VIII.
Reading edition
Jätettyään pääjoukon Oravaisen opastuksella jatkamaan Maanselältä hidasta taivallustaan porhalsi Krankan Hannu reippaine suksimiehineen edelle Karjalan kankaita ja selkiä pitkin ensimmäisiä valloituksia tekemään. Hän oli ottanut mukaansa parhaat partiotoverinsa, Juorkunan Jussin ja Kokon Pertin ja Heikulan Yrjänän, joilla oli tällaisista retkistä vanhaa muistoa ja kokemusta, ja näiden kanssa hän, hankia hiihdeltäessä, rakensi sotasuunnitelman, joka heidän mielestään olikin aika ovela.
Ensimmäisenä oli edessä Kiimasjärven pieni kylä, minkä lohi voudit äskeisellä lähettimatkallaan olivat havainneet köyhänlaiseksi. Mutta poroja siellä näytti sentään olleen runsaasti ja kapahaukia hyvät varastot, — ne olivat nyt taitavasti siepattavat asukkaiden ehtimättä kätkeä tavaroitaan tai ajaa korpeen silasorkkiaan. Siksi oli kylä kierrettävä kolmelta kulmalta. Yrjänän piti tehdä pohjoiseen päin laaja kaarros, pyörtää sieltä Vienaan vetävälle tielle ja sitä myöten karata kylään. Juorkunan taas oli miehineen painuttava eteläiseen laaksoon, jonka kautta tie kävi Aunukseen päin, ja hyökättävä sieltä samaa pää maalia kohti. Mutta Hannu itse aikoi johtaa pääjoukkonsa suoraan Kiimasjärvelle ja sen rinteellä olevaan kylään, jonka hän arveli jo tällä väellä vaivatta typerryttävänsä. Kaiken varalta oli eri osastojen kumminkin yhteen aikaan rynnättävä tuohon ensimmäiseen karjalaiskylään auttaakseen tarvittaessa toisiaan ja estääkseen kaikki pakoyritykset.
Tämä suunnitelma oli kaikkien tiedossa jo ennenkuin saavuttiin niin lähelle Kiimasjärven takamaita, että siinä oli jakaannuttava kolmelle taholle. Hyökkäys päätettiin tehdä huomisaamun sarastaessa, jotta kylän väki vielä tavattaisiin yölevolta. Siinä syötiin siis yhteinen ateria, ja Hannu puikkelehti hommakkaana eri osastojensa välillä antamassa niille vielä viimeiset varoitukset ja neuvoen niitä loitommalla liikkumaan hiljaa, mutta perille tultua ryntäämään rajusti.
— Ja jos kyläläiset pakoon yrittävät, niin iskekää keihäillä, — aseet ovat kai kunnossa?
— Ovat.
— Ja päivän eväs kontissa?
— Niin on.
— Siis aamun valetessa! Nyt lähtekää Jumalan nimeen!
Hän lausui saman juhlallisen lähtötoivotuksen, jolla kuningas kirjeessään oli retkikuntaa evästänyt ja Stuart sille matkakäskyn antanut, — kuuluihan se niin komealta!
Hannun oma osasto viivähti vielä hetkisen siinä ateriapaikalla ja hiihti sitten verkalleen eteenpäin, pysähtyäkseen Kiimasjärven länsirannan vaarojen taa, etteivät karjalaiset rihmoillaan kulkiessaan heitä liian aikaseen yhyttäisi. Vereksiä suksenjälkiä ei, ihme kyllä, missään näkynytkään, vaikka jo oltiin varsin likellä kylää, — lienevätkö laiskistuneet karjalaisten erämiehet ansateillä kulkemaan. Taikka kenties he siellä pirteissään paikkailevat rysiään lähestyvää kevätkalastusta varten, laulavat sitä tehdessään vanhoja loihtujaan ja vetelevät virsiään tietämättä, että vieras täällä näreikössä kyyristeleikse penin kuuluman päässä. Nuotiota ei Hannu kuitenkaan sallinut sytyttää, vaan iltayöksi laskeuduttiin lepäämään hankeen kaivettuihin kuoppiin, — nukkumaanhan ei toki mielten jännitys paljon päästänytkään.
Pitkät olivat odottajille yön hitaat hetket. Moneen kertaan ehti Hannukin siinä etukäteen kuvitella, miten hän puhaltaikse kylään, miten tempasee auki ensimmäisen talon uksen ja huutaa hämmästyville herääjille: Hoi, nouskaapa Karjalan miehet hakemaan esiin eväitänne…! Siitä se riemu syntyy! Kyllä ne eväät komennetaan kasaan aitoista ja ylisiltä, vaikka väet koettaisivatkin vastaan hangotella! Ja sitten toiseen taloon ja kolmanteen, — koko ajan keihäs kädessä, ei tiedä näet katalain kavaluutta… Ja sieltä taas toisiin kyliin! Pian voidaan ilmoittaa hätäileville herroille, että ruokia teillä kyllä on pureskellaksenne, kun vain muuten matkanne sujunee.
