MINÄ RAKASTUN.

Viideskymmenesyhdes luku.

Mieheni luona kävi paljon vieraita ensimäisenä päivänä Lontoossa ollessamme, niiden joukossa herra Eastcliff ja herra Vivian, joilla oli paljon kerrottavaa ja järjestettävää.

Paljon oli tietenkin tapahtunut Englannissa kuusikuukautisen poissa olomme aikana, mutta minä en kuullut muuta kuin että herra Eastcliff oli nainut tanssijattarensa, että tämä oli luopunut näyttämöltä, ja että hänen julkinen esiintymisensä rajoittui nykyisin siihen, että hän istui kuskilla miehensä vieressä, tämän ohjatessa nelivaljakkoaan Lontoosta Brightoniin.

Tämän kalliin lelunsa hän tarjoutui tuomaan ravintolaan näytettäväksi seuraavana päivänä — joka sattui olemaan Derby-kilpailujen päivä — jolloin päätettiin lähteä yhtä matkaa kilpailupaikalle.

Alman, joka tavallisuuden mukaan herätti suurta huomiota, piti luonnollisesti lähteä mukaan, mutta en huomannut, että minua olisi mitenkään ajateltu retken valmistuksia tehtäessä. Se ei kuitenkaan hitustakaan minua surettanut, sillä odotin Martinilta sanaa.

Se tuli seuraavana aamuna Martinin omassa hahmossa. Hän tupsahti sisään salonkiimme kuin tuulenpuuska mereltä, ilmoitti kumppaniensa hajaantuvan tänäpäivänä kukin omalle kotipuolelleen ja luutnantin kutsuneen minua syömään aamiaista heidän kanssaan laivalla, joka oli ankkurissa Tilburyssä.

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että mieheni mieli näytti keventyvän, kun hän kuuli tämän uutisen, ja että Alman kasvot kirkastuivat, kun hän maireimmalla äänellään virkkoi:

"Sinuna minä menisin, Mary. Raitis merituuli tekee sinulle hyvää, kulta."

Minä en ollut hidas noudattamaan heidän neuvoansa, niinpä annoin heidän lähteä nelivaljakollaan ja varustauduin tykyttävin sydämin viettämään päivää Martinin kanssa. Olihan minulla mielestäni niin paljon ja vakavaa juteltavaa hänelle.

Laivasta meitä noutamaan lähetetty höyryvene odotti Westminster-sillan ääressä, ja siitä hetkestä alkaen kun astuin siihen, olin kuin toinen nainen. Oli loistava toukokuunpäivä, jolloin paljon moitittu Lontoon-ilmamme on kirkkaimmillaan ja parhaimmillaan, ja jolloin maailman suurin kaupunki on myös maailman ihanin.

Kuinka minä rakastin sitä tänä päivänä! Auringonpaiste, virtaileva joki, varhaisen kesän lauhkea ilma, rakennusten, uusien ja vanhojen, liikkuva panoraama miten ihastuttavaa kaikki oli minusta! Minä istuin sivuistuimella kastellen kättäni kaiteen yli viileään veteen, Martinin vilkkaalla, reippaalla tavallaan osoitellessa ja selitellessä minulle kaikkea.

Pian oli sivuutettu vanha Paavalin kirkko auringossa säteilevine kultaristineen, sitten Lontoon silta, sitten Towerin linna ja Petturien portti, sitten uusi Thamesin silta, ja viimein meitä ympäröi alusten ja veistämöjen ja varastorakennusten piiri monine kivihiililaivoineen ja rantakauppiaineen, ja purtemme kiiti halki joen pinnalla kelluvain rippeiden ja hiilien sakan.

Lopulta tulimme kirkkaaseen vedenuomaan, jonka rannat olivat rämeiset ja josta saattoi nähdä meren etäällä siintävän, ja siellä, nousuveden vaikutuksesta hiukan keinuen, merilokki uhkean maston kohdalla kaareillen, oli Martinin laiva.

Se oli puinen kuunari, entinen dundeelainen Mary niminen valaanpyyntilaiva, mutta nyt uudelleen Scotiaksi ristitty, ja silmäni vettyivät, mielettömästi kyllä, ajatellessani, kuinka se oli kuljettanut Martinin kauas Antarktiksen aavikoihin ja tuonut hänet taas turvallisesti takaisin.

"Se on kaunis, eikö olekin?" sanoi Martin.

"On todella", vastasin, ja kaikista murheistani huolimatta olin tällä hetkellä täydelleen onnellinen.

Myöhästyimme puolen tuntia aamiaiselta, sillä höyryämme vastaan oli tullut ankara nousuvesi-virtaus, ja upseerit olivat lähteneet alas salonkiin. Mutta kannattikin tulla hiukan myöhään nähdäkseen, miten he kaikki harppasivat ylös kannelle ja vastaanottivat minut kuin kuningattaren ikään, saattaen minut tuntemaan enemmän kuin milloinkaan ennen, mikä ero on joutilaiden keikarien kohteliaisuuden ja toimen miesten käytöksen välillä.

"Halloo!" huusivat he.

"Suottehan meille anteeksi? Me arvelimme, että jotain oli tapahtunut ettekä tulisikaan", sanoi päällikkö, ja sitten hän asetti minut istumaan Martinin ja itsensä väliin.

Merkillistä kyllä — olin ensi hetkestä alkaen kuin kotonani tässä seurassa, ja jos joku otaksuu minun olleen hämilläni, koska olin sukupuoleni ainoa edustaja niin monen miehen seurassa, niin hän ei tunne naisen sydäntä.

He olivat hyvin rakastettavia minua kohtaan, ja vaikka tiesin, että minä vain edustin heille kotoista naismaailmaa, jota kukin odotti pian näkevänsä, oli yhtäkaikki suloista vastaanottaa heidän rakkautensa ensimäiset hedelmät.

Niinpä tapahtui parin minuutin kuluttua, että minä, jota oli pidetty mitättömänä ja keskusteluun kykenemättömänä, nyt juttelin vapaasti ja onnellisena, tehden huomautuksia ympäristöstäni ja kysellen milloin mitäkin.

Tein tietenkin monta mieletöntä kysymystä, jotka herättivät paljon naurua; mutta heidän naurunsa ei vähääkään loukannut minua, sillä jokainen tässä laivassa nauroi, yksinpä pöydässä tarjoilevat merimiehetkin ja etenkin muuan harmaahapsinen vanha merimies, jota jostain selittämättömästä syystä sanottiin "Siirapiksi".

Olin niin mielissäni kuullessani, kuinka he kaikki vetosivat Martiniin sanoen: "Eikö niin, tohtori?" tai "Ettekö ole samaa mieltä, tohtori?" ja vaikka oli outoa ja uutta kuulla Martinia nimitettävän tohtoriksi (minun "Huippuvuorten Martiniani"), oli se samalla hyvin ihastuttavaa.

Kun aamiainen oli päättynyt ja kahvia tarjoiltiin, lähetti päällikkö Siirapin hyttiinsä noutamaan suurta yhteistä valokuvaa heistä kaikista, joka oli otettu Mount Erebuksen juurella, ja kun se tuli, pyydettiin minua vertailemaan siinä olevia pörröisiä, tuimia, ruokkoamattomia ja parrakkaita keski-ikäisiä miehiä ympärilläni istuviin siroihin, siloposkisiin upseereihin ja arvaamaan kuka kukin oli.

Tietysti tein hirvittäviä erehdyksiä, ja pahin niistä oli se, kun vaihdoin Siirapin päällikköön, jolloin jälkimäinen hytkyi tuolillaan ja edellinen ulvoi ja tutisi, niin että kahvi läikkyi maahan.

Viimein oli aika miesten lähteä, ja minä menin kannelle katsomaan heidän lähtöään höyryveneessä, ja sitten ei jäänyt laivaan muita kuin Martin ja minä ja kokki sekä laivapoika ja muutamia laivamiehiä, Siirappi niiden joukossa.

Tiesin että nyt oli otollinen aika puhua, mutta olin liian ahnas jokaiselle onnenhetkelle alkaakseni kertoa surujeni tarinaa ja kun Martin ehdotti että menisimme katsomaan laivaa, niin seurasin häntä, ja hän näytti minulle kronometrit ja sekstantit ja reet ja sukset ja aeronauttiset varustukset ja ilmapallon ja kaksipiippuiset pyssyt ja paikan, missä säilytetään paloöljy ja puuvillaruuti jään räjähyttämiseksi ja ilmanpitävästi suljetut tina-astiat laivaväen ruokavaroja varten, sekä ruuman, jossa siperialaisten koirien ruoka, kuivattu kala ja laivakorput säilytettiin, ja juuri eläintieteelliseen puutarhaan hoidettaviksi lähetettyjen koirien tyhjän häkin.

Kaiken lopuksi hän näytti minulle oman hyttinsä, joka minua huvitti enemmän kuin mikään muu, se kun oli sellainen mukava pikku paikka (vaikka minua olisi haluttanut siellä hiukan siistiä). Lääketieteelliset varustukset, kirjat, hyllymäinen vuode ja pöydällä oleva soma valokuva ruusujen ympäröimästä kotimajasta tekivät sen niin kodikkaaksi, että melkeinpä olisin itsekin suostunut lähtemään Antarktikseen sellaisessa viihtyisässä kojussa.

Näin oli kulunut kaksi tuntia, vaikka ne olivat lentäneet kuin kaksi minuuttia, laivapojan tullessa ilmoittamaan, että teepöytä oli katettu salonkiin, ja silloin minä solahdin alas sinne kuin olisi laiva ollut omani. Ja tuskin olin vajonnut päällikön kapean pöydän päässä olevaan, lattiaan kiinnitettyyn tuoliin, teetarjotin edessäni, kun lapsuudenaikain muistelmat kerkeinä pulpahtivat esiin, enkä voinut vastustaa tuota jokaisen tytön sydämeen kätkettyä keimailuhalua, vaan rupesin urkkimaan, oliko Martin paljonkin minua ajatellut.

"Lyönpä vaikka vetoa", sanoin, "ettet voi muistaa missä ensi kerran tapasimme toisemme."

Hän muisti — se oli hänen kotonaan, hänen äitinsä pienessä valkoisessa huoneessa, missä köynnöskasvit vihannoivat kaltevan katon alla.

"No mutta sitä et ainakaan muista mitä teit, kun ensimäisen kerran jouduimme puheisiin."

Senkin hän muisti — hän seisoi käsillään nojaten jaloillaan seinää vasten ja ylösalaisin käännetyt kasvot melkein kiinni matossa.

"Mutta sinä olet unohtanut, mitä sitten tapahtui?" Ei sitäkään — minä olin pyytänyt William Rufusta ja häntä vuoteeseeni, ja he olivat käyneet istumaan toinen toiselle puolelle minua, toinen toiselle.

Kuinka me nauroimme! Me nauroimme kaikelle; me nauroimme tyhjää; me nauroimme kunnes itkimme, mutta sittemmin olen useasti ajatellut sen johtuneen osittain siitä, että sydämemme sisimmässä tiesimme liikkuvamme traagillisten tapahtumain partaalla.

Martin ei kertaakaan maininnut mieheni nimeä, ei naimistani, eikä isälleni, piispalle ja isä Danille kirjoittamiaan kirjeitä, joiden varoitukset olivat niin kauhistuttavasi toteutuneet, mutta yhtäkaikki oli meillä vakaviakin hetkiä, kuten esimerkiksi istuessamme kumartuneina suuren merikartan yli, jonka hän oli levittänyt pöydälle näyttääkseen minulle laivan kulkuväylän Suuressa Tuntemattomassa. Istuimme toistemme olkapäähän nojaten niin likitysten, että päämme melkein koskettivat toisiansa, ja saatoin nähdä kuvani hänen silmissään, kun hän kääntyi minua puhuttelemaan.

"Sinä olit hiukan alatuulessa eilen, laivatoveri — mistä se johtui?" kysyi hän.

"Oh, me… voimme jutella siitä joskus toiste, vai mitä?" vastasin, ja sitten me molemmat nauroimme jälleen, taivas ties miksi, ellei senvuoksi, että tunsimme sielujemme olevan avaantumaisillaan toisillemme.

Oi, mikä hilpeä, ihmeellinen, sydäntä paisuttava päivä! Mutta niin joutuin ei ole koskaan mikään päivä kulunut. Puoli seitsemän sanoi Martin, että meidän oli palattava kaupunkiin, tai myöhästyisin päivällisiltä, ja parin minuutin kuluttua olimme höyryvenheessä, joka oli palannut meitä noutamaan.

Minulla oli ollut niin hauskaa laivassa, että lähetin sille lentomuiskun, kun läksimme liikkeelle, jolloin kannella seisova Siirappi, arvellen sen hänelle aiotuksi, palautti tervehdykseni hellällä mielihyvällä, joka uudelleen houkutteli hurjia naurunpurskahduksia Martinilta ja minulta.

Paluumatkalla Martin jutteli kaiken aikaa eräästä suunnitelmastaan, joka hänellä oli tekeillä. Hän aikoi palata Napaseutuihin pystyttääkseen siellä jonkun koneiston, josta tulisi ihmiskunnalle olemaan suuri hyöty, ja istuessani aivan liki häntä ja katsoessani hänen säihkyviin silmiinsä — ne olivat vielä yhtä siniset kuin sinisin meri — toistin toistamistani: "Kuinka mainiota! Kuinka loistavaa! Miten suurenmoinen työ se on oleva maailmalle!"

"Eikö ole?" sanoi hän, ja hänen silmänsä sädehtivät kuin hänen poikana ollessaan.

Näin kului matkamme, meidän sitä huomaamatta, eikä aikaakaan kun jo taas olimme Westminsterin sillalla, ja silloin vasta johtui mieleeni, etten ollut virkkanut hänelle mitään siitä huolestuttavasta ja vakavasta aineesta, josta olin aikonut puhua.

Lähestyessämme hotelliamme vierivät ohitsemme oven eteen jotenkin silmiinpistävät nelivaljaiset vaunut, joista automobiilihuntuun verhottu nainen huiskutti meille kättään.

Se oli Alma, joka mieheni ja Eastcliffin seurueen kanssa palasi kilpa-ajosta, ja niin pian kuin kohtasimme toisemme katuvieruksella, alkoi hän ihmetellä virkeää ulkonäköäni.

"Sanoinhan kultaseni, että meri-ilma piristäisi sinua!" virkkoi hän, ja sitten hän lisäsi, ettei ollut olemassa sen varmempaa kaunistuskeinoa nuorelle tytölle kuin onni, ja tämä lisäys olisi kylläkin ollut herttainen, jos se vain olisi ollut tarkoitettu herttaisesti.

Ruvettiin keskustelemaan yhteisistä päivällisistä sinä iltana, mutta minä estelin, ja jättäen hyvästi Martinille, joka hellästi likisti kättäni, juoksin yläkertaan hissiä odottamatta, sillä ikävöin päästä omaan huoneeseeni voidakseni yksinäisyydessä kerrata muistissani päivän tapahtumat.

Kamarineitini tuli sisään kerran tai kahdesti ja kertoi niistä suurellisista Derby-päivällisistä, joita pidettiin alhaalla, mutta ne eivät minua vähääkään liikuttaneet, ja kun olin saanut parisen suupalasta niellyksi, kävin levolle — osaksi päästäkseni rauhaan Pricestä, jotta voisin yhä uudelleen muistutella mieleeni kaikkea, mitä oli puhuttu ja tehty laivalla tänä onnellisena päivänä.

Tätä kesti luullakseni iltamyöhään, ja vielä silloin, kun muistini siivet alkoivat herpaantua ja minä olin vaipumassa, uneen, olin kuulevinani Martinin sanovan "laivatoveri", ja vastasin "niin" aivan ääneen, ikäänkuin hän olisi ollut kanssani tuossa epämääräisessä ja ihanassa maassa, joka on unen ja valveillaolon rajalla.

Kuinka salaperäistä, kuinka taikamaista, kuinka ihmeellistä!

Herätessäni aikaisin aamulla, auringonsäteitten täyttäessä huoneeni ruusuhohteella, oli Martin ensimäinen selvä ajatus, joka sukelsi tietoisuuteeni unen usvista, ja kyselin itseltäni, mistä se johtui, että olin niin iloisella päällä, vaikka minulla oli niin monta murheen syytä. Sitten äkkiä — niin äkkiä kuin nopea auringonvälähdys pyyhkäisee meren yli — tiesin, että nyt oli tapahtunut, mikä oli kauan ollut määrätty, että se ihmeellinen uudestisyntyminen, se suuri ilmestys, se ihastuttava salaisuus, joka saapuu kaikille naisille maailmassa, oli tapahtunut minullekin.

Minä olin rakastunut.

Olin rakastunut Martin Conradiin.

Viideskymmeneskahdes luku.

Iloni oli lyhytikäinen. Tuskin olin päässyt selville siitä, että rakastin Martin Conradia, kun jo omatuntoni soimasi minua siitä. Olin naimisissa, ja synnillistä oli rakastaa muita kuin omaa miestänsä.

Olisi mahdotonta kuvailla, mikä kauhu minut valtasi tätä ajatellessani. Se riisti kaiken päivänpaisteen taivaaltani, joka vielä tuokio sitten oli näyttänyt niin kirkkaalta. Se iski päälleni kuin ukonilma salamoineen, survaisten onneni syvyyksien kuiluun.

Uskonnollinen tunteeni, kaikki, mitä minulle oli opetettu avioliittosakramentin pyhyydestä, tuntui nousevan syyttäjäkseni. Synnintuntoa miestäni kohtaan en tuntenut. Ajattelin vain syntiäni Jumalaa kohtaan.

Ensimäinen seuraus oli, että huomasin nyt mahdottomaksi puhua Martinille miehestäni ja Almasta. Erotuumat saivat nyt mennä menojaan. Kuinka voisin nyt syyttää miestäni, kun olin itse samassa asemassa? Jos hän rakasti toista naista, niin rakastin minä toista miestä.

Tuskassani ja säikähdyksessäni näin vain yhden keinon vapautua siitä saastaisesta kuormasta, johon synnillinen sydän minut sitoi, — nimittäin intohimoni kuolettamisen. Päätin sen tehdä. Päätin taistella rakkauttani vastaan, voittaa sen ja tuhota sen.

Ensimäinen yritykseni tähän suuntaan oli aika kömpelö. Koetin välttää kiusausta kieltäytymällä tapaamasta Martinia kahden kesken.

Kolme tai neljä päivää tein voitavani pitääkseni hänet loitolla milloin minkin huonon tekosyyn nojalla, kun hän (mikä tapahtui useasti päivässä) tuli minua tervehtimään. Milloin olin juuri lähtenyt kaupungille, milloin olin juuri palannut kotiin, tai olin uupunut ja sairas.

Sydäntäni kirvelti, mutta olisin hyvin jaksanut kantaa oman tuskani, ellen olisi ollut tietoinen siitä, että tuotin hänellekin tuskaa.

Kamarineitini, joka oli heti ruvennut Martinia kannattamaan, palasi useasti huoneeseeni annettuaan hänelle tällaisen valheellisen vastauksen ja sanoi:

"Armollinen rouva olisi nähnyt hänen kasvonsa, kun sanoin teidän olevan sairaana. Olisi voinut luulla minun pistäneen veitsen hänen rintaansa."

