VI.

Paltaniemen korkealla kirkkotörmällä odottivat pääsiäisaaton iltana oululaisen sotajoukon suksimiehet, jotka edeltä olivat hiihtäneet järven poikki varaamaan ruokia ja yösijoja, itse pääjoukon saapumista selältä. Yhteiseltä järventakaiselta yöpaikalta lähdettyä olivat he jo puolelta päivin ehtineet perille, olivat levänneet, syöneet ja kylpeneet, mutta vieläkään ei näkynyt aavalta, kuutamoiselta ulapalta ratsu- eikä jalkaväkeä, kuormastosta puhumattakaan. Pitkä oli taival ja hidas oli kulku.

Siinä kuutamonkuulakkaalla männikkötörmällä odotellessaan tarinoitti Krankan Hannu Oulunjärven saloseurakunnan pappia, Yrjö Pietarinpoikaa, joka seisoi hangella hänen edessään suurin, hämmästynein silmin tuijottaen puhuttelijaansa. Tällä papilla oli maailman laajin seurakunta hoidettavanaan, sillä kun ei ollut rajoja pohjoisessa, tuskin etelässäkään. Oulunjärven ja sen haaravesistöjen asutus oli näihin aikoihin hyvin harva ja heikko. Lahtien perukoissa oli äärettömällä alalla siellä täällä jokin yksinäinen uudistalo, joka ikäänkuin koetti kätkeytyä korven siimekseen, ja tämän hajallisen asutuksen keskustana olisi Paltaniemelle kyhätyn pienen erämaankirkon pitänyt olla. Aikaisemmin, puoli vuosisataa sitten, oli näiden vesistöjen varsilla jo ollut vauraampi asutus, mutta sen jälkeiset, vuosikymmeniä kestäneet sodat ja karjalaisten alituiset ryöstöretket olivat sen hävittäneet tyyten pois. Eikä tahtonut vielä myöhäisempinäkään, rauhallisina vuosina kukaan asettua näihin veljessodan sortamiin, vaaranalaisiin seutuihin.

Harvoin näki siten Yrjö-pappi seurakuntalaisiaan edes suurimpina juhlina kirkollaan ja sen vuoksi oli hän sanomattomasti ällistynyt tänään, pääsiäisaattona, kun monisatainen suksimiesjoukko yhtäkkiä hiihti hänen hiljaiselle mäelleen. Mutta eipä se ollutkaan kirkkoväkeä, — kauhukseen kuuli pappi, että saapujat olivat sodan väkeä. Ja nyt hänelle kerrottiin, että sitä samaa väkeä tulee yöksi hänen hiljaiseen kyläänsä vielä paljon enemmän! Siksi hän niin hämmästyneenä, silmät selällään, kuunteli Krankan Hannun esitystä, ja hänen viereensä istahtanut pystykorva koiransa kuunteli sitä nähtävästi yhtä ihmeissään, yhtä kysyvin silmin.

— Tuhat miestä…! matki pappi hiljaa, voimatta ymmärtää, miten ne yöksi mahtuisivat hänen pieneen pappilaansa ja sen viereiseen, pariin, kolmeen savupirttiin.

— Niin, tuhat pitäisi kirjain mukaan olla, toisti Hannu tietäväisenä. — Mutta sanotaan yhdeksänsataa, vähän yli, niin ei valehdella. Näetkös, kirjoihin tulee aina vähän enemmän miehiä kuin niitä todellisuudessa on, ja hevosia myös.

— Vai enemmän, matki pappi edelleen, käsittämättä tämän tiedonannon merkitystä. Mutta siitä ei Hannu välittänytkään, hän selitti asiaa vain omaksi huvikseen:

— Kaiken varalta, näetkös. Kun voudin on hankittava kuukauden ruoka esimerkiksi sadalle miehelle, niin merkitsee hän kirjoihin sata ja kymmenen miestä, muutenhan hän helposti voisi joutua häviöön, kun hänen tietenkin on tehtävä tili hankkimistaan ruoista.

