ROUVA OIKEUSNEUVOKSETAR.

Kun ruokasalin suuren seinäkellon viimeinen raskas kymmenlyönti oli kajahtanut ja vierashuoneen roomalaistoogaan puetun miehen koristama pöytäkello oli kilahduttanut perässä kymmenen kaikuvan kimakkaa läppäystään, oli oikeusneuvos Gerhard Almgren hitaasti sulkenut kirjan, jota hän juuri oli lukenut ääneen, oli yhtä arvokkaasti noussut nojatuolista, oikaissut korkean, avonaisen kiiltokauluksen ympärillä olevan kierretyn, mustan jättiläissilkkihuivin, oli oikealla kädellään sivellyt taaksepäin kammattua tukkaansa ja sytyttänyt lähimmässä ikkunakomerossa olevan hopeisen kynttilänjalan parista pienellä lukupöydällä palavasta kynttilästä, jotka hän sitten vanhalla, totutulla pyöreällä huulten liikkeellä hitaasti, arvokkaasti ja varovaisesti puhalsi sammuksiin.

Hyväntahtoisesti hymyillen hän oli sitten jäänyt seisomaan keskelle lattiaa, ja lepattava kynttilänliekki oli heittänyt häilyvän hohteensa oikeusneuvoksen hienoille, sileäksi ajelluille, poskiparran kehystämille kasvoille ja kuvastunut hänen avoimissa, kirkkaissa, viisaissa, sinisissä silmissään ja hyväntahtoisen ystävällinen hymy ohuilla, lujapiirteisillä huulilla oli käynyt omituisen syväksi ja hiljaiseksi — hymy, joka sisimmältään kätki itseensä kujeilevan poikamaisuuden saavuttamattoman pilkkeen.

Kuin sovitusta merkistä olivat huoneen eri nurkissa hiljaa kuuntelevat ja työskentelevät ihmiset heti nousseet: valkohapsinen vanhus kulmasohvassa, joka vanha nainen oli oikeusneuvoksen äiti, leskipiispatar Almgren; hän oli silmänräpäyksessä käärinyt kokoon stramaljikirjailunsa, ja suoraselkäisessä mahonkituolissa istuva nuori nainen oli yhtä hiljaa pannut syrjään sen kauniin liivin, jota hän kirjaili oikeusneuvokselle. Nuori nainen oli ollut oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgren, o.s. Wigelstjerna.

Pyöreän pöydän ääressä huoneen vastakkaisessa kulmassa olivat vanha neiti Beata Almgren ja pikku mamselli Lundgren yhtä nopeasti jättäneet omat liinavaateompeluksensa ja sukankutimensa, ja taempaa, eteisen oven vierestä, kokoonpannun lautapelipöydän äärestä oli punanenäinen, harmahtava pikku herra noussut jo tunteja sitten tyhjennetyn totilasinsa äärestä, joka turhaan oli janonnut uutta täyttämistä ja jonka sisällys nyt oli niin tarkasti viime pisaraan asti tyhjennetty, että se näytti pestyltä, kuivatulta ja puhtaaksinuollulta kuin kissan maitolautanen.

Punanenäinen ja harmahtava herra oli ollut oikeusneuvoksen vanhempi veli, herra Ludvig Almgren, joka — vieläkin kerran vahvistaakseen sananlaskun totuuden, että papinpojista tulee pakanoita — oli elänyt remuavaa elämäänsä niin kauan kuin yhteiskunta ja ulkonaiset olosuhteet olivat sallineet, ja joka nyt sai hyvittää nuoruutensa ajattelemattomuuden ja kevytmielisyyden kirjoittamalla oikeusneuvokselle puhtaaksi asiakirjoja ja kuulemalla joka ilta nuoremman veljensä, herransa ja holhoojansa lukevan jostakin senaikaisen kirjallisuuden mestariteoksesta — ääneenluku, joka ei milloinkaan tahtonut pysyä tasoissa säästeliään niukan iltatodin kanssa, vaan pakotti herra Ludvig Almgrenin kurkku kuivana, ajatukset raskaina, loputtoman tyhjyyden ja kyllästyksen tuntein seuraamaan romaanisankarien ja -sankarittarien kohtaloita ja mietteitä, ja joka antoi nimille Thackeray, Dickens, Hugo, Bulwer, Fredrika Bremer saman vihattavan kaiun Ludvig-herran korvissa ja tietoisuudessa kuin kerran oli hänen nuoruutensa verenimijä-koronkiskurien ja luottoakieltävien ravintoloitsijain nimillä ollut. Näin kävi, elleivät häntä tuudittaneet rauhaisiin, miltei mieluisiin uniin keinuvat rytmit ja käsittämättömät sanat, joita olivat kirjoittaneet niin tuntemattomat ja hämärät herrat, ettei edes heidän nimensäkään jääneet hänen mieleensä: Browning, Rossetti, Tennyson.