Kaikki näyttivät olevan salaliitossa työntääkseen minut Martinin syliin — Alma ennen kaikkea. Ollen nainen hän luki salaisuuteni, ja älysin ensi hetkestä alkaen, että hän halusi puolustaa omaa suhdettansa mieheeni asettamalla minut samaan asemaan Martiniin nähden.

"Oletko tavannut herra Conradia tänään?" oli hänen tapansa kysellä.

"En tänään", vastasin silloin.

"Et! Ja vaikka olette niin vanhoja ystäviä! Ja vielä asutte samassa hotellissa!"

Kun hän näki, että minä ponnistelin kovasti vastaan, muistutti hän miestäni hänen aikomuksestaan pyytää Martinia syömään päivällistä kanssamme, ja niinpä eräänä iltana kokoontui pieni seurue kutsuvieraita hotelliimme.

Martin tuli, ja olin onnellinen tavatessani hänet seurassa, vaikka sydäntäni kaiveli ja nöyryytti nähdä mikä ero oli olemassa hänen ja mieheni sekä hänen ystäväinsä välillä, ja niissä ilmapiireissä, missä Martin ja minä elimme.

Arvaan että he tunsivat sen itsekin, sillä vaikka hevoset ja koirat ja kilpa-ajot olivat heidän tavallisena puheenaiheenaan, kuuntelivat he äänettöminä Martinin hiomattomalla, vilkkaalla, runollisella tavallaan (kaikki tutkimusretkeilijät ovat runoilijoita) jutellessa suuren Napayön ihanuudesta, pilvettömästä Napaseudun päivästä, keskiyön rauhasta ja jäätikköjen kuutamosta, joka oli ihastuttavin, salaperäisin, surumielisin, mutta hurmaavin valaistus, minkä maapallolla saattoi nähdä.

"Kumma, ettette palaa takaisin antarktisiin seutuihin, jos ne kerran ovat niin kiehtovia", virkkoi Alma.

"Kyllä palaankin. Olkaa varma siitä, että palaan", sanoi Martin, ja sitten hän kertoi heille samaa kuin minulle höyryvenheessä, mutta seikkaperäisemmin ja vielä lennokkaammin — kertoi suuresta suunnitelmastaan, jolla hän aikoi pelastaa ihmishenkiä ja muullakin tavalla hyödyttää ihmiskuntaa.

Satoja vuosia oli seikkailuhalu ja sankaritekojen maine sekä toivo oppia tuntemaan maapallo, jossa elämme, suunnannut ihmisen tien tähän saakka koskemattomiin napaseutuihin; mutta nyt oli aika hänen käyttää hyväkseen täten saavutetut tiedot.

"Miten?" kysyi mieheni.

"Hankkimalla itselleen sellaisen mahdin, että hän kykenee kuusi, kahdeksan, kymmenen päivää ennakolta ennustamaan minkälainen ilma on tulossa suuressa osassa purjehduskelpoista ja asuttua maailmaa-pystyttämällä langattomia lennätinasemia mahdollisimman likelle napaseudun laajaa jäävyöhykettä, josta jäävuoret ja lumimyrskyt tulevat, niin että kymmenessä minuutissa voimme lennättää, puolelle eteläpallolle: Olkaa varuillanne. Nyt se on tulossa, ja siten pelastaa miljoonia ihmishenkiä haaksirikosta ja satoja miljoonia rahassa."

"Mainiota, kautta Jupiterin!" huudahti Eastcliff.

"Repäisevää kerrassaan!" huudahti herra Vivian.

"Naurettava houre!" mutisi mieheni, mutta vasta Martinin poistuttua, ja silloin Alma nähdessään minun hehkuvan innostuksesta, sanoi:

"Kas siinä mies! Minua ihmetyttää, Mary rakkaani, ettet enemmän seurustele hänen kanssaan. Pian hän lähtee taas maailman toiseen päähän, ja silloin kadut, ettet käyttänyt tilaisuutta hyväksesi."

Hänen sanansa iskivät minuun kuin ampiaisen pistos, mutta en voinut vastustaa niitä, ja kun Martin pari päivää myöhemmin tuli noutamaan minua Maantieteelliseen seuraan, missä hänen päällikkönsä, luutnantti ——n, oli pidettävä esitelmä retkikunnastaan, niin muitta mutkitta läksin.

Voi sitä eroa, mikä oli olemassa tämän maailman ja sen maailman välillä, jossa minä olin elänyt viimeiset kuusi kuukautta! Siellä näytti olevan kaikki, mikä Englannissa oli parasta, miehet, jotka kehittivät maailmaa eteenpäin, ja naiset, jotka olivat heidän vaimonsa ja työtoverinsa.

Luentosali muistutti suuren vadin sisäpuolta, ja minä istuin Martinin vieressä permannolla, juuri vastapäätä puhujalavaa ja päällikköä.

Hänen esitelmänsä, jota valaisivat monet taikalyhtykuvat retkikunnan vaiheista, oli hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka hirvittävän jylhä, ja hänen kuvaillessaan, mitä kärsimyksiä heillä oli ollut kestettävänä pitkällisessä lumipyryssä eräällä ylätasangolla, kun ruoka ja polttoaineet olivat olleet vähissä eikä ollut enää paljon toivoa kotiinpääsystä, minä tapasin itseni tunnustelemassa Martinin kättä ollakseni varma siitä, että hän oli tallella.

Lopuksi päällikkö puhui itsestään ja sanoi vaatimattomasti, ettei hän olisi milloinkaan voinut saavuttaa 87:ttä leveysastetta, ellei hänen miehistönsä olisi ollut paras ja uljain, mitä mikään laiva koskaan on kulettanut.

"Ja vaikka he kaikki olivat erinomaisia tovereita", virkkoi hän, "oli joukossa yksi, jonka voin erikoisesti mainita tekemättä vääryyttä muille. Tarkoitan retkikuntamme nuorta tohtoria — Martin Conradia. Martinilla on nyt omat tuumansa, hän suunnittelee matkaa Antarktikseen tehdäkseen siellä suurenmoisen kokeen ihmiskunnan hyväksi; ja jos, ja kun hän lähtee sinne, sanon: 'Onnea matkalle ja Jumala siunatkoon häntä!'"

Nämä jalomieliset sanat vastaanotettiin yleisillä suosionosoituksilla, Martinin istuessa punehtumassa kuten suuri koulupoika, kun hänet esitetään sisartensa tyttöystäville.

Minusta tuntui ettei kauniimpaa puhetta olisi voinut pitää, ja minua halutti itkeä pelkästä ilosta.

Palattuani hotelliin minä todella itkin, vaikka toisesta syystä. Minä ajattelin isääni ja ihmettelin, miksei hän ollut odottanut.'

"Miksei, miksei, miksei?" kyselin itseltäni.

Viideskymmeneskolmas luku.

Seuraavana aamupuolena Martin tulla tupsahti arkihuoneeseeni kirjepinkka kädessään, sanoen:

"Kyllä se päällikkö eilen oli tavattoman hyvä, mutta katsos, mihin pinteeseen hän on minut saattanut."

Kirjeet olivat eri sanomalehdiltä sisältäen valokuva- ja haastattelupyyntöjä, ja yksi Lontoon suurimmista lehdistä anoi erikoista kirjoitusta tekeillä olevan kokeilun laadusta ja tarkoituksesta.

"Mitä minun pitää tekemän?" sanoi hän. "Suutani minä kyllä osaan soittaa, mutta kirjoittamaan minä en pysty, en kautta sieluni. Mutta sinä pystyt, olen varma siitä, että pystyt. Sinä voisit kirjoittaa kuin Robinson Crusoe. Etkö sinä tahtoisi kyhätä kirjoitusta, jos minä sanon sinulle, mitä siihen pannaan?"

Ei auttanut vastusteleminen. Ja sydämeni syvimmässä olinkin hyvin mielissäni voidessani esittää omalletunnolleni sen tekosyyn, että olin tarpeellinen Martinille, enkä niinmuodoin voinut häntä karttaa.

Niinpä istuimme kaiken päivää yhdessä, ja vaikka tuntui kuin olisin kosken kuohuissa kiitänyt seuratessani Martinin vinhaa ja kuvarikasta puhetta, tein voitavani sovitellakseni hänen hajanaiset selityksensä yhtäjaksoisiksi lauseiksi, ja kun kirjoitus oli valmis ja luin sen hänelle ääneen, oli hän ylen ihastunut.

"Mainiota! Sanoinhan, että osaat kirjoittaa kuin Robinson Crusoe!"

Se julkaistiin ja herätti suurta huomiota, sillä minne vain menin, kuulin ihmisten juttelevan siitä, ja joskohta toiset sanoivat: "Loruja!" ja toiset mieheni tavalla sanoivat: "Houreita!" niin oli sen käytännöllisenä seurauksena se, että mainittu suuri sanomalehti pani toimeen yleisen rahankeräyksen kootakseen varoja Martinin suunnitelman toteuttamiseksi.

Se tuotti hänelle suunnattoman kirjevaihdon, niin että hän joka aamu toi luokseni kasoittain kirjeitä ja pyysi surkeana minun apuani vastauksien laatimiseen.

Tiesin että olisi vaarallista antautua kiusauksille alttiiksi, mutta kaiken lopuksi tuli, että istuimme arkihuoneessamme yhdessä päiväkaudet, kirjoittaen vastauksia epäileväin kyselyihin, luottavain onnitteluihin ja avuntarjouksiin, joita tuli retkikuntaan pyrkiviltä ihmisiltä.

Olipa se iloa! Se oli minulle uuden elämän kajastusta. Mutta suurin onni oli kuitenkin varjella Martinia häntä itseään vastaan, estää häntä ylen suuresta anteliaisuudesta — sanalla sanoen pitää hänestä äidillistä huolta.

Monet niistä kirjeistä, jotka hän vastaanotti, olivat pelkkää kerjuuta. Hän ei ollut rikas, mutta hän ei voinut vastustaa, kun hänen sääliväisyyteensä vedottiin, varsinkin jos avunpyytäjä oli nainen, ja minulla oli täysi työ estää häntä kaikkia rahojaan hävittämästä.

Toisinaan pistäytyivät mieheni ja Alma katsomaan työskentelyämme, ja silloin silmäni hohtivat syvemmin hänen sanoessaan:

"Minä kynnän toisten vasikoilla, kuten näette."

"Kyllä näen", vastasi silloin mieheni, kiinnittäen monokkelinsa lujemmin silmäänsä ja paljastaen etuhampaansa tuskaisessa irvistyksessä.

"Juuri tällaisesta Mary kulta pitää", virkkoi Alma puolestansa. "Luulenpa että hän mieluummin istuisi tässä kolkossa huoneessa kirjoittamassa kirjeitä herra Conradille kuin kantaisi kruunuansa kuninkaan kruunajaisissa."

"Juuri niin, rouva; sellaisia naisia on todella olemassa", vastasi silloin Martin iskien häneen lujan katseen, ja kun Alma oli poistunut (keveästi nauraen, mutta sama säikähtynyt ilme silmissään, jonka olin ennenkin huomannut), virkkoi hän ikäänkuin itsekseen puhuen:

"Minä vihaan tuota naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä toisinaan mieleni tallata häntä jalallani."

Viimein tultiin polttopisteeseen. Eräänä päivänä Martin ryntäsi alakertaan ollen ihan suunniltaan poikamaisesta ihastuksesta. Hän kertoi, että koko tarvittava rahasumma oli saatu kerätyksi ja että sanomalehden omistaja aikoi juhlia yrityksensä onnellista päätöstä panemalla toimeen yleiset aamiaiset jossain hotellissa, ja vaikkei juhlassa pitänyt olla naisia läsnä, oli lehterillä varattu paikkoja muutamille, minulle niiden joukossa.

Aamiainen oli melkein lopussa, puheiden aika — oli tulossa, ja lehterillä istuvat naiset surisivat kuin mehiläiskeko, kun minä saavuin paikalleni. Vieressäni istui kaksi vilkasluontoista amerikkalaista naista, jotka olivat melkein yhtä kiihtyneet kuin minä ja tähystelivät alhaalla istuvia miehiä kiikarillaan koettaen arvata, kuka heistä oli Martin, jolloin minä turhamaisuuteni kannustamana ja omistusoikeuteni tunnossa osoitin heille, missä hän istui, ja lainasin sitten heiltä kiikarin katsoakseni puheenjohtajaa.

Kun Martin nousi vastaamaan hänen juhlapuheeseensa, vastaanotettiin hänet innokkailla tervehdyshuudoilla, mutta minä olin niin hermostunut, että tuskin kuulin mitään. Hänkin oli hermostunut, sen näin selvästi, sillä lausuttuaan pari sanaa kiitokseksi, alkoivat hänen kätensä hapuilla papereissa, jotka sisälsivät yhdessä valmistamamme puheen. Hän yritti lukea niistä, mutta sekaantui ja pudotteli papereitaan.

Tuskanhiki helmeili otsallani ja kurkustani alkoi kuulua outoa ääntä, kun Martin äkisti paiskasi paperinsa pöydälle ja virkkoi aivan muuttuneella äänellä:

"Laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, en ole koskaan eläessäni voinut kirjoittaa puhetta, ja kuten näette, en voi lukeakaan sitä, mutta tiedän sanottavani, ja puhun sen teille juuri niinkuin se on minulla mielessä."

Ja niin hän koruttomaan merimiestapaansa, erinomaisen selvästi, vakuuttavasti ja luonnollisesti, joskaan ei aina kielellisesti virheettömästi, siniset silmät yhtenä tulenhehkuna, selitteli meille tarkotusperänsä ja toiveensa.

Ja lopuksi hän virkkoi:

"Hänen armonsa, puheenjohtaja, mainitsi jotain luonnon suuren yksinäisyyden hyvästä vaikutuksesta ihmisen luonteeseen. Voin todistaa sen todeksi. Olkoon ken tahansa täällä, missä on yllin kyllin kaikkea, mitä haluaa, niin hän ei voi kuvailla, kuinka ihmeellisin ja oudoin tuntein mieli kääntyy Herran puoleen pyytäen häntä pitämään kättänsä päällämme ja auttamaan meitä, kun olemme siellä yksinäisyydessä, tyhjin, nälkäisin vatsoin.

"En tiedä missä olitte viime joulupäivänä, laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, mutta tiedän missä itse olin. Olin 85:nnellä leveysasteella, 163:nnella pituusasteella, Mount Darwinista neljä peninkulmaa etelään ja kolmekymmentä peninkulmaa länteen. Olimme sillä pienellä löytöretkellä, jonka minä olin saanut johtaakseni ja josta päällikköni on tehnyt aivan liian suuren asian. Kun sinä aamuna kömmimme ulos makuusäkeistämme, ei silmänkantamalla ollut muuta nähtävänä kuin peninkulmittani aaltoilevia lumiharjuja seitsemäntuhatta jalkaa korkealla tuulisella ylätasangolla, repeämiä täynnä olevan jäätikön ympäröimänä, joka katkaisi meiltä pääsyn merelle.

"Meitä oli kuusi siinä seurassa, eikä meistä yksikään ollut liian hyvä paratiisiin astumaan. Mutta me muistimme mikä päivä oli, ja meitä halutti tuntea, ettemme olleet aivan peräti pois suljetut kristittyjen ihmisten maailmasta — sisaristamme ja veljistämme, jotka nyt katona viettivät jumalanpalvelusta. Niinpä kaivoin esille pienen rukouskirjani, jonka äitini pisti arkkuuni matkalle lähtiessäni, ja kaikki me seisoimme piirissä lumessa paljastetuin päin — pörröinen, pahannäköinen seurue me olimmekin, partaveistä kun ei ollut meistä yksikään nähnyt kuukauteen — ja minä luin päivän rukouksen, ensimäisen ja toisen Vesperin, Laudate dominumin ja lopuksi De profundis-virren.

"Luulen että olimme paremmalla mielellä sen tehtyämme, mutta sanotaan että elämän surullinen ja naurettava puoli ovat aina toistensa kintereillä, ja niinpä nytkin, sillä tuskin olin lukenut nämä juhlalliset sanat: 'Syvyyksistä me tykösi huudamme, oi Herra, Herra kuule huutomme', kun vanha Siirappi siihen tokaisee leveällä murteellaan: 'Ja siunatkoon Jumal' poloisia akkojam' ja morsiammia viel' yhä eteenpäin.'"

Jos Martin lisäsi vielä jotain, niin ei kukaan sitä kuullut. Miehet niistivät äänekkäästi nenäänsä ja naiset lehterillä itkivät peittelemättä.

"Niin, niin, mies, joka osaa sillä tavalla puhua, avatkoon vaikka kaikki kirjeeni ja sähkösanomani", sanoi toinen amerikkalaisista naisista, pyyhkien vetisiä silmiään kursailemalta.

En tiedä mitä tein tai miltä näytin, ennenkuin nainen, joka oli lainannut minulle kiikarinsa, kumartui puoleeni sanoen:

"Anteeksi, mutta sallitteko minun kysyä, oletteko hänen vaimonsa?"

"En, en", vastasin kiireisesti ja kiihkeästi, mutta Jumala yksin tietää, kuinka se kysymys minua vihlaisi.

Minä olin astunut väärään suuntaan ja tiesin sen. Ylpeyteni, iloni, onneni astuivat minua syyttämään, ja mennessäni levolle sinä iltana olin mielestäni kuin rikoksentekijä.

Viideskymmenesneljäs luku.

Koetin etsiä turvaa uskonnostani. Joka päivä tai oikeammin kaiken päivää minä nöyrästi anoin taivaalta anteeksiantoa rakkauden synnistä.

Naimisiin jouduttuani olin laiminlyönyt monta pientä uskonnollista toimitusta (kuten ristimerkin tekemisen pöydästä noustuani), jotka nyt otin uudelleen käytäntöön, ja kun Martinin kertomus muistutti mieleeni, että olin luvannut tuon tuostakin lukea äitini sielun puolesta De profundis-virren, sanelin sen nyt kerran päivässä. Arvelin näiden velvollisuusharjoitusten tuottavan minulle jonkin verran mielenrauhaa, mutta niin ei käynyt.

Totta on, että rakkauteni Martinia kohtaan oli sitä laatua, jota maailmakin sanoo puhtaaksi. Siinä ei ollut minkäänlaista kuonaa; mutta yhtäkaikki luulin olevani syypää aviorikokseen — sydämen aviorikokseen.

Joka aamu menin aikaisin messuun, mutta palatessani sieltä elämän jokapäiväisiin toimituksiin, en tuntenut enää samaa mielen uudistusta ja sydämen puhdistusta kuin ennen.

Menin entistä useammin synninpäästölle — alussa kahdesti viikossa, sitten joka toinen päivä, sitten joka päivä. Mutta entinen ilon ja puhdistuksen tunnelma pysyi kuin pysyikin poissa. Rippi-isäni oli vanhanpuoleinen mies, jonka värähtelevä ääni tuntui penkovan olemukseni syvimpiä syvyyksiä. Hän oli kovin huolissaan tilastani ja neuvoi minua yötä päivää rukoilemaan Jumalalta tukea kiusauksessani.

"Kiusaaja ahdistaa sieluasi, lapseni", sanoi hän. "Taistele häntä vastaan, tyttäreni."

Koetin seurata hengellisen isäni kehoitusta, mutta kovaa se oli. Kun Martin vain tarttui kiinni käteeni ja katsoi minua silmiin, hävisivät hyvät päätökseni siinä tuokiossa.

