XIV.

Ouluun soutaneet vanhat, partaniekat partiomiehet hajaantuivat sieltä seuraavana aamuna kukin kulkeakseen omalle kotikulmalleen. Retki oli päättynyt.

Erottuaan Temmeksen tienhaarassa Juorkunan Jussista, jonka leikkisät tarinat aina toki lyhensivät taipaleita, käveli Krankan Hannu yksin loppumatkan Liminganjoelle, astellen verkalleen ja jäytäviin mietteihinsä vaipuneena märkiä, livettäviä suoportaita pitkin. Taivas oli raskaissa pilvissä, jotka vihmoivat hienoa sadetta, koko lakea luonto oli harmaa, ja samankarvainen oli yksin kulkevan partiopäällikön mielikin.

Mutta kotikylää lähestyessään koetti hän väkisinkin pakottaa sen vähän valoisammaksi. Vatvottuaan nyt moneen kertaan edestakaisin kaikki vastoinkäymisensä ja harminsa oivalsi hän, että jos hän kotiin tullessaankin heittäytyy niiden luoman mielialan valtaan ja esiintyy kaikki menettäneenä miehenä, niin hän sortuu siihen kokonaan… Täytyy koettaa olla ainakin pinnalta vielä verevä ja reipas, miten synkkä lieneekin sisusta, käydä kyläläisten eteen vapaana ja varmana, ikäänkuin ei mitään erityisen ikävää olisi tapahtunut. Retki kuin retki, komea kierros on tehty… sattuuhan sellaisen varrella aina jos jotakin, mutta terveinä sieltä nyt miehet palaavat…

Näin koetti hän karaista luontonsa ja hän oikein harjoittelitte siinä katajikkokankaalla, saadakseen astuntansa norjaksi ja kasvonsa iloisiksi. Surkeilu pois — miehestä tässä on edelleen käytävä! Nielastava on kateellisten naapurien pikkupistokset… jos muut nauravat niin nauraa hänkin ja kertoo heille sitten taas hupaisia matkakaskuja, jotka taittavat ivalta kärjen.

Tapansa mukaan oli Hannu päättänyt nytkin ensiksi poiketa vanhaa Kaaproa tarinoittamaan Voutilaan, — sieltä kulkeutuvat jutut aina edelleen sellaisina kuin ne sinne ovat saapuneet… Ehkä siellä jo saisi muitakin tavatuksi, — mene, tiedä, eikö ystävän käsi siellä tervehdi pitkän matkan miestä ja valkaise mielen mustia mujuja, — sitäkin varten hän tahtoi pitää astuntansa notkeana ja selkänsä suorana! Elämä saattaa taas kääntyä uusille urille, saada uutta sisältöä… Tosinhan ei kaikki ollut odotuksen mukaan käynyt, myönsi Hannu mietteissään, ei ollut hänestä tullut suurta sankaria eikä virkaporvariakaan… ne olivatkin olleet vain hataroita haaveita…! Mutta miksei voisi viedä nuorikkoa vielä Krankkalaankin, kun siellä talon kengittäisi ja korjaisi…

Tosiaanpa olikin miehellä astunta norja ja katsanto varma, kun hän nousi Voutilan pihalle, mistä vanha Kaapro iloisesti tervehtien hänet saatteli suureen tupaansa. Kaapro hääri siellä hommakkaana, nosteli arkitöitä syrjään, huusi naisia murkinaa valmistamaan ja tarinoi samalla vilkkaasti Hannun kanssa. Kyseli matkan kuulumisia ja vaiheita ja haastoi vieraansa peräpenkkiin istumaan… Mutta Hannusta tuntui, että ukon häärinnässä ja äänessäkin oli nyt jotakin väkinäistä ja onttoa ja hän rupesi siitä pian epäilemään, että tänne on ehkä jo eilen Oulusta kulkeutunut sanoja partiokunnan nolosta paluusta. Ja siitä hänen äskeinen varmuutensa heti sekausi.

— Vai sellaiset sounnit teillä oli Vienan merellä… aika huippaus sieltä on meloa tänne meidän vesille! — Näin Kaapro nopeasti puheli, mutta puheli tehdystä retkestä vain ylimalkaisesti, ikäänkuin vältellen sen arempia tapahtumia. Sitten pysähtyi hän Hannun eteen, virkkaen:

— Ja nyt kai jäät tänne kotitaloasi hoitamaan, eipä vainolaisten hävitys onneksi tänne asti ulottunut.

