ENSIMÄINEN OSA (continued 2)

"Niinkö!" sanoi hän aivan toisella äänellä, ja silloin älysin, että syystä tai toisesta olin kohonnut hänen silmissään.

Hetken kuluttua hän kävi istumaan vuoteelleni ja kyseli kaikenlaista kodistani — oliko se suuri ja hyvin vanha, oliko siinä suuret kiviportaat ja suuret avonaiset tulisijat, leveät parvekkeet ja kauniit, merelle vievät puistotiet.

Olin niin ylen onnellinen huomatessani merkitseväni jotain Alman silmissä, että vastasin "on", "on", ajattelematta sen tarkemmin hänen kysymyksiänsä, ja kyyneleeni olivat jo kuivuneet, kun hän sanoi:

"Tunnen erään, joka ennen on asunut kodissasi, ja aion kertoa hänelle kaikki sinusta."

Vielä hetkisen hän istui ja pois lähtiessään hän kuiskasi:

"Ethän vain pannut pahaksi, että nauroin tänään puutarhassa. En tarkoittanut sillä mitään. Mutta jos joku tytöistä vielä nauraa sinulle, niin sano olevasi Alma Lierin ystävä, niin heti hän jättää sinut rauhaan."

Taisin tuskin uskoa korviani. Minulle oli äkkiä auennut uusi, suuri, loistava tulevaisuus ja olin hyvin onnellinen.

Silloin en tietänyt, että talo, josta Alma puhui, ei ollutkaan kotini, vaan Raa-linna. Silloin en tietänyt, että se henkilö, joka oli siellä asunut, oli hänen äitinsä, ja että tämä huolettoman ja upean nuoruutensa aikana oli ollut väleissä pahan lordi Raan kanssa, joka oli ruoskalla lyönyt isääni ja kironnut isoäidilleni.

En tietänyt mitään menneisyyden hämärään verhotuista tapauksista enkä siitä, mitä salaperäinen tulevaisuus oli tuova mukanaan. Sen vain tiesin, että Alma oli sanonut olevansa ystäväni ja luvannut ottaa minut hoivaansa. Ja ilomielin minä vaivuin uneen.

Neljästoista luku.

Alma piti sanansa, vaikkakin hänen suojeleva käytöksensä minua kohtaan ilmaantui tavalla, josta vain lapsen sydän saattoi täysin nauttia.

Hän nimitti minua Margaret Maryksi Pyhän Sydämen suojeluspyhimyksen mukaan, otti minut kanssaan kävelylle väliaikoina, ikäänkuin olisin ollut pieni lempivillakoira, ja mikä hauskinta kaikista — hän teki vuoteeni yhtymäpaikaksi, johon muutamat tytöt kokoontuivat iltamyöhällä kertomaan toisilleen juttuja, kun heidän luultiin jo olevan unen helmoissa.

Minä olin mielissäni näistä salaisista yhtymisistä, ja kun täysikuu Italian taivaan kirkkaasta syvyydestä kurkisti sisään ikkunasta yöpuvuissaan istuviin tyttöihin, jotka olivat ryhmittyneet vuoteelleni minun ympärilleni, tunsin itseni sangen tärkeäksi ja arvokkaaksi henkilöksi.

Alma tietenkin johti puhetta näissä kuiskaavissa kokouksissa. Toisinaan hän jutteli meille ajoretkistään Borghesen puutarhaan, missä hän näki kuninkaan ja kuningattaren, tai Campagnasta, missä hän oli nähnyt Rooman loistavimman aateliston, tahi Pinciosta, missä orkesteri soitti huvimajassa, rouvain ja neitosten istuessa vaunuissaan auringonpaisteessa ja sinitakkisten upseerien hymysuin tervehtiessä heitä.

Toisinaan hän kuvaili meille tulevaisuuttaan, jota hän ei suinkaan aikonut hiljaiselle elämälle ja hartaudelle pyhittää. Mustia pukuja hän ei milloinkaan enää pukisi ylleen, ja jos hän menisi naimisiin (mikä oli epävarmaa), ei hän miehekseen huolisi amerikkalaista, vaan ranskalaisen, sillä Ranskassa on "vanhoja sukuja" ja "ylimysverta". Kelpaisi nyt kyllä englantilainenkin, jos hän vain olisi ylähuoneen jäsen, jolloin hän, Alma, saisi olla mukana kaikissa kilpa-ajoissa ja kruunauksissa ja juoda teetä Carltonissa.

Ja toisinaan hän jutteli meille kertomuksia romaaneista, joita eräs hänen lahjomansa pesijätär toi hänelle luostariin — kertomuksia nuorista naisista ja heidän rakastajistaan, suudelmista ja hyväilyistä, jolloin suurempia tyttöjä, jotka jo hämärästi aavistivat vielä tutkimattomia sukupuolisalaisuuksia, nauratti ja pöyristytti, ja silloin Alman oli tapana sanoa:

"Mutta hiljaa, tytöt! Margaret Mary kauhistuu."

Välistä tätä supattamista keskeytti Mildredin ääni makuuhuoneen perältä, kun hän nosti päänsä tyynyltä sanoen:

"Alma Lier, hävetä sinun pitäisi — kun pidät ilkeillä jutuillasi valveilla tuota lasta, jonka pitäisi nukkua."

"Halloo, Mildred äiti, sinäkö se olet?" oli Alman tapana vastata, ja silloin tytöt nauroivat ja Mildredin arveltiin aika tavalla nolostuvan.

Eräänä iltana kuultiin sisar Angelan askeleet portailla, ja silloin tytöt kiireesti hajaantuivat vuoteisiinsa, missä he ikänsä ja sukupuolensa ketterää vaistoa noudattaen olivat lepäävinään raskaassa unessa, kun sisar astui huoneeseen. Mutta sisar Angela ei antanut petkuttaa itseään, vaan kulkien vuoteitten ohi, hän sanoi vihastuneena:

"Alma Lier, jos tämä tapahtuu vielä kerran, niin käännyn arvoisan äidin puoleen ja kerron hänelle kaikki metkusi."

Vaikka olin pieni, huomasin, että Alman ja sisar Angelan välillä oli olemassa salaista kaunaa, joka ennen pitkää oli puhkeava ilmivihollisuudeksi, mutta minä puolestani, yhä ylpeänä Alman suosiosta, olin täydelleen onnellinen ja tunsin pistosta sydämessäni vain silloin kun Mildredin paheksuva katse minua seurasi.

Näin vierivät viikot eteenpäin, kunnes oltiin lähellä joulua, ja tytöt, joiden oli lupa lähteä kotiin ennen pyhiä, alkoivat laskea päiviä. Niin minäkin, ja milloin joku puhui veljestään, ajattelin minä Martin Conradia, vaikka hänen uskollinen pikku muotonsa häipyi yhä enemmän muististani, ja milloin joku mainitsi vanhempiaan, ajattelin äitiäni, jota kohtaan rakkauteni oli yhtä vahva kuin ennen.

Mutta viikkoa ennen poislähtöaikaa haetutti arvoisa äiti minut tykönsä, ja raskain mielin astuin hänen huoneeseensa tietäen jo ennakolta, mitä oli tulossa.

"Tällä kertaa et pääse kotiin lupa-ajaksi, lapseni. Sinun on oltava täällä, ja sisar Angela jää pitämään huolta sinusta."

Hän oli saanut kirjeen isä Danilta, missä sanottiin että äiti oli yhä sairas, ja senvuoksi ynnä muittenkin seikkain takia arveltiin parhaimmaksi etten palaisi kotiin jouluksi.

Minullekin oli isä Dan kirjoittanut kirjeen, joka alkoi sanoilla "Rakas tyttäreni Jeesuksessa" ja päättyi "Sinun Kristuksessa". Siinä sanottiin, ettei hän ollut voinut parhaimmallakaan tahdolla pitää lupaustansa; isäni oli paljon poissa kotoa nykyisin, ja Bridget tätini oli entistä sisukkaampi, niin että minulla luultavasti olisi hauskempi luostarissa.

Se oli katkera isku minulle, vaikka katkerinta siinä oli pelkoni, että muut tytöt luulisivat omaisteni hyljeksivän minua, kun eivät huolineet minua kotiin.

Mutta tytöt olivat niin innoissaan omista hankkeistaan, etteivät joutuneet välittämään paljoa minusta, ei lähtöhetkenäkään, kun touhua ja iloa oli kaikkialla ja matka-arkkuja kannettiin portaita alas ja jokainen suuteli jokaista toivotellen "onnellista joulua" ja kaikki ryntäsivät tiehensä kuin hullut jättäen minut yksin portaille seisomaan. Eipä edes Almallakaan noustessaan vaunuihin, joissa lihava turkiksiin verhottu nainen istui häntä odottamassa, ollut muuta sanomista kuin:

"Hyvästi, hyvästi, Margaret Mary! Pidä huolta sisar Angelasta."

Seuraavana päivänä arvoisa äiti läksi Nemissä olevaan pieneen huvilaansa. Muut nunnat sekä noviisit matkustivat maalle ystäväinsä luo, ja niin sisar Angela ja minä olimme yksinämme suuressa, tyhjässä, kajahtelevassa luostarissa, seuranamme vain kaksi vanhanpuoleista maallikkosisarta, jotka pitivät huolta keittämisestä ja siistimisestä, sekä luostarin kappalainen, joka asui yksikseen pienessä valkeassa koppikammion tapaisessa majassa puutarhan perimäisessä sopukassa.

Me muutimme asumaan talon etuosassa olevaan huoneeseen, josta oli näköala kaupungille ja vilkasliikkeiselle piazzalle, eikä aikaakaan kun jo vietimme monta hauskaa hetkeä yhdessä.

Joulun edellisinä päivinä kävimme aamupuolella kirkoissa ja basilikoissa katselemassa pieniä valaistuja kuvaelmia Jeesuksen syntymisestä, joissa nähtiin Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi tallissa oljilla makaamassa. Iltapuolet vietimme kotona puutarhassa, missä kappalainen mustassa sottanassaan ja berrettassaan istui aina vanhan puun alla rukouskirjaansa lukemassa.

Hänen nimensä oli isä Giovanni ja hän oli pitkä, kalpea- ja kaitakasvoinen nuori mies, ja kun sisar Angela ensimäisen kerran vei minut hänen luokseen, sanoi hän:

"Tässä on meidän Margaret Marymme."

Silloin kappalaisen surumielisille kasvoille välähti lämmin päivänpaiste ja hän silitteli päätäni ja lähetti minut hyppynuorallani hyppimään, ja sitä tehdessäni hän ja sisar Angela istuivat ensin yhdessä puun alla ja astelivat sitten edestakaisin muurin viereisellä lehtokujalla, kunnes saapuivat isä Giovannin majan luo, ja siellä sisar Angela kurotti kaulaansa avoimen oven ääressä ikäänkuin haluten astua sisään ja muutella ja järjestellä esineitä hauskemmannäköisiksi.

Joulupäivänä me saimme rusinakakkua juhlan kunniaksi, ja sisar Angela pyysi isä Giovannia juomaan kanssamme teetä, ja hän tuli ja oli oikein hilpeällä mielellä. Sisar Angela, joka oli myöskin iloisella päällä, antoi minulle merkin ottaa mistelin oksan erään taulun takaa, ja minä pitelin sitä isä Giovannin pään päällä ja suutelin häntä takaapäin. Silloin hän sieppasi minut syliinsä ja suuteli minua takaisin, ja meille alkoi kova ajo pöytien ja tuolien välitse.

Mutta kirkossa alettiin soittaa Ave Mariaa, ja isä Giovannin oli lähdettävä (luostarimme säännöt sen vaativat). Ennen lähtöään hän uudelleen suuteli minua ja minä sanoin:

"Miksette suutele myös sisar Angelaa?"

Ja silloin he vain silmäilivät toisiansa ja nauroivat, mutta samassa isä Giovanni suuteli sisar Angelan kättä, ja tämä läksi saattamaan häntä puutarhaan.

Sisar Angela palasi takaisin säteilevin silmin ja punoittavin poskin ja sinä iltana riisuessaan päästään mustat siteensä levolle mennessään, hän seisoi peilin ääressä kietoen kauniit, vaaleat hiuksensa sormiensa ympäri ja sovittaen ne sievissä kiemuroissa päälaelleen, niin että hän muistutti niitä naisia, joiden näimme kaduilla liikkuvan.

Kaksi päivää myöhemmin hän käski minun panna aikaisin maata, sillä isä Giovanni ei ollut terve, ja hänen oli mentävä häntä tervehtimään.

Hän läksi ja minä panin maata, mutta nukkua en voinut, ja valvoessani sisar Angelaa odotellen kuuntelin, kuinka jotkut miehet piazzan poikki kulkiessaan lauloivat värähtelevin äänin mandoliineilla ja kitaroilla säestäen lemmenlauluja — tiesin ne niiksi, sillä olin alkanut jo ymmärtää italiankieltä.

Oli jo myöhä, kun sisar Angela palasi, ja silloin hän hengitti raskaasti kuin olisi juossut. Kysyin, oliko isä Giovannin tila huonontunut, ja hän vastasi hänen olevan paranemassa, mutta kielsi minua puhumasta mitään siitä. Mutta hän ei voinut levätä ja viimein hän sanoi:

"Emmekö unohtaneet lukea rukouksemme, Mary?"

Niin minä nousin jälleen ylös, ja sisar Angela luki yhden rukouskirjamme ihania rukouksia, ja lausuessaan sanat:

"Oi kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi kaikille syntisille, jotka syntejänsä katuvat", katkesi hänen äänensä nyyhkytyksiin.

Luulin, että hän oli sairas, mutta hän väitti vain hiukan vilustuneensa kulkiessaan puutarhassa ja kehoitti minua nukkumaan kiltin tytön tavoin ja olemaan häntä ajattelematta.

Mutta keskellä yötä heräsin ja kuulin sisar Angelan itkevän.

Viidestoista luku.

