INHIMILLISTÄ, LIIAN INHIMILLISTÄ.

Sen huoneen viereisessä huoneessa, joka oli ollut oikeusneuvoksettaren makuuhuone, ja jossa Marie-Louise Almgrenin katoavainen tomumaja vielä lepäsi, hautausta odottaen — ja ylösnousemusta ja tuomiota odottaen — istui nyt kolme vanhaa naista kesäillan hiljaisuudessa.

Rosalie Pistolschiöld oli vanhalla paikallaan oikeusneuvoksen isossa nojatuolissa, pieneen kulmasohvaan painautuneena, pyöreän pöydän ääressä pöyhkeili suorana ja mustapukuisena pieni Emma Wigelstjerna, sillä välin kuin Eurydike Berg oli hiipinyt lepotuoliin, ja hänen raskaat, mustat silmänsä kuvastivat kesätaivasta, joka loisti sinisenä ja heleänä Nelosen valtavan pihan yläpuolella, jossa juustot ja sillitynnyrit tuoksuivat rankaisematta ja häiriintymättä, ja josta kaikui katunaisten äänekäs, julkea nauru, katunaisten, jotka ajankulukseen liehittelivät tai antoivat ajuri Olssonin liehitellä itseään alhaalla tallinkäytävässä.

Näissä huoneissa ei Marie-Louise Almgren enää milloinkaan oleskele eikä kulje — näitten huonekalujen parissa, jotka ovat läpi elämän häntä seuranneet, ei hänen suora, siro olentonsa enää milloinkaan liikuskele — ei enää milloinkaan. Ne seisoivat nyt surevina, tyhjinä ja avuttomina, kuin vanhat uskotut palvelijat valmiina vanhuudessaan ja turvattomuudessaan häädettäviksi ulkona pauhaavan, myrskyävän elämänmeren tuuliin ja aaltoihin.

Huomenna pitäisi olla hautajaiset — maallinen todistus, virallinen vahvistus siitä, että niitten omistajatar on vaeltanut siihen maailmaan, jonne ihmisen täytyy mennä ilman muuta omaisuutta kuin omat tekonsa: täytetyt velvollisuudet — harha-askelet, rikokset ja ansiot.

Niinollen oli Marie-Louise Almgren poissa — poissa Nelosen lintuhäkistä — ja kuten hätääntyneet, pienet häkkilinnut istuivat nämä kolme vanhusta kokoonkyyristyneinä ja värjöttävinä, laulamatta ja äänettöminä — liikkumattomina — käsittämättömään vajonneina, vieläkin kiehdottuina ja lamautettuina sen vallan taikapiirissä, jonka herruudesta ihmislasten yli musta arkku viereisessä huoneessa oli raskaimpana, katkerimpana ja kouraantuntuvimpana todistuskappaleena.

Pohjattomassa armossaan ja laupeudessaan on Meidän Taivaallinen Isämme määrännyt niin viisaasti, että vain rikkaat tai sangen vahvat voivat jakamattomasti ja häiriintymättä omistautua rakastetun olennon poismenon aiheuttamalle surulle.

Kuolema ei muodostu miksikään tuskan mysteerioksi, ei miksikään hengellisen tutkistelun levoksi: useimmille ihmislapsille se on käytännöllistä huolehtimista ja taloudellisia huolia, jotka viivyttelemättä karkoittavat sielun kuolinhuoneen pyhätöstä hätyyttääkseen sen edelleen heti maailman turhille teille — sen turuille ja toreille — puoteihin ja virastoihin.

Kuolema antaa vain uusia tehtäviä: syvä ote kuluneeseen kukkaroparkaan, säästettyjen pennien viimeiset rippeet, jotka haihtuvat olemattomiin, tai viimeiset muistot menneestä hyvinvoinnista ja menneestä rakkaudesta, jotka päätyvät panttilainastoon tai antiikkikauppiaalle — ellei ole turvauduttava kerjuumatkaan parempiosaisten omaisten ja ystävien luo.

Ja kun hautaus on ohi ja multa peittää arkun, ja laskut on maksettu ja kaavakkeet täytetty, silloin on useimmin jäljellä vain suuri väsymys ja huojennus siitä, että jotakin erikoisen vaivalloista on tullut tehdyksi. Ja kiihkeä tuska on kuihtunut paljon ennemmin kuin seppeleitten kukat haudalla.

Se syntyi katoavaisuudesta — se kuoli katoavaisuudessa.

Nelosen lintuhäkissä oli kaksi, jotka olivat saaneet kantaa ulkonaisen todellisuuden ja maailmanelämän raskaat velvoitukset näinä päivinä: Rosalie Pistolschiöld ja Emma Wigelstjerna.