— Tännepä taidan nyt jäädä, vastaili Hannu harvakseen. — Kysyihän se linnanherra tosin minua vielä Iijoelle rajanvartiain päälliköksi, mutta en tuota tiedä… on se sellaista rämpimistä syysmärissä saloissa.

— On se, vaivaksi sellainen ajan oloon käy, puhui Kaapro, ikäänkuin naapuriaan suostumasta varotellen.

— Ja arvelihan se Hare saavansa sinne Siuruaan muitakin päälliköiksi, lisäsi Hannu, ikäänkuin selittääkseen kotiin jäämistään.

— Antaa todella jo toistenkin siellä salolla rehkiä, jatkoi Kaapro. — Ethän ole sinäkään enää eilispäivän vasikoita, mitäs enää itsestäsi rääkkäät, — kas vain, eikö ole partasi tällä reissulla jo vähän harmaantunut!

— Metsistynytkin se on, tokko lie harmaantunut…?

— Hannu silmäili hätäisesti uunin kupeelle, jossa jo naiset olivat ruvenneet tulia tekemään, ja hän tunsi veren kohoavan korviinsa… Hittojako se Kaapro nyt hänen parrastaan… saattoihan se lähtiessä olla vähän ruskeampi, mutta eihän se nyt vieläkään mikään valkoparta ok! Ja välipä tuosta, pakkoko siitä parrasta nyt on puhua naisten kuullen…

Hän koetti ohjata keskustelun toisaalle, mainiten ulkona yhä sakovasta sateesta ja kertoen sen yhteydessä hiukan katkonaisesti siitä sakeasta sumusta Vienan merellä.

— Niin, tehän kävitte siellä Solovetissa asti, puhui Kaapro kuin kysellen, vaikka jo näkyi asian tietävän.

— Käytiin… perillä asti, vastasi Hannu varmemmalla äänellä. Mutta samalla hän kuunteli… oli aivan kuin uunin luota olisi kuulunut pientä hihinätä… Mutta se taisi toki olla erehdys… mitäpä siinä olikaan hihittämistä…

— Ja hyväsesti verotitte siellä Karjalan maita, uteli ukko edelleen.

— Saatiinhan me saalista, kolmattakymmentä venekuormaa, vastasi Hannu oikein äänensä koventaen. — Saatiin kalliitakin tavaroita, niinkuin sieltä luostarisaaresta, mutta toiset lastivenheet, vietävät, sitten kaatuivat kotimatkalla koskessa…

Nyt kuului selvästi uunin luota, mistä Hannu juurikaan oli tuntenut tutut kasvot, pientä, pidätettyä tirskahdusta, — siitä ei voinut erehtyä, vaikka se pian vaimenikin. Mutta samalla Hannu oivalsi, että nyt juuri ovat pienet ivan pistokset kestettävät, nyt on ovelalla tempulla tukittava tuo pilkan alku ja keikautettava mieliala kepeämmäksi. Hän silmäili syrinkarin uuniin päin, ei ollut mitään naurua kuulevinaan, vaan nousi notkeasti penkiltä astellen konttinsa luo, jonka hän tupaan tullessaan oli ovinaulaan ripustanut. Ja sitä tehdessään hän tyynesti jatkoi kertomustaan:

— Täällä Iijoella, ihan omissa vesissä, pääsi koski nielemään meiltä venheet, — olimme siinä juuri joutuneet kahakkaan ryöstämässä käyneiden karjalaisten kanssa. Se oli turkasen vahinko! Mutta jäi niitä nyt sentään vähän saaliita tuomisiksikin…