Tytöistä oli suurin osa alakuloisia kouluun palatessaan, mutta Alma oli loistavalla tuulella, ja lukukauden ensimäisenä iltana hän hiipi minun vuoteeseeni ja alkoi kysellä, mitä olimme tehneet loma-aikana.

"Ette kai mitään, arvaan."

Minä vastasin, että olimme tehneet kaikenlaista ja pitäneet hyvin hauskaa.

"Hauskaa! Tässä synkässä luostarissa? Sinä ja sisar Angela kahden?"

Minä sanoin, että oli täällä kaksi maallikkosisartakin — ja sitäpaitsi isä Giovanni.

"Isä Giovanni, tuo totinen vanha luuranko?"

Minä sanoin, ettei hän ollut aina totinen ja että hän joulupäivänä joi teetä kanssamme ja suuteli minua mistelin alla.

"Suuteli sinua mistelin alla!" toisti Alma ja sitten hän kuiskasi innokkaasti:

"Eihän hän vain suudellut sisar Angelaa, eihän?"

Olin luultavasti mielissäni hänen kiihkeästä uteliaisuudestaan ja siksipä irrotin kieleni siteet ja vastasin:

"Suuteli hän ainakin hänen kättään."

"Suuteli hänen kättään? No jopa!… Sisar Angela oli tietenkin hyvin suutuksissaan… eikö ollut."

Vastasin ettei, ja yksinkertaisuudessani tahdoin todistaa väitteeni todeksi kertomalla, että sisar Angela oli mennyt saattamaan isä Giovannia pihalle saakka ja että kun tämä oli sairas, hän oli hoitanut häntä.

"Hoiti häntä? Isä Giovannin omassa majassa, tarkoitat?"

"Niin, ja vieläpä yöllä, ja hän oli siellä, kunnes isä Giovanni oli parempi, ja vilustui takaisin tullessaan."

"No, onkos kuultu kummempaa!" huudahti Alma ja muistan olleeni hyvin tyytyväinen itseeni tämän keskustelun aikana, sillä huoneeseen tulvivassa kuutamossa saatoin nähdä Alman silmäin säihkyvän.

Seuraavana iltana vuodekeskustelumme alkoivat uudelleen. Alma jutteli meille loma-ajastaan, jonka hän oli viettänyt St. Moritzissa syvän lumen ja jäiden keskellä, luistellen, mäkeä laskien ja ennen kaikkea hajasäärin ratsastaen ja vetäen suksilla olevaa miestä jäljestänsä.

"Kyllä oli hauskaa", sanoi hän. Ja hauskinta oli ollut iltasin, kun tanssittiin ja pidettiin pukutanssiaisia, joissa oli hienoja ihmisiä Europan kaikista maista ja miehiä, jotka tiesivät miten kohdella tyttöjä, jos sattuivat olemaan kauniita ja perijättäriä.

Alma oli puhellut niin innokkaasti ja tytöt olivat kuunnelleet niin hartaasti, ettei kukaan ollut huomannut sisar Angelan palanneen huoneeseen, ennenkuin hän astui luoksemme sanoen:

"Alma Lier, minua hävettää sinun puolestasi. Mene takaisin omaan sänkyysi, neitiseni, ja heti paikalla."

Muut tytöt ryömivät paikoilleen, ja minä kätkin puoleksi kasvoni sänkyvaatteisiin, mutta Alma asettui seisomaan sisar Angelan eteen ja tokaisi vastaan:

"Menkää itse sänkyynne, älkääkä puhutelko minua tuolla tapaa tai saatte maksaa pöyhkeytenne."

"Maksaa? Pöyhkeyteni? Sinä julkea olento, sinä tärvelet koko koulun ja olet sille vain häpeäksi. Minä olen jo kerran uhannut kertoa arvoisalle äidille, minkälainen olet, ja nyt minua täydellä todella haluttaa se tehdä."

"Tehdä se. Saadaanpa nähdä uskallatteko. Tehkää se tänä iltana, niin huomenaamuna minä teen jotain."

"Mitä sinä muka teet, sinä hävytön letukka?" sanoi sisar Angela, mutta näin hänen huultensa vavahtavan.

"Yhdentekevää mitä. Vaikka olenkin letukka, en ole tekopyhä, ja kuka koulun tärvelee ja tuottaa sille häpeätä, sen jätän arvoisan äidin ratkaistavaksi."

Vaikka oli puolipimeä, saatoin nähdä, että sisar Angela oli kalmankalpea. Seurasi lyhyt äänettömyys, ja minusta näytti, että hän vilkaisi minua kohti, ja sitten hän läksi makuuhuoneesta mutisten mennessään jotain, jota en voinut kuulla.

Hän palasi vasta myöhällä, jolloin hän vetäytyi omaan osastoonsa, ja minä näin hänen kauan aikaa istuvan siellä maata panematta. Sydämeni tykytti lujasti, sillä tunsin epäselvästi, että olin osaksi syypää siihen mitä oli tapahtunut, mutta hetken kuluttua vaivuin uneen enkä muista muuta kuin että heräsin yöllä siihen, että joku suuteli minua unissani.

Se oli sisar Angela ja hän oli juuri menossa pois, mutta minä kutsuin hänet takaisin, ja hän polvistui vuoteeni viereen kuiskaten:

"Hiljaa! Minä tiedän, mitä on tapahtunut, mutta en ole suuttunut sinuun siitä."

Huomasin että hänellä oli yllään päällysvaippansa ja että hän hengitti kiivaasti samoin kuin sinä yönä, jolloin hän tuli kappalaisen luota, ja kysyessäni aikoiko hän mennä jonnekin, vastasi hän myöntävästi ja neuvoi minua aina ajattelemaan hyvää hänestä, vaikkakin kuulisin toisten soimaavan häntä.

"Mutta te olette niin hyvä…"

"En, en ole hyvä. Minä olen hyvin paha. Minun ei olisi koskaan pitänyt ruveta nunnaksi, mutta olen hyvilläni, että olen pelkkä noviisi enkä ole vielä tehnyt lupausta."

Sitten hän käski minun nukkua ja suuteli minua jälleen, ja luulin hänen alkavan itkeä, mutta samassa hän nousikin kiireesti ylös ja poistui huoneesta.

Seuraavana aamuna herätyskellon soitua, kun olin täysin vironnut unestani, huomasin neljä, viisi nunnaa seisovan makuuhuoneen ovella juttelemassa jostain yöllisestä tapahtumasta — sisar Angela oli karannut!

Puoli tuntia myöhemmin, kun tytöt tämän tärisyttävän uutisen kuohuttamina tulvailivat rukoussaliin, tapasivat he nunnat kovasti kiihtyneinä vielä vakavamman tapahtuman johdosta — isä Giovanni oli myöskin kadonnut!

Luostarikoulu on kuin näkinkenkä lahdenpoukaman rannalla; aina sitä huuhtoo sen pienen meren maininki, jonka suojassa se elää, ja puolipäivän aikana uteliaisuudesta palavat tytöt luulivat tietävänsä kaikki, mitä oli tapahtunut — kuinka isä Giovannin ja sisar Angelan oli nähty neljän seutuvilla tulevan ulos pienestä portista, joka vei puutarhasta kadulle, kuinka he seitsemän ajoissa olivat tulleet erääseen Corson vaatetusliikkeeseen, pappina ja nunnana ja sitten toisesta ovesta poistuneet tavallisina kansalaisina, kuinka he kahdeksan ajoissa olivat ensimäisessä junassa lähteneet Civita Vecchiaan, johon saapuivat niin ajoissa että ennättivät kello kymmenen lähtevään laivaan ja kuinka he nyt olivat matkalla Englantiin.

Kiiluvin silmin tytöt näitä juttuja kuiskailivat kappalaisen aution majan ääressä, ja Alma nojasi seinää vasten jalkaterät ristissä salaperäisesti hymähtäen ikäänkuin sanoen: "Enkö sitä sanonut?"

Minä puolestani olin perin murheellinen ja aivan varma siitä, että olin yksin syypää sisar Angelan onnettomuuteen. Istuin puutarhan keskessä olevan puun alla, kun Alma astui luokseni tavallisen tyttöseurueensa saattamana.

"Mikäs nyt?" sanoi hän. "Margaret Mary itkemässä. Suree sisar Angelan puolesta, niinkö? Älä toki, pikku hupakko, ei sinun tarvitse hänen tähtensä itkeä. Hän nauttii nyt osastaan elämässä, niin tekee."

Ja tällöin tytöt nauroivat, ja heitä pöyristytti kuten Alman kertoessa heille rakkausjuttuja, mutta juuri samalla hetkellä ankaran näköinen nunna (hän oli noviisien äiti) tuli luoksemme ja sanoi:

"Alma Lier, arvoisa äiti tahtoo puhutella sinua."

"Minua?" sanoi Alma hämmästyneenä, mutta siinä samassa hän jo hilpeänä läksi menemään.

Kului tunteja, mutta Alma ei palannut, eikä tapahtunut mitään ennenkuin iltapuolikävelyn aikana, jolloin noviisien äiti näyttäytyi uudelleen ja tarttuen käteeni sanoi:

"Tule kanssani, lapseni."

Tiesin aivan hyvin, minne olimme menossa, ja huuleni vavahtelivat, kun astuimme arvoisan äidin huoneeseen, sillä Alma istui siellä uunin vieressä ja hänen vieressään se lihava turkiksiin verhottu nainen, jonka olin nähnyt vaunuissa loma-ajan alkaessa.

"Älä pelkää", sanoi arvoisa äiti ja vetäen minut luokseen hän käski minun kertoa, mitä olin Almalle puhunut sisar Angelasta.

Minä toistin keskustelumme niin tarkkaan kuin saatoin muistaa sen, ja tuontuostakin Alma nyökähytti päätänsä ikäänkuin myöntymyksen merkiksi, mutta arvoisan äidin kasvot synkkenivät joka sanalta, ja nähdessäni sen sanoin:

"Mutta jos sisar Angela teki jotain pahaa, olen varma siitä, että hän oli hyvin pahoillaan, sillä kun hän tuli takaisin, niin hän luki rukouksensa, ja kun hän sanoi 'Kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi kaikille syntisille…'"

"Niin kyllä, niin kyllä, nyt saat mennä", sanoi arvoisa äiti, ja sitten hän työnsi minut takaisin noviisien äidille käskien häntä kieltämään minua puhumasta mitään toisille tytöille.

Alma ei näyttäytynyt päivällisillä eikä iltapuolellakaan, kun olimme puutarhassa leikkimässä, ei kappelissa (missä uusi kappalainen luki vesper-rukoukset) eikä kello yhdeksänkään, kun panimme maata.

Mutta seuraavana aamuna, noviisien äidin lähdettyä makuusalista, hän tupsahti huoneeseen huudahtaen:

"Minä lähden pois tästä tyhmästä, vanhasta luostarista, tytöt. Vaunut odottavat ulkopuolella, ja minä olen vain tullut tavaroitani ottamaan."

Ei kukaan puhunut mitään, ja sillävälin kun hän sulloi harjansa ja kampansa yöpukuunsa, hän laski leikkiä sisar Angelasta ja isä Giovannista, ja sitten Mildred Bankesista, "arvoisasta Mildred äidistä", vakuuttaen että hänenkin vuoronsa oli pian tuleva.

Sitten hän kohotti patjaansa ja ottaen romaanin sen alta hän heitti sen minun vuoteelleni sanoen:

"Margaret Mary saa nyt olla kertojanne. Hyvästi, hyvästi, tytöt!"

Ei kukaan nauranut. Ensi kertaa jäi Alman hilpeys vaikuttamatta, ja rukoussaliin mennessämme kuljimme hiljaisin, vakavin askelin.

Siellä olivat kaikki nunnat rukousnauhoineen ja risteilleen ja näyttivät niin rauhallisilta, kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta tytöt ajattelivat Almaa, ja kun rukousta seuraavan viiden minuutin äänettömyyden aikana kuulimme vaunujen pyöräin lähtevän liikkeelle ulkopuolella, tiesimme mitä oli tapahtunut — Alma oli mennyt.

Nousimme messuun lähteäksemme, kun arvoisa äiti sanoi:

"Lapset, minulla on sananen teille lausuttavana. Te tiedätte kaikki, että yksi noviiseistamme on jättänyt meidät. Tiedätte myös, että yksi oppilaistamme on juuri mennyt pois täältä. Toivomukseni on, että unohdatte heidät molemmat, ja minä katson sen tottelemattomuuden osoitukseksi, jos joku luostarin tytöistä milloinkaan mainitsee heidän nimiänsä."

Kaiken päivää olin syvän surun vallassa, ja illan tullessa, kun en vuoteessanikaan saanut rauhaa, minä kun syytin itseäni siitä, että ajattelemattomuudellani olin nyt Almankin kadottanut, laski joku käsivartensa kaulalleni pimeässä kuiskaten:

"Mary O'Neill, oletko valveilla?"

Se oli Mildred, ja vastattuani nyyhkytyksellä, hän sanoi:

"Sinun ei pidä itkeä Alma Lierin tähden. Hän ei ollut ystäväsi. Ja sinulle oli parasta mitä saattoi tapahtua, että hänet ajettiin luostarista pois."

Kuudestoista luku.

Lapsi elää hetkestä toiseen, ja melkein samalla hetkellä kun sydämeni oli raskas molempain ystävieni kadottamisesta, se sai virkistystä toiselta taholta.

Melkein heti sisar Angelan ja Alma Lierin lähdettyä kokoonnuimme kaikki lauluharjoitukseen kiitosjumalanpalvelusta varten. Näitä pääharjoituksia pidettiin kerran viikossa ja niissä olivat läsnä tytöt, noviisit, nunnat, arvoisa äiti ja paavin kuorosta muuan maestro, lyhyt, lihava mies, joka kävi puettuna mustaan sottanaan ja lyhyeen, pitsiseen reunakaulukseen.

