MARTIN CONRADIN MEMORANDUM.

Minun sekaantumistani ei tässä ehkä kaivata, mutta jotta rakkaani tarinan loppuosa tulisi ymmärretyksi, täytyy minun kertoa mitä minulle tapahtui sillä välin.

Jumala tietää, ettei kulunut yhtäkään päivää, etten olisi ajatellut kotona olevaa armastani ja mielessäni huolehtinut hänen kohtaloaan, sillä ajatusteni taustalla väikkyi aina uhkaava seikka, joka mahdollisesti saattaisi tapahtua.

Mutta hän oli oleva uljas — sen tiesin aivan hyvin — ja älysin selvästi, että jos minun mieli kestää se tuima leikki, joka oli edessäni, niin oli minun työnnettävä syrjään hämärät pelkoni ja käännettävä huomioni vain niihin vaaroihin, joista olin varma.

Näistä oli ensimäinen se, että hän saattoi otaksua laivamme joutuneen haaksirikkoon. Niin pian kuin olimme pystyttäneet vanhan Erebuksen huipulle puiset ristikkotornimme, jotka sisälsivät kauko-sähkölennätinkoneemme, koetin siis lähettää hänelle ensimäisen tervehdyksen Etelänapamaalta ilmoittaen, ettemme olleetkaan joutuneet haaksirikkoon.

Se oli vavahuttava hetki. Juuri keskiyön lyönnillä tammikuun 21 päivänä, kun puoliyön aurinko paistoi kolkolla, nyreällä hohteellaan, kokoontui koko seurueemme katsomaan kuinka langaton kone pantiin toimimaan.

Koska emme olleet varmat koneestamme, niin olin sovittanut sanat sellaiseen muotoon, että ne ymmärrettäisiin kaikkialla siinä tapauksessa, että eivät joutuisi tarkoitettuun määräpaikkaansa.

"Etelänapa-retkikunta turvassa. Kaikki hyvin. Lähettäkää terveisiä rakkaillemme kotiin."

Noin neljänkymmenen sekunnin ajan kipinät räiskyen lähettivät kuuleaan ilmaan merkkejään, ja sitten eetteri asettui, rauha palasi ja me seisoimme kuuntelemassa hengähtämättä ja äänettöminä kuten maailman rajalla olevat olennot, jotka odottavat vastausta toisesta planeetista.

Se tuli. Parisen minuutin kuluttua kuulimme vastaanottokojeesta S-merkkien heikkoa ääntä ja silloin puhkesimme äänekkäisiin riemuhuutoihin. Heikkoa se oli, mutta yhtäkaikki riittävää, ja tieteellisen osastomme onnitellessa itseään siitä ettei pitkä välimatka eikä maan kaarevuuskaan tällä pitkällä matkalla olleet estäneet sanomaamme perille saapumasta — ajattelin rakkaintani, että tervehdykseni saapuisi hänelle jotain tietä ja hän rauhoittuisi.

Sitten me kaikki — koirat, hevoset ja miehet — loistavalla päällä ja mitä oivallisimmissa voimissa läksimme matkalle suoraa tietä Napaa kohti.

Raskaitten kuormatavaroittemme vuoksi, jotka meidän oli kuletettava mukanamme, etenimme hitaasti, mutta matkamme sujui hyvin ja tasaisesti, ja vaikka keskipäivä oli kuuma (oli keskikesä) ja meidän oli matkattava hyvät matkat yöllä valkoisessa napaseudun kuutamossa, niin saavuimme Mount Darweniin (jonka minä olin määrännyt toiseksi lennätinasemaksemme) vajaassa kahdessa kuukaudessa.

Talvi oli tulossa, päivät alkoivat tulla pimeiksi ja kylmiksi, ja kun olimme 8000 jalkaa merenpintaa ylempänä, niin meistä muutamat jo alkoivat siitä kärsiä.

Yhtäkaikki saimme toisen asemamme pystytetyksi toukokuun ensimäisellä viikolla ja jälleen kokoonnuimme (eipä juuri enää niin reippaalla mielellä kuin ennen) langattoman ympärille sen puhuessa Erebukselle jättämäämme vastaanottajaan.

Jälleen räiskyivät sähkökipinät avaruuteen ja jälleen puhkesimme ilohuutoihin, kun vastaus tuli — kaikki kunnossa ja koneet parhaassa järjestyksessä.

Sitten läksimme matkamme viimeiselle taipaleelle ja tiesimme, että se olisi oleva aika vaivaloinen. Edessä kolmesataa maantieteellistä peninkulmaa, lämpömäärä -40 asteessa, aurinko kateessa ollut jo useita viikkoja eikä muuta odotettavissa kuin taajenevaa hämäryyttä, kylmiä tuulia, lunta, joskus revontulia ja usein kuuvaloa.

Mutta pahinta oli että olimme allapäin ja vaikka kuinkakin yrittelin rohkaista ja reipastuttua uljaita poikia, jotka olivat minua matkalle seuranneet, niin en voinut olla itsekin tuntematta tämän auringottoman hämäryyden painostavaa vaikutusta.

Siitä huolimatta purimme leirimme toukokuun 10 päivänä ja suuntasimme suoraan Etelää kohti.

Ponnistelimme tuimasti 85:nnellä leveysasteella olevan jäätikköharjanteen yli, joka oli täynnä lumenpeittämiä äkkisyvänteitä, ja kolme päivää astuttuamme putosi kaksi parasta miestämme yhteen vaarallisempaan niistä.

Minä näin tapaturman kymmenkunnan metrin päästä ja juosten paikalle heittäydyin vatsalleni ja huusin alas syvyyteen, mutta vastassa oli vain musta, pohjaton kuilu, eikä takaisin tullut ainoatakaan äännähdystä tai merkkiä.

Tästä kävi mieliala seurueessamme vieläkin kolkommaksi, eikä se siitä päässyt pirteytymään, vaikka minä tuontuostakin toistin, että pian Jumalan avulla olisimme suurella ylätasangolla, josta meillä olisi selvä tie navalle.

Mutta jäätikön harjalle päästyämme ei asiat paljoa parantuneet, sillä pinta oli aika tavalla halkeillut, eikä tässä tuulien yhtymäpaikassa näyttänyt olevan paljon muuta kuin kuohuva meri keräpilviä ja vyöryviä lumiaaltoja.

Marssimisen jäljet alkoivat meissä tuntua. Me emme enää päässeet etenemään kuin seitsemän maantieteellistä peninkulmaa yhteen menoon. Niinpä minun tovereitteni mieltä rohkaistakseni (ja ehkäpä hiukan omaa mieltäni virkistääkseni) täytyi lauleskella kaiken päivää, vaikka oikeassa rakkaimpani oli väittäessään ettei minulla ollut ääntä enempää kuin peltovariksella.

Mutta ihminen ei pysty tekemään enempää kuin voitavansa, ja kuten isä Danin oli tapana sanoa (Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntänsä), eivät enkelitkään voi sen enempää tehdä. Meillä oli ankara työ kestettävänä 88:nnella leveysasteella, lämpömäärän aletessa 50 asteeseen, kun vinha, sokaiseva lumituisku pyyhkäisi ylitsemme etelästä.

Arvelin sen piankin talttuvan, mutta petyin, ja niin me pystytimme leirimme leveään puoliympyrään ja rakensimme lumimajoja takaseinä tuulta vastaan.

Siellä makasimme yhdeksän päivää — eikä nyt kannata puhua siitä, kuinka paljon miehistömme siinä kärsi sormien paleltuessa ja mielialan muuttuessa yhä synkemmäksi.

Toisinaan kuulin heidän puhelevan (äänellä, joka oli aiottu minun kuultavakseni) että olisi ollut parasta rakentaa talvimajat Darwenin pohjoispuolelle ja viipyä siellä kesän tuloon. Ja joskus toiste kuulin heidän laskevan matkan pituutta navalle — sata maantieteellistä peninkulmaa, joka merkitsi kahdenkymmenen päivän marssimista tällä vuodenajalla raskaine kantokuorminemme ja hupenevine koirinemme ja poneinemme, sillä olimme jo tappaneet niistä joukon ravinnoksi.

Mutta minä en tahtonut peräytyä, sillä tunsin, että jos palaisin kotiin suorittamatta loppuun tehtävääni, niin sydämeni murtuisi; ja eräänä päivänä, kun vanha Siirappi tokaisi: "Hullusti käy asiat, kuvernööri, käännytään kotiin", raivostuin hänelle kuin takaa-ajettu tiikeri.

Yhtäkaikki oli mieli painuksissa itsellänikin, sillä oli päiviä, jolloin kuolema oli hyvin lähellä, ja muuanna yönä olin melkein peräti masentunut kuullessani erään rotevan, reiman toverin sanovan miehelle, joka makasi hänen kanssaan samassa säkissä: "En minä omasta puolestani välitä niin rahtuakaan, mutta vaimo ja lapsethan ne mieltäni vaivaavat."

Jumala tietää, että minullakin oli ankkurini kotona, ja toisinaan minä tunsin sen pirullisella voimalla kiskovan minua puoleensa. Mutta minä kamppailin kovasti vastaan ja lopulta haluni samota eteenpäin ja rakkaimpani ikävöiminen joutuivat niin kovaan ristiriitaan, että tuskissani tein kauhistuttavan ehdotuksen, sellaisen, jota ei mielellään enää tahdo muistaa sen jälkeen kun on vaarasta pelastunut.

"Toverit", lausuin, "minä kuljen eteenpäin, ja ne, jotka haluavat minua seurata, seuratkoot. Mutta ne, jotka eivät halua seurata, saattavat jäädä tänne, ja jottei kenenkään omatunto soimaisi häntä siitä, että hän on tahallisesti tai heikkoudessaan pidättänyt tovereitaan lähtemästä, niin olen käskenyt tohtorin jakaa varastostaan annoksen muuanta lääkettä joka miehelle, että hän saattaa tehdä siitä lopun milloin vain haluaa."

Hämmästyksekseni vastaanotettiin tämä kamala ehdotus iloisesti, ja vaikka eläisin kuinka kauan, en milloinkaan voi unohtaa O'Sullivania, kun hän liikkui leveään puoliympyrään asettuneiden tovereitten! parissa keskipäivän hämärän sinervässä kolkkoudessa jaellen jotain kullekin heistä, syvässä hiljaisuudessa ja Kuoleman puhaltaessa meitä kasvoihin.

Ja nyt tulen siihen tapaukseen, jonka vuoksi olen kertonut tämän jutun.

Minä en saanut hitustakaan unta silmiini sinä yönä, sillä ajattelin niitä kelpo miehiä, jotka olin tuominnut kuolemaan oman käden kautta (sillä siihen se oli johtava), koska heidän sielunsa näki nälkää ja he ajattelivat kotia.

Minunkin sieluni näki nälkää, enkä voi sanoa, matala ilmanpaineko (olimme nyt 11,000 jalkaa merenpintaa korkeammalla) se päähäni koski vaikuttaen aivoihini tuon vedon, jonka vain jäävyöhykkeessä matkustavat saattavat tuntea, vai tuo Luontoa korkeampi voimako, joka puhuu ihmiselle suuressa yksinäisyydessä, kun elämä hiipaisee kuoleman rajaa, mutta Jumala on todistajani, että kuulin taas etäällä olevien rakkaitteni äänet.

Joskus nämä äänet olivat Ellanin vanhusten, mutta useimmin ja hartaimmin Maryn ääni minua kutsui, huutaen apua ikäänkuin hän olisi ollut jonkun uhkaavan vaaran painossa.

"Martin! Martin! Martin!"

Kun tämä ajatus oli saanut minut tykkänään valtaansa — kello oli silloin noin kolme aamusella ja hirmumyrsky ulvoi kuten haavoitettu koira — tuli vastauskin samalla hetkellä ajatuksiini. Minun täytyi lähteä takaisin. Vähät siitä, mitä se maksoi ja mitä siinä uhrattiin — minun täytyi lähteä takaisin.

Turhaan minä vakuuttelin itselleni, että vaara, joka uhkasi rakkaintani (ja arvelin tietäväni mikä se oli), ehkäpä oli jo ollutta ja mennyttä silloin, kun minä ennättäisin hänen sivulleen — minun täytyi lähteä takaisin.

Ja silloinkin kun muistuttelin itselleni, että minulla oli marssittavana vain kaksikymmentä päivämatkaa siihen retkeni viimeiseen kohtaan, joka olisi päättänyt ja kruunannut kaikki ponnistukseni, muistin sen ohessa, että rakkaimpani kutsui minua eikä minulla ollut muuta tehtävänä kuin totella.

Himmeän napaseutuaamun ensi koitteen sarastaessa kömmin ulos lumimajastani ja suuntasin kaukoputkeni etelää kohti tullakseni vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut syytä muuttaa mieltäni.

Eikä ollut. Vaikka lumentulo oli lakannut, niin puhalteli myrsky sata peninkulmaa tunnissa kirpeinä puuskina, ja niinpä minä verta vuotavin sydämin (ja yhtäkaikki hehkuvana) käskin Siirapin kutsua seuramme kokoon, ja kun he seisoivat ympärilläni majani suojassa, sanoin:

"Toverit, yöllä olen paljon tuuminut asemaamme, ja nyt arvostelen sitä toiselta kannalta. Luonto on vahvempi kuin ihminen ja sisässämme oleva luonto iskee toisinaan syvemmin kuin ulkonainen luonto. Näin on luullakseni käynyt meidän, ja uskon, ettei joukossamme ole yhtäkään miestä, joka ei kulkisi eteenpäin kanssani, ellei hänellä olisi muita ajateltavana kuin itseään… No niin, saattaa minullakin olla joku ajateltavana, ja siksipä, toverit, pitäkäämme yhtä, ja katumuksista, pettymyksistä ja sydänsuruista viisi — palatkaamme kotiin."

Miesteni huulilta ei kuulunut yhtäkään hyvä-huutoa, ja se todisti mielestäni tarpeeksi mistä metallista he olivat muovaillut, sillä he saattoivat nähdä kuinka kovalle otti ennenkuin sain sen sanotuksi. Mutta kautta Jumalan, heidän kurkuistaan kohosi voimakas ääni, kun minä lisäsin:

"Tällä kertaa olemme joutuneet tappiolle, pojat, mutta vielä me pääsemme voitolle, ja minä pyydän teitä vannomaan, että palaatte kanssani ensi vuonna päättämään työmme, joka jää keskeneräiseksi."

Sitten me tartuimme toistemme käsiin ja teimme juhlallisen valan, ja Jumala tietää, että tarkoituksemme oli pitää se.

Ei totta tosiaan kestänyt kauan purkaa leiriämme. Miehet hääräilivät kuin pojat eikä meillä nyt ollut muusta huolehdittavaa kuin pakata ruoka ja satuloida koirat ja hevoset, sillä kaiken muun jätimme sinne.

Viimeisellä hetkellä ennenkuin käännyimme pohjoista kohti, pystytin Englannin lipun korkeimmalle lumikummulle, ja astuttuamme satasen metriä eteenpäin katsahdin taakseni ja näin sen vinhasti läpättävän tuulessa.

Minua ei haluta kertoa kuinka syvästi tämä näky viilsi sydäntäni, sen vain voin mainita että jos elämä on varannut minulle toisen samanlaisen hetken, niin toivon kuolevani ennenkuin se tulee — joka kuulostaa irlantilaiselta, mutta on yhtäkaikki hiton totta.

Tämä tapahtui kahdentoista aikaan päivällä kesäkuun kahdeksantena päivänä, ja arvelkoot muut mitä arvelevat siitä, jota nyt kerron, mutta mikäli minä voin laskea aikaeron Lontoon ja sen paikan välillä, missä me olimme 88:nnella leveysasteella, niin oli tämä sama hetki juuri rakkahimpani vaaran ja hädän hetki.

M. C.

Kahdeksaskymmenesyhdeksäs luku.

Kului kaksi viikkoa, ja vaikka terveyteni kärsi siitä, että liian aikaisin jätin vuoteeni, niin en itse siitä tietänyt.

Ensi alussa minua kerran tai kahdesti huimasi ja minun oli käytävä kiinni vuoteeni rautanojaan etten kaatuisi, mutta äiteyden hellät ilot valtasivat minut niin tykkänään, etten kerinnyt paljoa itseäni ajattelemaan.

Pienokaiseni kylpeminen, vaatettaminen, riisuminen ja ruokkiminen olivat alinomainen ihastukseni.

Mitä iloa se minulle tuotti!

Äidin rakkaudessa mahtaa olla jotain miltei eläimellistä, melkeinpä himokasta, sillä mikään ei mielestäni ollut mieluisempaa kuin pidellä pienokaistani paljaana polvellani ja ahmia hänen herttaista pikku ruumistansa suuteloillani ja pistää hänen lihavat kätösensä, jopa hänen pienet lihavat jalkansakin suuhuni.

Jotain miltei lapsekasta siinä myös mahtaa olla, sillä joskus lörpöteltyäni ja juteltuani lemmittyni kanssa. Tapasin itseni äkkiä toruskelemasta häntä ja uhkailemasta mitä tekisin, ellei hän olisi "kiltti".

Oi äiteyden salaperäisiä lakeja! Vain Jumala pystyy niiden syvyyksiä mittaamaan.

Minusta tuntui kuin olisi kuusitoista vuotta elämästäni vierähtänyt takaisin, kuin olisin jälleen leikkinyt nukkeini kanssa pöydän alla äitini huoneessa. Mutta niissä suloisissa silmissä, jotka katsoivat minuun, oli nyt jotain niin ihmeellistä, että toisin hetkin vaivuin syviin unelmiin ja sydämeni täyttyi ihailulla.

Kuinka minä säälin rikkaita äitejä — äitejä, jotka karkoittavat lapsensa lastenkamariin palvelijain hoidettavaksi! Kuinka paljon onnellisempi on köyhien äitien asema, he kun saavat pitää kaiken sulouden itselleen.

Minä olin onnellinen. Ei yksikään suuren rikkauden perijäksi tullut nainen olisi voinut olla minua onnellisempi. Päivät pitkät minä lauleskelin. Toisinaan luostarin uskonnollisia lauluja, toisinaan "Ramseyn kaupunkia", tai "Sally tyttö, soma tyttö", jotka itsessään olivat vain tyhjänpäiväisiä rallatuksia, mutta minulle kalliit niihin liittyvien muistojen tähden.

Naapureini oli tapana pysähtyä ovelle kuuntelemaan, ja kun lakkasin laulamasta, kuulin heidän sanovan:

"Sillä meidän rouvallamme on onnellinen luonto, eikös ole?"

Onni vaikutti ulkomuotoonikin, joka alkoi uudelleen kukoistaa, vaikka minulla ei ollut siitä aavistustakaan, ennenkuin eräänä aamuna kuulin jonkun sanovan:

"Rouvamme on käynyt entistä paljon kauniimmaksi lapsen synnyttyä."

En olisi ollut nainen, ellen olisi kiirehtinyt peilin eteen katsomaan oliko se totta, ja totta se oli.

Rumat vaot olivat kadonneet poskiltani, hiuksiini oli tullut entinen mustan sinervä kiilto ja silmäni olivat äkkiä käyneet loistaviksi kuten pimeä huone ikkunaluukkuja avattaessa ja auringon virtaillessa sisään.

Mutta lapsen syntyminen vaikutti minuun jotain vielä parempaa. Se johti minut takaisin Jumalan luo, jota nyt lähestyin nöyränä ja iloisena, koska hän oli muuttanut maailmani minulle rakkaaksi.

Jokainen katolilainen käsittää miksen voinut pyytää Kirkon siunausta lapsen synnyttyä, mutta hän käsittää myös miksi olin kuumeisen hätäinen kastamaan pienokaiseni ensimäisellä otollisella hetkellä. En pelännyt hänen kuolemaansa (sitä en milloinkaan ajatellut niinä päivinä), mutta elelin niiden vaarojen pelossa, jotka olivat pimentäneet ajatukseni ennen hänen syntymistään.

