ENSIMÄINEN OSA

NAINEN JA HÄNEN ISÄNSÄ

Mary O'Neillin kertomus.

TYTTÖVUOTENI.

Ensimäinen luku.

"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra", niin alkaa eräs ihanimpia psalmeja, ja elämäni syvyyksistä ovat tämän kertomuksen tapahtumat.

Minä en ollut haluttu lapsi — en ainakaan tyttönä haluttu. Sen sain kuulla isä Dan Donovanilta, joka oli pitäjämme pappi. Minä synnyin lokakuussa. Kaiken päivää oli rankasti satanut. Sade pieksi rajusti talomme seiniä ja valui vuolaina virtoina alas pitkin ikkunaruutuja. Neljän tienoissa iltapuolella tuuli yltyi, ja silloin pitkää ajotietä varjostavien pähkinäpuiden kellastuneet lehdet kahisivat kuuluvasti, ja peninkulman matkan päässä oleva meri vaikeroi kuin tuskiaan valitteleva koira.

Alakerrassa isäni huoneessa istui isä Dan takkavalkean ääressä, siirrellen rukousnauhansa helmiä ja tarkaten pienintäkin ääntä, joka tuli isäni huoneen päällä olevasta äitini makuusuojasta. Isäni raskaat askeleet, jotka saivat koko talon täräjämään, jatkuivat lakkaamatta edestakaisin ikkunasta huoneen nurkkaan ja nurkasta vastakkaiselle seinälle. Tuon tuostakin Bridget täti pistäytyi sisään kertomaan, että kaikki kävi hyvin, ja aina puolen tunnin kuluttua tohtori Conrad astui huoneeseen kuulumattomin askelin, kuten hänen tapansa oli, veti muutamia sauhuja pitkästä savipiipustaan ja palasi sitten jälleen toimeensa.

Isäni oli menehtyä kärsimättömyydestä.

"Kestää kauan", sanoi hän kiinnittäen katseensa tohtorin kasvoihin.

"Ei pidä tuskailla — ei mitenkään tuskailla", sanoi isä Dan.

"Se on aivan tarpeetonta", sanoi tohtori Conrad.

"Joutukaa sitten takaisin ja toimittakaa asia loppuun", sanoi isäni. "Viisisataa dollaria teille, jos kaikki päättyy hyvin."

Isäni oli luullakseni siihen aikaan suuri mies. Suuri mies hän on luullakseni vieläkin. Kova ja julma hän on ollut minua kohtaan, se on minun kuitenkin myönnettävä. Jos hän olisi kuninkaaksi syntynyt, niin hän olisi saattanut kansansa pelätyksi ja ehkäpä kunnioitetuksikin kautta koko maailman. Hän syntyi kansankodissa, vieläpä kaikkein köyhimmässä, mäkitupalaisena. Ellanin kolkolla rämeiköllä on vieläkin hänen kotimökkinsä valkeaksi kalkittuine seinineen ja olkikattoineen.

Hänen oma isänsä oli ollut rajuluontoinen mies, täynnä uskaliaita unelmia, joista suurin osa oli keskittynyt häneen itseensä. Vaikka hän oli turvemajassa kasvanut ja Daniel Neale nimeltään, uskoi hän polveutuvansa suorassa polvessa saarensa ylhäisimmästä aatelistosta, Hovin O'Neilleistä ja Raa-linnan parooneista. Todistaakseen väitteensä tosiksi hän päiväkaudet selaili pitäjän kirkonkirjoja ja yönsä hän vietti äänekkäästi jutellen kylän ravintolassa. Kansa sanoi häntä "Neale lordiksi" puolittain piloillaan, puolittain tosissaan. Eräänä päivänä hänet kannettiin kotiin kuolleena. Hän oli saanut surmansa päihtyneenä riidellessään äkkipikaisen kerskurin, kapteeni O'Neillin kanssa, joka oli läimähyttänyt häntä ohimolle kepillään. Hänen vaimonsa, minun isoäitini, ripusti silakkaverkon vainajan vuoteen eteen estääkseen toisessa vuoteessa nukkuvia lapsia näkemästä häntä.

Lapsia oli kuusi, ja miehensä kuoleman jälkeen oli vaimon hankittava ruokaa kaikille. Maa, joka kuului hänen mökkiinsä, oli laihaa, ja leivän saantia kartuttaakseen hänen oli tapana käydä kitkemässä varakkaampien naapuriensa istutuksia. Niukasti siitä työstä maksettiin — yhdeksän penceä päivältä kauniilla säällä ja kuusi penceä muina päivinä, ja kahdesti viikossa annettiin kannu maitoa ja kimpale voita matkaan. Puutetta kärsittiin, ja lapset joutuivat siitä ensimäisinä kärsimään. Kuolema korjasi heistä viisi. "Heitä ei haluttanut jäädä luokseni", oli äidin tapana sanoa. Isäni vain jäi eloon; hänkin oli Daniel nimeltään. Kun hän varttui isommaksi, oli äidillä paljon apua hänestä. Hän rakasti äitiään, siitä olen vakuutettu. Luulenpa täydellä todella, että hän alkujaan oli rakastava ja jalomielinen luonteeltaan, vaikka sitä nyt on vaikea uskoa.

Tekisin väärin häntä kohtaan, ellen kertoisi muuanta juttua hänen poikavuosiltaan. Hän oli äitineen käynyt vuorilla leikkaamassa kanervia, jotka Curraghista saadun turpeen kera olivat mökkiläisten ainoaa polttoainetta. He raahasivat matkassaan olkiköydellä sidottua okaista kanervakimppua, kun maantielle kääntyessään joutuivat uhkeitten vaunujen tielle, jotka äkkiarvaamatta ajaa karahuttivat esiin hovin ajotien kulmauksesta kahden korskean pähkinänkarvaisen hevosen vetäminä, joita ohjasi loistavapukuinen englantilainen ajuri. Hevoset peräytyivät säikkyen suurta kanervakimppua, jolloin vaunuissa istuva herrasmies kiroillen pisti päänsä ulos vaununikkunasta, ja samassa raaka ajuri läimähytti ruoskallaan avopäistä vaimoa ja pienen pojan paljaita sääriä.

Seuraavassa tuokiossa vaunut katosivat. Ne olivat O'Neillin suvun päämiehen, Raa-linnan lordin, sen, jonka läheinen sukulainen, kapteeni O'Neill, oli tappanut isoisäni, eikä poloinen isoäitini niinmuodoin virkkanut mitään. Mutta niin pian kun kivistävät sääret sen sallivat, kuivasi poikanen silmänsä repaleisella hihallaan, sanoen:

"Älä ole milläsikään, äiti. Kun minä tulen aikamieheksi, niin saat omat vaunut, eikä herrat saa enää sinua piestä."

Äiti kuoli. Poika oli siihen aikaan kaksikymmenvuotias, vahvajäseninen, vankkarintainen nuorukainen, kasvatusta melkein tykkänään vailla, mutta teräväjärkinen ja tahdoltaan kukistumaton. Niinpä hän varusti reppunsa ja siirtyi Amerikkaan. En ole koskaan päässyt oikein selville siitä, mitä työtä hän ensin joutui tekemään. Muistan vain kuulleeni, että jotain uhkarohkeata ja hengenvaarallista se oli ja että hän nopeasti yleni. Kahden vuoden kuluttua hän oli kohonnut päällysmieheksi. Viiden vuoden kuluttua hän oli jo osakas. Kymmenen vuoden kuluttua hän oli rikas mies. Kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua hän oli miljoonain omistaja, joka johti trusteja ja teollisuusrenkaita.

Kuulin kerran hänen sanovan, että rahoja kolisi hänen kirstuunsa kuin kaurajauhoja sihdin silmistä, mutta minulle ei ole koskaan tarkoin kerrottu, mitä viimein tapahtui. Huhuttiin jotain lain sekaantumisesta ja että hänen oli ollut pakko luopua liikeyrityksistään. Minun kertomukseni tietää vain sen, että hän neljänkymmenenviidenvuoden ikäisenä palasi Ellaniin. Muuttuneena miehenä hän tuli, tylyä oli hänen puheensa, tuikea hänen ilmeensä ja käskevästi kohosivat hänen silmäkulmansa. Rikkaudenhimo oli painanut leimansa häneen. Koko saari mateli hänen kasvojensa edessä ja ihmiset, jotka olivat hänen isäänsä pilkanneet, ryömivät hänen jalkainsa ympärillä kuin torakat.

Kotiin tultuaan hän ensi työkseen osti äitinsä mökin, rakennutti uuden olkikaton siihen ja jätti sen erään köyhän vaimon hoidettavaksi.

"Vielä sitä ehkä kerran tarvitaan", sanoi hän.

Hänen seuraava toimensa oli täysin arvokas "Neale lordin" pojalle. Kuullessaan, että kapteeni O'Neill oli pahasti takertunut velkoihinsa, hän osti kerskurin panttikirjat, karkoitti hänet hovista ja asettui itse sinne asumaan.

Vuotta myöhemmin hän pyysi anteeksi omalla tavallaan. Hän nai toisen kapteenin tyttäristä. Isabel, vanhempi sisaruksista, oli lempeä ja kaunis tyttö, hyvin hento ja arka sekä suloisin alistuessaan, kuten muutamat ylänkömaan yrtit, jotka tuoksuvat suloisimmin, kun niitä poljetaan ja rutistetaan. Nuorempi sisar Bridget oli rivakka, jotenkin jokapäiväinen, ja ylpeä teräväpäisyydestään ja lujatahtoisuudestaan.

Nuoremman sisaren haikeaksi mielipahaksi isäni valitsi vanhemman. Äitini toivomuksia tai mieltä ei tietääkseni ensinkään tiedusteltu. Hänen isänsä ja minun isäni keskustelivat aiotusta avioliitosta kuten kauppa-asiasta ainakin, ja sillä asia oli päätetty. Hääpäivänä isäni suoritti kaksi sangen huomattavaa tekoa. Hän merkitsi nimensä kirkonkirjaan Daniel O'Neillinä erivapautuskirjan nojalla, ja tuodessaan morsiamensa tämän entiseen kotiin hän hinautti tuon jylhän: harmaan talon neliskulmaiseen torniin Yhdysvaltain tähtilipun syntymäsaarensa lippuun kiinnitettynä. Hän oli jutellut vähemmän kuin "Neale lordi", mutta ajatellut ja toiminut enemmän.

Kaksi vuotta kului perillistä syntymättä, eikä isäni yrittänyt salata pettymystään, joka lopulta kohosi melkein suuttumukseksi. Hänen aikansa oli siihen asti kulunut rakennuksen ja maatilan parannuspuuhissa, mutta hänen väsymätön tarmonsa alkoi jo vaatia laajempaa vaikutusalaa. Ellanin saaret olivat silloin vielä perin alkuperäisellä kannalla, ja sen asukkaat, osittain merimiehiä, osittain maamiehiä, olivat yksinkertaista, jumalaapelkäävää väkeä, köyhiä tosin, mutta eivät puutteenalaisia. Mutta isäni päässä liikkui suurellisia suunnitelmia. Tarmollaan ja yritteliäisyydellään hän aikoi loihtia saareen uutta elämää, rakentaa ravintoloita, teattereita, seurain taloja, oluttupia ja tanssisaleja, perustaa kilpakenttiä ja vuorten harjuille nousevia sähköratoja sekä muutenkin kaikin tavoin muuttaa seudun virkistys- ja huvittelupaikaksi Brittein kuningaskunnan väestölle.

"Katsotaanpas eikö tämä vanha saari ala surista", sanoi hän, ja suurin osa naapureita, jotka eivät parempaa halunneet kuin tulla loihtimalla rikkaiksi — asianajajiksi, pankkiireiksi ja saaren virkamiehiksi — avustivat häntä voimainsa takaa hänen uskaliaissa yrityksissään.

Mutta hän oli tuskin päässyt alkuun, kun jotain odottamatonta tapahtui. Vanha Raa-linnan lordi, O'Neillin suvun päämies, joka kerran oli kiroillut isoäidilleni, palasi Ellaniin kuolemaan, oleskeltuaan monta vuotta ulkomailla, missä hän huonolla elämällään oli hankkinut itselleen turmiollisen taudin. Koska hän oli vanhapoika, olisi hänen lähin seuraajansa ja perillisensä ollut kapteeni O'Neill, mutta äidinisäni oli kuollut edellisenä talvena ja kun miesjälkeläistä ei suorassa polvessa ollut olemassa, näytti siltä kuin arvonimi ja perintö (jotka erivapautuksen nojalla saattoivat kuulua lähimmälle miessukulaiselle naispuolisen perillisen kautta) olisivat joutuneet eräälle kaukaiselle sukulaiselle, neliloistavuotiaalle pojalle, joka oli protestantti ja kävi siihen aikaan koulua Etonissa.

Isäni suuri pettymys karmi hänen mieltään nyt enemmän kuin koskaan ennen. Mutta odottamattomat seikat eivät ole harvinaisia, ja eräänä kevätpäivänä ilmoitti sairastavaa äitiäni katsomaan kutsuttu tohtori Conrad, että äitini oli raskaana.

Isäni riemastus oli rajaton, vaikka hänen onnellisuuttaan vähensi alussa pelko, ettei tulossa oleva lapsi olisikaan poika. Mutta vähän ajan kuluttua tämäkin vaara häipyi hänen mielestään, eikä aikaakaan, kun hänen turhamaisuutensa ja kukistumaton tahtonsa niin kokonaan valtasivat hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä, että hän alkoi puhella syntymättömästä pojastaan, ikäänkuin olisi poikalapsen syntymä ollut jo ennakolta päätetty tapahtuma. Menipä hän toisinaan niinkin pitkälle, että jutteli äitini, tohtori Conradin ja ennen kaikkea isä Danin kanssa poikansa nimestä. Se oli oleva Hugh, sillä O'Neillin suvun päämiehet olivat olleet tämännimellisiä halki vuosisatojen jo hämärässä muinaisuudessa, jolloin, niin otaksuttiin, he olivat olleet Ellanin kuninkaina.

Äitinikään ei ollut vähemmän onnellinen. Hän ei enää tuntenut syynalaisuutta, ja vaikkakin hänet alussa riitti onnelliseksi tekemään jo yksin se tieto, että häntä odotti kaikista inhimillisistä iloista suloisin, äidiksi tulemisen ilo, niin antautui hänkin lopulta siihen toivoon, että hänen lapsensa on poika. Kaiketi siihen oli syynä pelkästään into alistua miehensä toivomuksiin ja tahtoon ja toteuttaa hänen kiihkeä odotuksensa. Tai ehkäpä hänellä oli toinenkin syy, salainen syy, joka johtui siitä, että hän naisena tunsi itsensä heikoksi ja araksi, ehkäpä hän mietti sitä, että hänen odotettu poikansa oli tuleva vahvaksi, uljaaksi ja vapaaksi.

Kaikki kävi hyvin syksyn loppuun asti, mutta silloin saapui Raa-linnasta hälyyttäviä uutisia. Vanhan lordin sairaus oli saanut pahan käänteen, ja hänen tilansa huononi äkisti. Tohtori Conradilta tiedusteltiin asiaa, ja hän sanoi mielipiteensä olevan, ettei sairas voisi elää vuoden loppuun asti. Isäni joutui tästä kuumeentapaiseen levottomuuteen. Hän noudatti luokseen asianajajan ja neuvotteli sekä hänen että isä Danin kanssa.

"Jotain tässä on puuhattava", sanoi hän, ja kun hänelle selvisi, että hänen korkealle lentävät toiveensa hupenisivat tyhjiin, ellei (mainitun ikivanhan perintösäädöksen nojalla) hänen lapsensa syntyisi ennen vanhan lordin kuolemaa, alkoi hänen kärsimättömyytensä muuttua kuluttavaksi tuleksi.

Ensi kerran elämässä hänen kiihkoisuutensa suuntautui uskontoon ja hyväntekeväisyyteen. Hän lupasi siinä tapauksessa, että kaikki kävisi onnellisesti — lahjoittaa uuden alttarin seurakunnan Pyhän Marian kirkkoon kuuluvaan kappeliin, tonnin kivihiiliä jokaiselle viiden peninkulman sisässä asuvalle köyhälle ja naapurikylän jokaiselle seitsemättäkymmentä käyvälle asujamelle juhla-illallisen. Huhuttiinpa hänen intonsa vieneen hänet niinkin pitkälle, että hän salaisesti antoi rahaa joillekin imartelijoilleen, jotta he panisivat toimeen ilotulituksia suuren tapauksen kunniaksi, ja tähän ilotulitukseen olisi myös kuuluva vastapäätä meidän taloamme ylenevälle Pilvikukkulalle pystytettävä jättiläislaite, jossa hehkuvin tulikirjaimin loistaisi kaikkein luettavana: "Jumala Siunatkoon Onnellista Perillistä". Tornin ison kellon soitto oli oleva merkkinä ympäristölle, että syntyminen oli tapahtunut ja että odotettuun juhlanviettoon oli ryhdyttävä.

Syyskuu kului, oltiin lokakuussa, ja kaiken aikaa saapui joka päivä salaisia viestejä Raa-linnasta. Joka aamu lähetettiin tohtori Conrad äitini luo. Vastenmielisempää näytelmää ei voi ajatella. Siinä kilpailivat kuolon enkeli ja elämän enkeli, ja heidän välillään seisoi isäni käskevä sielu, koettaen pitää toista loitolla ja toista jouduttaa.

Isäni maltittomuus tarttui hänen ympäristöönsäkin. Varsinkin se henkilö, johon se kohdistui, joutui sen vaikutuksen alaiseksi. Seuraus oli se, mitä saattoi odottaakin. Äitini joutui synnytysvuoteeseen kokonaista kuukautta ennen aikaansa.

Toinen luku.

Kello kuuden seutuvilla tuuli oli yltynyt hirmumyrskyksi. Ajotien puista olivat viimeisetkin lehdet ryöstäytyneet lentoon, ja alastomat oksat pieksivät toisiaan kuin hurjasti liikkuvat ruoskat. Meri pauhasi entistä äänekkäämmin, ja Pyhän Marian kalliolta, joka oli peninkulman matkan päässä rannalta, kumahteli kellojen ääni kuin kuohujen alta kaikuen.

"Sääli ihmisraukkojen ilotulitusta", virkkoi isä Dan.

"Illallisensa he kumminkin saavat", sanoi isäni.

Oli tullut pimeä, mutta isäni ei sallinut lamppuja sytytettävän. Hänen omassa huoneessaankaan ei ollut muuta valoa kuin takassa palavain turpeiden ja halkojen himmeät liekit. Toisinaan, kun myrsky tuokioksi vaimeni, saattoi ylähuoneesta kuulla ajoittain keskeytyvää voihkinaa, jota seurasi vakavain äänten sorina.

"Kai se nyt pian tapahtuu", hoki isäni vähän väliä.

Ja siihen isä Dan aina vastasi:

"Herra olkoon kiitetty."

Seitsemän seutuvilla oli myrsky kiihtynyt korkeimmilleen. Tuuli ulvoi isossa savutornissa kohisten kuin ukkonen. Meri hyrskyili niin rajusti, että kaikki muut äänet hukkuivat kuohujen pauhinaan. Mutta läpi myrskynkin myllerryksen kuultiin kovaa jyskytystä pääovelta. Eräs palvelustytöistä kiiruhti ovelle, mutta isäni kutsui hänet takaisin ja ottaen lyhdyn läksi itse avaamaan. Hän työnsi oven auki niin varoen kuin ulkoa tuleva viima sen salli ja astui portaille.