Ylistetty olkoon ihmisaivojen unohduksen kyky! Mutta kukin esiluvun sanaton kuulija oli nyt ottanut omansa neljästä sytyttämättömästä kynttilänjalasta, jotka seisoivat aina suljetulla lautapelipöydällä Ludvig-herran totilasin takana kuin patrulli päällikkönsä takana. Vuoronsa mukaan olivat he menneet toivottamaan hyvää yötä oikeusneuvokselle ja sytyttäneet kukin pienen kynttilänsä hopeaisen kynttilänjalan suuresta kynttilästä. Oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgrenilla, o.s. Wigelstjerna, yksin ei ollut ollut omaa kynttilänjalkaa, vaan hän oli tarttuen oikeusneuvoksen sirosti taivutettuun käteen kaikkein viimeisenä lähtenyt vierashuoneesta heidän omaan makuuhuoneeseensa.

Siten oli aika kello yhdeksästä kymmeneen kulunut vuoden jokaisena iltana, ellei oltu kutsuissa tai ellei ollut vieraita.

Gerhard Almgrenin isänisä oli ollut ruotusotilas Alm Södermanlannin rykmentissä; hän oli asunut yhtä kreivien Possen Almnäsin suureen säteritilaan kuuluvista sotilastorpista ja arkioloissa ollut vanhan kreivin kuski. Vanhan kreivin rahojen avulla pääsi vanhin poika Upsalaan, josta opinnot, rautainen tahto ja luontainen lahjakkuus veivät Johan Almgrenin aina Strängnäsin piispanistuimelle asti. Gerhard oli ollut piispan nuorempi poika hänen avioliitostaan professori Winborgin tyttären kanssa.

Gerhard Almgrenilla oli takanaan loistavan nopea ja hyvin ansaittu virkaura ja vajaan neljänkymmenenvuotiaana hänestä oli tullut kuninkaan Korkeimman Tuomioistuimen jäsen. Hän oli ollut vanhan ruotsalaisen yhteiskunnan mainio, hieno virkamiesjuristin ja lainlaatijan tyyppi — läpeensä sivistynyt ja hillitty velvollisuus- ja luonneihminen, jolle oikeuden korkea ja pyhä periaate oli ollut ainoa ratkaiseva ja johtava voima olemassaolon kaikissa, vaihtelevissa kohtaloissa ja tehtävissä.

Jos kukaan oli Gerhard Almgren ollut valtiollisen oikeudentunnon omantunnontarkka ja lahjomaton toteuttaja, antamatta minkään henkilökohtaisten näkökohtien tai etujen sitoa itseään — nöyrä ja altis ylipappi Themis-jumalattaren temppelissä. Kaikki ominaisuuksia, jotka eivät kuitenkaan millään tavalla estäneet Gerhard Almgrenia olemasta mitä rakastettavin ja miellyttävin seuraihminen ja henkilö, jolla oli luontaisen hieno maku, joka rakasti kaunokirjallisuutta, jolla oli harrastusta henkisiin asioihin, joka oli hienostuneesti, hieman arasti ja epämääräisesti uskonnollinen.

