ESIPUHE (continued 3)

Renkipoika lähetettiin viemään kirjelippua, ja jonkun ajan kuluttua hän palasi takaisin kertoen tavanneensa herrasmiehen istumasta eräällä kivellä keskellä niittyä maalaamassa lampaan kuvaa; hän oli vienyt kirjeen perille ja toi samalla vastauksen siihen.

Vastaukseen oli muutamin ripein vedoin kuvattu nuori ranskalainen frakissaan, — käsi sydämellä paraillaan tervehtimässä molempia naisia, jotka vastaanottivat hänet hallin portailla, ja nurkkaan oli piirretty kello, joka osoitti kahdeksaa.

Marcia katseli piirrosta ja nauroi. "Tämä on tosiaan omalaatuinen vastaus, täti Katherine."

Mrs. Copley hymyili hyväksyvästi. "Hän tuntuu hyvin originellilta nuorukaiselta", hän myönsi.

"Luonnollisesti. Hänhän on Rooman kuuluisuus."

"Silloin kun ranskalaiset ovat miellyttäviä, he ovat vallan verrattomia; mutta jos he eivät ole, niin —". Hän ei löytänyt sanoja ja painui taas kirjailutyöhönsä.

Toisen aamiaisen aikana Marcia ilmoitti melkein toivorikkaalla äänellä, että hän epäili tulisivatko Roystonit ensinkään.

"Minkätähden he eivät tulisi?" kysyi täti.

"Heidän palvelijansa on lähtenyt pois, eikä heillä ole ketään apulaista pakkauksessa. Jos he tulevat tänä iltana tänne huvilalle, eivät he valmistu keskiviikkona lähtemään Perugiaan. Mrs. Royston ei sitäpaitsi mielellään ryhdy mihinkään hetken mielijohteesta. Hän tahtoo jo viikkoa ennen tehdä suunnitelmansa ja sitten noudattaa sitä. Olen aivan varma, että he eivät tule", hän lisäsi naurahtaen. "Mr. Benoit tulee lopulta olemaan ainoa vieras."

"Olen jo määrännyt päivällisen kello kahdeksaksi!" lausui Mrs. Copley liikuttavalla äänellä. "Ajattelin vielä ajella kreivittären luo iltapäivällä ja kutsua hänetkin meille."

"Oi ei, täti Katherine! Minä pyydän, ettet kutsuisi häntä tänä iltana. Jos vain Roystonit tulevat, on seura aivan kyllin suuri ilman häntä; ja sitäpaitsi ei hänellä olisi erittäin hauskaa — Mr. Syberthän ei ole täällä."

"Kreivitär tulee tapaamaan meitä eikä Mr. Sybertiä", vastasi Mrs. Copley hiukan terävästi.

Marcia hymyili kaakaokuppinsa takaa, mutta ei sanonut mitään.

Kun aurinko keskipäivällä lämpimästi heloitti, seisoi Marcia ikkunansa ääressä ja tuijotti hajamielisenä kauas, vanhaan luostariin päin, koettaen urhoollisesti nyt vihdoinkin tehdä ratkaisunsa. Lopulta hän kääntyi pois kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään ja antoi Paul Dessartin rasittavine itsepintaisuuksineen mennä menojaan aina Kuolleen meren pohjaan saakka. Ei maksanut vaivaa kiduttaa itseään sillä; Mrs. Roystonin mieli ei ainakaan ollut tuuliviirin tavoin käännettävissä. Marcia uskoi varmasti, että he eivät tulisi.

Päivä oli ihana, raikas ja säteilevä sadeviikon jälkeen, ja Marcia päätti äkkiä lähteä pienelle ratsastusmatkalle pudistaakseen mielestään kaikki kiusaavat ajatukset. Hän otti ratsastuspukunsa esille ja veti kellonnuorasta niin lujasti, että koko talo kaikui sen äänestä ja sai Grantonin saapumaan paikalle juoksujalkaa, mikä ei juuri ollut sopusoinnussa hänen ikänsä ja arvokkuutensa kanssa.

"Ei mitään vaarallista", nauroi Marcia vastaukseksi kamarineitsyen pelästyneeseen ilmeeseen; "päätin juuri lähteä ratsastamaan ja ensimmäisessä tarmonpuuskauksessani soitin kovemmin kuin oikeastaan tarkoitin. On aina tärkeä tehtävä, Granton, ratkaista niinkin mitättömät asiat, kuin ratsastusretki on."

"Aivan niin, miss", myönsi Granton vähän epämääräisesti, polvistuessaan auttamaan ratsastussaapasta hänen jalkaansa.

"Mitenkä ihmeellä kuninkaan kaartisotilaat saavat saappaat jalkaansa?" Marcia kysyi.

"En tiedä, miss", virkkoi Granton kärsivällisesti.

Marcia nauroi. "Lähetä sana talliin Angelolle, että hän toimittaa hevoset kuntoon viidentoista minuutin kuluttua. Aion tehdä pitkän ratsastusmatkan ja minun täytyy heti lähteä."

"Aivan niin, miss."

"Heti", huusi Marcia vielä hänen jälkeensä. Angelolle täytyi aina toistaa käsky. Hän oli italialainen eikä ollut vielä oppinut ajan arvoa.

Marcia sitoi huivinsa peilin edessä hyvin miehekkääseen solmuun, asetteli hatun huomattavasti vinoon ja ottaen piiskan ja hansikkaat lähti iloisena ulos hyräillen erästä hyvin yleistä napolilaista katulaulua.

"Jammo neappa, jammo ja… Funiclui funiculà."

Se päättyi rallatukseen; sanoja hän ei tuntenut. Portaiden päässä hän kohtasi Grantonin, joka seisoi mykkänä kärsivällisesti odottaen, milloin saisi tilaisuuden puhua.

Marcia lopetti laulunpätkänsä ja puhkesi nauruun. "No Granton, mikä on hätänä?"

"Angelo on vienyt master Geraldin ponyn Palestrinaan kengitettäväksi ja molemmat vaunut ovat ajossa, joten toiset palvelijat tarvitaan niihin, niin että ei ole ketään, joka tulisi teidän kanssanne ratsastamaan."

Marcian hymy vaihtui otsan rypistykseen. "Miten typerää! Ei Angelo saa mennä minnekään ilmoittamatta siitä."

"Mr. Copley on antanut hänelle määräyksen, että pony on kengitettävä;"

"Ei hän ole Mr. Copleyn renki; hän on minun."

"Aivan niin, miss", lausui Granton.

Marcia asteli hitaasti portaita alas vetäen otsansa yhä syvempiin ryppyihin. Hän tahtoi mennä ratsastamaan eikä mitään muuta sillä hetkellä. Hän arvasi edeltäpäin, että täti ehdottaisi, että hän ratsastaisi Tivoliin juomaan teetä kreivittären kanssa. Kauheinta mitä hän tiesi, oli ratsastaa tasaista hölkkää vaunujen vieressä; ja toiseksi kauheinta oli juoda teetä kreivittären kanssa.

Hän kuuli Mrs. Copleyn ja Geraldin äänet salista ja läheni ovea.

"Täti Katherine! Minä olen raivoissani! Nyt on vihdoinkin, neljän sadepäivän jälkeen tullut niin kaunista, että voisin mennä ulos ja olen aivan kuolla halusta päästä ratsastamaan. Mutta nyt on tuo onneton Angelo mennyt Geraldin ponyn kanssa pois, eikä ole ketään, joka voisi tulla hänen sijastaan minun mukaani. Sinun ei tarvitse ehdottaa minulle ratsastusta Tivoliin juomaan teetä kreivittären luona, sillä en kuitenkaan suostu siihen."

Hän päästi tämän vihanpurkauksen kynnykseltä. Astuessaan huoneeseen hän hämmentyi hiukan, kun näki Laurence Sybertin hitaasti nousevan tuoliltaan häntä tervehtimään — Sybert sattui aina olemaan saapuvilla silloin, kun Marcia esiintyi huonossa valossa. Hän kumarsi, kasvot kohteliaisuuden vuoksi totisina, mutta ärsyttävä hymyily ei piillyt kovinkaan pitkällä; ja katsoessaan häneen Marcia tunsi harmikseen punastuvansa korviaan myöten.

"Olen pahoillani Angelon vuoksi, kultaseni", lausui Mrs. Copley. "En tiennyt, että halusit mennä ratsastamaan tänä iltana. Mutta täällä on Mr. Sybert. Hän tuli tapaamaan setääsi, joka ei palaa ennenkuin illalla. Mr. Sybert varmaan mielellään lähtee kanssasi."

Marcia heitti tätiinsä silmäyksen, joka tuntui sanovan, "Oh, täti Katherine, odotahan, kun joudumme kahdenkesken!"

"Tosiaan, Miss Marcia, täytän mielelläni uskottoman Angelon paikan", hän vakuutti äänellä, joka ei tytön mielestä osoittanut ainakaan liikaa intoa.

"Kiitoksia paljon, Mr. Sybert", hän vastasi lempeästi hymyillen; "te olette erittäin ystävällinen, mutta en tahtoisi vaivata teitä. Täti Katherine haluaisi lähteä teidän kanssanne tervehtimään kreivitärtä."

"Jos sallitte, Miss Marcia, niin ratsastan sensijaan teidän kanssanne; sillä vaikka muuten erittäin mielelläni menisin Mrs. Copleyn kanssa tervehtimään kreivitär Torrenieriä, niin en haluaisi ajaa toistamiseen samaa tietä, tulin nimittäin juuri Tivolista."

"Te olette kauhean ystävällinen, mutta en todellakaan halua ratsastamaan. Olin vain harmissani Angelolle, joka lähti pois puhumatta mitään."

"Marcia", huomautti Mrs. Copley, "tuo ei kuulosta kohteliaalta."

Sybert nauroi. "Ei mikään, Miss Marcia," hän selitti, "tuota minulle tänä iltana suurempaa huvia kuin ratsastusretki teidän seurassanne; ja teidän luvallanne —" näin sanoen hän painoi soittokelloa.

Marcia kohautti olkapäitään ja antoi määräyksen Pietrolle, joka saapui huoneeseen.

"Vie sana talliin, että Kentucky Lil ja Triumvirate satuloidaan heti."

"Voitte mennä yläkertaan ja käyttää hyväksenne Howardin vaatesäiliötä", lausui Mrs. Copley. "Arvelen, että te ette tienneet valmistautua renkipojan virkaan."

"Koetan varoa tulemasta savisemmaksi kuin on välttämätöntä", hän lupasi lähtiessään huoneesta.

Hetken kuluttua hän palasi takaisin puettuna verkaisiin ratsastushousuihin ja nahkasäärystimiin. Marcia nojasi eteissalin kaiteeseen, tuijottaen kukkuloihin, samalla kun pieni tallipoika kuljetti hevosia hitaasti edestakaisin ajotiellä. Sybert auttoi hänet ääneti satulaan, ja sanaakaan vaihtamatta he nelistivät alas lehtokujaan. Sybert antoi arvoa sille, että Marcia olisi ennemmin jäänyt kotiin, kuin lähtenyt hänen seurassaan, ja tilanne lupasi hänelle hiukan huvitusta. Mies, jolla on taipumusta ivallisuuteen, on hyvin mielellään sievän tytön seurassa, joka ei haluaisi keskustella hänen kanssaan, mutta jonka olosuhteet kuitenkin siihen pakottavat. Sybertillä oli kova viikko takanaan, ja nyt hän oli erittäin halukas hiukan huvittelemaan Marcian kustannuksella.

He antoivat hevostensa kävellä portille saavuttaessa, ja Sybert katseli kysyvästi Marciaan. Tyttö ajoi edelle kääntyen vasemmalle kiemurtelevalle ajotielle, joka vei vuoristoon, poispäin Via Praenestinasta. Sybert ratsasti taas hänen viereensä ja niin nelistettiin aivan vaieten. Marcia ei viitsinyt aloittaa keskustelua; Sybert saisi sen tehdä, jos haluaisi, muussa tapauksessa jatkaisivat he vaitioloa. Ensimmäisen mailin ajan Sybert esiintyi äänettömänä kuin hyvin kasvatettu renkipoika ainakin. Mutta lopulta, kun he hiljensivät vauhtia eräässä jyrkässä mäenrinteessä, hän rikkoi hiljaisuuden.

"Menemmekö jonnekin, vai ratsastelemmeko vain huviksemme?"

"Vain huviksemme."

Hän ryhtyi uudelleen keskustelemaan vasta kun he olivat kukkulan huipulla ja lausui: "Nyt on ihana päivä".

Marcia tarkasteli maisemaa arvostellen.

"Erittäin ihanaa", hän myönsi.

"Sade näyttää kuitenkin olevan tulossa", Sybert virkkoi levottomasti suunnaten katseensa pieneen pilvenhattaraan taivaanrannalla.

Marcia tutki hetken aikaa taivasta urhoollisesti ponnistellen pysyäkseen vakavana, mutta sitten hän puhkesi nauruun.

"Minun mielestäni koettaisimme hyötyä tästä mahdollisimman paljon", hän virkkoi.

"Sen saavutamme parhaiten filosofian avulla", Sybert myönsi.

"Oletteko nähnyt Gervasiota?"

"En ole vielä tavannut häntä. Hän voi luultavasti hyvin?"

"Hän on suoraan sanoen ruokahalu ruumiillistuneena!"

"Arvasin, että hänellä olisi sen suuntaisia taipumuksia. Mrs. Copley sanoi, että te olette saanut kärsiä vainoa hänen tähtensä."

"Kertoiko hän teille pojan isäpuolesta? Se olisi ollut minun asiani; hänen olisi pitänyt jättää se minun tehtäväkseni. Olisin osannut kertoa sen paljon värikkäämmin. Se oli tosi seikkailu, eikö totta?"

"Oli kyllä. Ja te suoriuduitte siitä onnellisesti. Siitä olisi voinut tulla pahempikin seikkailu kuin te olisitte halunnut."

"Oh, minä rakastan seikkailuja."

"Aivan niin, siinä tapauksessa, että ne päättyvät onnellisesti. Mutta nuo italialaiset talonpojat ovat kostonhimoista väkeä silloin, kun he saavat päähänsä, että he ovat kärsineet vääryyden. Minun mielestäni olisi viisainta, että te ette ratsastelisi niillä tienoin."

"Eikö kaksi poikaa ja kuski ole tarpeeksi suuri seurue — ponyhevoseen ei sopisikaan juuri enempää."

"Yhtä kaikki, leikki pois, en usko, että se on teille turvallista. Koko maassa vallitsee nykyään kiihoittunut mieliala".

"Te olette aivan yhtä kauhea kuin täti Katherine puhuessaan siitä tatuoidusta miehestä! Mitä taas siihen tulee, että minun pitäisi pelätä näitä talonpoikia, niin voin vakuuttaa teille tuntevani jokaisen ihmisen Castel Vivalantissa, ja he ovat minusta suorastaan jumaloitavia olentoja, lukuunottamatta Gervasion sukulaisia."

"Jos olisin teidän setänne", virkkoi Sybert, "pitäisin enemmän sellaisesta veljentyttärestä, joka paremmin ottaa vaarin neuvoistani."

"Olen kyllä valmis seuraamaan hänen neuvojaan, mutta tepä ette olekaan setäni."

"En", lausui Sybert, "en olekaan; ja —"

"Ja mitä?" kysyi Marcia.

Hän nauroi.

"Luullakseni teimme välirauhan, eikö totta? Arveletteko, että olisi parasta alkaa vihollisuudet uudelleen?"

"Minun mielestäni meillä on ollut useita pieniä kahakoita huolimatta välirauhasta."

"Ei kumpikaan puoli ole kuitenkaan kärsinyt kovin suuria vahinkoja. Minä ehdottaisin, että jos raskaan tykistön on ryhdyttävä taisteluun, säästäisimme sen kotimatkaksi."

"Olkoon niin. Puhukaamme vielä ilmasta. Se näyttää olevan ainoa seikka, jonka suhteen olemme yksimieliset."

Sybert kumarsi juhlallisesti.

"Viime viikolla on ollut jotenkin sateista."

"Erittäin sateista."

"Huvila on taitanut olla hiukan kostea."

"Sangen kostea."

"Onko aika käynyt pitkäksi?"

"Hyvin pitkäksi!" Marcia nauroi ja antoi heidän vuorokeskustelulleen uuden käänteen. "Olen kuluttanut päiväni lukemalla."

"Todellako? Mitä kirjaa?"

"Egoistia."

"Se on kai Meredithin kirjoittama? Ettekö pidä häntä hiukan — hm kuinka sanoisin — sadepäivänä, ymmärrättehän?"

"Minusta Egoist oli erittäin opettava teos. Siinä saa sivultapäin mielenkiintoisia tietoja miehistä, joita tuntee."

"No, no, malttakaapas, Miss Marcia", Sybert huudahti. "Tuo ei ole juuri kaunista; te panettelette meitä."

"Älkää syyttäkö minua — teidän täytyy syyttää kirjan tekijää. Ja hän on itse mies."

"Häntä voi pitää petturina. Jos hän joutuu vangiksi ja tuodaan leirille, määrään hänet ammuttavaksi auringonnousun aikana."

"Ei hän väitä kaikkia miehiä Sir Willoughbyn kaltaisiksi", virkkoi Marcia imarrellen. "En ajatellut teitä juuri siinä yhteydessä. Mutta jos arvelette sopivanne siihen, niin se on oma asianne."

"No sanokaamme sitten, että vertaus ei sovi ja määrätkäämme toinen henkilö, jota muistutan — esimerkiksi Daniel Deronda — Withfield, Whitford tai miksi häntä nimitettiinkään?" (On muistettavaa, että Whitford oli musta hevonen, joka esiintyi kirjan lopussa ja anasti sankarittaren).

Marcia nauroi. "En tosiaankaan usko, että jälkimmäinen vertaus sopii sen paremmin. Pelkään, että te ette esiinnykään kirjassa, Mr. Sybert."

He saapuivat tienhaaraan ja pidättivät taas hevosiaan.

"Mitä tietä?" Sybert kysyi.

Marcia pysähtyi ja katseli ympärilleen. Oltiin jo korkealla vuoristossa, ja vielä korkeamman kukkulan harjalla kohosi vanha luostari, jonka tornit hän saattoi nähdä ikkunastaan. Hän osoitti piiskallaan kapeaa, harmaata tapulia, joka erottautui taivasta vasten.

"Sinnekö aiotte?" Sybert kysyi.

"Onko se liian kaukana? Olen toivonut päästä sitä lähempää näkemään aina siitä asti kuin tulimme huvilalle."

Sybert mittaili silmillään etäisyyttä. "Luulisin, että sinne on noin seitsemän kilometriä linnuntietä, mutta en voi sanoa pitkäkö matka on tietä myöten. Voimmehan koettaa kuitenkin; ja jos teillä ei ole kiirettä kotiin, niin ehkäpä pääsemme sinne saakka."

"Eihän mikään estä meitä kääntymästä takaisin, jos matka tuntuu liian pitkältä", huomautti Marcia.

"Aivan niin; ainahan saattaa kääntyä takaisin", myönsi Sybert.

"Saattaa aina kääntyä takaisin." Näihin sanoihin kiintyi Marcian huomio, kun hän kertasi ne mielessään. Niillä näytti olevan syvempi merkitys, ja hän alkoi taas itsekseen punnita tunteitaan Paulia kohtaan. Saattoiko hän kääntyä takaisin? Eikö jo ollut liian myöhäistä? Ei, jos hän kerran oli väärällä tiellä, mitä pikemmin hän kääntyi, sen parempi; mutta oliko se sitten väärä tie? Eihän ollut olemassa mitään tienviittoja; päämäärä oli piilossa, mutkan takana. Hän jatkoi ratsastustaan, unohtaen puhua kumppanilleen, kasvoilla ikäänkuin varjo ja silmissä vakava ilme.

"No?" Sybert kysyi, "tarvitsetteko neuvojani?"

"Pelkään, että te ette voi tässä asiassa auttaa", Marcia vastasi naurahtaen.