Tämä tuima kamppailu sydämeni ja sieluni välillä vaikutti lopulta haitallisesti terveyteeni. Minun ei enää tarvinnut teeskennellä sairautta, olin todella pakotettu pysymään huoneessani, mutta sielläkin rakkauteni Martiniin uhkaavan miekan tavalla häilyi pääni päällä.

Price lauloi alinomaa hänen ylistystänsä. Martin oli niin älykäs, niin reipas, niin voimakas, niin miehekäs; toisin sanoen hän oli täydellinen ja moittia ei voitu ketään, joka häneen rakastui.

Melkein joka aamu hän toi minulle kimpun kasteen kostuttamia kukkia, jotka Martin oli ostanut Covent Gardenista. Minua halutti pitää ne luonani, mutta havaittuani, että ne johtivat ajatukseni alati sen luo, joka ne oli lähettänyt, keksin toisen tai toisen tekosyyn lähettääkseni ne arkihuoneeseen, jotta pääsisin näkemästä niitä.

Eipä aikaakaan kun Price, muistaen entiset tekosyyni, alkoi luulla, että vain teeskentelin sairautta kiusatakseni Martinia, ja rupesi kursailemattomaan tapaansa nuhtelemaan minua kuin lasta ikään.

"Jos minä olisin armollinen rouva, en hennoisi", sanoi hän. "En todella hennoisi. Ei miehet tällaisia metkuja ymmärrä. Ei ne muuta ole kuin pelkkiä lapsia, ne miehet, kun ne oppii tuntemaan."

Aloin pitää Priceä mieluisena paholaisena, jonka saatana oli lähettänyt minua kiusaamaan, ja totta puhuakseni, hän toisinaan antoi aihetta sellaiseen otaksumiseen. Eräänä päivänä hän virkkoi:

"Olisinpa minä sidottu mieheen, joka ei minua rakastaisi ja jota en minä rakastaisi, ja joku toinen, kymmenen kertaa häntä parempi, odottaisi minua, niin en minä vain kursailisi. Meidän naisten täytyy totella sydäntämme, eikä se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus."

Silloin minä nuhtelin häntä kiivaasti ja kyselin, oliko hän unohtanut puhuvansa emännälleen ja naimisissa olevalle naiselle, mutta kaiken aikaa tiesin olevani suuttunut itseeni enkä kamarineitiini, sillä hän oli vain pukenut omat kalvavat ajatukseni sanoiksi.

Olin ollut vuoteessa noin viikon ajan, kun Price tuli huoneeseeni kirje kädessään ja voitonriemuinen katse mustissa silmissään.

"Kas niin, armollinen rouva! Mitä minä sanoinkaan! Armollinen rouva on seurannut omaa päätänsä, ja nyt hän on karkoitettu tiehensä. Hän on lähtenyt pois hotellista ja aikoo ruveta asumaan laivassansa."

Säikähdin pahanpäiväisesti ja osittain siitä syystä käskin hänet ulos huoneesta sillä uhkauksella, että hänen oli tykkänään poistuttava luotani, jos hän vielä kerran käyttäisi sellaista kieltä. Mutta olen varma siitä, että hän ovenraosta näki minun ottavan Martinin kirjeen pöydältä, jonne sen olin paiskannut, ja painavan sen huulilleni.

Kirje ei sisältänyt mitään erikoista. Martin vain ilmoitti lähtevänsä Tilburyyn muutamiksi päiviksi vastaanottamaan vanhan laivansa uuden yhtiön nimessä, mutta siinä oli seuraava jälkikirjoitus:

"Lähetä minulle sana, jos voin jotain tehdä puolestasi, ja minä saavun salaman nopeudella."

"Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on tekeminen?" mietin. Sieluni tuomitsi synnilliseksi kaiken mitä sydämeni halasi, eikä uskonto ollut tehnyt mitään vapauttaakseen minua rikollisen intohimoni vaivoista.

Eräänä iltana, kun Alma ja mieheni, jotka kaiken aikaa liehuivat Lontoon huvikauden iloissa, olivat menneet Grosvenor Squareen eräisiin kutsuihin, minä sain äkillisen sydänkohtauksen ja olin pakotettu menemään vuoteeseen, jolloin Price, joka älysi, että nyt olin todenteolla sairas, pyysi Hobsonia, mieheni palvelijaa, noutamaan isäntänsä heti kotiin.

"Teidän mieliksenne voin mennä", sanoi Hobson, "mutta turhaa vaivaa se on."

Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin tuoden mieheni vastauksen: "Lähetä tohtoria hakemaan."

Price tästä sekä suuttui että hämmentyi, ja kun hän ei tietänyt muiltakaan neuvoa, lähetti hän Martinille laivaan sähkösanoman, jossa ilmoitti minun sairastuneen ja kysyi ketä lääkäriä hänen oli käytettävä.

Tunnin kuluttua tuli sähkösanoma, mutta ei Tilburysta, vaan Portsmouthista: Se kuului:

"Noutakaa tohtori — — Brook Streetillä. Saavun heti."

Tästä kaikesta en tietänyt mitään, ennenkuin Price voitonriemuinen katse taas silmissään tuli huoneeseeni heiluttaen kädessään Martinin sähkösanomaa.

"Ethän vain ole sähköttänyt herra Conradille?" sanoin.

"Kuinkas muuten", vastasi Price. "Kun ei oma herra välitä rouvastaan tuon taivaallista ja täällä on likitienoilla se, joka antaisi vaikka molemmat silmänsä, jos voisi estää kipua hänen pikkusormestaan, niin mitäs muuta tässä on tehtävä?"

Minä sanoin hänelle mitä ei ollut tehtävä. Lääkäriä ei saanut noutaa, ei missään tapauksessa, ja kun Martin tulisi, oli hänen tehtävä hänelle selväksi, että hän oli toiminut omalla vastuullaan.

Puoliyönaikaan Martin tuli ja astui Pricen johtamana huoneeseeni pitkässä, väljässä, tomuisessa päällystakissa. Minä punastuin ja vapisin hänet nähdessäni, sillä hänen kasvoissaan, kuvastui selvästi se jännitys ja tuska, jota hän oli puolestani kärsinyt, ja kun hän hymyili nähdessään minut terveempänä kuin oli otaksunut, häpesin sydämeni perimmäiseen sopukkaan asti.

"Nyt olet pahoillasi, kun huomaat tehneesi niin pitkän matkan aivan suotta", virkoin.

"Pahoillani?" vastasi hän. "Kautta kaikkien pyhien, tahtoisinpa matkustaa vielä pitemmälle joka ilta, kunhan vain matkan lopussa saisin nähdä sinut noin kukoistavana."

Hänen siniset silmänsä säteilivät kuin pilvien takainen a urinko juonutta julminkaan silmäys ei olisi voinut tuottaa minulle enemmän tuskaa.

Koetin pidättää kasvojani ilmaisemasta mielenliikutustani ja kysyin oliko hänen Portsmouthista onnistunut heti päästä Lontoon junaan, kun hän oli saapunut niin aikaisin.

"Ei, ei. Ei kulkenut mitään junaa ennen yhtätoista."

"Miten sitten jouduit niin sukkelaan tänne?" kysyin, ja vaikkei hän ensin tahtonut sitä ilmaista, sain sen lopulta urkituksi — hän oli vuokrannut automobiilin ja kulkenut yhdeksänkymmenen peninkulman matkan Lontooseen, kahdessa ja puolessa tunnissa.

Tämä musersi minut. En voinut puhua. Luulin tukehtuvani. Maatessani siinä, nähden Martinin niin likellä, pelkäsin itseäni enkä tietänyt mitä seuraavassa tuokiossa tekisin. Mutta viimein, masentaen kovalla voimainponnistuksella tunteeni, otin hänen kätensä, suutelin sitä ja käänsin sitten kasvoni seinää kohti.

Viideskymmenesviides luku.

Tämä oli lopun alkua, ja kun mieheni seuraavana aamupäivänä unisin silmin tuli luokseni ja nyreällä tavallaan yritti puolustaa käytöstänsä sanoen otaksuneensa, että tohtoria oli lähetetty noutamaan, sanoin:

"James, minä tahtoisin lähteä kotiin."

"Kotiin? Tarkoitatko… Raa-linnaa?"

"Nii-n."

Hän epäröi, ja minä aloin rukoilla häntä, hartaasti ja innokkaasti, myöntymään pyyntööni.

"Vie minut kotiin, pyydän, rukoilen, vie minut kotiin."

Lopulta hän näytti arvelevan minulla olevan koti-ikävän ja sanoi:

"No niin, tiedät kuinka kammoan tuota Jumalan hylkäämää paikkaa; mutta huvikausi on jo melkein lopussa, ja yhdellä ehdolla kyllä palaan sinne — ettet pane vastaan, jos kutsun muutamia ystäviä hiukan piristämään sitä."

"Se on sinun kotisi", sanoin. "Sinun on lupa tehdä siellä mitä haluat."

"Hyvä on; se on siis päätetty", sanoi hän, nousten pystyyn. "Ja luulenpa ettei sinulle ole vahingoksi, jos pääset vähän rauhaan kaikesta tästä kirkossakäymisestä ja ripittämisestä. Aina papit pahoittavat ihmisten mieliä, silloinkin kun ei heillä ole mitään pahaa tekeillä."

Mieheni oli tuskin lähtenyt, kun Alma tuli huoneeseeni hellän huolehtivana ja maireana.

"Poloinen lapsi kultani", sanoi hän. "Jos minulla olisi ollut pienintäkään aavistusta siitä, että olit niin huonovointinen, niin en olisi sallinut Jimmyn hetkeäkään viipyä noissa ikävissä kutsuissa. Mutta kuinka kiltisti herra Conradilta tulla niin pitkän matkan takaa sinua katsomaan! Kas siinä tosi ystävä."

Sitten hän paljasti varsinaisen tarkoituksensa — minä arvasin sen tulevan.

"Kuulin että teille tulee vieraita Raa-linnaan. Jimmy istuu huoneessaan kirjoittamassa kutsukirjeitä oikein läjittäin. Hän on pyytänyt minuakin, ja minun tekisi niin mieleni tulla, mutta en tietenkään voi sitä tehdä, ellet sinä sitä halua — haluatko?"

Mitä minun oli sanottava?

Mitä todella sanoin, en tiedä. Tiedän vain että seuraavassa tuokiossa Alman käsivarret olivat kaulallani ja että hän sanoi:

"Sinä rakas, suloinen, epäitsekäs pikku sielu! Tule, salli minun suudella sinua!"

Se oli tehty. Minä olin itse siihen suostunut.

Entä sitten! Mitä oikeutta oli minulla tätä nykyä kohoutua millekään siveelliselle korokkeelle? Ja mitä se minua nyt liikutti? Minä pyrin pakoon omaa uskottomuuttani, en miestäni pelastamaan.

Price oli ollut huoneessa tämän keskustelun aikana, ja kun Alma oli lähtenyt, hävetti minua katsoa häneen.

"En voi käsittää teitä, armollinen rouva; en tottakaan voi", virkkoi hän.

Seuraavana päivänä kirjoitin pienen kirjelipun Martinille Scotiaan, kertoen hänelle uusista tuumistamme, mutta pyysin, ettei hän vaivaantuisi tulemaan jäähyväisille, vaikka puolittain toivoin, ettei hän välittäisi kehoituksestani.

Eikä hän välittänytkään. Ennenkuin olin tullut ulos makuuhuoneestani seuraavana aamuna, kuulin hänen arkihuoneessa puhelevan Pricen kanssa, joka kursailemalta kuului latelevan hänelle mielipiteitään Almasta.

Kun tapasin hänet, olivat hänen kasvonsa mielestäni kovat ja kiusaantuneen näköiset, mutta hänen äänensä oli hellä kuten ennenkin, hänen sanoessaan, että tein oikein lähtiessäni kotiin, koskapa kotoinen ilma tekisi minulle hyvää.

"Mutta mitä se Price minulle kertoo — että madame lähtee teidän kanssanne?"

Yritin kaunistaa asiata minkä suinkin taisin, mutta hämmennyin pahasti, sillä hän katseli minua hievahtamatta, ja huomasin hänen ajattelevan, että minä salasin totuuden häneltä.

Parisen minuuttia hän näytti olevan ymmällä, ikäänkuin koettaen ymmärtää, mistä se johtui, että vaikka mieheni uskottomuus näytti minua iljettävän, niin minä sittenkin suostuin kuljettamaan mielikarvauteni aiheuttajan mukanamme, ja sitten hän virkkoi uudelleen:

"Vihaan sitä naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata häntä jalallani. Ja sen teenkin vielä ennen pitkää — ole varma siitä, että sen teen."

Mieltäni karvasteli; kun en voinut puhua hänelle totta, mutta mitenkä olisin voinut hänelle sanoa, etten lähtenyt pakoon Almaa, vaan häntä itseään?

Kun lähtöpäivä tuli, toivoin pääseväni lähtemään näkemättä enää Martinia. Läksimme hotellista ja tulimme rautatieasemalle, mutta tuskin olin istuutunut vaunuun, kun jo kova mielenhaikeus valtasi minut, nähdessäni, ettei hän tullut saattamaan.

Mutta juuri viime, hetkellä, kun Alma pitkäkarvainen koiransa kainalossaan ja mieheni mäyräkoiraansa hihnasta vetäen, olivat astumaisillaan junaan, syöksyi Martin asemasillalle kuin tuulenpuuska vuorilta.

"Halloo!" huudahti hän. "Pian tavataan. Kaikki on kunnossa retkikuntaa varten. Lähdemme matkaan syyskuun ensimäisenä viikkona, jotta saisimme viettää kesäkuukaudet Antarktiksessa. Mutta ennen sitä minun täytyy lähteä saarelle jättämään hyvästi vanhuksille, ja silloin kai saan tavata sinut isäsi luona."

Silloin Alma vilkaisi mieheeni merkitsevästi ja sanoi:

"Mutta Mary rakas, eikö herra Conradin sopisi tulla Raa-linnaan? Sinä et jaksane paljon liikkua. Muista, kuinka heikko olet voimiltasi, kultaseni."

"Tietysti, no tietysti", sanoi mieheni. "Se on totta, ja jos herra Conrad suvaitsee vastaanottaa vieraanvaraisuuttani pariksi päiväksi…"

En sen hartaammin mitään toivonut maailmassa ja sittenkin sanoin:

"Ei, ei! Se olisi liian suuri vaatimus. Martinilla tulee olemaan niin paljon työtä aina viime hetkeen saakka."

Mutta Martin itse iski halukkaasti kiinni mieheni sanoihin huudahtaen:

"Kyllä tulen! Suurella mielihyvällä! Se tulee olemaan mainion hauskaa."

Ja Alman ja mieheni vaihtaessa katseita keskenään, Martin kumartui puoleeni kuiskaten:

"Hiljaa! Tahdon tulla! Minun täytyy!" vaikka en voinut käsittää, mitä hän sillä tarkoitti.

Hän ei irroittanut hellää katsettaan minusta, ennenkuin rupesimme hyvästelemään, mutta kun juna läksi liikkeelle, olivat hänen voimakkaat kasvonsa mielestäni niin järkähtämättömän päättäväiset, etten ollut koskaan ennen nähnyt niitä sellaisina.

Viideskymmeneskuudes luku.

Me saavuimme Ellaniin seuraavan päivän iltapuolella. Oli huvikauden paras aika, ja saari näytti liekehtivän valoista.

Laivasillalla odotti meitä kaksi automobiilia, ja kotvan kuluttua ajoimme pois Blackwaterista taajojen ihmisjoukkojen läpi, jotka joutilaina maleksivat pääkaduilla. Puolen tunnin kuluttua pysähdyimme suuren veräjän eteen, jonka mahtavat, raskaat tukipylväät olivat rappeutuneet ja kallellaan.

Etumaisen automobiilin kuljettaja astui alas porttia avaamaan, ja kun se oli sulkeutunut, nousimme ylös hyvin jyrkkää mäkitietä, jota korkeat jalavat varjostivat. Oli jo melkein pimeä, ja varikset, jotka eivät vielä olleet vetäytyneet vuorille, pitivät iltajupakkaansa.

"No niin, kultaseni, nyt olet viimeinkin kotona, ja koitukoon siitä sinulle paljon hyvää", sanoi mieheni.

Minä en vastannut mitään tähän ivaan, mutta Alma oli pelkkää ihastusta.

"Tämä siis on Raa-linna! Mikä hurmaava vanha paikka!" huudahti hän, ja ajaessamme puiston läpi hän kumartui ulos vaunuista nähdäkseen vilahduksen leveistä terasseista ja merelle johtavista, kiemurtelevista teistä, jotka olivat kajastaneet hänen mielikuvituksessaan lapsivuosilta asti.

Minuun ei hänen uteliaisuutensa tarttunut. Niin välinpitämättömänä kuin minä lienee harva nuorikko lähestynyt miehensä kotia, mutta kun automobiilimme kiemurtelivat tietä ylös, en voinut olla huomaamatta, että maat olivat hoitamattomassa kunnossa. Milloin makasi puiden oksia siinä, mihin myrsky ne oli paiskannut, miiluin kiikutteli tuuli rikkinäisissä saranoissaan riippuvia veräjiä.

Talo itse oli iso, torneilla varustettu rakennus, ylt'yleensä muratin peitossa, jota nähtävästi ei oltu vuosikausiin leikelty ja joka siitä syystä riippui pitkinä suikeroina seinien kupeilla, niin että koko linna muistutti suurta sammalpeittoista kalliota.

Automobiilimme pysähtyi jyskyen suuren hallin oven edustalle, missä kaikki palvelijat ja jotkut alustalaisistakin (pitkän herrasmiehen johtamina, joka oli ennen ollut mieheni holhooja ja nyt oli hänen isännöitsijänsä) odottivat saada lausua meille tervetuloa. Lady Margaret Anselm oli myös siellä, yhä vielä itseensä sulkeutuneena ja ylpeänä, vaikka hänen käytöksensä minua kohtaan oli kylläkin suopea.

Mieheni nyökähytti päätään kaikille, pudisti kättä muutamain kanssa, esitti Alman tädilleen "Maryn vanhana koulutoverina", nimitys, jonka huomasin saapuneen tänne jo ennen meitä, ja sitten me astuimme sisään.

Huomasin että linnan sisäpuoli vastasi sen ulkoasua, mitä rappeutumiseen ja huonoon hoitoon tuli. Suuren, neliskulmaisen hallin laudoitetuilla seinillä riippuvat aseet olivat ruosteiset ja ravistuneet. Ikkunaverhot salissa olivat haalistuneet, sohvaa ja jäykkiä tuoleja peittävä sametti oli haalistunut, matot olivat haalistuneet, ja haalistuneet olivat niinikään korko-ompeluiset varjostimet.

Minusta tuntui, kun ei olisi näissä huoneissa asustanut yhtään naista vähintään sataan vuoteen. Ajatukseni lensivät ehdottomasti aikoihin, jolloin tuhlaavat aatelismiehet, etsiessään tällä saarella pakopaikkaa velkojiltaan, kuluttivat päivänsä pelaamalla ja yönsä meluavilla juomingeilla "kaupunkiin" jätettyjen nimettömien kaunottarien maljoja tyhjentäen.

Omat huoneeni, joihin lady Margaret saattoi minut, olivat talon eteläpuolella — jotenkin umpinainen makuuhuone, jonka seiniä verhosi sitsikangas, ja budoaari, johon kuului kivinen parveke. Siitä johtivat portaat puutarhaan, eräälle terassille, josta oli näköala vuorenrotkoon ja meren ulapalle.

