II. RUNOUTTA.

Jesus armias auttakoon Mua lapsirukkaa, Vakaisesti varjelkoon Joutumastan' hukkaan; Antakohon armonsa Joka päivä mullen, Suokoon siunauksensa Yön ja päivän tullen! Rakas Jesus, taivaastas Katso puoleheni, Ole mulle armias. Tule turvakseni; Mieleni rakastamaan Sua taivuttele, Tahtoasi seuraamaan Mua johdattele! Vanhempani rakkahat Muista, Jesus, kanssa, Jotka mua holhoovat Työllä, toimellansa: Heitä siunauksellas Auta, Jesus, aina, Anna heille armoas, Menestystä lainaa! Auta, heidän mieltänsä Voisin noudatella, Heille aina nöyränä, Kuuliaisna olla; Ett' en minä milloinkaan Heitä pahoittaisi, Vaan ett' ilon ainiaan Minusta he saisi! (Virsikirjan Ehdotuksesta.)

Sinua, Herra maan ja taivaan, Mä kiitän, suuri Jumala; Vaikk' asut korkealla aivan, Mä täällä maassa alhaalla, Et hyljää mua kuitenkaan, Vaan autat, holhoot ainiaan. Sen opettaa sun sanas pyhä, Sen osoitat sä teoissas, Ett' olet isä sangen hyvä Ja armollinen neuvoissas; Sentähden myöskin minua Et unhota sä huonoa. Sä armolastes yhteyteen Mun otit tänne tultuan', Mua saatit sanas valkeuteen Ja ihmetöitäs tuntemaan, Ja siunasit mun runsailla Ruumiin ja sielun lahjoilla. Sä annoit mulle vanhempani, Kuin piennä mua holhosit, Sä mua heikkoudessani Kautt' enkelittes suojelit; Ja vielä nytkin kaiken sen Sä annat, mitä tarvitsen. Voi, jospa tätä armoasi Mä aina kiittää muistaisin, Ja joka aika tahtoasi Uskollisesti seuraisin, Mieleni sekä kieleni Käyttäisin kunniaksesi! Mun anna, Herra, aina muistaa, Kuink' aika rientää yhtenään: Ei hetkistä kadotetuista Takaisin saada yhtäkään; Siis auta oikein käytän sen, En tuhlaa sitä turhuuteen! Suo niin mun nuoruuteni päivät Sun tahtos jälkeen vaeltaa, Ett' en mä kerran, kuin ne jäivät, Sais huolten niistä valittaa! Pian on nuoruus kulunut, Kuin kedon kukka kuihtunut. Kuin maailma ja oma mielen' Minulle tarjoo ilojaan, Ja häijy henki, viekas, tiellen' Viritteleepi verkkojaan, O auta, Herra, ett' ei ne Minua surmaan saattele! Se ilo ainoa, kuin kestää, Jok' aina muuttumattansa Ei lähde koskaan sydämestä, Se ompi täältä kaukana; Osoita minulle se tie, Kuin siihen ilohosi vie! Sinulle, Herra, uskon tieni; Sun henkes mua johtakoon, Jok' ainokaisen askeleeni Ain' oikealle ohjatkoon! Sun turvissas kuin olla saan, Niin muustapa en huolikaan. (Virsikirjan Ehdotuksesta.)

Etkös ole, ihmis-parka, Aivan arka, Houkka, lyhytmielinen, Ettäs suret suuttumatta, Puuttumatta, Töitä tuonen kammoen? Se on tapa tappavalla Kuolemalla Ain' alusta maailman: Hyvät, huonot lankoinensa, Lapsinensa Syöksee, sulloo surmahan. Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa, Mullaks' murtaa Kaikki aivan armotta; Eipä auta toivotukset, Voivotukset, Eikä itku, parkuna. Parku poies paneminen, Katsominen Kaiken luonnon laatua, Katso kaikki katseltavat, Kuunneltavat, Kuink' on kaikki kaatuva! Eikö kuulla kuolevia, Katoovia, Paitsi ihmis-parkoja? Ilmassa, vedessä, maalla, Kaikkialla Kyll' on kuolevaisia. Mitä maassa mateleepi, Käveleepi, Kaikk' on maaksi muuttuva, Mitä puussa piiskuttaapi, Kuiskuttaapi, Pian puusta putoaa. Lennä, lintu, minnes lennät, Et sä lennä Kauas kuolon kourista, Saa se linnun lentävänkin, Rientävänkin, Ennättääpi ilmassa. Kell' on ruumis raittihimpi, Raikkahampi, Kuin se hauillakin lie? Surma toki surmeleepi, Turmeleepi, Senkin viimeiseltä vie. Ruohot raukat raukeavat, Ehkä ovat Koreana kukassaan, Puut ei pääse vahvimmatkaan, Tuonen matkaan Kaikki viimein kaadetaan. Kivet kovat kallioilla, Kankahilla, Mullaksi murennetaan; Rauta, kaikki raateleva, Kaateleva, Ruostehelta raadellaan. Ei niin vähää väetöintä, Voimatointa, Jota surma säästänee; Ei niin vahvaa väellistä, Voimallista, Ken käsissä kestänee. Kannelle jos kaiken ilman Luot sä silmän, Vahvuuelle taivahan: Kaikki kulkee, kääntyy, pyörii, Vääntyy, vyörii, Aurinkokin aikanaan. Kerran kääntyy kääntymästä, Vääntymästä, Kääntyy kääntymättömäks', Kääntyy käskyllä kovalla Kaikkivallan Tyhjäksi, tavattomaks'. Täm' on tuoni tasaisella Taivahalla, Tämä tähtitarhoilla, Tämä ikä ihanalla Auringolla, Tämä kuulla kuntonsa. Siis ei ole olevata, Seisovata, Tämän maailman menoissa, Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu. Kaikki puuttuu, Luojan luotuin seassa. Hengelliset, hengettömät, Huolettomat Muuttelevat menojaan; Hetkitellen, päivitellen, Vuositellen Lähenevät loppuaan. Luodut kaikki katoavat, Lopun saavat Laatuinensa, luontoineen; Onkos ihme, jos siis kaatuu, Jospa maatuu Syntis-raukka syntinen! Yks' ei huku, sana Herran, Koska kerran Maa ja taivas katoaa; Uskovaiset autuuttansa Herran kanssa Nautita ijäti saa. Tätä aina ajatella, Muistutella Pitäisi sun, syntinen, Tästä ottaa ojennusta, Huojennusta Alla ajan murhetten. Mik' on ilo rikastua, Rakastua Täällä surun laaksossa, Mikä onni oleskella, Asuskella Katoovassa kodossa? Etsi toista elantoa, Olentoa Asunnoissa taivahan, Joss' on ilo muuttumaton. Puuttumaton, Kartanoissa Jumalan! Siell' on riemu rikkahampi, Runsahampi, Ilo ilman muutosta, Siellä autuus asuskella, Veisaella Voiton virttä suloista. Vaan kuin kenkään kuolematta, Katoomatta Täält' ei sinne tulla saa, Miksi suret, sielu parka, Aivan arka, Kammoelet kuolemaa? Cajanus. Lönnrot. (Virsikirjan Ehdotuksesta.)