Kiitosjumalanpalvelus oli ainoa kirkkomme jumalanpalvelus, joka oli minulle tuttu, sillä äitini piti siitä eniten, hän kun saattoi harjoittaa sitä yksinäänkin sairashuoneensa yksinäisyydessä, mutta luostarissa käytetty muoto erosi siitä, mihin minä olin tottunut, enkä osannut laulaa edes Tantum ergoa enkä O Salutaris Hostiaa.

Tässä tilaisuudessa laulettiin ylimääräisesti muuan litania, jonka olin kuullut ennen, ja sitten seurasi kiitosvirsi Pyhälle Neitsyelle. Se oli minulla hyvässä muistissa. Äitini oli itse laulanut sen minulle ja opettanut minuakin laulamaan. Niinpä minä, maestron heiluttaessa pientä norsunluista sauvaansa ja alkaessa laulun alttoäänellään —

"Ave maris stella, Dei Mater alma —"

yhdyin siihen, mutta lauloin englantilaisilla sanoilla, enkä latinaisilla.

Soitannon vaikutus muistojen maailmaan on voimakkaampi kuin mikään muu, ja hetken kuluttua olin unohtanut olevani Rooman koulussa, olin mielestäni äitini huoneessa Ellanissa seisoen hänen pianonsa ääressä ja laulaen hänen soittaessaan. Annoin luullakseni pienen ääneni vapaasti kaikua, kuten oli tapana kotona, sillä muistamatta missä olin, lauloin jo säettä:

'Neitsyt pyhä, puhdas, turvaasi meit' ota' —

kun äkkiä huomasin laulavani aivan yksin, toiset lapset ympärilläni olivat vaienneet ja maestron sauvakin lepäsi alhaalla. Sitten näin, että kaikki olivat kiinnittäneet katseensa minuun, ja peräti hämmentyneenä keskeytin lauluni, sillä ääneni katkesi ja sammui kuulumattomaksi.

"Jatka, pieni enkeli", sanoi maestro, mutta minä vapisin koko ruumiiltani enkä saanut ääntä huuliltani.

Mutta arvoisa äiti sanoi: "Antaa Mary O'Neillin tästälähtein laulaa kiitosvirsi kirkossa."

Niin pian kuin olin voittanut arkuuteni laulaa tyttöjen läsnäollessa, lauloin aina yksinäni joka värsyn alkusäkeen, ja muistan kuulleeni sanottavan, että seurakunta sunnuntai-iltapuolisin tuli aina suuremmaksi, kunnes kirkko parin viikon kuluttua oli tungokseen asti täynnä väkeä.

Muistan että kauniisiin vaatteisiin puetut naiset tungeskelivat pronssisen suojusristikon edessä, joka erotti meidät yleisöstä, ja kuulin heidän kuiskaavan toisilleen: "Kuka se on? Tuo pikkuinen suurisilmäinen, jolla on vihreä vyönauha!" "Jumala siunatkoon häntä." Ja se ilahutti lapsellista turhamaisuuttani.

Ja aikaa voittaen minä kotiuduin niin täydelleen luostarielämään ja nautin niin suuresti kirkkojumalanpalveluksista, että itse kotikin alkoi hälvetä mielestäni, ja kun lupa-aika koitti ja minua jonkun tekosyyn nojalla kiellettiin kotiin tulemasta, väheni pettymyksen aikaansaama suru yhä enemmän, kunnes se tykkänään hävisi.

Minä, jos mikään lapsi, rakastin äitiäni, ja toisinaan nuhtelin itseäni siitä että saattoi mennä kokonaisia päiviä, jolloin en ollenkaan muistanut häntä ajatella. Niin oli laita aina silloin kun isä Danilta tuli kirje, missä hän kertoi, että äidin terveydentila oli entistä huonompi, ja että hänen elonkipinäänsä oli varottava ja hellävaroen hoidettava, ettei se tykkänään sammuisi.

Mutta näiden sanomain vaikutelma haihtui tyhjiin, kun äiti itse kirjoitti ja kehoitti minua olemaan iloinen ja tyytyväinen kuten hän itsekin oli, sillä joskin nyt olimme erossa, niin hän tiesi sen ajan pian valkenevan, jolloin pääsisimme yhteen.

Ymmärtämättä näiden sanain syvempää merkitystä, minä en ollut vastahakoinen työntämään syrjään koti-ikävääni, kunnes se vähitellen häipyi häipymistään.

Näin kului puoli kolmatta vuotta Roomassa, kunnes elämäni tasaista kulkua katkaisi tapaus, joka pyyhkäisi kaikki muut seikat mielestäni.

Oltiin pyhässä pääsiäisviikossa, Pyhän Sydämen kaikkein hartaimpien hartaustoimitusten ajassa, ja luostarimme vavahteli hengellisten velvollisuuksiensa iloissa. Minun ajatukseni olivat yksinomaan keskittyneet niihin valmistuksiin, joita tehtiin ensimäistä Herranehtoolliselle-käymistäni varten. Sen oli määrä tapahtua pääsiäispäivän aamuna, jolloin minun oli toisten tyttöjen kera valkoisiin puettuna astuttava juhlakulussa kirkkoon Pyhän Neitsyen kullatun kuvan jäljessä laulaen: "Ave maris stella". Kirkossa oli jonkun kardinaalin pantava pyhä rippileipä huulillemme muiden lasten isäin ja äitien läsnäollessa, ja meidän oli ensimäistä kertaa tunnettava Herramme yhteyteen joutumisen ilo. Mutta minun ei ollut sallittu sitä maistaa. Pyhän keskiviikon aamuna isku minua kohtasi. Italian aamukoitteen heleässä hämärässä tuli noviisien äiti vuoteeni luo sanoen:

"Sinun on mentävä niin pian kuin mahdollista arvoisan äidin luo, lapseni."

Hänen tavallisesti ankara äänensä oli niin lempeä, että tiesin jotain tapahtuneen, ja kun olin tullut alakertaan, tiesin jo, ennenkuin arvoisa äiti oli avannut suunsa, mitä oli tulossa.

"Mary", virkkoi hän, "minulla on ikävää sinulle kerrottavana — äitisi on sairas."

Kuuntelin hievahtamatta, peläten jatkoa. "Hän on hyvin sairas — oikein vakavasti sairas, ja hän toivoo saada tavata sinua. Sinun on niinmuodoin heti paikalla lähdettävä kotiin."

Kyyneleet herahtivat silmiini, ja arvoisa äiti veti minut luokseen ja laski pääni rinnalleen ja lohdutteli minua sanoen, että äitini oli elänyt hyvän kristityn elämää ja saattoi vahvasti luottaa Pyhän Vapahtajamme lunastavaan vereen. Mutta minusta tuntui, että hän tiesi jonkin verran asemastani kodissa, sillä hän sanoi, että minun oli palattava takaisin hänen luokseen, vaikka mitä tapahtuisi.

"Sano isällesi, että sinä tahdot palata takaisin tänne", sanoi hän, ja sitten hän selitti minulle, millä tavalla matkani oli järjestetty.

Minun oli matkustettava yksin Pariisin pikajunassa, joka lähti Roomasta kello kuusi samana iltana. Noviisien äiti oli saattava minut makuuvaunuun ja toimittava niin, että minusta pidettiin hyvää huolta matkalla aina Calais'hen asti, missä isä Donovanin oli oltava junaa vastassa ja vietävä minut kotiin.

Muistan itkeneeni paljon, mutta luostarissa olivat kaikki osanottavaisia, ja kun väliajalla vapaaehtoisesti palasin tyttöjen luo, valtasi minut — avuton, ymmärtämätön raukka kun olin — sellainen kaamea arvokkaisuuden tunne, joka huomataan kaikissa lapsissa Kuoleman enkelin räpytellessä siipiään heidän läheisyydessään — ja minä tunsin suruni kohottavan minut yläpuolelle ympäristöäni.

Kello viisi luostarin omnibus ilmaantui oven eteen, ja minä kävin istumaan vastapäätä noviisien äitiä, kun Mildred Bankes tuli hengästyneenä juosten portaita alas ja ilmoitti saaneensa arvoisalta äidiltä luvan saattaa minua asemalle.

Puoli tuntia myöhemmin Mildred ja minä istuimme makuuvaunuosastossa noviisien äidin puhutellessa junankuljettajaa asemasillalla.

Mildredillä oli vedet silmissä ja hän kertoi pian jättävänsä luostarin ja olevansa poissa jo silloin, kun minä palaisin kotoa. Hän oli köyhä ja orpo, ja jos hän saisi seurata tahtoansa, niin hän rupeaisi nunnaksi. Joka tapauksessa olivat olosuhteemme elämässä niin erilaiset ja meidän kummankin tie kulki niin eri suuntaan, että luultavasti emme enää tapaisi toisiamme, mutta jos…

Ennenkuin hän pääsi loppuun, soi asemakello, ja hetkistä myöhemmin juna liukui pois asemalta.

Silloin minä ensimäisen kerran aloin käsittää sen iskun painavuutta, joka oli kohdannut minua. Minä istuin yksinäni suuressa osastossani, me kiisimme Campagnan läpi, taivas liekehti auringonlaskun loistossa, mutta minusta näytti koko maailma olevan pelkkää pimeyttä.

Seitsemästoista luku.

Pitkänäperjantaina varhain aamulla minä saavuin Calais'hen. Oli usvainen, härmäinen aamu ja paksu sumu peitti Kanaalin.

Jo ennenkuin juna kunnolleen pysähtyikään, näin isä Danin seisovan asemasillalla nutunkaulus pystyssä. Huomasin hänen olevan hyvin liikutetun minut nähdessään, mutta hän teki voitavansa malttaakseen mielensä.

"Ei pidä tuskailla, lapseni, ei pidä tuskailla", sanoi hän. "Kyllä kaikki vielä hyväksi muut… Mutta sinäpä olet terveennäköinen. Entä mitenkä pitkäksi olet tullut! Ja kuinka iloiseksi äiti raukkasi tulee nähdessään sinut!"

Yritin kysäistä miten hänen laitansa oli. "Onko hän…?"

"On, Jumalan kiitos, hän on elossa, ja niin kauan kuin on eloa, on toivoa."

Me matkustimme suoraan pysähtymättä ja saavuimme Blackwateriin seitsemän seutuvilla samana iltana. Sieltä jatkoimme matkaa junassa, sillä Ellaniin oli nyt rakennettu rautatie, ja viehkeiden laaksojen poikki, joissa ennen vihannoi vihreä ruohikko, ja fuksiain punaamain niittymaiden läpi kulki nyt pitkä uurto käännettyä maata.

Kylämme asemalla odottivat isäni vaunut meitä, ja vieras palvelija kohotti hartioitaan vastaukseksi isä Danin kuiskaavaan kysymykseen, ja siitä päätin äidin tilan olevan entisellään.

Me saavuimme kotiin hämärissä juuri samalla hetkellä kun joku sytytti kujatien varrella olevat uudet sähkölamput. Minä muistin sen tienkäänteen, mistä talomme ensiksi tuli näkyviin, ja katselin ikkunaan, josta olin nähnyt viimeisen vilahduksen äidistäni. Isä Dan tähysteli myöskin taloa, mutta toisesta syystä — nähdäkseen olivatko akuttimet alhaalla.

Bridget täti oli hallissa, ja kun isä Dan, joka oli käynyt yhä levottomammaksi mitä enemmän lähestyimme matkamme päämäärää, kysyi miten oli äiti raukkani laita, vastasi hän:

"Hän on huonompi; selvästi huonompi; ei tunne ketään enää; niin että turhat olivat kaikki nämä puuhat ja kustannukset."

Minä juoksin yläkertaan varovaisin, hiljaisin askelin, ja malttamatta riisua päällysvaatteita yltäni riensin äitini huoneeseen.

'Muistan, kuinka raskas ilma huoneessa oli, kun avasin oven. Muistan, että se mielestäni oli matalampi ja pienempi kuin olin kuvaillut. Muistan mustan, nelijalkaisen vuoteen messinkinaulassa riippuvine rukousnauhoineen pääpuolessa. Muistan pienen vuoteeni, joka oli yhä entisellä paikallaan ja jossa näkyi olevan joitakin vanhoja lapsuudenaikaisia vaatteitani sekä leluja, joilla olin leikkinyt.

Vieras nainen sairaanhoitajattaren puvussa kääntyi katsomaan minua tullessani sisään, mutta äitiäni en nähnyt ensi silmäyksellä. Viimein katseeni löysi hänet ummistunein silmin, valkoisena ja pienenä makaamassa isossa valkeassa vuoteessaan, johon hän melkein näytti häviävän.

Isä Dankin tuli sisään tohtori Conradin ja Bridget tädin seurassa, ja lopulta saapui isänikin paitahihasillaan ja kynä korvan juureen pistettynä.

Silloin isä Dan, joka vapisi huomattavasti, otti minua kädestä ja talutti minut äitini viereen, ja kumartuen hänen puoleensa hän lausui hyvin matalalla äänellä, vaikka niin selvästi kuin tunneliin puhuen:

"Tyttäreni! Tyttäreni! Pikku Marymme on täällä. Hän on tullut katsomaan sinua!"

En ikänä unohda, mitä nyt seurasi. Äitini pitkät silmäripset liikahtivat ja hän avasi silmänsä katsoen minuun sekava ilme silmissään, ikäänkuin vielä uneksien. Sitten hänen suuret silmänsä alkoivat liekehtiä kuten tulisoihdut pimeissä rotkoissa, ja vaikka luultiin hänen voimainsa loppuneen ja äänensä ainiaaksi sammuneen, nousi hän istualleen vuoteessaan, levitti sylinsä minulle ja huusi vahvalla, kaikuvalla äänellä:

"Mary rakas! Mary rakkaani!"

Kuinka kauan makasimme näin sylitysten, en osaa sanoa. Voin vain sanoa, että kuulin isä Danin äänen lausuvan pääni päällä kuin lapselle puhuen:

"Olethan onnellinen nyt, olethan?"

"Olen, olen, nyt olen onnellinen", vastasi äitini.

"Oletko nyt saanut kaikki, mitä toivoit?"

"Kaikki — kaikki!"