Sitäpaitsi hänellä oli ollut kohtuullisesti ja säästellen eletyn nuoruuden keskitetty elämäntunto olentonsa pohjalla — jonkinmoinen humoristis-itseivallinen elämänilo, joka saattoi saada niin tavattomia ilmaisumuotoja, kuin se korkeimman oikeuden ja Svean hovioikeuden piireissä vuosikymmenien aikana muistettu ja muisteltu ja melkein ainutlaatuisen oikeustapauksen taikka tuomioistuinlausunnon tavoin pohdittu esiintyminen, kun neljäkymmentäkaksivuotias oikeusneuvos Gerhard Almgren hyppäsi pukkia kaikkien korkeimman oikeuden läsnäolevien jäsenten yli ennen istunnon virallista alkamista sinä päivänä, jonka aamuna Gerhard Almgren oli saanut tiedon, että ylisotakomisario Wigelstjerna ilolla oli hyväksynyt oikeusneuvos Almgrenin tyttärensä Marie-Louisen tulevaksi puolisoksi.

Mutta oikeusneuvoksen tavassa kohdella ja tarkkailla vanhempaa veljeään oli ollut enemmän inhimillisiä tunteita kuin pintapuolinen ja tilapäinen katselija saattoi ymmärtääkään. Gerhard Almgrenin hellittämätön oikeudentunto ja ruotsalaisen valtionvirkamiehen velvollisuuksien syvä käsittäminen eivät olleet koskaan sallineet hänen vaikutustensa ja suositustensa avulla hankkia veljelleen, joka kumminkin oli suorittanut hovioikeustutkinnon, paikkaa kruunun palveluksessa ja turvattua virkauraa alemmassa virkamiespiirissä. Ludvig Almgren oli korkeintaan kelvollinen olemaan puhtaaksikirjoittajana ja jäsentäjänä ankaran yksityisen valvonnan alaisena — ja sellaiseksi juuri hän saikin jäädä.

Mutta Gerhard Almgren tunsi kaikessa salaisuudessa syvää mielenkiintoa ja suurta myötätuntoa tätä veljeä kohtaan, joka näin kaikessa oli hänen vastakohtansa. Oikeusneuvos ei katsellut hyvän Ludvigin vajavaisuuksia minkäänlaista oikeushaaksirikkoa ajatellen eikä sanoissa »minä kiitän sinua, Jumala» ilmenevällä farisealaisuudella, vaan poikamainen pilke silmänsä pohjalla ja hyväntahtoinen hymy ohuilla, lujilla huulillaan.

Ja kun hänestä tuntui, että veli aivan liian kauan oli kitunut heikon iltatodin ja paljon kirjoitushiekan ääressä, saattoi hän selittämätön hymy huulillaan kaikessa hiljaisuudessa pistää hänen kouraansa ansaitsemattoman setelin:

— Kuuleppas, Ludvig, sinä, joka olet tottunut liikkumaan suuremmissa oloissa — eiköhän sinulla olisi halua vähän katsella ympärillesi maailmassa? Pelkään, että saat liikaa papereista tässä ahkerassa toimitustyössä.

Gerhard Almgren oli ollut viidenkymmenenkolmenvuotias, kun sattui se tapaus, joka ainaiseksi katkaisi hänen virkamiesuransa ja riisti ruotsalaiselta lakiyhteiskunnalta yhden sen erinomaisemmista palvelijoista.

Vielä ehkä yksi ja toinen kalenteritoukka muistaa päätullinjohtaja vapaaherra Joseph von Morianin äkkinäisen virkaeron ja valitettavan nopean poistumisen seurapiireistä. Gerhard Almgren oli ollut yksi niistä oikeusneuvoksista, jotka korkeimmassa oikeudessa olivat ratkaisseet sen kuuluisan oikeudenkäynnin, jota suuri ruotsalainen kauppatoiminimi oli ajanut kaikissa oikeusasteissa päätullinjohtaja von Moriania vastaan.

Oikeusneuvos Gerhard Almgren oli yksistään ollut sitä mieltä, että syytetty julistettaisiin syypääksi viranmyyntiin, lahjusten vastaanottamiseen ja virka-aseman väärinkäyttämiseen.