Siinä istui hevosen selässä livreapukuinen ajuri toinen satuloitu hevonen vieressään. Hän oli likomärkä sekä hiestynyt pitkästä ja rajusta ratsastuksesta. Ponnistaen äänensä myrskyssä kuulumaan, hän huusi:

"Eikö tohtori Conrad ole täällä?"

"On kyllä — entä sitten?" vastasi isäni.

"Sanokaa hänelle, että häntä tarvitaan ja että hänen täytyy hetipaikalla tulla minun kanssani."

"Kuka käskee?"

"Lordi Raa. Hänen armonsa on pahasti sairas. Hän tahtoo heti paikalla tohtorin luokseen."

Isäni oli hurjan ristiriidan vallassa. Toiselta puolen houkutteli häntä palava halu pitkittää vanhan lordin elämänlankaa, toiselta puolen toivo saada nähdä perillisensä niin pian kuin mahdollista. Mutta empimistä ei kestänyt kauan.

"Sanokaa lordille", huusi hän, "että täällä on nainen synnytystuskissa ja ettei tohtori voi tulla, ennenkuin hän on synnyttänyt."

"Mutta minulla on hevonen matkassa, ja tohtorin on tultava minun kanssani."

"Viekää hänen armolleen vastaukseni ja sanokaa että Daniel O'Neill sen lähetti."

"Mutta lordi on kuolemankielissä, ja ellei tohtori tule hänestä verta laskemaan, saattaa hän kuolla ennen aamua."

"Ellei tohtori ole täällä auttamassa vaimoani, saattaa lapseni kuolla ennen keskiyötä."

"Mitä merkitsee lapsenne syntymä hänen armonsa kuolemaan verraten?" huusi mies, mutta ennenkuin sanat olivat kunnolleen päässeet hänen suustaan, oli isäni, tavattoman vahva kun oli, tarttunut suitsiin ja työntänyt hevosen ratsastajineen matkan päähän.

"Suoriutukaa toiselle puolelle veräjää, tai minä viskaan teidät tielle", ärjäisi hän ja palasi sitten sisään paiskaten oven kiinni jälkeensä.

Isä Dan jutteli useasti, kuinka Raa-linnan ajurin kuultiin vielä jonkun aikaa äänekkäästi huutavan tohtoria nimeltä äitini valaistujen ikkunain alla. Mutta hänen äänensä hukkui tuulen valituksiin, ja hetken kuluttua hänen hevosensa kaviot polkivat suurelle veräjälle kulkevan tien hiekoitusta.

Isäni palasi harmista puhisten huoneeseensa, ravistaen sadetta hiuksistaan ja parrastaan. Ehkäpä hänen kiihtyneissä aivoissaan kummitteli muisto eräästä neljäkymmentä vuotta sitten sattuneesta tapahtumasta.

"Se vanha heittiö", mutisi hän, "kyllä kai se olisi hänelle mieleen. Sitä he kaikki tahtoisivat? Kuka heistä huolisi minun poikaani joukkoonsa?"

Ulvova yö ulkona kävi yhä hirvittävämmäksi. Rannalta kuului pauhu niin kova, kuin joku villieläin olisi koettanut vapautua meren kohdusta. Kerran tuli Bridget täti alakertaan kertomaan, että äitini pelkäsi myrskyä. Kaikki talon palvelijat olivat kokoontuneet halliin, pelonalaisina ja kertoen toisilleen taikauskoisia juttuja.

Mutta äkkiä myrsky lauhtui. Sade ja tuuli tuntuivat hetkeksi taukoavan. Meri hillitsi raivoansa ja Pyhän Marian kalliolta kumahtava kellonääni häipyi etäisyyteen. Oli ikäänkuin avaruuksia kiitävä maailma olisi äkisti pysähtynyt kulussaan.

Samassa, keskellä tätä hiljaisuutta kuului yläkerrasta entistä tuskaisempi voihkina. Isäni vaipui tuoliinsa, risti kätensä ja sulki silmänsä. Isä Dan siirteli rukousnauhansa helmiä huuliaan liikutellen, mutta äänetönnä.

Sitten kuului ylähuoneesta heikko äännähdys. Isäni avasi silmänsä ja alkoi kuunnella. Isä Dan pidätti henkeään. Äännähdys uudistui, mutta entistä voimakkaampana, kirkkaampana ja kimeämpänä. Nyt ei voinut enää olla epäilystä. Se oli Luonnon ikuinen merkki, että uusi elämä oli syntynyt maailmaan hiljaisuuden helmasta.

"Nyt se on lopussa", sanoi isäni.

"Kunnia olkoon Jumalalle ja kaikille pyhimyksille!" sanoi isä Dan.

"Kylläpä heitä nyt sapettaa", huudahti isäni, ja hän hypähti pystyyn ja alkoi nauraa.

Hän riensi ovelle ja työnsi sen auki. Hallissa seisovat palvelijat kuiskailivat kiihkeästi keskenään, ja puutarhuri Tom Dug, jota tavallisesti sanottiin Tommy toveriksi, astui isäni luo kysyen, oliko hänen nyt soitettava suurta kelloa.

"Tietysti", vastasi isäni, "mitäs te sitten olette tässä kaiken aikaa odottaneet?"

Parin minuutin kuluttua alkoi tornin kello kumahdella ja heti sen jälkeen alkoivat pitäjän kirkonkellotkin iloisesti soida.

"Kylläpä heitä nyt sapettaa, sanon minä", huudahti isäni ja naureskellen voitonriemuista nauruaan asteli pitkin kivipermantoa lujemmin askelin kuin milloinkaan ennen.

Yhtäkkiä taukosi lapsenitku, ja ylhäältä kuului hätäistä äänten sorinaa. Isäni pysähtyi, hänen kasvonsa jäykistyivät, ja hänen äänensä, joka äsken oli kaikunut iloisen torven tavalla, laskeutui läähätykseksi.

"Mitä on tekeillä? Missä on Conrad? Miksei hän tule tänne kertomaan?"

"Ei pidä tuskailla. Kyllä hän heti tulee", sanoi isä Dan.

Kului tuokio, jonka aikana ei kuultu mitään eikä puhuttu mitään, mutta sitten isäni, kykenemättä enää maltittomuuttaan hillitsemään, meni portaitten alapäähän ja huusi tohtoria nimeltä.

Tuota pikaa kuuluivat tohtorin askeleet kiviportaissa. Ne olivat epäröiviä, pysähteleviä ja laahustavia. Sitten tohtori astui isäni huoneeseen. Takkatulen himmeässä valossakin saattoi nähdä, että hänen kasvonsa olivat kalpeat, tuhkanväriset. Hetkisen hän seisoi äänetönnä, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus, painostava hiljaisuus. Sitten isäni sanoi:

"No, mitä kuuluu?"

"Se on…"

"Puhukaa, mies… Tarkoitatteko… että se on kuollut?"

"Ei, ei, sitä en tarkoita."

"Mitä sitten?"

"Se on tyttö."

"Ty… tyttökö?"

"Niin."

"Hyvä Jumala!" äännähti isäni vaipuen takaisin tuoliinsa. Hänen huulensa aukenivat, ja silmät, jotka äsken olivat riemusta liekehtineet, tuijottivat nyt tylsinä sammuvaan hiilokseen.

Isä Dan yritti häntä lohduttaa. Jokaisessa laihossa on ohdakkeitakin, ja onhan tytönkin syntymä itse asiassa pidettävä onnellisena tapahtumana. Tytöt ovat elämän kukkia, miehen ilo ja lohdutus hänen maallisessa vaelluksessaan, ja moni isä, joka tytön syntyessä on kohtaloaan valitellut, on vielä saanut kiittää Herraa hänestä.

Kaiken aikaa olivat riemukellot soida kumahdelleet, ja nyt alkoi huonekin käydä valoisaksi, sillä Pilvikukkulalla sytytetty ilotulituslaite pilkkaavine tervehdyksineen: "Jumala Siunatkoon Onnellista Perillistä", lennätteli ympärilleen monivärisiä, leimahtelevia valonsäteitä.

Lempeällä äänellään, joka muistutti tasaisten kivien yli valuvaa puroa, isä Dan yhä puheli lohdutuksen sanoja.

"Niinpä niin, naiset ovat maan suola. Jumala heitä siunatkoon, ja kun ajattelen mitä kaikkea heidän on kärsittävä, että maailma voisi pysyä pystyssä ja sukukunnat jatkua, tekisi mieleni langeta polvilleni ensimäisen naisen eteen, jonka tiellä kohtaan, ja suudella hänen jalkojaan. Mitä olisi maailma ilman naisia? Ajatelkaa pyhää Theresaa! Ajatelkaa hurskasta Margaret Maryä! Ajatelkaa Pyhää Neitsyttä itseään!"

"Oh! vaietkaa jo loruillenne", huusi isäni ja kavahtaen pystyyn alkoi kirota ja sadatella.

"Lopettakaa tuo kirottu soitto! Aikooko se hupsu soittaa iankaikkisesti. Tekevätkö perkeleet ja helvetti pilkkaa minusta?"

Tämän sanottuaan ja päälle päätteeksi ärähtäen kirouksen omalle mielettömyydelleen isäni harppasi ulos huoneesta.

Äitini oli kuullut kaikki. Ohut hirsikatto ei voinut estää miehen kiukkuista purkausta tulemasta hänen kuuluvilleen. Häntä hävetti. Hän tunsi mielessään itsensä syylliseksi, ja heikosti tuskasta parahtaen hän kääntyi seinään päin ja pyörtyi.

Vanha lordi kuoli samana yönä. Hänen rietas sielunsa läksi varjojen maahan tekemään tiliä elämästään, ja kuukautta myöhemmin uusi lordi Raa, Eton-koulun nuttuun puettu poika, saapui ottamaan haltuunsa perintönsä.

Mutta jo aikaa sitä ennen oli isäni, työntäen mielestään pettymyksensä ikäänkuin maksetun laskun, ryhtynyt työhön asianajajainsa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten kanssa toteuttaakseen suurelliset suunnitelmansa ja loihtiakseen saareen uutta elämää.

Kolmas luku.

Palauttaessani mieleeni aikaisimman lapsuuteni hämäriä ja ikäänkuin usvaan verhottuja hajanaisia vaikutelmia ja muistoja, joita en ole kuullut isä Danin suusta, on ensimäinen tietoisuuteeni jäänyt muistelma iso huone, jossa oli suuri vuode, suuri kaappi, suuri peilipöytä, suuri rukoustuoli, madonnan kuva sen yläpuolella seinällä ja avonainen ikkuna, johon varpunen aamuisin tuli visertämään.

Kun olin kyllin vanha ymmärtämään ja erittelemään huomioitani, käsitin, että se oli äitini huone ja että se suloinen joku, jonka oli tapana nostaa minut syliinsä, kun minä tallustelin löytöretkillä suuressa huoneessamme, oli juuri äiti itse. Muistan, että hän lohdutteli minua, kun lankesin, ja että hän silitteli päätäni ohuella valkealla kädellään laulaessaan vienolla äänellään ja tuuditellessaan minua.

Koska en muista nähneeni äitiäni milloinkaan talon muissa huoneissa enkä yleensä missään muualla paitsi vaunuissamme, kun läksimme ajelemaan aurinkoisina päivinä, päätän hänen jääneen vialliseksi syntymästäni saakka.

Ne kasvot, jotka ensimäisinä sukeltavat esiin muistojeni usvasta, ovat tohtori Conradin sekä isä Danin hilpeät ja ystävälliset kasvot. Muistan edellisen leppeän äänen, kun hänen aamiaisen jälkeen oli tapana pistäytyä äitini huoneessa sanoen: "Olemmeko tänä aamuna hyvissä voimissa, rouva?" Ja vieläpä leppeämpi oli toinen ääni, joka kysyi: "Ja miten voi tyttäreni tänään?"

Rakastin kumpaakin, mutta etenkin isä Dania, joka sanoi minua Nannykseen ja väitti minun olevan hänen elämänsä kiusan ja mielipahan, koska olin aina täynnä kujeita kuin vuohi. Itsekin hän mahtoi vielä olla vanha lapsi, sillä muistan selvästi, kuinka hän heti sen jälkeen kun oli antanut synninpäästön äidilleni, kömpi minun kanssani nelinkontin lattialla ja leikki piilosilla-oloa suuren vuoteen jalkojen takana lakkaamatta myhäillen ja nauraen. Muistanpa vielä senkin, että hän kulki väljässä takissa, joka oli kaulaan asti napitettu ja jossa oli kaksi suurta, pystysuoraa taskua, ja että nämä taskut olivat kaappini ja laatikkoni, sillä niihin minä pistin leluni ja nukkeni, vieläpä leivoksentähteenikin säilyttääkseni ne varmassa turvassa.

Äitini sanoi minua Mary-kultaseksi, ja hänen rakkautensa ainoaan lapseensa lienee aiheuttanut sen, että hän vieroitti minua myöhään, sillä minulla on epämääräinen muisto hänen valkoisista, pehmeistä, maitoisista rinnoistaan. Minä nukuin pienessä pajukehdossa hänen vuoteensa vieressä, niin että hän ulottui peittämään minua, jos yöllä potkin peitteen päältäni. Hän sanoi usein, että muistutin lintua, pienessä, tummassa päässäni kun oli jotain lintumaista, samoinkuin pään asennossa. Sen muistankin, että olin nopsa pikku olento, joka liverrellen lentelin edestakaisin varpaillani kolkossa ja jotenkin ilottomassa kodissamme.

Jos minä muistutin lintua, niin muistutti äitini kukkaa. Hänen kapea, kaunis päänsä heikosti punoittavine kasvoineen oli eteenpäin kumartunut kuin ruusu varressaan. Tavallisesti hän oli mustiin puettu, mutta kaulus ja päähine hänellä olivat valkeaa pitsiä, sellaiset, joita vanhoissa kuvissa usein näkee. Kun nyt palautan hänet muistiini, hänen suuret, kosteat silmänsä ja hempeän sulavan suunsa, luulen ettei hellyyteni eikä lapsuudenmuistojeni taikavoima yksin vaikuta käsitykseeni, kun yhä vieläkin, niin monen vuoden kuluttua, nähtyäni niin erilaisia naisia eri maissa, pidän rakasta, vähän tunnettua ja vähän rakastettua äitiäni maailman kauneimpana naisena.

En nytkään voi olla kummastelematta, etteivät muut ihmiset, varsinkaan isäni, nähneet häntä minun silmilläni. Luulenpa hänen omalla tavallaan pitäneen äidistä, mutta hänen kiintymykseensä sisältyi hänen tahtomattaankin jonkinlaista halveksumista, jonka minun pienet, valppaat silmäni kyllä älysivät. Äiti nähtävästi pelkäsi häntä ja oli aina hermostunut ja arka, kun hän astui huoneeseemme sama tervehdys melkein aina huulillaan:

"Mitä kuuluu, Isabel? Entä miten voi lapsesi?"

Jo varhaisimmassa lapsuudessani tein sen huomion, että hän puheli minusta, kuin olisin ollut äitini lapsi enkä hänen, ja se jo alunpitäen jäykistytti tunteeni häntä kohtaan.

Minä pelkäsin hänen kovaa ääntänsä ja korskeata käytöstänsä, kun hän näyttäytyi, tuo iso, harmaapäinen mies, raittiin ilman tuoksu paksuissa sarssivaatteissaan. Tuntuipa kuin tämä pelko olisi tarttunut minuun jo ennen syntymistäni, äitini kohdussa.

Ensimäisiä lapsuuteni ajan muistelmia on, että juoksentelin hyppien lattialla ja häiritsin isääni hänen istuessaan papereittensa ääressä, jolloin alahuoneesta kuului puoliäänekäs murahdus: "Pidä se lapsesi siivolla, kuuletko?" Jos hän tuli yläkertaan, kun olin vuoteessa, oli minun tapana sukeltaa sänkyvaatteisiin kuten sorsa veden alle, ja vasta hänen mentyään uskalsin taas pilkistää esiin. En totta tosiaan koskaan ole suudellut isääni tai kiivennyt hänen polvelleen, ja jos hän milloin pistäytyi meidän huoneessamme, niin minä tavallisesti pidätin henkeäni ja kätkin pääni äitini hameeseen.

Pelkoni isää kohtaan samoinkuin isän välinpitämättömyys minusta tuottivat luullakseni äidille paljon kärsimystä, sillä hän koetti monesti taivuttaa hänen mieltänsä minulle suosiollisemmaksi. Hän teki monta herttaista ja viatonta yritystä siihen suuntaan. Hän oli esimerkiksi ylpeä hiuksistani, jotka olivat sysimustat jo pikku tyttönä ollessani, ja hänen oli tapana jakaa ne kahtia ja harjata sileäksi otsalleni kuten madonnankuvalla oli, ja eräänä päivänä, kun isäni oli meitä tervehtimässä, hän työnsi minut häntä kohti sanoen:

"Eikö Mary-kultamme ole mielestäsi hyvin sievä? Hiukan Madonnan näköinen ehkä — eikö sinunkin mielestäsi, Daniel?"

Isäni naurahti vain jotenkin halveksuvasti: "Vai sieväkö? Ja Pyhän Neitsyen näköinen? Johan nyt jotakin?"

Minä olin aina ollut ihastunut soittoon, ja äidin oli tapana opettaa minua laulamaan pienen pianon säestyksellä, joka hänen sallittiin pitää huoneessaan. Kerran hän taas virkkoi isälleni:

"Tiedätkö, ystäväni, että Mary-kultasella on niin kaunis ääni? Niin suloinen ja puhdas, että kun suljen silmäni, voisin melkein luulla enkelin laulavan."

Jolloin isäni naurahti kuten ennenkin ja vastasi:

"Vai on hänellä ääntä. Ja vieläpä niinkuin enkelillä. Mitähän ihmeitä hänestä vielä keksitään?"

Äitini ompeli itse enimmät vaatteeni. Hänen ei suinkaan olisi tarvinnut sitä tehdä, mutta kun hänellä ei ollut taloustoimissa mitään puuhattavaa, tuotti hänelle iloa verhota lemmikkinsä hennot jäsenet omien kättensä valmisteilla. Eräänä päivänä, kun hän vanhan mallikirjan väritetyn kuvan mukaan oli tehnyt minulle samettihameen, joka jätti sääret, kaulan ja käsivarret hyvin paljaiksi, sanoi hän:

"Eikö Mary-kultamme ole kuin pieni lady? Mutta hän tulee aina näyttämään ladyltä, olipa hänellä yllään mitä tahansa."

Ja silloin isäni nauroi vieläkin ylenkatseellisemmin ja vastasi:

"Hänen isoäitinsä perkasi rikkaruohoja naurispelloilta, niin teki — yhdeksän penceä hän sai päivässä kauniilla säällä ja kuusi penceä muulloin."

Äitini oli hartaasti uskonnollinen eikä koskaan antanut päivän kulua polvistumatta rukoustuolilleen Neitsyt Marian kuvan edessä, ja eräänä päivänä kuulin hänen juttelevan isälleni, että kun minä olin vielä aivan pikku vauva ja tuskin osasin mitään puhuakaan, tapasi hän minut kerran polvistuneena kehdossani pidellen nukkeani kohotetuissa käsissäni ja liikutellen huuliani ikäänkuin rukouksia lukien, katsellen kattoon hartain katsein.