Lapseni ollessa kahden viikon vanha kirjoitin siis läheisen katolisen kirkon pastorille saadakseni tietää milloin voisin viedä hänet kastettavaksi, ja hän lähetti minulle painetun vastauksen, jota seurasi kortti, johon minun oli merkittävä pienokaiseni nimi ja muut yksityisseikat.

Mikä ilon ja riemun päivä tuo lapseni kastamispäivä oli! Minä nousin vuoteeltani jo päivän koitteessa ja vietin tuntikausia hänen pukemisessaan.

Kuinka kultaiselta hän näytti valmiiksi puettuna. Minusta hän oli viehättävin mitä maailmassa saattaa nähdä, vielä viehättävämpi kuin ruusunnuppu kimaltelevan kastekudoksen alla, nousevan auringon säteillessä sen lehdillä.

Puettuani hänet kaikkiin niihin sieviin vaatteisiin, jotka olin hänelle valmistanut ennen syntymistä — ristiäishameeseen, silkkiseen päällysvaippaan, kudottuun päähineeseen vaaleanpunaisine nauharuusuineen ja ohueen villaharsoon — nostin hänet peilin eteen itsensä nähtäväksi. Sellainen lapsi minä itsekin olin hurjan mielettömässä onnessani.

"Toista tämänkaltaista ei vanha pastori ole näkevä, ei ainakaan tänä kesäaamuna", arvelin.

Entä matka kirkkoon!

Olen kuullut, että naimattomat äidit, liikkuessaan ulkona ensimäisen kerran synnytyksensä jälestä, ovat häpeissään ja hämillään, ikäänkuin jokainen ohikulkija olisi heidän häpeänsä perillä. Minäkin olin tavallani naimaton äiti, Jumala minua auttakoon, mutta ei minulla ollut mitään sellaista tunnetta. Olinpa itse asiassa ylpeä ja iloinen, ja purjehtiessani ulos pienokainen sylissäni arvelin kaikkein ihmisten kadullamme katselevan minua, ja melkeinpä minua halutti tokaista "Hyvää huomenta" jokaiselle vastaantulijalle.

Kirkko ei ollut hauskalla paikalla. Se oli köyhän ja hyvin väkirikkaan seudun kupeella, ja aivan vastapäätä sitä oli hehkuva kapakka. Tullessani perille tapasin joukon muita äitejä (kaikki työläisnaisia) odottamassa kirkon ulkopuolella pienokaisilleen ja kummeilleen.

Tämä näky sai minut äimistymään, sillä olin ajatellut niin paljon muita asioita (vieläpä kaikennäköistä turhaa), että olin unohtanut kummien hankkimisen, enkä tiedä miten minun olisi viime hetkellä käynyt, ellei lukkari olisi tullut avukseni ja toimittanut paikalle kaksi vanhusta, jotka shillingin palkasta suostuivat rupeamaan lemmittyni kummisedäksi ja kummitädiksi.

Sitten astui pappi ulos kirkosta valkeaan messupaitaansa ja stolaansa puettuna ja me kokoonnuimme kaikki kirkon eteishuoneeseen sakramentin valmistavaa toimitusta varten.

Mikä järisyttävä hetki. Vihkiäistoimitukseni jälkeen en ollut koskaan ollut sellaisessa henkisessä kiihoitustilassa.

Lukkari, joka osoitti minulle hiukan enemmän huomaavaisuutta kuin muille, asetti minut joukon keskelle suoraan papin eteen, joten en tiedä mitä tehtiin muille lapsille, minulla kun ei ollut silmiä eikä korvia muuhun kuin oman lapseni kasteelle.

Tapahtui joitakin erehdyksiä, mutta ne eivät minua liikuttaneet, vaikka niistä oli yksi hiukan tärkeäkin.

Kun pappi sanoi: "Minkä nimen annatte tälle lapselle?" niin ojensin pastorin kortin lukkarille ja kuiskasin "Isabel Mary" kummitädille, mutta avatessaan jälleen suunsa pappi virkkoikin:

"Mary Isabel, mitä sinä anot Jumalan Kirkolta?"

Mutta vähät siitä. Minä en välittänyt mistään muusta kuin yhdestä asiasta — että lemmikkini pelastuisi Pyhän Sakramentin Voimalla niistä pimeistä valloista, jotka häntä uhkasivat.

Oh, lapsen kastaminen on pelottava ja kammottava seikka, jos siihen todella uskoo. Ja minä uskoin — sydämeni täydellä vakaumuksella minä siihen uskoin ja luotin.

Minä arvatenkin itkin kaiken aikaa pyhässä ilossani, sillä muistan, että pidellessäni kädessäni pienokaisen päähinettä, jonka olin riisunut hänen päästään, huomasin hetken kuluttua, että kastelin sitä kyynelilläni.

Kun siunaus oli päättynyt, sovitti pappi stolansa pään lapsen olkapäälle ja kantoi hänet kirkkoon, ja me seurasimme kaikki heitä kastekappeliin, missä minä heti vaivuin polvilleni kastemaljan eteen. Vanha kummitäti seisoi edessäni, toiset äidit kummallakin puolella ja joukko kuiskaavia lapsia oli asettunut taakse.

Kirkko oli tyhjä, kahta apuvaimoa lukuunottamatta, jotka lakaisivat pääkäytävää pimeän ja hiljaisen alttarin kohdalta, ja kun lukkari sulki ulko-oven, seurasi juhlallinen äänettömyys, jota katkaisi vain papin ääni ja kummien mutisevat vastaukset.

"Mary Isabel, luovutko saatanasta?"

"Minä luovun hänestä."

"Ja kaikista hänen töistään?"

"Minä luovun niistä."

"Ja kaikesta hänen loistostaan?"

"Minä luovun siitä."

Varsinainen kastetoimitus vaikutti minuun kuin rukous. Minä vajosin siihen kaikella sielullani. Olkoonpa, että olin syntinen nainen ja arvoton Kirkkoon otettavaksi, tiedän yhtäkaikki ja Jumala tietää, ettei yksikään siveä ja pyhä nunna ole milloinkaan rukoillut puhtaammalla sydämellä kuin minä, maatessani polvillani pienokaisen päähine huulilleni painettuna.

"Mary Isabel, minä kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen."

Tämän jälkeen en muista muuta kuin että lapsi hiukan itkeskeli, kun sen päähän valettiin vettä (kuten se oli itkenyt pantaessa suolaa sen kielelle), ja heräsin huumauksestani vasta nähdessäni kummisedän pitelevän kynttilää kädessään (joka merkitsi, että lapseni oli tehty Valon Lapseksi) ja kuullessani papin sanovan:

"Mene rauhaan ja Herra olkoon kanssasi."

Sitten kuului jalkainkopsetta. Pappi poistui. Juhlallinen toimitus oli päättynyt.

Nousin pystyyn, panin hiukan rahaa lautaselle, jonka lukkari minulle ojensi, annoin shillingin kummallekin kummille, otin pienokaisen jälleen syliini ja istahdin kirkonpenkkiin sitomaan pienokaisen päähän päähineen ja harson.

Olin yhä uskonnollisessa innostustilassa kadulle tullessani, missä muut äidit ystävineen naureskelivat ja laskivat leikkiä korottaen äänensä yli katuhälinän kimakaksi kirkumiseksi. Kuulin että neuvoteltiin kapakkaan menosta muka "lasten päätä kastamaan".

Mutta luullakseni oli minussa sakramentin taivaallisesta valosta vielä jotain jäljellä kotiin tullessani, sillä muistan, että odottaessani oven ulkopuolella keittiönoven aukenemista kuulin jonkun naapureistamme sanovan:

"Meidän rouvan elämä on pyörähtänyt vallan uudelle tolalle, eikös olekin?"

Arvelin, että hän oli oikeassa — elämäni oli ruumiillisesti ja henkisesti kääntynyt uusille urille.

Mutta vähän minä tiesin mitä Kohtalo oli minulle varannut.

Yhdeksäskymmenes luku.

Minä olin juuri riisumassa lapselta vaatteita, kun walesilainen emäntäni pistäysi sisään tiedustelemaan miten olin suoriutunut ristiäisissä, ja kerrottuani hänelle virkkoi hän:

"Ja nyt se kultamuru on vietävä kirjoihin merkittäväksi."

"Kirjoihin merkittäväksi?"

"Kolmen viikon kuluessa. Laki sen määrää, nähkääs."

Tämä oli ensimäinen seikka, joka minua säikähytti. Olin kylläkin rehellisesti täyttänyt pastorin lähettämän kortin, koska tiesin, että Kirkkoni luetteloa oli pidettävä yhtä pyhänä kuin sen rippituolia.

Mutta peräti toista oli minusta ilmoittaa pienokaiseni syntymä ja vanhemmat julkiseen luetteloon — tähän toimitukseen kun sisältyivät kaikki nuo samat minua, Martinia ja ennen kaikkea lasta uhkaavat vaarat, jotka olivat pimittäneet elämäni ennen hänen syntymistään.

Toisinaan valtasi minut kiusaus valehdella, antaa väärät tiedot, sanoa, että Martin oli ollut mieheni ja että Isabel oli laillinen lapseni.

Mutta lopulta päätin puhua totta, selvää totuutta, sillä vakuuttelin itselleni että Jumalan laki oli yläpuolella ihmisten lakia ja ettei minulla ollut minkäänlaista syytä hävetä.

Tässä mielialassa läksin menemään rekisterivirastoon. Se oli hyvän matkan päässä asunnostani, ja koska kannoin lasta sylissäni, olin jotenkin väsyksissä perille tultuani.

Virasto näytti olevan jonkinlainen yksityisasunto avonaisine etehisineen ja mustaksi ja valkeaksi emaljoituine ovikilpineen, johon oli painettu: "Syntyneiden ja Kuolleiden rekisteröimistoimisto."

Vastaanottohuoneessa (joka muistutti minulle herra Curphyn virastoa Holmtownissa) oli oven kohdalla tiski ja peremmällä huonetta suuri, paperein peittämä pöytä.

Pöydän ääressä istui kaksi miestä, vanhempi ja nuorempi. Vanhempi mies oli varmaankin juuri lukenut jotain sanomalehdestä, joka oli levitettynä hänen kädessään, sillä astuessani sisään, nuorempi virkahti:

"Merkillistä! Peräti merkillistä! Kun jo oltiin niin varmat heidän perikadostaan."

Oven ja tiskin välissä seisoi kaksi naista odottamassa. Köyhiä olivat kumpikin ja nähtävästi kiihtyneitä. Toisella oli pienokainen sylissään, ja kun se alkoi uikuttaa ruokaa, avasi hän nuttunsa ja alkoi sitä syöttää. Toisella naisella, jonka silmät olivat punaiset ikäänkuin pitkällisestä itkusta, oli päässä värillinen olkihattu, jonka poloinen oli koettanut muuttaa mustaksi levittämällä muutamia siekaleita halpaa, mustaa suruharsoa sen peitteeksi.

Nuori mies nousi verkkaisesti istualtaan kuunnellakseen heidän asiaansa. Hän oli varsin jokapäiväinen nuori konttoristi, yllä ruudukas puku, ja hänen käytöksensä ilmaisi peittelemättä kuinka kyllästynyt hän oli jokapäiväisen työnsä ikävään yksitoikkoisuuteen. Se tosiasia, että hän joka päivä ja hetki elämässään seisoi ihmissielun myrskyisimpäin paikkain kohdalla, ei nähtävästi vähääkään liikuttanut häntä.

Avaten toisen, tiskillä olevan rekisterikirjan (Syntyneiden rekisterin) kääntyi hän ensin lasta kantavan naisen puoleen. Hänen pienokaisensa, poikanen, oli aviottomasti syntynyt, ja kun hän hermostuneena änkytti ja sopersi vastatessaan, oikaisi toinen häntä tuikeasti.

Sitten hän avaten toisen rekisterin (Kuolleiden rekisterin) kääntyi suruharsossa olevan naisen puoleen. Hän oli kadottanut pienen kaksivuotiaan tyttärensä ja toi näytteeksi lääkärintodistuksen. Vastatessaan kysymyksiin piteli hän kaiken aikaa tahraista nenäliinaa suunsa edessä ikäänkuin tukahuttaakseen nyyhkytyksiään, mutta nuoren konttoristin mielenrauha pysyi järkkymättömänä.

En tiedä lieneekö näiden kahden naisen mielenliikutus ollut syynä hermostuneisuuteeni, mutta kun he olivat poistuneet ja minun vuoroni tuli, olin kuuma ja värisevä.

Mutta nuori kirjanpitäjä, joka nyt katsahti minuun ensimäisen kerran, muuttui äkkiä kunnioittavaksi käytökseltään. Hän kumarsi minulle hymyillen kysyen halusinko lapseni kirjoihin merkittäväksi, ja vastattuani myöntävästi pyysi hän minua olemaan hyvä ja astumaan tiskin luo.

"Ja mikä on pienokaisenne nimi?" kysyi hän.

Mainitsin hänen nimensä. Hän kastoi kynänsä metalliseen musteastiaan, tiputti parisen pisaraa takaisin pulloon ja tehtyään useita koukeroita kirjansa yli, kirjoitti:

"Mary Isabel."

"Ja nyt", lisäsi hän jälleen hymähtäen, "täydellinen nimi ja isän virka ja asuinpaikka."

Epäröin silmänräpäyksen verran ja sitten virkoin nopeasti:

"Martin Conrad, merimies, hukkunut."

Nuori kirjanpitäjä katsahti äkisti ylös.

"Sanoitteko Martin Conrad, rouva?" kysäisi hän, ja vastasin niin hyvin kuin polttavasta kurkustani sain sanotuksi.

"Niin."

Hän viivähti ikäänkuin miettiäkseen, sitten hän teki saman koukeron kuin äskenkin ja kirjoitti tämänkin nimen; sen tehtyään käänsi hän kasvonsa vanhempaa miestä kohti, joka istui hänen takanaan, sanoen äänellä, joka ei ollut tarkoitettu minun kuultavakseni:

"Todella eriskummainen yhteensattuma."

"Eriskummainen todella", lausui vanha mies paljastaen kasvonsa sanomalehden takaa ja katsahtaen minuun silmälasiensa alta.

"Ja nyt", sanoi nuori kirjanpitäjä, "oma nimenne ja tyttönimenne, olkaa hyvä."

"Mary O'Neill."

Nuori kirjanpitäjä katsahti minuun jälleen. Pitelin pienokaista vasemmalla käsivarrellani ja huomasin hänen tarkastavan vihkisormustani.

"Mary Conrad, tyttönimi O'Neill, arvatenkin?" virkkoi hän.

Minä epäröin taas. Vanha kiusaus kuristi uudelleen minua. Mutta irtaannuin kovalla ponnistuksella siitä ja päätin puhua totta (tai mitä luulin todeksi): "Ei, vain Mary O'Neill."

"Ooh", virkahti nuori kirjanpitäjä, ja minusta hänen käytöksensä muuttui heti paikalla.

Seurasi kotvanen äänettömyyttä, jolla aikaa nuori kirjanpitäjä täytti kaavakkeensa ja kirjoitti minulle tulevan lipun.

Sitten kirjoitus luettiin minulle ja minun käskettiin merkitä nimeni siihen.

"Tähän, olkaa hyvä", sanoi nuori kirjanpitäjä peräti toisella äänellä, viitaten tyhjään riviin kirjan alapäässä, ja minä kirjoitin nimeni siihen vapisevin käsin ja puolittain tiedotonna.

Tuskin tiedän mitä sen jälkeen tapahtui ennenkuin taas tapasin itseni seisomassa avonaisessa etehisessä, kohentelemassa lasta sylissäni paluumatkaa varten, ja sanelin itselleni, että olin painanut lapseni otsalle häpeämerkin, joka oli jäävä siihen koko hänen elinajakseen.

Muistan että kävelyä kesti mielestäni kauan, loppumattoman kauan, ja kun lopultakin saavuin kotiin (luomatta katsettani oikealle tahi vasemmalle, mihinkään tahi kehenkään, vaikka minusta tuntui, että kaikki katselivat minua) olivat silmäni himmeät ja kivistävät.

Sinä päivänä en laulanut paljoa ja pienokainen oli mielestäni aika levoton.

Illan tullessa minä pahasti säikähdin. Olin juuri puuhaamassa Isabelia vuoteeseen, kun äkkäsin hänen kasvojensa vasemmalla sivulla punaisen läiskän.

Ensi alussa arvelin sen katoavan, mutta kun ei niin käynyt, kutsuin emäntäni katsomaan sitä.

"Näettekö lapsen kasvoilla jotain punaisen juovan tapaista?" kyselin ja odotin sitten hengähtämättä hänen vastaustaan.

"Enkä… Kyllä… Kyllä niinkin… nyt kun sanotte… se mahtaa olla syntymämerkki."

"Syntymämerkki?"

"Ettekö ole satuttanut kasvojanne johonkin ennenkuin lapsi syntyi?"

Sopersin jotain vastaukseksi, tiedän tuskin mitä, mutta asian todellinen laita välähti samassa tuokiossa mieleeni.

Muistin viimeisen iltani Raa-linnassa ja silloisen rajun kohtauksen ja käsitin, että punainen juova lapseni kasvoilla oli mieheni käden merkki, joka oli siirtynyt lapseeni, ja oli pysyvä hänessä hänen elämänsä loppuun asti äidin häpeän julistajana, sen hetken muistona jolloin hän oli saanut äpärän nimen.

Viimein palautin mieleeni lapsen kasteen ja vakuuttelin itselleni tämän merkin varmaankin merkitsevän, että se vanhempain synti (jos sitä synniksi saattaa sanoa), jossa lapseni oli syntynyt, oli karkoitettu hänen sielustaan pahain henkien kera.

"Äläkä sinä kirottu perkele koskaan uskalla lähestyä Pyhää Ristinmerkkiä, jonka me teemme hänen otsalleen."

Jumalan laki oli pessyt lemmittyni valkeaksi! Saattoiko ihmisen laki — tuo ylpeä ja pikkumainen — sitä vahingoittaa. Se ei voinut tehdä mitään!

Tämä lohdutti minua. Kun taas katselin pienokaista, oli punertava juova kadonnut, ja minä panin maata varsin tyytyväisenä.

Yhdeksäskymmenesyhdes luku.

Seuraavan päivän aamuna kätilö, joka oli minua hoitanut lapsivuoteeni aikana, tuli tiedustelemaan vointiani.

Kerroin hänelle, että silmiäni himmensi ja silmäteriäni kivisti, jolloin hän kohotti kätensä pystyyn huutaen:

"Siinä se nyt on! Enkös sitä ennustanut! Sanoinhan, että jälestä sen rouva vasta tuntee."

Hänen päivittelyjensä lopputuloksena oli, että koska minä olin niin huonossa voinnissa syystä, että olin laiminlyönyt syödä kunnolleen ennen lapsen syntymistä, niin oli velvollisuuteni vieroittaa hänet heti paikalla.

Sitä en voinut tehdä.

Vaikka walesilainen emäntänikin tuli varoituksillaan ja kehoituksillaan kannattamaan kätilöni neuvoa, en voinut ensi alussa luopua lapseni imettämisen hurjasta, rajusta, taivaallisesta ilosta.

Mutta pakko oli ankara käskijä. Huomasin, että rahani olivat nyt huvenneet niin vähiin, ettei ollut jäljellä kuin vähän päälle kaksi puntaa, ja että oli nyt välttämätöntä etsiä tointa itselleni.

En voinut etsiä työtä ennenkuin olisin saanut hoitajan lapselleni, enkä voinut hankkia hoitajaa ennenkuin pienokaiseni voisi tulla toimeen ilman minua, niinpä siis aloin vieroittaa Isabelia hänen ollessaan kolmen viikon vanha.

Ensi alussa supistin vieroittamisen yöhetkiin, ja pidin vuoteessani maitopullon lämmittäen sitä omalla ruumiillani. Mutta kun lapsi päivällä huusi rintaa, en hennonut kieltää.