Jäätyäni yksikseni riisuin päällysvaatteet yltäni ja seisoin parvekkeella kuuntelemassa veden solinaa rotkossa ja puiden huminaa sen kupeilla, kun äkkiä kuulin automobiilin hälytystä ja jyskettä, ja niin pian kuin se tuli näkyviin, huomasin sen sisältävän Bridget tädin puolikuun muotoisessa päähineessään ja kauniin Betsyn, josta oli sukeutunut entistä ehompi maalaiskaunotar.

Kun läksin alas saliin, kaatoi lady Margaret teetä heille, ja nähdessään minut Bridget täti huudahti:

"No voi sentään, tässähän hän on ilmielävänä!"

"Mutta kuinka kalpeana ja surkeana ja laihana!" virkkoi kaunis Betsy.

"Loruja, tyttö, sehän on kuin olla pitää", sanoi Bridget täti merkitsevästi, ja sitten hän jutteli edelleen sanoen, että hän oli juuri ehdottanut hänen armolleen, että jos minulla alussa olisi ikävä ja jos tuntisin itseni avuttomaksi, niin Betsy kyllä halusta tulisi luokseni vähäksi aikaa.

Ennenkuin sain mitään vastatuksi, tuli mieheni sisään ja heti sen jälkeen Alma, joka taas esitettiin "Maryn vanhana koulutoverina"; Betsyn ja Alman joutuessa puheisiin ja mieheni jutellessa lady Margaretin kanssa, virkkoi Bridget täti minulle puolittain kuiskaamalla:

"Sinähän olet sillä tavalla, vai mitä?… Et muka? Voi hyvänen aika, tyttö, kylläpä se on pettymys isällesi!"

Samassa tulla huristi kolmas automobiili jyskyttäen talon edustalle, ja Betsy, joka seisoi ikkunan luona, huudahti:

"Se on setä Daniel herra Curphyn ja Nessyn kanssa."

"Niin, Nessy, tietenkin", murahti Bridget täti, ja sitten hän tuttavallisessa kuiskauksessa ilmaisi minulle, että hän oli joutunut ikävään asemaan "sen kiittämättömän tytärpuolen tähden", joka oli saattanut hänet ymmärtämään Raamatun sanat pistoksesta, joka oli terävämpi kuin käärmeen hampaan.

Kun vastatulleet astuivat sisään, huomasin, että Nessystä oli kehittynyt oikea tyypillinen vanha neito ja että isäni asianajaja muistutti entistä enemmän ylen syötettyä kalaa; isäni yksin (tukka hänellä tosin oli käynyt valkoisemmaksi) oli yhä entisellään, yhtä kovaääninen, yhtä meluavan iloinen ja yhtä raskas astunnaltaan kuin konsanaan.

"Kaikki täällä? Hyvä! Hauskaa tulla kotiin, arvaan, Terveet ja reippaat ja hyvällä mielellä, vai mitä?… Kyllä, sir, kyllä! Olen siinä keskivälissä, sir. Keskivälissä, sir, keskivälissä!"

Näiden järeitten tervehdyssanain aikana näin Alman tarkkaavan isääni sillä puolittain pilkallisella, puolittain huvitetulla ilmeellä, jonka saattaa huomata eräillä suuren maailman naisilla heidän joutuessaan ihmisten pariin, joita pitävät itseään alempina, kunnes hän kohtasi katseen isäni käskevistä silmistä, joita ei kukaan voinut vastustaa.

Kotvan kuluttua isäni kääntyi minun puoleeni. "Kas niin, tyttö", virkkoi hän tarttuen kiinni hartioihini kuten Roomassa ollessamme, "Egyptissä kai olet herrastellut, arvaan. Pannut kolikot vierimään, vai mitä? Ei väliä! Kyllä minun kultani kelpaa siinä missä muidenkin, enkä minä ole harmitellut. En tottakaan."

Sitten syntyi yleinen keskustelu matkastamme, saaren liikeyrityksistä ja lopuksi Martin Conradista, jonka suuret ansiot retkikunnassa olivat tulleet hänen syntymäseutunsakin kuuluville.

"Erinomaista! Erinomaista!" virkkoi isäni. "En olisi sitä uskonut hänestä, en tottakaan. Tuollainen naapuripoika ilman penniäkään taskussa. Ja nyt kerrotaan, että ihmiset ovat keränneet viisikymmentätuhatta puntaa hänen käytettäväkseen!"

"No niin, monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut", naurahti herra Curphy.

Tämän jälkeen ja kun vielä oli juteltu yhtä ja toista, ilmaisi Bridget täti haluavansa nähdä talon sisustaa, ilta kun jo oli tulossa ja heidän oli pian palattava kotiin.

Lady Margaret silloin nousi häntä opastamaan, ja me kaikki seurasimme häntä linnan huomattavimpiin huoneisiin, ja oli todella huvittavaa nähdä, millä pyhällä kunnioituksella hän katseli kaikkea — ja muistan että suuressa ruokasalissa hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi, ikäänkuin tämä vanhain reuhaajain mässäyspaikka olisi ollut mikäkin pyhättö.

Isäni puolestaan ei nähnyt muuta kuin rapistuneen talon, ja kääntyen mieheni puoleen, joka nähtävästi oli hyvin nolo, hän sanoi:

"Jatka vain tähän suuntaan, vävypoika, ja pian voit ottaa kaksi penceä hengeltä, kun tullaan raunioitasi katsomaan. Kaiketi minun on lähetettävä arkkitehtini tänne katsomaan, mitä tässä olisi tehtävä."

Sitten hän vei minut syrjään ja alentaen kovan äänensä niin matalaksi kuin suinkin, hän virkkoi:

"Mitä se Bridget täti minulle kertoo? Yhdeksän kuukautta naimisissa eikä vielä mitään kuulu? Ai, ai! Se ei kelpaa, tyttö, se ei kelpaa."

Minä yritin selittää hänelle, ettei hänen pitäisi tuhlata rahaa linnaan perillisen toivossa, mutta olin kovassa ahdistuksessa, enkä tiedä mitä oikeastaan sain sanotuksi. Silmänräpäyksen verran isäni näytti olevan ymmällä, ja sitten hän purskahti nauruun.

"Vai niin! Vai niin!" huudahti hän. "Sinä siis kaipaat lääkäriä. Minun täytyy lähettää Conrad sinua katsomaan. Kyllä siitä vielä hyvä tulee, tyttö, kyllä siitä vielä hyvä tulee."

Halliin palatessamme, kuiskasi kaunis Betsy kuulleensa hämmästyksekseen, että herra Eastcliff oli mennyt naimisiin, mutta madame oli hänelle kertonut, että talo pian täyttyisi vieraista, ja hän toivoi etten häntäkään unohtaisi.

Molemmat autovaunut olivat pyörähtäneet portaitten eteen, ja vieraamme istuivat jo niissä, kun isäni luoden silmäyksen ympärilleen virkkoi:

"Puutarhasi on niin takkuinen kuin orjantappurapensas,. vävypoika. Täytynee lähettää Tommy toveri tänne sitä hiukan siivoamaan. Hyvästi siksi! Hyvästi siksi!"

Seuraavassa tuokiossa he olivat kadonneet, ja minä seurasin heitä kaipaavin katsein. Jumala tietää, ettei isäni talo ollut koskaan ollut minulle muuta kuin äitipuolen koti, mutta tällä hetkellä minä ikävöin sinne ja olin mielestäni kuin kouluun jätetty lapsi raukka vanhempain palattua kotiin.

Mitä olin voittanut kiirehtiessäni pois Lontoosta? En niin mitään. Olin jo selvillä siitä, että toivoton intohimoni oli seurannut minua tänne.

Ja nyt olin yksin.

Viideskymmenesseitsemäs luku.

Seuraavana päivänä tuli lady Margaret huoneeseeni hyvästiä jättämään ja sanoi viipyneensä Raa-linnassa vain niin kauan, että saisi talon kuntoon tuloani varten ja täytyvänsä nyt palata omaan kotiinsa, joka oli Lontoossa.

Olin pahoillani, sillä olin jo kiintynyt, häneen, ja seisoessani ovella katsomassa hänen lähtöään, kun hän mieheni kanssa ajoi kaupunkiin ennättääkseen iltapuolilaivaan, tunsin jääväni ilman myötätuntoa ja suojelusta.

Almaa hänen lähtönsä ei surettanut, ja palatessamme sisään, näytti kuin häntä olisi haluttanut sanoa:

"Jumalan kiitos, että hän on lähtenyt."

Jonkun päivän kuluttua saapui tohtori Conrad isäni lähettämänä, ja minä ilostuin aika tavalla nähdessäni hänen lyhyeksi: ajetun raudanharmaan päänsä portaissani.

Ensi keskustelumme koski luonnollisesti Martinia, joka oli kirjottanut vanhemmilleen, kertoen kohtauksestamme Lontoossa ja ilmottaen tulostaan kotiin. Suvimajassa vallitsi nyt suuri touhu; hänen äitinsä puuhasi aamusta iltaan vanhassa kodissa poikansa vastaanottoa varten. Siinä pestiin ja hierottiin! Siinä mattoja ravisteltiin ja puisteltiin, kuin olisi mikäkin prinssi ollut tulossa.

"Ja miten on meidän itsemme laita'?" virkkoi tohtori sitten. "Hiukan allapäin, vai mitä? Jokin sairaus? Eikö? Pahoinvointia? Eikö? Päänkivistystä ja hervottomuuden tuntoa? Eikö?"

Tiedusteltuaan ja kyseltyään vielä yhtä ja toista vanha tohtori näytti olevan ymmällä, jolloin en hennonut kauempaa pitää häntä pimeässä, vaan sanoin, ettei terveyttäni haitannut mikään, vaan että olin onneton ja olin ollut aina hääpäivästäni alkaen.

"Niin, niin", vastasi hän, "mielenne on sairas, ei ruumiinne?"

"Niin."

"Puhuttelen isä Dania", sanoi hän. "Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon!"

Ei ollut puolta tuntiakaan kulunut hänen lähdöstään, kun Alma tuli huoneeseeni niin hempeänä ja suloisena kuin suinkin saattoi olla ja kertoi tohtorin sanoneen minun potevan suurta hermoheikkoutta ja että minua oli säästettävä kaikista harmeista ja huolista.

"Niin että jos voin jotain tehdä puolestasi täällä ollessani, rakkaani,… kuten pitää silmällä palvelijoita ja taloa… Ei, ei, älä vastustele; teen sen mielihyvällä usko pois… Olemme siis sopineet siitä, se on päätetty, eikö niin?… Sinä rakas, suloinen pikku kulta!"

Olin niin raskaalla mielellä, etten välittänyt mitä tapahtui, mutta kahden päivän kuluttua huomasin, että Alma oli asettunut talon emännäksi ja päätti ja määräsi kaikki.

Olimme kenties olleet viikon Raa-linnassa, kun Price tuli huoneeseeni ilmoittamaan, että minua kyseli muuan pappi, joka oli niin merkillisen näköinen, ettei voinut päästä selville siitä, oliko hänellä lapsen, naisen vai herttaisen vanhuksen kasvot.

Siinä tuokiossa tiesin, että sen täytyi olla isä Dan, ja lensin paikalla halliin, missä tapasin hänet seisomassa, kädessään vanha käsilaukku, joka hänellä oli ollut mukanaan Roomaan mennessämme ja jossa hänen oli tapana kuljettaa hautajaiskauhtanansa, pyyhkien otsaansa ja saappaitaan punaisella kattuuninenäliinallaan päivä kun oli kuuma ja tiet tomuiset.

Tapaamisen ilo oli suuri molemmin puolin, ja kysyessäni, halusiko hän teetä, vastasi hän myöntävästi, sillä hän oli kulkenut jalan pappilasta saakka paastottuaan edellisen päivän; ja pyytäessäni häntä jäämään yöksi hän suostui siihenkin, "ellei siitä syntyisi haittaa ja vaivaa".

Niinpä otin hänen laukkunsa ja annoin sen eräälle palvelustytölle käskien häntä viemään sen minun huoneitteni vieressä olevaan vierashuoneeseen ja tuomaan meille heti teetä budoaariini.

Mutta tuskin olimme menneet yläkertaan minun puolelleni ja käyneet istumaan, kun Price nakutti ovelle ja ilmoitti taloudenhoitajattaren haluavan puhutella minua. Hän seisoi odottamassa ulkopuolella — pieni, nokkela, sukkelasilmäinen ja teeskentelevä olento, ja kun olin sulkenut oven jälkeeni, virkkoi hän:

"Ikävä, armollinen rouva, mutta ei pastorin nyt sovi jäädä tänne yöksi".

"Miksikä ei?" kysäisin.

"Koska madame on käskenyt laittaa kaikki huoneet järjestykseen vieraille ja tämä" (viitaten vastapäätä olevaan vierashuoneeseen) "on aiottu herra ja rouva Eastcliffille, emmekä tiedä, kuinka pian he saapuvat."

Tunsin punastuvani hiusmartoa myöten tämän naisen hävyttömyydestä, ja vihani yltyi siitä, että näin Alman seisovan portaitten päässä kuuntelemassa. Voimatta tykkänään salata loukattua ylpeyttäni, sanoin ankarasti palvelijalleni, vaikka sanani oikeastaan olivat toiselle tähdätyt:

"Olkaa hyvä ja valmistakaa heti paikalla tämä huone pastorille, ja muistakaa vastaisuudessa, että minä olen tämän talon emäntä ja että velvollisuutenne on totella minua eikä ketään muuta."

Kun tätä sanoessani käännyin mennäkseni huoneeseeni, huomasin Alman syvissä silmissä turmiota tietävän ilmeen, ja arvasin, että hän aikoi kuitata minut jonakin päivänä. Mutta mitä hän teki, sen hän teki heti, sillä mennessään alakertaan (kuten Price minulle sittemmin jutteli) hän tapasi mieheni hallissa, missä hän naisten tapaan suuntasi tykkitulensa hänen heikompaan kohtaansa, sanoen: "Oh, enpä tietänyt, että vaimonne on kiihkopaavillinen."

"Kiihkopaavillinen?"

"Niinpä juuri", ja sitten seurasi selitys siitä mitä oli tapahtunut monien hämmästyttävien kaunistusten höystämänä, jotka saattoivat mieheni raivosta kalpenemaan.

Sillävälin minä istuin kahden kesken isä Danin kanssa huoneessani, ja kaataessani hänelle teetä ja valmistaessani hänelle voileipiä, hän puheli ensin Martinista (jota kaikki näyttivät tekevän minun kanssani puhuessaan) sanoen:

"Hän on aina ollut kultapoikani, ja kyllä nyt sietääkin ylpeillä hänestä, kun saa tällaisia sanomia kuulla."

Hän puheli edelleen samaan suuntaan, ja hänen sanansa hyväilivät korviani kuin soitanto, mutta sitten isä Dan alensi äänensä ja sanoi tohtori Conradin antaneen hänelle vihjauksen siitä, etten ollut aivan onnellinen.

"Juttele vanhalle papillesi kaikki, lapseni, ja jos hän vain voi tehdä jotain…"

Sen enempää odottamatta laskeuduin polvilleni hänen jalkainsa juureen ja annoin murheeni valua sydämestäni — kerroin, että avioliittoni oli ollut paha erehdys, että se pyhittävä armo, jonka hän oli ennustanut seuraavan pyhän avioliiton sakramenttia, ei ollut ilmaantunut, että en rakastanut miestäni, että mieheni rakasti toista naista ja että tämä asui täällä samassa talossa kanssani.

Isä Dan oli pahasti huolissaan. Tuontuostakin hän ristitsi itseään puhuessani ja sanoi: "Herra ja Hänen Pyhä Äitinsä meitä rakastakoon", ja päästyäni loppuun hän alkoi soimata itseään, sanoen että olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei poikamme (tarkoittaen Martinia) olisi kirjoittanut noita kauhistuttavia kirjeitä olematta varma siitä, että ne sisälsivät totta; ja että ensi päivästä alkaen kun mieheni tuli seurakuntaamme, hänen varjonsa oli pimittänyt auringonvalon.

"Mutta ole varuillasi", virkkoi hän. "En ole kertonut kellekään siitä sopimuksesta, minkä teimme miehesi kanssa — en muille kuin Siunatulle Neitsyellemme vain — eikä sinun pidä pitää sitä pelastuksena avioliitostasi. Eikä ole muutakaan pelastusta, puhukoot maailma ja maailman lapset mitä heitä haluttaa."

"Mutta minä en voi sitä kestää! En voi sitä kestää!" huudahdin.

"Ei! Ei! Älä puhu sellaista, tyttäreni. Ajattele, että tämä on yksi niitä elämän kovia kohtaloita, jotka joutuvat meidän kunkin osalle. Kuinka monen poloisen naisen täytyy kärsiä sairautta ja köyhyyttä, puhumattakaan juoppoudesta ja heidän miestensä kuolemasta! Luuletko että he silti katsovat olevansa oikeutetut jättämään kotinsa — rikkomaan avioliittonsa pyhät valat sen perusteella? Ei, lapseni, ei, etkä sinäkään saa sitä tehdä. Joskus asiat vielä selviävät. Saat nähdä, että niin käy. Ja sillävälin äitisi muiston tähden — tuon siunatun pyhän, jonka Herra jo on tehnyt omakseen…"

"Mitä siis voin tehdä?"

"Rukoile, lapseni, rukoile voimaa kantamaan koettelemuksiasi ja vastustamaan kiusausta. Lue rukousnauhasi Siunatulle Neitsyelle joka aamu, ennenkuin paastosi päättyy. Minäkin teen samoin. Sinä saat nähdä, että tämä tietää vain Jumalan rakkautta sinua kohtaan, ja sinä olet ylistävä hänen pyhää tahtoansa."

Vanhan ystäväni minua täten neuvoessa kuulin mieheni äänen portaissa, äänekkäänä, kovana, kirskuvana, ja ennenkuin olin ennättänyt nousta polvistuvasta asennostani, oli hän kiskaissut oven auki ja astunut huoneeseen.

Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän näytti mieheltä, joka on kaiken mielenmalttinsa menettänyt.

"Mary", virkkoi hän silmäillen minua polvistuessani kädet ristissä rinnallani isä Danin edessä, "milloin olen antanut sinulle luvan majoittaa katolilaisen papin talooni? Eikö siinä ole kylläksi, että vaimo on katolilainen, pitääkö lisäksi kirkon ja sen pappien tunkeutua kotiini ilman lupaa?"

Minä olin niin huumaantunut tästä vimmastuneesta loukkauksesta, etten ensin voinut mitään virkkaa, mutta isä Dan kiiruhti minua puolustamaan sanoen arvokkaasti ja rauhallisesti, että hänen tulonsa oli ollut aivan odottamaton minulle ja että minä olin pyytänyt häntä jäämään yöksi vain siksi, että hän oli vanha mies, jolla oli pitkä jalkamatka seurakuntaansa.

"Olen hyvin kiitollinen, arvoisa isä", sanoi raivosta tutiseva mieheni, "mutta vaimoni saattaa kyllä vastata puolestaan ilman teidän apuanne, ja neuvoisin teitä pysymään omassa seurakunnassanne eikä pyrkimään tänne toisten ihmisten asioita sotkemaan."

