XIII.

Toisenlaiseksi kävi nyt pohjalaisten partiomiesten kotiinpaluu kuin miksi he vielä tuonaan, kantaessaan saalislastejaan Iijoen latvoille, sen olivat kuvitelleet. He olivat aikoneet soutaa jokea alaspäin pitkänä, iloisena venekuntana, josta kajahtaisi reipas laulu ja miesten hilpeä tarina, pysähtyä aterioimaan jokivarren kylissä ja kehastellen kertomaan Karjalan kuulumisia. Varsinkin oli retken johtaja, kaikista vastoinkäymisistään huolimatta, kuvitellut kotiintulonsa kunniakkaaksi ja iloiseksi.

Nyt ei ollut retkikunnalla kuin kaksi venhettä jäljellä ja niihin olivat sijoitettavat yökahakassa haavoittuneet sekä soutajiksi otettavat vain vanhimmat miehet. Toisten täytyi jäädä jalan samoilemaan rastittomia erämaita ja portaattomia soita, ja kun enimmät eväätkin olivat koskeen uponneet, oli heidän ravinnokseen turvauduttava onkikaloihin ja metsän marjoihin. Useimmat tappelussa otetut karjalaisvangitkin olivat laskettavat menemään, niitä kun oli patikkataipaleilla vaikea vartioida.

Kun kahakassa kaatuneet toverit olivat kuopatut, kiirehti pieneksi kutistunut venekunta edeltä, joutuakseen mahdollisimman pian joen asutuille rannoille. Mutta sitä asutustapa ei nyt löytynytkään. Siuruan pieni jokikylä, joka oli ollut sen itäisin huippu, oli aivan autio, — toiset talot olivat poltetut, toiset hyljätyt, eikä yhtään ihmistä ollut kylän kuuluvillakaan. Helppo oli soutajien arvata, että nuo karjalaiset, jotka retkikunta oli Jokijärvellä tavannut, jo olivat vierailleet alempana Iijoen varsilla, josta olivat paluumatkalla. Sillä yhtä tyhjät olivat toisetkin kylät. Niiden asukkaat, joille kai ylempää soutaneet pakolaiset olivat tuoneet sanan vainolaisten tulosta, olivat tietysti säikähtyneinä karanneet metsiin tai rannikolle. Koko jokivarsi oli kuin kuollut, pieni retkikunta ei saanut sieltä yhtään evään apua eikä tavannut yhtään ihmistä, joka edes olisi kertonut, mitä siellä todella oli tapahtunut. Olipa Hannusta, joka lohivoutina usein ennen oli tällä jokivarrella vieraillut, nyt aivan kaameata soutaa noiden talottomain kylien ja äänettömäin törmäin ohitse.

Venheissä ei senvuoksi paljoa puhuttu eikä enempää yönuotioillakaan. Kukin tunsi mielensä kuin turtuneeksi; ajatus kulki hitaasti, mielikuvitus oli kuin kuollut. Hannukin vain vaistomaisesti kiirehti pientä venekuntaansa asutuille maille, osaamatta tehdä itselleen selväksi, mikä häntä sitten siellä olisi vastassa.

Vasta jokisuulla sijaitsevassa kauppakylässä tapasivat retkeläiset ensi kerran ihmisiä. Mutta säikähtyneitä olivat nekin, tuskin uskalsivat miehisetkään miehet saapua katsomaan, keitä rantaan laskijat olivat. Ja kun he vihdoin tunsivat tulijat oman puolensa partiolaisiksi, niin he eivät heitä ilolla eikä uteliaisuudella tervehtineet, virkkoivatpahan vain alta kulmin luimistellen ja melkein soimaten:

— Myöhään palasitte, aikaisemmin teitä olisi täällä tarvittu. Sillä täällä on jo sillaikaa käynyt toisia vieraita.

— Jo olemme tavanneet niitä vieraita mekin, vastasi Hannu, laajemmin siitä tapaamisesta kertomatta. — Lienevätkö he maakuntaa paljonkin hävittäneet?

— Kuuluvat ne käyneen jokaisella jokivarrella, vastasivat alakuloisina kauppakylän miehet. — Eikö niitä toisin paikoin vieläkin parveille.

