. Marcia kurkisti sisään, mutta astui samassa henkeään pidättäen peremmälle. Vuode oli tyhjä. Hän tuijotti hetkisen siihen tietämättä mitä ajatella, ja seuraavassa hetkessä hän kiiruhti käytävän toiseen päähän palvelijoiden puolelle. Hän naputti Biancan ovelle, mutta kun ei tavannut huoneessa ketään, kutsui hän Grantonin.

Ei ollut mitään syytä hätäillä, Granton vakuutti. Master Gerald ja pieni italialaispoika olivat luultavasti ruokasäiliössä rypäle- ja suklaavarkaissa.

"Oh", virkkoi Marcia helpotuksesta huoahtaen; "mutta missä on Bianca? Hänen pitäisi istua Geraldin luona, kunnes poika nukkuu."

Bianca! — Granton hymähti halveksivasti — kuka hänet tiesi! Hänen mielestään tyttö oli puolihullu. Samana iltana hän oli itkien tullut Grantonin huoneeseen, vakuuttaen sydämestään rakastavansa signoraa ja signorinaa, ja kärsivänsä hirveästi, kun hänen täytyi jättää heidät.

"Mutta eihän hän lähde meiltä", virkkoi Marcia. "Olemme päättäneet ottaa hänet mukaamme." Granton vastasi kohauttaen englantilaiseen tapaansa halveksuvasti olkapäitään ja intti, että tyttö on hassu. Marcia ei jäänyt väittelemään asiasta, vaan meni keittiöön, astuen aivan hiljaa, sillä hän oli päättänyt yllättää pikku varkaat heidän huomaamattaan. Hänen varovaisuustoimenpiteensä olivat turhat. Se osa talosta oli aivan autio. Ei missään näkynyt jälkeäkään pojista, eikä liioin palvelijoista. Ovet olivat auki ja huoneet tyhjiä. Marcia kiiruhti taas yläkertaan tuntien yhä kasvavaa pelkoa ja pistäytyi Gervasion huoneeseen. Siellä makasi poika vuoteessaan syvään uneen vaipuneena. Mitä tämä merkitsi? hän kysyi mielessään. Mitä Geraldille oli saattanut tapahtua, ja mihin olivat kaikki palvelijat menneet?