"Hänellähän on aina ollut niin suuret, kauniit, uskonnolliset silmät, eikä olisi yhtään ihmeellistä, jos hän jonakin päivänä tulisi nunnaksi."

"Vai nunnaksi? Ehkäpä. Mutta siihen soppaan en ikinä lusikkaani pistä", sanoi isäni.

Jolloin äitini huulet liikahtivat ikäänkuin sanoen:

"Ei, ystäväiseni", mutta hänen hellä, suloinen, rakastava ylpeytensä oli masentunut eikä hän enää kyennyt jatkamaan.

Neljäs luku.

Talomme alakerrassa asusti kokonainen siirtokunta ihmisiä, jotka samoinkuin isäni eivät voineet mukautua olemassaolooni, ja niiden johtajana oli Bridget tätini.

Heti äitini naimisiin jouduttua oli hänet nainut eräs keski-ikäinen, puolieläkettä nauttiva eversti, joka oli leski, Belfastin irlantilaisia ja äidinisäni juomatoveri. Mutta eversti oli kuollut jo vuoden kuluttua jättäen Bridget tädin turvattomaksi kahden tyttären kanssa, joista toinen oli hänen oma tyttärensä, toinen miehen edellisestä avioliitosta. Tämä tapahtui samoihin aikoihin kun minä synnyin, ja kun kävi selväksi, ettei äitini enää toipuisi sairaudestaan, pyysi isäni Bridget tätiä meille hoitamaan taloutta, ja hän tulikin tuoden mukanaan lapsensa.

Hän ryhtyi heti johtamaan koko taloa, äitini ja minä mukaan luettuina, ja hänen vallanpitonsa oli kovaa, kuten sopii odottaakin siltä, joka yhtenään ylvästeli itsensähillitsemis-taidollaan — vain hänen omaan jälkeläiseensä nähden huomattiin hänessä heikkouden merkkejä.

Bridget tädin oma tytär, minua vuotta vanhempi, oli kaunis lapsi. Silmät hänellä olivat vaaleanharmaat, posket pyöreät ja kypsän omenan väriset, ja pitkä, keltainen tukka oli huolellisesti kammattu ja käherrelty. Hänen nimensä oli Betsy, mutta hänen äitinsä oli pitentänyt sen kauniiksi Betsyksi. Tavallisesti hänellä oli musliinihame ja vaaleansininen vyönauha, ja koska häntä pidettiin terveydeltään heikkona lapsena, sallittiin hänen melkein aina noudattaa omaa päätänsä. Hän söi melkein alituisesti ja käyttäytyi yleensä kuin olisi ollut talon tytär.

Bridget tädin kymmenen vuotta vanhempi tytärpuoli oli luiseva, kömpelö tyttö, punatukkainen ja kasvonpiirteiltään säännötön. Hänen nimensä oli Nessy, ja koska hän vaistomaisesti tunsi riippuvan asemansa, oli hän perin nöyrä ja alistuvainen ja kuten Tommy toverin oli tapana sanoa, "niin liukas kuin sileäksi kulunut kolmenpennyn lantti" vallanpitäjiä kohtaan, mutta pilkallinen, röyhkeä ja pisteliäs niille, jotka olivat tätini epäsuosiossa, siis tavallisesti minulle.

Serkkuni ja minun välilläni vallitsi alituinen vaino ja riita, eikä Nessy MacLeod milloinkaan laiminlyönyt asettua kauniin Betsyn puolelle siinä. Äiti raukkani taas joutui Bridget tädin nuolitauluksi, hän kun lakkaamatta hoki, kuinka juonikas, pahankurinen ja vilpillinen pikku riitapukari minä olin, eikä kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka vastenmielisesti minua suvaittiin ja kuinka tunnottomasti minua kohdeltiin.

Tätä sanasotaa kesti aika kauan ilman sen enempiä seurauksia, mutta viimein se saavutti huippunsa tuottaen vakavia muutoksia minun elämääni.

Äitinikin elämässä oli auringonvälkähdyksiä, ja kukat olivat hänen ainainen ilonsa. Vanha Tommy, puutarhuri, oli huomannut sen, ja joka aamu hän toimitti äidille kimpun tuoreita kukkia, vasta leikattuja ja kasteen kostuttamia. Mutta eräänä kevätpäivänä hän oli lähtenyt Curraghin rämeille nostamaan turvetta polttotarpeiksi, eikä niinmuodoin ollut voinut lähettää kukkia. Minä silloin päätin ottaa sen tehtäväkseni, sillä kun jo olin päässyt kuuden vuoden ikään, arvelin velvollisuudekseni pitää huolta äidistäni.

"Älähän huoli, äiti, minä tuon tinulle pikkuten kukkia", sanoin minä (s:t äännettiin silloin aina t:ksi) ja sakset kädessä minä kirmasin alas puutarhaan.

Minä olin valinnut penkereen loistavia ja tuoksuavia kesäkukkia ja olin juuri saanut leikatuksi muutamia kaikkein kauneimpia, kun Nessy MacLeod, joka ikkunasta oli pitänyt minua silmällä, ponnahti aika vauhtia kimppuuni.

"Mary O'Neill, kuinka uskallat?" huusi Nessy. "Sinä juonikas, pahankurinen, vilpillinen riitapukari, mitä Bridget tätisi nyt sanoo? Etkö tiedä, että tämä on kauniin Betsyn kukkapenkere, eikä siihen saa koskea kukaan muu."

Minä koetin puolustautua äitiini ja Tommy toveriin vedoten, mutta Nessylle eivät sellaiset selitykset kelvanneet.

"Sinun äidilläsi ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Kyllä sinä sen tiedät, että tätisi se tässä talossa käskee ja ettei mitään saada aikaan ilman häntä."

Olin pieni, mutta tämä oli toki liikaa minulle. Pienen sydämeni sopukassa olin kauan tuntenut nöyryytetyn ylpeyden salaista tuskaa — mistä tullutta en tiedä nähdessäni Bridget tädin anastavan äitini paikan, ja niinpä minä nyt suuttumuksesta puhisten, mutta sanaakaan virkkamatta, sivalsin päät kaikilta Betsyn kukilta ja kahmaisten sylini kukkuroilleen niitä — kymmenen kertaa enemmän kuin tarvittiin — suuntasin askeleeni äitini huoneeseen.

Kahden minuutin kuluttua nousi pelottava melske. Arvelin tuomion hetken tulleen, kun kuulin Bridget tädin kupeella riippuvan suuren avainkimpun kilisevän rappuja ylös, mutta äitini se rangaistuksen saikin kantaa.

"Isabel", huudahti Bridget täti, "nyt kai viimeinkin olet tyytyväinen lapseesi?"

"Mitä pahaa Mary on nyt tehnyt, Bridget kulta?" kysyi äitini.

"Älä huoli kysellä. Kyllä sinä sen hyvin tiedät, ja jollet tiedä, niin saat sen pian kuulla."

Äitini vilkaisi kukkiin, ja hän näytti käsittävän mitä oli tapahtunut, sillä hänen kasvonsa venyivät ja hän sanoi nöyrästi:

"Mary on ollut pahankurinen, mutta kyllä hän katuu eikä enää toiste niin tee."

"Katuu, vai katuu!" huudahti tätini. "Hänkö katuisi! Hän tekee sen toistamiseen, ja jo ensi tilaisuudessa. Senkin riitapukari! Pieni, juonikas, vilpillinen riitapukari! Mutta ihmekö se, jos lapsista tulee pahankurisia, kun ei oma äiti huoli heitä oikaista."

"Kaiketi sinä olet oikeassa, Bridget kulta, oikeassa sinä aina olet", sanoi äiti matalalla, alistuvalla äänellä. "Mutta minä olen niin heikko voimiltani, ja Mary, näetkös, on kaikki mitä minulla on."

Äitini silmät alkoivat nyt vettyä, mutta Bridget tätini ei vielä tyytynyt voittoonsa. Pyyhkäisten alakertaan hän esitti valituksensa isälleni, joka määräsi, että minut oli otettava äitini hoidosta ja muutettava alakertaan, koska hän ei kyennyt johtamaan kasvatustani. Tämä toimi uskottiin Bridget tädilleni, ja sen lähimpiä seurauksia oli, että minun piti oleskella alakerrassa ja syödä ohraleipää ja kauravelliä ja nukkua hallin päällä olevassa kylmässä huoneessa, kauniin Betsyn syödessä vehnästä ja omenatorttua ja nukkuessa äitinsä kanssa keittiönpäällisessä huoneessa, missä aina pidettiin tulta takassa.

Viides luku.

Äitini suri paljon tätä muutosta, mutta minä puolestani löysin siitä sentään lohduttaviakin puolia. Niinpä saatoin nyt helpommin kuin ennen hiipiä ulos Tommy toverin luo, joka oli ennen ollut merimies ja oli vieläkin reima, vanha merikarhu harmahtavine partoineen ja tuuheine kulmakarvoilleen, joiden alta hän lystikkäästi vilkutteli "ylähanka"-silmäänsä, kuten hänen oli tapana sanoa.

Luulenpa että Tommy oli yksi niitä harvoja isäni talossa, jotka täydellä todella pitivät minusta, mutta kenties se johtui pääasiallisesti siitä, että hän vihasi Bridget tätiäni. Hänestä puhuessaan hän käytti nimitystä "iso emäntä" ja sillä hän tarkoitti, että hän hallitsi ja vallitsi koko tilusta ja kaikkea mikä siihen kuului. Kun hänen kuuluvilleen tuli jokin juttu hänen kovuudestaan palvelijoita tai alustalaisia kohtaan, oli hänen tapana sanoa: "No niin, kyllä se vielä nähdään, eikö hänenkin aikansa tule"; ja kun hän kuuli että täti oli minut äidistäni erottanut ja ryöstänyt häneltä hänen ainoan ilonsa ja rakkautensa esineen, sylkäisi hän sivulleen sanoen:

"Se meidän iso emäntä on kuin onkin pahanilkinen piru ja kyllä hän vielä saa helvetissä paistua."

Miten paljon minä silloin todellakin käsitin tämän lauseen merkitystä, en nyt muista, mutta syvän vaikutuksen se mieleeni jätti, ja monta iltaa jäljestäpäin, kun minä pää peitteen alle kätkettynä makasin valveilla kylmässä makuuhuoneessani, johon (Nessy MacLeodin kertomuksen mukaan) pahat peikot tulivat pahoja lapsia katsomaan, kertasin kertaamistani Tommyn merkillisiä sanoja.

Toinen lohdutus minulle oli, että nyt saatoin useammin seurustella tohtorin pojan kanssa, — johon olin hiljakkoin tutustunut — kun hän tuli isänsä kanssa äitiä tervehtimään. Oitis kun kuulin kavioiden kapsetta hiekkakäytävältä, oli tapani kiitää ulos varpaillani, rynnätä portaita alas, kiivetä rattaille ja auttaa poikaa ohjasten pitämisessä, niin kauan kuin hänen isänsä viipyi äitini luona.

Tohtorin pojan avulla tein keksinnön, joka omasta mielestäni oli hyvin tärkeä. Se koski äitiäni. Olin aina tietänyt, että äitini oli sairas, mutta nyt sain "vihiä" (kuten vanhan Tommyn oli tapana sanoa), mikä oli syynä hänen sairauteensa. Se oli maidonpuute. Tohtorin poika oli kuullut isänsä sanovan niin. Jos äitini voisi saada tarpeeksi maitoa aamulla, päivällä ja illalla, joka päivä yhtä mittaa, niin ei häntä enää vaivaisi mikään.

Tämäkin vaikutti syvästi mieleeni, ja mietelmäini loppupäätökseksi tuli, "että äiti ei saanut tarpeeksi ruokaa". Tämä vakaumus vahvistui yhä enemmän, kun näin kauniin Betsyn kahdesti tai kolmasti päivässä istuvan korkealla tuolillaan ruokasalissa juomassa vastalypsettyä maitoa. Muistaakseni meillä oli kolme lehmää, ja niinpä minä päätin kerrassaan poistaa äidin sairauden syyn, ja siitä lähtien hänen oli saatava kaikki talon maito — vähempi ei riittäisi.

Päättäen panna aikomukseni heti täytäntöön minä pujahdin maitokamariin, niin pian kun karjakko oli tuonut sisään iltamaidon. Siinä se oli vaahtoavana ja kuohuvana kolmessa suuressa ruukussa, ja tarttuen käsiksi ensimäiseen pienillä, paljailla käsivarsillani — taivas ties miten — minä suuntasin kulkuni suoraan äitini huoneeseen.

Mutta tuskin olin päässyt puolitiehen portaita huohottaen ja ähkien raskaan taakkani kimpussa, kun Nessy MacLeod tuli vastaani ja alkoi heti minua ahdistaa tavallisilla torasanoillaan:

"Mary O'Neill, sinä juonikas, vilpillinen pikku riitapukari, mitä sinä sillä maidolla aiot toimittaa?"

Minua ei haluttanut ruveta selittelyihin, yritin vain jatkaa matkaani, mutta Nessy asettui eteen.

"Kas niin, et mene askeltakaan eteenpäin. Mitä tätisi tästä sanoo? Vie maito takaisin paikoilleen ja hetipaikalla."

Nessyn äänekäs tora houkutteli kauniin Betsyn ulos ruokasalista, ja samassa serkkuni, valkeassa musliinipuvussaan, sininen nauharuusu keltaisissa hiuksissaan ja muistuttaen maalattua nukkea enemmän kuin koskaan ennen, oli juossut portaille auttamaan sisarpuoltaan.

Minä olin nyt kummankin välissä, toinen ahdisti minua yläpuolelta, toinen alapuolelta, koettaen riistää minulta maitoruukkuni. He kiskoivat ja minä vastustin, ja siinä riuhdottiin, niin että maito oli vaarassa läikkyä portaille.

"Hän on itsepintainen pikku otus ja vitsaa hänen pitäisi saada", huusi Nessy.

"Hän varastaa minun maitoni, ja minä menen kertomaan äidille", säesti Betsy.

"Mene sitten kertomaan", huusin minä ja vihan puuskassa, huomatessani, etten kyennyt pelastamaan ruukkuani, pyörähytin sen ympäri ja kaasin sen sisällyksen serkkuni pään päälle, niin että vaahtoava maito liotti hänet perinpohjin ja valui virtoina portaita alas.

Seurasi tietysti hirvittävä mellakka. Kaunis Betsy parkui ja Nessy ulvoi, jolloin Bridget täti tuli juosten keittiöstä ja äitini kalpeana ja vavisten ontui huoneensa ovelle.

"Mary, Mary, mitä olet tehnyt?" huudahti äitini, mutta Bridget täti katsoi kysymykset tarpeettomiksi. Harpattuaan portaille maitoa valuvan tyttärensä luo ja pyyhittyään häntä nenäliinallaan kaiken aikaa hokien "pikku kulta raukkani", ja "enkö ole kieltänyt sinua olemasta missään tekemisissä tuon riitapukarin kanssa?" hän alkoi pommittaa äitiäni katkerilla soimauksilla.

"Isabel, nyt toivoakseni näet, minkälainen hurja ilkiö lapsesi on!"

Minä olin jo laskenut tyhjän ruukkuni portaille ja etsinyt turvaa äitini hameen takaa, ja kuulin hänen aralla äänellä yrittävän puolustaa minua ja puhuvan jotain lasten riidasta.

"Vai lasten riitaa!" huudahti tätini; "tuossa pikku paholaisessa ei ole mitään lapsekasta. Sitäpaitsi olisin hyvin kiitollinen sinulle, Isabel, jos voisit olla mainitsematta minun Betsyäni omasta lapsestasi puhuessasi."

Tämä oli jo minulle liikaa. Pikku sydämeni leimahti liekkeihin kuullessani äitiä noin nöyryytettävän. Niinpä minä pujahdin piilopaikastani portaitten päähän ja huusin sieltä niin kimeästi kuin kurkustani lähti:

"Sinun kaunis Betsysi on pahanilkinen piru, ja kyllä hän vielä saa helvetissä paistua."

En voi milloinkaan, en vaikka eläisin kuinka kauan, unohtaa sanojeni vaikutusta. Tuokion seisoi Bridget täti sanatonna keskellä portaita, ikäänkuin hän olisi äkkiä tullut elottomaksi. Sitten hän kalmankalpeana ja sanaakaan sanomatta ryntäsi ylös luoksemme, ja ennenkuin minä olin pelastautunut tavalliseen turvapaikkaani, hän läimähytti minua poskelle ja sivalsi korvapuustin kummallekin korvalle.

En muista, itkinkö, mutta tiedän, että äitini itki ja että kesken yleistä sekasortoa isäkin tuli huoneestaan vaatien kovalla äänellä saada tietää, mitä oli tekeillä.

Bridget kertoi hänelle asian höystäen sitä monilla lisäyksillä, joita äitini ei yrittänytkään oikaista, ja tietäen olevansa väärässä hän aikoi pyyhkiä silmiään nenäliinallaan ja väitti mahdottomaksi jäädä paikkaan, missä lasta yllytettiin häntä solvaamaan.

"Minun täytyy lähteä pois tästä talosta — jo huomenna minun täytyy lähteä", sanoi hän.

"Siitä ei tule mitään", huusi isäni. "Saadaanpa nähdä, eikö minulla enää ole sananvaltaa omassa talossani. Kouluun pitää noiden lasten lähteä — kouluun, sanon minä, ja joka kynnen."

Kuudes luku.

Ennenkuin ryhdyn juttelemaan kouluajoistani, on minun ensin kerrottava, miten ja missä tulin tohtorin pojan tuttavaksi.

Se tapahtui edellisenä vuonna joulunaikaan. Jouluaattona heräsin yön hiljaisuudessa, ja minut valtasi omituinen tunne, kuin olisin herännyt toisessa maailmassa. Kirkonkellot soivat, ja ulkopuolelta taloa äitini ikkunan alta kuului laulua. Kuunneltuani hetken aikaa kysyin niin hiljaa kuin kykenin:

"Äiti, mitä se on?"

"Hiljaa, kultaseni! Ne ovat joulunlaulajia. Pysy alallasi ja kuuntele", vastasi äiti.

Minä makasin niin kauan kuin maltoin, mutta lopulta hiivin ikkunan luo ja näin miehiä ja naisia seisovan ympyrässä lyhdyt käsissään huurteisen ilman höyrytessä heidän hengityksestään. Hetken kuluttua he lakkasivat laulamasta, ja sitten kuulin pääoven ketjujen kalisevan ja isäni kovan äänen kutsuvan laulajia sisään.

He tulivat sisään, ja kun minä olin jälleen vuoteessa, kuulin heidän juttelevan ja nauravan alakerrassa, ja Bridget tädin ääni kuului muita äänekkäämpänä. Kysyessäni, mitä he tekivät, vastasi äiti, että hän tarjoili heille leivoksia ja sherryviiniä.

Minä nukahdin uudelleen, ennenkuin kestitys oli päättynyt, mutta aamusella herätessäni aloin heti tuumia, miten itse päästä laulajaksi. Olin siksi ovela, että tiesin ettei tuumaani suostuttaisi, ja niinpä en siitä puhunut kenellekään, mutta sain äitini soittamaan ja laulamaan minulle edellisen yön laulun, kunnes sävel ja sanat olivat tarttuneet tarkkaan pikku korvaani. Olin päättänyt toteuttaa aikeeni, kun jouluilta alkoi pimetä.

