VANHA TALO.

Jo kadulta katsoenkin oli vanhan talon olemuksessa jotakin, joka sai ohikulkijan katseen kahlehdituksi, jollei hänellä ollut liian kiire tai jolleivät hänen silmänsä olleet liian täynnä kangastelevan päämäärän unikuvia.

Talo oli kolmikerroksinen; sen ikkunat olivat neliskulmaiset; se seisoi kahden kahdeksankymmenen luvun talon väliin puristuneena ja oli samalla ränstynyt, halveksittu ja ylhäinen — se muistutti hiukan vanhaa herrasmiestä, jonka liikeasiat ovat hiukan sekavia, vieläpä epäilyttäviä, mutta jonka olemuksessa on pohjimmalla sitä perittyä ja hillittyä ylhäisyyttä, mikä suo hänen kuluneen yksilöparkansa tuntea salaista ylemmyyttä ja vapautumista sekä panttilainaston »juutalaiseen», nurkkauksen »maustekaupustelijaan» että kaikkiin muihinkin yhteiskunnalle hyödyllisiin saarnamiehiin nähden.

Ja kadun muissakin taloissa, sekä tässä että naapurikortteleissa, oli kaikissa kahdeksankymmenluvun muoto ja koristelut, ja ne käänsivät kadun melua kohti nousukasmaiset ja mauttomat julkisivunsa, kaikki sen ylpeän tietoisuuden läpitunkemina, että kuuluvat edistystäharrastavaan, terveeseen ja voittoisaan nykyaikaan. Vanha talo lianvihreine, tahraisine koristejulkisivuineen ja vanhanaikaisine, neliskulmaisine ja pienine ikkunoineen, kuului ratkaisevasti ja auttamattomasti menneisyyteen, elinkelvottomuuteen, siihen, joka oli kuollutta ja jonka täytyi kadota. Mutta naapurikorttelin ihmisilläkin oli alusta asti ollut oikea ja vaistomainen tunne tästä, ja sensijaan että ympäristön taloilla oli yhteiskunnallisesti merkitsevät nimensä, kuten konsuli Sunesonin talo, Odkvistin neitien talo, tukkukauppias Engvallin talo, nimitettiin vanhaa, lianvihreää taloa vain »Neloseksi», katunumeronsa mukaan.

Nelonen oli kadun rumin talo. Nelonen oli huonommin hoidettu. Nelosessa asui ainoastaan köyhiä ihmisiä, kun sensijaan esimerkiksi konsuli Sunesonin n:o 6:n kahden korinttilaisen pylvään koristaman portin takana asui vain taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti parasta ainesta.

Nelonen oli Malmberginkadun pauvre honteux, Malmberginkadun häpeäpilkku, kuten kaikki köyhyys, olipa se sitten itse aiheutettua tai muitten aiheuttamaa, aina on piinaksi hyvinvoivalle ja häpeäksi köyhälle itselleen.

Sitäpaitsi Nelonen oli Tukholman rakennusmestarien ja talokeinottelijain alituisena harmina.

Sillä Nelonen oli ihana tontti.

Kun pysähtyi sen ränstyneen ja synkän, mutta rakennustaiteellisesti arvokkaan ja kauniin julkisivun eteen, täytyi heti kiinnittää huomionsa suureen, valtavaan pyörökivillä kivettyyn porttikäytävään ja sen kauniisti kaartuvaan, syvään holviin — oikeaan pikku tunneliin, joka vei suunnattoman suurelle pihalle, jossa työvankkurit, rattaat ja laatikot muodostivat yhden ainoan toivottoman sekamelskan. Mutta päästyään onnellisesti tälle pihamaalle näki tilapäinen katselija, että se oli kahden matalan siipirakennuksen kehystämä ja rajoittama — kahden likaisen, luhistuneen siipirakennuksen, jotka oli rakennettu kiinni katurakennukseen.

Ja silloin saattoi ymmärtää, että Nelonen kerran maailmassa oli ollut ylhäinen ja arvossapidetty talo, yksityispalatsi, jolla oli ollut yhteiskunnallinen arvo ja yleinen sosiaalinen maine.

Toinen siipi oli varmaankin alun pitäen tarkoitettu talliksi ja vaunuvajaksi. Nyt se oli vuokrattu kahdelle ajurille, liiketovereille ja ystävyksille, kahdelle komealle kelpo miehelle, joiden vankkurit ja laitiot aamuin illoin suruttomasti ja elämäniloisesti jyrisivät ja kolisivat yli porttikäytävän pyörökivien, niin että koko vanha talo raikui ja kaikui, kuten se varmasti kerran oli raikunut ja kaikunut korkeiden nelipyöräisten umpi- ja juhlavaunujen jälkeen niiden vieriessä juhlapäivinä ulos ja sisään kauniin holvikäytävän alitse.

