PIKKU EMMAN TARINA.

Ylijuhlamenojenohjaaja oli ollut maaherra ja hovimarsalkka von Wernerin vanha ystävä ja toveri. He olivat samoihin aikoihin vetelehtineet Upsalassa, yht'aikaa tulleet virkaatekeviksi kamarijunkkareiksi, ja maaherra oli sitäpaitsi kutakuinkin usein voittanut suuren summan vanhemman ystävänsä diners intimes'eillä — kaikki syitä, jotka vaikuttivat siihen, että Rosalie-neiti sai haltuunsa pienet parihuoneet, oman sisäänkäytävän ja pimeän eteisen kauimpana oikealla.

Pieni eteinen oli varmemmaksi vakuudeksi aikaisemmin ollut valkeaksi maalatun ikkunan erottama huoneiston isosta eteisestä, mutta se oli vanhojen naisten yhteisestä sopimuksesta otettu pois helpottamaan heille kaikille pääsyä pieneen, pimeään huoneeseen, joka oli Rosalie-neidin eteisen perällä.

Mutta isossa eteisessä oli poistetun ikkunan alla pitkä, matala puulaatikko, niin että vanhojen naisten matkallaan pieneen, pimeään huoneeseen aina täytyi suorittaa sarja voimisteluliikkeitä.

Ensin he saivat kiivetä puulaatikolle, sitten asettua hajareisin ikkunakamanalle ja sitten astua matalille, kaksiastuimisille tikapuille, jotka Rosalie-neiti tämän kävelymatkan helpottamiseksi oli asettanut omalle puolelleen poistetun ikkunan eteen: kaikkiaan sarja voimisteluharjoituksia, jotka varmaan suuresti edistivät vanhojen naisten hyvinvointia ja liikuntokykyä, samalla kuin se suojasi Rosalie-neitiä liian tiheiltä vieraskäynneiltä hänen omissa parihuoneissaan.

Sillä tietäkäämme, että neljä vanhaa, yhdessä asuvaa naistakin, jotka tuntevat halua saada yksinvaltiaasi hallita omaansa, tarvitsevat kukin oman pienen simpukankuorensa, jonka sisään he saattavat vetäytyä halutessaan olla yksin. Ja että neljän vanhan naisenkin taloutta järkyttävät samat riidat, myrskyt ja ristiriidat, jotka saavat avioliiton, valtiolliset puolueet, valtiojärjestelmät ja ylipäänsä kaikki ihmisten yhteenliittymät järkkymään perustuksiaan myöten, särkymään tai löytämään uusia modus vivendi.

Mutta puulaatikko, ikkunakamana ja pienet tikkaat yhdistettiin lyhyeen paikallismaantieteelliseen nimitykseen »porras».

Olivatko haavekuvat ylijuhlamenojenohjaajasta, hovista tai Refvelstasta vaiko kreikkalaisten tappiosta Tessaliassa aiheuttaneet tapauksen, joka tapauksessa oli horjumattomana tosiasiana, että Rosalie-neiti oli ennättänyt pimeitten portaitten puoliväliin, ennenkuin muisti, että hän oli unohtanut ostaa Järvan liikkeestä pikku Emman voipullat, Eurydiken maustekorput ja oman stettiniläisleipänsä.

Muistamattomuus ja haaveilut Kustaa Aadolfin torilla saivat aikaan sen, että Rosalie-neiti tuli kotiin runsaan puoli tuntia myöhemmin kuin tavallisesti, ja tullessaan hän keksi pikku Emma Wigelstjernan istumassa puulaatikolla Rosalie-neidin poissaolosta ja oman aamiaisleipänsä synkästä ja tietymättömästä kohtalosta ylen hermostuneena.

Mutta pikku portaitten toisella puolella jäi Rosalie-neiti seisomaan niin korkeana ja majesteetillisena, että hänen sulkansa sivelivät pölyn seinästä ikkuna-aukon yläpuolelta ja hän itse oli verrattavissa jaloillaan maata polkevaan ja pilviä piirtävään sadunhenkeen. Ja alhaalla matalalla puulaatikolla istui pikku Emma Wigelstjerna todella niin pienenä ja tyytymättömänä kuin konsanaan mikään satujen valittava ja vähäpätöinen ihmislapsi armeliaan ja ylevämielisen haltijattaren edessä.