Ah, autuas se ihminen, Ken välttää vääräin teitä Ja karttaa seuraa syntisten, Ei noudattele heitä, Vaan teillä Herran vaeltaa Ja sanaa Herran harrastaa, Öin, päivin sitä tutkii! Hän on kuin istutettu puu Lähellä vetten rantaa, Jok' aikanansa kukoistuu Ja hedelmänsä kantaa; Hänellä työnsä menestyy, Vaan jumalatoin menehtyy, Kuin akanaiset tuuleen. Sill' eivät jumalattomat Voi kestää tuomiolla, Ei synneissään suruttomat Hurskasten seurass' olla; Tiet Herra tietää hurskasten, Mut retket pahanilkisten Ne vievät kadotukseen. (Virsikirjan Ehdotuksesta.)

Vieressä virtain Babelin Surimme orjuudessa, Ain' itkusilmin Sionin Majoja muistellessa; Ei kuultu silloin soittoja, Ei liioin lasten lauluja Kujilla, kartanoilla, Kaunoiset kantelemmekin Ripustelimme oksihin, Raitoihin rannikoilla. Iloinen aika entinen Jo oli mennyt meiltä, Vankeina maalla vierasten Kärseimme pilkkaa heiltä; He käskit meitä veisaamaan, Ain' yllytit iloitsemaan, Kehoitit vaatimalla: "No laulelkaa ja soitelkaa, Sionin virttä koitelkaa, Kuin ennen kotomaalla!" Vaan Herran virttä veisata Me kuinka taitaisimme, Vieraalla maalla iloita Mitenkä mahtaisimme! Jos vaan et, Jerusalemi, Ain' ole korkein iloni, Niin älköön soittamahan Käteni silloin kääntykö, Ei sanat suussa sääntykö, Ei kieli laulamahan! Vaan koska Jerusalemin Taas Herra rakentaapi, Siunaapi muurit Sionin, Kansaansa armahtaapi, Jo kohta virret muinaiset, Suloiset soitot ainaiset Kaikuvat kaduillamme; Myös nähdä saapi Edom sen, Ett' ompi Herra entinen Viel' aina auttajamme. Sen onkin Herra tekevä Nyt aivan armostansa; Hän jalo, hurskas, väkevä, Rankaisee pilkkaajansa; Hävinnyt tytär Babeli, Voi, kuinka vaan sun käypiki, Kuin Herran käsi kostaa: Sukusi maahan sullotaan Ja kansasi kadotetaan, Lapsetkin kapalosta! Ylistys olkoon Herrallen, Kuin kansaans' aina muistaa, Sen saattaa vapautehen, Orjuuden kahleet poistaa; Kaikk' yhteen ääneen Herralle, Autuuden ruhtinaallemme Kiitosta veisatkaamme, Hänt' uskon kuuliaisuudella, Halulla, hartaudella Alati palvelkaamme! (Virsikirjan Ehdotuksesta.)

O kuningasten kuningas, Sä maan ja taivan valtias, Myös meidän maalle silmäs luo Ja armos runsaat lahjat suo! Vähäinen meidän kansa on. Maailman silmiss' arvoton; Vaan mitä mahtavinkin vois, Jos voimaa sult' ei saanut ois! Sun edessäs kuin tomu vaan On suuruus, voima, valta maan; Kuin viittaat, korkein alenee Ja alhaisinkin ylenee. Juur usein, Herra, valitset Aseikses pienet, alhaiset, Siks' että sinun voimasi Selvemmin heissä näkyisi. Kuin tahdoit kansan valitun, Niin otit ylenkatsotun: Sä Juudan kansan halpasen Teit vartiaksi totuuden. Ja kaupungeista Juudan maan Sai pieni Betlehemi vaan Sen armon armoist' ylimmän, Messiaan nähdä syntyvän. O Herra, kuule meitä myös, Tee meissäkin sun armotyös! Suuruutta emme rukoile, Me vähyyteemme tyydymme. Suo kansamme vaan rauhassa Sua, Herra, saisi palvella. Sun töitäs aina toimittaa, Valistua ja valistaa! Krohn. (Virsikirjan Ehdotuksesta.)