— Yhden parven me toki matkallamme hajoitimme, kehui Hannu. — Se ei ainakaan enää palaa!

— Mutta niitä on ollut useampia ja julmaa jälkeä ne ovat jättäneet. Karkulaisia ovat rantakylät täynnä…

Ne uutiset eivät olleet omiaan retkeltä palaavien mielialaa keventämään eikä heidän saapumistaan asutuille maille iloiseksi tekemään. Vaivoin saivat he haavoitettunsa sijoitetuksi Iin kauppakylän rantataloihin, joissa jo oli paljon pakolaisia. Mutta kun sinne näiden lisäksi jäi terveitäkin Iin ja Kemin miehiä, saattoi Hannu yhdellä ainoalla venheellä jatkaa matkaansa Iijoen suulta Pohjanlahdelle, kiertääkseen sitten meritietä Oulun satamaan. Olisihan sinne kyllä päässyt jalkaisinkin, eivätkä olisi retkikunnan vähät, säilyneet saaliit käyneet liian raskaiksi selässäkään kannettaviksi. Mutta Hannu valitsi sittenkin vesitien, koska hänestä oli uljaampaa samalla saalisvenheellä samota itäisestä merestä läntiseen, sen verran komeutta tahtoi hän toki kaikkien pettymystensä jälkeenkin suoda itselleen kotiintulohetkelläänkin.

— Yksi venhe vain! huoahti hän hiljakseen, kun korkeassa aallokossa merta soudettiin ja mieleen muistui suuren venekunnan kulku Vienan suurella selällä. — Mutta onhan sitä tässäkin, lisäsi hän, ikäänkuin keventääkseen raskaita mietteitään. Olisihan helposti voinut käydä niinkin, ettei yhtään venhettä olisi säilynyt siinä kahakkarannalla.

— On todella tässäkin perille saamista, vastaili Juorkuna, alahangan airosta kiinteästi kiskoen. — Kiusaksi olisivat meille pian useammat venheet, ivaili hän edelleen.

Heikuran Yrjänästä tuntui helpottavalta, kun miehet taas saattoivat laskea pienenkään leikin, kaikki oli viime aikoina ollut niin umpisurullista. Ja hän jatkoi sen vuoksi samaan sävyyn:

— Ja onhan meitä retkikunnasta koolla valiojoukko, kymmenen vanhaa miestä!

Jo hymähti Hannukin, katsellen harmaapartaisia soutajiaan, ja virkkoi:

— Tulevatpa sieltä aikoinaan toisetkin Kokon Pertin johdolla, eipä meiltä toki monta miestä sinne kaatunutkaan.

— Sieltä tulevat, suota tarpoo Kuiva-Erkkikin, joka aina karttoi patikkataipaleita, muisteli Juorkuna. — Kuinkahan vain siellä puuroa riittänee Matin isoon lusikkaan!

— Keittänee Matti nyt mustikkapuuroa, sillä marjoja on tarpeeksi salolla!

Näin veistelivät vanhat miehet merta soutaessaan, koettaen vaimentaa mieliään painavan pettymyksen. Sillä toiseksihan he olivat ajatelleet tämänkin loppukierroksensa Pohjanlahtea pitkin. Kolmattakymmentä alusta, saaliita täynnä ja keihäät keulassa, laskee salmen kautta mereltä Haahtiperää kohti ja linnan valkamaan, — sellaiseksi oli Hannu jo Vienan taipalilla ehtinyt sen kotiintulonsa miehilleen kuvata. Oulun porvarit seisovat lapsineen ja naisineen silakalta tuoksuvalla törmällään ällistyneinä katsellen, että mikä hornan sotajoukko se nyt mereltä kaupunkiin ryntää. Linnassakin syntyy hälinä, sen ruostuneita tykkejä käännetään merelle päin, kellarista kannetaan esiin väljehtyneitä ruutirakeita ja sotaherrat sonnustautuvat kiireellä miekkavöihinsä… Kunnes siellä vihdoin keksitään, että sehän onkin Krankan Hannun Vienanmatkue, joka nyt tätä tietä saaliineen palaa… terve, Limingan urhokas poika…!