Sitten puhui isäni ääni sanoen:

"No niin, tässä se tyttösi nyt on, Isabel. Sinä halusit nähdä häntä, ja niin me haetimme hänet ja tässä hän on."

"Sinä olet ollut kovin hyvä minulle, Daniel", sanoi äitini, joka suuteli suutelemistaan otsaani ja itki ilosta.

Kohottaessani päätäni näin isä Danin olevan kovassa tunteiden kuohussa.

"Näittekö mitä tapahtui?" puheli hän tohtori Conradille. "Olisin ollut valmis kulkemaan polvillani Blackwaterista asti tätä näkyä varten."

"En olisi voinut uskoa sitä mahdolliseksi", vastasi tohtori.

"Oi, lapsia me kaikki olemme sittenkin. Jumala sekoittaa kaikki laskelmamme. Hänen ihmeensä ovat tutkimattomat. Ja suurin kaikista ihmeistä on äidinrakkaus."

"Jättäkäämme hänet nyt", sanoi tohtori. "Hän tuntuu olevan entisellään, mutta sittenkin…"

"Niin kyllä. Jättäkäämme heidät kahden", kuiskasi isä Dan, ja saatuaan kaikki muut poistumaan huoneesta (Bridget täti poistui luullakseni häpeissään) hän pujahti itse varpaillaan ulos, ikäänkuin pyhää maata tallaten.

Silloin äitini, joka piteli kättäni ja tuontuostakin painoi sen huulilleen, sanoi:

"Kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut."

Minä irrotin pienen kieleni siteet ja kerroin hänelle elämästäni luostarissa — arvoisasta äidistä ja nunnista ja noviiseista (kaikista paitsi sisar Angelasta ja Almasta) ja kiitosvirren laulamisesta Pyhän Neitsyen kunniaksi ja juttelin juttelemistani huomaamatta, että äitini silmät olivat hetken kuluttua uudelleen sulkeutuneet ja että hänen kätensä oli käynyt kylmäksi ja kosteaksi.

Lopulta hän sanoi: "Tulee pimeä, Mary."

Sanoin, että oli ilta ja että lamppu paloi.

"Onko se sitten sammumaisillaan?" kysyi hän, ja vastatessani ettei niin ollut, ei hän näyttänyt kuulevan. Niinpä vaikenin, ja hetken kuluttua oli aivan hiljaista, enkä kuullut muuta kuin kellon tikutusta uuninreunalta, lammaskoiran haukuntaa hyvin kaukaa ja äitini kurkusta tulevaa käheää korinaa.

Minua alkoi jo pelottaa, kun samassa hoitajatar palasi. Hän rupesi ensin reippaasti puhuttelemaan äitiä, mutta luotuaan häneen katseen, poistui hän nopeasti huoneesta ja palasi takaisin tuokion kuluttua tohtori Conradin ja isä Danin seurassa.

Kuulin tohtorin puhuvan jotain muutoksesta, jolloin isä Dan riensi kiireesti ulos, ja sitten syntyi kova hämminki. Sairaanhoitajatar tahtoi viedä minut toiseen huoneeseen, mutta tohtori sanoi:

"Ei, pikku tyttömme on oleva uljas", ja vieden minut syrjään, hän kuiskasi, että Jumala on lähettänyt noutamaan äitiäni ja että minun oli oltava tyyni enkä saanut itkeä ääneen.

Osittain riisuttuna kömmin pikku vuoteeseeni ja makasin hiljaa alallani noin puolen tunnin ajan, tohtorin pidellessä kättään äidin valtimolla ja sairaanhoitajattaren levitellessä valkeata liinaa pöydälle ja asettaessa neljä, viisi kynttilää sille.

Muistan ajatelleeni, että jos sanat: "Jumala on lähettänyt noutamaan äitiäni" merkitsevät että hän joutuu arkkuun ja maan alle haudattavaksi, niin se on kauheaa ja julmaa, ja ehkäpä Hän sallii sen jäädä tekemättä, jos rukoilen Pyhää Neitsyttä. Olin juuri alkanut mutista "Oi Pyhä Neitsyt, sinä olet niin laupias, sinä olet niin armollinen…", kun sairaanhoitajatar sanoi:

"Siinä he jo tulevat."

Silloin kuulin ulkoa astuntaa ja mennen ikkunan luo näin joukon miehiä tulevan taloa kohti isä Dan keskellään. Isä Dan, joka oli heittänyt nuttunsa hartioilleen viitan tavalla, kantoi jotain valkeata molemmin käsin, ja miehet valaisivat tulisoihduilla hänen tietänsä.

Tiesin mitä se oli — se oli Pyhä Sakramentti, joka tuotiin äidilleni, ja kun isä Dan oli tullut huoneeseen sanoen: "Rauha olkoon tälle huoneelle", ja pannut pienen valkoisen rasian pöydälle, heitti hän yltään päällysnuttunsa näyttäytyen täydessä papinasussaan.

Silloin koko isäni perhekunta — kaikki paitsi isäni itse — tuli äitini huoneeseen. Bridget täti istui käsivarret ristissä varjossa seinän luona ja palvelijat olivat ryhmittyneet polvilleen oven suuhun.

Isä Dan herätti äitini horrostilasta kumartumalla jälleen hänen puoleensa ja puhuttelemalla häntä, ja äitini avattua silmänsä, isä Dan alkoi lukea. Toisinaan hänen äänensä oli tukahtua nyyhkytyksiin kuin kärsimyksen ahdistamana, toisinaan se kajahti yli huoneen kuuluvasti kuin pappiushengen innostamana.

Herran Ehtoollista seurasi viimeinen voitelu, ja isä Dan voiteli hänen suloiset silmänsä, jotka eivät olleet nähneet mitään pahaa maailmassa, hänen huulensa, jotka eivät olleet puhuneet mitään vääryyttä, ja hänen jalkansa, jotka olivat vaeltaneet Herran teitä.

Kaiken aikaa oli talossa juhlallinen hiljaisuus kuten kirkossa — muuta ääntä ei kuulunut kuin isäni mittailevat askeleet alakerrasta.

Kun kaikki oli loppuun suoritettu, tuntui äitini olevan rauhallisempi, ja kysyttyään minua ja saatuaan tietää, että makasin vuoteessani, hän sanoi:

"Menkää nyt kaikki levolle. Mary ja minä emme enää kaipaa mitään."

Parin minuutin kuluttua äitini ja minä olimme taas kahden, ja sitten hän kutsui minut vuoteeseensa ja kietoi käsivartensa ympärilleni, ja minä kätkin kasvoni hänen kaulalleen.

Mitä sen jälkeen tapahtui, on melkein liian pyhää kerrottavaksi, liian pyhää ajatellakin, mutta se on sittenkin jäänyt muistiini kuten eilispäivän tapahtuma.

"Kuuntele, armas", sanoi hän, ja puhellen kuiskaamalla hän kertoi minulle kuulleensa kaikki, mitä olin kertonut luostarista, ja kysyi, eikö minua haluttaisi aina elää siellä ja tulla hyväksi, pyhäksi nunnaksi.

Kaiketi minä hiukan vastustelin, sillä hän puheli edelleen, kuinka kova maailma on naiselle ja kuinka vaikeata hänellä itsellään oli ollut.

"En sillä tarkoita moittia isääsi — sinun ei pidä milloinkaan sitä luulla, Mary, mutta sittenkin…"

Mutta hänen hellästä sydämestään pulppuavat kyyneleet kostuttivat hänen kasvojaan, ja hänen äänensä katkesi.

En vielä ollut oikein selvillä siitä, mitä tämä juhlallinen hetki merkitsi, sillä minä mutisin jotain aikovani jäädä hänen luokseen, ja silloin hän suloisella äänellään lempeästi ja hellävaroen ilmoitti minulle, että hän aikoi jättää minut, että hän lähtee taivaaseen, mutta siellä ollessaan hän ajattelee minua, ja jos Jumala sen sallii, niin hän aina vartioitsee askeleitani, mutta ellei se käy laatuun, niin hän pyytää Pyhää Neitsyttä sen tekemään.

"Sillä tavoin, näetkös, emme koskaan ole oikein erossa. Me tulemme aina olemaan yhdessä. Ääni sisässäni sanoo, että jos missä olet tai mitä teet, niin minä aina olen kanssasi."

Tämä lohdutti minua ja se lohdutti luullakseni äitiäkin, vaikka Jumala tietää, olisiko se sitä tehnyt, jos hän kuolevin silmin olisi voinut nähdä, mikä hänen tytärtään odotti.

Sydämeeni tulvahtaa liikutus muistellessani, mitä sitten tapahtui.

Hän pyysi minua joskus lukemaan puolestaan De Profundis ja joskus ajattelemaan häntä laulaessani kiitosvirttä Pyhälle Neitsyelle. Sitten hän suuteli minua ja käski minun mennä nukkumaan sanoen itsekin aikovansa nukkua. Ja vaikka hänen unensa olisikin ikuinen, niin silloin herääminen olisi kuten aamulla herääminen, ja sitten olisimme taas yhdessä ja väliaika ei tuntuisi pitkältä.

"Hyvää yötä siis, kultaseni, ja Jumala siunatkoon sinua", sanoi hän.

Ja niin hyvin kuin kykenin vastasin hänelle: "Hyvää yötä!"

* * * * *

Kun heräsin lapsen raskaasta unesta, oli jo keskipäivä ja aurinko paistoi sisään. Tohtori Conrad nosti minut ylös vuoteestani, ja isä Dan, joka paraillaan availi ikkunoita, sanoi värähtelevällä äänellä:

"Rakas äitisi on mennyt Jumalan luo."

Minä rupesin itkemään, mutta hän vaiensi minut ja sanoi:

"Älä kutsu häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä. Salli hänen lähteä!"

Ja niin minä kadotin hänet, äitini, pyhimykseni, enkelini!

Oli pääsiäisaatto ja kirkonkellot soivat Gloriaa.

Kahdeksastoista luku.

Äitini kuoleman jälkeen ei isäni talossa ollut enää tilaa minulle.

Kaunis Betsy (jota nyt sanottiin Betsy neidiksi ja joka rohkeammin kuin koskaan ennen esiintyi perheen tyttärenä) oleskeli puolen päivää kotiopettajattaren kanssa, joka oli palkattu häntä opettamaan, ja loput päivää hän ajeli ympäri pitäjää hienosti puettuna ja kyläili seudun vallasväen luona.

Nessy MacLeod, jota sanottiin nuoreksi emännäksi, oli tullut isäni sihteeriksi ja vietti suurimman osan aikaansa hänen yksityisessä työhuoneessaan, etuoikeus, joka pöyhistytti hänen ylpeyttänsä sievistämättä hänen käytöstään.

Martin Conradia en nähnyt, sillä palkinnoksi edistymisestään koulussa hän oli saanut luvan viettää pääsiäislomansa Lontoossa nähdäkseen Nansenin Fram-laivan, joka juuri silloin oli tullut Thamesiin.

Niinpä en yrittänyt minkäänlaisia vastaväitteitä, kun Bridget täti kuusi tai seitsemän päivää hautajaisten jälkeen alkoi puuhata lähtöäni, joskin kodillakin monine tutunomaisine paikkoineen ja muistoineen oli niin vahva vetovoima minuun, että monasti ohjasin pelokkaat askeleeni isäni työhuoneeseen pyytääkseni: "Isä kulta, älä lähetä minua takaisin kouluun."

Kahden viikon kuluttua olin jälleen luostarissa, ja siellä arvoisa äiti hyvitti minua kaikesta kotoisesta välinpitämättömyydestä.

"Tiesin, että tulisit takaisin luokseni", sanoi hän ja siitä hetkestä alkaen hän teki voitavansa korvatakseen minulle kadotetun äitini.

Minä kiinnyin häneen palavalla rakkaudella. Minä omaksuin hänen henkisen elämänsä, ja vähitellen luostarielämän uskonnollinen puoli sai minut kokonaan valtaansa.

Ensin minä rakastin Kirkkoa ja sen jumalanpalvelusta, koska arvoisa äiti rakasti sitä, ja ehkäpä myös soiton, suitsutuksen, kukkien ja alttarikynttiläin tähden, mutta käytyäni Herran Ehtoollisella valtasivat uskontomme mysteriot minut tykkänään — ripitys ja messu olivat minulle loppumattomia hartauden lähteitä, toinen puhdistuksentunteensa tähden, toinen sen suloisen liikutuksen tähden, johon se minut vaivutti.

Pitkään aikaan ei mikään järkyttänyt tätä mieleni uskonnollista puolta. Isäni ei koskaan lähettänyt noutamaan minua, ja loma-aikain tullessa arvoisa äiti vei minut kanssaan Nemissä olevaan huvilaansa.

Se oli kaunis paikka — viehättävä, valkoinen talo noin kahdenkymmenen kilometrin matkan päässä Roomasta Monte Cavon juurella. Kesällä se oli mielestäni paratiisi tien varrella kasvavine villiruusuineen, vihertävine, kallion kupeilla juoksentelevine sisiliskoineen, vuohineen, lampaineen, viinitarhoineen, ruskeakasvoisine, samettipukuisine poikineen ja hilpeine, punahameisine tyttöineen.

Vuosia kului, mutta minä en sitä huomannut, sillä luostarissa elin onnellista elämää.

Minulle kirjoitettiin usein kotoa. Toisinaan kirjoitti kaunis Betsy, jolla ei ollut paljon muuta kerrottavaa kuin hallitustalossa pidetyistä tanssiaisista, joissa hän oli tanssinut nuoren lordi Raan kanssa, tai metsästyspäivistä, jolloin hän oli saanut ratsastaa hänen vieressään. Bridget tätikin joskus kyhäsi minulle kirjeen, jonka alku sisälsi valituksia yhä kasvavista kustannuksista, joita vaatteeni luostarissa tuottivat, ja loppu selostuksen hänen tyttärensä viimeisestä uudesta puvusta ja kuinka sievännäköinen hän siinä oli.

