MARTIN CONRADIN MEMORANDUM. (continued 2)

"Ennen minä ompelen sormeni luille", ajattelin.

Mutta elämä pitelee kovin julmin kourin naista iskettyään kerran kiinni häneen.

Samaan aikaan kun muutin talon perällä olevaan huoneeseen, teetti työnantajani jonkinlaisen lehtimajan oksista ja murateista erään takapihalla olevan ulkohuoneensa lakealle katolle — Succahin, joksi Miriam sitä sanoi. Se pystytettiin Tabernaakelijuhlan kunniaksi, vertauskuvana siitä ajasta, jolloin Israelin lapset asuskelivat lehväkojuissa.

Tässä Succahissa juutalaisperhe söi kaikki ateriansa juhlansa seitsemänä tahi kahdeksana päivänä, ja eräänä aamuna istuessani ompelemassa avonaisen ikkunan ääressä, kuulin Miriamin aamiaisen jäljestä lukevan jotain Mooseksen kirjasta.

Hän luki tuota kaunista kertomusta Jaakobista ja Benjaminista nälän aikana, kun vain Egyptissä oli viljaa — kuinka vanha isä raukka ei voinut taipua lähettämään rakastettua poikaansa, vaikka kuolema häntä uhkasi, kuinka Juuda hartaasti pyysi Jaakobia päästämään pojan lähtemään heidän kanssansa, etteivät kaikki kuolisi, "sekä me, että sinä ja meidän lapsemme", ja kuinka Jaakob lopulta sanoi "jos nyt kumminkin niin pitää oleman, niin tehkää se", mutta "jos minun on tultava lapsettomaksi, niin tapahtukoon niin."

Olin syvästi liikutettu kuunnellessani tätä kertomusta huoneessani. Ja nyt kun ajatukseni uudelleen palasivat asiaan, huomasin uhraavani lapseni itsekkäälle rakkaudelleni ja siksipä velvollisuuteni todellisena äitinä olisi viedä hänet johonkin Kotiin.

Kauan ei hänen tarvitsisi siellä olla. Osasin minä muutakin työtä tehdä kuin tätä napinreikäin ompelemista. Kun olisin vapautunut Oliverien jokapäiväisistä kiskomisista, niin olisi minulla tilaisuutta kuulustella sopivampaa ja tuottavampaa työtä; ja silloin pienokainen ja minä piankin saisimme elää yhdessä siinä suloisessa pikku majassa maalla (kuvailin sitä aina jonkinlaiseksi Suvimajaksi, missä ruusut kurkistaisivat sisään Mary O'Neillin pieneen huoneeseen), joka yhä väikkyi unelmissani.

Eräänä päivänä matkatessani tapani mukaan West Endiin, istui raitiovaunussa vieressäni nainen, joka yhtenään pyyhkieli silmiään (vaikka kyynelten takaa pilkisti hymyäkin) ja lopulta hän poloisen sydämensä tulvivassa tuskassa alkoi minulle jutella, mitä hänelle oli tapahtunut.

Hän oli leski ja oli jättänyt pienen, kolmivuotisen tyttönsä orpokotiin, ja vaikka oli ollut kovaa erota hänestä ja hänen pieni lemmikkinsä oli näyttänyt niin surkealta hänen poistuessaan, niin oli se kumminkin parasta heille kummallekin ajan pitkään.

Tiedustelin häneltä orpokotia ja hän mainitsi sen nimen ja kertoi samassa jotain sen perustajastakin — eräästä hyvästä tohtorista, joka oli ollut isättömien isä tuhansille hänen kaltaisilleen naisille.

Tämä kypsytti minussa pikaisen päätöksen, ja jo seuraavana aamuna puin ylleni hattuni ja nuttuni ja läksin kulkemaan Kotiin, jonne helposti löysin, sillä palatessani West Endistä olin kävellyt siitä sivu ja kuullut onnellisten lasten iloisia ääniä heidän leikkiessään muurien sisäpuolella.

En tiedä nauraako vai itkeä ajatellessani minkälaisessa mielentilassa astuin orpokotiin. Huolimatta kaikista elämäni kovista iskuista, tuntui minusta täydellä todella kuin osoittaisin suunnatonta suosiota tohtorille sallimalla hänen ottaa pikku tyttöseni huostaansa.

Oh, kuinka hyvin minä muistan tuon pienen käänteen tapausteni kulussa.

Ensimäinen pettymykseni oli se, että kuulin hyvän tohtorin kuolleen, ja kun minut oli neuvottu hänen seuraajansa virastohuoneeseen, tapasin siellä vanhahkon, pitkäkaulaisen, kolkosti myhäilevän miehen, joka, työntäen silmälasit otsalleen kysäisi jäätävällä äänellä: "No niin, rouva, mikä on teidän pyyntönne?" Voitin pian hämmennykseni ja aloin kertoa hänelle tarinani — että minulla oli lapsi eikä hänen hoitajansa pitänyt hänestä tarpeellista huolta, että minulla nyt oli sopimatonta työtä, mutta että toivoin pian saavani parempaa, että pienokaiseni oli minulle hyvin rakas ja että toivoin piakkoin kykeneväni pitämään huolta hänestä ja siksipä tahtoisin jättää hänet tänne vähäksi aikaa, vain hyvin vähäksi aikaa sillä selvällä ja nimenomaisella välipuheella, että saisin ottaa hänet pois niin pian kuin haluaisin…

Voi poloista minua!

En tiedä oliko ulkomuodossani tahi puheessani jotain, joka paljasti minut, mutta kun näin pitkälle olin päässyt, virkkoi vanha herrasmies terävästi:

"Voitteko näyttää jäljennöksen lapsenne syntymätodistuksesta nähdäksemme onko hän avioliitossa syntynyt?"

En muista mitä vastasin, paitsi että sanoin hänelle totuuden värähtelevällä äänellä.

Sanojeni seuraus oli silmänräpäyksellinen. Vanha herrasmies kosketti soitinkelloa, veti silmälasit takaisin nenälleen ja lausui hyytävällä tavallaan:

"Emme ota vastaan aviottomia lapsia, jos voimme sitä välttää."

Kului useita päiviä ennenkuin toivuin tämän tapauksen tuottamasta nöyryytyksestä. Sitten muistui mieleeni, että olin kuullut vanhan näyttelijättären jutelleen Bloomsburyssä olevasta turvakodista onnettomia lapsia varten — ja kuinka se hyvä, vanha mies, joka sen oli perustanut, oli niin lujasti päättänyt, ettei yhdenkään äiti raukan surussaan tarvitsisi sen enempää hävetä viattoman lapsensa tähden, että hän oli yöksi ripustanut vasun portin kohdalle, johon äiti saattaisi panna lapsensa ja sitten soittaa kelloa ja itse piiloutua.

Ei ollut helppo turvautua tällaiseen hyväntekeväisyyteen, mutta unettoman yön vietettyäni, toivon ja pelon tunteiden repiessä rintaani, suuntasin kulkuni turvakotiin.

Perille tultuani kysyin sihteeriä ja minut osoitettiin hänen huoneeseensa.

Uskon kyllä, että hän oli hyvä mies, mutta voi! miksi niin monet hyvät ihmiset kantavat sellaista hyistä hallaa kasvoillaan, että jo pelkkä heidän näkemisensäkin värisyttää poloista naista sielun syvimpään.

Kerroin uudelleen tarinani (pääni hiukan painuksissa) ja sanoin saaneeni sen käsityksen, ettei tässä turvakodissa katsottaisi esteeksi sitä, että lapsi oli syntynyt ulkopuolella avioliiton rajoja.

"Päinvastoin", sanoi sihteeri, "juuri sellaisia lapsia varten tämä koti on aiottu."

Mutta kun edelleen tiedustelin oliko se perustajan toivomus yhä voimassa, ettei lapsen vanhemmista ja syntymästä tarvittu antaa minkäänlaisia tietoja, vastasi hän kieltävästi, sanoen heidän muuttaneen kaiken sen. Sitten hän lisäsi, että ennenkuin lapsi saattoi tulla turvakotiin otetuksi, äidin oli erään miehisen komitean edessä annettava tyydyttävä todistus entisestä hyvästä käytöksestä ja siitä, että lapsen isä oli hyljännyt heidät kummankin.

Eikä siinä kyllä. Hän sanoi minulle, että laitokseen tullessaan lapsi oli paikalla uudelleen kirjoihin merkittävä ja saava toisen nimen, jotta hän tulisi tykkänään eristetyksi vanhempain synnistä ja heidän häpeänsä tahrasta.

"Miehisen komitean edessäkö?" kysyin.

"Niin on määräys."

"Joiden kaikkiin kysymyksiin hänen pitää vastata?"

"Niin."

"Ja sitten heidän on annettava lapselle toinen nimi?"

"Niin."

"Sanotaanko äidille, mikä on lapsen uusi nimi?"

"Ei, mutta hänelle annetaan pergamenttiliuska, joka sisältää meidän kirjoissamme lapsen nimeä vastaavan numeron."

Nousin pystyyn leimuavin silmin, vavisten päästä kantapäähän, ja unohtaen kuka ja mikä minä olin ja miksi olin tänne tullut — kurja, avuton, rahaton olento, joka etsi turvapaikkaa lapselleen — purin sisuni mieheen solvatun äiteyteni hurjassa raivossa.

"Ja tätä te sanotte kristilliseksi laitokseksi!" huudahdin. "Te otatte vaimo raukan hänen murheensa hetkellä ja panette toimeen kiduttavan inkvisitionitutkinnon saadaksenne tietää hänen elämänsä salaisimmat asiat, ja julkisesti, miehisen komitean edessä päälle päätteeksi. Ja sitten otatte hänen lapsensa ja hautaatte sen äidiltä ja annatte hänelle pääsylipun hänen haudalleen. Turvakoti! Ei tämä mikään turvakoti ole. Kirkkomaa tämä on! Ja yhtäkaikki uskallatte kirjoittaa porttinne yläpuolelle Herramme sanat — pyhän, rakastetun, siunatun Herramme sanat 'Antakaa lasten…'"

Mutta mitä hyödyttää toistaa mitä silloin sanoin (ehkäpä ilman syytä) tahi jälkeenpäin omassa hiljaisessa huoneessani raivoni päihtymyksessä.

Mutta pian se minusta hävisi.

Kului vielä viikko, ja sen lopulla olivat Oliverien jatkuvat kiskomiset saattaneet minut sellaiseen epätoivoon, että nähdessäni maanalaisella rautatiellä ilmoituksen maalla olevasta lastenkodista (ilmoituksessa pyydettiin raha-avustusta ja sitä valaisi kuva, missä nähtiin joukon iloista pikku väkeä leikkimässä kastanjapuun alla) päätin tehdä viimeisen yrityksen.

Oli perjantaipäivä, jolloin juutalaiselta kertyi kiireellisiä töitä ja rouva Abramovitsch oli tuonut huoneeseeni sellaisen läjän liivejä, että vuoteeni oli tykkänään niiden peitossa, mutta siitä huolimatta puin ylleni hattuni ja kappani ja läksin menemään turvakotiin.

Se oli viisitoista englannin peninkulmaa pohjoisessa Lontoosta, niin että maksoi hyvät rahat päästä sinne. Mutta perille tullessani minua ilahutti sen palatsimainen ulkonäkö ja se seikka, että johtajina oli naisia, sillä, arvelin, naisen sydämessä olen viimeinkin löytävä ymmärtämystä.

Mutta tuskin olin tarinani kertonut ja toistanut pyyntöni (tällä kertaa hyvin arasti ja hyvin nöyrtyneellä sydämellä) että minun sallittaisiin noutaa pois lapseni niin pian kuin itse voisin pitää huolta hänestä, ennenkuin hän keskeytti minut sanoen:

"Lapsi kulta, teidän ehdoillanne saisimme puolet Lontoon orvoista tänne. Ennenkuin vastaanotamme sellaisen lapsen kuin teidän, vaadimme äidiltä laillisen sitoumuksen, että hän luopuu kaikista oikeuksista lapseen kunnes tämä on täyttänyt kuusitoista vuotta."

"Kuusitoista? Mutta eikö se ole liian kovaa äidille?" huudahdin.

"Ankaran oikeudenmukaista", sanoi johtajatar. "Sellaisia naisia tulee totuttaa pitämään huolta lapsistaan, jotta he oppisivat käsittämään, että rikkojain tie on kova."

En tiedä miten palasin takaisin Lontooseen, rautateitse, raitiovaunussa vai jalanko enkä myöskään mitä minulle tapahtui tiellä (paitsi että pimeys laskeutui ylitseni sekä sisällisesti että ulkonaisesti). Tiedän vain, että hyvin myöhään sinä iltana, yhden ajoissa, pyörähdin Park Lanen kulmasta Piccadillyyn, missä "yleiset naiset" maalattuina ja pientä käsilaukkuansa ranteillaan heilutellen astuskelivat klubein sivu luoden hymyileviä silmäyksiä ikkunoita kohti.

Tämä näky oli aina ennen minua kammottanut, mutta nyt minä äkkiä hämmästyksekseni huomasin tunteeni muuttuneen, ja tapasin itseni ajattelemasta, että näiden naisellisuuttaan polkevain naisten joukossakin saattoi olla joitakin onnettomia, jotka möivät itsensä leivästä pitääkseen hengissä rakkaitaan.