Näin ollen kävi vieroittamisaika hiukan pitemmäksi kuin oli tarkoitus, mutta sovittelin omaatuntoani vähentämällä niukat menoni vieläkin pienemmiksi.

Onko minun kerrottava miten se tapahtui? On.

Vaikka oltiin heinäkuussa, oli ilma käynyt kolean kylmäksi, kuten joskus Englannissa keskikesällä tapahtuu; sittenkin lakkasin pitämästä takkavalkeaa huoneessani ja ostin ruokani valmistamista varten pienen spriilampun, josta maksoin shillingin.

Tämä vietteli minut tekoon, josta sittemmin olen saanut kantaa seurauksia, ja minua puolittain hävettää ja pelottaa siitä puhua. Koska lapsellani oli vähänlaisesti liinavaatteita, täytyi minun useasti pestä ne ja kun ei ollut tulta huoneessa… kuivasin ne ruumiini päällä.

Oh, nyt kyllä älyän että se oli mieletöntä, melkein tahallista hulluutta, mutta silloin ei se mielestäni kannattanut mainitsemista. Olin köyhä, ehkäpä myös ylpeä, ja takkatuleen ei minulta riittänyt varoja. Ja onhan äidin rakkaus syvä kuin meri, eikä koko avarassa maailmassa ollut mitään, jota en olisi ilomielin tehnyt pitääkseni lemmikkini hiukan kauemmin luonani.

Mutta ei äidin uhraantuvaisuuskaan voinut ajanpitkään pysyttää surun hetkeä loitolla. Niinpä minä seurasin emäntäni neuvoa ja panin rinnoilleni malia ja muita katkeria voiteita, ja kärsin sitten niin kovia tuskia kuin olisi veitsi viiltänyt sydäntäni nähdessäni ihastuttavan pikku kultani vääntävän kasvonsa pahaan irvistykseen ja kääntävän suuttuneena päänsä pois.

Kun pienokainen viimeinkin oli saatu vieroitetuksi, oli ensi työni hankkia hänelle hoitaja. Se oli minulle vieläkin raskaampi koettelemus. Mieleni oli melkein murtua ajatellessani, että minun oli luovutettava lapseni toiselle naiselle, joka oli oleva hänelle melkein toinen äiti.

Minun oli se tehtävä. Mutta olin päättänyt sijoittaa lapseni ainakin sellaiseen hoitoon, että voisin nähdä hänet joka aamu ja ilta ja aina kun vain toimeni sen sallisi.

Tämä ajatus osittain lievensi uhrini kovuutta ja olin juuri laatimassa sanomalehti-ilmoitusta, jossa mainitsin nämä ehdot, kun emäntäni astui sisään kertomaan, että kätilöni tunsi jonkun, joka olisi minulle erittäin sopiva.

Samana iltana tuli kätilö minua tervehtimään ja jutteli minulle pitkän tarinan ystävästään.

Hänen nimensä oli rouva Oliver ja hän asui Ilfordissa, toisessa päässä Lontoota, melkein maalla. Vaimo raukka, jolla oli avioliitossaan paljonkin kärsittävää, oli hiljakkoin kadottanut oman lapsensa ja ollen lapsiin hyvin ihastunut, oli hän nyt kovin ikävissään.

Minua tämä suuresti miellytti, varsinkin (antakoon Jumala minulle sen anteeksi) se tosiseikka, että rouva Oliver oli lapsensa kadottanut äiti ja asui ulkopuolella kaupunkia.

Mielikuvituksessani näin jo hänen päivänpaisteisina päivinä istuvan puun alla (ehkäpä hedelmäpuutarhassa) hellästi kiikutellen Isabella käsivarsillaan ja vienosti hänelle laulellen, kuten omalle lapsukaiselleen, vaikka se samalla viilsi sydäntäni kuten kaksiteräinen miekka, sillä hurjan iloni takana väijyskeli kyyneleitä.

Niinpä siis otin rouva Oliverin osoitteen (10 Lennard Row, Lennard Green) ja kirjoitin hänelle samana iltana kysellen hänen ehtojansa ja esittäen hänelle omat vaatimukseni.

Seuraavana päivänä tuli vastaus. Se oli huonosti kirjoitettu ja oikeinkirjoitukseltaan virheellinen kirje, josta päätin rouva Oliverin olevan työtä tekevän naisen (ehkäpä puutarhurin tahi maanviljelijän vaimon, mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut, koska näihin aikoihin tiesin kuinka köyhät rakastavat lapsiansa).

"Maksu olis neljä shilingiä viikossa", kirjoitti hän, "mutta olen niin suruissani, kun lapseni jätti minut yksin, että pitäisin herttaisen pikku kultanne ilmaiseksi, jos minulla olis varoja ja rouva voi tulla katsomaan lasta niin usein kun haluttaa."

Kokematon ja ymmärtämätön kun olin, ihastuin tästä peräti, ja vastasin heti tuovani huomisaamuna Isabelin Ilfordiin.

Tämän kaiken touhusin kiireisesti, mutta viimeisellä hetkellä, kun minun oli pantava kirjeeni postiin, lannistui rohkeuteni ja muistan astuneeni kolmen postilaatikon sivu pääkadulla, ennenkuin sain sen sisään pujahdetuksi.

Arvatenkin olivat silmäni punaiset kotiin palatessani, sillä emäntäni (jolle olin uskonut taloudelliset huoleni) alkoi minua nuhdella ja kielsi itkemästä, koskapa minun pitäisi olla kiitollinen Jumalalle siitä mitä oli tapahtunut, se kun oli ikäänkuin taivaasta lähetelty tervehdys ja hyvän Kaitselmuksen lahja.

Koetin katsella asioita tässä valossa, vaikka vaikeata oli.

"Mutta eihän tämä sentään ole mikään varsinainen ero, eihän?" sanoin.

"Vielä mitä, ja parasta se vain on teille kummallekin", virkkoi emäntäni.

"Vaikka Ilford on niin kaukana, voin lähteä sinne joka päivä, voinhan?"

"Totta kai, jollette välitä siitä, että sinne on matkaa puolitoista peninkulmaa, tai ehkäpä enemmänkin."

"Ja jos minun onnistuu saada hyvä toimi ja ansaita hiukan rahaa, niin voin ottaa pienokaisen jälleen luokseni ja palkata jonkun hoitamaan hänet, ja silloin saan pitää hänet aina itselleni."

"Ja vissisti saattekin työtä", sanoi emäntäni. "Niinhän te luette painettua kuin nuori pappi ja kirjoitatte kirjeitä kuin mikäkin koulumestari!"

Niinpä minä äidinrakkauteni uljuudessa kuivasin kyyneleeni ja tukahutin nyyhkytykseni ja aloin pakata lapsen vaatteet myttyyn vakuutellen itselleni, ettei ollut mitään hätää.

Kukkaroni oli hyvin laiha näihin aikoihin. Maksettuani vuokrani ja muutamia toisia menoja, minulla ei ollut rahaa enemmän kuin punta ja muutamia shillingejä.

Yhdeksäskymmeneskahdes luku.

Puoli kahdeksan seuraavana aamuna olin matkalle lähdössä.

Vilkaisin peiliin ennen lähtöäni ja mielestäni silmäni muistuttivat taivasta aamunkoitteessa — kaikki iloiset säteet olivat sumuverhon takana.

Mutta uskottelin itselleni etten lapseni synnyttyä ollut koskaan ollut niin onnellinen. Olin vakuutettu siitä, että tämä oli hänelle parasta, olin myös vakuutettu siitä, että se oli minulle hyvä, sillä suloistahan äidin on pitää huolta lapsensa elatuksesta.

Emäntäni oli kertonut, että Ilfordiin oli puolentoista peninkulman matka, ja olin päässyt selville siitä, että vaihtamalla omnibussia voisin ajaa perille asti täyttä shillingiä maksamatta. Mutta shillingini olivat tiukalla ja päätin kävellä kaiken matkaa.

Emmerjane omasta hartaasta vaatimuksestaan kantoi pienokaista Bayswater Roadin kulmaan asti ja siellä tuo ennen aikojaan kypsynyt pikku nainen jätti minut, likisteltyään lapsen melkein kuoliaaksi suuteloillaan.

"Kulkekaa suoraan kuin pyssynluoti, niin ette eksy", virkkoi hän.

Oli ihana aamu heinäkuun lopulla; ilma oli raitis, aurinko hyväilevä eikä kesä ollut, ei edes Lontoossa, ennättänyt vielä käydä väsyttäväksi ja tomuiseksi.

Minäkin olin kepeällä mielellä. Lapseni maitopullon olin pistänyt taskuuni ja hänen liinavaatteensa olin pakettina ripustanut ranteelleni, joten minulla ei ollut sylissäni muuta kannettavaa kuin pienokainen, joka ensi alussa tuntui varsin köykäiseltä.

Ei ollut monta ihmistä West Endin kaduilla tällä varhaisella hetkellä, vaikka Hyde Parkissa näkyi muutamia ratsastajia, ja tullessani komeitten talojen kohdalle Lancaster Gaten kohdalla, huomasin, että akuttimet olivat vielä alhaalla, vaikka aurinko paistoi ikkunoille.

Varmaankin olin astunut hyvin hiljakseen, sillä kello oli puoli yhdeksän Marble Archiin saapuessani. Siellä minä jouduin ensimäisen liiketulvan pyörteisiin, mutta joku pienokaisen nähdessään tarttui käsivarteeni ja talutti minut turvallisesti kadun poikki.

"Oxford Streetin suuri Välimeri" oli tähän aikaan jo täydessä nousuvedessä. Maanalaisista katukäytävistä ja maanalaisilta rautatieasemilta tulvaili väkeä yläilmoihin kiirehtien autobusseihin. Mutta väenvilinässä ei kukaan työntänyt minua syrjään eikä tuupannut minua. Lasta kantava nainen oli kuin kuningatar — kaikki väistyivät hänen tieltään.

Kerran tai kahdesti pysähdyin puoteja katsomaan. Toiset ikkunat olivat täynnänsä kauniita pukuja. Minä en himoinnut yhtäkään niistä. Muistelin kuinka kalliita pukuja olin ostanut Kairossa ja kuinka vähän ne olivat kartuttaneet onneani. Ja silloin minusta tuntui kuin olisin kantanut maailman rikkauksia käsivarsillani.

Ennen Chancery Laneen tultuani lapsi alkoi itkeä ruokaa, ja olin mielissäni, kun kapeata lehtokujaa myöten pääsin pujahtamaan Lincoln Inn Fieldsiin, jossa kävin istumaan puutarhapenkille ja annoin lapselle pulloa. Kello oli silloin kymmenen, aurinko oli korkealla ja päivä oli tulemassa kuumaksi.

Puutarhan uneksiva hiljaisuus katujen melun ja hyörinän jälkeen houkutteli minua jäämään sinne kauemmin kuin olin aikonut, ja virkistynein voimin rupesin jälleen astumaan, mutta ennenkuin olin saapunut Holborn Viaductiin, alkoi väsymys minua painaa.

Huomasin lähestyväni suurta sairashuonetta, sillä sairaanhoitajattaria kulki nyt lakkaamatta ohitseni, ja heistä eräs, joka kulki samaa tietä kuin minä, pysäytti minut ja pyysi saada kantaa lasta. Hän näytti niin herttaiselta ja äidilliseltä, että mielelläni suostuin siihen, ja me astuimme yhtä matkaa puhellen.

Hän tiedusteli olinko pitkälle menossa, ja vastasin kieltävästi, Lontoon toiseen päähän vain, kaupungin rajalle, Ilfordiin.

"Ilfordiin!" huudahti hän. "No, sinnehän on vielä hirveä matka. Teidän täytyy ajaa omnibussissa Algateen, siellä vaihtaa Bow kadulle ja kulkea sitten raitiovaunulla Stratford Marketiin."

Sanoin olevani rivakka astuja ja mieluummin käveleväni, ja hän loi minuun tutkistelevan katseen, mutta ei puhunut asiasta sen enempää.

Sitten hän kysyi kuinka vanha lapsi oli ja syötinkö sitä itse, ja vastasin, että lapsi oli kuuden viikon vanha ja että minun oli täytynyt vieroittaa hänet, koska arveltiin minun olevan heikon ja koska…

"Oh, te ehkä viette hänet vierasten hoidettavaksi", johonka minä vastasin myöntävästi ja ilmoitin juuri siitä syystä Ilfordiin meneväni.

"Vai niin", virkkoi hän vilkaisten minuun jälleen tutkivasti, ja mieleeni iski, että hän muodosti omat johtopäätöksensä siitä mitä oli tapahtunut minulle.

Saavuttuamme eräällä syrjäkadulla olevan sairashuoneen kohdalle, missä sairasvaunujen nähtiin kulkevan suuresta portista sisään ja ulos, sanoi hän täytyvänsä jättää lapsen takaisin minulle, koska hänen oli oltava sairashuoneessa, lääkäri kun jo odotti häntä.

"Mutta toivoakseni on lapsen hoitaja oleva kelpo nainen. Kaikki eivät ole sitä, nähkääs", sanoi hän.

Erotessani sairaanhoitajattaresta en enää ollut hyvällä päällä. Ranteellani riippuva paketti tuntui raskaammalta kuin ennen ja jalkojani alkoi uuvuttaa. Mutta koetin pysyä reippaalla mielellä samotessani tungospaikkain läpi — ohi Newgaten ja sen julman, vanhan vankilan, Pyhän Paavalin kirkon kulmauksen, Pyhän Martinle-Grandin nurkan ja niin edespäin, kunnes tulin Cheapsideen.

Ihmiset olivat yhä hyvin hyväntahtoisia minua kohtaan, ja ken minua hipaisi ohikulkiessaan, nosti hattuaan, ja ken minua tuuppasi vahingossa, pysähtyi pyytämään anteeksi.

Pienokainen oli tietenkin talismani, joka minua suojeli kaikesta kiusasta, ja Mansion Housen kohdalle tullessani en tiedä mihin olisin joutunut ilman häntä, sillä se näytti olevan kaiken Lontoon liikkeen keskussydän, siinä kun lukemattomat auto-omnibussit ja auto-mobiilit hurisivat eri haaroille loppumattoman ihmisvirran valuessa niiden välitse.

Mutta seisoessani pyöräpäisenä ja huumaantuneena kolmen kadun yhtymäpaikalla ja tuijottaessani suureen rakennukseen, joka seisoi siinä pauhaavan meren sylistä kohoavan kallion tavalla, otsikossaan seuraavat hämmästyttävät sanat: "Herran on maa ja sen yltäkylläisyys", näki pitkä poliisi minun seisovan siinä lapsi käsivarsillani, jolloin hän kohotti kätensä ajureille ja huusi jalkamiehille: "Seisahtukaa toisella puolella, olkaa hyvä", taluttaen minut sitten kainalosta turvallisesti kadun yli ikäänkuin olisi Punainen meri jakaantunut antaakseen meidän kulkea.

Kello oli silloin kaksitoista ja lapsi itki taas ruokaa; etsin niinmuodoin paikkaa, jossa voisin levätä antaessani hänelle pulloa.

Äkkiä tapasin mitä toivoin. Ensi silmäyksellä se näytti puutarhalta, mutta se olikin kirkkomaa — yksi noita vanhan Lontoon kirkkotarhoja, joita nykyisin ympäröivät korkeat liike- ja virastorakennukset.

Kuinka rauhallinen paikka, niin vihanta, niin hiljainen, niin ihana! Siinä meluavan Lontoon liikkeen keskellä se muistutti minulle Ellanin rotkojen pieniä saaria, joissa verenpisarat ja metsäruusut rehoittavat, vuolaan virran hyppiessä ja kuohuessa niiden ympärillä.

Olin istuutunut murtuneen ja pahkaisen vanhan tammen kohdalla olevalle penkille ja syötin paraillaan lasta, kun samassa huomasin nuoren tytön istuvan vieressäni.

Hän oli yhdeksäntoistavuoden korvissa, ja lukiessaan paperilla peitettyä romaania haukkasi hän tuontuostakin vehnästä helmassa olevasta pussista. Äkkiä hän silmäili lasta pienillä silmillään, jotka muistuttivat kiiltäviä kengännappeja, ja virkkoi:

"Teidänkö tuo lapsi?"

Vastattuani hänelle kysyi hän:

"Pidättekö lapsista?"

Vastasin uudelleen myöntävästi ja kysyin sitten eikö hänkin heistä pitänyt.

"Enpä juuri osaa kehua", sanoi hän, ja siihen minä virkoin, että se johtui varmaankin siitä, ettei hän ollut vielä ollut paljon tekemisissä heidän kanssaan.

"Vai en ole ollut? En kai", naurahti hän ja lisäsi sitten kova sävy äänessään: "On niitä sentään äidillä ollut yhdeksän."

Kysyin oliko hän puotilainen, ja päätään keikahuttaen vastasi hän olevansa konekirjoittaja.

"Parempi maksu ja illat vapaat", sanoi hän ja rupesi sitten uudelleen puhumaan lapsista.

Muutamalle hänen tovereistaan, jonka kanssa hänen oli tapana joka ilta lähteä varieteehen, sattui vahinko noin vuosi tai pari sitten. Ei auttanut muu kuin mennä naimisiin. Ja mikä oli seurauksena? Nenä kiinni pesupunkassa aamusta iltaan!

"Mutta eikö hän olisi voinut antaa lapsensa muiden hoidettavaksi ja hankkia itselleen jossain muualla työtä?"

"Riippuu onnesta", sanoi tyttö. "Toisten onnistuu saada työtä, toisten ei. Liikkeet eivät siitä pidä. Jos pääsevät selville siitä, että on olemassa lapsi, niin saat lähtöpassit."

Olin hiukan allapäin, kun taas nousin jatkaakseni matkaani. Paketti tuntui leikkaavan rannettani ja jalkani kävivät raskaammiksi joka askeleelta.

Oliko Maggie Jonesin tarina aivan yleinen?

Jos lapsi syntyy ulkopuolella laillisten rajojen, onko hänet silloin kätkettävä ja hänen takiaan hävettävä?

Ja oliko sittenkin mahdollista että ihmisen laki oli vahvempi kuin Jumalan?

Yhdeksäskymmeneskolmas luku.

Minä olin astunut niin hitaasti ja pysähtynyt niin usein, että kello oli jo kaksi iltapuolella, kun kuljin Algaten läpi.

Olin jo aivan voimaton ravinnon puutteesta ja silmäilin ympärilleni löytääkseni jostain teepuotia tai ravintolaa.

Viimein pysähdyin talon eteen, joka näytti kyllin vaatimattomalta minulle. Sitten astuin sisään jotenkin hermostuneena ja kävin istumaan oven vieressä olevalle tuolille.

Huone oli pitkä, ja rivissä olevien marmorilaattapöytien takana oli punaisella plyyshillä verhottuja tuoleja. Ravintolan vieraat olivat kaikki miehiä, pääasiallisesti konttoristeja ja makasiinininhoitajia, ja tarjoilijoina oli nuoria tyttöjä, yllä mustat puvut ja valkeat esiliinat.

Heidän välillään näkyi liekehtivän yhtämittainen vapaapuheinen ja naurunsekainen flirttituli ja sain odottaa hetken aikaa ennenkuin kukaan tuli pöytäni luo, mutta lopulta huoneen toisesta päästä tuli tyttö, joka ei ollut ottanut minkäänlaista osaa näihin keimailuihin.

Tilasin lasillisen kylmää maitoa ja vehnäsen itselleni ja lapselle neljänneslitran kuumaa maitoa.

Tyttö toimitti heti tilaukseni, ja huuhdottuaan ja täytettyään pullon seisoi hän katsomassa pienokaisen syöntiä.

Silmät hänellä oli levolliset ja kasvojen ilme hellän ikävöivä, kuten joskus näkee herttaisilla vanhoilla neidoilla, joilta äiteys on kielletty.