He ratsastivat yhä korkeammalle vuoristoon istutettujen oliivilehtojen ja kaltevien viinitarhojen keskitse, läpi peltojen, jotka olivat kirjavanaan lemmikkejä ja unikoita. Koko luonto viheriöksi ja välkkyi sateen jälkeen, ja vuoristotuuli puhalteli raikkaasti kasvoihin. Ei kumpikaan voinut olla nauttimatta päivän kauneudesta. Heidän keskustelunsa oli kevyttä, vapaata ja vilkasta — pelkkää lörpöttelyä; mutta silloin tällöin se sai vakavammankin sävyn, jonka jälkeen taas melkeinpä vastenmielisesti soljui entiseen uraansa. Marcia ei ollut milloinkaan nähnyt Sybertiä sellaisena, ja hän tuumi itsekseen, ettei hän oikeastaan ensinkään tuntenut häntä. Tuskin he olivat lausuneet ainoatakaan mielipidettä keskustellessaan keskenään kuluneiden kuukausien aikana. Sybert oli Marcian mielestä kuin tuntematon maanosa, joka juuri senvuoksi veti häntä puoleensa.

Sybert puolestaan katseli tuon tuostakin uteliaasti tyttöön, kun tämä singahdutti hänelle vastauksen toisensa jälkeen. Hänen mieleensä jäi aina pysyväiseksi se vaikutus, jonka ihminen ensi näkemältä häneen teki. Kun hän ensimmäisen kerran tapasi Marcian teekutsuissa, oli tyttö istunut keskellä iloista ryhmää, koko seuran huomion esineenä. Hän oli sievä ja puoleensavetävä, puku oli moitteeton ja koko olento läpeensä huoleton. Sybert oli niinä kolmenatoista vuotena, jotka hän oli viettänyt seuraelämässä, tavannut monenkaltaisia naisia; ja kokemus oli johtanut hänet siihen kyynilliseen lopputulokseen, että nuori ja kaunis nainen on aina tietoinen näistä ominaisuuksistaan. Mutta tarkastellessaan Marciaa tällä hetkellä hän ihmetteli itsekseen, oliko hän sittenkään arvostellut tyttöä oikein. Hänen mieleensä juolahti, että se, mitä hän oli pitänyt tietoisuutena, oli pikemminkin nuoruuden itsetiedottomuutta; tytön tilapäinen sydämettömyys saattoikin johtua vain kokemuksen puutteesta. Hän ei tiennyt mitään elämästä oman pienen maailmansa ahtaiden rajojen ulkopuolella. Ja kuitenkin huomasi Sybert hänessä jonkinlaista huoletonta uskaliaisuutta ja tiedonhalua, johon hän tunsi vastakaikua omassa itsessään. Sen hän oli huomannut sinä iltana, jona Gervasio löydettiin. Samaa ilmeni Marcian kasvoissa nytkin, kun hän nelisti vastatuuleen, katse kiinnitettynä keskiaikaisen luostarin rappeutuneisiin torneihin. Sybert tiesi, ettei hän ollut käyttäytynyt erittäin lempeästi tyttöä kohtaan; häntä oli huvittanut se vastustushalu, jota Marcia melkein vaistomaisesti oli osoittanut. Katsellessaan häntä nyt Sybert tunsi hetken mielijohteen valtaamana halua irroittaa hänet ympäristöstään, antaa uusi suunta hänen ajatuksilleen, ja näyttää hänelle uusia maailmoita.

Ratsastettuaan hurjaa neliä erään kukkulan harjalle Marcia hiljensi nauraen vauhtiaan korjatakseen tukkaansa, joka pörröisenä uhkasi pudota korville. Hän heitti ohjat huolettomasti hevosen kaulalle saadakseen molemmat kätensä vapaiksi. Mutta sen nähdessään kurottautui Sybert sivulle ja tarttui ohjiin.

"Malttakaahan, nuori ladyni", hän huomautti, "jonakin kauniina päivänä te vielä teette kuperkeikan, jos ratsastatte tuolla tavoin."

Marcia katsahti häneen vastaväite huulillaan, mutta Sybertin ilme sai hänet vaikenemaan. Hän ei ollut kriitillisen näköinen kuten tavallisesti. Marcian sanat vaihtuivat nauruksi.

"Tiedättekö, Mr. Sybert, mitä haluaisin tehdä teidät nähdessäni? Heittää ohjat irralleen ja nelistää mäkeä alas kädet ilmassa."

"Ehkä olisi parasta, että minä hoidan ohjakset", ehdotti Sybert tyynesti.

"Ei kukaan saata herättää ihmisessä sellaista salaista vastustushalua kuin te! Tuskin lausutte sanaakaan, ennenkuin minua jo haluttaa menetellä päinvastoin kuin te tahdotte."

"Sepä on hyvä tietää. Asetan vastaisuudessa ehdotukseni sitä silmällä pitäen."

Marcia painoi hatun taas päähänsä ja ojensi kätensä. Sybert antoi hänelle ohjat hiukan epäröiden.

"Voinko luottaa siihen, että te hillitsette päähänpistonne?" hän kysyi katsellen rinnettä heidän edessään.

Marcia kokosi ohjat käsiinsä, mutta ei liikahtanutkaan. Sensijaan hän puoleksi kääntyi satulassaan ja katseli taakseen.

He olivat erään vuoren harjalla. Kukkulajonoja näkyi toinen toistaan alempana, kunnes ne lopulta häipyivät näkymättömiin, muodostaen avaran Campagnan tasangon. Edessäpäin kohosi alaston Sabine-vuoristo rosoisine huippuineen taivasta kohti, ja näköpiirissä häämöitti kaksi Apeninnien lumipeitteistä huippua. Kaikkialla vallitsi Italian kevään häikäisevä väriloisto tuhansine eri vivahduksineen.

"Italia on ihana, eikö totta?" kysyi Marcia koruttomasti.

"On", Sybert myönsi; "Italia kantaa kauneuden kirousta."

Marcia käänsi kysyvästi katseensa maisemasta seuralaiseensa.

"Kansakunta, joka on luotu taiteilijain malliksi!" Sybert huudahti puoleksi ivallisesti. "Synnynnäisen kauneutensa tähden eivät italialaiset saata kukoistaa kuten muut kansat."

"Ehkäpä", Marcia arveli, "heidän kauneutensa on hyvitys. Tiedän, että he ovat köyhiä; mutta luuletteko, että he eivät tiedä miten tulla onnelliseksi siitä huolimatta?"

"He tulevat liian vähällä onnellisiksi. Siinä on heidän toinen kirouksensa."

"Mutta ettehän tietenkään tahtoisi, että he olisivat onnettomia", väitti Marcia. "Koska heidän kerran on oltava köyhiä, niin onhan hauskempaa nähdä heidät tyytyväisinä."

"Eipä suinkaan. Heillä ei ole mitään, mihin voisivat olla tyytyväisiä."

"Mutta en käsitä, että on mitään eroa siinä, mihin on tyytyväinen, kun kerran on tyytyväinen."

Sybert katseli hymyillen tyttöön.

"Loruja, Miss Marcia; nyt ette puhu niinkuin ajattelette. Jos ihmiset ovat tyytyväisiä osaansa, niin voiko se silloin koskaan parantua. Arveletteko, että italialaisten pitäisi olla onnellisia? Olette nähneet, miten he elävät tai — ei", hän keskeytti, "ette tiedä siitä yhtään mitään."

"Tiedän kyllä", Marcia vastasi. "Tiedän, että he ovat köyhiä — kauhean köyhiä — mutta siitä huolimatta he löytävät omasta elämästään paljon iloakin."

Sybert pudisti päätään. "Ette voi todistaa minulle tuota väitettänne. Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan pyhästä tyytymättömyydestä? Sitä juuri nämä ihmiset tarvitsisivat — ja", hän lisäsi synkästi, "toisilla sitä jo onkin".

"Pyhä tyytymättömyys", Marcia kertasi. "Miten hirveältä se kuuluukaan! Silloinhan eläisi vaan kostoa varten".

"No niin", hymähti Sybert, "täytyyhän miehen elää muutakin kuin vain ruokaansa varten".

"Voihan hän elää perheensä hyväksi", Marcia virkkoi.

"Aivan niin, jos hänellä se on. Muussa tapauksessa hänellä täytyy olla joku aate".

Marcia katsahti Sybertiin kulmainsa alta. Hän olisi tahtonut kysyä, minkä aatteen hyväksi hän eli, mutta ei uskaltanut. Hän huomautti vain: "On omituista, eikö totta, miten ne aatteet, joiden hyväksi ihmiset ennen elivät, ovat kadonneet? Ritariaate, ristiretket, sodankäynti ja erakkona eläminen, — en tosiaan tiedä mitä enää on jäljellä".

"Useimmat vanhat ihanteet ovat hävinneet", Sybert myönsi. "Mutta meillä on taas uusia, jotka ovat riittävän huonoja täyttämään tämän vuosisadan pakottavan tarpeen. Mieshän voi esimerkiksi palvella liikemaailmaa epäjumalanaan".

Marcia liikahti hiukan levottomasti satulassaan ajatellessaan isäänsä, joka aivan varmaan harjoitti juuri tätä epäjumalanpalvelusta. Sybertin mieleen johtui, ettei tämä ollut aivan sopiva keskustelunaihe, ja siksi hän jatkoi melkein välittömästi —.

"Onhan sentään jäljellä taide, johon aina voi turvautua".

"Sitä vastaan kai teillä ei ole mitään sanomista", huomautti Marcia.

"Ei, se on kyllä tavallaan hyvä", Sybert myönsi; "vaikka tosin pintapuolinen".

"Siinä tapauksessa eivät taiteilijat myöntäisi sitä tosi taiteeksi".

"Tuskinpa", hymähti Sybert; "mutta onhan olemassa suuri joukko todellisempia asioita".

"Mitä esimerkiksi?"

"No, vaikkapa meidän kolme ruoka-ateriaamme".

Marcia nauroi, ja kysyi sitten —

"Olettakaamme, että te, Mr. Sybert, tuntisitte henkilön, jolle taide on kaikki kaikessa — jonka ainoa halu olisi saada maailma kauniiksi, mitä hänestä arvelisitte?"

"Enpä juuri mitään", hän vastasi; "entä te?"

"Minun mielestäni te itse menette hyvän joukon pitemmälle vastakkaiseen äärimmäisyyteen!"

"En ensinkään", Sybert puolustelihe. "Pidän kyllä taidetta suuressa arvossa; mutta minun mielestäni on elämässä niin paljon tärkeämpiä virtauksia, ettei ole aikaa vaivata paljon itseään sillä. Joka tapauksessa, luulenpa että tuo mielenmuutos pitää kokea täällä Italiassa. Niin, minuunkin nähden se on totta", hän lisäsi. "Minun oli tapana ennen ajatella, että Botticelli, Giorgione ja muut sen kaltaiset olivat todella tärkeitä henkilöitä".

"Mutta nytkö olette päässyt siitä ajatuksesta?" Marcia kysyi.

"Niin, olen päässyt siitä — minun on täytynyt".

Marcia nauroi taas. "Mr. Sybert", hän lausui, "te olette kauhean omituinen mies. Te olette jossain suhteessa kokonaan tunteeton, ja toisessa taas hyvin tunteellinen".

"Miss Marcia, minun mielestäni te itse olette aivan samoista syistä kauhean omituinen nuori nainen".

Oli saavuttu tienkäänteeseen, jossa uhkaavan jyrkänteen reunalle oli kallioon hakattu pieni Madonnan alttari, jonka vieressä oli karkeatekoinen rautainen risti.

"Joku onneton raukka on tässä saanut surmansa", lausui Sybert pidättäen hevostansa ja kurottautuen satulasta selventämään tahraantunutta omistuskirjoitusta, joka oli ristiin kaiverrettu. "Felice Buconi sai tässä paikassa surmansa salamurhaajan käden kautta vuonna 1840. Rukoilkaa hänen sielunsa edestä", luki Sybert kääntäen kirjoituksen englanninkielelle. "Mies parka! On traagillista, kun Italiassa saa surmansa salamurhaajan käden kautta".

"Miksi se on traagillisempaa Italiassa kuin muualla?"

"Senvuoksi, että kuolee nauttimatta sitä ennen sakramenttia, ja saa pelätä jäävänsä taivaan oven ulkopuolelle".

"Oo!" Marcia huudahti. "Kun Gervasion isä toivoi minun kuolevan halvaukseen, tahtoi hän sillä lausua minulle tuomion tulevaakin elämää varten, eikä ainoastaan tätä nykyistä".

"Aivan niin. Halvaus on italialaiselle hyvin tehokas kirous".

"Luulenpa", tuumi Marcia, "että pidän enemmän uskonnosta, joka ei hyväksy kiirastulta".

"Minun mielestäni", Sybert lausui, "on kiirastuli paljon ylevämpää kuin mikään, mitä protestanttinen oppi tarjoo. Siinä on jotain, minkä eteen voi kuolla".

"Mitä siihen tulee, olisi minusta helpompi kuolla, jos tietäisi pääsevänsä suoraan taivaaseen".

"Mitä sillä käsitätte? Kultakatuja, ikuista auringonpaistetta ja enkelilaulua!"

"Oh, eipä välttämättä juuri sitäkään. Tuo kaikki on pikemmin vertauskuvallista".

"Ainakin", tuumi Sybert, "täydellistä rauhaa ja kauneutta ja onnea eikä mitään sen enempää. Älkää uskotelko minulle, Miss Marcia, että tahtoisitte ikuisesti olla sellaisessa paikassa. Loma-ajaksi se sopisi, mutta ikuisesti!"

"Ehkäpä enkelien käsitys onnesta on toisenlainen kuin ihmisten".

"Siinä tapauksessa enkelit ovat paljon alhaisemmalla asteella kuin ihmiset. Vain hyvin itsekäs ihminen — tai miksikä ei hyvin itsekäs enkelikin — olisi onnellinen paikassa, jossa päämäärä on saavutettu, jossa ei enää ryhdytä mihinkään, ja asettuisi tyytyväisenä nauttimaan iäistä autuutta, sillä aikaa kuin maailmassa vielä olisi paljon toimitettavaa".

"Minäpä luulen", arveli Marcia, "että silloin, kun teistä tulee enkeli, te unohdatte koko maailman ja jätätte kaiken surun ja kurjuuden taaksenne".

"Sellainen on narrien paratiisi!" intti Sybert.

Äkillinen ukkosen jyrähdys keskeytti heidän puheensa. Kun he katselivat ympärilleen, oli aurinko kadonnut. Sybertin pieni pilvi taivaanrannalla oli kasvanut ja levinnyt yli koko taivaan.

"No, Miss Marcia", hän sanoi nauraen, "pelkään, että saamme kylmän kylvyn palkaksi syventymisestämme taiteeseen ja filosofiaan. Käännymmekö takaisin?"

"Kastumme joka tapauksessa", Marcia arveli, "minä tahtoisin ensin nähdä luostarin, kun kerran olemme tulleet näin pitkälle". Hän katseli heidän edessään lepäävän laakson toiselle puolen, jossa luostarin synkät ja jylhät muurit kohosivat sypressien keskellä, tuskin puolen mailin päässä heistä.

"Jos menette lähelle, ette näe yhtään enempää siitä kuin täältä käsin", tuumi Sybert. "Minä neuvoisin teitä nopeasti katsomaan ja sitten kiiruhtamaan pois".

Hänen vielä puhuessaan suhahti viileä tuulenhenki yli laakson huojuttaen oliivipuita ja kääntäen lehtien hopeanharmaan alapinnan näkyviin. Sitä seurasi salaman välähdys ja pari suurta vesipisaraa putosi heidän kasvoilleen.

"Jospa olisimme siellä sisällä!" huudahti Marcia, yrittäen parhaansa mukaan hallita Kentucky Liliä, joka levottomasti vavahteli.

Sybert katseli nopeasti ympärilleen. Taivaalla ajelehtivat pilvet ja pahaa ennustava, oranssinvärinen valaistus, joka äkkiä oli laskeutunut seudun yli, todistivat ankaran vuoristomyrskyn olevan tulossa. He kastuisivat läpimäriksi, ennenkuin ehtisivät luostariin, joka loppujen lopuksi ei osoittaisi suurtakaan vieraanvaraisuutta naiselle. Samassa huomasi Sybert matalan kivirakennuksen lähempänä, sen kukkulan rinteellä, jonka he juuri olivat sivuuttaneet. "On parempi, että käytämme tuota hyväksemme", hän lausui viitaten piiskallaan siihen suuntaan. "Vaikkakaan se ei ole erittäin lupaavan näköinen, saamme siitä ainakin suojaa, kunnes myrsky on ohi".

XIII Luku.

Sadepisarat putosivat jo tiheään, kun he saapuivat majalle. He nousivat nopeasti hevosen selästä ja työntyivät sisään laajaan kivestä rakennettuun holvikäytävään, joka teki eteisen virkaa. Sisäänkäytävän kohdalla oli karkeista laudoista kyhätty ovi, joka oli raollaan ja paukahteli tuulessa. Sybert vetäisi sen auki ja talutti hevoset sisään. Se näytti olevan viinikellari, joka arvatenkin oli luostarin omaisuutta. Huone oli matala, mutta avara, lattia likainen ja seinät epätasaisesti muuratut; taka-osassa häämöitti kaksi suunnatonta juomanpanoallasta, ja lattialla oli hajallaan maanviljelyskaluja. Ilma oli kosteata ja löyhkähti viiniltä ja käyneeltä rypälemehulta.

Sybert kiinnitti hevoset ohjaksilla matalaan puomiin ja Marcia istuutui erään auran nojaan ja tutki miettiväisenä ympäristöään. Vähän ajan kuluttua saapui Sybert hänen luokseen.

"Ei tämä ole erittäin miellyttävä pakopaikka, mutta täällä on ainakin kuivempaa kuin avoimella tiellä".

Marcia siirtyi hiukan ja tarjosi Sybertille osan istuimestaan.

"Luulen, että voin käyttää tätä hyväkseni", hän virkkoi vetäen esiin laudanpätkän, jonka asetti jotakuinkin epävarmasti kallelleen auran poikki. Varovasti he istuutuivat sille ja Marcia huomautti —

"Jos teidän toivonne toteutuisi, Mr. Sybert, niin istuisimme McCormickin niittokoneella".

"Siinä olisi ainakin mukavampi olo", hän vastasi. Ulkona satoi rankasti ja tuon tuostakin välähti salama. Sisämaasta päin, yli Volscian vuorten ajelehti synkkiä pilviä, jotka kasaantuivat yhä raskaammiksi heidän yläpuolelleen. Marcia istui katsellen nousevaa myrskyä ja huudahti sitten äkkiä:

"Tällainen tilanne sopisi vaikka johonkin romaaniin! Joudutaan keskelle ukonilmaa Sabine-vuoristossa, ja etsitään suojaa autiosta viinikellarista — se kuulostaa aivan Duchessin romaaneilta".

"Siinä on tuttu kaiku", Sybert myönsi. "Teidän osallenne jää vain nyrjäyttää nilkkanne".

Marcia naurahti hiljaa, jännittynyt sävyäänessään.

"Minulla ei ole ollut eläissäni niin monia seikkailuja kuin nyt, tultuamme Villa Vivalantiin — Marcellus, Gervasio, Gervasion isäpuoli ja nyt tämä rajuilma vuoristossa! Jos tätä yhä jatkuu en käsitä, miten meidän täällä olomme lopulta päättyy".

"Henry James, kuten tiedätte, sanoo että vain henkiset seikkailut ovat jonkun arvoisia".

Marcia suhtautui epäilevästi tähän väitteeseen.

"Henkisistä seikkailuista", hän huomautti, "ei koskaan voi olla varma, oliko se todella seikkailu; saa aina pelätä itse kuvittelevansa puolet. Minä harrastan enemmän sellaisia, jotka ulkonaisestikin ovat jännittäviä. Todellisessa verenvuodatuksessa on jotain viehättävää".

Sybert käänsi välinpitämättömän näköisenä katseensa hänestä.

"Oh, jos te haluatte pelkkää verenvuodatusta", hän virkkoi kuivasti, "saatte nähdä sitä missä teurastajan puodissa hyvänsä".

Marcia katseli häntä hetkisen ja huomautti sitten: "Luulen, että te tieten tahtoen olette ilkeä, Mr. Sybert. Teillä on —" hän tapaili sanaa, mutta kun ei keksinyt sopivaa, lausui hän hyvin ylimalkaisesti — — "kauhea tapa vastata ihmisille".

Sybert kääntyi nauraen Marcian puoleen. "Jos todella uskoisin teidän tarkoittaneen mitä puhuitte, ottaisin vieläkin 'kauheamman' tavan".

"Puhun täyttä totta", Marcia selitti. "Olen aina mielelläni lukenut tappeluista, juonista ja murhista. On hauskaa kun hieman annetaan veren räiskyä. Se on kuin jonkunlainen rohkeuden konkreettinen symbooli".