Niin, syvemmältä ja suuremmalta näkökannalta katsoen tässä kahdenpuolen ikkunakamanaa kohtasi toisensa todella kaksi maailmaa — sielun maailma ja aineen maailma — kaksi elämän periaatetta — kaksi yhteensoveltumatonta luonnetta — sankarillinen ja poroporvarillinen henki. Kahden yhteensoveltumattoman ja iäisesti toisiaan vastaan taistelevan luonnonvoiman edustajina täytyi näiden kahden vanhan naisenkin taistella toisiaan vastaan, jos kohta he ihmisten tavallisessa tietämättömyydessä ja toivottomassa sokeudessa kuvittelivat yhteenottonsa aiheutuvan niin joutavista seikoista kuin myöhästyneestä aamiaisleivästä, avonaisesta ikkunasta, unohdetusta pesävalkeasta, särjetystä juomalasista tai pöytäliinan tahrasta.

Sukunsa ikivanhoille soturinvaistoille uskollisena kävi Rosalie-neiti silmänräpäyksessä käsiksi hyökkäykseen, anastaen siten viholliseltaan kaiken mahdollisuuden myrkyllisten nuolien ampumiseen ennakolta.

— Mutta, rakas, pikku Emma, miksi istut täällä ja kylmetyt puulaatikolla? Etkö vielä ole siivonnut pientä huonettasi?

— Odotan vain voipulliani, suloinen Rosalie, tahdon tietenkin mielelläni syödä ne niin kauan kuin ne vielä ovat tuoreet — ja Rosalie on myöhästynyt lähes kolme neljännestä.

— Luuleeko pikku Emma, että voipullat vanhenevat pussissa — kun tuhannet kreikkalaiset kuolevat taistelukentällä ja heidän kotona olevat perheensä ehkä ovat nälkään sortumassa, niin ei liene liikaa, jos me täällä kotona Ruotsissa odotamme puolisen tuntia aamiaisleipäämme — ja siitä ei sen enempää. Tässä ovat pikku Emman yhä vielä tuoreet voipullat — ja tässä on Stockholms Dagblad, mutta muista, että Marie-Louisen täytyy saada se kello kymmeneltä ja että on Dikenin vuoro saada leikata jatkoromaani — pikku Emma ei nyt enää istu täällä vilustumassa vedossa!

Kaarle kahdennentoista tiukalla tavalla osoittaa paheksumistaan kääntyi Rosalie-neiti »kurz um» koroillaan ja purjehti huoneisiinsa, jättäen pikku Emman vuodattamaan voimatonta vihaansa voipullapussiin, puulaatikkoon ja suuren eteisen lattiamattoon. Ja meidän täytyy, vaikkakin vastahakoisesti, myöntää, että pikku Emma Wigelstjernan muoto ei ollut kaunis katsella eikä se millään tavalla yrittänytkään kuvastaa kauniimpia ja jalompia sielun liikkeitä.

Vanha neiti oli pienikokoinen ja hyvin laiha, ja musta puku hänen ohuen, litteän vartalonsa päällä muistutti eniten jättiläismäistä mustaa trikoopuseroa, joka joustinlangalla oli kurottu keskeltä kokoon, jotta sen alaosa voisi käydä hameesta.

Mutta tässä muumiomaisessa ruumiissa oli pienen pieni pää, kova kuin keltaisella pergamentilla päällystetty pääkallo. Sillä siihen määrin kuivunut ja tyhjä mehusta ja elämästä se oli, että olisi voinut luulla sitä vahanaamioksi, ellei hänen olemuksensa koko mehu ja voima olisi ollut koottuna pieniin, likeisiin, vihreisiin silmiin, jotka säikkyivät ja hehkuivat niin katkeran vihaisesti ja kateellisesti syvien silmäkuoppien pohjalla kuin pari petoeläintä onkaloissaan, ja jättiläismäisen suureen nenään, joka mahtavassa kaaressa työntyi ulos pikku olennon pikkuruisista kasvoista, muistuttaen mahtavaa sivu- ja tasapainoruoria, jollaisia näkee vanhoissa matkakuvausten kuparipiirroksissa villien polynesialaisten pienissä, kevyissä kanooteissa.

Ja todellakaan ei pikku Emma Wigelstjerna ollut muuta kuin pieni, julma ja nälkäinen petoeläin ja pieni paha metsäläissielu, jos kohta hän asetettuna valokuvaajan sokean ja epäluotettavan koneen eteen saattoi syyllä iloita omasta, jouluksi otetusta kabinettikuvastaan, jossa pikku Emma istui arvokkaana ja ylhäisenä silkissä ja pitsimyssyssä, raskas kultaketju kaulassaan ja kädessä tohtori C.D. af Wirsénin »Betlehemistä Golgatalle».