Edellisen lujaa sydäntä ei ajallisuuden vaivannäkö ollut hetkeksikään pystynyt hämmentämään, turmelemaan tai huumaamaan. Hänen uskollisessa sankarisydämessään puhkesi tuskan jaloon ruusupuuhun päivin ja öin uusia vesoja ja uusia lehtiä, uusia nuppuja ja uusia kukkia. Hetkeksikään hän ei unohtanut, että vuosikymmenien aikainen, niin, koko hänen elämänsä ainoa ystävä ja luotettu oli poissa, ainaiseksi poissa. Ei koskaan enää hän saisi kuulla Marie-Louise Almgrenin kirkasta, viisasta ääntä — ei koskaan, koskaan kohdata loistavien, akvamariininsinisien silmien puhdistavan, kohottavan lempeätä katsetta, eivät he kaksi saisi enää koskaan uskoa toisilleen ajatuksiaan ja tunteitaan — he kaksi, jotka niin hyvin ymmärsivät toisiaan — he, jotka suopea ja armelias kohtalo armoitetulla hetkellä oli johtanut yhteen molemminpuoliseksi lohdutukseksi, molemminpuoliseksi tueksi läpi vuosikymmenien.

Pistoolin uljas, luja soturinsydän oli rakastanut Marie-Louise Almgrenia. Koko olemuksellaan hän oli omaksunut tämän ainoan ystävänsä, tämän ainoan luotettunsa. Hän oli lahjoittanut hänelle uhittelevan sydämensä kaikki salaiset rikkaudet. Karkean, tuiman pinnan alle kätki Rosalie Pistolschiöld rajattoman hellyyden, verevän, alkuperäisen ihmisluonnon kyvyn rakastaa ja omaksua ja kasvaa kiinni toiseen olentoon — ja ketään toista maallista olentoa kohtaan ei hän ollutkaan sellaisia tunteita tuntenut ennen, ei milloinkaan uhrannut ropoakaan ylpeän, urhokkaan sydämensä rikkaudesta. Ja ehkäpä hän oli niin itsetiedottomasti antanut, että hän nyt vasta käsitti, kuinka hän oli Marie-Louisea rakastanut.

Pistooli kärsi ja tuskitteli, ja hänen sydäntään särki, ja se oli raskas ja katkera kuin koiruoho, ja tuska repi ja raastoi hänen vahvan, alkuperäisen, rajun luontonsa jokaista hermoa ja säiettä.

Hänen toinen minänsä oli temmattu hänestä — jäsen oli reväisty elävänä hänen ruumiistaan, ja sielullisen leikkauksen koko karkean tuskan kestäessä kärsi koko hänen olentonsa ensi kertaa rajattomasti, hurjasti.

Sola et vidua — leski, yksinäinen ja hyljätty hän oli. Poismenneessä ystävässä hän oli kadottanut kaiken maallisen rakkaan, ja hänen tuskassaan kärsi ja suri nyt koko hänen inhimillisen olemuksensa keskitetty, kärsimyksen, uskollisesti muistavan, alati uudesti synnyttävän surun ja kaipauksen kyky ja voima.

Mitä nainen saa ja voi kärsiä puolison ja lapsen kuolinvuoteella, koko sen jättiläismäisen tunteitten sarjan koki hän kaikessa sen alkuperäisessä rajuudessa ensi kertaa Marie-Louisen ruumiin ääressä.

Ja niin syvästi inhimillinen oli tämä tuska, niin syvästi inhimillinen oli Rosalie Pistolschiöld, että tämänkin rajattoman surun täytyi synnyttää katkeruutta, kiukkua, vihaa toista maallista olentoa kohtaan, jota hänen sydämensä syytti, ylenkatsoi, halveksi ja moitti siksi, että se ei ollut yhtä uskollinen surussa, yhtä syvä kärsimyksessä, yhtä palava kaipauksessa kuin hän.

Tämä toinen olento oli Eurydike Berg. Miksi ei Eurydike ollut kutsunut Rosalieta kuolevan ystävän rinnalle?

Se oli mustasukkaisuuden tuskaa siitä, että joku toinen ei ollut päästänyt häntä rakastetun luo. Se oli kaksiteräistä mustasukkaisuutta: Eikö Marie-Louise todellakaan ollut kaivannut häntä? Minkätähden — millä oikeudella Eurydike Berg oli tunkeutunut heidän kahden väliin — puun ja kuoren väliin? Miksi Marie-Louise ei ollut saanut vetää viimeistä henkäystään hänen sylissään?

Minkätähden oli häneltä sekin lohdutus riistetty?

Mutta vieläkin syvemmälle, vieläkin ongelmallisemmalle sielullisen elämän alalle olivat hänen vihamieliset tunteensa Eurydikeä kohtaan vieneet hänet näinä vuorokausina.

Eurydikehän ei surrut Marie-Louisea.

Hän ei surrut kuollutta — hän ei kärsinyt, ei tuskitellut eikä itkenyt sydämessään kaikkia kaipauksen ja tyhjyyden jäytäviä tuskia, ei tyhjentänyt pohjasakkaa myöten tätä katkeruuden myrkytetyintä juomaa: Marie-Louise on kuollut.

Sillä Rosalie Pistolschiöld ei ymmärtänyt Herran nöyrää palvelijatarta, ei ymmärtänyt sitä olentoa, jonka kanssa hän kohta kaksi vuosikymmentä oli jakanut hyvän ja pahan. Ja määrätyltä näkökannalta katsoen oli hän oikeassa tässä sydämensä rajussa, myrskyisessä syytöksessään:

Sinähän et sure!