Tämä ajatus väikkyi mielessäni, kun korvaani sattui ontosti kumajava nauru, ja katsahtaessani ylös näin naisen seisovan eräiden portaitten alapäässä ja juttelevan kolmen herran kanssa, joiden valkoiset, päällystakkien alta näkyvät paidanrinnukset osoittivat heidän olevan iltapuvussa.

Naisen nauru oli luonnoton. Siinä ei ollut iloa, mutta sittenkin hän nauroi nauramistaan ja minusta tuntui kuin olisin häntä ymmärtänyt (sillä sinä päivänä oli elämä kovasti polkenut minuakin).

"Tuon naisen sydän on kuollut", ajattelin.

Vilkaisin häneen ohikulkiessani ja nähdessäni vilahduksen hänen kasvoistaan, kiiti mieleeni muistelma, jota en voinut selvittää.

"Missä ja milloin olen ennen nähnyt tuon naisen kasvot?" mietin.

Tuntui mahdottomalta, että olisin nähnyt ne missään ennen. Mutta hänen tutut kasvonsa ja iloton naurunsa vaikuttivat sen, että pysähdyin kadunkulmauksessa ja katsahdin taakseni.

Samassa erosivat hänestä herrat, jotka olivat hyvin kevyesti käyttäytyneet häntä kohtaan (Oi Jumala, millä tavalla miehet kohtelevat sellaisia naisia!) ja astuivat nyt käsikoukkua minua kohti silkkihatut hiukan takaraivolle työnnettyinä ja puhellen:

"Vanha Aggie rukka! Hän on mennyttä kalua!" "Kerrassaan." "Juominenkohan sen on vaikuttanut?"

Ja sitten huomatessaan minut he sanoivat:

"Jumala, siinä on sievä pikku tyttö." "Eikä edes maalattu." "Ei ole, kautta Jupiterin! Hänen kasvonsa ovat valkoiset kuin ulpukka!"

Nähdessäni, että he pyörähtivät ympäri, ja peläten heidän ryhtyvän puheisiin kanssani astuin eteenpäin ja jouduin silloin vastatusten naisen kanssa, joka yhä seisoi samalla paikalla katsellen miesten jälkeen hurjin silmäyksin vaalean, otsalla kihartuvan tukkansa takaa.

Siinä samassa iski muistelma kaukaisesta menneisyydestä mieleeni, ja huusin, ikäänkuin nimi olisi väkivalloin työnnetty suustani:

"Sisar Angela!"

Nainen hätkähti ja näytti ensi hetkellä haluavan juosta tiehensä. Sitten hän laski kätensä käsivarrelleni, katsoi tutkivasti kasvoihini ja sanoi:

"Ken olette?… Tiedän. Olette Mary O'Neill, ettekö ole?"

"Olen."

"Tiesin sen. Olen lukenut että olette mennyt naimisiin tuon… tuon miehen kanssa. Ja nyt ihmettelette nähdessänne minut täällä. No niin, tulkaa kotiin luokseni, niin saatte nähdä."

Vasta myöhemmin kävi minulle selväksi minkä erehdyttävän käsityksen Angela oli saanut olostani tällä paikalla Ja minkä vuoksi hän arveli täytyvänsä puolustautua minun silmissäni (minun!); mutta tarttuen käteeni juuri kuten lapsena ollessani talutti tahi paremmin veti hän minut eteenpäin pitkin Piccadillyä, ja tahtoni oli niin murtunut, etten yrittänytkään vastustella.

Me kuljimme poikki Piccadilly Circuksen, sen valkean sähkövalon läpi ja suuntasimme kulkumme pimeämmälle syrjäkadulle sen pohjoispuolella ja astuimme eteenpäin kunnes tulimme kapealle, Sohon italialaisessa kaupunginosassa olevalle kadulle, missä pysähdyimme kahvilan edustalla, jonka ikkunassa oli italialainen nimi.

"Tässä me asumme. Tule sisään", ja seurasin häntä pitkän, tyhjän etuhuoneen läpi ja ylös alastomia kiviportaita kolmanteen kerrokseen.

Astuessamme ylös portaita kuului korviini, kahvilasta arvatenkin, värähteleviä miesääniä, jotka mandoliinin ja kitaran säestyksellä lauloivat yhtä noita italialaisia lauluja, joita muistelin kuulleeni luostarin edustalla olevalta piazzalta sinä yönä kun Angela jätti minut vuoteeseeni mennessään itse kappalaista tervehtimään.

"Oh bella Napoli, Oh suol beato, Onde sorridere volleil creato."

"Italialainen klubi", sanoi Angela. "Vielä yksi kerros. Tule!"

Sadasyhdes luku.

Viimeinkin tulimme ylimpään kerrokseen ja ottaen laukustaan avaimen Angela avasi oven ja me astuimme huoneeseen, joka oli puoleksi katossa.

Sisältä kuului tiheää hengitystä, josta päätin olevamme sairaan huoneessa, ja sitten lausui käheä, heikko miehen ääni:

"Sinäkö se olet, Agnes?"

"Minä vain, armas", vastasi Angela.

Tuokion kuluttua hän väänsi palamaan pienen kaasu liekin, joka oli kitunut matalalla, ja näin haamuntapaisen miehen makaavan nurkassa olevassa vuoteessa. Hän oli keuhkotaudin runtelema, hänen pitkät, luisevat kätensä lepäsivät peitteellä, hänen tummat hiuksensa olivat vanuksissa otsalla kuten hiestä, mutta en voinut erehtyä suurista, elävistä, harmaista silmistä, jotka hohtivat hänen pitkissä, laihoissa kasvoissaan. Se oli isä Giovanni.

Angela meni hänen luokseen ja suuteli häntä ja näin sairaan silmissä hymyn välähdyksen, kun hän katsoi Angelaan.

"Joku tuli kanssasi huoneeseen, eikö tullut?" virkkoi hän.

"Tuli. Arvaapas kuka se on?"

"Kuka?"

"Etkö muista pientä Margaret Maryä Pyhässä Sydämessä?"

"Hänkö tämä on?"

"Hän", vastasi Angela, ja sitten mies virkkoi korisevalla, vihaisella äänellä:

"Mitä hän täällä toimittaa?"

Angela kertoi hänelle minun nähneeni hänet Piccadillyssä ja koska nyt olin ylhäinen lady (Oi taivas!) niin kuuluin niihin ihmisiin, jotka keskiyöllä lähtevät kaduille pelastamaan kadotettuja.

"Hän näytti ihmettelevän mikä minut oli raastanut tähän elämään, ja siksipä toin hänet tänne katsomaan."

Minua kauhistutti Angelan erehdys, mutta ennenkuin olin saanut voimaa tahi rohkeutta oikaistakseni häntä, Giovanni kohottihe vuoteellaan ja virkkoi uhmaavan näköisenä silmät vartiotulen tavalla leimuten:

"Minun tähteni hän sen tekee, jos tahdotte tietää. Olen ollut yksitoista kuukautta sairaana — minun tähteni hän sen kaiken tekee."

Ja sitten äkkiä tuokioksi piristyen, kuten usein käy tämän julman taudin uhrien, antoi hän minulle kiireisen selostuksen heidän vaiheistaan siitä lähtien kun he olivat Roomasta lähteneet — kuinka hän ensin oli ansainnut heidän elatuksensa opettamalla kieliä; kuinka tuli tunnetuksi, että hän oli virkaheitto ja pannaan julistettu pappi, joka oli rikkonut valansa, jolloin hänen oppilaansa olivat jättäneet hänet; kuinka he olivat ponnistelleet eteenpäin muutamia vuosia, vaikka tämä tuhoisa kirous oli heitä vainonnut; ja kuinka hänen terveytensä lopullisesti oli murtunut ja hän olisi kuollut nälkään, ellei olisi ollut Agnesta (Angela oli ollut nunna — nimi), joka oli pysynyt hänelle uskollisena läpi kaikkien vaiheitten.

Sairaan miehen kaikkea tätä käreällä äänellään jutellessa istui Angela hänen vieressään vuoteella pidellen käsivarttaan hänen vyötäisillään. Hän kuunteli hänen puhettaan jonkinlaisella ylpeydellä, silmäillen minua melkein voitonriemuisasti.

"Kenties ihmettelet, miksen koettanut saada työtä", sanoi hän. "Olisin voinut saada työtä, jos olisin halunnut. Olisin voinut saada sitä italialaisessa pesulaitoksessa. Mutta mitä merkitsee kaksi shillingiä päivässä miehelle, jolle on määrätty kuorimatonta maitoa ja tuoreita munia viidesti vuorokaudessa, puhumattakaan huoneiden vuokrasta."

"Hänen olisi pitänyt antaa minun kuolla ennemmin", lausui isä Giovanni ja uudelleen kiinnittäen minuun suuret, kimaltelevat, rajut silmänsä lisäsi hän:

"Teidän mielestänne hänen olisi ennemmin pitänyt antaa minun kuolla, vai mitä?"

"Ei, ei, ei", sanoin — muuta en saanut suustani, sillä heidän väärä käsityksensä asemastani oli tukahuttaa minut.

Ehkäpä mielenliikutukseni rauhoitti heitä, sillä kotvan kuluttua Angela pöyhisteli Giovannin tyynyä ja suoristi hänen peitettänsä, ja käskien hänen pysymään alallansa ja olemaan ääneti toi hän minulle tuolin ja läksi sitten omaan makuuhuoneeseensa vaatteita vaihtamaan.

Mutta tuskin oli hän kadonnut viereiseen huoneeseen, kun sairas mies kohottautui uudelleen vuoteellaan ja kumartuen puoleeni kertoi minulle kähein kuiskauksin Angelan nykyisen elämänlaadun ensimäisestä yöstä — kuinka lääkäri oli sanonut, että hänet oli muutettava sairashuoneeseen, kuinka Agnes ei tahtonut erota hänestä, kuinka talonisäntä oli uhannut ajaa heidät ulos, ja lopulta kuinka Agnes, istuttuaan kaiken iltaa pää käsien varassa, oli noussut pystyyn ja lähtenyt ulos, ja tullessaan kotiin puoliyön aikana heittänyt kaksi kultakolikkoa pöydälle sanoen "Kas siinä, Giovanni — siinä on vuokramme, ja munasi ja maitosi viikon ajaksi ainakin."

Samassa palasi Angelakin huoneeseen (pestyään kasvonsa puhtaiksi maalista ja vaihdettuaan koreat vaatteensa yksinkertaiseen villapukuun) ja hän ryhtyi puuhaamaan Giovannille ruokaa, särki munan, pani maitoa kiehumaan, kaatoi hänelle lääkettä ja toimitti hyvän naisen hienotunteisuudella, hyvän naisen hellyydellä kaikki pikku palvelukset, joita sairas kaipaa.

Oi taivas, kuinka ihanata se oli — hirvittävän, kammottavan, traagillisen ihanata!

Olin syvästi liikutettu seuratessani hiljaisuudessa hänen liikkeitään, ja kun Giovanni, joka oli pidellyt hänen kättään omissa, luisevissa käsissään painaen sen toisinaan huulilleen, viimein nukahti (arvatenkin väsyneenä paljosta puhumisesta), niin hän siirtyi istumaan vuoteen jalkapäähän, missä minä istuin, ja alkoi kuiskaamalla jälleen puolustella itseään, vakuuttaen ettei minun asemassani oleva nainen tietenkään voinut, käsittää mitä kaikkea nainen voi pakottaa itseään tekemään, kun hänen rakastettunsa elämä on vaarassa. Mutta silloin en kauempaa voinut sietää tätä väärinkäsitystä, vaan kerroin hänelle tarinani — etten enää ollut lady, että olin karannut mieheni luota, että minulla oli lapsi ja että elin köyhänä ompelijattarena East Endissä.

Angela kuunteli hämmästyneenä ja lopetettuani hän piteli kättäni ja katsoi minua silmiin juuri samalla tavalla kuin sinä iltana, jolloin hän ensimäisen kerran pani minut maata koulussa ja hyvin matalalla äänellä neuvoi minua olemaan Jeesuslapsen kiltti tyttö.

"Kello on lähes yksi. Et voi palata East Endiin enää tänä iltana", kuiskasi hän.

"Oh, minun täytyy, minun täytyy", huudahdin nousten pystyyn ja lähestyen ovea. Mutta ennenkuin sinne pääsin herpaantuivat jäseneni joko mielenliikutuksesta tahi ruumiillisesta heikkoudesta ja ellei Angela olisi tarttunut kiinni minuun, olisin kaatunut lattialle.

Tämän jälkeen hän ei enää tahtonut kuulla estelyjäni. Minun oli jääminen huomisaamuun. Saisin nukkua hänen omassa vuoteessaan viereisessä huoneessa ja hän saattaisi nukkua aluspatjalla lattialla Giovannin vieressä. Se ei olisi mikään uhraus. Yö uhkasi tulla levottomaksi Giovannille ja hänen oli joka tapauksessa oltava pystyssä ja liikkeellä kaiken aikaa.

Puoli tuntia myöhemmin makasin pienessä huoneessa, jonka erotti poloisen keuhkotautisen huoneesta ohut paperoitu laudoitus, ja Angela, joka oli tuonut minulle kupillisen kuumaa maitoa, virkkoi kuiskaamalla:

"Hän on hyvin huono. Tohtori sanoo, ettei hän voi kestää viikkoa kauempaa. Sisar Veronica (muistathan entisen Mildred Bankesin) koetti hankkia hänelle sijaa eräässä kodissa kuolevia varten. Kaikki olikin jo valmiiksi järjestetty, mutta viime hetkellä Giovanni ei tahtonut lähteä. Hän sanoi heille, että jos aikoivat erottaa hänet Agnesista, niin tuokoot samassa ruumisarkun, sillä kyllä hän ruumis olisi ennenkuin he hänet ovelle saisivat."