Oi maamme, Suomi synnyinmaa, Soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, Ei vettä, rantaa rakkaampaa Kuin kotimaa tää pohjainen. Maa kallis isien. On maamme köyhä, siksi jää, Jos kultaa kaipaa ken. Sen kyllä vieras hylkäjää, Mut meille kallein maa on tää, Kanss' salojen ja saarien Se meist' on kultainen. Ovatpa meistä rakkahat Kohinat koskien, Ikuisten honkain huminat, Täht'-yömme, kesät kirkkahat. Kaikk', kaikki, laulain, loistaen Mi lumoo sydämen. Täss' auroin, miekoin, miettehin Isämme sotivat, Kuin päivä piili pilvihin Tai loisti onnen paistehin, Täss' Suomen kansan suurimmat He vaivat kokivat. Ken taistelut ne kaikki voi Kertoilla kansan tään, Kuin sota laaksoissamme soi, Ja halla näljän tuskat toi? Sen vert' ei mittaa yksikään, Ei kärsimystäkään. Täss' on se veri vuotanut Edestä meidänkin, Täss' ilonsa on nauttinut Ja tässä huoltaan huokaillut Se kansa, jolle muinoisin Kuormamme pantihin. Täss' olla meidän mieluist' on Ja kaikki suotuisaa; Vaikk' onni mikä tulkohon, Meill' isänmaa on verraton. Mit' oisi maassa armaampaa, Mit' oisi kalliimpaa? Ja tässä, tässä on se maa, Sen näkee silmämme, Me kättä voimme ojentaa Ja vettä, rantaa osoittaa, Ja sanoa: kas tuoss' on se Maa armas isäimme! Jos loistoon meitä saatettais Vaikk' kultapilvihin, Miss' itkien ei huoattais, Vaan tähtein riemun sielu sais. Ois tähän kurjaan kotihin Halumme kuitenkin. Totuuden, runon kotimaa, Maa tuhatjärvinen, Elomme sulta suojan saa, Sä toivojen ja muistoin maa, Ain' ollos, onnen vaihdellen, Sä vapaa, riemuinen. Sun kukoistukses kuorestaan Kerrankin puhkeaa; Viel' lempemme saa nousemaan Sun toivos, rienaus loistossaan, Ja kerran laulus, synnyinmaa, Korkeemman kaiun saa. Runeberg. — Kiljander, Tuokko y.m.

Eläköön armias Rakkahin ruhtinas Suomenkin maan: Täälläkin toimea, Tapoja, taitoa, Parempaa oloa Kartuttamaan! Pahojen pelvoksi, Oikeuden ohjaksi Eläköön hän: Korvenkin kodassa Kullenkin omansa, Orvollen osansa Säilyttämään! Karttaa suo, Jumala Kavalain juonia Kansan ja maan. Hänestä hoivamme, Turvamme, toivomme, Armahin apumme Ain' olkahan! Franzén. A. Oksanen.

Mun muistuu mieleheni nyt Suloinen Savonmaa, Sen kansa kaikki kärsinyt Ja onnehensa tyytynyt, Tää armas, kallis maa! Kuin korkeat sen kukkulat. Kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaiset, Ja lehdot kuinka vilppahat, Kuin tummat siimehet! Sen salot kuin siniset on, Puut kuinka tuuheat, Ja kuin humina hongikon Syv' on ja jylhä, ponneton, Ja tuulet lauhkeat! Ja kussa tähdet tuikkavat Kovalla talvella, Ja kussa Pohjan valkeat Suloisemmasti suihkavat, Kuin Savon taivaalla? Tok' yhtä vielä muistelen. Sen suihke armaampi, Se silmä on Savottaren, Johonka taivas loistehen Ja sinens' yhdisti. Me emme liioin kerskatko, Sanomme kumminkin: Muu Suomi, ellös ilkkuko, Jos meill' on hoikka kukkaro, Jos köyhiks' keksittiin. Useinpa pelto kultainen Se sulla kellerti, Kuin meidän vaivan, viljehen Kumohon löi vihoillinen Ja poltti tuhkaksi. Ja monta kertaa sattui niin. Kuin meitä vainot löit, Kuin vaimot, lapset kaadettiin Ja miehet sortui sotihin, Sä rauhan leipää söit. Jos kielin voisi kertoa Näkönsä vanhat puut, Ja meidän vaarat virkkoa, Ja meidän laaksot lausua, Sanella salmensuut; Niin niistäpä useampi Hyv' ois todistamaan: "Täss' Savon joukko tappeli, Ja joka kynsi kylmeni Edestä Suomenmaan!" Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, Ja mulle ei mikään niin soi Kaikesta, minkä Luoja loi, Kuin "armas Savon maa!" A. Oksanen.

Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, Niiss' on suoja Suomenmaan: Yksi mieli, yksi kieli Wäinön kansan soinnuttaa. Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan! Suomalaisen kuokka, aura Kyntäneet on Suomen maan; Kasvoi vehnä taikka kaura, Maa on meidän perkamaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro Meidän maata johdattaa? Nouse siis sä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan! Suomalainen yksin kesti Ruton, näljän aikana, Yksin miekallansa esti Vihoillisen maastansa! Suomalain' siis yksin käyköön Käsin ohjiin onnensa. Nouse, nouse, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan! Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auranrannat, Wienansuu, Siin' on, Suomalainen, mahti, Jok' ei oo kenenkään muun, Sillä maalla sie oot vahti; Älä äantäs halveksu! Nouse, riennä, Suomen kieli, Korkealle kaikumaan! A. Oksanem.

Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan, Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois! Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä; Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. — Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet. Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla Lasna ma kuultelin, kuin sampo ja kantelo soi; Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot, Pojat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä, Kaunihit katsoa kuin aamua alkava koi. Oi te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kanss'! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinaiset muistoin, Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös. Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks', Kauniimpi, kalliimpi on mulla — mun syntymämaa! Kallio.

Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa, Ehk' ei riista riemuksemme Saavu miesten maatessa; Laiho kasvaa kyntäjälle, Arvo työnsä täyttäjälle. Suomen poika pellollansa Työtä tehdä jaksaapi, Korvet kylmät voimallansa Pelloksensa perkkaapi; Rauhass' on hän riemullinen, Mies sodassa miehuullinen. Opin teillä oppineita Suomessa on suuria, Wäinämöisen kanteleita Täällä tehdään uusia; Valistus on viritetty. Järki hyvä herätetty. Suomen tytön poskipäihin Veri vaatii kukkaset, Hall' ei pysty harmaa näihin. Näit' ei pane pakkaset; Luonnossa on lempeyttä, Sydämessä siveyttä. Juteini (Juden.)

Ylös. Suomen poijat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luisuttaa. Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan. Heräs' tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään, — Sukkelat on sukset meillä, — Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa, Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttaisi Koti kontion on tuossa — Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Vanhus nukkuu röhöttää. — Kuules ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan! Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. — Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas! Hammasluske, Keihäsruske Kaikuttavi korpea. Jo on karhu kaatununna; Keihäs sattui rintahan; Ukko nukkuu uupununna Sikeintä untahan. — Riemuellen, Soitatellen, Viekää saalis kotihin! Vaan kuin verivainolainen Suomehemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Veikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, Toinen raudan Teräväisen tempoaa. Verihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senkin suksi saavuttaa. Pelastettu Rakastettu Kohta onpi kotimaa! Suonio.

Jo luonto, kuljettua kesäillan, Yövaipan ylleen oli heittänyt, Ja liepeellensä Hämeenlinnan sillan Himmeesen varjohon jo peittänyt. Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen, Seuduilla näillä vieras, matkalainen. Kuin katselin siell' luonnon ihanuutta, Outoihin vaivuin ajatuksihin, Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta Sydämin ihaelin sykkivin. Siell' oli näky mitä ihaninta, Maa tyyni oli, tyyni järven pinta. Vaan mikä tuolla luonnon suloutta Jylhällä muodollansa varjostaa? Se kohoutuen kohden korkeutta Ylpeesti ympärilleen katsastaa. Syvälle järveen kuvaupi sen muuri, Sisässä maan kuin oisi sillä juuri. Hengille luonnon liekö hennommille Se peljättävä, paha kummitus? Inhoittavalta tuntuneeko sille Yörauhassansa seudun kauneus, Kuin uhaten näin katsoo kaikkialle, Järvelle, maalle sekä taivahalle? Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa, Olento on se tosi itsestään. Se muistuttaapi miestä rautakouraa. Jok' ennen voimakkaalla kädellään Sen rakensi ja nimess' uskon uuden Sen kautta sorti Hämeen vapauden. Ei ihme, että tätä miettiessä Povessan' tunsin tunteen katkeran: Myös syntynyt mä olen Hämehessä Ja synnyinmaana sitä rakastan. Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis, Jok' ain' on ollut sydämelle kallis? Näin miettien en huomannut ma aamun Taas taivaan kannelle jo astuneen, Kuin jylhältä näin linnalt' öisen haamun Ja synkeyden kaiken kadonneen. Se kirkastunna seisoi aamukoissa Ja peljätys kaikk' oli siltä poissa. En peljästystä luonnossakaan muussa Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan. Pelotta lintu likimmässä puussa Ilolla lauloi aamulauluaan. Ja itse jylhän linnan räystähässä Näin pienen pääskysen mä pesimässä. Mielestän' haihtui haikeus; nyt vasta Ma muistin, aamukoissahan sen näin, Ett' uskon sätehet se taivahasta Johdatti kerta Hämeesenkin päin, Ja poistaessaan meiltä pakanuuden, Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden. Maanmiehen kuin ma kuulin sitten siellä Kulkeissaan työhön riemull' laulavan, Yömatkan päästä matkamiehen vielä Kuin tervennä näin tietään kulkevan, Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden, Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden. Tuokko.

Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla, Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla! Pois, pois karvaus! Vältä, veikko, huolet! Pois, pois valitus! Taita tuskan nuolet! Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä. Pois, pois vihainen Väliltämme vaino! Pois, pois salainen Kateuskin kaino! Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen, Riemun päivä ruskoittaapi kaunis, koittavainen. Pois, pois turmelus! Hyvin hyvä käytä! Pois, pois huokaus! Toivoll' onni täytä! Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme, Onpi toivo, sielun valo, vaelluksessamme. Pois, pois epäilys Erhetyksen yöstä! Pois, pois pimeys Tunnosta ja työstä! Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa, Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta. Pois, pois kuitenkin Kuolon pelko peitä! Pois, pois pikemmin Murhe musta heitä! Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä! Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä. Pois, pois viipyköön Murhepäivä meiltä! Pois, pois pysyköön Itku ilon teiltä! Juteini (Juden.)

Tuutilainen, tuutulainen, Lepäele, lapsukainen! Levon lainaaja lepyinen, Jesus sua siunatkohon! Nuku, nuku, nukkeroisein, Makaele, maidonjuoja! Kuin on maitokin makoinen, Unes olkohon suloinen! Kuin on kätes kiinnitetty, Kupeheses vyöllä vyötty, Niin sun Jesus itsehensä Uskon nuoralla niveli. Jumala sun itse otti Liittohonsa lapseksensa, Jesus vioista virutti, Pyhä Henki pyhitteli. Älä itke, enkelisein, Vaikeroitse, vaiveroisein! Jesus kaunis kumppaninas, Pyhät vartiat va'ussas. Nuku, nuku, nukkeroisein. Makaele, maidonjuoja! Liekuttelen linnuistani, Ainoata armaistani, Kehtos käärin kukkasilla, Kasvos peitän kaunihisti. Koska olet kyllin saanut, Hopeaisein, hienoisesta, Heräele, herttukaisein, Ilman itkutta isotta! Palkkas on pantuna povessa, Maito mesimieluhinen. Lilius.