Värikkäästi oli Hannu sen tulonsa miehilleen kuvaillut ja hän ihasteli vieläkin noita silloisia mielikuviaan, virkkoen:

— Olisi sitä oululaisten hälinää, hitto soi, kelvannut katsella, — pilasivat meiltä hyvän jutun nuo vietävät yönkulkijat karjalaiset!

Nyt täytyy vanhain miesten palata yhdellä veneellä, joka ei hämmästytä ketään, — ilkeästi se tulos taas Hannua sydänalasta kourasi. Yhä koetti hän kuitenkin säilyttää äskeisen, reipastelevan äänensävynsä jatkaessaan:

— Mutta onhan tämä kunniallista kotiintuloa tämäkin; keihäät ovat keulassa ja saalista on lastina, vaikkei sitä kovin paljoakaan ole.

— Ja onhan toki yhtä ja toista kerrottavaa linnan herroillekin, kun he saavutuksiamme kyselevät. — Näin virkkoi Juorkuna edelleen ivallisena. Mutta Hannu otti sen todeksi vastatessaan:

— Niin on, — retki on kuitenkin tehty! Ja tuolta aukenee nyt salmen suu Oulun linnaa kohden!

Herättihän pohjalaisten sotavenhe kumminkin jonkinverran huomiota, kun se tuulisen elokuun päivänä souti linnan ja Haahtiperän väliselle selälle. Hannu oli aikaisemmin ajatellut laskea venekuntansa linnan laituriin — olihan se toki retkeltä palaava sotajoukko, vaikka talonpoikainen olikin! — mutta nyt hän kuitenkin ohjasi tämän ainoan aluksensa vaatimattomasti Haahtiperän kalavenheiden väliin. Siellä keräytyivät heti hurstinhuuhtojat, kalanperkkaajat ja aittarengit ihmettelemään noita oudonnäköisiä, ahavoittuneita partaurhoja, joista toisilla oli päässään talvella mukaan otettu nahkanaapukka, toiset taas soutivat karjalaisten kairalakeissa ja pitkissä, vaaleissa villamekoissa. Millään erinomaisella kunnioituksella eivät nuo pikkuporvarit kuitenkaan nyt tervehtineet Krankan Hannua, kun ymmärsivät venekunnan olevan hänen palaavaa retkiväkeään; kävivät vain uteliaina ja epäuskoisina kyselemään retken vaiheista ja tuloksista. Heille ei Hannu kuitenkaan vielä ruvennut paljoa vastailemaan; arvokkaana hän antoi miehilleen ohjeita tavarain nostamisesta majataloon, sekä lisäsi äänekkäämmin:

— Ensiksi on toki käytävä linnassa tekemään tili retkestä. Sitten jutellaan siitä muillekin.

Hannussa oli vielä lopputaipaleella kytenyt hiljainen toivo, että hänen karjalaisretkensä, jonka varrella hän oli laajasti veroitellut vihollismaata, oli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tekevä hyvän vaikutuksen sota- ja hallitusherroihin, joiden hän yhä luuli Oulun linnassa viipyvän. Olihan hän heidän pyynnöstään alkujaan retkelle lähtenyt ja olihan heidän nyt vuorostaan tehtävä tili kuninkaalle siitä, mitä tämän käskyjen täyttämiseksi oli toimitettu, — vähänpä toiset olivat hänen rinnallaan tehneet! Verrattain varmana miehenä hän senvuoksi astui sillan yli Linnansaareen ja sen muurinaliseen, pitkään, holvattuun porttikäytävään, josta hän ohjasi kulkunsa suoraan linnanherran asuntoon. Jo pihalla Hannu kuitenkin kylmänlaisesti tervehtivältä nihdiltä kuuli, että Sumassa käynyt sotaväki oli, heti Oulunsuuhun palattuaan, lähtenyt sieltä päällikköineen pois Ruotsiin, — linna eleli taas hiljaisena tavallisen, pienen varusväkensä varassa. Ja Erik Hare yksin oli siellä siis enää hänen tavattavissaan.