Ei, Eurydike ei surrut maallisessa mielessä. Ja miksi pitäisi Eurydike Bergin surra kyynelin ja valituksin ja turhin tuskin ja hillittömän katkerana?

Hänellähän oli maailmassa olemassa vain kaksi käsitettä: »Jumala» ja »kuolematon sieluni», josta hänen oli vastattava Hänen edessään.

Tällä pehmeällä, taipuisalla vahalla, joka valitti, että jokainen tahto ulkomaailmassa saattoi painaa leimansa siihen, tällä sielulla oli myös vahan salaperäinen uskottomuus ja kyky heti haihduttaa pois jokainen vaikutus, jokainen jälki, jonka vieras käsi oli siihen pannut.

Mutta tämä uskottomuus ei myös koskaan ollut sitä kehnon ihmiseläimen itsekästä ja julmaa tietoisuutta, että vain sen omalla kärsimyksellä oli jotakin todellista merkitystä. Se ei ollut itsekkään maailmanihmisen Jumalan tuomitsemaa ja erikoisen vihaamaa, tyhjää erämaan kuivuutta: perkeleellistä kykenemättömyyttä ottamaan osaa toisen olennon tuskaan — kivisydämisen tarkoituksetonta ja epäinhimillistä kovuutta.

Ei, se oli todella Jumalalle antautuneen ihmissielun täydellistä alistuvaisuutta Taivaallisen Isän tahtoon, jonka Eurydike Berg oli voittanut kärsimyksissä ja tuskissa, jotka olivat olleet ainakin yhtä katkerat kuin ne, jotka nyt ensi kertaa lävistivät ja polttivat Rosalie Pistolschiöldin olemuksen jokaisessa säikeessä.

Mitä merkitsi enää kuolema maallisena suruna Ramsjöbergin tyttärelle, Ehrencreutzien jälkeläiselle, hänelle, joka oli nähnyt puolison ja lapset hukkuvan silmäinsä alla, ja jonka vieraat kädet olivat pelastaneet ja nostaneet veneeseen kuin kuolleen ja elottoman esineen — hän joka oli tuijottanut näkymaailman arvoitusten pohjalle ja niiden kautta, ja sormillaan koskettanut kuoleman portteja ja lyönyt otsansa verille sen järkkymättömiin kuparisalpoihin.

Kuinka voisi Eurydike Berg surra kuolemaa tai kuollutta — hän, joka hengessä oli jo kuollut katoavaiselle varjojen maailmalle ja jota suuren, toiselta puolen tulevan aamuruskon valo kokonaan valaisi.

Hurskaan ja hyvän sairaanhoitajattaren lailla hän oli istunut ystävättärensä kuolinvuoteen ääressä, armahtavaisena ja hellänä ja täynnä lohdutusta.

Hänhän oli yksinkertaisesti ollut pieni taivaallinen kätilö, valvoessaan siinä yöllä taistellen ja synnytystuskiin osaaottaen: olihan kysymyksessä ihmissielun päästäminen raihnaan maallisen ruumiin kohdusta ja sen laskeminen pelastettuna ja vapaana odottavien enkelien käsiin.

Ja hänhän oli täyttänyt tämän Herralta saamansa tehtävän, ja hänhän tiesi, että Marie-Louise Almgrenin synnit olivat anteeksisaadut ja hänen sielunsa pesty Vapahtajan Veressä ja että se nyt kiiti enkeliparvien ja valomaailmojen läpi Iäisen yhteyteen.

Marie-Louise Almgren oli autuaitten joukossa — Marie-Louise Almgren oli onnellisesti saanut jättää maallisen varjoelämän arvottoman ja raihnaan tomumajan.

Eikö olisi ollut tarkoituksetonta, rajatonta mielettömyyttä antaa omien, pienten, maisten harrastustensa ja kaipauksen ja tyhjyyden ja katkeruuden tunteittensa vaimentaa Jeesuksen Kristuksen ääntä, vapahduksen evankeliumia, autuuden sanomaa:

»Minä elän, ja te saatte myös elää.»

Mikä järjetön hullu olisikaan se olento, joka surisi repaleisen ja särjetyn kotelon jätteitä, perhosen noustua valkoisena ja loistavana pilviä kohti.

Kuolema, missä on otasi ja sinä, kuoleman valtakunta, missä on voittosi!

Pistooli käänsi katseensa huonosti salatulla ja voimakkaalla vastenmielisyydellä Eurydikestä kiinnittääkseen raskaan, tumman katseensa mieltymystä ja anteeksipyyntöä ilmaisten pieneen, totiseen ja hyvin huolestuneen näköiseen Emma Wigelstjernaan.

Kuinka toisenlaisena hän olikaan näyttäytynyt — kuinka väärin olikaan Rosalie arvostellut häntä näinä vuosina!

Hän oli todella surrut serkkuaan.