Mutta ulkomuoto pettää sekä meidät että valokuvaajat, ja me saamme kaikki odottaa tulevamme paljastetuiksi ja läpinähdyiksi joutuessamme Hänen eteensä, jonka silmä näkee kaiken ja jonka eteen ei kukaan meistä halua astua, jos hänellä on pieninkin tuntemus omasta olemuksestaan ja muisto omista teoistaan.

Ja nyt istui pikku Emma omassa huoneessaan ja kastoi voilla siveltyjä tuoreita voipulliaan aamukaakaoonsa, ja oli vihreä kaikkein äkäisimmästä kiukusta, joka ei kuitenkaan hetkeksikään voinut estää häntä täydellisesti nauttimasta sekä kaakaosta että voipullista.

Mutta jos olisikin ollut halua riehua ympäri ja antaa vihan raivota itsensä uuvuksiin, ei neiti Wigelstjernan huoneessa ollut tilaa kiivaisiin liikkeisiin eikä pitkiin kävelyihin.

Siellä oli sohvia toistensa tiellä, kirjoituspöytiä ja atennienneja, lastattuina posliinikuvilla, kalleuksilla ja helyillä pahemmin kuin antiikkikauppiaan näyteikkunassa, pieniä kuperavatsaisia lipastoja ja suuria, latteita šifonjeereja, pieniä karmituoleja ja suuria nojatuoleja, ruokailuhuoneen tuoleja ja salonkituoleja kuin huutokauppahuoneessa näyttelypäivänä — ja tilapäisen katselijan täytyi ehdottomasti saada se vaikutelma, että pikku nainen kaakaokuppinsa ääressä on luonnolliseen mukautumisen lakiin soveltuen tullut niin pieneksi ja litteäksi ja ohueksi voidakseen ilman onnettomuuksia ja yhteentörmäyksiä elää ja liikkua kaikkien näitten huonekalu- ja tavararöykkiöiden keskellä. Tavallinen pintapuolinen epäilijä olisi arvellut, että vanha, ruma eukko on kaikkien näiden antiikkitavarain hoitaja; miten muuten voisi selittää hänen oman kehnon pukunsa, kallisarvoiset antiikkiesineet ja sen omituisen tosiasian, että kaikki nämä ihastuttavat tuolit, sohvat ja nojatuolit olivat mitä hirvittävimmällä ja mauttomimmalla pumpulikankaalla päällystetyt.

Joku enemmän henkilöhistoriaan kuin luonnontieteeseen perehtynyt tarkastelija olisi sensijaan heti todennut tämän vanhan naisen olevan hyvinvoivan ja ylhäisen ruotsalaisen virkamies- tai hienomman porvarissuvun jälkeläisen.

Jälkimmäinen olikin kaikkein oikein havainto, joskin, syvemmältä sielulliselta kannalta katsoen, voisi sanoa, että Emma Wigelstjernan sielun ja jäsenten liikkeet vähitellen ovat sopeutuneet hänen huoneensa huonekalujen mukaan, joiden hoito ja siistiminen oli hänen ainoa todellinen elämäntehtävänsä.

Pikku Emman isä oli ollut kauppaneuvos ja kauppa- ja merenkulkuosaston päällikkö kollegiossaan — tehtävä ja toimi, josta voimme olla vakuutetut, ettei hän milloinkaan hoitanut sitä niin kuin sellaista paikkaa pitäisi hoitaa, sillä Thure Wigelstjerna oli ollut muotovarma ja muotoihin piintynyt turhantarkka byrokraatti, jonka elämän päämäärä oli hoitaa työnsä niinkuin sitä oli ennen häntä hoidettu ja karttaa ja inhota kaikkia muutoksia tai uudistuksia, jotka mahdollisesti voisivat häiritä tai järkyttää totuttua tapaa.

Järjestys, kunto ja kunnioitus vakiintuneita muotoja kohtaan oli ollut se hyveitten kolmiyhteys, jonka valkean tähtivalon alla Thure Wigelstjerna oli vaeltanut tietänsä eteenpäin ja ilman hutiloimista ja onnenongintaa saavuttanut kaikkein kunnioitettavimman yhteiskunnallisen aseman, minkä kauppaneuvos voi saada ja ennen kaikkea sai senaikaisessa virkamieshierarkiassa.