Tou'on aika lähenee, Kylmät hallat vähenee, Päivä kirkkahasti Paistaa, ihanasti Korkealta Taivahalta Siintävältä, loistavalta. Virta vilpas vieriää. Järven laine kieriää Hiljaksehen rantaan, Pois katoopi santaan. Koivut, haavat Lehden saavat, Tuomet, raidat kukoistavat. Pensaat ja puut, Niityt ja ha'at, Laksot ja muut Kuolioiset maat Kaunistuvat ihanaksi. Saaret, mantereet, Luodot, tantereet Muuttuu taas jo tuttavaksi. Kukkula ja suo, Kaikki tyynni tuo Hauskuutensa tullessaan. Pienet linnut visertää, Pyyt ne puissa viheltää, Teeret kukertavat. Kumppaninsa saavat Pikkuisetkin Lintusetkin, Itse pienet perhosetkin. Sorsat ruo'istohon ui, Kyttä maahan kumartui, Rastas laulaa puussa Äijä lahden suussa Ruuhessansa Verkostansa Päästeleepi saalistansa. Tuohen ja muun Astian tuo Ympäri puun Lapset ja juo Mahlajaansa naureskellen. Sitten menemään Leikittelemään Luikaten ja lauleskellen; Kiekot kieppumaan, Pallot paukkumaan, Mailallansa kukin lyö. Paimentorvi paikoin soi, Äijä laitumelta toi Toukopellollensa Pari-hevosensa. Lapset kanssa Lampaissansa Soittelevat huilujansa. Nuori kansa tuomistoon, Maahan istui ruohistoon; Naiset kukkasista Kaikenmuotoisista Väänsi vaulat, Suuret paulat Kaunistamaan päät ja kaulat. Niin kevät tuo Riemuja vaan, Uudeksi luo Luonnon ja maan Hauskuudeksi sydämelle. Laihot Toukokuun, Kasvut maan ja puun Muistuttavat ihmiselle Uutta elantoo, Uutta olentoo, Uutta eloo elämään. Granlund.

Oli se kaipo kukkasella Kaunoisella, Vaippakorvalla valitus, Ett' ei häntä lentäväksi Luoja luonut, Eikä suonut soittajaksi; Ett' ei kieltä kimalaisen Kukka saanut, Jolla maistaisi mesiä; Että itse iloitsisi, Imeksisi Hyvän henkensä himoja. Vaanp' on Luoja lausununna, Luotuansa, Kukan korvahan korean: Kuin sun neitonen näkevi Nuorukainen, Sulhaselleen säilyväinen, Niin sen silkkisiivillänsä, Sinisilmän, Näet lentävän lähelle. Eipä lintu lentäväinen Liukkahampi Kuin se neito nurmen päällä, Eipä perhonen pikemmin Pakeneva Kuin se tyttö on tuleva; Eipä lumi varvikossa Valkoisempi Kuin sen käs' on kaunokainen. Niinpä tulet tyvestäsi Taitetuksi, Nouset neitosen nisille. Eipä taivas täydellinen Täytelämpi Nuoren rintoja Rikiinan, Eipä mesi mehiläisen Mehuisampi Kuin on huulet Hilturilla. Poppius.

Kosket pauhaavat, Linnut laulavat Kauniilla äänellä keväällä; Kaikk' on soreat, Kaikk' on koreat, Kaunis on kedolla kävellä. Lähteet läikkyvät, Lehdet leikkivät, Kukin on iloinen itsestään; Kukat kullassa, Madot mullassa Tuntevat tulen sisästään. Tulkaa, veikkoset! Suomen neitoset Kauniiksi päätäns' jo koristaa, Kukkais-sangoilla, Ruusupannoilla Tahtovat teidätkin kaunistaa. Kukat väilyvät, Helmet häilyvät Heidän kauniilla kauloillaan; Tyttöin parvessa Soitan sarvea, Alotan päiväni lauluilla. Gottlund.

Lapsukaiset! kaunis päivä paistelee, Hauska on nyt juosta järven rannalle; Siell' on kirkas laine läikkyväisenä, Siellä ulpukkainen uljas hengittää, Kaste virvoittaapi kasvut kukkaisten. Uiden, melskaten ja vettä viskoen Kasvakaa te myöskin kilvoitellen! Nuorukaiset! joukossanne joutukaat Ulapalle, siihen huolet uppoovat. Uimamies on raitis niinkuin tuore puu. Muilta muoto, neste kesken kuivettuu. Viina velttomaista hiukan hauskuttaa, Meitä raikas vetten voima vahvistaa, Hauin vilpas ruumis uijan palkka. Neidot nuoret! niemen vihriäisen taa, — Ett' ei kurkistella liiat silmät saa, — Rientäkää, ja vettä viljoin loiskimaan Tottukaa, jos että uida taidakaan. Tanssi heikontaa ja kasvot kainonee; Mutta kauneus ja ruusu poskille Uusi uimisesta virkeneepi. Warelius.

"Äl', armas Annani, vaalene, Jos Pyörtäjäkoski pauhaa! Sen voimaa en tosin vallitse, Ei löydä se koskaan rauhaa, Mut kellä sen kalliot tiedoss' on, Niin sille se nöyr' on ja voimaton." Näin virkkoi Wilhelmi Annalleen, Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Wilhelmi vei tätä morsiantaan. "Voi, kuinka kirkas on illan kuu, Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!" Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää; Mut koski se kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Vaan Wilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan. Jo laski poikana purressaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohullaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään. Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtinen vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Wellamon karjoja paimentaa, Ja koskien kuohua katsastaa. Sydän on Wellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Voi syttyä niinkuin maalla; Ja Wilhoa neitonen Wellamon Se katsellut kauan ja liioin on. Ja tuosta neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa ei voi kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Wilhoa vuotellen. Niin Wilhon venhe nyt kiiruhtaa Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäkin käypi hyrsky: Mut itse perässä hän pelvott' on, Vaan Annasen poski on ruusuton. Ilolla Wellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: "Se Wilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään' näyttää? — Voi, voi mua, Wellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!" Jo päättää Wellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Wilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa. Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin On Wellamon-neidon paasi, Se paasi, jolla hän Wilhelmin Veneen sekä onnen kaasi; Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan. A. Oksanen.