Hän oli nostanut kontin alas ja ruvennut sitä availemaan. Sinne hän oli varannut juuri Voutilan tuomisiksi joitakuita säästyneitä karjalattarien vyöhopeita, herttasolkia ja lemmenlehtiristilöitä, ja niitä hän nyt kävi sieltä kämmeneensä nostelemaan. Mutta ne näyttivät hänestä itsestäänkin nyt sangen köykäisiltä noin pitkän retken tuomisiksi… ja samassa kuului naisten parvesta nyt äänekäs tirskahdus. Hannu pyörähti ympäri kuin pistettynä. Hän näki silloin sen kenokaula-neitosen, jonka muistoa hän retkensä varrella oli salaa mielessään kantanut, kumartuneena lieden yli… Tyttö painautui syvemmäs patoihin päin, mutta Hannu huomasi siltä selvästi, ettei hän sinne keittohommiinsa kumartunut, hän painautui piiloon ilmeisesti salatakseen vaikeasti pidätetyt naurunsa…

Kuin jähmettyneenä jäi Hannu siinä kontti kourassaan, helyt kämmenellään, seisomaan eikä hän hetken aikaan saanut sanaa suustaan. Tuo kikatus, tuo niskan nakkelo, se oli juuri sitä, jota hän aina oli pahimmin peljännyt… hän ei sitä kestä, sen hän oli jo etukäteen tiennyt, kuinka hän olikaan koettanut karaista mielensä juuri tällaisen nöyryytyksen varalta. Hänen luontonsa lupsahti lamaan, hänen ajatuksensa sakoi ja hän tunsi itsensä tuiki avuttomaksi. Sen hän vain älysi, että tuosta avuttomuudesta oli hänen jollakin tavoin pelastauduttava…

Äkkiä hän pudotti helyt takaisin konttiin ja virkkoi kuin äskeistä puhettaan jatkaen:

— Vaan eivätpä taida Voutilan neitoset huolia näin vähistä… eikä vanhan miehen lahjoista…

Nuo viimeiset sanat olivat kuin varkain livahtaneet hänen huuliltaan, niitähän hän aina oli koettanut karttaa. Mutta hän oli nyt, kuullessaan nuo vihlovat soppityrskyt, yhtäkkiä tullut vakuutetuksi siitä, että juuri siinä, hänen iässään, oli vika… Sitä vikaansahan hän oli aikonut kullata kunnialla ja saalislahjoilla… hurmata nuoruuden tuoreella maineella… Nyt se kiilloitus oli häneltä jäänyt hankkimatta… tyhjä ei tehoo miehiin eikä naisiin… siksi uskalsivat nyt hänelle neitosetkin tyrskähdellä… Olihan hän nyt vanhempi, monin tavoin vanhempi, kuin retkelle lähtiessään — hänen oli näinollen ollutkin naurettavaa vedota tuomisiinsa!

Hämillään ja saamatonna hän siinä seisoi kontti kädessään, epävarmana, ripustaisiko sen takaisin naulaan vai eikö. Mahtaa hän olla siinä kömpelön näköinen… kaljupää harmaaparta nuorille neitosille helyjä tarjoamassa…! Melkein kuin apua pyytäen kääntyi Hannu senvuoksi Kaapro-vanhuksen puoleen.

Mutta kun hänen silmänsä silloin hetkeksi vältti, juoksivat neitoset ovesta ulos ja oven takaa kuului pian hillitöntä kaakatusta. Silloin Kaapro-ukko, nostamatta silmiään permannosta, virkkoi vastaukseksi Hannun äskeisiin sanoihin:

— Eivätpä taida huolia…

Katsahti sitten kontti kädessä seisovaan mieheen, tunsi sääliä sydämessään, nousi ja astui kohti:

— Mutta mihinkä sinä kiirehdit, Hannu, — haukataan me tässä suupala yhdessä?

Tyhjentynyt pirtti ikäänkuin vapautti Hannun kömpelyydestään. Hän veti kontin viilekkeet hartioilleen ja vastasi rauhallisesti, mutta kasvoiltaan harmaana:

— Ajattelin astella kotiin… johan tässä tulikin levätyksi.

Eikä vaari häntä pidätellyt. Tarinakin tuntui luistavan niin kankeasti eivätkä näy tytötkään saaneen siitä murkinasta mitään valmista.

* * * * *

Verkkasin ja kankein askelin käveli Hannu viimeisen taipaleen jokiahdetta myöten kotitalolleen. Siellä istahti hän, tuvan väkeä lyhyeen tervehdittyään, raskaasti pöydän päähän, ikäänkuin siinä mielessä, että tässä sitä nyt istutaan… se on nyt päätös, eikä taida tästä tulla enää liikahdetuksi…! Pysty nousi eteen, enempi rientoileminen ei enää auta… Tässä nokisten orsien alla… vanhoissa lämpimissä… mikäs onkaan tässä ikämiehen elellä, jättää vain joutavat retkeilyt ja maailman turhuudet!