Thure Wigelstjerna oli muun muassa erinomaisten tietojensa ja muodollisen varmuutensa nojalla ollut asiantuntijana mukana selvittämässä ja päättämässä tärkeimmistä valtiollisista raha- ja kauppa-asioista, valtiolainoja ja valtioavustuksia koskevista neuvotteluista, taloudellisesta kielto- ja myönnytyslainsäädännöstä, omaamatta aikansa taloudellisesta elämästä ja maailmankaupan salaisista laeista enempää käsitystä kuin kuka tahansa koulupoika.

Ja kun kauppaneuvos kuudenkymmenenyhdeksänvuotiaana kuoli, jätti hän leskelleen ja tyttärelleen jälkeensä kauniin, vanhan pesän, jolle antoi leiman hänen varma, muodollinen makunsa ja hillintänsä, sekä 30.000 kruunua Ruotsin valtion 3 1/2 prosentin obligationeina — rahasijoitus, jonka hän oli havainnut edullisimmaksi ja turvallisimmaksi siinä epävarmuuden, sekasorron ja alituisen rahanarvonvaihteluiden kaaoksessa, jollainen hänen aikansa taloudellinen elämä hänen katsantokantansa mukaan oli.

Tässä moitteettomassa ympäristössä, moitteettomine vanhempineen ja moitteettomimman seurustelupiirin keskuudessa oli Emma Wigelstjerna syntynyt, kasvatettu ja varttunut, hoidettu ja huollettu samalla huolella kuin pelargoneja kauppaneuvoksettaren kukkaispöydällä, ja sielunsa yhtä siistittynä, pölytettynä ja yhtä huolellisesti järjesteltynä kuin konsanaan salongin ateniennit kalleuksilleen.

Kauppaneuvoksetar oli kuulunut entisaikojen naisiin, jotka, heidän henkisen näköpiirinsä, elämänvoimansa ja tunne-elämänsä tultua teljetyksi ja katkaistuksi moitteettoman sovinnaisavioliiton kautta, olivat keskittäneet itsetiedottoman toimintahalunsa ja elämäntarpeensa monomaanisella yksipuolisuudella johonkin kotielämän ja talouden oleelliseen tai epäoleelliseen yksityisseikkaan.

Me tunnemme heidät kaikki, heidät, jotka pitivät kunnianaan parhaitten suolakurkkujen tai hienoimpien kotona savustettujen kinkkujen tai parhaiten hoidetun liinavaatevaraston omistamista — tai heidät, jotka olivat kotitekoisen tuomenmarjaliköörin tai antimakassien ja sohvatyynyjen erikoistaitureita, ja joiden elämä on ollut väsymätöntä, intohimoista ja harrasta taistelua sen velvollisuuden kaikinpuolisen täyttämisen puolesta, jonka he omasta tahdostaan olivat ottaneet täyttääkseen.

Kauppaneuvoksetar Wigelstjerna oli jo avioliittonsa kuherruskuukausina löytänyt elämäntehtävänsä: hän pölytti.

Varhaisesta aamuhetkestä puolison päivälliselle tuloon saakka kiiti ahkera talonrouva kallisarvoisten huonekalujen ja korujen keskellä pölyliina aina pienessä, lujassa ja kovassa kädessä, kunnes ovenpaukahdus ilmoitti, että kauppaneuvos viiden minuutin kuluessa odottaa päivällistään.

Hänen askelissaan oli pikku Emma vaeltanut, kehdosta asti peilaillut lapsenkasvojaan aluksi huonekalujen mahonkipinnoissa ja sitten vähitellen, pituuden karttuessa, seinien kuvastimissa.

Ja elämän ainoat ulkonaiset tapahtumat olivat olleet suuret, viralliset herrapäivälliset, joissa presidentit, ylijohtajat ja kaikenlaiset »neuvokset» tuttavallisen, mutta virallisen hillityn tunnelman vallitessa nauttivat valikoituja ruokalajeja ja hyviä viinejä, ja jolloin pikku Emma, puettuna hienoimpaan pukuunsa, sai tulla sisään jälkiruoan aikana kuin jonkinlaisena erikoisjälkiruokana ja sedät taputtelivat häntä päälaelle ja ajoivat hänen suuhunsa sellaiset määrät makeisia ja rypäleitä, että hänen oikeastaan olisi luullut tukehtuvan.