— Hyvin tehty, vanha kettu, virkkaa siihen silloin tuimasilmäinen skotlantilainen vähän hämillään, ja iloinen irlantilainen veistelee:
— Syökää, syökää nyt — täysin vatsoin on hauskempi hangessakin maata! — —
Hannu ei malttanut kauan kuopassaan loikoa. Yön ollessa pimeimmillään nousi hän suksilleen ja herätti torkkuvat miehet hiihtämään järven rannalle päivän sarastusta odottamaan. Sukset sihahtivat hiljaa kuin hiipien öisessä metsässä. Risu rasahti viidakossa, säikähtynyt jänis loikkasi pakoon kuusen alta, — silloin säpsähti hiihtäjän sydän, mutta hän ei ollut siitä valittavinaan. Vihdoin metsä aukeni, edessä oli aava, yönharmaa selkä. Sen törmälle pysähdytti Hannu taas osastonsa ja seisoi itse sen edessä ääneti sauvoihinsa nojaten ja tähystäen ikävällä itäiselle taivaalle.
Kauan kesti odottaa, ennenkuin kaukaisen metsän takaa kuumotti kelmeä sarastus, niin hieno punerrus, että sitä tuskin aamuruskoksi uskoi. Mutta se laajeni, kohosi, — Hannu laski täyttä luikua suksensa törmältä alas järvelle, miesten seuratessa hänen kintereillään. Ja muutamassa tuokiossa katkaistiin kovaa yöhankea pitkin aimo selkätaival.
Siinä oli nyt niemen takana hämärällä törmällä matala, lumikattoinen kylärähjä: saunat rannassa, aitat ahteella, talot loivalla rinteellä. Ei noussut vielä savua tuvista eikä pilkottanut tulia omettain oviltakaan, vielä nukkuvat pahaiset… kylläpä kohta heräävät!
Pysähtymättä nousi miesjoukko viistoon törmälle, potkaisi aittain ohitse pihatielle, ja Hannu hyppäsi ensimmäisenä suksiltaan. Hän harppasi lähimmän tuvan ovelle, repäsi sen auki… Mutta hän jäi siihen tuokioksi ällistyneenä seisomaan.
Sillä eihän sieltä tuoksahtanutkaan vastaan tuttu tuvan lämpö, — se oli kylmä kuin lato! Mitäs hittoja, tämähän on autio talo, kylmilleen jätetty…!
Hän juoksi kirasten ulos ja kiirehti viereisen pirtin ovelle. Sen oli jo Kokon Pertti kiskonut auki, — kylmillään oli sekin. Eikä eläjää ollut yhtään, ei ihmistä, ei kissaa, tuskin torakkaakaan.
Hölmistyneinä palasivat miehet eri pirteistä pihalle, neuvottomina siihen keräytyen. Kävivät välillä katsomassa navettoja ja saunoja… tyhjiä olivat nekin, pönkät oli oville painettu.
— Ovat halvatut paenneet! Saaneet vihiä tulostamme! — Niin huudahti Hannu vihdoin järkeään selvitellen.
— Ääni on kuulunut tänne siitä Maanselän ryskeestä, selitti Pertti, joka sitä sanoi jo ennustetunkin. — Ja he ovat lähteneet jo moniaita päiviä sitten, katso, ei näy jälkiä pihalla viime tuiskun perästä.
Hannu katseli siloista pihaa ja punoi synkännäköisenä päätään, sillävälin kun miehet kertoivat yhä uusia, keksimiään merkkejä.
— Tuolla tuvassa oli vesisaavi vahvassa jäässä!
— Ja kaivokin on umpeen pyrynnyt…! Hämärästi aavisteli Hannu, että tässä on hänelle tapahtunut paha kolttonen, että nyt se vasta vastamäki alkaa. Paenneet poroineen, karjoineen…! Mutta hän ei tahtonut tätä ihan viimeistä viheliäisyyttä vielä todeksi uskoa. Kotvan kuluttua hän virkkoi:
— Jo tuli hitto… ellei karjalaisilla epatoilla ole tässä jokin koiranjuoni mielessään… jokin sudenhauta…
— Mikä sudenhauta? epäili Kokon Pertti.
— Ovat ehkä vetäytyneet tavaroineen johonkin kylän laitaan, jota mielivät puolustaa taikka josta aikovat hyökätä niskaamme…
— Mutta kun ei jälkiäkään näy…
— Vaikkei näykään, maitahan…! — Hannu heristi korviaan, hän kuunteli koko naamallaan ja se naama kävi vähitellen kirkastumaan. — Kuunnelkaahan, — kuiskasi hän — enkö sitä jo sanonut…! Tuolta metsäkulmalta, ylikylästä, kuuluu miesten puhetta…
— Tosiaankin! — Jo sen älysivät toisetkin partiolaiset ja he katsoivat kysyvinä päällikköään.