Kärsimättömyyteni oli niin palava, että unohdin pukeutua päällysnuttuun ja hattuun, ja pujahtaen muiden huomaamatta ulos talosta tapasin itseni ajotiellä juoksemasta ilman muita vaatteita ylläni kuin ohuet tossukat ja avokaulainen ja lyhythihainen samettihame. Satoi lunta, ja lumihiutaleet liitelivät ympärilläni ja panivat pääni pyörälle, sillä äitini ikkunoista leviävässä valossa niitä näytti leijailevan sekä maasta että taivaasta.

Ikkunoiden valopiiristä loitolle jouduttuani oli hyvin pimeätä, enkä voinut nähdä paljon muuta kuin että ajotien kastanjapuut, näyttivät olevan verhotut valkeilla lakanoilla. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin pääsin veräjälle, ja sillä välin oli intoni alkanut laimentua, ja rupesin jo puolittain tuumimaan paluumatkaa. Mutta ajatellessani leivoksia ja sherryviiniä rohkaisin jälleen mieleni, ja samassa olinkin jo maantiellä, juoksin sillan yli ja poikkesin tielle, joka vei peninkulman matkan päässä olevalle meren rannalle, josta tänne saakka voi kuulla aaltojen pauhun.

Tiesin aivan hyvin minne olin matkalla. Olin menossa tohtorin talolle. Olin nähnyt sen useastikin ajaessani äitini kanssa siitä ohi, ja se oli mielestäni aina näyttänyt niin herttaiselta valkeaksi kalkittuine seinineen, ruskeille olkikattoineen ja portaita varjostavine punaisine ja valkoisille ruusuineen.

Minä oli aivan kylmän kangistama, ennenkuin pääsin perille. Tossuni olivat lumessa, samoin hartiani ja paksut hiussuortuvani. Eräässä paikassa sivuutin muutamia lampaita ja karitsoita, jotka määkien etsivät suojaa pensasaidan alta.

Mutia viimein loisti minua vastaan tohtorin asunnon ikkunoista lämmin, punainen valo, ja lumen peittämälle veräjälle tultuani työnsin sen auki, sekä nousin portaille. Hampaani kalisivat kylmästä, mutta ponnistaen kaikki voimani rupesin laulamaan ohuella, kimeällä äänelläni:

Kristus syntyi Bet-lehemissä, Kristus syntyi Bet-lehemissä, Kristus syntyi Bet-lehemissä ja seimeen pantihin…

Näin pitkälle olin päässyt, kun kuulin kiireistä liikettä sisältä. Heti sen jälkeen ovi aukeni, ja nainen, jonka tunsin tohtorin vaimoksi, tuijotti minuun hämmentyneenä ja huudahti sitten:

"Voi ihme ja kumma, tohtori — sehän on pikku Mary O'Neill."

"Tuo hänet heti sisään", kuului tohtori Conradin ääni huoneesta, ja seuraavassa tuokiossa olin tohtorin keittiöntapaisessa arkihuoneessa. Hehkuva turvevalkea, jonka päällä porisi vesikattila, levitti suloista lämpöä, ja huone näytti kodikkaalta ja iloiselta takan edessä olevine tilkkumattoineen, astiapöytineen, joka oli täynnä sinisiä saviastioita, ja punaisella verhottuine sohvineen.

Luulen, että äkkimuutos kylmästä lämpimään aiheutti sen, että pyörryin, sillä siitä, mitä tapahtui seuraavalla hetkellä, en muista muuta kuin että istuin jonkun sylissä, joka sanoi minua "kultamurukseen" ja "pikku linnukseen", samalla kun hieroi jähmettyneitä jäseniäni ja muutenkin hoiteli minua hellästi ja äidillisesti.

Toinnuttuani jonkun verran kuulin tohtori Conradin sanovan, että minun oli jääminen sinne yöksi ja että hänen oli mentävä hoviin kertomaan tapahtumasta. Hän läksi, ja kun hän palasi, oli minut jo kylvetetty tulen ääressä pienessä ammeessa, ja rouva Conrad kantoi minut (yöpaidassa, joka oli aivan naurettavan väljä) pieneen valkeaan makuusuojaan, missä suloisesti tuoksuvat köynnöskasvit kaltevan katon alla melkein koskettivat kasvojani.

Siitä, mitä yöllä tapahtui, en muista muuta kuin että minulla oli hyvin kuuma ja että joka kerta kun avasin silmäni, istui tohtorin rouva kumartuneena ylitseni ja puheli minulle lempeällä äänellä. Mutta jo seuraavana päivänä oli viileämpi, ja sitten tuli Bridget täti silkkisessä päällysnutussaan ja isossa mustassa hatussaan ja puhui jotain, vuoteeni jalkapäässä seisoessaan, ihmisistä, jotka saavat rangaistuksensa, kun ovat menetelleet viekkaasti ja vilpillisesti.

Iltaa vasten minä jo aloin toipua, ja kun tohtori myöhemmin tuli minua katsomaan, sanoi hän:

"Miten voidaan tänä iltana? Paremmin, huomaan!"

Ja kääntyen vaimonsa puoleen hän virkkoi:

"Tänä iltana on tarpeetonta valvoa hänen vuoteensa ääressä, Christian Ann."

"Mutta eikö se pikku kulta pelkää maata yksikseen?" kysäisi rouva Conrad.

Vakuutin, etten pelännyt, ja hän suuteli minua ja neuvoi minua koputtamaan seinään, jos jotain haluaisin. Ja sitten se hyvä sielu poistui huoneesta miehensä käsivarsi vyötäreillään.

En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että tämä talo oli rakkauden koti. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että tämä suloinen nainen, joka oli ollut varakkaan miehen tytär, oli pitänyt tohtoria kaikkia muita miehiä parempana jo silloin kun tämä oli ollut vain nuori, vasta Saksasta tai Sweitsistä palannut lääketieteen ylioppilas. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että hän oli jättänyt isänsä, äitinsä ja kodin turvan seuratakseen nuorta miestänsä, kun hän tuli Ellaniin ilman ystäviä ja tuttuja, ja vaikka he olivat köyhiä silloin ja vieläkin, ei hän ollut koskaan katunut tekoaan. En tiedä kuinka tunsin, mutta tunsin vain, että omalle, kalliille äidilleni oli juuri sattunut päinvastoin; hänellä oli kaikkea eikä kumminkaan mitään — tällä hyvällä olennolla taas ei ollut mitään, mutta kumminkin hänellä oli kaikki.

Seitsemäs luku.

Herätessäni seuraavana aamuna loisti aurinko kirkkaasti, ja kun hiukseni olivat harjatut sileiksi otsalleni, istuin vuoteessani syöden pienen pienellä hopealusikalla pienen pientä kananmunaa, kun ovi paiskattiin auki ja pieni olento tupsahti huoneeseeni.

Se oli minua kaksi vuotta vanhempi poika. Hänellä oli yllä harmaa Norfolk-jakku ja polvihousut, mutta huomattavinta hänen puvussaan oli pehmeä, valkea, suunnattoman suuri huopahattu. Sen lierit olivat lian töhrimät ja alaspäin vääntyneet, ja huipussa oli reikä, josta töyhtö ruskeata tukkaa työntäytyi näkyviin. Koko poika hattuineen muistutti suurta, vahingoittunutta tattia.

Huoneeseen rynnätessään hän kohotti päätänsä, niin että näin hänen kasvonsa, joita ei juuri voinut kehua kauniiksi, vaikka silmät olivatkin suuret ja siniset — siniset kuin sinisin meri —, mutta muuten hän ei ollut minua näkevinäänkään, heitti vain kuperkeikkaa keskellä permantoa, heilautti sääriään tuolin selkänojalle, harppasi pienen pöydän yli ja asettui lopulta seisomaan käsilleen sääret vastapäätä minun vuodettani olevaa seinää vasten ja ylösalaisin olevat kasvot melkein kiinni matossa.

Tässä asennossa hän nähtävästi koetti pysytellä niin kauan kuin mahdollista, ja pian hänen kasvonsa kävivät hyvin punaisiksi. Minä, joka tähän asti olin istunut tyynyjeni välissä hiljaa kuin hiiri, avasin vihdoin suuni:

"Mikä sinun nimesi on, pikku poika?"

"Mart", oli vastaus.

"Mistä sinä tulet?"

"Huippuvuorilta."

Tämä tieto ei minua kovinkaan hämmästyttänyt, sillä poika, kun hänen ylösalaisin olevat kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi ja hänen säärensä kolahtaneet lattiaan, heitti kursailematta useita kuperkeikkoja vuoteeni jalkopään yli suureksi vaaraksi aamiaistarjottimelleni, ja sitten hän sen enempää virkkamatta piehtaroi ulos ovesta, jättäen minut äimistyneenä istumaan.

Silloin en tietänyt, että villit ja pojat ovat aina maailman alusta alkaen käyttäneet tätä tapaa, kun haluavat joutua heimonsa naisväen suosioon. Niinpä kyselin tohtorin rouvalta, kun hän myhähtäen tuli huoneeseen, oliko se pieni poika oikein terve, joka oli käynyt minua katsomassa.

"Olihan toki, lapsi kulta, mutta se on hänen tapansa", sanoi hän ja alkoi sitten kertoa hänestä.

Hänen nimensä oli Martin Conrad ja hän oli vanhempainsa ainoa lapsi. Hänen hattunsa, joka oli herättänyt mielenkiintoani, oli isän vanha hattu, ja illalla riisuutuessaan hän otti sen viimeksi yltään ja aamulla taas aivan ensimäiseksi painoi sen päähänsä. Kun siihen tuli reikä pohjaan, oli äiti yrittänyt piilottaa hatun, mutta hän oli aina löytänyt sen, ja kun äiti oli heittänyt sen virtaan, oli hän onkinut sen jälleen kuiville.

Hän oli kummallinen poika, täynnä mitä hullunkurisimpia mielijohteita. Hänen oli tapana jutella asuneensa ennen syntymistänsä puussa ja sieltä ohjanneensa sadetta. Häntä oli vaikea kasvattaa, ja joka aamu, kun hänet herätettiin, sanoi hän katuvansa, että "ensinkään oli suostunut koko koulunkäyntiin". Siksipä hän ei osannutkaan lukea eikä kirjoittaa niin hyvin kuin muut ikäisensä, ja hänen äidinkielentaitonsa oli samalla kannalla kuin kansanihmisten, joiden seuraa hän rakastikin ylinnä kaikkea muuta.

Hänen paras ystävänsä oli puutarhurimme, vanha Tommy toveri, joka asui turvemajassaan meren rannalla ja kulki tohtorin rakennuksen ohi työhön mennessään. Jo aikaa sitten Tommy oli kertonut pojalle tärisyttävän jutun eräästä Pohjoisnapa-retkikunnasta. Hän oli nimittäin nuorempana, merimiehenä ollessaan, ottanut osaa erääseen retkikuntaan, joka oli lähetetty Franklinia etsimään. Tämä oli tehnyt Martiniin niin valtavan vaikutuksen, että hän vielä kuukausimääriä sen jälkeen seisoskeli veräjällä odotellen Tommyn ohimenoa ja aina kysellen:

"Oletkos tänään käynyt Pohjoisnavalla, Tommy?"

Silloin Tommy aina vilkutteli "ylähanka"-silmäänsä vastaten:

"En tänään, poikani. Tätä nykyä käyn Pohjoisnavalla vain kahdesti päivässä."

"Vai kahdesti?" toisti silloin poika, ja tätä menoa kesti joka aamu.

Mutta eipä aikaakaan, kun Martin älysi, että Pohjoisnapana saattaa olla isän talon lähin ympäristökin, ja joka päivä hän läksi tutkimusretkelle yli puutarhan, maantien ja rannikon ja löysi omaa kurssiansa seuraten kokonaisen aavan maailman salaperäisiä esineitä ja tuntemattomia seutuja. Tavalla tai toisella — ei kukaan osannut selittää miten — poikanen, joka ei voinut läksyjänsä oppia, tutki isänsä saksalaista karttaa, eikä siinä ollut yhtäkään nimeä Huippuvuorten pohjoispuolella, jota hän ei tuntenut ulkoa. Hän siirsi kaikki Ellaniin, niin että Pilvikukkulasta tuli Grönlanti, Mustasta-päästä tuli Frans Josefin maa, Nunnan lähteestä tuli Behringin-salmi ja Marthan rotkosta tuli Uusi Siperia sekä Pyhän Marian kalliosta kelloineen tuli itse maan napa.

Hän osasi uida kuin kala ja kiivetä kallioita kuin sisilisko ja hän kirjoitti päiväkirjaa tohtorin muistikirjan takasivuille. Ja milloin hän oli kateissa, tiettiin hänen olevan joko katon harjalla tai savutorven nenässä, jota hän sanoi mastokopaksi, ja sieltä hänet tavattiin isänsä kaukoputkella tähystämästä huutaen:

"Olkaa varuillanne! Jäätä näkyvissä kuudenyhdeksättä leveysasteen kohdalla neljätoista piirtoa pohjoiseen päin, viisi solmua alihangan puolella."

Hänen äitinsä nauroi aivan ääneensä tätä kertoessaan, mutta lapsen mieli käsittää kaikki vakavasti, ja minusta tämä oli ihmeellinen kertomus. Minussa heräsi syvä ihailu tohtorin poikaa kohtaan, ja hengessä näin jo itseni jumaloivin katsein ja kunnioittavana astuvan hänen vieressään. Arvelen, että pieni, yksinäinen sydän raukkani ikävöi toveria, ja koska olin tuntehikas hupakko, päätin tarjoutua tohtorin pojan sisareksi.

Kesti hirveän kauan, ennenkuin toivomani tilaisuus tuli. Se tapahtui vasta seuraavana aamuna, jolloin huoneeni ovi ponnahti auki vielä rajummin kuin edellisellä kerralla ja poika ajoi sisään pyörillä varustetussa saippualaatikossa, joka oli olevinaan reki ja jota veti punainen, William Rufus niminen irlantilainen mäyräkoira. Hänen hattunsa oli sidottu korville kapealla, äidin esiliinasta otetulla pellavanauhalla, ja isän pitkät, kudotut sukat oli vedetty saappaiden päälle ja ulottuivat aina lanteisiin asti.

Samoinkuin edellisenä päivänäkin hän ei ollut ensin minua näkevinäänkään, ohjaili vain rekeänsä ympäri huonetta huutaen koiralleen, että vuoteeni vieressä oleva tuoli oli jäätikkö ja että lampaannahkamatto oli jäälautta.

Hetken kuluttua hän alkoi jutella, ja silloin minäkin arvelin hetken tulleen ruveta pyrkimään päämäärään. Ollen älykäs naisen alku, ryhdyin ovelasti toimeen ja juttelin ensin isästäni, äidistäni, serkustani, Nessy MacLeodista, vieläpä Bridget-tädistäkin. Tahdoin nimittäin osoittaa hänelle, kuinka rikas olin sukulaisista, että hän oivaltaisi, kuinka köyhä hän itse oli.

Kaiken aikaa tunsin olevani aika teeskentelijä, mutta siitä ei tohtorin poika mitään tietänyt, ja huomasin, että luetellessani hänelle omaiseni asianmukaisessa järjestyksessä hän vain virkahti: "Onko hänestä mihinkään?" tai "onko hän mainio?"

Lopulta ratkaisun hetki läheni, ja vavahtavin sydämin minä kysäisin:

"Eikö sinulla ole sisarta?"

"Eikä ole!" vastasi tohtorin poika niin painokkaasti, että melkein loukkaannuin siitä.

"Etkö tahtoisi sisarta?"

"Ei sisaret mihinkään kelpaa", sanoi tohtorin poika ja mainitsi esimerkkinä koulutovereitaan — Jimmy Kristoferin ja muita —, joiden sisaret pelkäsivät kaikkea äyriäisiä, rapuja, jopa mertakin.

Tiesin, että itsekin olin pelokas kuin jänis, mutta pientä yksinäistä sydäntäni alkoi kivistää, ja niin hyvin kuin kuristavalta kurkultani sain sanotuksi, äännähdin:

"Minäpä en pelkää merta — enkä rapujakaan."

Samassa suuri tatti työnnettiin sivulle ja merensiniset silmät vilkaisivat sivusta minuun.

"Etkö todellakaan?"

"En."

Asia oli ratkaistu. Huomasin sen selvästi. Ja kun minä hetkistä myöhemmin pyysin tohtorin poikaa vuoteeseeni, pullahti hän siihen sukkineen päivineen, ja kävi istumaan oikealle puolelleni, ja William Rufus, joka heti paikalla oli mielistynyt minuun, asettui vasemmalle puolelle työntäen kuononsa syliini.

Makuuhuoneeni ovea pidettiin auki, jotta tarvittaessa voisin huutaa alakertaan, ja niinpä kuulin tohtorin pojan hiukan myöhemmin kertovan äidilleen, mikä minä olin. Olin mainio.

Kahdeksas luku.

Siitä päivin tohtorin poika piti minua itselleen kuuluvana. Ei hän kumminkaan käyttänyt tätä omistusoikeuttaan, ennenkuin tulin kouluun serkkuni ja hänen sisarpuolensa kanssa.

Kylän koulu oli yhteiskoulu, ja sitä valvoi johtokunta, jonka puhemiehenä oli kylän teurastaja. Koulussa oli vain yksi opettaja, pitkä, kolmenkymmenen korvissa oleva nuori nainen, joka kiinnitti pellavanväriset palmikkonsa päälaelle naurettavan näköiseksi kruunuksi. Mutta hänen kasvojensa ilme oli alati ankara, ja kun hän puhui, pujahtivat sanat hänen ohuilta huuliltaan niin sukkelasti kuin olisivat olleet lastenkodin pieniä leipäkyrsiä.

Myöhemmin sain kuulla, että hänen oli kiittäminen virastaan Bridget tätiä, joka oli käyttänyt hyväkseen riippuvaisuutta, jossa puheenjohtaja kauppasuhteitten vuoksi oli hoviin. Opettajaneiti arveli kaiketi olevansa velvollinen osoittamaan kiitollisuuttaan. Varma vain on, ettei hän heittänyt käyttämättä mitään tilaisuutta huomauttaakseen minulle, että maineeni oli saapunut kouluun jo ennen minua, ja voidakseen minua paremmin valvoa, hän asetti minut, istumaan luokan alapäähän, vaikka äitini jokapäiväinen opetus olisi oikeuttanut minut istumaan ylempänä.

Totta on, että olin, kuten isä Danin oli tapana sanoa, niin täynnä kujeita kuin vuohi, ja pikku lörpöttelijä minä myöskin olin, mutta enpä sittenkään katso ansainneeni sitä kohtelua, joka tuli osalleni.

Eräänä päivänä, viikko sen jälkeen kuin olimme tulleet kouluun, pitelin tauluani kasvojeni edessä kuiskaten jotain tytöille, jotka istuivat edessäni ja takanani. He alkoivat tirskua.

"Hiljaa!" huusi opettajatar, joka istui pöytänsä ääressä, mutta minä kuiskailin yhä edelleen, ja tytöt olivat läkähtyä nauruun.

Luullakseni opettajatar otaksui minun sanovan jotain hänestä itsestään — ehkäpä tekevän pilkkaa hänen ulkomuodostaan —, sillä hetken kuluttua hän sanoi puhuen hyvin nopeasti:

"Mary O'Neill, ole hyvä ja toista, mitä äsken juuri sanoit."

Minä pitelin taulua vielä lähempänä kasvojani, mutta en vastannut mitään.