Läheisemmän tuttavapiirin päivälliskutsuissa oli ollut harvempia ruokalajeja ja vain lasillinen sherryä jälkiruoan mukana, ja pikku Emma oli saanut syödä pöydässä ja jäädä istumaan hetkiseksi vierashuoneeseen rouvien luokse, jotka intohimottomasti ja moitteettomasti puhuivat toistensa avuista.

— Luulisitko meidän Olivian voivan pitää niin pölyttömänä — mutta, ajatteleppas, Hildaseni, suolakurkkujasi, luulen, että ne viimeksi olivat paremmat kuin koskaan — niin, mutta saanen sanoa, että Mariannen savustettu kinkku — niin, rakas Marie-Louise, nyt olisi sinun tuomenmarjaliköörisi maistunut hyvältä, nyt saat tyytyä vain pieneen lasilliseen marsalaa — paras on kyllin hyvää, pieni Beata-kultani, osatessaan panna hapanpaistin säilöön niin hyvin kuin sinä…

Kesähuvilalla Vaxholmissa tavattiin jälleen naapurihuviloissa, entinen seurustelupiiri, entiset, kuluneet keskustelunaiheet ja vanhat mukaanotetut talouskalut.

Pikku Emma imi itseensä oppivaisesti kaikki muodot ja puhetavat ja eli vuodesta vuoteen, ja joulut menivät ja kesät tulivat, ja kaikki oli entisensä kaltaista, paitsi että pitempien väliaikojen kuluessa jotkut kasvot katosivat ja pysyivät poissa, ja ilmestyi uusi paikka katsottavaksi sunnuntaisilla kävelymatkoilla kirkkomaalla, jossa kauppaneuvoksettaren isä ja äiti lepäsivät ylösnousemusta ja tuomiota odottaen.

Mutta muuten ei elämä muuttanut muotoaan — jos sitä nyt yleensä voi elämäksi nimittää — edes pikku Emman ensi tanssiaisten kautta. Pikku Emma ei ollut ensinkään huvitettu tanssista, tai oikeammin ei osannut tanssia, siksi että hän oli niin äärettömän epämusikaalinen — ja nuoret miehet ja kavaljeerit olivat sitäpaitsi sen lajin ihmisiä, joiden kanssa ei hänellä ollut mitään yhteistä, ei edes puheenaihetta.

Emma tuli kolmenkymmenvuotiaaksi ja elämä oli yhä entisensä kaltaista.

Sunnuntaisin meni pikku Emma isänsä ja äitinsä kanssa päiväjumalanpalvelukseen ja rukoili Jumalaa, jota hän tunsi yhtä vähän kuin elämääkin, ja jolta hänellä sitäpaitsi ei ollut mitään anottavaa. Ja kun oli suuria, vakavia konsertteja tai esitettiin oikein vanha, arvokas ooppera, meni Emma niihin vanhempineen ja kuunteli musiikkia nauttien sanomattomasti, vaikka ei hän milloinkaan elämässään ollut voinut erottaa kahta säveltä toisistaan. Joitakin kertoja vuodessa hän oli sitäpaitsi tanssiaisissa ja hänellä oli vallan ihastuttavan hauskaa istuessaan jossakin nurkassa, kunnes käsivarret ja jalat jäykistyivät ja hän oli haukottelemaisillaan väsymyksestä — jonka viimeksimainitun animaalisen elämän ja hillittömyyden ilmauksen hän kyllin hyvin kasvatettuna ymmärsi heti tukahduttaa.

Ja pikku Emma pysyi yhä pikku Emmana — kunnollisimpana ja hyvinkasvatetuimpana tyttölapsena, mikä milloinkaan on aamuisin pessyt kasvojaan, käsiään ja kaulaansa, paitsi niinä vuoden kuutena tanssiaisiltana, jolloin hän pesi myös sekä olkapäänsä että käsivartensa.

Vuosien varrella kasvoi vain pikku Emman halu leivoksiin, hilloihin ja makeisiin, himo, jota hänen hyvä kasvatuksensa ja ylen niukat taskurahansa kuitenkin pitivät vallan kohtuullisuuden rajoissa.