Hänen poistuttuaan makasin hyvän aikaa valveilla kuunnellen ääniä seinän toiselta puolelta.

Giovanni heräsi pelottavaan yskäkohtaukseen ja pitkällisten sairaiden riitaisalla, vaikeroivalla, äreällä, joskus vihaisellakin äänellä hän ensin toruskeli Angelaa ja sitten itki hänen tähtensä, sanoen olevansa raskas kuorma hänelle, Angelan kulkiessa huoneessa paljain jaloin viihdytellen ja hyväillen häntä ja houkutellen häntä ottamaan maitoa ja lääkkeitä.

Kaiken tämän lisäksi kuului alhaalta aika ajoin yhä enemmän päihtyväin laulajain meluava rallatus, joka kuulosti korviini kuin ivallinen sielumessu kuolevalle miehelle ennen hänen kuolemaansa:

"Oh bella Napoli, Oh suol beato Onde sorridere volle il creato."

Ajatukseni harhailivat takaisin niihin kristittyihin laitoksiin, jotka olivat sulkeneet ovensa minulta, ja sitten ajattelin tätä "katutyttöä", joka oli luovuttanut minulle oman vuoteensa maaten nyt itse lattialla.

Omaksi peljästyksekseni en voinut olla ihailematta Angelaa jonkinlaisena suojelevana enkelinä, joka on uskollinen kuolemaan asti, ja muistan, että uneen vaipuessani vakuuttelin itselleni, että me kaikki tarvitsemme Jumalan armahtavaisuutta, Jumalan pitkämielisyyttä, ja että Jumala oli antava hänelle anteeksi, koska hän oli paljon rakastanut.

Uneksin, että Angela kuoli ja että hänen saapuessaan taivaan portille kaikki Jumalan pyhät tulivat häntä kohtaamaan ja kun he olivat vaatettaneet hänet valkeisiin vaatteisiin, niin yksi heistä — siunattu Maria Magdalena se oli — tarttui hänen käteensä sanoen:

"Tässä on taas yksi niitä pyhiä marttyyrejä."

Heräsin tästä unesta otsa kosteana hiestä. Kun jälleen nukahdin ja näin unta, olin itse kuollut ja armas äitini tuli minua vastaanottamaan ja vei minut siunatun Neitsyen jalkain juureen sanoen:

"Kaikkien äitien Äiti, joka tiedät kaiken, mikä liikkuu äidin sydämessä, tämä on pieni tyttäreni. Hän ei aikonut rikkoa. Kaikki tapahtui hänen lapsensa tähden."

Aamulla herätessäni, kun pimeys hiljakseen oli poistumassa kaamean hämäryyden tieltä, puistatti tämä viimeinen uni minua kuin painajainen. Se hirvitti minua. Minusta tuntui kuin olisin seisonut ammottavan kuilun partaalla, johon jotkut kammottavat voimat koettivat minut suistaa.

Tahtomattanikin (minua inhotti kiittämättömyyteni siitä hellyydestä, jota minulle oli osoitettu) en voinut olla tuntematta häpeätä siitä, että tapasin itseni makaamasta tässä vuoteessa, ja nousin ylös kiirehtiäkseni tieheni, jotta voisin puhdistaa sieluni niistä pahoista ajatuksista, jotka olivat minua kiusanneet siellä ollessani.

Pukeutuessani kuuntelin kuuluisiko viereisestä huoneesta mitään ääntä. Kaikki oli nyt hiljaista. Kurjat rauhattomat olivat viimeinkin saaneet hiukan lepoa.

Kotvan kuluttua hiivin varpaillani heidän huoneensa läpi luomatta katsetta vuoteeseen ja päästyäni ovelle avasin sen niin kuulumattomasti kuin saatoin.

Sitten suljin sen hiljaa ja poistuin huoneesta, jossa olin nähnyt niin paljon kärsimystä ja niin paljon rakkautta.

Sadaskahdes luku.

Aurinko paistoi kadulla. Aamu oli kirkas, puhdas, huurteinen; yksi noita Lontoon aamuja, jolloin auringonvalo, kurjimmissakin paikoissa, näyttää huuhtovan ilman puhtaaksi edellisen yön synnistä ja juopottelemisesta.

Olin matkalla siihen Mayfairissä olevaan kirkkoon, jossa niin usein kävin avioliittoni ensi aikoina kamppaillessani raskasta syntiäni vastaan (joksi silloin rakkauttani arvelin).

Juuri samassa kun saavuin kirkolle, vierähtivät portaitten eteen muhkeat, kenokaulaisten hevosten vetämät vaunut puuteroituine lakeijoineen.

Vaunujen ovessa oli kruunu, ja sisässä istuivat pitkiin turkiksiin verhottu nainen, rusoposkinen pikku tyttö oravannahkakapassa, suuri nukke käsivarrellaan, ja hoitajatar.

Huomasin, että nainen (nuori äiti) oli tullut ripille kuten minäkin, sillä astuessaan vaunuista alas neuvoi hän lasta pysymään alallaan ja olemaan kiltti, sillä hänen ei tarvitsisi kauan odottaa.

Seisoin hetken aikaa portaitten yläpäässä katsellen vaunuja, hevosia, lakeijaa, hoitajatarta ja ennen kaikkea pikkutyttöä nukkeineen, ja sitten seurasin naista kirkkoon.

Messu oli nähtävästi juuri loppunut. Turkiksiin verhottu nainen oli jo polvistunut erääseen rippituoliin ja koskei pappia näkynyt minkään muun rippituolin luona, niin kävin minä polvilleni pääkäytävällä olevan tuolin eteen ja koetin kiinnittää mieleni rukouksiin valmistuakseni ripittämiseen.

"Oi Herra Jeesus Kristus, haihduta pimeys sydämestäni että voisin itkeä syntejäni ja vilpittömästi ne tunnustaa."

Mutta vaikka vakaasti ponnistelin estääkseni ajatuksiani harhailemasta syrjään, en voinut sitä estää. Yhä uudelleen ne palasivat turkkipukuiseen naiseen. Hän oli jotenkin minun ikäiseni, ja tiukasti ummistettujen silmieni edessä alkoi häämöittää kuva itsestäni sellaisena, kuin olisin voinut olla, ellen olisi luopunut kaikesta rakkauden tähden — rikkaudesta, arvosta, kunniasta, loistosta.

Jumala olkoon todistajani, että tähän hetkeen asti en ollut milloinkaan edes ajatellut uhranneeni mitään, mutta nyt, ikäänkuin julman salaman välähdyksessä näin mikä minä olin — päärin puoliso, joka oli karannut luonnollisista olosuhteistaan eläen slummeissa ja ahertaen leipänsä edestä kuin mikäkin työläisnainen.

Ei tämäkään minua paljoa liikuttanut, mutta ajatellessani rusoposkista lasta vaunuissa ja sitten omaa armastani rouva Oliverin luona siinä tilassa, jossa olin hänet viimeksi nähnyt, niin ohuena ja kalpeana ja pikku etunen kuivettuneen maidon töhrimänä, niin viilteli sydäntäni aivan uusi tunnelma.

Silloin jotain kovaa alkoi muodostua sydämeeni. Sanelin itselleni, että kaikki oli valhetta ja petosta, mitä minua oli opetettu Jumalasta uskomaan — että minun ja lapseni täytyi näin kärsiä, koska olin totellut luontoni puhtainta vaistoa, rakkautta.

"Auta minua armollasi, että olisin kykenevä paljastamaan syntini papille, sinun palvelijallesi."

Ei auttanut. Sydämeni kovettui hetki hetkeltä ja mitä olin ajatellut tunnustaa papille edellisen yön syntisistä ajatuksista, haihtui tiehensä. Viimein nousin pystyyn ja kohottaen pääni ylös katselin pelottomana kohti alttaria.

Samalla hetkellä nuori päärin puoliso oli lopettanut tunnustuksensa ja poistui kirkosta kepein askelin sekä tyytyväisen näköisenä. Silloin pappi avasi esiripun ja viitasi minulle, ja minä lähestyin rippituolia ja jäin jäykkänä seisomaan messinkiristikon eteen.

"Isä", sanoin niin lujasti kuin saatoin, sillä kurkkuani kouristi, "tulin tänne ripittääkseni itseni, mutta nyt en voi, sillä jokin on muuttanut mieleni."

"Mikä on muuttanut mielesi, lapseni?" virkkoi pappi.

"Tunnen että mitä tällaisessa paikassa sanotaan Jumalasta, että Hän on hyvä ja laupias Isä, että hän on oikeuttarakastava ja armahtava ja säälii lastensa kärsimyksiä, ei ole totta. Se on kaikki tyhjää uskottelua ja valetta. Jumala ei minusta välitä."

Pappi ei heti vastannut, mutta oltuaan tuokion ääneti, lausui hän vavahtavalla äänellä:

"Lapseni, niin minustakin toisinaan tuntuu. Perkele se sinua kiusaa. Tällä hetkellä seisoo hän vieressäsi kuiskaten korvaasi."

Minua värisytti, ja pappi jatkoi: "Ymmärrän miten on laitasi, tyttäreni. Sinä kärsit, ja ne, joita rakastat, kärsivät myös. Mutta tuleeko sinun sen perusteella luopua uskostasi? Luo silmäsi kuviin, jotka riippuvat näillä seinillä. Ajattele Suurta Kärsijää, Suurta Marttyyriä, joka kuolemansa hetkellä huusi, 'Eeli, Eeli, lama sabaktani: Jumalani, Jumalani, miksi minut ylönannoit?'"

Olin langennut polvilleni nyt, pääni oli painuksissa ja käteni olivat yhteenliitetyt.

"Olet väärässä, lapseni, jos luulet, ettei Jumala välitä sinusta, koska sallii sinun kärsiä. Oletko rikas? Käykö sinun hyvin? Onko sinulla paljon maallista siunausta? Ole silloin varuillasi, sillä saatana väijyy sieluasi. Mutta oletko köyhä? Onko sinun kestettävä suruja, joita et katso ansainneesi? Oletko kadottanut jonkun, joka oli sinulle rakkaista rakkain. Silloin rohkaise sielusi, sillä pyhä ja siunattu Vapahtajamme on merkinnyt sinut omakseen."

Tästä papista en tunne muuta kuin hänen kuiskaavan äänensä, joka rippituolin ristikon takaa vaikutti minuun yliluonnollisella voimalla, mutta arvelin silloin ja arvelen vieläkin, että hän oli suuri mies ja hyvä mies.

Muistan aivan selvästi, että poistuessani kirkosta ja kulkiessani kaduilla, minusta tuntui kuin olisi hänen henkensä seurannut minua ja sieluuni muodostanut päätöksen, joka hohti taivaallisia kyyneleitä ja päivänpaistetta.

Työtä! Työtä! Työtä! Tästä puoleen minä ahertaisin vieläkin uuraammin. Vähät siitä, että työni oli halpaa, huonopalkkaista ja sopimatonta, minä yhtäkaikki työskentelen yötä päivää, jos on tarpeellista. Ja koska minun ei onnistunut saada lastani orpokotiin, niin varmaan oli tarkoitus, että pitäisin hänet luonani omalla vastuullani, omassa hoidossani ja omaksi ilokseni.

Tässä mielentilassa palasin juutalaisen taloon.

Oli lauantai-aamu ja vaikka East Endin pääkadut kuhisivat ihmisiä ja syrjäkaduillakin oli vilkasta liikettä, niin oli juutalaisen talossa hiljaista, sillä oli sabatti.

Kiirehtiessäni portaita ylös kuulin talon isännän hiljakseen veisaavan sabattivirttä sillävälin! kun hän pukeutui synagoogaan mennäkseen: Lerho dau dee likras kollo — "Tule, oi ystävä, menkäämme Morsianta kohtaamaan, vastaanottakaamme sabatti ilolla!"

Sitten seurasi isku.

Huoneeseen tullessani huomasin mielipahakseni, että joku oli käynyt siirtämässä liiviläjää, jonka olin jättänyt vuoteelleni edellisenä päivänä, ja samassa kuulin portaissa kompuroivia askelia ja tiesin, että juutalainen oli tulossa luokseni.

Tuokiota myöhemmin hän seisoi ovella. Ensimäinen ajatukseni oli, että hän oli tullut minua nuhtelemaan työni laiminlyömisestä ja päätin luvata korvata sen vahingon, jonka poissaoloni oli aikaansaanut. Mutta tarkemmin häntä silmäillessäni huomasin, että jotain oli tapahtunut, että jotain oli tullut tunnetuksi ja että hän seisoi siinä minua syyttämässä ja tuomitsemassa.

"Olette ollut poissa kaiken yötä", sanoi hän. "Voitteko sanoa minulle missä olette ollut?"

Tiesin etten voinut, ja vaikka mieleeni juolahti sanoa nukkuneeni ystävän luona, oivalsin, että jos hän kysyisi kuka ja mikä ystäväni oli, jäisin sanattomaksi.

Juutalainen odotti vastaustani ja virkkoi sitten:

"Olette ilmoittanut meille nimen — voitteko vakuuttaa, että se on oikea ja todellinen nimenne?"