Mutta kun asiaa hyvänahkaisesti ja kiltisti katsellen ei tarvinnut ottaa niin ankarasti ja syy osaksi voitiin jakaa päätullinjohtajan alaisten virkamiesten kesken, osaksi selittää johtuvan korkeimman päällikön ymmärtämättömyydestä ja kun Hänen Majesteettinsa itse oli useampia kertoja lausunut toivomuksia, ettei hänen vanhaa ystäväänsä, joskohta hän ei kokonaan pääsisikään vapaaksi, tuomittaisi rikoksista, joista seurasi pakkotyö, virasta erottaminen ja kelvottomuus maan palvelukseen, niin päätullinjohtaja parooni Joseph von Morian sen ja sen pykälän mukaan verrattuna siihen ja siihen pykälään tuomittiin törkeästä taitamattomuudesta virantoimituksessa ja velvoitettiin korvaamaan kaikki kantajan oikeudenkäyntikulut.

Gerhard Almgren oli yksin ollut eri mieltä vastoin kaikkia osastotovereitaan, oikeusneuvos Almgren, joka jo vuosikausia oli tottunut itsevaltiaasti ja kenenkään vastaansanomatta muodostelemaan ja määräämään osastonsa lausunnot ja tuomiot — Gerhard Almgren, jolta hänen virkatoverinsa korkeimmassa oikeudessa olivat tottuneet saamaan tietoja ja neuvoja jotenkin samalla tavalla kuin kotona Hallituskadulla sen kaikki asukkaat joka ilta sytyttivät kynttilänsä oikeusneuvoksen suuresta hopeisesta kynttilänjalasta.

Sitäpaitsi oli Gerhard Almgren purevimmalla ja loukkaavimmalla tavalla jättänyt huomioon ottamatta Kaarle viidennentoista hyväntahtoiset kehoitukset:

— Kuuleppas, Almgren, voisit hieman sääliä vanhaa Moriania [morian = murjaani] — hän on kunnollisimpia miehiä, mitä koskaan on miehen kengissä kulkenut — oletko ajatellut Jeesuksen sanoja: joka teistä on synnitön, se heittäköön ensimmäisen kiven — ja jos ihmisen on jouduttava Långholmeniin vain siksi, että hänellä on huonot raha-asiat, niin luulen, että sinun olisi syytä alkaa minusta — kun sinulla mielestäsi nyt kerran on niin kuulumaton oikeudentunto.

Vanhat keskiaikaiset legendat kertovat monia ihmeellisiä asioita valkoisesta kärpästä, joka siihen määrin rakastaa omaa, tahratonta puhtauttaan, että se ottaa itseltään hengen jos ihminen tahraa sen valkoisuutta.

Meillä kaikilla pitäisi sielussamme olla sama tunne inhimilliseen likaisuuteen nähden. Joka tapauksessa olisi Gerhard Almgren ilman ylpeyttä tai pöyhkeilyä voinut kantaa valkoista kärppää oikeudentuntonsa vertauskuvana ja vaakunana. Palaen aatteellisesta harmista päätti hän jättää paikkansa kuninkaan Korkeimmassa Oikeudessa.

Ehkäpä olivat muutkin seikat vaikuttaneet tähän päätökseen. Oikeusneuvos Almgren oli muodostellut ja antanut hyvin katkeria lausuntoja monista vapaamielisen De Geerin ministeristön lakiehdotuksista. Hän oli harvinaisella juridisella kyvyllään ja todistelutaidollaan vastustanut suurta eduskuntalaitoksen uudistusta. Se oli kuin rikos Ruotsin valtioelämän perinnäisen kehityksen yhtäjaksoisuutta vastaan ja kuin sokeata askelta tietämättömyyden pimeään ja syrjään kuljetuilta ja raivatuilta teiltä.

Ja vuotta ennen tätä yhteenottoa korkeimmassa tuomioistuimessa oli yksi ministeristön jäsen jättänyt paikkansa istuakseen presidentinistuimelle Svean hovioikeudessa — paikka, johon Gerhard Almgren suhteellisesta nuoruudestaan huolimatta oli katsottu itseoikeutetuksi.