Niin, tietysti oli pieni nainen omalla tavallaan surrut Marie-Louisen äkillistä poismenoa — omalla tavallaan ja kykynsä mukaan — mutta sellaisista syistä, joita Rosalie Pistolschiöld ei koskaan voinut aavistaa eikä ymmärtää. Emma Wigelstjerna pelkäsi kuolemaa kuin pelkurimainen ja tietämätön ihminen, kuin villi ja lapsi. Koko hänen pienessä kuivassa olennossaan ei ollut ainuttakaan atoomia, joka ei tahtonut elää — mistä hinnasta tahansa ja kaikilla tavoilla — ja hänen läheisyyteensä oli nyt jälleen Kuolema, salaperäinen, kutsumaton, häikäilemätön vieras iskenyt. Kuolema oli jotakin inhoittavaa ja häpeämätöntä, mahti, josta pikku Emmalla ei ollut vähäisintäkään henkistä käsitystä — kuolema oli kuin murhamies tai varas, järkiperäisen ja sivistyneen yhteiskunnan verivihollinen, jota vastaan lääkärit ja poliisit käyvät lakkaamatonta kamppailua suojellakseen kunnollisia ja kunniallisia, rauhallisia kansalaisia.

Ja mikäli hän pelkäsi kuolemaa, sikäli hän suri oikeusneuvoksettaren poismenoa. Marie-Louisen kuolemahan oli yksinkertaisesti peitelty uhkaus kunniallisen ja kunnollisen pikku Emma Wigelstjernan porvarillista ja erittäin vankkaa olemassaoloa kohtaan — kuolema oli kamala ja julkea jätkä, joka aivan odottamatta tyrkkää sinut alas katukäytävältä nenällesi katuojaan, kesken kaiken, kulkiessasi siivosti ja kiltisti kauniissa päivänpaisteessa.

Niin; pikku Emman oli yksinkertaisesti mahdoton sanoin selittää tai kuvailla itselleen sitä kuulumatonta inhoa ja voimakasta kuolemankauhua, joka täytti koko hänen olemuksensa.

Mutta samalla kuin hänen oikea kätensä nyt tottuneesti ja ikäänkuin hajamielisesti siveli pari kertaa suurta ja hyvinhoidettua nenää, pisti vasen käsi ketterästi pari piparmynttipastillia ohuiden, suippojen huulien taakse. Pikku Emma söi näinä päivinä Extra strongia kuin hevonen kauroja, niin että pikku naisen vatsassa nipisteli ja naukui sangen levottomuutta herättävällä ja kiusallisella tavalla — söi ja kärsi jo siitä asti kuin hän heräsi aamulla nukahtamiseen saakka illalla piparmynttipastilli kielellään. Extra strongin pitäisi olla jotakin aivan erikoista bakteerien tappamisessa, oli kauppa-apulainen vakuuttanut Lännen sekatavarakaupassa kulmauksessa. Ja silloinhan — — —.

Mutta kaiken tämän hädän ja vastenmielisyyden, kauhun ja pelästyksen ilmaisi hyvinkasvatettu ja moitteeton pikku Emma Wigelstjerna hiljaisin kyynelin, haikein ilmein ja syvin huokauksin hänen huultensa kuiskiessa: rakas pieni, rakastettu Marie-Louise — oi, että Marie-Louisen piti meidät jättää — Herra antoi ja Herra otti — niin, Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme. — Pieniä, kaihoisia huudahduksia ja mietekatkelmia, jotka eivät koskaan edes sisältäneet vihattua sanaa kuolema. Ja yhä uudelleen ja uudelleen saattoi hän sanoa kaikkein murtuneimman tuskallisin ilmein: Ajatteles, että Marie-Louise todella on jättänyt meidät — pieni, tukahdutettu, surunpainama, uikuttava ääni, joka hänen sisimmässään kuului mielipuoleksi pelästyneen lapsen raikuvan hurjana huutona: entäs jos minunkin täytyy kuolla — entäs jos minä ehkä kuolen — apua, apua!

Yhtä sokea kuin viisas, yhtä julma kuin armelias »luonto» oli vastapainoksi tälle hurjalle pelolle ja nimettömälle kauhulle antanut uskolliselle tyttärelleen vastalahjana kaksi suurta lohdun- ja ilonaihetta, joita ilman pikku Emman pelko ja hätä olisivat vieneet hänet mielipuolisuuden partaille.

Hän se oli pääasiallisesti saanut huolehtia kuolemantapauksen käytännöllisistä ja yhteiskunnallisista seurauksista. Pikku Emma sai sanattoman Rosalien seuraamana vaeltaa puodeissa tilaamassa arkun ja seppelet ja kaikki kuoleman ja surun ulkonaiset merkit ja koristeet — puuha, joka salaisesti antoi hänelle tuhansia ilonaiheita ja ajanvietemahdollisuuksia sen valtavan voimantunteen lisäksi, joka täytti hänet sillä tietoisuudella, että hänpä se maksoi etukäteen kaikki nämä menot — etuanteina, jotka kaikki olivat salaisia kiinnityksiä Marie-Louisen huonekaluihin — käsipantteina siitä, että hän oli ottava haltuunsa oikeusneuvoksettaren huoneet — hän, eikä tuo tyhmä, näivettynyt rouva Almgren, saisi Marie-Louisen kauneimmat ja kalleimmat huonekalut.