Kotvasen odotettuaan linnanherran tutussa virkahuoneessa näki Hannu Haren tulevan vastaansa kasvoiltaan jurona ja tylynä, ja ensi sanoikseen pukkiparta nyt virkamahtavana virkkoikin:

— Vihdoinkin olet siis palannut. — Näistä sanoista soi jo heti moitetta, mutta vielä enemmän jatkosta: — Te olette tällä ryöstöretkellänne, josta meille jo on saapunut useita valituksia, saaneet paljon pahaa aikaan.

Hannu tietysti hölmistyi. Jospa hän ei ollutkaan juuri suurista kiitoksista ollut varma, niin tällaista ryöppyä hän ei ainakaan ollut odottanut palkaksi pitkästä vaivannäöstään. Haren esiintyminen ja äänensävy oli vallan toinen kuin viime talvena, jolloin hän oli Hannua retkelleen houkutellut ja pitänyt talonpoikaisen partiojoukon osuuden siinä erikoisen tärkeänä… mitäs tämä nyt on? Eikä voinut palannut partiopäällikkö sen vuoksi ensiksi muuta kuin hämmästyneenä sopertaa:

— Pahaa!

— Niin, pahaa, toisti Hare kiihtyvällä äänellä. — Kuka teidän käski lähteä sinne sisämaahan ryöstelemään ja polttelemaan!

— Oltiinhan sotaretkellä…

— Sillä retkellähän oli oma luonteensa. Olihan vain tarkoitus viedä sinne apuväkeä, retkeillä siivosti…

Apua… siivosti…! — Hannulle rupesi jotakin uutta hämärästi valkenemaan. Linnanherran jatkuvista nuhteista hän ihmeekseen älysi, että Stuartin sotaretkelle tahdottiin nyt jäljestäkäsin antaa aivan toinen leima, kuin mikä sillä oli tältä joelta liikkeelle lähdettäessä. Silloin oli käsky valloittaa linnat ja luostarit, koko Vienan läntinen rannikko ja Karjalan maata niin laajalti kuin suinkin… Nyt se oli pahasta…! Sekoamaan pyrkivät siinä Hannun mietteet, selvästi oivalsi hän vain sen, että hänestä ja hänen partiomatkastaan oli täällä sittenkin tehty syyparka!

Tyynesti koetti Hannu kuitenkin puolustautua ja viitata alkuperäisiin retkisuunnitelmiin, tehden lyhyesti selkoa matkansa kulusta. Mutta Erik Hare ei tahtonut häntä kuunnellakaan, hän ärhenteli siinä kuin kärtyisä rakki ja kivahti:

— Joutavia retkiä! Valituksia on niistä vain tänne tullut sekä Sumasta että Solovetista. Ja meidän on täytynyt saapuneille lähettiläille esittää koko teidän retkenne ominpäisen, kurittoman roistojoukon työksi, sekä pyytää sitä anteeksi.

— Roistojoukon! — Jo kuohahti vihdoin Hannunkin veri ja hän astui säihkyvin silmin askeleen pientä, pukkipartaista herraa lähemmäs. Hänen reipas partiomatkansako on täällä leimattu luvattomaksi ryöstöretkeksi, hänetkö, joka on siellä kuninkaan nimessä kulkenut, on hyljätty rosvopäälliköksi…? Ei hän sitä vielä voinut käsittää eikä uskoa ja siksi hän, yhä hilliten luontoaan, kotvan kuluttua kummastellen jatkoi: — Antoihan sotaväen ylipäällikkö suostumuksensa retkeemme…

— Se onkin ainoa seikka, joka selkänahkanne pelastaa, sähähti Hare siihen. — Stuart erehtyi, siksi kutsuttiinkin hänet täältä heti pois!

— Erehtyi! — Hannu ei voinut muuta käsittää, kuin että koko sotaretki, samoinkuin samaan aikaan Jäämerelle tehty asematka, nyt tahdottiin selittää pelkäksi erehdykseksi! Hän ihmetteli vain, että ei Hare huomannut itsekin "erehtyneensä", kun haali Suman retkikunnan kokoon ja saatteli sen Maanselälle asti. Mutta pieni linnanherra puhui edelleen terävästi, niin että vaalea leukaparta tutisi:

— Ymmärtänet jo toki itsekin, mitä pahaa olet partioillasi aikaansaanut, mitä surkeutta koko maakunnalleni. Karjalaiset, joita olette ryöstäneet, ovat lähteneet tänne kostamaan, ovat hävittäneet ja polttaneet monen jokivarren kylät. Rannikkoseudut ovat täynnä pakolaisia, joita nyt täytyy täällä elättää ja jotka eivät uskalla palata kotikulmilleen, missä Vienan miehiä vieläkin liikkuu. Ymmärrätkö, — meidän on nyt vuorostamme täytynyt näistä ryöstäjistä tehdä rajan taa valituksia…!