"Etkö kuule? Puhu! Sinulla on kieli suussasi, vai mitä?"

En vieläkään vastannut, ja silloin opettajatar sanoi:

"Mary O'Neill, tule tänne!"

Hän komensi kuin koiraa, ja koiran tavoin minä olin tottelemaisillanikin, kun samassa satuin näkemään kauniin Betsyn kasvot tyytyväisyydestä säteilevinä, ikäänkuin hän olisi sanonut: "Nytpä vihdoinkin nähdään."

Tämän jälkeen en huolinut liikahtaakaan. Opettajatar nousi paikaltaan, astui minua kohti ja silmäillen minua tuikeasti sanoi:

"Sinä juonikas pikku riitapukari, luuletko, että minun kanssani on leikittelemistä. Tule tänne, ja heti."

Minä tiesin, mistä tällainen puhetapa oli kotoisin, enkä niinmuodoin liikahtanut.

"Etkö kuule? Vai luuletko, että saat minua vastustaa siitä syystä, että sinua kotona järjettömästi hemmotellaan ja lellitellään?"

Tämä viittaus äitiini ratkaisi asian. Minä istuin järkähtämättömänä kuin kallio.

Sitten opettajatar, kalpeana kuin valkeaksi kalkittu seinä ja ohuet huulet tiukasti yhteenpuristettuina tarttui kiinni minuun vetääkseen minut pois paikaltani, mutta pienillä vapisevilla sormillani takerruin kiinni edessäni olevaan pulpettiin, ja niin pian kun hän kiskoi toisen käteni irti siitä, iski toinen uudelleen siihen.

"Sinä ilkiö! Kyllä nähdään, kuka tässä käskee…. Eikö teistä suurista tytöistä joku tahdo tulla minua auttamaan?"

Takapenkiltä kohosi nopeasti muuan suuri tyttö ja tuli juosten opettajattaren avuksi. Se oli Nessy MacLeod, ja yhdessä he hurjan kamppailun jälkeen raastoivat minut ulos pulpetistani, kuten murattiköynnöksen puusta ja kiskoivat minut luokan eteen. Tässä temmellyksessä olivat opettajattaren kädet ja luullakseni myöskin hänen kaulansa tulleet aika tavalla raavituiksi, ja jo siitäkin syystä hän vallan kiehui raivosta.

"Seiso siinä, miss", tiuski hän, "ja liikahdapas paikaltasi, jos uskallat."

Minun oma raivoni oli jo sammunut, ja kuolon hiljaisuudessa, joka nyt vallitsi koulusalissa, alkoi häpeällinen asemani selvitä minulle kaikessa räikeydessään.

"Lapset", huudahti opettajatar kääntyen kaikkien oppilaiden puoleen, "jättäkää taulunne ja kuunnelkaa."

Sitten saatuaan hiukan hengenvuoroa hän sanoi seisoen vieressäni ja viitaten minuun:

"Tämä lapsi tuli kouluun juonikkaana, pahanilkisenä pikku riitapukarina, eikä hänen luonteensa ole täällä muuttunut. Röyhkeällä tottelemattomuudellaan hän on saattanut itsensä siihen tilaan, missä hänet nyt näette. 'Joka vitsaa säästää, se lapsen tärvelee', sanotaan, ja sellaiset mielettömät vanhemmat, jotka saattavat lapsensa perikatoon liiallisella suvaitsevaisuudellaan, ansaitsevat kaiken sen rangaistuksen, mikä tulee heidän osakseen. Mutta toisten ihmisten ei tarvitse kärsiä heidän tähtensä, ja tämä lapsi, vaikka onkin pieni, on katkeroittanut erinomaisen tätinsä elämän ynseällä, tylyllä ja vastahakoisella mielenlaadullaan. Lapset, hänet lähetettiin kouluun vioistaan oikaistavaksi, ja nyt käsken teidän heittämään lukunne siksi aikaa kun häntä rangaistaan julkisesti…"

Tyydytettyään täten loukatun oikeudentuntonsa opettajatar astui pöytänsä luo jättäen minut siihen. Tiesin, mitä oli tekeillä — hän otti kepin seinän vieressä olevasta pulpetistaan. Kuulin pulpetin kannen avattavan kärsimättömällä tempauksella ja sitten suljettavan vihaisella paukahduksella. Niin varmasti kuin minulla olisi ollut silmät takaraivossani tiesin, että opettajatar piteli keppiä molemmin käsin ja taivutteli sitä tunnustaakseen, oliko se notkea ja taipuisa.

Minä olin syvästi nöyryytetty. Siinä seisoessani kaikkein silmät minuun tähdättyinä, tunsin julminta tuskaa, mitä lapsi saattaa kokea — tuskaa, jonka aiheuttaa tieto tulla häväistyksi tovereitten nähden. Ajattelin Bridget tätiäni, ja viha kouristi pikku sydäntäni. Sitten minä ajattelin äitiäni, ja häpeä kuristi kurkkuani. Muistin, mitä hän oli sanonut pikku Marystään, että hän oli aina niin pienen ladyn tapainen, ja olin vaipua maan alle ajatellessani, että saisin vitsaa kaikkein kylän lasten nähden.

Kotona minua olivat suojelleet äitini kyyneleet, mutta täällä olin aivan yksinäni ja tunsin olevani niin pieni ja turvaton. Mutta juuri kun huuleni alkoi venyä ajatellessani kuinka onneton äitini olisi, jos hän näkisi minut tässä häpeällisessä asemassa, ja olin huudahtamaisillani opettajattarelle: "Älkää lyökö minua! Voi! älkää lyökö minua!" niin tapahtui jotain ihmeellistä, joka muutti häpeäni hämmästykseksi ja voitonriemuksi.

Sumun läpi, joka peitti silmäni, näin erään pojan astuvan minua kohti pitkän koulusalin päässä olevalta poikain luokalta. Se oli Martin Conrad, ja muistan että hän vaappuili käydessään kuten vanha Tommy puutarhuri. Kaikki katselivat häntä, ja opettajatar sanoi terävällä äänellään:

"Martin Conrad, kenenkä luvalla sinä poistut paikaltasi? Mene takaisin, ja heti paikalla."

Martin ei kääntynyt, vaan astui eteenpäin, ja sitä tehdessään hän veti Norfolk-jakkunsa vyöstä suuren, pehmeän hattunsa ja painoi sen lujasti päähänsä molemmin käsin.

"Takaisin, poika!" huusi opettajatar, ja näin hänen astuvan eteenpäin keppi koholla ikäänkuin lyödäkseen.

Poika ei virkkanut mitään, ravistelihe vain suuren koiran tavalla, ja taivuttaen päätänsä alaspäin, tölmäsi opettajatarta vastaan tämän lähestyessä ja löi häntä jonnekin vyötäisten kohdalle, niin että hän huohottaen hoiperteli seinää vastaan.

Sitten hän sen enempää puhumatta tarttui minun käteeni, ikäänkuin olisin ollut hänelle kuuluvakin, ja ennenkuin opettajatar ehti hengähtääkään ja oppilaat pääsivät hämmästyksestään tointumaan, marssitti hän minut ulos koulusalista uljaana kuin hän olisi ollut kuusitoista jalkaa pitkä uros.

Yhdeksäs luku.

Minua ei enää lähetetty takaisin kouluun, ja kuulin, että Martin erotettiin julkisesti koulusta teurastajan määräyksestä. Se tuotti paljon murhetta äideillemme, he kun arvelivat, että tulevaisuutemme oli vakavasti uhattu, mutta en voi sanoa että se vähimmälläkään tavalla himmensi meidän päivänpaistettamme. Päinvastoin huomasimme — Bridget tädin pestyä kätensä minun suhteeni ja Martinin isän ollessa epätietoisena mihin ryhtyä poikansa kanssa — että meille suotiin suurta vapautta, jota emme olleet hitaat käyttämään hyväksemme, kunnes koitti suuren onnettomuuden päivä.

Eräänä päivänä tapasin Martinin puutarhan ruukkuvajassa tapansa mukaan innokkaasti keskustelemassa vanhan Tommyn kanssa pohjoisnaparetkikunnan vaaroista ja vaivoista, kun repussa on ruokaa vain niukalti eikä vatsassakaan ole kehuttavan paljoa.

"Mutta saahan siellä sitten kaikenlaista, kun kerran perille pääsee — kinkkua ja pihviä ja appelsiineja ja muuta — saahan?" uteli Martin.

"Ei niin suupalasta", vastasi Tommy. "Ei muuta mitään kuin kunniaa. Otat vain alppisauvan käteesi ja makuusäkkisi selkääsi sekä vähän merikorppuja matkaan, ja niin sitä lähdetään kulkemaan halkeamain yli, jotka ovat Marthan-kuilua syvemmät, ja vuorten yli, jotka ovat Mustaavuorta korkeammat, eikä siinä muuta ajatella kuin mitenkä saisi jotain tehdyksi, jota muut sitä ennen eivät ole tehneet. Jaa, jaa, poikaseni, semmoista se naparetkillä oleminen on. Kunnia odottaa minua, sanot ja eteenpäin vain menet."

Kun nämä uljaat sanat lausuttiin, huomasin Martinin sinisten silmäin kimaltelevan kuin meren päivänpaisteessa, ja nähdessään samassa minut, hän kääntyi vanhan Tommyn puoleen, sanoen:

"Kai sentään naisväkeä voi ottaa mukaan naparetkelle — naisia ja tyttöjä?"

"Vai vielä naisväkeä", hymähti Tommy.

"Eikö? — eikö sittenkään, jos joku on oikein mainio?"

"No", arveli Tommy vilkaisten minuun ja vilkuttaen ylähanka-silmäänsä, "saattaahan sinne ottaa jonkun joka on oikein mainio."

Seuraavana päivänä saapui Martin, William Rufuksen seurassa meidän talollemme, suuri viljasäkki hartioillaan ja pitkä harjanvarsi kädessään; varustuksia täydensi puolittain maidolla täytetty pullo, iso laivakorppu ja pieni lippu, jonka hän oli saanut sokerileipurilta viimeisenä syntymäpäivänään.

"Kunnia odottaa minua — tule matkaan, toveri", sanoi hän salaperäisesti kuiskaten, ja minä tottelin tiedustelematta sanallakaan sen enempää.

Hän antoi minulle laivakorpun, jonka pistin hameeni taskuun, ja maitopullon, jonka sidoin vyölleni, ja niin lähdettiin matkaan koira edellämme hyppien.

Tiesin, että hän aikoi merelle, ja sydämeni tykytti rajusti, sillä merta pelkäsin enemmän kuin mitään muuta maailmassa — kauhu, joka kenties hirveänä syntymäyönäni oli juurtunut minuun. Mutta minun oli pidettävä pystyssä Martinin uskoa minuun, ja minä ajattelin vavisten, että jos Martin huomaa minut yhtä pelokkaaksi kuin muut tytöt, niin hän kenties hylkää minun seurani.

Me saavuimme pienelle, Murphyn suuksi nimitetylle merenlahdelle, jonka rannalla oli turvemaja kallion juurella ja pieni puutolppaan kiinnitetty vene. Kumpikin kuului Tommy toverille, joka oli "leskimies" ja asui aivan yksinään, eikä niinmuodoin kukaan ollut näkemässä, kun me työnsimme veneen vesille ja läksimme matkaan. Tämä tapahtui kahden tienoissa iltapuolella, aurinko paistoi ja vuoksi alkoi nousta.

En ollut milloinkaan ennen ollut veneessä, mutta en uskaltanut siitä puhua mitään, ja kun Martin oli sijoittanut minut keulaan soutamaan ja oli itse asettunut peräairoon, loiskutin ja räiskytin airollani hyvin kömpelösti. En ollut myöskään koskaan ollut merellä, ja siksipä melkein heti rannasta päästyämme ja suurten aaltojen valtaan jouduttuamme alkoi päätäni huimata, ja päästin airon sillä seurauksella, että se luisti hangastaan pois ja purjehti tiehensä. Martin näki mitä oli tapahtunut, kun vene alkoi pyöriä, mutta hän ei torunutkaan, kuten olin pelännyt, sanoi vain:

"Ei sillä väliä, toveri! Mietin tässä juuri, että yhdellä airolla onkin parempi tulla toimeen", ja kuljettaen oman aironsa veneen perään, hän alkoi meloa.

Kurkkuani alkoi kouristaa ja häpeissäni ja pelokkaana istuin nyt paikallani puhumatta paljon mitään. Mutta Martin oli loistavalla päällä, ja uljaan pikku vartalonsa vaappuessa kiikkuvan veneen tahtiin hän vihelteli ja lauloi, huutaen tuontuostakin minulle jonkun rohkaisusanan.

"Voi hyvänen aika sentään! Eikös tämä sitten ole repäisevää?" huusi hän, ja vaikka hampaat kalisivat suussani, myönsin, että kyllä oli.

"Muut tytöt — Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis Betsy — eivät uskaltaisi lähteä tutkimusretkelle, vai mitä?"

"Vielä mitä", vastasin nauraen, vaikka pikku ruumiini vapisi jalkapohjiin asti.

Olimme kenties olleet puolentuntia merellä, ja Murphynsuu ja Tommyn maja ja vieläpä hovin suuret puutkin olivat jo sen näköiset kuin olisin kaukoputken väärästä päästä niitä katsonut, kun Martin käänsi päätänsä hurja välke silmissään, huudahtaen:

"Kas siinä jo Pohjoisnapa näkyykin."

"Niinpä näkyy", vastasin minä, vaikka olinkin sellainen käytöllinen pikku ihminen, ilman minkäänlaisia "kuvitteluja".

Tiesin aivan hyvin minne oltiin menossa. Me suuntasimme matkamme Pyhän Marian kalliolle, eikä ollut koko maailmassa, ei maalla eikä merellä yhtään paikkaa, jota olisin enemmän pelännyt. Se oli sellainen ruma, musta möhkäle, suuri ja vihaisen näköinen, kohoten kaksikymmentä, kolmekymmentä jalkaa ylös vedestä ja muistuttaen paarivaatteisiin verhottua ruumisarkkua. Sen kosteita kylkiä verhosivat pitkät siekaleet meriruohoa sekä lukemattomat, nälkäiset merilintuparvet.

Kun me lähestyimme sitä, kohosi lintujen valkea pilvi lentoon ja suhahti päittemme päälle rääkyen ja kirkuen. Minuakin halutti kirkua, mutta Martin sanoi:

"Voi hyvänen aika sentään, eikös tämä ole vallan suurenmoista?"

"Niin on", myönsin minä, ja ollen pikku teeskentelijä, rupesin laulamaan.

Muistan laulaneeni erästä Tommyn merimieslaulua, koska siinä oli niin hupaiset sanat ja rallattava nuotti —

"Sally tyttö soma tyttö, Sally tyttö oma tyttö, silloin sen saan, jota sydämeni halaa, konsa kotirantaan purteni palaa".

Minun teeskennelty iloisuuteni oli lyhytaikainen, sillä seuraavalla hetkellä tein taas pahan erehdyksen. Laskettuaan veneen kallion kylkeen ja kiinnitettyään sen köydellä kallionkielekkeeseen, Martin hypähti rannalle ja ojensi sitten kätensä minulle, mutta suurta aaltoa peläten minä astuin taaksepäin, kun olisi pitänyt harpata eteenpäin, ja aalto huuhteli Martinin yltäyleensä. Minä olin häpeissäni ja arvelin, että hän alkaisi minua torua, mutta hän ravistelihe vain sanoen:

"Ei se tee mitään! Ei saa säikähtyä vesitilkkaa, kun on tutkimusretkellä."

Kurkkuani kouristi taas enkä voinut puhua, mutta odottamatta vastaustani hän kääri köyden toisen pään oikean käsivarteni ympärille ja käski minun olemaan alallani ja pitelemään venettä sillä välin kun hän kiipeäisi vuorelle ja ottaisi sen omakseen kuninkaan nimessä.

"Vaikka henki menisi, niin se on aina tehtävä kun ollaan naparetkellä", ja säkki hartioillaan, harjanvarsi kädessään ja pieni lippu hatun reiästä pilkistäen, hän kapusi ylös jyrkännettä ja katosi sen harjan taa.

Kun olin aivan yksinäni — koira seurasi Martinia kiihtyi levottomuuteni kymmenkertaiseksi, ja lopulta pelkäsin, että nouseva vuoksi alkaisi huuhtoa sitä kielekettä, jolla seisoin venettä vartioimassa, ja rupesin hädissäni kapuamaan kalliota ylös. Mutta tuskin olin liikahtanut kolmea askelta kun jalkani luikahti ja minä hädissäni kaappasin vaistomaisesti kiinni meriruohosta, jolloin veneen paksu köysi solui käsivarreltani ja liukui samassa silmänräpäyksessä kalliolta alas ja loiskahti veteen.

Nähdessäni mitä olin tehnyt parkaisin, ja hetken kuluttua ilmestyi Martinin pää kalliokielekkeelle yläpuolelle minua. Mutta oli jo myöhäistä ryhtyä mihinkään, sillä vene oli jo ajelehtinut kymmenen metriä rannasta, ja juuri kun hätääntyneenä odotin hänen harminpurkauksiaan siitä, että olin hävittänyt ainoan mahdollisuutemme päästä takaisin mantereelle, hän huudahti:

"Älä ole milläsikään! Ei sille mitään mahda, että yksi tai kaksi venettä joutuu hukkaan tällaisella naparetkellä."

Minä olin häpeästä sanattomana, mutta haalittuaan minut kallion huipulle harjanvartensa avulla, Martin samosi eteenpäin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut viitaten ylpeänä ruosteiseen, kolmionmuotoiseen telineeseen, jonka sisään oli ripustettu kello ja jonka harjalla liehui hänen lippunsa.

"Mutta voi kauheata, mikäs meillä nyt on edessä?" uikutin minä.

"Älä sinä sitä sure", sanoi hän, "me vain annamme merkin seuraavalle asemalle — niitä sanotaan asemiksi, näetkös, kun ollaan naparetkellä."

Tämä tiesi, että hän aikoi soittaa kelloa merkiksi maalla oleville, että oli tultava apuun. Mutta kello oli iso ja tarkoitettu joutumaan liikkeeseen vain myrskyisinä öinä raivoisan meren sysäyksistä, ja kun Martin oli saanut köydenpätkän sidotuksi sen kieleen, sai hän siitä lähtemään vain heikon äänen.

Kului puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia, enkä vieläkään nähnyt merellä muuta kuin oman tyhjän veneemme, joka kellui takaisin rantaa kohti.

"Tuleekohan sieltä ketään?" änkytin minä.

"Totta — kai! Kunhan vain odotat, niin kyllä ne tulevat. Ja kun tulemme rantaan, niin ihan kihisee väkeä, jotka torventoitotuksilla ja soitolla ja kaikennäköisillä kunnianosoituksilla vievät meidät kotiin. Niin kyllä", sanoi hän yhä sama hurja välke silmissään, "kyllä siellä väkeä on!"

Mutta aurinko laski mereen takanamme, ja edessämme siintävä maa kävi himmeäksi, nousuvesi kohosi hiljaa valitellen vavahtelevan kallion ympärillä ja kirkuvat vesilinnutkin jättivät meidät oman onnemme nojaan, mutta avun merkkiä ei vielä näkynyt. Minua värisytti, mutta Martin vihelteli ja lauloi, kunnes nälkä rupesi häntä kiusaamaan.