"Etteköhän vain nyt mittaa minua oman mittapuunne mukaan, sir?" vastasi isä Dan, ja tästä suorasta hyökkäyksestä mieheni joutui hillittömään raivoon.

"Jokainen tietää, mitä väkeä katolilaiset papit ovat", huudahti hän. "Selkkauksia rakastavia rauhanhäiritsijöitä, jotka pistävät nenänsä toisten ihmisten salaisuuksiin. Ja pappi tai ei pappi, mutta en salli kenenkään ihmisen tulla kotiini sotkemaan miehen ja vaimon välejä."

"Oletteko varma siitä", lausui isä Dan, "ettei talossanne jo ole olemassa jokin nainen, joka sotkee miehen ja vaimon välejä?"

Tämäkin hyökkäys sattui. Mieheni katsahti minuun leimuavin silmin ja sanoi sitten:

"Kuten arvasin! Teidät on haettu tänne vaimoni avuksi nostattamaan suurtakin melua hänen kuvitelluista vääryyksistään. Teidän pitäisi asettua taloon asumaan, arvaan, ja ennen pitkää saisimme nähdä teidän esiintyvän täällä isäntänä ja antavan määräyksiä palvelijoilleni! Mutta ei niin kauan kuin minulla on valta talossa! Arvoisa isä, jos teillä on vähääkään kunnioitusta rippilastanne kohtaan, niin olkaa hyvä ja jättäkää vaimoni minun turviini."

Näin että isä Danin oli vaikea masentaa yltyvää vihastustansa, mutta hän virkkoi:

"Ei sanaakaan enää, teidän armonne. Ei yksikään tosipappi astu milloinkaan miehen ja vaimon väliin, jotka Jumala on yhteenliittänyt. Hänen asiansa on yhdistää ihmisiä, ei erottaa. Mitä tähän rakkaaseen lapseen tulee, niin olen rakastanut häntä siitä hetkestä pitäen, kun hän oli pieni kapalovauva, niin ettei minun ole tarvis oppia velvollisuuttani häntä kohtaan mieheltä, joka ei näy välittävän hänestä enemmän kuin sitruunankuoresta. Kyllä menen, sir", lisäsi vanhus, suoristaen selkänsä haavoitetun jalopeuran tavalla, "mutta teidän turviinne minä en häntä jätä, vaan Jumalan pyhän ja siunatun rakkauden turviin."

Mieheni oli poistunut, ennenkuin viimeiset sanat olivat lausutut, mutta luullakseni ne häntä seurasivat portaille.

Poskeni leimusivat häpeästä tämän nöyryyttävän kohtauksen aikana, ja yritin lausua isä Danille mielipahani, mutta en kyennyt, kumarruin vain hänen kätensä yli ja suutelin sitä.

* * * * *

Arvelin saavuttaneeni kärsimykseni huipun, ja illalla kun Price ennen maatapanoani harjasi tukkaani ja minä ajattelin Martinia ja kyselin itseltäni voisinko kauemmin kestää mieheni raakuutta, kuulin hänen äkkiä sanovan:

"Jos minä olisin rouva, joka on joutunut naimisiin väärälle miehelle, niin menisin sille oikealle vaikka täytyisi laillista eroa hakea."

Vaikka tämä osui olemaan juuri se sama ajatus, joka raivokkaana pyöri vaivaantuneissa aivoissani, niin minä kiukustuin hänelle kuin villikissa ja kysyin, kuinka hän uskalsi puhua minulle sellaista kauheata ja syntistä, ja sanoin hänet irti hänen palveluksestaan silloin ja silloin.

Mutta hän oli tuskin lähtenyt huoneestani, kun mieleni kukistui ja minä vapisin pelosta, että hän pitäisi kiinni sanastani, jolloin kadottaisin viimeisen ystäväni.

Viideskymmeneskahdeksas luku.

Seuraavien päivien kuluessa saapuivat vieraamme. Niitä piti tulla vähintään kaksikymmentä, palvelijoita ja kamarineitejä lukematta, niin että Raa-linna, vaikka olikin tilava, oli täpösen täynnä.

Vieraita oli jotenkin yhtä monta kumpaakin sukupuolta ja he kuuluivat pääasiallisesti mieheni säätyluokkaan, mutta niihin kuului myös herra Eastcliffin kaunis vaimo, Camilla, ja Alman äiti, joka Alman kovaksi mielipahaksi oli vaatinut tulla kutsutuksi.

Mieheni vaati minua ottamaan heidät vastaan, ja sen teinkin, vaikka olin vain heidän nimellinen emäntänsä, ja he tiesivät sen ja kohtelivat minua sen mukaan.

He osoittivat minulle välinpitämättömyyttään milloin milläkin tavalla, kysyivät neuvoa Almalta minun läsnäollessani ja haavoittivat monesti naisellista ylpeyttäni, näyttämällä minulle, että olin kadottanut paikkani vaimona mieheni talossa.

Tiedän että tähän samaan luokkaan kuuluu paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat herttaisia ja hienotunteisia, moitteettomia ja puhtaita, maansa todellinen aatelisto — naisia, jotka ovat kiintyneet kotiinsa ja lapsiinsa, ja miehiä, jotka kuluttavat varansa ja voimansa yleisen hyvän eteen — mutta mieheni ystävät eivät olleet sitä lajia.

He olivat turhamaisia ja ylpeitä, itsekkäitä, mukavuutta rakastavia, tykkänään epäluotettavia, perin huonotapaisia, ja heidän tietonsa ja sivistyksensä olivat hämmästyttävän hatarat, paitsi niitä monia kieliä, joilla he pystyivät lausumaan tyhjiä sukkeluuksiaan. He elivät ja kukoistivat maailmassa ilman uskontoa, ilman siveellisyyttä ja (ellei se jo kuulosta liian tekopyhältä) ilman Jumalaa.

Millä tavalla he käyttäytyivät ollessaan metsästyksellä, huviretkillä, ajelemassa, ratsastamassa ja purjehtimassa (sillä herra Eastcliff oli saapunut huvipurressaan ja se oli ankkurissa rotkon alapuolella olevassa satamassa), en tiedä, sillä "tohtorin määräyksiin" perustuen Alma ei pyytänyt minua seuraamaan heitä.

Mutta iltasin pelattiin bridgeä (heidän viattomin huvituksensa) ja uhkapeliä, juotiin, rämpytettiin pianoa, tanssittiin "Harmaata karhua", laulettiin duettoja viimeisistä opereteista ja pengottiin tyhjää aivokoppaa keinojen keksimiseksi, joilla voisi tappaa heidän olemassaolonsa ainoata vihamiestä — Aikaa.

Pöytäkeskusteluna olivat tavallisesti hevoset ja koirat, mutta toisinaan myös rakkaus, keimailu ja avioliitto, siihen luettuna aviollinen uskollisuus, joka oli leikkipuheiden lempiaiheena sekä miesten että naisten kesken.

Tällöin mieheni usein huomautti, että entisaikaan miesten oli tapana ottaa vaimonsa samoin kuin hevosensakin koetteeksi vuoden ja päivän ajaksi, ja kannattipa vielä meidän aikanammekin muutamiin naisiin nähden koettaa tuota vanhaa tapaa.

Silloin herra Vivian huomautti, että "kautta Jupiterin, sehän oli mainion hyvä keksintö", ja jos hän "joskus menisi naimisiin, niin sen hän jumal'avita juuri tekisi."

Ja silloin herra Eastcliff pisti väliin, että oli naurettava ennakkoluulo, että vaimon pitäisi pitää miehensä tykkänään itselleen, "ikäänkuin hän olisi mikäkin hammasharja, jota ei voi pitää kenenkään kanssa yhteisenä", ja joku huomautti vielä, että yhtä kohtuutonta olisi vaimon vaatia, että hänen hammaslääkärinsä tai kampaajansa palvelisi yksin häntä.

Oh, kuinka kaikki tämä minua iljetti! Olipa sen pohjana todellinen siveellinen rappeutuminen tai vain teeskentely ja pöyhkeily, yhtä epämiellyttävää se oli joka tapauksessa, ja vaikka kestin minkä jaksoin näyttämättä inhoani, niin pakenin niin usein kuin oli mahdollista oman huoneeni puhtaaseen ilmakehään.

Mutta sielläkään en saanut aina olla yksinäni, sillä Alman äiti oli alituisesti kintereilläni. Hän oli pullea pieni olento, ylellisesti timanttisormuksilla ja rintaneuloilla koristettu. Kasvatusta hän ei ollut saanut paljon yhtään, ja hän oli tunnettu siitä, että hän lasketteli uskallettuja puheita murteellisella ranskankielellään, ja päähauskuus siinä oli, ettei milloinkaan voitu tietää, ymmärsikö hän niiden merkitystä vai ei.

Siitä huolimatta hän oli ainoa hyväsydäminen nainen koko talossa, ja luulenpa todella, että hän arveli tekevänsä hyvän työn pitäessään minulle seuraa. Mutta voi, paljon minä kärsin kuunnellessani hänen pitkiä juttujaan entisistä "käynneistään" Raa-linnassa, jolloin toivomattani sain tietää mitä alkuperää hän oli (lontoolaisen postiljoonin tytär); mitä osaa hän iloisessa ja huolettomassa nuoruudessaan oli näytellyt Raa-linnassa, kuinka hän oli tavannut miehensä New-Yorkissa ja kuinka tämä oli nainut hänet pelastaaksensa lapsensa maineen; ja lopuksi, kuinka amerikkalaisen hienoston naiset olivat kieltäytyneet vastaanottamasta häntä ja hän oli vannonut kostavansa heille naittamalla Alman korkeimmalle europpalaiselle arvonimelle, minkä rahalla saattoi ostaa.

Mutta nämä paljastukset hänestä itsestään eivät olleet niinkään nöyryyttäviä kuin hänen säälinosotuksensa minua kohtaan, joista saatoin ymmärtää, etten pystynyt edustamaan näin ylhäisen perheen emäntää — ja miten sitä voisi minulta vaatiakaan? — kun sitävastoin Alma oli kuin syntynyt siihen, ja siksipä oli onni minulle, että hän oli täällä näyttämässä, miten kaikki oli suoritettava.

Kaiken tämän seurauksena oli että ies, jonka alla elin, alkoi enemmän kuin koskaan tuntua minusta sietämättömän raskaalta. Silmäillessäni eteenpäin tulevaisuuteen en nähnyt muuta kuin loppumattomia vuosia tässä alennustilassa, ja silloin sanelin itselleni, ettei mikään — ei sakramentit eikä sopimuskirjat, ei kirkon eikä valtion lait — voisi pakottaa minua sietämään sitä.

Kamarineitini singahutteli alinomaa hyvin tähdättyjä viittauksia Almasta ja miehestäni. Virkistin myöskin muistoani tuolla iljettävällä Pariisissa tapahtuneella kohtauksella ja rupesin ihmettelemään, miksi edelleen kärsin sellaista solvausta, että viivyin yhä mieheni suojeluksessa.

Ja sitten työskenteli minussa vielä toinenkin voima — oma salainen intohimoni. Joskohta toisinaan pidin itseäni kurjana syntisenä ja arvelin kärsimysteni kuormaa taivaan rangaistukseksi rikollisesta rakkaudestani, niin oli taas toisia hetkiä, jolloin koko sieluni nousi kapinaan, ja minä ikävöin, en vain vapautta, vaan täydellistä, laillista eroa.

Martinilta sain kahdesti kirjeen tänä tuskan aikana. Ensimäinen kirje sisälsi kertomuksen niistä laajalle ulottuvista töistä, joihin hänen napaseutumatkansa hänet upotti — insinöörien, sähköteknikkojen, geoloogien ja muurarien hankkiminen ja suurien koneitten kuljettaminen langatonta lennätinlaitosta varten — sillä hän näytti olevan loistavalla tuulella ja elämä oli täynnä hyviä lupauksia hänelle.

Toisessa kirjeessään hän kertoi päättäneensä jo kaikki toimensa ja tulevansa saarelle käymään seuraavalla viikolla; hän aikoi pistäytyä ensin "vanhusten" luona ja tulla sitten minua tervehtimään parin päivän ajaksi juuri ennen matkalle lähtöään.

Hän tuli. Luin paikallislehdissä hänen tulostaan saarelle — kuinka taajat väkijoukot olivat olleet laivasillalla häntä vastaanottamassa ja kuinka hänen tullessaan omaan kyläämme naapurimme olivat olleet odottamassa häntä rautatieasemalla ja vieneet hänet äitinsä luo ja sitten sytyttäneet hänelle tervetuliaisiksi ilotulia vuorille.

Sydäntäni kirvelteli ajatellessani, minkälaisissa jännittävissä tapahtumissa Martin kulutti aikaansa minun eläessäni tällaisessa alennustilassa. Rakkauteni Martiniin oli nyt kuin avonainen haava, ja olin nyt selvillä siitä, että tuli mikä tuli, ennenkuin hän tulisi Raa-linnaan, niin minä vapauttaisin itseni kieron asemani orjuudesta.

Isä Danin neuvot olivat tähän aikaan häipyneet. Vaikka olin rukoillut voimaa kuormani kantamiseen, ei siitä ollut lähtenyt minkäänlaista apua, ja eräänä aamuna seisoessani makuuhuoneessani olevan Pyhän Neitsyen kuvan edessä, minut valtasi äkkinäinen halu puhaltaa hänen lamppunsa sammuksiin ja jättää se ainiaaksi sytyttämättä.

Kaiken lopuksi tuli, että päätin mennä tapaamaan piispaa ja isäni asianajajaa, herra Curphyä ja ehkäpä vielä isäänikin, että tavalla tai toisella pääsisin johonkin selvyyteen ja saisin tietää mitä minusta oli tuleva.

Onni — paha onni — suosi minua. Saapui sanoma, että isäni oli äkkiä sairastunut johonkin tautiin, joka pani lääkärit ymmälle, ja ottaen tämän tekosyyksi kysyin mieheltäni, voisinko lähteä kotiin pariksi kolmeksi päiväksi.

"Mikset voisi?" vastasi hän sellaisella äänellä kuin olisi sanonut: "Kuka sinua estää?"

Sitten olin kyllin heikko puhuttelemaan Almaa, joka virkkoi:

"Kyllä, kyllä, rakas tyttöseni. Tulemme sinua hirveästi kaipaamaan, mutta se on velvollisuutesi. Ja sittenhän tapaat tuon hauskan herra… Mikä taas onkaan hänen nimensä?"

Tuntien olevani poloinen, säälittävä teeskentelijä pyysin vielä vierailtakin anteeksi lähtöäni, ja he näyttivät siltä kuin olisi heitä haluttanut sanoa: "Emmeköhän tuota eroa kestä."

Illalla ennen lähtöäni Price sanoi:

"Teidän armonne on ehkä unohtanut, että aikani on mennyt umpeen, mutta minä jään kunnes teidän armonne palaa, jos halutaan."

Kysyin haluttiko häntä jäädä tykkänään luokseni, ja hän vastasi:

"Haluttaisi kylläkin, armollinen rouva. Jokainen viihtyy hyvän emännän luona, vaikkapa hän onkin joskus hiukan tulinen luonnoltaan. Ja ellette tahdo minua kanssanne isänne luo, voin ehkä olla joksikin hyödyksi teille ennen takaisintuloanne."

Huomasin että hänen aatoksensa yhä liikkuivat erossa, mutta nyt en häntä nuhdellut, sillä oma haluni oli kääntynyt samaan suuntaan.

Seuraavana aamuna useimmat vieraat tulivat hallin ovelle saattamaan minua ja lähettivät minulle kokonaisen tulvan suopeita hymyjä autovaunun vieriessä pois.

Viideskymmenesyhdeksäs luku.

Ennenkuin läksin isäni luo, kävin piispaa tapaamassa. Piispan linna oli saaren toisella kulmalla, ja oli jo keskipäivänaika, kun minä ajoin sen korkeiden jalavapuiden alitse, joissa suuri varisparvi näytti pitävän jonkinlaista yleistä kokousta.

Piispa oli paraillaan aamiaisella, ja aamiaisen jälkeen (niin hänen livreapukuinen palvelijansa kertoi minulle) hän tavallisesti kävi lepäämään. Olen useasti myöhemmin arvellut, että keskusteluni hänen kanssaan päättyi niin epäedullisesti minulle syystä, että se sattui hänen ateriansa ja unensa väliin.

Minut vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, joka oli ylellisesti, melkeinpä prameasti sisustettu sohvilla ja nojatuoleilla ja monilla kuvilla, niiden joukossa paitsi suurta paavin muotokuvaa, pyhän isän omalla nimikirjoituksella varustettuna — kaikennäköisten ylhäisten henkilöiden — markiisien, lordien, kreivien ja hienojen avokaulaisten naisten kuvia, joihin viimemainittuihin oli usealla eri kielellä kirjoitettu omistus: "Isälleni Jumalassa Ellanin arvoisalle piispalle".

Piispa astui luokseni parin minuutin kuluttua, myhäillen ja nähtävästi sovinnossa koko maailman kanssa. Hän toivotti minut tervetulleeksi pehmeällä, sulavalla tavallaan ja kyseli, saisiko hän tarjota minulle mitään virvokkeita, mutta mieleni oli niin kiihtynyt, etten voinut ajatella juomista ja syömistä, ja paiskauduin paikalla asiani ytimeen.

"Monseignor", sanoin. "Olen suuresti murheissani. Asia koskee avioliittoani."

Hymy väistyi piispan kasvoilta, kun hän tämän kuuli.

"Sepä ikävä", virkkoi hän. "Ei mitään vakavaa toivoakseni."

Sanoin että se oli hyvinkin vakavaa, ja sitten aloin heti paljastaa hänelle surujeni syyn — ettei mieheni rakastanut minua, että hän rakasti toista naista — että avioliittoni pyhä sakramentti…

"Odottakaa", virkkoi piispa, ja hän nousi sulkemaan ikkunaa, sillä varisten vaakkuna oli kerrassaan ilkeä puissa pidettiin varmaan käräjiä. Palaten istuimelleen hän, virkkoi:

"Armollinen rouva, teidän tulee ymmärtää, että on olemassa yksi rikos ja vain yksi ainoa, jota kaikissa kristityissä maissa ja sivistyneissä yhteiskunnissa katsotaan tarpeeksi loukkaavaksi antamaan aihetta todellisesti tuntuvaan murheeseen. Onko teillä mitään todistuksia siitä?"

Tiesin mitä hän tarkoitti, ja tunsin punastuvani hiusmartoa myöten. Mutta painaen alas häpeäni, kerroin hänelle mitä Pariisissa olin nähnyt ja samoin myös Pricen syytökset ja epäluulot.

— "Hm!" virkahti piispa, ja älysin paikalla että hän aikoi vähentää todistusteni pätevyyttä.

"Teillä itsellänne on nähtävästi vähän tai ei ensinkään mitään todistuksia. Pääasiallisesti vain kamarineidillänne. Ja kamarineidit ovat kuulut juonitteluhalustaan."

"Mutta se on totta", sanoin. "Ei mieheni ole sitä kieltävä. Eikä hän voikaan."

"Mikäli minä kykenen huomaamaan, mitä maailmassa tapahtuu", lausui piispa, "niin miehet tällaisissa olosuhteissa aina sekä voivat kieltää että kieltävät syyllisyytensä."

Tunsin käsieni käyvän kosteiksi hansikkaitteni alla. Näytti siltä kuin olisi piispa yrittänyt sulkea silmänsä siltä, mitä hän ei tahtonut nähdä.

