PISTOOLI.

Lyönnilleen kello kuudelta heräsi Elvira Rosalie Anastasia Pistolschiöld, raapaisi tulta tulitikkuun, sytytti yöpöydän yksinäisen kynttilän ja totesi, että kello oli kuusi, ja että maailma yöllä oli ollut täysin entisenlaisensa — se tahtoo sanoa, että nulikkamaiset ja meluavat yökulkijat eivät tänäkään yönä kieltäneet itseltään sitä huvia, että ohikulkiessaan antoivat Nelosen raskaan portinkolkuttimen jyristä valtavaa, niitattua tammiporttia vastaan — ja että Olssonin ja Nybergin hevoset eivät tallissa olleet muuttaneet tapojaan, vaan yön kuluessa olivat tömistelleet pilttuissaan, potkineet, reuhtoilleet ja hirnuneet: kaikki sellaisia ääni-ilmiöitä, jotka johtuen korkeasta, suunnattomasta porttiholvista olivat kaikuneet ja jymynneet läpi Nelosen kaikkien kerrosten ja huoneitten ja panneet jalosukuisen neiti Rosalie Pistolschiöldin vapisemaan raivosta suuressa, untuvaisessa mahonkivuoteessaan, jonka hän nyt yhdellä harppauksella jätti, pysähtyäkseen muutamaksi hetkeksi synkissä mietteissä vuodematolle, suuren kaljupään sillä hetkellä ja siinä asennossa muistuttaen erästä suuren, roomalaisen keisari Vespasianuksen kuvaa.

Tarvitsematta hetkeksikään katsoa kuvastimeen päin puki hän sitten ylleen alusvaatteet, harmahtavan peruukin pienine, mustine pitsimyssyineen, jäykän, kankean silkkipuvun ja puolipitkän, vanhan, loistavan silkin rinnalla kieltämättä hitusen epäilyttävän kehnon dohvelitakin, jonka kaula-aukosta suuri vanhoista pitseistä muovailtu jättiläispumpula — emme keksi parempaa sanaa — pursui esiin oikullisessa epäjärjestyksessä — se oli jonkinlainen yhdistetty kaulaliina ja rinnansuojus, jonka sommittelutapaa ei tavattane missään muotilehdessä.

Peilipöydältä hän otti sitten ja puki päälleen mitä huolellisimmin itseään peilaillen, käännellen ja päätään keikautellen, yksinkertaisen kapottihatun, jonka etuosasta kaikuvain, riemuitsevain jahtitorventoitotusten lailla valoisan kevätaamun pyhässä hiljaisuudessa, kolme valtavaa, mustaa sulkaa kohosi suoraan taivasta kohti — varmasti kaikkein aidoimpia ja kauneimpia strutsinsulkia, mitä Tukholman tuulissa milloinkaan on liehunut.

Kun hattu oli saatu oikein sovitetuksi, jätti Rosalie-neiti oman huoneisto-osastonsa, joka sisälsi kaksi huonetta omine sisäänkäytävineen ja eteisineen, ja läksi, kertaakaan kompastelematta ja hairahtumatta alas pikipimeitä, lokeroisia kiviportaita, joihin tuskin pääsi vähääkään valoa tunkeutumaan eri kerrosten keittiöiden lasiruutuisista ovista. Nelosen porras oli nimittäin rakennettu aivan talon sisään ja koristettu kunkin kerroksen kohdalta kolmella suurella seinäsyvennyksellä — ne olivat olleet varmaan muinoin erittäin kauniitten patsaitten paikat, mutta nyt ne olivat vain täynnä pölyä ja likaa ja enemmän tai vähemmän epäsiistejä kääröjä, joita katupojat ja kerjäläiset joskus huvikseen jättivät jälkeensä.

Tänä aamuna saattoi Rosalie-neiti sateenvarjollaan todeta, että syvennykset olivat tyhjät senkaltaisista tilapäisistä koristuksista, ja päästyään onnellisesti porttikäytävään, hän ohjasi reippaat, mutta raskaat ja arvokkaat askeleensa tallisiipeä kohti.

Olsson ja Nyberg, ajurit, jotka olivat juuri valjastamassa aamunvirkkuja, tulisia hevosiaan, saivat hekin todeta, että »Pistooli» oli kaltaisensa.

Ja hän oli varmasti huomion ja ihailun arvoinen ilmestys, tullessaan nyt aamunvalossa yli laajan pihamaan.