Puoti oli nopeasti tyhjentynyt, ja heti miesten poistuttua ja toisten tyttöjen istuessa mikä missäkin nurkassa lukemassa pennyn-kertomuksia, kumartui tarjoilijani puoleeni kysyen enkö halunnut mennä yksityishuoneeseen hoitamaan lasta.

Seurasin häntä heti puodin perällä olevaan yksityiseen osastoon, ja siellä tapahtui jotain omituista.

Hän sulki oven takanamme ja kuiskasi minulle hätäisen pyynnön saada muuttaa lapselle vaatteita.

Yritin estellä mutta hän kuiskasi:

"Hss! Minulla on itselläni pienokainen, vaikkei siitä kukaan täällä tiedä mitään, niin että voitte huoleti luottaa minuun."

Sen teinkin, ja oli kaunista nähdä millä mielihyvällä hän teki kaikki mitä tarvittiin, puhellen suloisia, herttaisia sanoja pienokaiselleni (vaikka tiesin, että ne olivat tarkoitetut hänen omalle lapselleen) ikäänkuin hänen nälkiintynyt äidinsydämensä olisi varastanut itselleen hetkisen hellyydenilmauksen.

"Kas niin", virkkoi hän. "Nyt hänen on hyvä olla, pikku kullan."

Tiedustelin hänen omaa lastansa, ja tullen aivan lähelle minua ja puhuen kuiskaamalla kertoi hän minulle hänestä.

Hän oli tyttö, ja jouluna hän oli tuleva vuoden vanhaksi. Ensin hän oli antanut hänen hoidettavaksi kaupungille, missä hän saattoi nähdä häntä joka ilta, mutta kasvatusäiti oli laiminlyönyt häntä ja tarkastaja oli valittanut, joten hänen oli ollut pakko ottaa hänet pois sieltä. Nyt hän oli Kodissa maalla kymmenen peninkulman päässä Liverpool Streetiltä ja hän oli niin sievä kuin persikka ja viihtyi siellä mainiosti.

"Käytte varmaan usein häntä tervehtimässä?" kysäsin.

Tytön kasvot synkkenivät.

"Vain vastaanottopäivinä, kerran kuukaudessa, eikä aina silloinkaan", vastasi hän.

"Mutta miten voitte elää näkemättä häntä useammin?" tiedustelin.

"Varat eivät salli", sanoi hän alakuloisesti. "Viisi shillingiä viikossa maksan hänen ylläpidostaan, ja juna maksaa edestakaisin shillingin ja kahdeksan penceä. Ja minun pitää olla varovainen, näettekös, sillä miten kävisi pienokaisen, jos kadottaisin paikkani."

Olin hyvin allapäin, väsynyt ja masentunut lähtiessäni jälleen vaeltamaan. Mutta kun silmänräpäyksen verran tuumin kulkea loput matkaani omnibussissa, muistin tarjoilijatytön tarinan ja sanelin itselleni, että niukka rahani kuului lapselleni, ja niin minä ponnistelin eteenpäin.

Mutta kuinka väsyttävä oli seuraavan kahden tunnin marssi! Olin nyt East Endissä ja muistaessani West Endin komeuksia saatoin tuskin uskoa yhä olevani Lontoossa.

Noita pitkiä, kurjia, yksitoikkoisia katuja, ilman muita jälkiä luonnosta kuin siniset juovat taivasta yläpuolella. Entä sitä ihmisten vilinää! Kehnoissa vaatteissa he usein olivat, tavallisesti huolestuneen ja tuskaisen näköiset, ja kiirehtivät edestakaisin tuuppien, tallaten ja sysien toisiaan ikäänkuin jokin näkymätön voima näkymätöntä ruoskaa heilutellen olisi ajanut heitä takaa.

Täällä ei kohteliaisuudesta tiedetty mitään! Lasta kantava nainen ei enää ollut kuningatar. Lapset olivat halpaa tavaraa ja toisinaan oli minulla täysi työ pelastua joutumasta tyrkätyksi pois katukäytävältä.

Kylmä, harmaa, iloton hylkiö-kaupunki, muusta Lontoosta eristetty näkymättömillä rajoilla, jotka olivat pelättävämmät kuin mitkään muurit; kaupunki, jossa asujamet tuntuivat elävän kylmää, harmaata, ilotonta elämää, yhdentekevä naurettiinko ja pilailtiinko; kaupunki, joka oli alituisessa piiritystilassa, Köyhyyden piirityksessä, alinomaisen sisällisen sodan vaivoissa, Puutteen sodassa, jokapäiväisessä ja jokatuntisessa ravinnon taistelussa.

Jos East Endissä oli muitakin seutuja (ja olen varma, että siellä täytyi olla) missä ihmiset elivät yksinkertaista, luonnollista, inhimillistä elämää, en niitä sinä päivänä nähnyt, sillä minun tieni kulki vain pitkin pääkatuja.

Kello neljän ajoissa tulin puutarhantapaiselle kadunvierustalle, jossa oli rautapenkkejä ohikulkijoille. Peräti uupuneena, kivistävin käsivarsin ja voimattomin säärin vajosin istumaan tuntien etten voisi astua kauemmas enää.

Mutta tuokion kuluttua olin jo virkeämpi ja silloin huomasin, että vieressäni istui toinen nainen.

Ensi silmäyksellä arvelin, etten koskaan ollut nähnyt mitään niin vastenmielistä. Hän nukkui, ja koska hänen kasvonsa olivat ilmeettömät kuten ainakin nukkuvan, en pystynyt päättämään oliko hän nuori vai vanha. Hän ei ollut vain karkea, hän oli siivoton. Naisellisuus näytti hänestä haihtuneen ja mielestäni hän näytti peräti raaistuneelta ja vajonneelta.

Äkkiä lapsi, joka myös oli nukkunut, heräsi ja alkoi itkeä, ja silloin nainen avasi silmänsä ja katseli lasta minun tuudittaessani häntä uudelleen uneen.

En milloinkaan ole unohtava muutosta naisen kasvoissa, kun hän silmäili pienokaiseni kasvoihin. Raakuuden ja paheellisen elämän leima haihtui ja sameitten silmien ja karkeitten piirteiden takaa pujahti melkein taivaallisen hymyn välähdys.

Hetken kuluttua vaimo puhutteli minua. Hän puhui käheällä äänellä, jossa tuntuivat rommin ja raa'an yöilman vaikutukset.

"Teidänkö se lapsi?" virkkoi hän. Vastasin? myöntävästi. "Poika vai tyttö?" "Tyttö."

"Miten vanha?" Sanoin hänelle.

Vaimo oli kotvan aikaa ääneti ja sanoi sitten alentaen hiukan korisevaa ääntänsä:

"Sanokaa minut valehtelijaksi, jos mielitte, mutta oli minullakin lapsi yhtä sorja kuin tää tässä — sorjempikin vielä. Poika se oli. Ketterin pikku poika, jonka nähdä voi. On se teidänkin nätti, mutta ei se vertoja vedä minun Billielleni, ei niinkään." Kysyin, mihin hänen lapsensa oli joutunut. "Pahasti kävi", sanoi hän. "Kuusi penceä viikossa annoin vaimolle, joka asui kanssani, että hän pitäisi poikaa silmällä sillä välin kun itse tein työtä tehtaassa. Mutta mitä se riiviö teki. Eikös vain antanut sen joutua oluttehtaan kuormarattaiden alle."

"Ja kuoliko?" kysäisin kouristaen lastani lujemmin.

Vaimo nyykähytti päätään puhumatta.

Tiedustelin, vanhako hänen lapsensa oli ollut.

"Neljä vuotta vain. Juuri niin vanha, että pystyi juoksemaan asioille. Julmaa se oli. Ei minusta enää kalua tullut sen jälkeen, uskokaa pois. Se lapsi oli kaikki mitä minulla oli. Silmäteräni oli, niin oli. Kun sen kadotin, ei elämästä ollut mihinkään, ei niinkään. Lähetysseuran pappi jutteli minulle, että Jeesus sen oli korjannut tykönsä. Niin kai! Kun kirstu pantiin maahan muiden joukkoon, en piitannut mistään enää. Kuukaudet läpeensä minä vaeltelin kaduilla ja aina vain verinen pää oli mielessäni. Ja viimein sain keuhkotulehduksen ja sairastin Lontoossa. Ja kun minut laskettiin ulos sieltä, niin en piitannut enää mennä tehtaaseen."

"Mitä sitten teitte?" kysyin.

Nainen nauroi katkerasti, hirvittävästi.

"Tein? Ettekö te tiedä?"

Ravistin päätäni. Nainen katseli terävästi ensin minuun ja sitten lapseen.

"Kuulkaapas — oletteko siisti tyttö?" sanoi hän.

Tuskin tietäen, mitä hän tarkoitti, vastasin että otaksuin olevani.

"Otaksutte? Ettekö sitten sitäkään tiedä?"

Silloin minä käsitin mitä hän tarkoitti ja vastasin heikosti: "Kyllä."

Hän katsahti tutkistelevasti silmiini ja sanoi:

"Kyllä sen uskonkin. On niitä sellaisia tyttöjä. Vaikka Jumal'avita, en minä ymmärrä miten he tulevat toimeen."

Minua puistatti ja värisytti, sillä mielestäni näin vilahduksia helvetin lieskoista — sortuneet toiveet, järkkyneen uskon, inhimillisen elämän raastettuna eläimelliseen tilaan ja viimein ihmisen eläimeksi muuttuneena.

Juuri tällä hetkellä pienokainen heräsi ja alkoi uudelleen itkeä. Nainen katseli häntä jälleen samalla silmäyksellä kuin ennenkin — raju välke silmissään.

Sitten hän kumartui puoleeni puhaltaen alkohoolihöyryjä lapsen kasvoihin ja karkealla lihavalla sormellaan kutkutti häntä leuan alle.

Pienokainen lakkasi itkemästä ja alkoi hymyillä. Kun vaimo näki tämän, säteilivät hänen silmänsä kuin päivänpaiste.

"Kas vain", huudahti hän. "Jeesus minua auttakoon, luulenpa että olisin voinut olla siisti minäkin, jos olisi ollut kestä pitää."

En häpeä kertoa, että vaimon puhuessa silmäni olivat useasti vettyneet, mutta kun hän kosketti lastani, niin minua puistatti ikäänkuin olisi syvimmistä syvyyksistä lähtevä lika häntä tahrannut.

Sitten tapahtui jotain outoa.

Olin noussut pystyyn jatkaakseni matkaani, vaikka jäseneni tuskin kannattivat minua, ja asettelin pienokaista tukevasti syliini, kun vaimokin nousi istualtaan sanoen:

"Ette kai antaisi minun kantaa pikkaraista hetken aikaa, heh?"

Yrittelin pelastautua keksimällä en tiedä mitä.

Vaimo vilkaisi minuun uudelleen ja hetken kuluttua hän mutisi:

"Ei tietenkään. Minä vain tässä ajattelin että ihan se olis kuin kantaisin Billiä käsivarsillani."

Tämä pyyhkäisi tiehensä kaikki epäilyt. Vaimon sielussa oli vielä yksi ikkuna avoinna enkä uskaltanut sitä sulkea.

Katsahdin lapseeni — niin puhdas, niin suloinen, niin tahraton hän oli. Katsahdin vaimoon — niin iljettävä, niin raaka, niin turmeltunut taas hän.

Tuokion verran kesti kamppailua ja sitten… vaimo ja minä kuljimme vieretysten.

Ja portto kantoi pienokaistani kadulla.

Yhdeksäskymmenesneljäs luku.

Kello viiden aikaan olin taas yksinäni.

Seisoin silloin (lapsi uudelleen sylissäni) patsaan vieressä, joka on Bow-kirkon takana.

Tunsin, etten jaksanut kauemmas kävellä ja vaikka joka penni taskussani kuului Isabelille, oli minun lainattava siitä hiukan, jos mielin saada hänet rouva Oliverin luo sinä iltana.

Odotin ensimäistä raitiovaunua, joka kulki minun suuntaani, ja kun se tuli kohdalle, viittasin sitä pysähtymään, mutta se ei pysähtynyt — se oli täpösen täynnä.

Odotin toista vaunua, mutta siinä oli väkeä vielä enemmän.

Soimasin itseäni siitä, että olin tullut näin kauas. Käsitin nyt kuinka ymmärtämätön olin ollut etsiessäni hoitajaa lapselleni kaupungin syrjäisimmästä osasta. En voinut toivoa voivani joka päivä käydä häntä tervehtimässä, jos toimeni tulisi olemaan länsiosassa Lontoota, kuten aina olin ajatellut. Kyselin itseltäni eikö avarasta Lontoosta, sen lukemattomien kotien joukosta, olisi löytynyt yhtäkään läheisempää taloa, jossa lapseni olisi voinut saada turvaa.

Kaiken tämän puolustukseksi keksin milloin mitäkin, muuten olisi sydämeni aivan pakahtunut. Panin toivoni Ilfordiin, sen maalaisasemaan, sen vihantiin kenttiin ja kukkapenkereihin. Panin toivoni rouva Oliveriin, joka oli rakastava lastani yhtä hellästi kuin omaa pientä vainajaansa.

Heikolta ja lapsekkaalta se mahtaa tuntua, mutta juuri silloin kun voimamme ovat lopussa ja olemme masentuneet emmekä tiedä mitä on tehtävä, näyttää Kaitselmus johtavan meitä, ja niinpä kävi minunkin tällä hetkellä.

Koska raitiovaunut olivat täpösen täynnä, tulin siihen päätökseen, ettei Kohtalo sallinut minun tuhlata Isabelin rahaa, ja olin juuri päättänyt hurjan rohkeasti astua jalan matkani viimeisen taipaleen, kun huomasin kadun, jossa seisoin, vähän ylempänä haarautuvan kahtia, oikeaan ja vasempaan.

Silmäillessäni ympärilleni nähdäkseni jonkun, jolta kysyä tieni suuntaa, huomasin patsaan edessä olevan kolmion kohdalla vanhat, kuluneet nelipyöräiset ajurinrattaat ja niiden vieressä vanhan, pitkään nukkavieruun ja haalistuneeseen ajurinkauhtanaan ja korkeaan, rappioiseen hattuun puetun miehen, joka tarkasteli minua riisuessaan kuonopussia hevoselta.

Menin hänen luokseen ja kysyin tietä, ja hän viittasi minulle mistä se kulki — oikealle, sillan poikki ja Stratford Marketin läpi.

Kysyin pitkäkö oli vielä Ilfordiin.

"Runsaasti kaksi peninkulmaa sanoisin", vastasi hän.

Aivoni olivat yhtä väsähtäneet kuin ruumiini ja niinpä tein tyhmän kysymyksen — kuinka kauan kestäisi astua sinne.

"Hyvä kappale toista tuntia sille, jonka muoto on kuin teidän — ja vielä lapsi kannettavana."

Surkealta minä luullakseni näytin kääntyessäni jatkamaan matkaani lopen väsyneenä, mutta lujana päätöksessäni ponnistella perille. Mutta tuskin olin kahtakymmentä askelta astunut, kun kuulin hevosen kapsetta takaani ja vanhan ajurin huutavan:

"Pysähtykää, missie."

Pysähdyin ja ihmeekseni hän ajoi kohdalleni, keikahti alas istuimeltaan, avasi vaunujen oven ja tokaisi:

"Sisään."

Sanoin ettei minulla ollut varaa ajaa.

"Sisään", virkkoi hän uudelleen äänekkäämmin ja ikäänkuin kiukustuneena itselleen.

Minä sittenkin estelin, ja silloin vanha mies ärähti tuimasti harmaan partansa takaa:

"Kuulkaapas, missie. Minulta on oma tyttö joutunut kadoksiin, missä lie, eikä tiedä mitä akka siitä pitäisi, jos päästäisin teidät kävelemään kasvot tuon näköisinä."

En tiedä mitä vastasin. Tiedän vain sen, että kyyneleet pulpahtivat silmistäni ja että seuraavassa tuokiossa tapasin itseni istumasta vaunuissa.

Luulenpa, että väsymys ja ehkäpä myös mielenliikutus yhtyneinä vanhan hevosen raskaaseen, yksitoikkoiseen ravaamiseen, uuvuttivat minut uneen, sillä hetken kuluttua hätkähdin kovaan meluun ja kuulin vanhan ajurin istuimeltaan huutavan sisään avoimesta ikkunasta:

"Stratford Market."

Hetken kuluttua tulimme leveälle tielle, joka oli täynnä varastohuoneita, ja silloin vanha ajuri huusi "Ilford" ja kysyi mihin osaan olin menossa.

Kumarruin eteenpäin ja sanoin "10 Lennard Row, Lennard Green", ja vaivuin sitten istuimelleni huojentunein mielin.

Ajattelin rouva Oliverin taloa semmoisena kuin se oli aina väikkynyt edessäni — pienenä, vaatimattomana majana, herttaisena ja puhtaana, muratin ja ehkäpä ruusujenkin peittämänä.

Ajatukseni leijailivat vielä näissä näyissä, kun tunsin vaunujen äkisti keikahtavan vasemmalle. Avatessani silmäni näin ajavamme pitkin jonkinlaista lehtokujaa, toisella puolella rivi pieniä, kehnoja kaksikerroksisia taloja ja toisella viljelemätöntä, särkyneitten pullojen, särkyneitten rautapannujen, särkyneitten saviastiain ja muun töryn peittämää maata, josta siellä täällä pisti esiin pitkiä, takkuisia ruohotupsuja. Laskevan auringon säteissä paikka näytti viheliäiseltä.

Äkkiä vauhti hiljeni ja vaunut pysähtyivät. Sitten vanha mies hypähti alas istuimeltaan ja avasi oven sanoen:

"Nyt ollaan perillä, missie."

Hetken aikaa olin varmaankin puoleksi tiedotonna, jolloin astuin ulos vaunuista, sillä kun taas palasin tajuihini, seisoin kapealla katuvierustalla suljetun oven edessä, jossa näkyi numero 10.

Ensin olin kuin lamassa. Sitten musteni maailma silmissäni ja olin hyrähtää itkuun. Lopulta tahdoin paeta ja käännyin palatakseni vaunujen luo, mutta ne olivat jo lähteneet pois ja katosivat katukulmaukseen.

Kello oli kuusi. Olin hyvin väsyksissä. Olin yhdeksän peninkulman päässä Bayswaterista. Lasta en enää voinut kantaa takaisin. Mitä oli minun tehtävä?

Aivoni eivät pystyneet mitään ajattelemaan, mutta silloin salaperäinen tunnelma (peräisin luostariajoiltani ehkä) valtasi minut — tunnelma, että kaikki mikä minulle oli tapahtunut pitkällä matkallani, kaikki mitä olin nähnyt ja kaikki mitä minulle oli sanottu, oli tarkoitettu valmistamaan minua vaaroihin, jotka olivat tulossa (ehkäpä myös pelastamaan minua niistä).

Luullakseni tämä hiukan rohkaisi minua, sillä kooten kaiken ruumiillisen ja henkisen voimani astuin portaille ja kolkutin ovelle.

Martin Conradin memorandum.

Ylevämielinen, sankarillinen pikku nainen!

Tällä välin minä turhamaisessa luulossani, että retkikuntamme voisi tuottaa jotain hyötyä maailmalle, koin lohdutella itseäni sillä ajatuksella, että rakkaimpani oli täytynyt kuulla minun olevan turvassa.

Mutta taisinko kuvitella, että hän olisi piiloutunut Lontoon rahvaan keskuuteen, — syvimpään syvyyteen, mihin ihmisolento yleensä voi hävitä.

Taisinko uskoa, että itse Lontoossa, sivistyneen ja uskonnollisen maailman sydämessä, hänen olisi kestettävä koettelemuksia, joiden rinnalla omat kärsimykseni Napapiirin pimeyksissä tuntuvat jokapäiväisiltä ja mitättömiltä.