Vuosikausien jännitetyssä työssä liiaksi pingotetut hermot olivat hetkeksi tehneet lakon, ja vallankäytössä yhä enemmän kehittynyt asiantuntemuksen itsetiedoton itsevaltiuden tarve oli tukahdutettu.

Yhtäkaikki: Gerhard Almgren ei kaunistellut lausuessaan arastelematta julki mielipiteitään kuninkaasta, hallituksesta ja korkeimmasta tuomioistuimesta, ja alamaisimmasti hän pyysi ja sai eron virastaan.

Entinen oikeusneuvos asettautui asumaan pienelle, Strängnäsin läheltä ostamalleen maatilalle, jossa hän vietti viisi pitkää vuotta todetakseen ja miettiäkseen kahta totuutta, jotka eivät hänelle milloinkaan ennen olleet selvinneet:

että luonto ei millään tavalla ollut säätänyt häntä maanviljelijäksi,

että kohtalo oli hänet sensijaan ennakolta määrännyt jokaisella sielunsa säikeellä ja ruumiinsa solulla olemaan oikea ruotsalainen valtionvirkamies ja Kuninkaan Korkeimman Oikeuden jäsen.

Viiden vuoden hitaan riutumisen jälkeen, yhä kovemman ja myrkyllisemmän itseensä ja olemassaoloonsa kohdistuneen tyytymättömyyden jäytämänä haudattiin entinen oikeusneuvos ja Kuninkaan Korkeimman Tuomioistuimen jäsen Gerhard Almgren isänsä ja äitinsä viereen Strängnäsin kirkkomaahan.

Marie-Louise, Ludvig ja pikku mamselli Lundgren, kulkivat lähimpinä surevina ruumissaaton etunenässä — pikku mamselli Lundgren, joka nuorena, köyhänä sukulaisena oli tullut professori Winborgin taloon ja sitten siirtynyt perintönä piispatar Almgrenille ja hänen pojalleen oikeusneuvokselle joutuakseen nyt lopuksi perittynä omaisuutena oikeusneuvoksettarelle — pikku mamselli Lundgren, joka oli liinavaateompelussa ja sukankutomisessa saanut silmänsä likinäköisiksi ja sormensa yhä ohuemmiksi ja kynsimäisemmiksi, mutta jonka uskollinen sydän ei milloinkaan lakkaisi palvelemasta ja palvomasta niitä, joille hän kuului.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin pikku mamselli hoiti oikeusneuvoksettaren taloutta niissä kolmessa huoneessa Malmberginkadun neljän kolmannessa kerroksessa, jonne oikeusneuvoksen vanhan ystävän maaherra von Wernerin vähitellen onnistui luotsata Marie-Louise ja hänen maallinen omaisuutensa, ja jossa pikku mamselli Lundgren vihdoin sai lopettaa pitkän työpäivänsä.

Mutta nyt jyrisivät ajuri Nybergin isot vankkurit Nelosen porttikäytävän läpi, ja koko talo raikui ja kaikui, ja Marie-Louise Almgrenin huoneen ikkunasta tunkeutui Nybergin korkea ja kouluttamaton ääni ja täytti huoneen voitonriemuisen nykypäivän sävelillä — se oli viimeinen uutuus, Marie-Louise Almgrenille niin uppo-outo elämän hymni:

»Hei, poika kun tyttöä tanssittaa, Salin seinät raikua saa!»

[Runot on suom. Tyyni Haapanen-Tallgrén.]

Oikeusneuvoksetar seisoi hiljaa ja äänetönnä Maria Antoinette-kuvastimen edessä huoneen molempien ikkunain välissä. Pehmeä, harmaanvihertävä lasi otti hänen kuvansa lempeästi ja hyväillen vastaan niin kuin tyyni järvi, joka kuvastelee rannan puita — ilman teräviä ääriviivoja — ilman räikeitä värejä.