Hänen raskaat kasvonsa roomalaisine keisarinenineen loistivat kalpeina ja arvokkaina valkeassa huhtikuun aamussa, hänen suuret, loistavan ruskeat, hieman verestävät silmänsä välähtelivät ja salamoivat, ja edetessään uhkeassa majesteetillisuudessaan hän piti käsivarsiaan ristissä siten, että sormet pitivät kiinni kyynärpäistä, ja sateenvarjon varsi oli vasenta käsivartta vasten puristettuna sillä tavalla, että olisi voinut luulla sen olevan miekan, jonka hän oli paljastamaisillaan taistelua varten.

Ja kolme suunnatonta, liehuvaa mustaa höyhensulkaa näytti todellakin enemmän kenraalin- tai marsalkanhatun jäännöksiltä, sellaisen hatun jollaisen voimme nähdä Raffetin ja hänen virkaveljiensä teräspiirroksissa Ranskan vallankumouksen ja keisarien historiassa.

Rosalie-neidillä oli ehdottomasti olennossaan paljon soturia, sotapäällikköä ja linnoituksen komentajaa, ja ennen kaikkea viimeksimainittua. Hänhän yksin eikä kukaan muu komensi Nelosen pientä naisjoukkuetta ja hän yksin voittoisasti, väsymättä ja itsepäisesti johti näennäisesti toivotonta ja lakkaamatonta taistelua lukemattomia vaikeuksia, vihamiehiä ja vaaroja vastaan.

Milloinkaan herpaantumattomalla valppaudella hän tarkkasi, ettei kukaan loukkaisi heidän oikeuksiaan, ja että Nelonen, mikäli se kävi päinsä, pidettiin järjestyksessä ja kunnossa.

Olsson ja Nyberg tervehtivät, jälkimmäinen teki jonkinmoisen ajuri- ja sotilastervehdyksen lakki kallellaan — tapa osoittaa kunnioitusta, joka suuresti miellytti Rosalie-neitiä ja sai Nybergin nousemaan hänen suosiossaan, kun sensijaan Olssonin hieman moukkamainen ja epäkunnioittava esiintymistapa sai hänet kiinnittämään mahdollisimman vähän huomiota viimeksimainitun persoonaan ja olemassaoloon.

Nybergillä oli sitäpaitsi kauniisti kaartuva nenä, sievät, aaltoilevat viikset ja jonkinmoiset karkeatekoiset »ylimyskasvot», jotka aina olivat herättäneet Rosalie-neidissä sen epäluulon, että tämän isä oli otaksuttavasti ollut kaartinupseeri.

Ja sinistä vertahan ei ihmisessä koskaan suotta virtaa — se jättää aina jälkensä.

Rosalie-neidin katse liukui kärsimättömänä ohi Olssonin pienen, tanakan ja turvallisen olutkuskihahmon ja viivähti niin kauan pitkässä ja komeassa Nybergissä, että hänen kasvojensa ärtyisä ja paheksuva ilme ehti hitusen heltyä.

— Hyvää huomenta, Nyberg!

— Hyvää huomenta, teidän armonne!

— Eilen illalla oli jäänyt hieman hevosenjätteitä porttikäytävään!

— Ne on lakaistu nyt pois, teidän armonne.

Nyberg hymyili hemmoteltua ja hyväsydämistä hymyään, jolla hän oli saanut monen pikku mamsellin sydämen levottomasti sykkimään.

— Niin, mutta sitäpaitsi ovat hevoset reuhtoneet kokolailla — olen yöllä herännyt kokonaista seitsemän kertaa, kolme kertaa hevosten takia; ja minun on niin vaikea päästä uudelleen uneen kiinni.

— Niin, teidän armonne tietää — sehän ei ole minun syyni, vaan rottien.

— Mutta mitä niille on tehtävä — eihän mikään näy auttavan — niin, eivät suinkaan ne pure hevosia tai syö niiden rehua?

— Ei, kun hevoset tömistelevät, peloittavat ne rotat pois.

— No, sehän on sitten hyvä — niin, minä tiedän, että Nyberg on kiltti eläimille — ei ole toisia eläimiä, jotka olisivat niin jaloja ja uskollisia kuin hevoset — jaloja ja uskollisia. Ne ovat ainoat eläimet, joita voin sietää — en siedä koiria enkä kissoja — näkemiin, Nyberg, näkemiin, Olsson.

Armollisesti nyökäten teki Rosalie-neiti komean täyskäännöksen ja hävisi arvokkaasti porttikäytävän läpi itse muistuttaen vanhaa, uskollista hevosta, jota ihmiset ovat pidelleet pahoin ja jonka he ovat antaneet kokea kovaa, mutta jonka jaloa, lämmintä verta ei mikään inhimillinen mahti voi nujertaa tai pilata.