Kyllähän Hannu tätä jo osapuilleen rupesi ymmärtämään. Jo Iijokea soutaessaan oli hänellä ollut paha aavistus, että vainolaisten vierailu selitettäisiin hänen syykseen, — ikäänkuin karjalaiset eivät olisi pahastuneetkaan itse alkuperäisestä sotaretkestä ja ikäänkuin se olisi tapahtunut sulassa sovinnossa! Mutta että kaikki epäonnistuminen tehtiin hänen viakseen ja että häntä palkaksi näin pieksettäisiin, kuin lampaan tappanutta koiraa, sitä hän ei voinut sulattaa. Herrat tahtovat nyt pelastua hänen selkänahallaan, se oli hänestä ilmeistä ja hän aikoi sen jo suoraan sanoakin. Mutta vieläkin hän pysyi rauhallisena, oikaisi vain vartensa suoraksi ja vastasi itsetietoisesti:

— Sodassa isketään ja saadaan iskuja. Mutta se on jo tunnettava sotaretkeä hankittaessa, — täältä linnastahan siihen ryhdyttiin. Ja olihan siihen kuninkaan käsky.

— Älä syytä kuningasta tuhmuuksistasi, ärähti Hare uhkaavasti, mutta ei näyttänyt sentään haluavan jatkaa keskustelua onnistumattoman Suman retken syistä. Ja hiukan talttuneemmin hän jatkoi:

— Nyt on meidän koetettava välttää vahingollisen retkenne vielä pahempia seurauksia. Sitä varten on jo Oulun jokivarrelle lähetetty rajavartioita, joiden tulee suojella maakuntaa ja häätää mahdolliset uudet karjalaiset partiokunnat hyökkäämästä pitäjiimme. Samanlainen on sijoitettava Iijoellekin, Siuruan takamaille. Sinne on sinun suksimiesjoukkosi nyt asetuttava, — itse saat vielä jäädä sitä johtamaan…

Ja ikäänkuin lopettaakseen koko keskustelun lisäsi linnanherra ivallisesti:

— Parasta on, että kiirehdit noita noloina palaavia patikkamiehiäsi vastaan ja pysähdytät heidät sinne vuodeksi, pariksi!

Hannussa kuohui harmi niin kurkkua myöten, ettei hän ollut Haren jatkuviin letkauksiin saanut mitään vastanneeksi. Tuokin viimeinen, ivallinen käsky tuntui hänestä nyt loukkaukselta. Ennen aikaan, jolloin hän salolla liikkui kotikulmalaistensa rajavartijana, se oli hänestä kyllä ollut kunniakas luottamustoimi, mutta nyt hän oli niin sydämistynyt linnanherran epäoikeutetuista syytöksistä, että hän varsin kylmästi vastasi:

— Taitaa minun käydä vaikeaksi jäädä niin kauaksi pois kotitalostani.

— No, saatanee sinne muita, nuorempia miehiä, sähähti Hare sisähuoneeseensa kääntyen. — Mutta silloin onkin sinun kotitalosi verovapaus lopussa! Saat mennä!

Hannu läksi melkein pökerryksissään ja hän tunsi tarpeen tavata jonkun, jolle vielä selittää ja puolustautua… Etuhuoneessa istuikin nuori Antti Hare, jonka puolesta Hannu oli syksyiselle Vienan hiihdolleen lähtenyt, — istui siellä komeilevana naureskellen tykkimestarin kanssa. Hannu pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin tarinoihin käydäkseen. Mutta nuori herra, joka syksyllä oli hänet juomapöytään taluttanut, ei nyt häneen päätäänkään kääntänyt, — Hannulta jäi suu auki jatkaessaan astuntaansa ulos.