Pirtissä hyöri harmaatukka Johanna toimekkaana emäntänä kuin ainakin, komenteli piikojaan, kalisti avaimia ja pysähtyi aina väliin puhua paapattamaan veljelleen, niinkuin kokemattomalle pojalle, nuhdellen ja neuvoen:

— Siellä tärvelit taas talven ja kesän, vaikka kotona olisi miestä tarvittu. Mitä siitä nyt hyödyit, — vähiinpä kuuluvat saaliitkin kutistuneen, niin kertovat jo ihmiset.

— Eivät kuulu akkoihin miesten retket, vastasi Hannu muristen.

— Vai eivät — kun täällä akkain on työt tehtävä! Pysynet nyt edes kotona… talokin on korjattava… päälle lahoo!

Oviloukosta säesti Kreeta tätinsä puheita. Hänelle ei näyttänyt isän kotiintulo kovinkaan mieluisalta, — se tuntui hämmentävän hänen omia suunnitelmiaan. Siksi tohisi tyttö siellä tyytymättömänä ja potki syrjään isänsä märkiä saappaita. Vihdoin kävi hän kopeloimaan Hannun konttia, jonka tämä oli penkille viskannut, löysi sieltä päällimmäisinä hopeahelyt ja riensi niitä Hannulle näyttelemään.

— Tässäkö tuomiset vuoden retkeltä? Ja kenelle ne ovat?

— Kenelle lienevät… sinullehan nuo näkyvät olevan liian halpoja, vastasi Hannu loukkautuneen äänellä.

Mutta tyttö rehahti nauramaan:

— Ei ne ole minulle aiottukaan, muille ne on tuotu. Vai mitä? Eikö käynytkin isä taas ensiksi Voutilassa…?

— Kävi kaiketi, virkkoi Johanna varmana.

— Tietenkin kävi, toisti jo tyttökin. — Mutta eikö olleetkaan nyt vastaanottajaiset sellaiset, että olisi sopinut voittokihlat antaa? Taikka eivät tainneet kelvatakaan siellä tällaiset Vienan aarteet… jo tuota aavistinkin!

Johannakin oli nyt ehtinyt Hannun helyjä tarkemmin katsomaan. Hänkin punnitsi niitä kädessään ja puhui moittivasti:

— Siinäkö ne nyt ovat koko sotaretken saaliit… kuiva naula… liekö oikeata hopeatakaan!

Mutta Kreeta nauroi yhä vahingoniloisena ja voitonvarmana, nauroi täysin selvillä siitä, ettei hänelle nyt tuodakaan emintimää Krankkalaan ja että hän siis vihdoinkin saa sinne ottaa haluamansa kotivävyn.

— Näitä kihloja se isä läksi hakemaan maiden ja merien takaa, läksi vanhana miehenä hulluttelemaan, — tuossa ne nyt ovat!

— Eipä olisi kannattanut, säesti Johanna.

— Ei olisi kannattanut, matki Hannukin. Hän ei, kumma kyllä, saanut suuttuneeksikaan noista kotinaisten letkotuksista, hänen ajatuksensa liitelivät omilla teillään, eikä hän jaksanutkaan riidellä. Hän vain muisteli, miten hän oli kuvitellut istuvansa kotiin tultuaan tässä pöydän päässä sankarina ja johtomiehenä: Sukunsa ylpeytenä, kotiseudun kunniana! Naapurinisännät saapuvat Krankkalaan palannutta partiopäällikköä tervehtimään, kuulemaan sotauutisia ja niiden kertojaa kädestä puristamaan… Naiset juoksevat nöyrinä tuvan ja aitan väliä, kynttilät pannaan palamaan pöydälle, johon kaikille katetaan juhla-ateria, — karitsan hän oli aikonut siihen koti-iloonsa uhrata…

Nyt istui hän yksin hämärässä tuvassa ja ihmetteli, kuinka hän oli voinut ajatellakaan tuovansa uuden emännän tähän rähinään…

Hannu oli jo syönyt kupillisen puuroa, mutta yhä hän istua jökötti pöydän päässä liikahtamatta ja sanattomana. Silloin tuli todellakin pari naapurin isäntää Krankkalaan häntä puhuttelemaan. Mutta mitään kunniatervehdystä ei heidän vierailunsa tiennyt; he tulivat varsin tuimina kyselemään poikiaan, jotka viime talvena puoliväkisin oli otettu hiihtoretkelle, mutta jotka vieläkään eivät olleet palanneet, — niistä he vaativat tiliä.