Hannu iski leikkisästi silmää miehilleen, joiden hän tiesi käsittävän hänen verokannollisen elämänviisautensa. Jo heti alkumatkasta oli hän saanut nuo johtonsa alle joutuneet suksimiehet hyviksi tuttavikseen, vaikka he alkujaan olivat hänen retkihommiaan vastustaneet, — he mielellään nauroivat Hannun hilpeille jutuille. Siinä oli nytkin Paltamon kirkkomäellä saapuvilla, paitsi lohivouti Paavali Niilonpoikaa, jonka kanssa hän äsken oli Vienassa hiihtänyt, ja vanhaa, pilapuheista Juorkunaa, vielä suursuinen Matti Isolusikka, iäkäs, mutta aina nauruunherkkä Heikuran Yrjänä, komea Kokon Pertti ja suosittu sadunkertoja Kuiva-Erkki, kaikki hauskoja tarinamiehiä, ja nämä nyt iva silmässä todistivat papille Hannun laskelmat tosiksi.

Mutta Hannu muisti samassa toisenkin asian ja kysäsi äkkiä papilta:

— Oletko pitänyt huolta, että vieraita varten on teurastettu härkä ja kaksi hiehoa, sekä herroille pääsiäislammas?

— Jo on lihaa tehty, huoahti pappi alakuloisesti, huolissaan siitä, että hänen oli näin täytynyt ruunun tarpeiksi vähentää vähäistä karjaansa tietämättä, miten hän siitä edes maksun saa.

— Hyvä. Pidä nyt siis omakin varasi. Pane kirjoihin, jotka voudille viet, sonnisi, lampaasi ja kaksi lehmää. Sillä siihen mennessä, kuin sinä voudilta saat maksun tästä teuraskarjasta ja ehdit hankkia uudet elukat, olisivat hiehosi jo varmasti ehtineet poikia. Ellet näin pane kirjoihisi vähän lisää, joudut häviöön — ymmärrätkö? Ja pane niihin varalta vielä yksi vasikka, senhän voit perheinesi syödä itse.

— Mutta ei ole nyt vasikkaa…

— Vaikkei olisikaan, kaiken varalta, omaksi turvaksesi. Minä olen kohta viisitoista vuotta ollut lohivoutina, kyllä minä tiedän, miten tällaiset menot ovat kirjoihin merkittävät, — sittenkin pyrkii aina tulemaan tilitappiota.

Pappi kuunteli korvat höröllään. Tämä oli hänestä aivan uutta ja hiukan epäilyttävää oppia, mutta tuntuihan se nerokkaalta, — sitä kun elää ihminen yksin salolla, niin ei opi mitään! Mutta aivan varma hän ei sentään ollut, ettei peskiniekka päällikkö tehnyt hänestä pilaa, ja hän kääntyi senvuoksi toisten, vähemmän rikkiviisaiden suksimiesten puoleen kyselläkseen heiltä lähempiä tietoja tästä suuresta sotaretkestä, johon nyt taas oli ryhdytty monen rauhanvuoden perästä. Tieto tästä retkestä oli tuonut hänen rintaansa omituisen levottomuuden ja painostuksen, se ei tiennyt hänestä mitään hyvää!

Hannu kuunteli sivulta papin kysymyksiä, naurahti hyväntahtoisesti hänen epäilyksilleen ja vastasi toisten puolesta:

— Pelkäät ehkä vienalaisten kostoretkeä tänne kirkollesi, muistelet entisiä vainonaikoja. Ne oli niitä aikoja, nyt ovat ajat toiset!

— Eikö viha ja vaino ole aina sama, virkahti pappi hiljaa. — Ja eikö se herätä aina samaa kostonhalua?

— Saattaa olla, mutta olot ovat nyt kuitenkin toiset, väitti Hannu. — Tässähän on teillä nyt Kajaanin uusi linnakin turvananne.

— Onhan se sekin…

— Ja toiseksi: Me emme nyt teekään mitään pikaista ryöstöretkeä Vienaan, me valloitamme sieltä nyt maat, linnat ja kaupungit ja jäämme sinne sitten pysyväisesti isännöimään, — karjalaisia emme sieltä laske tänne remuamaan. Tämä onkin näet paljon mahtavampi sotaretki kuin ne entiset, jolloin vain kahden puolen kostettiin.

Pappi vaikeni. Hän veti turkkinsa kiinnemmäs rinnalleen ja jätti kätensä sitten siihen hetkeksi ristiin, ikäänkuin siunaten, että tuo lupaus todella toteutuisi. Sillä liian hyvin hän tunsi, mitä jälkeä ne entiset sotavuodet olivat jättäneet tähän kaukaiseen rajapitäjään, eikä sen vuoksi Krankan Hannun varmuus saanut hävitetyksi huolenalaista ilmettä hänen kasvoiltaan, jotka hän taas suuntasi kuutamoiselle selälle.