Nyt on kaikki ollutta ja mennyttä, ja vaikka, Jumalan kiitos, en siihen aikaan tietänyt, mikä oli tapahtumassa omalle armaalleni kotona, on sittenkin lohduttavaa muistella, että toimin juuri kuten toimin.

Siitä päivästä alkaen, kun käännyimme paluumatkalle, en enää kuullut rakkaimpani ääntä. Mutta minä uneksin hänestä ja tämä uni hämmensi ja kiusasi minua yhtä paljon kuin äänikin. Näin hänen astuvan halkeamia täynnä olevalla jäätiköllä äkkisyvyyttä kohti, jota hän ei voinut nähdä, revontulet kun loistavina välkkyilivät hänelle silmiin.

Luonnonlain kannalta tämän saattaa ottaa miten tahtoo, eikä tietenkään siinä ollut mitään hämmästyttävää, että uneni esiintyivät minulle kuvissa, joissa jokapäiväisen elämäni vaarat heijastuivat, mutta siitä oli ainakin yksi seuraus — levottomat uneni vain kartuttivat intoani joutua takaisin oman armaani luo.

Tullessamme Mount Darwiniin toiselle asemallemme lähetin Mount Erebuksen juurella majaileville miehillemme sanan, käskien heitä ilmoittamaan Uuteen Seelantiin laivamme kapteenille (Macquarie Saaren kautta), että hänen olisi palattava meitä noutamaan niin pian kuin jääsuhteet sen sallisivat. Tämä oli viimeinen hommamme (paitsi koneiden pakkausta, joka oli tehtävä niin että ne pysyisivät liikkumattomina ja lämpiminä päällyksissään) ennenkuin läksimme taivaltamaan "pitkää, valkeata maantietä" niemellä majailevan joukkomme luo.

Mutta kaikki tarmokkaat ponnistuksemme eivät voineet jouduttaa matkamme hitaisuutta. Oltiin Antarktiksen talven keskessä, kun täydellinen yö vallitsi viikkokausia, eikä mikään muu hälventänyt pimeyttä kuin kiitävän kuun loiste ja toisinaan revontulten hohde, niiden kiertäessä lepäävän auringon piiriä.

Elokuun toisena viikkona aurinko palasi. Ken ei ole kuukausimääriä elänyt ilman aurinkoa, ei voi käsittää kuinka suuri huojennus tämä oli meille. Kuin jumala, taivaallisena ja ihmeellisenä, se kohosi yli jylhäin, valkoisten napaseutujen, — näky, joka saattoi meidät tietämään minkälainen vähäpätöinen kappale on ihminen maailmanrakenteessa.

Tämän luullakseni kaikki miehemme tunsivat, vaikka jotkut (minä muiden mukana) tervehtivät sitä enemmän jonkinlaisena sanansaattajana kotona olevilta ystäviltä. Mutta muistan että Siirappi vanhus, joka oli seisonut sitä silmäilemässä, puhkesi sanomaan:

"Voi pirua sentään — —!"

Tämän jälkeen matkamme sujui mainiosti kunnes saavuimme talvimajoihimme, missä tapasimme kaikki terveinä ja kaiken hyvässä kunnossa, mutta kuulimme peljästyttävän uutisen — että yritys joutua langattomaan yhteyteen laivamme kanssa oli epäonnistunut. Siitä oli oleva se seuraus, että meidän olisi pakko odottaa sitä, kunnes paluumatkaa varten alkujaan määrätty päivä koittaisi.

Tämä ei näyttänyt paljonkaan surettavan tovereitani, jotka turvassa sokaisevilta lumituiskuilta asettuivat lepoon ja viettivät aikansa laulelemalla, kertomuksia kertomalla ja lukemalla.

Mutta minulle tämä viivytys oli hirvittävä, ja joka päivä, levottomuuteni kuumeessa joutua matkaan niin pian kuin jäät sallisivat, kiipesin O'Sullivanin kera vanhan Erebuksen rinteitä ylös katsoakseni kaukoputkella näkyisikö avovettä.

Puumajamme oli, Jumalan kiitos, niin iso, että minun sallittiin pitää erikoinen koju itselleni, sillä muussa tapauksessa olisin hävennyt tovereitani, kun öisin toisinaan en voinut pidättää vaikerruksiani.

Niiden, jotka kotona elävät järjestetyissä oloissa ja ovat tottuneet hallitsemaan tunteitaan, on vaikeata käsittää, missä määrin ihminen kadottaa mielenmalttinsa, kun hän on tuhansien peninkulmien päässä rakkaistaan ja tuntee hengessänsä, että jotain pahaa on tapahtumassa heille.

En usko tässä suhteessa olevani suurempi hupsu kuin kukaan muukaan, mutta vielä nytkin minun selkäpiitäni karmii muistaessani mitä kidutuksia kärsin noina odotuksen päivinä, sillä koko elämäni tuntui pyörivän edessäni, soimaten minua tuhansista rikkomuksista, jotka olin luullut kuolleiksi ja haudatuiksi.

Jotkut olivat itsessään pikkuasioita kuten kiivaat ja hillittömät sanat kilteille vanhuksille kotona, tottelemattomuus ja kiittämättömyys heitä kohtaan ja kaikki pahankurisen pojan tavalliset juonet, pojan, joka olisi sietänyt kuritusta, mutta jota ei koskaan kuritettu.

Mutta pahimmat tunnonvaivani kohdistuivat rakkaimpaani ja raskaana painoi minua vastuunalaisuus siitä tilasta, jossa varmasti tunsin hänen olevan.

Tuhansia kertoja vedin itseni tilille siitä, ajattelin mitä minun olisi pitänyt ja ei pitänyt tehdä, ja sätin itseäni jos jollakin haukkumanimellä ja kirosin huimasti käytöstäni.

Kädet taskussa astelin edestakaisin kojussani, kieritellen näitä ajatuksia päässäni ja kuohuttaen itseni tahtomattani katumuksen ja itsesyytösten kuumeeseen.

Puhutaan kiirastulesta — rakkaan vanhan isä Danimme kiirastulesta! Se oli tuleva kuoleman jälkeen — minä jouduin siihen jo ennen, ja, kautta hurskasten pyhimysten, oli siinä tarpeeksi minulle.

Tällä tapaa kului kaksi kuukautta ja kun salmen jäät aukenivat, eikä laivaamme näkynyt, niin en minä ollut ainoa, jonka sydän kutistui kokoon, sillä toverieni mieliala oli niinikään alkanut masentua.

Antarktiksen kevään alussa oli merellä raivonnut kolme päivää kestävä peloittava hirmumyrsky, ja miehissäni vakaantui nyt pelko, että laivan oli täytynyt hukkua myrskyssä.

Minä tietenkin taistelin kovasti tätä otaksumaa vastaan, sillä viimeiset toivoni keskitin siihen, ettei siinä ollut perää. Mutta kun viikkoja vieri ja meillä oli edessä mahdollisuus viettää toinenkin vuosi siellä (sillä miten saattaisivat ystävämme tietää, ennenkuin vedet olisivat uudelleen jäissä, että olisi tarpeellista noutaa meidät?), niin valmistauduin kohtaamaan asemamme lujana ja jaoin ruokamme tarkalleen vähentäen miesten annoksia kahteenkymmeneenkahdeksaan unssiin ja sormustimen vertaan konjakkia.

Kautta Jumalan, hirvittävää on seisoa vastatusten verkkaisen kuoleman kanssa. Jotkut miehistämme lannistuivat tykkänään. Jylhä yksinäisyys, samojen kasvojen näkeminen, samojen äänten kuuleminen — eikä toivoa muutoksesta — oli saattaa monet heistä hulluiksi.

Mitä minuun tuli, niin tein voitavani uskotellakseni tovereilleni olevani hyvässä toivossa. Kovalle otti, Jumala paratkoon, ja odotettuamme viikkokausia valtasi minut niin herpaiseva avuttomuuden tunne, etten milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.

Uskonnolliseksi mieheksi ei minua voi sanoa, mutta ajatellessani rakkaimpani vaaraa (sillä olin varma, että hän oli vaarassa) ja että tuhannet peninkulmat läpipääsemätöntä merta erottivat minut hänestä heräsi minussa vastustamaton ikävöiminen kääntyä murheineni jonkun puoleen, joka olisi vahvempi minua.

Ensi alussa tämä tuntui minusta vaikealta, minua hävetti, ja ajattelin:

"Sinä pelkuri raukka, kun asiasi luistivat hyvin, niin et vähääkään välittänyt Jumalasta, mutta nyt kun olet alakynnessä ja varma kuolema tuntuu olevan edessäsi, sinä vaikeroit ja haluat etsiä apua sieltä, johon myötäkäymisesi ja voimasi päivinä et ikinä uneksinut meneväsi."

Mutta minä nujersin tämän tunteen — yleensä ei ole olemassa mitään, jota ei ihminen siellä kaukana nujertaisi, paitsi kuolemaa — ja tuli pimeä yö, jolloin (jäiden lohkeillessa kallioseinämistä ryskeellä, joka palautti mieleeni viimeisen illan Raa-linnassa) tapasin itseni vääntelemästä käsiäni ja rukoilemasta lapsuuteni Jumalaa, en itseni, vaan rakkaimpani puolesta, että Hän, jolle vahvinkaan ihmismaailmassa ei merkinnyt mitään, ottaisi hänet isälliseen suojelukseensa.

"Auta häntä! Auta häntä! Minä en enää voi tehdä mitään."

Juuri silloin kun sieluntuskani oli kohonnut äärimmilleen, suvaitsi Kaitselmus tulla avukseni. Seuraavana aamuna herätti minut katkonaisesta unestani laukaus, jota seurasi niin hurja karjunta Siirapin suusta, että olisi voinut luulla merikäärmeen iskeneen kiinni hänen vanhoihin kinttuihinsa.

"Laiva! Laiva! Päällikkö! Päällikkö! Laiva! Laiva!"

Ja katsoessani ulos pienestä ikkunastani näin hänen ja kuuden tai seitsemän seurueemme jäsenen puolialastomina siinä asussa missä olivat rynnänneen ylös vuoteiltaan, juoksevan villien tavalla merta kohti, missä "Scotia" kaikki liput liehuvina (Jumala sitä siunatkoon ja suojelkoon!) hiljakseen puhkui läpi murtuvain jäälohkareiden.

Olipa se päivä! Sitä huutamista! Sitä käsienpudistamista!

Mutta minun mieleeni jäi tästä hetkestä pääasiallisesti se seikka, että herätessäni ja ennenkuin sumuisissa aivoissani oli vielä kerennyt selvitä se seikka, että olimme pelastetut ja kotimatkalle, menossa, mieleeni välähti ajatus:

"Nyt saat kuulla hänestä!"

M. C.

Yhdeksäskymmenesviides luku.

N:o 10:n oven avasi saamattoman ja jotenkin siistimättömän näköinen, noin kolmenkymmenen vuoden vaiheilla oleva nainen, jolla oli vetiset silmät.

Hän oli rouva Oliver ja huomasin jo ensi näkemältä, että hänen katseensa oli peljästynyt ja kartteleva kuten usein vaimolla, joka elää tyrannimaisen miehen sorrossa.

Mutta hän vastaanotti minut yhtä kaikki niin lämpimästi, että mielenmasennukseni osaksi haihtui, ja seurasin häntä keittiöön.

Se oli talon ainoa alakerrassa oleva huone (paitsi ruokahuonetta) ja se näytti herttaiselta, puhtaalta ja mukavalta. Keskellä lattiaa oli pöytä, ikkunan alla sohva, takan toisella puolella oli keinutuoli, toisella lapsenkehto, eikä huoneessa ollut mitään, joka ei näyttänyt kodikkaalta ja luottamusta herättävältä paitsi kahta suurta uuninreunalla olevaa valokuvaa, jotka kuvasivat lanteisiin asti alastomia miehiä nyrkkitaistelussa.

"Me olemme odottaneet teitä kaiken päivää, rouva, ja luulimme jo ettette tulisikaan enää", sanoi hän.

Sitten otti hän pienokaisen sylistäni, riisui häneltä päähineen ja kapan, nosteli hänen kapaloitaan tutkiakseen hänen sääriään, suuteli häntä käsivarsille, niskalle ja säärille ja ylisti häntä pilviin asti.

"Entä mikä on hänen nimensä?"

"Mary Isabel; mutta tahtoisin häntä nimitettävän Isabeliksi."

"Isabel! Onpa se kaunis nimi! Sopiva vaikka enkelille, rouva. Ja enkeli hän on, pikku kulta! Millaiset punakat posket! Millainen supukkainen suu! Millaiset siniset silmät — siniset kuin sinikellot kirkkotarhassa. Onpa hän kaunis kuin vahanukke, on todella, ja oikeinhan minä olen ylpeä kun saan hänet hoitaakseni."

Nuori äiti on sellainen hupsu, että hänen lapsensa ylistäminen tehoaa häneen kuin taika, ja mieleni alkoi jo käydä keveämmäksi, kun rouva Oliverin mies tuli alakertaan.

Hän oli lyhyt, tanakka, kolmenkymmenenviiden korvissa oleva mies. Leuka hänellä oli neliskulmainen, niska paksu ja pää lyhyeksi ajeltu ja punakka. Hän oli sukkasillaan ja paitahihasillaan ikäänkuin hän olisi ollut pukeutumassa mennäkseen ulos jonnekin.

Muistan, että tulin ajatelleeksi — en tiedä miksi — hänen nähneensä yläkerran ikkunasta minun ajavan oven eteen vanhan ajurin vaunuissa ja tästä tulleen epäedullisiin johtopäätöksiin luonteeseeni ja maksukykyyni nähden.

Oikeassa lienen ollutkin, sillä niin pian kuin meidät oli esitetty toisillemme ja minä olin keskeyttänyt rouva Oliverin ylistelyt lapsen kauneudesta siirtymällä raha-asioihin, mies, joka istui sohvalla kenkiä jalkoihinsa vetämässä ja kuuli minun puhuvan neljästä shillingistä viikossa, sanoi äkisti kuin pyssyn suusta:

"Viisi."

"Mitä tarkoitat, Ted?" kysyi rouva Oliver arasti. "Neljähän määräsimme."

"Viisi", virkkoi mies jälleen vieläkin painokkaammalla äänellä.

Huomasin vaimo raukan vapisevan, mutta ihmisen tavalla, joka elää alituisessa pelontilassa, hän teeskenteli iloista huolettomuutta.

"Niinhän se olikin. Nyt muistan. Viisi se oli."

Muistutin hänelle, että hän kirjeessään oli sanonut neljä, mutta hän väitti minun erehtyneen ja kun lupasin näyttää hänelle kirjeen, jos hän halusi, virkkoi hän:

"Sitten minä varmaan kirjoittaessani erehdyin, rouva. Viittä me ajattelimme koko ajan. Eikö niin, Ted?"

"Niin juuri", sanoi hänen miehensä yhä puuhaillen jalkineittensa kanssa.

Huomasin miten oli asian laita ja veret karkasivat poskilleni suuttumuksesta, mutta minulla ei ollut muu neuvona kuin alistua.

"Hyvä, sanokaamme sitten viisi", vastasin.

"Ja etukäteen maksettava", sanoi mies, ja vastattuani siihen suostuvani, lisäsi hän:

"Kuukausi etukäteen, nähkääs."

Minä vapisin suuttumuksesta ja pelosta, sillä vaikkakin kaikki rahani kuuluivat mielestäni pienokaiselleni, niin olisin jäänyt aivan avuttomaksi, jos yhdellä haavaa olisin luopunut koko omaisuudestani, siksipä sanoin kääntyen rouva Oliverin puoleen:

"Onko se tavallista?"

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että poloinen yhä piti silmällä miehensä kasvoja, ja kun tämä katsahti häneen merkitsevällä silmäyksellä, vastasi hän hätäisesti:

"On niinkin, rouva, aivan tavallistahan se on. Kaikki tämän kadun naiset tekevät samaa. Viitosessa on kaksoiset, ja siellä maksetaan aina kuukausi etukäteen kummastakin. Mutta me otamme neljästä viikosta, eikä sitä voi pitää kohtuuttomana, ei toki."

"Mutta miksi?" kysäisin.

"Niin, nähkääs, rouva, te olette… te olette vieras meille, ja kun lapsi jää meidän käsiimme… Ei sen puolesta, että luulisimme teidän jättävän maksamatta, mutta jos sattuisitte sairastamaan, ettekä jaksaisi ajallanne suorittaa maksettavaanne… ja me olemme vain köyhää väkeä, nähkääs…"

Vaimo raukan laverrellessa edelleen kuohahti vereni ja olin juuri kysymäisilläni häneltä saattoiko hän hetkeäkään otaksua, että hylkäisin lapseni, kun mies, joka oli lopettanut kenkiensä pauloittamisen, nousi seisoalleen sanoen:

"Tahdotte kai jättää lapsenne köyhäintaloon, vai miksi kihnustelette parin viikon maksusta?"

Tämä ratkaisi asian. Vedin taskustani kukkaroni ja vapisevin sormin panin viimeisen, kallisarvoisen kultarahani pöydälle.

Hetkisen kuluttua herra Oliver, joka oli vetänyt ylleen päällysnuttunsa ja pannut verkalakin päähänsä, astui ovelle.

"Hyvästi, rouva", virkkoi hän, ja vastasin hänelle niin kohteliaasti kuin sisuni salli.

"Ethän tänään mene 'Aurinkoon', ethän, Ted?" kysyi rouva Oliver.

"Klubiin", sanoi mies, ja ovi pamahti kiinni hänen jäljestänsä.

Hengitin vapaammin hänen mentyänsä ja hänen vaimonsa (jonka kasvoilta pelokas ilme samassa hetkessä hävisi) oli kuin toinen nainen.

"Voi hyväinen aika sentään", huudahti hän luonnottoman hilpeästi, "missä ovat ajatukseni olleet. Olette niin kalpea matkanne jälkeen enkä ole edes teekuppia tarjonnut."

Pitelin lasta jälleen sylissäni sillävälin kun hän pani kattilan tulelle, lämmitti mustan teekannun liedellä, levitti pöydän päähän pienen pöytäliinan ja asetti siihen paksut kupit. Sitten hän istahti uunin eteen paahtamaan hiukan leipää jutellen kaiken aikaa miehestään (puolittain anteeksi pyytävänä, puolittain ylpeänä).

Ammatiltaan hän oli muurari ja työskenteli toisinaan tien toisella puolella olevassa kirkkotarhassa, jonka täältäkin saattoi nähdä, mutta nyt hän tavallisesti oli jonkinlaisena agitaattorina eräällä työläisten johtomiehellä, jonka toimena oli saada aikaan lakkoja. Ennen heidän naimistaan hän oli kuulunut "Whitechapelin Voimamiehiin", ja nuo valokuvat uuninreunalla esittivät hänen kamppailujaan, mutta nyt oli hän käynyt "rauhalliseksi aviomieheksi" eikä enää "paiskannut ihmisiä maahan".

Tahtomattanikin lämpeni sydämeni vaimoa kohtaan. Ihme, etten silloin tullut ajatelleeksi, että hänen alinomainen pelkonsa tyrannimaista miestänsä kohtaan saattaisi useasti johtaa hänet valheellisuuteen, josta jo olin nähnyt esimerkin, ja että sen vaikutuksista voisi lapseni joutua kärsimään.

Mutta minä vain vakuuttelin itselleni, että hän oli silminnähtävästi ihastunut lapsiin ja hoitaisi hellästi pienokaistani. Olinpa mielettömässä äidillisessä itsekkäisyydessäni oikein mielissänikin siitä, että hän oli rumapiirteinen henkilö, jota pienokainen, niin arvelin, ei olisi koskaan rakastava kuten minua.

Teetä juotuani olin pirteämpi, ja koskapa kello jo oli seitsemän ja aurinko alkoi laskea kirkkotarhan sypressipuiden taa, tiesin olevan jo ajan lähteä.