"Oo — minä näin tässä eräänä päivänä tuollaisen rohkeuden konkreettisen symboolin, mutta en voi sanoa, että se vaikutti minuun puoleensavetävästi".

"Mitä se oli?"

"Näin miehen, joka makasi tiensyrjässä, verisessä ja likaisessa vesilätäkössä, suu auki ja pari tikarin haavaa niskassaan, aivot vedettyinä kasvoille — aivot saattavat kyllä olla hyödylliset, mutta kauniit ne eivät ole".

Marcia katseli totisena häneen, heikko inhon ilme kasvoillaan.

"Te kai arvelette, että olen nyt kauheampi kuin milloinkaan?"

"Niin", virkkoi Marcia, "sen teen".

"Älkää sitten lausuko niin päättömiä väitteitä, kuin että pidätte verenvuodatusta viehättävänä. Maailma on jo päässyt siitä mielipiteestä. Sallitteko että poltan? En luule, että olisi haitaksi tällä paikalla saada hiukan tupakansavua".

Marcia nyökkäsi myöntäen ja katseli ääneti häntä, kun hän otti savukkeen ja etsi taskustaan tulitikkuja. Takin taskusta hän ei niitä löytänyt, vaan rupesi kaivelemaan liivintaskujaan. Äkkiä Marcia huudahti —

"Mitä teillä on taskussanne, Mr Sybert?"

Tyytymättömyyden varjo kuvastui Sybertin kasvoilla.

"Se on räjähdyspommi".

"Revolveri! Mitä varten te kannatte sitä? Sehän on vastoin lakia".

"Elkää toki kertoko poliisille", Sybert pyyteli. "Olen aina mielelläni leikitellyt tuliaseilla; se on tottumus, josta en ole päässyt".

"Mitä varten te kannatte sitä?" tiedusteli Marcia uudelleen.

Sybert löysi tulitikkunsa ja sytytti savukkeensa hiljaa mielessään harkiten. "Te kyselette liian paljon, Miss Marcia", hän virkkoi alkaen astuskella edestakaisin savisella lattialla.

Marcia jäi istumaan nojaten kyynärpäätä polveensa, poski käden varassa ja katseli ulos myrskyyn. Samassa Sybert tuli takaisin ja istuutui taas hänen viereensä.

"Onko meidän välirauhamme rikottu?" hän kysyi.

Ennenkuin Marcia ehti vastata, välähti kirkas salama, jota seurasi korviatärisyttävä ukkosen jyrähdys. Kohisten syöksyi sadevesi irtonaisia tiilejä vasten saaden aikaan kanuunanjyrinää muistuttavan äänen. Ilma tuntui värähtelevän sähköstä. Hevoset sätkyttelivät ja pärskivät kauhuissaan, ja Sybert ponnahti pystyyn rauhoittamaan niitä.

"Jumalan tähden! Tämäpä on rajuilma!" hän huudahti.

Marcia hypähti oviaukolle ja seisoi siellä katsellen myrskyn vallassa olevaa laaksoa. Vettä tuli melkein kuin saavista kaataen; pilvet riippuivat matalalla, mustina ja läpitunkemattomina paitsi silloin, kun välähtävä salama repäisi ne kahtia. Vuoren huipulla, laakson toisella puolen kohosi neliskulmainen luostarintorni uhmailevana myrskyn keskellä, sypressien ympärillä huojuessa ja rimpuillessa kuin kuolintuskissaan. Sybert saapui hänen viereensä ja molemmat katselivat ääneti myrskyn riehuntaa.

"Tuossa", huudahti Sybert äkkiä, äänessään voitonriemua — "tuossa on Italia!" Hän osoitti vanhoja muureja, jotka kohosivat niin järkkymättöminä myrskyn keskellä. "Tuolla tavalla ovat italialaiset jo monet vuosisadat uhmanneet tyranniutta, vallankumousta ja sortoa, ja tuohon tapaan he vastedeskin jatkavat."

Marcia katsahti häneen nopeasti ja huomasi hänen kasvoissaan ilmeen, jota hän ei milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Sisäinen tuli näytti niitä valaisevan. Pienen hetken ajan hän kahlehti Marcian katseen, sitten hänen silmäluomensa taas painuivat ja tavallinen välinpitämättömyyden ilme palasi.

"Tulkaa istumaan", hän virkkoi; "te kastutte".

He palasivat taas auralleen ja istuivat vierekkäin, katsellen ulos myrskyyn. Sateen ropina tillejä vastaan heidän päänsä yläpuolella teki keskustelun vaikeaksi, eivätkä he yrittäneetkään puhua keskenään. Mutta he tunsivat sähköisesti toistensa läsnäolon; myrskyn hurja kiihko oli saanut heidät molemmat valtoihinsa. Marcia hengitti nopeasti avoimin huulin, hänen poskensa kuumottivat, hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hänen syvän harmaissa silmissään oli tulinen hehku. Hänen kasvonsa tuntuivat luovan valoa synkkään kellarihuoneeseen. Sybert katsahti häneen pari kertaa sivulta päin puoleksi hämmästyneenä; Marcia ei näyttänyt sellaiselta, jollaiseksi Sybert oli hänet otaksunut. Hän piti käsiä sylissään ajatuksissaan hypistellen hansikkaitaan ja ratsupiiskaansa. Hänen kätensä näyttivät valkoisilta ja pehmeiltä tummaa pukua vastaan.

Äkkiä teki Marcia kysymyksen.

"Tahdotteko vastata erääseen kysymykseen, Mr. Sybert?"

"Olen teidän käytettävissänne", hän virkkoi kumartaen.

"Lupaatteko puhua totta?"

"Oh, aivan täyttä totta".

Marcia katseli hetken aikaa helmaansa ja silitteli miettiväisenä hansikkaittensa sormia. "No niin", hän virkkoi vihdoin, "en oikeastaan loppujen lopuksi tiedä mitä teiltä tahtoisin kysyä; mutta ilmassa on jotakin, jota minä en ymmärrä. Sanokaa minulle totuus Italiasta".

"Totuus Italiasta?" Hän toisti sanat silminnähtävästi hämmästyneenä.

"Viime viikolla, kun olimme Roystoneilla, puhuivat kaikki vehnäkadosta ja melskeistä leivän tähden, ja jos minä tein joitakin kysymyksiä, vaikenivat kaikki. Howard setä ei milloinkaan kerro minulle mitään; hän vain laskee leikkiä, kun minä kysyn häneltä".

"Hän pelkää", virkkoi Sybert. "Ei kukaan uskalla sanoa totuutta Italiasta; se on majesteetinrikos".

Marcia katsahti nopeasti Sybertiin nähdäkseen mitä hän tarkoitti. Hän oli aivan vakavan näköinen, mutta ärsyttävä hymy väreili hänen huulillaan. Marcia katseli taas ulos vihainen ilme silmissään. "Oh, minusta te olette ilkeä!" hän huudahti. "Sekä te että setä Howard käyttäydytte niinkuin minä olisin kymmenvuotias. Minun mielestäni vehnäkato on asia, josta ei kannata laskea leikkiä".

"Miss Marcia", Sybert vastasi rauhallisesti, "jos tahtoo säilyttää ymmärryksensä silloin, kun asiat kärjistyvät määrättyyn kohtaan, silloin ei voi tehdä muuta kuin laskea niistä leikkiä".

"Kertokaa minulle", pyysi Marcia.

Hänen kasvonsa ilmaisivat levotonta odotusta. Sybert sulki silmänsä puoleksi ja katseli ääneti maahan. Pari päivää aikaisemmin hän olisi kiihkeästi halunnut singauttaa koko jutun hänelle vasten kasvoja, näyttää hänelle kuin kuvasta koko sen surkeuden, jonka hänen isänsä oli aiheuttanut; mutta nyt tunsi hän yhtä voimakkaasti kuin Marcian setä, että hänen ei pitänyt saada tietää sitä.

"Kun ette kerran voi asiaa millään auttaa, miksi tahtoisitte sitä ymmärtää? Maailmassa on niin paljon ikäviä asioita, ja meitä on jo niin paljon, jotka tiedämme niistä. Minusta on —" hän kääntyi Marcian puoleen hiukan hymyillen, mistä tyttö ei loukkaantunut — "niin, minusta on, tiedättekö, helpotus nähdä muutamia ihmisiä, jotka ottavat onnensa suoraan taivaan lahjana tekemättä kysymyksiä".

"Minä en ole mikään pikkulapsi. Enkä minä halua ottaa vastaan onneani tuolla tavalla".

"Te siis tahdotte kuulla Italiasta. No niin", hän lausui synkästi; "voin kyllä antaa teille koko joukon tietoja". Hän nojautui eteenpäin kyynärpäät polvien varassa vedellen ratsupiiskallaan vakoja likaiseen lattiaan ja puhui välinpitämättömällä äänellä ikäänkuin olisi ladellut jotain hintaluetteloa.

"Nuo ihmisparat maksavat kolme neljäsosaa veroista. Pienimmistäkin tarve-esineistä heitä verotetaan, kuten leivästä, suolasta, lihasta, keittoastioista — kun taas vaunut, palvelijat, jalokivet ja muut senkaltaiset ovat siinä suhteessa vapaat. Kun hallitus on puristanut kansalta kaiken minkä on saanut irti, ottaa kirkko oman osansa, ja sitten puuttuu hallitus uudelleen asiaan valtioarpajaisineen. Romaanilaiset kansat ovat jo itsessään sangen taipuvaisia pelaamaan uhkapeliä valtion tarvitsematta niitä siihen erikoisesti yllyttää. Osa näin kerätyistä valtiontuloista menee armeijan ylläpitämiseen, mikä sisältää sen, että maalaisnuorukaisia laahataan toimettomuuteen ja muuhun, jota ilman heidän olisi parempi olla. Osa taas kulutetaan teatterien, suihkulähteiden ja Viktor Emmanuelin kuvapatsaiden rakentamiseen. Suurin osa rahoista jää virkamiesten taskuihin. Te voitte luulla, että Amerikan politiikka on niin turmeltunut kuin olla voi, mutta minä vakuutan teille, ettei niin ole asian laita. Italiassa eivät papit anna kansan äänestää, ja parlamentissa päätetään kaikki muutamien harvain tahdon mukaisesti. Kansa on tietämätöntä ja taikauskoista, enemmän kuin puolet heistä ei osaa lukea eikä kirjoittaa, ja hallitus ei yritäkään korjata asiaa. Maanviljelijän päiväansio on vain kaksikymmentä, kolmekymmentä centiä, ja sillä hänen pitäisi elättää itsensä ja perheensä. Onneksi on toimeentulo helppoa, muuten ei ainoakaan maanviljelijä pysyisi hengissä".

"Viime vuonna —" hän pysähtyi hetkeksi ja vihan puna kohosi hänen tummahipiäisille kasvoilleen — "viime vuonna menetti viisitoistatuhatta ihmistä järkensä nälän vuoksi, ja se tapahtui Lombardiassa, Venetiassa ja rajamaakunnissa, jotka kaikki ovat Italian hedelmällisimpiä seutuja. Näiden pellagrosien lapsista tulee idiootteja tai vaivaisia, ja kymmenen vuoden kuluttua voitte nähdä heidän kirkkojen portailla ojentelevan kuihtuneita käsiään kuparilantteja anoen. Tälläkin hetkellä asuu Napolissa kymmenentuhatta ihmistä kosteissa luolissa ja kellareissa, sairastaen keuhkotautia, tai risatautia ja kituen nälässä".

Hän nojautui eteenpäin ja katseli säihkyvin silmin suoraan tytön kasvoihin.

"Marcia, näinä viimeisinä viikkoina olen nähnyt — Jumalani!" hän huudahti, "mitä kaikkea olenkaan nähnyt!"

Hän ponnahti pystyyn ja astui ovelle. Marcia katseli pelokkaana hänen jälkeensä. Hänen sanansa tuntuivat vielä väräjävän ilmassa. Marcia tunsi vapisevansa, ja sai vaivoin, puoleksi läähättäen hengitetyksi. Hän sulki silmänsä, ja silloin hänen eteensä kohosi kuvia, joita hän ei olisi toivonut näkevänsä. Hän ajatteli Castel Vivalantin köyhäin suurta joukkoa, niitä luisevia, kurttuisia käsiä, joita joka puolella ojentui pyytämään kuparilanttia, lapsilaumoja, joiden kasvoihin ankara nälkä oli painanut leimansa. Hän ajatteli asumuksia, joissa he elivät — noita viheliäisiä, pimeitä, saastaisia ja kosteita pesiä. Eikä se ollut heidän oma syynsä, sitä hän yhä uudestaan kertasi mielessään; se ei ollut heidän syynsä. He olivat rehellisiä, säästäväisiä ja työnhaluisia; mutta heillä ei ollut kylliksi liikkumisalaa.

Marcia istui hetken aivan hiljaa, tuntien soimaavina mielessään monia asioita, joista hänellä ei ollut ennen ollut tuskin aavistustakaan. Sitten hän sattui katsahtamaan taakseen ja näki suuret juomanpanoaltaat, jotka törröttivät pimeässä kellarissa. Hän alkoi äkkiä kuvitella mielessään, että ne olivat vertauskuvia, näkyväisiä merkkejä siitä painosta, jonka yhteiskunta on laskenut köyhien hartioille, riistämällä heiltä kaiken hyvän, kaiken onnen ja kaiken toivon. Hän tuijotti niihin kuin lumottuna, ne näyttivät hänestä paisuvan ja kasvavan kunnes ne valtaavina täyttivät koko kellarin. Hän hypähti pystyyn hiukan vapisten ja melkein juoksi ovelle.

"Lähdetään pois!" hän huudahti.

"Mikä on hätänä?" Sybert kysyi, tutkien tytön kasvoja.

"Ei mikään. Tahtoisin jo lähteä. Sade on tauonnut".

Sybert talutti hevoset ulos ja auttoi Marcian satulaan.

"Mikä teidän on?" hän kysyi uudelleen. "Teidän kätenne vapisee. Pelästytinkö teidät jollakin?"

Hän pudisti ääneti päätään. Kun he saapuivat tielle, hän hengitti syvään raikasta ilmaa ja katsahti taakseen naurahtaen hermostuneesti.

"Minulla oli inhoittava painajainen tuolla sisällä. Minusta tuntui kuin juomanpanoammeista olisi joku olento noussut ja tarttunut minuun takaapäin".

"Minä luulen", Sybert virkkoi, "että teidän on parasta kotiin tultuanne ottaa hiukan kiniiniä".

"Mr Sybert", Marcia lausui äkkiä, "sanoin teille eräänä päivänä, että minusta köyhät ihmiset ovat viehättäviä. Nyt en enää ajattele niin".

"En uskonut teidän tarkoittavan sitä".

"Kyllä minä tarkoitin!" sanoi Marcia. "Mutta nyt olen muuttanut mieltäni". Hän näpähytti Kentucky Liliä ratsupiiskallaan ja karahutti alas tietä luostariin päin Sybertin seuratessa häntä ällistyneenä rypistäen kulmakarvojaan.

Myrsky oli tauonnut yhtä äkkiä kuin se oli tullutkin. Hajanaiset pilvet pimittivät vielä taivaan, mutta raskaat, synkät ukkospilvet olivat jo kulkeutuneet kauas itään Apenninien yläpuolelle. Mutta sinä lyhyenä aikana, jonka myrsky oli raivonnut, se oli saanut hävitystä aikaan. Se oli vahingoittanut lehtiä tienvarsilla olevista viinitarhoista, ja bamburuokokepit, joihin köynnökset oli sidottu, olivat joko poikki tai taipuneet. Siellä täällä ruohistossa oli oliivioksia, joita se oli temmannut puista, ja vehnäpeltojen nuori oras oli melkein kauttaaltaan laossa. Vuolas vuoristopuro virtasi maantienojassa, joka hetkeä aikaisemmin oli ollut kuiva.

Vuoristoilma oli raitis ja virkistävä ja hevoset, jotka myrsky oli saanut vauhkoiksi, kiitivät eteenpäin välittämättä kurasta ja vesilätäköistä. He ratsastivat laakson poikki, joka erotti kukkulan jolla viinikellari sijaitsi toisesta korkeammasta, mille luostari oli rakennettu. Sitten he nousivat kapeata tietä, ratsastivat pienen kylän läpi, joka oli juuri kukkulan juurella ja jatkoivat matkaa pitkin kapeata ajotietä, joka mutkitteli suuntaan ja toiseen kuin käärmeen ruumis. He sivuuttivat synkän sypressilehdon, joka reunusti ulommaisia muureja ja saapuivat hetken kuluttua pienelle ylätasangolle, jolta oli avara näköala yli kukkuloiden ja laaksojen. Jyrkästi heidän allaan lepäsi laakso, jonka poikki he vasta olivat tulleet ja siellä pieni, Noan arkkia muistuttava kylä ruskeine tiilikattoineen.

Kun he pääsivät puiden varjosta, he pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta sypressilehdon laitaan. Itäinen taivas oli synkkien pilvien peitossa, mutta lännessä loisti oranssin värinen ruskotus, ja aurinko laski kultaisena pallona purppuranväriseen Campagnaan kuin mereen. Varjot pitenivät laaksossa heidän alapuolellaan, mutta kukkulat hohtivat vielä monissa eri värivivahduksissa, ja torni kuvastui synkässä kauneudessaan pehmein ääriviivoin.

He olivat tuskin ehtineet katsella muuta kuin avaraa näköalaa edessään, mutta äkkiä he sattuivat näkemään pienen draaman, joka näyteltiin aivan heidän silmiensä edessä.

Nuori, fransiskaanien ruskeaan kauhtanaan puettu munkki, luultavasti luostarin maallikko veli, seisoi tienvieressä olevassa viinitarhassa. Hän oli sitomassa myrskyn runtelemia viiniköynnöksiä, mutta tällä hetkellä hän lepäsi työstään. Hän ei ollut huomannut ratsastajia — hän seisoi selkä heihin päin, katsellen pellolle tien toiselle puolen, jossa tulipunaisia unikkoja kasvoi vehnän korsien keskellä. Mutta ei hän kukkia katsellut eikä liioin auringonvalaisemia kukkuloita — ne hän oli ennen nähnyt ja ne hän tajusi. Hän katseli tummatukkaista talonpoikaistyttöä ja paimenpukuun puettua nuorukaista, jotka vierekkäin astelivat vehnäpellon poikki kulkevaa kapeata polkua. Mies oli vahvajäseninen, päivettynyt ja väkevä, puettuna lammasnahkahousuihin ja suippolakkiin, ja puheli innokkaasti tytölle tehden käsillään pontevia liikkeitä italialaisten tapaan. Tyttö näytti kuuntelevan, mutta sitten hän kohautti olkapäitään ja peräytyi hieman ja hänen pilkallinen naurunsa kajahti läpi illan hiljaisuuden. Hetkisen poika epäröi, mutta sitten hän kiersi rohkeasti käsivartensa tytön ympärille, ja molemmat lähtivät mäkeä alas kylään päin. Nuori munkkiveli parka seisoi liikkumatta, kädet vaipuneina työstä ja tuijotti sinne, minne toiset olivat kadonneet. Hänen siinä katsellessaan kajahti luostaritornista hitaasti "Ave Marian" säveleet. Hän havahtui kuin syyllinen ja tehden nopeasti ristinmerkin hän tarttui rukousnauhaansa ja taivutti päänsä rukoukseen.

Äkillinen kellojen ääni sai hevoset lähtemään liikkeelle. Munkki, joka pelästyi kuullessaan kavionkapsetta niin läheltä, kääntyi nopeasti katsomaan siihen suuntaan, josta kopina kuului. Nähdessään Marcian ja Sybertin tarkastelevan häntä, ja huomatessaan, että he olivat nähneet kaiken, levisi heleä puna hänen tummille, laihoille kasvoilleen, ja nopeasti hän kääntyi taas pois ja kumartui uudelleen rukoukseen.

Heidän saapuessaan sypressien varjoon, rikkoi Marcia äänettömyyden hiljaa naurahtaen.

"Hän luuli, että mekin olimme —" siinä hän pysähtyi.

"Rakastava pari", jatkoi Sybert. "Mies parka! Hän kai arvelee, että maailma luostarinmuurien ulkopuolella on täynnä rakastavaisia. Siinä", hän pitkitti, "on mies, joka elää aatteelleen".

"Ja alkaa aavistaa, että se onkin väärä".