Pikku Emman ollessa kolmenkymmenenneljänvuotias kuoli kauppaneuvos, ja meidän täytyy sanoa, että tämä tapaus ei aiheuttanut hänen tyttärelleen todellista surua enemmän, kuin mitä voi tuntea menettäessään huonekalun, jonka äkillinen poissaolo totutulta paikalta täyttää mielen tyhjyydellä ja typerällä alakuloisuudella. Mutta sillä ei tarkoiteta, ettei pikku Emma olisi nyyhkyttänyt hurjasti ja ääneen itkenyt väännellen käsiään kohtuullisessa tuskassa; ja hän kulki suruharsossa ja surupuvussa ja seurasi äitiään joka sunnuntai hautausmaalle laskeakseen kukkia sille paikalle, joka nyt kätki niin rajattomasti ja syvästi rakastetun poismenneen maalliset jäännökset.

Mutta paitsi surun ulkonaisia muotoja ja kaavoja ei pikku Emma ollenkaan tuntenut mielessään mitään muuta — ei maallisen muukalaisuuden tunnetta eikä tuskan ja kaipauksen sietämätöntä ja julmaa kuisketta: ei enää koskaan elämässä — ei koskaan — koskaan.

Pikku Emma muutti äitinsä ja kaikkien huonekalujen kanssa pienempään huoneistoon, jossa myös laskeutui pölyä, jota voi pyyhkiä pois, ja jossa joka ilta puoli kymmeneltä yhäti sama vanha Liina, joka kerran kantoi pikku Emmaa vastasyntyneenä, kääri hänet vuoteessa vanupeitteeseen ja taputti hänen päätään ja toivotti hyvää yötä samoin sanoin kuin jo kolmekymmentäneljä vuotta sitten:

— Nuku nyt makeasti, pikku Emma, äläkä näe unia!

Ja pikku Emma söi ja hengitti ja nukkui unitta kuten pienen, hyvän lapsen tulee ja sopii.

Seurustelupiiri tuli ehkä hieman ahtaammaksi, päivällisistä tuli kahvi- ja teekutsuja, mutta kasvot ja puheenaiheet pysyivät samoina, vaikka pikku Emma olikin ainaiseksi päässyt pesemästä olkapäitään ja käsivarsiaan hänen nyt vapauduttuaan kaikista tanssiaisvaivoista. Ennen kuin hän ennätti täyttää puoli vuosisataa, tunkeutui todellisuus raakana ja kauheana hänen suojattuun ja käärittyyn olemassaoloonsa.

Kauppaneuvoksetar oli tyttärineen seisonut Blasieholmenilla nauttiakseen ilmaiseksi Kristina Nilssonin ihmeellisestä laulutaidosta, ja heidän hurmaantuessaan lumoavista sävelistä tapahtui se kuuluisa onnettomuus, joka vei niin monta ihmishenkeä. Kauppaneuvoksetarkin ja hänen tyttärensä laahautuivat pelosta mielettöminä pakokauhuisen kansanjoukon mukana, jossa pikku Emman pienet lumikonsilmät olivat kyllin neuvokkaat keksiäkseen pelastuksen mahdollisuuden pujahtamalla pakoon pieneen tupakkakauppaan läheisessä kadunkulmassa.

Mutta kauppaneuvoksetar oli päättävästi hyljännyt ehdotuksen: — Pikku Emma, ei meidän kaltaisten naisten sovi mennä tupakkakauppaan.

Heidän onnistui kuitenkin ilman tupakkakaupan apua pelastautua, mutta järkytys, pelästys, tungos ja ruumiilliset ikävyydet aiheuttivat kauppaneuvoksettarelle keuhkokuumeen, joka kahdeksan päivän perästä päästi hänet kauppaneuvoksen luo.

Pikku Emma-raukan pikkuserkku, hovioikeudenneuvos Björkman, otti hoitaakseen perunkirjoituksen ja maalliset huolehtimiset. Vanha, seitsemänkymmentäkolme-vuotias Liina sai viidenkymmenenneljän vuoden palveluksen jälkeen Wigelstjernan perheessä muuttaa vaivaistaloon; ja pikku Emma oli yksin elämässä upeine huonekalustoineen ja 1050 kruunun vuotuisine korkoineen — eikä, omituista kyllä, hänen olentonsa perustukset olleet vähääkään järkkyneet, vaan hän oli jollakin ihmeellisellä ja pirteällä, vastaheränneellä elämänvaistolla päättänyt hoitaa itse itsensä ja kaikin tavoin käyttää hyväksensä riippumatonta asemaansa.