Vaeltaissan' vainiolla Kuulin Annin laulavan, Kuulin kuusten takalolla, Kallioinkin kaikuvan: Tulan, tulan, tee. Suositellen mehumiellä Annin kumppaniks' mä jäin, Sanoen: "ka, laula vielä!" Ja se armas lauloi näin: Tulan, tulan, tee. Niin hän lauloi hymyhuulin, Sulosilmin, simasuin, Hiljaa hengiten mä kuulin, Mutt' en muista muuta kuin: Tulan, tulan, tee. Taivas leimahti ja loisti, Kuin hän istui vieressäin; "Suudellaanko?" — "Toisti, toisti!" Lausui hän ja lauloi näin: Tulan, tulan, tee. Solui päivä; iltatorven Liekö kuullut kutsuneen, Kuin nyt lähti poikki korven, Totta muille lauleleen: Tulan, tulan, tee. Vapaus on rinnastani, Riemu, rauha rientänyt; Yöt ja päivät korvissani Sama soipi ääni nyt: Tulan, tulan, tee. Kallio.

Savon ukko, sarkahousu, Pikimusta, pitkäparta, Päästi äänen uunin päältä, Laski pankolta pakinan. Puhe oli aivan pulska, Sanat kaikki sarvipäitä, Jotka rikkoi miesten mielet. Naiset näytti närkästävän. Lausui ukko uunin päältä, Pani pankolta sanansa: "Elettihin ennen meillä, Paistettihin paksut leivät, Verot markoin maksettihin, Talarin talon asiat, Kuin ei kuljettu kuvissa, Maalatuissa matkusteltu. Ajokalut kaikki tyyni Voideltihin voitehella, Siveltihin juuri sillä, Jolla voidellaan venekin. Akat vaipoissa vaelsi, Villaröijyissä röhötti; Ukot sarkakauhtanoissa, Kelsiturkissa kohotti. Oli kellona otava, Kukon virret viisarina, Ajan juoksu arvattihin, Tulo päivän tunnettihin Ilman uuritta tuvissa, Seinäkellon kertomatta." "Minä miessä ollessani Kuin ma kuljin kaupungissa, En kauan katuja käynyt, Puhutellut puotimiestä; Suolat survasin rekehen, Rautakangin kannoin siihen: Luoti pari painehia, Vaimolleni lakkivaate, Lapsille lakeripalli, Inkivääriä vähäisen. Olin ilmankin iloinen, Kapineitta kauppamiehen. Heti valjastin hevosen, Heti kukkaron kuristin, Kissannahkan kiinni käärin, Koivet solmisin kovasti; Enkä ennen lievittänyt, Vasta vouvin vaatimalla, Veroherran huutamalla. Herrat veti vissit viivat, Kaksi kuuta kuittihini." "Nyt on aika aivan toinen, Voudinluku loppumatoin, Rahan puute puuttumatoin; Monen karja kirjan päällä, Alla ausionin hevonen, Pannut panttina kylässä, Hyvät ryysyt ryöstön alla. Herra teillä, toinen meillä Ruunun käskyllä kovalla; Lautamiehet laukun tuovat, Piästikirjat kiidättävät, Joista arkit aukiavat, Nahka naukuupi punainen; Niiss' on rästit räknättynä. Nurkissa pahat numerot." Ei ukko unessa ollut, Ei paljon valetta pannut; Vaan se oli sangen vanha. Muisti muinoiset asiat, Tiesi tämänaikaisetkin, Vaikka nuoret naurahteli, Pojat pisti pilkkojansa. Paavo Korhonen.