"Voi hyvänen aika sentään, minä olen niin nälkäinen, että voisin syödä… voisin syödä vaikka koiran — koiria aina syödään, kun ollaan naparetkillä."

Laivakorppu muistui nyt mieleeni, mutta pistäessäni käteni hameeni taskuun huomasin mielipahakseni, että se oli poissa, ehkäpä oli se pudonnut silloin, kun kiivetessäni luiskahdin. Huuleni venyi pitkäksi ja minä katselin häntä pelokkain silmin, mutta hän virkkoi vain:

"Samapa se! Saahan sitä kärsiä nälkääkin, kun on naparetkellä."

Silloin en tietänyt mitä nyt tiedän, että pikku poikani, joka ei voinut läksyjänsä oppia ja joka aina oli ollut epäsuosiossa koulussa, oli kelpo mies, mutta kurkkuani kuristi ja silmäni olivat verissä ja salatakseni liikutustani olin olevinani sairas.

"Kyllä ymmärrän", sanoi Martin. "Vilustumista. Naparetkellä ihmiset aina sattuvat vilustumaan."

Mutta sitä vastaan on olemassa parannuskeino, joka on pettämätön — maito!

"Minä aina ryyppään maitoa, ja samassa on vilustus tipo tiessään."

Nyt oli siis maitopullon vuoro, mutta kun kiersin sen irti vyöstäni toivoen voivani korvata sillä hävinneen laivakorpun, huomasin pelästyksekseni, että sitä oli niinikään kohdannut kova onni kapuamismatkallani, se kun oli pohjasta halennut ja sisällys niinmuodoin viimeiseen pisaraan asti vuotanut maahan.

Mitta oli nyt täysi, ja kyyneleet nousivat silmiini, mutta Martin yhä vain vihelteli, nauroi ja soitti suurta kelloa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Pimeys sakeni, yön henki puhalteli meren yli, laineiden loiskina kallion kupeilla kävi yhä kolkommaksi, ja minua alkoi värisyttää.

"Säkki!" huudahti Martin. "Naparetkeläiset nukkuvat aina säkissä."

Minä sallin hänen menetellä kanssani miten vain halutti, mutta kun hän oli onnellisesti sullonut minut säkkiin ja asettanut minut makaamaan kellotapulin juurelle ja vakuuttanut, että olin niin hyvässä turvassa siellä kuin raha kukkarossa, rupesin ajattelemaan, mitä kerran olin lukenut eräästä kertomuskirjasta, ja nyyhkytysten tukahuttamalla äänellä sain sanotuksi:

"Martin!"

"Mikäs hätänä, toveri?"

"Kaikki on minun syytäni… ja minä pelkään vallan yhtä kauheasti kuin Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis Betsy… enkä minä ole yhtään mainio… ja nyt sinun ei tarvitse enää huolehtia minusta… saat jättää minut tänne… ja pelastaa itsesi… ja…"

Mutta Martin keskeytti minut remahtamalla kovaan nauruun.

"Minäkö! Vielä vai! Ei naparetkeläiset milloinkaan jätä tovereitaan pulaan. Niin kauan kuin elämme, pidämme yhtä. Niin sitä aina tehdään."

Tämä oli toki jo liikaa. Minä itkin ja nyyhkytin kuin pikku lapsi, ja vieressäni istuva William Rufus nosti ylös kuononsa yhtyen ulvontaani.

Vaikka istuin selin Martiniin, huomasin kuitenkin että hän, kärsimättömänä huonoon tulokseen soittaessaan kelloa nuoran avulla, oli hypähtämällä saanut käsin tartutuksi kellon kieleen ja alkanut heiluttaa pientä ruumistaan siinä riippuen, saadakseen sen voimakkaammin lyömään kellon laitaan. Kuului kova läppäys kerran vain — sitten rymähdys, ryskettä ja sen jälkeen oli kaikki hiljaista.

"Mitä on tapahtunut?" huusin, mutta ei tullut mitään vastausta.

"Oletko loukannut itsesi?"

Ja silloin läpi nousuveden pauhaavan loiskinan kuului poikani murtunut ääni (hän oli taittanut oikean käsivartensa) nyyhkytysten lomasta, jotka hänen kukistumaton pikku sielunsa yritti tukahuttaa:

"Mitäs siitä, jos vähän loukkaakin… kun on naparetkellä, pitää kestää kaikkea!"

Maalla oli vallinnut sillä aikaa kova hälinä. Isäni oli moittinut Bridget tätiä, joka vuorostaan sätti äitiäni, ja äitini itki isä Danille, joka lensi tohtori Conradin luo, ja tämä valjasti hevosensa ja läksi ajamaan pitäjää ristiin rastiin kadonneita lapsia etsimään.

Mutta Tommy toveri, joka muisti keskustelun ruukkuvajassa ja arveli kuulevansa kellon humahtelemista mereltä, riensi rannalle ja näki siellä veneensä kelluvan aalloilla, jolloin hän teki omat johtopäätöksensä asiasta.

Lyhdynvalossa hän sousi Pyhän Marian kalliolle, ja sieltä hän koiran ulvonnan opastamana tapasi urheat pienet naparetkeläiset tuskin kolmea jalkaa nousuveden yläpuolelta makaamassa sylitysten ja sikeässä unessa suuressa säkissään.

Ei ollut väkijoukkoja eikä soittokuntia ottamassa meitä vastaan, kun Tommy toi meidät maihin, ja jätettyään Martinin taittunein käsivarsin hänen äitinsä syliin Suvimajan portilla, hän vei minut isä Danin luo, jotta hän toimittaisi minut kotiin ja olisi välittäjänä minun sekä isäni vihastuksen ja Bridget tädin vitsan välillä.

Onnettomuudeksi ei tällaisia varokeinoja ensinkään tarvittu. Suuri hämmennys vallitsi hovissa, kun saavuimme sinne. Äitini oli saanut verensyöksyn.

Kymmenes luku.

Kahden viikon ajan äitini oli vuoteen omana, ja minä olin sillä aikaa hänen alituinen seuralaisensa. Puuhaavana ja innokkaana kuten ainakin lapsi, joka ei oivaltanut mitä tämä juhlallinen aika ennusti, minä lentelin ympäri taloa varpaillani, toin äidille hänen lääkkeensä ja maitonsa sekä jään, jolla se oli jäähdytettävä. Olin mielestäni hyvinkin toimelias ja kerrassaan välttämätön henkilö talossa.

"Sinä et tulisi toimeen ilman pikku Maryäsi, mammi, ethän?" kyselin useasti, ja silloin äiti aina silitteli hellästi hiuksiani ohuella, valkealla kädellään ja vastasi:

"En mitenkään, kuinka voisin tulla toimeen ilman pikku Maryäni." Ja silloin pikku linnunnaamani ylpeästi kohosi pystyyn.

Martinista en nähnyt vilahdustakaan tähän aikaan, mutta tohtori Conradin keskustelusta äitini kanssa sain tietää sen verran, että pojan katkennut käsivarsi oli asetettu paikoilleen ja että hänet lähetetään Ellanin toisessa päässä olevaan Kuningas Yrjön lyseoon niin pian kun hän paranee. Mitä minulle aiottiin tehdä, sitä en ensinkään tiedustellut, olin niin mielissäni tietäessäni, ettei äitini voisi tulla toimeen ilman minua.

Tuontuostakin huomasin, että taloomme tuli postissa suuria kirjeitä, jotka olivat varustetut muukalaisilla postimerkeillä ja sineteillä sekä ristin- ja sydämenkuvilla. Huomasin myöskin silloin tällöin äidin ollessa vuoteessa, että alapuolella olevassa huoneessa käytiin kovalla äänellä innokasta, joskus kiivastakin neuvottelua ja että äidin oli tapana kohottaa kalpeat kasvonsa tyynyltä ja hiljaa kuiskata minulle hss! kun isän ääni kuului tavallista kovempana ja tuikeampana. Mutta mieleeni ei kertaakaan johtunut yhdistää näitä seikkoja itseeni, ennenkuin sen päivän iltapuolella, jolloin äitini oli ensimäistä kertaa ylhäällä.

Hän istui takkatulen ääressä, sillä syksy teki jo tuloaan, ja minä hääräilin hänen ympärillään, sovitellen huopapeitettä hänen polvilleen ja vakuutellen hänelle, että hänen pikku Marynsä oli valmis juoksemaan hänen asioitaan, jos vain hän mitä kaipaisi. Silloin ovelle kolkutettiin ja isä Dan astui sisään. Voin vieläkin nähdä hänen kauniin päänsä ja lyhyehkön vartalonsa ja kuulla hänen lempeän, irlantilaisen äänensä, hänen astuessaan äitini luo sanoen:

"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei mitenkään tuskailla."

Pitkällinen kokemus oli opettanut äidilleni, että tämä tiesi isä Danin omaa, huolestunutta mielialaa, ja näin hänen alahuulensa vavahtavan hänen sanoessaan:

"Eikö olisi parasta, että Mary juoksisi puutarhaan?"

"Ei, ei! ei suinkaan!" sanoi isä Dan. "Marystä minä juuri tulin puhumaan, ja pikku kultasemme saattaa aivan hyvin jäädä tänne."

Silloin äitini viittasi minua luokseen, ja minä asetuin hänen viereensä seisomaan. Hän laski vapisevan käsivartensa minun vyötäisilleni, isä Danin käydessä istumaan hänen viereensä ja toimittaessa asiansa pientä ketjuissa riippuvaa hopearistiä sormeillen.

Minut oli päätetty lähettää luostariin kasvatettavaksi. Paljon oli tästä asiasta keskusteltu ja huolehdittu, ja nyt oli viimein sovittu, että lähtisin Roomaan Pyhän Sydämen luostariin. Hän itse lähtisi minua sinne viemään ja turvallisesti määräpaikkaani toimittamaan. Ja he (isäni ja Bridget täti nimittäin) olivat hänelle luvanneet juhlallisesti luvanneet — että kun lupa-aika on käsissä, hän saa lähteä noutamaan minut kotiin. Eipä niinmuodoin ollut mitään pelättävää, ei mitään surtavaa, ei mitään…

Äitini kuunteli niin kauan kuin taisi, sitten hän — kauniit kalvakat kasvot tuskasta vääntyneinä — katkaisi isä Danin vakuuttelut kapinallisella huudahduksella:

"Mutta hän on niin nuori! Vain pikku tyttö! Vasta seitsemän vuoden vanha! Kuinka voi tulla kysymykseenkään lähettää sellainen pienokainen pois kotoa?"

Isä Dan koetti häntä rauhoittaa. Totta kyllä, että olin hyvin nuori, mutta olihan luostarin arvoisa äiti niin erinomainen ihminen. Hän on minua rakastava ja hoitava kuten omaa tytärtänsä. Ja sitten nuo hyvät nunnat, Jumala siunatkoon heidän pyhiä sielujansa…

"Mutta Mary on minun kaikkeni", huudahti äitini, "ja jos he vievät hänet minulta, niin murtuu sydämeni. Ja vielä tällaisena aikana! Kuinka julmia he ovat! Kyllä he aivan hyvin tietävät, mitä tohtori sanoo. Eivätkö he voi odottaa hiukan kauemmin?"

Näin isä Danin taistelevan itsensä kanssa, sillä hänen silmänsä vettyivät hänen sanoessaan:

"Se on kovaa, tyttäreni, se on kovaa, tiedän sen. Mutta ehkäpä lapselle on parasta päästä pois kotoa — ehkäpä niin on Jumalan siunattu ja pyhä tahto. Muista, että täällä on muuan henkilö, joka ei ole kiltti pikku kullallemme ja joka alinomaa rettelöi hänen takiansa. Ei sen puolesta, että arvelisin hänellä täydellä todella olevan pahaa mielessä…"

"On, on, on kyllä", huudahti äitini, joka alkoi käydä yhä kiihkeämmäksi.

"Sitä suurempi syy silloin lähettää hänet luostariin joksikin aikaa ainakin."

Äitini rupesi horjumaan ja hän sanoi:

"Eikö häntä sitten voi lähettää johonkin luostariin omalla saarellamme?"

"Sitä kyllä olen miettinyt, multa ei täällä ole yhtään sellaista", sanoi isä Dan.

"Sitten… sitten… sittenhän voisitte ottaa hänet pappilaan", sanoi äitini. "Rakas, rakas isä", pyyteli hän, "antakaa hänen asua teidän kanssanne ja ottakaa joku opettamaan häntä, niin silloin hän voisi tulla tervehtimään minua joka päivä, tai kahdesti viikossa, taikka vain kerran viikossa — en minä pyydä kohtuuttomia."

"Se olisi kyllä mainiota", vastasi isä Dan kumartuen taputtamaan käsivarttani. "Jos pikku Marymme olisi kolkossa, vanhassa kodissani, niin tuntuisi kuin paistaisi siellä aurinko ainiaan. Mutta nuorta tyttöä ei voi kasvattaa papin kodissa, sitä estävät monet seikat, siksipä lienee parasta, että pikku murusemme viedään Roomaan."

Äitini vastustus oli kukistumaisillaan ja isä Dan kiiruhti käyttämään voittoa hyväkseen.

"Ajatteles toki, tyttäreni, mikä hyvä asia tämä on oleva lapselle. Ensin hänestä tulee Jesuslapsen oma, sitten Neitsyt Marian ja lopulta itse Pyhän Sydämen lapsi. Kuvailepas vain Roomaa! Pyhää kaupunkia! Pyhän isän kaupunkia. Niin, niin, eikä tiedä vaikka hän vielä jonkun kerran näkisi pyhän isän itsensäkin."

"Niin, niin", huoahti äitini, ja kääntäen minuun kyyneleiset silmänsä hän lisäsi:

"Tahtoisiko Maryni lähteä — jättää äidin ja palata kotiin lupa-ajoiksi — tahtoisiko?"

Olin juuri antamaisillani kieltävän vastauksen, äiti kun ei voisi mitenkään tulla toimeen ilman minua, mutta ennenkuin sain suuni avanneeksi, suhahti Bridget, tätini huoneeseen, kilisevä avainkimppu vyössään, ja kuullessaan äitini viimeiset sanat, hän sanoi kovalla, kimeällä äänellään:

"Isabel! Kylläpä! Vedota lapsen tahtoon! Ja sellaisen lapsen! Niin itsepintaisen, pilatun ja omavaltaisen! Jos meistä hänen on parasta lähteä, niin hänen on lähdettävä!"

Äitini käsivarresta, joka yhä lepäsi vyötäisilläni, tunsin, että hän vapisi, mutta hän ei heti vastannut mitään, ja Bridget tätini jatkoi häikäilemättömään tapaansa:

"Sinullekin se on välttämätöntä, Isabel, ellet tahdo, että hän jouduttaa kuolemaasi kiduttamalla hermojasi ja hankkimalla sinulle uuden verensyöksykohtauksen. Kun lähetämme hänet kotoa pois, emme pidä silmällä vain tytön parasta, vaan myöskin sinun."

Äitini arka sielu ei kestänyt enempää. Luulen, että tämä oli hänen lempeän luontonsa ainoa vihanpurkaus koko hänen elämänsä aikana. Hän kokosi kaiken voimansa ja kääntyi Bridget tätini puoleen hillittömän kiihtymyksen valtaamana.

"Bridget", huudahti hän, "siitä sinä et välitä. Itsekin tiedät, ettet siitä välitä. Sinä vain koetat erottaa minut lapsestani ja lapseni minusta. Kun sinä tulit talooni, arvelin, että sinä olisit kiltimpi lapselleni kuin kukaan muu, mutta niin sinä et ole ollut, sinä olet ollut julma hänelle, olet sulkenut sydämesi häneltä, ja sillävälin kun minä olen täällä ollut avutonna ja vuoteenomana, sinä olet kohdellut häntä tylysti ja lemmettömästi. Ei, sinä et muusta välitä kuin omastasi, ja siitä alkaen kun talooni toit lapsesi, et ole häikäillyt työntää syrjään minun lastani, ja nyt lopulta tahdot ajaa hänet ulos kodista."

"Vai siltä kannalta sinä asiaa katselet?" kivahti Bridget tätini, ja hänen kylmät, harmaat silmänsä leimahtivat. "Arvelin tähän taloon tullessani — sinun taloosi, kuten sanot — että tein sen hyvässä tarkoituksessa säästääkseni vaivojasi, kun olit sairas ja kykenemätön hoitamaan vaimon velvollisuuksia. Mutta jos minä oikaisen lastasi, kun hän on juonikas ja viekas ja pahanilkinen…"

"Oikaise omaa lastasi, Bridget O'Neill!" huudahti äitini, "ja anna minun pitää huoli omastani. Hän on kaikkeni, mitä minulla on maailmassa, enkä minä enää kauan saa häntä pitää. Sinä tiedät varsin hyvin, mitä hän on minulle maksanut, ja ettei avioliittoni ole ollut kovinkaan onnellinen, mutta sen sijasta, että auttaisit minua hänen isäänsä vastaan…"

"Älä puhu enää mitään", ehätti Bridget tätini, "emme salli, että taas joudut kiihtymyksestä sairaaksi ja että tuo pahantapainen lapsi aiheuttaa sinulle toisen verensyöksyn."

"Bridget O'Neill", huusi äitini, nousten ylös tuolistaan. "Sinä olet kovasydäminen, pahanluontoinen nainen. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei Mary ole minua sairaaksi tehnyt, vaan sinä — sinä, joka soimasit minua lapseni takia, kunnes sydämeni raadeltui veriin. Seitsemän vuotta sinä olet tätä tehnyt, ja nyt sinä rupeat selkäni takana minun kanssani neuvottelematta määräämään lapseni kohtaloa. Eikö äidillä ole mitään oikeuksia omaan lapseensa — jota hän on rakastanut, lapseen, jonka puolesta hän on kärsinyt ja elänyt, — koska muut ihmiset, jotka eivät hänestä vähääkään välitä, saavat riistää hänet äidiltä ja lähettää hänet vieraalle maalle, josta hän kenties ei koskaan palaa. Mutta sitä et saa tehdä! Et saa! Sillä niin kauan kuin ruumiissani on hengen kipunaakaan, et saa sitä tehdä, ja jos sinä vain yrität…"

Hurjan kiihtymyksensä vallassa äitini kohotti toisen vapisevan kätensä Bridget tätini kasvojen kohdalle ja kouristi toisella yhä minua vyötäisiltä, kun hän äkkiä lakkasi puhumasta pelon katse silmissään. Hän oli kuullut raskaita askeleita portaista. Isäni oli tulossa. Hän astui huoneeseen uurteinen otsa tavallista syvemmissä rypyissä ja sanoi:

"Mitä hän muka ei saa tehdä?"

Äitini vaipui sanatonna takaisin tuoliinsa, ja Bridget tätini pyyhkien silmiään mustaan esiliinaansa — hän itki ainoastaan isäni läsnäollessa — otti asiata selittääkseen.

"Kuulostaa siltä, että olen kovasydäminen ja pahaluontoinen nainen, ja vaikka olen puuhaillut aamupuhteesta iltamyöhään ja ollut seitsemän vuotta palvelijana, ei minulla näy olevan muuta virkaa tässä talossa kuin ajaa sisareni lapsi pois täällä. Kuulostaa vielä siltäkin ettei meillä — ei kummallakaan — ole mitään tekemistä tämän tytön kanssa — koskapa hänen äitinsä on ainoa henkilö, jolla on minkäänlaisia oikeuksia lapseen, ja jos vain yritämme…"

"Mitäs tämä merkitsee?"