Hannu oli sillävälin jo joutunut väittelyyn vieressään seisovan Juorkunan äijän kanssa. Tämä, joka monesti oli ollut mukana entisillä Vienan retkillä, ei oikein hyväksynyt Hannun papille antamaa kuvausta noista entisistä partioajoista. Hän päinvastoin piti niitä partioretkiä paljon miehekkäämpinä tätä nykyistä herrain komentoa.

— Nyt kuljetaan — väitti hän innolla — niin hitaastikin kuin etanat, syötetään ja lepäillään ehtimiseen, — mihin sillä tavalla keritään…? Niinpä juuri, kun on jalka- ja hevosväkeä ja kuormastoja matkassa. Silloin ennen puhallettiin suksilla tuulenviimana selkien ja rajasoiden yli ja iskettiin sitten salamana vainolaisten kyliin. Tulta oli pohkeissa — muistathan sinäkin, Hannu, kuinka Vesaisen kanssa tunturien yli potkaistiin Jäämeren rannalle ja Petsamoon, — se oli kuin laukaus!

— Kuinka en muistaisi, olinhan siellä minäkin, ei vain Vesainen, vastasi Hannu vähän nyrpeissään. — Mutta se oli kuitenkin pientä ryöstöhommaa tämän nykyisen retken rinnalla. Perillä piti kirveillä särkeä luostarin portti, — nyt ammumme tykeillä mäsäksi portit ja pielet, linnat ja luostarit! Suotta vain aina niitä vanhoja retkiä kehutaan!

— Suottako lie, intti Juorkuna, — mieleen ne vain ovat jääneet miesten töinä. Sekin karkaus Kannanlahteen, — ei tienneet praasnikanpitäjät tuontaivaallista…!

— Tultiin kuin varkaat yöllä — kestääpä sitä nyt vuosikymmeniä kerskua! Nyt kuljetaan avoimeen taisteluun valtakunnan puolesta…

Vielä rupesi Juorkuna siihenkin jotakin väittämään, mutta suksimiesten parvesta ylempää törmältä kuului samassa iloinen huudahdus. He olivat vihdoinkin kaukaa Oulunjärven aavalta selältä keksineet tumman haahmotuksen ja he viittailivat nyt sinne vilkkaasti, kertoen pyöreäsilmäiselle papille, että sieltä se nyt sotaherrain johtama pääjoukko tulee.

Valkoiselle, välkkyvälle aavikolle noussut tumma viiru kävi vähinerin selvemmäksi. Se muodostui kuutamossa katselevain silmiin pitkäksi, luikertelevaksi jonoksi, jonka toinen pää kasvoi ja läheni, toisen yhä salaperäisesti peittyessä hämärään etäisyyteen, mistä säijettä lappoi ihan loppumattomiin. Hetken kuluttua erottivat katsojat jo etujoukkona kulkevat ratsumiehet, jotka peräkkäin karauttivat kapeaa tietä pitkin, sekä niiden perässä päällikköjen matkareslat ynnä jalkamiesten pitkän, hytkyvän piste jonon, — kuormasto upposi vielä epäselvänä kaukaiseen hämärään.

— Siinä on sinulle sanankuulijoita huomiseen pääsiäiskirkkoon, veisteli Hannu papille, joka ääneti katseli tuota lähestyvää raitoa.

Pappi ei vastannut. Vasta hetken kuluttua hän kuin itsekseen huoahti:

— Koko tuo raito lähtee siis nyt sotimaan karjalaisten kyläpahaisiin! — Hänen arkiaivonsa eivät voineet tämän sodan tarpeellisuutta oivaltaa.

— Niin, eikä niitä ole liikaakaan, selitti Hannu. — Mutta katso, herrat ajavat jo muista edelle, riennetäänpä heitä tuvalle vastaanottamaan. Onko kylpy valmis linnanherralle, — hyvä! Entä oluttynnyrisi, joko se on tuvassa, — hyvä! Ja sitten vain liharokka kuumana pöytään!