Pallin ruhtinatar nyt vasten piikoa heitti, Eipä osannutkaan, syvähän kuohuunpa se lenti; Siitäkö parkaistaan — hereää jumalainen Odysses, Nousee istumahan, ajatellen ympäri päänsä: Voi polonen, mihin maan ääriin taas joutuna lienen! Lieneekö joku villi, vihollinen, vallaton kansa, Vai hyvä vieraillen, jumaloitaki pelkeäväinen? Impien ääntämisen korvillani vasta ma kuulin, Metsänneitojen, joill' on asuntona korkeat vuoret, Tai jokien lähteet, noromaat sekä heinävät alhot; Vai joko äänteleväin ihmisten mailla ma ollen? — Muttapa miks' en käy tiedustelemaan, näkemäänkin! Lausunu lähti jo viidastaan jumalainen Odysses, Lähti jo vaeltamahan, kuin vuorten leijona julma Vaeltaapi läpituultuna, märkänä, päässähän silmät Leimuavat tavotellessaan härkää tahi uuhta, Tai salon hirveäkin, kun nälkä se häntäki vaatii Karjaa vainoamaan, kokemaan lammasnavetatki. Niin nyt Odysseen myös tavata piti tyttöjä noita; Pois tytöt kaikkosivat eriteillen rantoja myöten. Yksin jäi tytär Alkino'on, urouttap' Ateena Sillen rintahan loi, pelon pois jäsenistähän otti. Seisoi vasta' päin; jo nyt arveli tuossa Odysses, Polviinko ruveten ihanaista rukoilisi neittä, Vai siltään sulosuin puhuen ja ulompana seisten Tiedustais kylätietä ja pyytäis verhoa päälleen. Niin eperöidessään sopivaisemmaksi hän päätti Seistessään etähämpänä suin sulosin rukoella, Taitais suuttua vaan tytär polviin lankeavalle. Kohtapa siis hän näin viisaat metiset sanat sääti: "Korkea ruhtinatar! joko ihminen vai jumal' ollet, Jos vainen jumaloit', avaran taivaan asujoita, Niin varmaan sinä Tseyn väkevän tytär Artemi lienet; Sen toki muoto sinulla ja varsi ja kasvosi kaunis. Mutta jos ihmisten, maan pääll' asuvain, suku sulla, Niin ylen autuas sull' isä onpi ja äitisi armas, Veljesi myös ylen autuahat; sydämessäpä heillä Loppumatoin ilo hehkuilee sinun kauttasi aina, Nähdessään kukan semmoisen kisatarhaan käyvän; Vaan yli kaikkia muita se mies toki autuas onpi, Ken sinun kiilloillaan suostuttaen vie kotihinsa. Enp' ole vertaistas nähnyt silmilläni vielä, En miest' enkäpä naista — mä hämmästyn sua varsin. Näin palmun norean, joka nousi vihantana maasta, Deelossa minä muinen Apollonin alttarin luona — Sielläki kun käpäsin, mua seurasi kansaa paljon Sillä erällä, jok' on mullen kovan tuottanut onnen. Kuin silloin minä oudoksuin sitä palmua siellä, Toistapa sen vertaa maan piiri ei päällähän kanna, Niin sua nyt mä imehtelen, hämmästyn, ja en tohdi Polviakaan halata, mua raskas kohtasi huoli. Päivää kaks'kymment' olin eilen mustoa merta Uinut, kun mua aalto kuletti ja valtava tuuli Saarelt' Oogygian tänne, kuhun loi jumal' äsken, Tääll' uudet kokemaan kovat onnet; loppua viel' en Näe hetikään, paljon jumalat toki hankkivat uutta. Vaan sä nyt armaha', ruhtinatar! kun kärsiny paljon Ensiksi sinun näin, muit' en ketäkään minä tunne Kaupunkinne väestä ja teidän maan asujoista. Neuvo' kaupunkiin, jotakin verhokseni anna, Jos vanhaa kääreen repalettaki kanssasi tääll' on, Niin sullen suokoot jumalat, mitä mielesi toivoo, Antakohot miehen, perehen, yksmieliseyyden Armaan! eipä parempata, ei kauniimpata liene, Kuin se on, kosk' yksin mielin pitävät taloutta Mies vaimon kera, kyllä suruksi kadehtelioille, Mutta hyvillen iloksi ja itselleen yli muiden." Siihen Nausika'a valos-olka jo vastasi hälle: "Kunpa sa, vieras, et liene'kään mies joutava, tyhmä, Näet sä, Olympon Tsey jokasellen määräsi onnen, Sääti hyvälle ja huonollen, mitä suinki hän tahtoi. Sääti sinullen myös, sinä vaan koe tyytyä siihen! Meidän kaupunkiin nyt tultuasi sekä maahan Saatava kai sinun on vaatteet sekä tarpehet muutki, Kuin avun kaipaajan kovaonnisen oikeus onki. Kaupunkiin sinun vien, sanon myös kansan nimen sulle: Kaupunkimme ja maan asukkaat ovat Faiakilaiset, Itse taas olen tyttö mä Alkino'on jalomielen, Jonka kädessä on Faiakilaisten valta ja voima." Lausunu niin rohkaisi hän piikoja hiussoreoita: "Piiat hoi! kunne pakenitte te nähtyä miehen; Vai pelkäättekö rannoillemme vihollisen tulleen? Syntynyt ei vainen sitä miest' ole, eikäpä synny, Ken toki lähtisi maillen urosten Faiakilaisten, Vainoamaan kansaa, joka on jumaloillehen armas. Loittona myös meren aallokkaan sydämess' elelemme Äärimmäisinä; ei meihin muut ihmiset koske, Vaan tämä raukka on eksyksissään kulkena tänne, Auttaa siis pitänee; yks' on Tsey kaikkien turva, Outoin, köyhäinkin; mieleen vähäsempikin anti. Laittooten tytöt vieraallen siis syödä ja juoda. Viekööten pesemään rantaan tyvenimpähän paikkaan!" Niin sanoi; tyttäret seisahtain rohkaisivat mieltään, Veivät Odysseen verhakkoon, niinkuin oli heitä Käskenä Nausikaa, tytär Alkino'on jalomielen, Laittoivat välehen vaatteitaki, kauhtanan, paidan, Hankkivat kultaisen potun öljyäkin sulavinta, Toimittani urohon joen aaltoihin pesemäänsä. Muttapa piioillen puhui noin jumalainen Odysses: "Siirtäykää, tytöt, loitommaksi jo, jotta ma yksin Saan pestyks' lian pois ruumiiltani, öljyä päälle Voidelluks'; iho öljyä ei pitkään ole nähnyt. Seistessännepä siinä mä en pese, kun häpeänki Paljastautani hiussoreoiden tyttöjen luona." Lausui niin; tytöt siirtihevät neidon pakinoille, Vaan lian virrassa pesi pois jumalainen Odysses Ruumiiltaan ja selästä ja harteiltaan leveiltä, Raastellen, repien päästään meren aution ryönät. Pestyähän tarkkaan ja siveltyä öljyä päälleen Vaattehisin puki, jotk' oli laitellut vapa neito; Muttapa Tseyn sikiöinen Ateena somisteli häntä Suuremman näköseksi ja vahvemman, hyasintin Kukkina loi kauniin kaharan tukan olkia myöten. Kuin kullan hopialle silailee taitava seppä, Jollen Heefaisto sekä Pallas Ateena on suonut Työn kaiken mahdin, tekojen koreimpien taidon, Niin urohonkin olille ja päähän lempeä loi hän. Käytyähän meren rannallen alas istu'utui mies Loistava kauneudelta ja lemmeltään; jalo neiti Oudoksuin jo nyt piioillen sanoi hiussoreoille: "Kuulkaapas valos-oikaiset tytöt, kuin sanelenki: Ei taivaan jumalain kaikkein toki tahtoa vasten Mies tuo joutuna lie jumalaisiin Faiakilaisiin. Näyttipä ensimmält' olevan joku halpanen raukka, Nyt hänen vertaisin taivaallisihin jumaloihin; Voi, jos senlainen olis mullen puoliso suotu, Tääll' asuvainen mies, asumaan joka jäisiki tänne. Vaan tytöt antooten vieraalle jo syödä ja juoda!" Lausui niin, piiat sanan kuulivat, tottelivatki, Toivat Odysseellen ruokaa sekä juomoa kyllin; Siinäpä söi sekä joi kovaonninen, oiva Odysses Täysin suin, pitkään kun ei ollut ruokoa nähnyt. Lönnrot.