Suuttuneena ja kärsimättömänä isäni ei voinut kuunnella enempää, vaan huudahti kovalla äänellään:

"Mistä alkaen on isä menettänyt määräämisvaltansa omaan tyttäreensä? Hänen kai on pidettävä huoli hänestä, vai mitä? Jos tytär jotain kaipaa, on hänen käännyttävä isänsä puoleen apua saadakseen, vai mitä? Sellainen on laki. Ja se on aina ollut koko avarassa maailmassa. Mitäs sitten kaikki tämä äläkkä tietää?"

Äitini teki heikon yrityksen vastata.

"Aioin vain sanoa, Daniel…"

"Sinä aioit sanoa jotain mieletöntä ja typerää. Ihminen voi omallaan tehdä mitä hän vain tahtoo, vai mitä? Jos tämä tyttö on lapseni ja minä määrään hänen menemään jonnekin, on hänen tietenkin mentävä." Ja näin sanoen isäni iski paksun nyrkkinsä jymähtäen pöytään.

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hän vaati isän oikeuksia minun suhteeni, ja siksipä kenties äitikin alistuvana sanoi:

"Hyvä on, ystäväni. Sinä tiedät parhaiten, mikä Marylle on parasta, ja jos sinä niin sanot — sinä ja Bridget ja — isä Dan…"

"Minä sanon, ja sillä hyvä. Ala siis ryhtyä valmistuksiin ja tyydy tähän luostarituumaan muitta mutkitta. Ja pane mieleesi, että vastaisuudessa tahdon rauhan moisilta jupakoilta pikkuasiain tähden, minulla on paljon tärkeämpiä asioita mietittävänä."

Äitini oli masentunut. Hänen huulensa liikahtivat uudelleen, mutta ääneen hän ei virkkanut mitään, ja isäni pyörähti ympäri kantapäillään ja läksi huoneesta niin kiihtyneenä, että lattiapalkit notkuivat hänen raskaista askelistaan. Samassa Bridget tätikin luiskahti ulos kilistellen mennessään avainkimppuansa.

He olivat tuskin kadonneet näkyvistä, kun äitini sai pitkällisen yskäkohtauksen, ja kun se oli lopussa, makasi hän vuoteessaan uupuneena, kalpeat kasvot ja väsyneet silmät ylöspäin kääntyneinä. Silloin minä lankesin äitini kaulaan, ja isä Dan, jonka posket olivat kosteat kyynelistä, taputteli hänen raukeana riippuvaa kättänsä.

Äiti rakas! Mitä suurimmalla hellyydellä olen häntä alati muistellut, mutta nyt, kun voin käsittää mitä hän on mahtanut kärsiä, pysyy hän muistossani rakkaimpana juuri sellaisena kuin hän oli sinä päivänä — suloinen, kaunis, arka enkelini —, jolloin hän hetkeksi asettui vastarintaan, ei vain Bridget tätiäni, vaan myös kaikkien aikojen julmuutta vastaan, poljetan äitiytensä jumalaisen oikeuden puolesta.

Yhdestoista luku.

Äitini alistui täydellisesti. Jo vuorokauden kuluttua hän oli täydessä vaatteiden valmistamistouhussa Rooman-matkaani varten. Vanha, värillinen mallikirja sukelsi jälleen esiin, pukutarpeita tilattiin ja ompelijatyttö haettiin kylästä, mutta kaikkein suurellisinta oli mielestäni, että Blackwaterista lähetettiin noutamaan pieni oravannahkainen kauluri, suuri oravannahkainen puuhka ja päänmukainen oravannahkainen lakki, jonka sivussa upeili sulka.

Lapsen sydän on kuin vuolas puro, ja loukkaisin totuutta, jos sanoisin, että tunsin suurtakaan surua näiden ahkerien valmistuspuuhien aikana. Päinvastoin olin, poloinen hupakko, aika ylpeä, kun olin ikäänkuin paljoa ylempänä kaunista Betsyä ja Nessy MacLeodia ja saatoin kohdella heitä alentuvalla ystävällisyydellä.

Isä Dan, joka kävi meillä useammin kuin koskaan ennen, yllytti tietämättään tätä tunnetta minussa, hän kun alati, milloin vain olimme kahden, kehoitti minua olemaan kiltti kaikille ja varsinkin äidilleni.

"Pikku tyttöseni olisi niin pahoillaan, jos tuottaisi äidilleen mielipahaa, eikö niin?" oli hänen tapana kuiskailla, ja kun minä vastasin, että olisin niin kauhean pahoillani, hän jatkoi:

"Niinpä siis ollaan uljas pikku nainen. Hänen täytyy olla reippaana. Hän ei saa surra lähtöään eikä itkeä, kun erohetki on käsissä."

Minä sanoin "kyllä" ja "niin" vastaukseksi kaikkeen tähän ja tunsin suurta luottamusta itseeni, mutta olen varma siitä, että parastamme tarkottava isä Dan antoi samoja neuvoja äidillekin, sillä muistan kuinka uskottelimme toisillemme olevamme hyvällä päällä, kuinka yhdessä nauroimme, juttelimme ja lauloimme, vaikka en luule silloin epäilleeni, että oma osani tässä leikissä oli helpompi kuin hänen.

Viimein se kumminkin minulle selvisi, kun keskellä yötä, vähän ennen lähtöäni, heräsin äitini kovaan yskimiseen ja kuulin hänen sanovan itsekseen syvään läähättäen:

"Lapsi raukkani! Mihin hän joutunee?"

Kaikki sujui kuitenkin hyvin lähtöpäivään asti. Kaksi höyrylaivaa kulki päivittäin Liverpooliinpa oli päätetty, että minä lähtisin ensimäisessä. Jo päivän ensi koitteessa minä hypähdin ylös vuoteeltani odottamatta herättämistä. Ihastukseni oli niin suuri, että rupesin yöpaidassani tanssimaan ympäri huonetta muistamatta isääni, joka aina nousi aamuhämärissä ja söi aamiaista alapuolella olevassa huoneessa.

Äitini ja minä söimme aamiaista vuoteessa, ja sitten seurasi kova touhu. Minun osani siinä oli pukeutua uusiin vaatteisiini ja sitten kaikki päällysvaatteet ylläni pyörähdellä varpaillani peilin edessä, hymyillen kuvalleni. Sillä välin äiti neuvoi minua kirjoittamaan hänelle niin usein kuin luostarista sallittaisiin sekä kirjoitti polvillaan rukoustuolissaan, jota hän käytti kirjoituspöytänä, osoitteen kirjeitäni varten.

Silloin huomasin, että päällekirjoituksen ensimäinen rivi "Rouva Isabel O'Neill" oli kyynelten tahrima, joita oli tipahdellut hänen silmistään, ja kurkkuani alkoi kouristaa. Mutta muistin, mitä isä Dan oli neuvonut minua tekemään, ja sanoin:

"Älä huoli, mammi. Älä huoli — lupa-ajaksi pääsen kotiin."

Tuokion kuluttua kuulimme vaunujen pyöräin ratisevan ikkunain alla, ja sitten isä Dan astui sisään valkea, kudottu vaippa hartioillaan, kantaen kädessään hullunkurista laukkua, jossa hän tavallisesti kuljetti hautajaiskauhtanaansa, ja ilmoitti, että kaikki oli valmista.

Näin äidin kääntyvän poispäin ja ottavan taskustaan nenäliinansa, ja minä rupesin itsekin vetistelemään, mutta isä Dan antoi minulle kynnyksellä seisoessaan merkin, ja minä nielaisin kyyneleeni ja huudahdin:

"Hyvästi, mammi. Jouluksi tulen takaisin", ja sitten ryntäsin ovelle.

Ovesta ulos lentäessäni kuulin äitini äännähtävän "Mary" hyvin oudolla äänellä, ja minä käännähdin katsomaan häntä — voin vieläkin nähdä hänet .- kauniit, kalvakat kasvot tuskan murtamina ja käsivarret minua kohti kurotettuina.

Silloin minä karkasin takaisin hänen luokseen, ja hän sieppasi minut syliinsä huudahtaen: "Mary rakas! Mary rakkaani!" ja saatoin tuntea hänen sydämensä tykkivän hänen pukunsa lävitse ja kuulla hänen kurkkunsa käheän korinan, ja silloin meidän poloisten teeskennelty uljuus kerrassaan kukistui.

Samassa isäni kuului alhaalta huutavan, että myöhästytään laivalta, ja niinpä äitini kuivasi meidän kummankin silmät ja päästi minut menemään.

Isä Dan oli jo kadonnut, kun tulin portaille, mutta nähdessäni Nessy MacLeodin ja kauniin Betsyn seisovan portaitten alapäässä, minä äkkiä saavutin mielenmalttini ja purjehtien alas portaita kaikessa komeudessani, astuin heidän sivuitseen ylpeän äänettömänä pieni linnunpääni pystyssä.

Aikomukseni oli menetellä samoin Bridget tädin suhteen, joka huivi hartioillaan seisoi avoimessa ovessa, mutta hän tarttui kiinni minuun sanoen:

"Vai et aio suudella minua hyvästiksi?"

"En", vastasin, ojentaen pikku ruumiini niin suoraksi kuin mahdollista.

"Mikset?"

"Koska sinä olet ollut tyly äidille ja julma minulle ja kosket välitä kestään muusta kuin kauniista Betsystä. Ja minä aion kertoa luostarissa, että teet äidin sairaaksi, ja sinä olet niin häijy kuin… kuin häijyt vaimot Raamatussa!"

"Herrajesta!" päivitteli Bridget täti ja yritti nauraa, mutta minä saatoin nähdä, että hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi kuin valkeaksi kalkittu seinä. Se ei minua vähääkään huolettanut, mutta vaunujen luo tullessani sanoi isä Dan, joka jo istui niissä:

"Pikku Maryni ei tahdo jättää kotia tuolla tapaa suutelematta tätiään ja sanomatta hyvästiä serkuilleen."

Niinpä minä palasin takaisin ja pudistin kättä Nessy MacLeodin ja kauniin Betsyn kanssa ja kurotin pienet kasvoni Bridget tätini suudeltaviksi.

"Nyt olet kiltti", sanoi hän suudeltuaan minua, mutta luin läksin menemään, kuuli valpas pikku korvani sanat:

"Hyvä toki, että hän lähtee,"

Tällä välin oli isäni, jonka raudanharmailla hiuksilla aamusumu välkkyi kuin kaste, astellut pitkin hiekkakäytävää, ja kärsimättömänä väittäen hevosia palelevan, hän muitta mutkitta lennätti minut vaunuihin ja paiskasi oven kiinni jälkeeni.

Mutta tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, kun isä Dan, joka vilkutteli pieniä silmiään ja oli niistävinään nenäänsä värilliseen nenäliinaansa, sanoi: "Katso!" ja viittasi äitini ikkunaan.

Siinä hän seisoi, viittoen minulle ja heittäen lentosuudelmia avoimesta ikkunasta, kunnes vaunut pyörähtivät muutamain puiden taa ja hän katosi näkyvistäni.

Mitä äitini huoneessa tapahtui sen jälkeen kun hänen ikkunansa suljettiin, en tiedä, mutta muistan hyvin, että itse ryömin vaunujen nurkkaan ja unohdin kaiken kunnian ja suuruuden, jota Roomaan lähtö merkitsi minulle.

Kun olimme päässeet puolimatkaan ajotietä, hyökkäsi eräs poika koiran kanssa kastanjapuiden takaa ja alkoi juosta kilpaa vaunujen kanssa. Se oli Martin, ja vaikka hänen oikea käsivartensa oli siteessä, ponnistautui hän vaunujen astuimelle ja piteli kiinni vasemmalla kädellään avoimesta vaunun ikkunasta, pistäen samassa päänsä sisään ja merkitsevin elein pyytäen minua ottamaan hänen hampaistaan varressaan riippuvaa, suurta, punaista omenaa. Minä otin sen, ja sitten hän hypähti maahan sanaakaan virkkamatta. Muistaessani nyt hänen vääntyneitä kasvojaan ja vetistyneitä silmiään, pyrkii minua naurattamaan. Mutta silloin katsahtaessani taakseni ja nähdessäni pienen, yksikätisen olennon seisovan tiellä suuri tattihattu päässään William Rufuksen vieressä, ei minua lainkaan naurattanut.

Tulimme Blackwateriin hyvissä ajoin ennen laivan lähtöä, ja kun laivan pillit olivat lakanneet viheltämästä ja olimme merellä, huomasin, että istuimme laivan toisessa yksityishytissä yläkannella. Isä Dan kertoi minulle, että toinen hytti oli nuoren lordi Raan ja hänen holhoojansa hallussa ja että he olivat menossa yhdessä Oxfordiin. Mutta se ei sillä hetkellä minua vähääkään huvittanut.

Kun minulla nyt oli aikaa miettiä viimeisiä tapahtumia, alkoi kauhistuttava totuus valjeta minulle, ja kun isä Dan, joka oli hyvin kiihtynyt, meni ylhäisille matkatovereillemme lausumaan alamaisimmat tervehdyksensä, kyyristyin minä kokonaan hytin ovenpuoleiseen nurkkaan ja toistin itselleni, että minut oikeastaan olikin ajettu pois isäni talosta, enkä koskaan enää saisi nähdä Martinia enkä äitiäni.

Äkkiä huomasin hyttini pimenevän siitä, että joku seisoi ovella. Se oli pitkä poika tai oikeammin mies, ja tiesin paikalla kuka hän oli. Hän oli nuori lordi Raa. Ja hän oli mielestäni niin kaunis ja hienosti vaatetettu seisoessaan siinä minua hymyillen silmäilemässä. Hetken kuluttua hän astui hyttiin ja kävi istumaan vastapäätä minua sanoen:

"Sinä siis olet pikku Mary O'Neill, olethan?"

Minä en vastannut mitään. Tarkemmin häntä silmäiltyäni arvelin, ettei hän sentään ollutkaan niin kaunis, hänellä kun oli kaksi suurta etuhammasta kuten kauniilla Betsyllä.

"Etkös sinä olekin se tyttö, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla poika ja päästä minun tilalleni?"

En vieläkään virkkanut mitään. Hänen äänensä muistutti mielestäni Nessy MacLeodin ääntä — se oli kimeä, kova ja narskuva.

"Poloinen pikku pupu! Aivan yksin matkalla Roomaan, niinhän?"

En vieläkään virkkanut mitään. Hänen silmänsä olivat mielestäni kuten Bridget tädin — kylmät, harmaat, läpitunkevat.

"Niin hiljaisen alistuvainen! Ihanhan sitä ollaan jo kuin pikku nunna! Ja riivatun kaunis nunna hän onkin, se on myönnettävä."

Minä aloin jo tuntea suurta ylenkatsetta häntä kohtaan.

"Mistä olet saanut nuo suuret enkelinsilmät? Ne on varmaankin varastettu joltain Madonnalta, on tottakin."

Mutta minä olin jo selvillä siitä, ettei hänen kanssaan kannattanut puhua, niinpä minä käänsin pois pääni ja rupesin tähystämään merta, kun kuulin hänen sanovan:

"Tottahan annat minulle suukkosen, sievä pikku naikkoseni, annathan?"

"En."

"Ooh, mutta sinun täytyy — mehän olemme sukulaisia, näetkös."

"En tahdo."

Silloin hän naurahti ja nousten istualtaan kumartui minun ylitseni suudellakseen minua, jolloin minä kiskaisin toisen käteni puuhkasta ja puristaen sen lujasti nyrkkiin löin häntä kasvoihin.

Hän oli hämmästynyt ja suuttunut.

"Katsopas vain kiukkupussia!" harmitteli hän. "Kuka olisi uskonut! Nunnan kasvot ja pirun mieli! Mutta tämä sinun pitää vielä sovittaa, neitiseni."

Hän läksi tiehensä, enkä nähnyt häntä sen koommin, ennenkuin laiva laski Liverpoolin lastauslaituriin. Silloin matkustajain puuhatessa tavarainsa kanssa, hän palasi takaisin isä Danin ja pitkän, vaalean herrasmiehen seurassa, joka oli hänen holhoojansa, ja sanoi:

"Kas niin, annetaanko minulle suukkonen sovitukseksi vai kannammeko kaunaa toisillemme kaiken elinaikamme?"

"Pikku Maryni ei voisi kantaa kaunaa ketään kohtaan", sanoi isä Dan. "Hän antaa lordin suudella itseään sovinnon merkiksi."

Niinpä tein samoin nuorelle lordi Raalle kuin Bridget tädilleni — kurotin ylös kasvoni ja hän suuteli minua.

Pieni, yksinkertainen, jokapäiväinen tapahtuma tämä vain oli, mutta se oli sittenkin alku elämäni onnettomimpaan askeleeseen, ja kun sitä ajattelen, en voi olla ihmettelemättä, että Hän, joka laskee kukkaset kedolla ja pitää huolta taivaan linnuista, ei pienimmälläkään merkillä varoita lapsiaan estääkseen heidän jalkaansa horjumasta.

Kahdestoista luku.

Matkastamme Roomaan ei muistiini ole jäänyt paljon muuta kuin että nukuimme erilaisissa vuoteissa eri kaupungeissa, että junat kiitivät läpi tunnelien ja hiljensivät vauhtiaan lasikattoisille rautatieasemille tullessaan, että loppumaton ihmistulva liikkui edestakaisin omituisessa sekasorrossa, ja lisäksi, että tunsin itseni hyvin avuttomaksi ja pelkäsin eksyväni isä Danista, jonka vuoksi pysyttelin hyvin lähellä häntä.

Neljännen päivän iltapuolella kotoalähdöstämme juna kulki aavan, aaltomaisesti töyryisen tasangon poikki, joka oli melkein puuton ja näytti liikkuvasta junasta katsottuna vihreältä mereltä, jonka laineilla kelluu vesiruohoa. Isä Dan luki paraikaa rukouskirjastaan seuraavan päivän tekstiä, koska ei tietänyt mitään muutakaan ajankuluksi, kun aurinko samassa laski taivaanrannan taa suurena, punaisena loimuna, ja sitten äkisti tämän valoloiston keskeltä näyttäytyi iso, pyöreä, musta pallo, joka muistutti ankkurissa olevaa ilmapalloa.

Minä huomautin tästä isä Danille, ja samassa hän joutui aivan erikoisen innostuksen valtaan.

"Ei pidä tuskailla, lapseni", huudahti hän ilonkyynelten noustessa hänen silmiinsä. "Tiedätkö mikä se on? Se on Pyhän Pietarin kirkko! Rooma, lapseni, Rooma!"

Kello yhdeksän seutuvilla me saavuimme määräpaikkaamme, ja keskellä suurta sekasortoa minä astelin isä Danin vieressä pidellen kiinni hänen suuresta taskustaan, hänen kantaessaan omaa laukkuansa ja minun koriani, kunnes olimme taivaltaneet läpi pitkän asemasillan tungoksen ja tulleet aseman ulkopuolelle ajurein luo.

Silloin isä Dan pyyhki otsaansa kirjavalla nenäliinallaan, ja minä kyyristyin hänen viereensä istumaan. Ajuri läimähytti pitkää ruoskaansa huutaen jalkamiehiä väistymään ajaessamme eteenpäin kivikaduilla, jotka näyttivät olevan täynnä kuvapatsaita ja suihkulähteitä, ja kaikkea valaisi suuri, valkea valo, joka ei ollut kuunvaloa, vaikkakin muistutti sitä.