Olin yhä sanaton, ja kotvan kuluttua juutalainen jatkoi:

"Voitteko kieltää, että teillä on lapsi, jonka olette salannut meiltä?"

Minä huohotin raskaasti, mutta en vieläkään puhunut mitään.

"Voitteko sanoa, että se on laillisesti syntynyt teidän kristillisessä avioliitossanne?"

Veret karahtivat poskilleni, mutta olin yhä ääneti; ja hetken kuluttua, jonka aikana huomasin järkkymättömän juutalaisen tulevan siihen johtopäätökseen, että olin huono, kaksinaista elämää viettävä nainen, sanoi hän:

"Se on siis totta?… Hyvä, te käsitätte, että tästä päivästä alkaen lakkaatte minun palkassani olemasta."

Silmäni olivat maahan luodut kaiken aikaa, mutta yhtäkaikki olin tietoinen siitä, että vielä joku muukin oli tullut huoneeseen. Se oli Miriam ja hän yritti rukoilla puolestani.

"Isä…" alkoi hän, mutta tulistuneena hänen puoleensa kääntyen juutalainen huusi kiihkeästi:

"Mene tiehesi! Totinen Israelin tytär tietää arvonsa eikä puhu sellaisen vaimon puolesta."

Kuulin tytön hiljakseen astuvan portaita alas, ja silloin juutalainen astuen minun eteeni ja puhuen entistä äänekkäämmin, sanoi:

"Vaimo, lähde talostani heti paikalla, ennenkuin saastutat lapseni omantunnon."

Huomasin jälleen, että joku oli tullut huoneeseen. Se oli rouva Abramovitsch ja hänkin pyyteli puolestani.

"Israel! Ole rauhallinen. Älä anna vääryyden ja vihan vallata itseäsi. Ja vieläpä sabbatti-aamuna!"

"Hannah", virkkoi juutalainen, "sinä puhut suullasi, et sydämelläsi. Kristitty ei kiellä ilmoittaneensa sinulle väärää nimeä ja olevansa äpärälapsen haureellinen äiti. Jos hän olisi juutalaisnainen, niin hän kutsuttaisiin Beth Dinin eteen ja entisinä hyvinä aikoina hänet olisi kivitetty Mooseksen lain mukaan. Pitääkö hänen häväistä hyvän juutalaisen talo syystä, että hän on kristitty? Ei! Herran käsi olisi silloin minua vastaan."

"Mutta hän on koditon ja hän on ollut sinulle uskollinen palvelija, Israel. Suo hänelle aikaa hakea itselleen toinen turvapaikka."

Hetkisen vaitiolo seurasi tätä ja sitten juutalainen sanoi:

"Hyvä! Älköön Israel Abramovitschista sanottako, ettei hän ymmärrä sovittaa armoa oikeuteen."

Pääni oli yhä painuksissa, mutta kuulin hänen sanovan:

"Saat viipyä täällä vielä yhden viikon. Sen jälkeen pesen käteni sinusta."

Nämä kovat sanat lausuttuaan hän pyörähti ympäri, ja kuulin hänen raskaasti astuvan portaita alas. Hänen vaimonsa viipyi vielä hetkisen puhellen jotain ystävällisellä äänellä, vaikka en ymmärtänyt mitä, ja sitten hän seurasi miestänsä.

Luulenpa etten ollut lausunut yhtään sanaa. Minä seisoin yhä samalla paikalla, johon juutalainen oli minut jättänyt. Sydämeni jyskytti ja huohotti. Kaikki papin sanat olivat menneet menojaan. Niiden sijaan oli tullut lamauttava epätoivo ja minusta tuntui kuin olisivat elämän pyörät vierähtäneet ylitseni.

Martin Conradin memorandum.

Kallis, uljas, kurjia kärsinyt marttyyrini!

Vereni joutuu kuohuksiin nähdessäni kuinka pimeyden voimat uskonnon, siveellisyyden, hyväntekeväisyyden ja Jumalan tuomion nimessä vainosivat pientä lemmitty raukkaani.

Mutta miksi ensinkään puhua minusta tahi keskeyttää armaani kertomusta, ellen puhuakseni mitä minulle tapahtui koettaessani saavuttaa häntä. Viiltäessämme suuressa postilaivassamme Välimeren aaltoja, kalvoi minua yötä päivää epämääräinen tunnelma siitä, että hän oli vaarassa.

Tuo vanha uni jäätiköstä ja äkkisyvänteistä yhä jatkuvasti vaivasi untani. Se kidutti minua niin Maltaa lähestyessämme (jossa odotin saavani vastauksen sähkösanomaani, jonka olin lähettänyt Port Saidista Daniel O'Neillin taloon) että tunsin ruumiillista heikkoutta ajatellessani niitä ilon tahi surun sanomia, jotka olivat tulossa.

Vaikken Maltassa saanut mitään sähkösanomaa rakkaimmaltani, sain kuitenkin ilmoituksen komiteani puheenjohtajalta, että hän aikoo tulla Marseilleen vastaanottamaan laivaamme ja palata meidän seurassamme kotiin.

Tavallaan tämä minua hiukan lohdutti. Se johdatti mieleen sen kirjeen, jonka olin kirjoittanut oman armaani puolesta, Raa-linnassa lähtöpäivänäni. Kuusitoista kuukautta oli siitä aikaa, paljon oli tällä välin tapahtunut, enkä koskaan ennen ollut ajatellut tätä kirjettä.

Hänen isälleen se ei ollut kirjoitettu, kuten hän otaksui, eikä liioin hänen miehelleen. Se oli pyyntö puheenjohtajalleni tehdä voitavansa suojellakseen rakkaintani poissa ollessani siinä tapauksessa, että hän lähettäisi kirjeen.

Jos puheenjohtajani ei ollut saanut kirjettäni, tietäisi se, ettei pikku naiseni ollutkaan joutunut niin kovaan ahdinkotilaan, että vierasten apu olisi ollut tarpeen. Jos hän taas oli sen saanut, oli hänen täytynyt tehdä mitä olin toivonut, ja niinpä olisi kaikki hyvin.

Ennenkuin iso laivamme hiljensi vauhtia Marseillessa, seisoin kannella tähystellen puheenjohtajaa laivasillalle odottavain ihmisten joukosta.

Näin hänet heti paikalla matkalakkiansa heiluttamassa ilonsa riemastuksessa, ja siitä minä hiukan rohkaistuin.

Niin pian kuin laiva oli laskenut siltaan, oli hän ensimäisenä kannella, ja tutkistelin tarkasti hänen kasvojaan hänen kiiruhtaessaan laskuportaita ylös. Ne säteilivät.

"Kaikki on hyvin", ajattelin; "ihminen ei voisi näyttää noin onnelliselta, jos hänellä olisi matkassaan huonoja uutisia."

Samassa hän jo ravisti kättäni, taputteli minua hartioille ja puheli:

"Mainiota! Suurellista! Loistavat tulokset! Olet oikein näyttänyt mihin kelpaat, poikani!"

Ja kun yritin lausua jotain, etten ollut päässyt matkani päähän, huudahti hän:

"Vähät siitä. Sen sinä teet ensi kerralla", jolloin jotkut ympärillämme seisovat toverini välkkyvin silmin lisäsivät: "Kyllä, varmasti, sir", ja silloin vanha kunnon O'Sullivan huutaa karahutti:

"Taivaan tähtien kautta, se on totta, mylord! Ja jos ken käy sanomaan, että päällikön on palauttanut kotimatkalle mikään muu kuin raivoavan Luonnon kaikkivaltias voima, niin voitte kertoa hänelle, että meitä on täällä neljäkymmentäkahdeksan sanomassa häntä valehtelijaksi."

"Sen uskon", virkkoi puheenjohtaja, ja sitten seurasi onnentoivotuksia ja tervehdyksiä komitean jäseniltä, mutta ei niin sanaakaan omalta armaaltani.

Koska arvelin puheenjohtajani häikäilevän puhua yksityisestä asiasta ennenkuin olisimme kahden, vein hänet alas omaan hyttiini. Mutta sielläkään hänellä ei ollut muuta juteltavaa kuin kirjoituksista ja kertomuksista, joita oli sanomalehtiin kyhättävä, ja kutsuista, joihin oli mentävä.

Näin kului useita tunteja. Olimme jälleen ulapalla ja palava haluni tietää mitä oli tapahtunut oli tyyten kuluttaa minut, mutta en uskaltanut kysellä pahaa vastausta peläten.

Ennen illan tuloa olin keksinyt kiertotien. Otin O'Sullivanin uskotukseni ja kerroin hänelle, ettei levottomuuteni ollutkaan koskenut vanhempiani (Jumala antakoon minulle anteeksi!) vaan erästä toista, jonka hänkin tunsi.

"Tarkoitatko Mal… Ajattelin sanoa lady…"

"Tarkoitan."

"Kautta hurskasten pyhimysten, minä kun luulin, että Port Saidissa saamasi kirje oli häneltä ja haihduttaisi kaikki pilvet päältäsi."

Sain tietää, että kunnon ystävääni kaiveli samanlainen huoli (hän ei vielä ollut kuullut mitään äidistään) ja niinpä hän alttiisti suostui suunnitelmaani. Ehdotin näet, että hän urkkisi puheenjohtajalta tietoja armaastani ja minä puolestani hänen äidistään ja sitten kertoisimme toisillemme salaisesti ja totuudenmukaisesti, mitä olimme kuulleet.

Puheenjohtajamme ei olut kuullut mitään. Ja kun viimein rohkaisin mieleni ja kysyin häneltä muitta mutkitta oliko hänelle lähetetty mitään minun puolestani, ja hän vastasi "Ei", niin olisi minun tullut rauhoittua, mutta niin ei käynyt. Vaikken silloin tietänyt, että rakkaani oli polttanut kirjeeni, niin aioin käsittää, että hän olisi viimeinen henkilö maailmassa sitä käyttämään, hän kun kuului (Jumala häntä siunatkoon!) niihin naisiin, jotka haluavat taistella taistelunsa loppuun pyytämättä kenenkään apua.

Mieleni murtui tykkänään tästä, sillä koskapa sähkösanomaani ei ollut tullut vastausta, en voinut olla tekemättä sitä johtopäätöstä, että hän oli siellä, mistä ei mitään sanomia lähetetä muille — hän oli kuollut!

Herra Jumala, mitä minä kärsinkään, kun tämä kuvittelu alkoi saada valtaa mielessäni! Minä astelin edestakaisin kävelykannella yömyöhään, kuulustellen ja tuomiten itseäni kuin olisin ollut oma tuomarini ja valamiehistöni.

"Hän on kuollut. Olen tappanut hänet", ajattelin.

Jumalan kiitos, kuvittelun haihdutti iloisin näky, minkä milloinkaan elämässäni olen nähnyt tai odottanut näkeväni, eikä nyt kannattaisi siitä puhua, ellei se olisi tuottanut minulle niin suurenmoista luottamusta.

Olimme poikenneet Gibraltariin (missä O'Sullivan oli saanut kirjeen äidiltään, joka ilmoitti olevansa erinomaisessa voinnissa) ja laskimme pitkin Portugalin rannikkoa.

Muistan, että yö oli rähjäinen ja pimeä, ja että sadekuurot tuontuostakin pieksivät laivan kylkiä. Kumppanieni viettäessä hauskasti aikaansa tupakkahuoneessa ja O'Sullivanin laulaessa sydämensä pohjasta meluavan kuoron säestyksellä "Laulajapoikaa", mittaelin minä laivankantta askelillani vähäisen toivonkipinäni huvetessa yhä pienemmäksi, sillä käännyinpä vaikka minne, aina oli pimeätä, pimeätä, pimeätä. Mutta juuri Finisterren valojen alkaessa tuikkia edessämme, puheli ääni sisässäni yhtä selvästi kuin sanoin lausuttuna:

"Tuhat tulimmaista, mitä sinä siinä mietit? Arveletko tulleesi käännytetyksi paluumatkalle 88:lta leveysasteelta ja hetkeäkään kadottamatta kiiruhtavasi kotiin tavataksesi perille tullessasi kaikki päättyneenä? Ei! Ei! Ei! Poloinen, sankarimainen, kallis pikku naisesi on elossa! Hän saattaa olla vaarassa ja kaikkien perkeleen voimien ahdistamana, mutta juuri pelastaaksesi hänet sinut onkin palautettu kotiin, ja sinä olet hänet pelastava yhtä varmasti kuin aurinko kohoaa huomisaamuna."

On olemassa ajatuksia, jotka samoin kuin suuret sävelet musiikissa kouristavat sieluamme ja nostattavat meidät maailmaan, johon emme luonnollisesti kuulu. Tämä oli sellainen ajatus.

Tämän jälkeen en hetkeäkään tuntenut todellista levottomuutta. Olin jälleen oma itseni, ja vaikka yhä astelin kannella kelpo laivamme jyskyttäessä eteenpäin yön pimeässä, niin johtui se vain siitä, että meren vyöryväin aaltojen mahtava ääni oli jonkinlaisessa sopusoinnussa sen kuulumattoman hymnin kanssa, jota rajaton toivo povessani lauleli.

Jumala ohjatkoon armastani hänen yksinäisellä tiellänsä! Englanti! Englanti! Englanti! Vajaa viikko, ja minä olisin siellä.