Ja täydennykseksi ja seuraksi tälle ilolle saattoi pikku Emma mielikuvituksessaan hiljaa ja itsekseen haaveilla siitä, kuinka hän tulee siellä järjestelemään — luonnollisesti sitten kun on perusteellisesti pesty ja tuuletettu, niin että kaikki nuo hirveät, iljettävät basillit ovat kuolleet, oikein perusteellisesti kuolleet — yleispuhdistus ja suursiivous, jonka luonnollisesti Marie-Louisen kuolinpesä on saava maksaa.

Runsas piparmynttiravinto — tai joku helvetin piruista olisi tietävä ehkä sanonut — nipisti samassa niin kovasti pikku Emma Wigelstjernan sisuksissa, että hänen kasvonsa miltei vääntyivät tuskasta ja hyvän, jalon ja hämäräsilmäisen Rosalien täytyi sanoa hänelle jotakin lohdutukseksi — sanoja, jotka samalla olivat pelkkää palavaa moitetta sydämetöntä ja unhoittavaista Eurydike Bergiä kohtaan.

— Minäkin kärsin, pikku Emma — tiedän, kuinka vaikeata on, kun on todella rakastanut jotakin ihmistä.

Ja pikku Emma osasi vilpittömästi ja rehellisesti voihkaista vastauksen, joka oli todellisen tuskan läpitunkema:

— Oi, kuinka onkaan vaikeata, Rosalie — oi, Rosalie, se on kauheata — toisinaan en tiedä mihin joudunkaan.

Eurydike Berg oli äkkiä luonut suuren, syvän kaukokatseensa toisiin, kaukainen ja outo tuska sai hänen huulilleen äkkiä väreilemään raskasmielisen, tuskantäyteisen hymyn kuin surullisen enkelin, ja siitä maailmasta, josta heidän äänensä olivat hänet havahduttaneet, vastasi hän omien ajatustensa kysymyksiin:

— Niin, tiedätkö, Rosalie, sen pitäisi olla kristityn ihmisen suurin suru ja suurin ilo — ainakin minä niin luulen — nyt. Jospa olisi saanut elää täällä maan päällä Jeesuksen persoonallisessa läheisyydessä — jospa olisi saanut olla Maria Magdaleena — ja hän lankesi itkien polvilleen Hänen jalkainsa juureen, ja hän kasteli niitä kyynelillään ja pyyhki ne päänsä hiuksilla, ja hän suuteli Hänen jalkojaan ja voiteli niitä hajuvoiteella! — Kun ajattelee kaikkia turhanpäiväisiä kyyneliä, joita on itkenyt, jospa olisi saanut käyttää niitä täten — jospa olisi saanut koskettaa Hänen kalliita, rakkaita jäseniään — oi, olisin niin mielelläni kantanut kaikki Maria Magdaleenan surut ja synnit ja kaiken hänen häpeänsä sen autuuden takia — ja kukapa ei olisi tahtonut kantaa niitä ilolla sellaisen palkkion takia — onko olemassa kristittyä joka ei sitä tahtoisi?

Mutta sydämensä pohjasta sanoi pikku Emma nyt äänellä, jolle vatsannipistys oli antanut palavan vakuutuksen paatoksen:

— Hyi, sinua, Diken, sinä olet hirveä! Kuinka voit noin sanoa — Maria Magdaleena!

— Kaikki hänen surunsa ja kaiken hänen häpeänsä — oi, niin kevyesti, niin kevyesti sen hetken autuuden rinnalla — niin, minä en milloinkaan uskaltaisi uneksia olevani Maria ja saavani istua Hänen jalkainsa juuressa kuulemassa Hänen sanojaan — kuinka uskaltaisi syntinen ihminen uneksia sellaista. Tiedättekö, Mauritius-saaren katolilainen pappi sanoi muuten jotakin, mikä mielestäni oli niin totta ja niin lohdullista — hän arveli, että Jeesus rakasti Mariaa enemmän kuin Marttaa vain siksi, että Maria oli heikompi ja tarvitsi Häntä enemmän — sentähden, että Hän oli tullut maailmaan parantamaan sairaita ja tukemaan heikkoja — mutta että Martta oli hänelle hengellisesti arvokkaampi, siksi että hän osasi rakastaa ja palvella Häntä, kantaessaan päivätyönsä painoa ja vaivoja — Martta oli hengellisesti vahva ja valittu — niin sanoi ainakin père Mathieu — Marian ollessa pieni, heikko ihmislapsi-parka kuten me muutkin — suitseva kynttilänsydän ja särjetty ruoko — — —.

Eurydiken äänessä oli jotakin raskasta ja kaukaista, joka hillitsi sanat Rosalien huulilla, jotakin, joka pani hänen vihansa väistymään, jotakin joka lamautti ja karkoitti pois kaikki ne moitteen ja katkeruuden sanat, jotka olivat hyökkäykseen valmiina hänen haavoitetussa ja kärsivässä sydämessään. Ja hänen täytyi sanoa mitä hän ei aikonut sanoa, äänellä, jolla ei olisi tahtonut, ja jonka lempeätä sointia hän vihasi:

— Diken rakas — jos ajattelemme Marie-Louisea — jos todella häntä ajattelemme — etkö luule, että hän oli sekä Martta että Maria — että Herramme täytyi häntä rakastaa — — — joskin — vaikka en luulekaan, että hän — niin, senhän sinä tiedät paremmin kuin minä — sinä, joka —.