Sellainen oli nyt Krankan Hannun vastaanotto Oulun linnassa. Kävellessään sieltä siltaa kohden oli hänen sisunsa syttä mustempi. Hän hautoi mielessään pahasuisen piikkiparran kirveleviä sanoja ja hänessä liekki synkkä suuttumus. Tuossa siis kiitos ja palkinto kaikista hänen vaivoistaan! Hannu oivalsi hyvin, että herrat olivat häntä, talonpoikaa, käyttäneet vain niin kauan kuin olivat tarvinneet, ja nyt he viskasivat hänet tiepuoleen omain erehdystensä uhrina. Se hänen sisuaan kalvoi. Hän tunsi kärsivänsä kamalaa vääryyttä ja nyrkkiään puiden hoki hän itsekseen:

— Minä valitan kuninkaalle, hän minut tuntee, — on se toki herrallakin herra! — Olihan Hannu ennenkin kuninkaissa käynyt, miksei kävisi vieläkin! Mutta suunnitellessaan nyt kuohahtavassa mielessään valitusmatkaa talonpoikain ystävän, Kaarlo-kuninkaan, luo, ei tiennyt Hannu parka, että tuo hänen suosijansa, vanha kuningas, joka vuosikymmeniä oli ollut niin sydäntään myöten innostunut Jäämeren ja Vienan rannikkojen valtaamiseen, nyt jo horjui kuoleman kynnyksellä, että häneltä käskijävalta juuri oli siirtymässä toisiin käsiin, joissa nämä pohjoiset kysymykset köykäisinä häipyivät valtakunnan muiden huolien alle. Mutta pian hän sai kuulla senkin musertavan tiedon…

— Saat mennä! matki Hannu katkerasti. — Kaikki siis lopussa! Valtain luottamus ja arvonanto, partiopäällikön nimi ja maine, — lopussa kotitalon verovapauskin, joka Vesaiselle hänen retkistään palkinnoksi annettiin!

Suuttumuksen ohessa raateli hänen rintaansa toivoton pettymys, ja sitä karmivampi, kun ei hän voinut itseltään salata, että hän liialla toiminta-innollaan ja oman mielensä kauniilla toiveilla oli antanut aihetta herrain epäoikeutettuihin syytöksiin. Hän oli janonnut mainetta, kuvitellut nopeaa kohoamista… Kuvitellut, että häntä tässä linnassa vielä pysyvästikin tarvittaisiin, että hän, ruunun virkamiehenä, vielä rakentaa itselleen virkatalon tuohon porvarien törmälle… eikä hän niin kuvitellessaan ollut tarpeeksi ajatellut niiden tehtäväin kiperyyttä ja vaikeutta, joihin hän antautui. Missä oli nyt se nouseva virka-ura, missä se hänen kuviteltu talonsa, jossa oli oleva kuisti oven edessä, lasiset ikkunat ja kamari tuvan perällä…?

Sillan poikki Pokkisen törmälle kävellessään katseli hän raukein silmin kaupunginpuoliselle rinteelle, ikäänkuin hakien sieltä sitä valkohirsistä rakennustaan parhaiden porvaritalojen joukosta. Hänen tajuntansa oli kuin tylsynyt, muuta mielikuvaa sinne ei sillä hetkellä mahtunut, eikä hän niinollen huomannutkaan pientä väkijoukkoa, joka sillan korvassa seisoskeli avuttoman ja ränstyneen näköisenä. Vasta kun joku siitä joukosta kävi hänen hihaansa käsiksi ja rupesi nimeltä puhuttelemaan, heräsi hän raskaista mietteistään, pysähtyi ja katsoi…

Se puhuttelija oli pieni, pyöreänaamainen pappismies kuluneessa kauhtanassa, likaisissa lipereissä. Hetken tuijotettuaan tunsi Hannu hänet Oulunjärven kirkkoherraksi Yrjö Pietarinpojaksi, jonka pappilassa hän viime pääsiäisenä oli sotaväen mukana vieraillut ja jolle hän oli opettanut, miten retkeläisiä varten isketty pappilan teuraskarja oli kirjoihin merkittävä. Niitäköhän hiehojaan se nyt aikoo kysellä…?