"Mutta minä olen oikeassa, olen varma siitä että olen oikeassa", huudahdin.

"No niin, otaksukaamme että olette oikeassa, armollinen rouva, mitä te siinä tapauksessa toivotte minun tekevän?"

Parisen minuuttia olin kovasti hätääntynyt, mutta sain lopulta kumminkin soperretuksi, että olin tullut häneltä neuvoa kysymään ja ottamaan selvää siitä, minkä verran kirkko voisi minua auttaa.

"Hm!" sanoi piispa, ja sitten paiskaten toisen säärensä ristiin toisen päälle ja kopeloiden kenkänsä hopeasolkea hän lisäsi:

"Kirkko, armollinen rouva, sallii todella apua kovassa hätätilassa. Se sallii sitä huojennusta, jonka erossa eläminen tuottaa, mutta antaa suostumuksensa siihen aina vastahakoisesti, toivoen lopullista sovintoa. Mutta se ei voi hyväksyä sitä, että vaimo elää erillään miehestään, koska — anteeksi, en väitä että tässä tapauksessa on niin laita — hän huomaa, ettei mies häntä miellytä, tai koska — en nytkään väitä että niin on teidän laita — että vaimo huomaa jonkun toisen miellyttävän häntä enemmän…"

"Monseignor", sanoin, ja minua sekä kuumotti että huimasi, "älkäämme huoliko väitellä erossa elämisestä. Minä ajattelen paljon vakavampaa muutosta."

Piispan kasvoille lensi kauhistuksen ilme.

"Armollinen rouva, ettehän vain ajattele avioeroa?"

Luullakseni! taivutin päätäni äänettömän myöntymyksen merkiksi, sillä piispan käytös muuttui heti päättäväiseksi ja tuomitsevaksi. Hän kyseli minulta, enkö tietänyt, ettei katolinen kirkko sallinut avioeroa missään tapauksessa, ja olinko unohtanut, mitä pyhä isä itse oli minulle sanonut (viitaten muotokuvaan) — että kun juhlallisesti sitouduin pyhään avioliittoon, niin minun oli se tehtävä sillä täydellä tietoisuudella, ettei mikään muu kuin kuolema voinut sitä murtaa.

"Kristuksen rakkaus seurakuntaansa on verrannollinen kuvaus siitä rakkaudesta, jonka mies ja vaimo lupaavat toisilleen pyhässä aviosäädyssä, ja yhtä mahdotonta on rikkoa toista kuin toista."

"Mutta mieheni ei rakasta minua", huudahdin, "enkä liioin minä häntä, ja siksipä meidän välillämme oleva sopimus on jo rikottu."

Piispa lausui minulle hyvin ankaria sanoja tämän johdosta, sanoen ettei minun, kirkon hyvän lapsen, pitänyt milloinkaan, ei milloinkaan sitä toistaa, sillä joskohta avioliitto oli sopimus, niin se kumminkin erosi kaikista muista sopimuksista laatuunsa nähden.

"Kun te menitte naimisiin miehenne kanssa, niin tulitte sidotuksi häneen, ei vain omalla lupauksellanne, vaan salaperäisellä voimalla, josta ette voi koskaan vapautua. Voima, joka teidät yhdisti, oli Jumala, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman."

Pääni painui alas. Piispa oli puhunut samaa, mitä minulle oli aina opetettu, vaikka olin sen aivan unohtanut kärsimysteni tuskissa ja kiusaukseni hurjassa palossa.

"Maallinen laki saattaa suoda teille avioeron", jatkoi piispa, "en ole selvillä siitä — en voi sanoa mitään siitä. Mutta sillä ei pitäisi olla oikeutta siihen, koskapa lailla ei voi olla oikeutta tehdä mitättömäksi sitä, minkä Jumala itse on vahvistanut."

Oh, se oli julmaa! Tuntui kuin olisi tuleva elämäni mustunut edessäni — kuin olisivat vankilan rautakanget sulkeutuneet takanani ja kahleet jo painaneet jäseniäni.

"Mutta vaikkapa maallinen laki voisi ja tahtoisi teille myöntää avioeron, niin ajatelkaapa, kuinka suuren vahingon teette sillä Kirkolle. Teidän avioliittonne oli niin sanottu eriuskoisten liitto, ja Kirkko ei suosi sellaisia avioliittoja, mutta tässä tapauksessa se suostui, ja miksi? Koska se toivoi voivansa palauttaa eksyneen perheen toisessa polvessa sen helmaan. Mutta mitä te nyt tekisitte? Odottamatta toista polvea te tekisitte tyhjäksi sen aikeet."

Jäätävä kylmä tunkeutui sydämeeni näitä sanoja kuullessani. Tätä otollisen hetken menettämistäkö piispa ajatteli eikä kärsivän naisen ruhjottua ja verta vuotavaa sielua?

Nousin lähteäkseni. Piispa nousi myös ja alkoi neuvoa minulle anteeksiantamusta.

"Joskohta teitä on loukattu, armollinen rouva", sanoi hän — "en väitä, ettei teitä olisi — eikö ole mahdollista antaa anteeksi? Muistakaa että anteeksiantamus on taivaallinen avu, jota meidän kaikkein tulee harrastaa, ja varsinkin aviovaimon mieheensä nähden. Ajatelkaapa toki! Kuinka monen naisen täytyy sitä harjoittaa — joka päivä, kautta koko maailman!"

"Hyvä, hyvä", sanoin astuen ovea kohti.

Piispa seurasi minua ja pyyteli minua hartaasti Kirkon hyvänä tyttärenä elämään sovussa mieheni kanssa, olipa hänellä mitä vikoja hyvänsä, ja kun saisin lapsia (kuten Jumalan armosta varmaan saisin), olisi minun vuodatettava heihin oikeata uskoa äidin kaikella taidolla ja hellyydellä, jotta avioliittoni tarkoitus tulisi täytetyksi ja luja katolilainen tulisi Raa-linnan perilliseksi.

"Kirkko ei siis voi tehdä mitään hyväkseni?" äännähdin.

"Ei muuta kuin rukoilla, armollinen rouva", vastasi piispa.

Sydämeni oli kiihkeässä kapinassa lähtiessäni hänen luotaan, ja koska Kirkko ei voinut tehdä mitään, päätin tiedustella, voisiko laki tehdä mitään, niinpä käskin kuljettajani ajamaan Holmtowniin isäni asianajajan luo.

Hän vastaanotti minut tavanmukaisella leppeällä myhäilyllään, ojensi minulle tahmean, lihavan kätensä, asetti minut istumaan nojatuoliinsa, toivoi, ettei odottamaton vierailuni tietäisi pahoja uutisia Hovista, ja tiedusteli minulta lopullisesti mitä hän voisi tehdä.

Kerroin uudelleen tarinani heittäen kaikki tunnepurkaukset sikseen ja käyden jotenkin kovakouraisesti heti kiinni epämiellyttäviin tosiasioihin ja mieheni uskottomuuteen.

Asianajaja kuunteli minua kasvot poispäin kääntyneinä katsellen ulos merelle ja sormeillen valkealla kädellään pitkää, ruskeata partaansa, ja ennenkuin olin päässyt loppuun, huomasin että hän, kuten piispakin, oli päättänyt olla mitään näkemättä.

"Saatatte olla oikeassa", alkoi hän…

"Minä olen oikeassa!" vastasin.

"Matta vaikkapa olisittekin, niin olen pakotettu teille ilmoittamaan, ettei aviorikos yksinään ole tarpeeksi pätevä syy avioeron saamiseen."

"Eikö pätevä?"

"Jos te olisitte mies, niin se riittäisi, mutta koska olette nainen, täytyy teidän sen lisäksi esittää todistuksia julmuudesta."

"Julmuudesta? Eikö tämä kaikki sitten ole julmuutta?" kysäisin.

"Inhimillisessä merkityksessä kyllä, mutta ei laillisessa merkityksessä", vastasi asianajaja.

Ja sitten hän alkoi minulle selittää, että ero-asia tässä maassa oli toisenlainen kuin monessa muussa, sillä vaimo ei voinut saada eroa miehestään muuten kuin todistamalla, ei vain että tämä oli uskoton hänelle, vaan myöskin että hän oli häntä väkivaltaisesti kohdellut, lyönyt häntä kasvoihin esimerkiksi, uhannut häntä tai saattanut hänen elämänsä ja terveytensä vaaranalaiseksi.

"Tätä ei miehenne ole tehnyt, vai mitä? Ei? Niinpä arvelinkin. Sillä gentlemanni hän yhtäkaikki on. Silloin on olemassa vain yksi ainoa syy, johon voisitte perustaa erovaatimuksenne, hylkääminen, mutta ei ole otaksuttava, että miehenne karkaa. Eipä hän todella voisikaan sitä tehdä. Se ei ole hänelle edullista. Siitä me olemme pitäneet huolta — tässä", ja tyytyväisesti myhähtäen asianajaja taputteli kiiltävän rasian kantta, johon oli kaiverrettu isäni nimi.

Minä olin mykistynyt. Lain sallimat ehdot olivat vielä häpeällisemmät kuin ne kahleet, joilla Kirkko sitoi minut avioliittooni.

"Mutta otaksukaamme, että laki voisi myöntää teille eron", pitkitti asianajaja, "mitä hyvää teillä olisi siitä? Teidän täytyisi luopua arvonimestänne."

"Arvonimestäni en välitä vähääkään", vastasin.

"Ja asemastanne."

"Siitäkään en välitä vähääkään."

"No, no", virkahti asianajaja taputellen käsivarttani, kuin olisin ollut suuttunut, itkussa oleva lapsi. "Älkää pilatko katkeruudessanne ja suuttumuksen puuskassanne avioliittoa, joka on niin kaikinpuolin sopiva aseman ja omaisuuden puolesta. Ja ajatelkaapa hyvää isäännekin! Miksi hän on kuluttanut näin paljon rahaa kohottaakseen häviöön joutuneen suvun uudelleen pystyyn? Jotta hänen nimensä tulisi jatkumaan ylhäisessä perheessä, ja lapsienne ja lastenlastenne kautta…"

"Laki ei siis voi tehdä mitään puolestani?" keskeytin, ja sydämeni kouristui tuskasta ja inhosta.

"Ikävä, hyvin ikävä, mutta nykyisten asianhaarojen vallitessa, mikäli minä voin päättää, ei se voi tehdä mitään", virkkoi asianajaja.

"Hyvästi sitten", huudahdin, ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä tein, olin hypähtänyt pystyyn, lähtenyt huoneesta ja kiiruhtanut portaita alas.

Sydämeni oli nyt vieläkin rajummassa kapinassa. Minä aioin lähteä kotiin. Minä aioin vedota isääni. Kova hän kyllä aina oli ollut minulle, mutta hän oli ainakin ihminen, ei kylmä abstraktinen käsite, kuten Kirkko ja Laki, joilla ei ollut inhimillistä sääliä eikä ymmärtämystä ihmiskärsimyksille.

Kuudeskymmenes luku.

Vaikka olin lähettänyt kotiin sanan tulostani, ei ollut ketään minua vastaanottamassa tullessani.

Bridget täti oli ostoksilla, ja kaunis Betsy (joka oli loukkaantunut minulle siitä, etten ollut pyytänyt häntä vieraaksi Raa-linnaan, kuten jäljestäpäin sain kuulla) oli juossut yläkertaan kuullessaan torvemme toitotuksen. Suuntasin siis askeleeni suoraan isäni huoneeseen.

Nessy MacLeod vastasi koputukseeni, mutta sen sijaan että olisi avannut oven minulle, hän pujahti ulos kuin mikäkin kissa ja sulki oven takanaan. Hänen kömpelö vartalonsa, säännöttömät piirteensä ja punainen tukkansa eivät olleet minusta milloinkaan ennen näyttäneet niin epämiellyttäviltä. Älysin paikalla, että hän esiintyi taloudenhoitajattaren mahtavuudella, ja huomasin hänen kantavan vyötäreillään avainkimppua, joka oli kilissyt Bridget tädin kupeilla, minun lapsena ollessani.

"Isäsi on sairas", virkkoi hän.

Sanoin tietäväni sen ja tulleeni häntä tervehtimään.

"Pahasti sairaana", sanoi hän painaen selkäänsä ovea vasten. "Lääkäri sanoo, että hänen on pysyttävä aivan rauhassa."

Suuttuneena siitä, että hän yritti estää minulta pääsyn isäni huoneeseen, sanoin:

"Päästä minut sisään, ole hyvä."

"Hss! Hän on niin tulinen, ja minä en salli että kukaan häiritsee häntä tänään."

"Päästä minut sisään", toistin, ja ääneni mahtoi olla aika kimeä, koska isäni kuuli sen.

"Maryko siellä?" kuului oven toiselta puolelta, jolloin Nessyn oli pakko peräytyä, ja seuraavassa hetkessä olin isäni huoneessa.

Hänen jykevä ja voimakas päänsä lepäsi tyynyjen varassa hänen telttasängyssään, — muuta vuodetta hän ei koskaan käyttänyt — ja hän näytti niin sairaalta ja muuttuneelta, että minä sekä pahastuin että häpesin omaa itsekkäisyyttäni, kun olin ajatellut vain itseäni tänä aamuna.

Mutta hän ei tahtonut kuunnella minun osanottavia kysymyksiäni, väittäen ettei häntä vaivannut paljon mikään, että "Conrad höpisi jotain syövästä", mutta että tohtori hupsutteli.

"Mitä sinulle itsellesi kuuluu?" kysäisi hän. "Linnassa kuuluu elettävän suurellisesti."

Ajattelin, että nyt olisi otollinen aika puhua omista asioistani, ja vaikka minusta nyt, kun kuuntelija oli oma isäni, oli paljon tuskallisempaa paljastaa huoleni, änkytin sanottavani niin hyvin kuin tukahuttava mielenliikutukseni sen salli.

Luulin hänen säälivän minua. Arvelin hänen suuttuvan. Joskohta hänen kohtelussaan minua kohtaan ilmeni tuota samaa halveksumisen sekaista hellyyttä, jota hän aina oli osoittanut äidilleni, niin olinhan toki hänen tyttärensä, ja olin vakuutettu siitä, että häntä haluttaisi rynnätä ylös vuoteeltaan voidakseen tarttua miestäni kurkkuun ja ravistaa häntä kuten mäyräkoira ravistaa rottaa. Mutta kävikin aivan toisin.

Olin tuskin päässyt alkuun, kun hän purskahti nauruun.

"Jumala paratkoon, tyttö", huudahti hän, "ethän toki ruvenne suutasi murtamaan mokoman asian takia."

Ajattelin, ettei hän ollut minua käsittänyt, ja yritin puhua selvemmin.

"Vai niin", virkkoi hän, "liehittelee toisia naisia, häh? No niin, eihän tuo sen kummempaa? Ei hän ole ensimäinen mies, joka sitä tekee, eikä viimeinenkään, arvaan minä."

Luulin sittenkin, etten ollut kyennyt oikein selvittämään asiaani, ja sanoin, että mieheni oli ollut uskoton minulle, että hänen jatkuva uskottomuutensa oman kattoni alla oli alentanut minua omissa silmissäni ja muidenkin, etten voinut enää jatkaa sellaista elämää ja niinmuodoin…

"Niinmuodoin tulet minun luokseni vaatimaan, että selvittäisin asiasi. Ei, ei, selvitä ne itse, tyttö. Ei appi-isän pidä koskaan sekaantua."

Hän katseli asiaa miehen kannalta luullakseni, mutta minä olin hyrähtää itkuun, niin olin suuttunut ja pettynyt, vaikka maltoin mieleni, että voisin jatkaa.

"Kuka se nainen on?" kysyi hän.

Kerroin että hän oli yksi vieraistamme.

"Syrjäytä hänet sitten. Kyllä sinussa on älyä siihen, oli kuka oli. Onhan sinulla muotoakin, ja rahaa saat kyllä minulta, jos tarvitset. Syrjäytä hänet — se on paras neuvo, jonka minä voin sinulle antaa. Näytä miehellesi, että sinä se parempi sittenkin olet teistä kahdesta. Syrjäytä hänet, sanon, äläkä tule tänne vinkumaan kuin mikäkin porusuu, joka juoksee iso-äitinsä esiliinan turviin ensimäisestä naarmusta, minkä saa ulkona."

Hän oli kallistunut eteenpäin, mutta vaipui takaisin tyynyilleen sanoen:

"Kyllä huomaan missä syy on. Lapsettomat vaimot nurisevat aina miehistään, ikäänkuin naimisissa olo olisi mikäkin Eedeni. Kerran ennen lähetin Bridget tädin sinulle järkeä lukemaan, ja kaipa minun taas tällä kertaa on se tekeminen. Mutta nyt ala lähteä. Jos minun mieli parantua, on minun levättävä. Nessy! Nessy! lääkkeeni! Nessy! Nessy! Mihin ihmeille se tyttö nyt joutui?"

"Tässä minä olen, Daniel", sanoi Nessy palaten huoneeseen; ja poistuessani sieltä käytävälle murtunein, toivottomin mielin, kuulin hänen puhuttelevan isääni hyväilevällä ja nöyrän mielittelevällä äänellään, isäni moittiessa ja kiukutellessa hänelle.

Puoli tuntia myöhemmin Bridget täti astui äitini huoneeseen. Kerrankin olin mielissäni nähdessäni hänet. Hän tarkastaisi tilaani ainakin naisen silmillä. Mutta toinen pettymys odotti minua.

"Herrainen aika, tyttö", huudahti hän. "Mitä se isäsi minulle kertoo? Yksi omista vieraistasi, niinhän? Lyönpä vetoa, että se on se isosilmäinen rouva. No niin, se on sinulle parhaiksi, sanon, kun tuot sellaisen miehesi kanssa taloosi — niin nokkela ja hienotapainen. Jos sinulla oli ikävä olla yksin linnassa, niin mikset pyytänyt tätiäsi tai serkkuasi luoksesi? Silloin ei olisi ollut mitään harmia miehestäsi, ei ainakaan — ei ainakaan mitä minuun tulee. Mutta mitäs nyt aiot tehdä?"

"Hankkia avioeron", vastasin lujasti, sillä sydämeni kuohahti nyt.

Jos olisin pistänyt revolverin Bridget tädin kasvojen eteen, ei hän olisi voinut näyttää kauhistuneemmalta.

"Mary O'Neill, oletko hullu?" huusi hän. "Vai avioeron! Ei yksikään meidän suvun naisista ole koskaan häväissyt itseään sillä tavalla. Mitä isäsi siitä sanoo? Ja miten käy kauniin Betsyn? Mitä ihmiset ajattelevat minusta?"

Vastasin, etten ollut itse puuhannut avioliittoani, ja että ne, jotka sen olivat tehneet, vastatkoot seurauksista.

"Se on nyt yhdentekevää. Sadattuhannet vaimot ovat joutuneet väärälle miehelle vaimoksi, mutta jos jok'ikinen koettaisi päästä vapaaksi avioliitostaan sillä tavalla kuin sinä tahdot, kyllä vaan silloin maailma olisi hyvässä kunnossa. Ehkäpä luulet että voisit mennä naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta et voikaan. Kuka kunnon mies huolisi naida miehestään erotettua naista, vaikkapa hän olisikin vääryyttä kärsinyt puoli jutussa?"