Nyt kesän viime kukka Kukoistaa yksin vaan; Siskoistaan ruusu rukka Jäi myrskyn maailmaan. Ei kukkaa ruusun laista Syyslaaksoss' ollenkaan, Mi voisi kaunokaista Kuvastaa ruskoaan. En suojatta ma sallis Sun, kukka, kuihtuvan, Vaan siskojes luo, kallis, Sun soisin nukkuvan. Ma lehtes hiljaa heitän Haudalle siskojen, Ja sunkin sinne peitän Vienoisten vierehen. Niin itse seuraan sitten, Kuin mennyt multakin On joukko ystävitten, Se mulle rakkahin. Kuin kuolon kello soipi Jo veikon viimeisen, Ken jäädä yksin voipi, Maailman murheesen! Moore. — Tuokko.

Sydän, salli koston kuolla! Tuolla, tuolla Koston kalpa korkealla Taivahalla! Parhain kosto päällä maan: Kiitä kelvotonta vaan! Erkko.

Runoilijat ne vertaavat Sun silmiäsi, neitonen, Sinehen taivahan; Ja poskillesi laulavat He sulaneeksi pilvien Punervan purppuran; Ja, imarrellen, huulias Vertaavat pilven reunuksiin, Joist' annat vuotaa hunajas Janoovain sulhoin sydämiin: Ah neito, ällös vuodata, Siis sielustasi sappea! Erkko.

Ei tainnut vanha Wäinämöinen luulla, Ett' oisi kenkään laulajoista meillä Soveltuva sonettien siteillä Runon tekoon Kalevalaisten kuulla. Ei istukaan käkömme mandelpuulla, Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä; Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä Ei soi sonetti Arnolaisen suulla. Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi, Ja tuosta Suomalainen toivojensa Tulelle uutta kiihoitusta toisi, Jos kautta näiden laulukahlettensa Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi Siteistä muista päästä irrallensa. A. Oksanen.

Sua muistan ensimmäisen Leivon lystin laulellessa Hattaroissa häilyvissä; Muistan myöskin kukkahaisen Päätöistänsä pilkistäissä Lähtehessä läikkyvässä. — Milloin muistelet minua — milloin? Sua muistan kaunokaista Suven armahan ajalla, Kuin ei öillä sammu päivä; Muistan käen kukkuessa, Pikku linnun livertäissä Laaksoloissa lehtevissä. — Milloin muistelet minua — milloin? Sua muistan syksysäällä Rajutuulten raivotessa, Lehtein puista lentäessä; Muistan, koska kuutamolla Kuvautuuvi taivas kirkas Jäisen järven iljanteessa. — Milloin muistelet minua — milloin? Sua muistan, koska korvet Vaipan valkeaisen saavat Talven tuiman joutuessa; Muistan tähtein tuikkiessa, Revontulten tuprutessa Kuin jos taivas ois tulessa. — Milloin muistelet minua — milloin? Sua muistan ajoin kaikin, Päivän puoleen pyrkiessä Sekä mailleen kulkiessa; Muistan hengiteltyäni, Muistan täällä, muistan tuolla, Tähtitarhan tuolla puolla. — Milloin muistelet minua — milloin? Kallio.

Suista surus, kaipaukses. Itkus vaikein! Muista, ett' on valitukses Turha! Haikein Murhe ei se mitään auta Eikä eronnutta sauta; Ei se tule enää, ei, Jonka Tuoni täältä vei! Liha kaikki lankeaapi Niinkuin kukkanen: Neitosesta eroittaapi Surma sulhasen, Nuorukaisen harmaapäästä, Ei se imevääkään säästä, Jot' ei äiti hautaan sois; Morsiamenkin tempaa pois. Liha kaikki kerran kaatuu Niinkuin heinänen; Mainen maaksi jälleen maatuu, Mutt' ei taivainen. Sinä, josta pidin huolen, Elät tähtein tuolla puolen, Silmäät sieltä ystävää, Hautas luona itkevää! Tieto, taito haluaapi Täydellisyyteen, Sydämemme himoaapi Pysyväisyyteen. Kuolossako tämä puuttuis, Ruumiin kanssa maaksi muuttuis, Vaiko turhaan meidät loi Luoja, turhaan toivon soi? Etpä turhaan meihin, Luoja, Kuvaas painanut; Ruumis onpi sielun suoja, Jonk' oot antanut. Tämä peite lankeaapi, Kerran maaksi raukeaapi, Henki pääsee valloilleen, Matkustamaan omilleen. Astu Tuonelahan taasta, Ajatukseni; Haudan tuolle puolen maasta Lennä, luontoni! Siell' ei tuli, eikä sota, Nälkä, eikä kuolon ota. Eikä surma sureta, Ystäviä erota. Ahpa päivää autuasta! Toinen toistansa Tervehtää saa — vanhin lasta, Morsian sulhaansa! Siellä Luojan laupeutta, Valtaa, voimaa, viisautta Levon maassa laulamme, Voiton virttä veisaamme! Pian, pian päättynynnä Aik' on omakin. Kukaties jo jäähtynynnä Olen kohtakin. — Välttäkäämme harhateitä, Että, koska Luoja meitä Kutsuu, valmiit oltaisiin, Kotiin kaikki tultaisiin! Kemell.