Ei, omasta karjastaan ei pappi puhunut. Hän kertoi olevansa seurakuntalaistensa kanssa pyytelemässä linnanherralta apua koko hävitetyn kulmakuntansa suureen hätään.

— Niin, hävitys ja hätä taisi tulla teillekin, virkkoi Hannu arasti, muistellen noita keväisiä keskusteluita, jolloin hän Yrjö-herralle oli vakuuttanut, ettei kosto enää kulkeudu Oulunjärvelle.

— Tuli se, ja julmana tulikin, vastasi pappi haikeasti huokaillen. — Poltettu on kirkkomme Paltamonmäeltä, hävitetty pappila ja koko kylä — ja kaikki kylät. Ei ulvo siellä enää koiraakaan…

Hannu muisti sen punanahkaisen pystykorvan, joka Paltamon törmältä oli katsellut vieraita yhtä hämmästynein silmin kuin pappi itse… nyt olivat papin silmät surulliset ja syyttävät. Niiden katsetta oli Hannun vaikea kestää ja hän kävi senvuoksi ikäänkuin selittelemään:

— Vainolaiset, vietävät, taisivat kiertää Kajaanin linnan…

— Ei ollut siitäkään apua… täällä nyt ollaan…!

— Pakomatkalla?

— Karussa on kansa koko laajasta pitäjästä… tälle kesälle tulikin karkukesän maine. Toiseksi te sen maineen kuvasitte…

Hyvin sen Hannu muisti, lujasti oli hän siihen toiseen maineeseen itsekin uskonut. Sen toivon pettäminen oli nyt suistanut hänet yhtä avuttomaksi kuin nuo köyhät rajakulmalaiset. Mutta siitä hän ei tahtonut puhua, vaan kysäsi:

— Minkälaista apua nyt täältä haette?

— En tiedä, — raskas on mieroa kiertää, vastasi pappi. — Tahdomme senvuoksi kysyä korkealta ruunulta, miten on meidän nyt eläminen alettava, seurakuntani ja minun.

Hän viittasi pieneen pakolaisjoukkoonsa, tuhotun seurakuntansa pirstaleihin, ja hänen pyöreät silmänsä, joissa keväällä hämmästyksen ohessa oli ollut lapsellisen luottava usko, olivat nyt niin hätääntyneet ja neuvoa pyytävät, että tuota pappisraukkaa kävi Hannunkin sääli, vaikka hänellä mielestään olikin tarpeeksi säälimistä omassa kohtalossaan. Mutta mitään neuvoahan hän ei osannut antaa, itse oli hän kuin kynitty riekko, hänen oma uskonsa ja toivonsa oli taittunut.

Vaieten katseli Hannu senvuoksi koskeen ja kääntyi sitten verkalleen jatkamaan matkaansa kaupunkiin päin. Mutta pieni pappi piteli häntä vielä hihasta ja purki syvällä haikeudella ilmi sydämensä sisimmän huokauksen:

— Parempi olisi ollut, Krankan Hannu, ettei olisi lähdetty sinne karjalaisia ärsyttämään. Johan sen sanoin silloin… et uskonut… tässä näet mitä siitä nyt tuli!

Hannu oli jo irroittanut hihansa papin hyppysistä ja jatkoi taas yksin astuntaansa.

— Parempi tietysti… ei olisi pitänyt yrittääkään, ajatteli hän aittarivin ohi Haahtiperään kävellessään. — Ei yrittää mitään, maata vain vanhana miehenä pirtin pankolla ja kuulla kertomuksia muiden maineretkistä… Sehän se olisi ollut varmempaa, mutta kun ei siihen luonto taipunut…!

Hän saapui venheelleen, sille Seesjärveltä asti soudetulle karjalaiselle nuottavenheelle, ja otti siihen jääneen keihäänsä viedäkseen sen majataloonsa.

— Nyt saa luonto taipua… ruostua saa nyt keihäs!

Mutta hänen luontonsa taipui vieläkin ylen haluttomasti ja kapinoiden. Hetken kuluttua Hannu oikaisi käsivartensa, heitti keihäänsä kauas lahteen ja kirosi sitä tehdessään niin synkästi, että rannalla leikkineet pikkupojat juoksivat säikähtyneinä loitommalle ja sieltä suut ammollaan katselivat julmistunutta miestä.