Toinen siipi, varmaan kerran maailmassa palvelijain ja lakeijain asuinsija, oli nyt vuokrattu varastoksi ruokatavarakauppias Engvallille, jonka kauppa oli Malmberginkadun 14:ssä, ja vanhoissa, matalissa huoneissa, joitten ikkunat olivat pieniruutuiset ja vihertävät, oli nyt vain lukemattomia pahanhajuisia juustoja ja loppumattomia rivejä yhtä pahanhajuisia sillitynnyreitä, jotka yhdessä antoivat pihamaalle ja koko talolle sen erikoisen ilmapiirin, ja huonolla ilmallaan yhä lisäsivät Nelosen jo ennestään huonoa mainetta.

Mutta ikäänkuin tämän, koko kadun oikeutetun halveksumisen ja harmin ulkonaisena ja näkyvänä merkkinä saattoi katselija Nelosen laajalla pihamaalla todeta, että molemmat lähimmät talot, Malmberginkadun n:ot 2 ja 6 käänsivät selkänsä halveksitulle naapurille, se tahtoo sanoa, niiden harmahtavat, viisikerroksiset palomuurit olivat kääntyneet Nelosen kurjuutta päin. Sillä eikö säädyllisen kahdeksankymmenluvun talon kaikkine uudenaikaisine mukavuuksineen ja moitteettomine tapoineen sekä vuokralaisineen täytynyt elää ainaisessa piinassa, kun sen oli pakko olla niin suuren köyhyyden ja pahan hajun ja takapajuisuuden naapurina.

Syystä olikin kakkosen ja kuutosen rakennusmestari vaistomaisessa ja terveessä vihassa antanut hienojen ja uudenaikaisten talojen kääntää selkänsä halveksittavalle naapurille, kun niiden ei muilla keinoin ollut onnistunut päästä siitä eroon. Kuinka terveeltä ja oikealta näyttääkään varakkaan ihmisen mielestä se elämän laki, joka karkoittaa köyhät suurkaupungin liepeille ja etukaupunkeihin, jotta he eivät kurjuudellaan, rääsyillään ja puutoksillaan tahrisi, pilaisi ja tärvelisi sitä järjestystä, siisteyttä ja kauneutta, minkä yksin menestys ja rikkaus pystyvät luomaan.

Konsuli Suneson Malberginkadun 6:ssa ei osannut kyllin usein ilmituoda vaimolleen ja oivallisille vuokralaisilleen sitä vakaumustaan, että terveyslautakunnan ehdoton velvollisuus olisi pakkoluovuttaa ja repiä maan tasalle kaikki Nelosen röttelöt.

Mutta Nelonen pysyi koskemattomana ja sai vuodesta vuoteen jäädä häväistykseksi ja häpeätahraksi Malmberginkadun uudenaikaisille taloille ja uudenaikaisille ihmisille. Ja ainoat sen nurkkien ulkopuolella olevista, jotka olivat tyytyväiset sen ennalleen jäämiseen, olivat ajurit Olsson ja Nyberg ja ruokatavarakauppias Engvall, sillä vuokrahan oli uskomattoman halpa siihen nähden, että Malmberginkatu oli vilkasliikkeinen katu, jonka toisena päätekohtana on Kustaa Aadolfin tori.

Syynä siihen, että Nelonen sai jäädä niin koskemattomaksi, ei todennäköisesti siis ollut talon nykyinen omistaja, kamariherra Björnsköld, sillä tantalontuskia tuntien oli tämän usein täytynyt kuunnella rakennusmestarien tai talokeinottelijain ostotarjouksia Malmberginkadun 4:stä, jonka oivallinen, laaja piha-aukea ulottui melkein koko korttelin läpi. Syy oli ollut Nelosen edellisen omistajan, vanhan ent. maaherran ja hovimarsalkan v. Wernerin, kamariherran jo kauan sitten kuolleen appi-isän, joka testamentissaan oli määrännyt, että neiti Elvira Rosalie Anastasia Pistolschiöld, leskirouva Marianne Christina Eurydike Berg ja oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgren, o. s. Wigelstjerna, saisivat elinaikansa pitää hallussaan kolmannen kerroksen ja koko ullakon talossa n:o 4 Malmberginkadun varrella kaikkiaan sadanviidenkymmenen riksin vuokrasta, eikä talon uusilla omistajilla ollut missään tapauksessa oikeutta yllämainittujen naisten eläessä tehdä minkäänlaisia muutoksia tai korjauksia Malmberginkadun 4:ssä.

Ja koska vanha hovimarsalkka ja maaherra kerran oli ollut lainkäyttäjä, niin oli hän myös niin hyvin muodostellut testamenttisäädöksensä ja oli paremmaksi vakuudeksi antanut kiinnittää rasitteen niin, ettei surkuteltavalla perijällä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä velvollisuuksistaan.

Sillä kamariherra Björnsköldille, joka oli rikas ja nykyaikainen mies, ja suuri osakas useissa elinvoimaisissa teollisuusyrityksissä, ei tietenkään ollut vähäisintäkään iloa siitä, että suuret pääomat viruivat korottomina, vain siksi, että jotkut höperöt naiset saisivat suojatun kodin kuolinpäiväänsä asti.

Kamariherra Björnsköld tiesi, kuten me kaikki tiedämme, että uudenaikaista yhteiskuntaa eivät enää muodosta aateliset, papit, porvarit ja talonpojat, vaan että sekin on muuttanut edustusmuotoaan ja siirtynyt kansanvaltaiseen kaksikamarijärjestelmään: rikkaat ja köyhät.