Ääni petti ja hän käänsi katseensa pois.

— Rakas — oi, kuinka voitkaan olla varma — kuinka kaikki saammekaan olla varmat siitä, että Marie-Louise on omiensa luona Herrassa — niitten parissa, jotka saavat nähdä Hänen kasvonsa ja kantaa Hänen nimeään otsallaan — »eikä yötä ole enää oleva, eivätkä he tarvitse kynttilän valoa eikä auringon valoa, sillä Herra Jumala on valaiseva heitä, ja he hallitsevat iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa» — oi, kuinka siunattu ja ihana onkaan kuolema, Rosalie — oi, kuinka vahvaksi ja onnelliseksi tuleekaan sellaisen kuolinvuoteen ääressä kuin Marie-Louisen — jossa saa tietää, jossa todellakin saa tietää, että kaikki kauniit ja ihanat sanat ovat yhtä monta kaunista ja ihanaa totuutta — kun saa nähdä, että unelma on todellisuutta — että se mitä on toivonut ei ole kangastusta, vaan elävää elämää — me nimitämme sitä illaksi ja se onkin aamusarastuksen ensi säteilyä. — — Herra, kun epäilen, Herra, kun tulen heikoksi, anna minun vain muistaa kirkkauden heijastusta Marie-Louisen silmissä — anna minun muistaa tuulahdusta enkelten siivistä, heidän vilvoittaessaan hänen otsaansa.

Kyynelvirta vieri Rosalie Pistolschiöldin poskea pitkin — auvoisa, armahtava itku, johon kaikki hänen katkeruutensa suli ja katosi — nyyhkytyksetön itku — suvisen sateen kaltainen itku — uudensyntymisen pesu — anteeksiannon ja uudistumisen pesu hänen kiusatulle, surunsairaalle sydämelleen. Ja hän pystyi vain sammaltamaan jotakin, jonka piti olla anteeksiannon rukous ja sovituksen kädenojennus, mutta josta tuli vain puoleksi tukahdutettu kuiskaus:

— Diken — oi, Diken.

— Tiedätkö, kuinka hyvä hän oli — tiedätkö, mitä hän viimeisimmäksi muisti — josta hän uudelleen ja uudelleen muistutti minua — niin, Rosalie — kaikessa autuudessaan ja ilossaan, Herran läheisyyden tunnossa ajatteli hän vielä meitä muita: muista, että Clara Almgrenin pitää saada minun huonekaluni — muista, että annatte Clara Almgrenin ottaa haltuunsa minun huoneeni — että otatte hänet vastaan kuin sisaren minun tähteni — että autatte pientä isätöntä poikaa — että pidätte heidät luonanne — aina — ja autatte heitä — hän on suvun viimeinen — ehkäpä hän saa tulla Jumalan palvelijaksi kuten isoisänsä — ehkäpä hän saa tulla oikeamieliseksi välittäjäksi kuten setänsä —.

— Oi, kuinka hän saakaan olla varma siitä, että hänen tahtonsa täytetään — oi, Diken, kuinka tuleekaan olemaan hauskaa saada ottaa heidät vastaan.

Pikku Emma Wigelstjerna oli noussut puoliksi ja jälleen istuutunut. Hän oli käynyt suoraksi kuin hiilihanko, ja hänen suunsa oli rajattomassa tarmossa yhteenpuristettuna kuin bulldoggin puraisu saaliinsa kimpussa. Hänen lumikonsilmänsä leimahtelivat viheriäisinä ja pahansuopina, ja hänen äänensä leikkasi terävänä kuin partaveitsi surun painostaman huoneen hiljaisuutta:

— Anna anteeksi, kiltti Rosalie — mutta minullakin on ehkä sananen sanottavana — omasta mitättömästä puolestani — tässä asiassa. Onhan se sangen kaunista, mitä Diken sanoi — kuten kaikki mitä Diken sanoo, on aina hyvin kaunista — mutta en sentään usko, että Dikenillä olisi niin hirveän paljon ymmärrystä — niin eihän ole varmaa, että hän on ymmärtänyt Marie-Louisea. Ja joskin Marie-Louise olisi niin sanonut, on se tietenkin ollut kuumeessa — hänhän oli niin sairas ja heikko — enkä todella voi uskoa, että hän tiesi mitä sanoi — on aivan kuin ei hän ollenkaan olisi muistanut minua.

Pistoolin ääni oli kirkas ja levollinen kuin taistelukäsky ja läpitunkeva kuin torventoitotus:

— Mitä Emma oikein tarkoittaa — en ymmärrä mihin sinä tahdot tulla?

— Mihinkö minä tahdon tulla? En tahdo tulla mihinkään — tahdon vain saada sanotuksi, etten milloinkaan tule sallimaan minun oikeuksiani loukattavan.

— Sinun oikeuksiasi?

— Niin, minun oikeuksiani, pikku Rosalie — saat antaa anteeksi, eihän luonnollisesti ole paikallaan väitellä tästä nyt ja täällä — tahdon vain huomauttaa, että pikku Diken on ollut niin — uskallan todella sanoa niin ajattelematon, että on ruvennut puhumaan rakkaan Marie-Louisemme jälkeenjättämästä omaisuudesta ennenkuin hänet on edes haudattu — mutta koska kysymys kerran on vireillä, täytyy minun saada sanotuksi, että minulla on ennen Clara Almgrenia oikeus sekä huonekaluihin että huoneeseen.