Mutta viimein pysähdyimme erään suuren talon pienen portin eteen. Talon vieressä oli kirkko ja se tuntui olevan rakennettu korkealle penkereelle, josta saattoi nähdä yli koko kaupungin, sillä minä näin monta samanlaista kuin Pyhän Pietarin kirkko alapuolellamme.

Ovessa oleva rautaristikko työnnettiin syrjään, ja sitten avasi oven mustapukuinen nainen, jonka otsalla oli musta side ja jonka olkapäillä molemmin puolin kasvoja riippui valkea liina. Hän pyysi meitä astumaan sisään, ja tehtyämme sen hän kuljetti meitä pitkää käytävää myöten lämpimään huoneeseen, missä suuressa punaisessa nojatuolissa istui eräs nainen samanlaisessa, vaikka hiukan hienommasta vaatteesta tehdyssä puvussa.

Isä Dan, joka kumarsi syvään tälle naiselle, sanoi häntä arvoisaksi äidiksi, ja hän vastasi oudolla englanninkielellä, jonka jäljestäpäin sain kuulla olevan vierasta murtamista.

Muistan, että hän oli mielestäni hyvin kaunis, melkeinpä yhtä kaunis kuin äitini, ja kun isä Dan käski minun suudella hänen kättänsä, tein sen, ja sitten hän asetti minut istumaan tuolille ja alkoi katsella minua.

"Kuinka vanha hän on?" kysyi hän, ja isä Dan vastasi, että hän luuli minun täyttävän kahdeksan vuotta tässä kuussa, mikä olikin totta, nyt kun oltiin lokakuussa.

"Pienipä hän on ikäisekseen", huomautti nainen, ja silloin isä Dan virkkoi äiti raukasta jotain, jota en voi muistaa.

Tämän jälkeen he juttelivat muista asioista, ja minä katselin seinillä riippuvia tauluja — jotka kuvasivat pyhimyksiä ja paaveja sekä Jeesusta aukaistu sydän rinnassaan.

"Lapsi mahtaa olla nälissään", sanoi nainen. "Hänen täytyy saada jotain syödäkseen, ennenkuin käy levolle muut lapset ovat jo nukkumassa."

Sitten hän soitti käsikelloa, ja kun nainen, joka oli avannut oven, näyttäytyi, sanoi hän:

"Pyydä sisar Angelaa heti tulemaan tänne."

Parin minuutin kuluttua sisar Angela tuli huoneeseen. Hän oli aivan nuori, melkeinpä kasvava tyttö, ja hänen kasvonsa olivat niin suloiset ja surumieliset, että rupesin heti häntä rakastamaan.

"Tämä on pieni Mary O'Neill. Vie hänet ruokahuoneeseen ja anna hänelle mitä hän vain haluaa, äläkä jätä häntä, ennenkuin hän on rauhallinen ja tyytyväinen."

"Hyvä on, äiti", vastasi sisar Angela ja tarttuen käteeni hän kuiskasi: "Tule, Mary, näytät kovin väsyneeltä."

Minä nousin seuratakseni häntä, mutta samassa nousi isä Dankin, ja minä kuulin hänen sanovan, että hänen oli viipymättä etsittävä jokin yömaja, sillä hänen piispansa oli luvannut hänen oleskella Roomassa vain yhden päivän, ja hänen oli siis jo huomispäivänä aamujunassa palattava kotiin.

Tämä kohtasi minua kuin salamanisku. Mitä todella lienenkään matkastani kuvitellut, en tiedä, mutta varmasti en ollut kertaakaan ajatellut jääväni yksin Roomaan.

Pikku sydämeni vavahti, ja päästäen irti sisaren käden, astuin isä Danin luo ja tartuin hänen käteensä.

"Ettehän jätä pikku Maryänne, isä, ettehän?"

Luulenpa, että kiltti isä Dan oli vielä onnettomampi kuin minä, sillä muistan hänen mielenliikutuksesta hätääntyneellä, sortuneella äänellään änkyttävän jotain, että arvoisa äiti pitää hyvää huolta minusta ja että hän varmasti palaa takaisin jouluna viedäkseen minut kotiin isäni juhlallisen lupauksen mukaisesti.

Sitten minä yhä hiljaa nyyhkyttäen läksin sisar Angelan taluttamana ruokahuoneeseen, joka oli iso, kaikuva sali. Lukupulpetin eteen, jonka yläpuolella seinällä riippui toinen vielä suurempi Pyhän Sydämen kuva, oli asetettu rivittäin yksinkertaisia honkapöytiä ja -penkkejä. Vain yksi kaasuliekki oli jätetty palamaan, ja sen alle minä istuuduin illallistani syömään. Juotuani kupillisen lihalientä en enää ollut niin allapäin.

Sitten sisar Angela sytytti lampun ja talutti minut kiviportaita ylös makuuhuoneeseen, joka oli samanlainen kuin ruokahuonekin, vaikkei niin hiljainen, sillä se oli täynnä vuoteita, ja nukkuvain tyttöjen hengitys sai aikaan äänen, joka muistutti kellosepän puotia kylässämme…

Minun vuoteeni oli oven lähellä, ja riisuttuaan minut ja käärittyään peitteen ympärilleni, sisar Angela alensi äänensä hyvin matalaksi ja kehoitti minua olemaan aivan rauhallinen ja kiltti pikku tyttö, Jesuslapsen rakas lapsi; ja silloin en voinut olla vetämättä käsivarsiani peitteen alta ja kietomatta niitä hänen pyöreälle kaulalleen ja vetämättä hänen päätänsä tyynylleni ja suutelematta häntä.

Sisar Angela otti sitten lampun ja meni makuuhuoneen peräpuolelle, josta pieni neliönmuotoinen osa oli erotettu häntä varten, ja näin hänen siellä valmistautuvan levolle, irroittavan valkeat siteet poskiltaan ja mustan siteen otsaltaan sekä päästävän pitkät, vaaleat hiuksensa valloilleen kauniisti aaltoilemaan kasvojensa ympäri. Ja hän oli mielestäni niin suloisen ja kodikkaan näköinen.

Mutta voi, minä tunsin itseni niin yksinäiseksi! Sen jälkeen en ole milloinkaan eläessäni — en syvimpinä tuskanhetkinänikään — tuntenut itseäni niin avuttomaksi ja turvattomaksi. Kun sisar oli käynyt levolle ja makuuhuoneessa oli kaikki hiljaista eikä muuta kuulunut kuin nukkuvien tyttöjen tasaista hengitystä, — jotka kaikki olivat minulle ventovieraita, — valtasi minut niin painostava yksinäisyyden tunne, että kätkin pääni sänkyvaatteisiin, kuten jo pienenä ollessani oli ollut tapani isäni tullessa äitini huoneeseen.

Koetan ajatella isääni ilman katkeruutta, mutta en vielä tälläkään hetkellä saata käsittää, kuinka hänellä oli sydäntä työntää minut pois kotoa näin kevyesti. Tahtoiko hän vain saada rauhaa liiketoimiansa varten, näkemättä mahdolliseksi toteuttaa sitä muulla tavalla kuin poistamalla Bridget tätini kateuden aiheen? Vai kantoiko hän yhä vielä kaunaa kohtalolle siitä, että se oli tehnyt minut tytöksi, ja siitä syystä tahtoi vapautua minua näkemästä.

En tiedä. En osaa sanoa. Mutta kummassakin tapauksessa koetan turhaan ymmärtää, kuinka hän saattoi ajatella olevansa oikeutettu, vaikkei hän vähääkään minusta huolinut, riistämään minut erilleen äidistäni, joka minua rakasti ja oli niin kalliisti saanut maksaa hengestäni.

Hän on isäni — Jumala auttakoon minua leppeästi häntä arvostelemaan.

Kolmastoista luku.

Puoli seitsemän aikaan aamusella heräsin aamukellon kovaan soittoon, ja kun olin havahtunut syvästä lapsenunestani sen verran, että saatoin katsella ympärilleni, näin keski-ikäisen, ankarannäköisen nunnan lukevan rukousta ja kaikkien makuuhuoneessa olevain tyttöjen olevan polvistuneina vuoteillaan sanellen vastauksia.

Parin minuutin kuluttua, kun tytöt jutellen ja nauraen pukeutuivat, tuli muuan iso tyttö luokseni sanoen:

"Minä olen Mildred Bankes, ja sisar Angela sanoo, että minun on pidettävä huolta sinusta tänään."

Hän oli viidentoista vuoden seutuvissa, ja hänen pitkät, rumanlaiset kasvonsa muistuttivat mielestäni erästä isäni hevosta, jota kylän poikien oli tapana kiusotella, mutta hänen hymynsä oli niin herttainen, että minä heti mielistyin häneen.

Hän auttoi minua pukeutumaan ruskeaan samettihameeseeni, mutta ilmoitti samassa, että hänen ensi työnsä oli viedä minut maallikkosisarten luo, joiden tehtävänä oli valmistaa tytöille mustat luostaripuvut.

Oli vielä niin varhaista, että pimeätä huonetta valaisivat vain ikkunoista tunkeutuvat heikot valoviirut, mutta sentään näin, että minun ikäisiäni lapsia oli vain noin seitsemän tai kahdeksan; muut tytöt olivat monta vuotta vanhemmat, ja Mildred selitteli minulle, että Jesuslapsen luokkaan kuuluvia tyttöjä oli niin vähän, että heidät oli pantu nukkumaan Pyhän Sydämen tyttöjen kanssa.

Neljännestunnin kuluttua jokainen oli peseytynyt ja pukeutunut, ja sitten, sisar Angelan annettua merkin, tytöt riensivät ilakoiden ja nauraen ruokasaliin. Se oli suuri halli, jonka perällä oli koroke ja seinällä toinen kuva terävien okaitten raatelemasta Pyhästä Sydämestä.

Siellä olivat jo odottamassa arvoisa äiti sekä luostarin muut nunnat, kaikki kalpeakasvoisia ja raskaskatseisia naisia rukousnauhat kaulassaan, ja hän luki pitkän rukouksen, johon oppilaat (niitä oli kaikkiaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä) sanelivat vastauksia, ja sitten seurasi viiden minuutin äänettömyys, joka oli aiottu itsetutkistelemista varten, vaikka huomasin muutamain isojen tyttöjen kuiskailevan keskenään päät alaspäin painettuina.

Kuunneltuamme vielä kirkossa messun läksimme kiireesti takaisin ruokailuhuoneeseen, joka sillaikaa oli lämmennyt aamiaisestamme nousevasta höyrystä ja joka surisi iloisista äänistä kuten kiehuva vesi paistinpannussa.

Minä olin niin kiintynyt katsomaan kaikkea, että unohdin syömisenkin, kunnes Mildred nyhjäten muistutti minua siitä, mutta kun lusikka jo oli puolitiessä suuhuni, laskin sen kiireesti taas alas.

Yksi suurista tytöistä oli käsikellon kilistessä astunut lukupulpetille ja alkanut lukea kirjaa, jonka jäljestäpäin sain tietää olevan "Kristuksen seuraamisesta". Hän oli noin kuudentoista korvissa ja hänen kasvonsa olivat niin elävät, etten voinut kääntää silmiäni niistä.

Hänen hipiänsä oli vaalea ja hänen tukkansa kastanjanruskea, mutta hänen silmänsä olivat niin tummat ja terävät, että hän näytti katseellaan läpäisevän kaikki, milloin vain nosti päänsä kirjasta, jonka hän useasti tekikin.

"Kuka hän on?" kuiskasin.

"Alma Lier", kuiskasi Mildred takaisin, ja kun aamiainen oli syöty ja me aloimme hajaantua tunneillemme, kertoi hän minulle yhtä ja toista hänestä.

Alma oli amerikkalainen. Hänen isänsä oli hyvin rikas ja hänen kotinsa oli New Yorkissa. Mutta hänen äitinsä asui Pariisissa, vaikka hän nykyisin oli Roomassa, ja välistä hän tuli vaunuilleen noutamaan tytärtään ajelulle.

Alma oli sitäpaitsi koulun lahjakkain oppilas, ja lukukauden lopussa, kun vanhemmat ja ystävät tulivat luostariin ja joku kardinaaleista jakeli palkintoja, sattui toisinaan, että Alma sai niin paljon kirjoja kotiin vietäväksi, että hän tuskin saattoi pidellä niitä käsissään korokkeelta alas astuessaan.

Kuuntelin kaikkea tätä ihailevalla kunnioituksella, ja Alma oli mielestäni perin ihmeellinen ja jumaloitava olento. Nyt kun sitä muistelen kaikkein näiden vuosieni katkerain kokemusten jälkeen, en tiedä nauraako vai itkeäkö ajatellessani, että ensimäinen vaikutelmani hänestä oli tällainen.

Minut pantiin nuorimpain luokkaan, ja sisar Angela oli opettajani. Hän oli niin lempeä minulle että hänen kiitoksensa vaikutti kuin suudelma ja hänen moitteensa kuin hyväily; mutta siitä huolimatta en voinut ajatella muuta kuin Almaa, ja puolipäivän aikaan, kun ruokakello soi ja Mildred tuli noutamaan minut ruokailusaliin, odotin jännitetyin mielin, lukisiko jälleen sama tyttö meille.

Hän luki, mutta tällä kertaa vieraalla kielellä, ranskankielellä, ilmoitti Mildred — pyhän Margaret Mary Alocoquen kirjeitä — ja ihailuni Almaa kohtaan kasvoi kymmenkertaiseksi. Ihmettelin mielessäni, joutuisinko milloinkaan tutustumaan häneen.

Lapsen jumaloimiselle ei mikään vedä vertoja, ja elämäni, joka vielä edellisenä päivänä oli minusta ollut niin kylmä ja pimeä, muuttui nyt lämpimäksi ja valoisaksi.

Minä olin tyytymätön kaikkeen, mikä riisti minulta tilaisuuden kohdata Almaa — tyytymätön, kun minut vietiin maallikkosisarten luo, jotka ottivat mittaa minusta uutta mustaa pukuani varten, tyytymätön kello kolmen "rukousnauha-kävelyyn", jolloin nunnat veivät luokkansa ulos päivänpaisteeseen, ja ennen kaikkea harmitti minua vapaaehtoinen osanotto Pyhään Sakramenttiin luostarin kirkossa. Kirkko oli suuri ja loistava; keskeltä sen jakoi kahtia auki oleva pronssinen väliaidake, jota sanottiin cancelloksi — aidakkeen rajoittama perimäinen osa kirkkoa, kuiskasi Mildred, oli aiottu koulun asujamille, mutta ulkopuolinen osa oli seurakuntaa varten, joka sunnuntaisin tuli kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan.

Kello neljän aikana oli päivällinen, ja silloin Alma taas luki — tällä kertaa italiankielellä — pyhän Franciskus Salesilaisen kirjoituksia —, ja sitten seurasi minun sanomattomaksi ihastuksekseni pitkä väliaika. Kaikki tytöt ryntäsivät luostarin puutarhaan, joka vielä loisti iltapuoliauringon hohteessa, ja ilma kajahteli nauruista ja huudoista kuten merenranta tuulisena kesäaamuna.

Puutarha oli laaja, paljas pihamaa; sitä ympäröivät kahdelta puolelta luostarirakennukset ja muilta sivuilta sitä rajoittivat keltainen muuri ja tuuhealatvainen havupuukuja. Pihassa ei ollut mitään muuta viheriää kuin yksi ainoa vanha puu, joka muistutti minua Tommy toverista, se kun seisoi siinä ahavoituneen vanhan merimiehen tapaisena muhkuraisine, rentoine jäsenineen.

Suuri joukko tyttöjä hyöri laulaen ja tanssien tämän puun ympärillä, ja minä olin juuri silloin niin keveällä mielellä, että olisin halusta heihin liittynyt, mutta minä paloin ikävästä joutua ihailuni esineen läheisyyteen, ja niinpä minä silmäilin innokkaasti ympärilleni ja kysyin Mildrediltä, luuliko hän Alman olevan siellä mukana.

"Onpa tietenkin", vastasi Mildred, ja tuskin olivat sanat lausutut, kun Alma itse astui meitä kohti ihailevan tyttöjoukon ympäröimänä, joka riippui hänessä kiinni ja nauroi kaikelle, mitä hän sanoi.

Sydämeni alkoi jyskyttää, ja tietämättä mitä tein, jäin jäykkänä paikalleni seisomaan Mildredin astuessa parisen askelta minusta eteenpäin.

Silloin huomasin, että Almakin oli pysähtynyt ja että hänen suuret, tutkistelevat silmänsä tarkastivat minua. Hermostuneessa tilassani yritin hymyillä, mutta Alma vain tuijotti minuun edelleen, ja viimein hän virkkoi sellaisella äänellä kuin olisi vahingossa sattunut koskettamaan varpaallaan jotain hyvin pientä ja naurettavaa:

"Herranen aika, tytöt, mikä tuo on?"

Sitten hän purskahti nauruun, johon toiset tytöt yhtyivät, ja mitellen minua halveksivin silmäyksin he kaikki nauraa hihittivät.

Tiesin mille he nauroivat — äitini ompelemille vaatteille, joista olin ollut niin ylpeä. Se poltti minua kuin kuuma rauta, mutta Alma ei tuntenut sääliä.

"Eiköhän se pikku nukke vain luule olevansa hyvinkin kaunis", sanoi hän. Ja sitten hän kulki ohitseni toiset tytöt mukanaan, ja mennessään he katsahtivat taaksensa yhä nauraen.

Sen jälkeen ei kukaan — ei Alma itsekään — ole tuottanut, minulle niin suurta tuskaa, mitä tunsin tällä hetkellä. Kurkkuani kuristi, kyyneleet kihosivat silmiini, pettymyksen, nöyryytyksen ja häpeän tunteet kuohuttivat mieltäni, ja minä seisoin siinä rutistaen pientä nenäliinaani kädessäni ja toivoen kuolevani.

Samassa oli Mildred vieressäni, ja laskien käsivartensa vyötäisilleni hän virkkoi:

"Älä huoli, Mary. Hän on sydämetön olento. Älä huoli olla missään tekemisissä hänen kanssaan."

Mutta kaikki päivänpaiste oli kadonnut sydämestäni ja minä itkin itkemistäni tuntikausia. Nyyhkytin yhä hiljaa ja katkerasti, kun kahdeksan seutuvilla luimme iltarukouksemme, ja minä näin vastapäätäni istuvan Alman kuiskailevan vierustovereilleni, ja sitten he molemmat katsahtivat suoraan minua kohti.

Ja kello yhdeksän, kun panimme maata, itkin rajummin kuin koskaan, niin että kun yökello oli soinut ja kynttilät olivat sammutetut, astui sisar Angela suruni syytä tietämättä vuoteeni ääreen ja ennen poistumistaan alakertaan omia opintojaan harjoittamaan kuiskasi:

"Älä ikävöi niin kovin kotiin, Mary. Pian sinä tähän totut."

Mutta tuskin olin jäänyt yksikseni tuskaisen ikäväni valtaan, kun tunsin jonkun koskettavan minua olkapäähän, ja katsahtaessani ylös näin yöpukuun verhotun tytön seisovan vieressäni. Se oli Alma ja hän sanoi:

"Sanopas, pikku tyttö, onko nimesi O'Neill?"

Hermostuneena vavisten vastasin myöntävästi.

"Oletko Ellanin O'Neillien sukua?"

Yhä vavisten sanoin olevani.