Sybert loi häneen ymmärtävän silmäyksen. "Ah, sepä juuri onkin arka kohta", hän virkkoi jotenkin totisena, — "kun alkaa epäillä omaa aatettaan vääräksi".

He ratsastivat edelleen hämärtyvään laaksoon. Kuljettiin suoraan kotia kohti ja hevoset huomasivat sen. He ratsastivat ääneti vuoristopolkua hämärän laskeutuessa yli seudun ja uudenkuun kapean sirpin noustessa taivaalle, joka oli raskaiden, hajanaisten pilvien peittämä. Ilta oli tuulinen ja kostea, mutta matalammissa kohdissa oli tie aivan kuiva: myrsky oli ilmeisesti kohdistanut raivonsa kukkuloihin.

Heillä oli liian nopea tahti, jotta puhe olisi käynyt päinsä, ja niinpä he vajosivat kumpikin omiin mietteisiinsä. Vain kerran katkaisi Marcia äänettömyyden.

"Minusta tuntuu aivan kuin toisimme hyviä uutisia Ghentistä Aix'hin!"

Sybert nauroi ja saneli hiljaa: —

"Jo portti kiinni painui ja sammui valotkin, niin sydänyöhön synkkään sun kanssas ratsastin. Näin kahden, sanatonna riensimme rinnakkain, lepoa muistamatta, kuin öiset haamut vain".

"Kentucky Lil kelpaisi vaikka Rolandille", Sybert virkkoi.

"Se on paras hevonen, jolla olen ratsastanut", lausui Marcia.

Kun he kääntyivät sisään huvilan portista, virkkoi Marcia katuvaisella äänellä: "En tiennyt, että tämä kestäisi näin kauan; pelkään, Mr Sybert, että teidän aikanne on käynyt hyvin pitkäksi!"

"Ehkäpä minäkin rakastan seikkailuja", hän vastasi; "te, Miss Marcia, ja minä olemme tänä päivänä vaeltaneet sangen kauas yhdessä".

XIV Luku.

Heidän ratsastettuaan läpi pitkän, holvimaisen lehtokujan, tuli huvila näkyviin. Avonaisista ikkunoista kuului iloista naurua. Marcia pysähdytti hevosensa päästäen puoleksi tahtomattaan tyytymättömyyttä ilmaisevan huudahduksen. Roystonit olivat saapuneet.

"Olin aivan unohtanut", hän selitti Sybertille. "Meillähän on päivälliskutsut tänään".

Kavioiden kapse ajotien kiviä vastaan sai iloisen joukon pihamaalle tervehtimään myöhäisiä ratsastajia; siinä naurettiin, kyseltiin ja toivotettiin tervetuloa.

"Lapsi kultani! Missä te olette olleet!"

"Pietro, kuulehan; kutsu tänne joku korjaamaan hevosia."

"Tuolla tavallako sinä tervehdit vieraitasi? En milloinkaan —"

"Päivällinen on odottanut jo puoli tuntia. Aloimme jo ajatella —"

"Olen ollut aivan kuolla levottomuudesta! Et kai ole kylmettynyt?"

"En, täti Katherine", Marcia nauroi vetäessään hansikkaita kädestään ja tervehtiessään vieraita. "Mutta me olemme kastuneet melkein läpimäriksi! Olisimme kuin uitetut, jollei Mr. Sybert olisi keksinyt pientä, hataraa hökkeliä erään kukkulan huipulla."

"Nyt vasta olen levollinen!" huoahti setä, kun astuttiin eteissaliin. "Aloin jo pelätä, että teille oli sattunut joku erimielisyys matkalla ja Kilkennykissojen kohtaus uudistuisi."

"Marcia, miltä sinä näytät! Sinähän olet aivan kurainen!" huudahti Mrs. Copley.

Hiukan hätkähtäen Marcia katsahti peiliin, korjasi hattuansa ja pyyhkäsi kurapilkun poskeltaan. "Kentucky Lil ja Triumvirate tulivat sellaista vauhtia kotiin, etteivät ehtineet väistää vesilätäköitä", hän vastasi. "Kauanko saamme pukeutua, täti Katherine?"

"Vain viisitoista minuuttia", virkkoi setä; "ja sekin on neljännestuntia pitempi kuin te oikeastaan ansaitsisitte. Jos ette ole silloin alhaalla, syömme päivällisen odottamatta teitä."

"Muistakaa, viisitoista minuuttia!" huusi Marcia Sybertille, kun he erosivat portaiden päässä. "Minä kilpailen teidän kanssanne", hän lisäsi; "vaikka tytön oikeastaan pitäisi saada etumatkaa."

Huoneessaan Marcia tapasi Grantonin äänettömänä ja nyrpeän näköisenä odottamassa. Puku oli levitetty sängylle. Marcia vaipui nojatuoliin huoahtaen väsymyksestä.

"Te olette ratsastanut pitkän matkan", Grant on huomautti vetäessään hänen kuraista saapastaan.

"Niin olen, Granton; ja päivällinen on jo odottanut puoli tuntia, ja Pietro on kuin ukkospilvi ja Mrs. Copley näyttää tuskastuneelta, ja vieraat nälkäisiltä — ja minkänäköinen Francois on, sitä en uskalla ajatellakaan. Meidän täytyy lentää; meidän maineemme riippuu siitä."

"Olenko valmis nyt?" hän kysyi jotenkin täsmälleen viidentoista minuutin kuluttua tarkastellessaan kuvaansa peilistä.

"Te näytätte erittäin hienolta", virkkoi Granton.

"Olen kauhean väsynyt", Marcia huokasi; "menisin mieluummin sänkyyn kuin vieraiden luo — mutta luullakseni täytyy hyvän tavan vuoksi kuitata päivällinen ensin."

"Tietysti", virkkoi palvelijatar huolellisesti järjestellen laahustinta.

"Sinun filosofiasi on niin mukava, Granton! Tänäpäivänä menettelemme aivan kuin eilen, ja samoin teemme taas huomenna. Sen kautta pääsee ratkaisun vaivasta."

Marcia saapui salonkiin juuri parahiksi tarttuakseen Paul Dessartin ääneti tarjottuun käsivarteen. Sybert tuli vasta, kun lientä tarjoiltiin. Hän asettui tyhjälle paikalle Eleanor Roystonin viereen, mumisten anteeksipyyntöjä emännälle.

"Se on anteeksiantamatonta, Sybert", Copley lausui rypistäen otsaansa. "Sinun ei pitäisi antaa naisen voittaa itseäsi."

"Sen huoneen kalusto, jonka annoitte minulle", valitti Sybert totisena, "on tehty kuin satimeksi kauluksennapeille. Sänky on kolme tuumaa lattiasta — enhän minä voinut ryömiä sen alle."

"Millä sitten selviydyitte?" Eleanor Royston kysyi.

"Lainasin isäntämme varastoista — mutta kestipä kauan ennenkuin löysin."

"Ensi kerralla kun tulet meille, panen vaatesäiliöni lukkojen ja salpojen taakse", Copley ilmoitti.

Sybert tarkasteli uteliaana pientä, valkoista palloa lautasellaan.

Marcia nauroi ja huusi pöydän toisesta päästä: "Se on teidän oma määräämänne lääke, Mr. Sybert; pankaa se viinilasiinne ja juokaa kuin mies. Minä olen jo niellyt oman annokseni."

Näitä sanoja vaihdettaessa oli Paul Dessart ollut aivan ääneti. Hän istui synkkänä tuijottaen pöytäliinaan, ja — on paha sanoa sitä Paulista — jörötti. Marcian oli vaikea olla hänen kanssaan ensi kerran, siitä asti kuin he olivat tutustuneet toisiinsa. Hän ei omasta puolestaan tehnyt mitään keskustelun ylläpitämiseksi, ja kun Marcia yritti jotain puheenainetta, ei se ottanut sujuakseen. Oli mahdollista, että hänkin oli hiukan pahantuulinen, joka tapauksessa vallitsi heidän välillään usein kiusallinen äänettömyys, jota nuori mies ei yrittänytkään rikkoa. Mr. Copley ei olisi mitenkään tänä iltana voinut sanoa, että Paul koristi päivällispöytää. Niinpä joutui vastapäätä istuvan ranskalaisen osaksi pitää keskustelua vireillä.

Antaessaan kerran katseensa harhailla pöydän toiseen päähän, näki Marcia Sybertin herttaisesti nauravan jollekin, mitä Eleanor oli sanonut. Hän katseli heihin vielä toistamiseen, pannen vasten tahtoaan merkille miten hyvin he sopivat yhteen. Eleanor oli erikoisen kaunis vaaleansinisessä harsopuvussaan, jossa hänen valkoiset olkapäänsä pääsivät oikeuksiinsa; Sybertin tumma hipiä ja mustat silmät taas muodostivat esteettistä silmää tyydyttävän vastakohdan. Hän oli kumartuneena naisensa puoleen sillä kevyen kohteliaalla ja itsekylläisellä tavalla, joka aina oli niin suuresti raivostuttanut Marciaa. Mutta Eleanor osasi suhtautua siihen oikealla tavalla; hän oli yhdeksän vuotta ottanut osaa seuraelämään, ja hymyily, jolla hän vastasi Sybertille, oli aivan yhtä ivallinen kuin tämän oma.

Tänä iltana hän näytti läpikotaisin siltä, minä Marcia häntä aina oli pitänyt — täydelliseltä kosmopoliitilta — diplomaatilta — päivällissankarilta. Mutta Marcia tiesi, ettei hän ollutkaan yksinomaan sellainen; hän oli nähnyt hänet toisenlaisena aamupäivällä, myrskyn keskellä, ja yhä vielä hän oli kuin huumaantunut tuosta yllätyksestä. Hän muisti mitä Mr. Melville oli sanonut sinä iltana laakerilehdossa — hän muisti aina mitä ihmiset sanoivat Sybertistä. Muutamat asiat näyttävät aivan takertuvan mieleen; Sybert oli henkilö, joka antoi aihetta monenlaisiin lausuntoihin. "Te luulette olevanne hyvin laajasydäminen, kun näette ihmisen talonpojassa. Ettekö luule voivanne mennä askelta pidemmälle laajasydämisyydessänne, ja löytää ihmistä maailmanmiehenkin kuoren alta?" Marcia oli tänä päivänä nähnyt siitä vilauksen. Nyt näytti ikäänkuin tuo hänen liikasivistyneisyytensä olisi vain naamari, jolla hän tahtoi peittää jotain — Marcia ei tiennyt mitä — joka oli kätkettynä pinnan alle. Hän etsi juuri mielessään sopivaa selitystä siihen, kun hän kuuli nuoren ranskalaisen nauraen kysyvän: "Mademoiselle Copley est un peu distraite ce soir, n'est pas — mademoiselle Copley on hiukan hajamielinen tänä iltana, eikö totta?"

Hiukan hätkähtäen Marcia huomasi, että joku oli puhutellut häntä. Loppuosan ajasta hän seurasi keskustelua omalla puolellaan ja pakottautui ystävälliseksi harvapuheista toveriaan kohtaan. Paulin pahantuulisuus ei ollut huonosti keksittyä, tuskinpa hän olisi voinut viisaammin menetellä. Marcia oli odottanut tapaavansa hänet säteilevänä, innostuneena ja varmana itsestään; ja hän oli alas tullessaan valmistautunut vastustamaan hänen ihastustaan. Mais voilà! nytpä ei ollutkaan mitään ihastusta vastustettavana. Paul oli synkkä, äreä, osaten vaivoin peittää huonoa tuultaan edes niin paljon kuin kohteliaisuus vaati. Joku oli kerran verrannut häntä kreikkalaiseen jumalaan, eikä syyttä. Hän oli tänään, jos koskaan juuri sellainen, jos vain osaa kuvitella kreikkalaista jumalaa pahalla päällä. Marcia koetti yhä uudelleen arvailla, mikä häntä oikein vaivasi. Ehkäpä hän oli kuin kissa, jonka turkkia täytyi hiukan silitellä, kuten hänen serkkunsa oli vakuuttanut. Joka tapauksessa Marciasta tuntui tämä uusi mieliala sangen houkuttelevalta, ja sen enempää harkitsematta hän koetti parhaimpansa mukaan silitellä. Kun vihdoin noustiin pöydästä, ei Paul enää näyttänyt kynsiään, jollei juuri kehrännytkään.

Roystonin tyttöjen ehdotuksesta pukeuduttiin iltavaippoihin ja lähdettiin pengermälle — kaikki muut, paitsi molemmat vanhemmat naiset, jotka pitivät salin lämpöistä ilmaa parempana. Mrs. Copley valtuutti miehensä ja Sybertin joukon kaitsijoiksi. Sybert otti kumartaen vastaan tämän tehtävän, mikä sai hiukan hämmästyneen hymyn Eleanorin huulille. Hän ei oikein käsittänyt Sybertin asemaa talossa. Asetuttiin ryhmään kaiteen luo, Eleanor ja Sybert vain kävelivät edestakaisin pitkin seinän vierustaa. Eleanor pani parastaan tänä iltana, ja hän esiintyikin erittäin edukseen; hän näytti osanneen herättää kipinän tämänkin miehen välinpitämättömässä olennossa. Marcia seurasi silmillään noita kahta ajatellen yhä uudelleen miten hyvin he sopivat yhteen ja Mr. Benoit oli vähällä toisen kerran moittia häntä hajamieliseksi.

Molemmat kävelijät yhtyivät hetken kuluttua toisiin, Eleanor hyräillen erästä pientä ranskalaista laulua, jota sinä keväänä yleisesti laulettiin kaikissa Pariisin kahviloissa.

"Voi, laula jotain, minkä me kaikki osaamme", lausui Margaret, ja kääntyen keimailevasti Sybertin puoleen hän alkoi laulaa 'Fair Howard'ia. Toiset tytöt yhtyivät häneen. Heidän äänensä kuuluivat kaikuvina ja kirkkaina ja täyttivät öisen ilman helkkyvin sävelin. Se tuntui omituisen oudolta tällä paikalla, keskellä Sabine-vuoristoa, taustana vanha huvila ja Rooman Campagna jalkojen juuressa. Kun heidän äänensä häipyivät, naurahti Sybert hiljaa.

"Voin vannoa unohtaneeni tuon laulun."

Margaret pudisti nuhtelevasti päätään. "Unohtaneenne sen!" hän huudahti. "Mies, joka on unohtanut Alma Mater laulunsa, saisi hävetä tunnustaa sitä. Se on aivan samaa kuin unohtaisi oman isänmaansa."

"Luulenpa", virkkoi Eleanor, "että teidän, Mr: Sybert, olisi aika palata takaisin Amerikkaan kansallistumaan."

"Oh, Miss Royston", hän vastasi, "vähitellen häipyy mielestä yliopistoaika, aivan kuten unhoittaa lastentarhassaolonsa."

"Ja isänmaansa", lisäsi Marcia sekä Sybertin että Paulin suureksi tyydytykseksi.

Margaret ehdotti, että ajankuluksi lähdettäisiin tervehtimään kummitusta. Marcia huomautti, että kummitus esiintyi vain täysikuun aikana, mutta siitä ei välitetty. Olihan kuu jo näkyvissä, ja tällainen tuulinen ilta, jolloin pilvet lentelivät, ja oksat huojuivat, oli juuri omiaan kummituksen miettiä syntejään. Mr. Copley, innostuneena kaitsijatoimeensa, huomautti, että ruoho oli märkää; mutta olihan saatavissa kalosseja, väittivät toiset. Marcia suostui lähtemään osoittamatta erikoista innostusta; hän pelkäsi mahdollisesti joutuvansa kahden kesken Paulin kanssa. Mutta kun lähdettiin, huomasi Marcia kulkevansa M. Benoit'n seurassa samalla kuin Paul käveli edempänä tyytyväisenä nuoremman serkkunsa rinnalla, ja Eleanor molempien kaitsijoiden kanssa muodosti jälkijoukon. Kun saavuttiin laakerikujan päähän ja tultiin raunioiden luo, pysähtyi Margaret pannen sormen suulleen ja saaden salaperäisellä kuiskailulla hiljaisuuden aikaan. Nauraen yhtyivät toiset kujeiluun, ja niin hiivittiin eteenpäin yhtä varovaisesti kuin kymmenvuotiaat pojat intiaanileikeissään.

Himmeässä valaistuksessa näyttivät rauniot sopivilta kummitusten tyyssijaksi. Tumma lehtiverho peitti melkein kokonaan rappeutuneet pilarit, mutta tyhjä suihkulähde oli paljaana pienellä avonaisella paikalla puiden välissä.

He pysähtyivät puiden varjoon ja kääntyivät puoleksi odottavina lähteeseen päin. Siinä katsellessaan he näkivät äkkiä pelon väristyksin hämärän miehen haamun kohoavan lähteen reunalta ja katoavan ympäröivien puiden siimekseen. Hetken kuului vain hämmästynyttä ähkimistä ja Margaret Roystonin tirskunaa. Paul alkoi ensimmäisenä selvitellä tilannetta, kertoen salaperäisesti tunteneensa muinaisen Tanskan kuninkaan kauniin ja sotaisen muodon. Ennenkuin vielä kukaan oli oikein ehtinyt toipua ilmestyksen aiheuttamasta vaikutuksesta, nousi toinen haamu lähteen reunalta ja seisoi huojuen heidän edessään ilmeisesti epäröiden peräytyisikö vai lähtisikö eteenpäin. Tämä oli jo enemmän kuin tarun vuoksi oli tarpeellista ja huudahtaen riensivät sekä Copley että Sybert ottamaan selvää salaperäisestä tapauksesta.

Syntyi kiihkeä sanasota. Haamu esitti äänekkäästi anteeksipyyntöjään. Hän oli päättänyt työnsä ja halusi saada hiukan raitista ilmaa. Nyt oli ihana ilta. Hän tuli tapaamaan erästä tuttavaansa. Hän ei tiennyt, että signor saapuisi koskaan tänne, eihän hän muuten olisi uskaltanut.

Ääni kuului tutulta, ja pieni pettymyksen huokaus kävi läpi seurueen. Molemmat miehet palasivat nauraen takaisin ja Paul saneli traagillisesti:

"Taaskin harhakuva! Jos kaikki haamut muuttuisivat hovimestareiksi, mitenkä epäromanttinen maailma olisikaan!"

Nuori ranskalainen käänsi puheen surulliseen tarinaan.

"Entä todellinen haamu, vanha Ruhtinas, jonka aioin maalata; tämän jälkeen hän ei enää suvaitse näyttää naamaansa haudastaan. Tämä on häpeä! Konnan työ!" hän selitti.

Nauraen käännyttiin takaisin huvilalle, ja Marcia huomasi kulkevansa Paulin rinnalla. Se oli käynyt aivan luonnollisesti Paulin mitenkään siihen vaikuttamatta; mutta Marcia oli aivan varma, että Paul käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja kysyisi hänen vastaustaan; hän mietiskeli nyt vain millä voisi väistää hänen sanojaan. Paul kulki hänen vieressään hiljaa vihellellen, ilmeisesti kiirehtimättä mitään puhumaan. Kun hän rikkoi hiljaisuuden, halusi hän vain sanoa, että lehtisammakot kurnuttivat hirveän äänekkäästi sinä iltana. Sitten hän jatkoi, ettei hän ollut erittäin ihastunut huvilan hovimestariin; se mies piti liian suurta melua väärässä paikassa, mutta vaikeni oikeassa. Siitä hän siirtyi sivumennen arvostelemaan huvilan arkkitehtuuria. Villa Vivalanti oli kuin tuhatkaunokki, jos itäistä siipirakennusta ei otettu lukuun, se ei näet ollut tyylikäs, vaan rikkoi suuntaviivat. Hänen mielestään nuo ranskalaisten omistamat piparkakun muotoiset huvilat Frascatissa pitäisi parlamentissa säätää revittäviksi.

Marcia vastaili jotenkin laiskasti hänen huomautuksiinsa, ja samalla vaivasi päätään miettimällä oliko hän mahtanut jollakin loukata Paulia. Tämä näytti kuitenkin erittäin hyväntuuliselta ja jutteli yhtä miellyttävästi kuin heidän tutustumisensa ensi aikoina. Marcia ei oikein ymmärtänyt tätä hänen uutta menettelytapaansa, ja vaikka hän oli juuri sellaiseksi toivonut Paulia, niin — miten vaihtelevainen onkaan ihmisluonto — nyt hän kuitenkin tunsi epämääräistä harmia. Jos M. Benoit juuri silloin olisi sattunut näkemään Marcian, olisi hän kolmannen kerran moittinut häntä hajamieliseksi.