Valkoisen harmaa, päälaelta jakaukselle kammattu tukka sai syvän hopeanhohteen, ja kirkkaat, likinäköiset silmät loistivat kuvastimessa kuin akvamariinin lempeä valo, ja koko Marie-Louise Almgrenin hienot rotukasvot ja suora, jäykkä vartalo ikäänkuin elivät todempina, oikeampina ja hengellistyneimpinä kuvastimen hiljaisessa maailmassa kuin huoneessa, jonka täytti kokolailla kylmähkö, toukokuinen päivänvalo ja jossa ilma väreili ja lauloi: »Hei poika, kun tyttöä tanssittaa».

Marie-Louise Almgren sulki avatun ikkunan, ja Nybergin isot vankkurit vierivät pois hakemaan laakeripuita Oopperapenkereen ulkoravintolaa varten.

Kevät ja lämminhän olivat saapuneet kaupunkiin.

Suuri seinäkello löi yksitoista raskasta, kaikuvaa lyöntiä, ja pieni toogapukuisen roomalaisen koristama pöytäkello Maria Antoinette-kuvastimen alla pöydällä kilahdutti perässä yksitoista pientä, kimakkaa läppäystä, ja Marie-Louise ajatteli oikeusneuvoksen leikkisää selitystä, että salinkello soitti ajan arvokkaasti, täysiäänisesti ja vastaansanomattomasti kuin hyvin muodostellun tuomioistuinpäätöksen loppuponnet, kun sensijaan pöytäkello ilmaisi avuttoman tyytymättömyytensä ajan kulkuun niinkuin huonotuulinen ja mariseva viina-asianajaja, joka on menettänyt juttunsa kaikissa asteissa.

Toogapukuinen roomalainen kirjoitti yhä vasemmassa kädessään olevalle kullatulle pronssitaululle ikuista lausettaan »Tu Marcellus eris», jonka oikeusneuvos väitti merkitsevän:

»Sinustakin, rakas Almgrenini, voi tulla Korkeimman Oikeuden presidentti.»

Suuressa huoneessa ei ollut ainoatakaan huonekalua, joka ei olisi kertonut oikeusneuvoksesta ja hänen kodistaan Hallituskadulla, emmekä saa ihmetellä, että Marie-Louise Almgren — siitä asti, kun hän aamulla heräsi isossa mahonkivuoteessa, jossa hän oli joka yönsä nukkunut siitä illasta asti, kun hän kaksikymmentäkaksivuotiaana tyttönä jätti ylisotakomisario Wigelstjernan kodin — siihen hetkeen asti illalla, jolloin hän sytytti yöpöydän hopeisen kynttilänjalan — piti vain mennyttä elämäänsä todellisena maailmanaan, kun sensijaan ajuri Nybergin laulu ja kadun melu olivat aivan asiaankuulumatonta ja merkityksetöntä — jotakin ohimenevää ja yhdentekevää kuten väliajan musiikki teatterissa, jolloin mieli täynnä edellisen näytöksen tapahtumia vain jännittyneenä odottaa mitä tuleva on, kun esirippu jälleen nostetaan.

Tosin oli Marie-Louisen elämä oikeusneuvoksen kuoleman jälkeen tuntunut hänestä itsestään merkityksettömältä ja tilapäiseltä, mutta jyrkkänä ja selvänä ilmeni hänelle raja nyt epätodelliseksi muuttuneen menneisyyden ja nykyisyyden välillä, joka kaikesta huolimatta oli otettava todellisuutena varteen ja johon oli mukauduttava.

Marie-Louise Almgren istui vartiossa menneen elämänsä ulkopuolella kuin ihminen, joka on kadottanut asuntonsa avaimet ja istuu yössä ulkoportailla odottaen pääsevänsä jälleen sisään. Eurydike Bergille ei ratkaisevasti suljettu ovi ollut mikään todellinen este, vaan satujen henkien lailla liukui hän ulos ja sisään sen oven avaimenreiästä, joka erottaa elävät Hadeksesta ja on väliseinänä todellisen ja epätodellisen välillä, sinä korkeana väliaitana, jonka yli pyhimyksiä lukuunottamatta vain nukkuvat ja mielisairaat saavat rankaisematta käydä.