Nessy MacLeodilta ja isältäni ei milloinkaan tullut mitään tietoja, mutta isä Dan kirjoitti minulle säännöllisesti ja häneltä sain kaikki tietää.

Ensin isästäni — että suurista yrityksistään hän oli jo pannut täytäntöön monta, oli elvyttänyt laivakulkua, perustanut sähkörautateitä, kapakoita ja tanssisaleja, jotka olivat hankkineet Ellaniin kymmeniä tuhansia vieraita ja miljoonia rahassa, vaikka kiltti isä Dan epäili suuresti, oliko tällaisesta vierastulvasta mitään hyvää, ja murehti sitä tapainturmelusta, joka oli seurannut rikkaudenhimoa.

Sitten Bridget tädistä — että hän kasvatti tytärtään maallisen turhuuden hengessä ja hyväili povellaan käärmettä (tarkoittaen Nessy MacLeodia), joka kerran vielä on myrkyttävä hänen sydämensä.

Sitten Tommy toverista — että hän lähetti nöyrät terveisensä "pikku missille", mutta arveli olevan parasta, että hän pysyi luostarissa turvassa isolta emännältä, joka oli käynyt niin pöyhkeäksi ja hienoksi, ettei saanut kissaakaan enää hänen huultensa sanoa Tomiksi, sillä sen piti olla Thomas.

Sitten Martin Conradista — että hän oli yliopistossa ja "luki tohtoriksi", mutta hänen sydämensä oli yhä Pohjoisnavalla ja hän kaipasi päästä halkomaan kesyttömiä aaltoja.

Ja lopuksi nuoresta lordi Raasta — että se mies näytti olevan pirun kourissa, sillä jouduttuaan pois Oxfordista hän oli tuhlannut omaisuutensa paheelliseen elämään Lontoossa, ja hänen holhoojansa oli kuultu sanovan, että ellei hän saisi rikasta vaimoa, joutuisivat hänen tiluksensa vasaran alle.

Tämäntapaisia olivat uutiset, joita kuuden vuoden aikana saapui minulle luostariin. Mutta vaikkakin isä Danin kirjeet olivat tervetulleet, niin niissä kuvattu elämä alkoi käydä minulle jotenkin yhdentekeväksi, sillä aikaa myöten häipyi ulkomaailma yhä kauemmaksi minusta, ja minä syvennyin yhä hartaammin uskonnollisiin tehtäviin.

Paljon aikaa kulutin uskonnollisten kirjain lukemiseen — luin pyhän Teresan elämäkertaa, pyhän Franciskus Salesilaisen mietelmiä ja ennen kaikkea pyhimyksemme Margaret Maryn kirjeitä ja rukouksia; hänen rakkautensa Pyhään Sydämeen oli kuin leimuava tulisoihtu kiihtyneelle mielelleni.

Loppujen lopuksi tuli, että itsekin tahdoin ruveta nunnaksi. Tästä toivomuksesta en puhunut kenellekään mitään, en edes arvoisalle äidille, mutta päivä päivältä päätökseni vahvistui.

Olin vasta täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kun toivoni tulla nunnaksi kohosi huippuunsa ja samassa sai kuoliniskun.

Mildred Bankes, joka oli palannut Roomaan ja elänyt noviisina Köyhien Pikku Sisarten parissa, oli vihittävä nunnaksi, ja arvoisa äiti vei minut katsomaan toimitusta.

En milloinkaan unohda vaikutelmaa, minkä se minuun jätti. Viehkeä kesäaamu lumivalkoisessa auringonpaisteessa sädehtien, pieni, valkea, kukilla verhottu luostarin kappeli, alttari palavine kynttilöilleen, ystävät vaaleissa juhlapuvuissaan, piispa loistavassa asussaan ja sitten Mildred itse valkeassa puvussa morsiameksi vaatetettuna, pitkä, valkea huntu päässään ja morsiustytöiksi vaatetettujen noviisien seurassa.

Kaikki oli järjestetty kuin häitä varten, näkyvä sulhanen vain puuttui, näkymätön taas oli Kristus. Ja nunnalupauksen antaminen muistutti sekin vihkiäisiä — oli vain paljoa juhlallisempi, pyhempi ja liikuttavampi — morsiamen vastaanottaessa sormuksen sormeensa ja luvatessa palvella ja rakastaa taivaallista sulhastansa tästä päivästä eteenpäin myötä- ja vastoinkäymisessä, rikkaudessa, köyhyydessä, sairaana ja terveenä tämän elämän aikana ja iäisyydessä, joka sen jälkeen oli tuleva.

Juhlamenojen kestäessä minä itkin kaiken aikaa, niin ylen liikutettu olin niiden ihanuudesta, ja kun ne olivat lopussa ja me menimme virvoitushuoneeseen ja Mildred kertoi minulle aikovansa palata Englantiin työskentelemään langenneitten nuorten tyttöjen parissa Lontoossa, niin vannoin itsekseni seuraavani hänen esimerkkiään, vaikka tuskin käsitin, mitä sellainen työ tiesi.

Palatessani arvoisan äidin kanssa meluavain katujen halki kotiin kypsyi minussa päätös tulla nunnaksi, sillä liikutettuna sydämeni syvyyksiin siitä mitä olin nähnyt ja muistaen äiti raukkani viimeisen toivomuksen päätin hyljätä maailman, kävi miten kävi.

Silloin lankesi isku.

Kun pysähdyimme ovemme eteen, näimme postinkantajan ojentavan kirjeitä sisään. Yksi oli arvoisalle äidille, ja näin heti paikalla, että se oli isäni käsialalla kirjoitettu. Hän luki sen äänettömänä, ja äänettömänä hän sen minulle antoi. Luin:

'Arvoisa Rouva!

Olen tullut Roomaan noutaakseni kotiin tyttäreni. Luullakseni on hänen kasvatuksensa nyt päättynyt, ja arvelen olevan ajan valmistaa häntä sitä muutosta varten elämässä, joka häntä odottaa.

Hiippakuntamme piispa on tullut kanssani, ja pyydämme saada tulla tervehdyksille luoksenne täsmälleen kello kymmenen huomenaamuna.

Kunnioittavimmin Daniel O'Neill.'

Yhdeksästoista luku.

Huomasin ikäänkuin salaman välähdyksessä, mikä minua odotti, ja sieluni kaikella voimalla nousin kapinaan sitä vastaan. Oli väkivaltaa — rikosta, että isäni, näin monta vuotta minua laiminlyötyään, nyt tulee minua noutamaan siirtääkseen elämäni aivan toiseen suuntaan kuin mitä itse olin suunnitellut. Olkoonpa vain hänellä oikeus puolellaan — luonnollinen oikeus — mutta se oli tässä tapauksessa henkinen vääryys — ja minä päätin olla siihen alistumatta — viimeiseen hengenvetooni asti.

Näissä uljaissa ajatuksissa kului yöni, mutta seuraavana aamuna, kun minut kello kymmenen kutsuttiin tapaamaan isääni, läksin arvoisan äidin huoneeseen vapisevin jäsenin ja värähtelevin sydämin.

Isäni ei ollut paljon muuttunut näöltään, hiukset vain olivat entistä valkoisemmat. Tullessani sisään hän nousi pystyyn sanoen: "Tässä hän onkin itse", ja astuessani hänen luokseen hän laski kätensä hartioilleni ja katseli minua kasvoihin.

"Ihanhan siitä on tullut pieni italialainen nainen! Ja äitinsäkin näköinen", virkkoi hän, ja puhutellen pääni yli piispaa, joka istui huoneen perällä, hän lisäsi:

"Luulisi tämän kelpaavan, piispa, heh?"

"Mainiosti", vastasi piispa.

Olin niin kiusaantunut tästä jatkuvasta tarkastuksesta, että veret karahtivat poskilleni. Tunsin, että tällä tähystämisellä oli jokin minulle käsittämätön tarkoitus, ja kun arvoisan äidin kutsumana menin hänen luokseen, huomasin hänen kasvojensa tuskaisesta ilmeestä, että hänkin oli pahastunut siitä.

Hän viittasi minua istumaan tuolinsa vasemmalla puolella olevalle jakkaralle ja piteli oikeata kättäni helmassaan koko keskustelun ajan.

Piispa, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, ryhtyi ensimäisenä puhumaan. Hän oli hienotapaisen, ylhäisen kirkollisen virkamiehen perikuva, sulavan leppeä, liukas, myhäilevä, yllään moitteeton silkkisottana ja hopeasolkiset kengät, ja raskaat kultavitjat jalokiviristeineen rinnalla riippumassa.

"Arvoisa äiti", sanoi hän, "herra O'Neillin kirje lienee ilmoittanut teille, että hän haluaa viedä tyttärensä luostarista nyt heti — otaksun, ettei tämä toivomus kohtaa mitään esteitä teidän puoleltanne?"

Arvoisa äiti ei puhunut mitään, mutta taivutti luullakseni hiukan päätänsä.

"Tietenkin", puheli piispa edelleen, "syntyy hiukan viivytystä sen kautta, että hänelle on tilattava sopivat vaatteet, mutta otaksun teidän hyväntahtoisesti suovan apuanne herra O'Neillille näissä valmistuksissa."

Pääni oli painuksissa, joten en voinut nähdä, taivuttiko arvoisa äiti uudelleen päätään. Mutta hänen äänettömyytensä arvatenkin tyydytti vieraitamme, sillä he alkoivat neuvotella lähtöpäivästäni, ja tuskissani pelkäsin jo, että hän aikoisi luopua minusta yrittämättä pienintäkään vastaväitettä, kun arvoisa äiti avasi suunsa:

"Monseignor!"

"Arvoisa äiti!"

"Oletteko selvillä siitä, että tämä lapsi" — hän taputti vapisevaa kättäni — "on ollut täällä luonani kymmenen vuotta."

"Sen olen kuullut."

"Ja että hän tämän ajan kuluessa on ollut kotona ainoastaan kerran."

"Siitä ei minulla ole ollut tietoa — mutta epäilemättä asia on kuten sanotte."

"Sanalla sanoen, että hän suurimman osan elämäänsä on ollut yksinomaan minun hoidettavanani."

"Te olette ollut erittäin hyvä hänelle, erittäin hyvä, ja olen vakuutettu siitä, että hänen perheensä on siitä hyvin kiitollinen teille."

"Asian näin ollen, Monseignor, myöntänette että minulla on oikeus tietää, miksi hänet näin äkisti otetaan pois luotani ja mikä on se elämänmuutos, johon herra O'Neill viittaa kirjeessään."

Tämä kysymys pyyhkäisi tiehensä piispan kasvoilla väreilevän hymyilyn ja hän vilkaisi hätääntyneenä isääni.

"Puhukaa", sanoi isäni, ja niinpä piispa selitti asian lyhykäisesti arvoisan äidin silitellessä kättäni rauhoittaakseen minua.

Ei ollut vielä aika kajota yksityisseikkoihin, mutta sen verran saattoi jo kertoa, että herra O'Neill aikoi valmistaa tyttärelleen onnellisen ja kadehdittavan tulevaisuuden ja halusi saada hänet kotiin tätä tarkoitusta varten.

"Avioliitostako on kysymys?" sanoi arvoisa äiti.

"Saattaa olla. En oikein tiedä, sallitaanko…"

"Ja että hänen tuleva miehensä on jo valittu?"

"Ehkäpä niinkin. En tahdo sanoa…"

"Monseignor", sanoi arvoisa äiti suoristaen selkänsä arvokkaasti, "onko tämä kohtuullista?"

"Kohtuullista?"

"Onko kohtuullista, että hänen isänsä, joka ei ole tehnyt mitään hänen puolestaan kymmeneen vuoteen, nyt saa päättää mihin suuntaan hänen tulevaisuutensa on kääntyvä, kiinnittämättä huomiota lapsensa toivomuksiin."

Kohotin katseeni ja näin piispan näyttävän säikähtyneeltä.

"Arvoisa äiti, teidän sananne hämmästyttävät minua", sanoi hän. "Isä on lapsensa luonnollinen holhooja tietääkseni. Niinhän on ollut maailman alusta alkaen? Itse Kirkkokin rakentaa lakinsa tälle perustalle."

"Niinkö?" vastasi arvoisa äiti lyhyeen. Ja hän jatkoi (tunsin hänen kätensä vapisevan hänen puhuessaan): "Tiedän, että jotkut sen palvelijoista niin tekevät. Mutta onko Kirkko myös sanonut, että isä tai joku muu saa ottaa toisen sielun ja vallita ja hallita sitä ja sulkea sen tyrmään?…"

"Arvoisa äiti", sanoi piispa, "sanotteko sitä tyrmään sulkemiseksi, kun tyttö naitetaan mainehikkaaseen perheeseen, kun hänelle annetaan historiallinen nimi, kun hän saa osakseen kunniaa ja arvoa…"

"Piispa", sanoi isäni, nostaen kätensä ylös. "Arvelen että minulla on oikeus nyt puuttua asiaan, vai mitä?"

Arvoisan äidin puhuessa olivat isäni kasvot synkistyneet, ja kiertäen raskasta ruumistaan tuolissa, niin että joutui istumaan kasvotusten hänen kanssaan, hän virkkoi:

"Suokaa anteeksi, rouva, mutta kun sanotte, etten ole tehnyt mitään tyttäreni puolesta, myöntänette kumminkin sen, että olen häntä elättänyt ja kasvattanut."

"Hevosenne ja koiranne olette kaiketi myös elättänyt ja kasvattanut, mutta vaaditteko itsellenne ihmisolennon suhteen samoja oikeuksia?"

"Vaadin kyllä, rouva — vaadin niinkin. Ja kun se ihmisolento sattuu olemaan oma tyttäreni, niin ei siinä ole kenelläkään syrjäisellä mitään sanomista."

"Jos hänen äitinsä eläisi, eikö hänelläkään olisi mitään sanomista?"

Isäni näytti vavahtavan tämän sanan kuullessaan, mutta hän vastasi:

"Hänen äitinsä tyytyisi kaikkiin minun toimenpiteihini."