Hetken kuluttua rupesi jo myllerrys käymään salokirkon hiljaisella mäellä, uupuneiden retkeläisten koettaessa löytää itselleen ja märiksi ajetuille hevosilleen suojaa pienestä kylästä. Päällikköjen reslat pysähtyivät pappilaan ja siinä autteli Hannu kontettuneita herroja esiin vällyjen välistä. Käskynhaltija Erik Hare kysyi heti ensi sanoikseen tietä saunaan ja käski tuoda sinne itselleen kuumaa olutta. Vaikeasti vääntäytyi susiturkkiinsa kietoutunut, pitkäviiksinen ylipäällikkö reestä ja jäi sitten kankein raajoin seisomaan pihalle, tohautti sieramiinsa ja aivasti. Koko päivän reessäolosta oli hänen ruumiinsa aivan puutunut, jalat eivät tahtoneet totella häntä ollenkaan ja tuikeasti katsellen toisesta reestä noussutta, pörröpartaista irlantilaista silmiin, virkkoi hän tälle käheänä:

— Sakramento! — enpä luullut laitaa löytyvänkään tälle merelle, — eiköhän tämä olekin jo Jäämeri! Oletko sinä ennen ollut tällaisella sotaretkellä?

Irlantilainen yski ja vastaili:

— Ensikertalainen olen minäkin pohjoisnapaa valloittamaan, — kautta anoppini sielun! Mutta mikäs tässä, — valmis olen valloittamaan vaikka jääkarhujen valtakunnan. Kun vain ystäväni hollantilainen tulisi mukaan, mutta hän on jo tänään monta kertaa uhannut palata takaisin.

— Missä hän nyt viipyy?

— Etkö kuule hänen ääntään tuolta törmän alta. Hän koettaa ilmeisesti karkeilla kirouksillaan purkaa tämän lumisen rinteen, saadakseen tykkikuormansa mäen päälle, — mies on julmistunut!

— Eipä suotta. Per bacco, kauanko tätä matkantekoa vielä kestääkään, kysyi Stuart nyt Hannun puoleen kääntyen.

— Kestää tätä vielä, — vasta ollaan alussa, vastaili Hannu, taluttaen kangistunutta esimiestään tupaa kohden. Hän ei enää pelännyt herrain peruutuvan retkeltään ja uskalsi nyt senvuoksi puhua asiat puhki.

— Hauska alku, hauska alku, hörötti yskivä irlantilainen leveästi nauraen. — Minkälainen lie loppu!

Ylipäällikköä ei naurattanut. Tuvan ovelle tultuaan pysähtyi hän vielä katsomaan talon kupeitse alas rinteelle, mistä mölinää ja sadatuksia yhä kuului. Raskaat tykkireet olivat ajaneet kiinni törmän alle ahtautuneeseen kinokseen, ne siinä kapealla tiellä kallistuivat, kaatuilivat ja upposivat, eivätkä uupuneet hevoset jaksaneet saada niitä mäelle. Hollantilainen tykkimestari karjui kolmella kielellä: kirosi suomeksi — sen verran oli hän jo maan kieltä oppinut, — vannoi ruotsiksi pyörähtävänsä tästä paikasta takaisin ja voihki surkeasti kohtaloaan omalla äidinkielellään. Stuartin kävi häntä sääli ja hän virkkoi Hannulle:

— Menkäähän te suksimiehet sinne auttamaan tykkikuormia törmälle.

— Heti, vastasi Hannu, mutta huusi samassa tuvan kynnykseltä hämärälle pihalle:

— Paavo hoi, Paavo Niilonpoika! Meneppäs törmän alle miesten kanssa tykkikuormia koholla pitämään…!

Itse hän, lohdutellen nuorta, hienoihoista Antti Harea, joka väitti posken piloille paleltuneen, astui tupaan turkkiaan riisumaan. Sitä tehdessään katseli hän jo itselleen paikkaa pappilan pöydässä, jonka ääreen nälistyneet herrat nahkakuoristaan selviydyttyään hyökkäsivät aterioimaan ja johon vierasmäärästä ihan tyrmistyneet talon naiset juuri kantoivat höyryäviä pahkakuppeja.

Hyvä oli menekki pääsiäislampaalla ja sitä pureskelevain porina täytti pian pappilan matalan tuvan, jonka tervastuli liedeltä valaisi. Mutta pimennossa lieden kupeella seisoi talon isäntä, Oulunjärven kirkkoherra itse, pystykorva vieressään, ja katseli suurin, huolenalaisin silmin tätä tuvassaan harvinaista pääsiäisateriaa, yhä mielessään aprikoiden, mitähän kostoa tästä uudesta sodasta taas kasvaa hänen köyhälle seurakuntaraukalleen.