Mutta en voinut sitä tehdä riisumatta ensin Isabelia ja laulamatta hänet nukuksiin. Ja sen jälkeenkin istuin vielä hetken aikaa kivistävin sydämin, lapsi sylissäni ajattelemassa miltä oli tuntuva tänä iltana käydä levolle ilman häntä.

Rouva Oliver oli sillävälin tutkinut lapsen liinavaatteita, jotka olin tuonut mukanani paketissa ja nyt hän puhkesi puolikuiskaaviin ihastuksen huudahduksiin niitä käännellessään, ja kerrottuani hänelle, että olin itse ommellut vaatteet, virkkoi hän:

"Tulisipa teistä oikein mainio ompelijatar, rouva, jos vain tahtoisitte."

Lopulta löi lähdön hetki. Ei yksikään nainen, joka ei itse ole sitä kokenut, voi tietää miltä se tuntui.

Vaikka minä todella luulin, että lemmikkini saisi rakkautta ja huolenpitoa osakseen, ja tiesin, ettei hän ymmärtäisi kaivata minua eikä edes tietäisi minun lähteneen, en voinut estää kyyneleitäni vuotamasta laskiessani keruubini hänen pieneen vuoteeseensa, ja ne valuivat hänen kasvoilleen ja herättivät hänet, joten minun oli polvistuttava hänen viereensä ja viihdytettävä hänet uudelleen nukuksiin.

"Te olette hyvä lapselleni, olettehan, rouva Oliver?" sanoin.

"Olen niinkin, rouva", vastasi nainen.

"Te kylvetätte hänet joka päivä, niinhän?"

"Illalla ja aamulla. Niin aina teen, rouva."

"Ja huuhdotte hyvin hänen pullonsa ja pidätte huolen siitä, että hänellä aina on hyvää vastalypsettyä maitoa?"

"No, se on varma, rouva. Älkää te siitä lapsesta huolehtiko, rouva. Äiti minä olen ollut itsekin, rouva, ja minä hoitelen pikku enkeliänne niin hyvin kuin olisi oma lapseni tullut takaisin luokseni."

"Jumala teitä siunatkoon", pääsi ahdistetusta rinnastani tulemaan, ja viivyttyäni vielä kotvasen polvillani kehdon vieressä (puhellen sieluni ja sydämeni pohjasta, vaikken hoitajalle enkä pienokaiselle) nousin pystyyn, kuivasin kyyneleet silmistäni ja riensin juoksujalkaa ulos talosta.

Yhdeksäskymmeneskuudes luku.

Tiesin, etteivät silmäni kelvanneet kadulla näytettäviksi, ja niinpä vedin kasvoilleni tumman harsoni ja kiirehdin eteenpäin tiedotonna kaikelle muulle, kuin sähkövaunujen räminälle ja touhuaville ohikulkijoille, joille ei poloinen pikku suruni merkinnyt mitään.

Mutta pitkälle en ollut kävellyt, ennenkuin minua alkoi hävettää, ja otin itseni tilille ja kyselin oliko minulla syytä itkeä.

Pienokaisestani olin eronnut hänen omaksi onnekseen ja jos olin luopunut viimeisestä punnastani, niin oli sillä maksettu lapsen elatus eikä minulla niinmuodoin ollut nyt muuta ajateltavaa kuin itseäni ja miten saada työtä.

En hetkeäkään epäillyt etten saisi työtä tai etten saisi sitä heti. Polttava kysymys oli vain, minkälaista ja missä se olisi oleva.

Tähän asti olin arvellut, että koska olin nopsa kynää käyttämään, voisin ehkä päästä jonkun sihteeriksi; mutta nyt, muistaen konekirjoittajan tarinan ("liikkeet eivät siitä pidä") tukahutin tämän toiveen ja kohotin päämääräni korkeammalle.

Minkälaisia tuulentupia! Muistin mitä arvoisa äiti kerran oli sanonut minusta luostarissa (jossa olin saanut useampia palkintoja kuin Alma, vaikken ole ennen siitä mitään puhunut) sanelin itselleni että minäkin olin saanut hyvän kasvatuksen. Osasin italian, ranskan ja saksan kieltä, ja koska olin kuullut, että jotkut naiset ansaitsivat elatuksensa kääntämällä kirjoja, arvelin voivani tehdä samaa.

Niin, voisinpa itsekin kirjoittaa kirjoja. Olin vakuutettu siitä että voisin — ainakin yhden kirjan, kodittomista tytöistä, joiden täytyy tulla toimeen maailmassa omin voimin, ja kaikki hyvät naiset lukisivat sen, (jotkut hyvät miehetkin), sillä he tietäisivät sen olevan totta.

Oi turhamaisia ajatuksiani! Vaikka toiselta puolen ne eivät olleet niinkään turhamaisia, sillä mainetta en ajatellut enkä sitä mitä ihmiset sanoisivat niistä kyhäyksistäni, vaan ainoastaan mitä voisin saada siitä.

Saisin rahaa, ehkäpä en paljon, mutta sen verran että lapsi ja minä voisimme asua maalla pienessä huvilassa, muratin ja ruusujen keskessä, missä Isabel aikaa myöten juoksisi ruohikolla ja poimisi kukkia puutarhassa.

"Eipä tässä siis ole mitään itkun syytä, sinä naurettava olento", puhelin itsekseni kiirehtiessäni nyt eteenpäin lentävin askelin ikäänkuin sieluni olisi siirtynyt jalkoihini.

Olin varmaankin astunut hyvän matkaa tuntematta mitään väsymystä, kun saavuin Bow-kirkon sillalle.

Sieltä olin aikonut nousta raitiovaunuun, mutta koska en ollut väsyksissä, astuin eteenpäin mielissäni siitä, kun sain parisen pennyä säästetyksi.

Olin jo vaeltanut kappaleen matkaa Mile End Roadia, kun jäähdyttävä ajatus äkkiä välähti mieleeni. Ajattelin sitä pitkää välimatkaa, joka erottaisi minut lapsestani. Minulle kävisi vaikeaksi käydä usein häntä tervehtimässä ja mahdotonta olisi nopeasti päästä hänen luokseen (ehkäpä myös saada ajoissa sanaa) jos hän äkisti ja vaarallisesti sairastuisi kuten lasten usein käy.

Ei loistavimmatkaan unelmat pystyneet minua taivuttamaan sellaiseen vaaralliseen eroon.

"Se on mahdotonta", ajattelin, "aivan mahdotonta."

Kerkeät askeleeni hiljenivät. Tullessani sille kohdalle Mile End Roadia, missä juutalaiset räätälit asuvat ja kuullessani vierasta kieltä puhuttavan, jonka myöhemmin sain tietää olevan jiddishiä ja katsellessani kadulla liikkuvia miehiä, joilla oli itämaalaiset tohvelit jalassa ja kihara kummallakin puolella kellanvaaleita kasvoja, pysähdyin tietämättä miksi, kadun kulmaan, missä joukko kirkassilmäisiä juutalaislapsia tanssi italialaisen posetiivin säestyksellä.

Katselin yhä tätä näytelmää tuskin tietäen mitä näin, kun silmäni sattuivat kulmassa olevan makkarapuodin ikkunaan laastaroituun ilmoitukseen. Suurin kirjaimin oli siinä luettavana:

Ompelijatarta halutaan. Hyvä Palkka. Kysytään N:o — Washington Street.

Kuinka vähäpätöiset ovat ne seikat, joista kohtalomme näyttää riippuvan. Siinä tuokiossa muistui mieleeni mitä rouva Oliver oli sanonut ompelukyvystäni; ja melkein ennenkuin olin selvillä siitä mitä olin tekemäisilläni, pyörähdin syrjäkadulle ja koputin avonaiselle ovelle.

Vanhahko, lihavanläntä, sormuksilla ja kultavitjoilla ylt'yleensä koristettu juutalaisnainen, musta peruukki päässään, tuli etehisen takaisesta huoneesta minua puhuttelemaan. Selitin asiani, ja silmäiltyään minua päästä kantapäähän melkeinpä kummastuneen näköisenä, ikäänkuin ei hän ensinkään olisi odottanut minun kaltaistani henkilöä, virkkoi hän nenä- ja kurkkuäänellä:

"Vartoka! Minun tytär, hän puhu hyvin englanti."

Sitten vääntäen päänsä olkapäänsä yli koroitti hän äänensä pari oktaavia korkeammalle ja huusi: "Miriam", jolloin mustasilmäinen, mustatukkainen, kiltin ja herttaisen näköinen, noin kahdeksantoista vuoden iässä oleva juutalaistyttö tuli portaita alas.

Toistin pyyntöni, ja tytön tulkittua puheeni äidilleen pyydettiin minut astumaan etehiseen, ja siellä minä jouduin kyseltäväksi.

Olinko ompelijatar? En, mutta halusin työtä. Olinko koskaan ommellut miestenliivejä? En ollut, mutta osasin käyttää neulaani vaikka mihin.

Intoni saada työtä tahi ehkäpä vielä enemmän hänen omat kiireelliset työnsä painoivat edukseni, sillä hetken tuumittuaan ja innokkaasti kuiskailtuaan tyttärensä kanssa (joka katseli minua välkkyvin silmin) hän virkahti:

"No hyvä, me katso mitä te voi tehdä."

Minut vietiin sitten ahtaaseen ja ummehtuneeseen huoneeseen, missä joukko tyttöjä (kaikki juutalaisia näöltään) leikkelivät ja ompelivat miesten liivejä. Muuan tyttö harsi, toinen käytti silitysrautaa ja kolmas ompeli napinreikiä hienolla silkkilangalla.

Viimeksimainittu oli se työ, joka minulta vaadittiin ja minun käskettiin katsella voisinko sitä tehdä. Tarkkasin tytön työtä kotvan aikaa ja sanoin sitten:

"Antakaa minun koettaa."

Minulle annettiin nyt neula ja lanka ja liivipuolikas, ja kymmenen minuutin kuluttua olin valmistanut ensimäisen napinreikäni ja jätin sen arvosteltavaksi.

Tytär ylisteli sitä lämpimästi, mutta äiti sanoi:

"Sangen hyvä, mutta vähän hidas."

"Sallikaa minun uudelleen koettaa", sanoin, ja vapisevat käteni olivat niin innokkaat, että seuraava napinreikäni oli edellistä paljon parempi ja valmistui sitä paitsi joutuisammin.

"Mainiota!" sanoi tytär. "Ja mamma, ajatteles, että hän nyt jo on nopeampi kuin Leah. Minä vertasin ajan."

"Minun täyty pyytä isä tänne kuitenkin", sanoi juutalaisnainen kadoten toiseen huoneeseen.

Jutellessani juutalaistytön kanssa, joka nähtävästi oli yhtä äkkiä mielistynyt minuun kuin minä häneen, kuulin toisen nenä- ja kurkkuäänen (miehen) hallista tulevan meitä kohti.

"Onko hän uksi meidän joukostamme."

"Nein! Hän on Skihoah" — joka merkitsi, kuten myöhemmin sain tietää, ei-juutalaistyttöä.

Sitten astui juutalaisvaimo huoneeseen pitkän, laihan juutalaisen seuraamana. En ollut milloinkaan ennen enkä ole tämän jälkeenkään nähnyt niin patriarkaalista ilmestystä. Pitkine harmaine partoineen ja arvokkaine kasvoineen olisi hän voinut esittää Moosesta jossakin luostarimme seinällä riippuvassa kuvassa — lukuunottamatta samettista patalakkia ja langanpätkillä ja verka- ja silkkitilkuilla peitettyä mustaa, alpakka-esiliinaa.

Hän katseli minua hetkisen terävillä silmillään ja kun vaimo oli näyttänyt hänelle työni ja hän oli ottanut hypyllisen nuuskaa ja niistänyt nenänsä kirjavaan nenäliinaan pasuunan äänellä, alkoi hän vuorostansa tehdä kyselyjä.

Vapisin pelosta, että hän tiedustelisi perheolojani, mutta saatuaan tietää nimeni ja että olin kristitty, ei hän sen enempää kosketellut yksityiselämääni. "Mitä palkka te halua?"

Vastasin olevani tyytyväinen, jos saisin saman minkä toiset tytötkin samasta työstä.

"Ah ei! Nämä tytöt on täyspalkkalaiset. Te on vaan vasta-alkaja, niin ette voi pyytä se sama."

Silloin hänen tyttärensä uudelleen vakuutteli että minä olin sukkelampi kuin Leahksi mainittu tyttö; mutta isällisen käskijävallan arvollisuudella juutalainen käski hänen vaieta ja sanoi ottavansa minut vain "kappalepalkalle", koska olin vasta-alkaja, ja hän mainitsi hinnan (hyvin pienen) puolesta tusinasta nappeja ja napinläpiä sillä ehdolla, että itse hankkisin langan ja tekisin työt omassa kodissani.

Huomaten, etten voisi kilpailla juutalaisen kanssa tinkimisessä ja ollen perin innokas saamaan työtä vaikka millä hinnalla, suostuin hänen ehtoihinsa, jolloin hän läksi huoneesta käskien minua palaamaan seuraavana päivänä.

"Ja missä te asu, lapsi kulta?" kysäisi juutalaisnainen. Sanoin asuvani Bayswaterissa ja puolustelin oloani kaukana East Endissä jollain tekosyyllä hipaisten totuutta niin läheltä kuin mahdollista, mutta tunsin vaistomaisesti; nähtyäni talon isännän, etten uskaltaisi virkkaa mitään lapsestani.

Hän sanoi, että minun pitäisi asua lähempänä työpaikkaani, ja vastasin aikovani sen tehdäkin. Kysyin samassa saattoiko hän neuvoa minulle huoneen.

Onneksi sattui juutalaisnaisella itsellään olemaan kaksi vapaata huonetta ja läksimme yläkertaan katsomaan niitä.

Huoneet olivat kumpikin rakennuksen ullakkokerroksessa ja toisen olisin saanut kahdesta shillingistä viikossa, mutta se oli pimeä ja kolkko, sen ikkuna kun antoi takapihalle. Toinen huone maksoi kolme shillingiä viikossa; se oli kapea, komeromainen, niukasti sisustettu huone, mutta sen ikkunasta saattoi nähdä vilkasta katuelämää, joten heti vuokrasin sen ja kysyin koska voisin muuttaa.

"Koska te halua", sanoi juutalaisnainen. "Kaikki on valmis."

Aikaisin seuraavana aamuna minä siis jätin hyvästi kiltille walesilaiselle emännälleni (joka kävi totisen näköiseksi kuullessaan mitä työtä aioin ruveta tekemään) ja Emmerjanelta, (joka itki suudellessani hänen sotkettaneita kasvojaan) ja muutin uuteen asuntooni, missä heti rupesin tekemään työtä ensimäiselle ja ainoalle työnantajalleni.

Olin ehkä vajonnut syvälle unelmieni korkeuksista, mutta sitä ei nyt kannattanut ajatella. Olin lähellä Ilfordia ja saatoin nähdä Isabelin joka päivä.

Isabel! Isabel! Isabel! Kaikki oli Isabelia, sillä nyt Martinin kadottua kiertelivät kaikki toivoni ja pelkoni, rakkauteni ja elämäni yhdessä keskuspisteessä — lapsessani.

Yhdeksäskymmenesseitsemäs luku.

Työnantajani oli Puolan juutalaisia Israel Abramovitsch nimeltään.

Hän oli tullut Englantiin Venäjän pyhissä kaupungeissa vallinneiden uskonnollisten vainojen aikana ja ruvennut räätälinä ansaitsemaan leipänsä eräässä Whitechapelin ullakkokerroksessa. Hän vuokrasi "Singerin" ja teki alussa kappaletyötä "valmisten vaatteitten" puoteihin ja tuli vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa Lontoon East Endin rikkaimmaksi muukalaisjuutalaiseksi. Hän valmisti töitä West Endin suuriin liikkeisiin ja häntä pidettiin (kuten myöhemmin sain kuulla) juutalaisista "hiostajista" pahimpana.

Tästä huolimatta hän omalla tavallaan oli hurskas ja jumalinen mies. Ankara, järkähtämätön ja melkeinpä taikauskoinen Leeviläisten lakien seuraamisessa ja uskonsa surumielisen, jotenkin kolkon symbolismin noudattamisessa. Kuuluisa talmudin-tutkija synagoogan tukipylväs, ja toinen Brick Lanella olevan Chevran kirkko isännistä ja niinmuodoin siveellisen vaelluksen lahjomaton valvoja.

Hänen talossaan oli laaja kokoelma inhimillisiä olentoja, pääasiallisesti juutalaistyttöjä, jotka työskentelivät kaiken päivää ja joskus (kun määräyksiä saattoi kiertää tahi kaksi juhlapäivää oli tulossa) öisinkin, sillä juutalainen vaati kaikilta saatavansa, vaimoltaankin, joka keitti ruuan ja silitti vaatteet samalla haavaa.

Tässä mehiläispesässä en kaivannut kannustusta ollakseni ahkera.

Joka aamu rouva Abramovitsch toi minulle huoneeseeni korkean pinon liivejä ja joka ilta tuli hän noutamaan ne alakertaan ja laskettuaan ansioni uskomattoman sukkelasti, maksoi hän saatavani täsmällisesti.

Ensimäisen viikon lopussa huomasin ansainneeni kymmenen shillingiä. Olin mielissäni, mutta maksettuani asuntoni ja ravintoni, eivät rahat riittäneet pienokaisen ylläpitoon, joten toisena viikkona ompelin myöhempään ja ansaitsin neljätoista shillingiä. Ei sekään riittänyt, päätin siis pitentää työaikaani vieläkin enemmän.

"Aamusella jaksaa paremmin", ajattelin. Valitettavasti (johtui ehkä heikkoudestani) olin aina ollut aamu-uninen, mutta onneksi antoi huoneeni itään ja niinpä keksin muuttaa vuoteeni ikkunan eteen ja vedin akuttimen ylös niin että jo varhainen päivänvalo sattuisi kasvoilleni ja herättäisi minut.

Tämä koe onnistui loistavasti ja viikkokausia myöhään kesällä ja aikaiseen syksyllä nousin vuoteeltani ennen auringonnousua niin pian kuin hämärä oli poistunut ja Lontoon lyijynharmaa päivänvalo alkoi haihduttaa edellisen päivän savuja.

Täten kartutin tuloni kuuteentoista shillingiin, ja opittuani käyttämään neulaa nuolen nopeudella seitsemääntoista, toisinaan kahdeksaantoista shillingiin.

Se oli korkein ennätykseni ja vaikkakin niukalti oli aikaa muihin toimiin, niin saatoin sillä kuukauden lopussa maksaa puntani pienokaisen puolesta ja panna hiukan säästöönkin.

Minun ei auttanut laiskotella, jos mielin pysyä tässä keski-saavutuksessa, ja minä nurisin jo siitäkin ajasta, minkä kulutin ruokani ostamiseen ja nauttimiseen, vaikka se ei vaatinut pitkiä valmistuksia Mile End Roadissa, joka on täynnänsä puoteja, missä saadaan valmiiksi keitettyä ruokaa.

Elämäni oli kenties kova, mutta älköön kukaan luulko, että omasta mielestäni olin orja. Vaikka tein työtä niin väsymättömästi, en tuntenut mitään sääliä itseäni kohtaan. Ajatus, että ahersin lapseni takia, sulostutti kaiken työni. Olin niin onnellinen tietäessäni, että pienokaiseni kaikissa tarpeissaan riippui tykkänään minusta.

Mieleni oli niin kevyt näihin aikoihin, että laulelin useasti, en tietenkään keskellä päivää, kun talomme hurisi kuin myllynratas, mutta varhain aamulla ennenkuin sähkövaunut alkoivat rämistä tahi katukaupittelijat tarjota tavaroitaan huutamalla ja kun ei East Endistäkään kuulunut muuta ääntä kuin tuo lakkaamaton poljenta kadulla, joka aina pani minut ajattelemaan Israelin lapsia Egyptissä, kun he kantoivat Faraon kuormia.