— Mutta sinähän kuulit, mitä Diken sanoi.

— Ei, kuulepas nyt, kiltti pikku Rosalie — saat suoda anteeksi, mutta tunnenpa melkein halua nauraa — luuletko sinä, että yksikään tuomari maailmassa välittäisi Dikenin todistuksesta ja puheista — myöntänet kai kaikessa tapauksessa itsekin, ettei Dikenin pikku pää ole mikään — anteeksi, että sen sanon — erikoisen tunnettu järjestään tai selvyydestään tai arvostelukyvystään.

Eurydike Berg hymyili hiljaista ja kaukaista hymyään, hänen herkän, tuntehikkaan suunsa nytkähdellessä itkusta ja tuskasta. Mutta hänen surunsa ei johtunut suinkaan pikku Emman sanoista. Hän kärsi siksi, että tuntui kuin muurahaiset olisivat polttaneet ja pistelleet koko hänen ruumistaan, siksi että koko huone täyttyi äkkiä kuin mustasta noesta, että kaikki esineet ja huonekalut menettivät hohteensa ja värinsä, että ilma, jota he hengittivät, oli kuin hienoa, tukahduttavaa hiekkaa. Pahat, kadotetut henget olivat äkkiä tunkeutuneet jostakin Nelosen pieneen, turvalliseen, hyvään, puhtaaseen maailmaan.

Nyt oli Paratiisi menetetty — ainaiseksi menetetty! Suuri synti oli tehty — pahat voimat olivat tulleet. Tämä oli onnettomuus, jota hän oli odottanut. Marie-Louisen kuolema ei ollut ollut se suuri suru, jota hän niin kauan oli aavistanut. Nyt se oli tullut.

Hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä Rosalie ja pikku Emma sanoivat toisilleen. Hänen korvissaan soi ja suhisi, hänen silmiään hämärsi. Hän käsitti vain, että heitä odottivat suurimmat koettelemukset, että jotakin oli ainaiseksi kuollut ja poissa poismenneen ystävän keralla.

Nyt Marie-Louise oli kuollut — nyt oli »Nelonen» mennyttä.

Hän ei jaksanut kauempaa kuunnella heidän ääniään ja heidän sanansahan merkitsivät niin vähän — hänhän tiesi tuon hetken lyövän nyt juuri — ja sen rinnallahan oli kaikki muu merkityksetöntä.

Mutta kulmasohvassa istui totta totisesti pikku Emma ja polki jalkaansa, kaikkein ihanimpien ja täysipainoisimpien kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojaan, joissa tällöin oli todellakin pahanhengen kiukkuista ja julmaa päättäväisyyttä:

— Sanon sinulle, Rosalie — etten anna teidän varastaa itseltäni — tahdon saada oikeuteni.

— Sinun oikeutesi on se huone, jonka olet saanut Marie-Louisen rukousten tähden — jonka me — Diken ja minä — annoimme sinun saada Marie-Louisen hyvyyden tähden — rakkautemme tähden häneen. Voit olla vakuutettu siitä, pieni kultanuppuni, että minä kyllä tiesin, minkä hengen lapsi sinä olit — ja sen sanon sinulle, pikku Emma, että jos poljet jalkaasi, ei kukaan välitä siitä — mutta jos aiot sitä jatkaa, otan ja vien sinut ulos — sanon sinulle, että olen tottunut käsittelemään vauhkoja hevosia, äkäisiä koiria ja häijyjä lapsia — ettäs sen tiedät. Mene nyt huoneeseesi ja häpeä, ja muista, että Marie-Louisen huoneissa saavat Clara Almgren ja hänen poikansa asua.

— Silloin minä menen poliisin luo!

— Sen voit tehdä — ja kysy samalla heiltä, ovatko he ennen nähneet paholaisen isoäitiä — mutta varo katsomasta itseäsi kuvastimessa, pikku Emma — ainakaan omassasi — se voisi mennä rikki, näetkös — ja kuvastimet ovat kalliita korjata.

Eurydike oli jo jättänyt huoneen. Hänestä tuntui kuin hän olisi tukehtunut tässä pahuuden polttavassa, tomuisessa ilmassa, ja omassa huoneessaan lankesi hän hädissään vuoteen yläpuolella olevan ristiinnaulitun kuvan eteen yhdessä ainoassa tuskantäyteisessä huokauksessa:

Herra, armahda meitä! Herra, anna meille anteeksi!

Ja rukouksen ja tutkistelun kera väistyi myös kauhu ja pelästys hänen sielustaan vähitellen, ja hänen sydämessään kasvoi sisäinen varmuus siitä, että nyt oli suuren koettelemuksen hetki tullut — että nyt tahtoisi Kaikkivoipa koetella ja tutkia heidän sydämiään ja munaskuitaan — nyt oli suuri koetus edessä — suuri ratkaisu — Getsemanen vaatimus ja Golgatan kehoitushuuto: Ota ristisi ja seuraa minua! Nyt oli osattava uhrata kaikki, voittaakseen kaikki.