Ja yksinkertaisten, karkeitten ihmisten lailla kyeten näkemään asian ytimeen Olsson sanoi katsoen pitkään hänen jälkeensä:

— Siinä on kaikessa tapauksessa aika ponteva eukko.

— Pistooli on hyvä olemassa, sanoi Nyberg.

Mutta Rosalie-neiti jatkoi tavanmukaista aamukävelyään Malmberginkatua Kustaa Aadolfin torille päin, ja nyökkäsi hyväksyen tervehdyksensä linnalle ja perintöruhtinaan palatsille, nyrpisti hieman nenäänsä oopperalle ja vaipui sitten mietteisiinsä katse vajonneena Skeppsholmenin ja eteläisten kukkulain yllä kaartuvaan sineen — varmaan harvinainen ja erikoinen ilmiö tämä suuri, oudosti vaatetettu olento seisomassa liikkumattomana kadunkulmassa — unissakävijä — joka muistutti myös naispuolista Don Quixotea — hyvin ansaiten huomiota ja ajattelemista »bei einem oberflächlichen Geschlechte».

Mutta ohikulkijoita ei tähän vuorokauden aikaan ollut kovin monia, ja heidän ajatuksensa olivat liiaksi muilla, ellei tärkeämmillä, niin kuitenkin todellisemmilla aloilla, kuin ne ajatukset, jotka pyörivät Rosalie Pistolschiöldin suurten, valkeiden, iäkkäiden kasvojen takana.

Vanha nainenhan seisoi nuoruutensa klassillisella ja pyhällä maaperällä.

Täällä lähellä — pari taloa Kuningattarenkadunkulmasta alaspäin — oli hän itse asunut Rauhankadulla vanhassa Björkbomin talossa vanhan isänsä ylijuhlamenojenohjaaja Carl Gustav Adolf Pistolschiöldin kanssa, hänen oman äitinsä, isän toisen vaimon, valtakreivitär Anastasia Feodorovna de Buxhoewdenin, Venäjän Tukholman-ministerin tyttären, kuoltua pari vuotta hänen syntymänsä jälkeen.

Hän saattoi tuskin muistaa äitiään ja oli perinyt tältä vain yhden etunimistään.

Isänsä hän muisti sitä paremmin. Ei kylläkään sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, sillä sellaiseen puuttui Rosalie-neidiltä kaikki kokemus suuren ja syntisen maailman todellisesta olemuksesta, mutta sellaisena, kuin vanha ylijuhlamenojenohjaaja itse mielellään kuvitteli olevansa, ja jollaiselta hän loitompaa näytti sokeissa ja ihailevissa silmissä, rakastavissa ja uskollisissa sydämissä.

Kevätaamun hopeisten pikkupilvien kiitäessä huhtikuisella sinitaivaalla, näki vanha nainen samassa kevyessä, hopeankirkkaassa valossa kuvia ja katkelmia oman elämänsä ensimmäisestä ja ainoasta keväästä, ja vaihtuvien pilvenhattarain muassa purjehtivat kaikki nykyhetken surut ja huolet kaukaisia tuntemattomia taivaanrantoja kohti.

Vanha Rosalie-neiti esiteltiin heidän majesteeteilleen ja kuningas Oskar I hymyili suopeasti ja sammalsi lempeästi: »Onnittelen teitä, neitiseni, hovini on saanut uuden kaunistuksen…»

Isä kulki siistinä, jäykkänä ja aistikkaanhienona läpi huoneiden ja naputti hansikoidun etusormensa päällä milloin pöytää — milloin sohvanselkää — tai hyllyä: »Katsoppas, Fredrik — pölyä! Me emme voi sietää pölyä kodissamme — me vaadimme tarkkaa järjestystä — ehdottoman tarkkaa…!»

Ylijuhlamenojenohjaaja nyökkäsi lyhyesti ja kopeasti, otsa ja kulmakarvat raskaina kaarina ylhäisesti kohotettuina pyöreiden, kylmien, vaaleansinisten silmien yllä — sanomattoman ylhäisen ylemmyyden ja tietoisen arvokkuuden kuva — muodollisuuden ihmisluonnosta saaman riemuvoiton elävä muistomerkki.

Rosalie-neiti saattoi kyllä käsittää, että hänen majesteettinsa oli useita kertoja sanonut: »Rakkaalla Pistolschiöldillä on kaikki edellytykset valtakunnanmarsalkan sauvaan, lukuunottamatta yhtä — rikkautta.»