Palattuaan sisään vetäytyivät haamu-metsästäjät jotenkin pian yöpuulle, sillä aamulla aikaisin oli lähdettävä Genazzanoon juhlalle. Ennenkuin Marcia meni huoneeseensa, hän tahtoi antaa määräykset seuraavan päivän aamiaista varten, jonka hän oli suunnitellut syötäväksi ulkosalla. Etsiessään Pietroa hän tapasi myöskin setänsä. Mr. Copley oli paraillaan ankarasti torumassa hovimestaria luvaten erottaa hänet heti, jos tämäniltainen tapaus vielä uudistuisi. Hyvin nöyränä vakuutti hovimestari Signorille tästä lähin ehdottomasti tottelevansa hänen määräyksiään.

"Setä Howard", kysyi Marcia, "et kai vain toru miesparkaa äskeisestä? Mitä se haittaa, että hän tapaa ystäviään vanhan huvilan alueella? Emmehän me milloinkaan lähesty sitä paikkaa."

"En pidä tästä ystävästä."

"Kuka se oli sitten?"

"Gervasion isäpuoli."

"Mitä, ethän vain luule, että hän aikoo varastaa lapsen takaisin?" Marcia huudahti.

"Tahtoisin nähdä hänen sen tekevän!" lausui Mr. Copley päättävästi. "Ei hän poikaa halua", hän lisäsi. "Rahaa hän tahtoo, mutta sitä hän ei tule saamaan. En tahdo, että hän kuljeskelee talon ympärillä ja palvelijat tietäkööt sen myös."

Annettuaan jöröttävälle Pietrolle aamiaista koskevat määräykset Marcia lähti vihdoinkin omaan huoneeseensa; asettaen kynttilän pöydälle hän vaipui ensimmäiseen tuoliin, mikä eteen sattui, huoahtaen helpotuksesta, kun ilta nyt oli onnellisesti ohi. Hän oli väsynyt sekä ruumiin että sielun puolesta.

Vielä ei ilta ollut kuitenkaan aivan lopussa. Keveä naputus kuului ovelle, ja Marcia avasi sen Eleanorille ja Margaretille, jotka saapuivat silkkisissä aamupuvuissaan hänen huoneeseensa. "Päästä meidät pian sisään", virkkoi Margaret. "Tapasimme juuri erään miehen käytävässä."

"Se oli tuo kaikkialla läsnäoleva Pietro, joka oli sulkemassa ikkunoita", jatkoi Eleanor. "Jos olisin sinun sijassasi, antaisin sen miehen mennä menojaan, ja hankkisin hauskemman hovimestarin. On luonnotonta, että italialainen palvelija on yhtä vakava kuin englantilainen."

"Pietro parka on juuri saanut toria, ja siitä kai hänen vakavuutensa johtuu. Onpa somaa", hän lisäsi, "juuri saman neuvon antoi minulle Paul tänä iltana." Hän sanoi "Paul", ennenkuin ehti tarkemmin sitä ajatella ja samassa hän punastui korviaan myöten, mutta tytöt eivät olleet sitä huomaavinaan.

"Olemme tulleet juttelemaan", virkkoi Margaret asettuen leposohvalle ja järjestellen pielukset mukavasti selkänsä taakse. "Toivottavasti sinä et ole uninen."

"Olen sangen väsynyt", vastasi Marcia; "mutta kymmenen minuutin kuluttua olen jo virkistynyt."

"Emme tahdo kiusata sinua; ei tästä tule mikään koko yön kestävä täysi-istunto", puheli Eleanor pehmeän nojatuolin syvyydestä. "Meidän täytyy lähteä huomenna kello yhdeksältä Pyhän Neitsyen juhlaan."

"Iloitse nyt, kun olet saanut meidät tänne", Margaret virkkoi. "Oikeutta myöten olisi meidän pitänyt nukkua Roomassa tämä yö."

"Mitenkä saitte asianne järjestetyksi?"

"Paul vei äidin Forumille katsomaan jotain juuri maasta kaivetuita muinaisesineitä; sillä aikaa Eleanor ja minä haalimme tavarat kokoon ja pakkasimme Perugian matkaa varten. Kun hän palasi takaisin, oli meillä kaikki kunnossa ja hatut päässä odottelimme lähtöä. Äiti tointui vasta kun istuimme junassa, eikä hän silloin voinut meille mitään puhua Mr. Copleyn kuullen. Kun on kysymys matkoista", Margaret lisäsi, "ei äiti yleensä milloinkaan toimi hetken mielijohteen mukaan."

"Ei ainakaan usein", täydensi Eleanor, "mutta on sekin joskus tapahtunut. Kesken kaiken", hän jatkoi, "keskustelkaamme Mr. Sybertistä; minä en suoraan sanoen oikein käsitä hänen asemaansa teidän perheessänne. Mitenkä voi käydä päinsä, että sinä teet pitkiä ratsastusmatkoja aivan kahden nuoren miehen kanssa? Eihän sellaista tapahtunut milloinkaan, kun minun äitini oli sinun holhoojasi."

"Ei", myönsi Marcia; "se on kyllä totta. Mutta Mr. Sybertin suhteen on hiukan toista. Eihän hän, katsos, oikeastaan ole mikään nuori mies enää; hän on setäni hyvä ystävä. Hän sattui olemaan saapuvilla, kun en löytänyt Angeloa mistään, ja niin tuli hän Angelon tilalle."

"Hän on siis jonkunlainen sijais-tallirenki", virkkoi Eleanor. "Lieneekö hän niinkään tyytyväinen siihen virkaan."

"Ei hän voinut vastustella!" Marcia nauroi. "Täti Katherine pakotti hänet siihen."

Eleanor katseli Marciaa kasvoillaan yhä hämmästyneempi hymy. "Puhut Mr. Sybertistä ikäänkuin hän olisi sinun iso-isäsi ikäinen. Mitenkä vanha hän on, jos sallit kysyä?"

"En tiedä. Melkein yhtä vanha kuin setä Howard. Viiden- tai kuudenneljättä, luullakseni."

"Miestä, joka on alle viidenneljättä, ei minun mielestäni kannata puhutellakaan."

"Oh, loruja!" huudahti Margaret. "En ole eläissäni kuullut kenenkään puhuvan paremmin kuin Paulin, ja hän on täsmälleen viidenkolmatta vuoden vanha."

"Paulin puhe on sanojen helinää; hänellä ei ole mitään aatteita", väitti Eleanor.

Syntyi hetken hiljaisuus, ja Eleanor nojautui eteenpäin tarkastellen muutamia sateenkaarenväreissä hohtavia lasinpalasia, joita oli pienessä rasiassa pöydällä. "Mitä nämä ovat?" hän kysyi.

"Ne ovat hajuvesipullojen palasia, jotka eräs palestirnalainen haudankaivaja löysi vanhasta etruskilaisesta hautaholvista. Hänellä oli muutamia pronssipeilejäkin ja ihastuttavat kultaketjut — olisin hirveän mielelläni halunnut saada ne, mutta hän ei suostunut myymään; ne joutuivat erääseen Rooman museoon. Eivätkö nämä lasipalatkin ole hauskoja? Aion juotattaa ne kultaan hattuneuloiksi."

"Tässä on pieni pullo, jossa on tuskin säröäkään." Eleanor piteli sitä kynttilän liekkiä vasten antaen valon langeta sen pinnalle. "Kenen luulet omistaneen sen ennen sinua, Marcia?"

"Ehkäpä se oli jonkun tytön, joka on maannut haudassa jo vuosisatoja."

"Ja hänen ketjunsa ja peilinsä ja hajuvesipullonsa ovat yhä vielä olemassa. Miten paljon ne kertovatkaan!"

"Luojan kiitos, ettei sellaisia tavaroita enää panna ruumisarkkuihin", Marcia virkkoi; "muutenhan kahdentuhannen vuoden kuluttua joku toinen tyttö taas vuorostaan voisi puhua meistä samaan tapaan."

"Kahdentuhannen vuoden kuluttua", sopersi Eleanor. "Suoraan sanoen, minä tunnen niiden yhdeksän vuoden, jotka olen ollut seuraelämässä, häipyvän mitättömiin!" Hän laski pullon takaisin rasiaan ja nojautui naurahtaen taaksepäin tuolissaan. "Eikö totta, että Amerika tuntuu hiukan värittömältä Italian jälkeen? Siellä ei saa mitään voimakkaita vaikutteita."

"Italiassa niitä saa melkein liikaa", virkkoi Marcia.

"Miten kauan aiot viipyä täällä?"

"En tiedä. On paljon parempi, ettei päätä mitään varmasti. Viivyn mahdollisesti noin vuoden ajan setä Howardin luona."

"Minä pidän sinun sedästäsi, Marcia. Hän osaa mainiosti lausua sukkeluuksia nauramatta."

"Voi", huokasi Marcia, "kyllä hän osaa!"

"Mitä taas Mr. Sybertiin tulee —" puhkesi Margaret pilkallisesti puhumaan.

"Minusta hän on mielenkiintoisimpia miehiä, mitä olen tavannut Euroopassa", tunnusti Eleanor kylmäverisenä.

"Mielenkiintoisimpia miehiä mitä olet tavannut Euroopassa?" Marcia avasi silmänsä selkoselälleen. Sellainen väite sisälsi jo paljon ja Eleanorilla oli kokemusta. "Mitä sinä tarkoitat?" Marcia kysyi.

"Niin", virkkoi Eleanor asiantuntijan varmaan tapaan, "ensinnäkin ovat hänen kasvonsa sangen vaikuttavat. Oletko koskaan huomannut, että hänen silmänsä ovat aivan samanlaiset kuin Filippino Lippillä on Uffizin kokoelmissa. Ajattelin sitä koko ajan kun puhuin hänelle — tuollaiset uneksivat italialais-silmät, tiedäthän — ja amerikkalaisen suu. Ne muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden; tulee ihmeissään ajatelleeksi mitähän sellainen mies voi saada aikaan."

Kun Marcia ei sanonut siihen mitään, jatkoi hän:

"Hänellä on kauhean intresantti elämäntarina. Me tapasimme hänet vieraisilla viime viikolla, ja Mr. Melville kertoi minulle jäljestäpäin kaikki mitä tiesi hänestä. Hän syntyi Genuassa — isä oli Yhdysvaltojen konsuli — ja sai kasvatuksensa keskellä Italian yhdistymisen aikaisten taistelujen melskeitä. Ilma, jota hän hengitti, oli täynnä politiikkaa. Hän on paremmin perillä italialaisista kuin he itse. Hän puhuu heidän kieltään kuin syntyperäinen italialainen eikä hän koskaan —"

"Oh, kyllähän minä tiedän, mitä Mr Melville sinulle puhui", keskeytti hänet Marcia. "Hänhän pitää Mr. Sybertistä."

"Niinhän tekevät useimmat ihmiset."

"Kysy serkultasi hänestä. Kysy Mr. Carthropelta, englantilaiselta kuvanveistäjältä. Kysy keltä muulta hyvänsä — lukuunottamatta setääni — niin saat kuulla mitä he sinulle kertovat."

"Mitä he kertovat sitten?"

"Jokainen eri juttuja."

"Tosiaanko! Hänhän on tuntemisen arvoinen!"

"Minä inhoan häntä!" Sen sanoi Marcia yhtä paljon tottumuksesta kuin vakaumuksestaan.

Eleanor katseli häntä hetkisen tutkivasti, sitten hän huomautti: "Sanon sinulle yhden asian, Marcia Copley; ja se on se, että maailmassa on sangen vähän mielenkiintoisia miehiä. En muista tavanneeni kuin puolen tusinaa kaiken kaikkiaan."

"Ja sinulla on kokemusta", virkkoi Marcia.

"Yhdeksän seurustelukautta."

"Ketkä ne sitten olivat, nuo puoli tusinaa?"

"Ensimmäinen oli eräs runoileva poliitikko Kansasissa. Hänessä oli ihmeellinen sekoitus karkeutta ja tahdikkuutta — hän oli ihmeen sukkela muutamissa asioissa, kun taas toisissa odottamattoman tietämätön. Hän ei ollut milloinkaan lukenut Hamletia; sanoi kuitenkin kuulleensa puhuttavan siitä. Toinen oli eräs ylen sivistynyt venäläinen. Hänet tapasin Kairossa. Hän puhui seitsemää kieltä, mutta ei pitänyt niistä ainoatakaan kyllin täydellisenä ilmaisemaan hänen ajatuksiaan. Sitten oli —"

"Insinööri", puuttui Marcia puheeseen. Hän oli kuullut insinööristä sekä Eleanorilta itseltään että hänen äidiltään.

"Aivan niin", myönsi Eleanor, "hän oli Claytonin huvipurren insinööri. Me matkustimme heidän kanssaan kaksi vuotta sitten ympäri Välimerta ja ainoa intresantti mies laivalla oli tuo insinööri. Hän oli englantilainen, oli asunut Intiassa ja Birmassa ja sadoissa muissa paikoissa. Aluksi en saanut häntä paljoakaan puhumaan; hän oli sangen ujo kuten englantilaiset ovat, niinkuin tiedät. Mutta nähtyään, että olin todella huvitettu, hän kertoi mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Minulla ei ollut usein tilaisuutta keskustella hänen kanssaan — hän ei, katsos, miellyttänyt äitiä. Se oli aikaa, jolloin äiti oli kuohuksissaan", hän lisäsi naurahtaen. "Sen sijaan, että olisimme jatkaneet matkaa Port Saidiin tällä laivalla, nousimmekin maihin Aleksandriassa ja matkustimme Kairoon lopputalveksi. Siellä tapasin venäläisen. Hän oleskeli silloin lammaspaimenten seurassa."

Eleanor pysähtyi, muistellen menneitä ja leikitellen pienellä etruskilaisella hajuvesipullolla.

"Entä ne muut?" muistutti Marcia.

"No, odotappas nyt", Eleanor nauroi. "Tunsin kerran erään sielutieteen professorin muutamasta Uuden Englannin lukiosta. Hän oli kuluttanut koko elämänsä ajattelemiseen ja oli tullut sangen omituisiin lopputuloksiin. Hän oli äärimmäisen mielenkiintoinen — ei tiennyt vähintäkään tästä maailmasta." Eleanorin kasvoilla kuvastui ikäänkuin jonkinlainen katumuksen varjo, ja hän käänsi nopeasti puheen professorista. "Sanoinko, että niitä oli vielä enemmän? En käsitä kuka saattaisi olla viides, jollen laske siksi hevosenkengittäjää, joka nai minun palvelustyttöni. En koskaan tullut tuntemaan häntä persoonallisesti; arvostelin häntä vain tytön kertomusten mukaan. Hän pieksee vaimoaan ollessaan vihainen; mutta jäljestäpäin hän esittää niin monet anteeksipyynnöt, että tyttö nauttii siitä. Oletko lukenut Wuthering Heights'in? Minun mielestäni hän on aivan kuin Heathcliffe. Tahtoisin todella oppia tuntemaan hänet. Hän olisi tutkimisen arvoinen."

"Sepä juuri onkin harmillista", valitti Marcia. "Jos olisi mies, saisi kuljeskella kaikkialla ja tutustua keneen hyvänsä, välittämättä siitä onko hän prinssi vai hevosenkengittäjä; mutta kun on tyttö, täytyy odottaa, kunnes tulee esitellyksi teekutsuissa. Ja teekutsuissa ei ole milloinkaan mielenkiintoisia ihmisiä."

"Aivan niin", myönsi Eleanor; "tuo on osittain totta. Mutta toiselta puolen uskon varmasti, että kun on tyttö, oppii ihmisiä paremmin tuntemaan — oppii näkemään, mitä he oikein sisimmässään ovat. Miehet ovat sangen herkkiä uskoutumaan."

"Pidätkö, että Mr Sybertkin osoittaa niin suurta luottamusta?"

"E-ei, enpä voi sitä sanoa. Hän on omituinen, eikö totta? Tuntuu aina siltä kuin hän ei puhuisi sitä, mitä hänen mielessään liikkuu — juuri senvuoksi tahtoisin oppia tuntemaan hänet. Miehen tekee mielenkiintoiseksi se mitä hän ajattelee, hänen mahdollisuutensa, eikä se mitä hän toimittaa."

Margaret nousi haukotellen. "Jos alatte väitellä mahdollisuuksista, lähden minä nukkumaan. Tule sinäkin, Eleanor. Huomenna on Pyhän Neitsyen juhla, ja meidän on lähdettävä kello yhdeksältä."

Eleanor nousi haluttomasti. "Toivoisin, että emme lähtisi Perugiaan keskiviikkona. Jäisin paljon kernaammin tänne Marcian luo."

"Ja Mr. Sybertin luo", kiusasi Margaret.

"Aivan niin, myöskin Mr. Sybertin luo", tunnusti Eleanor. "Ennenkuin pääsee hänestä selville, on hän alituisena päänvaivana."

"Hän on kuin joku algebran probleema", tuumi Marcia. "On annettu joukko arvoja, jotta x voitaisiin määrätä. Menetellään aivan sääntöjen mukaan, mutta x:n arvoa ei sittenkään saada selville."

Margaret pysähtyi ovelle käärien vaipan toogan tavoin ympärilleen.

"Kun puhutte intresanteista ihmisistä", hän huudahti, "niin unohdatte kokonaan erään ja se on Paul. Hän on äärettömän hauska poika."

"Sepä hän juuri onkin", virkkoi Eleanor. "Hauska poika — et c'est tout. Hyvää yötä, Marcia! Kun palaamme Perugiasta, istumme koko yön puhellen intresanteista miehistä. Se on intresantti keskusteluaihe."

XV Luku.

Villa Vivalanti oli seuraavana aamuna aikaisin liikkeellä — nimittäin tavallisuuteen nähden aikaisin. Castel Vivalanti oli ollut työssä jo yli kaksi tuntia, kun Pietro teki kierroksen makuuhuoneen ovelta toiselle, lausuen matelevan kohteliaasti, "Buon giorno, teidän Ylhäisyytenne, jos suvaitsette, on aamukahvi kuumana paatsamalehdossa puolen tunnin kuluttua." Kahvinjuonti paatsamalehdossa oli aivan uusi päähänpisto, jonka Marcia oli saanut edellisenä iltana. Ja Bianca kertoi käsiään taputtaen, että paatsamalehto oli tänään kuin paratiisi. Sadeviikko oli saanut sen ylt'yleensä vihreäksi; yläpuolella kaartuivat piikkipaatsaman tummat lehdet, puiden runkoja peitti sinisen viheriä sammal, käytävillä taas työntyi esiin nuori ruoho vivahtaen heleämmän värisenä, ja kaikkialla tämän yllä leikittelivät kultaiset auringonsäteet. Marmoripengermällä levitteli riikinkukko höyheniään itsetietoisesti tuntien sopeutuvansa päivän tunnelmaan.

Marcia tuli ensimmäisenä ulos. Tullessaan pihamaalle, pääsi häneltä ilon huudahdus nähdessään aamun ihanuuden. Hän itse, vaaleassa kesäpuvussaan, auringon kultaamine hiuksineen oli kuin luotu tähän ympäristöön. Hän kulki pengermän poikki ja pysähtyi kaiteen luo katsellen kullan purppuraisen autereen läpi pienenä pilkkuna etäisyydessä siintävää Pyhän Pietarin kirkkoa. Riikinkukko havahdutti hänet mietteistään pöyhistellen lakkaamatta komealla pyrstöllään.

"Sinä naurettava lintu!" hymyili Marcia. "Sinä olet varmaankin jo kaksi tuntia odotellut täällä, että joku tulisi sinua ihailemaan", näin sanoen hän kiiruhti lehtimajaan katsomaan, että Pietro oli täyttänyt hänen määräyksensä.

Pöytä oli katettu suihkulähteen luo, siihen missä kaartelevat nurmikäytävät yhtyivät ja piikkipaatsamat kasvoivat puoliympyrässä. Auringonsäteet leikittelivät puhtaalla pöytäliinalla, hopea- ja lasiesineissä ja pienissä leivoksissa, joille oli levitetty kullankeltaista hunajaa — kotoisin eräästä maalaistalosta Alban vuoristosta — ja tämä kokonaisuus muodosti taulun, joka olisi varsin hyvin sopinut Watteaun maalattavaksi. Marcia yhtyi Biancan ihastukseen nähdessään tämän kaiken ja Pietrokin liikkui ennenkuulumattoman vilkkaasti järjestellessään pieluksia ja mattoja korituoleihin.