Tämä tapahtui lauantai-aamun varhaisimpina hetkinä — samana lauantai-aamuna, jolloin poloinen pikku naiseni saatuaan lähtöpassit noilta kerskaavilta ihmisystäviltä, löysi turvaa prostituoidun naisen luota.

Selittäköön tämän ken voi. Minä en voi.

M. C.

Sadaskolmas luku.

Hyvän tunnin ajan olin varmaankin istunut vuoteeni jalkapäässä — lamautuneena, tylsistyneenä, kykenemättä ajattelemaan — kun synagoogasta palaava Miriam pistäysi salavihkaa ylös luokseni kertomaan, että minua oli käyty noutamassa edellisenä iltana kello kuuden seutuvilla.

"Hän sanoi nimensä olevan Oliver, ja isä puhutteli häntä ja sen kautta hän sai tietää. 'Sanokaa hänelle, että hänen lapsensa on sairas ja että hänen on heti tultava', virkkoi hän."

Mitä sitten tapahtui — kuinka minä kiidin katujen poikki Ilfordiin — sitä tuskin muistan. Sieluni kaikella voimalla huusin Jumalaa säästämään lapseni elämän kunnes saapuisin hänen luokseen.

Oliverin luo tullessani pahin pelkoni asettui. Rouva Oliver istui takkatulen ääressä lapsi helmassaan.

Minut nähdessään vaimo alkoi mutista jotain viipymisestä ja ettei häntä voitu pitää syyllisenä, jos jotain tapahtui. Mutta minä vähät syyllisyydestä, hänen tahi minun, ja sanaakaan sanomatta otin pienokaisen syliini.

Lapseni oli sitkeässä uneliaisuuden tilassa, eikä minun onnistunut häntä siitä nostattaa. Sain kuulla, että tätä horrosunta oli kestänyt kokonaisen vuorokauden; sinä aikana hän ei ollut nauttinut mitään ravintoa, joten hän nyt oli hyvin laiha.

Lasten sairauksista en tietänyt paljon mitään, mutta äidillinen vaisto varmaankin minua auttoi, sillä tilasin kylvyn ja kylvetin lasta, jolloin hän heräsi ja nautti hiukan ruokaa.

Mutta hän vajosi uudelleen horrostilaansa, ja säikähtynyt rouva Oliver pyysi muutamia naapureita häntä katsomaan.

Näiden kelpo vaimojen tehtävä oli nähtävästi lohduttaa rouva Oliveria, ei minua, mutta he sanoivat: "Ei uni milloinkaan ole haitaksi", ja se minua hiukan lohdutti.

Tunnit vierivät. Minä olin tiedoton kaikelle muulle paitsi sille mikä tapahtui helmani ahtaassa piirissä, mutta kerran kuulin kadulta ohi kulkevan torvisoittokunnan soittavan marssia jäljessä astuvan väkijoukon jalkain töminän säestämänä.

"Se on lakko", huudahti rouva Oliver juosten ikkunalle. "Siinä kulkee Tedykin lippua kantaen."

Mutta lasta ei herättänyt mikään, ja kolmen seutuvilla iltapuolella tiedustelin missä lähin tohtori olisi tavattavissa, ja saatuani tietää, läksin häntä etsimään.

Tohtori oli sairaskäynneillään; kirjoitin siis parisen riviä hänelle annettavaksi ja ilmoitin lapsen oireet ja pyysin häntä heti tulemaan hänen luokseen.

Olin parahiksi palannut takaisin ja riisunut yltäni kappani, sekä lämmitellyt käteni ja pukuni, ottaakseni lapsen syliini, kun tohtorin ajoneuvot pysähtyivät oven eteen.

Hän oli nuori mies, mutta hän näytti jo samassa tuokiossa oivaltavan asianlaidan. Minä olin äiti. Niinhän? Niin. Ja tuo nainen oli pienokaisen hoitaja? Niin.

Sitten hän veti tuolin kohdalleen ja katseli kiinteästi lasta, ja minun oli kestettävä tuo jännittävä hetki, jonka kaikki tunnemme odottaessamme tohtorin ensimäistä sanaa.

"Nähtävästi jokin akuuttinen vatsavamma", sanoi hän ja lisäsi jotain ottavansa selvää sen syystä.

Mutta tuskin oli hän laskenut kätensä sylissäni lepäävän lapsen päälle, kun tämän suusta tuli lievästi ruskeahkoa oksennusta.

"Mitä te olette hänelle antanut?" virkkoi hän katsahtaen rouva Oliveriin.

Rouva Oliver kielsi antaneensa lapselle muuta kuin maitoa, mutta tohtori sanoi tuikeasti:

"Älkää puhuko loruja, vaimo. Näyttäkää minulle, mitä olette antanut hänelle."

Silloin rouva Oliver näytti peljästyneeltä, hävisi yläkertaan ja toi sieltä pullon lääkettä, sanoen sen olevan lieventävää siirappia, jonka minä itse olin ostanut lapselleni.

"Kuten arvelin!" sanoi tohtori ja mennen ovelle ja avaten sen, viskasi hän pullon vastapäätä olevalle rikkakasalle sanoen:

"Jos minä vielä kuulen teidän antavan hoidettavillenne lieventävää siirappia, niin kuulustelen tarkastajan mieltä siitä."

Tämän jälkeen, huolimatta rouva Oliverista sen enempää, teki hän minulle muutamia tutkivia ja arkaluontoisia kysymyksiä — oliko minua kohdannut suuri suru tahi peljästys raskaana ollessani ja olinko häntä imettänyt ja kuinka kauan?

Vastasin niin todenmukaisesti kuin saatoin, vaikka näin mihin hän tähtäsi ja odotin vavistuksella mitä hän vielä sanoisi.

Mutta sen enempää ei hän lausunut, antoi vain määräyksiään. Ja muistaessani kadottaneeni työansioni, kutistui sydämeni kokoon, kun hän mainitsi ne — tuoretta, sitruunavedellä sekoitettua maitoa, pieniä annoksia lihamehua ja kaksikymmentä tahi kolmekymmentä tippaa parasta konjakkia kahdesti tahi kolmasti päivässä.

Kun hän nousi lähteäkseen, maksoin hänen palkkionsa. Se oli vain kaksi shillingiä, mutta hän ei varmaankaan tietänyt kuinka paljon se merkitsi minulle, sillä keittiöstä poistuessaan käski hän minun noutaa hänet uudelleen aamulla, jos oireissa näkyisi jotain muutosta.

Oivalsin, ettei minulle oltu sanottu koko totuutta (vaikka vapisin kauhusta saada kuulla sen) ja ojennettuani pienokaisen rouva Oliverille seurasin tohtoria ovelle.

"Tohtori", sanoin, "onko lapseni hyvin sairas?"

Hän epäröi silmänräpäyksen ja vastasi sitten: "On."

"Pahasti sairas."

Hän epäröi jälleen ja virkkoi sitten kiinteästi minua silmäillen (tunsin alahuuleni vavahtavan):

"Sitä en tahdo sanoa. Hän potee hivutautia, nautittuaan ylen suuria annoksia tuota turmiollista moskaa, jota tietämättömät ja tunnottomat ihmiset ovat antaneet rauhattomalle lapsellenne, saadakseen hänet pysymään hiljaa. Mutta hänen varsinainen tautinsa johtuu äidin heikkoudesta ja sen ainoa parannuskeino on hyvä ravinto ja ennen kaikkea raitis ilma ja päivänpaiste."

"Tuleeko hän paremmaksi?"

"Jos voitte viedä hänet maalle, niin silloin kyllä."

"Ja ellen… ellen… voi", kysäisin vavahtavin huulin, "kuoleeko… hän?"

Tohtori silmäili minua jälleen lujasti ja lausui:

"Ehkäpä."

Palatessani keittiöön tiesin, että olin joutunut kohtaamaan naisen elämän toista suurta mysteriaa — Kuolemaa — lapseni kuolemaa, ja vieläpä oman rakkauteni ja hellyyteni seurauksesta.

Sillä välin rouva Oliver, joka oli kalpea kuin valkeaksi kalkittu seinä, puolusteli vinkuvalla äänellä käytöstään. Hän ei olisi kaiken hyvän nimessä tahtonut vahingoittaa sitä rakasta kulta-raukkaa, ja ellei Ted olisi ollut niin väsyksissä iltasella, astuttuaan kaiken päivää lakkokulkueessa…

Osittain vapautuakseni vaimosta lähetin hänet noutamaan hiukan sitä ravintoa, mitä tohtori oli määrännyt lapselle (melkein viimeisillä penneilläni). Hänen poissa ollessaan ja istuessani katselemassa pieniä, äänettömiä kasvoja helmassani rukoillen yhtä ainokaista katsetta Martinin merensinisistä silmistä, astui muurari kolisten sisään.

"Missä on Lizer?" kysyi hän.

Vastasin hänelle ja hän huudahti:

"Taas lapsi! Aina vain se lapsi!"

Hän veti taskustaan kostean tupakkamöhkäleen ja leikkeli ja pyöritteli sitä kämmenellään. Sitten hän mätti sitä piippuunsa ja sytytti sen — täyttäen ilman löyhkäävillä savupilvillä, jotka saattoivat lapsen rykimään nostattamatta häntä valveille.

Huomautin hänelle tämän ja pyysin ettei hän tupakoitsisi.

"Häh?" sanoi hän, ja silloin kerroin hänelle, että tohtoria oli haetettu ja mitä hän oli sanonut raittiista ilmasta.

"Vai sillä tavallako?" virkahti hän. "Hyvä! Juuri nyt johtuukin mieleeni jotain, jota sopii tämän yhteydessä sanoa. Eilisiltana piti minun lähteä Mile Endiin teitä hakemaan ja nyt on Lizer taas kaupungilla teidän asioillanne. Ken käyttää ihmisiä sairaanhoitajiksi sairastavalle lapselle, maksakoon siitä. Me olemme köyhää väkeä, eikä vatsa siitä täyty, että kuljetaan lakkokulkueessa, vaikka se onkin pyhä velvollisuus."

Vihasta tutisten minä huudahdin:

"Pankaa pois piippunne, olkaa hyvä."

"Teidänkö käskyllä, rouva?"

"Pankaa se pois heti paikalla, tahi pidän huolen siitä, että joku toinen saa teidät tottelemaan."

Muurari naurahti ja viittasi piippunsa varrella uuninreunalla olevaa kahta valokuvaa sanoen:

"Tunnettekos niitä? Minä siinä olen. Ja jos joku ystävistänne haluaa lapsen puolta pitää ja tulee tänne minua neuvomaan, niin nähdäänpäs, enkös vielä osaa kouriani käyttää."

Veret valahtivat kasvoiltani ja asettaen pienokaisen kehtoon, käännyin miehen puoleen huutaen:

"Te lurjus! Tohtori on sanonut minulle mikä on ollut suoranaisena syynä lapseni sairauteen ja vaimonne on tunnustanut antaneensa hänelle teidän neuvostanne ylen runsaat annokset rohtoa. Ellette lähde tiehenne tästä talosta heti paikalla, niin menen suoraan poliisiasemalle ja syytän teitä lapseni myrkyttämisestä."

Hänen röyhkeytensä väistyi siinä tuokiossa pelon tieltä.

"Älkää sentään loukkaantuko, rouva", sanoi hän. "Minä olen rauhallisin mies East Endissä ja mitä teille virkoin ystävästä, oli vain sanottu kiivaalla hetkellä, nähkääs."

"Menkää ulos! Menkää! Menkää!" huusin ja vaikka se kuulostaa uskomattomalta, niin mies karkasi huoneesta pelästyen kasvojani kuin olisivat ne olleet raivottaren.

Kävisi pitkäksi kertoa mitä tapahtui seuraavana päivänä, seuraavana ja seuraavana ja seuraavana — kuinka lapsi kävi vähemmän uniseksi, mutta rauhattomammaksi, kuinka hän ollen kykenemätön pysyttämään ravintoa vatsassaan laihtui laihtumistaan, kuinka minä halusin noutaa lääkäriä, mutta en uskaltanut, koska pelkäsin hänen palkkiotansa, kuinka vähäinen, jäljellä oleva rahani tuskin riitti niihin ostoksiin, jotka lapselle olivat välttämättömät tohtorin määräyksen mukaan, kuinka minä tuntikausia istuin pieni karitsani sylissäni tuijottaen kuivilla silmilläni hänen kasvoihinsa ja kuinka minä huusin Jumalan puoleen, rukoillen lapseni elämää, joka oli kaikki, mitä minulla oli tahi mitä halusin.

Koko tämän ajan minä yhä asuin juutalaisen talossa; myöhään illalla minä sinne palasin ja aikaisin aamulla sieltä läksin. Eräänä päivänä virkkoi Miriam katsellen minua suurilla mustilla silmillään:

"Teidän täytyy levätä enemmän, tahi sairastutte täydellä todella."

"Ei, ei, en minä ole sairas", vastasin ja muistaen kuinka välttämätön oma elämäni oli lapseni elämälle, lisäsin: "En saa tulla sairaaksi."

Viimein lauantai-aamuna — nyt tiedän, että se oli lauantai-aamu, vaikkei aika silloin merkinnyt minulle mitään — kuulin rouva Abramovitschin puhelevan puolestani miehelleen sanoen tietävänsä, että minulla oli suuri suru ja senpätähden pitäisi suoda minulle enemmän aikaa asunnon hakemiseen, vielä toinen viikko — kolme päivää ainakin. Mutta juutalainen oli järkkymätön uskonnollisessa vakaumuksessaan. Jumalan tahto oli, että tulisin rangaistuksi, ja kuka hän oli astuakseen Kaikkivoivan ja Hänen vanhurskaan kostonsa väliin. Ellen tänä iltana kello yhdeksän illalla olisi muuttanut, nostattaisi hän kaikki tavarani kadulle.