Rikkautta niin — eikö isän ollutkin lopulta pakko myydä vanha Refvelsta, jotta hän voisi hoitaa hovitehtäviään ja ylläpitää asemaansa yhteiskunnassa niinkuin piti.

Vanha neitihän ei voinut mitenkään aavistaa, että isän hienot, valkeat, hyvinhoidetut kädet heittelivät menetettyjä panoksia pelipöydässä samalla kopealla ja välinpitämättömällä eleellä kuin valvoessaan palvelijansa pölynpyyhkimistä, ja että Refvelsta sitten oli vähitellen mennyt menojaan niinä pitkinä iltapäivinä ja iltoina, jolloin ylijuhlamenojenohjaajalla oli ollut paljon puhutut ja arvossapidetyt diners intimes'insä ylhäisöön ja diplomaattikuntaan kuuluville ystävilleen.

Mutta nyt laukkasi Rosalie-neiti seitsentoistavuotiaana yli Refvelstan niittyjen, ja ilma oli täynnä kukkien ja loistavien vaaleanvihreitten lehvien tuoksua, ja vilunväristys puistatti äkkiä vanhaa naista — ehkäpä nuoruusvuosien keväisen murroskauden kalpeana kaikuna.

Muuan ohikulkija alkoi nauraa hänen selkänsä takana.

Vanhalla eukolla oli nimittäin erikoisen hullunkurinen silkkihame, jossa kerran oli ollut pitkä laahustin, jonka Rosalie-neiti itse oli leikannut pois niin taitamattomasti, että hame takaa oli huomattavasti lyhyempi kuin edestä ja siten syntyneestä kaarroksesta pistivät mustat kengänvarret ja valkeitten villasukkien verhoamat sääret erittäin sopimattomalla tavalla esiin.

Rosalie-neiti kääntyi ja loi naurajaan ylhäisen ylijuhlamenojenohjaajan-katseen ja kääntyi kotiinpäin saadakseen Nelosen porttikäytävässä pieneltä pyöreältä sanomalehtieukolta Stockholms Dagbladin aamunumeron. Mutta ohikulkija oli sillä välin unohtanut naurunsa ja oli ryhtynyt uteliaasti ja tungettelevasti tarkastelemaan silkkihametta ja hatunsulkia, jotka ilmeisesti aivan erikoisella tavalla olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan. Hän painoi lujalla otteella pyöreän patahattunsa syvemmälle otsalleen ja seurasi hitain askelin ja näennäisesti sattumoisin vanhaa naista, ollen kiinnittävinään koko huomionsa talojen seiniin ja kauppojen ikkunoihin ja näytellen sitä huoletonta ja laimeata hajamielisyyttä, jonka taakse etsivä, urkkija tai henkinen maleksija mielellään koettaa kätkeä enemmän tai vähemmän oikeutetun ja määrätietoisen uteliaisuutensa.

Stockholms Dagblad oli kolmannen kerroksen vanhojen neitien yhteistä omaisuutta, ja Rosalie-neidin etuoikeus oli saada lukea se kaikkein ensimmäiseksi. Hän käytti nyt jo porttikäytävässä tätä oikeuttaan niin hartaasti, ettei huomannut pyörökoppahattuista miestä, jonka kasvoissa pitkä, punainen parransänki peitti kaiken muun paitsi niitten katseitten kovan kiillon, joilla hän ahmi mieleensä Nelosen ulkomuodon.

Kreikkalais-turkkilaista sotaahan Rosalie-neiti nyt päivästä päivään jännittyneenä seurasi. Olihan hänen setänsä majuri ollut erikoisesti kreikkalaisten ja yleensä kaikkien vapaussotien suuri ihailija, ja oli kastattanut ainoan poikansakin Kanaris Alexis Bolivar Taddeukseksi. Mikä seikka ei estänyt sitä seikkaa, että tämä viimeinen miespuolinen jälkeläinen jokin vuosi sitten kuoli vaivaiseen tautivuoteeseen Salan kaupunginkamreerina.

Mutta horjumattoman uskollisesti ylläpiti Rosalie-neiti tässäkin sukunsa ylväitä perintätapoja ja rukoili jokin ilta Jumalalta menestystä ja voittoa kreikkalaisille.

Ja tuossahan on nyt mustaa valkoisella, painettuna lihavilla kirjaimilla, että kreikkalaiset ovat täyden pakokauhun vallassa paenneet Larissasta ja että turkkilaiset ovat vallanneet miltei koko Tessalian.

Eikö tuntisi joskus kiusausta uskoa, että Jumala tutkimattomista syistä on antanut sekä nykyiset kreikkalaiset että vanhat Pistolschiöldit heidän vihollistensa käsiin.