"Tämä on täydellistä", Marcia huudahti peräytyen muutaman askelen nähdäkseen vaikutuksen kauempaa. "Mutta täällä ei ole ainoatakaan kukkasta", hän jatkoi. "Se ei käy päinsä; meidän on hankittava muutamia kieloja, Pietro. Hae sinä maljakko pöydälle, niin minä menen poimimaan kukat", näin sanoen hän kiiruhti puutarhaan päin.

Sieltä löysi hänet Paul Dessart viiden minuutin kuluttua. Nuorukainen tervehti tuttavallisesti, "Felicissimo giorno, signorina!" Edellisen päivän synkkä pilvi oli haihtunut hänen otsaltaan niinkuin taivaaltakin, ja hän yhtyi iloisesti Marcian puuhaan.

"Kas niin!" virkkoi Marcia nousten seisomaan ja pudistellen hiussuortuvan silmiltään. "Sopisiko mikään paremmin ulkoilma-aamiaiseen kuin nämä kukat?" Hän ojensi Paulia kohden kimpun ihania, läpikuultavan valkeita kieloja kiiltävän vihreine lehtineen. "Tulkaa", hän huudahti; "taiteilijan täytyy ne järjestää;" ja yhdessä he kääntyivät suihkulähteelle päin. Puutarhamuurilla kasvoi kirkkaansinisiä lemmikkejä. Nuorukainen pysähtyi, poimi niitä muutaman ja ojensi ne käsi sydämellä tytölle.

"Signorina", hän virkkoi rukoilevalla äänellä matkien aito-italialaista tunteellisuutta. — "Rakkahin signorina, minun täytyy lähteä sinne, mihin velvollisuus minua kutsuu — kauas, kauas Perugiaan. Non-te-scordar-di-me."

Marcia pisti nauraen kukat vyöhönsä, mutta tunsi keveän punan kohoavan poskilleen. Tuollaisena Paul oli aivan vastustamaton.

Saapuessaan lehtoon he kuulivat lasten ääniä, ja samassa ilmestyivät Gerald ja Gervasio käytävälle, molemmat kantaen teevadilla leivänmurusia, jotka he aikoivat syöttää suihkulähteessä eläville sisiliskoystävilleen. Nähdessään katetun aamiaispöydän, he pysähtyivät silmät suurina hämmästyksestä.

"Voi, Marcia serkku", kirkui Gerald ihastuksissaan, "syödäänkö ulkona? Saammeko Gervasio ja minä syödä teidän kanssanne? Saammehan! Saammehan!"

Marcia oli miettivinään.

"Saatte", hän virkkoi lopulta, "nämä ovat minun kestini, ja jos te olette kilttejä poikia, ettekä puhu, niin minä pyydän teidätkin. Ja kun olette juoneet aamumaitonne, ja olleet oikein kilttejä, niin saatte hiukan —" hän pysähtyi vähän, alentaen salaperäisesti ääntään poikien kuunnellessa hörössä korvin — "hiukan hunajaa!"

Paul Dessart nauroi; hänestä tuo lupaus oli sangen vähäpätöinen, mutta pojat vastaanottivat sen suosiohuudoin. Gervasio esiteltiin nuorelle maalarille, josta poika suoriutui yhtä sulavasti kuin itse Gerald. Hän oli jo melkein unohtanut, ettei ollut syntynyt prinssiksi. Tervehdittyään pyysi Gerald nähtävästi hiukan epäröiden vierasta heittelemään leivänmurusia lammikkoon; mutta Paul kieltäytyi siitä hyvin jalomielisesti, ja muutaman minuutin kuluttua molemmat pojat kykkivät vierekkäin suihkulähteen reunalla lehtokäytävien kajahdellessa heidän naurustaan.

Pian olivat kaikki saapuneet paikalle ja tämä tavallisuudesta poikkeava ensimmäinen aamiainen sai yleisen hilpeän mielialan vallitessa oikein juhlan luonteen. Geraldin ja Gervasion nauru kaikui raikkaana ja estämättä. Molemmat istuivat kivisellä puutarhatuolilla maitomukiensa ääressä pistellen suuhunsa voileipää, mutta heittäen tuon tuostakin halukkaita silmäyksiä hunaja-astiaan. Edellisen illan kummitukselle naurettiin ja siitä laskettiin leikkiä, samalla kuin haamu itse totisena siirteli kuppeja. Riikinkukko saapui hitaasti astellen kuokkavieraana paikalle, ja sai osakseen monet moraalisaarnat antaessaan upean pyrstönsä laahata maata muutamien leivänmurusien tähden, joita se maasta tavoitteli. Ennenkuin aamiainen oli syöty, jatkoivat Sybert ja Dessart kaikessa ystävyydessä edellisen illan väittelyä Italian kauneuden vahingollisuudesta.

"Paul on laiminlyönyt kutsumuksensa", julisti Eleanor Royston. "Hänen tulisi olla poliittisena vastaväittäjänä New-Yorkissa. On sääli nähdä tuollaisen erinomaisen kyvyn, aivan valmistamatta esittää asiansa noin kaunopuheisesti, menevän hukkaan yksityiselämässä."

Paul antoi sillä kertaa myöten ja lopetti väittelyn saaden naurajat puolelleen. Hän selitti pitävänsä siitä, että ihmisillä on hauskaa, ja vaikkakin italialaiset mieluinten makasivatkin päivää paistatellen makaroonia syömässä, huvitti heitä sitä lähinnä järjestäytyä rintamaan. Hän puolestaan odotti tapaavansa heidät vielä taivaassakin viskellen toisiaan kultaisilla katukivillä.

Tuo vertaus sai hymyn Sybertinkin huulille; siinä oli juuri kylliksi totta ollakseen sukkelaa. Samassa saapui Pietro ilmoittaen vaunujen olevan valmiina heidän Ylhäisyyksiään varten, ja se sai seurueen kiiruhtamaan hattujaan ja vaippojaan etsimään. Sybert aikoi aluksi jäädä pois, syyttäen monia toimiaan Roomassa. Siihen vastasi Marcia kohteliaasti, että he tulisivat häntä suuresti kaipaamaan, mutta Eleanor Royston kieltäytyi jyrkästi päästämästä häntä.

"Tunnen sangen monta diplomaattia," hän vakuutti; "ja vaikkakin he ovat kokonaan antautuneet valtion palvelukseen, on heillä kuitenkin aina aikaa uhrata seurusteluunkin. Me emme laske teitä pois tuon tekosyyn nojalla."

Paulin salaiseksi mieliharmiksi hän suostui lopulta jäämään, eikä Marciakaan ollut siihen päätökseen täysin tyytyväinen. Kun vaunut lähtivät liikkeelle, katsahti Marcia taakseen. Pengermän portailla seisoivat molemmat pienet pojat käsi kädessä miettiväisinä katsellen toisten lähtöä.

"Hyvästi, Gerald ja Gervasio", huusi Marcia heille. "Jos olette oikein kilttejä, niin tuon teille jotain hauskaa tuliaisiksi."

Sinä päivänä oli paljon muitakin ihmisiä matkalla Genazzanoon. Maalaiskansaa tulvi laumoittain juhlalle, toiset kulkivat jalkaisin, toiset ratsastivat aasin selässä pienet lapset ja matkaeväät sälytettyinä koreihin pään päälle. Pyhän Markuksen päivänä on Genazzanossa tilaisuus sekä hartaudenharjoitukseen että huvitteluun. Sisällä tuomiokirkossa pidetään messuja, mutta ulkopuolella esittävät silmänkääntäjät temppujaan. Huvimatkailijamme viettivät suurimman osan ajastaan kirkkopihalla ja nauroivat sydämestään, kun ihmiset joka puolelta huusivat heille "Inglese" — englantilaisia. He söivät aamiaista erään hyvin vaatimattoman kyläravintolan parvekkeella muutamien iloisten irlantilaisten ylioppilaiden seurassa, jotka pitivät Pyhän Neitsyen ihmeitätekevää voimaa kirkollisena pilantekona. Puolenpäivän jälkeen vanhempien ladyjen katseluhalu hiukan lauhtui. Tuomiokirkossa oli juhlamenoja kello kolmelta, ja he päättivät jäädä sitä odottamaan ravintolan matalaan seurusteluhuoneeseen. Eleanor Royston pyysi lainkaan kursailematta Sybertiä lähtemään tarkastusretkelle vanhaan Colonna-linnaan, joka kohosi hiukan kaupungin yläpuolella. Sybert suostui, ja se tuntui Marciasta suorastaan liehittelevältä suosionosoitukselta.

Hän itse ei ollut oikein selvillä mitä ajattelisi Laurence Sybertistä. Hän tunsi yhä edelleen vanhaa vastustushalua hänet nähdessään, mutta nyt siihen sisältyi uteliaisuutta ja mielenkiintoa paljon enemmän kuin hänen itsensä osaksi oli tullut Sybertin puolelta. Ja tänään hän sai harmikseen nähdä Sybertin kohtelevan Eleanoria paljon huomaavaisemmin, kuin milloinkaan häntä itseään. Oli uskallettua herättää Marciassa loukattua ylpeyttä.

Olihan hänellä kuitenkin Paul; pilvi Marcian otsalla häipyi nopeasti, kun hän Margaretin ja Paulin seurassa kääntyi kirkon pihamaalle. Paul oli oikein juhlatuulella, ja hänen sukkeluuksiaan oli mahdoton vastustaa. Nauharuusuke koristi hänen hattuaan ja napinlävessä riippui kullattu Neitsyen kuva; myymäkojuissa hän nauroi ja lasketteli leikkiä ihmisten kanssa; hän tarjoutui auttamaan temppujentekijää, joka apua kaipasi, hän ampui pilkkaan rihlapyssyllä ja osui mainiosti, saaden palkinnoksi korean piipunnysän; sen hän lahjoitti kohteliaasti kumartaen eräälle sievälle maalaistytölle, joka ihaillen oli osoittanut hänelle suosiotaan. Loppujen lopuksi hän vielä ryhtyi kaupantekoon Marcian puolesta. Marcia oli huomannut eräällä volskilaisella naisella omituisen hiusneulan, jonka päässä oli puristettu nyrkki, ja nyt hän halusi välttämättä sen itselleen. Paul oli heti valmis hankkimaan sen hänelle. Koristeneula vedettiin muitta mutkitta ällistyneen naisen tukkalaitteesta, ja kaupanteko alkoi.

Hänkö möisi sen! Sehän oli aivan mahdotonta. Koru oli perhekalleus; jo useiden sukupolvien aikana se oli kulkenut perintönä; hän ei saattanut luopua siitä — jollei mahdollisesti saisi hinnaksi hopeaa sen painon edestä, — raha jo vilkkui hänen silmäinsä edessä. Paul käski tuoda vaa'an. Se oli heti saatavissa tupakkakojusta, jonka myyjä itse hyvin tärkeän näköisenä toi sen paikalle. Toiseen vaakakuppiin pantiin neula, toiseen ladottiin liira toisensa jälkeen — kuusi — seitsemän — kahdeksan liiraa. Vaimo hykerteli haltioissaan käsiään, sitä mukaa kuin kasa suureni. Yhdeksän — kymmenen — jo horjui vaaka. Yhdennellätoista putosi rahakuppi kumahtaen alas, ja kauppa oli päätetty. Hyväksymisen murinaa kuului väkijoukosta, ja joku virkahti: "Nyt Signorina on sposata." Sillä volskilaisen tavan mukaan saivat vain naineet vaimoihmiset pitää koristeneulaa tukassaan.

Marcia pudisti nauraen päätään. Hän ja Paul muodostivat viehättävän parin seisoessaan siinä vierekkäin, eikä se jäänyt ympäröiviltä maalaisihmisiltä huomaamatta. Italialaiset ovat hyvin kärkkäitä löytämään romantiikkaa. "Promessi sposi", virkahti muuan, tällä kertaa huvittava korostus äänessään. Paul heitti syrjäsilmäyksen Marciaan, nähdäkseen mitä hän arveli näin odottamattomasta kihlaantumisesta. Hän vain yhä enemmän punastuen pudisteli päätään, ja ihmiset nauroivat iloissaan. Kun Paul ja Marcia lähtivät yhdessä astelemaan kapeata käytävää kirkkoon päin, virkkoi Paul ojentaen kätensä:

"Antakaa neula minulle. Talletan sen teitä varten, koska ette ole vielä oikeutettu käyttämään sitä."

Marcia antoi sen hänelle, ikäänkuin ei olisi huomannut mitään sivutarkoitusta hänen äänessään. Tänään Paul oli niin vakuuttava, ja Marcian täytyi yhä uudelleen harkita probleemaansa.

Kirkon pienessä etupihassa he yhtyivät seurueen muihin jäseniin. Kaikki nousivat kirkon portaita, ja pysähtyivät katsomaan uhrilahjaa kantavien pyhiinvaeltajien juhlakulkuetta. Niitä kulki viisikymmen- ja satahenkisissä ryhmissä lippuja kantaen ja valitusvirsiä hyräillen. Lähestyessään kirkkoa he lakkasivat laulamasta ja huutaen "Ave Maria", polvistuivat suutelemaan portaita, joita astelivat. Marcia katseli joka puolella vilkkuvia tulipunaisia ja keltaisia liinoja, verraten mielessään tätä menoa Pyhän Pietarin kirkossa näkemäänsä. Hänen mielestään oli vieläkin vaikuttavampaa nähdä näiden talonpoikien polvistuvan Pyhän Neitsyen alttarin ääreen, ja kasvoilla hehkuva uskonnollinen innostus laulavan äänensä käheiksi. Aivan huumaantuneena ihmisvilinästä ja eri värien kirjavuudesta kääntyi Marcia mennäkseen kirkkoon. Näiden ihmisten yksinkertainen hartaudenharjoitus oli mukaansatempaavaa.

Kirkko oli sisältä tupaten täynnä polvistunutta talonpoikaisväkeä, ilman täytti sinertävä uhrisavu, jonka läpi alttarilla palavat kynttilät himmeästi hohtivat. Copleyn seurue raivasi tien erääseen sivukappeliin, josta saattoi rauhassa katsella toimitusta. Paul polvistui muiden joukkoon luonnosvihkoineen, ja ryhtyi salaa piirtämään erään talonpoikaistytön kuvaa. Marcia silmäili hänen puuhaansa huvitettu hymy huulillaan; sitten hän loi jälleen katseensa yli polvistuneen ihmismeren. Heissä ei ollut mitään koneellista hartautta; jos mikään, niin se ainakin lähti sydämestä. Ah, he olivat liian jumalisia, hän äkkiä huomasi. Heidän hurskautensa meni liian pitkälle; se riisti heiltä arvokkuuden, yksilöllisyyden ja itseluottamuksen. Aivan Marcian jalkojen juuressa oli muuan vaimo pitkällään maassa, ja suuteli kivipermantoa hartautensa kiihkossa. Marcia käänsi äkkiä päänsä pois, tuntien samanlaista mielen kuohua kuin viimeksi Pyhän Pietarin kirkossa. Nostaessaan silmänsä hän huomasi Laurence Sybertin katselevan häneen. Hän seisoi juuri Marcian takana ja kuiskasi kumartuen hänen puoleensa:

"Tämä jo riittää. Tulkaa, niin menemme pois", näin sanoen hän kääntyi raivaten tietä ulos. He vetäytyivät ovelle päin ja toiset työntyivät heidän paikoilleen.

Kun he pääsivät ulos, naurahti Sybert olkapäitään kohauttaen. "Kirkon täytyy hiukan muuttaa tapojaan, ennenkuin minut saatetaan sulkea tuohon karsinaan. Miten on teidän laitanne, Miss Marcia?"

"Heidän yksinkertainen uskonsa oli minusta niin kaunista; mutta sitten tuli äkkiä tuo kauhea nainen, jossa heti huomasi tietämättömyyden ja taikauskon piilevän pohjimmaisena. Kaikki on sellaista", hän jatkoi. "Juuri, kun parhaillaan ihailee jotain kaunista, sattuukin silmä näkemään hiukan pinnan alle. On kauheata ruveta huomaamaan kätkettyjä tarkoituksia; ne eivät päästä enää milloinkaan rauhaan."

"Katsokaahan tuota", Sybert virkkoi osoittaen nauraen erästä taloa, jonka kynnyksellä lojui nukkuva porsas. "Se on nähtävästi jätetty talonvahdiksi siksi aikaa kuin isäntäväki on juhlassa. Olette kai huomannut, että Genazzanon jokaisessa talossa on kananpoikasille erikoinen sisäänkäytävä, joka on sijoitettu isoon oveen. Se on jotenkin lystikästä, eikö totta?"

Marcia katseli porsasta samalla kertaa huoaten ja naurahtaen.

"Niin, onhan se lystikästä; mutta kun sitten ajattelee, miten alhaisella kehitysasteella sellaisten ihmisten täytyy olla, jotka asuvat yhdessä porsaiden ja kananpoikien kanssa, silloin tuo kaikki ei enää tunnu lystikkäältä."

"Kas vain", Sybert virkkoi. "Tehän olette edistynyt."

"Uskon sen itsekin", Marcia myönsi.

He lähtivät yhdessä kiertelemään kaupunkia. Kävellessään he sattuivat kohtaamaan ryhmän miehiä ja poikia, jotka kuluttivat päivällislepoaan tupakoimiseen ja arpapeliin. Joukossa oli pyhiinvaeltajia Castel Vivalantista ja he tunsivat Marcian heti ensi silmäykseltä. Päivän juhlatunnelma ja kaksinkertainen viiniannos oli saanut miehet tavallista meluisemmiksi; eräs ryysyinen, virnistelevä pojannaskali alkoi heti ilvehtiä nähdessään tulijat. Hän päästi suustaan tavanmukaisen kerjäläisruikutuksen, pyytäen soldia. Kun hänen ulinaansa ei kiinnitetty minkäänlaista huomiota, keksi hän uuden keinon.

"Signorina", hän virkkoi rukoilevalla äänellä, juosten Marcian vieressä ja itsepintaisesti työntäen kätensä hänen eteensä, "minun on nälkä, signorina; minun on nälkä. Säästäkää minulle Jumalan tähden edes muutamia vehnänjyviä."

"Tuopa on uusi kerjuutapa", Marcia nauroi. "Tavallisesti he mankuvat leipää; en ole vielä kenenkään kuullut pyytävän vehnänjyviä."

Sybert kääntyi uhkaavan näköisenä poikaan päin, joka samassa sai jalat alleen. Mutta päästyään turvallisen välimatkan päähän, hän yhä pitkitti ruikutustaan, toisten suureksi riemuksi.

Marcia näytti tyhjiä käsiään.

"Ei minulla ole vehnää", hän virkkoi päätään pudistellen.

Poikaviikari kääntyi toveriensa puoleen matkien häntä.

"Signorinalla ei ole vehnää", hän huusi. "Kuka antaisi signorinalle? Hän on köyhä ja hänen on nälkä."

Joku työnsi hänelle soldon. Poika kaappasi sen ja ojensi sen Marciaa kohden.

"Kas tuossa, signorina! Tämä mies on köyhä, mutta hän on kuitenkin jalosydäminen. Hän lahjoittaa teille soldon, että voitte hankkia hiukan vehnää."

Marcia nauroi huvitettuna. Mutta Sybert tarttui ankaran näköisenä poikaa kaulukseen ja työnsi hänet muitta mutkitta syrjään.

"Mr Sybert", Marcia huudahti; "varokaa, te voitte loukata häntä!"

"Se on tarkoituksenikin", hän vastasi töykeästi ja sysäsi poikaa vielä, niin että tämä vieri rinnettä alas.

Toiset ilkamoivat taas yhtä äänekkäästi nähdessään hänen tappionsa. Marcia ja Sybert kääntyivät seuraavasta kadunkulmasta ja jättivät meluavan joukon taakseen.

"Ei teidän olisi pitänyt kurittaa häntä", Marcia virkkoi. "Tuo poikanulikka vain kujeili, tarkoittamatta mitään pahempaa. Hän on minun parhaita ystäviäni; hänen nimensä on Beppo, ja hänen kotinsa on leipurin vieressä."

"Jos teillä on tuollaisia ystäviä", Sybert vastasi kuivasti, "neuvoisin minä teitä lopettamaan tuttavuutenne heidän kanssaan."

"En minä välitä tuon tapaisesta tunkeilevaisuudesta", Marcia virkkoi iloisesti, "onhan se ainakin parempaa kuin ruikuttaminen."