Muistan, ettei juutalaisen uhkaus tehnyt minkäänlaista vaikutusta mieleeni. Vähät siitä missä asuisin ensi viikon tahi minkälainen katto tulisi päätäni suojaamaan.

Tullessani sinä aamuna Oliverin luo tapasin pienokaisen tuntuvasti huonompana. Ei konjakki ottanut pysyäkseen hänen vatsassaan ja hänen voimansa vähenivät selvästi. Istuin kotvan aikaa hievahtamatta katselemassa lapseni kasvoja ja sitten kyselin itseltäni, mitä miljoonat äidit ennen minua ovat mahtaneet kysyä, miksi pitää minun lapseni kärsiä niin paljon? Miksi? Miksi? Miksi?

Tähän kysymykseen löytyi vain yksi vastaus. Pienokainen kitui syystä, että olin köyhä. Ja miksi olin köyhä. Olin köyhä koska olin kieltäytynyt taipumasta isäni ylivallan alle, kun sitä käytettiin väärin ja turhamaisiin pyyteisiin, ja mieheni ylivallan alle, kun sitä käytettiin raa'asti ja julmasti, ja koska olin totellut tunteista ylevintä — rakkauden kutsua.

Ja nyt Jumala katseli lapseni kärsimyksiä, lapseni, jonka täytyi kuolla minun käytökseni — minun köyhyyteni tähden.

Minua värisyttää kertoa mitä hurjia mielijohteita iski minuun tätä ajatellessani. Tunsin, että jos lapseni kuolisi ja minut joskus asetettaisiin Jumalan eteen tuomittavaksi, niin minä vuorostani tuomitsisin Häntä. Kysyisin Häneltä miksi hän Kaikkivaltiaana salli pahan maailmassa saavuttaa voiton hyvästä ja miksi Hän, jos oli taivaallinen isämme, salli viattomain lastensa kärsiä. Oliko olemassa yhtään inhimillistä isää, joka voisi olla niin tunnoton, niin välinpitämätön, niin julma kuin Hän.

Ajattelin avioliittoni sakramenttia, jonka paavi oli sanonut Lunastajani pyhittäneen maallisen lain nimessä, jotta ne, jotka siinä ovat osallisina, eläisivät yhdessä rauhassa ja rakkaudessa — ja sitten miestäni ja hänen karkeata uskottomuuttaan.

Ajattelin lapseni kastesakramenttia, jonka tuli pitää loitolla kaikki pahat henget lapsestani — ja sitten pahinta pirua maailmassa, köyhyyttä, joka vaati minulta hänen henkensä.

Pimeä varjo peitti sieluni ja sanelin itselleni, että koskapa Jumala ei tehnyt mitään, koskapa hän salli, että ainoa aarteeni riistetään minulta, niin minä itse olin taisteleva lapseni elämän puolesta, kuten eläin taistelee pentunsa puolesta.

"Lapseni ei ole kuoleva", ajattelin, "ei ainakaan köyhyys ole häntä tappava."

Monesti tämän päivän kuluessa rouva Oliver yritti lohdutella minua omalla tavallaan. Lapset ovat suuri koettelemus, heitä seuraa aina köyhyys, ja joskus on parempi heille itselleenkin päästä taivaallisen isän helmaan.

Tuskin kuuntelin. Tuntui kuin olisin kuullut jonkun puhuttelevan minua unessa. Mutta illemmällä sattui kuuroihin korviini parisen sanaa itsestäni — että "se" (tiesin mitä sillä tarkoitettiin) olisi minullekin parasta, sillä silloinhan olisin vapaa kaikista siteistä ja voisin mennä uusiin naimisiin.

"Voisitte tietenkin — vielähän te olette nuori ja niin sievännäköinen. Tässä hiljan eräs henkilö numero viidessä sanoi, että olette kaunein nainen näillä seuduin ja että pastorin rouva ei kelpaisi teille kynttilääkään pitelemään. 'Ollappa sillä teidän nuorella ladyllänne vain hieno leninki ja hiukan punaa poskilla', sanoi hän, 'niin ei West Endissäkään ole monta, jotka pystyvät hänen kanssaan kilpailemaan'."

Vaimon puhuessa saivat pimeät ajatukset valtaa minussa. Rupesin ajattelemaan Angelaa. Koetin olla sitä tekemättä, mutta en voinut.

Ja sitten seurasi kaikista koetuksistani hurjin ja repivin. Kuoleman kallistuessa lapseni puoleen, sanelin itselleni, että ainoa keino karkoittaa se pois, olisi jonkun suuren uhrauksen tekeminen.

Tähän asti olin arvellut, että kaikki mitä omistin kuului lapselleni, mutta nyt tunsin, että minä itsekin kuuluin hänelle. Minä olin saattanut hänet maailmaan ja velvollisuuteni oli pitää huolta siitä, ettei hän kärsisi.

Kaiken tämän ajan uskontoni peritty vaisto oli kovassa kapinassa ja sanelin monta "Terve Mariaa" estääkseni itseäni tekemästä, mitä aioin tehdä.

"Terve Maria, armoitettu, Herra on sinun kanssasi…"

Tuntui kuin olisi järkeni ollut katoamassa. Mutta hyödytöntä oli kamppailla sitä kammottavaa tunnesysäystä vastaan, joka itseuhrautumisen nimessä oli saanut valtaa minussa ja lopulta kukisti vastustukseni.

"Minun täytyy saada rahaa", ajattelin. "Ellen saa rahaa, niin lapseni kuolee. Minun — täytyy — saada rahaa."

Seitsemän seutuvilla nousin ylös, annoin lapsen rouva Oliverille, puin ylleni kappani ja kiinnitin hermostuneilla sormillani hattuneulat hattuuni.

"Minne olette menossa, poloinen?" kysäisi rouva Oliver.

"Minä menen ulos. Tulen takaisin aamulla", vastasin.

Ja sitten, käytyäni polvilleni ja suudeltuani vielä kerran lastani — suloista pikku Isabeliani — kiskaisin katuoven auki ja paiskasin sen kiinni jälkeeni.

Sadasneljäs luku.

Kadulle tultuani minä varmaankin astuin raitiovaunuun, sillä vaikka minusta tuntui, että olin sokea ja kuuro, on minulla vielä hämärä muistelma siitä, että valot välähtivät ohitseni ja että sähkövaunut kilisivät.

Bow-kirkolla minä arvatenkin astuin vaunusta (luultavasti säästääkseni), sillä muistan astelleeni pitkin Bow Roadia, puotien valaistujen ikkunain ja katukäytävän syrjään pystytettyjen myyntikojujen välissä, missä työläisnaiset vasut käsivarrellaan toimittivat lauantai-ostoksensa.

Sydämeni oli yhä luja (olipa teroittunut purevaksikin) ja tiedän, etten itkenyt, sillä sivuuttaessani peililasin erään rohdoskaupan ikkunassa näin vilahdukselta kasvoni ja ne olivat hehkuvat kuin tulenliekki.

Ilta oli kylmä ja tuima. Lähestyessäni sivukatua, missä asuin, näin katulampun valossa pienen ryhmän ihmisiä, viluisina ja hartiat pystyssä, kehnosti vaatetettuja ja nälkiintyneitä olentoja seisovan tylsän äänettöminä kadunkulmassa, missä mies ja nuori nainen, kumpikin Pelastusarmeijan sinisessä puvussa, lauloivat Pelastusarmeijan virttä, jonka loppusäe oli "Kohti taivasta sieluni käy."

Juutalaisen ovi oli lukossa (ensimäisen kerran siellä oloni aikana) ja niinpä minun oli koputettava ja odotettava, ja odottaessani en voinut olla kuuntelematta mitä nuori pelastusarmeijalainen nainen rukoili.

Hän rukoili East Endin juomarein ja porttojen puolesta, että heistäkin tulisi "etsijöitä" ja "sielunsaluovuttajia" ja "Kuningasten Kuninkaan vankeja".

Oven avasi itse juutalainen, joka ankaran muotoisena virkkoi minulle jotain kurkkuäänellään, mutta minä en sitä kuunnellut, työnsin vain hänet syrjään ja astuin lujin askelin portaita ylös.

Tultuani huoneeseeni ja sytytettyäni kaasun, suljin ja lukitsin oven ikäänkuin olisin tekemäisilläni jonkun rikoksen — ja kenties olinkin.

En sallinut ajatusteni viipyä siinä mitä aioin tehdä tänä iltana, mutta tiesin hyvin mitä se oli, ja milloin omatuntoni kovasti kiristi minua, huusi ääni sydämessäni:

"Kuka voi minua soimata, kun lapseni elämä on vaarassa?"

Avasin matkalaukkuni ja otin sieltä vaatteita — jätteitä niistä puvuista, jotka olin tuonut Ellanista. Niitä ei ollut monta ja vanhanaikaisia ne olivat, mutta joukossa oli muuan iloinen ja tyylikäs — vaaleansininen, korkeakauluksinen puku, jonka etumus oli valkeata pitsiä.

Muistan ihmetelleeni miksen ollut huomannut pantata sitä sinä viikkona jolloin olin ollut niin kovassa rahapulassa, ja olleeni sitten hyvilläni, etten ollut sitä tehnyt.

Se oli ohut ja vaalea, sama puku, joka oli ollut minulla yllä sinä päivänä, kun tulin Ilfordiin kantaen lasta sylissäni. Ilma oli silloin ollut lämmin, nyt se oli kylmä, mutta minä vähät siitä, olihan se paras pukuni ja sievin.

Kun olin pukeutunut siihen, silmäilin pieneen, heilahtavaan peiliini ja olin tyytyväinen, mutta samassa huomasin, että kasvoni olivat kalman kalpeat ja se johdatti mieleeni muutamia matka-arkkuni taskuosastoissa olevia pulloja ja pahvikoteloita.

Tiesin mitä ne sisälsivät — jätteitä niistä kaunistuskeinoista, jotka Kairossa olin ostanut, kun hupakko raukka koetin rakastuttaa miestäni itseeni. Siitä päivin en ollut koskaan katsonutkaan niihin, mutta nyt kaivoin ne esille ja aloin maalata kalpeita kasvojani, punaten kuivia ja verettömiä huuliani ja peittäen puuterilla tummat renkaat silmäini alla.

Sitten panin päähäni hattuni, joka ei ollut liian korea, ja ottaen viimeksi arkustani parin pitkiä, vaaleita hansikkaita, joita en ollut koskaan käyttänyt Ellanista lähdettyäni, aloin vetää niitä käsiini.

Seisoin peilin edessä tätä tekemässä ja yritin (Jumala minua armahtakoon!) hymyillä itselleni, kun uusi ajatus äkisti välähti mieleeni.

Minä olin itsemurhan tekemäisilläni — en sitä itsemurhaa, jota seuraa unhotus, vaan sen, jota seuraa elämä maan päällä kuoleman jälkeen!

Tämän jälkeen ei Mary O'Neilliä enää olisi olemassa! En voisi enää koskaan ajatella häntä! Minä olin tappava hänet ja hautaava hänet ja työntävä hänet maan poveen ja hän oli lähtevä luotani ikuisiksi ajoiksi!

Sydäntäni kouristi — siinä heräsi muistelmia lapsuuteni onnellisista päivistä, suuren rakkauteni lyhyestä ja hurjasta onnenautuudesta, vieläpä elämästäni Roomassakin synnintunnustuksineen ja messuineen, sekä sen kirkonkellojen sulosävelistä.

Minä olin sanomassa jäähyväisiä Mary O'Neillille! Ja hirvittävältä tuntui erota itsestään, sillä kun sitä ajattelin, oli sydämeni puhjeta.

"Mutta kuka voi minua soimata, kun lapseni elämä on vaarassa?" puhelin jälleen itsekseni yhä kiskoen pitkiä hansikkaitani käsiini.

Kun olin päättänyt pukeutumiseni, poistuivat pelastusarmeijalaiset laulaen kasanneihinsa saattojoukko kintereillään. Minä kuuntelin ja yritin nauraa, mutta se ei onnistunut. Vielä viimeinen suonenvedontapainen tempaus julmasti jyskyttävässä sydämessäni ja minä kätkin kasvot käsiini huutaen:

"Lapseni takia! Lapseni takia!"

Ja sitten avasin huoneeni oven, astuin topakasti portaita alas ja kiskasin katuoven auki.

Martin Conradin memorandum.

En pidä sitä sattumana, että tämä tapahtui juuri samana päivänä kun minä tulin Englantiin.

Jos minun olisi se uskottava, niin pitäisi minun olla uskomatta paljon siitä, mikä on parasta ihmiselämässä, ja kaikkea sitä, mitä meille on opetettu opastavasta Kaitselmuksesta ja henkisistä vaikutuksista, joita emme voi järkemme avulla selitellä emmekä todistaa.

Me myöhästyimme kaksi päivää matkallamme syystä, että Biscayan lahdella meidät saavutti katala ilma, joka vahingoitti laivamme potkuria ja pakotti meidät olemaan ankkurissa, enkä tahdo kieltää, ettei se luottamuksen tunne, joka Finisterressä oli tullut minuun, olisi siitä hiukan järkkynyt.