"Sinä siis ajattelet, että minun pitäisi tyytyä — nöyrästi tyytyä tuollaiseen aviolliseen uskottomuuteen?" kysäisin.

"Herrainen aika", virkkoi Bridget täti, "mitä muuta voisit tehdä? Miehet ovat moniavioisia eläimiä, ja meidän naisten on siihen alistuminen. Jumala tietää, että se oli minunkin tehtävä, kun vanhan everstin oli tapana kieppuilla noissa englantilaisissa ravintolatytöissä. Ole vain hiukan sokea, tyttö, sitä saa kymmenestä naisesta yhdeksän tehdä joka päivä ja joka yö ympäri koko maailman."

"Tuleeko mieheni siitä paremmaksi?" kysyin.

"En tahdo sitä väittää", sanoi Bridget täti. "Sinut se ainakin tekee paremmaksi. Mitä ei silmä näe, sitä ei sydän murehdi. Pidä se mielessä!"

Mennessäni levolle sinä iltana oli sieluni kovassa kuohunnassa. Kirkko, laki, yhteiskunta, isällinen valta, kaikki, mikä oli sovinnaista ja arvollista, näytti liittäytyneen yhteen puolustaakseen mieheni rikosta ja tuomitakseen minut teeskentelijän elämään, paheellisuuteen ja häpeään. Ennen tahdoin kuolla kuin kestää sitä. Niin, jos pitäisi kuolla vaikka jo tänään, niin ennemmin se kuin palata mieheni luo samoihin koettelemuksiin.

Mutta seuraavana aamuna herätessäni, kun tapani mukaan ensimäiseksi ajattelin Martinia, sanelin itselleni, että tahdoin elää ja olla puhtaana naisena omissa silmissäni, ajatelkoon maailma minusta mitä tahansa.

Martin oli nyt viimeinen turvani, niinpä päätin kertoa hänelle kaikki. Olisi kyllä kiusallista sitä tehdä, mutta päätin yhtäkaikki nujertaa häveliäisyyteni ja kertoa hänelle kaikki. Ja silloin, mitä ikinä hän käskee minun tekemään, sen tekisin.

Tiesin kyllä hyvinkin, mitä päätökseni merkitsi, mitä toiveita ja odotuksia siihen sisältyi, mutta ajattelin sittenkin: "Mitä ikinä hän käskee minun tekemään, sen teen."

Tämän päätöksen jälkeen kävin rauhallisemmaksi ja nousin vuoteeltani pukeutumaan.

Aamu oli ihana, ja minä seisoin katselemassa hedelmäpuutarhaa, missä omenat helottivat punaisina auringonpaisteessa ja karviaismarjat kypsyivät riippuvissa oksissaan, kun kesäilman hiljaisuutta katkaisi lähestyväin askelien ääni.

Vanhanpuoleinen nainen vanhanaikaisessa kveekaripäähineessä astui ajotietä ylös. Kädessään hänellä oli kimppu punaisia ja valkeita ruusuja, ja hänen suloisilla, yksinkertaisilla kasvoillaan oli tuo sama sääliäherättävä ilme, jonka saattaa nähdä huolestuneella lapsella.

Se oli Martinin äiti. Hän tuli minua tapaamaan, ja jo ensinäkemältä tunsin itsessäni, että uljas päätökseni oli vaarassa ja että tulisin järkytetyksi olemukseni juuria myöten.

Kuulin pääoven kelloa soitettavan. Hetken kuluttua tuli Price huoneeseeni sanoen:

"Rouva Conrad pyytää tavata teidän armoanne."

"Tuo hänet tänne", vastasin.

Mieleni oli jo aivan masentunut.

Kuudeskymmenesyhdes luku.

Martinin äiti näytti huoneeseen tullessaan hermostuneelta ja miltei säikähtyneeltä, ikäänkuin hän olisi ollut asialla, jota hän pelkäsi toimittaa. Mutta minä asetin hänet istumaan äitini nojatuoliin ja istahdin itse sen käsinojalle, ja silloin hän näytti viihtyvän ja rauhoittuvan.

Hetken kuluttua aloimme jutella Martinista. Minä sanoin, että hän mahtoi olla ylen onnellinen saadessaan poikansa kotiin hänen pitkältä ja vaaralliselta matkaltaan, ja hän vastasi olevansa onnellinen, mutta oli kuitenkin pahoillaan siitä, että hän viipyi kotona niin vähän aikaa, vain neljä päivää yhteensä, vaikka tohtori ja hän olivat niin kauan odottaneet tätä käyntiä.

"Ei se kumminkaan Martinin vika ole", virkkoi hän. "Hän on niin hyvä poika. En todella usko, että parempaa poikaa on kellään äidillä ollutkaan. Mutta kun lapsista tulee täysikasvuisia, niin eivät aina voi ajatella vanhuksia, eihän? Sitä minä aina sanon tohtorille, 'tohtori', minä sanon, 'ehkäpä mekin olimme samanlaisia nuorina ollessamme, kun ensin olimme rakastuneet toisiimme'…"

Arvasin jo hämärästi, mitä tämä kultainen vanhus oli tullut minulle puhumaan, mutta vastasin vain otaksuvani Martinin olevan vielä heidän luonaan.

Hän kertoi minulle hänen lähteneen vanhaan kouluunsa, ja koska oli palkintojen jakopäivä, olivat opettajat pyytäneet häntä urheiluja katsomaan ja päivällisille, jotka oli pidettävä, ennenkuin kaikki hajaantuisivat kesälomalle.

"Pojat tulevat häntä pitämään hyvänä, tulevat varmaan", virkkoi hän.

Sanoin että hän tulisi varmaankin takaisin huomenna, mutta hän vastasi jälleen kieltävästi. Martin oli mennyt menojaan, ja he olivat ottaneet jäähyväiset häneltä. Koulultaan hänen piti lähteä Raa-linnaan. Enkö sitä tietänyt? Hän oli sanonut aikovansa sähköttää minulle. Mutta sähkösanoma oli kaiketi tullut perille poissaollessani. Oh, Martin aikoi saapua linnaan huomisiltana ja viipyä siellä, kunnes hän lähtisi saarelta.

"Kuinka hauskaa", huudahdin, ja ääneni oli varmaankin hyvin innokas, sillä pelästynyt ilme lensi uudelleen vieraani herttaisille, vanhoille kasvoille.

"Hauskaa se Martinistakin on", sanoi hän, "ja siksipä… siksipä olen tullut teitä tapaamaan."

"Siksikö?"

"Ettehän minuun pahastu, ettehän? Mutta Martin on niin kiintynyt teihin… Hän on aina ollut kiintynyt teihin, pikkupojasta asti… mutta tätä nykyä…"

"Niin?"

"Arvelin että hän tätä nykyä… arvelin todenteolla, että hän on liiaksi kiintynyt teihin."

Minun täytyi pidättää hengitystäni, ettei ilohuuto pääsisi kurkustani kuuluviin, mutta tuo kultainen olento ei huomannut mitään.

"Ei hän sitä ole sanonut — ei mitenkään, mutta äiti näkee mitä on tekeillä, ettekö tekin luule? Ja hän jutteli ja jutteli Mary O'Neillistä niin lakkaamatta, että minua alkoi pelottaa — todella pelottaa."

"Pelottaa?"

"Hän on niin helläsydäminen, näettekös. Ja te teistä on tullut sellainen ihastuttava nainen. Tommy toveri sanoo, ettei hän ole nähnyt teidän vertaistanne tällä saarella, sittenkuin äitinne kätkettiin maan poveen.

"Ja Martin — Martinkin sanoo, ettei teille vedä kukaan vertoja, ei edes Lontoossa. Siksipä… siksipä", jatkoi hän vavisten ja änkyttäen, "arvelin… arvelin, ettei hänkään, poika raukka, ole muuta kuin verta ja lihaa, kuten me muutkin, ja jos hän alkaisi pitää teitä liian rakkaana… nyt kun olette naimisissa ja teillä on mies, näettekös…"

Vavistus ja änkytys yltyi niin, että hänen täytyi vaieta hetkiseksi.

"Sanotaan, ettette ole ylen onnellinen avioliitossanne, tekään. Aika-ajoin olen kuullut ihmisten kertovan, ettei hän ole hyvä teille ja että teidät naitettiin vasten tahtoanne… Siksipä sanelin itselleni, että jos niin on asianlaita ja jos te ja Martin nyt joutuisitte yhteen ja te olisitte hyvin ystävällinen hänelle ja sallisitte hänen yhä edelleen jatkaa… ja siitä syntyisi jotain… murhetta ja häpeää ja sen semmoista… se olisi niin kauheata ja julmaa poika paralleni… juuri nyt kun hänestä puhutaan niin paljon ja hyvää."

Nyt se viimeinkin oli lausuttu. Olin vaarallinen hänen pojalleen, koska olin naimisissa oleva nainen ja päälle päätteeksi onneton avioliitossani, ja hän oli tullut minun luokseni suloisessa, ajattelemattomassa, äidillisessä itsekkäisyydessään pyytämään minua suojeleman häntä itseäni vastaan.

"Olen pyöritellyt tätä asiaa sinne ja tänne", sanoi hän. "'Mitä on tehtävä?' olen kysellyt ja toisinaan olen ajatellut, että olisi parasta puhutella Martinia. Mutta enpä sittenkään ole uskaltanut. Mutta eilisiltana kun kuulin teidän tulleen kotiin isäänne tervehtimään, sanoin: 'Tohtori, minä menen häntä itseään puhuttelemaan.' 'Sitä sinun ei pidä tehdä, Christian Ann', sanoi tohtori. 'Mutta menenpä', sanoin. 'Tahdon puhutella itse nuorta rouvaa. Olkoon, että hän nyt on hieno rouva, mutta enkö minä ole häntä sylissäni vaalinut? Ei hän tahdo tehdä mitään, mikä vahingoittaisi poikaani, jos vain pyydän. Ei tahdo, ei. Mary O'Neill ei sitä tahdo. Sitä en koskaan usko hänestä. En sinä ilmoisna ikänä.'"

Hänen herttaiset vanhat kasvonsa säteilivät, vaikka olivat kyynelien kostuttamat, ja tapaillessaan nenäliinaa sotkeutuivat hänen kätensä kukkiin, joita hän yhä piteli kädessään.

"Sallikaa minun ottaa ruusut", sammalsin niin hyvin kuin sain sanotuksi.

"Toin ne teille", virkkoi hän ja naurahti sitten, hiukan hämillään, omalle hajamielisyydelleen.

"Ei ne tietenkään ole mitään verrattuina teidän kasvihuoneruusuihinne linnassa, mutta arvelin että yhtäkaikki pitäisitte niistä. Ne ovat oman pienen huoneenne ikkunan alta. Me sanomme sitä yhä teidän huoneeksenne — sitä samaa huonetta, missä makasitte, kun tulitte meille joululaulua laulamaan samettihameessa ja tohveleissa. Mary O'Neillin huoneeksi Martin sen silloin nimitti, ja sama nimi on sillä ollut siitä päivin."

Tulin niin liikutetuksi, että ennenkuin olin selvillä siitä mitä seurauksia siitä oli lähtevä itselleni, olin kietonut käsivarteni hänen vyötäisilleen, sanoen että jos hän halusi minua mitä tekemään, niin tahtoisin sen tehdä.

"Tahtoisitteko todella?" ja sitten hän alkoi yksitellen esittää minulle niitä pieniä, juoneltaan varsin vaatimattomia suunnitelmia, joilla hän oli arvellut parantaa Martinin rakkautta minuun.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että ottaisin isäni sairauden tekosyyksi jäädäkseni vanhaan kotiini, kunnes Martinin oli matkustettava pois saarelta, mutta hän luopui tästä tuumasta melkein paikalla muistaessaan, miten päättävästi Martin oli sanonut välttämättä tahtovansa tavata minua.

Lopulta hän ehdotti, että koettaisin olla Martinille vähemmän herttainen, puhuttelisin häntä lyhyesti, toisinaan tylysti ja vihaisestikin, jotta keskinäinen suhteemme kylmenisi; mutta ei, se olisi sittenkin liian julmaa, kun hän näin monen vuoden kuluttua tapaa minut ja on juuri taas lähdössä niin kauas, ja vain Herra ja siunatut pyhät tietävät, milloin hän sieltä palaa.

Martinia, vain Martinia hän ajatteli. Suloisessa äidinitsekkäisyydessään hän ei voinut ajatella ketään muuta. Joskohta hän minuakin hellästi rakasti, ei hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi, että jos täyttäisin hänen toivomuksensa ja lähettäisin Martinin pois, niin minäkin joutuisin kärsimään. Mutta minua kovaluontoisempikin olisi pehminnyt nähdessään hänen hätänsä ja levottomuutensa, ja kun hän avuttoman näköisenä sanoi:

"En ymmärrä, mitä olisi tehtävä — en todella ymmärrä", lohdutin häntä (vaikka itsekin olin lohdutuksen tarpeessa) ja sanoin kyllä itse löytäväni jonkun keinon tehdäkseni mitä hän halusi.

"Löydättekö todella?"

"Kyllä varmaan."

"Ettekä myöskään lähetä häntä luotanne kivistävin sydämin?"

"En, en."

"Tiesin, että sanoisitte noin. Herramme ja hänen pyhä äitinsä siunatkoot teitä."

Hänen silmistään valui runsaita lohduttavia kyyneliä, mutta niiden lomitse pilkisti hymyäkin.

"Ei sen puolesta, että löytyisi maailmassa toista naista, jolle antaisin hänet mieluummin kuin teille, jos asiat olisivat ennallaan. Mutta kaikki on nyt toisin, eikö ole?"

"Niin, kaikki on nyt toisin", vastasin.

"Mutta onko oikein varma, ettette ole suuttunut minun tulostani?"

"Oi en! en!", virkoin, mutta enempää en saanut sanotuksi, sillä ääneni petti minut.

Hän huoahti helpotuksen huokauksen ja nousi sitten istualtaan.

"Nyt minun täytyy lähteä. Tohtori kaivaa puutarhassa eikä ole vielä saanut aamiaistansa. Mutta panin puuropadan hellalle kiehumaan, ja näihin aikoihin se varmaan on valmista."

Hän oli jo ennättänyt ovelle, kun hän kääntyi sanoen:

"Kunpa olisi minulla teidän valokuvanne — juuri sellaisena kuin nyt olette tällä hetkellä. Ripustaisin sen omaan huoneeseenne ja tuontuostakin rientäisin yläkertaan sitä katsomaan. Mutta yhdentekevä. Minulla on teidän: valokuvanne täällä (koskettaen rintaansa), ja toisinaan saatan nähdä sen siellä ilmielävänä."

En voinut tämän jälkeen enää mitään virkkaa, mutta minä suutelin häntä hänen poistuessaan, ja hän sanoi:

"Mieleni on hyvä nyt! Hyvästi! Ettehän lähde kotiin ennen huomista, niin että ehkäpä vieläkin pistäyn teitä katsomaan. Hyvästi!"

Läksin ikkunan luo ja seurasin häntä katseillani hänen astuessaan pitkin ajotietä. Hän pyyhkieli silmiään, mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen astuntansa kevyttä, ja olin vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa säteilivät.

Jumala häntä siunatkoon! Sellaiset naiset kuin hän ja äitini — niin nöyrät ja rakastavat, niin moitteettomat ja puhtaat, jotka eivät milloinkaan lausu tylyä sanaa eivätkä ajattele tylyä ajatusta — ovat maailman kukkaset ja saattavat maan suloisesti tuoksuamaan.

* * * * *

Hänen mentyään muistin lupaukseni hänelle ja kyselin itseltäni, mitä minusta oli tuleva. Ellen voinut saada avioeroa miehestäni rikkomatta kirkkokuntani sakramenttia, enkä rakastaa Martinia ja vastaanottaa hänen rakkauttansa murtamatta hänen äitinsä sydäntä, mikä siis oli oleva kohtaloni?

Aioin palata kotiin huomisaamuna; huomisiltana saisin tavata Martinin. Mitä oli minun sanottava? Mitä oli minun tehtävä?

Kaiken päivää nämä kysymykset kalvoivat minua, enkä voinut löytää niihin vastausta. Mutta illan lähestyessä läksin viemään huoleni sinne, mihin monesti ennenkin olin ne vienyt — isä Danin tykö.

Kuudeskymmeneskahdes luku.

Pappilan oven avasi isä Danin irlantilainen taloudenhoitaja; hän oli hyvä sielu, joka kohteli isäntäänsä kuten hemmotteleva äiti oikullista lastansa.

Kulkiessamme ahtaita portaita ylös hänen huoneeseensa hänellä oli paljon nureksimista. Hän ei voinut käsittää, mikä isä Dania vaivasi näihin aikoihin. Hän oli valkea kuin haamu ja niin laiha kuin vaateriepu, eikä ihmekään, kun ei syönyt niin mitään pitääkseen ruumistaan ja sieluaan yhdessä.

"Se on Luojamme kiusaamista se sellainen meno, ja teette Jumalalle hyvän työn, jos sanotte sen hänelle."

"Mitä te siellä isännästänne juoruatte, rouva Cassidy?" huudahti isä Dan ylimmältä portaalta.

"Minä vaan juttelen, että te tärvelette itsenne paastoamisellanne ja rukoilemisellanne ja kulkemalla keski-yön aikaan vuorihökkeleissä nälän kurniessa vatsassanne."

"Kas niin, rouva Cassidy, nyt on teeaika, vai mitä? Niinpä takaisin keittiöön ja kattila tulelle ja tuokaa sisään parhaat kuppimme ja sievonen voissa käristetty leipä ja sämpylä ja vielä jotain muutakin hyvää, ja sitten voitte ylpeillä niin paljon kuin mielenne tekee, sillä saatte passata saaren ylhäisintä rouvaa… Tule sisään, tyttäreni, tule sisään."

Hän naurahteli puhuessaan, mutta huomasin, ettei hänen taloudenhoitajansa ollut väärässä ja että hän näytti rasittuneelta ja murheelliselta.

Niin pian kuin hän oli asettanut minut istumaan turve- ja halkovalkean edessä olevaan suureen nojatuoliinsa, yritin alkaa kerrottavani, mutta hän ei tahtonut kuulla sanaakaan, ennenkuin tee oli tuotu sisään ja olin juonut kupin.

Sitten hän liikutteli turvetta, josta lähti sekä valoa että lämpöä jo pimenevään huoneeseen, ja virkkoi:

"No, mistä nyt on kysymys? Jotain vakavaa — sen huomaan."

"Vakavaa se on, isä Dan."

"Ala siis kertoa", sanoi hän, ja juttelin hänelle tarinani niin hyvin kuin taisin.

Sanoin hänelle että tavattuamme toisemme viimeksi, tuon kiivaan kohtauksen jälkeen Raa-linnassa, olivat minun ja mieheni välit käyneet vielä kireämmiksi; sanoin, että koska en enää voinut kestää nykyistä häpeällistä elämääni, olin miettinyt avioeroa; sanoin että oltuani ensin piispan ja sitten isäni asianajajan puheilla olin kuullut, ettei kirkko eikä lakikaan, joilla kummallakin oli omat syynsä, voineet suoda minulle sitä apua, jota halusin, ja viimein sammuvalla äänellä (melkeinpä pelkäsin puhua sitä julki) uskoin hänelle juhlallisen ja pyhän salaisuuteni — että tapahtui mitä tapahtui, niin en voinut enää jatkaa entistä elämääni, koskapa rakastin erästä toista miestä.