"Sanoin teille eilen, Miss Marcia, että teidän ei pitäisi kulkea yksinänne kylällä — ja siitä varoitan teitä tänäänkin. Ette ole lainkaan turvattu tällaisissa vuoristokylissä, joissa ihmiset eivät ole tottuneet ulkomaalaisiin."

"Miksi ette pyydä, että setäni hankkisi minulle lastenhoitajan?"

"Alan vähitellen uskoa, että olette sellaisen tarpeessa!"

Marcia kosketti kevyesti häntä kädellään.

"Mr Sybert, pyytäisin ettette puhuisi minulle niin pisteliäästi."

"Keskustelen teidän setänne kanssa — sen teen", hän vastasi.

Puhellessaan he olivat saapuneet linnalle. He kulkivat nostosillan yli ja kivitetyn linnanpihan poikki ja niin oli meluava pikkukaupunki yhdellä iskulla jäänyt selän taakse. Vuoret kohosivat korkeina heidän edessään ja alhaalla siinti laakso; vanhan vesijohtolaitoksen jäännöksiä näkyi ruohottuneen tien vierellä, joka johti kukkuloille. He kulkivat eteenpäin jutellen milloin mitäkin, Marcia teki parhaansa keskustelun ylläpitämiseksi. Hän esiintyi melkeinpä häikäilemättömänä, ja Sybert huomasi huvikseen tytön yrittävän kiemailla hänen edessään. Marcian suureksi hämmästykseksi Sybert ei ensinkään vastustellut; hän vastasi samalla mitalla eikä koettanutkaan väistää hänen katsettaan. Paikka, johon he olivat saapuneet, kasvoi vaaleanpunaisia alppivuokkoja ja mahtavien vesijohtolaitteiden jäännökset muodostivat viehättävän istumapaikan.

"Emmekö pysähtyisi näköalaa ihailemaan", Sybert ehdotti.

Marcia istahti esiintyöntyvälle muurikivilohkareelle ja Sybert paneutui pitkäkseen nurmikolle hänen viereensä.

"Mr. Melville kertoi minulle tässä eräänä päivänä tavanneensa teidän äitinne pikku tyttönä", Sybert virkkoi hetken kuluttua.

Marcia nyökkäsi nauraen. "Hän on kertonut sen minullekin — hänen mielestään äitini oli pahin villikissa, mitä hän milloinkaan oli nähnyt."

"Minä sain hänestä sangen hauskan käsityksen — uskallanpa epäillä, tokko te olette milloinkaan ratsastanut varsoilla ilman satulaa?"

"Äitini eli Etelämaakuntien uutisviljelyksillä, kun taas minä sain kasvatukseni New Yorkissa ja eräässä pariisilaisessa luostarissa — eihän siellä ollut tilaisuutta varsoilla ratsastamiseen."

"Eikö äitinne kuollut teidän pienenä ollessanne?"

"Olin silloin kahdentoistavuotias."

"Voi, se oli kovaa", Sybert virkkoi myötätuntoisesti.

Marcia katsahti hämmästyneenä häneen. Hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut Sybertin lausuvan noin ystävällistä sanaa.

"Entä tuo Pariisin luostari?" hän kysyi. "Miten sinne jouduitte."

"Joku ehdotti sitä isälle, ja hän piti sitä erinomaisena keinona päästä irti minusta. Ei silti, että hän ei välittäisi minusta", hän lisäsi nopeasti, nähdessään Sybertin kummastuneen ilmeen; "mutta tyttären kasvatus on aina probleema liikemiehelle."

"Sen voin hyvin ymmärtää", Sybert myönsi. "Entä miten menestyitte luostarissa?"

"En kehuttavasti. Opin vain rukouksia ja ranskaa ja minulla oli hirveä koti-ikävä."

"Entä sitten?"

"Senjälkeen minulla oli pari kotiopettajaa, sitten olin eräässä sisäoppilaitoksessa ja lopuksi tulin collegeen." Marcia nauroi. "Teidän olisi pitänyt nähdä isäni, kun ehdotin hänelle collegea. Hän tarttui siihen kuin hukkuva oljenkorteen; olinhan sen kautta taas neljäksi vuodeksi turvassa."

"On vahinko", Sybert huomautti, "että amerikkalaiset eivät harrasta samaa tapaa kuin Ranskassa, jossa tyttäret heti koulusta päästyään naitetaan."

"Minä tunsin itseni melkein syylliseksi suoritettuani tutkinnon, ukko parka oli niin onnettoman näköinen. Hän kysyi minulta, enkö haluaisi tehdä hänen kanssaan pientä huviretkeä Venezuelaan joitakin kaivoksia katsomaan. Se olisi ollut hauskaa, eikö totta? Minä olisin tahtonut lähteä."

"Mutta tekö kieltäydyitte jalomielisesti?"

"Niin, minulla oli toiset suunnitelmat. Oli vuosia siitä, kun olin nähnyt setä Howardin, ja halusin mennä hänen luokseen joksikin aikaa."

"Ja niin olette joutunut tänne Genazzanoon."

"Niin, olen joutunut tänne", Marcia toisti. "Mutta niin pian kuin isä asettuu rauhaan, kuten muut ihmiset, menen hoitamaan hänen talouttaan. Otan Italiasta mukaani joitakin neljännentoistavuosisadan huonekaluja, muutamia sieviä italialaisia palvelijoita ja annan pieniä hauskoja italialaisia päivällisiä."

"Kutsutteko minutkin joskus?"

"Tulkaa aina kun haluatte."

Marcia purskahti nauruun.

"No?" Sybert kysyi. "Mitä teitä huvittaa?"

"Puhua teille tällä tavalla — viikko sitten ei olisi pälkähtänyt päähänikään pyytää teitä. Ette voinut mitään eilen", hän lisäsi; "täti Katherine pakotti teidät tulemaan minun kanssani; mutta tänään te lähditte aivan vapaasta tahdostanne."

"Sellaisenko vaikutuksen olen teihin tehnyt? Minä kai käyttäydyn mahdottoman huonosti."

"Kyllä — jotakuinkin", myönsi Marcia.

"Tepä olette suora", Sybert sanoi nauraen. "Ei", hän lisäsi samassa; "täti Katherine ei mitenkään vaikuttanut meidän tämänpäiväiseen kävelyretkeemme. Jos tahdotte, niin kerron teille, miksi halusin tulla. Eilen iltapäivällä tein hauskan ratsastusretken erään sangen viehättävän nuoren naisen seurassa, ja halusin uudistaa tuttavuutta."

"Jos tuo on tarkoitettu kohteliaisuudeksi, kuulostaa se hyvin epäilyttävältä. Te olette jo kolme kuukautta tuntenut tuon saman viehättävän naisen, ettekä ole osoittanut vähintäkään halua lähempään seurusteluun hänen kanssaan."

"Olin sokea, mutta nyt ovat silmäni avautuneet."

Hän kieritteli savukettaan suu pienessä hymyssä, kun taas Marcia kiusoitteli hiljaisuuden kestäessä erästä kovakuoriaista, joka kaikin mokomin halusi päästä pois kiveltä. Mihin ikänä se kääntyikin, aina oli vastassa vihreä lehti, joka sulki tien. Se juoksi hädissään ympyrää, koettaen turhaan löytää aukkoa, ja sen kaikki kuusi pientä jalkaa aivan värisi tuskasta.

Sybert ojensi säälien kätensä ja toimitti sen turvapaikkaan.

"Miksi noin teette?" Marcia kysyi.

"Myötätunnosta… olen nähnyt kyllin monen naisen leikkivän miesten tunteilla, joten saatan käsittää miltä eläinparasta tuntui. Joka puolella oli muuri vastassa, hänen kykenemättä käsittämään mitään salaista syytä, vaikutinta tai lakia, joka sen takana piili."

"Se oli terveellistä sille", vakuutti Marcia. "Minä annoin sille uuden kokemuksen — laajensin sen näköpiiriä. Kun vihdoin olisin sen vapauttanut, olisi se tuntenut niin syvää kiitollisuutta ajatellessaan, mistä vaarasta se oli pelastunut, että siitä olisi tullut entistään paljon onnellisempi kovakuoriainen."

"Voihan asian käsittää niinkin", myönsi Sybert.

Marcia katseli hetken tutkivasti toveriansa. Hän muisteli kreivitär Torrenieriä.

"Mr. Sybert", hän virkahti, "on koko joukko asioita, joita haluaisin tietää teistä."

"Minulla ei tietääkseni ole mitään, jota olisi syytä peitellä."

"Niitä asioita ette kertoisi minulle."

"Koettakaa, niin saatte nähdä."

"Saanko kysyä mitä hyvänsä?"

"Olen käytettävissänne."

"Oletteko milloinkaan rakastanut ketään?"

Hän katsahti Marciaa nauraen hilpeästi. "Mitä, onko tämä rippituoli?"

"Ei, ei, — te olette vain sen näköinen kuin ette olisi milloinkaan tehnyt sellaista tyhmyyttä; minä juuri ihmettelin —"

"Ainakin kuusi kertaa."

"Todellako?"

"No, ehkäpä siinä on vähän liikaa", hän nauroi. "Poikavuosinani minulla oli tapana — hm — tuntea joskus mielenkiintoa."

"Mutta nyt olette jo sellaisen yläpuolella."

"Olisi ajattelematonta väittää sitä! Ei koskaan tiedä, mitä seuraava päivä mukanaan tuo."

Marcia olisi vielä halunnut hiukan tiedustella kreivittärestä, mutta sen sijaan hän virkkoi: "On vielä muutakin, mitä tahtoisin teiltä kysyä."

"En voi luvata, että vastaan, jos menette persoonallisuuksiin."

"Miksi teillä oli eilen revolveri mukananne?"

"Te olette erittäin tiedonhaluinen nuori nainen, Miss Marcia."

"Ja te olette sangen salaperäinen mies, Mr. Sybert."

"Miksi minulla oli revolveri? Hyvin yksinkertaisesta syystä. Olin matkustellut etelämaakunnissa rauhoittamassa kapinoitsevia; ja kun se ei ole erittäin turvallista työtä, arvelin viisaimmaksi kulkea aseistettuna. Revolveri on erinomainen keino, jolla ihmiset saa valtaansa, vaikka kaiken todennäköisyyden mukaan en milloinkaan ole pakoitettu käyttämään sitä. Toivoakseni nyt olette tyydytetty."

"Kiitos", virkkoi Marcia. "Eipä siltä, että uskoisin vähääkään mitä puhuitte", lisäsi hän nauraen.

Sybert katseli häntä hetkisen kulmiaan rypistellen.

"Mitä ihmettä te oikein luulette minusta, Miss Marcia? Pidättekö minua anarkistina, rosvona tai ehkä toisena Fra Diavolona valepuvussa? En ole mikään noin mielenkiintoinen henkilö, olen vain yksinäinen, rauhallinen Yhdysvaltain kansalainen."

"Miten satuitte tuntemaan niin hyvin Tarquinion, leipurin pojan?"

"Olen jo vastannut kylliksi. Ehkä nyt ripitämme teitä, Miss Marcia. Oletteko koskaan rakastanut?"

Marcia nousi seisomaan. "Kello on neljännestä yli neljän, meidän täytyy palata toisten luo. Roystonien täytyy ehtiä Roomaan menevään iltajunaan."

XVI Luku.

Marcia ajoi vieraiden kanssa asemalle, sill'aikaa kuin muut menivät suoraan huvilalle toisissa vaunuissa. Hän tunsi lieviä tunnonvaivoja Paulin vuoksi, ja se sai hänet tavallista tarkkaavammin kuuntelemaan tämän lörpötyksiä. Paul oli näyttelevinään oppaan osaa, ja kertoi naiviin tapaan tarinoita kaikista raunioista, joiden ohi ajettiin; ja koko Rooman historia, alkaen Romuluksesta ja Remuksesta, aina Garibaldiin asti käytiin läpi tuon yhdeksän mailin pituisen, tomuisen maantiematkan kestäessä. Marcia yhtyi hilpeänä kujeiluun unohtaen hetkeksi kaikki huolestuttavat ajatukset, jotka hänen mieltään ahdistivat. Kun he hyvästelivät toisiaan, hymyili Marcia puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan Paulin jäähyväissanoille — "Non-te-scordar-di-me."

Ajaessaan asemalta kotiin Marcia muisteli itsekseen, miten hän edellisenä päivänä oli pelännyt kohtaavansa Paulin. Kaikki oli käynyt varsin hyvin. Hän ei tosin ymmärtänyt Paulin uutta käyttäytymistapaa, mutta hän oli siitä kiitollinen, arvellen Paulin sen kautta antavan hänelle kylliksi miettimisaikaa. Tänä iltana hän ajatteli vain hyvää Paulista; hän oli sellainen huoleton, valoisa nuorukainen; jos hän oli kenties liian taipuvainen näkemään vain elämän kauneutta, niin eikö taas Laurence Sybert puolestaan ollut liian kärkäs tuomaan esille sen synkkiä puolia, sitä Marcia tuli kysyneeksi itseltään. Hän oli tuntenut itsensä epämääräisen surulliseksi aina siitä asti kuin Sybert edellisenä päivänä oli purkanut synkkiä ajatuksiaan vanhassa viinikellarissa. Ajaessaan nyt läpi vehreiden peltojen, jotka kylpivät pehmeässä, laskevan huhtikuun auringon valossa, hän huomasi salaisen tuskan ja kapinoitsemisen tunteen hiipivän hänen omaan sydämeensä.

Hän näki edessään kaksi tietä. Unelmien kaunis, aurinkoinen maailma kutsui häntä. Tienristeyksessä seisoi Paul — naurava, huoleton, onnellinen Paul — ojentaen kättään houkutteleva hymy huulilla ja näyttäen tietä Cythereaan. Mutta syvällä rinnassaan Marcia tunsi elämän todellisuuden painavan sydäntään — sen elämän, joka on vienyt niin monen ihmisen kurjuuteen — ja se raastoi hänen sieluaan ja pidätti häntä. Ja kaukana katseli Sybert häneen käsivarret ristissä, suupielissä puoleksi ilveilevä hymy, yrittämättä ainoallakaan liikkeellä houkutella tai pidättää häntä, vain katsellen pitkään ja tutkivasti.

Marcialla oli edessään onnellinen tulevaisuus. Miksi ei hän siis iloitsisi kohtalostaan sulkien silmänsä kaikelta kurjuudelta ympärillään? Jos hän kerran alkaisi murehtia maailman surkeutta, ei hän pääsisi siitä milloinkaan rauhaan. Muutamia viikkoja sitten hän oli tuskin aavistanutkaan, että kurjuutta oli muuallakin kuin kirjoissa, mutta nyt hän sen tiesi; hän oli nähnyt sitä omin silmin. Hän ajatteli Castel Vivalantin pieniä, likaisia hökkeleitä; naisia, jotka varhain auringon noustessa menivät työhönsä ja jättivät lapsensa kotiin ilman hoitoa. Niin, kyllä hän tiesi, että kurjuutta oli muuallakin kuin kertomuksissa, mutta hänen mieleensä kohosi epätoivoinen kysymys: miksi hänen piti sitä ajatella? Koska hän kerran ei voinut sille mitään, koska se ei ollut hänen vikansa, miksi ei hän saanut sulkea silmiään kuvitellen, ettei sitä ollutkaan? Tuollaisia ahdistavia kysymyksiä nousee sellaiselle, joka ensi kertaa näkee edessään kylmän todellisuuden; hän seisoo silloin kuin todellisen elämän kynnyksellä, silmät avautuvat, mutta katse kääntyy vielä kaihoten takaisin unelmien epätodellisiin maailmoihin. Mutta sinne ei enää saata palata takaisin; kun kerran on saanut tuon kokemuksen, ei se haihdu jälkeä jättämättä; eikä kestänyt kauan, ennenkuin Marcia sai vielä uusia opetuksia.

Kaksi pientä poikaa heitteli kuperkeikkoja tien vierellä, ja tuo näky sai Marcian muistamaan omat pikku poikansa huvilalla; hänhän oli luvannut tuoda heille tuliaisia. Hän oli kokonaan unohtanut heidät päivän kuluessa; nyt ei ollut muuta neuvoa kuin ajaa Castel Vivalantiin ostamaan suklaata. Marcia katsoi kelloaan; oli vielä tunti aikaa päivälliseen, hän siis käski Giovannin ajaa kukkulalle kaupunkiin. Giovanni koetti kohteliaasti huomauttaa, että hevoset olivat rasittuneita, nehän olivat olleet koko päivän ajossa ja mäki oli jyrkkä. Siihen Marcia vastasi hiukan terävästi, että ne voisivat levätä koko seuraavan päivän. Käännyttiin siis kaupunkiin päin. Ihmiset palasivat juuri päivätöistään kotiin yöksi, nousten pitkässä jonossa penkereittäin kohoavaa tietä. Tuota näkyä ei Marcia väsynyt katselemaan. Siinä kulki peltotyömiehiä työkalut olallaan, pesijättäret kantoivat vaatteita koreissa pään päällä ja hyvästelivät toisiaan iloisesti; jonon loppupäässä vaelsi pieniä takkukarvaisia aaseja, lampaita, porsaita, vuohia ja pitkäsarvisia härkiä, eikä Marcia voinut käsittää, mihin ne kaikki majoittuivat yöksi.

Porta della Lunan luona pysähdyttiin hetkeksi, ja samassa ryntäsi joukko Castel Vivalantin katupoikia huutaen ja meluten vaunujen luo kuparilantteja kerjäämään. Marcia oli tyhjentänyt kukkaronsa Genazzanossa ja koetti nyt nauraen ja päätään pudistellen päästä irti heistä. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa; poikaviikareita kihisi vaunujen ympärillä kuin pieniä rottia, kimeällä äänellä kerjäten rahaa. Marcia vain pudisteli päätään, ja silloin alkoivat pojannaskalit huutaa samaa mitä Marcia jo aamupäivällä oli kuullut:

"Vehnää, vehnää!" kuului joka puolelta; turhaan koetti Giovanni ajaa heitä piiskallaan pois.

Marcia pysähtyi kuuntelemaan jalka vaunun astuimella, hän ei saattanut käsittää tuota huutoa, joka nyt äkkiä ympäröi hänet joka puolelta.

"Mitä tämä merkitsee, Giovanni? Miksi nuo kaikki huutavat 'vehnää'?"

Giovanni teki piiskallaan halveksivan liikkeen. "Chi sa, Signorina? Ei heistä ole väliä. Älkää kuunnelko heidän tyhmyyksiään."

Nuo olivat juuri samoja lapsia, joille Marcia pari päivää sitten oli antanut suklaata. "Pianpa he unhoittavat!" tuumi hän nyt itsekseen, "ehkä Paul on sittenkin oikeassa väittäessään, että kauneus on heidän paras hyveensä."

Soitettiin jo "Ave Mariaa", kun vaunut kääntyivät ilta-askareissaan puuhailevan kaupungin pienille, mutkikkaille kaduille. Naiset kantoivat kuparisia vesisankoja kaivoiltaan, sinertävä savu nousi uuninpiipuista ja talojen edustoilla seulottiin kellertäviä jauhoja.

Juhlan johdosta vetelehti kaduilla joukoittain tyhjäntoimittajia, ja tupakkakaupan pienelle pihamaalle oli kerääntynyt ryhmä miehiä, jotka väittelivät ja kinastelivat keskenään, huitoen kiihkeästi käsiään italialaisten tapaan. Oli jo yli viikko siitä kuin Marcia viimeksi oli käynyt kylässä. Kulkiessaan nyt katuvierellä seisoskelevan ihmisjoukon ohitse, hän oli huomaavinaan, että tavallisesti niin ystävällisesti tervehtivät ihmiset kohtelivat häntä tällä kertaa hiukan töykeästi; epämieluisin tuntein hän pani merkille, että missä hän vain kulki, siellä lakkasi puhe, ja ihmiset kääntyivät töllistelemään hänen jälkeensä. Muuan pieni poika huusi "Vehnää!", mutta työnnettiin samassa sisään ja sai vielä korvapuustin palkakseen.

"Madonna mia!" huusi hänen äitinsä tuskastuneena. "Olemmehan jo kyllin kurjissa oloissa, ja sinä hankit vielä ulkomaalaisten kirouksen päällemme!"