Epävarmuuden tuskat alkoivat itse asiassa niin tuimasti pidellä minua kotia lähestyessämme, että matkamme viimeisen yön puolivälissä menin O'Sullivanin hyttiin ja istuin tuntikausia hänen vuoteensa laidalla jutellen pelostani, että rakkaimpani olisi joutunut hukkaan ja mahdollisuudesta löytää hänet.

O'Sullivan, Jumala häntä siunatkoon, oli "totisesti varma", että kaikki kävisi hyvin, ja hän koetti nähdä asiat valoisalta kannalta.

"Minä vain uskon, että hän on Southamptonissa vastassa päässä uusi hattu ja sulka! Niin että ole varuillasi, päällikkö."

Seitsemän korvissa illalla laivamme lähestyi Southampton lahden pohjukassa olevaa suurta kivisiltaa. Silloin oli jo pimeä, ja koska en kyennyt näkemään muuta kuin meitä odottavan väkijoukon mustat muodot ja liehuttavat kädet, niin tein sopimuksen O'Sullivanin kanssa, että hän pujahtaisi maihin, niin pian kuin laiva laskisi rantaan, ja katsoisi näkyisikö omaa armastani.

"Muistatko hänen kasvojansa?" kysyin.

"Minäkö en muistaisi? Kautta Jumalan tähtien, hänenlaisia kasvoja ei ole muilla tässä maailmassa", vastasi hän.

Ne tervetuliaiset, jotka meille suotiin, riittivät tekemään turhamaisen miehen ylpeäksi ja saattamaan vaatimattoman miehen häpeämään, ja luulenpa, että minä olisin sekä ylpeillyt että hävennyt, jos "se oikea" olisi ollut siellä tunteitani jakamassa.

Hyttini oli kävelykannella ja minä seisoin sen ovella niin kauan kuin uskalsin nostaen lakkiani monille tervehtijöille, mutta yhtäkaikki tuntien olevani yksinäisin ihminen maailmassa, Jumala minua armahtakoon!

O'Sullivan ei ollut palannut, kun Siirappi tuli sanomaan, että kaikki oli valmiina ja oli aika lähteä maihin.

En tahdo sanoa, etten olisi ollut onnellinen ollessani jälleen kotona, en tahdo uskotella, ettei sydämellinen vastaanotto liikuttanut minua, mutta Jumala tietää, että kun en väkijoukossa voinut nähdä kaipaamiani kasvoja, olisin sinä hetkenä saattanut kääntyä ja muitta mutkitta palata Etelänavalle hetkeäkään epäröimättä.

Maihin tullessani oli minulla täysi työ pysytellä pystyssä siinä kättenravistamis-myrskyssä, joka suhahti ylitseni. Ja jos olisin ollut paremmassa romussa, niin olisin luultavasti pitänyt aika hauskaa nähdessäni toverieni poikamaisesti riemuitsevan kotiintulostaan. Vanha Siirappi ravisti jokaisen kättä aina kaupungin pormestarista juoksupoikiin asti ja tieteellisen osaston jäsenet toivat luokseni vaimonsa esitettäviksi kuten alaluokkalaiset ennen koulussa esittivät suuria sisariaan.

Viimein O'Sullivan palasi takaisin nolon näköisenä kertomaan, ettei hän ollut nähnyt vilahdustakaan armaastani, ja silloin minä karkaisin mieleni ja sanoin:

"Älä huoli! Ehkäpä hän odottaa meitä Lontoossa."

Kesti harmillisen kauan ennenkuin irtaannuimme tullista, mutta lopulta pääsimme lähtemään puheenjohtajamme tilaamassa ylimääräisessä junassa — ja puolet seuruettamme vaimoineen sekä hyvä joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia ahtautui siihen suureen salonkivaunuun, joka oli minulle varattu.

Viime hetkellä joku viskasi pinkan iltalehtiä ikkunasta sisään, ja niin pian kuin juna oli päässyt hyvään vauhtiin, otin niistä yhden ja koetin lukea, mutta silmäni kiitivät ohi palstojen, sillä aatokseni harhailivat muualla.

Eipä keskustelu vaunussa minua liioin huvittanut. Siinä puhuttiin suuresta, puuhaavasta, kajahtavasta maailmasta, yleisistä vaaleista, ministeristön kukistumisesta, parlamentti-esityksistä ja Herra tietää mistä kaikesta — asioista, jotka talvimajoissa ollessamme olivat tuntuneet tärkeiltä, mutta nyt eivät olleet minkään arvoisia, kun janosin aivan muuta.

Viimein minun onnistui saada muuan hiljainen sanomalehtimies syrjäiseen soppeen kanssani ja rupesin kyselemään häneltä Ellanista.

"Se on syntymäsaareni, nähkääs — kuuluuko sieltä mitään uutta?"

Sanomalehtimies vastasi myöntävästi. Siellä oli ollut jonkun verran hämmennystä pankkihäviöiden kautta ja koko saari oli yhä vielä pysähdystilassa ja sen mahtavin rahamies oli tehnyt vararikon.

"Onko hänen nimensä O'Neill?" kysyin.

"O'Neill on."

"Onko siellä mitään muuta tapahtunut minun poissa ollessani?"

"Ei… on… kyllä tosiaan, nyt muistuu mieleeni, että toista vuotta sitten siellä oli suuri hätä eräästä nuoresta päärittärestä, joka katosi salaperäisesti."

"Oliko… oliko hän lady Raa?"

"Oli", vastasi sanomalehtimies ja sitten (malttaen mieleni niin hyvin kuin taisin) kuuntelin nopeata kertomusta siitä, mitä oli tapahtunut omalle armaalleni siihen hetkeen asti kun hän katosi niin tyyten kuin hän olisi pudonnut keskelle Irlannin merta.

Tarpeetonta on kertoa, miltä minusta tuntui tämän jälkeen. En voinut puhua enkä uskaltanut ajatella ja niinpä huusin laulua, ja toverini, jotka olivat olleet hiukan allapäin nähdessään minut niin hiljaisena, hypähtivät pystyyn tämän ehdotuksen kuullessaan kuten koulupenkiltä rientävät koulupojat.

O'Sullivan tietysti lauloi "Laulajapoikaa" ja Siirappi veisasi "Sä vihamies jos oot" ja sitten minä, niin juuri minä (Oi Jumala!) lauloin "Sally tyttö, oma tyttö" ja koko seurueeni yhtyi sen hullunkuriseen loppukuoroon.

Kymmenen ajoissa junamme suhahti Charing Crossin asemalle, missä jälleen tapasimme suuren ja sydämellisen ihmisjoukon aidakkeen takana meitä odottamassa. Ryhmä komitean jäseniä, entisiä naparetkeilijöitä ja maantieteilijöitä seisoi odottamassa junasillalla.

En voinut sille mitään, että laimeasti vastasin heidän lämpimiin onnentoivotuksiinsa, sillä silmäni etsivät jälleen kasvoja, joita en nähnyt. Olinpa senvuoksi mielissäni, kun kuulin yli-intendentin sanovan, että auto, jonka tuli viedä minut hotelliin, oli valmis lähtemään.

Mutta juuri silloin tuli O'Sullivan luokseni ja kuiskasi korvaani, että muuan pappi ja nunna pyysivät saada puhutella minua, ja hän luuli heidän tuovan uutisia Marystä.

Pappi oli rakas vanha isä Dan ja nunna oli sisar Veronica, jota oma armaani sanoo Mildrediksi. Jo pikainen silmäys heidän surullisesti hymyileviin kasvoihinsa pani kurkkuni kouristumaan, sillä tiesin, mitä he olivat tulleet sanomaan ennenkuin he olivat sanoneetkaan — että rakkaimpani oli hukassa, ja että isä Dan (voitettuaan papilliset epäilynsä) oli tullut siihen päätökseen, että minä olin lähin mies saamaan siitä tiedon.

Vaikka olinkin juuri tätä odottanut, niin se iski minuun kuin ukkosen tärähdys ja luulenpa, kautta sieluni, että sinä hetkenä maanmiesteni sydämellisestä vastaanotosta huolimatta olin ihmisistä masentunein.

Siitä huolimatta hoputin isä Danin ja sisaren ja O'Sullivanin autovaunuun ja hypähtäen itse viimeisenä sisään käskin kuljettajan ajaa hotelliin lemmon kyytiä.

Mutta sitä hän ei voinut tehdä, sillä asemapihalla oleva ihmisjoukko tungeskeli auton ympärillä huutaen puhetta. Minä pidin puheeni ja taivas ties mitä muuta löpisin paitsi että heidän vastaanottonsa saattoi minut häpeämään, etten ollut päässyt Navalle saakka, mutta että Jumalan avulla ensi kerralla olin sinne menevä tahi jättävä luuni tielle.

Viimeinkin tulimme hotelliin (samaan, missä kiusattu lemmikki raukkani oli asunut lempiviikkojensa jälkeen) ja niin pian kuin olimme astuneet huoneeseeni, lukitsin oven sanoen:

"Nyt suoraan asiaan. Ja kertokaa minulle kaikki, olkaa hyvä."

Isä Dan avasi suunsa, mutta tunteeni ja ajatukseni olivat niin kovassa jännityksessä, etten jaksanut kestää hänen hidasta saarnastuoliesitystään. Hän oli parahiksi ennättänyt kertomuksessaan tottelemattomuuteensa piispaansa kohtaan ja kuinka hän oli vannonut valan Hänen kauttansa, joka on kuollut puolestamme, tulevansa Lontooseen ja viipyvänsä siellä kunnes löytäisi rakkaimpani, kun minä kouristin hänen vanhaa kättänsä ja katsahdin sisaren puoleen.

Hän oli koko lailla sukkelampi ja parin minuutin kuluttua olin saanut kuulla pääasiat oman armaani tarinasta — kuinka hän oli paennut kotoa minun tähteni ja tullut köyhäksi minun tähteni, kuinka hän jonkun aikaa oli asunut Bloomsburyssa, kuinka kovasti häneen oli iskenyt tieto laivani häviöstä ja kuinka (Oi kärsivää, uljasta pikku tyttö raukkaani!) hän oli kadonnut vielä vakavamman tapauksen lähestyessä.

Häveliäisyyteen ei nyt ollut aikaa, ei ainakaan minulla, niinpä isä Danin painaessa päänsä alas kysyin kursailematta, oliko syntynyt lapsi, ja minulle vastattiin myöntävästi ja että lemmikki raukkani oli piiloutunut arvatenkin siitä syystä, että hän pelkäsi kadottavansa hänet.

"Entä kuka on hänet viimeksi nähnyt ja koska ja missä?"

"Viime viikolla ja taas tänään, tänä iltana näki hänet West Endissä muuan langennut nainen", vastasi sisar.

"Ja mitä johtopäätöksiä teette sen johdosta?"

Sisar epäröi silmänräpäyksen ja sanoi sitten:

"Että hänen lapsensa on kuollut; ettei hän tiedä teidän olevan hengissä; ja että hän on heittäytynyt huonoille teille, koskei elämä enää ole hänelle minkään arvoinen."

"Mitä?" huudahdin. "Uskotteko sitä? Siksi että hän jätti roistomaisen miehensä… ja tuli minun luokseni te uskotte hänen voivan… Ei ikinä! Ei ikinä Mary O'Neill! Ennemmin hän kerjäisi leipänsä tahi kuolisi kadulle."

Ääneni kävi käheäksi ja petti minut, mutta vilkaistessani Mildrediin ja nähdessäni kyynelten vierivän hänen poskillaan ja kuullessani hänen puolustuksensa (siihen olivat sadat onnettomat naiset joka päivä pakotetut) olin häpeissäni ja lausuinkin sen, ja hän ojensi minulle kiltin kätensä anteeksiantamuksen merkiksi.

"Mutta mitä on meidän nyt tehtävä?" kysyi hän.

O'Sullivan ehdotti, että noudettaisiin poliisi, mutta minä en siihen suostunut. Ajatukseni alkoivat kulkea samaan suuntaan kuin kaukana etelässä ollessani, kun joku toveri oli eksynyt lumipyryssä, jolloin (milloin ei ollut mitään osviittaa tahi jälkeä ohjaamaan minua) lähetin kaksikymmentä miestä leiristä leveässä ympyrässä häntä etsimään tahi palaamaan takaisin samoja jälkiä.

Meitä oli vain neljä, mutta minä määräsin meidän suuntamme, minne meidän oli mentävä, milloin meidän oli palattava ja mitä meidän olisi tehtävä, jos joku meistä saavuttaisi kadonneen armaani. Sovittiin, että hänet vietäisiin sisaren asuntoon, jonka osoitteen hän antoi meille.

Kello oli puoli kaksitoista, kun läksimme löytöretkellemme. Luulenpa, että hyvä vanha isä Danimme arveli etsintäämme toivottomaksi, harhailtuaan itse niin kauan turhaan Lontoon kaduilla. Mutta minä olin viimeinkin taas oma itseni. Henkinen joustavuuteni, joka oli laskeutunut nollaan, oli äkkiä taas kimmahtanut ylös poukahtaen. Enkä totta tosiaan silmänräpäyksenkään verran epäillyt, että minut olisi kutsuttu kotiin 88:nnelta leveysasteelta tyhjän vuoksi.