Mutta yhtä nopeasti ja huomaamatta kuin Eurydike Berg liukui yli unen ja toden rajamaitten, yhtä äkkiä ja odottamatta seisoi hän nyt Marie-Louise Almgrenin huoneessa, ja hänen kirkas, lempeä äänensä värisi kuin hätääntyneen linnun sydän:

— Kiltti Marie-Louise, suo anteeksi — mutta siellä on joku mies, jonka Emma on päästänyt sisään minun huoneeseeni — ja Rosaliekaan ei ole kotona —

— Mitä hän tahtoo?

— En tiedä, Marie-Louise-kulta — mutta hän on aivan kuin haikala — tarkoitan, hän on kuin haikala, jos se olisi ihminen.

Eurydiken ohuilla, teeruusunkalpeilla poskilla oli mitä arin punerrus. Suuret, mustat silmät tuijottivat laajenneina ja avoimina kuin lapsen silmät sadun ja tuntemattoman edessä, ja ohuilla, avuttomilla ja herkillä huulilla väreili puoleksi lapsellinen, puoleksi itkuunvalmis hymy.

Oikeusneuvoksetar riensi heti ottamaan selkoa uhkaavasta vaarasta.

Marie-Louise Almgrenilla, o.s. Wigelstjerna, oli tapana usein yöllä nähdä omituista ja sietämätöntä unta, josta hän aina heräsi otsa tuskanhiessä ja sydän jyskyttäen kuin soivan herätyskellon vasara.

Hän oli mennyt Lindströmin kahvilaan Hallituskadulla ja oli syönyt kymmenen äyrin leivoksen. Mutta kun hänen piti se maksaa, seisoi iso, inhoittava mies myyntipöydän takana ja osoitti sormellaan hänen vaivaista kolikkoaan:

— Pitääkö rouva tuota kymmenäyrisenä — onkos hän tommonen puotivaras, — häh — eikö hän tiedä missä Långholmen on?

Kauhukseen oli Marie-Louise Almgren saanut nähdä, että hän olikin pannut pöydälle vain yhden äyrin rahan, ja loistaen pohjattomasta ilkeydestä olivat kaupanomistajan ruskeat silmät uhkaavina tuijottaneet häneen — niin uhkaavina, että oikeusneuvoksetar oli tullut vallan mielettömäksi kauhusta ja oli saanut tokaistuksi:

— Olisiko herra niin hyvä, että olisi kohtelias — en voi sille mitään, että olen likinäköinen.

Jotenkin samantapainen pelko sai nyt arvokkaan ja jäykän vanhan naisen silmä kovana ja ääni kopeimmillaan äkkiä sukeltamaan esiin ja pysähtymään aivan Eurydiken epämieluisan vieraan eteen:

— Mitä herra oikein hakee täältä?

— Pyydän anteeksi, että vaivaan naisia — tulin kenties sopimattomaan aikaan, mutta pikku neiti, joka avasi oven, oli niin ystävällinen ja päästi minut sisään.

Ja tätä sanoessaan loi vieras ja sänkipartainen »mies» pikku Emma Wigelstjernaan mitä ystävällisimmän ja mielistelevimmän katseen, joka sai hänet melkein punastumaan eikä hän tiennyt minne piilottaisi päänsä tämän mitä ihastuttavimman hämillisyyden takia, joka nyt värähdytti hänen vanhaa neitossydäntään sangen myöhästyneellä aavistuksella keimailun viehättävyydestä. — Olen antiikkikauppias Jansson Norrlanninkadulta — ostan vanhoja huonekaluja, posliineja, kulta- ja hopeaesineitä — täss' on korttini.

Tottuneella kädenliikkeellä ja nostaen kevyesti pyörökoppaista hattuaan painoi vieras reklaamikorttinsa Marie-Louisen voimattomaan käteen.

— Mutta emmehän ole pyytäneet saada myydä mitään.