— Pojat palaavat jälkijoukossa, älä hätäile, Esa, selitti Hannu, koettaen tekeytyä reippaaksi. — Palaavat jalkaisin, kun meiltä venheet koskessa särkyivät, mutta muuten heillä ei ole mitään hätää.

— Vai sinne jätit heidät syyssoita rämpimään, — olisit rämpinyt itse!

Naapurin isännät eivät olleet muutenkaan leppoisella mielellä Hannua kohtaan, joka heitä viime talvena oli kovin yliolkaisesti ja koppavasti kohdellut. Nyt he tajusivat partiolaisen taas olevan huonommalla puolella ja antoivat hänen karvaasti niellä omat entiset ylvästelynsä.

— Olisi täällä miehet kotitöissäkin tarvittu, niin Krankkalassa kuin muuallakin, puhuivat he. — Mutta sinä lähdit herroja hännystämään ja tuotit sotaretkelläsi meille köyhyyden ja häviön. Ei ole täältäkään koko kesänä kyetty kalajärville, kun siellä vihollinen väijyy, — sitäkö sinun oli pakko lähteä sinne ärsyttelemään!

— Ja susi söi silti omatkin saaliisi, joista sinä Voutilan kokouksessa etukäteen kerskuit!

Näin kurittivat naapurin isännät vuoron päältä muutenkin murjottua miestä, joka ei paljon kyennyt puolustautumaankaan. Hän kyllä koetti selitellä, että retkihän oli pantu toimeen kuninkaan käskystä ja etteihän tapaturmille mitään voi. Mutta naapurit eivät hellittäneet, heillä oli mieli karvas, eivätkä he Hannua säälineet.

— Komeillaksesi sinne läksit, päälliköksi muka — maksappas nyt miehillemme ne jalkavaivat ja kala-apajat!

Hannu ei enää ruvennut tiukkailevain naapuriensa kanssa väittelemään. Hän herkesi äänettömäksi, istui vain paikallaan… antaapa tulla nyt sitä haukkumista sekä ansiosta että ansiotta! Siinä hän istui vielä kauan senkin jälkeen, kuin vihaiset vieraat vihdoin olivat lähteneet, istui sanaa puhumatta lattiaan tuijottaen. Häntä väsytti, mutta ei hän saanut maatakaan mennyksi eikä mihinkään ryhtyneeksi.

Ilta rupesi hämärtymään. Tuvassa tekivät naiset jo iltatöitään, mutta niiden keskeltä tuli Johanna vielä veljeään puhuttelemaan, kertoen kaikesta, mitä talossa olisi tehtävä ja mihin korjauksiin ensiksi olisi ryhdyttävä. Hannu kuunteli puolella korvalla, mutta sisar huomasi kyllä, ettei hänellä ollut aikomustakaan lähteä edes selkoa ottamaan, mitä missäkin oli vikana. Vihdoin nykäsi Johanna häntä oikein käsipuolesta ja virkkoi:

— Nouse jo siitä, että saadaan siihen vuode tehdyksi! Ja kävisit nyt pilkkomassa aamuksi edes vähän piisipuita, nekin loppuvat!

Hannu nousi silloin kuin käskyä totellen, otti kirveen seinältä ja käveli ääneti ulos navetan takaiselle rankapinolle. Ja siellä hän hetkisen rajusti heilui, iski rankaa kuin kiukussaan niin että sälöt sinkoilivat, halkoi ja katkoi. Mutta jo tuokion kuluttua pysähtyi häneltä kirves rankaan kiinni ja hän jäi sen ääreen kumarassa seisomaan.