Puhuessani isä Dan siirteli rauhatonna jalkojaan ja nyppieli kulunutta viittaansa, ja niin pian kuin olin lopettanut, ärjähti hän minulle niin vihaisesti, etten ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt sellaisena:

"Tiedän kuka se on, se on Martin Conrad."

Minä niin hämmästyin tästä, että rupesin tiedustelemaan häneltä, mistä hän sen tiesi, mutta hän keskeytti minut huutamalla:

"Sama se mistä sen tiedän. Luulet kaiketi, ettei vanhan papin silmät pysty muuta lukemaan kuin rukouskirjaa, vai mitä? Se on nuori Martin, eikö ole?"

"On."

"Se heittiö, se lurjus, se konna! Jos hän vain vielä kerran yrittää tähän taloon tulla, niin minä näytän hänelle, mistä on viisi hirttä poikki."

Tiesin, että hän rakasti Martinia melkein yhtä; paljon kuin minäkin, niinpä en kiinnittänyt mitään huomiota hänen parjauksiinsa, vaan koetin selittää, että syy oli yksin minussa ja ettei Martin ollut tehnyt mitään.

"Älä uskottele minulle, ettei hän ole tehnyt mitään", pauhasi isä Dan. "Kyllä minä tiedän, mitä hän on tehnyt. Hän on sanonut sinulle rakastavansa sinua, niin on?"

"Ei."

"Sitten hän on houkutellut sinua uskomaan hänelle vaikka mitä?"

"Ei milloinkaan."

"Ainakin hän on sinua säälinyt ja lohduttanut suruissasi."

"Ei kertaakaan."

"Parasta on olla sitä tekemättä! Olkoonpa vaikka kuinka mahtava mies nykyisin Englannissa, mutta kyllä minä hänen takkinsa lämmitän, jos hän tulee tänne vahingoittamaan lastani. Mutta Herrallemme ja kaikille pyhille olkoon kiitos siitä, että hän lähtee piakkoin tiehensä tältä saarelta, etkä enää saa tavata häntä."

"Mutta hän tulee Raa-linnaan", sanoin, "ja jo huomisiltana tapaan hänet."

"Se lisäksi! Aika lurjus!"

Selitin, että mieheni oli hänet kutsunut sen toisen naisen yllyttämänä.

"Yhä pahempaa!" huudahti isä Dan. "Etkö huomaa, että he virittävät ansan eteenne ja te astutte siihen kuin nuoret hupsut ainakin. Mutta yhdentekevä! Sinä et saa mennä kotiin."

Sanoin olevani pakotettu menemään, sillä Martin tuli vain minun tähteni, enkä voinut hänelle ilmaista totuutta enkä keksiä tekosyytä, joka ei olisi valhetta.

"No niin, no niin, ehkäpä olet siinä oikeassa. Juosta aina kiusausta pakoon ei ole paras keino kiusauksen kohdatessa. Sinun täytyy voittaa tämä kiusaus, lapseni, sinun täytyy taistella sitä vastaan ja kukistaa se."

"Mutta olen koettanut ja koettanut, enkä voi", huudahdin.

Ja sitten kerroin hänelle, miten olin kamppaillut kuinka rakkaus ei ollut ollut minulle onni, vaan julma ottelu, kuinka olin kärsinyt ja rukoillut ja käynyt messuissa ja tunnustuksilla, mutta ilman hyötyä, sillä rakkauteni Martiniin oli kuin leimuava tuli, jota ei mikään voinut sammuttaa.

Isä Danin huulet ja kädet värähtelivät puhuessani, ja huomasin, että se tapahtui säälistä minua kohtaan, ja niin lisäsin vielä, että jos Jumala oli pannut tämän puhtaan ja pyhän rakkauden sydämeeni, niin se ei kaiketi voinut olla väärä.

"Odota silmänräpäys", huudahti isä Dan. "Kuka sanoo, että Jumala sen on pannut sinne? Ja kuka ilmoitti sinulle, että se oli puhdas ja pyhä? Tarkastakaamme hiukan tilaasi. Kuuntele. Sanoit piispan vakuuttaneen, ettet voisi koskaan saada avioeroa?"

"Niin."

"Mutta tahdot sittenkin jättää miehesi?"

"Mitä muuta voin tehdä? Nykyinen elämäni on liian kamalaa."

"Ei huolita siitä nyt. Sinä tahdot jättää miehesi, niinkö?"

"Minun… minun täytyy."

"Ja sinä tahdot mennä tälle… tälle nuorelle… lyhyesti sanoen, sinä tahdot mennä Martin Conradille? Siinä on peittelemätön totuus, vai mitä? Älä kiellä sitä… No niin, puhuaksemme asian suoraan, sinä pyydät minua — hengellistä isääsi suostumaan siihen, että elät julkisessa aviorikoksessa. Siihen se johtaa. Sinä tiedät, että niin on, ja Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä olkoot armolliset sielullesi!"

Säpsähdin ja pelästyin niin kovasti tätä raivokasta hyökkäystä ja siitä sukeutuvaa julmaa johtopäätöstä, että peitin kasvoni käsiini ja pidin ne kätkössä siellä, sillä minusta tuntui, kuin olisivat aivoni lamaantuneet ja sydämeni pakahtunut.

En tiedä kuinka kauan istuin näin kasvot käsieni varassa, mutta pitkän vaitiolon jälkeen, jota katkaisi vain oma läähättävä hengitykseni, olin selvillä siitä, että isä Dan oli vetänyt toisen käteni polvilleen ja silitteli sitä omalla kädellään.

"Älä suutu vanhalle papillesi, vaikka hän lausuu sinulle totuuden", sanoi hän. "Se on raskasta kantaa; tiedän, että se on raskasta; mutta se on hänelle yhtä raskasta kuin sinulle, lapseni. Ajattele — ajattele todella, mistä hän koettaa sinut pelastaa. Jos sinä teet sen, minkä nyt haluat tehdä, suljetaan sinut seurakunnasta pois. Jos sinä eroat seurakunnasta, lakkaat olemasta katolilainen. Mitä on sinusta silloin tuleva, tyttäreni? Mikä korvaa sinulle kirkon lohdutuksen — suruissa, kärsimyksissä, kuoleman hetkellä? Etkö ole milloinkaan tätä miettinyt?"

En ollut milloinkaan. Se värähytti koko olemustani.

"Sanot ettet voi enää elää miehesi kanssa, koska hän on rikkonut avioliittovalansa. Mutta ajattele, kuinka monet tuhannet naisraukat maailmassa tekevät sitä joka päivä — elävät uskottomien puolisojensa kanssa kotinsa ja lastensa tähden. Eikä yksistään heidän kotinsa ja lastensa tähden, vaan heidän sielunsa ja uskontonsa tähden. Marttyyreja, siunattuja marttyyreja he ovat, vaikka ei heistä mitään tiedetä, sillä he pitävät pystyssä yhteiskunnan ja kirkon ja inhimillisen perheen."

Minä vapisin ylt'yleensä. Oli ikäänkuin isä Dan olisi koettanut riistää minulta elämäni ainoan, kalliin sisällyksen.

"Nyt sinä arvelet, ettet voi elää ilman sitä, jota rakastat, koska sydämessäsi ei ole sijaa muille kuin hänelle. Mutta ajattele monia pyhiä naisia, ajattele autuaita pyhimyksiä, jotka ovat käyneet läpi saman kiusauksen — jotka ovat taistelleet sitä vastaan sielunsa kaikella voimalla, kunnes heidän ruumiinsa ovat merkityt Herramme omilla haavoilla."

Hän hiipi lähemmäksi minua. Hänen äänensä värähteli korvassani. Minä kamppailin lujasti ja vapisin yhä koko ruumiiltani.

"Pysy kiinni Kirkossa, lapseni. Se on sinun ainoa turvapaikkasi. Muista että Jumala rakensi avioliittosi, etkä voi sitä rikkoa hylkäämättä uskoasi. Voiko mitään hyvää koitua siitä, josta sellainen hinta maksetaan? Ei ikinä! Kun huomenna tapaatte toisenne — te kaksi lasta — niin sano hänelle se. Älkää murtako vanhan pappinne sydäntä. Hänellä on kyllä huolta teistä muutenkin. Älkää salliko hänen pelätä, että hän on tykkänään kadottava teidät. Ja muista myös äitiäsi — sitä autuasta pyhää, joka kärsi niin kauan ja oli kärsivällinen… Kaikki riippuu sinusta, lapseni. Tällaisissa tapauksissa on nainen vahvempi astia. Ole siis vahva hänenkin puolestaan. Luovu synnillisestä rakkaudestasi, tyttäreni —"

"Mutta en voi, en voi", sanoin. "Rakastan häntä, enkä voi hänestä luopua!"

"Pyytäkäämme Jumalaa auttamaan sinua", sanoi isä Dan, ja pidellen yhä kättäni omassaan, hän veti minut alas polvilleni ja polvistui itse viereeni. Huone oli jo pimeäksi käynyt, ja vain turvevalkean himmeä hehku valaisi kasvojamme.

Ja äänellä, joka oli niin matala ja vieno kuin hänen värähtelevä kuiskauksensa alttarin edessä hänen kehottaessaan Pyhää Hostiaa, isä Dan rukoili puolestani (sanoen minua rakkaaksi lapsekseen, jonka Jumala oli uskonut hänen haltuunsa), että minä pitäisin vihkivalani ja pelastuisin kiusauksesta rikkoa sen.

Hänen ihana rukouksensa tai värähtelevä äänensä, tai molemmat yhdessä, tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja kun nousin pystyyn, tunsin olevani luja. Vaikka Martin oli yhtä kallis minulle kuin ennenkin, arvelin kumminkin nyt löytäneeni tieni. Jos hän rakasti minua kuten minä häntä, oli minun oltava uljas meidän kummankin puolesta. Minun oli vastustettava rakkauden lihallista vaistoa kieltäymyksen henkisellä voimalla. Niin, niin, se minun oli tehtävä.

Isä Dan saattoi minut ovelle.

"Tervehdi poikaani", sanoi hän. "Äläkä unohda, mitä pyysin sinun sanomaan hänelle."

"Kyllä sanon", vastasin, sillä vaikka sydämeni vuoti verta, olin tyyni ja rohkea.

Oli lypsyaika ja lehmät ammuivat navetassa, kun kuljin niittyjen ja karjapihan läpi matkalla isäni taloon.

Varhain seuraavana aamuna läksin Raa-linnaan.

Kuudeskymmeneskolmas luku.

Vaikka oli jo puolipäivän aika linnaan saapuessani, ei puiston portti ollut vielä avattu, ajotie oli autio ja talon valtaovikin oli vielä suljettu.

Soittoni kutsumana tuli yksi palvelustytöistä avaamaan jotenkin hitaasti, ilman esiliinaa ja myssyä, ja kun astuin halliin, oli se aivan tyhjä ja koko talo kuin kuollut; vain palvelijain puolelta kuului äänekästä naurunkikatusta.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyin, mutta ennenkuin tyttö sai vastatuksi, tuli Price auttamaan päältäni ja sanoi:

"Minä heti kerron teidän armollenne."

Astuessamme portaita ylös kertoi hän, että koko seurue oli tänä aamuna lähtenyt merille herra Eastcliffin huvipurressa, että lie aikoivat viipyä poissa useita päiviä ja että madame oli jättänyt minulle kirjeen, missä olisi selitys.

Löysin kirjeen huoneeni uuninreunalta avatun sähkösanoman alta, jonka päälle oli asetettu viistokulmainen kristallilasi. Sähkösanoma oli osoitettu minulle ja oli Martinilta.

"Saavun huomisiltana. Viivyn keskiviikkoiltaan. Ellei sovellu, sähkötä Rehtorin talo, Kuningas Yrjön lyseo."

"Huomenna?"

"Se on tänään", virkkoi Price. "Sähkösanoma tuli eilen. Madame avasi sen ja hän käski minun sanoa —"

"Annahan minun ensin lukea kirje", sanoin.

Kirje kuului:

'Rakkahin Mary!

Sinä varmaan hämmästyt, kun palatessasi tapaat talon tyhjänä ja kaikki melskaavat vieraasi tipotiessään. Salli minun selittää, ja jos olet suuttunut siitä, mitä on tapahtunut, niin syytä yksin minua kaikesta.

Näetkös, kultaseni, oli sovittu noin kuukausi sitten, että tekisimme purjeretken viehättävän saarenne ympäri, ennenkuin jätämme hauskan kotisi. Mutta emme ajatelleet tätä retkeä näin pian tapahtuvaksi, kun tuo ajattelematon herra Eastcliff, jolla ei ole enemmän järkeä päässään kuin kananpojalla, äkkiä ja odottamatta muistaa luvanneensa käydä tervehtimässä muuanta ystäväänsä, joka on vuokrannut jahtimetsän Skyessä. Seuraus — meidän oli lähdettävä purjehdusretkellemme nyt heti, jos mieli ensinkään, ja katso! emäntämme oli poissa — sairasvuoteelle kutsuttuna, ja mitä ihmettä oli meidän nyt tehtävä ilman häntä?

Nyt oltiin pulassa — herra Vivian, joka aina on viisas, arveli että kautta Jupiterin olisi todella katalaa lähteä ilman sinua, ja herra Eastcliffin pahankurinen pikku Camilla selitti että se olisi 'ilkeätä', ja miehesi vakuutteli ettei voitu jättää hänen Margaret Maryänsä yksin kotiin.

Silloin ystäväsi Alma Lier sattui muistamaan, ettet ollut ihastunut mereen ja että, joskohta olisitkin ollut täällä ja suostunut lähtemään kanssamme, niin se olisi tapahtunut vain suloisen ja epäitsekkään sydämesi hyvyydestä.

Tämä selitys näytti tyydyttävän ja rauhoittavan koko taloa, mutta voi! silloin iski meihin pitkäisen nuolen tavalla herra Conradin sähkösanoma. Koska arvelin sen mahdollisesti vaativan vastausta, otin itselleni vapauden avata sen, ja silloin jouduimme aivan neuvottomiksi, usko pois!

Mitähän kummia hän mahtoi ajatella meistä, jos jättäisimme talon tyhjäksi, juuri kun hän oli tulossa? Ja mikä pettymys meille kaikille naisille varsinkin ja minulle etenkin, ellemme saisi tätä odotettua vierasta tavata.

Tämä kumosi kerrassaan koko suunnitelmamme, mutta vielä kerran minä esiinnyin pelastajana huomauttamalla, ettei herra Conrad tullut tervehtimään meitä, vaan sinua, ja että ystävällisin teko meidän puoleltamme tässä tapauksessa olisi siirtää meluava läsnäolomme toisaalle.

Hyvästi, rakkahin! Olemme juuri menossa. Minä kadehdin sinua. Sinä onnellinen, onnellinen tyttö! Tiedän varmaan, että sinulle tulee niin hauskaa. Mikä mies! Luonnollinen kuin itse luonto! Saarenne sanomalehdistä päättäen saarelaisenne jumaloivat häntä.

Toivon, että isäsi voi jo paremmin. Siinä toinen ihmeteltävä mies! Entä mikä alkuperäinen tyyppi! Hyvästi, rakkahin kultani.

Alma.

J. K. Olen kaivannut sinua niin suuresti, kulta! Raa-linna ei ole ollut entisellään ilman sinua — ei ole.'

Käännellessäni kirjettä kädessäni ja ihmetellessäni, mihin se kaunis paholainen tähtäsi sillä, huomasin vieressäni seisovan Pricen palavan halusta saada tietää, mitä se sisälsi, jotta voisi avustaa minua omalla tulkinnallaan.

Kerroin hänelle lyhyesti, mitä Alma oli sanonut, ja hän katkaisi minua tuontuostakin harmista huudahtaen.

"Kas sitä heittiötä. Sitä ilkeätä heittiötä! Heittiö hän juuri on, teidän armonne, luvalla sanoen, eikä hän muuta nimitystä ansaitse! Vai kuukautta ennen sovittu! Sitä ei ollut kukaan ajatellut ennen eilisiltaa, jolloin herra Conradin sähkösanoma tuli."

"Mitä tämä sitten tietää?"

"Minä voin kertoa teidän armollenne, mitä se tietää, jos lupaatte olla tällä kertaa kiivastumatta. Se merkitsee, että madame haluaa olla teidän kengissänne, eikä pelkää avioeroakaan päästäkseen toiveittensa perille. Ja koska hän älyää, ettei auta teitä kiusata ottamaan eroa, koska olette katolilainen, niin hän arvelee voivansa houkutella miehenne, joka ei ole katolilainen, ottamaan eron. Niinpä hän koettaa saada teidät ansaan, ja hän toivoo teidän tarttuvan siihen hänen poissa ollessaan, ja jos te sen teette…"

"Mahdotonta!"

"Oh, uskokaa minua teidän armonne. Minun korvani eivät ole olleet lukossa sillä aikaa kun teidän armonne on ollut poissa, ja ellei hänen juoruava kamarineitinsä olisi ollut sellainen houkkio, luulen että hänet olisi jätetty tänne vahtimaan. Mutta tässä talossa on muuan toinen, joka kantaa kaunaa teitä vastaan, ja jos ovissa kuuntelemisesta voi olla jotain hyötyä… Hss…!"

Price vaikeni äkisti sormi suullaan ja astuen varpaillaan oven luo hän potkaisi sen auki, jolloin pienen taloudenhoitajattaren nähtiin kömpivän ylös lattialta selitellen hämillään, että hän oli liukahtanut.

"Tulin vain kysymään, onko hänen armonsa syönyt aamiaista?" lisäsi hän.

Minä vastasin etten ollut ja käskin hänen tästä puoleen noutamaan määräyksensä Priceltä — ilmoitus, joka tuntuvasti kohotti tämän itsetietoisuutta ja lähetti taloudenhoitajattaren nenä pystyssä harppaamaan portaita alas loukkaantuneen kakadun tavalla.

Koko iltapäivän kuljin kovassa mielenliikutuksessa. Tuontuostakin minua puolittain halutti sähköttää Martinille, että hän siirtäisi käyntinsä tuonnemmaksi, mutta joskohta vakuuttelin itselleni, että tällainen menettelytapa ei olisi kieltäytymistä, kiusauksen pakenemista vain, niin tiesin kyllä sydämeni syvyydessä, että todella toivoin hänen tulevan.

Yhtäkaikki tein pyhiä lupauksia itselleni olla vahva — vahva puheissa ja katseissa — ja jos Alma minua yllytti juonillaan, niin minä olin uhitteleva häntä ja näyttävä hänelle, etten aikonut antaa myöten enkä paeta.

Niinpä lopullisesti viehätin itseni siihen vahvaan ja valoisaan uskoon, että voimani vastustaa kiusausta oli luja. Mutta siitä huolimatta, kun kello viiden ajoissa kuulin pyörien rätinää santakäytävältä ja parvekkeeltani näin ajopelien pysähtyvän pääportaitten eteen, ja avatessani oven kuulin Martinin kantavan äänen hallista, niin lensin portaita alas — suoranaisesti lensin — niin olin innokas lausumaan hänet tervetulleeksi.

Siinä hän oli ruskeissa villavaatteissaan, pehmeä huopahattu päässään hehkuen terveyttä ja elämänhalua.

"Halloo!" huudahti hän, ja hänen silmänsä säteilivät kuin sininen meri auringon paistaessa siihen, kun hän näki minut.