Sanottakoon sitä aivojensekaannukseksi, jos haluttaa — yhdentekevä on minulle miksi ihmiset sitä sanovat. Mutta minä olin niin varma kuin koskaan elämässä saattaa olla varma, että oman, rakkaan marttyyrini kärsimykset olivat päättyneet ja että minä jo tunnin kuluttua olin pitelevä häntä sylissäni.

M. C.

Sadasviides luku.

Hurjalla mielenliikutuksella mahtaa olla ruumiillinen kyky ryöstää meiltä kuulo- ja näkövoima, sillä koettaessani muistella mitä minulle tapahtui juutalaisen talosta lähdettyäni, tapaan muistissani tyhjiä aukkoja.

Muistan astuneeni länteenpäin kulkevaan raitiovaunuun ja sivuuttaneeni Whitechapel Roadin ja sen kihisevät jalkamiesjoukot, sen kapakat, elävien kuvien teatterit ja juutalais-teatterit.

Muistan poistuneeni raitiovaunusta Aldgate-suihkun luona ja vaeltaneeni läpi tuon kuolleen City-vyön, joka yhdistää Lontoon itä- ja länsiosan ja joka päivällä kuhisee kuin mehiläispesä, mutta yöllä on ääneti ja hyljätty.

Muistan Pyhän Paavalin kirkolle tullessani, että sen lähiseutu oli tyhjä ja että sen suuri kello löi yhdeksän. Mutta Ludgate Hillissä oli sakea ihmistulva ja tullessani Fleet Streetille seisoi sanomalehtitoimistojen edustalla taajoja ihmisparvia lukien suuria, ikkunoihin liisteröityjä käsinkirjoitettuja ilmoituksia.

Muistan, etten vilkaissutkaan näihin ilmoituksiin. Mitä merkitsivät sanomalehtiuutiset minulle, joka en ollut nähnyt lehtiä kuukausimääriin, ja joka nyt olin kuollut maailmalle. Mutta kiertäessäni erästä ihmisryhmää, joka ulettui keskelle katua, kuulin jonkun sanovan:

"Hän näyttää nousseen maihin Southamptonissa."

Muistan, että Charing Crossissa jouduin toiseen, vielä suurempaan väkijoukkoon ja kuulin äänekkäästi juttelevain ihmisten sanovan:

"Hänen junansa on myöhästynyt viisikymmentä minuuttia, niin että kestää vielä puoli tuntia odottaa."

Muistan sitten astuneeni umpimähkään sivu Pyhän Martinin kirkon Leicester Squarelle ja kohdanneeni kolme "yleistä naista", jotka ääneen nauraen sipsuttivat eteenpäin. Heistä oli yksi Angela ja minut nähdessään hän pysähtyi huudahtaen:

"Halloo! Tässä minä jälleen olen! Giovanni on kuollut ja kaikki on minulle hemmetin yhdentekevää!"

Muistan hänen virkkaneen vielä jotain muutakin — jotain sisar Mildredistä, vaikken kyennyt sitä tajuamaan — ja samassa tuokiossa hän jätti minut ja kuulin vielä kerran hänen onton naurunsa, kun hän pyörähti ohi kadun kulmauksessa.

Mitä sitten tapahtui on haihtunut tietoisuudestani. Muistan vain hämärästi vaeltaneeni katuja pitkin ja poikki ilman mitään päämäärää, kunnes taas tapasin itseni Charing Crossilta.

Odottava väkijoukko oli nyt entistä vieläkin taajempi ja kiihtyneempi ja liike molemmin puolin asemaa oli pysäytetty.

"Hän tulee! Hän tulee! Siinä hän on!" huusivat ihmiset, ja sitten seurasi korviasärkeviä tervehdys- ja hyvähuutoja.

Saatan muistutella mieleeni rivin poliiseja, jotka työnsivät ihmisiä peräytymään (minuakin työnnettiin); saatan muistutella mieleeni suuren autovaunun, jossa istui kolme miestä ja yksi nainen, hiljakseen jyskyttävän tungoksen läpi; saatan muistutella mieleeni, että yksi miehistä kohotti lakkiansa väkijoukon rientäessä ravistamaan hänen kättänsä, ja että auto kiiti tiehensä ja ihmiset ryntäsivät sen jäljestä vallattomasti kuohuvan virran tavalla.

En kertaakaan tullut itseltäni kysyneeksi mitä kaikki tämä hälinä merkitsi, ja hetken kuluttua — ehkäpä runsas tunti sen jälkeen — tuntui minusta kuin olisin kulkenut unessa, kuin olisi ruumiini harhaillut Lontoon West Endin kaduilla, mutta sieluni aivan jossain muualla.

Niinpä kerran astuessani sivu Kansallisgallerian ja kuullessani Martinin nimeä mainittavan, olin mielestäni jälleen Glen Raassa, kutsuen Martinia nimeltä.

Ja taas, tuiman äänen sanottua: "Siirtykää eteenpäin, olkaa hyvä", seurasin jalkamiesten virtaa alas pitkin Piccadillyä ja näin "yleisten naisten" — pääasiallisesti ranskalaisten ja belgialaisten — joukottain mittailevan katua, ja kuulin miesten sutkaisevan kevytmielisiä sanoja heille ohikulkiessaan, ja tulin ajatelleeksi määkivää lammasta ja haukkuvaa koiraa.

Mutta noin keskiyön seutuvilla kääntyessäni Oxford Streetiltä Regent Streetille tuntui sieluni palaavan harhailuiltaan ja minä aloin nähdä ja kuulla selvästi ja terävästi.

Liike kaduilla oli silloin jo nopeasti hupenemassa, kadut olivat käyneet pimeämmiksi, kahviloita suljettiin, paperossia polttavia miehiä ja naisia tulvaili ulos ravintoloista, ajaen tiehensä autoissa. Lontoon päivä oli taas muuttumassa yöksi.

Ihmiset puhuttelivat minua. En vastannut. Kerran joku vanhanpuoleinen nainen sanoi minulle jotain, johon minä vastasin "Ei, ei", Toisen kerran puhutteli minua ulkomaalaiselta näyttävä mies, mutta minä pyyhkäisin ohitse vastaamatta. Sitten tuli rivi suuräänisiä nuoria miehiä astuen käsi kädessä leveällä katuvierustalla ja minut nähdessään he piirittivät minut huutaen:

"Tässä olemme, kultaseni. Antakaapa meille suukkonen!"

Mutta vihaisin sanoin ja elein minä pakotin heidät jättämään minut rauhaan, jolloin muuan ohi tipsuttava ulkomaalainen nainen virkahti pilkallisesti:

"Mitähän varten tuo oikein täällä kuljeskelee?"

Lopulta tapasin itseni seisomasta jonkinlaisen loggian alla Piccadilly Circuksessa, joka nyt oli puolittain pimeä, teattereita ja varieteita kun jo oli suljettu.

Nyt oli enää vain harvoja ihmisiä näkyvissä siellä, missä hetkinen sitten oli liikkunut taajoja ihmisjoukkoja. Poliisit astelivat joutilaina eteenpäin, ajurit ajoivat käyntijalkaa ja autot liikkuivat hiljakseen; mutta tuon tuostakin kulki ohitseni joitakin, nähtävästi klubeistaan kotiinpalaavia herrasmiehiä, jotka usein katsahtivat minuun ja joskus puhuttelivatkin eteenpäin astuessaan.

Silloin ulkomaalaisen naisen iva palasi mieleeni — mitä varten täällä kuljeskelin?

Tiesinhän sen, ja sittenkin oivalsin, etten ainoastaan ollut tekemättä mitä olin tullut tekemään, vaan päälle päätteeksi olin kieltäytynyt vastaanottamasta jokaista tarjottua tilaisuutta. Oli ikäänkuin perinnöllinen luotaantyöntämisvoima olisi ollut estämässä minua tahi jokin vahva, näkymätön käsivarsi siepannut minut pois.

Silloin — enkelikö ajatuksiani johti? — mieleeni muistui jälleen Martin ja ihana ja pyhä eromme Raa-linnassa.

"Tapahtuipa mitä hyvänsä jommallekummalle, yhteen me kuulumme ikuisesti", oli hän sanonut, ja minä olin vastannut "Ikuisesti."

Kammottavalta tuntui nyt sitä ajatella. Käsitin, että jos tekisin mitä olin tullut tekemään, niin kuolettaisin en vain Mary O'Neillin, vaan myöskin Martin Conradin.

Tätä ajatellessani minulle selvesi, että vaikka muitta mutkitta olin uskonut sanomalehtikertomukset Martinin kuolemasta, niin en siitä huolimatta ollut tähän asti koskaan pitänyt häntä kuolleena. Hän oli elänyt siitä alkaen kanssani elämäni joka hetkellä, tukien, kannattaen ja elähyttäen minua. Niinpä jos olisin uskonut hänen olevan elossa ja ollut aivan varma hänen palaamisestaan, niin en missään — en pienimmässäkään asiassa olisi toiminut ja menetellyt toisin kuin tähän asti.

Mutta nyt olin tappamaisillani Martin Conradin samoin kuin Mary O'Neillin rikkomalla liiton (joka oli yhtä pyhä kuin mikään sakramentti), jonka he olivat solmineet ajaksi ja iankaikkisuudeksi.

Voisinko sen tehdä? Ja vieläpä tällä kammottavalla tavalla? Ei ikinä! Ei ikinä! Ennemmin kuolen kadulle.

Muistan liikahtaneeni ikäänkuin Ilfordiin palatakseni (Jumala tietää miten), kun uljaitten ajatusteni harjalle taas sukelsi muisto kurjasta pienokaisestani. Poloinen, avuton pikku lapseni, joka ei ollut tehnyt mitään liittoa eikä lupausta. Hän kaipasi ravintoa ja raitista ilmaa ja päivänpaistetta, ja ellei hän sitä saisi — jos rahatonna palaisin hänen luokseen — niin hän olisi kuoleva.

Suloinen lemmikkini! Oma Isabelini, ainoa aarteeni! Martinin ja minun lapsi!

Tämä teki pikaisen lopun kaikesta epäröimisestä. Puraisin huuleni verille ja sanelin itselleni, että puhuttelisin ensimäistä miestä, joka sattuisi tulemaan.

"Niin, ihan ensimäistä, joka sattuu tulemaan", vakuuttelin.

Seisoin tällä hetkellä loggian pylvään alla melkein siihen nojaten ja kadulla vallitsevasta äänettömyydestä kuulin selvästi jyrkkäin, pontevain askelien tulevan minua kohti.

Se oli mies. Tullessaan lähelle minua hiljensi hän kulkuaan ja pysähtyi. Hän oli silloin aivan takanani. Kuulin hänen huohottavan hengityksensä. Tunsin, että hänen silmänsä olivat minuun kiinnitetyt. Vilahdukselta huomasin, että hänellä oli yllä pitkä ulsterikappa ja lakki, että hän oli nuori, pitkä, vartaloltaan voimakas, että hänen kasvonsa olivat päättävät, lujat, sileiksi ajellut ja että häntä ympäröi selittämätön tuoksu raitista ilmaa.

"Nyt, nyt!" ajattelin ja estääkseni itseäni juoksemasta tieheni käännyin nopeasti häntä kohti ja yritin puhua.

Mutta en puhunut mitään. En tietänyt mitä naisten on tapana sanoa miehille tällaisissa olosuhteissa. Tapasin itseni hurjasti vapisemasta ja ennenkuin minulle selvisi mitä oli tapahtumassa, puhkesin kyyneliin.

Sitten seurasi huumaava hetki, ristiriitaisten tunteiden myrsky.

Tunsin, että mies oli tarttunut kiinni minuun, että hänen vahvat kätensä kouristivat käsivarsiani ja että hän katseli minua kasvoihin. Kuulin hänen äänensä. Se tuli kuin unimaailmasta.

"Mary! Mary!"

Katsahdin häneen, mutta ennenkuin silmäni kykenivät lennättämään uutisen aivoihini, tiesin kuka hän oli — tiesin, tiesin, tiesin!

"Älä pelkää! Minä se olen!"

Silloin — Jumala tietää miksi — ponnistelin irti hänestä huutaen:

"Päästäkää minut!"

Mutta silloinkin kun riuhtaisin vastaan — koettaen paeta suurinta onneani — rukoilin kaikella voimallani, että nuo vahvat kädet pitelisivät minua hellittämättä, voittaisivat minut, lannistaisivat minut.

Niin kävi. Ja silloin päässäni tuntui jotain ratkeavan ja aivoissani kohisevan pauhinan läpi kuulin äänen jälleen puhuvan:

"Ajuri, sisar, nopeasti! Avaa ovi, O'Sullivan. Ei, jätä hänet minulle. Minä olen löytänyt hänet, kiitos Jumalan!"

Ja sitten yllätti minut sokaiseva pimeys ja kaikki haihtui mielestäni.

Mutta tuokion kuluttua (minusta se tuntui tuokiolta) muisti palasi takaisin suurena ilonvirtana. Vaikka en silmiäni avannut, tiesin olevani turvassa, tiesin että lapsi oli turvassa ja että kaikki oli hyvin. Ja ääni — tuo sama, rakastettu ääni — puhui jälleen:

"Mally! Oma Mallyni! Paljon kärsinyt lemmikki raukkani! Omani jälleen! Jumala siunatkoon häntä!"

Hän se oli, Martin, minun Martinini. Ja oi, Herrani Äiti, hän kantoi minua sylissään portaita ylös.