— Tätäkö tämä nyt on? Tähänkö se sitten jää? Ennen aikaan, vastoinkäymisten sattuessa, oli hän aina voinut tarrautua kiinni johonkin uuteen tehtävään, innostua ja antautua siihen rentonaan ja unhottaa kaikki harmit. Nyt hän ei voinut antautua mihinkään eikä unhottaa mitään… ei ollut enää mitään, mikä hänet menehtymästä pelastaisi!

Hän istahti väsyneenä pölkylle. Näinkö vei häneltä lopulta voimatkin tämä partioretki, joka hänet ensiksi ilmeisesti nuorenti? Nyt hokevat kaikki: lähditkin vielä vanhana miehenä rehkimään… Linnanherrakin virnistelee, että "saadaanhan sinne rajavahtiin nuorempiakin…"! Kun se olisi siivommin pyytänyt, niin olisinhan hänen tarjoukseensa ehkä voinut suostua… enkähän tuota toki jyrkästi kieltänytkään…

Mutta eipä taitaisi someta eläminen sielläkään. Ei siellä korjaudu enää pilattu partiomaine ja nämä muistot ovat aina mukana. Parasta jäädä tänne pirttikarhuksi, ottaa vävy töitä tekemään ja talosta veroja maksamaan ja itse heittäytyä ukkovaariksi, — sehän on vanhuksen osa!

— Tässäpä saa sitten mies rankopinon ääressä navetan takana heilua ja hautoa iltikseen näitä yksiä mietteitä. Pilkkoa nuorelle isäntäväelle piisihalkoja ja saunapuita ja sen päivätyön jälkeen vääntäytyä uunille nukkumaan, — sama mies, joka vielä viime talvena läksi sankaritöihin ja komeana satoja johti ja komensi!

Navetasta kuului laulua, — siellä lopettelivat piikatytöt iltalypsyään. Aluksi ei Hannu siihen huomiotaan kiinnittänyt, syvälle omiin mietteisiinsä kun oli vaipuneena. Mutta vähitellen hän rupesi heristämään korviaan… siitä laulusta soi jotakin tuttua säveltä, joka häntä vaivasi. Yhtäkkiä ojentausi hän suoraksi, kuunteli vielä tuokion ja samassa hänen selkäänsä karmasi, kuin olisi siihen sattunut ruoskan isku.

— Taas tuo laulu Vesaisen voivatasta ja hänen retkistään!

Siitä vain edelleen lauletaan, ei tullut Krankan Hannun retkistä niiden sijalle lauluja eikä satuja. Niistä puhutaan viikko, pari, joiden varrella niitä kirotaan ja niille nauretaan, ja sitten ne unhottuvat! Ja Krankan Hannu itse unhottuu pois, halkoukko pahanen, äijän kääppä, kukapa häntä pitempään muistelisikaan. Navetan takana saa hän joka päivä kuunnella tuota laulua Vesalan sankarista… kunnes kirves kerran kädestä kirpoo…

— Ei, tänne en jää näitä loiluja kuuntelemaan! Ei siedä sitä sisuni!

Hannu iski kirveensä pölkkyyn. Hän tunsi tukehtuvansa, liiaksi oli jo katkeruutta patoutunut sydämeen, se ei kestänyt enempää. Hänen täytyi haukata ilmaa, saadakseen hengityksensä kulkemaan.

— Pois täältä, pois…!

Jättäen pilkkopuut kokoamatta astui Hannu pirttiinsä, ja astuikin sinne taas pystypäisenä ja varmana miehenä, joskin katseiltaan vielä äskeistä kolkompana. Ja kolkolta soi nyt hänen äänensäkin, kun hän naisille käskien virkkoi:

— Pankaa evästä aamuksi konttiini!

Johanna löi melkein säikähtyneenä kätensä yhteen ja ehätti touhuistaan veljeään torumaan, puhuen:

— Vai ei kelpaa vieläkään kotipirtti, vai ei ole sinussa nytkään miestä käydäksesi talon töihin käsiksi. Vieläkö on sinulla nytkin maailmalla jotakin rehkimistä, — hä, minnekä taas?

— Lähden Siuruan salolle. Linnanherra on minut määrännyt sinne rajavartijain päälliköksi, huomenna on jo Oulusta lähdettävä. Niin on asia, — pankaa vain aamuksi evästä!