Surun ja kyynelten, valitusten ja suruharsojen ja -pukujen ohella tunsi isätön ja äiditön pikku Emma riippumattomuuden tunnetta ja elämänuteliaisuutta vanhenneessa sydämessään.

Hautauksen jälkeisellä viikolla pikku Emma meni tapaamaan serkkuansa oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgrenia, o. s. Wigelstjerna, jolla Malmberginkadun 4:ssä oli kolme komeata huonetta, ja ehdotti rakkaalle sukulaiselleen, että hän saisi puolesta vuokrasta haltuunsa kaksi huoneista.

Marie-Louise Almgren ja Rosalie Pistolschiöld olivat rauhassa ja häiriintymättömässä sovussa eläneet onnellisesti yhdessä jo toista vuosikymmentä siinä huoneistossa, johon hovimarsalkka Werner sukulais-, kunnioitus- ja tunnesyistä oli valinnut heidät ja Eurydike Bergin elinkautisiksi vuokralaisiksi.

Pikku Emman tulo Neloseen oli kuin haukan tulo kyyhkyslakkaan, ja aluksi nuo kolme eivät edes ymmärtäneet pikku naisen ajatuksenjuoksua ja toivomusta, mutta pikku Emman toivomus oli harkittu päätös, joka hitaasti ja varmasti pakotti heidät — keskustelemaan ja neuvottelemaan.

Rosalie-neiti muuttui jääksi ja pilkkaavaksi ylenkatseeksi. Hänen sankarillinen ja kunniakas luonteensa vaistosi heti pienen, hajamielisen ja pikkumaisen poroporvarillisuuden Emman sielussa, ja hänen vaistonsa ei horjunut hetkeksikään tungettelevan mielistelevästä ystävällisyydestä tai imarteluista. Kaarle kahdennentoista nopeudella, ja luottaen omaan vanhurskaaseen asiaansa, hän julisti heti pyhän sodan Emma Wigelstjernaa vastaan.

Eurydike Berg aavisti syvimpiä, henkisiä häiriöitä, epäsointuja ja onnettomuuksia pienen kolmiyhteyden tähän asti niin tyynessä ja rauhallisessa yhteiselämässä, ja hänen arka kukkassielunsa sulkeutui heti väristen vastenmielisyydestä ja pelosta jo pelkästään pikku Emman kovan ja terävän, epämusikaalisen äänen kuullessaan ja nähdessään hänen pienet, kavalat ja pahansuovat lumikon-silmänsä. Mutta Eurydike Bergillä ei ollut minkäänlaisia aseita taistellakseen ulkomaailmaa vastaan, kun sensijaan pieni, isätön ja äiditön Emma ilmaisi elämänvoimaa ja elämänviisautta, joka tähän asti ei milloinkaan ollut päässyt ilmoille, mutta jota hän nyt voimia säästämättä käytti tässä elämänsä ratkaisevassa teossa.

Marie-Louise Almgren horjui toiselta puolen sukulaisvelvollisuuksien ja verisiteiden iäisten vaatimusten ja toiselta puolen omansa ja ystävättäriensä pikku Emmaa kohtaan tunteman yhteisen vastenmielisyyden välillä.

Emma puheli ja vehkeili ja juoksi Nelosen portaissa ja oli täysin piittaamaton Rosalie-neidin hyisestä halveksumisesta, Eurydike Bergin arasta vastenmielisyydestä ja Marie-Louise Almgrenin hiljaisesta, epäröivästä, mutta neuvotteluihin alistuvasta torjumisesta.

Kevääksi 1886 muutti tarmokas nainen vuokralaiseksi oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgrenin pihanpuoleiseen huoneeseen Malmberginkadun neljään.

Pikku Emma oli kyllä saanut myydä joukon huonekalujaan, mutta voittajana oli hän nyt Malmberginkadun neljässä ja saattoi rauhassa antautua leivoksille, hilloille, makeisille, kahvikekkereille ja juoruille. Sitäpaitsi hän tunsi päivittäistä nautintoa turvallisesti tietoisena siitä, että oli verrattomasti rikkain Nelosen maailmaakarttavain naisten pienessä linnunpesässä.

Kiistat ja riidat Rosalie Pistolschiöldin kanssa antoivat olemassaololle oikeastaan vain uutta viehätystä ja elävää sisältöä, joka lyhensi päivän tunteja ja antoi sielulle terveellistä liikuntoa.