Leipuripuodissa kyseli Marcia tapansa mukaan ystävällisesti perheen vointia ja tiedusteli miten viinitarha edistyi. Mutta tällä kertaa palveli Domenico häntä hyvin äreästi ja vastasi vain muristen hänen puheisiinsa. Hämmästys ja suuttumus valtasi Marcian mielen; hän kääntyi takaisin kadulle, ja kulki pää pystyssä ja punoittavin poskin edes katsahtamattakaan ihmisiin, jotka vaieten antoivat hänelle tietä.

"Siinä näette", kuiskailtiin, "vieras signorina oli vain huvikseen olevinaan meille ystävällinen. Mitäpä hän välittäisi meidän kurjuudestamme? Se on hänelle samanarvoinen kuin kivet, joita hän jalallaan polkee."

* * * * *

Laurence Sybert tuli juuri kylästä ja tapasi hämmästyksekseen Giovannin portin luona. Hän tervehti Sybertiä huolestuneen näköisenä.

"Scusi, signore; oletteko tavannut signorinaa? Hän on kaupungissa." Hän nyökkäsi portille päin. "Hän meni yksinään leipuripuotiin. Sanoin kyllä hänelle, että hevoset olivat uuvuksissa, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota; muuan poikanulikka huusi hänelle 'Vehnää!' mutta hän ei ymmärtänyt sitä."

"Huusivatko ne 'Vehnää'?"

"Si, si signore. He lukevat sanomalehtiä. Eilisessä Avanti lehdessä oli —"

Sybert nyökkäsi. "Tiedän kyllä mitä Avanti kirjoittaa."

Hän kääntyi takaisin kaupunkiin kulkien leipurille päin, josta juuri oli tullut. Hän oli huvitettuna kuullut syrjästäpäin sangen suorasukaisia huomautuksia ystävistään huvilalla — kuten Giovanni oli arvellut, lukivat he sanomalehtiä eikä heidän käsityksensä mukaan ollut mahdollista epäillä mitään, mikä oli painettua. Ei ollut otollinen aika Marcian lähteä ilta-ajelulle Castel Vivalantiin; Sybertiä suututti, että tyttö niin vähän oli välittänyt hänen neuvoistaan. Hän ei tullut ajatelleeksi lieventävänä asianhaarana, ettei Marcia tietänyt mitään erikoista aihetta hänen varoituksiinsa. Sybert ei ehtinyt vielä pitkälle, ennenkuin kuuli ääniä kauempaa. Sanat saattoi selvästi eroittaa.

"Vehnää! Vehnää! Vehnä-signorina!"

Yhä yltyvät huudot saivat hänet kiiruhtamaan askeleitaan; hän pelkäsi jo meteliä. Mutta tullessaan torille hän näki heti ensi silmäyksellä, ettei asia ollut niin vakava. Marcia seisoi ihmetyksen ja suuttumuksen ilme kasvoillaan keskellä kirkuvaa, hyppivää ja huitovaa poikaliutaa. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään ulkonaista vaaraa; pojat olivat vain nenäkkäitä, tarkoittamatta sen pahempaa. Hetken Sybert epäröi aikoen antaa Marcian kerrankin saada oikein tuntuvan opetuksen, mutta samassa hän huomasi miten peräti pelästyneeltä tyttö jo näytti. Hän viittoi kiihkeästi lähellä seisovia miehiä apuun, mutta he vain ylimielisesti nauroivat, tekemättä liikettäkään häätääkseen poikia pois. Marcia sulki silmänsä ja horjahti hiukan, kun samassa Sybert tuntien omantunnontuskia äskeisistä ajatuksistaan kiiruhti paikalle. Hän tunkeutui läpi meluavan poikajoukon työntäen ja tuuppien oikealle ja vasemmalle. Marcia avasi silmänsä ja katseli häntä aivan huumaantuneena.

"Mr. Sybert!" hän läähätti. "Mitä tämä tarkoittaa? Mitä ne huutavat?"

"Jaksatteko kävellä?" Sybert kysyi ojentaen kätensä tukeakseen häntä. "Tulkaa, niin lähdemme pois täältä torilta."

Sillä välin miehet olivat yhtyneet joukkoon, ja matalaa murinaa kuului miehestä mieheen. Monet tunsivat Sybertin ja hänen nimeänsä lausuttiin uhkaavalla äänellä. Mutta vielä selvempään kuului: "Vehnää! Vehnää!" Eräs pojista, Beppo, jonka jo aamupäivästä tunnemme, sysäsi heitä takaapäin; silloin Sybert kohotti keppinsä ja antoi hänelle tuiman iskun olkapäille, niin että poika kaatui sätkytellen maahan. Toiset nauroivat, mutta toiset huusivat vihoissaan: "Iske häntä, Beppo, iske! Älä anna hänen lyödä itseäsi maahan!" ja taempaa kuului humalainen ääni sanovan: "Kas vain, Signor Siberti, köyhäin ystävä!"

"Lähdetään pian pois täältä", Sybert virkkoi. Huitoen voimakkaasti kepillään hän sai joukon väistymään ja talutti Marcian nopeasti kapeata kujaa pitkin seuraavan kadunkulman taa, jonne ei torilta voinut nähdä. Hän ohjasi tytön erääseen pieneen keittiöön ja hankki hänelle istuimen.

"Guiseppe", hän virkkoi, "tuokaa signorinalle hiukan viiniä."

Marcia lysähti tuolille ja nojasi päänsä selustaa vasten. Häntä huimasi ja pyörrytti. Tähän saakka hän oli saanut osakseen ainoastaan ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta. Miksi olivat ihmiset äkkiä nousseet kuin liittoon häntä vastaan? Millä hän oli vihastuttanut heidät? Etäämpänä huoneessa hän kuuli Sybertin selittävän jotain matalalla äänellä Guiseppelle, ja hän eroitti sanat "hän ei tiedä".

"Poverina, hän ei tiedä", mumisi nainen.

Sybert palasi Marcian luo ojentaen hänelle viinilasin.

"Kas tässä, Marcia, juokaa tämä!" hän virkkoi päättäväisesti.

Marcia tarttui vapisevin käsin lasiin, joi siitä pari kulausta ja työnsi sen sitten takaisin.

"Ei mitään hätää. Toinnun aivan kohta. Ne tunkivat ympärilleni niin, että tuskin voin hengittää."

Viini palautti punan hänen poskilleen ja hetken kuluttua hän nousi seisomaan.

"Olen pahoillani, että olen saanut tällaisen hämmingin aikaan. Nyt voin jo paremmin; lähtekäämme jo vaunuille."

Kiertäen torin kulkemalla kapeata sivukatua, he tulivat portille. Pojat kirkuivat vielä heidän jälkeensä, mutta ei kukaan heistä uskaltanut tulla Sybertin kepin ulottuville. Marcia ja Sybert nousivat vaunuihin ja niin ajettiin ääneti kukkulan juurelle. Vihdoin keskeytti Marcia hiljaisuuden.

"Mikä se asia on, jota minä en tiedä, Mr. Sybert?"

"Niitä on paljonkin, minun nähdäkseni", Sybert vastasi kylmästi. "Ensinnäkään ette näytä osaavan ottaa varteen ystävällisiä neuvoja. Sanoin teille tänään, että maalaisväestö on niin kiihtynyttä, että te ette ole turvassa heidän keskuudessaan, ja luulin teidän kiinnittävän hiukan huomiota minun varoitukseeni. Hienot italialaistytöt eivät juoksentele yksinään kaduilla, eivätkä he ainakaan valitse juhlailtaa tehdäkseen yksinäisiä kävelyretkiään."

"Jos nyt olette sanonut kaikki mitä haluatte, Mr. Sybert, niin teen teille erään kysymyksen. — Miksi nuo kaikki huutavat minulle 'Vehnä-Signorina'?"

Sybert oli nähtävästi omissa mietteissään, kun ei vastannut.

"Mr. Sybert, tein teille kysymyksen."

"Miksi he huutavat 'Vehnää'?" Sybertin ääni oli vieläkin terävä. "No niin, luullakseni sen vuoksi, että se on paraillaan päivän polttava kysymys täällä Italiassa, ja Copleyn nimi liittyy siihen hiukan epäedullisella tavalla. Teidän setänne on juuri ostanut suuren vehnälähetyksen, joka nyt on paraillaan matkalla Italiaan. Hänen ainoa toivonsa on lieventää kärsimyksiä — joka erä, minkä hän myy, tuottaa hänelle tappiota — mutta, kuten on tavallista epäitsekkäisiin ihmisiin nähden, hänen vaikuttimensa tulkitaan väärin. Sanomalehdet ovat siihen suuressa määrin syypäät, ja ihmiset, osoittaen tavallista kiittämättömyyttään, ovat liittoutuneet hyväntekijäänsä vastaan."

"Mr. Sybert, te ette kerro minulle totuutta."

Tähän syytökseen Sybert ei halunnut vastata; hän asetti käsivarret ristiin rinnalleen, nojautui taaksepäin vaunujen pehmeisiin pieluksiin ja tuijotti eteenpäin katse kiinnitettynä kahteen messinkinappiin Giovannin takissa. Ja Marcia, jonka kasvoihin taas oli väri palannut, istui loukkaantuneen näköisenä katsellen ohikiitäviä maisemia. Molemmat olivat ääneti, kunnes vaunut pysähtyivät huvilan pihamaalle.

"Kas niin, Miss Marcia, olemmeko jälleen ystäviä?" virkkoi Sybert.

"Ei", vastasi Marcia, "emme ole."

Hän meni suoraan omaan huoneeseensa ja alkoi sangen sekavin tuntein pukeutua päivälliselle. Hän oli vielä kiihdyksissä ja loukkaantunut kylässä saamastaan kohtelusta, hän ei saattanut käsittää syytä siihen. Häntä suututti Sybertin tapa antaa ilman muuta hänelle määräyksiä ja vaatia häntä tottelemaan. Sensijaan että olisi ollut kiitollinen Sybertin tulosta, Marciaa harmitti, että hän oli sattunut parahiksi näkemään, miten tarpeellinen hänen antamansa varoitus oli ollut. Hänen ylimielisesti lausumansa "sanoinhan teille!" oli Marciasta suorastaan raivostuttava. Koko hänen loukattu mielensä suli nyt yhteen ainoaan tunteeseen: katkeruuteen Sybertiä kohtaan. Hänen hartain halunsa oli jollakin tavoin maksaa hänelle takaisin, saattaa hänet pahoilleen — minkä vuoksi, siitä hän ei ollut oikein itsekään selvillä.

Marcia ripusti yksinkertaisen päivällispukunsa, jonka Granton oli laskenut vuoteelle, takaisin vaatesäiliöön ja valitsi sen sijaan erikoisen hienon pitkälaahuksisen puvun. Tukan hän kampasi päälaelle, kiinnitti timanttisen tähtineulan rintaansa ja kiersi kaulaan ketjut, joista riippui hohtava timantti. Hän käytti vain harvoin jalokiviä, mutta hän tiesi sen amerikkalaiseksi tavaksi ja arveli siten voivansa kiusata Sybertin kosmopoliittitunteita.

"Sangen muhkeata", virkkoi hän itsekseen tutkiessaan vaikutusta peilistä. "Voisipa melkein luulla minua rouvaksi."

Kulkiessaan alas portaita Marcia huomasi pienen valkoisen olennon yöpaitasillaan hiipivän lastenkamarin ovesta.

"Marcia serkku, mitä sinä toit minulle juhlasta?"

"Voi pikku Gerald! Toin sinulle vähän suklaata, mutta se unohtui vaunuihin. Mutta ole huoleti, kultaseni; et missään tapauksessa olisi enää tänä iltana saanut syödä sitä. Lähetän hakemaan paketin ja sinä saat sen huomenna aamulla kun heräät. Ole nyt kiltti poika ja mene nukkumaan."

Marcia jatkoi matkaansa ajatukset suklaassa. Salissa ei ollut ketään, hän kulki sen läpi ja meni erääseen pieneen sivuhuoneeseen. Hän avasi oven ja astui jo sisään, kun hän samassa huomasi, ettei huone ollutkaan tyhjä; ennenkuin hän ehti lausua anteeksipyyntönsä sattuivat hänen korviinsa setä Howardin sanat:

"Taivaan nimessä, Sybert, mitä minun on tehtävä? Tiedäthän, että käteni ovat sidotut. Willard Copley antaisi viimeisenkin italialaisen nääntyä nälkään, jos hän sen kautta ansaitsisi dollarinkin enemmän."

Marcia seisoi paikoillaan, katsellen kauhuissaan setäänsä, samalla kuin hänen sanansa syöpyivät syvälle hänen mieleensä. Mr. Copley kääntyi ympäri ja huomasi hänet. Marcia ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kalpeana ja tuimannäköisenä.

"Mitä sinä tahdot, Marcia?" hän kysyi terävästi. "Miksi et naputa ennenkuin tulet sisään?"

Marcia lehahti punaiseksi. "Olen pahoillani, setä Howard; minulla oli kiire, enkä tiennyt täällä olevan ketään."

"Oh, suo anteeksi, Marcia! Puhuin ajattelemattomasti."

Hetkisen Marcia epäröi kynnyksellä, mutta katsoi sitten suoraan setäänsä.

"Kuulin, mitä sanoit. Etkö tahtoisi sanoa minulle, mitä sillä tarkoitat?"

Copley katsahti neuvottomana Sybertiin, joka seisoi ikkunasyvennyksessä, kädet housuntaskuissa ja katse maahan luotuna. Hän nosti päänsä otsaansa rypistäen, kohautti hiukan olkapäitään ja kääntyi katselemaan ulos ikkunasta.

"Luulen voivani kertoa sen sinulle — saisit kai sen kuitenkin jostain muualta kuulla. Isäsi on tänä vuonna suurella menestyksellä keinotellut vehnällä. Kuten tiedät, hän on sangen terävänäköinen liikemies; käsittäessään hyvissä ajoin, että vehnää tulisi epäedullisten olosuhteiden vuoksi niukasti, osti hän muutamien ystäviensä kanssa koko sadon. Italian on tuotettava maahan tavallista enemmän vehnää, ja se on maksettava kullassa. Kun täällä on käytettävissä melkein pelkkää paperirahaa, voit käsittää, että maa on ennen pitkää tukalassa asemassa. Amerikka on suuri maa, Marcia, kun yksi ainoa kansalainen voi saattaa kokonaisen kuningaskunnan vararikkoon."

"Setä Howard, ethän tarkoita, että minun isäni on saanut aikaan tämän nälänhädän?" huudahti Marcia säikähtyneenä.

"Siinä saattaa olla joitakin vähäisempiäkin vaikuttimia, mutta suurimmalta osalta se on hänen syynsä. Voin vakuuttaa sinulle, että Copleyn nimeä ei Italiassa suinkaan rakasteta tällä hetkellä."

"Sitäkö nuo pojat tarkoittivat huutaessaan minulle 'Grano'?"

"Niin, ei se ole mikään salaisuus. Me olemme omalla tavallamme kuuluisuuksia. Kahdella mantereella kaikuu Amerikan Vehnäkuninkaan nimi, ja me saamme oman osamme hänen maineestaan. Kun ajattelee tätä", hän lisäsi, "on sangen sopivaa, että juuri tänä keväänä olemme asettuneet asumaan Villa Vivalantiin. Me olemme 'Paha Ruhtinas' amerikkalaisessa olomuodossa. Luulenpa, että vanha herra käännähti haudassaan ja hymyili hiukan, kun minä kirjoitin vuokrasopimuksen alle."

"Mutta setä Howard, isähän ei aavista sitä. Hänellehän tuo kaikki on kuin matemaattinen probleema, jolla hän tahtoo näyttää mihin hän kykenee, hän tekee sen vain voiton hauskuuden vuoksi. Miksi et ole kirjoittanut hänelle ja kertonut miten asian laita on?"

"Kertonut hänelle!" Copley nauroi. "Sinä Marcia et ole tuntenut isääsi niin monta vuotta kuin minä. Mitä hän välittäisi italialaisista talonpojista? Niitä on jo ilmankin liikaa. Jokaisen täytyy taistella leipänsä edestä ja ne, jotka joutuvat tappiolle, saavat kuolla."

Marcia kalpeni muistaessaan satoja pikku asioita, joihin hän ei tähän asti ollut kiinnittänyt lainkaan huomiota. Hän käsitti nyt, miksi ihmiset Roomassa olivat heti lopettaneet keskustelun vallitsevasta nälänhädästä, niin pian kuin hän astui huoneeseen. Hän ymmärsi täydellisesti Sybertin käytöksen häntä kohtaan — hänen pilkallisen ilmeensä, kun Marcia joskus tuhlaili rahaa minkä ennätti. Hän muisti, miten eräs työmies kerran Roomassa heitti hänelle sanomalehden — Grido del Popolon — vasten kasvoja. Hänen ei enää tarvinnut kysyä mitä se merkitsi. Joka ainoa kerjäläinenkin kadulla tiesi hänen häpeänsä, sillä aikaa kuin hän yksin ei ollut sitä aavistanutkaan.

"Miksi et ole ennen kertonut sitä minulle?" hän huudahti.

"En tahtonut turmella sinun iloasi; sinun ei ole syytä olla onneton. Jos kaikki käy hyvin, olet sinä vuoden perästä Amerikan huomattavimpia perijättäriä. Toivoisin vain, ettet sinä rikkaudestasi nauttiessasi muistaisi kaikkia niitä nääntyviä raukkoja Italiassa, joiden kustannuksella sen sait."

Copleyn ääni oli yhtä julma kuin hänen sanansa. Hän oli unohtanut tytön edessään ja luuli puhuvansa miehelle Amerikassa.

Marcia käännähti ja vaipui katkerasti nyyhkyttäen pöytää vasten kätkien kasvot käsiinsä. Sybert nosti päänsä tuiman näköisenä ja samassa Copley huomasi mitä hän oli sanonut. Hän kiiruhti tytön luo ja laski kätensä hänen olalleen.

"Taivaan tähden, Marcia, älä itke sitä! En huomannut mitä puhuin. Olen hermostunut ja kiihdyksissä ja paljosta työstä rasittunut. Ei asia ole niin huonolla kannalla kuin sanoin."

Marcialla oli kiusallinen tunne siitä, että hän käyttäytyi kuin lapsi, sensijaan että olisi esiintynyt rauhallisena ja järkevänä. Mutta näin äkillinen tunnevaihtelu oli hänet kokonaan järkyttänyt. Hänhän oli nämä viimeiset kuukaudet elänyt narrin paratiisissa! Hän ajatteli kaikkia niitä ihmisparkoja, joista Sybert oli hänelle edellisenä päivänä kertonut — niitä monia tuhansia, jotka nääntyivät nälkään Napolissa — hänen oma isänsähän oli tuon kurjuuden aiheuttaja. Entä Castel Vivalantin asukkaat — oliko ihme, että ne häntä vihasivat? Sillä aikaa kuin hän suuressa armossaan suvaitsi jaella suklaata, ryösti hänen isänsä leivän heidän suustaan. Hän ajatteli setänsä sanoja, ja kun niiden merkitys täydelleen selveni hänelle, nousi hän pystyyn ja katseli tyynesti molempiin miehiin.

"Setä Howard", hän virkkoi; "minun mielestäni olet tehnyt suurta vääryyttä minulle, kun et ole ennemmin tästä kertonut. Minulla olisi ollut oikeus tietää se, ja olisin ehkä saattanut ehkäistä koko asian. Isä rakastaa liikemaailmaansa, mutta minua hän rakastaa enemmän. On totta mitä sanon, että se on hänelle vain kuin jonkinlainen suoritettavaksi annettu tehtävä. Ei hän näe sitä kärsimystä, jonka hän saa aikaan, eikä hän usko sitä olevankaan. Luonnollisesti hän tietää, että hänen voittaessaan joutuu aina joku toinen tappiolle, mutta hän arvelee, että kukin ryhtyy siihen peliin vapaasta tahdostaan, ja joka leikin alkaa, hän leikin kestäköön. Isäni on aivan yhtä hyvä ihminen kuin me muutkin." Marcian mieleen muistui äkkiä muuan tapaus, hän pyörähti Sybertiin päin silmät suuttumuksesta ja ylenkatseesta säihkyen. "Ja te kutsuitte minua 'Vehnäprinsessaksi' suuren vierasjoukon edessä kerran Paul Dessartin luona. Te tiesitte, ettei se ollut minun syyni; te tiesitte, etten edes aavistanutkaan vallitsevaa hätää, ja te nauroitte, kun kerroin tarinan Vivalantin kummituksesta."