— No, mutta minä vain ajattelin puhua asiasta herrasväelle, nähkääs rouva, kun olin kuullut teillä olevan vanhoja esineitä — että — niin — voihan olla olemassa tavaroita, joilla vanhuutensa ja fiineytensä tähden, nähkääs rouva, voi olla erikoinen arvonsa ja joista maksetaan koko hyvin — ainakin on minun tapanani maksaa hyvin — vanhaa silkkiä, sulkia, kopeliinejä — kaikella on arvonsa, jos niillä on se vanha fiineytensä — ja sen ymmärtää vain se — sehän on selvää — joka on erityisesti antiikkituntija — ja voisi olla varsin hauskaa jos herrasväki ansaitsisi yhden tai pari kymppiä sellaisesta kapineesta, jolla ei voi olla mitään arvoa sille, joka ei ole kokooja eikä erityisesti antiikkituntija.

— Niin, voimmehan puhua siitä toiste — nyt ei meillä ole aikaa.

Ja hyväntahtoisen kohteliaasti opasti Marie-Louise Almgren »antiikkikauppias» Janssonin porstuaan ja pani oven kaksinkertaiseen lukkoon.

Kuten pienen vesisääsken siivenlyönti synnyttää jonon renkaita rasvatyynen lammikon pinnalla, niin värisi vielä tuntikausia »antiikkikauppias» Janssonin lähdettyä koko Nelosen maailma tämän salaperäisen käynnin jälkivaikutuksista.

Mitä tuo inhoittava mies oikeastaan tahtoi? Mikä oli tarkoitus? Mikä uusi vaara uhkasi nyt heidän turvatonta olemassaoloaan?

Vaistomaisesti olivat kaikki vanhat naiset tunteneet, että yksi rikkaitten kätyreistä ja nuuskijoista oli tunkeutunut heidän pienen kotinsa kynnyksen yli laillisuuden varjon alla ryöstääkseen, anastaakseen ja rosvotakseen heiltä vieläkin jotakin siitä pienestä ympäristöstä, joka oli heidän kotinsa ja pakopaikkansa maailmassa, ja joka yhteiskunnallisesti katsoen ehkä eniten on verrattavissa pieneen kukkulaan, jolle muutamat harvat jäljellejääneet hävittävän tulvan jälkeen ovat paenneet joutuakseen hekin lopuksi vähitellen yhä nousevien tuhotulvan aaltojen nieltäviksi, aaltojen, jotka jo kauan sitten ovat surmanneet heidän omaisensa ja ystävänsä.

Hehän tiesivät kaikki niin hyvin, että rahan herrat ovat maailman herroja, ja että kun köyhä ei enää voi maksaa työllään ja ruumiillaan, saa hän maksaa kodillaan ja konnullaan. Köyhillähän voi vielä olla niin monta kaunista esinettä, jotka paremmin sopivat rikkaitten isoihin ja hienoihin museohuoneisiin kuin kurjuuden pimeisiin ja likaisiin kamareihin.

Ja kuinka voisikaan rikas uneksia esimerkiksi mitä iso, vastakorjattu ja ihastuttava empire-sohva entisessä asussaan oli merkinnyt muille olennoille?

Mikä elämän kokemus panisi hänet edes aavistamaan, mitä leikin juhlahetkiä köyhien omistajain lapset kerran ovat siinä eläneet, mitkä pienet, likaiset lapsenkädet ovat repineet, kompuroineet ja ryömineet sen avarassa, vieraanvaraisessa sylissä — ja kuinka pehmoisesti ja lohduttavasti osasikaan surun, sairauden ja hädän hetkinä sen nurkkaus vastaanottaa väsyneen ja vaivatun ihmisparan huolet.

Niin, kukapa yleensä ajattelisi sitä, nähdessään suurenmoisen loisto-kapineen sieluttomana esineenä prameilevan kaikkien muitten elottomien esineiden joukossa nuoren apulais-isännöitsijä Andresénzin empiresalongissa, jossa eivät huonekalut ja ihmiset milloinkaan saa minkäänlaista luottamusta tai kosketusta toisiinsa — siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät huonekalut ja ihmiset tunne toisiansa eivätkä pidä toisistansa ennenkuin suru on koetellut heidän voimaansa ja kestävyyttään.