Avasin ikkunani ja lauloin jos jotain, mutta ollen itse suuri lapsi ja kuvitteluihin niin mieltynyt, laulelin mieluimmin kehtolauluja ja uskottelin itselleni Isabelin olevan huoneessani nukkumassa takanani omassa vuoteessani.

Kävin tervehtimässä häntä joka päivä. Kuuden ja yhdeksän välillä joka ilta keskeytin työni mennäkseni Ilfordiin. En puhunut kenellekään mitään käynneistäni, ja juutalaisperhe oli siinä luulossa, että tämän ajan käytin virkistyshetkekseni.

Tavallisesti kuljin raitiovaunussa Bow-kirkolta, sillä olin hätäinen joutumaan perille, mutta useimmiten palasin jalan, sillä vaikka matka oli pitkä, arvelin nukkuvani paremmin käveltyäni.

Mitä onnen iltoja ne olivat!

Ehkäpä en ollut Olivereihin täysin tyytyväinen, mutta en sitä paljonkaan huolehtinut. Lähemmin tutustuttuani lapseni hoitajaan huomasin hänet ajattelemattomaksi ja huolimattomaksi naiseksi; ja vaikka vakuuttelin itselleni, että täytyi olla suvaitsevainen häntä kohtaan, kun hänellä oli niin paha mies, tiesin sydämeni sisimmässä pettäväni itseäni ja että minun olisi pitänyt kuunnella ääniä, jotka sanoivat: "Lapsesi on huonossa hoidossa."

Toisinaan huomasin, ettei lasta oltu kylvetetty — mutta se oli minulle vain hyvänä tekosyynä saada itse kylvettää hänet.

Toisinaan huomasin, etteivät hänen vaatteensa olleet niin puhtaat kuin olisi voinut vaatia — mutta se vain tuotti minulle ilon pestä ne.

Toisinaan olin vakuutettu siitä, ettei maitopulloa oltu huuhdottu ja ettei maito ollut aivan tuoretta — mutta silloinhan minä mielihyvällä ravistelin pulloa haalealla vedellä ja keitin maidon.

Useasti kyllä välähti mieleeni, että maksoin rouva Oliverille, jotta hän tekisi kaiken tämän — mutta toiselta puolen olin ylen ihastunut saadessani hoidella pienokaistani.

Näin kului viikkoja ja kuukausia — vasta nyt voin laskea kuinka monta niitä oli, sillä niihin aikoihin oli lapseni niin kaikkeni kaikessa, että itse Aikakin lakkasi minulle mitään merkitsemästä — ja kukin päivä toi tullessaan uusia näkyviä edistyksiä hänen kehityksessään.

Kuinka ihmeellistä se kaikki oli! Nähdä hänen pienen henkensä ja sielunsa tulevan ulos Tuntemattomasta! Kohdun äänettömyydestä ja pimeydestä valon ja äänien maailmaan.

Mitä riemullisia iltoja minä vietin hänen luonaan!

Hauskimmat olivat (Jumala antakoon minulle anteeksi!) ne illat, kun muurari oli joutunut pulaan "paiskattuaan ihmisiä maahan" "Nousevassa Auringossa", jolloin hänen vaimonsa täytyi lähteä auttamaan häntä poliisin käsistä.

Niin! Niin! Alhaalla syvyyksissä minä ehkä olin, mutta maailmassa ei ole yhtäkään niin pimeätä kolkkaa, ettei sitä voisi valaista auringonsäde, ja minun auringonsäteeni oli lapseni.

Entä Martin — lapsi saattoi minut yhtenään ajattelemaan häntä. Ahmien häntä silmilläni keksin yhtäläisyyksiä joka päivä — hänen silmissään, hänen äänessään, hänen hymyilyssään ja ennen kaikkea tuossa hilpeässä naurussa, joka muistutti pullosta pulppuavaa vettä.

Minun oli tapana puhella hänelle Martinista, kuiskata kaikki hellänhaikeat salaisuuteni hänen korvaansa, ikäänkuin hän ne ymmärtäisi, kertoa minkälainen suuri mies hän oli ollut ja kuinka hän oli rakastanut meitä molempia — kuinka hän olisi rakastanut, jos eläisi.

Niin kyllä, lapsekasta se kai oli. Vaikka ei se sittenkään ollut niin perin lapsekasta. Monesti olen sittemmin mielessäni ihmetellyt, että hurskaat pyhimyksetkö, jotka tiesivät miten Martinin todella oli käynyt, kuiskailivat korviini kaiken tämän säilyttääkseen rakkauteni häneen yhtä virkeänä kuin jos hän olisi alati ollut luonani.

Kun Isabel oli viiden kuukauden vanha, niin tämä lasta ja Martinia koskeva tunteeni saavutti toisen, korkeamman asteen.

Tuskin uskallan siitä puhua, se saattaisi tuntua mielettömältä, vaikka se oikeastaan oli niin pyhää ja ylentävää.

Se päähänpisto, joka minulla oli ollut ennen pienokaisen syntymistä, että hänet lähetettiin lohduttamaan minua (yhdyssiteeksi rakkaan vainajani ja minun välille) kehittyi siksi hämmästyttäväksi ja riemulliseksi ajatukseksi, että Martinin oma sielu oli siirtynyt lapseeni.

"Niinmuodoin ei Martin olekaan kuollut", arvelin. "Ei todellakaan kuollut, sillä hän elää pienokaisessa."

Mahdotonta on kuvailla miten tämä ajatus minua liikutti; kuinka se täytti sydämeni kiitollisuudella, kuinka minä rukoilin, että se pikkanen ruumis, mihin Martinin sielu oli asettunut asumaan, kasvaisi kauniiksi ja vahvaksi ja hänen arvoisekseen; kuinka minä tunsin vastuunalaisuuteni vaalia ja suojella häntä, vaikkapa oman elämäni uhalla, jos siksi tuli, yhä kasvavan ja syventyvän.

"Niin, niin, vaikkapa oman elämäni uhalla", ajattelin.

Ehkäpä tämä oli jonkinlainen hourekuva, joka johtui suuresta rakkaudestani, kovasta työstä ja raukenevasta terveydestäni. En tietänyt enkä välittänyt tietää mitä se oli.

Minulle merkitsi vain yksi asia jotain, että vaikka tähän asti olin luullut Martinin poistuneen niin kauas minusta, ettei meitä Aika enää voisi yhdistää, vaan Ijäisyys, niin tunsin nyt, että hän oli tulemassa takaisin luokseni — lähemmäksi, lähemmäksi ja yhä lähemmäksi joka päivä.

Martin Conradin memorandum.

Armas, ylevämielinen pikku naiseni oli oikeassa enemmän kuin hän itse arvasikaan.

Juuri tähän aikaan minä sanan varsinaisessa merkityksessä kiirehdin kotiin niin joutuin kuin nopein käytettävänäni oleva laiva saattoi minut kuljettaa.

Niin pian kuin olimme rynnänneet Scotian kannelle, rupesimme huutamaan kirjeitämme.

Kukin sai osansa, ja minulle oli kertynyt kokonainen läjä. Pujahdin siis alas hyttiini, missä tarkastin kirjekuoret kuten korttipinkan, etsien sitä pientä, soreata käsialaa, jolla kirjeeni ja puheeni olivat niin usein olleet kirjoitetut.

Mielipahakseni en sitä löytänyt ja päästyäni tämän tosiasian perille, lukitsin kaikki kirjeet laatikkoon enkä niihin katsahtanutkaan ennenkuin olimme jo kaksi päivää olleet aavalla merellä. Ne olivat enimmäkseen onnentoivotuksia komitealtani, sanomalehteni omistajalta ja Kuninkaalliselta Maantieteelliseltä Seuralta, kaikki tavallaan kyllä tervetulleita, mutta Kuolleen Meren hedelmiä ihmiselle, jonka sydän on tyhjä ja raskautettu.

Kannelle mennessäni tapasin kaikkein kasvot loistavina kuin aamurusko, siliä miehet, koko sakki, olivat saaneet hyviä uutisia, joku oli saanut periä, toinen oli tullut kaksoisten isäksi ja iloisia ja kiihtyneitä olivat kumpikin.

Tein voitavani ollakseni iloinen iloisten kanssa ja olin olevinani kuin olisin minäkin saanut hyviä uutisia ja kaikki olisi mainiota. Mutta tukalaksi kävi ajan pitkään, varsinkin kun purjehtiessamme takaisin maailmaan, kuten sanoimme, saimme kuulla laivamiehistöltä mitä oli tapahtunut poissaollessamme.

Ensin, syynä laivamme viipymiseen oli ollut vika, joka ei johtunut meidän puoleisesta langattomasta asemasta, vaan Macquarie saarella sattuneesta häiriöstä.

Ja sitten saimme kuulla kertomuksen Scotian otaksutusta haaksirikosta hirmumyrskyssä, johon oli uskottu riittämättömien todistusten nojalla (minun mielestäni), mutta josta oli kirjoitettu niin komeita muistosanoja, että veret kuohahtivat kasvoille niitä kuullessa eikä kautta pyhimysten voinut olla toivomatta, että ne olisivat olleet tosia.

Olimme enää vain viiden tahi kuuden päivämatkan päässä Uudesta Seelannista, mutta jännitykseni kävi hirvittäväksi, sillä ylinnä mielessäni oli alati ajatus:

"Miksi hän ei kirjoittanut minulle yhtä sanaa lausuakseen minut tervetulleeksi sivistyneen maailman yhteyteen?"

Milloin en ollut puheissa jonkun kanssa, kalvoi tämä kysymys taukoamatta mieltäni. Päästäkseni sitä pakoon otin osaa laivatovereitteni urheiluharjoituksiin; ravittuaan sydämensä iloisilla uutisilla ja vatsansa hyvällä ruualla olivat he entistä ehommat kaikista kärsimyksistään huolimatta.

Mutta sinä aamuna kun maa kajasti vastaamme, seisoin laivan keulassa, puhumatta mitään kenellekään, tähystelin vain silmilläni tuohon yhä etäiseen maailmaan, johon olimme tulossa takaisin jylhästä, yksinäisestä, valkeasta erämaasta, ja ajattelin:

"Ennen yön tuloa olen varmaankin saanut uutisia hänestä."

Port Lytteltonin laivasillalle oli kerääntynyt suuri, lämminsydäminen ihmisjoukko. Siirappi tuumi: "Herrajesta, en ole koskaan tietänyt, että maailmassa on niin paljon väkeä, Kupernööri"; ja O'Sullivan, äkätessään sievän olennon päivänvarjon alla, nykäisi minua käsivarresta ja huusi (tähtientutkijan äänellä, joka on keksinyt uuden taivaankappaleen), "Päällikkö! Päällikkö! Tyttö!"

Melkein ennenkuin laskimme maihin, astui seurue tiedemiehiä laivaan; mutta minua liikuttivat enemmän sähkösanomat, jotka olivat saapuneet samalla hetkellä, niinpä ryntäsin hyttiini ja repäisin ne auki kuin saalistansa raateleva petolintu — etsien aina ensimäiseksi allekirjoitusta, ja jokaista kirjekuorta avatessani mietin:

"Oi Jumala, mitä siinä mahtaa olla?"

Ei ollut mitään omalta armaaltani! Päivälliskutsuja oli, oli tarjoumuksia luennoimaan, kirjoittamaan kirjoja, tekemään sitä ja tätä ja taivas tietää mitä kaikkea, mutta ei sanaakaan häneltä, joka merkitsi enemmän minulle kuin koko maailma yhteensä.

Tämä lujitti yhä enemmän vakaumustani niihin ääniin nähden, jotka olivat minut kutsuneet palaamaan 88:lta leveysasteelta. Niinpä siis päätin paikalla jättää laivamme Uuteen Seelantiin odottamaan seuraavaa ponnistustamme ja lähteä oikopäätä Sydneyhin ja sieltä kotiin ensimäisessä nopeassa laivassa.

Port Lytteltonin kelpo väki vastusteli lähtöämme. Mutta kun minä olin esittänyt syyni (ikävöimme aivan hurjasti vaimoja ja kultiamme, nähkääs), lähetettiin kokonainen poikakoulu (topakoita pikkupoikia Eton koulun puvuissa) laulamaan meille lähtiessämme "Neljäkymmentä Vuotta Aikaa" — joka liikutti tunteitani enemmän kuin olisin saattanut uskoa.

Sydneyssä meitä odotti sama vastaanotto — sama sydämellinen väkijoukko vastassa, samat tervetuliaiset, samat kutsut, joista kieltäydyimme samoilla estelyillä, ja sitten läksimme matkaan nopeakulkuisessa linjalaivassa.

Matkalla "takaisin maailmaan" olin kyhäissyt kokoon jonkinlaisen kertomuksen sille sanomalehdelle, joka oli avustanut retkikuntaamme (ontuva, vaivainen sepustus siihen nähden mitä rakkaimpani olisi voinut siitä tehdä), missä lyhyesti tehtiin selkoa siitä vähästä, jota olimme pystyneet saamaan aikaan, ja laveammin selitettiin mitä vielä aioimme toimittaa Jumalan avulla.

"Tämän hän ainakin näkee ja saa tietää, että olemme kotimatkalla", ajattelin.

Mutta saadakseni varmuutta taholta tai toiselta, lähetin kaksi sähkösanomaa, toisen omalle armaalleni Raa-linnaan, toisen vanhuksille kotiin, pyytäen heitä vastaamaan Port Saidiin.

Merelle jälleen tultuamme alkoi minua kiusata tuo vanha uni halkeamia täynnä olevasta jäätiköstä, ja jos ketä ihmetyttää kuinka tällainen merikarhu, joka ei ollut pelännyt yhdeksänkymmenen peninkulman lumituiskua Napapiirissä, salli aivonsa hullutella yöaikaan ja pitää hänet valveilla, niin ei voi muuta sanoa kuin että asiainlaita oli niin.

Ehkäpä äskeinen kokemukseni "langattoman" suhteen saattoi minut vakuutetuksi siitä, että jos kaksi maahan pistettyä sauvaa voidaan saattaa yhteyteen keskenänsä satojen peninkulmain välimatkan päästä, niin ei kahta rakastavaa sydäntäkään estä aika eikä paikka yhtymästä.

Joka tapauksessa olin nyt aivan varma siitä, että oma rakkaani oli kutsunut minut kotiin Antarktiksesta. Niinpä Port Saidiin tullessamme ja sähkösanomani minulle virratessa, olin joutunut sellaiseen levottomuuden tilaan, etten uskaltanut niitä avata.

Pelkäsin niin kovasti sitä iloa tai surua mitä nuo keltaiset paperit voisivat sisältää, että pyysin O'Sullivanin alas hyttiini lukemaan sähkösanomani, ja hänen avatessaan ne tarkastin hänen kasvojansa ja olin melkein läkähtyä piippuni savupilviin.

Ei mitään omalta rakkaaltani! Ei liioin mitään kotolaisilta.

O'Sullivan oli saanut päähänsä, että tuskailin vanhempaini tähden ja koetti lohduttaa minua sanomalla, ettei vanhain ihmisten päähän koskaan pälkähtänyt sähköttää, mutta kautta pyhän, saastuttamattoman Äidin, hän oli valmis lyömään vetoa, että ennen pitkää saisin kirjeen. Niin sainkin.

Me viivyimme kaksi iankaikkisen pitkää päivää Port Saidissa laivan ottaessa hiiliä loppumatkaa varten, ja melkein juuri lähtöhetkellä saapui Ellanista kirje, joka ensin joutui Sullivanin käsiin ja lennätti hänet laivan läpi ryntäämään luokseni ja huutamaan: "Päällikkö! Päällikkö!"

Matkustajat siirtyivät hänen tieltään ja juttelivat minulle sittemmin hänen säteilevistä kasvoistaan. Ja kun hän tupsahti hyttiini, olin minäkin vakuutettu siitä, että hän toisi hyviä uutisia. Hyviä ne olivatkin, vaikka ei juuri sitä mitä olin odottanut.

"Enkös vain ollut varma siitä, että pian saisit kirjeen, ja kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, tässä se on", huudahti hän.

Kirje oli isältäni ja minun oli koottava kaikki kylmäverisyyteni ennenkuin saatoin ryhtyä sitä lukemaan.

Se henki ylt'yleen isällistä rakkautta ja äidillistä rakkautta myös, ja herttaisten kelpo vanhusten ylpeyttä minusta ("kaikki ihmiset puhuvat sinusta, poikani, eikä sanomalehdet sisällä mitään muuta"); mutta ei sanaakaan Marysta — tahi vain sananen, ja se oli pahempi uutinen kuin mikään.

"Sinun on täytynyt kuulla Raa-linnan onnettomuudesta. Hyvin surullista, mutta tämä onnen hetki ei ole sopiva sitä koskettelemaan."

Ei muuta mitään! Vain loppumattomia, helliä isällisiä lörpötyksiä, jotka (antakoon Jumala minulle anteeksi!) olisin mielihyvällä vaihtanut yhteen ainoaan selvään uutiseen rakkaimmastani.

Koska nyt en hituistakaan enää epäillyt, ettei poloinen, pikku kultani ollut joutunut jonkun järisyttävän tapauksen uhriksi, sähkötin uudelleen hänelle, tällä kertaa Daniel O'Neillin taloon — sillä vakuuttelin itselleni, että vaikkakin se mies oli suuri lurjus ja oli uhrannut tyttärensä arvon- ja vallanhimolleen ja muille saastaisille pyyteilleen, ja jos hänen irstas miehensä oli ajanut hänet talosta pois, niin isä varmaankin oli avannut hänelle ovensa.

"Sähkötä vastaus Maltaan. Arvaat kuinka levoton olen, kun en ole mitään sinusta kuullut", sanoin.

Sokea, hätäinen, julma sähkösanoma, mutta Jumalan kiitos se ei milloinkaan joutunut hänen käsiinsä.

M. C.

Yhdeksäskymmeneskahdeksas luku.

Päivä päivältä kävi minulle yhä vaikeammaksi lumota silmäni Oliverin pariskuntaan nähden.

Eräänä iltana tullessani taloon tavalliseen aikaan kellon käydessä seitsemättä, tapasin katuoven avoinna ja keittiön tyhjänä lasta lukuunottamatta, joka kehdossaan istuen puhua laverteli hiljakseen varpaittensa kanssa. Yläkerrasta olevasta huoneesta kuulin Oliverien äänekkäästi juttelevan (nähtävästi oli keskustelu aiottu minun kuultavakseni).

Puheenaineena oli pienokainen, joka oli "kiusankappale" hän kun häiritsi ihmisten unta öisin ja karkoitti heidät pois kotoaan päivisin. Ja mitä hänestä maksettiin? Ei niin mitään suoraan sanoen. Ja miksi se vaimo (tarkoittaen minua) oikein luuli tätä paikkaa — "hyväntekeväisyyslaitokseksi" vai "armeliaisuuskodiksi"?

Sen jälkeen kuulin muurarin tömistävän portaita alas raskaissa saappaissaan ja poistuvan talosta tulematta keittiöön, jättäen vaimonsa (raukkamainen kun oli) selvittämään asiat minun kanssani.

Sitten tuli rouva Oliver alas, huokaili ja oli hämmästyvinään minut nähdessään ja ilmaisi pelkäävänsä minun kuulleeni mitä yläkerrassa oli puhuttu.

"Ikävä tunnustaa, mutta minulla oli pientä kinaa Tedin kanssa, ja totta pulmakseni, rouva, teitä se juuri koskikin."

Ted oli aina nurissut hänelle siitä, että hän oli ottanut lapsen hoitaakseen, eikä tietysti viisasta ollutkaan, että vaimo antaa miehensä mennä kapakkaan pakoon huutavaa lasta; mutta vaikka hän itse juoksi jalkansa helliksi sen pikku raukan tähden ja vaikka maitokin oli kallistunut, niin hän oli sentään niin kiintynyt lapseeni, kadotettuaan omansa, ettei hän voinut kestää eroa siitä kultamurusta ja jos minä voisin maksaa hiukan enemmän — Ted sanoi seitsemän, mutta hän sanoi kuusi, ja shillingi viikossa ei tuntune varoissani — niin ehkäpä hän voisi suostuttaa Tedin pitämään lapsen.