— Sieltä ne noidat aikovat hyökätä, kuiskaili Hannu edelleen miltei käheänä ja kiukun kiilto silmissään. Hän tarttui samalla tanakasti keihääseensä. — Juonet tunnen, mutta ehätetäänpä me ensiksi!
— Vai oli niillä kavaluus mielessä! ihmetteli Pertti.
— Sudenhauta, kuten jo sanoin. — Mutta ajetaanpa Kiimas-miehet itse omaan hautaansa! Eteenpäin!
Kotain ja navettain ohitse ja karjapihain poikki syöksyi Hannu kylän ylempää, maanpuoleista laitaa kohti, josta porinaa kuului. Aamu ei ollut vielä vaiennut, hämärän peitossa olivat siellä kinosten siimestämät, röttelöiset rakennukset, joiden kupeella väkeä vilahteli, ikäänkuin hiipien ja vaaniskellen.
— Kohti vain arkailematta! kuiskaili miehilleen Hannu, jonka mieleen nyt ilmielävänä nousivat nuoruudenpäiväin samanlaiset seikkailumuistot ja jolta ne kuumensivat veren. — Iskekää kuin isävainajanne!
Kokonaisen miesjoukon näki hän jo liikkuvan talojen välissä; muuan siinä juoksi hänen edestään kuin pakoon pyrkien nurkan taa, ja toisia näytti taisteluun kokoontuvan. Silloin hän yhä paransi juoksuaan ja karjui pian täydellä kurkulla:
— Seiso, mies, älä päkähdä…! Lasketko tuurasi, vai…!
Mutta hänen kohiseviin korviinsa kuului silloin hämmästynyt, tutulta kajahtava ääni edessä olevasta miesjoukosta:
— Älkää helvetissä iskekö… siinähän on Krankan Hannu!
Se oli Heikuran Yrjänän ällistynyt ääni. Hannulta herpausi keihäs kädestä ja hän pysähtyi kuin jähmettyneenä aidan kulmaan huohottamaan. Hänen miehensä keräytyivät siihen hänen ympärilleen ja kävivät pian pihalla olevia tovereitaan tervehtimään.
Yrjänä oli osastoineen ohjelmansa mukaisesti kiertänyt Kiimasjärvelle pohjoisen korven kautta ja nyt aamun sarastaessa hyökännyt maan puolelta kylään, niinkuin sovittu oli, — hämärissä eivät miehet vain heti tunteneet toisiaan. Tyhjänä oli hänkin tavannut ylikylän talot ja sitä he olivat siinä pihalla sadatelleet. Nyt sadattelivat he sitä yhdessä ja pian saapui perille Juorkunankin joukko etelästä päin. Nolo juttu!
Kylä tutkittiin nyt uudelleen ja tarkoin ja se havaittiin aivan autioksi. Sen väki oli paennut, eikä enää tuiskun jälkeen nähnyt, minne päin se oli poroineen ja karjoineen karannut. Ja niin tarkoin oli se vienyt kaikki ruokavaransakin, ettei pirteistä löytynyt leivän kyrsääkään pitkämatkaisille vieraille, jotka olivat ottaneet kontteihinsa vain muutaman päivän eväät.
— Jopa tekivät rötöksen karjalaiset!
— Meille ensin nälän näyttävät, hitto soi, kun juuri luultiin rokan ääreen päästävän!
Niin miehet allapäin murahtelivat lumisella pihalla. Mutta Krankan Hannu rupesi yhä selvemmin oivaltamaan, ettei tämä kylänväen pako tiennyt heille ainoastaan tätä yhtä pettymystä. Mitä sanovat pääretkikunnan päälliköt, kun he vihdoin joutuvat ensimmäiseen kylään, eikä heille ole siellä muonaa merkiksikään varattu? Missä eläjät, missä eväät, kiljuvat he tietysti rajattomalla kiukulla ja kiroovat alimmaiseen helvettiin hänet, Hannun, joka oli lähetetty eväitä hankkimaan… Hyi hitto!
Hannu seisoi tyhjän tuvan edustalla päivän verkalleen valetessa eikä osannut sanaakaan virkkaa. Eihän tämä tosin hänen syytään ole… Mutta olisi hänen sentään ehkä pitänyt tätä aavistaa… jo silloin Oulunsuussa, kun hän kuuli reppurien kiireellä kotipuoleensa paenneen, ja sitten edelleen matkan varrella! Olipa hän taitanut olla hiukan malttamaton retkelle pääsemään, ja sitten liian hyväntoivoinen — se siitä nyt tuli!