"Hänen äitinsä, mikäli minä voin arvostella, oli hyvin epäitsekäs, hyvin alistuvainen, hyvin onneton nainen", sanoi arvoisa äiti.

Isäni vilkaisi syrjästä minuun ja sanoi sitten hetken kuluttua:

"Olen suuresti kiitollinen teille, rouva. Mutta koska en ole tottunut tuhlaamaan sanojani turhiin, pyydän teitä selittämään, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Tarkoittaako se, että olette tehnyt suunnitelman tyttäreni tulevaisuuteen nähden minun kanssani neuvottelematta."

"Ei, sir."

"Sitten kenties tyttö itse aikoo…"

"Ehkäpä niinkin, ehkäpä ei — sitä en tiedä. Mutta kun te lähetitte tyttärenne luostarikouluun…"

"Erehdys, rouva, erehdys kerrassaan. Vaimoni sisar sen teki — koska piti tyttöä tottelemattomana, uppiniskaisena ja hillittömänä…"

"Sitten vaimonne sisar on joko hyvin typerä tai hyvin ilkeäluontoinen nainen."

"Rouva?"

"Olen tuntenut tyttärenne kauemmin kuin hän, ja voin vakuuttaa, ettei siinä ole vähääkään perää."

Minulla oli täysi työ olla heittäytymättä arvoisan äidin kaulaan, mutta hänen kättään likistin suonenvedontapaisesti.

"Olkoon sen asian miten oli", sanoi isäni. "Mutta tietäkää, että lähettäessäni tyttäreni luostarikouluun olen ollut niin kiinni liikeasioissani…"

"Ettei teillä ole ollut aikaa pitää huolta kalleimmasta omaisuudesta, jonka Jumala on teille uskonut."

"Rouva", sanoi isäni kohoten pystyyn, "uskallanko kysyä, millä oikeudella puhuttelette minua ikäänkuin…"

"Sen oikeudella, joka kymmenen vuotta on ollut äitinä äidittömälle lapsellenne, sir, sillä aikaa kun te olette laiminlyönyt ja unohtanut hänet."

Tällöin isäni, jonka tuuheat kulmakarvat olivat syvässä rypyssä, kääntyi piispan puoleen.

"Piispa", sanoi hän, "tätä vartenko minä olen rahat maksanut? Kymmenen vuotta olen maksanut, ja aika pulskasti vielä, luullakseni."

Piispa tahtoi nähtävästi rakentaa rauhaa ja sanoi leppyisästi:

"Mutta eikö tässä nyt astuta virran yli ennenkuin päästään sillalle. Ehkäpä ei tytöllä itsellään olekaan mitään vastaan… Vai mitä?" kysäisi hän kääntyen minun puoleeni.

Värisin entistä enemmän, enkä heti kyennyt vastaamaan.

"Ettekö halua palata kotiin isänne seurassa?"

"En, sir", vastasin.

"Ja miksikä ette?"

"Koska isäni koti ei ole minun kotini — koska tätini on aina ollut tyly minulle ja koskei isäni ole koskaan minusta huolinut eikä minua puolustanut ja koska…"

"No niin, mitä vielä?"

"Koska… koska tahdon tulla nunnaksi."

Hetkeen ei puhunut kukaan mitään, mutta sitten räjähti isäni katkeraan nauruun.

"Vai sitäkö se on, vai sitä. Sen minä arvasinkin. Sinä haluat tulla äidin osakkaaksi nunnaliikkeessä, heh?"

"Äitini toivoi, että tulisin nunnaksi, ja sitä itsekin toivon, sir."

"Äitisi oli lapsi — niin juuri, lapsi."

"Äitini oli enkeli", sanoin tulistuen, "ja kun hän oli kuolemaisillaan, niin hän sanoi toivovansa, että tulisin nunnaksi, ja nunnaksi tahdon tulla, tapahtukoon mitä tahansa."

"Pyh", sanoi isäni tehden ylenkatseellisen liikkeen kädellään, ja sitten hän kääntyi arvoisan äidin puoleen sanoen:

"Kuunnelkaahan mitä sanon, rouva. Melkein kaikkia asioita voi viedä perille kahdella tavalla, hyvällä ja pahalla. Ensin minä koetan hyvällä, ja ellei siitä ole apua, niin ryhdyn siihen toiseen keinoon, ja silloin ei käy hyvin niiden, jotka reuhtovat minua vastaan. Tulin Roomaan noutamaan tytärtäni kotiin. En katso olevani velvollinen selittämään, miksi haluan viedä hänet kotiin tahi mikä on aikomukseni hänen tulevaisuuteensa nähden. Otaksun, että minulla isänä on oikeus tehdä mitä aion tehdä, ja paha sen perii, joka häntä auttaa tai yllyttää isänsä tahtoa vastustamaan. Viikoksi jätän hänet vielä tänne — ja kun palaan, vaadin, että hän odottaa minua valmiina ja suostuvaisena — huomatkaa: valmiina ja suostuvaisena — lähteäkseen kanssani."

Tämän sanottuaan isäni pyörähti ympäri ja astui raskain, pontevin askelin ulos huoneesta. Piispa seurasi häntä kumartaen ensin arvoisalle äidille.

Sydämeni oli hurjassa kapinassa ja minä huusin:

"En suostu siihen! En suostu siihen!"

Mutta olin huomannut, että isäni puhuessa viimeisiä sanojaan olivat arvoisan äidin kasvot kalvenneet, ja nyt hän sanoi aralla, melkein pelokkaalla äänellä:

"Mary, me lähdemme vielä tänään Nemiin. Minulla on jotain sinulle puhuttavaa."

Kahdeskymmenes luku.

Myöhään iltapuolella samana päivänä istuimme viimeistä kertaa yhdessä arvoisan äidin huvilan parvekkeella.

Oli rauhallinen, suloinen ilta, pyhä hetki. Ei lehtikään liikahtanut, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, mutta alapuolella olevan viinitarhan kalliorinteiltä kuului jostain nuoren pojan ääni laulavan rakkauslaulua, ja kun takanamme olevassa munkkikirkossa soitettiin Ave Mariaa, vastasivat Gonzanon luostarikirkon etäiset kellot järven toiselta puolelta — ikäänkuin toisilleen huhuilevat enkelit taivaan avaruuksissa.

"Mary", sanoi arvoisa äiti, "tahdon kertoa sinulle tarinan. Oman elämäni — sisareni ja isäni tarinan."

Istuin hänen vieressään, ja hän piteli kättäni helmassaan taputellen sitä kuten aamuisen keskustelun aikanakin.

"Sanotaan, että niin harva nainen tulee nunnaksi syystä että nainen on liiaksi kiintynyt kotiinsa: hän valitsee pyhän elämän vasta silloin kun hän on kärsinyt haaksirikon maailmassa. Saattaa kyllä useasti niin olla. Mutta minun suhteeni oli toisin.

"Isäni oli oman työnsä kohottama mies. Mutta hänen rikkautensa ei häntä tyydyttänyt. Hän halusi luoda mahtavan suvun. Jos hänellä olisi ollut poikia, ei se olisi ollut vaikeata. Mutta koska hänellä oli vain kaksi tytärtä, ei hänellä ollut muuta keinoa kuin naittaa toinen meistä ylhäiseen italialaiseen aatelisperheeseen.

"Ensin petti sisareni hänen laskelmansa. Hän rakastui nuoreen roomalaiseen soittotaiteilijaan. Kun tämä nuori mies ensimäisen kerran pyysi sisareni kättä, hyljättiin hänen kosintansa halveksivasti, toisella kerralla häntä solvaistiin ja kolmannella kerralla hänet ajettiin ulos talosta. Hänen luonteensa oli hillitön ja taipumaton, samoin isänkin. Jos jompikumpi olisi ollut toisenlainen, ei olisi ehkä käynyt, kuten kävi. Vaikka kuka sen tietää?"

Arvoisa äiti vaikeni hetkiseksi. Pojan ääni kuului yhä viinitarhasta.

"Poistaaksensa sisareni kiusauksen näyttämöltä läksi isäni hänen kanssaan Roomasta Albanon harjanteilla olevaan huvilaamme. Mutta nuori taiteilija seurasi heitä. Koska isä ei sallinut heidän mennä naimisiin, oli hän päättänyt paeta sisareni kanssa, ja kun tämä epäröi, uhkasi hän häntä. Ellei hän tulisi sovitulle paikalle sovitulla hetkellä, olisi isäni vainaja seuraavana aamuna."

Arvoisa äiti vaikeni uudelleen; poika oli lakannut laulamasta; alkoi hämärtää.

"Sisareni ei voinut suostua uhraamaan isäänsä eikä liioin rakastettuansa. Niinpä hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin — uhrata itsensä."

"Itsensä?"

Arvoisa äiti taputti kättäni. "Sehän on aina traagillisissa olosuhteissa naisten osa", sanoi hän.

"Sisareni keksi jonkun tekosyyn — en tiedä minkä jonka nojalla taivutti isäni vaihtamaan makuuhuonetta hänen kanssaan sinä yönä ja nukkumaan hänen tornikamarissaan, itse hän makasi alakerrassa isän huoneessa, jonka ovi aukeni puutarhaan päin.

"Ei kukaan ole oikein päässyt selville siitä, mitä sen jälkeen tapahtui. Keskellä yötä palvelijat kuulivat kaksi pistoolinlaukausta ja seuraavana aamuna tavattiin sisareni kuolleena isäni vuoteessa — hänet oli ammuttu avoimesta ikkunasta.

"Viranomaiset yrittivät turhaan päästä rikollisen perille. Yksi ainoa vain arvasi asian oikean laidan. Se oli isäni, ja kiihkeän vihan vallassa hän kyseli itseltään, mitä hänen oli tehtävä rangaistakseen miestä, joka oli murhannut hänen tyttärensä.

"Silloin tapahtui jotain kummaa. Hautajaisten edellisenä päivänä astui nuori taiteilija isäni huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kalvakat ja riutuneet, hänen silmänsä punaiset ja tulehtuneet. Hän oli tullut kysymään, sallittaisiinko hänen olla yhtenä kirstun kantajana. Isäni suostui. 'Jätän hänet rauhaan', mietti hän. 'Mies on saanut rangaistuksensa'.

"Koko Albanon väestö tuli hautajaisiin eikä kappelista haudalle kulkevassa ruumissaatossa näkynyt yhtään kuivaa silmää. Kaikki olivat kuulleet tarinan sisareni toivottomasta rakkaudesta, mutta vain kaksi tiesi hänen traagillisen kuolemansa salaisuuden — hänen nuori rakastajansa, joka ääneen nyyhkyttäen ja hoiperrellen kantoi hänen ruumistansa hartioillaan, ja hänen vanha isänsä, joka paljastetuin päin ja mykkänä asteli hänen jäljestänsä."

Sydämeni jyskytti kuuluvasti, ja arvoisa äiti siveli kättäni tyynnyttääkseen minua — ehkäpä itsekin tyyntyäkseen. Oli jo aivan pimeä, tähdet syttyivät taivaalle ja järven vastakkaisilla rannoilla olevain luostarien kellot soittivat iltasoittoa.

"Sellainen oli sisareni tarina", sanoi arvoisa äiti hetken kuluttua, "ja mitä itseeni tulee, niin tuotin isälleni yhtä raskaan murheen, vaikka en samalla tavalla.

"Olin nyt isäni ainoa lapsi, ja kaikki hänen toiveensa keskittyivät minuun. Niinpä hän päätti valita minulle puolison, ennenkuin ennättäisin kiintyä kehenkään. Hän valitsi keski-ikäisen roomalaisen ylimyksen arvokasta, mutta köyhtynyttä sukua.

"'Hänellä on ylhäinen nimi, sinulla rikkautta, — mitä muuta kaipaat?' sanoi isäni.

"Asuimme jälleen Roomassa tähän aikaan — ja siellä — koulussa tai muualla — olin joutunut siihen vahvaan vakaumukseen, että nuoren tytön on mentävä naimisiin ainoastaan sen kanssa, jota hän intohimoisesti rakastaa, ja tuota roomalaista ylimystä en rakastanut. Minulle oli myöskin uskoteltu, että tytön on oltava miehensä ensimäinen ja ainoa rakkaus, ja vaikka olin nuori, tiesin että keski-ikäisellä ihailijallani oli ollut muita läheisiä suhteita.

"Minä siis estelin, jopa kieltäydyin tottelemastakin, mutta isäni uhkaili ja vaati, ja viimein, muistaen sisareni kohtalon, olin suostuvinani ja jouduin julkikihloihin.

"En hetkeäkään aikonut pitää lupaustani ja aloin mielessäni hautoa tuumia miten päästä irti siitä. Vain yksi keino näytti silloin minusta mahdolliselta, ja kypsyttäen sitä salaisesti ajatuksissani, odotin aikaani ja valmistelin aikomukseni toimeenpanoa.

"Viimein koitti sopiva hetki. Oli laskiaisaika, ja sulhaseni ystävät olivat panneet toimeen naamiaistanssiaiset eräässä vanhassa roomalaisessa palatsissa. Voin vieläkin nähdä koko komeuden — suuren, freskomaalauksista loistavan tanssisalin, ihanat venetsialaiset kynttilänjalat, kullatut huonekalut, punaisen ja keltaisen damastin ja sametin ja sitten kauniit miehet erilaisissa virkapuvuissaan ja ihanat naiset, helmiketjut riippuvina paljailla kauloillaan.

"Olin pukeutunut Bacchuksen papittareksi, yllä valkoinen kullalla kirjaeltu tunika, tiikerinnahkainen nauha otsalla ja viinirypäleterttu hiuksissa.

"Muistan tanssineeni joka tanssin ja enimmäkseen keski-ikäisen sulhaseni kanssa, eikä ollut luullakseni tanssiaisissa toista, joka olisi näyttänyt niin iloiselta, onnelliselta ja huolettomalta. Kolmen seutuvilla aamulla palasin kotiin isäni vaunuissa. Kello kuusi olin mennyt luostariin.