Kamariherra Björnsköld kuului kerta kaikkiaan ensimmäiseen luokkaan, ja hän olisi kuulunut siihen vielä suuremmalla voimalla, elleivät muutamat vanhat, kurttuiset ja elinkelvottomat neidit olisi pystyneet jatkamaan kaikkea muuta kuin mieluista ja huoletonta maallista olemassaoloaan Malmberginkadun 4:n kolmannessa kerroksessa.

Kaikki oliot, elolliset ja elottomat murtuvat, kuihtuvat ja kuolevat samojen lakien mukaan, niillä on kaikilla samat merkit siitä, että elämän uudistumisen ja kasvun henki on heidät hyljännyt, ja että he vaeltavat tietä pitkin, joka vie kuolemaan ja häviöön vaivaistalolla, köyhäin kirkkomaalla, lumppukaupassa tai rikkatunkiolla.

Vanhan, kallisarvoisen lipaston mahonkipinta lohkeilee ja repeilee, ja sen palaset putoilevat pois ja pysyvät poissa. — Tuolla katoaa eräänä päivänä ainaiseksi hela — hienosti leikattu korukappale irtaantuu ja pannaan syrjään korjattavaksi tilaisuuden tullen, ja se vain häviää — kunnes koko vanha mahonkilipasto eräänä kauniina päivänä häviää ja jää panttilainastoon, antiikkikauppaan, lumppupuotiin — mennäkseen kuitenkin uusia kohtaloita kohti ja noustakseen ehkä jälleen uuteen loistoon ja ihanuuteen uudessa ympäristössä.

Ja irtisanottu, paikkaahakeva raukka, jonka kädessä raha on lyhytaikaisin vieras — hänen sortumisensa ja häviönsä on samojen tunnusmerkkien leimaama.

Housunpolvet paistavat kiiltävinä ja ohenneina ja kangas roikkuu risoina kuluneiden jalkineiden päällä — vuori pilkistää esiin raosta kyynärpään alla — toinen selkänappi on pudonnut nukkavierusta ja vanhamuotisesta bonjourista, — ainoa vaatekappale, joka hänellä vielä on jäljellä — ja se ei enää koskaan ole tuleva takaisin, se pieni, pyöreä kangaspäällyksinen nappi — yhtä vähän kuin setelit hänen tyhjään lompakkoonsa tai itseluottamus hänen väsyneeseen sieluunsa. Ja hänen linttaan astuttujen kenkiensä vinoja korkoja ei kukaan suutari enää koskaan korjaa, yhtä vähän kuin mikään maallinen mahti voisi kääntää hänen vinoonmennyttä ja raiteilta suistunutta elämäänsä menestyksen suorille radoille.

Hän ei milloinkaan enää antiikkikauppiaan vanhan mahonkilipaston lailla voi tulla arvokkaaksi ja kallisarvoiseksi jollekin — hänen ainoa hyvitysmahdollisuutensa on paratiisin Armeliaan Herran luona, Hänen, Vanhurskaan, joka katsoo ihmisten sydämiin eikä heidän tuloihinsa.

Mutta vanhenevien, hienojen naisten köyhyys — kuinka kainoa ja puhdasta ja arvokasta se onkaan — kuinka hyvinhoidettua, siistittyä ja hyvinkätkettyä!

Pieni, siisti, musta, kiiltävä puku, kuinka ohut ja kulunut se lieneekään, ei siitä milloinkaan mitään puutu, eikä se kuvasta huonekalujen naarmuja eikä asunnon puutoksia eikä kavalla niitä. Yksinäiset, hienot, köyhät naiset — he ovat kuin äänettömät, pienet, hätääntyneet häkkilinnut — maailman melun pelättäminä istuvat ne kokoonkyyristyneinä vankeutensa ja köyhyytensä häkissä.

Ja kuinka huomaamatta he häviävätkään ja pysyvät poissa! Kuten vesipisara kovalla, kiilloitetulla marmorilevyllä itsestään haihtuu jäljettömiin, niin muuttuvat, hengellistyvät ja ohenevat hekin ja lipuvat huomaamatta ja äänettömästi varjojen valtakuntaan ilman että toiset sitä huomaavatkaan — ehkäpä ilman, että he itsekään sitä huomaavat.

Sellainen elämästä eristetty ja maailmasta vieraantunut ryhmä oli varmaan yhteiskunnallisesti katsoen myös se pieni naisparvi Malmberginkadun 4:ssä, jota, huolimatta siitä, että kaksi heistä oli leskeä, Malmberginkadun asukkaat jostakin mystillisestä selvänäköisyydestä nimittivät vain Nelosen vanhoiksi neideiksi — jo kauan sitten hävinneen ancien régimen lapsiksi — köyhät raukat, voittoisan, heille käsittämättömän nykyajan karkoittamat siirtolaiset, joiden palauttamiseksi menetettyihin oikeuksiinsa eivät mitkään elämän suurvallat eikä pikkuvaltiot tahtoisi taistella.