Uhrin hetki oli lyönyt. Herra kutsui omiansa jälleen taisteluun ja kärsimykseen. — Ja tuntikausia rukoili Eurydike Hänen vertavuotavan Poikansa kuvan edessä voimia ja kestävyyttä tekemään Hänen tahtonsa.

Mutta tänä iltana nukahti hän turvallisena ja levollisena ja onnellisena se rukous huulillaan, jonka hänen äitinsä oli hänelle lapsena opettanut:

Müde bin ich, geh' zur Ruh', Schliesse beide Äuglein zu: Vater, lass die Augen Dein Über meinem Bette sein.

Hab' ich Unrecht heut gethan, Sieh' es, lieber Gott nicht an, Deine Gnad' und Jesu Blut Macht ja allen Schaden gut.

Alle, die mir sind verwandt, Gott, lass ruh'n in Deiner Hand. Alle Menschen, gross und klein, Sollen Dir befohlen sein.

Kranken Herzen sende Ruh', Nasse Augen schliesse zu; Lass' den Mond am Himmel stehn Und die stille Welt besehn.

Ja juuri nukahtamisen hetkellä hän kuuli suhinan isänkodin vaahteranlatvoista, ja Ramsjöbergin suojelusenkelit ja autuaasti nukkuneitten esi-isien henget pitivät vartiota hänen yksinäisen vuoteensa ääressä ja täyttivät unen hetkinä hänen sielunsa Maailmojen Herran voimalla ja väkevyydellä, jotta hän arvokkaasti ja ylevästi voisi täyttää Hänen tahtonsa eikä olisi suvustaan huonontunut, vaan olisi yhtä voimakas kuin he, jotka karkotetulla aluksella olivat pelastaneet sielunsa ja joitten palavista ja urhoollisista sydämistä oli vielä jäljellä maallinen heijastus ja muisto kätkettynä hopearistiin hänen rinnallaan.

Mutta unessa oli hän olevinaan ensimmäisessä lastenhuoneessaan Ramsjöbergissä, pienessä päätyhuoneessa, jossa aurinko oli herättänyt hänet niin monena suloisena, aamuna hänen maatessaan hiljaa valveillaan pienessä vuoteessaan ja tuijottaessaan vaatimattomaan ristiin, joka riippui mademoiselle Berthen vuoteen yläpuolella, kuinka se loisti valkoisempana ja valkoisempana nousevassa päivänkoitossa. Unessa oli pieni huone ollut vallan tulvillaan päivänpaistetta ja äiti oli seisonut ikkunan edessä, mutta Eurydike ja Marie-Louise olivat olleet hänen pieniä lapsiaan, ja he olivat langenneet polvilleen pienissä yöpaidoissaan Ristiinnaulitun kuvan eteen, ja he olivat rukoilleet erään lastenhoitajan pienen laulun, jonka Eurydike jo aikoja sitten oli unohtanut elämässä, mutta joka nyt jälleen virkosi eloon hänen ja Marie-Louisen huulilla:

Plus on contredit mon amour, Plus cet unique bien m'enflamme. Que l'on n'afflige nuit et jour, On ne peut l'ôter à mon âme. Plus je souffrirai de douleur, Plus il s'unira à mon coeur.

Ja Eurydike oli kääntynyt kiertääkseen käsivartensa Marie-Louisen kaulaan — oli ollut niin ihmeellisen auvoisaa omistaa sisar — mutta hänen vieressään olikin Rosalie Pistolschiöld ollut polvistuneena, ja kun hän hämmentyen etsi silmillään Marie-Louisea, huomasi hän, että huone oli täynnä pieniä, valkopukuisia lapsia — ja siellä olivat Baltzar Emanuel ja Signe Christinakin. Mutta nyt ei oltukaan enää Ramsjöbergin lastenhuoneessa, vaan matalassa, ahtaassa »aluksen» hytissä, ja oli kylmä syysyö, ja pienen katossa olevan naurisöljylampun valossa häämöitti lapsensynnyttäjän piirteet — kalpean ja väsyneen — ja lapsensynnyttäjä oli Eurydike Berg, ja rajaton ilo ja sanomaton auvo värisytti häntä, hänen miehensä näyttäessä hänelle lasta — hänen poikaansa.

Mutta se ei ollutkaan Baltzar Emanuel — se oli Sten Almgren.

Ja kyynelten virratessa poskille, ja sydämen jyskyttäessä hädästä heräsi Eurydike Berg, ja kesti joitakin hetkiä, ennenkuin hänelle selvisi missä hän oli. Mutta unessa oli hän ristinyt kätensä pienen, rinnallaan olevan hopearistin ympärille, ja kun hän tämän huomasi, täytti suuri ilo hänet äkkiä, ja suudellessaan sitä pimeässä, hän mutisi itsekseen uudelleen ja uudelleen runosäkeitä, jotka hän unesta muisti — jotka hän aivan äkkiä oli niin monien vuosien unhoituksen jälkeen muistanut:

Plus que souffrirai de douleur, Plus il s'unira à mon coeur.