Myrtyneenä ja murtuneena istahti hän, naapukka kourassaan, tyhjän tuvan kynnykselle ja pyyhki hikeä kaljulta päälaeltaan. Sinne menivät ne kiitokset, joista hän äsken vielä oli uneksinut, sinne partiomaine! Ja hän tunsi itsensä niin lopen uupuneeksikin yön valvonnasta ja jännityksestä, ettei olisi hänestä ollut nyt hiihtämään karjalaisten jälille, vaikka olisikin heidän pakosuuntansa tietänyt. Tapasiko hänet tässä vanhuus? — ei hän ennen olisi noin vihasta katkennut. Harmin lisäksi masensi hänet vielä häpeän pelko. Annappas kun Kiimasjärven kiertoliike pääsee kotoisten pilkkakirvesten korviin, — siellä käy silloin honotus, kun hänelle miesjoukossa nauretaan ja kerrotaan, että olipa ukolle käydä aivan samoin, kuin ennen nuorempana Tarhalammin niityllä…
Maailma tuntui Hannusta nyt mustalta murheen laaksolta. Jäseniäkin kolotti, koko ruumista raukaisi, eikä hän osannut mihinkään ryhtyä.
Sillävälin olivat miehet kantaneet halkoja tuvan uuniin, sytyttäneet sinne loimuavan tulen, ja hetken kuluttua vääntäytyi suksimies toisensa jälkeen tuvan lattialle, uunin eteen, lepäämään. Naapuritalossa oli tehty sama temppu ja molemmista pirteistä rupesi pian kuulumaan väsyneiden miesten raskasta kuorsausta, — muuta ei kuulunutkaan koko autiosta kylästä. Hannunkin luomet painuivat raskaiksi ja hetken kuluttua nukkui hänkin kaikkine huolineen miestensä välissä lattialla, — hänen voimakas kuorsauksensa kohisi pian yli kaikkien muiden.
Kun keväinen päivä nousi kirkkaana valaisemaan matalan kylän, lepäsi siten koko retkikunta raskasta sankariunta. Ainoastaan vanha Juorkuna käveli ulkona kylän raitilla, — hän ei voinut jättää joukkoaan ihan vartioimatta. Kiertäessään hyljättyä kylää löysi hän vihdoin muutamasta vajasta poikkiaikaisen poron, jota kyläläiset nähtävästi eivät olleet paetessaan saaneet mukaansa ja joka siinä suurin silmin mulkoili vakaisen jäkäläkasan takaa. Sen hän heti parin miehen avulla teurasti ja pian kiehuivat lihapadat lämpiäväin tupain liedellä, levittäen ympärilleen rasvaisen rokan makeaa tuoksua.
Se tuoksu sattui ensimmäisenä miesten sieramiin, kun he sydänpäivällä nälkäisinä heräilivät, ja kohta toi se heidän mieliinsä hyvän, lohduttavan tunteen. Krankan Hannukin oli, tämän löydön perille päästyään, heti reippaampaa miestä ja hän nousi rauhallisena pöydälle asetetun rokkapadan ääreen.
— Minkäpä sille nyt mahtaa, että väki on paennut, puheli hän rokkaa särpiessään. — Neuvoinhan minä herroja rutommin liikkumaan. Mutta heillä pitää matkassaan olla reet ja ratsut…
— Ja lienevätköhän toki kaikki kylät autioina, virkahti Juorkuna lohduttavasti, mutta veitikka silmissään, ikäänkuin ei hän olisi itsekään uskonut omaa lohdutustaan.
— Se on nyt katsottava, vastasi Hannu varmistuneena. — Eihän täältä ihmiset ole voineet pilviin nousta…
— Eikä sinne eväitään viedä, veisteli Kokko. — Mutta se sananvienti pääjoukolle on vähän ikävä tehtävä…
Ikävä se oli, myönsi Hannu, korvallistaan kynsien ja karjalaisten kavaluutta taas uudelleen sadatellen, mutta pari miestä oli hänen kuitenkin pantava viemään Stuartille tuota Kiimasjärven kiusallista viestiä. Ja niin harmissaan oli Hannu vielä heidät matkalle saatettuaan, että hän jo uhkasi sytyttää tuleen koko kirotun kylärähjän. Mutta hän hillitsi kuitenkin vihansa muistaen, että perässätulijat ikävöivät kai eväiden ohessa oikeita yösijojakin, niitähän herrat ovat koko matkan kaiholla kaivanneet. Ja autiosta kylästä vihdoin joukkoineen salolle painuessaan kehahti hän omaa kaukonäköisyyttään, kun hän herroille majatalot säästi, — saisivat olla hänelle siitä kiitolliset!