Vapisin suuttumuksesta kuullessani vaimon ruikutusta, mutta minä olin voimaton eikä auttanut muu kuin suostua.

Tämä höllyys vaikutti pahasti Olivereihin, sillä he kiristivät vaatimuksiansa yhä enemmän, kunnes olin joutua ihan epätoivoon.

Arvelin asian tulleen huippukohtaansa, kun muuan naapureista eräänä iltana näyttäytyi ovella ja pyysi puhutella rouva Oliveria porstuassa. Kun siellä oli hetken aikaa kuiskaamalla vaihdettu muutamia sanoja, palasi rouva Oliver noutamaan hattuansa ja kappaansa peljästyneen näköisenä ja kertoi Tedille jotain tapahtuneen ja täytyvänsä kiireesti juosta hänen luokseen.

Parisen tuntia myöhemmin hän palasi itkien ja kertoi minulle nyyhkytysten välissä että Ted (maisteltuaan hiukan liikaa) oli "paiskannut jonkun maahan" 'Auringossa'. Seuraus oli, että hän oli joutunut poliisin käsiin ja asetettaisiin oikeuden eteen seuraavana aamuna, ja koska hän ei kyennyt maksamaan sakkoa, niin hänen pitäisi "istua" — vieläpä juuri lakon aikaan, kun hän odotti hyvää maksua lakkokomitealta.

"Ja miten käy minun ja lapsen, kun mieheni on vankeudessa?" virkkoi hän.

Tiesin menetteleväni höllästi, mutta ajatellessani lastani ja että häntä uhkasi kodittomuuden vaara, tiedustelin suurenko hän arveli sakon olevan ja kuultuani, että se oli puoli puntaa, annoin hänelle rahan, vaikka se oli melkein ainoa omaisuuteni.

Mutta heikkouteni kävi minulle kalliiksi ja minulla on syytä muistella sitä.

Oliverin pariskunnan kiskomiset olivat saattaneet ansioni ja menoni niin suhteettomiksi keskenään, että koko sen yön makasin valveilla miettien mitä voisin tehdä kartuttaakseni edellistä ja vähentääkseni jälkimäistä. Mutta en voinut tehdä muuta kuin muuttaa asumaan halvempaan huoneeseen. Niinpä seuraavana aamuna kysyin rouva Abramovitschilta oliko talon perällä oleva huone vielä vapaana ja saatuani myöntävän vastauksen, muutin sinne jo samana päivänä.

Uusi huoneeni oli yhtä kolkko kuin pimeä, mutta se oli samankokoinen kuin edellinen ja huonekalutkin siinä olivat samat, ja koristettuani sitä harvoilla kalleuksillani — arvoisan äidin rukousnauhalla, jonka ripustin vuoteen päähän, ja armaan äitini pienoiskuvalla, jonka naulasin takan yläpuolelle — oli se mielestäni iloinen ja kodikas.

Työnantajani, juutalainen, (vaikka hän arvattavasti tiesi nylkevänsä minua paljon enemmän kuin laissa oli sallittu) ei voinut antaa itselleen anteeksi huomatessaan, että minä ansaitsin enemmän kappalepalkalla kuin mitä hänen olisi ollut maksettava minulle päivästä, ja hän odotti vain sopivaa tilaisuutta voidakseen tasoittaa tilit kanssani.

Pahaksi onneksi tällainen tilaisuus tuli liiankin pian ja se johti minut tapaukseen (vaikkapa ei suoranaisesti), joka ehkä on hämmästyttävimpiä, mitä koskaan on sattunut kenenkään naisen elämässä.

Olin ollut kolme kuukautta juutalaisen luona, kun juutalaisten juhlapäivät lähestyivät — Uuden vuoden päivä, Katumuksen päivä ja Tabernaakelin juhla — ja koska ne kaikki tulivat samaan aikaan ja kestivät monta päivää, niin ne tuottivat suurta häiriötä hänen säännöllisessä työkulussaan.

Juutalaisen oli tapana itse viedä parhaat työnäytteensä West Endin suuriin kauppoihin ja odottaa tilauksien suoritusta. Mutta huomatessaan, että juhlapäivät estivät häntä siitä, määräsi hän tähän toimeen minut, koska arveltiin minun tuntevan West Endin seudut (minä kun olin siellä asunut) ja ulkonaisestikin kelpaavan asiamieheksi.

Vastahakoisesti suostuin tähän uuteen toimeen, sillä vaikkakin juutalainen lupasi maksaa minulle parisen shillingiä enemmän viikossa, niin tiesin voivani ansaita neulallani enemmän samalta ajalta. Mutta kun hän painoi pitkän, karvaisen etusormensa nenänsä juurelle ja merkitsevästi myhäillen virkkoi:

"Te tahto olla kiitollinen ja teke työnantajan mieliksi", niin suostuin.

Ja siitä johtui, että minä, en vain juutalaisten pyhinä, vaan vielä kuukausia jälkeenpäinkin, kuljin raitiovaunulla tahi rautatiellä jotenkin suurta, mustaa laukkua kantaen Piccadillyn takaisille kaduille ja Oxford Streetille aina Marble Archiin saakka.

Minun oli mentävä milloin käskettiin ja odotettava niin kauan kuin haluttiin minua odotuttaa, joten kiireellisimpänä aikana vaeltelin West Endissä jos mihin aikaan illalla, ja palasin kerran tahi kahdesti asuntooni vasta kylmässä, raa'assa aamunkoitteessa.

Alituinen kauhuni näillä matkoilla oli, että tapaisin Mildredin. Mutta en tavannut. Siinä ihmismeressä, joka liikkui ohitseni kaduilla, välähtäen ja kadoten kuten aallot merellä, en milloinkaan nähnyt vilahdustakaan tutuista kasvoista.

Mutta yhtäkaikki näin jos jotain! Näin sydäntävihlovia, järisyttäviä todisteita siitä, että rikkaiden ja köyhien välillä on olemassa laaja kuilu.

"Noin minäkin kerran olin pyntätty", kuulin vanhan, tulitikkuja myyvän naisen sanovan, kun kärpännahkoihin verhottu rouva tullen teatterista astui odottavaan automobiiliin ja käärittiin tiikerintaljaan.

Toisinaan tapahtui, että palatessani East Endiin auto-omnibussien lakattua hyrisemästä, minun täytyi pujahtaa äänettömän Leicester Squaren ja tyhjän Strandin läpi jokivarren maanalaiselle rautatielle.

Silloin minä näin viheliäisiä olentoja, miehiä ja naisia yhteenkyyristyneinä pimeässä istuvan virran portailla, ja katsahtaessani ylös noihin suuriin hotelleihin ja palatsimaisiin rakennuksiin, jotka olivat täynnänsä teattereista ja ravintoloista äsken tulleita hienoja naisia atlaskengissä ja silkkisukissa, ihmettelin, että he saattoivat nukkua valkeissa vuoteissaan huoneissa, joiden ikkunoista saattoi nähdä tällaisia kurjuuden kohtauksia.

Mutta syvimmin minua järkytti nähdä (vaikken tuntenut minkäänlaista armahtavaisuutta, mikä todistaa millainen halpaluontoinen kappale minä itse olin) "yleisen naisen" astuvan Piccadillyssä loistavissa vaatteissaan ja kasvot maalattuina. Tavallisesti he harhailivat klubien ulkopuolella sipsutellen pitkin katua kepein askelin ja kokien vetää miesten huomion puoleensa.

Minua ei noiden naisten kohtalo liikuttanut. Päinvastoin tunsin selittämätöntä kauhua, vihaa ja inhoa heitä kohtaan.

"Ei mikään voisi taivuttaa minua siihen", ajattelin monesti, "ei mikään tässä maailmassa."

Mutta suuri Jumala! Kuinka vähän minä silloin tiesin mihin naisen sydän pakottaa hänet, kun hänellä on lapsi, jonka puolesta elää, ja on avuton ja yksinäinen!

Yhdeksäskymmenesyhdeksäs luku.

Pahin seuraus West Endin matkoistani oli, että iltakäyntini Ilfordiin harvenivat ja että yhä kasvavat menoni estivät minua päivällä katkaisemasta työni mennäkseni sinne.

Siitä johtui, että pienokaistani hoidettiin yhä huolimattomammin, enkä voinut ummistaa silmiäni sille tosiasialle, että hän kävi kalpeammaksi ja laihemmaksi.

Lopulta hänelle tuli yskä, joka pahasti minua huolestutti. Rouva Oliver piti asiaa vähäpätöisenä ja neuvoi ostamaan muutamilla penneillä tuskaa lieventäviä rohtoja, jotka haihduttaisivat sen. Niinpä kiirehdin apteekkiin, missä minulle suositettiin omatekoista siirappia, jonka sanottiin olevan lapselle vaaratonta ja yleensä tehokasta.

Siirappi näytti parantavan yskän, mutta haittaavan ruuansulatusta, sillä lapsen etusessa näin hyytyneen maidon jätteitä, ja minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän heikkeni heikkenemistään.

Tämä säikähytti minua pahasti ja koska en tietänyt paljon mitään lasten taudeista, niin olin vakuutettu hänen olevan raittiin ilman puutteessa, joten hartaasti pyysin rouva Oliveria viemään hänet kävelylle joka päivä.

Epäilen, ettei hän koskaan sitä tehnyt, sillä niin usein kuin sanoin:

"Onko lapsi ollut ulkona tänään, rouva Oliver?" puolustelihe hän jollain tekosyyllä ja rupesi heti puhumaan toisista asioista.

Viimein, kykenemättä sen kauempaa kestämään tätä levottomuutta, puhkesin katkeriin syytöksiin vaimoa kohtaan, ja silloin hän purskahti itkuun ja puhui asiat suoraan. Hän oli velassa vuokrasta, isäntä uhkasi, eikä hän uskaltanut hetkeksikään poistua huoneesta pelosta, että hän sulkisi oven heiltä.

"Voin sen teille suoraan sanoa, rouva, kaikki on Tedin syytä. Hän on lakkopalkalla, mutta tuhlaa kaiken rahansa 'Auringossa'. Hän ei ole koskaan pitänyt minusta huolta — ei koskaan koko avioliittomme aikana. Minä voisin tehdä työtä ja pitää talon kunnossa ilman häntä, mutta hän ei jätä minua rauhaan, sillä hän tietää, että minä rakastan häntä. Niin, niin, kyllä minä sitä raukkaa rakastankin", jatkoi hän puhjeten rajuihin nyyhkytyksiin, "ja jos hän tulisi kotiin ja tappaisi minut, niin suutelisin häntä viimeisellä henkäykselläni."

Olin syvästi liikutettu. Ensimäisen kerran tunsin myötätuntoa tätä vaimo-raukkaa kohtaan, jonka oli pakko rakastaa miestään, vaikka tiesi hänet niin kelvottomaksi, ja ajattelin (kauhulla muistellen omaa avioliittoani) niitä monia miljoonia naisia maailmassa, jotka elivät surkeammissa oloissa kuin minä.

Tullessani huoneeseeni sinä iltana rupesin etsimään, löytyisikö tavaroitteni joukossa jotain myytävää, jolla voisin auttaa rouva Oliveria, ettei lapseni tarvitsisi enää olla vankina huoneessaan.

Minulla ei ollut mitään tahi melkein ei mitään. Arvoisan äidin rukousnauhaa lukuunottamatta (siitä en olisi saanut enempää kuin kolme tahi neljä shillingiä) oli minulla vain äitini pienoiskuva, joka oli kulta- ja helmikehyksessä ja lapseni jälkeen kallein maallinen omaisuuteni.

Useasti katsellessani sitä elämäni synkimpinä hetkinä olin ammentanut siitä voimaa ja rohkeutta. Se oli ollut minulle mitä Pyhän Neitsyen kuva onneni päivinä, ja ajatellessani mitä kaikkea armas äitini oli tehnyt, kärsinyt ja uhrannut tähteni, tunsin ettei mikään pakko voisi koskaan erottaa minua hänen kuvastaan.

"Ei koskaan", ajattelin, "ei koskaan, kävi miten kävi."

Noin viikko tämän jälkeen läksin Ilfordiin ja kulkiessani villatavarainkaupan ohi pistäysin sisään ostamaan parin sieviä, lämpimiä sukkia ja pienen villaisen nutun.

Oliverille tullessani näin hämmästyksekseni kaksi vierasta miestä istuvan keittiössä, toisen sohvalla, toisen keinutuolissa. He polttivat kumpikin väkevää tupakkaa ja pienokainen yski pahasti.

Ennenkuin olin oivaltanut mitä oli tapahtunut, kutsui rouva Oliver minut ruokakomeroon ja suljettuaan oven jälkeemme, selitteli hän minulle asiantilan nyyhkytysten katkaisemin kuiskauksin.

Vuokra se oli. Miehet olivat isännän lähettämät oikeudenpalvelijat ja ellei hänellä ennen huomisaamun kello yhdeksää olisi maksaa heille kaksi ja puoli puntaa, niin joutuisivat he kadulle ja tavarat kaikki myytäviksi.

"Ja niinkuin minä olen raatanut ja hommannut pitääkseni tätä kotia pystyssä!" itki hän. "Ja vaivaisen kahden ja puolen punnan takia päälle päätteeksi!… Ette kai te voisi lainata meille sen verran, vai mitä?"

Sanoin, etten voinut, mutta hän uudisti pyyntönsä, kysyen eikö minulla olisi jotain pantattavaa ja vakuuttaen, että Ted ja hän katsoisivat pyhäksi velvollisuudekseen maksaa velan takaisin.

Toistin ettei minulla ollut mitään — koetin olla ajattelematta pienoiskuvaa — mutta juuri tällä hetkellä osui hänen silmänsä lapsen nuttuun, jota yhä pitelin kädessäni, ja hän rupesi minua katkerasti soimaamaan.

"Kyllä teillä sentään näyttää rahaa olevan lapseenne tuhlata. Se on julmasti tehty. Hänen pitää elää komeudessa ja saada nuorta maitoa yöllä ja päivällä, ja yhtenään hänelle ostetaan hienoja vaatteita ja minun Ted raukallani kun ei ole edes kattoa, jonka alle kallistaa päänsä tässä ilmassa. Sydämeni on haljeta. Niin on. Viekää pois lapsenne, rouva. Viekää jo tänä iltana ennenkuin meidät ajetaan ulos kadulle talosta ja kodista."

Ennenkuin rouva Oliverin hysteeriset huudahdukset olivat vielä päättynetkään, olin jo kadulla matkalla kotiini. Ajattelin pienokaista ja miten mahdotonta olisi viedä hänet ulos tähän kylmään, nihkeään yöilmaan (vaikkapa olisikin paikka, johon hänet viedä, jota minulla ei ollut) panematta alttiiksi hänen terveytensä ja kenties hänen elämänsäkin.

Tutisevin sormin ja repivä tuska rinnassani irroitin äitini pienoiskuvan seinältä ja käärin sen silkkipaperiin.

Parisen minuutin kuluttua olin jälleen kostealla kadulla kiireisesti ja innokkaasti astuen. Tiesin minne tie kulki — Mile End Wastella olevaan panttilaitokseen, jonka olin nähnyt West Endin matkoillani. Sinne tullessani pujahdin sisään sivuovesta silmät puoliummessa noudattaen tuota outoa vaistoa itsessämme, ettemme tahdo nähdä mitään, ellemme itse tahdo joutua nähtäväksi.

En milloinkaan unohda kohtausta panttilaitoksessa. Luulenpa melkein sen jättäneen arven aivoihini, sillä näen sen vielä nytkin — pienintä yksityisseikkaa myöten: pieni, pimeä huoneisto, korkea tiski, hyllyt perällä myttyineen muistuttaen rautatieaseman pakettiosastoa, kömpelö, pöhönaamainen mies paitahihaisillaan, pitkä sikari vaahtoisassa suunpielessään ja sitten oma kiireinen hengitykseni, ohuet sormeni silkkipaperia avaten ja ottaen esiin kuvan, miehen pulleat kädet sitä sormeillen; hänen välinpitämätön katseensa, kun hän sen avasi ja tarkasteli sitä, ikäänkuin se olisi ollut aivan tavallinen esine, tuskin minkään arvoinen.

"Mikäs vanhanaikuinen kapine tämä on? Jonkun esiäitinne muotokuva, häh? Eipä hullumman näköinen totta tosiaan."

Silmäni leimusivat luullakseni kuin kuumat hiilet. Puraisin huuliani (tunsin niiden olevan kosteat ja tiesin, että ne olivat verissä) estääkseni kiukkuni purkaantumasta mieheen. Mutta tein voitavani hillitäkseni vavahtavia huuliani, ja kun hän kysyi minulta paljonko tahdoin kuvastani, vastasin käheällä äänellä:

"Kaksi ja puoli puntaa, sir."

"Ei käy", sanoi panttilainaaja.

Tuokion seisoin sanatonna, tietämättä mitä tehdä, ja sitten virkkoi panttilainaaja näennäisen välinpitämättömästi:

"Annan teille kaksi ja puoli puntaa kerrassaan."

"Tarkoitatteko, että möisin…"

"Niin, tehkää sitten mitä haluatte."

On tarpeetonta kertoa mitä tällä hetkellä kärsin. Luulenpa, että kävin kymmenen vuotta vanhemmaksi niiden parin minuutin aikana, jotka seisoin tiskin ääressä.

Mutta loppu tuli niillekin, enkä sitten muista muuta kuin että olin matkalla takaisin Ilfordiin, että kostea ilma oli muuttunut sateiseksi ja että vakuuttelin itselleni värähtävin sydämin kauniin äitini suojaavain siipien tulleen alas taivaasta peittämään lastani.

Saapuessani Oliverille kuumana ja hengästyneenä panin kolme kultakappaletta pöydälle maksaakseni oikeudenpalvelijat.

He olivat asettuneet majailemaan yöksi ja näyttivät hämmästyneiltä, ja mielestäni harmistuneiltakin, mutta ottivat rahat ja läksivät tiehensä.

Poistuessaan kutsui toinen minut ovelle, ja kynnyksellä hän sanoi viitaten kehtoon:

"Jos tuo on teidän lapsenne, neiti, niin neuvoisin teitä korjaamaan hänet pois tästä talosta — ja joutuun."

Viivyin vielä parisen tuntia, sillä olin huolissani lapsen yskästä ja ennen lähtöäni, kun yhä olin levoton — tein mitä en koskaan ennen ollut tehnyt — kirjoitin rouva Oliverille osoitteeni, jotta hän voisi lähettää noutamaan minua tarvittaessa.

Sadas luku.

Seuraavana aamuna herätessäni soivat oikeudenpalvelijan viimeiset sanat jälleen korvissani.

Tiesin hänen puhuneen totta, tiesin, että minun pitäisi muuttaa pienokainen Oliveriltä päivääkään viivyttelemättä, mutta olin pulassa minne viedä hänet.

Mahdotonta oli tuoda hänet juutalaisen taloon, omaan huoneeseeni ja ilmoituksilla en uskaltanut hakea hänelle hoitajaa, koskapa en tietänyt kenen käsiin hän silloin olisi voinut joutua.

Levottomain ajatusteni lentäessä sinne tänne muistui mieleeni ravintolan tarjoilijatar, jonka lapsi oli muutettu maalla olevaan Kotiin, ja hetken aikaa ajattelin, kuinka paljon parempi olisi lapsen olla siellä kukoistavana ja sievänä, kuin Oliverilla kalpeana ja laihana. Mutta kun mietin, että saisin nähdä hänet vain kerran kuukaudessa, jos veisin hänet johonkin yleiseen laitokseen, niin vakuuttelin itselleni, etten voisi enkä tahtoisi sitä tehdä.