"Ulkomaailmassa ei kukaan saanut koskaan tietää, mitä minusta oli tullut, enkä minäkään tietänyt, mitä tapahtui kotonani sen jälkeen kun olin jättänyt sen. Luostarin säännöt olivat hyvin ankarat. Joskus aamurukouksen jälkeen abbedissa sanoi: 'Joku teistä on kadottanut äitinsä, rukoilkaa hänen sielunsa puolesta', siinä kaikki mitä joutui kuuluviimme ulkomaailmasta.

"Mutta luonnon vaikutus on aina voimakas, lapseni, ja viiden vuoden kuluttua kävin rauhattomaksi ja onnettomaksi. Rupesin epäilemään kutsumustani, mutta äiti, joka oli viisas ja lämminsydäminen, huomasi taistelun sydämessäni. 'Sinä ajattelet isääsi', sanoi hän, 'että hän käy vanhaksi ja kaipaa tyttären huolenpitoa. Mene hoitamaan häntä ja palaa sitten takaisin koppiisi rukoilemaan'.

"Minä menin, mutta tullessani isäni taloon kohtasi minua kova isku. Outo portinvartia avasi minulle oven, ja kaunis palatsimme oli vuokrattu vieraille. Isäni oli kuollut — kolme vuotta hän oli jo ollut kuolleena ja haudassa. Kadottuani tietämättömiin hän oli haudannut häpeänsä ja murheensa yksinäisyyteen, sillä vaikka olin luullut häntä kovaksi ja julmaksi, oli hän itse asiassa rakastanut minua totisesti ja hellästi. Elämänsä loppupäivinä hänen järkensä oli sekaantunut, ja hän oli lahjoittanut pois kaiken omaisuutensa — hajottanut sen, ei kukaan tietänyt miten, se kun hänen mielestään nyt oli aivan hyödytön — ja sitten hän oli kuollut, yksinään ja sydän murtuneena."

Tähän päättyi arvoisan äidin kertomus. Ei hän yrittänyt selittää, puolustaa eikä tuomita sisarensa käytöstä eikä omaansa, ei hän liioin koettanut sovittaa tarinansa opetuksellista puolta minun olosuhteisiini. Sen hän jätti minun tehtäväkseni.

Minä olin kuunnellut hänen puhettaan kuin lumottuna ja hiipinyt yhä lähemmäksi häntä, kunnes pääni lepäsi hänen povellaan, ja niin istuimme vielä hetken aikaa Italian lempeässä iltapimeässä tähtien tuikkiessa päämme päällä.

Levolle mennessämme arvoisa äiti saattoi minut huoneeseeni, ja lausuttuaan minulle muutamia rohkaisevia sanoja hän jätti minut yksikseni. Mutta tuskin olin laskeutunut vuoteeseeni sydämeni pohjaan asti järkytettynä siitä, mitä elin kuullut, ja vakuutellen itselleni, että tyttären kuuliaisuus isää kohtaan, vaatikoon tämä häneltä mitä tahansa, on ikuinen, järkkymätön velvollisuus, ei ihmisten säätämä, vaan Jumalan poistamaton laki kuten avioliittokin, kun arvoisa äiti avasi oven ja astui sisään lamppu kädessään.

"Mary", sanoi hän, "unohdin kertoa sinulle, että aion jättää Pyhän Sydämen. Vanhan luostarini sisaret ovat pyytäneet minua palaamaan heidän luokseen ja rupeamaan heidän äidikseen. Lähden sinne jo aivan pian, niin että meidän olisi ollut erottava joka tapauksessa."

Ja hän mainitsi minulle Rooman keskuksessa olevan luostarin, jonka nunnat elivät ankarasti eristettyä elämää.

"Toivon, että kirjoitat minulle niin usein kuin mahdollista ja että tulet tervehtimään minua milloin vain voit… Ja jos joskus sattuisi… mutta ei, sitä en tahdo ajatella. Onhan avioliittokin pyhä liitto, ja Jumala siunaa ja pyhittää sen, kun se solmitaan luvallisissa olosuhteissa."

Minä jäin yksin pimeään. Kirkonkellot soivat, ja läheisen luostarin munkit nousivat vuoteiltaan toimittamaan puoliyön hartautta.

Kahdeskymmenesyhdes luku.

Viikkoa myöhemmin asuin isäni kanssa Piazza di Spagnan varrella olevassa Hotel Europassa.

Hän oli minua kohtaan ystävällisempi kuin milloinkaan ennen, mutta ei virkkanut sanallakaan, mitä aikeita hän suunnitteli tulevaisuuteeni nähden.

Piispa Walsh (oman hiippakuntamme piispa) kävi lakkaamatta asunnossamme korkeiden hengellisten pappismiesten, piispain, arkkipiispain, jopa erään kardinaalinkin kanssa, ja monesti kuulin katkelmia heidän keskusteluistaan.

"Se käy vaikeaksi, perin vaikeaksi", kuulin kardinaalin sanovan. "Kirkko ei suosi tällaisia avioliittoja, sillä niihin liittyy tavallisesti ikäviä seurauksia kummallekin aviopuolisolle. Mutta näin poikkeuksellisessa tapauksessa — kun sulhasen perhe on ollut katolinen, ennenkuin tuli protestanttiseksi — voisi ehkä olla mahdollista…"

"Kardinaali", vastasi isäni, ja hänen tuimat kasvonsa synkistyivät, "anteeksi, mutta minä tahdon saada tämän asian selväksi ilman pitkiä vitkasteluja. Se joko käy päinsä tai ei käy. Jos se käy päinsä, niin ryhdytään paikalla asiaan käsiksi. Mutta ellei se käy päinsä, niin minä lähden tästä heti kotiini ja käytän rahani muualle."

Silloin seurasi innokkaita vakuutuksia, että kyllä sentään lopulta hyvä tulee, kunhan odotetaan kärsivällisesti hiukan aikaa, sillä Roomassa liikutaan hitaasti.

Isäni odotti kolme viikkoa, ja sillä aikaa hän kävi katsomassa vanhan kaupungin nähtävyyksiä, vaikka menneen ajan ylpeät muistomerkit eivät voineet hänen käytöllistä aistiaan miellyttää.

Viimein piispa ilmoitti, että asia oli saatu onnellisesti järjestetyksi, ja tyytyväisyytensä osoitukseksi paavi oli suostunut yksityisesti vastaanottamaan luonaan sekä isäni että minut.

Olin kovassa jännityksessä ja hyvin kiihtynyt, kun aikaisin seuraavana aamuna läksimme isän kanssa Vatikaniin (isä iltapuvussa ja minä pitkässä, mustassa Mantilla-hunnussa määräyksen mukaan), sillä olin jo päässyt selville siitä, että yllämainittu asia koski minua itseäni.

Muistan vain epämääräisesti ja ikäänkuin kuumeensekaisena unelmana, mitä tapahtui sen jälkeen kun astuimme ulos vaunuista pronssisen portin luona lähellä Pietarin kirkkoa. Muistan astuneeni ylös leveitä portaita koreatakkisten soturien ohi suureen käytävään, missä oli toisia sotureita toisenlaisissa pukineissa. Muistan astuneeni eteenpäin, yhä eteenpäin, salista saliin, joista seuraava oli aina edellistä suurempi ja upeampi prameapukuisine vartioineen. Muistan viimein saapuneeni ovelle, jonka edessä miekkaa kantava kamaripalvelija polvistui ja naputti ovelle, ja sen avautuessa hän lausui nimemme. Muistan, että kaiken tämän keskiaikaisen huumaavan loiston jälkeen tapasin itseni yksinkertaisessa, kirjastontapaisessa huoneessa valkoisen vaatimattoman näköisen olennon edessä — olin itse pyhän Isän läheisyydessä.

Voinko koskaan unohtaa tätä hetkeä?

Luostarissa minua oli aina opetettu ajattelemaan paavia melkein samoilla hartauden ja kunnioituksen tunteilla kuin pyhimyksiä. En tiedä miten jouduin hänen jalkainsa juureen, tiedän vain sen, että hän oli hyvin suloinen ja leppeä, silitellen päätäni ja ojentaen minulle hennon valkean kätensä sen jälkeen kun olin sitä suudellut.

Pian toinnuin sen verran, että saatoin katsoa ylös, ja silloin huomasin, että hän oli vanha mies ja että hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, pyhimyksentapaiset; ja hänen äänensä oli niin lempeä ja isällinen, että minä rakastin ja jumaloin häntä.

"Tämä siis on se pieni lady", sanoi hän, "joka on Kaitselmuksen välikappaleena ohjaava eksyneen suvun takaisin Kirkko-äitimme helmaan."

Joku vastasi, ja sitten hän puhui minulle avioliitosta, jonka hän sanoi olevan pyhän, Kaikkivaltiaan säätämän ja Vapahtajamme Sakramentiksi pyhittämän liiton, rauhan ja rakkauden liitoksi aiotun.

"Se on henkinen ja pyhä yhdistys, lapseni", sanoi hän, "vertauskuva Kristuksen suhteesta Kirkkoonsa."

Sitten hän neuvoi minua astumaan alttarille vasta vakavan sisällisen valmistuksen jälkeen, käytyäni synninpäästöllä ja Herran Ehtoollisella.

"Ja kirkosta lähtiessäsi, tyttäreni", sanoi hän, "älä saastuta hääpäivääsi millään synnillisellä ajatuksella tai teolla, vaan muista käyttäytyä kuin olisi itse Jeesus Kristus seurassasi, kuten hän oli Kaanaan häissä."

Sitten hän varoitti minua pitämään mielessä, että pyhää aviosäätyä ei voinut mikään muu rikkoa kuin kuolema.

"Jotka Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen erottaman — muista sekin, tyttäreni."

Lopuksi hän mainitsi jotain lapsista — että jos katolinen menee naimisiin toisuskoisen kanssa — ei hän saa sallia lapsia kastettavan muuhun kuin katolinuskoon.

Tämän jälkeen, ja kun isällenikin oli sanottu jotain, jota en voi muistaa, hän antoi minulle siunauksensa niin viehkein sanoin ja suloisella äänellä, että se valui ylitseni kuin nousevasta auringosta lähtevä lauhkea tuulahdus kesäaamuna.

"Olkoon Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jaakobin Jumala kanssasi, tyttäreni. Olkoon avioliittosi rauhan ja rakkauden ies, ja antakoon Hän sinun nähdä lastesi lapset kolmanteen ja neljänteen polveen."

Sitten hän nosti minut pystyyn, ja kamariherran annettua merkin minä astuin takaperin ulos huoneesta.

Kun ovi oli sulkeutunut, vedin syvän hengähdyksen. Oli kuin olisin astunut ulos kaikkein Pyhimmästä, ja kun saavuin Pyhän Pietarin piazzalle ja jouduin jälleen jokapäiväisen elämän hyörinään — ajurien ja raitiovaunujen jalkoihin — tuntui kuin olisin äkkiä pudonnut taivaasta maahan.

Vastahakoisuuteni avioliittoon oli kerrassaan hävinnyt tämän käynnin jälkeen ja halusin saattaa sen isänikin tiedoksi, mutta en saanut tilaisuutta siihen ennenkuin myöhemmin samana iltana, ja silloin isäni otti asian puheeksi.

Päivällisen jälkeen, kun vieraamme, muutamat ylhäiset pappismiehet, olivat poistuneet ja hän oli erittäin hyvällä päällä, sanoi hän minulle merkitsevästi, ikäänkuin suurta, iloista uutista kertoen:

"Mary, vielä ei ole lopullista päätöstä tehty, mutta voithan kumminkin nyt jo saada tietää mitä puuhaamme sinun hyväksesi."

Ja sitten sain tietää.

Minun oli mentävä naimisiin nuoren lordi Raan kanssa.

Minua huumasi. Tuntui kuin ajatukseni olisivat äkkiä lakanneet toimimasta.

Kahdeskymmeneskahdes luku.

Koko illan ja vielä seuraavana päivänäkin minusta tuntui — vaikken itsekään oikein tietänyt miksi — kuin olisin kulkenut lähestyvän ukkosilman mustien pilvien varjossa. Vanha haluni päästä maailmaa pakoon oli vallannut minut, enkä niinmuodoin totellut yksinomaan kohtalon sokeata johtoa, kun tuntia ennen Ave Marian soittoa astuin sen luostarin kirkkoon, jossa tiesin arvoisan äidin nyt olevan.

Kirkko oli tyhjä lähestyessäni pronssista suojaristikkoa, joka erottaa yleisölle varatun osan sisarien osastosta, ja polvistuessani ylimmälle portaalle, mutta hetken kuluttua ruvettiin ylhäällä soittamaan kelloja, ja samassa alkoi seurakuntakin kokoontua. Nunnat astuivat nyt sisään verhottuina päästä kantapäähän valkeihin vaatteisiin ja pitkiin, tiheihin, kasvoja peittäviin huntuihin, jotka he kohottivat ylös asettuessaan istumaan alttarin ympärille.

Nunnista viimeisenä kulki abbedissa, ja hänet tunsin heti paikalla. Se oli oma arvoisa äitini, ja kun hän alttarin edessä polvistuttuaan asettui istumaan paikalleen, joka oli lähinnä ristikkoa juuri sillä kohdalla, missä minä polvistuin, huomasin hänen kouristavan rukousnauhaa suonenvedontapaisesti, josta päätin, että hän oli minut sekä nähnyt että tuntenut.

Minä vapisin ja sydämeni hypähti rinnassani.

Sitten astui pappi sisään ja käytiin laulamaan litaniaa. Melkein koko jumalanpalvelus toimitettiin laulamalla. Kiitosjumalanpalvelus ei ollut milloinkaan mielestäni ollut niin ihana, niin liikuttava, niin kutsuva, niin vastustamaton. "Luovu maailmasta", tuntui se minua kehoittavan, "kuuliaisuus taivaallista isääsi kohtaan peruuttaa kaikki maalliset velvollisuudet."

Jumalanpalvelus oli lopussa, nunnat olivat laskeneet huntunsa alas ja menneet ulos samoilla hitailla, kuulumattomilla askelilla kuin olivat tulleetkin (viimeinen heistä alaspainunein päin), suntio sammutteli alttarin kynttilöitä pitkällä sauvallaan, kirkko kävi pimeäksi, ja muuan maallikkosisar kilisteli avaimiaan takanani.

Nousin ristikon luona olevalta paikaltani. Olin yhä kuin unen huumauksessa ja tuijotin kaihomielin pimeään käytävään, johon nunnat olivat kadonneet, kun samassa huomasin, että eräs nuori mies seisoi vieressäni ja silmäili minua myhäillen.

"Mary", sanoi hän hyvin hiljaa ojentaen minulle kätensä.

Nuoren miehen äänessä, hänen sinisten silmiensä katseessa oli jotain, joka pani minut vavahtamaan.

"Ettekö tunne minua, Mary?" sanoi hän.

Ilovirta pyyhkäisi ylitseni. Viimeinkin tunsin hänet.

Se oli Martin Conrad, joka oli kasvanut mieheksi, pitkäksi, voimakkaaksi, uljaaksi mieheksi, mutta kasvoissa oli vielä kajastus sitä poikaa, jota olin ihaillut ja rakastanut.

Pari minuuttia myöhemmin olimme ulkona piazzalla, ja sanat ryöppysivät hänen suustaan iloisella kiireellä, kun hän jutteli, mikä hänet oli Roomaan tuonut.

Hän oli juuri "läpäissyt" tutkintonsa ja valmistunut mikä ei olisi onnistunut, elleivät professorit olisi olleet "niin mainion ystävällisiä" häntä kohtaan — kun hän oli kuullut luutnantti ———n aikovan lähteä Etelänapaa ympäröivälle suurelle jääalueelle tutkimaan tuulien ja merivirtojen lähteitä, ja silloin hän oli tarjoutunut retkikunnan lääkäriksi ja tullut hyväksytyksi.

Kymmenen päivää sitten he olivat lähteneet Thamesista ja pysähtyneet tänä aamuna Napoliin hiiliä ottamaan, jolloin hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen pistäytyäkseen Roomassa. Hän oli kyllä muistanut, että minä olin siellä, vaikka ei ollut voinut uneksiakaan näkevänsä minua. Mutta sisällinen ääni oli kehoittanut häntä pistäytymään "tuossa vanhassa, merkillisennäköisessä kirkossa" — missä hän aivan sattumalta oli tavannut minut.

Hänen oli matkustettava seuraavana päivänä kello kaksi, hänen laivansa kun oli määrä lähteä Napolista samana iltana.

Nähdessäni hänet niin täynnä uskallusta ja toiveita elämään nähden johtui mieleeni muutamia tapauksia menneisyydestä, ja sanoin:

"Siispä nyt viimeinkin täydellä todella lähdette naparetkelle?"

"Niinpä lähden", vastasi hän ja katselimme toisiamme silmiin ja nauroimme seisoessamme siinä kirkon portailla lapsuudenaikain vienojen muistojen leijaillessa ympärillämme.

"Entä te?" virkkoi hän. "Samannäköinen olette kuin ennenkin, Tunsin teidät paikalla. Vaikka kyllä sittenkin olette muuttunut. Niin kasvanut ja… niin ihmeteltävän…"

Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan, ja ollen siksi lapsi, etten teeskennellyt olevani tietämätön, ja siksi paljon nainen, että tunsin mielihyvää, vakuutin olevani hyvilläni siitä.

"Olette jättänyt luostarin. Milloinka se tapahtui?"

Kerroin lähteneeni luostarista kolme viikkoa sitten että isäni oli tullut noutamaan minua ja että olimme lähdössä Ellaniin.

"Entä sitten? Mitä sitten aiotte toimittaa?" kysyi hän.

Ensi silmänräpäyksessä minua hävetti vastata, mutta viimein sanoin aikovani mennä naimisiin kotiin tultuani.

"Naimisiin? Koska? Kenen kanssa?"

Vastasin etten tietänyt koska, mutta että tuleva mieheni oli lordi Raa.

"Raa? Sanoitteko Raa? Se… Hyvä Jum — Mutta tottahan te tiedätte…?"

Hän ei lopettanut lausettaan, niinpä vastasin etten tietänyt mitään, koska en ollut nähnyt lordi Raata siitä asti kun läksin kouluun ja koska isäni oli järjestänyt kaikki puolestani.

"Ette ole nähnyt häntä siitä päivin… isänne järjestänyt kaikki?"

"Niin."

Sitten hän äkisti kysyi missä asuin ja kuultuaan sen sanoi saattavansa minut kotiin.

Hänen käytöksensä oli äkkiä muuttunut, ja kävellessämme pitkin Tritonia ja Du Marcellia hän useasti yritti sanoa jotain, mutta keskeytti äkkiä.

"Ainakin isänne tietää…"

"Jos hän tietää, en voi käsittää…"

Olin vielä niin ymmällä ja hämmästynyt siitä, että näin äkkiarvaamatta olimme sattuneet yhteen, etten kiinnittänyt näihin katkonaisiin huudahduksiin niin paljon huomiota kuin olisi ollut suotavaa. Kun olimme saapuneet ravintolan edustalle, sanoi hän:

"Sallisiko isänne ehkä minun puhua…?"

"Hänestä on tietysti mieluista tavata teitä", vastasin ja olin niin kärsimätön ilmoittamaan isälle suurta uutista, että ryntäsin ylös portaita ja syöksyin hänen huoneeseensa Martinin edellä, huutaen:

"Arvaapas isä kenen olen tuonut tänne sinua tapaamaan — katsos!"

Hämmästyksekseni ja mielipahakseni isäni tervehti Martinia hyvin kylmästi, eipä ollut ensin edes tuntevinaan häntä.

"Ettekö muista minua, sir?" kysyi Martin.

"Ikävä kyllä en nyt tällä hetkellä voi palauttaa teitä muistiini", sanoi isäni.

Kun minä olin tutustuttanut heidät toisiinsa, istuutuivat he juttelemaan Etelänapa-retkikunnasta, mutta keskustelu ei päässyt vauhtiin, se oli kuivaa ja kylmäkiskoista kyselemistä ja vastaamista, ja muutaman minuutin kuluttua Martin nousi lähteäkseen.

"En minä niitä teidän hommianne voi käsittää", sanoi isäni. "Minun tietääkseni ei ole vielä koskaan saatu irti mitään rahaa siinä teidän Tuntemattomassanne, ja joskohta löytäisittekin vaikka molemmat navat, niin mitäs siitä? Eihän noista napamaista voi olla kellään elävällä sielulla mitään hyötyä."

Minä läksin saattamaan Martinia hissille, ja erotessamme hän kysyi saisiko tulla noutamaan minua kävelylle huomenaamulla. Vastasin myöntävästi ja tiedustelin mihin aikaan hän tulisi.

"Kello kaksitoista", vastasi hän, ja minä vakuutin, että se olisi varsin sopiva aika minulle.

Samana iltana tuli piispa syömään päivällistä kanssamme, ja aterian loputtua, kun minä kävin istumaan ikkunan ääreen ja katselin kaupunkia iltavalossa, juttelivat hän ja isäni kauan aikaa matalalla äänellä.

He juttelivat yhä vielä, kun minä sanoin hyvää yötä ja läksin nukkumaan.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Aamiaista syödessämme seuraavana aamuna kertoi isäni jotain odottamatonta tapahtuneen, joka vaati meitä viipymättä palaamaan kotiin, ja siksi hän oli Cookin toimiston kautta tilannut meille paikat kello 12:n pikajunassa.

Olin hyvin pahoillani, mutta tunsin isäni siksi hyvin, etten vastustellut, ja niin hiivin huoneeseeni ja kirjoitin Martinille kirjeen, jossa selitin pikaisen lähtömme syyt ja jätin hänelle hyvästi.

Asemalle tullessamme näimme hänen seisovan asemasillalla sen vaunuosaston vieressä, joka oli merkitty meidän nimellämme.

Isäni oli mielestäni häntä kohtaan vieläkin tylympi kuin ennen, ja piispa, joka matkusti kanssamme, oli tuskin huomaavinaan häntä. Mutta se ei näyttänyt Martinia liikuttavan sinä aamuna, sillä hänen alahuulessaan oli se sama luja, päättäväinen ilme, jonka tunsin hänen poikavuosiltaan. Mentyäni vaunuun hän seurasi minua sisään jättäen isäni ja piispan kahden asemasillalle seisomaan.

"Viivyttekö kauan retkellänne?" kysäisin.

"Viivyn, paha kyllä. Kuusi kuukautta, yhdeksän — kenties kaksitoista, jos pahoin käy! Toivoisin, ettei koko retkestä tulisi mitään."

Hämmästyneenä kysyin, mitä hän sillä tarkoitti, jolloin hän änkytti jotain epäselvää ja sitten äkkiä sanoi:

"Ette kaiketi missään tapauksessa mene naimisiin vielä vähään aikaan?"

Sanoin etten tietänyt, kaikki kun riippui isästäni.

"Kotiin palattuanne ainakin saatte nähdä ja kuulla, ja silloin ehkä ette…"

Vastasin että minun oli seurattava isäni tahtoa, koska olin tyttö, ja siksi…

"Mutta tottahan tytölläkin on jonkinlaisia oikeuksia itsensä suhteen", sanoi hän, mutta minä en virkkanut mitään, sillä tunsin tällä hetkellä naisellista avuttomuutta, jota en ollut koskaan ennen tuntenut.

"Kirjoitan isällenne", sanoi hän, ja samassa kello soi, ja isäni astui vaunuun sanoen:

"No niin, nuori mies, ellette tahdo lähteä Pohjoisnavalle ja heittää Etelänaparetkeänne sikseen, niin…"

"Hyvä on, sir. Älkää te minusta huolehtiko. Minä kyllä pidän itsestäni huolen", sanoi Martin.

Äänessä oli kenties jotain, joka enemmän kuin sanat hämmästytti isääni ja piispaa, sillä näin heidän katsovan loisiinsa ihmetellen.

Sitten soitettiin toisen kerran, veturi puhkui, ja Martin sanoi: "Hyvästi! Hyvästi!"

Junan lähtiessä liikkeelle asemalta hän jäi seisomaan asemasillalle paljastetuin päin ja niin tuskainen ilme kasvoillaan, että kurkkuani alkoi kivistää kuten pikku tyttönä ollessani.

Mieleni oli hyvin raskas tämän matkan aikana. Kymmenen vuotta kestäneen maanpakolaisuuteni aikana oli toinen kotimaani käynyt minulle rakkaaksi, ja minusta tuntui kuin nyt viimeisen kerran näkisin ihanan Italiani päivänpaisteiset kedot ja kukkanurmet.

Mutta alakuloisuudellani oli toinenkin syy. Ajattelin Martinin levottomuutta avioliittoni suhteen ja olisin suonut, että hän olisi puhunut isälleni mitä hänellä oli sanomista.

Kenties myös hämärästi aavistin, että Martin Conrad oli juuri se henkilö, joka olisi voinut herättää vielä uinuvan sydämeni, että hän yhdellä sanalla, katseella, hymyilyllä olisi sinä päivänä voinut muuttaa elämäni koko juoksun ja että…

Mutta ei, en tahdo häntä moittia. Enkö ole tietänyt siitä päivin kun yhdessä olimme Pyhän Marian kalliolla, että hän ennen kaikkea on synnynnäinen gentlemanni?

Ja sittenkin… sittenkin…

MARTIN CONRADIN LISÄYS.

Ja sittenkin minä olin houkka, kun en kaikesta huolimatta puhutellut Daniel O'Neilliä, ennenkuin hän läksi Roomasta. Minun olisi pitänyt sanoa hänelle:

"Tiedättekö että mies, jolle aiotte naittaa tyttärenne, on rietas heittiö? Jos todella tiedätte sen, niin tahdotteko kuitenkin kylmäkiskoisesti myydä lapsenne ruumiineen ja sieluineen, jotta himonne arvonimiin ja valtaan ja muut kehnot pyyteenne tulisivat tyydytetyiksi? Onko teidän lupa myydä hänet? Puhutte isän oikeuksista, mutta eikö tytär ole itsenäinen olento? Jos hänen avioliittonsa tulee onnettomaksi — ja niin käy, jos siitä mitään tulee — tekö siitä tulette kärsimään? Ja jos se saastuttaa ja turmelee hänen puhtaan ja henkevän luonteensa — ja sen se tekee — teidänkö sielunne joutuu tuomion hetkenä kirotuksi vai hänen?"

Niin minun olisi ollut sanottava, mutta sitä en tehnyt. Pelkäsin, että epäiltäisiin minun ajavan omia, henkilökohtaisia tarkoitusperiä — että katsottaisiin minun sekaantuvan asioihin, jotka eivät minulle kuuluneet.

Mutta minä tunsin, että ne kuuluivat minulle, ja minä olin puolittain halukas heittämään sikseen kaiken muun ja palaamaan Ellaniin. Mutta tämä naparetki oli elinkysymys minulle, enkä niinmuodoin voinut luopua siitä.

Päätin siis kirjoittaa. Mutta kirjoittamisessa en ole mikään taituri, ja niinpä kesti kaksi viikkoa, ennenkuin sain kyhätyksi jotain kunnollista. Siihen aikaan olimme Port Saidissa ja sieltä panin postiin kolme kirjettä — ensimäisen Daniel O'Neillille, toisen piispa Walshille ja kolmannen isä Danille.

Joutunevatko ajoissa perille? Ja jos joutuvat, tuleeko niillä olemaan toivottu seuraus? Vai tulevatko kirjeiden saajat ne suuttuneina hävittämään?

Oli mahdoton arvata. Ja minun oli mentävä syvään antarktiseen yöhön, johon ei yksikään sanoma elävästä maailmasta voisi minua saavuttaa.

Mitä tapahtuu ennen kotiintuloani? Jumala yksin sen tietää.

M. C.